The Project Gutenberg eBook of Hekuban tyttäret: Romaani, by Clara Viebig

Rouva Bertholdi istui suorana vuoteessaan. Hän kuunteli. Ei kuulunut mitään. Kuinka toista olikaan ollut ennen! Silloin pojat jo aamulla olivat täyttäneet talon touhullaan, niin runsaalla raikkaalla elämällä. Nyt oli hiljaista. He olivat poissa. Että Heinz meni, oli päivän selvää, hänen olisi muutenkin pitänyt lähteä suorittamaan sotapalvelustaan. Ja hän oli aina halunnut upseeriksi — miksipä muuksikaan? Erityisiä taipumuksia ei hänellä ollut, opiskeluun ei mitään halua; mutta rohkeutta, pontevuutta, ruumiin notkeutta hänellä oli, hyvä ryhti ja kauniit kasvot. Kun hän ensi kerran tuli sunnuntaiksi kotiin Spandausta — tykistön lipunkantajana — oli jotakin, ylpeyden tapaista hiipinyt äidin sydämeen. Jos kaikki olivat Heinzin kaltaisia ja niin helposti mukaantuivat sotapalveluksen rasituksiin, niin ei Saksalla ollut hätäpäivää.

Vaistomaisesti kohosi rouva vielä pystympään; hän käänsi päänsä vuoteensa vieressä olevaan yöpöytään päin, jolla, yhteisten kehysten keskellä, hänen molempien poikiensa kuvat olivat. Hänen miehensä oli vähää ennen heidän lähtöään lähettänyt kumpaisenkin valokuvaajaan, ja sitten jouluna, ensimäisenä joulujuhlana, jonka he viettivät ilman lapsia, äiti oli saanut tuon odottamattoman lahjan. Isä oli tarkoittanut hyvää, hän luuli ilahduttavansa häntä, mutta hänen oli täytynyt itkeä, itkeä niin kovin, että hänen miehensä ensin oli ollut huolissaan ja sitten suuttunut: olihan se päivänselvää, että pojat olivat sodassa, terveet, voimakkaat miehet! Jos kaikki äidit olisivat nyt tahtoneet pitää poikansa kotona, kuinka silloin olisi käynyt? Ja olivathan pojat vielä elossa ja ehein nahoin.

Niin kyllä, Jumalan kiitos, mutta, mutta — hän ei ollut enää itsekään oikein tietänyt, mitä tahtoi sanoa. Voi, että hänen nuorimpansakin oli mennyt! Vasta kahdeksantoista vuotias hän oli; ei hänen olisi tarvinnut. Mutta yleinen huumaus oli hänetkin vallannut. Tuli koulusta, paiskasi kirjat menemään, niin että irtaantuneet lehdet lentelivät — taas oli muuan opettaja sanonut: "Kuinka, Bertholdi, te olette vielä täällä? Olettehan te iso ja vahva." Niitä koulumestareita, voi niitä koulumestareita! Turhaan äiti oli varoittanut, turhaan pyytänyt: "Älä mene! Sinä olet vielä liian nuori, et kestä sodan rasituksia." Eiväthän he olleet kukaan oikein järjissään, eivät pojat, eivät opettajat, eivätkä isät — eivät ketkään. Äidit vain näkivät, kuinka todella oli laita ja kuinka kävisi, ja oli käynyt.

Hiukan viluissaan Hedwig Bertholdi veti peitteen ylemmäksi. Hänen hartiansa lysähtivät kokoon, kuin lyijypaino laskeutui hänen niskaansa. Sodan koura se kouristi.

Väärät profeetat olivat silloin luvanneet: kun ensi lumi peittää maan, soittavat kellot rauhaa. Enemmän oli siitä retkestä tullut kuin vain lyhyt kulku läpi vihollisinaan, rohkea rynnistys, nopea voitto. Lumi oli peittänyt maan ja sulanut, vihannuus oli puhjennut ja kuihtunut — kevät, kesä, syksy oli kulunut — päivä päivältä, viikko viikolta, kuukausi kuukaudelta. Ja taas oli tullut talvi, kevät ja kesä. Vain luonto oli muuttanut pukuaan, muuttumatonna oli yhä sota. Laajana, suurena, järkähtämättömänä; nyt sen kauheus jo melkein tuntui asiaankuuluvalta. Veren lemua oli kaikkialla.

Rouvaa pöyristytti. Hänen hienot nenänpielensä värähtelivät. Avoimesta parvekkeen ovesta tulvi sisään lehmusten tuoksua. Hän ei tuntenut sitä. Vetäen polvensa koukkuun nojasi hän kyynärpäillään niitä vastaan ja kätki kasvonsa käsiinsä.

Perhonen pyrähti sisään pikaiselle vierailulle, siitepölyn peittämä mehiläinen eksyi huoneeseen ja surisi siinä ympäriinsä. Isossa lehmuksessa, joka leveäoksaisena siimesti kadunpuoleista puutarhaa, ajeli viserrellen toisiaan pari peipposta. Toisella puolella huvilakatua kuhersivat metsäkyyhkyset vanhassa puistossa.

Kuinka yksin hän oli! Huoahtaen veti rouva pois kätensä kasvoiltansa ja pyyhkäisi taaksepäin hiuksiaan, jotka olivat palmikoiksi punottuina kuin nuorella tytöllä. Hänen päätänsä pakotti, hän oli nukkunut huonosti, eikä hänellä ollut ensinkään halua nousta vuoteesta. Palvelijattarethan pitivät kaikesta huolen, ja nythän olikin aivan yhdentekevää, mitä tuli pöydälle ja korjattiinko ruoka tuntia ennemmin tai myöhemmin.

Koskahan he palasivat?! Levottomana, kuin jotain etsien käänteli rouva Bertholdi päätään. Hyvä Jumala, kuinka kauan hänen vielä piti odottaa? Nyt oli hän odottanut jo kokonaisen vuoden. Odottaa, aina vain odottaa. Joka päivä piti odottaa kirjeenkantajaa: toikohan hän kirjeen Heinziltä? Kirjeen Rudolfilta? Paperilappupahaisen, lyijykynällä kirjoitetun, epäselväksi hankaantuneen, jota tuskin saattoi lukea. Ja jota kuitenkin luettiin yhä uudestaan ja uudestaan, pantiin pois, otettiin taas esille, jonka jokaista sanaa tavailtiin, aprikoitiin, mietittiin, käänneltiin ja väänneltiin kuin kirjanoppineet hieroglyfejä. Tämä vitkallinen sanojen selvitteleminen oli niin peräti tuskallista sydämelle, joka kiiti silmän edellä. Ja jollei tullut tuollaista kirjelippua? Silloin kävivät minuutit tunneiksi, tunnit päiviksi, päivät viikoiksi — ei, vuosiksi.

Kuin torjuen ojensi Hedwig Bertholdi molemmat kätensä eteensä. Yöpaidan väljät hihat valahtivat hänen hennoilta ranteiltaan. Itselleen säälivästi hymähtäen, katsoi rouva käsivarsiaan: olivatpa ne ohenneet. Taivaan tähden, ei vain enää tuota kamalaa odotusta, kuin äskettäin! Silloin eivät he kumpainenkaan olleet kirjoittaneet, melkein kolmeen viikkoon ei ollut kummaltakaan tullut mitään tietoja; ei Heinziltä Argonnien seudulta, eikä Rudolfilta, joka taisteli idässä. Hän oli ollut silloin aivan menehtyä, ei syönyt, ei nukkunut, vaatteet riippuivat hänen päällään. Turhaan oli hänen miehensä koettanut häntä rauhoittaa: "Kirjeet takavarikoidaan. Eiväthän muutkaan saa tietoja." Mitä hän muista välitti? Hänen miehensä puhui aina jonkinlaisella ihailulla heidän naapuristaan, Krügerin leskestä; mutta rouva Krügerhän oli talonpoikaissukua ja niin paljon vankempi.

Rouva Krügerin puutarha kosketti takaapäin Bertholdien maatilaan. Se oli vielä tykkänään maalaispuutarha, peruna- ja vihannesviljelyksessä, vanhaa perua vieruskaupungin kylä-ajalta. Mies oli jo kauan ollut kuollut. Rouva Krügerin ainoa poika Gustav oli sodassa. Hänen rykmenttinsä oli ollut mukana Dixmuidenissä — pelkkiä nuoria miehiä, jotka eivät vielä tietäneet, mitä sota oli, — mitä taistelu oli. He olivat rientäneet eteenpäin kuin lampaat, jotka juoksevat tuleen, aavistamatta, että se korventaa heidät. Moni oli heistä jäänyt tantereelle. Rouva Krüger oli uutterasti tutkinut luetteloja kaatuneista, hänen poikansa nimeä ei ollut niissä. Siksi hän eli hyvässä toivossa.

Kolme neljännesvuotta oli jo kulunut Dixmuidenin taistelusta. Rouva Bertholdi kohotti kulmakarvojaan: kuinka saattoi sentään olla levollinen? Kun hän ajatteli, että hänen pitäisi odottaa niin kauan kuin rouva Krügerin! Ei mitään tietoja, aina vain odottaa, odottaa, kunnes —

Palvelustyttö siellä oli. "Armollinen rouva", sanoi nuori, sirkeäsilmäinen tyttö ja hymyili, "minä tulin vain kysymään, haluaako armollinen rouva mitään. Herra käski tulla katsomaan, kun kello tulee kymmenen. Herra ei tahtonut häiritä, armollinen rouva nukkui vielä."

"En minä nukkunut." Rouva sanoi sen oikein loukkaantuneena: kuinka saattoi hänen miehensä luulla, että hän nukkui? Silmiään hän vain oli pitänyt suljettuina, kun hänen miehensä vielä kerran kurkisti hänen huoneeseensa.

"Herra käski sanomaan terveisiä", sanoi taas tyttö. "Hän lähti kaupunkiin. Tuli kirje tänä aamuna." Tyttö kävi hyvin tärkeän näköiseksi. "'Sota-asioita' seisoi siinä."

Tyttö katsoi häntä säälivästi. "Armollinen rouva pelästyy heti niin kovin. Ei se mitään pahaa ollut. Herra oli oikein hyvillään, kun lähti."

Vai hyvillään — hän saattoi olla hyvillään?! Hiukan katkera piirre tuli rouvan kapeisiin kasvoihin.

Tyttö vitkasteli vielä. "Armollinen rouva, ja sitten on Krügerin rouva alhaalla. Hän olisi kovin halukas tapaamaan herraa. Me olemme kaikki vallan kiihdyksissä. Hän se on meidänkin mielestämme!"

"Kuka sitten?" Rouva Bertholdi tuskin käänsi päätään; olihan hänelle kaikki niin yhdentekevää, kiusoitti vain, että häntä häirittiin.

"No, Krügerin Gustav. Krügerin rouva kun ei ole niin pitkään aikaan kuullut mitään pojastansa. Nyt hänellä on kuva mukanansa, kuva vangiksi joutuneista. Niiden joukossa on hänen Gustavinsakin. Hän tahtoisi mielellään vähän näyttää sitä kuvaa armolliselle rouvallekin."

Gustav Krüger — oliko se mahdollista? Nyt ei Hedwig sentään ollut niin aivan välinpitämätön enää. Hän nousi vuoteesta ja heitti yllensä aamupuvun. "Antaa rouva Krügerin tulla tänne." — — —

Krügerin leski seisoi makuuhuoneen kynnyksellä. Hänen paksuksi paisunut vartalonsa ja kokonaan harmaantuneet hiuksensa tekivät hänet vanhemman näköiseksi kuin hän todella oli. Hänestä ei huomannut, että hän oli kiihdyksissä. Hänen matala äänensä kaikui levollisena: "Tunsittehan tekin hänet, rouva Bertholdi, jo silloin kun hän vielä oli poika; hänhän on jokseenkin samanikäinen kuin teidän Heinzinnekin. Katsokaapas nyt, eikös seisokin hän tuossa?" Nopeasti tuli hän lähemmäksi ja piti lehteä, joka siihen saakka oli ollut piilossa hänen hameensa poimuissa, aivan rouva Bertholdin kasvojen edessä.

Se oli kuvallinen sanomalehti: "Saksalaisia vankeja Korsikassa" (englantilaisten ottaman kuvan mukaan).

"Tuossa hän on! Tuossa, tuossa!" Krügerin rouva osoitteli sormellaan muuatta vankia. Tuon sormen vapisemisesta kuitenkin huomasi, että hän oli kiihdyksissä. "Ja niin näköisensä! Niin seisoi hän aina: pää riipuksissa ja selkä hiukan kumarassa. Minä sanoin hänelle aina: seisohan suorempana." Matala ääni hiljeni: "Ja vaikkapa hän onkin nyt vankina, niin tuleehan hän kerran takaisin sentään!"

Hedwig Bertholdi joutui hämilleen. Hän oli turhaan koettanut tuntea tuota vankia Gustav Krügeriksi. Ryhdissä saattoi olla jotakin samanlaista. Mutta siinä olikin kaikki. Kaikkien kasvot olivat epäselvät, vaaleampia täpliä vain; yhdennäköisiä ne olivat kaikki tyyni. Hän vaikeni.

Rouva Krügerin katse kohosi nyt lehdestä ja kaivautui hänen kasvoihinsa. "Eikös olekin se Gustav teidän mielestänne?"

"Voisihan se olla mahdollista — onhan se mahdollista", korjasi Hedwig kiireesti. Hän tapaili sanoja. "Tuollaisesta kuvasta on vaikea varmasti tuntea ketään. Enkä minä tunnekaan teidän poikaanne niin hyvin kuin te hänet tunnette."

"Minä olenkin hänen äitinsä", tokaisi rouva Krüger. Ja ikäänkuin vielä enemmän varmistuakseen, piteli hän kuvaa aivan silmiensä edessä ja meni sitten ikkunan ääreen aivan kuin ei huoneessa olisi vielä ollut kyllin valoisaa.

Kesäinen päivänpaiste tulvi sisään ja kietoi tuon tummapukuisen olennon kultaiseen välkkeeseensä. Niin seisoi hän hievahtamatta pari minuuttia keskellä kirkkainta valoa ja tuijotti kuvalehteen.

Hedwig veti tiukemmin aamupukuaan ympärilleen, hän tunsi yhtäkkiä vilunväreitä, vaikka olikin kuuma: rouva Krüger erehtyi — erehtyi varmasti — mutta kuka rohkenisi sitä hänelle sanoa?

"Vai sitä mieltä te olette, ettei se ole Gustav?" sanoi äkkiä Krügerin leski ja astui pois ikkunan luota. Nyt seisoi hän varjossa mustassa puvussaan, kasvot kalpeina. Hänen äänensä oli soinnuton.

Hedwig kielteli: "En suinkaan — minä tarkoitin vain — minä ajattelin — tehän sen tietysti itse parhaiten tiedätte."

"Minä tiedänkin sen." Hänen äänensä soi taas lujana. "Se on minun poikani. Minun hyvä kunnon poikani!" Hän likisti sanomalehteä rintaansa vastaan. "Äiti ei erehdy. Ei!" Hän hymyili tyyntyneenä, varmentuneena. Tuo hymy kaunisti hänen leveitä, jokapäiväisiä kasvojaan.

Hedwig ei uskaltanut vastata mitään — ehkäpä hän ei erehtynytkään. Äidithän tuntevat lapsensa vaikka kuinka pitkän ajan perästä ja missä tahansa. Hän ojensi toiselle kätensä. "Iloitkaa sitten, rouva Krüger. Mutta miksei teidän Gustavinne ole niin pitkään aikaan antanut tietoja itsestänsä? Onhan hän siinä tehnyt hyvin väärin."

"Väärin — väärin?!", muori mumisi harmissaan. "Väärinpä tietenkin. Mutta kukas sen on sanonut, että hän yksin on tehnyt väärin. Minä olen myöskin tehnyt väärin." Hän astui lähemmäksi. "Ehkäpä sanoisin teille, rouva Bertholdi, miksei poika niin pitkään aikaan ole kirjoittanut. Se — se on minun syyni. Gustavilla nähkääs oli täällä eräs. Ja kun hän toistamiseen kävi lomalla kotona, tahtoi hän 'sotavihityttää' itsensä tyttöön. Tyttö oli pikkusiin päin. Minä en suostunut. 'Mistäs tiedät, onko lapsi sinun', minä sanoin. Kyllähän se tyttö muuten oli aivan siisti ihminen — ja ahkera se oli — mutta eihän sitä nyt sentään salli, että nuori mies, joka on varakaskin, ottaa niskoilleen sellaisen, jolla ei ole mitään ja joka ei ole mitään, kyllähän te sen ymmärrätte, rouva Bertholdi. Eikä se ollut mikään niin kovin kauniskaan ja vanhempi kuin Gustav. En minä ymmärrä sitä Gustavia" — hän korjasi joutuisasti — "en minä ymmärtänyt häntä. Hän kun oli aina niin siivo. Koko loma-ajan me sen asian takia kinasimme. Ei se ollut juuri hauskaa. Viimein sain hänet taivutetuksi. Mutta ei hän hyvillään siitä ollut. Aamulla, lähtiessään, ei minulle edes kättä antanut. Ja sen takia hän ei ole kirjoittanut — ei kellekään." Muori huokaisi syvään: "Jumalalle olkoon kiitos, että hän elää! Ettei hän iäksi lähtenyt minun luotani vihoissansa." Hänen kätensä menivät ristiin kuin rukoukseen: "Jumalalle olkoon kiitos!"

"Johan nyt!" Muori heitti niskojaan. "Kun hän kerta ei kirjoita! Mutta nyt minä otan ja kirjoitan hänelle, sen teen. Varmaankin herra Bertholdi on niin hyvä ja sanoo minulle, kuinka pitää kirjoittaa. Korsika — Korsikassa — voi hyvä Jumala, se mahtaa olla kaukana? Minun hyvä, kunnon poikani!" Hänen kasvonsa vavahtelivat kuin olisi itku ollut tulossa; mutta kyyneleitä ei näkynyt. "Kun epäsovussa erotaan, niin silloin tämä odottaminen on kahta kamalampaa. Se on vissi, se!"

Verkalleen astui Krügerin muori Bertholdin huvilasta katua alaspäin. Aurinko oli korkealla, kuumuus herpaisi. Hän kulkea laahusti hiljalleen katveen puolella. Ja hänen kun oikeastaan olisi pitänyt astua kuin nuori neitokainen, juosta, lentää — sillä hänen Gustavinsa oli elossa! Vaikea matka oli hänellä vielä edessään. Se hänen täytyi tehdä. Puhellessa rouva Bertholdin kanssa oli yhtäkkiä kivahtanut hänen mieleensä: hänen oli mentävä tytön luokse. Käväistä täytyi hänen sen luona, katsastaa, kuinka siellä jaksettiin, jotta voisi kirjoittaa siitä pojallensa. Ja mieluummin hän kävi siellä heti, nyt paikalla. —

Pitkä oli matka sinne tältä kulmalta. Ennen oli tyttö asunut vallan likitienoilla, lähellä vanhaa hautuumaata, sen takana, kukka- ja seppelesitomossa. Siellä Gustavkin oli häneen tutustunut. Sitten hän oli muuttanut. Nyt kuului hän asuvan aivan vastakkaisella suunnalla, ulkolaidassa, siellä, missä huvilat loppuvat ja työväen asunnot seista törröttävät toinen toisensa näköisinä kedoilla, jotka eivät enää olleet peltoja, mutta eivät vielä puutarhojakaan. Rouva Krügerilla ei ollut koskaan ollut tänne mitään asiaa, mutta nyt hän kulki hakien talosta taloon. Hänen oli hiki, hän jo onnahteli. Hänen jalkojansa särki. Tämä kävely keskipäivän paahteessa näännytti häntä. Täällä ei ollut vähintäkään varjoa, pikku puut, joita oli istutettu kadun vierille, olivat vielä nuoria ja matalia. Ei olisi hän koskaan muulloin tähän aikaan päivästä lähtenyt varjoisasta puutarhastaan ja viileästä huoneestaan, jossa pöytä jo oli katettuna ja mukava, leveä sohva kutsui uinahtamaan päivällisuneen. Ei se olisi pälkähtänyt hänen päähänsäkään. Mutta nyt ei muu auttanut, hänen täytyi korjata, mitä oli laiminlyönyt; hän tahtoi hyvittää. Jos hän voisi kirjoittaa Gustaville, että hän oli käynyt Gertrudin luona, oli ollut ystävällinen tyttöä kohtaan, että hän oli nähnyt lapsen — Gustavin lapsen — silloin hänen poikansa olisi iloissaan. Hän saisi pojaltaan kirjeen, sovinnollisen kirjeen, ja silloin hän, silloin hän — niin mitä hän silloin tekisi? Sitä hän ei vielä itsekään tiennyt. Mutta sittenpä saisi nähdä.

Päättäväisesti, voittaen väsymyksensä, haki hän edelleen. Mutta tyttöä ei löytynyt. Eiköhän hän enää asunut täälläkään? Jo loppuivat asumukset. Viimein kuuli hän kirjeenkantajalta, joka tuli tietä pitkin: "Hieselhahn — neiti Hieselhahn —? Ahaa, se, jolla on lapsi? Se asuu vielä etempänä, pienessä talossa, tuolla perunamaan laidassa, ratatyömies Dombrowskin luona."

Rouva Krüger työnsi auki lahonneen säleportin ja astui aidattuun pihaan. Yksinkertaiselta täällä hyvin näytti, melkeinpä kurjalta. Muutamia peltokalupahaisia oli huiskin haiskin; käsikärryt, lapio, luuta, pari rikkinäistä koppaa. Surkeasti naukuva kissa hiiviskeli aukijääneen lautavajan ympärillä, ja sen ovessa roikkui kulunut miehen nuttu, josta tuulet ja tuiskut olivat tehneet linnunpelättimen, ja vanha huopahattu, josta enää oli lieri jäljellä. Tuo rikkiliehunut nuttu, lävellinen hattu, tyhjä vaja teki apean ja hylätyn vaikutuksen, vaikka aurinko kirkkaasti paistoi. Rouva Krügerin mieltä ahdisti: vai tämän näköistä täällä oli! Vain kaakattava hanhi, joka nyt vaapersi esiin, ja sulkasatoinen kana, joka kaaputti hiekassa, häntä tyynnytti; olihan täällä siis jotain luottamustakin herättävää.

Nais-ihminen, jonka hihat olivat korkealle käärityt ja jalat puutohveleissa, seisoi pesusoikon ääressä tuvanoven edustalla ja huuhtoi lapsenvaatteita. Hänen täytyi kumartua syvään, hikihelmiä tipahteli pesuastiaan, mutta hänen kätensä liikkuivat vikkelästi. Ja ahkera hän oli.

Se oli Hieselhahnin tyttö! Rouva Krüger tunsi hänet heti, vaikka oli hänet vain pari kertaa vilaukselta nähnyt. Muori jäi seisomaan aivan hiljaa ja katsoi ahertajaa. Olipa siinä viheliäisiä pikku paitoja, jo ohueksi kuluneesta, vanhasta vaatteesta kokoonkyhättyjä, pari pikkaraista kolttua ja kapalovöitä!

Rouva Krüger pyyhki hikeä otsaltaan: olipa tänään sietämättömän kuuma!
Ja kotona hänellä oli vielä niin paljon hyviä lapsenkapineita.

Matalasta alakerran akkunasta kuului nyt vahva lapsen ääni, äänekästä, rajua parkunaa.

"Odota, odota sinä vaan!" Pesijä nosti päätään, silloin kohtasi hänen silmänsä Krügerin muorin katseen, joka häntä kiinteästi tarkasti. Tyttö hätkähti; hän näytti miettivän hetkisen, sitten lehahtivat hänen kasvonsa äkkiä punaisiksi. Jotakin vihamielistä tuli hänen ilmeeseensä. "Mitä haluatte?"

Rouva Krüger käsitti kohta: se tunsi minut ja vihainenkin se on vielä minulle. Eikö ollutkin vihaa tytön silmissä — kuin uhmaa — vai torjuiko hänen katseensa vaan luotaan? Mutta eihän tässä mikään auttanut, nyt hänen täytyi hyvittää, hän tuli Gustavin tähden, niin juuri, Gustavin tähden, ja — ja —

Lapsi kirkui yhä kiivaammin, ja kesken kirkunaa sanoi Krügerin muori aivan tyynesti, vaikka hänen sydämensä tykytti kaiken aikaa: "Pikku poikako se huutaa? Onpa sillä hyvät keuhkot. Poikahan se on, vai kuinka?"

"Niin on", sanoi nuori äiti yksikantaan ja kääntyi poispäin, mennäkseen sisään.

Silloin teki vanha äiti lujan päätöksen: ei hän saanut välittää toisen tylyydestä, hänen täytyi sanoa tytölle, mitä hänellä oli sanottavana, tytön täytyi kuulla. Ja hän harppasi hänen luoksensa ja tarttui häntä ranteeseen: "Kuulkaas, tiedättekö mitä? Gustav elää!"

"Mitä se minua liikuttaa?" Tyttö koetti tekeytyä välinpitämättömäksi, mutta hän tuli kumminkin kalmankalpeaksi. Hän ei pyrkinyt enää pois, hän jäi seisomaan. Silmät selko selällään, melkein tuskaisina tuijotti hän Gustavin äitiin: miksi, miksi hän tuli ja sanoi hänelle, hänelle sitä? Tahtoiko eukko taas häntä loukata, taas pahoittaa hänen mieltään niinkuin silloin? Voi, tiesihän hän sen hyvin, eukko ei voinut häntä sietää, hän oli estänyt Gustavin menettelemästä kunniallisesti häntä kohtaan. Ei Gustav itsestään olisi ikinä sanonut: "Lapsi ei ole minun." Tiesihän Gustav, ettei hän ollut katsonutkaan kehenkään, siitä alkaen kun he olivat ruvenneet seurustelemaan keskenänsä, ettei hän edes päätään ollut kääntänyt kenenkään toisen puoleen. Mitä hänen äitinsä tuli nyt ja sanoi: 'Gustav elää!' Hänelle Gustav oli kuollut, kuollut, vaikkapa häneltä olisi tietojakin tullut.

Gertrud Hieselhahn puri lujasti hampaansa yhteen. Itku nousi hänen kurkkuunsa, mutta hän pakotti sen alas. Mitä, vai vielä itkeä? Eikö hän ollut jo kylliksi itkenyt, kun Gustav hänet jätti? Ja kylliksi salaa itkenyt, kun hän muilta kuuli, että Gustav Krügeriä kaivattiin Dixmuidenin taistelun jälkeen, ettei hänen äitinsä ollut saanut mitään tietoja häneltä. No, ei suinkaan hän nyt vain aikonut itkeä ilosta, koska Gustav vielä oli elossa? Mitä se häntä liikutti? Olipa Gustav elävä tai kuollut, hänelle se oli yhdentekevä. Tytön kasvot kivettyivät, hän pyrki erilleen, mutta eukon käsi piti häntä lujasti kiinni.

"Ettekö te sitten kuule, ettekö te sitten ymmärrä?! Gustav!" Äidin käsi pudisteli märkiä, veden kuluttamia sormia. "Gustav on vielä elossa. Hän ei ole kuollut. Hän on vain vankina. Ja minä voin hänelle kirjoittaa — minä kirjoitan vielä tänään — sanonko teiltä terveisiä? Mitä — mitäs te siitä sanotte?"

Gertrudilta oli tahtomattaan päässyt ilon ja tuskan äännähdys. Nyt sanoi hän hitaasti, tarttuen vapaalla kädellään otsaansa ja sulkien silmänsä, kuin pyörryttäisi häntä: "Mistä te sen tiedätte?"

"Mistäkö? Tässä, katsokaahan!" Voitonriemuisena veti äiti lehden taskustaan. Ja niinkuin hän aikaisemmin oli näyttänyt rouva Bertholdille, näytti hän nyt sitä Gertrud Hieselhahnille, pitäen sitä aivan hänen nenänsä edessä: "Tunnetteko hänet, tunnetteko? Tuon tuossa, joka seisoo noin väärässä? Ainahan hänen olikin niskansa kumarassa. Ja laihtunut hän on myös aikalailla. Ihmekös se, kun kerran on vankina. Mutta hänen rakkaat kasvonsa ne siinä näkee sentään selvästi. Sitä Gustavia!"

Muorin sormi, joka kaiken aikaa oli näppäillyt erästä nuorekkaan hoikkaa vankia, joka seisoi kuvassa murheellisena, pää kumarassa, pyyhkäisi nyt kuin hyväillen paperia. "Hän se on — Gustav! Tunnetteko hänet?"

"En minä tuota tunne." Gertrud pudisti vakavana päätänsä. "Taidatte erehtyä!"

"Minäkö erehtyisin?!" Nyt rouva Krüger vallan remahti nauramaan. Ja sitten hän vilkaisi tyttöön paheksuvasti, melkein halveksivasti. "Vaikka te ette häntä tuntisikaan, niin kyllä minä hänet tunnen." Hän tunsi äkkiä intonsa laimenevan, tunsi itsensä loukatuksi, hänen hyväätarkoittavaa ystävällisyyttään torjuttiin pois. Hänen ilostaan mureni jotakin pois. Mitä se tuokin tyttö rakkaudeksi nimittää! Eihän se edes tuntenut sulhastaan! Mieluimmin olisi muori kääntynyt heti ovelle ja lähtenyt tiehensä — mitä tuo tyttö tiesi, miltä hänestä tuntui — mutta lapsen parkuna pidätti häntä. Pitihän hänen nyt sentään saada nähdä sitä hiukan; herra ties oliko se ensinkään Gustavin näköinenkään! Ruma epäluulo heräsi taas hänessä. Ei hän silloin ilman syytä ollut poikaansa varoittanut, tämä Hieselhahnin tyttö kuului kerran aikaisemmin eläneen hiukan ylellisesti. Nyt ei kylläkään siltä näyttänyt. Surkean näköinen hän oli, vallan kalpea. Olisi tarvinnut hyvää hoitoa. Ei ollut hauskaa siitä Gustaville kirjoittaa. "Enkös saisi nähdä vähän pikku poikaa," kysyi hän hiljaa.

Tyttö ei vastannut, hän kohautti olkapäitään. Mutta sitten hän kumminkin viittasi eukkoa astumaan sisään. Hän antoi eukon mennä edellänsä huoneeseen.

Tämä oli sangen vaatimattomasti sisustettu: sänky, pöytä, pari tuolia, kaappi, ompelukone ikkunan edessä ja sängyn vieressä vanhoissa lapsenvaunuissa pienokainen.

Se oli lakannut huutamasta, ikäänkuin se olisi huomannut äidin olevan tulossa. Silmät katselivat suurina ja sinisinä pyöreästä pikku päästä. Krügerin muori oikein pelästyi: tytöllä oli ruskeat silmät, mutta nuo olivat Gustavin silmät, silmäänpistävän suuret tähdet, pitkien, tummien ripsien reunustamat. Häntä oli usein puhuteltu Gustavin silmien vuoksi, ennen vanhaan, kun hän vielä kantoi häntä sylissään Ja tällä lapsella oli samat kauniit silmät, jotka Gustavilla oli ollut lapsena ja jotka hänellä vieläkin oli. Hän kumartui pikku vuoteen yli; hänen teki mielensä ottaa lapsi ja pitää sitä hiukan sylissään.

Mutta tyttö ennätti ennen häntä. Se työnsi vaunut jalallaan nurkkaan ja sanoi tylysti: "parkusuu!" Sitten käänsi se taas punaisiksi käyneet kasvonsa epämieluisen vieraan puoleen: "Mitä te oikeastaan haluatte?"

Krügerin muori vallan nolostui, tytön ääni oli niin torjuvan töykeä. Mutta oikeassahan se oikeastaan oli: mitäpä syytä sillä olisi olla erikoisen ystävällinen ja kohtelias? "Minä vain Gustavin tähden — minä tahdoin — minä ajattelin, että tekin olisitte iloissanne siitä, että hän vielä on elossa."

"Mistäs sen sitten niin varmaan tiedätte, että hän vielä on elossa? Tuosta kuvastako?" Tyttö sanoi jokaisen sanan hirvittävän selvästi. "En minä vielä sitä usko. En usko sitä ollenkaan. En usko ylipäänsä enää mitään tässä maailmassa. Kun kerran on niin uskonut ja luottanut kuin minä, ja kuitenkin aivan hukkaan, niin silloin ei enää usko." Katkera piirre uurtautui hänen suunsa ympärille, hän pani kätensä ristiin rinnalleen ja katseli synkkänä eteensä.

Tyttö raukka! Gustavin äiti tunsi äkkiä syvää sääliä. Nyt tunsi hän kaikkea sitä, mitä hän ei ollut tuntenut silloin kun hän koetti saada poikansa luopumaan tytöstä. Hän kurotti kätensä. "Neiti Hieselhahn," hän sanoi lepytellen, "minä tulin suuressa ilossani. Viime vuoden lokakuusta asti minä olen odottanut tietoja pojastani, nyt viimeinkin tiedän, että hän vielä on elossa — ja minä olen niin iloinen, niin kiitollinen, niin — niin -" hän pysähtyi hetkeksi puheessaan, mutta sitten hän suorastaan sysäsi suustaan seuraavat loppusanat: "Minä tahdon ilahduttaa Gustavia. Ja kyllä hän siitä tuleekin iloiseksi: tulkaa minun luokseni, tänään, huomenna, koska vain tahdotte! Tulkaa hakemaan vähän Gustavin vanhoja lapsenvaatteita — ja vielä vähän muutakin. Kai minä nyt saan ottaa pojun syliini?"

Vastausta odottamatta astui hän nopeasti vaunujen luo, otti sätkivän lapsen ja nosti sen molemmin käsin korkealle. Pienokainen kirkui.

Niin oli eukko ennen vanhaan leperrellyt omille lapsilleenkin, joista
Gustav vain enää oli elossa, — toiset kaksi olivat kuolleet pieninä.
Kaikki se heräsi taas, verestyi hänen mielessään. "Kuinka vanha se on
nyt? Sellainen pulska poika!" Hän oli ihastuksissaan.

"Vasta neljä kuukautta!" Nyt oli hieman ylpeyttä nuoren äidin äänessä, se ei kuulunut enää niin jurolta. Tyttö tuli puheliaammaksi. "Se oli heti alusta alkaen niin vankka. Kätilö sanoi: 'varmasti kahdeksan naulaa.' Tämä hyvä ilma täällä maalla sen tekee; en minä paljon muuta voi hänelle antaakaan." "Itsekö imetätte?"

"En voi. Minulla on toimeni. Se vaimo, jonka luona asun, pitää huolta lapsesta. Ihan sattumalta olen tänään kotona. Saan maitoa pojalle."

"Sen minä maksan," sanoi rouva Krüger nopeasti. Tämän hän nyt ainakin saattoi tehdä; mielellään olisi hän tehnyt enemmänkin, paljon enemmän. Hän ei vain tietänyt, kuinka asettaisi sanansa, ei tohtinut. Hän ei oikein ymmärtänyt tuota Hieselhahnin tyttöä. Oliko se vihoissaan Gustaville, vielä niin vihoissaan, ettei enää ollenkaan tahtonut tietää hänestä? Vai oliko tämä vain kiukkua häntä, hänen äitiään kohtaan? Vai oliko hän jo unohtanut Gustavin ja lakannut suremasta? Hän oli niin kylmä, niin kummallisen välinpitämätön. Mutta oli miten oli, hänen, äidin velvollisuus oli Gustavin vuoksi olla ystävällinen. Ja hän pani lapsen nopeasti vaunuihin takaisin, peitti sen ja ojensi tytölle kätensä: "No, ehkäpä nyt sitten taas lähden, neiti hyvä. Mutta tulettehan te pian meillä käymään? Se olisi minusta hyvin hauskaa!" Hän odotti vastausta. Sitä ei kuulunut. Hänen täytyi suoraan kysyä: "Tulettehan te?"

"En." Tytön ääni oli taas jääkylmä, niinkuin alussakin "Meillä kahdella ei ole mitään tekemistä keskenämme, jos Gustav jotakin tahtoo, niin voihan hän tulla. Taikka kirjoittakoon minulle. Mutta hän ei tule enää. Eikä hän voi kirjoittaakaan enää. Minä tiedän sen." Tyttö pani kuten aikaisemminkin kätensä silmilleen, aivan kuin häntä pyörryttäisi. — —.

Mitähän se Hieselhahnin tyttö oikein sillä tarkoitti? Äiti mietti sitä asiaa, tallustellessaan kesäkuumalla kotiinsa. Hänen jalkansa painoivat kuin lyijypunnukset, ja hänen mieltään kirveli kun se ihminen oli antanut hänen lähteä niine hyvineen. Ja mitäs sekin merkitsi: hän ei tule enää, eikä hän voi kirjoittaakaan enää —?! Luuliko hän ehkä, ettei Gustav enää ollut elossa? Vai tarkoittiko hän sillä vain: hän ei tule enää minun luokseni? Niin, niin se oli, sitähän hän vain tarkoitti. Sillä olihan Gustav elossa, Jumalan kiitos! Eikä enää viivy kauan, vuoden oli jo sotaa kestänyt, pian tulee rauha ja tuo kaikille vangeille vapauden. Ja Gustavin kotiin! — — —

Gertrud Hieselhahn ei ollut saattanut ulos vierastansa, hänen jalkansa olivat kuin kasvaneet maahan kiinni. Hän seisoi paikallaan kuin lattiaan naulattuna. Hänen silmänsä tuijottivat hajamielisinä tyhjään ilmaan. Oliko tuo eukko, Gustavin äiti, ihan hullu, kun saattoi luulla, että se oli hän? Se mies siinä kuvassa, vanki, joka katseli maahan! Sitä saattoikin uskoa vain sellainen, joka ei ollut Gustavia niin rakastanut, kuin hän, Gertrud, oli häntä rakastanut. Hän, joka vielä muisti hänen kasvonsa — hänen jokaisen piirteensä — hänen otsansa, nenänsä, suunsa, hänen silmänsä niin ilmielävästi kuin olisi viimeksi nähnyt hänet eilen. Hän tiesi ihan tarkalleen: Gustav se ei ollut. Joku muu se oli, vartaloltaan ja ryhdiltään ehkä hiukan Gustavin näköinen, mutta kasvot vallan vieraat. Sillä vaikka Gustav olikin menetellyt halpamaisesti häntä kohtaan, vaikka hän satoja kertoja olikin tuntenut syvää vihaa ajatellessaan sulhastansa, niin kyllä hän sentään hänet tuntisi, aina ja kaikkialla. Gustavin äiti erehtyi; mutta hän tuntisi hänet vielä monien, monien vuosien perästäkin, vanhana ja vapisevana mummonakin.

Gertrud Hieselhahn itki, hän itki katkeria petetyn kyyneleitä. Hetkisen oli hän kuitenkin luullut, että Gustav vielä oli elossa, se oli vavahduttanut häntä iloisena säikähdyksenä, joka teki hänet aivan voimattomaksi. Nyt tuntui kahta raskaammalta. Nyt vasta hän tunsi, että hän yhä vielä rakasti häntä — kaikesta huolimatta. Hän otti lapsen vaunuista ja suuteli sitä kiihkeästi, hänen kyyneleensä kastelivat pikku pään aivan märäksi. Hän vaipui pienokainen sylissään lähimmälle tuolille.

Sellaisena tapasi hänet rouva Dombrowski tullessaan perunamaalta molempine lapsineen, jotka salaa tyrkkivät toisiaan äidin selän takana. Hän oli kuumissaan ja väsynyt. Siitä pitäen, kun hänen miehensä oli lähtenyt sotaan, oli hänen täytynyt yksin pitää huolta pellon viljelyksestä; se oli tosin vain pieni pellonnurkka, se, minkä he omistivat, mutta se antoi kuitenkin työtä, etenkin kun hänellä oli vielä pesu- ja siivouspaikkoja.

"No, neiti, jokos ruoka on valmista? Eikö vielä? No mitä ihmettä!" Hän oli harmissaan, olihan neiti tänään luvannut pitää siitä huolta. Perunat olivat kyllä kuoritut, mutta ne eivät olleet vielä tulella. "Vai sillä tavalla," tiuskaisi hän, "meikäläiseltä sitä kyllä kaikkea vaaditaan, mutta siinä te istutte ja —." Hän vaikeni nähdessään toisen kyyneleet. Nuoren tytön asennossa, kun tämä istui siinä aivan kokoon lyyhistyneenä, lasta rintaansa vasten pusertaen, oli jotakin, joka sai hänen heltymään. "No, mikä teitä nyt vaivaa?" Hän alkoi hyväntahtoisesti lohdutella: "Herranen aika, älkää nyt suotta itkekö! Ainako vain te surette sitä armahaistanne? Neiti kulta, olettepa te tyhmä! Kymmenen saatte vielä yhden sijasta. Hoetaan ja hoetaan, että miehet nyt ovat vähissä — mitä vielä! Kun ne nyt tulevat lomalle, ovat ne ihan hulluja. Kuulkaa, neiti, minä voisin teille kertoa. Jos minä vain tahtoisin!" Hän naurahti ja oikaisi jonkinlaisella mielihyvällä upeaa vartaloansa.

Lievää oudoksumista oli siinä katseessa, jonka Gertrud loi vaimoon; ohhoo sen eukon puheita! Mutta oikeassa hän oli, mieletöntähän oli ja tyhmää itkeä vetistellä sitä yhtä, sitä ainoaa. Päättäväisesti nousi hän pystyyn ja kuivasi silmänsä ja lapsen märäksi itketyn pään. Lapsi oli käynyt hiljaiseksi hänen povellaan ja nukahtanut. Varovaisesti laski hän sen vaunuihin ja kielsi sitten lapsia, jotka taas olivat livahtaneet ulos ja nyt pihalla ikkunan edessä rautalapio ja luuta ojossa kuin aseistetut ainakin ryntäsivät toisiaan vastaan: "Heretkää jo siitä! Hyvä isä, kuoliaaksi vielä lyötte toisenne!"

Eukko Dombrowski nauroi: "Älkää niistä huoliko, neiti kulta. Eihän se mitään tee." Hän ei välittänyt vähääkään vesojensa vallattomuudesta.

Ennen oli isä aina mennyt väliin. Silloin oli poika oikein siivo, eikä tyttökään lähimainkaan näin pahankurinen. Mutta nyt oli isä sodassa. Ei opettajatarkaan enää saanut poikaa tottelemaan, vaikka hän piti häntä istumassa vähintään neljä kertaa viikossa. Hän oli jo pari kertaa kutsunut äidin puheilleen: "Kuulkaa, rouva Dombrowski, teidän täytyy pitää huolta siitä, että Erich lukee läksynsä. Hän ei tee koskaan mitään kotona. Ja hävyttömiä vastauksia hän antaa!" Kalpean, rasittuneen opettajattaren kasvot vavahtelivat hermostuneesti. "Ei kukaan ole niin pahantapainen kuin teidän poikanne, hän turmelee koko luokan. Ei sen nulikan kanssa enää jaksa otella!"

"Mutta neiti kulta!" Eukko Dombrowski pysyi aivan levollisena. "Älkää huoliko kiihtyä! Minkäs sille taitaa. Syyttäkää sotaa! Mitäs minä voin, jollei se poika tahdo totella. Minä käyn työssä, työssä on käytävä, ei sitä niillä parilla vaivaisella sota-apukolikolla toimeen tule. Ja se on sitten kurjaa, kun ei edes uskalla sanoa, että ansaitsee hiukan lisää — mitä ne oikein ajattelevat! — On se sentään väärin: ne naiset, jotka käyvät työssä, saavat pelätä että heiltä napataan pois avustus, toiset taas ovat rutilaiskoja ja ne — no, mutta minä olen nyt semmoiseksi luotu, minä teen vallan halusta sitä työtä. Sitä kun on siihen nuoresta asti oppinut: arkipäivinä työssä ja pyhäpäivinä — niin pyhäpäivinä —!" Hän naurahti; mutta sitten hän huokasi: "Niin pyhäpäivinä, eihän sitä nyt ole silloinkaan mitään." Hänen silmänsä, jotka kiiluivat kuin mustat marjat päivän paahtamissa kasvoissa, kävivät surullisiksi.

Eukko Dombrowski oli todellakin kaunis nainen, eikä hän niin vallan väärässä ollutkaan, vaikeata oli äitien, jotka kävivät työssä, samalla huolellisesti valvoa lapsiansa. Opettajatar palasi asiaan. "Niin, niin. Mutta kumminkin te voisitte lähettää pojan siistinä kouluun. Minun täytyy viedä hänet aina ensiksi vesijohdon ääreen."

"No, tiellä se silloin kumminkin taas likaa itsensä!" Eukko vaan ei ollut millänsäkään.

Eikä hän ollut millänsäkään nytkään, kun molemmat lapset taas parkuen ryntäsivät sisään. Erich oli töytännyt Minnaa lapiolla nenään, niin että se vuoti aika tavalla verta ja oli itsekin kauhuissaan, nähdessään, mitä oli saanut aikaan. He parkuivat molemmat ja haukkuivat aina välillä toisiaan. Gertrud oli säikähtäen juossut avuksi ja pesi verta pois tytön kasvoista.

Rouva Dombrowski virkkoi vaan: "Maltahan Erich, kunhan minä kirjoitan isälle. Hän tulee ja ottaa sinut mukaansa ampumahautoihin. Siellä syövät sinut rotat. Tai tulevat mustat ranskalaiset ja vievät sinut; ne syövät kanssa lapsia." Häntä huvitti, kun poika silmät selällään tuijotti häneen.

"Ei, toki," sanoi äiti nauraen. "Eihän isä ole musta. Mutta läimähyttää osaa hänkin, jos jokin vaan ei ole mieleen." Oli kuin kevyt varjo olisi valahtanut hänen nauraville kasvoilleen.

Ehkä hän ajatteli, että mies kerran oli lyönyt häntä. Ja aivan turhan tähden. He olivat yhtenä pyhäiltana istuneet jossakin huvipaikassa, siellä oli viereisen pöydän ääressä istunut muutamia miehiä, ja yksi; niistä, pulska poika, oli vaihtanut silmäyksiä hänen kanssaan. Siinä kaikki. Mutta hänen Stanislaunsa ei sietänyt sellaista. Mustasukkainen oli, auta armias!

Minka Dombrowski vaipui hetkiseksi mietteisiin: kuinkas se Stanislaus taas sanoikaan, kun hänen täytyi lähteä? "Minka, pidä mielessäs, jollet sinä pysy uskollisena minulle!" Vallan oli vapissut puhuessaan, mies parka. "Minkä, pidä mielessäs, silloin —." Hän ei ollut antanut miehensä puhua loppuun. Hän oli nopeasti pannut kätensä miehensä silmien eteen, jotka olivat alkaneet levottomasti pyöriä, ja oli ollut sitten niin hellä, niin tulinen, että he olivat eronneet mitä parhaimmassa sovussa.

Eikä asemalla hyvästeltäessä ollut kukaan niin kovin itkenyt kuin Minka
Dombrowski eikä kukaan niin kauaa viittoillut.

II.

Kun naiset nyt tapasivat kadulla toisensa, seisoivat he vielä kauemmin yhdessä kuin entisinä aikoina. Iltaisin oli asemalla sotatiedonanto julki naulattuna, sinne kokoontuivat he ryhmiin. Vaimot puhuivat miehistään, tytöt mielitietyistään; ei ollut siellä ketään, jolla ei olisi ollut joku sodassa. Mutta Gertrud Hieselhahn ei seisoskellut heidän joukossaan; hän tuli iltaisin Berlinistä, hän työskenteli siellä eräässä suuressa liikkeessä — pelkkiä sotatarpeita siellä valmistettiin — ja nyt oli niin paljon työtä, että he alkoivat jo tuntia aikaisemmin aamulla ja lopettivat illalla tuntia myöhemmin. Yhä uusia joukkoja kutsuttiin aseisiin, yhä uusia vaatetettiin, toisia lähti yhä rintamille.

Kohtapuoleen ei ole ainoatakaan miestä jäljellä, päätteli Minka Dombrowski. Hän nouti usein iltaisin neidin asemalta; tavallansa ystävällinen suhde oli muodostunut hänen ja hänen vuokralaisensa välille. Hän ihaili neitiä, joka oli niin paljon hienompi kuin hän, pukeutui paremmin, puhui paremmin, osasi paremmin käyttäytyä, ja Gertrud taas piti mielessänsä, että eukko Dombrowski oli hetkeäkään empimättä ottanut luokseen hänet, yksinäisen naisen, joka odotti lasta, jota ei kukaan mies omistanut. Eikä hän olisi saattanut niin paljon ansaitakaan, jollei eukko Dombrowski tavan takaa olisi pujahtanut työstään kotiin pienokaista katsomaan, ottipa sen kauniina päivinä mukaansakin peltotilkullaan työskennellessään ja piti sitä vieressään vaunuissa.

Väsyneenä palasi Gertrud tänään kotiin, väsyneempänä vielä kuin muulloin. Kolmas luokka oli niin täynnä, hänen täytyi seista. Kuuma oli vaunussa, ja he juttelivat kaikki niin paljon. Kun joku vain sanoi sanasen, niin heti oli yleinen keskustelu käynnissä. Jokaisella oli täällä kohtalonsa, omia elämyksiään.

Nurkassa istui vanha vaimo, jonka poika ja pojanpoika olivat sodassa; hän itse ei puhunut mitään, mutta puheliaampi oli naapurin vaimo, joka oli lähtenyt hänen kanssaan Berliniin, kun mummo vielä kerran halusi nähdä asemalla pojanpoikansa, jonka piti kulkea Berlinin kautta matkalla Venäjälle. Ikävä kyllä eivät he olleet poikaa tavanneet, vaikka olivat odottaneet neljä tuntia Potsdamin ja sitten vielä neljä tuntia Schlesian asemalla.

Tämä nyökkäsi vain ja pyyhki hikeä otsaltansa. Hänen kuihtunut kätensä, joka piteli nenäliinaa, vapisi ja vaipui sitten hervottomana hänen helmaansa.

Puhelias vaimo kertoi juurtajaksain edelleen, kuinka kovasti isoäiti oli iloinnut. "Se on niin kovin kiintynyt siihen poikaan — ei koko yönä saanut untakaan silmäänsä pelkästä mielenliikutuksesta. Jo tämä on surullista. Odotettiin ja odotettiin, eikä nyt kumminkaan saanut nähdä poikaa. Seitsemänkymmentä on jo täyttänyt ja halvattu, ties tokko enää elääkään, kun poika palaa."

"Minunkin on keskimäinen poikani rintamalla," puuttui nyt eräs toinen puheeseen, surupukuinen säätyläisnainen; hänen silmistään näki, että hän oli paljon itkenyt. "Vanhimman poikani minä jo olen kadottanut, hän oli mukana sinä kovanonnenpäivänä Dixmuidenissa. Nyt kutsutaan kolmas poikani aseisiin. En enää muuta kuin istun ja odotan milloin taas tulee rintamalle lähettämäni kirje takaisin: 'Kaatunut'." Hän puhui epätoivoisen katkerasti.

Halvattu mummokin avasi nyt suunsa. "Odotetaan — vielä hiukkasen," kangersi hän.

Naapurin vaimo näpäytti kädellään otsaansa: "Hän on jo vähän lapsellinen. Ja nyt vallan sekaisin tästä pitkästä odotuksesta."

"Niin odotan minäkin", sanoi nuori vaimo, jolla oli pieni lapsi sylissä ja edessään seisomassa toinen, joka painautui täpötäydessä vaunussa pelokkaana hänen polviaan vastaan. "Odotan tietoja mieheltäni. Lehdestä luin, että englantilaiset ovat Ypernin pohjoispuolella tunkeutuneet juoksuhautoihimme. Siellä juuri on mieheni. Kun ei hänelle vain olisi mitään tapahtunut! Öisin en silmää ummista. Alinomaa ajattelen: kuinka on hänen laitansa? Kun nyt edes saisin tietoja!" Näki, kuinka levoton hän oli, hänen vielä nuorekkaan pyöreillä kasvoillaan oli jännittynyt, tuskallinen ilme.

Gertrudkin tunsi odottamisen ja sen tuskan. Hänkin oli odottanut, ensin salaisen kärsimättömästi, että Gustav vielä tulisi lomalle ennen lähtöään, tekisi hänet vaimokseen ennen menoaan rintamalle. Hänen toivova odotuksensa oli ollut turhaa. Gustav ei ollut kuullut hänen pyyntöänsä. Ja sitten oli hän siitä huolimattakin taas odottanut: korttia, kirjettä, jotakin elonmerkkiä häneltä — sekin odotus oli ollut turhaa. Ei hän enää palannut, sanokoon hänen äitinsä mitä hyvänsä! Syvä huokaus, joka kuului voihkaukselta, pusertui hänen rinnastansa; kaikki katsoivat häneen.

"Ette kai jaksa seista enää?" Nuori tyttö, joka siihen saakka oli näköjään välinpitämättömänä istunut nurkassaan, nousi seisomaan ja antoi hänelle paikkansa.

Kiitollisena hymyili hän nuorelle tytölle, joka nyt seisoi hänen edessään. Kuinka laiha tyttö olikaan! Kevyen, valkoisen puseron alta kuulsivat ohuina käsivarret, ja kaula, joka kohosi pääntiestä, oli samaten hyvin ohut. Ja silmät ylen suuret ja levällään. Hänkin varmaan odotti, sen näki hänestä. Tahtomattaan kysäisi Gertrud: "Teiltäkin on kai joku sodassa?"

Toinen nyökkäsi hätäisesti, tumma puna lehahti hänen näivetystautisen kalpealle iholleen. "Sulhaseni!"

Nyt kääntyivät häneen kaikkien katseet: raskasta on sen tytön olo, jonka sulhanen on rintamalla! "Missä hän sitten on?"

Tyttö hymyili. "Voi, aina siellä, missä tuimimmin taistellaan. Ensin Weichselillä, sitten kaukana Venäjällä — ja sitten Ranskassa — ja nyt — nyt — niin, nyt hän on Przemyslin edustalla."

No, se ei ollutkaan mitä tahansa! Yleinen mielenkiinto heräsi. Ensin Venäjällä, sitten Ranskassa ja nyt taas Galitsiassa! Jopa sitä miestä heiteltiin edestakaisin.

Surupukuinen vallasnainenkin tiedusteli tarkemmin: "Missä joukko-osastossa on teidän sulhasenne?"

Morsian ei näyttänyt kuulevan kysymystä. Eloisan vilkkaaseen tapaan, joka omituisesti erosi hänen aikaisemmasta välinpitämättömyydestään, kertoi hän nyt: "Tiedättekö, sulhaseni on kerrassaan erinomainen. Hänellä on rohkeutta. Mutta hänellä onkin ollut risti jo kauan aikaa. Ja nyt aiotaan hänelle antaa ensi luokan risti."

"Minun miehelläni on myös risti," sanoi hiljaa nuori rouva, joka piti lasta sylissään, "mutta vain toisen luokan risti."

Silloinhan se oli kaksinkertainen kunnia: tavallinen sotamies ja ensi luokan risti! Ihastus nousi yhä.

Ja ikäänkuin tämän yleisen ihastuksen kantamana leimahteli morsiamen into yhä korkeammalle, hänen mitätön vartalonsa näytti kasvavan, hänen laihat kasvonsa kävivät oikein kauniiksi. Hän oli niin ylpeä sulhasestaan, niin ylenpalttisen onnellinen kaikesta ajan ankeudesta huolimatta.

"Ja millaisia kirjeitä hän kirjoittaa! Niin tavattoman mielenkiintoisia. Kun tulen sentraalista — minä olen telefonityttö — jaksan tuskin odottaa että pääsen niitä lukemaan!"

"Kyllä teidän sitten kelpaa," huokasi nuori rouva, joka ikävöi tietoja mieheltään Ypernistä.

Häntä miekkoista, joka saattoi niin tehdä! Gertrud tunsi kuin kateutta mielessään. Hän näki tuon mitättömän tytön silmistä pelkkää tyydytystä, pelkkää mielihyvää. Tuo tyttö taisi olla ainoa koko vaunussa, ainoa kaikista näistä odottavista, jota ei odotus ollut masentanut, joka ei ollut käynyt alakuloiseksi eikä katkeraksi.

Kun he astuivat ulos junasta, ojensi Gertrud hänelle kätensä. Nyt kun tyttö ei enää puhunut sulhasesta, oli hän taas kalpea, hiljainen ja mitättömän näköinen kuten aikaisemmin. "Neiti, minä toivotan teille kaikkea hyvää. Te olette sangen onnellinen. Meikäläisen ei ole niin hyvin laita." Gertrudin silmät kostuivat, hän tunsi itsensä tuon onnellisen morsiamen rinnalla vielä hylätymmäksi kuin muulloin, ja kuitenkin tunsi hän vetovoimaa tyttöä kohtaan, aivan kuin tässäkin olisi kärsimyskumppani. Hän ilmoitti nimensä ja asuntonsa. "Jollei siitä ole teille vaivaa, neiti, niin käykäähän joskus minua katsomassa. Minä olen iltaisin kotona kello kahdeksasta asti ja sunnuntaisin koko päivän."

Toinen punastui kainosti, hymyili ja kuiskasi, nyt niin vaatimattomasti: "Mielelläni!" —

Dombrowskin eukko, joka oli Gertrudia vastassa, tunsi tytön ulkonäöltä. "Vai sekö! Se on Dietrichin tytär sikarikaupasta; hän asuu siellä äitinsä luona. Isä oli postissa, kuoli pari vuotta takaperin."

"Sitä en tiedä", sanoi eukko Dombrowski. "Saattaa olla. Vaikka en minä vain häntä ottaisi, jos olisin mies. Semmoista kuikkanaa!" Hän nauroi ja hänen tummat marjasilmänsä kiiluivat. "Neiti kulta, mitäs jos mentäis vielä vähän kävelylle, on niin korea ilta?"

"Minä olen väsynyt." Gertrud haukotteli uupuneena. Hän ei huomannut, kuinka toisen silmät vilkuilivat ympärilleen; hän ajatteli vain lasta, missä tilassa hän sen tapaisi tänään. Eilen illalla se oli niin kovin huutanut, hän oli kuullut huudon jo kauas kadulle, hyvän matkan päähän asunnosta. Ja hän oli juossut, oli syöksynyt eteenpäin.

Nyt aikoi hän taas kiiruhtaa, mutta Dombrowskin eukko piteli häntä hihasta: "Odottakaahan hiukan. Tuolla seisoo hänen ylhäisyytensä, kenraalitar von Voigt, minä käyn siellä pyykillä." Eukko oli oikein ylpeä suhteistaan. "Häntä minun täytyy puhutella. Huomenna minun pitäisi mennä hänen tyttärensä luokse. Sen italialaisen rouvan luokse. Siellä minä pesen ikkunoita."

Kenraali von Voigt'in ainoa tytär oli neljä vuotta sitten mennyt naimisiin italialaisen luutnantin Rossin kanssa. Hän oli tutustunut luutnanttiin matkustellessaan vanhempiensa kanssa Italiassa. Herra von Voigt, joka silloin oli vasta eversti, ei ollut aavistanut mitään pahaa, vaikka he yhä tapasivat matkallaan tuon nuoren upseerin: Venetsiassa, Milanossa, vieläpä Firenzessäkin. Kun italialainen upseeri ei puhunut saksaa, eikä saksalainen upseeri italiaa, täytyi Lilin olla tulkkina, jollei keskusteltu ranskaksi. Nuori mies oli sangen herttainen, hieman veltosta ryhdistään huolimatta aika sorea; saksalaista upseeria huvitti, kun tuo pieni italialainen luutnantti oli niin tarkoin selvillä itävaltalaisten rajalinnoituksista. Hän puhui verrattain halveksivasti Itävallan voimasta ja puolustuskyvystä, Saksasta sitävastoin suurella kunnioituksella. Everstiä miellytti hänen seuransa — järkevä, herttainen nuorukainen — kunnes äkkiä sumu haihtui, jonka matkavaikutelmien vilinä ja irtaantuminen tavallisesta arkielämästä oli synnyttänyt hänen silmiensä eteen. Mitä, hänen tyttärensä, preussilaisen upseerin tytär aikoi mennä naimisiin italialaisen kanssa? Lili oli hullu! He matkustivat kiireimmän kautta tyttärineen kotiin.

Mutta Lili von Voigt oli pitänyt päänsä. Äiti ei ollut koskaan kuvitellut tuon kauniin, hemmotellun lapsen tulevaisuutta muullaiseksi kuin että hänestä tulisi rikkaan miehen puoliso; isä näki hänet erään nuoren toverinsa rinnalla, jonka elämää hän saattoi seurata kadettikoulusta asti — mutta tyttären ajatukset lentelivät yötä ja päivää yli rajan, miehen luokse, joka oli kahlehtinut hänet tummilla silmillään, mitkä tuntuivat hänestä syvyyden kuiluilta.

Hän ajoi tahtonsa läpi vastoin vanhempien toivomuksia. Korkealla Spezian sataman yläpuolella, jonka sotalaivojen yli he näkivät kauas Välimeren ihmeelliseen sineen, olivat he asuneet ruusunpunaisessa maahuvilassa, keskellä puutarhaa, jonka rinteet tuoksuivat ruusuista ja oransseista Kuin unelma oli se aika ollut, kuin unelma täynnä tuoksua ja väriä, kauneutta ja onnea. —

Ja nyt oli hän kumminkin taas kotona vanhempiensa luona. "Minä rakastan miestäni, rakastan myös Italiaa — kaikesta huolimattakin", sanoi hän äidilleen. "Älkää puhuko mitään Italiasta, en siedä sitä."

Kauhealta tuntui varmaan tyttärestä! Murheellisin katsein tarkasteli rouva von Voigt nuoren rouvan kasvoja, joiden kaunis vienous oli saanut kovia piirteitä. Ei, kyllähän he hillitsisivät itsensä, eivätkä sanoisi mitään, vaikka se olikin vaikeata tänä aikana, joka aivan kuohui suuttumusta entisen liittolaisen petollisuuden takia. Se oli hirveän vaikeata varsinkin hänen miehellensä. Rouva von Voigt vapisi sydämessään, peläten kenraalin tunteenpurkausta. He kolme, jotka ennen olivat viettäneet niin sydämellistä yhteiselämää, istuivat nyt aterian aikoina kylmäkiskoisina ja vaiteliaina toisiaan vastapäätä. Voi, jospa hänen miehensä jo taas lähtisi sotaan! Vaikka rouva pelkäsikin retkien rasituksia hänen puolestansa, oli se kumminkin parempi hänelle, parempi heille kaikille, kuin tämä sietämätön tila.

Kenraali raivosi sisimmässään, mutta kohteli tytärtään kaavamaisesti kuin vierasta. Se oli sietämätöntä. Mutta vain siten hän saattoi hillitä itseään ja estää sen purkautumista, mikä nyt kokonaan täytti hänen mielensä: se kirottu Italia!

Hänen vaimonsa huomasi hänestä, että hän halusi kärsimättömästi päästä matkalle. Mutta kenraalin täytyi odottaa, kunnes hänen uusi divisionansa oli saatu kokoon. Oli onni, että hän oli niin vähän kotona. Ei ollut helppoa äidinkään seurustella tyttären kanssa — Lili oli ärtynyt — hän ei useinkaan tietänyt, pitikö hänen kysyä: "mitä sinun miehesi kirjoittaa?" vaiko olla kysymättä.

Nuori rouva oli matkustaessaan Saksaan Sveitsin kautta käynyt Italian lähettilään luona Bernissä. Hänen kauniit, tuskaiset silmänsä olivat puhuneet liikuttavampaa kieltä kuin hänen huulensa; lähettiläs välitti hänen kirjeenvaihtoaan luutnantti Rossin kanssa.

Voi, kuinka hän kaipasi miestään! He olivat olleet sanomattoman onnelliset. Nyt kirjoitti tämä aivan haltioissaan rintamalta: voitto, voitto! Hän kirjoitti aina menestyksistä: ennen pitkää saisi Italia valloitetuksi takaisin ne vanhat alueet, jotka orjuudessa huokailivat Itävallan ikeen alla. Hän oli täysin vakuutettu siitä, että Italian asia oli oikea, hän käytti suuria sanoja. Nuori rouva näki hänet hengessä edessään kasvot hehkuvina, silmät; säihkyvinä, kuohuen innostusta, johon hänen vaimonsa ei voinut ottaa osaa, ei saanut ottaa osaa. Mutta eikö hänen kuitenkin olisi pitänyt ottaa siihen osaa? Eikö hänkin nyt ollut italiatar? Oi, nuo neljä korkeimman onnen vuotta maailman kauneimmassa maassa eivät kuitenkaan olleet voineet työntää pois hänen sydämestään sitä maata, jossa hän oli syntynyt. Ennen ei hän ollut sitä koskaan tietänyt. Mutta kun hänen miehensä oli rynnännyt huoneeseen hänen luokseen, tuskallisesti kiihtyneenä ajatellessaan eroa hänestä, mutta samalla riemuiten täynnä tyydytystä: "Sota, sota, me lähdemme Itävaltaa vastaan!" — silloin tiesi hän: Itävalta ja Saksa kuuluivat yhteen. Ja hän tunsi äkkiä, ettei hänestä kuitenkaan ollut tullut italiatarta.

Hänen kurkkuaan kuristi ja hänen sydäntänsä kouristi, kun hänen italialaisista lehdistä täytyi lukea, kuinka huonosti Saksan laita oli. Häntä suretti paljon vähemmän se, että hän nyt tuijotti yksinään ruusunpunaisen talonsa ikkunasta Välimeren ihmeelliseen sineen, kuin että hänen täytyi ajatella: Saksa, kuinka käy Saksan?! Vanhemmat eivät olleet kirjoittaneet: "Tule", hän ei ylipäänsä kuullut heistä nyt mitään, eikä hän sitä ollenkaan odottanutkaan, hän ei odottanut edes miehensä vastausta enää, hän matkusti Saksaan. Kuin paeten oli hän kiiruhtanut pois, — äkillinen, hillitön kaipuu ajoi häntä, sangen vaikeaksi käyneen matkan vastukset eivät merkinneet mitään — vain Saksaan!

Ja nyt hän oli täällä. Mutta kuitenkaan ei hänen mieltänsä täyttänyt sellainen valtava tunne, jota hän oli odottanut, ei kotoisen viihdytyksen tunne. Miksi isä oli niin pidättyväinen? Miksei hän puhunut peittelemättä? Ei hän ennen maailmassa salannut ajatuksiaan. Sanomalehdet, jotka muulloin aina olivat saaneet jäädä esille, pisti hän nyt taskuunsa. Tytär ei muistanut, että hän itse oli halunnut: ei sanaakaan pahaa Italiasta. Ja miksei äiti kysynyt mitään Enricosta? Pitihän äidin tietää, että hän tänään oli saanut kirjeen, — seikkaperäisen kirjeen.

Hän istui huoneessaan — se oli vielä sama vaikeasti kalustettu, ilmava-uutiminen huone, jossa hän tyttönä oli asunut niin mielellänsä — mutta nyt hän ei siinä enää viihtynyt. Häntä ahdisti. Missä oli sininen meri, jonne hän oli katsellut, kauas, kauas — missä oranssintuoksuinen puutarha? Voi, kuinka ihanaa se sentään oli ollut Sumentunein silmin luki hän uudestaan miehensä kirjeen. Hänen miehensä oli lähellä Roncegnoa — sen paikan hän kyllä tunsi. Siellä hän oli ollut kerran äidin kanssa, kun se vielä oli Itävallan hallussa. Hän oli juonut Levicossa rautavettä. Silloin oli ollut varhaiskevät, ylhäällä vuorilla vielä talvi, mutta alhaalla laaksossa lukemattomia isoja, mustantummia orvokkeja ja kedot hohtavina hedelmäpuiden kukkalumesta. Ikäänkuin tuo kaikki nyt taas olisi Italian aluetta, niin kirjoitti hänen miehensä.

Luutnantti Rossi ei kirjoittanut, kuten naiselle kirjoitetaan. Niin vaikeata kuin hänestä oli ollutkin eroaminen vaimostansa — alhaalla vuoren juurella hän oli vielä kääntynyt, oli vielä kerran syöksynyt ylös puutarhaan hänen luokseen, oli vielä kerran tempaissut hänet ovella syliinsä ja vielä kerran häntä suudellut pitkään ja tulisesti — nyt oli hän kokonaan soturi. Hän kuvaili vaimolleen asemaansa, kirjoitti sotilaallisia yksityisseikkoja, mikäli hän uskalsi niistä kertoa. Eilen he olivat tehneet hyökkäyksen vuoristoon, vallanneet vihollisen lujasti varustaman aseman — viisikymmentä vankia, paljon kaatuneita — mutta toista, vallan toista vielä oli tuleva. "Evviva l' Italia!" — niinhän hän silloin oli huutanut, kun sotalaivat nostivat lippunsa alhaalla satamassa, riemuiten huutanut! Hän kuuli taas sen huudon. Se kaikui tämän kirjeen joka riviltä, joka sanasta. Vain yksi ainoa aatos täytti hänen miehensä mielen: Italia ja Italian voitto.

Nuori rouva sulki silmänsä. Hän loihti esiin miehensä kuvan: tämä seisoi taas hänen edessään, nuorena, kauniina, rakastettavana, hän katsoi noiden tummien silmien syvyyteen — miksei mies puhunut rakkaudesta? Sodasta vain, sodasta. Eikö hän ollenkaan muistanut, että hänen vaimonsa oli saksalainen? Eikö hän tietänyt, kuinka vaikealta hänen vaimostaan täytyi tuntua tiedon, että mies oli toisessa leirissä? Oliko sitten kaikki mitä vaimo silloin oli uskonut: "sinun kansasi, minun kansani, minun maani, sinun maasi", muuttunut? Kuvitteluako se vain oli ollut? Kauheasta todellisuudesta rakentui muuri ja kasvoi nopeasti yhä korkeammaksi ja korkeammaksi, — vallitus, paljon mahtavampi kuin alpit, kohosi Italian ja Saksan, miehen ja vaimon välille. Mahtoikohan tuntua samallaiselta hänen miehestäänkin? Tuossa — vain vihoviimeiseksi, pari rakkauden sanaa. Ikäänkuin ne vain loppusanoiksi olisivat juolahtaneet hänen mieleensä! Ne loukkasivat enemmän kuin paransivat asiaa. Kirje putosi hänen kädestänsä lattialle, hän antoi sen olla.

Hiljalleen alkoivat hänen kyyneleensä valua ja tipahtelivat hänen käsillensä, jotka kuin avuttomina olivat hänen helmassaan. Voi ei, hän ei ymmärtänyt enää miestään, eikä hänen miehensä ymmärtänyt enää häntä. Kuinka saattoikaan hänen miehensä hänelle, juuri hänelle, kirjoittaa sillä tapaa? — — — Evviva l' Italia! — — — Pitihän hänen miehensä tietää, että hän loukkasi vaimoaan riemuitessaan Italian puolesta. Voi tuota kavalaa, petollista uskotonta maata! Kiihdyksissään hän ei löytänyt kylliksi tuomitsevia sanoja. Tuota maata, joka ei ollut ansainnut että luonto oli sille niin runsaasti tuhlannut kauneuttaan. Kuin epätoivoissaan hypähti hän pystyyn. Rauhattomin askelin astui hän edestakaisin huoneessaan. Ja itki yhä. Eikö sitten kukaan enää häntä ymmärtänyt? Eikö kukaan voinut käsittää, miltä hänestä tuntui, — irroitettuna vanhasta kotimaasta, istutettuna uuteen maahan, ja sitten taas uudesta kotimaasta irroitettuna ja uudestaan istutettuna vanhaan maahan! Sellaisella kasviraukalla ei ole mitään oikeata- kotimaata, se ei ole missään kotona.

Hänen miehensä ei lähettänyt tervehdyksen sanaakaan hänen vanhemmilleen — ei edes maininnut heitä kirjeessään — oliko hän niin välinpitämätön? Vai oliko hän vihoissaan heille, koska luuli heidän olevan syynä siihen, että hänen vaimonsa oli lähtenyt Italiasta?

Hän pysähtyi ja oikaisi hoikkaa vartaloaan, uhkamielisenä nosti hän päänsä; hän puri huuliaan ja tukahdutti nyyhkytyksen, hänen kyyneleensä lakkasivat vuotamasta: oi ei, heissä ei ollut syytä. Eivät he olleet käskeneet häntä tulemaan. Hän, hän yksin oli tahtonut, aivan itsestänsä, kukaan ei ollut häneen vaikuttanut. Tuolla, tuolla syvällä sydämessä — hänen kätensä pusersi pukua rinnan kohdalta — siellä oli jotakin, se häntä oli ajanut. Mitä tekemistä oli hänellä sinisen meren äärellä ja loistavan auringon alla? Kun taivas niin synkkänä kaareutui yli Saksan, silloin oli hänenkin paikkansa tämän synkän taivaan alla.

III.

Vieruskaupungin katujen varsilla olivat lehmukset jo aikoja sitten lakanneet kukkimasta. Puistossa, Bertholdin huvilaa vastapäätä, loistivat leveät latvat tuossa tummassa vehreydessä, joka värikylläisenä selvästi sanoo: viheriämmäksi minä en voi tulla, pian minä kellastun.

Rouva Hedwig Bertholdi oli aivan yksinään. Hänen miehensäkin oli poissa. Hänen miehensä oli kyllä jo kahdeksanviidettä, mutta hänellä oli ollut maatila, jonka hän poikiensa kasvatuksen vuoksi oli myynyt, ja maalaisisännän toimi oli pitänyt hänet reippaana. Hän oli kuin kymmentä vuotta nuorempi ja häntä oli jo pitkän aikaa kiusannut että hän, reserviupseeri, kapteeni, kädet ristissä istui kotona, kun hänen nuorin poikansakin oli sodassa, päälle päätteeksi tavallisena sotamiehenä. Hän oli ilmoittautunut. Kun iso lehmus vielä kukki talon edustalla, saapui hartaasti odotettu kirje, — 'sota-asioita' — nyt sai hän edes harjoittaa rekryyttejä kaukaisessa kolkassa, Venäjän Puolan rajalla. "Ja vaikka minä en saa tuntea ruudinhajua, kuulen minä sentään suotuisalla tuulella tykkien jyminää", kirjoitti hän vaimolleen.

Nyt hänen miehensä' oli viimeinkin tyytyväinen Hedwig painoi alas päänsä: kuinka paljon helpompi oli sentään miesten olla! Niidenkin, jotka olivat rintamalla, kaikista rasituksista, kuoleman vaarastakin huolimatta. Hän huokasi. Naisten oli vaikeampaa. He olivat samassa kadotuksessa kaikki — minne vain katsoikin: naisia, naisia — hyvä Jumala, ei hän ollut aavistanutkaan, että naisia oli niin viljalti — eikä muuta ollut heillä mielessänsä, ei muuta huulillansa kuin: sota, sota. Ja kumminkin täytyi heidän elää päivästä toiseen elämänsä pienissä arkiaskareissa ja hiljaa riutua taukoamattomasta surusta.

Hänen elämänsä oli siihen saakka kulunut kokonaan poikien elämään kietoutuneena, aluksi, kun he vielä olivat pieniä, pikku huolissa; kun he tulivat suuremmiksi, suuremmissa huolissa. Nyt viimeksi kaikkein raskaimmassa: huolessa heidän olemassa olostaan yleensä. Nyt oli tullut vielä yksi huoli lisää — ei, ei oikeastaan mikään huoli, olihan hänen miehensä kaiken vaaran ulkopuolella — mutta kumminkin alituinen pieni levottomuus. Kuinka hänen reumatisminsa kävisi? Se vaivasi häntä aika ajoin. Ja sitten: saattoihan hänen mielensä ruveta tekemään rintamalle! Saattoihan hänetkin vallata vastustamaton halu päästä mukaan ja saattoihan hän viimein saada tahtonsa perillekin! Hän ajatteli, kuinka kauan he olivat olleet naimisissa: pian saisivat he viettää hopeahäitä, olisipa katkeraa, jolleivät voisikaan viettää. Ei viettää sanan tavallisessa merkityksessä — ei, vaan hiljaa yhdessä katsahtaa menneisyyteen. Rakkaudesta, jolla avioliitto solmitaan, murenee kyllä pois yksi ja toinen pala, tunteet tyyntyvät, tottumus tylsyttää, mutta nyt kohosi kuitenkin kuin lämmintä punaa hänen poskiinsa, kun hän ajatteli miestänsä. Oli myöskin niin vaikeaa, itse pitää huolta kaikesta. Nyt hän vasta huomasi, kuinka paljon hänen miehensä oli vähentänyt hänen vaivojaan, kuinka hän oikeastaan oli tehnyt hänen elämänsä sangen miellyttäväksi. Ulkonaisen elämän ainakin. Sisimmässään oli hän usein tuntenut tyydytyksen puutetta; hän olisi suonut, että hänen miehensä olisi ollut toisenlainen, henkisesti virkeämpi ja virkistävämpi, eloisampi ja elähyttävämpi. Hän oli suuresti iloinnut muutosta suurkaupungin välittämään läheisyyteen, siellä moni seikka muuttuisi toiseksi. Hänen miehensä oli pysynyt samana. Olihan Hedwigillä poikansa; hän otti osaa kaikkiin heidän harrastuksiinsa, luki heidän kanssaan, kun he vielä olivat pieniä, oli heidän tukenaan, kun he tulivat suuremmiksi. Kummallakin oli omat aatteensa, omat mielipiteensä, omat ihanteensa; hän oli vilpittömästi koettanut ottaa osaa. Eikä hän kuitenkaan ollut aina jaksanut seurata mukana: hehän olivat nuoria, nuoria ja hulluja — ja hän?!

Hedwig katsoi itseään yksinäisen huoneensa peilistä. Hänen miehensä sanoi aina, että hän oli vielä vallan kuin nuori tyttö. Tokkohan? Kyllä, laatiessaan illoin tuuheata tukkaansa palmikoille. Mutta nyt?! Hän kääntyi nopeasti pois ja huoahti: tänä aikana vanheni äkkiä. Hyvä, jos sai vanheta yhdessä. Yhdessä — eikä yksinään.

Hän katsahti arasti ympärilleen. Huone oli suuri, sen pohjukassa leveiden, leikkauksilla koristettujen kaappien takana väijyi varjoja. Joka ilta valaisi hän nurkkia, sinne saattoi helposti joku piiloutua. Ja jos joku kiipesi etupihan suureen lehmukseen ja liukui pitkin paksua oksaa, joka ulottui parvekkeelle saakka, saattoi hän yhtäkkiä hypähtää huoneeseen. Ennen ei ollut hänen päähänsä pälkähtänytkään, että hänen tarvitsisi pelätä, silloin nukkui hänen miehensä hänen vieressänsä. Nyt hätkähti hän huonekalujen rasahduksestakin eikä uskaltanut enää kuten ennen pitää öisin auki ikkunaa. Luukut piti sulkea lujasti. Ja sittenkin hän makasi vielä tuntikausia silmät levällään ja käsivarret ristissä pään takana. Olikohon täällä paljonkin naisia, joilla oli samallaista?

Hedwig Bertholdi ei ollut siihen saakka välittänyt muista, omissa asioissa oli ollut kylliksi. Nyt täytyi hänen ajatella rouva Krügeriä ja hänen poikaansa: kuinkahan oli käynyt sen nuoren miehen? Hänen miehensä oli ennen lähtöään kirjoittanut asiasta vielä Geneven Punaiselle ristille. Olikohan äiti nyt viimeinkin saanut joitakin tietoja? Häntä ei ollenkaan näkynyt. Hänen maalaispuutarhassaan oli kaikki hiljaista, silloin tällöin näkyi siellä vain eräs nainen illansuussa kävelevän. Se oli hänen ylhäisyytensä von Voigtin tytär, italialaisrouva, kuten hänen palvelustyttönsä sanoi. Eikä hän oikeastaan kävellyt puutarhassa, hän hiipi vain. Kovin hiljaista oli siellä.

Krügerin talo ei ollut mikään uudenaikainen eikä liioin mikään aistikas rakennus; se oli vielä vanhan kyläajan perua. Viisikymmentä vuotta takaperin se oli saattanut näyttää aika komealta. Se oli matala ja pitkänpuoleinen, ja taaja muratti, joka kierteli seiniä, teki sen hiukan synkäksi. Mutta pienet, kiiltävät ikkunat, jotka vaaleine luukkuineen kurkistelivat melkein mustasta muratista, tekivät siistin ja soman vaikutuksen. Pulleaposkinen poika, joka ennen vanhaan, kun ukko Krüger vielä eli, oli etupihan pensaikossa sunnuntaisin puhallellut vesisuihkua, oli nyt kuivilla, mutta muistutti kuitenkin parempia aikoja.

Että Lilin päähän oli voinut pistää tämän asunnon vuokraaminen! Rouva von Voigt oli loukkaantunut, kun tytär ei tahtonut pysyväisesti jäädä asumaan vanhempien luokse. Heidän huvilassaan oli niin paljon tilaa, ja kun hänen miehensä taas oli sodassa, oli hän aivan yksin; olihan luonnotonta, että heillä oli kummallakin oma asuntonsa. Ei olisi tarvinnut tyttären pelätä, ei hän millään tavalla olisi pyrkinyt häntä holhoamaan. Mutta hän varoi panemasta millään lailla vastaan. Ehkä oli viisaampaakin, että Lili kerran sai jäädä aivan yksikseen. Äidinrakkaus tunsi tyttären sielun ristiriidan. Eikö hänen tyttärensä ollutkin vaikeammassa asemassa kuin kukaan muu paikkakunnan nainen, jonka mies oli sodassa? Eikö ollut tuon vaimoparan, tuon siivoojaeukonkin, parempi olla?

Iloisesti oli Minka Dombrowski laulellut, pestessään rouva Rossin uuden asunnon ikkunoita. Hän rallatti uusinta katulaulua niin äänekkäästi, että ohikulkijat siitä loukkaantuivat ja Krügerin rouva kurotti päätään alhaalta ikkunastaan: "Olkaahan vaiti siinä!"

Rouva von Voigt oli oikeastaan aikonut olla enää ottamatta Dombrowskin eukkoa työhön — tämän työnteko oli viime aikoina alkanut käydä laimeasti — mutta hän ei sentään ollut hennonut. Eikös ollut hyväkin, että tuo vaimoparka, jonka ei suinkaan ollut helppoa elättää itseään ja lapsiaan, jonka mies minä päivänä tahansa saattoi kaatua tai palata kotiin raajarikkona, oli säilyttänyt mielensä iloisuuden? Ja mikäs kumma se oli, jos eukko joskus kyllästyikin jokapäiväiseen työhönsä — väsyihän sitä itsekin! Väsyipä niinkin.

Nyt oli kesä jo kohta lopussa, syksy alkoi; kuinka kypsiltä kuulsivat jo omenatkin Krügerin lesken puutarhassa! Pian alkoi jo toinen sotatalvi. Eikä vieläkään loppua kuulunut. Ikuisestiko sotaa sitten kestäisi?! Rouva von Voigt ei saanut kysytyksi mieheltänsä. Hänen tuttavansa ahdistivat häntä alinomaa: "Mitäs sanoo teidän miehenne? Hän se varmaankin tietää jotakin. Kertokaahan toki, mitä sanoo kenraali!" Kenraali ei sanonut yhtään mitään. Kohautti vain olkapäitään ja teki eleen ikäänkuin: kuka sen tietää.

"Jos sinulla on jotakin, jota et enää käytä, niin annahan Dombrowskin eukolle", sanoi rouva von Voigt tyttärelleen. "Hänellä on pieni tyttö, sille hän voi siitä laittaa jotakin." Ja Lili, joka muuttaessaan uuteen asuntoonsa penkoi arkkujaan, antoi. Hän ei välittänyt enää ollenkaan tavaroistaan, hän ei edes enää tiennyt, että hänestä ennen aikaan oli ollut hyvin tärkeätä käydä kauniisti puettuna. Hän veti esille arkusta pehmeän valkoisen puvun, josta hänen miehensä oli erikoisesti pitänyt. Hän lennätti sen luotaan, kuin tuo utuinen kangas polttaisi hänen sormiaan. Kiihkeä tuska vihloi häntä: hänen miehensä käsivarret eivät koskaan, koskaan enää kiertyisi tuon puvun ympäri. Tässä — tässä kohden oli hänen kätensä usein viivähtänyt, oli hellästi sivellyt poimuja. Oih, tuossa puvussa, tuossa puvussa — —! Koskaan ei hänen miehensä ollut enemmän ihaillut hänen kauneuttaan.

Hän sulki kuin uneksien silmänsä. Kaikki ne onnen hetket, jotka hän tuossa puvussa oli elänyt, kolkuttivat hänen sydämensä ovelle. Kallionlujaksi oli hän kuvitellut onneaan, kuoloon asti kestäväksi — hän vavahti. Silmät harallaan tuijotti hän nurkkaan, hänen huulensa vaalenivat: oh, miksi täytyi hänen nyt niin usein ajatella kuolemaa, miehensä kuolemaa? Hänen miehensä oli lähellä kuolemaa joka päivä, joka hetki. Kuolema vaani häntä vuoriston kallionkielekkeiden takaa, ja jollei se lennättäisikään kuulia häntä kohden, saattoi se syöstä hänet alas kammottaviin kuiluihin.

"Hyvä Jumala, hyvä Jumala!" Hän voihkaisi. Yhtäkkiä oli poissa kaikki se, mikä oli erottavana kohonnut hänen ja hänen miehensä välille. Mitä merkitsi hänelle Saksa, isänmaa, isänkoti? Hänen miehensä, hänen miehensä, jota hän rakasti, oli vaarassa. Tuskassaan miehensä hengen puolesta unohti hän sen ristiriidan, joka runteli hänen sydäntään.

Nuori rouva antoi pois valkoisen puvun, hän ei sietänyt sitä enää vaatteittensa joukossa. Eihän hän kumminkaan koskaan enää siihen pukeutuisi, ajatteli hän äkillisessä toivottomuudessaan.

Mutta Minka Dombrowski ei suinkaan tahtonut tehdä siitä mekkoa pikku tytölleen. "Vahinkohan siitä ois lapselle laittaa." Hän pyysi neiti Hieselhahnia laajentamaan sen hänelle. "Mutta ei liikoja, ei vaan liikoja!" Hän tahtoi mielellään olla hoikka.

Gertrud aivan pelästyi: mitä pälkähti eukon päähän? Eihän hän siinä puvussa voinut mennä kävelylle, ei edes sunnuntaina.

"No miksikäs ei?" Eukko oli loukkaantunut. "Sitä te kai meinaatte, että kun ei ole aatelia, ei saa olla kauniskaan. Mutta minäpä näytän teille." Ja hän veti vatsansa sisään ja painoi molemmin käsin korkeita lonkkiaan. "Kas noin! Katsokaahan, katsokaahan! Vallan kuin minulle tehty!"

Päätään pudistaen katseli Gertrud Hieselhahn Dombrowskin vaimon jälkeen, kun tämä seuraavana sunnuntaina lähti ulos. Ei ollut enää ilmakaan sopiva tuollaiselle kevyelle, valkoiselle puvulle. Mutta Minka oli siitä liian ylpeä, hänen päätään ei saatu käännetyksi.

Tyttö oli jäänyt seisomaan ulko-ovelle. Hänen vakaviin kasvoihinsa kaivoi hieno hymy kaksi kuoppaa: olipa se hassunkurista! Minka Dombrowski, joka arkioloissa ei käyttänyt kureliivejä, oli nyt nyörännyt itsensä sellaiseen. Hän oli vetänyt kurenauhan niin tiukalle, että tuskin saattoi hengittää, mutta yhä vain pullotti kaikkialla. "Jopa tämä on rääkkiä!" Eukkoparka voihki. Mutta ei auttanut, muuten puku ei mennyt ollenkaan kiinni. Se oli muutenkin jo niin tiukalla, että saattoi pelätä sen ohuen kankaan repeävän. Mutta se sopi hyvin noihin päivettyneisiin pyöreihin kasvoihin, joissa mustat silmät välkähtelivät ja poskilla hohti terve puna. Kun eukko hilpeänä kuin tytön heilakka taputti käsiään: "Enkös vain olekin korea?", ei Gertrud voinut sanoa: ette. Mitäpä hän turmelemaan toisen iloa! Olihan Minka kaunis kaikesta huolimatta, mutta, mutta — hymy haihtui Gertrudin kasvoilta — oliko hän kevytmielinen? Voi, kunpa voisikin olla hiukan huoleton, iloita jokaisesta pikku murusta ja unohtaa surun! Eukko Dombrowski ei ollut liiaksi huolissaan miehensä tähden. Kuinka hän tuolla mennä viuhtoi! Hän ei näyttänyt ollenkaan vaimolta, jonka mies on sodassa. Iloisesti lepattivat kirjavan nauhan pitkät päät, jonka hän oli sitonut vyötäisilleen, hattu oli niskassa.

Eukon takana lakaisi tuuli maata ja hulmautteli ohutta hametta pitkin reisiä. Hänen jalkansa, joissa oli valkoiset sukat ja mustat puolikengät, kepsuttivat levottomasti — kello neljä alkoi soittokunta soittaa puistikossa, sotilassoittokunta, eikä hän tahtonut menettää säveltäkään. Mutta hän ei vain päässyt nopeammin eteenpäin, liian ahdas hame takertui hänen jalkoihinsa, hän ei voinut ottaa pitkiä askeleita. Sitäpaitsi täytyi hänen tempoa taakseen Minnaansa, joka oli saanut ylleen punaruutuisen, mustalla sametilla reunustetun mekon. Tyttö huusi ja ulvoi ja tahtoi välttämättä myös kerran puhaltaa torvea, jota vieressä juokseva ja pilkallisesti hohottava veli tavan takaa törähytteli.

"Pane pois torvi, herkeä jo toitottamasta, Erich", äiti sanoi. Poika ei ollut kuullakseenkaan. "Se on kamalaa, korvat ihan halkeaa. Ette pääsekään ikinä enää mukaan!" Nyt poika vasta oikein törähyttelikin.

"Minä kanssa, minä kanssa", kirkui Minna. Sisarusten kiljuna sekaantui veljen torven toitotukseen, ja nyt nauroi jo äitikin: ne pitivät jo ennakolta konserttia. — — —

Vielä sittenkin, kun puvun valkoinen purje jo aikaa oli kadonnut ensimäisten talojen taa, jäi Gertrud yhä ovella seisomaan. Viertotie oli tyhjä ihmisistä. Katuvieren nuoret puut huojuivat tuulessa, pelloilta tuli jo kuin lakastua vien perunanvarsien hajua. Vielä oli kesä, syksy vasta teki tuloaan, ja kuitenkin oli täällä jo niin yksinäistä. Jos joku tahtoi tehdä pahaa jollekulle, niin täällä oli sopiva paikka. Taloihin asti ei mikään huuto kuulunut. Ja tämä heikko laho aita ei voinut estää ketään, joka tahtoi tänne tunkeutua. Olisipa ilkeätä yksin täällä kulkea kun pimeä tulee aikaisin. No niin, Dombrowskin eukko hänet varmaan noutaisi, kun hän illalla myöhään tuli työstä, hän ei sitten pelännyt vähääkään. Mutta silloinhan pitäisi lasten jäädä pitkäksi aikaa yksin. Ne pantaisiin lukon taa.

Kun Gertrud Hieselhahnista oli ollut mieluista päästä piiloon tänne syrjäiseen kolkkaan, oli kevät. Mutta nyt pelotti häntä talvi: kuinka olikaan Minka Dombrowski jo niin kauan voinut kestää täällä yksinään? Hän huokasi. Voi, miltä tuntuisikaan, kun aurinko ei enää paistanut, kun sumunharmaa marraskuu ryömi yli ketojen eikä taloja enää ollenkaan erottanut. Ei enää tänäänkään näkynyt yhtään ihmisolentoa, ei kuulunut ääntäkään kedoilta. Kuin kuollutta oli kaikki, hän kuuli vain oman ahdistetun hengityksensä. Suuri sunnuntairauha kiusasi häntä. Silloin oli hänestä Erich Dombrowskin pahaääninen toitotus mieluisampaa. Ehkäpä olisi ollut parasta että hän olisi mennyt Minka Dombrowskin matkaan, tämähän oli pyytänyt niin ystävällisesti. Mutta tuollaisen naisen seurassa —! Gertrud Hieselhahn heitti päänsä niskaan. Suurempiarvoisena hän oli sentään aina pitänyt itseään. Ja joskin hänellä nyt — hänen katseensa himmeni äkkiä, ja kuuma verihyöky kohosi hänen päähänsä — joskin hänellä nyt oli lapsi, jonka isäksi ei kukaan tunnustautunut, — oman arvonsa tuntoa oli hänellä sittenkin vielä.

Hän käännähti lähteäksensä: pois, työhön, eihän hänellä ollut aikaa arkisin korjailla vaatteitansa. Työskennellessä haihtuisivat alakuloiset ajatukset, ompelukoneen ratina ajoi ne kuulumattomiin, ja pienokainen avusti sitä kirkunallaan. Silloin näki hän naisolennon tulevan tietä pitkin. Oliko hän tulossa tänne? Siltä näytti. Nyt viittoeli hän. Kukahan siellä tulikaan?

Vasta kun tulija seisoi ihan Gertrudin edessä, tunsi tämä jälleen nuo laihat kasvot, suuret kaihoisat silmät, tuon läpikuultavan kalpean ihon: sehän oli neiti, jonka hän oli nähnyt junassa, ja joka oli luovuttanut hänelle paikkansa. Hänhän oli pyytänyt häntä käymään luonansa.

"En tuntenut teitä heti, mutta teitte kovin kiltisti kun tulitte, — käykää sisään, tehkää hyvin!"

"Te — te pyysitte minua tulemaan", soperteli Margareta Dietrich, ja ujouden puna kohosi hänen sairaalloisen kelmeille poskillensa. "Minä — minä olen ollut sairaana, muutoin olisin tullut jo aikoja sitten."

"Niin, on kulunut jo pitkä aika!" Nyt muistuivat yksityiskohdat
Gertrudille mieleen.

"Kuinkas sulhasenne voi?" kysyi hän nopeasti, osoittaakseen että vielä muisti kaikki.

"Hän voi oikein hyvin!" Neiti Dietrich veti syvään henkeä, hänen raukeat silmänsä kirkastuivat. "Hän on kunnostautunut kovasti, on hyvin rohkea, — hän on jo kauan sitten saanut rautaristin, ja nyt on hänelle ehdotettu ensi luokan ristiä."

Kuinkas olikaan — eikös se ollut tapahtunut jo silloin? Niinhän
Gertrud muisteli.

Tyttö jatkoi nyt aivan ujostelematta: "Hän kirjoittaa minulle hyvin usein, — teidänpä pitäisi joskus lukea, millaisia viehättäviä kirjeitä! ja katsokaa — tässä!" Hän päästeli hansikkaan ja haaroitti ohuet sormensa. Neljännessä sormessa loisti kultainen sormus. "Tuon lähetti hän minulle syntymäpäiväkseni, se on kihlasormus!" Hän seisoi kuin haltioissaan sormusta katsellen.

Olipa siinä haaveilevaisuutta kerrakseen! Tytön käytöksessä oli jotain Gertrudille vastenmielistä, mutta samalla hän tunsi kuin sääliä häntä kohtaan — perin kurjalta näytti tyttöparka! "Millä tavoin te olitte sairaana?" kysyi hän, pannen kätensä vieraan kainaloon.

Kalpea neiti punehtui jälleen ja loi katseensa maahan. "Minä ikävöin niin kovin. Siitä kävin hermostuneeksi. Päänpakotus vaivasi alati ja väsymys." Hän huokasi.

Gertrud teki samaten. "Ikävöin niin", — sen ymmärsi hän niin hyvin! Pusertaen toisen laihaa käsivartta, sanoi hän sydämellisesti: "Tuleehan hän jälleen. Saahan hän tietysti joskus lomaakin. Eikö hän sitten vielä ole ollut täällä lainkaan lomalla?"

"Ei, ei kertaakaan vielä!" Neitonen vaikeroi: "En voi lainkaan kestää nähdä, kun toiset seisovat sulhastansa odottamassa, — tai kun he kävelevät sulhasensa kanssa käsityksin. Se on minulle vallan kauheata." Huokaisten niin syvään, että se melkein kuului voihkaukselta, pyyhkäisi hän ensin otsaansa ja pusersi sitten kätensä sydämelleen. "Minua vaivaa alituisesti sydämentykytys, ja silloin tunnen kouristusta joka kohdassa. Hyvä Jumala, olenhan vielä nuori, — ja tunteita on minulla enemmän kuin monella muulla. Ja kun sitten aina vaan täytyy katsella toisia syrjästä, — ei, se on kauheata, liian kauheata." Hänen kalpeitten kasvojensa hento puna oli käynyt kiihkeämmäksi.

Nyt ei Margareta Dietrich enää ollut arka, ujo tyttönen, hän oli kiihkeästi tunteva nainen. Laskien kätensä Gertrudin vyötärölle ja puristaen häntä niin tulisesti itseänsä vasten että hänen hengityksensä salpaantui, sopersi hän, nyyhkytys ja nauru sekaantuen: "Jospa hän tulisi!"

"Tuleehan hän, rauhoittukaa toki!" Gertrud oli aivan hämillään ja pelästyksissään, — jopa olikin tuo tyttö kiihkeä! Hänen levolliselle luonnollensa se oli käsittämätöntä: kuinka hän voikaan käyttäytyä tuolla tavoin! Ja kumminkin oli salainen side olemassa hänen ja Margaretan välillä, side, jota ei nähnyt ja johon ei voinut käydä käsiksi, vaan joka kumminkin yhdisti heidät. Hän piti hyvänänsä, kun neiti Dietrich laski käsivartensa hänen kaulaansa ja suuteli häntä. Mieluisa ei suutelo hänestä tosin ollut, noiden kosteitten huulten tulinen kosketus tuntui hänestä vastenmieliseltä, mutta hän voitti tunteensa ja vastasi siihen. Yksinhän hänkin oli, ja kaihoisa oli hänenkin mielensä. Tuhansin verroin yksinäisempi kuin tuo toinen, jolla vielä oli toivo jäljellä. Gertrud oli jo lakannut toivomasta. "En ollenkaan käsitä, miksi te olette niin kiihtynyt, neiti Dietrich", lausui hän.

"Ei sanokaa vain 'Gretchen' — 'Gretchen', kuten Faustissa. Tunnettehan te Faustin?"

"Minä lainaan sen teille. Se teidän täytyy lukea. Pidän siitä niin paljon. Luen yleensä aika paljon, — aina öisin. Aivan liiaksi, tuumii tohtori. Mutta mitä minun on tekeminen, kun en kumminkaan saa unta. Telefonissa palvellessa tulee kauhean hermostuneeksi. Ja sitten sota! Ennen sotaa olin aivan terve, — mutta nyt!" Kuin tuskasta vetääntyivät hänen kulmakarvansa yhteen, hänen silmiensä loiste oli sammunut, ne näyttivät jälleen väsyneiltä ja kuin epämääräisen kaihon himmentämiltä. "Ellei hän tule pian — —"

"Oi, sitten menemme naimisiin. Vietämme sotavihkiäiset!" Margareta säpsähti tuon uuden ajatuksen elähyttämänä. "Niin, sotavihkiäiset, niin, niin! Hän saa kymmeneksi päiväksi lomaa, — me menemme heti naimisiin, — heti, heti, — teemme pienen häämatkan, — sitten hänen täytyy kiireesti palata, — minä saatan hänet asemalle vielä, — seison viittoellen hänelle —, mieheni, kaikkeni —, se on kovin vaikeata — voi, kuinka tuskallista, — mutta olenhan sitten kumminkin rouva, hänen vaimonsa!"

"Hänen vaimonsa!" Hitaasti toisti Gertrud hänen sanansa. Hän katsoi toveriansa sivulta ja painoi päänsä alas, — Gretchenin oli hyvä olla!

Hitaasti kulkivat he käsityksin yli pihan. Se oli järjestämätön ja epäsiisti. Maanviljelyskaluja oli siellä maassa sikin sokin, työntörattaita, viikatteita ja luutia. Tyhjän, vajan ovella riippui rikkinäinen miehentakki, joka tuulessa ja sateessa oli muuttunut linnunpelätiksi. Lierittömällä rikkinäisellä huopahatulla oli Erich Dombrowski koristanut pumpun.

Neiti Dietrich oli nyt tyyntynyt, hän ei katsonut ympärilleen, vaan antoi viedä itsensä sisään, kulkien kuin onnenhuumeessa.

Sisällä kirkaisi lapsi äkkiä. Silloin kohotti Gertrud päätänsä ja sanoi lujana, kuin uhmaten kovaa kohtaloansa: "Kuuletteko, Gretchen? Pienokaiseni huutaa. Minulla on lapsi —, mutta minä en ole 'hänen vaimonsa' — en ole kenenkään vaimo."

Kesti kauan, ennenkuin Gretchen Dietrich ajatteli lähtöä. Hämärsi jo, ja hän pelkäsi kulkea pimeässä. Miksikä heillä olikin ollut niin paljon toisillensa kerrottavaa! Gertrud oli istunut ompelukoneensa ääressä ja neulonut, ja istuen matalalla jakkaralla, joka oli Dombrowskin lasten omaisuutta, oli Margareta nojannut päätään Gertrudin polviin, pidellen pienokaista sylissään. "Antakaa hänet minun syliini, antakaa!" oli hän pyydellyt.

Katkerin kyynelin otti hän osaa ystävättärensä kovaan kohtaloon eikä väsynyt siitä kuulemaan. "Oi, kertokaa — ja kun te sanoitte sen hänelle, mitä hän silloin sanoi? Ja sittenkään hän ei tahtonut mennä naimisiin?"

Tuohan oli kuin romaaneissa! Neiti Dietrich katsoi häneen silmät selkoselällään. Kiihkeällä hellyydellä painoi hän pienokaisen itseään vasten, pusersi hänet vasten rintaansa kuin äiti: "Tuollainen lapsi, tuollainen suloinen lapsi! Oi, jospa minulla edes olisi lapsi." Hän leperteli pienokaiselle, joka ei voinut häntä ymmärtää, kertoen sille pitkiä juttuja isästä, joka oli sodassa.

Gertrud hymyili surumielisesti. Hänellä ei ollut pitkiin aikoihin ollut vieraita luonansa, hän oli niin tottunut hiljaisuuteen kotonansa, että häntä melkein huimasi. Mitä kaikkea Gretchen kertoikaan! Hänen sulhasensa oli Ranskassa, — koko ajan hän oli ollut Ranskassa, vakuutti hän, vaikka Gertrud muisteli heidän aikaisemmin tavatessaan kuulleensa että hän oli ollut Venäjälläkin.

Mutta Gretchen kertoili vain ja kohotti samalla kättänsä, niin että vaipuvan päivän viimeinen säde kohtasi hänen sormuksensa: tuo sormus oli Ranskasta, ranskalaista kultaa. Se oli tehty suuresta ranskalaisesta kultarahasta, jonka kreivi oli pannut hänen sulhasensa käteen, kun sulhanen oli pelastanut epätoivoiselle isälle hänen tyttärensä kiihkeitten sotamiesten käsistä. "Tietysti hän ei olisi tahtonut ottaa vastaan palkintoa, mutta kun kreivi oli niin itsepintainen, sanoi hän lopuksi: 'No, minä annan sitten valmistaa siitä kihlasormuksen rakkaalle morsiolleni, joka kotona odottaa minua!'"

"Ettekö te sitten vielä olleet kihloissa? Eikö teille vielä ollut häneltä sormusta?" kysyi Gertrud. Hän kysyi sitä vain jotain sanoaksensa, hänen ajatuksensa olivat toisaalla. Kuinka kadehdittava olikaan tuo tyttö, hänellä oli rakastettunsa sormus sormessaan, tapahtuipa mitä tahansa, niin olisi hän kumminkin hänen kihlattu morsiamensa! Vaistomaisesti loi hän katseen omaan käteensä: hänen sormensa oli sormukseton!

Margareta nauroi hiljaa ja kuiskasi sitten salaperäisesti: "Hiljaa, ei vieläkään saa kukaan kotona tietää että olen kihloissa. Panen sormuksen sormeeni ainoastaan kotoa lähtiessäni. Ennenkuin palaan, otan sen sormestani. Olemme vielä salakihloissa."

"Mutta miksikä sitten? Kun hän sentään on sellainen kunnon poika!" ihmetteli Gertrud.

"Äitini ei voi sietää häntä, — hän on niin paha! Mutta jos en saa häntä, hyppään veteen!" Kiihtyneenä hypähti hän paikaltaan, levotonna kulki hän huoneessa edestakaisin.

Lapsi, jonka hänen kiihkeytensä oli herättänyt kevyestä unesta, alkoi vikistä. Gertrud halusi ottaa sen syliinsä, mutta Margareta ei antanut sitä. "Millainen lapsi, millainen suloinen lapsi, kunpa minullakin olisi sellainen!" Nyt alkoi hän nyyhkyttää.

Tuollainen kiihkeys tuntui todellakin huolestuttavalta. Gertrud oli oikeastaan hyvillään, kun hänen vieraansa vihdoinkin teki lähtöä. Hän lupasi saattaa häntä ensi talojen luo. Hän otti liinan itsensä ja lapsen ympärille, joka hänellä oli käsivarrellaan, ja toisessa käsivarressa riippui neiti Dietrich.

Nuo molemmat naisolennot, jotka hitaasti lähestyivät taloja, peittyivät hämärään. Heillä oli molemmilla tumma puku, ja tummat olivat myöskin jo tien molemmin puolin olevat kedot. Salaperäisiä valkoisia olentoja seisoi pimeässä, ne näyttivät viittoilevan. Margareta tarttui lujemmin Gertrudin käsivarteen ja painautui häntä vastaan: "Kuinka hyvä että tulitte mukaan, kuolisin muutoin pelosta. Oi, rakas Trudeni, eikö totta, sinähän tulet häihini? Kutsun sitten sinut. Sano minua 'sinuksi' — se tekee minut onnelliseksi. Sano, pidätkö sinä minusta? Minulla ei ole ainoatakaan ihmistä, joka oikein todella pitäisi minusta, — olen niin köyhä."

Olipa todellakin ihmeellistä, että hän puhui tuolla tavoin. Gertrud mietiskeli sitä palatessaan nyt yksin kotiin. "Minä olen niin köyhä", — kuinka sopikaan tämä siihen, mitä hän aikaisemmin oli puhunut?

Äkkiä Gertrud säpsähti, hän kuuli itkua. Pimeässä käydä tepasteli jokin
hänen jälkeensä. Nyt kävi itku äänekkääksi. Pelästyneenä hän pysähtyi,
— Dombrowskin lapsetkohan siellä olivat? "Kuinka te olette täällä?
Missä äitinne on?" tiedusteli hän.

Pikku Minna tarttui mielenahdistuksissaan Gertrudin hameeseen ja painautui häneen: "Hyi, kuinka nyt on pimeä, — on niin pimeä."

Mutta poika purki sisuansa: "Äiti —? Senkin mokoma! Hän lähetti meidät kotiin. Hän huvitteleikse!"

Mitä tuo merkitsi? 'Hän huvitteleikse!' Gertrud aikoi juuri vastenmielisyyden ja samalla jonkunlaisen vastuunalaisuuden tunteen valtaamana lähemmin tutkia tuota asiaa pojalta, kun kumea värähdys kulki halki illan pimeyden. Se oli kaukainen kajahdus. Kirkonkellot soivat. Kirkko oli syrjässä, ja tuuli ei käynyt sieltäpäin, mutta silti voi tuntea nuo hitaanraskaat juhlalliset kumahdukset.

Gertrud pysähtyi ja käski äänekkäästi torailevan pojan vaikenemaan. Nyt kuuli jo selvemmin. Kumeata, vakavaa metallisointua. Tähän aikaan? Iltapäivän jumalanpalvelus oli jo aikoja lopussa, hautajaisia ei pidetty näin myöhään, — se ei voinut merkitä muuta kuin voittoa! Siinä tapauksessa uudistuisi soitto kolmasti. Se tunnettiin jo, monta voittoa olivat kellot jo julistaneet, tuskin kolme viikkoa sitten Varsovan suuren voiton. Siihen oli jo ehtinyt tottua, — se ei tehnyt enää juuri mitään vaikutusta. Kumminkin kääntyi Gertrud takaisin. Voittoako se todella merkitsi?! Nyt se alkoi kolmannen kerran! Ja joskaan hänellä henkilökohtaisesti ei ollut mitään kadotettavissa eikä voitettavissa, ajoi sisäinen pakko hänet kumminkin asemalle. Ei hän tahtonut olla näin yksin tuollaisena hetkenä. Siellä olisi muitakin, ihmisiä yllinkyllin, — hän saisi tietää, missä voitto oli saavutettu — ja tulisiko pian rauha!

IV.

Illan hiljaisuuteen vaipuneelle seudulle olivat kirkonkellot kertoneet voitosta! Asemalla vallitsi tungos. Niin paljon väkeä ei sinne kokoontunut silloinkaan, kun joukkoja kuljetettiin aseman ohitse kaukojunien raidetta. Ne eivät pysähtyneet täällä, väki tervehti viittauksilla harmaatakkeja, jotka riippuivat puolta ruumistaan myöten ulos seppelöidyistä, kaikenmoisilla liitukirjoituksilla varustetuista vaunuista, ja huusi heille liikutetuin mielin tervehdys- ja jäähyväissanoja. Sanat tosin häipyivät kuulumattomina tuohon tuulennopeaan jyskeeseen, mutta viittauksiin vastattiin raikuvilla hurraahuudoilla.

"Novogeorgievskin linnoitus, vihollisen viimeinen tukikohta Puolassa, valloitettu itsepintaisen puolustuksen jälkeen. Koko varusväki, yksistään eilisissä lopputaisteluissa yli 20000 miestä, ja suunnaton sotasaalis, jota ei vielä ole ehditty arvioida, joutui valtaamme."

Rivit nopeasti silmissä kiitäen luettiin tuo — vaieten. Eivät kajahdelleet enää samat riemuhuudot kuin ensi aikoina, — olihan sotaa jo kestänyt yli vuoden.

"Äiti, joutuvatko ne nyt kokonaan tappiolle?" kysyi lapsenääni äkkiä aivan kovasti.

Äiti oli himmeässä tähtivalossa vaivoin saanut sen puoliääneen luetuksi, nyt vaikeni hän hämillään. Kimeä lapsenääni oli kuulunut kauas. Lähinnäseisovat nauroivat. "Hiljaa", kuiskasi äiti.

"Sitten tulee meidänkin isä jälleen kotiin, eikö niin, äiti?" kyseli lapsi ujostelematta edelleen.

Vaieten pudisteli vaimo kieltävästi päätänsä. Tehden itselleen nopeasti tietä läpi tungoksen ja vetäen lapsen mukaansa, kiiruhti hän pois.

Se oli lukkoseppä Frankin vaimo, jolla oli liikkeensä torin kulmassa. Kaksi viikkoa sitten oli hänen miehensä kaatunut Narevin edustalla. "Nyt on hänen yksin hoidettava tuota suurta liikettä", tuumiskeli joku, "pari vanhaa kisälliä on hänellä tosin vielä apunansa. Mies käytti kaikki varansa liikkeeseen. Vaikea hänen on selvitä lapsinensa, — viisi niitä on, kaikki vielä pieniä."

"Hänen laitansa ei ole kaikkein huonoimmin", sanoi toinen ääni. "Mutta entä sitä, jolla on ollut vain mies, ei liikettä eikä lapsia, — ainoastaan mies!"

Kaikki käännähtivät kuullessaan tuon haikean äänen, joka kuului epätoivon huokaukselta.

Pieni riutunut vaimo vetäytyi arasti syrjään. Hän ei ollut tahtonut, että kaikki kääntyisivät häntä katsomaan, aivan tahtomattaan oli hän tullut ilmaisseeksi tunteensa ääneen. Ikäänkuin jokainen säälivä katse, joka kohtasi häntä pimeydestä, olisi tuntunut hänestä loukkaukselta, sulkeutui hän aivan omaan itseensä. Ei hän kaivannut kenenkään sääliä, eikä kenenkään tarvinnut välittää hänestä, — hän ei tarvinnut ketään, sillä hän ei aikonut enää elää. Hän halusi vain sairaan eläimen tavoin vetääntyä piilopaikkaan, kuollaksensa sinne.

Avuttoman itkun vallassa, kuin hylätty lapsi, aikoi hän juuri hiipiä tiehensä, kun käsi laskeusi hänen olallensa. "Rouva rakas!" Sanalla 'rakas' oli erityinen korko, sydämellistä ystävällisyyttä kuului äänen sävyssä.

Kenraalinrouva von Voigt ei ollut suinkaan hempeämielinen, hänen miehensä oli kasvattanut hänet ottamaan joka asian mahdollisimman levolliselta kannalta. "Elämän laita on kuten vihollisen", oli hän usein sanonut vaimolleen, kun tämä vielä oli nuorempi ja helposti menetti tyyneytensä, "tulee ottaa selko asemasta, tähdätä tarkoin, lähestyä askel askeleelta — aina vaan yhtä tyynenä — yhä lähemmäksi ja sitten kimppuun!" Rouvan oli täytynyt oppia hillitsemään itseänsä. Mutta tällä kertaa valtasi tunne hänet kumminkin. Tuo vaimo, tuo yksin jäänyt vaimoparka! Taivuttaen pystyä varttansa hiukan tuota surkean pientä olentoa kohti, sanoi hän sisäisen vakaumuksen valtaamana, joka saa muutkin vakuutetuiksi: "Te ette ole hylätty, rouva rakas! Teillä on vielä äiti — meidän saksalainen kotimaamme. Hänen huomaansa on miehenne uskonut teidät. Hän on ansainnut teille oikeuden siihen. Ja meidän saksalainen kotimaamme on hyvä äiti, joka huolehtii lapsistansa."

"Roskaa! Ylhäisten ja rikkaitten on hyvä puhua!" kajahti hänelle ivallisesti vastaan jostakin.

"Ken sen sanoi?" Nähdäksensä puhujan käänsi kenraalinrouva päätänsä, oikaisten komean vartensa vielä komeammaksi. "On surullista", sanoi hän hyvin kovalla äänellä, "että on vieläkin olemassa ihmisiä, on olemassa saksalaisia, joille parjaaminen ja kiihottaminen tuottaa huvia. Mitä merkitsee nykyisin ylhäinen ja rikas!? Ken makaa juoksuhaudassa, häntä ei hyödytä, vaikka hän olisi prinssi, samassa kurassa hän kumminkin makaa kuin vaatimattomin työläinen, ja sen, jolla on miljoona, ei ole siinä yhtään parempi olla kuin sen, joka ei omista penniäkään!"

No, olipa sillä sanat valmiina suussansa! Ja 'kurasta' oli hän puhunut — 'kurasta'! Toisia se huvitti kovasti. He nauroivat. Heidän naurunsa tarttui muihin, ja koko parvi vaimoja ympäröi kenraalinrouvan. Tämä ei ollut oikein selvillä, oliko nauru ivallista, vai merkitsikö se iloista myöntymystä. Äkillinen arkuus valtasi hänet. Hän katui että oli antautunut tunteensa valtaan. Hän raivasi itselleen tien ja poistui nopein askelin, mieli masentuneena. Hänen ilonsa Novogeorgievskin voitosta oli haihtunut. Tälläkö tavoin voitonsanoma otettiin vastaan? Eihän enää tosin käynyt odottaminenkaan äänekästä riemua, mutta miksi eivät he ottaneet vastaan tuota sanomaa hiljaisen ilomielisellä liikutuksella? Hänen miehensä oli sittenkin oikeassa, — tuollaisia ihmisiä ei käynyt arvosteleminen saman mittakaavan mukaan kuin heitä itseänsä. Ne olivat sentään ilossa ja surussa toisenlaisia kuin he.

Hän näki äkkiä ammottavan kuilun, — ken pystyisi rakentamaan sillan sen poikki? Sotako, jonne kaikki läksivät, kaikki, ylhäiset ja alhaiset, köyhät ja rikkaat? Tähän saakka sen ei ollut onnistunut sitä tehdä. Onnistuisikohan rauhan tehdä se —?

Katu, jota hänen oli kulkeminen, oli pimeänä hänen edessään. Ylhäällä ei näkynyt tähteäkään. Tuuli, joka oli puhaltanut kaiken päivää, oli kasannut pilviä, ja nyt ne lentelivät, omituisina lonkareina ja hattaroina, kuin mitkäkin kummitukset ja hirviöt, vaaleanharmaalla iltataivaalla. Hänen täytyi, ajatella sitä iltaa, jolloin määräys liikekannallepanosta oli saapunut. Miehensä käsivarteen nojaten oli hän Berlinissä kulkenut "Unter den Linden" katua pitkin, sankka ihmisjoukko oli vienyt heidät muassaan, ja virran hitaasti kuljettamina olivat he saapuneet linnan edustalle. Nähdessään upseerin univormun, tekivät ihmiset kunnioittavasti tilaa. Linnassa oli nyt pimeää ja hiljaista. Keisari oli puhunut kansalleen, he olivat tulleet liian myöhään, mutta kaikkialla kuulivat he siitä vielä puhuttavan. "'En tiedä enää mistään puolueista,' — niin, niin hän sanoi", olivat he kuulleet erään miehen takanansa kertovan. Toinen selitti sitä tarkemmin: "Nyt ei nimittäin enää ole minkäänlaista eroa. Onko sulla rahaa vai ei, oletko kreivi vai tiilentekijä Fritz, oletko lukenut yliopistossa latinaa vai etkö osaa yhtään lukea ja kirjoittaa, sillä ei väliä mitään, — kaikki tyyni olemme yksiä ja samoja saksalaisia, vain saksalaisia!"

Tuota muistellessaan täytyi hänen hymyillä, nopeasti tietään astellessaan. Sadepisaroita tipahteli, taivas itki. Hän kiiti eteenpäin syvällisiin ajatuksiin vaipuneena: niin, niin, ei ollut niin helppo saavuttaa ymmärtämystä! Mutta liikuttavaa oli se ollut, mitä ajuri oli sanonut, joka vei heidät Linnantorilta kotiin, liikuttavaa ja samalla hullunkurista. Viitaten piiskalla taaksensa kohden pimeätä, ylvästä rakennusta, jossa Saksan keisari nyt varmaankin sydämessään punnitsi Europan kohtaloita, ja kääntyen istuimeltaan puolittain heihin päin, oli ajuri hyväksyvästi nyökäten sanonut: "Emme ole sentään tätä ennen oikein tunteneet Wilhelmiämme!" Tuo vanha lihava ajuri ja hänen kompasteleva koninsa olivat jääneet unohtumattomasti hänen mieleensä. Ja unohtumaton oli myöskin ollut toinen näky, jonka he näkivät kääntyessään katsomaan taaksensa.

Vesiltä päin oli tullut hitaasti mahtavan suuri lintu, liitäen yli puiston ja linnan, kirkon ja asehuoneiston. Siivet levitettyinä pysytteli se nyt liikkumatonna. Pilvimuodostus se vain oli, rajuilman enne kesäisellä taivaalla. Mutta punertavana hehkuivat sen alapuolella kalevantulet. Kiihtyneenä päivän tapahtumista oli hän tarttunut miehensä käsivarteen: "Katso — katso — näetkö sinäkin sen?" Liitävä kotka se oli, siivet levällään. Pelko oli vavahduttanut heitä: eikö se ollut venäläinen kotka?

Kenraalitar oli nyt saapunut Krügerin talon luo, sillä hän aikoi käydä tytärtään tervehtimässä. Jälleen täytyi hänen ihmetellä, että Lili oli valinnut juuri tämän asunnon. Sehän oli niin vaatimaton: huoneet matalat, ei parkettilattioita, ei sähkövaloa. Eteisen oven yläpuolella palaa kitusti pieni viheliäinen öljylamppu.

Kun rouva von Voigt avasi lukitsemattoman oven ja tuli eteiseen, lankesi sinne valo eräästä alakerran huoneesta. Huoneen ovi oli auki. Siellä istui rouva Krüger pöydän ääressä ja näytti lukevan lampun himmeässä valossa kirjaa. Hän oli niin syventynyt lukemiseen, ettei huomannut vierasta, joka kulki hänen ovensa ohitse.

Kenraalitar nousi portaita ylös. Lili avasi itse asuntoonsa vievän lasioven. Palvelustyttö oli rientänyt asemalle soiton alkaessa. "Enhän tarvitsekaan häntä", sanoi nuori rouva välinpitämättömästi. Pitkä valkoinen yöpuku yllään hän valkoisine kasvoineen muistutti aavetta.

Äiti silmäili häntä huolestuneena. "Novogeorgievskin linnoitus, Lili", sanoi hän painokkaasti. "Novogeorgievsk merkitsee suurta voittoa, tärkeätä saavutusta." Hänestä oli kuin olisi hänen pudistettava hereille tuo edessään oleva kalpea nainen. Hän laski molemmat kätensä tyttärensä hartioille ja pudisti häntä lempeästi. "Kuinka isä nyt iloitseekaan! Hän on tietenkin nyt vielä Varsovassa. Odotan jännityksellä hänen kirjettään. Iloitse sinäkin, Lili, nyt sota pian loppuu!"

"Sitä et usko itsekään." Rouva Rossin suupielet vetääntyivät epäilevään hymyilyyn. "Mitäpä minua hyödyttäisivät voitot ja menestys?!" Hän kohautti hartioitaan. "Ja rauhakaan?! Kansojen välistä vihamielisyyttä ei sekään poista. En koskaan enää toivu tästä sodasta." Hän huokasi, ja kiihkeästi ponnahtivat sitten esiin sanat: "Kiroan sitä kaiken elinaikani!"

"Mutta Lili!" Äiti koetti kädellään silittää tyttärensä rypistynyttä otsaa. "Sinä olet liiaksi yksin. Sinulla on liiaksi aikaa mietiskelyyn, lapseni. Jään mielelläni täksi illaksi luoksesi." Hän veti tyttären sisään ja kävi istumaan.

Mutta Lili sanoi väsyneesti: "Ei, ei, mene vaan kotiin. Minun luonani ei ole hyvä olla. Sinä olet iloinen ja voimakas, ja sinulla on oikeus siihen, — mutta minä!" Hän tarttui molemmin käsin kauniiseen vaaleaan tukkaansa. "Olen kuin rikkirunneltu. Rakkaus ja viha taistelevat minusta ja raatelevat minua. Olen alati pelon ja toivon ristiaallokossa. Tuollainen voitto tuottaa minulle aina niin kammottavia taisteluita. Kun soitetaan, on minusta kuin vietäisiin jotain minulle kallista hautaan. Minun täytyy pidellä korviani, en voi sitä kuulla!"

Rouva von Voigt ei sanonut: "Lapsiparka!" eikä myöskään sulkenut tytärtään säälivästi syliinsä. Siitä ei olisi ollut paljon apua. Lilin oli itsensä katsottava, kuinka suoriutui tuosta kaikesta, itsensä taisteltava taistelunsa. Ei kukaan muu voinut auttaa häntä tästä tunteiden ristiriidasta. Niinpä kysyi äiti nyt vain noustessaan lähteäksensä: "Oletko taas saanut kirjeen mieheltäsi?"

Nuori rouva muuttui eloisammaksi. "Hetkinen vielä, äiti!" Hän kiiruhti pienen kirjoituspöytänsä luo ottamaan kirjeen. Hän meni kattolampun alle ja luki sen. Hän ei lukenut sitä kokonaan ääneen, vaan käänsi vain sieltä täältä jonkun lauseen. "Emme ole enää entisissä asemissamme. Olemme edenneet Monte Pianolle saakka. Eilen teimme hyökkäyksen Schluderbachin itäpuolella!" Nuori rouva keskeytti, tuskaisena katsoi hän äitiinsä. "Ei näytä käyneen hyvin. Tämä kirje on kirjoitettu heinäkuun kahdentenakolmatta päivänä, tänään meillä on jo elokuun kahdeskymmenes päivä. Tunnen Enricon. Jos heillä olisi ollut menestystä, olisin jo saanut häneltä aikoja sitten uuden kirjeen. Silloin hänen täytyy saada kertoa voitosta. Hyvä Jumala, vaikka noiden italialaisten voitto järkyttääkin mieltäni, niin täytyy minun melkein toivoa sitä." Hän painoi kirjeen kasvoilleen. "On niin kauheata, kun ei saa tietoja!"

"Vai Schluderbachin luona!" Äiti koetti ohjata nuoren rouvan ajatukset toisaanne. "Muistatko vielä, kun olimme Schluderbachissa? Siitä on kai seitsemän vuotta. Se oli ihanalla Tyrolin matkallamme, alkaessamme retkemme Dolomiiteille. Tulimme Dürrnsteiniä alas, kauhea ukkosilma oli yllättänyt meidät, isä oli saanut rakkuloita jalkoihinsa, minäkin jaksoin lopuksi tuskin laahata jalkojani perässäni, likomärkinä saavuimme Schluderbachiin. Mutta hauskaa vain oli kaikki tyyni! Vaatteemme oli pantava kuivatusuuniin, isäntä toimitti meille apua. Sinä sait sisäkön tyrolilaisen pyhäpuvun. Illallisella alhaalla salissa tuli eräs herra pöytäämme — muuan kuuluisa maalari — ja pyysi saada maalata sinut. Muistatko vielä, lapseni?"

"En tiedä. En tiedä enää mitään. Elä sano seitsemän vuotta — seitsemänkymmentä vuotta siitä on!" Nuoren rouvan ääni sammui toivottomaan välinpitämättömyyteen. Hän rypisti otsaansa, ja hänen silmiinsä tuli ilme, kuin olisivat hänen ajatuksensa olleet kaukana poissa.

Ulkonaisesti rauhallisena, mutta sisäisen levottomuuden masentamana sanoi äiti hyvää yötä. Kun hän alhaalla kulki rouva Krügerin oven ohitse, istui tämä vielä samassa asennossa kuin äsken, kumartuneena syvälle alas pöytää kohden. Hänen edessään oli suuri kartta ja sen vieressä paksu kirja. Nyt kohotti hän päätänsä ja säpsähti kuullessaan ohikulkijan tervehdyksen.

Kenraalitar tuli ovelle. Hän halusi lausua pari ystävällistä sanaa;
olihan rouvalla kaikki hyvässä järjestyksessä, talo oli peräti siisti.
"No, rouva Krüger, mitä pidätte tyttärestäni, vuokralaisestanne?
Toivottavasti olette tyytyväinen. Liikaa melua ei hän pidä."

"En tiedä." Rouva silmäili häntä aivan toisiin ajatuksiin vaipuneena.
Kuin tullen tajuihinsa hän sitten nousi paikaltaan: "Suokaa anteeksi!
En tuntenut heti kenraalitarta!"

Rouva Krüger hymyili hämillään. "Minä koetin hakea Korsikaa. Täällä
kirjassa on" — hän näytti avattua tietosanakirjaa, — "'saari
Välimeressä!' Mutta en pääse oikein selville; en voi löytää sitä."
Avuttomana haeskeli hänen etusormensa kartalta.

"Kas tässä." Rouva von Voigt opasti häntä. "Monet kiitokset." Rouva Krüger ilahtui nähtävästi; hän kävi puheliaaksi. "Minun poikani on nimittäin nyt siellä." Kuin lumottuna hän katseli saarta, joka nyrkin kaltaisena, sormi ojennettuna, oli kuvattuna italialaisen saappaan vasemmalla puolen. Hän nyökkäsi haaveissaan: "Nyt toki edes tiedän, millaista siellä on. Kovin iso ei se ole. Kaksisataayhdeksänkymmentä tuhatta ja kuusikymmentäkahdeksan asukasta luin siellä olevan. Vuorista siellä on ja sakeata metsää. Laaksot ovat hyvin hedelmällisiä, mutta huonosti viljeltyjä. Sitä mahtanee Gustav katsella silmät suurina; huonosti viljeltyyn ei meillä olla totuttu. Karjanhoitoa harjoitetaan ja kalastusta; tonnikaloja minä en tunne. Mutta varmaankin hän pitää niistä; hän piti kovasti kalasta. 'Äiti, keitäpä vihreää ankeriasta', sanoi hän alinomaa — ja jouluksi piti olla 'puolalaista toutainta'. Sitähän hän nyt ei siellä saa."

Rouva von Voigt olisi voinut nauraa: Korsikalla vihreätä ankeriasta ja puolalaista toutainta! Mutta niin hullunkurinen kuin tuo ajatus olikin, oli rouva Krügerin silmissä ilme, joka karkotti kaiken hullunkurisuuden loitolle. Ei ikinä hän ollut vielä nähnyt sellaista epäröivää kaihoa, hurskasta uskoa, itsepintaista toivoa ihmiskatseessa. Tuossa oli silmät, jotka olivat valvoneet yön toisensa perästä, vuodattaneet paljon kyyneleitä ja kätkeneet niitä vielä enemmän itkemättöminä, silmät, jotka olivat käyneet puolisokeiksi lukiessaan tiheään painettuja kaatuneiden, haavoittuneiden ja kadonneitten luetteloita, silmät, jotka olivat levottomalla rakkaudella alati tähystelleet etäisyydessä, tavotellen vain yhtä ja ainoata, — ne olivat poikaansa odottavan äidin silmät.

Kenraalitar ojensi rouva Krügerille kätensä. Liikutettuna katsoi hän tuon vaimon ryppyisiä kasvoja, joihin huoli oli uurtanut syvät vaot. "Suokoon Jumala, että sota pian loppuisi! Tänään oli jälleen suuri voitto!"

Ryppyisten luomien takaa levisi kimmellys rouva Krügerin muinoin leveille, nyt kapeiksi käyneille kasvoille. Toivon säde valahti hänen katseeseensa, vuodattaen silmien vaaleaan sineen tummemman värityksen. "Sitten pääsevät kaikki vangit vapaiksi!"

Rouva Krüger nojasi kätensä pöytään, kuin kolkuttaakseen sitä vakuuttavasti. Hän hymyili. "Raamatussa sanotaan: 'Sitten on oleva ilo ja riemu ja ainainen rauha.'"

Novogeorgievskin ilta ei toki saanut jäädä viettämättä. Muutamia lomailijoita oli sattunut yhteen. Näiden joukossa oli Minka Dombrowski tuntenut erään vanhan tuttavan. Kun hän iltapäivällä oli lasten kanssa puistossa — entisellä kyläniityllä — kuuntelemassa sotilassoittoa, ja monet katseet, joita hän arvosteli pelkäksi ihailuksi, kiintyivät tutkivasti hänen uuteen pukuunsa, oli Minka heti tuntenut hänet. Tuskin oli hän voinut pidättää hämmästyksen huudahdusta: hyvät ihmiset sentään, sehän oli tuo, johon hän oli tutustunut ravintolassa, ja jolle Stanislaus oli ollut niin mustasukkainen! — — — "Minka, sen sanon sinulle, että jos et pysy minulle uskollisena, niin — —!" Hän oli vavissut ja mulkoillut silmillään. Jes sentään, miesparkaa! No, nythän hän oli Ranskassa. Tai olisiko kenties ollut Venäjällä. Viikkomääriin ei häneltä ollut tullut mitään tietoja. Kenpä tiesi, missä hän oleksi!

Minka oli nyt hymyillyt ystävällisesti ihailijalle, joka silloin ravintolassa oli silmäillyt häntä merkitsevin katsein, ja joka nyt sotilaspuvussa miellytti häntä vieläkin enemmän. Olihan hän naimisissa, eihän se merkinnyt mitään. Ja kenpä voi nyt paheksua sitä, jos hän, joka sai nähdä niin paljon vaivaa ja hääriä lastensa kanssa ja jolla ei edes ollut miestään luonansa, joka olisi sanonut: "Minka, sinä olet vallan viehättävä!" — jos hän suostui soturin pyyntöön ja vietti illan hänen seurassansa. Varsin mielellään hän myös söi kerrankin jotain hyvää. Pukkimakkaraa ja hapankaalia oli ihailija luvannut tarjota. Ja olutta saisi Minka myöskin juoda. Niinpä lähetti hän siis lapset kotiin. Poika pani vastaan eikä tahtonut lähteä, mutta Minka antoi hänelle aimo läimäyksen, niin että poika jäi kauhistuneena tuijottamaan häneen. Silloin sanoi Minka heti: "Saat vielä lantinkin."

Harmaatakki oli nauranut: tuo nainen oli todellakin lystikäs. Olipa siinä elämänhalua! He tekivät ensin vielä pienen kävelyretken, jolloin Minka kulkea laahusti hänen rinnallaan ohuessa puvussaan, illan viileyden käydessä jo tuntuvaksi. Vasta kun he olivat metsässä, ja soturi laski kätensä Minkan vyötärölle, tuli hänen lämpimämpi olla. Hän ei nyt ajatellut miestänsä. Kun mies on liian kauan poissa, tottuu siihen lopuksi ja alkaa unohtaa… Mutta toisaalta oli hänestä kumminkin, harmaatakin astellessa hänen rinnallaan, kuin kulkisi hän Stanislaunsa kanssa, ja hän nojasi kiinteästi seuralaiseensa tämän käydessä helläksi. Pitkiin aikoihin ei kukaan mies ollut häntä syleillyt! Samalla hän koko ajan lörpötteli iloisesti.

Heidän palatessaan takaisin oli ruokala jo täpötäynnä. Töin tuskin saivat he vielä paikan erään pöydän ääressä, jossa jo istui kolme harmaatakkia. Muutoin oli jokaisella soturilla rakastettunsa mukanaan, mutta nämä kolme olivat vielä seuralaista vailla. He ryhtyivätkin vaaralliseen kilpailuun herra Lehmannin — siviilitoimeltaan parturin — kanssa.

Minka Dombrowski oli autuaallinen; ei yksi, vaan neljä miestä hänellä oli ihailijoina! Se vallan huumasi hänet.

He istuivat nurkkaan työnnettyinä pienen pöydän ääressä ja niin lähellä toisiansa, että milloin mikin miehenjalka kosketti Minkan jalkaa. Polvet sattuivat pöydän alla yhteen, ja jos jokin polvi erityisen lujasti painautui hänen polveensa, vastasi hän samalla mitalla. Herra Lehmann oli kaunein noista neljästä ja vanha tuttava, ja hänhän myöskin maksoi Minkan puolesta. Niinpä loikin Minka sormille jokaista toista, joka häntä tavotteli.

"Maljanne, kaunis Minka!" He joivat vahvasti. Herra Lehmann maksoi viidestä lasista kutakin kohden, toiset kukin vain yhdestä. Sen voi hän hyvin tehdäkin, sillä hän omisti siviilielämässä hyvin tuottavan liikkeen Dennewitzin kadun varrella Berlinissä. Kun tulisi jälleen rauha ja hän palaisi kotiinsa, silloin sopisi kauniin Minkan vain tulla hänen luoksensa, hän kähertäisi kyllä hänen tukkansa. Ja herra Dombrowskia hän myöskin palvelisi. Näin sanoessaan hän iski silmää, ja toiset nauroivat haljetakseen. Miksikä ei nyt olisi pidetty hauskaa! Kun jälleen lähdettäisiin liikkeelle, kenpä tiesi kuinka kauan sitten olisi enää nauruun tilaisuutta! "Luoti vain, ja jääkää hyvästi!" sanoi herra Lehmann.

Minka kävi aivan hempeämieliseksi. Kuudes olutlasi oli ollut jo liikaa; hän alkoi äkkiä itkeä: Oi Jumala, hyvä jumala, hänen kelpo miehensä, missä hän mahtoikaan olla! Soturin vaimolla on sentään huonot päivät! Liian surullinen on hänen kohtalonsa. Ken tiesi, elikö hänen miehensä ollenkaan enää! Hän nojasi herra Lehmanniin, ja hänen sekava päänsä vaipui hänen olallensa.

"Voi hyvä Jumala, mieheni, voi, voi!" Samalla hän sentään salli ihailijan hyväillä niskaansa, joka raikkaana ja täyteläisenä pyrki esiin ohuesta puvusta. Hän tavotteli soturin vasenta kättä ja piti sitä hellästi sylissänsä.

Kun Hedwig Bertholdi meni puutarhaansa, näki hän kuinka Krügerin rouva omassa puutarhassaan kokosi hedelmiä puista. Ne olivat kypsiä; pian varisisivat lehdet pois. Hänet valtasi tuska, kun hän ajatteli talven yksinäisyyttä. Edellinenkin talvi oli jo ollut kyllin vaikea, mutta silloin oli hänen miehensä toki vielä ollut kotona. "Ota joku luoksesi", kirjoitti hän. "Onhan niin hauskoja nuoria tyttöjä, jotka iloitsevat saadessaan turvapaikan — erittäinkin tällaisina aikoina."

Ei sanaakaan siitä, että hän palaisi pian, toivoi voivansa palata pian. Eikä myöskään mitään pahoittelua siitä, ettei itse voinut olla vaimonsa luona. Eivätkä hänen poikansakaan kirjoittaneet siitä mitään. Oli kuin olisivat he sotatoimissaan unohtaneet kaikki hellemmät tunteet. Hänen vanhimpansa, Heinz, oli saanut rautaristin ja Rudolf oli tullut aliupseeriksi. Mutta ei kukaan sanonut: "Äitiparka, kuinka yksin oletkaan!" — ja se olisi sentään ilahduttanut häntä enemmän kuin mikään muu.

Häntä kammotti kun hän ajatteli seuranaista, joka olisi opetettu aina hymyilemään, aina olemaan hilpeä, kuinka sietämättömiä käskijättären oikut olisivatkin. Ei, sellaista ei hän voisi sietää! Silloin saapui hänelle kirje eräältä nuoruudenystävättäreltä, josta hän ei pitkiin aikoihin ollut kuullut mitään, rouva von Lossbergiltä Koblenzista. Se sisälsi pyynnön. Herra von Lossberg — majuri — oli kuollut pitkällisten kärsimysten jälkeen neljännesvuosi sitten, saamiensa pahojen haavojen johdosta. Rouva von Lossberg, heikko ja mieleltään runneltu kun oli, olisi halunnut muuttaa vanhan äitinsä luo, joka asui pienessä hesseniläisessä kaupungissa, eläen pienellä eläkkeellä. Vanhin poika oli myöskin jo upseeri ja sodassa, molemmat nuoremmat olivat Bensbergissä kadettikoulussa; tytär vain oli kotona.

"Hilpeän Anna Mariani käy raskaaksi kuluttaa nuoruutensa tuossa pienessä sopukassa meidän kahden elämään kyllästyneen vanhan naisen seurassa. Soisin mielelläni että hän pääsisi johonkin perheeseen, jossa voisi auttaa talouden tai lasten hoidossa. On myöskin hyvä, jos hän nyt jo oppii mukaantumaan muihin, — minä en enää elä kauan, tunnen sen. Seuraan pian miestäni. Silloin käy Anna Marialle kumminkin välttämättömäksi tulla vierasten pariin. Mitään erikoisempaa ei hän ole oppinut, — arvelimme sitä tarpeettomaksi mieheni aseman ja hänen miellyttävän ulkomuotonsa perusteella. Kenties voit sinä, rakas Hedwig, jolla varmaankin on paljon tuttavia, auttaa minua tyttäreeni nähden!" — —

Talon hiljaiset huoneet kammottivat rouva Bertholdia; istuessaan yksin päivällis- ja illallispöydässä avarassa tyhjässä ruokasalissa, ei hän voinut syödä. Yksinäisyys kuristi hänen kurkkuansa. Syysillat olivat loppumattoman pitkiä. Entä yöt! Ryöväreitä, murhaajia ja varkaita ei hän enää pelännyt eikä tarkastellut kaappien taustoja. Mutta toisenlainen pelko oli vallannut hänen mielensä, — paljoa tuskallisempi pelko: suunnaton levottomuus siitä, kuinka kaikki päättyisi! Nyt alkoi jo toinen sotatalvi. Kuinka kauan tätä vielä kestäisi?! Voisiko Saksa yhä edelleen pitää puoliansa? Oliko sillä vielä tarpeeksi miehiä taistelemaan, voittamaan? Surevien luku näytti hänestä lisääntyvän päivä päivältä. Kävivätkö kaikki ihmiset mustiin puettuina? Eivätkö ilmoitukset "sankarikuolemasta" lisääntyneet lisääntymistään? Ne täyttivät pitkät palstat sanomalehdissä, kokonaiset sivut. Eikä missään enää kuulunut naurua. Jospa hän tietäisi jonkun, joka vielä voisi nauraa oikein sydämellisesti! Huoletonta, viatonta, hilpeätä naurua! Voisikohan tuo nuori tyttö nauraa sillä tavoin? Nythän ei tosin nuorisokaan enää nauranut. Rouva Krügerin puutarhassa näki hän nuoren rouva Rossin nunnan kaltaisena vaeltavan puksipuiden reunustamien sarkojen keskellä. Tumma huntu peitti hänen vaaleata tukkaansa. Olisi ollut luonnollista että Hedwig olisi aidan ylitse lausunut hänelle pari sanaa, sillä olivathan he naapurit, mutta hän pelkäsi sanoa mitään nähdessään nuo alakuloiset kasvot. Sieltä ei näyttänyt olevan mitään virkistystä tulossa. Ja rouva Krügeriä kohtaan hän tunsi suorastaan arkuutta. Hän puuhaili puutarhassaan kasvot niin levollisina että se tuntui luonnottomalta. Kuinka voikaan olla noin levollinen? Ja kaikkein vähimmin oli rouva Krügerilla siihen syytä. Mutta hän korjasi satoa hedelmäpuistaan niin toimeliaana, kuin vallitsisi täysi rauha, eikä hänen tarvitsisi ajatella mitään muuta kuin satoansa.

Ylhäällä tikapuilla seisoi rouva Krüger ja ongiskeli noukkimiskoneellaan viimeistä omenaa niin itsepintaisesti, kuin olisi mitä suurin onni ollut saavutettavissa tuolla ylhäällä notkuvassa latvassa. Mitä tarkimmalla huolella asetteli hän parhaat hedelmät heinillä täytettyyn koppaan, varoen koskettelemasta niitä muutoin kuin käsineillä.

Tänään Hedwigin sentään täytyi huutaa hänelle. Oli kaunis päivä, lokakuun aurinko kokosi viimeiset voimansa, sen säteet tunkivat aidan viereisen, puolittain metsistyneen vanhan päärynäpuun kuivuvien lehtien lävitse, niin että se tuulenhengen käydessä hohti kuin veressä. Rouva Krüger kokoili maahan karistamiansa pieniä päärynöitä; hän hikoili, auringonsäteet heijastuivat hänen syvälle taivutettuun selkäänsä. Kun hän suoristautui, sattuivat hänen katseensa juuri rouva Bertholdiin, joka silmäili häntä aidan ylitse.

"Huusin kyllä", sanoi Hedwig. "Olen niin yksin. Sanokaapa, rouva Krüger, mitä varten te poimitte ne kaikki? Mitä niillä kumminkaan tekee?" Hän viittasi maahan varisseisiin ryppyisiin päärynäpahaisiin.

"Näillä?" Rouva Krüger näytti ojennetulla kädellään paria noista viheliäisistä hedelmistä. "Näistä minä laitan hilloa. Ja joskaan niitä ei kävisi syöminen, niin onhan minulla ainakin työtä, rouva Bertholdi. Kymmenen kumarrusta karkottaa kymmenen ajatusta, sata kumarrusta satasen ajatuksia. Kun on kumartanut niin monta kertaa, ettei enää jaksa lainkaan ajatella, silloin nukkuu yöllä. Minä nukun."

Rouva Krüger silmäili häntä moittivasti. "Lähettäkää pois palvelustyttönne, tehkää itse kaikki työt. Minä en tahtoisi nyt pitää palvelijoita. Yksin, yksin teen kaikki: siistin, keitän, kaivan, pesen, ruokin kanat, siistin kaniinien ja vuohen majaset."

"Minä en pysty siihen." Rouva Bertholdin kädet vaipuivat alas. "Enhän ole tottunut työhön. En kestä mitään."

Rouva Krüger naurahti. "Mitä kestämiseen tulee, niin kestää ihminen paljon kummempaakin." Hän tuli aivan aidan viereen. Pyyhkien ruskettuneella kädellään hien otsaltaan, jossa pari irtaantunutta harmaata suortuvaa liehui, sanoi hän synkkänä: "Olen lukenut lehdestä, mitä ne saavat kestää, jotka ovat sodassa: he makaavat juoksuhaudoissaan pelkässä liejussa, granaatit lentelevät vain heidän ympärillään — tuolla sinkoaa ilmaan käsi, täällä jalka — tuolla päänpuolikas, tässä aivot — toveri oli siinä äsken, ja nyt jätteitä vain. Ja heidän täytyy ajatella: 'Kohta tulee minun vuoroni!' Ei, rouva Bertholdi, meidän täällä ei kenenkään sovi sanoa: sitä tai tätä minä en kestä. Ja mitä kaikkea arvelette minun Gustavillani olevan kestettävänä? Siellä kaukana vankeudessa kolkolla saarella. Ja kun ei sitten edes saa kirjoittaa! Ja mitä saavatkaan haavoittuneemme kestää! Mutta kaikki päärynäni minä niille annan ja kaikki omenani. Ne olivat aina Gustavin herkkua! No, ensi vuonna! Sinne on liian pitkä matka, enhän voi lähettää mitään sinne. Eivät ne menisi perille."

Ei, varmaankaan ne eivät koskaan menisi perille! Otsa rypyssä katseli Hedwig Bertholdi rouva Krügeriä, joka kantoi raskasta päärynäkoppaa sisään. Se maa, missä Gustav oleskeli, oli kaukana maapallosta, niin kaukana ettei kukaan vielä ollut palannut sieltä. Salainen kauhu värisytti Hedwigiä: ja äiti uskoi niin lujasti hänen vankinaoloonsa Korsikalla. Hän ei muka saanut kirjoittaa, niin otaksui rouva Krüger. Äitiraukka! Hedwig Bertholdia alkoi äkkiä palella tuossa auringon kultaamassa puutarhassa, — lokakuun aurinko ei sentään enää pysty lämmittämään. Hän kiiruhti takaisin sisälle, kirjoituspöytänsä ääreen, tarttui kynään ja ryhtyi nopeasti kirjoittamaan: Anna Maria von Lossbergin oli tultava hänen luoksensa. Ja pian, niin pian kuin mahdollista! Hän oli yksin, talossa oli tilaa yllinkyllin, Berlini oli lähellä, hän opastaisi kernaasti tuota nuorta tyttöä ja iloitsisi voidessaan tuottaa hänelle iloa. Hänen oli vain tultava — tultava pian! Ja hilpeys, josta hänen äitinsä kirjoitti, oli hänen tuotava mukanansa.

Hedwig tunsi mielensä kevyemmäksi, kun kirje oli postissa. Huomenna olisi kirje Koblenzissa, ylihuomenna hän jo voi saada vastauksen.

Kun Anna Maria von Lossberg aamuisin heräsi nokkospalttinaverhoilla varustetussa vuoteessaan, sininen silkkipeite yllään, ei hän vieläkään ollut aina heti aluksi selvillä missä oikein oli. Kuinka ihanaa ja mukavaa täällä olikaan! Kotona hän oli nukkunut sohvalla äitinsä huoneessa. Isän vuoteessa ei hän ollut saanut nukkua, rouva von Lossberg ei voinut vielä mukaantua siihen, että se otettaisiin käytäntöön. Siinä oli hänen miehensä maannut hyvinä ja huonoina aikoina; siitä oli hän illalla ennen lähtöänsä sotaan ojentanut vaimollensa tukevan soturinkätensä: "Ole uljas, rakas vaimoni!" Ja lausuessaan hänelle viimeiset jäähyväiset oli hän jälleen kurottanut siitä hänelle kätensä, nyt niin heikoksi käyneen: "Ole uljas!"

Anna Maria oli kahdeksantoista vuoden vanha. Silloin ei voi alati olla alakuloinen. Täytyisihän sodan toki kerrankin loppua, ja sitten olisi kaikki jälleen hyvin. Sitä, ettei hänen isänsä silloin enää olisi olemassa, ei hän ajatellut. Kun tuo solakka terve neitonen seisoi kuvastimen edessä, hymyilivät hänelle raikkaat kasvot, loistavat silmät; kalpeus, jonka huoli isän takia ja ahtaat olot äidin luona olivat aiheuttaneet, katosi täällä pian tipotiehensä. Rouva Bertholdia kohtaan hän tunsi haaveellista ihailua. Hän oli hänestä maailmannaisen ihanne. Hänellä oli niin kauniita vaatteita, että Anna Maria tuskin oli sellaisia nähnytkään, — hänen tuttavansa Koblenzissa kävivät paljon yksinkertaisemmin puettuina. Myöskin tuntui hänestä peräti ylhäiseltä nukkua niin kauan aamuisin ja antaa palvelustytön kammata tukka. Usein kiintyi myöskin hänen ihaileva katseensa rouva Bertholdin huolellisesti hoidettuihin valkoisiin käsiin suipoksi leikattuine kiiltävine kynsineen ja monine sormuksineen. Niin arkaillen ei Anna Marian äidin ollut käynyt käsiänsä käyttäminen, ja muuta koristetta ei niissä ollut kuin vihkisormus. Äitiparan oli aina täytynyt olla uutterassa työssä, — elämä on hankalaa, kun sen pitää vaikuttaa hienommalta kuin se todellisuudessa on!

Nyt Anna Maria usein tunsi jotain kauhun tapaista mennyttä aikaa ajatellessaan. Kun hän nyt oli tutustunut varallisuuden viehätyksiin, tuntui hänestä kauhealta moni seikka, jota hän aikaisemmin oli kuvitellut tavottelemisen arvoiseksi, jopa toiveittensa ainoaksi päämääräksi — kuten sellainen avioliitto kuin hänen äitinsä. Hän ajatteli usein avioliittoa, ja hänen täytyi niin tehdä, sillä hän tiesi: en ole oppinut mitään, rahaa minulla: ei myöskään ole, — minulla ei ole muuta kuin kauniit kasvoni, sorea varteni ja nuoruuteni.

Hedwig hemmotteli häntä. Kaiken yksinäisyydessä kasaantuneen hellyyden hän vuodatti hänen ylitsensä. Mitä viheliäisen epäaistikkaita pukuja olikaan Anna Maria tuonut mukanansa! Hän meni hänen kanssaan Berliniin ja hankki hänelle uudet pukimet, ja kaikkea hän halusi näyttää Anna Marialle, ja hän nautti hänen ihastuksestaan. Nyt oli melkein kuin ei olisi ollutkaan sota-aika, ja hän tunsi melkein nuorentuvansa hänen seurassansa. Ja tuon tyttöseni naurua, — tuota raikasta, hilpeätä reiniläistä naurua!

Joka ikisessä kirjeessä, jonka hän lähetti pojillensa, hän kertoeli seikkaperäisesti, 'kasvattityttärestään.' Mitä Anna Maria ajatteli, mitä hän sanoi, mitä hän teki, miltä hän näytti, miten miellytti muita, kaikki oli tärkeätä. "Viehättävä tyttö", kirjoitti Bertholdi, kun hänen rouvansa lähetti hänelle Anna Marian valokuvan. Heinz sai sen myöskin. "Ihastuttava kerrassaan", kirjoitti tämä. Rudolfille lähetti hän sen myöskin, mutta tämä ei maininnut siitä mitään. Se pahoitti äitiä. Ah, hänen nuorempi poikansa oli muuttunut suuresti, — ja muuttuneet ne olivat molemmat. Tuskin he enää tiedustelivat kuinka kotona voitiin. Entisyys näytti kokonaan haihtuneen heidän mielestänsä. Oli kuin ei maailmassa enää olisikaan ollut mitään muuta kuin 'juoksuhautoja, salakaivantoja, täyssattumia, käsikranaatteja, kaasuhyökkäyksiä!' Ja kylmäverisyydellä, joka äitiin vaikutti raakuudelta, kuvaili Rudolf, — hän, joka ei ennen olisi voinut tehdä eläimellekään pahaa, joka talvella oli ruokkinut lintuja, joka oli silitellyt joka koiraa, — hänen juoksuhautaansa tunkeutuneen vihollisen kaameata loppua. Surren ajatteli äiti: liian kauan ovat he jo olleet erillään kotioloista, jopa sodan olisi aika loppua, jotta pojat jälleen palaisivat tavalliseen elämään, opintojansa jatkamaan, entisiä harrastuksiaan toteuttamaan. Väliin oli hänestä kuin nuo, joille hän kirjoitti, eivät olisikaan olleet hänen poikiansa, vaan ventovieraita miehiä. Jo aikoja täysi-ikäisiä, kovaluontoisia miehiä, joihin hän ei enää kyennyt vaikuttamaan, joihin eivät enää pystyneet mitkään lempeämmät vaikutelmat. Eivät he enää olleet niitä poikasia, joille ero oli tuntunut niin vaikealta. Vielä näki hän edessään Rudolfinsa nuoret kasvot ja hänen kalpeaksi käyneet huulensa. Omituinen värähdys oli käynyt yli hänen muotonsa, — uhkasiko itku tulla? "Rakas äiti", hän oli kurottanut kätensä äitiä kohden, — juna lähti. Saisiko hän enää koskaan kuulla tuon saman, yhtä lempeästi ja tuntehikkaasti lausuttuna: "Rakas äiti!"

Mutta Anna Mariasta, jolle hän luki ääneen poikiensa kirjeet, tuo kaikki oli aivan luonnollista. "Täytyyhän heidän muuttua", sanoi hän, "muutoin he eivät saisi mitään aikaan. Minusta tuo on ihanaa kaikki tyyni. Toivoisin vain olevani itse siellä mukana!"

Ja hän alkoi rallattaa laulua, jonka usein oli kuullut kotona
Koblenzissa sotamiesten marssiessa ohitse, jonnekin, sotaan:

    "Sotamies se hauska veikko.
    Mieli hällä pelvoton.
    Ilo raikuu laulussansa.
    Tytöill' lemmekäs hän on.
    Rallalaa, rallalaa, ralla rallalalaa!"

Raivokkaana riehui taistelu Champagnessa. Tuli paljon junia tuoden haavoittuneita, pitkät rivit vaunuja, joissa oli kauas näkyvä suuri punainen risti. Monena yönä heräsi Hedwig Bertholdi säpsähtäen unesta, — hänen molemmat poikansa olivat länsirintamalla, — läpi esikaupungin hiljaisuuden kajahti palokunnantalon tornista höyrysireenin valittava, onton kolea toitotus. Tuli ei ollut valloillaan, vaan haavoittuneita jätettiin tännekin.

Koulujen vanhemmat oppilaat olivat kutsutut avustamaan; koululakki vinossa, samarialaisnauha käsivarressa riensivät poikaset paareineen asemalle. Moni äiti katsoi tuskallisesti heidän jälkeensä: jos sotaa kestäisi vielä kauan, tulisi hänenkin poikansa vuoro. Yölliselle taivaalle kohosi vavahtelevia rukouksia. Omituisen rauhaisena kaareili syystaivas maan yläpuolella. Levollisina hohtivat sen tähtöset, kuin kirkkaat silmät, jotka näkevät kaikki, ja joita ei mikään voi pelästyttää.

Mutta ihmismieliin ei tuo hiljainen hohde voinut vuodattaa hoivaa. Eikö ollut kuin olisi kuultu taistelun tuoksinaa, kanuunain ja ihmisten mylvintää, pirstoutuvain granaattien ja raadeltujen ihmisten voihkauksia? Eikö tässäkin ennen puhtaassa maalaisilmassa tuntunut ruudin hajua, tukahduttavien kaasujen ja veren löyhkää? Ei, tänne saakka ei tunkeunut sodan melske eikä sen kammottavat lemahdukset, mutta mukana oltiin silti, mukana taisteluissa ja juoksuhaudoissa, mukana hyökkääjien riveissä. Kaikkine kauhuineen oli lokakuun taistelut täälläkin koettu. Ei uskallettu enää hengittää vapaasti, — murtaisikohan vihollinen rintaman? Niitä oli niin paljon: ranskalaisia, englantilaisia ja mustia joukkoja. Onnistuisiko niiden voittaa Saksan joukot?

Vihlova tuska tunki sydämiin kuin kalvava mato. Ne, joilla ei enää ollut mitään menetettävää, tuijottivat surumielisesti toisiin. He olivat jo kovimman kokeneet, — ken noista toisista oli määrätty ensiksi turhaan vastausta odottamaan? Ken saisi takaisin kirjeen, johon oli merkittynä: "Kunnian kentällä kaatunut."? Kadehdittava se äiti, joka vielä sai lähempiä tietoja, joka tiesi, missä hänen lapsensa oli kätketty lepoon. Niin hyvin ei ollut kaikkien laita.

Tiedonantojen edessä asemalla tungeksi alati ihmisiä Levottomuutta kuvastivat nuo kalpeat kasvot, — kauhea tunne tuo, että oli niin kaukana ja kumminkin kaikessa mukana! Mikä kuumeentapainen uutisten jano, mikä kiihkeys huhujen ahmimisessa! Mitä kaikkea olikaan ehtinyt tapahtua eilisestä, taikkapa vain sitten viime hetken! Silmänräpäys merkitsi nyt äärettömyyttä. Ei kyetty puhumaankaan kuin puoliääneen.

Margareta Dietrich oli alati asemalla. Hän luki jokaisen uuden tiedonannon — luki sen vielä toistamiseen, ikäänkuin ei olisi sitä oikein oivaltanut, ja sitten hän osti uusimman sanomalehden. Hän luki sen, loittoni muutaman askeleen ja palasi sitten uudelleen takaisin. Kun haavoitettuja kuljetettiin ohitse, tunkeutui hän aivan lähelle. Ei hän välittänyt käskystä poistua. "Yleisöä kielletään uteliaisuudella rasittamasta haavoittuneita!" Hänet työnnettiin pois, mutta hän lähestyi uudelleen.

"Kenties siinä viedään sulhastani, — oi päästäkää minut lähemmäksi!"
Silmät avoauki hän tuijotti soturien kalpeisiin kasvoihin.
Epätoivoissaan hän sitten pudisti päätänsä: "Ei se ole hän!"

Ei kulunut ainoatakaan yötä, jolloin haavoitettuja odotettiin asemalle, ilman että Dietrichin neiti seisoi asemalla. Hän odotti tunnista tuntiin, seisten kaukojunille vievien porrasten alimmalla astuimella. Hän nojasi selkäänsä sivuseinämään, kurotti päänsä eteenpäin silmäillen taukoamatta portaita ylös. Häntä puistatti kylmässä yöviimassa. Täällä tapasi hänet Gertrud Hieselhahn, palatessaan eräänä iltana Berlinistä tavallista myöhempään, vasta puoliyön tienoissa. Hän oli perin väsynyt, mutta siitä ei nykyisin käynyt välittäminen. Hän halusi edistyä, ja sitäpaitsi ansaitsi pelkällä neulomisella liian vähän. Niinpä hän päivätyönsä päätyttyä vielä oli mukana iltakursseilla eräässä kauppakoulussa, hänen täytyi talveksi saada parempi paikka, ellei tahtonut pienokaisensa kanssa nähdä nälkää.

"Tule toki kotiin!" Gertrud koetti vetää hänet mukaansa. Häntä pelästytti nuo omituisen riutuneet kasvot. "Saatan sinut ovelle saakka."

Mutta Margareta pani vastaan, hän työnsi pontevasti ystävättärensä luotaan. Hän ei luonut häneen edes katsettakaan, herkeämättä hän katsoi portaita ylös.

Ylhäältä tuli pari ihmisolentoa näkyviin. Sääristään haavoittunutta potilasta siellä tuotiin, joka istui kahden samarialaisen ristikkäin yhteenliitetyillä käsillä, kädet heidän kaulassaan. Hervottomina riippuivat sääret, muodottomain möhkäleitten kaltaisina paksuissa kääreissään, joissa näkyi veripilkkuja.

Neiti Dietrich säpsähti, hänen silmissään näkyi kiihkeä hehku. Sysäten Gertrudin tieltään, hän syöksähti äkkiä kirkaisten kohden haavoittunutta: "Tuolla hän on!"

Haavoittunut kohotti silmänräpäyksen ajaksi rinnalle vaipunutta päätänsä, välinpitämätönnä kohtasi hänen väsynyt katseensa Margaretan.

"Tilaa!" Kantajat käyttäytyivät töykeästi. Toinen työntäisi Margaretan olallaan syrjään: mitä tuollainen merkitsi?

"Vielä mitä! Ette taida olla järjissänne, neiti!" Kantajat poistuivat levollisesti kantamuksineen.

Ei, ei se ollutkaan hän! Lyöden kätensä kasvoilleen tyrskähti Margareta nyyhkytyksiin.

Öisellä asemalla tuo herätti huomiota: mitä täällä oli tekeillä, ken täällä niin huusi? Uteliaita tuli juosten. Vahdissa oleva asemamies laskeutui alas asemasillalta: "Mitä melua te täällä pidätte?"

Masentuneena oli neiti Dietrich lyyhistynyt kokoon asemahuoneen portaille. Asemamies tarttui hänen hartiaansa: vai niin, vai niin, sehän näkyi olevan sama, joka aina odotteli täällä. "Menkää, menkää," sanoi hän lauhkeasti, "ei nyt enää tule mitään junaa, menkää kotiin."

"Tule, Gretchen, tule," pyyteli myöskin Gertrud. Hän otti nyyhkyttävää tyttöä kainalosta. Hänen onnistui nostaa hänet pystyyn, hän meni nopeasti pois hänen kanssaan. Hän ei uskaltanut kohottaa katsettaan, häpeäntunne kohotti punan hänen poskilleen, — - kaikki ihmiset katsoivat heihin. Mutta ei hän myöskään tahtonut jättää toista oman onnensa nojaan.

VI.

Nuo miehet, jotka tomuisina Champagnen valkoisesta kalkista olivat kuin jauhoon hieroontuneet myllärit, olivat kestäneet kestettävänsä, — nyt oli lepo seurannut. Vihollisen ei ollut onnistunut puhkaista rintamaa, Jumalan kiitos! Hengitettiin helpommin, ja reipas rohkeus täytti mielet. Mitäpä siitä, joskin talvi oli tullut, tuoden mukanaan pakkasta ja pimeyttä! Nyt luultiin varmasti, että oli syytä toivoa parasta, ja toivo tuo mukanaan lämpöä ja valoa. Keväällä oli sota päättyvä — rohkeutta vain siihen saakka!

Nyt alkoivat sodan seuraukset tuntua täyttä totta. Ei silti, etteivät ne olisi jo aikoja tuntuneet, mutta tuo kestetty tuikea tuska oli ollut kuin taivaan jylinää, joka lamauttaa koko luomakunnan; nyt seurasivat neulanpiston kaltaiset pienet kärsimykset. Jauhoista ja leivästä alkoi tulla puute. Perunaleipä ei tahtonut maistua, eikä siitä tullut kylläiseksikään. Leivän niukkuus tuntui kiihottavan näläntunnetta.

"Kestäähän tämän sentään vielä," kirjoitti rouva von Voigt miehellensä. "Itse puolestani en ole kärsinyt nykyisestä puutteesta, vähäiseltä se minusta tuntuu. Olenhan niin kiitollinen siitä, että sinä olet säästynyt, ja että nyt saatte levätä Champagnen suunnattomain ponnistusten jälkeen. On hetkiä, jolloin voisin jälleen hengittää vapaasti, jopa olla iloinenkin, mutta Lilin kohtalo vaivaa kovin mieltäni. Rossi on ollut viikkomääriä alati taisteluissa Tyrolin rintamalla; hän kirjoittaa vain harvoin." —

Lili lepäsi tänään sohvallaan, hänellä oli hiukan kuumetta. Hän oli ehtinyt liiaksi vieraantua Saksan talvesta, ainainen kostea kylmyys tuotti hänelle yskää ja nuhaa. Ja matala harmaa taivas teki hänet synkkämieliseksi. Ah, vain pala sineä, hiukan auringonlämpöä — ja kirje!

Hänen miehensä viimeinen tiedonanto oli kirjoitettu lokakuun lopulla. Nyt oli ollut kovia otteluita Schluderbachin rajasillan luona. Oi, tuon sillan hän muisti niin hyvin!

Hän sulki silmänsä. Kaikenmoisia kuvia tuli hänen eteensä. Sen ylitse hän oli ajanut vanhempinensa eräänä ihanana kesäpäivänä, joka oli kaksin verroin kirkas ja raikas edellisen päivän rajuilman jälkeen. Hän oli riemusta huudahdellut ääneen — oi, kuinka hyvin hän sen muisti! Hän näki itsensä seisoallaan vaunuissa, ojennetuin käsin oli hän hypähtänyt pystyyn ihastuksensa vallassa. Hevoset juoksivat ripeästi, ryöppyävä vuoripuro syöksyi uomaansa alas hopeavaahtoa heitellen. Korkeat lehtikuuset tuoksuivat, kuin uhrisauhu kohosi niiden lemu sinitaivaalle. Perhoset liitelivät heidän vaunujensa edellä, oli niin hilpeätä, niin loistokasta tuossa kapeassa laaksossa, yksin vihreän kuusimetsän yläpuolella kohoavat jylhät vuorenhuiputkin, joita peitti ohukainen kerros tuoretta lunta, tuntuivat kertoilevan ikuisesta ilosta. Sillan kohdalla, missä tie kohoaa niin jyrkästi ylöspäin, oli hän hypännyt maahan. Hän asteli ajajan rinnalla. Hellävaroen koskea tipsutteli tämän ruoska hevosten selkiin, — ei se liioin tuottanut kipua — ken olisi sellaisessa paikassa voinut tuottaa tuskaa halvimmallekaan luontokappaleelle! Ja nyt —?!

Liliä puistatti. Häntä paleli, hän vetääntyi paremmin suojaavan peitteen alle. Siellä taisteli nyt hänen miehensä sotamiehinensä. Hiipivätköhän he kiviseinämiä alas, piiloutuen tuuheitten lehtikuusien suojaan? Vai kiipesivätkö puronviertä ylös, hakien käsin ja jaloin tukikohtaa? Oliko päivä? — vai oliko yö? Siitä ei ollut tietoa. Mustana riippui taivas yli laakson, höyryn ja savun pimentämänä. Vuoren sopukassa oli jotain pilventapaista, sinne oli jonnekin asetettu konekivääri, ja se syyti vimmatusti luoteja kallioseinän repeämiä pitkin alas. Voi sitä ratinaa! Lili piteli korviansa. Kunpa hän ei edes olisi lukenut sanomalehtiä niin tarkasti! Niissä kuvattiin taistelut sillä tavoin, että hänestä oli kuin olisi itse ollut mukana. Ja kumminkin kärsi hän vain sadannen osan siitä, mitä hänen miehensä oli kestettävä — yli-inhimillisiä ponnistuksia, ainaista kuolonvaaraa. Ei, ei sittenkään, enemmän hän kärsi kuin miehensä!

Levottomasti heitteli hän kuumeissaan päätänsä. Oliko hänen miehellään aavistustakaan niistä tunteista, jotka riehuivat hänen sydämessään, suunnaten hänen toivomuksensa väliin sinne, väliin tänne, pitäen häntä toivon ja pelon ainaisessa ristiriidassa? Mies ei koskaan käsitä, miten nainen voi kärsiä — ei koskaan — ja mitä hän kärsi, sitä ei kenenkään muun tarvinnut kokea. Jos hän olisi ollut italiatar taikka hänen miehensä saksalainen, silloinhan hän pelkäisi ainoastaan hänen henkensä puolesta, mutta nyt tunsi hän vieläkin kipeämpää tuskaa. Tuliko hänen toivoa voittoa puolustajille vai hyökkääjille? Toisaalla oli hänen miehensä, jota hän kerran oli rakastanut niin hellästi — ah, joka yhä vieläkin oli hänelle niin rakas, — toisaalla hänen isänmaansa, johon hän oli niin kiintynyt sydänjuurillaan, että irroittaminen siitä merkitsi kuihtumista. Ei hän ollut ennen aavistanutkaan tuon kiintymyksen voimaa! Silloin oli tuo toinen maa tuntunut hänestä paljoa kauniimmalta, sen aarteet runsaammilta, ihmiset herttaisemmilta! Mutta nyt?! Hänen kätensä puristuivat nyrkkiin, suuttumus jäykistytti hänen hempeät kasvonsa. Hän hypähti sohvalta ja heitti lämmittävän peitteen luotansa. Jo riitti — joutukoon tuo kavala maa perikatoon, sen miehet — äkkiä hän säpsähti. Oliko hän huutanut ääneen?

Ovea kolkutettiin. Hänen palvelustyttönsä tuli sisään. "Postinne, armollinen rouva!" — — — —

Krügerin leski, joka oli alhaalla, kuuli äänekkään huudon. Se oli vain lyhyt kirkaisu, mutta niin täynnä kauhua, hillitöntä tuskaa, kuin olisi se lähtenyt kuolemanhädässä kamppailevan povesta. Se tuli ylhäältä! Hän juoksi eteiseen. Silloin syöksähti jo palvelustyttö portaita alas. "Rouva, hyvä Jumala, rouva — — —!"

Ylhäällä makasi nuori rouva maassa, hän oli kaatunut. Se oli tullut liian äkkiä. Kun talonemäntä tuli huoneeseen, koetti hän sentään jo nousta. Ei, hän ei ollut mennyt tiedottomaksi, hän ei tahtonut menettää tajuntaansa. Hän oli jo toipunut. Äänettömällä, hiljaisuutta vaativalla liikkeellä lähetti hän itkuun tyrskähtäneen palvelustytön luotansa. Kuten sokeaksi käynyt, joka ei vielä tahdo tunnustaa sokeuttaan, tavotteli hän kirjettään, joka juuri oli tullut postissa. Se oli pudonnut hänen kädestänsä.

Nyt piti hän sitä jälleen vapisevassa kädessänsä. Seisten horjuvana keskellä huonetta luki hän sen vielä kerran nopeasti, silmissä niin tuikea tuskan ilme, että Krügerin rouvan sydän — sydän, joka ei niin hevillä heltynyt, — vavahti säälistä: hänkö myöskin, myös hän! Niin nuori ja niin kaunis ja sittenkin, sittenkin!

Rouva Krügerin työstä kovettunut käsi silitteli valkoisen aamupuvun hihaa: "Istukaa, istukaa toki!" Hän painoi nuoren rouvan istumaan sohvaan, jäi seisomaan aivan hänen viereensä, oikaisten itseään, ikäänkuin olisi tukevalla varrellansa vielä voinut pidättää onnettomuuden.

Hymyillen sydäntä vihlovasti katsoi nuori rouva vanhempaan: "Mieheni on kaatunut!"

Vanhempi vastasi, hymyillen hänkin: "Ja minun poikani on vankina. Mutta minä näen hänet jälleen. Te näette myöskin miehenne jälleen!"

Rouva Krüger rohkeni laskea kätensä tuolle vaalealle syvään vaipuneelle päälle. Omituinen hohde valahti hänen kasvoillensa, kirkastaen niiden jokapäiväisyyden. Hänen äänessään kajahti kuin luottavaista hartautta, ehdotonta uskoa: "Te näette hänet jälleen — minä näen poikani jälleen. Emme vain tiedä — milloin!"

Luutnantti Rossi oli kaatunut. Juuri kun hän hyökätessään sotamiestensä kanssa oli huutanut "Avanti!" Luoti oli sattunut hänen suuhunsa, murskaten hänen pääparkansa. Se, mikä hänestä oli jäänyt jäljelle, oli haudattu Monte Pianon vieressä olevalle pienelle nurmikentälle, missä jo lepäsi niin monta kunnon soturia. Hänen sankariverensä ei ollut vuotanut turhaan, johtajansa kuoleman innostamina olivat alppijääkärit saaneet aikaan sen, mihin viikkomääriä oli turhaan pyritty: he olivat karkottaneet vihollisen rajasillalta ja valloittaneet vahvasti varustetut asemat. Tämän tiedonannon lähetti leskelle eräs kaatuneen toveri, komppanian toinen luutnantti.

Kirje oli tarvinnut paljon aikaa saapuaksensa kiertoteitä hänen käsiinsä. Rossi oli kaatunut jo kahden päivän kuluttua siitä kuin oli hänelle kirjoittanut — ja hän oli ajatuksissaan tuntenut mielipahaa häntä kohtaan, kironnut häntä ja hänen uskotonta maatansa, — hyvä Jumala, ei häntä, ei, ei häntä. Ainoastaan hänen maatansa. Oi, hänen Enrico-parkaansa! Lili luki hänen kirjeensä uudelleen ja aina uudelleen, kyyneleitä vuodattaen. Kuinka olikaan mahdollista, että moni seikka niissä oli voinut häntä kiusata?! Nyt omisti hän miehellensä jälleen koko sydämensä, tarrautuen kiinni hänen muistoonsa. Hänestä oli kuin täytyisi hänen puristaa silmänsä umpeen, päästäkseen näkemästä maailman tapahtumia, tukita korvansa. Ei nähdä eikä kuulla enää mitään muuta kuin häntä. Mitä koski häneen kansallisuuksien eripuraisuus, kansojen viha? Hänen oma kohtalonsa täytti kokonaan hänen mielensä. Ja hänen kohtalonsa oli hänen miehensä, hänen rakas miehensä. Ei ainoatakaan surullista hetkeä ollut tämä tahtonut hänelle tuottaa, ja nyt täytyi hänen kumminkin vuodattaa niin paljon kyyneleitä hänen tähtensä. Hänen tuskansa kirkasti hänen miehensä kuvan, tehden vainajasta enemmän kuin mitä tämä ikinä itse oli aavistanut. Nyt ei Lili enää välittänyt siitä, että hän oli taistellut Italian puolesta, nyt näki hän hänessä vain sankarin, joka oli uhrannut henkensä jalon asian takia. Hän tunsi ylpeyttä lukiessaan ystävän kirjeestä, että Rossista olisi pian tullut kapteeni ja että kunniamerkki, joka ei ollut vielä ehtinyt koristaa elävän rintaa, oli annettu hänelle mukaan hautaan. Hänen sotamiehensä olivat surreet häntä; päällystö samoin kuin käskynalaiset tulisivat säilyttämään tuon uljaan miehen kunniakkaassa muistossa.

Äitinsä kanssa ei Lili voinut puhua vainajasta samalla tavoin, kuin hän häntä ajatteli. Hänestä tuntui, kuin olisi äidin kasvoille silloin ilmestynyt omituinen piirre, piirre, joka merkitsi — vastaväitettä.

Oikein hän oli arvannutkin. Niin suuresti kuin rouva von Voigt surikin tyttärensä kanssa, täytyi hänen kumminkin sanoa itsellensä: siinä oli ratkaisu. Italialainen haave oli haaveilta loppuun. Lili oli vielä nuori, jospa Jumala sallisi hänen alkaa elämänsä vielä uudelleen!

Ja tytär tunsi sen: jos vainaja olisi ollut saksalainen upseeri, olisi äidin suru ollut aivan toisenlainen. Ja Lili sulkeutui kokonaan omaan itseensä.

Tuntimääriä istui hän akkunan ääressä, kädet syliin vaipuneina ja haaveksiva katse suunnattuna alas pihaan. Kenpä voisi mukaantua kaikkeen niin tyynesti kuin tuo rouva tuolla alhaalla! Hän meni aina samaan aikaan ruokkimaan kanojansa, kaniinejansa ja vuohtansa. Eläimet tunsivat hänet. Kun kanat, jotka saivat nyt, ennenkuin maa jäätyi, kuljeskella ja kuopia maata talvisen koleassa puutarhassa, kuulivat jykevien nahkatohvelien ensi askeleen pihakivityksellä, syöksähtivät ne nopeasti vastaan. Silloin tuli jotain hymyilyn tapaista rouva Krügerin ryppyisille kasvoille. Ja hymyily kajasti niillä vielä hänen täyttäessään mäkättävän vuohen heinähäkkiä, ja se tuli yhä huomattavammaksi, kun hän meni kaniinien luo.

Lili näki noiden valkoisten ja mustapilkkuisten eläinten hypiskelevän rautalankaoviensa takana. Krügerin rouva pysähtyi aina pitkäksi aikaa niiden luokse. Ihme ettei häntä palellut! Ensi lumi peitti jo maan. Mutta hän seisoi ainakin puolen tuntia tohvelit jalassa kumarassa tuon matalan majasen vieressä, pisti kätensä sisään ja silitteli eläimiä. Kuinka köyhäksi täytyykään tulla, jotta viitsisi tuolla tavoin seurustella kaniinien kanssa! Lilin kasvoille tuli säälin ilme. Kun rouva Krüger eräänä päivänä koetti naulata olkimattoja majasen ympärille eikä oikein näyttänyt suoriutuvan siitä yksin, meni Lili alas häntä auttamaan. Köyhiähän he molemmat olivat!

"Tämä tässä on 'Lumikki'", sanoi rouva Krüger, "ja tämä on 'Ruusunen'". Hän oli avannut pienen oven. Kaksi lumivalkoista kaniinia, ihania eläimiä, joilla oli pitkä silkkikarva, tuli heti esiin, painoi päänsä punertavine korvineen maahan, hyväilyjä pyydellen. Kenpä olisi aavistanut, että tuo karkea käsi osasi silitellä niin lempeästi!

"Niitä pitää aina hyväillä, mieluummin ne ovat ilman perunoita ja vihanneksia", sanoi rouva Krüger; hänen äänessään oli hellä sointu. "Gustavillani oli lapsena ollessaan aina kaniineja. Hän pitää niistä niin paljon!"

Lumikki ja Ruusunen! Nuori rouva nyökkäsi. Hän tunsi kyllä nuo nimet sadusta lapsuutensa ajoilta. Kuinka ihanaa olikaan ollut, kun hän tällaisena kylmänä iltana kuin tänään istui lämpimässä lastenkamarissa pienellä tuolilla, ja äiti luki hänelle ääneen vanhoja saksalaisia satuja. Hän hymyili, suloiset muistot täyttivät hänen mielensä. Ehdottomasti täytyi hänenkin kurottaa kätensä hyväilemään eläimiä. Miellyttävä lämpö virtasi silkkiturkista hänen kylmiin sormiinsa. Lumikki ja Ruusunen pysyttelivät aivan hiljaa, räpäyttämättä punaisia silmiään. Lumotut eläimet — mitähän ne ajattelivatkaan?

Lili taivutti päätään ja laski poskensa pehmeälle turkille. Lumikki ja Ruusunen — nyt oli hän jälleen lapsuutensa maailmassa, jossa ei ollut mitään surua, joka kesti auringonlaskun jälkeen, ei mitään hoivatonta huolta.

VII.

Hedwig Bertholdi ei olisi rohjennut toivoakaan, että hän saisi molemmat poikansa kotiin lomalle. Siinä oli melkein liiaksi onnea pitkällisten kärsimysten jälkeen, hän oli aivan suunniltaan ihastuksesta. Kun Heinz sähkötti Frankfurt am Mainista: 'Olen matkalla luoksesi', riemuitsi hän ääneen. Mutta kun sitten lisäksi tuli Rudolfilta kirje: 'Viimeisten ankarain taistelujen jälkeen pääsemme lomalle lepäämään, ehkä olen luonasi yhtaikaa tämän kirjeen kanssa', silloin hän puhkesi kyyneliin.

Kärsimätönnä kuin ikävöivä morsian ryhtyi hän valmisteluihin poikiensa, tuloa varten. Heidän piti saada jälleen entiset huoneensa; hän oli pahoillaan, kun ei voinut järjestää siellä kaikkea uuteen, entistä kauniimpaan kuntoon, mutta siihen ei nyt ollut sopiva aika. Hänen täytyi tyytyä siihen, että kaikki harjattiin ja pestiin, seinät puhdistettiin, kirjat tomutettiin. Hänen mieleensä tuli niin monta muistoa; tätä ennen ei hän ollut voinut antaa noihin huoneisiin koskeakaan, hän oli pitänyt ne lukittuina kuin pyhätön. Siinä olivat nyt koulukirjat, ainevihot, ensi rakkauskirjeet jollekin keskenkasvuiselle tytölle. Niin äkkiä olivat pojat lähteneet, että laatikot olivat lukitsematta, tavarat järjestämättä. Tuossa olivat vielä Heinzin ratsastushansikkaat, kirjoituspöydällä kaikenmoisia valokuvia, — hänen oli tapana pitää esillä kaunisten naisten valokuvia. Tuossa oli Rudolfin koulusalkku — klassikot olivat siinä vielä ja viimeinen kotitehtävä.

Mihin hän ei ennen ollut uskaltanut koskea — kun kaikki oli hänestä ollut ikäänkuin kalliiden vainajien jättämää omaisuutta — sen järjesti hän nyt hymyhuulin. Tulisivathan hänen poikansa takaisin haavoittumattomina ja terveinä, — ehkä muutama tunti vain enää, ja he olisivat jälleen täällä entisissä huoneissaan, nuo kaksi poikaa, jotka täyttivät talon melulla, iloisella elolla. Nopeasti vain, nopeasti! Mikä vaivasikaan palvelustyttöä, Emiliaa? Eihän hän saanut mitään valmiiksi ja teki kaikki nurinkurisesti.

Emilia pyyhki salaa silmiänsä. Hänen ennen niin kirkkaat silmänsä olivat menettäneet loisteensa. Rouva Bertholdi tiesi, että hänen rakastettunsa oli sodassa. Olikohan tälle tapahtunut jotain?

Tuo nuori tyttö pääsi kyyneleiltä tuskin ääneen, ja rouvan tiedustellessa häneltä tuota asiaa ne tulvahtivat viljavina esiin yli hänen kasvojensa. "Ei, hän on terve — mutta siellä on muuan — Belgiassa — siellä, missä hän on majaillut niin kauan, — ja se, se — voi, hyvä rouva!" Hän peitti kasvonsa tomuliinalla ja nyyhkytti suonenvedontapaisesti. Koko hänen ruumiinsa vavahteli.

Vasta monien kehotusten jälkeen suostui hän puhumaan. Hän halusi keventää sydäntään, mutta samalla oli jotain, joka salpasi hänen hengityksensä. Vihdoin seurasi tunnustus: hänen sulhasensa oli antautunut suhteisiin tuon belgiattaren kanssa, ja tämä odotti nyt lasta. Tänä aamuna oli hän kirjoittanut siitä morsiamelleen. "Nyt ei hän tiedä, mitä hänen on tehtävä, onhan hän rehellinen mies. Ja minä — minä!" Emilia väänteli käsiänsä. "Mihin minä nyt joudun?"

Emilia puhui edelleen: "Tuollainen häpeämätön muukalais-naikkonen, — onpa hän mahtanut häntä ahdistella! Ei, minä tiedän kyllä, hänellä ei ole ollut mitään sellaista mielessä, mutta tuo nainen on juossut hänen perässään, tarjoutunut hänelle, armollinen rouva, — senhän tietää, millaista väkeä ne ovat! Voi, jos en vain — — jospa minä vain en — —!" Hän löi otsaansa joutuen yhä enemmän pois suunniltaan. Ja yhä hän toisteli: "Kunpa en olisi, jos en olisi —!"

Rouva kävi yhä vakavamman näköiseksi, hänen ilmeensä yhä kummastelevammaksi: mitä saisikaan hän vielä kuulla!

Silloin huusi Emilia sen ääneen, hänen kyyneltyneet silmänsä leimusivat: "Jos minä en olisi kieltäytynyt — silloin — niin ei ikinä olisi käynyt näin! Minä en tahtonut, — ajattelin, etten saanut niin tehdä! Mutta ei pidä kieltäytyä täyttämästä sotaan lähtevän viimeistä toivomusta. Nyt hän on tuon toisen oma. — Voi hyvä Jumala, mitä minä nyt teen, miten minun nyt käy?" Pidellen pääparkaansa molemmin käsin juoksi hän ulos huoneesta.

Hedwig jäi seisomaan hämmästyksen valtaamana: Emilia oli niin hauska, siveä tyttö, oli aina pitänyt itseänsä arvossa — ja nyt? Hedwig pudisti päätänsä. 'Ei pidä kieltäytyä täyttämästä sotaan lähtevän viimeistä toivomusta!' Eikös rouva Krüger ollut kerran sanonut juuri samaa? Mutta kaikkia toivomuksia ei silti käy täyttäminen!

Anna Maria syöksähti huoneeseen heilutellen kädessään sähkösanomaa. "Hurraa, taas sähkösanoma!" Seisten vieretysten, kuumat posket vastakkain, lukivat he sen. Ja vielä siinä seistessänsä kuulivat he nopeita juoksuaskeleita portaista, ovi temmattiin auki. "Äiti!" Huudahtaen hämmästyksestä vaipui Hegwig Bertholdi nuoremman poikansa syliin. —

Nyt oli hän saanut korvauksen monista surunpäivistä, koko yksinolon ankeasta ajasta. Äiti istui molempien poikiensa välissä pöydässä. Isä oli myöskin tullut. Tosin hänen oli onnistunut saada lomaa ainoastaan kahdeksi päiväksi, mutta olivathan he sentään jälleen kaikki koolla. Samppanjalasit kilisivät. "Terveydeksenne!" sanoi isä, katsoen mielihyvällä poikiensa ruskettuneita kasvoja.

Hedwig loisti ilosta. Kylläpä noita poikia kannatti katsella! Vaan eivät ne enää olleetkaan mitään poikia, ne olivat miehiä, hartiakkaita solakkuudestaan huolimatta, voimakkaita ja itsetietoisia. Hän ei voinut kylläksensä katsella heitä. Hän oli aina tiennyt, että Heinz oli kaunis mies, mutta että Rudolfin ulkomuoto kehittyisi tuollaiseksi, sitä hän ei olisi aavistanut. Hän oli enemmän ihaillut hänen henkisiä lahjojansa; hän oli aina ollut hiljainen, miettiväinen, vaatimaton, — häntä oli aina ajateltu tulevana tiedemiehenä, — nyt oli hän joka suhteessa Heinzin veroinen. Kenties oli hän nyt häntä kauniimpikin. Ja kuinka hänellä oli puhe vallassaan! Sillävälin kuin vanhempi veli puhui sotakokemuksistaan jonkunmoisella pidättyväisyydellä, ikäänkuin opitulla arvokkaisuudella — karttaen niitä juuri mainitakaan — mitäs siinä olikaan puhumista: olihan kysymys vain upseerivelvollisuuksien täyttämisestä —, antoi nuorempi eloa uhkuvia kuvauksia marsseista, retkeilyistä, hyökkäyksistä ja vastahyökkäyksistä. 'Kuolleen miehen' luona oli hän ollut mukana ja samaten aikoinaan Loretto-kukkulankin luona. Kaikenmoisista seikkailuista kertoili hän myöskin, joihin he olivat huvikseen ryhtyneet.

Oikein äitiä vapisutti vielä jälkeenkinpäin. "Mutta Rudolf, kuinka harkitsematonta, kuinka uhkarohkeata!" Silloin nauroi Rudolf voimakasta, huoletonta naurua, ja hänen silmänsä loistivat, valkoiset hampaat kimmelsivät vaaleitten viiksiuntuvain takaa. Hän sukaisi leveäksikäyneellä kädellänsä lyhyttä tukkaansa; ennen se oli pehmeinä kiharoina kiemurrellut alas otsalle, antaen hänelle haaveksivan ilmeen. Nyt ei hän enää ollut mikään haaveileva nuorukainen, ei, hän oli täysikehittynyt mies, jolla oli vakava jalansija todellisessa elämässä.

Äidin täytyi katsoa häntä aina uudelleen. Eikö hän kaiken ilon ohella myöskin tuntenut vienoa surumielisyyttäkin? Oliko tuo sitten todellakin vielä hänen Rudolfinsa, hänen pienokaisensa, hänen nuorempansa? Hän johti keskustelun hänen kirjoihinsa, huvitteluihinsa, soittoon, runoiluun.

Rudolf katsoi häneen ihmeissään: oliko todellakin ollut aika, jolloin tuollainen oli häntä huvittanut? Kuinka merkityksetöntä tuo kaikki oli ollut! Hänen puolestansa saisi sotaa kestää kauankin, häntä miellytti soturielämä, marsseista ja kaikesta kauheasta huolimatta. Hän ei voinut enää lainkaan kuvitella mielessänsä, millaista tulisi olemaan rauhan palattua, missään tapauksessa ei hänelle pälkähtäisi päähän ryhtyä jatkamaan äkkiä keskeytyneitä lukujansa.

"Ja minä aina ajattelin, että sinusta tulisi perheeseemme tiedemies", sanoi äiti hiljaa.

"Mutta mitäs sinusta sitten tulee? Mitä tästä kaikesta lopuksi tuleekaan?" — Oliko kaikki, kaikki muuttunut äkkiä? Eikö entisyys enää merkinnyt mitään?

Rudolf nauroi jälleen. "Älä huolehdi suotta! Minä en nykyisin yleensä suunnittele mitään. Sitä ei tee kukaan rintamalla. Me otamme kunkin hetken sellaisena kuin se on, emmekä kysy mitä seuraava tuo mukanansa. Jos niin tekisimme, niin emme tuntisi yhtään ilon hetkeä! Me nautimme, nautimme siitä että vielä elämme!" Hän kohotti lasinsa ja kilisti sitä vastapäätä istuvan Anna Marian lasiin. Heidän silmänsä hymyilivät. "Elämän malja!"

Neiti von Lossberg oli aina sievä, tänään hän oli kaunis. Kuten äiti silmäili hänkin alati tuota nuorta aliupseeria. Samppanja ajoi hänen verensä kiihkeästi pitkin suonia. Hän ei ollut tottunut tähän juomaan; Koblenzin kasinossa oli hän korkeintaan joskus saanut hiukan maistella vaahtoavaa reininviiniä. Silmin, jotka olivat loistavammat kuin koskaan ennen, katsoi hän Rudolf Bertholdiin. Hänen sydämensä sykähteli; hän ei tiennyt itsekään, miksi oli niin kiihtynyt. Pitkistä ajoista oli hän nyt jälleen ensi kertaa nuorten miesten seurassa. Siitä oli kauan, kauan, kun hän viimeksi oli tuntenut olevansa kaunis. Tänään hän tiesi olevansa. Noiden kolmen miehen silmät ilmaisivat sen hänelle. Mutta Rudolfin katseessa oli muutakin kuin ihailua. Se kohosi hänelle päähän ja huumasi häntä enemmän kuin samppanja, herättäen voitonriemua: tuo nuori mies halusi omistaa hänet! Ja neitonen naureskeli, laski leikkiä, hehkui — hän oli kuin ruusu, joka auringon suudelman herättämänä on puhjennut täyteen kauneuteensa.

"Eikö hän ole viehättävä?" kysyi Hedwig onnellisena mieheltänsä heidän noustuansa ruokapöydästä. Bertholdi nyökkäsi mielissään; hän piti hyvästä ruuasta ja katseli mielellään kauneutta, — hän oli hyvällä tuulella. Mutta hänen rouvansa kasvot, jotka tämä oli kysyväisinä kääntänyt häntä kohden, liikuttivat äkkiä hänen mieltänsä, ja hän laski kookkaan kätensä niiden ympärille. "Kyllä, oikein kaunis. Mutta olit sinäkin ainakin yhtä kaunis. Olet yhä vieläkin kaunis, oma Hedwigini!" Hän katsoi häneen hellästi ja suuteli häntä.

Hedwig punehtui ja vetääntyi suorastaan arastellen hänen luotansa; eihän hän ollut enää lainkaan tottunut siihen, että hänen miehensä käyttäytyi tuolla tavoin.

Laskien kätensä hänen hartioilleen, veti Bertholdi hänet viereensä sohvaan. Tässä samassa sohvassa, joskaan ei samassa huoneessa, olivat he usein istuneet rinnakkain avioliittonsa ensi vuosina. Miksikä ei myöhemminkin? Mies katsoi vaimoonsa; hän oli ollut poissa tarpeeksi kauan tunteaksensa kuinka vieläkin rakasti häntä. Häntä kiinnitti häneen paljon voimakkaampi tunne, kuin pelkkä miellyttävä tottumus.

Hedwig istui aivan hiljaa. Haaveksivin katsein silmäili hän noita kolmea nuorta olentoa, jotka menivät ruokasalista puutarhahuoneeseen. Siellä he istuivat pienen pöydän ääreen suuren palmun alle. Veljekset polttelivat, Anna Mariallekin he tarjosivat paperossia. Mitä, eikö hän ollut polttanut vielä koskaan?

Nyt tuprutteli hän rohkeasti. Taivuttaen tuuheatukkaista päätään taapäin koetti hän parhaansa mukaan puhallella renkaita. Jokainen epäonnistunut yritys, joka yskäkohtaus sai nuorukaiset tyrskähtämään nauruun. He nauroivat kaikki kolme; joka sana, joka katse, tytön hienon nenän nyrpistys herätti hilpeyttä. Palmujen alla oli niin miellyttävää, niin lämpöistä, kaikenlaisten kasvien tuoksua leijaili ilmassa.

"Onpa täällä miellyttävää", sanoi Heinz päästäen mielihyvän huokauksen.
"Eihän ennen oikein huomannutkaan, kuinka kotona on herttaista!"

Niin, siellä oli herttaista, mutta nyt herttaisempaa kuin koskaan ennen! Rudolfin tulinen katse hyväili tuota vaaleapukuista olentoa. Kuinka sorea hän oli kasvultansa, — solakka ja sentään täyteläinen, melkein upea! Hän tunsi voimakasta mielenliikutusta — aivan äkkiä. Lähtiessään sotaan oli hän ollut liian nuori tietääksensä mitä rakkaus oli, — mutta nyt, nyt! Hän hengitti kiihkeästi, merkitsikö tämä rakkautta ensi näkemällä?

Ikäänkuin varoen hukkaamasta aikaa, kuin haluten käyttää jokaisen kallisarvoisen hetken, hän antautui täydelleen ihailunsa valtaan. Ja Anna Maria antoi katseittensa puhua, nauroi, punehtui, katsoi alas ja loi häneen jälleen avonaisen, hellän silmäyksen. He olivat äkkiä niin kokonaan täyttäneet toinen toisensa mielen, kuin auringonpaiste kesäpäivänä täyttää kaikkeuden. Mitä koski heihin sota ja ihmisten synkät surut? He tunsivat vain riemua, riemua siitä, että olivat nuoria ja miellyttivät toisiansa.

Vanhempi veli näytti ikävystyneeltä ja tunsi olevansa liikaa. Hän nousi, eivätkä he pyytäneet häntä jäämään. Poltellen seisoi hän pari silmänräpäystä akkunan ääressä. Ruokasalissa näyttivät vanhemmat hiukan levähtävän, äiti istui sohvan toisessa kulmauksessa, isä toisessa, molemmilla oli silmät ummessa. Ulkona kirkasti talvipäivän viime säde puutarhaa, suuri lehmus näytti viehättävältä samaten kuin kuuset, joille talvi oli kevyesti sirotellut hieman luntansa. Hänen päätänsä poltti. Tottuneena oleskeluun raittiissa ilmassa, tunsi hän tarvitsevansa pari keuhkollista ulkoilmaa. Hän avasi hiljaa oven, joka johti puutarhahuoneesta ulkosalle.

Maa oli hiukan jäässä, tiet olivat kuivat huolimatta lumesta; se oli haihtunut ilmaan muualta paitsi puiden lehvistä ja havuista. Lännessä oli talviaurinko jo laskenut, mutta taivaanranta hehkui vielä. Punertavalle kultapohjalle kuvastuivat äärettömän hienorakenteisina kaukaisimpien puiden hopeanharmaat oksat kaikkine hopeakudoksineen, hennon harson kaltaisena peittäen taivaan punaposkia. Ainoastaan lähin ympäristö vaikutti todelliselta. Siinä seisoivat puut kookkaina ja tukevina; mutta nekin näyttivät hopeahohteen ympäröiminä vaipuneen haaveilevaan hiljaisuuteen.

Heinz Bertholdi kierteli puutarhaa. Hänen mielensä valtasi miellyttävä kodintunne. Mutta hän ei vielä voinut uskoa tätä kaikkea todellisuudeksi, ero oli liian suuri kaiken veren ja kaikkien kauhujen jälkeen! Paljon enemmän oli ollut verta ja kauhua kuin mitä hän oli kirjoittanutkaan. Ja nyt tämä rauha! Hän kohotti katseensa: tuollahan oli iltatähti. Hiljaa alkoi hän hyräillä: "Oi armas iltatähtösein!" Ihmeellisen suurena ja kirkkaana se loisti, kaukana hehkuvasta kultapohjasta, vienon siniharmaalla taustalla. Ja tuolta, Krügerin lesken vanhan päärynäpuun takaa, kuukin sukelsi esiin, kapeana, sirona sirppinä, mutta selväpiirteisenä ja kylmän saavuttamattomana. Kaikki taivaankappaleet halusivat tulla lausumaan hänet tervetulleeksi kotiin! Nuori mies hymyili. Mutta kukas tuolla oli? Uusi ilmiö naapurin puutarhassa!

Krügerin puutarhassa käyskenteli rouva Rossi. Häntä ei haluttanut kävellä ulkona kaupungilla; kadut olivat hänestä niin autioita, ja jokainen katse, joka kohtasi hänen surupukuun verhotun olentonsa, näytti hänestä osoittavan uteliaisuutta. Hän käveli usein hyvällä säällä täällä edestakaisin, täällä ei kukaan häirinnyt häntä. Pää painuneena alas kulki hän hitaasti tietänsä edelleen. Tumma huntu peitti hänen tukkaansa, hänen valkoiset kasvonsa hohtivat sen rinnalla kuin himmeä helmiäinen. Hellästi piteli hän suurta valkoista kaniinia rintaansa vasten. Ihmeissään katseli se ympärilleen punaisilla silmillään: eipä ollut ennen tapahtunut että sitä olisi kantamalla kuljetettu ulos virkistysretkelle!

Nuori mies lausui aidan ylitse tervehdyksen. Ei hän ollut tahtonut esiintyä liian rohkeana, hän ei itsekään tiennyt mikä hänet sai 'Hyvää iltaa!' sanomaan. Tuo hiljaa käyskentelevä olento ei ollut muukalainen, vaan Unetar, joka hiipi liehuvissa mustissa pukimissaan unhoa suomaan. Häntä olisi haluttanut sanoa: "Tervehdin sinua! Lausun sinut tervetulleeksi! Sirota unikukkia ylitseni, niin että unohdan kauhut, jotka säälimätön päivä on tuonut mukanansa!" Mutta hän heräsi haaveistaan, pyyhkäisi polttavaa otsaansa: tuohan oli pelkkää mielettömyyttä, hän oli liian äkkiä juonut liiaksi. Hän tunsi äkkiä joutuvansa hämilleen. Mustapukuinen nainen oli suunnannut katseensa häneen, ja hänen suurten silmiensä ilme oli ollut pelästynyt ja alakuloisen kysyväinen.

Lili ei ollut huomannut että naapurin puutarhassa oli ketään. Tervehdys oli äkkiä herättänyt hänet syvistä surullisista mietteistä. Hän oli ajatellut miestänsä ja mietiskellyt, millaisiksi heidän välinsä olisivat muodostuneet. Olisiko hän ehkä syössyt miehensä syliin riemuhuudolla, unohtaen kaiken mikä heitä erotti? Ah, nyt voi hän ajatella häntä ilman mitään nuhteen tunnetta, rakkaudella, jota ei mikään enää häirinnyt, rakkaudella, joka oli käynyt niin ihmeelliseksi, että hän soi hänelle haudan levon tuolla vuoren rinteellä. Hänen oli niin hyvä olla, ei hän enää tiennyt vihasta ja vainosta — kuinka monesta pettymyksestä olikaan hän päässyt! Kunpa hänen vaimonsakin laita olisi ollut yhtä hyvin! Voimakas kuolonkaiho täytti nuoren naisen mielen — mitä varten hän enää eläisi? Hänellä ei ollut miestä, ei lasta. Mitä hän vielä odotti?

Ystävällinen ilme kajasti hetkisen noilla alakuloisilla kasvoilla. "Vai niin, luutnantti Bertholdi, kuulin kyllä, että te olitte tullut eilen!" Hän ojensi nuorelle miehelle maailmannaisen liikkeellä kätensä aidan ylitse. Hän hillitsi mielensä, eihän hän halunnut kenenkään sääliä, eikä ainakaan henkilön, joka oli ollut hänen miehensä vihollinen "Olemme jo ennen tavanneet toisemme", sanoi hän kylmän kohteliaasti, "nimeni oli silloin Lili von Voigt."

"Niin, niin kyllä", sanoi upseeri nopeasti, lyöden kantansa yhteen. Kuinka kömpelöä, ettei hän ollut tuntenut häntä heti! Hän hymyili: "Te olitte siihen aikaan täkäläisen nuorison jumaloima ihanne, — ja sitten te menitte naimisiin luutnantti Rossin kanssa."

Lili nyökkäsi, rypistäen kulmiansa. Heinz ei kyennyt muuhun kuin syvällä kumarruksella lausumaan surkuttelunsa. He seisoivat hetkisen ääneti. Mitä olisi hänen sanottava, kohteliain sanoinko valitettava surua? Se ei luonnistunut häneltä; hänestä oli kaikki tänään niin toisin kuin ennen, jokapäiväisyys muodollisuuksineen tuntui olevan niin loitolla. Tämä nainen ei ollut toisten naisten kaltainen, hän oli kuin ilmestys. Mutta kumminkin oli Heinz vihoissaan itsellensä: kuinka hän olikaan niin kömpelö? Hän pyrki saamaan keskustelun alulle. Valkoinen kaniini tuli hänelle avuksi. Se hyppäsi Lilin käsivarrelta, yhdellä loikkauksella oli se poissa ja hypiskeli kaalintynkien välissä. "Rouva Krügerin kaniini! Tänne, Lumikki!"

Mutta tottelevainen kuin koira ei tuo pikku eläin ollut, se iloitsi harvinaisesta vapaudestaan. Nyt se kävi jäniksen tavoin istumaan takajalkojensa varaan. Se haisteli ilmaa punaisella nenällänsä. Nyt hypiskeli se jälleen nopeasti tiehensä, lentäen väliin nurinkin ja lyöden käpälänsä yhteen.

"Lumikki! Lumikki!" Mutta mitä kiivaammin Lili sitä ajoi, sen nopsemmaksi se kävi.

Nuori mies nojasi kätensä aitaan. Vikkelästi hypähti hän sen ylitse.
"Sallitteko, armollinen rouva, minun auttaa!"

Nyt ajoivat he sitä yhdessä. Ei ollut niinkään helppo saada sitä kiinni; väliin se pysähtyi ja painoi päänsä maahan, mutta kun vain käsi kurottautui sitä tavottamaan, oli se jo poissa.

Ajajat kompastelivat rouva Krügerin kaalintynkien keskellä. Nuori mies nauroi: olipa tämä peräti hullunkurista! Nyt nauroi myöskin mustapukuinen nainen. Hän tunsi äkkiä jälleen olevansa nuori. Huntu oli lentänyt hänen päästään, hänen tukkansa liehui, hän hengitti nopeasti, hänen tuli kuuma, ja hänen poskensa punoittivat. Kaikki muu oli hetkiseksi unohtunut.

"Pitäkää varanne!" huusi Heinz, "ajan sen teidän luoksenne!" Nauraen vastasi nuori rouva: "Voi, pääsi taaskin! Ottakaa kiinni, ottakaa kiinni!"

Se oli kuin leikkiä. Vihdoinkin joutui karkulainen kiinni; ahdisteltu eläinparka vapisi. Lili otti sen jälleen syliinsä, hän silitteli sitä ja hänen äänensä kajahti hyväilevältä: "Voi sinua pupuparkaa! Mutta miksikä sinä juokset tiehesi, miksi et tahdo olla minun luonani?"

"Niin, sitä minäkään en käsitä!" Nuori upseeri katseli häntä ihailevin silmäyksin: kuinka hän oli muuttunutkaan parissa silmänräpäyksessä! Nyt oli hän jälleen kuin nuori tyttö ja sentään hempeä ja hellä kuin naitu nainen ja ihmeellisen ihana! Heinz hyväili myöskin kaniinia.

"Koettakaa, kuinka se vapisee kupeistaan. Tästä näin! Kuinka sen sydän tykyttää!" Hän ohjasi Heinzin kättä.

Tänä iltana makasi Heinz Bertholdi vuoteessaan pitkän aikaa silmät avoinna. Nyt olisi hänellä kerrankin ollut tilaisuus nukkua täysin rauhallisesti: ei kuulunut kanuunain pauketta, ei naulapohjaisten sotilassaappaiden kolinaa, ei pitkähäntäisten rottien sipsutusta. Ei mikään käsky voinut ajaa häntä jalkeille eikä mikään vastuunalaisuuden tunne. Mutta kumminkaan ei hän saanut unta silmiinsä. Tuo rouva miellytti häntä nyt tuhansin verroin enemmän kuin tyttönä. Silloin oli Lili von Voigt usein tullut häntä vastaan, kun hän vielä kirjat kainalossa kävi koulua viimeistä vuotta. He olivat silloin aina kiiruusti temmanneet lakit päästään, hän ja toverit, — tulihan siellä 'kaunis Lili'. Mutta toisten ihailu ei ollut silloin tarttunut häneen; Lilissä oli hänen mielestänsä ollut jotain liian kylmänomaista. Nyt hänen kauneudessaan oli jotain liikuttavaa. Rouva Rossi, leski — jo leski — nuori rouvaraukka! Hänen miehensä lepäsi kaukana kuoloon jähmettyneenä. Ja nyt täytyi vaimonkin jähmettyä yksinäisyyteensä kuin talven pakkaseen!

Kun Heinz vihdoin nukahti, näki hän unessa tuon nuoren lesken, ja sadat lesket seurasivat häntä. Se oli pitkä, pitkä kulkue. Hän aikoi laskea heidät, mutta ei voinut, niitä oli liian paljon. Heidän mustat pukimensa tuoksahtivat ummehtuneilta, heidän mustat huntunsa liehuivat kuin suruliput. Nuoret olivat heidän kasvonsa ja kauniit — he olivat kaikki Lili von Voigtin näköisiä. Heinz koetti kääntyä pois, mutta ei voinut, hänen täytyi vastoin tahtoansa katsoa heidän jälkeensä. Ja hänen täytyi kuunnella heitä. —

He vaikeroivat yhteen ääneen: "Yksin — yksin — olemme niin yksin ja olemme vielä nuoria. Käsivartemme ovat lämpöiset, sydämemme hehkuvat, me käymme mustissa ja pukeutuisimme mieluummin ruusunpunaiseen. Kirottu olkoon sota! Se on tehnyt meidät leskiksi. Kosta, kosta puolestamme, sinä nuori soturi!"

VIII.

Nykyisin näki kaduilla paljon lomailijoita, rintamalla oli tällä haavaa rauhallisempaa. Kovin olikin heille oleskelu kotona tarpeen, erittäinkin niille, jotka olivat lännessä tehneet vastarintaa tuon kammottavan hyökkäyksen torjumiseksi.

"Tuleekohan minunkin mieheni kotiin?" sanoi Minka Dombrowski Gertrud Hieselhahnille. Tämä kohautti hartioitaan. Hänen katseensa näytti huolestuneelta: entä jos mies pääsisi selville asioista! Kuinka usein olikaan Minka kertonut hänelle, kuinka mustasukkainen hänen miehensä oli — ja eikö hänellä ollut siihen syytä yllinkyllin?

Tuosta sunnuntaista saakka, jolloin Minka valkoiseen puettuna oli mennyt kotoa ja palannut vasta seuraavana aamuna kuoloon väsyneenä, heittäytynyt vuoteelle ja nukkunut puolipäivään saakka, oli hän lakkaamatta puhunut parturistaan, jolla oli Berlinissä varsin tuottava liike. Alati hän siitä lörpötteli. Eikö tuon miehen sitten ollut pian jälleen palaaminen sotaan? Gertrud toivoi niin tapahtuvan, mutta Minka kertoi nauraen: hänen berliniläisensä oli sukkelapäinen mies. Jos hänet sinne lähetettäisiinkin, tulisi hän kumminkin pian takaisin. Hän saisi jälleen luuvalon.

Gertrud puri huultansa, hänen täytyi olla vaiti. Hän olisi kernaasti lähtenyt täältä tiehensä, mutta hänellä ei ollut tarpeeksi rahaa, kaikki oli jo nytkin niin kallista ja kävi yhä kalliimmaksi päivä päivältä. Tämä syrjässä sijaitseva asunto oli ainakin huokea. Sitäpaitsi oli Minka Dombrowski hyväluontoinen ihminen eikä ahdistellut häntä, jos hän ei milloin voinutkaan maksaa vuokraa. Mutta hyvä ei hänen ollut olla.

Dombrowskin eukko, joka ennen oli ollut niin ahkera, laiminlöi nyt pesu- ja siistimispaikkansa. Jo pari kertaa oli kenraalinrouva von Voigt lähettänyt häntä noutamaan, ja luutnantinrouva Rossi oli kirjoittanut kortin; mutta he olivat saaneet turhaan odottaa. "Pitäähän teidän ainakin ilmoittaa, ettette tule", sanoi Gertrud.

"Vielä mitä!" naureskeli Minka. "Peskööt itse paitansa ja puhdistakoot akkunansa, — mikä työjuhta minä olen! Mieheni on sodassa, se riittää minunkin puolestani, en minä viitsi rääkätä itseäni pilalle. Nähdä mokomaa vaivaa parin lantin takia!" Nähdessään Gertrudin pelästyneet kasvot hän lisäsi: "No, neiti, älkää ottako tätä niin vakavalta kannalta, menenhän minä."

Enimmäkseen pysytteli Minka kotona, hääriskeli pienessä taloudessaan ja kävi usein Berlinissä. Tyhjän vajan alati avoimella ovella riippui yhä edelleen rikkinäinen miehentakki, ja pumpulla oli yhä päässään pohjaton hattu. Ihme oli, etteivät lapset tulleet vieläkin pahankurisemmiksi.

Rouva von Voigt oli ryhtynyt toimiin saadakseen tämän pienen yhteiskunnan sivistyneet naiset yhteistoimintaan. "Miehemme ovat sodassa, poikamme myös, meillä on kyllin aikaa. Täällä on niin paljon rouvia ja täysikasvuisia tyttäriä; kaikki eivät voi hoitaa sairaita, mutta on aivan yhtä tärkeätä huolehtia siitä, ettei isällisen kurin puute käy lapsiin nähden liian tuntuvaksi. Mikä uhkaa muutoin poikia? Kasvatuslaitos. — Ja tyttöjä —?"

Oli aivan ilmeistä, kuinka suureksi eduksi pienille Dombrowskeille tuo tarkka valvonta oli. Tuota ylhäistä rouvaa kohtaan, jolla oli niin ankara katse ja joka äskettäin oli käynyt koulussakin opettajattaren puheilla, tunsivat lapset kunnioittavaa pelkoa. Erichiä oli hän jo kerran nipistänyt korvasta, hänen aikoessaan varastaa omenan kopasta, jonka asemalla myyskentelevä vihanneskauppias oli asettanut ovensa eteen. "Oletko jo ennenkin tehnyt niin?" Rouvan katseet tunkivat koko hänen olentonsa läpi. "Mitähän sanoisi isäsi, joka on sodassa, jos tulisi kotiin ja kuulisi tästä!"

Pojalle tulivat kyyneleet silmiin; niin, isäänsä hän kyllä rakasti, ja omenan oli hän ottanut siksi että hänen oli nälkä.

"Saat nyt tämän omenan, ostan sen sinulle. Mutta älä tee enää toiste sillä tavoin. Kun isä on sodassa, täytyy myöskin pojan taistella — omaa itseänsä vastaan."

Mitä merkitsi taistella omaa itseään vastaan, sitä ei Erich Dombrowski ymmärtänyt. Mutta sen hän ymmärsi, että tuo ankara rouva myöskin oli hyvä. Kun hänen sisarensa Minna aikoi heittää kadulta ottamaansa lokaa Dietrichin sikaripuodin akkunaan, lyödä paiskasi hän sen pois hänen kädestänsä, sanoen: "Mitä sanoisikaan isä, joka on sodassa?" Ja vakuuttavasti hän jatkoi: "Hän itkisi siitä kuullessaan."

"Itkeepä kyllä!" Erich veti sisarensa pois ja työnsi häntä selästä edellään.

Gertrud mietiskeli, että kunpa joku huolehtisi hänenkin pienokaisestaan. Poika oli jo virkeä eikä halunnut enää nukkua vaunussa kaiken päivää. Jokaisena vapaahetkenään otti Gertrud hänet mukaansa ulos ja leikki hänen kanssaan, opettaen häntä jo seisomaan. Jalat kyllä jo kantoivat, mutta juoksusta ei vielä tullut mitään, hän kaatui kumoon. Enimmäkseen hän ryömiskeli. Mutta lattia oli kylmä, siinä ei ollut mitään mattoa, ei edes olkimattoakaan, lautojen välisissä raoissa kasvoi homesieniä, rakennus oli kostea, kun ei sillä ollut mitään suojaa tuulta ja sadetta vastaan. Juuri Gertrudin huoneen ulkoseinään iski sade pahimmin, ja kun ulkona pakasti, kimmelsivät ohuessa seinässä jääkristallit sisäpuolellakin. Mutta kaikki tuo olisi vielä mennyt mukiin, jos hänellä vain olisi ollut enemmän aikaa hoidella lastansa. Ensin rautatiematka, sitten vielä pitkä kulku työpaikalle. Mutta hän ei löytänyt mitään asuntoa läheisyydessä.

Tänään tunsi hän jotain epätoivon tapaista, voidessaan vasta myöhään illalla ottaa lapsen käsivarrelleen, kulkeaksensa sen kanssa edestakaisin huoneessa. Hän oli puolikuollut väsymyksestä: hän oli noussut varhain, matkustanut kaupunkiin, tehnyt kauan työtä, nauttimatta päivälliseksi muuta kuin leipää ja hiukan kahvia —, nyt olisi hän kernaasti mennyt levolle, mutta pienokainen halusi nyt leperrellä. Poikasen kasvot olivat pöhöttyneet, hän oli nähtävästi itkenyt kauan. Eikö Minka Dombrowski sitten ollut lainkaan välittänyt lapsiparasta?

Gertrud aukaisi huoneensa oven ja huusi pimeään eteiseen. Kenties Minkalla oli vielä vähän vaikeata. Huoneessa oli kylmä, ohuen kynttilän lepattavassa valossa näki hän jääkristallien kimmeltävän seinässä. Huutoonsa ei hän saanut vastausta, kylmä tiilieteinen tuijotti häntä vastaan äänetönnä ja synkkänä kuin hauta; äkkiä tempaisi hän oven jälleen kiinni.

Viereisestä huoneesta, jossa lapset nyt nukkuivat — äiti oli toimittanut heidät sinne, kun alhaalla muka oli lämpimämpi —, kuului liikettä. Väliseinään kolkutettiin hiljaa. Nyt kuului kuiskaus: "Onko jotain tapahtunut?"

Mitä poika vielä kuiskasi seinän takaa, sitä ei Gertrud ymmärtänyt. Hän aavisti, mitä se oli, — ylhäällä oli kaiketi vieraita. Voi tuota naista! — miten tämä kaikki päättyisikään? Nyt oli hänellä siis jo joku luonansakin! Gertrudia olisi haluttanut jälleen temmata ovi auki, nousta ylös portaita, jotka jyrkästi kuin tikapuut kohosivat ullakkokamarin ovelle, ja lyödä nyrkkinsä oveen: "Hävetkää toki!" Hän oli kuin tukehtumaisillaan. Mutta sitten hän hillitsi mielensä: mitä häneen koski, mitä tuo nainen teki! Oliko hänellä oikeutta esiintyä hyveen tulkkina?

Vavahtaen lykkäsi Getrud salvan ovensa eteen. Häntä kammotti vieras mieshenkilö heidän yksinäisessä talossansa. Kunpa vain Dombrowski palaisi! Dombrowskiko —?! Hänen päätänsä kuumotti tuota ajatellessa. Ei, ei hänen pitänyt tulla, — mutta jos tulisi rauha, jospa vihdoinkin tulisi rauha! Se parantaisi sentään monta seikkaa. Hänelle itsellensä se tosin ei toisi paljoa mukanansa, — ei rakastettua, josta päivän huolet jo olivat hänet loitontaneet niin kauas, mutta joka tänään taas tuntui hänestä niin läheiseltä, niin ihmeellisen läheiseltä! Tuo mies, jonka hän tiesi olevan ylhäällä Minkan luona, sekoitti hänen ajatuksensa. Kaikenmoisia mietteitä tuli hänen mieleensä, salaisia muistoja ja myös nuhteita hänelle itsellensä. Muistot olivat sentään voimakkaammat.

Kylmästä väristen ja muistojen järkyttämin mielin paneutui Gertrud levolle jääkylmään vuoteeseensa. Hän otti pienokaisen viereensä ja veti peitteen korvillensa. Tapahtuipa ylhäällä mitä tahansa, niin ei hän tahtonut sitä kuulla eikä nähdä. Yhdestä seikasta oli hän kuitenkin selvillä: täältä oli hänen lähdettävä tiehensä. Mutta minne —?!

Seuraavana päivänä vaikutti Minka Dombrowski hiukan aralta. Hänen mustat silmänsä katsoivat syrjään, kun Gertrud kysyi: "Ettekö kuullut, kun minä huusin eilen illalla?"

Hänellä oli ollut hammassärkyä, sanoi hän, ja hän oli sitonut paksun liinan päänsä ympärille. Hänen terveet, vahvat hampaansa kimmelsivät hänen nyt hämillään nauraessaan.

Gertrud ei sanonut siihen sen enempää. Hänen päänsä tuntui raskaalta, hän oli nukkunut huonosti. Myöhään yöllä oli hän kuullut askeleita, tuon poistuvan miehen askeleet, ja hänen kynnyksensä alta oli näkynyt valoa Voi hyvä Jumala, — entä Dombrowski — Dombrowski-parka!

Koko päivän hän suruissaan ajatteli tuota petettyä miestä. Kun hän illalla tuli kylmänkoleassa talvi-ilmassa työpaikaltaan asemalle, matkatakseen kotiin, tuntui hänestä yksin Berlinikin vaikuttavan surumieliseltä. Tuonkaltaisena ei hän ollut vielä koskaan ennen sitä nähnyt, johtuiko se vain hänen omasta mielentilastaan, vai oliko siellä todellakin niin alakuloista ja tyhjää, kuin hänestä tänään tuntui? Kulkihan siellä vielä ihmisiä, kulki paljonkin, mutta ne näyttivät rientävän tietänsä kiiruusti ja äänettöminä. Ei missään näkynyt huvikseen vetelehtiviä kulkijoita, ei nurkissa seisoskelijoita eikä näyteakkunoiden katselijoita, ei tuota hyörinää ja touhua, joka muutoin vallitsi kaduilla. Ja yötaivas, joka tumman verhon kaltaisena avartui yli jättiläiskaupungin, ei kajastanut mitään loistavaa valohohdetta. Ja suuret kauppahuoneet, joiden nimet muutoin olivat olleet nähtävänä kirjavassa värivalaistuksessa, rivinä kultaisia, hopeisia, monivärisiä tähtösiä, olivat nyt jättäneet tämän ilmoittamistavan.

Synkkä tunne, jonka aiheuttajasta hän ei ollut täysin selvillä, valtasi hänen mielensä. Tulisiko aika yhä tukalammaksi? Kuinka kävisi silloin hänen, köyhän työläisnaisen, yksinäisen äidin, jolla oli isätön lapsi?! Hänen mieltänsä ahdisti niin tuikeasti, että hän olisi mieluummin heittäytynyt junan eteen, kuin mennyt vaunuun. Minne hän silloin joutuisi, mistä saisi turvaa? Kaikilla muilla oli jokin turvapaikka maailmassa, hän yksin oli ilman, kokonaan oman onnensa nojassa. Ja väsynyt hän oli ja nälissään. Hänelle tuli ohimenevä ajatus: entä Gustavin äiti? Jos hän menisi hänen luoksensa, ei hän varmaankaan sulkisi häneltä oveansa. Mutta sitten hän näki edessään tuon vaimon ankaran katseen, ja vanha viha valtasi jälleen hänen mielensä: kuinka toisin olisikaan ollut, ellei tuota vaimoa olisi ollut olemassa! Ei ikinä hän menisi hänen luoksensa. Pyörien alle, pyörien alle, silloin on tuska lopussa!

Otsa vaunun hikiseen akkunaan nojaten, tuijotti Gertrud ulos pimeyteen, jonka lävitse he täristen kulkivat. Häntä kammotti kotimatka, joka kävi tuulisen kentän poikki, häntä kammotti hänen kylmä huoneensa ja elämä yleensä. Syvään huoaten kohotti hän otsansa akkunasta ja nojasi silmät ummessa päänsä istuimen puuseinään.

"Voitteko pahoin?" Käsi kosketti kevyesti hänen käsivarttansa. Pelästyneenä aukaisi hän silmänsä. Hän ei ollut ollenkaan huomannut, että juuri viime hetkenä ennen lähtöä joku oli temmannut auki vaununoven ja tullut nopeasti sisään.

Nainen, jolla oli yllään kallisarvoinen turkki, ei soveltunut ollenkaan kolmanteen luokkaan, mutta hän esiintyi kuin olisi hänen tapanansa ollut matkustaa täällä. Vaimolle, joka sankakoppa sylissään istui ahtaalla hänen rinnallaan, pyrki hän ystävällisesti tekemään tilaa. Pienelle vastapäätä istuvalle pojalle, joka potki häntä ilmassa riippuvilla jaloillaan, hän sanoi: "Pidäpä jalkasi hiljaa, poikaseni!" — mutta samalla hän katsoi häneen ystävällisesti.

Rouva von Voigtin huomio kiintyi tuohon kalpeaan riutuneeseen naiseen, joka häntä vastapäätä ummessa silmin nojasi kovaan seinään. Kuinka paljon tuollaisia kasvoja näkikään nykyisin! Äänessä, joka teki tuon kysymyksen Gertrudille, ei ollut uteliaisuutta. Rouva von Voigt tunsi sen itse: sodan aikana oli säälintunne hänen sydämessään kasvanut ja kehittynyt, kuten linnun siivet kasvavat, kun niitä lakataan leikkaamasta; hänen yhteiskunnallinen asemansa ja kasvatuksensa olivat pitäneet häntä määrätyissä rajoissa, nyt toimivat hänen tunteensa vapaammin.

Gertrud oikaisihe ja pani karvalakkinsa paikalleen. Hän tunsi noiden kirkkaitten silmien tutkivan katseen. Tylysti ei hän sentään voinut esiintyä, vaan sanoi: "Kiitoksia kysymästänne, voin kyllä hyvin, olen vain väsyksissäni."

Miellyttävät kasvot! Rouva von Voigt silmäili hänen sormiansa, jotka olivat täynnä neulan jälkiä, hänen paljaita käsiänsä. Nuo kasvot olivat ilmehikkäät, eivät aivan tavallisen työläisnaisen kasvot. "Te kai käytte työssä Berlinissä? Asutteko tekin täälläpäin?"

Gertrud hymyili kiitollisena, — kuinka kauan siitä olikaan, kun kukaan oli osanotolla tiedustellut hänen elämäänsä!

"Minä neulon reppuja", vastasi hän hiljaa. Hän kumartui aivan lähelle rouva von Voigtia, eihän toisten tarvinnut kuulla mitä he puhuivat.

Nyt näki rouva von Voigt aivan edessään parin silmiä, jotka olivat itkeneet niin paljon, että niistä oli nuoruudenhohde häipynyt. "Ansaitsetteko te hyvin?"

"Neljä markkaa viisikymmentä, jos teen työtä koko päivän. Aikaisemmin neuloin sotamiesten viittoja, sillä ansaitsin paremmin. Mutta pelkään että reppujen neulominen myöskin pian on lopussa, ei ole nahkaa. Enkä tiedä mitä sitten teen!" Synkkä, suljettu ilme tuli hänen ruskeisiin silmiinsä: "Ehkä saan vielä ryhtyä katuja lakaisemaan, — ken tietää!" Mielenkatkeruus toi nuo sanat hänen huulillensa, oli kuin vieraan rouvan katseet olisivat pakottaneet hänet paljastamaan sisimpänsä. "Pystyisin kyllä konttorityöhönkin, olen sitä harjoitellut. Mutta kukaan ei ota minua!"

Eikö tuo kajahtanut kuin mitä syvimmän tuskan huudahdukselta? Rouva von Voigt pani kätensä rauhoittavasti noille pistosten repelemille sormille. Toiset matkustajat olivat jo alkaneet tarkata, ja hän lausui siksi kuiskaten: "Tyyntykäähän nyt! Puhumme siitä toisen kerran. Ettekö tahdo tulla minun luokseni?" Hän mainitsi nimensä ja osoitteensa.

Gertrud säpsähti. Ihme ettei hän ollut tuntenut häntä heti. Sehän oli
Minka Dombrowskin ylhäinen tuttava. Arasti sopersi hän: "Kiitoksia!"
Sitten hän vaikeni.

Rouva oli vielä nyökännyt hänelle: "Siis näkemiin!" Gertrud tunsi täydelleen hänen ystävällisyytensä, mutta hänen luoksensa ei hän sittenkään aikonut mennä. Mitä tiesi tuo ylhäinen nainen hänen hädästänsä?!

Kulkiessaan Dietrichin tupakkapuodin ohitse, tuli hän äkkiä ajatelleeksi, ettei hän ollut nähnyt Margaretaa varsin pitkään aikaan. Sisäiset ja ulkonaiset kärsimykset olivat saattaneet hänet unohtamaan hänet tykkänään. Hän loi katseen näyteakkunasta sisään, rouva Dietrich seisoi tiskin takana tuossa huonosti valaistussa pienessä puodissa. Tällä haavaa ei siellä ollut mitään harmaatakkeja sikareja ostamassa. Gertrud meni nopeasti sisään ja kysyi Gretcheniä.

"Kas, neiti Hieselhahn!" Rouvan pieni muoto näytti tänään vielä pienemmältä. "Gretchen ei ole kotona."

"Sentraalissako? Eihän hän ole siellä enää ollenkaan toimessa. Ettekö ole tiennyt sitä?" Äiti oli peräti ihmeissään.

"Ja kumminkin hän alinomaa sanoo menevänsä teidän luoksenne. Hyvä Jumala", — hän alkoi itkeä, — "en tiedä lainkaan miten hänen laitansa on. Hän on niin kovin hermostunut. Väliin hän sanoo niin, väliin näin. Hänellä oli jonkun aikaa lomaa, mutta nyt hän on tykkänään sieltä poissa. Telefonineidin toimi onkin perin raskasta. 'Äiti', sanoi hän, 'et usko mitä kaikkea siinä saa kuulla. Ja eihän voi olla aivan ajattelematta sitä mitä kuulee.' Minusta on hyvä, että hän luopui toimestaan, niin vaikeata kuin se toisaalta onkin. Minunhan on nyt yksin huolehdittava toimeentulostamme."

"Mitä tietoja hänellä on ollut sulhaseltaan? Voiko hän hyvin? Eikö hän pian tule tänne?"

"Tiedättekö, neiti Hieselhahn", — rouva meni aivan lähelle häntä ja alkoi puhua kuiskaten — "sehän se juuri on pahinta. Väliin hän sanoo: 'Hän tulee ylihuomenna', ja sitten hän nauraa ja iloitsee aivan mielettömästi, — toisen kerran hän sanoo: 'Hän on haavoittunut', ja sitten hän suree ja huolehtii. Väliin hän sitten sanoo: 'Ei hän tule koskaan!' ja itkee itsensä puolikuolleeksi. Hyvä neiti, vakuutan teille, että siitä voi mennä sekaisin. Eihän minusta edes ollut näin kauheata silloin, kun mieheni sairasti pitkäaikaista vesitautia ja sitten kuoli, kuin se mitä Gretchenin vuoksi saan kokea. Ajatelkaas, äskettäin hän heittäytyi erään harmaatakin kaulaan, joka oli täällä sikareja ostamassa. Samassa hän päästi huudon, joka yhä vieläkin soi korvissani. Mies nauroi makeasti: 'Ei niin kiihkeästi!' Hän oli nainut mies eikä enää aivan nuorikaan. Gretchen näki hänet vain selästäpäin, nehän ovat kaikki yhdennäköisiä. Mutta sitten hän sulkeutui huoneeseensa. Turhaan rukoilin ovella: 'Avaahan nyt toki!' Olin oikein kovassa tuskassa. Ja sitten täytyy vielä seista täällä puodissa ja olla ystävällinen eikä voi edes sanoa miksi laskee väärin tai antaa väärin takaisin. Tunnen vielä pelästyksen luissani enkä pääse siitä enää eroon. Kunpa sota vain edes pian loppuisi!"

"Sitä en tiedä, enhän minä uskalla kysyä, silloin hän suuttuu. Minun täytyy antaa hänen toimia aivan mielensä mukaan. Mutta niin hullusti kuin nyt ei ole ollut koskaan ennen: hän kirjoittaa hänelle alinomaa, hän ei tee muuta kuin kirjoittaa kirjeitä ja lähettää kääröjä: leivoksia, suklaata, konvehteja, koleralääkkeitä, piparminttua, makkaraa, sukkia. Mieluummin hän itse näkee nälkää, varakkaitahan me emme ole." Rouva väänteli käsiänsä: "Hyvä neiti, en tiedä mikä minun on, olen niin levoton!"

Levottomaksi oli Gertrudkin käynyt. Kunpa vain voisi vaikuttaa Gretcheniin, saada hänet rauhallisemmalle mielelle. Tätä juuri ajatellessaan tunsi Gertrud kuinka kaksi käsivartta kietoutui kiihkeästi hänen ympärilleen, hänet pysähdyttäen. "Trude!"

"Mainiota että saan tavata sinut. Olen niin onnellinen, niin onnellinen. Trudeni, nyt tulee hän pian, nyt vietämme häät! Tänään olin Hertzogilla, olen ostanut valkoista silkkiä morsiuspuvuksi. Kaunis en kylläkään ole, sen tiedän varsin hyvin, mutta sitten tulen olemaan kaunis. Trudeni, rakas Trudeni!" Yhä uudelleen syleili hän ystävätärtään. Hänen silmänsä loistivat huonosti valaistun kadun puolipimeässä.

"Ei vielä aivan tarkoin. Mutta tiedätkö" — Margareta Dietrich nojasi raskaasti ystävättärensä käsivarteen ja kulki hänen kanssaan edelleen, — "tänään päivällisen jälkeen olin paneutunut hieman lepäämään ja nukahdin, silloin tuli hän huoneeseen. Hän tuli vuoteeni ääreen. Hän kumartui ylitseni ja suuteli minua — oi, Gertrud!" Margareta veti syvään henkeä, hänen käsivartensa vapisivat, väristys kävi läpi hänen ruumiinsa. "Ja hän sanoi: 'Ole varuillasi — tulen pian!' Silloin nousin heti, puin ylleni ja läksin Berliniin ostoksille Hertzogin liikkeeseen. Myrttiseppeleen ostin myöskin samalla. Tahdotko nähdä, Trude?"

"Ei, ei, ei nyt!" Gertrud esteli häntä, hän tunsi kammoa tuota tyttöä kohtaan. "Mene kotiin, Gretchen, äitisi on levoton sinusta."

Gretchen pudisti kärsimättömästi päätänsä. "Odottakoon vaan! Odottaa olen minäkin saanut. Kuule, etköhän sentään tahtoisi nähdä tätä seppelettä ja pukuani? Ne ovat niin kauniit. Mennään tuonne lyhdyn alle!"

Gertrud riuhtaisihe irti. "Mene kotiin, minun täytyy myöskin mennä!" Hän kiiruhti pois, hän ei enää kuullut mitä toinen huusi hänen jälkeensä. Epämääräisen kauhun valtaamana kiiti hän nopeasti eteenpäin. Voi hyvä Jumala tuota sotaa — tuota sotaa! Gretchenhän tuntui olevan aivan sekaisin. Arasti katseli hän ympärilleen: eikös hän itsekin tänä iltana kuullut kaikkialla kuiskailua? Pidätettyä naurua, suuteloita?

Pimeässä liikuskeli rakastavia pareja. Eivät ne välittäneet kylmästä eikä tien loasta. Sotamorsiamet riippuivat sotamiestensä kaulassa. Talven alusta saakka oli täällä ollut sotaväkeä majoitettuna, hiljainen esikaupunki oli juuri omiansa rakkausseikkailujen tyyssijaksi. Ketäpä muita täällä enää olisi iltamyöhällä liikuskellut yksinäisillä teillä?! Ei kukaan häirinnyt sotamiestä ja hänen tyttöstänsä. Moni, jolla jo oli morsian kotona odottamassa, alkoi täällä huvin uudelleen alusta. Sota yllytti yhä kiihkeämpään eloon. Mitä kammottavammat kauhut odottivat rintamalla, sen tulisemmaksi kävi täällä rakastelu. Täytyihän käyttää hyväkseen aikaa, joka vielä oli käytettävissä.

Pimeissä käytävissä seisoivat rakastavaiset. Joskin puut olivat lehdettömiä, soivat leveät rungot kumminkin suojaa. Huvilain ovisopukoissa, puutarhojen aitain takana he piiloskelivat. Oli kylmä, ja kumminkin kävi kuin kuumeinen hengähdys läpi talviyön, kiihkeä myrsky riehui puitten oksissa ja ihmisten sydämissä.

Gertrud oli nyt ulkona korkotiellä. Kedoilta tuli tuulenpuuska, joka tempoili häntä mukaansa, puskui kylmää häntä vastaan, niin että hänestä tuntui kuin olisi hän ollut apposen alaston.

Minkaa ei näkynyt, ei kuulunut, talon yksinäinen ulkoeteinen ammotti synkkänä häntä vastaan. Kun Gertrud avasi huoneensa oven, kajahti hänelle vastaan hänen hylätyn lapsensa itku.

IX.

Rouva Bertholdille saapui kirje rouva von Lossbergilta. Tämä pyysi että Anna Marialle ilmoitettaisiin varovasti että hänen vanhin veljensä, joka jo kauan sitten oli saanut käskyn lähteä Balkanille, oli sairastunut Makedoniassa Vardarin läheisyydessä lavantautiin. Hän oli kyllä jo itse kirjoittanut Sofian sairaalasta, mutta kirjoitus oli niin vapisevaa, niin epäselvää, ettei sitä ollenkaan voinut tuntea hänen aikaisemmin niin tarmokkaaksi käsialakseen. Rouva von Lossberg kirjoitti aivan levollisesti. Tämä vanhin poika, oiva upseeri, jota odotti loistava tulevaisuus, oli ollut hänen miehensä ylpeys. Kyllähän hän paranisi, suuressa bulgarialaisessa sairaalassa hän kyllä saisi hyvän hoidon, itse kuningatar oli lähettänyt saksalaiselle upseerille kukkia ja viiniä. Mutta Makedonian taisteluihin ei hän tietenkään enää voisi ottaa osaa, ja siitä oli äiti pahoillaan hänen tähtensä.

Anna Maria itki, kun rouva Bertholdi kertoi hänelle kirjeen sisällön: hänen rakas, herttainen, kaunis Jörginsä! Mutta pian hän jälleen tunsi lohdutusta: voihan Jörg sentään jo paremmin. Muut ajatukset ja tunteet täyttivät hänen mielensä.

Se, mikä oli alkanut leikin tavoin, näytti nopeasti kehittyvän täydeksi todeksi. Vain viisi päivää oli Rudolf Bertholdi ollut kotona, ja jo luulivat he molemmat olevansa selvillä siitä että heidän täytyi tulla toistensa omaksi, tehdä liitto koko elämäksi. Vielä ei Rudolf ollut puhunut Anna Marialle, mutta katseet, joita hän häneen loi, puhuivat selvää kieltä. Ja tyttönen odotti vain, milloin saisi heittäytyä hänen povellensa. Ei hän pystynyt ajattelemaan, ei punnitsemaan mitään, hän oli kuin kuumeessa. Kauhulla ajatteli hän illoin levolle käydessään: taasen yksi päivä mennyttä! Rudolfilla oli ainoastaan kaksi viikkoa lomaa. Kiihkeästi aaltoili tyttösen veri, kahdeksantoista ikävuotensa ajattelemattomuudella lykkäsi hän kaikki muut ajatukset luotansa, ei mikään tuottanut hänelle epäilyksiä, hän ei ylimalkaan harkinnut mitään. Ruusunhohde kirkasti hänen elämänsä, ja niin tulisi olemaankin, ikuisesti, ikuisesti!

Syynä siihen, ettei Rudolf Bertholdi vielä ollut lausunut ilmi tunteitaan tytölle, joka hänestä oli kaunein ja paras koko maailmassa, oli pieni hitunen punnitsemiskykyä, joka hänelle vielä oli jäänyt jäljelle ja joka häntä siitä pidätti, — sillä olihan hän vielä niin nuori. Tuonkin hitusen riisti häneltä Emilia, jonka hän näki itkevän.

Emilia itkikin nykyisin päivät päästänsä. Tosin hän koetti salata kyyneleensä isäntäväeltään, erittäinkin herra Bertholdilta, mutta hänen lähdettyänsä ei hän enää niin välittänyt hillitä itseänsä, rouvahan kyllä tiesi hänen huolistansa. Nuorten herrojen ei hän luullut huomaavan mitään, muualla näyttivät niiden silmät olevan. Mutta Rudolf pyysikin häneltä selvitystä. Emilia oli ollut jo pari vuotta talossa ja oli usein auttanut häntä salaamaan jonkun kepposen. Ennen oli hän aina nauraen näytellyt valkoisia hampaitaan, ja muutos pisti Rudolfin silmiin.

Emilia ujosteli — eihän hän voinut sanoa täyttä totuutta noin nuorelle ihmiselle. Niinpä hän siis kertoi hänelle surevansa sitä, ettei ollut mennyt kultansa kanssa naimisiin, ennenkuin tämä läksi sotaan. Nyt ei hän saanut rauhaa yöllä eikä päivällä, häntä vaivasi ainainen ikävä. Samassa hänen silmänsä jälleen kyyneltyivät.

Nuori mies silmäili häntä säälivästi; hänen kauniit kasvonsa olivat käyneet kapeammiksi eivätkä olleet enää niin pyöreät ja raikkaat kuin ennen. Ja hän nyökkäsi hänelle myöntävästi. Niin, tyhmästi hän oli menetellyt, kovin tyhmästi. Kun niin rakastaa toisiansa, niin on mentävä naimisiin. Miettiväisesti katsoi hän hetken eteensä, ja hänen melkein poikamaisilla kasvoillaan, joilla viikset vasta alkoivat versoa, kuvastui monenlaisia tunteita; sitten hän oikaisi itsensä äkkiä, ikäänkuin tehden lujan päätöksen. Molemmin käsin vetäisi hän univormutakkinsa suoraksi ja läksi sitten nopein askelin huoneesta. Missähän Anna Maria oli? — —

Äiti istui yksin huoneessansa, ja hänen kasvoillansa oli surumielinen ilme. Nyt olivat hänen poikansa kotona, — molemmat pojat — ja kuinka hän olikaan siitä iloinnut! Mutta nyt ei kumminkaan kaikki ollut niin, kuin hän oli kuvaillut. Hän rypisti otsaansa, hänen katseensa synkistyi: Anna Maria oli tunkeutunut hänen ja hänen poikansa väliin. Rudolf ei välittänyt kenestäkään muusta kuin Anna Mariasta. Jos tyttö ei ollut saapuvilla, kävi hän rauhattomaksi, keskustelu katkesi, hän läksi häntä hakemaan. Niinkö vähän hän sitten rakastikin äitiänsä, että vieras tyttö, johon hän oli tutustunut vasta muutama päivä sitten, oli hänelle rakkaampi? Kiihkeä suuttumus täytti äidin mielen, Tänään hän ei ollut lempeällä mielellä, hän oli kiusaantunut. Anna Maria käyttäytyi epähienosti, tungettelevasti. Ei ikinä hän olisi odottanut häneltä sellaista! Rudolfin lähdettyä hän aikoi vakavasti ottaa asian puheeksi hänen kanssaan.

Hedwig Bertholdi ei huomannut, kuinka kohtuuton hänen arvostelunsa oli. Hän tunsi vastenmielisyyttä tyttöä kohtaan, jota vielä äskettäin oli hemmotellut. Ellei Anna Maria olisi pyrkinyt kiihdyttämään hänen poikansa tunteita, ei Rudolf olisi ollut tuollainen. Mutta eikö ole luonnollista että nuori mies menee päästä pyörälle, kun häneen luodaan sellaisia silmäyksiä? Lähtiessään sotaan oli hän ollut täysi lapsi, ja tuskin hänellä oli ollut tilaisuutta ollenkaan seurustella tyttöjen kanssa. Pelkkää lapsellisuuttahan tämäkin oli kaikki tyynni, Jumalan kiitos! Hyvä että heidän seurustelustansa pian tulisi loppu.

Ja tuota seikkaa, jota äiti muutoin olisi ajatellut kauhulla, hän nyt ajatteli jonkinmoisella tyydytyksellä, — nimittäin loman loppua. Sittenhän tuokin asia olisi lopussa. Hän päätti olla kärsivällinen.

Pyrkien salaamaan pojaltaan mielipahansa, hän hymyili hänelle, kun hän jälleen palasi huoneeseen. "No, poikani, tuletko kerran hiukan minunkin luokseni?" Hän yritti vetää hänet viereensä pehmeälle sohvalle.

Mutta Rudolf istuutui häntä vastapäätä. Hänen kasvonsa hehkuivat, hänen silmissään oli outo säihky, joka sai äidin säpsähtämään.

"No?" Hän katsoi odottavasti poikaansa. Tämä oli yrittänyt puhua, mutta sitten kumminkin vaiennut. Se oudoksutti äitiä. "Mitä sinä sitten tahdot?" kysyi hän hiukan ärtyisästi. Oliko hän sitten niin pelättävä, ettei hänen poikansa rohjennut puhua suutansa puhtaaksi?

"Mitä tahdon? Niin, tahdon todellakin jotain!" Hän lähensi hehkuvat kasvonsa äitiinsä, hänen katseensa hakivat rukoillen äidin silmiä. "Äiti, Anna Maria ja minä rakastamme toisiamme. Olemme juuri ilmaisseet tunteemme toisillemme, — me tahdomme omistaa toisemme. Minä kutsun hänet tänne." Ja hän aikoi kiiruhtaa ovelle.

Äiti hypähti paikaltaan ja pidätti häntä. "Ei, ei, jätä se!" Ja sitten pääsi hänen huuliltaan, tuikeammin kuin hän olisi tahtonutkaan: "Ei ihme, jos nuori mies rakastuu, kun hänelle niin tarjoillaan rakkautta! Poikani, sinä tulet vielä usein rakastumaan! Se haihtuu — se on nuoruuden unelma — pelkkää lapsellisuutta!"

"Ei, sitä se ei ole!" Nuorukaisen kasvojen puna tummeni, hän yritti kiivastua, mutta hillitsi mielensä. "Olemme kyllin vanhoja tietääksemme mitä tahdomme", sanoi hän, pakottaen itsensä puhumaan tyynesti. "Pyytäisin ettet puhuisi lapsellisuudesta, äiti. En ole myöskään rakastunut, joskin kutsut tunnettani sillä nimellä. Mieleni täyttää toinen, ylevämpi tunne. Se täyttää meidän kummankin mielen, — ja on aina täyttävä. Siitä me olemme kumpikin täysin selvillä, ja kun minun pian taas on lähteminen täältä, tahtoisimme sitä ennen viettää sotavihkiäiset."

Sotavihkiäiset! Parin päivän tuttavuuden jälkeen vihkiäiset?! Äiti katsoa tuijotti poikaansa.

Rudolf näki äitinsä silmissä muutakin kuin rajatonta hämmästystä: niissä kuvastui todellista kauhistumista. "Olet hämmästyksissäsi, eikö niin? Mutta, äiti —", hän laski kätensä hänen ympärilleen, kuten hänen tapanansa oli ollut poikasena halutessaan äidiltä jotain, — "eihän sinun pidä olla siitä niin — niin — no, niin ihmeissäsi. Monet tarvitsevat viikkoja ja kuukausia, oppiaksensa tuntemaan toisensa, me olemme rakastaneet toisiamme heti ensi katseesta saakka. Ja niin juuri tulee ollakin, se on ainoata todellista, oikeata rakkautta. Ei mikään muu tunne vedä sille vertoja. Älä katso minua tuolla tavoin, älä seiso tuon näköisenä, — mikä sinun oikein on?!" Hän sanoi sen huolestuneena, mutta vieläkin enemmän loukkaantuneena, — olivathan äidin kasvot niin kalpeat ja näyttiväthän ne siltä, kuin olisi hänelle ilmoitettu jotakin kammottavaa. Johan hän nyt olisi voinut tointua hämmästyksestään! Mutta hän oli yhä vain vaiti. "Sinä et sano mitään — äiti!" Rudolf kävi kärsimättömäksi. Että äiti oli hämmästyksissään, sen hän kyllä ymmärsi, — odottamattomasti oli tuo kaikki yllättänyt hänet itsensäkin. "No, mutta sanohan nyt toki jotakin!"

"Mitä minä sanoisin — sanoisin tuohon! Sehän on niin mahdotonta, niin, niin —!" Rouva Berthold! haki sanoja, hän ei olisi tahtonut loukata poikaansa, mutta lopuksi hän ei kumminkaan voinut hillitä itseänsä: "Niin hullunkurista. Luuletko todellakin, että me suostuisimme sellaiseen mielettömyyteen?"

"Mielettömyyteen?" Rudolf kiivastui. "Nimität mielettömyydeksi ainoata järjellistä menettelyä. Mutta sitähän ette te enää ymmärrä."

"Hyvä Jumala, Rudolf, sinähän olet niin nuori, aivan liian nuori mennäksesi naimisiin. Mikä sinä sitten olet, mitä sinä omistat? Ethän sinä voi vielä edes elättää itseäsikään."

Rudolf katsoi ihmeissään äitiinsä. "Mutta olettehan te olemassa, te pidätte meistä huolta — luonnollisesti!"

"Vai niin — vai on se niin luonnollista!" Katkera tunne valtasi äidin mielen. Neuvoja ei vanhemmilta kysytä, mutta elättämään he kyllä kelpaavat — ja vastaamaan kaikesta. "Sinä erehdyt", sanoi hän levollisesti. Hän oli äkkiä käynyt kylmäkiskoiseksi, aivan vastoin luontoansa, ja hänen lempeä äänensä soinnahti ankaralta. "Sellaista mielettömyyttä minä puolestani en suinkaan aio kannattaa. Kirjoita isällesi ja kysy mitä hän ajattelee, — hän on sanova aivan samaa. Minä en suostu siihen!"

"Suostu tai ole suostumatta!" Rudolf polki jalkansa maahan. "Anna Maria tulee vaimokseni ja jo nyt — heti — sanokaa mitä tahdotte, vihitytän itseni häneen!" Hän syöksähti ulos huoneesta, paiskaten oven kiinni jälkeensä.

Voi hyvä Jumala, kunpa edes isä olisi ollut kotona. Hän saisi tuon ihmisen, tuon poikasen järkiinsä! Äiti tunsi olevansa liian heikko siihen. Aina oli hän hemmotellut Rudolfia, pitänyt hänestä huolta parhaansa mukaan, rakastanut häntä ylen määrin, — tämä oli siis kiitos! Hän seisoi kuin herpaantuneena. Mitä oli hänen tekeminen, miten vastustaminen poikansa mielettömyyttä? Kunpa edes hänen miehensä olisi hänen luonansa, hänen miehensä! Äkkiä hän tunsi kiihkeätä kaipausta.

"Vihitytän itseni häneen", oli poika sanonut. Sotavihkiäiset — ikäänkuin eivät ne merkitsisi sen enempää. Eikö tuo poikanen tiennyt, että noita paria huumauksen päivää vielä seuraisi todellinen elämä, aivan toisenlaatuinen elämä! Nyt olivat kaikki olot sikin sokin, mutta sitten olisi kaikki taasen tavallisessa järjestyksessä. Olisiko, voisiko Anna Maria olla hänelle sopiva puoliso? Kaunis ja iloinen hän kyllä oli, hauska toveri, mutta ei vaimo, jolla olisi pysyvä sisällinen arvo. Nyt vasta luuli hän todella tuntevansa tuon tytön. Hän oli olento, joka otti mielellään vastaan, mitä oli tarjolla, siksi ettei hän voinut odottaa muuta. Varallisuutta ei hänellä ollut, hän ei ollut oppinut mitään. Kun nuoruus olisi mennyttä, ei jäisi mitään jäljelle. Ja olisiko upseerintytär sopiva miehelle, jolla oli henkisiä pyrkimyksiä? Siinä säädyssä oli niin paljon pintapuolisuutta. Kun sota, joka toistaiseksi tasoitti kaikki eroavaisuudet, olisi lopussa, kävisi tuo kaikki ilmi.

Oli niin monenmoista, jota hän olisi voinut sanoa Rudolfille, jos tämä vain olisi tahtonut häntä kuunnella. Hänen jalkojansa raukaisi, hänen täytyi istua sohvaan. Hän istui hetken aikaa nojaten päätänsä molempiin käsiin. Sitten hän nousi, hän tahtoi hakea Rudolfin käsiinsä ja puhua rauhallisemmin hänen kanssaan.

Mutta Emilia sanoi, että nuori herra oli mennyt Anna Maria neidin kanssa kävelemään.

Äiti nousi portaita ylös hänen huoneeseensa: siellä oli kaikki ennallaan, hänen poikansa vain oli muuttunut. Murheellisiin ajatuksiin vaipuneena jäi hän sinne seisomaan. Silloin hän vasta huomasi, että hänen poikansa Heinz seisoi akkunan ääressä viereisessä huoneessa. Hän oli pannut käsivartensa ristiin rinnalle ja katsoi Krügerin lesken taloon päin, joka nyt näkyi selvästi puutarhan päästä, lehdettömän päärynäpuun takaa. Hiljaisena talo sieltä häämötti, kuin lepoon loihdittuna.

"Mitäs mietit, poikani?" Äiti kosketti hänen olkaansa. Heinz ei ollut huomannut hänen tuloansa, tuskin kuullut hänen kysymystäänkään, hän säpsähti. "Mitä sinä tahdot?" kysyi hän töykeästi.

Silloin poistui äiti jälleen. Hänestä tuntui kuin olisi hän jälleen jäänyt yksin, mutta paljon yksinäisemmäksi kuin silloin, kun he molemmat vielä olivat sodassa.

Hän ei voinut pakottaa itseään menemään illalliselle, Emilian täytyi syyttää päänsärkyä. Hän kävi levolle, mutta alhaalta kuului täyteläistä, iloista, raikuvaa naurua. Rudolf ja Anna Maria olivat siellä — ja noin hilpeitä he voivat olla! — — —

Hedwig Bertholdi ei saanut unta tänä yönä. Keskiyöllä hän nousi, puki hiukan yllensä ja alkoi kirjoittaa miehellensä. Hänen kätensä vapisi, mutta hänen miehensä kyllä osaisi lukea nuokin epätasaiset rivit. Ei koskaan vielä hän ollut kirjoittanut hänelle tällä tavoin. Koskaan vielä ei hän ollut niin voimakkaasti tuntenut heidän yhteenkuuluvaisuuttansa, kuin tänä sisäisen ristiriidan hetkenä. Nimittäisiköhän hänen miehensäkin sitä lapsellisuudeksi, mielettömyydeksi, järjettömyydeksi, kuten hän? Ellei hän niin tehnyt, niin mukaantuisi Hedwig toisten tahtoon, — mutta hän oli vakuutettu, että hänen miehensä olisi samaa mieltä kuin hän.

Kirje venyi pitkäksi. Kirjoittaessaan hän tuli rauhallisemmaksi; hän päätti ottaa seuraavana päivänä asian uudelleen puheeksi Rudolfin kanssa. Täytyihän Rudolfin käsittää hänen perustelunsa, käsittää, että ainoastaan hellä huolenpito hänen elämänonnestaan pidätti äitiä antamasta suostumustaan sellaiseen ajattelemattomaan tekoon. 'Mutta sitähän te ette enää ymmärrä — te ette enää ymmärrä', tuo soi yhtä mittaa hänen korvissansa. Ei, niin vanha ei hän sentään vielä ollut, ettei enää käsittänyt rakkautta! Tyttömäinen punehdus kohosi hänen poskillensa. Mutta rakkautta ei ollut se vetovoima, jota nuo kaksi tunsivat toisiinsa, se oli vain ajan kiihkeyden synnyttämää hetkellistä intohimoa. Satojen ja tuhansien kävi niin, — he erehtyivät luulemaan aistillisuutta, jonka sodan ja kauhujen nostama miehekkyys oli saanut hereille, sydämen hiljaiseksi kiintymykseksi.

Häneen oli äskettäin tehnyt syvän vaikutuksen eräs nainen, jonka hän oli nähnyt junassa, — nuori, kaunis rouva, jolla oli hulmuava suruhuntu hänen kiharoitaan peittävässä valkoreunaisessa mustassa hatussa. Kaksikymmentä vuotta vanha voi hän kenties olla, ja hänen sormessaan kiilsi kaksi vihkisormusta. Leskenpuku teki hänet vielä kauniimmaksi, ja sen hän näytti tietävän, — hänen katseensa loisti, hänen silmänsä hymyilivät. Hän keskusteli vilkkaasti erään nuoren upseerin kanssa, joka ei saanut silmiänsä hänestä käännetyiksi. Tuo nainen ei pysyisi kauan leskenä, siitä oli Hedwig heti ollut selvillä. Ja häntä täytyi hänen nyt jälleen ajatella, melkein tuskallisen itsepintaisesti. Unettoman yön kiihottamassa mielikuvituksessaan vaihtoi hän tuon nuoren kauniin lesken kuvan toiseen — musta kiharatukka kävi ruskeaksi — hänen eteensä kuvastui Anna Marian loistava katse, hän kuuli hänen raikkaan naurunsa.

Ehti tulla aamu, ennenkuin Hedwig ummisti silmänsä. Mutta pian oli hän jälleen jalkeilla, levoton halu saada puhua Rudolfin kanssa, saada hänet vakuutetuksi mielettömyydestään, ajoi hänet vuoteesta.

Aamiaispöydässä oli Anna Maria kalpea ja hiljaisempi kuin muulloin; hän näytti olevan hämillään. Rudolf ei kääntänyt katsettansa hänestä, äitiä hän tervehti jäykästi. Uhkamielisyys näytti kadonneen hänestä, mutta hilpeys myöskin. Hän oli masentunut, ja äiti huomasi, kuinka kiihkeästi hän halusi päästä hänen puheillensa. Nyt hänen jo oli häntä sääli. Tyhmä poikaparka! "Tulehan sitten jälkeenpäin luokseni", sanoi hän.

Tuskin oli Hedwig noussut pöydästä ja ehtinyt puutarhahuoneeseen kukkiensa luo, kun Rudolf jo seisoi hänen takanansa. "Haluat jotakin?" Nuorukaisen katse oli epävarma.

"Rudolf, haluaisin vielä kerran keskustella kanssasi. Nyt ei todellakaan ole sellainen aika, että tahtoisi olla epäsovussa lähimpiensä kanssa. Olen punninnut tuumaasi — kaiken yötä, — olen kirjoittanut isälle. Meidän on mahdoton antaa suostumustamme, tule toki järkiisi! Olet vielä liian nuori solmiaksesi liiton elämää varten."

"Tai kenties pikemmin kuolemaa varten." Rudolfin katse oli synkkä. Sitten hän jatkoi nopeasti: "Luuletko ehkä, etten minä voi kaatua? Se on varsin mahdollista, jopa luultavaakin. Ken on nähnyt niin monien tovereiden kaatuvan — oikealla, vasemmalla, edessä, takana — se tietää varsin hyvin, kuinka läheltä kuolema häntä uhkaa."

Hedwig yritti sanoa jotain vastaan, mutta hän ei saanut sanaakaan esiin. Hän jäykistyi kauhusta: entä jos Rudolf todellakin kaatuisi, ei enää palaisi? Äkkiä näki hän edessään rouva Krügerin, tuon leskiraukan. Mitä olisikaan tämä nyt valmis antamaan, saadaksensa sovitetuksi sen, mitä hänen ja hänen poikansa välillä oli ollut! Aivan äskettäin oli Hedwig nähnyt hänet aidan takaa ja pelästynyt nähdessään, kuinka hän oli muuttunut. Hänen voimakas vartalonsa oli kutistunut kokoon, lihavat kasvot olivat käyneet keltaisiksi ja elottomiksi kuin muumion. 'Ei pidä kieltäytyä täyttämästä sotaan lähtevän viimeistä toivomusta', sanoi Emilia. Eikö tuo oppimaton tyttö siinä ollut lausunut suurta elämänviisautta? Kun hän ajatteli, että Rudolf ei enää palaisi — silloin sai mieluummin tapahtua mitä tahansa! Hän veti syvään henkeä, hän tarttui poikansa käteen. "Mutta odotahan toki, odota edes kunnes sota on lopussa. Eihän sitä voi enää kestää kauan. Ja tehän olette nuoria molemmat!"

"Juuri siksi, että on sota, en tahdo odottaa." Kärsimättömästi tempaisi nuorukainen kätensä äidin kädestä. "Tuota iankaikkista odottamista! Minulla ei ole enää aikaa siihen." Hänen suonensa paisuivat jälleen suuttumuksesta, puna kohosi jälleen hänen poskillensa, ja hän kävi kiihkeäksi kuten edellisenä päivänä.

Rauhoittavasti silitteli äiti hänen univormunsa hihaa. "Rudolf, lapseni, minähän rakastan sinua!"

Rudolf naurahti: "Sen huomaa!" Tuo iva vihloi äidin sydäntä, mutta hän toisti lempeästi: "Rakastan sinua, siksi ajattelen onneasi."

"Minä en ymmärrä sinua — sinä et ymmärrä minua." Rudolf jakoi kädellään ilmaa, kuin olisi siinä ollut syvä juopa, ja jatkoi, katsoen häneen kylmästi: "Meillä on erilaiset mielipiteet onnesta. Sinä olet tuolla", — hän osoitti kauas etäisyyteen — "minä täällä."

Äiti vavahti äkkiä: niin, he eivät enää ymmärtäneet toisiansa. Lamauttava tuska valtasi hänet: lapsensa, entisen Rudolfinsa hän oli menettänyt! Hänen edessään seisoi muukalainen, jonka otsa uhkui uhmaa, jonka hampaat olivat niin lujasti puristetut yhteen, että leuka näytti kulmikkaalta, antaen hänelle häikäilemättömän ilmeen. Tuota muutosta ei ollut saanut aikaan yksin rakastuminen, vaan hänet oli muuttanut — sota! Se oli muovaillut hänet uudelleen. Tuo ehdoton luottamus omaan itseensä, kyky olla välittämättä entisistä — yhdistettynä raakaan voimaan… Niin, näin täytyi kaiketi olla, muutoin ei saavutettaisi voittoja! Eihän häntä käynyt mistään nuhteleminen!

Rudolf oli kääntynyt ovea kohden, mutta hän viivähti vielä: tahtoikohan äiti vielä sanoa jotain?

Äiti katsoi häneen silmin, joissa kuvastui rakkaus ja tuska. Tuossa seisoi hänen poikansa hänen edessänsä, — lapsi ja samalla mies! Kaikki toiveet, joita hänellä oli ollut häneen nähden, kaikki tulevaisuudentuumat, jotka hän oli kohdistanut tähän, juuri tähän poikaan, hänen moninaisiin lahjoihinsa, opintoihinsa — kaikki näki hän tuhotuiksi! Kuinka voisi hän saavuttaa ainoankaan noista päämääristä, jos hän nyt jo ottaisi avioliiton kahleet kantaaksensa? Niin, toiveisiin nähden kävi hänen kuten tuhansien ja taas tuhansien äitien. Onnelliset ne, joiden ei tarvinnut luopua kaikista toiveista!

Hän näki edessään lukemattoman joukon vaikeroivia, surevia, murtuneita äitejä. He raastoivat tukkaansa, he löivät rintoihinsa, heidän valitushuutonsa kohosi taivaalle yhtä voimakkaana, yhtä kammottavana kuin Hekuban päivinä.

Ja etumaisena kulki Krügerin leski, kasvot kuihtuneina, surujen uurtamina. Kuin varoittavasti kohotti hän kätensä Hedwigiä kohden: "Pahinta on, jos on eronnut toisistaan epäsovussa!"

Ei, ei! Hedwig olisi halunnut huutaa ääneen: ei sitä, sitä ei ainakaan! Ei koskaan ollut hän rakastanut kiihkeämmin kuin juuri tänä hetkenä ja juuri tätä poikaa Hän kurotti kätensä häntä kohden, hänen äänensä vapisi: "Poikani! Olemme jo kerran taistelleet keskenämme, — sinä tahdoit sotaan, minä en olisi tahtonut päästää sinua, — en tahdo enää toistamiseen taistella kanssasi!"

"Se ei sinua hyödyttäisikään, ei enempää kuin silloin. Ja joskin yhä vielä kutsuisit sitä kuten eilen: mielettömyydeksi, lapsellisuudeksi, — sanopa minun puolestani vaikka hulluudeksikin, niin en sittenkään voi elää ilman Anna Mariaa. Minun täytyy — — — minun täytyy! Tahdon voittaa onneni!"

"No sitten!" Äidin huulet värähtelivät, mutta hänen vapiseva äänensä oli käynyt levollisemmaksi. "No, Jumalan nimessä sitten! En tahdo enää panna mitään esteitä tiellesi. Isäsi kanssa saat itse siitä sopia. Minä —" hänen äänensä tukehtui, hän ei voinut puhua enempää.

"Äiti!" Rudolf tarttui hänen molempiin käsiinsä, nuoruuden hillittömyydellä tempaisi hän hänet syleilyynsä. "Ah, tiesinhän että olet kiltti äitini!" Hän hyväili äidin kylmiä poskia. "Ja Anna Maria ajatteli, ettet sinä enää pidä hänestä. Mutta pidäthän sinä toki, eikö totta, äiti, jo minullekin mieliksi."

Äiti nyökkäsi vaieten. Hänen päänsä oli vaipunut pojan olalle, tämä ei voinut nähdä hänen kasvojansa. Ei hän nähnyt, kuinka ne värähtelivät ja vavahtelivat. Hän työnsi äidin luotansa. "Äiti, nyt noudan Anna Mariani luoksesi!" Hän riensi ovelle, nyt ei äiti enää pidättänyt häntä.

Hän seisoi tuijottaen eteensä kuin olisivat hänen ajatuksensa olleet toisaalla: Uhri se oli ollut — suuri uhri. Mutta muut äidit olivat uhranneet vielä äärettömän paljon enemmän. Nyt oli uhrien aika!

Hitaasti pyyhkäisi hän kylmällä kädellään kylmiä kasvojansa, epäjärjestykseen joutunutta tukkaansa. Hän pakotti itsensä hymyilemään.

Punaisen tiilikirkon kellot soivat. Kirkko oli keskellä muinoista kylää, mutta sen kellojen sointi kaikui kauas yli uusien huvilakatujen aina kedoille saakka. Minkätähden soitettiin? Oliko jälleen saatu voitto? Tähän aikaan päivästä ei pidetty maahanpaniaisia, — voittoa se kaiketi tarkoitti. Mutta missä?

Gallipoli oli puhdistettu vihollisista, englantilaiset olivat lähteneet tiehensä kovien otteluiden alaisina olleilta Dardanelleilta. Turkkilaiset olivat puolustautuneet uljaasti, suurin tappioin oli vihollisen täytynyt nousta laivoihinsa, nyt vallitsi siellä rauha, kuolemanhiljaisuus. Mikä oli säästynyt puolikuulta, sen olivat rutot surmanneet. Kanuunat vaikenivat, ainoastaan haaskakotkat rääkkyivät autiolla rannalla. Ja lännessä oli myöskin rauhallista, — ainoastaan vähäisiä tykki- ja miinataisteluita, toisaalla voitettu pala juoksuhautaa, toisaalla menetetty; se oli kuin nousu- ja pakoveden vaihtelua. Itäisellä sotanäyttämöllä Galitsiassa ja Bessarabian rajalla oli kaikkialla torjuttu venäläisten hyökkäykset, yli kaksituhatta kaatunutta oli heiltä äskettäin jäänyt taistelukentälle. Venäläisillä oli kyllä väkeä, väkeä lukematon määrä; kuin heinäsirkkaparvia, jotka pimittävät ilman, tuli sitä uudelleen ja yhä uudelleen. Ratkaisevaa voittoa ei sielläkään voitu saavuttaa. Volhyniassa, Dniesterin varrella ja Czartoryskyn luona — ken muistikaan kaikki nuo nimet! — kävi samoin. Tyrolin rintamalla, jäätyneessä, lumipeitteisessä vuoristossa keskeytti talvi sotatoimet; Görzin tienoilla tai Gardaseen varrella paukahtelivat tuon tuostakin italialaisten kanuunat. Ainoastaan Montenegrossa oli eloisampaa. Siellä hyökkäsivät keisarillis-kuninkaalliset joukot talvista Karstia vastaan. Loveen, mereltä päin täysin voittamattomalta näyttävän jyrkän vuorimuurin ylin, lujasti linnoitettu huippu, oli valloitettu — tarkoittaisikohan soitto jo Cettinjeä?

Esikaupungissa ilmestyvän lehden toimistossa ja telefonivirastossa tiedusteltiin asiaa uteliaasti ja hermostuneesti.

Soitettiin vain häitten takia. Mutta voittoa se sittenkin merkitsi, hyvin nopeatakin voittoa! Isä Bertholdi oli myöskin antanut myöntymyksensä. Järkisyitä ei liioin otettu huomioon näihin aikoihin, kiihkeämmin kuin koskaan vaati nuoruus oikeuksiansa. Vaikea oli isän ollut suostua nuoremman poikansa ajattelemattomaan tekoon, joskin hän käsitti poikansa mieltymyksen tuohon kauniiseen tyttöön ja oivalsi hyvin ettei Rudolf tyytynyt epämääräisiin tulevaisuudentoiveisiin. Kenpä voi sanoa: Sodan jälkeen?!

Nuori pari ei tänään nähnyt iloisia kasvoja ympärillään. Rouva von Lossberg oli saapunut, täydessä surupuvussa miehensä jälkeen ja huolestuneena vanhimman poikansa takia, jonka tila oli arveluttava, päättäen viimeksisaapuneesta kortista, jota ei ollut kirjoittanut hän itse, vaan sairaanhoitajatar. Mielellään olisi hän halunnut iloisesti toivottaa tyttärellensä onnea, mutta tuo aivan odottamaton tieto näistä sotavihkiäisistä sekä kiireellinen matka olivat kysyneet hänen hermojansa liiaksi. Tuo nainen, joka oli hiljaisella mielenlujuudella painanut umpeen puolisonsa silmät, itki nyt ääneen: vieläkö nyt tämäkin lisäksi! Iloitsemisen taito oli käynyt hänelle oudoksi. Ja oliko nyt sitten syytä iloita? Aineellisessa suhteessa oli Anna Marian tulevaisuus tosin turvattu, taistelua toimeentulosta ei hänen kylläkään tarvitsisi käydä —, mutta entä jos nuori aviomies kaatuisi tai tulisi raajarikoksi? "Oletko sitäkin punninnut?" kysyi hän itkien tyttäreltään, kun tämä nauraen kiiruhti häntä syleilemään. Rouva von Lossberg oli tuossa suuressa Reinin viereisessä linnoituksessa nähnyt hyvin paljon nuoria leskiä.

Oliko tuo onnentoivotus?! Mutta morsion silmät eivät himmentyneet. Hän oli vain hetken aikaa ihmeissään, sillä hän oli ajatellut, että äiti ottaisi riemuiten osaa hänen iloonsa. Mutta hänen onnentunteensa ei silti vähennyt, se täytti hänen mielensä kuin ylitsevuotavan pikarin. Lempeän anteeksiantavasti silitti hän äidin kuihtunutta poskea. "Sinä olet niin arka, ethän ole ennen ollut tuollainen. En ymmärrä sinua ollenkaan. Tietysti olemme ottaneet huomioon kaikki mahdollisuudet. Olemme jutelleet kaikesta, Rudolf ja minä. Onhan meillä ikää kylläksi, tiedämme mitä teemme. Ja, äiti", — hänen loistava katseensa muuttui vain silmänräpäyksen ajaksi vakavammaksi, — "tulkoon nyt mitä tahansa! Ja jos niin täytyisi käydä, tahdon mieluummin olla hänen leskensä, kuin etten olisi ollut hänen vaimonsa." Äiti pani nopeasti kätensä hänen suullensa.

Oli hyvä, että molemmat nuorimmat Lossbergit olivat saaneet kadettikoulusta luvan tulla häihin. Egon ja Ewald tunsivat itsensä sangen tärkeiksi henkilöiksi, he oikoivat univormupukuista vartaloansa. Toivottavasti kestäisi sotaa niin kauan, että hekin vielä pääsisivät mukaan. Anna Maria ei ollut tavannut veljiänsä isänsä kuoleman jälkeen, ja silloin oli kaikki ollut niin surullista. Mutta nyt kiusoitteli hän heitä, nauroi ja oli vallaton.

"Sinun ei pidä niin usein pudistaa päätäsi", sanoi Bertholdi salaa rouvallensa. Tämä puristi hänen kättänsä: hyvä oli, että hän oli häntä siitä huomauttanut, ei hän ollut itse huomannut niin tehneensä. Eikö tämä morsian sitten lainkaan ajatellut mikä tulevaisuus häntä odotti? Hetkinen onnea vain, viikko vain vielä, ja lisälomakin olisi lopussa — ja sitten seuraisi pitkä, pitkä odotus. Postin odottaminen jännitetyin mielin, tuskallinen levottomuus, ainainen pelko pahimmasta, Rudolf oli oikeassa, hän lienee todellakin ollut liian vanha käsittääkseen niitä tunteita, jotka tekivät nuo nuoret sokeiksi ja kuuroiksi. Salaa tavotteli hän jälleen miehensä kättä. Kuinka hyvä olikaan, että hän oli täällä! Itse puolestansa hän synkkine aavistuksineen tunsi olevansa kuin kovan onnen profeetta, vaivoin vain kykeni hän esiintymään tyynen ystävällisenä. Hänen sydämessään riehui yhä vieläkin taistelu; jospa tuo tyttö ei ikinä olisi tullut taloon! Hänen kiintymyksensä Anna Mariaan oli tykkänään kadonnut.

"Sinä olet mustasukkainen", sanoi hänen miehensä. "Enemmän kuin kaikki tulevaisuudenhuolet vaivaa sinua se, että sinun nyt täytyy jakaa poikasi rakkaus toisen kanssa."

Hän painoi päänsä alas: eikös sekin ollut vaikeata? Ei koskaan, ei koskaan hän olisi taistelutta antanut suostumustaan, ellei rouva Krügerin synkkä kuva olisi varoittavana varjona langennut hänen tiellensä.

Heidän lähtiessään kirkkoon alkoi sataa. Sadepisaroita morsiamen seppeleessä, — ne tuottaisivat onnea! Miksi ei hän tulisikin onnelliseksi, — olihan hän rikas, kaunis, nuori! Uteliaat katselijat, joita oli runsaasti kokoontunut kirkon edustalle, olivat haltioissaan. Suopea mumina tervehti kaunista morsianta hänen laskeutuessaan vaunuista. Olipa hän hieno! Valkoista silkkiä oli hänen pukunsa, utuisena ja monipoimuisena verhosi häntä morsiushuntu, laskeutuen alas pyöreästä myrttiseppeleestä. Eikä hän ollut kalpea, kuten morsiamet enimmäkseen, vaan hänen kasvonsa olivat kukoistavat kuin ruusu. Ja kuinka sorea olikaan sulhanen! Hiukan nuori tosin vielä!

Sulhasen äiti kuuli kaikki nuo arvostelut, hänen aistinsa olivat tänään tarkemmat kuin olisi ollut suotavaa. Hän huomasi kaikki nuo uteliaat, ihailevat, osaaottavaiset, kateelliset katseet. Hän tunsi sadepisaroita päässänsä, ne tuntuivat hänestä kuin kyyneleiltä. Kirkon sisäänkäytävää koristavain havuseppelten tuoksu tunki hänen nenäänsä, hän tunsi karvaan ma'un huulillansa. Hän ei kuullut ainoastaan urkujen ääntä, joka tulvahti heitä vastaan avoimesta kirkonovesta, hän kuuli myöskin joka kuiskauksen läheisyydessään.

"Kunpa nuori aviomies vain palaisi takaisin!" sanoi joku. Siihen vastasi toinen: "Älkääpä tuossa pahoja ennustelko!"

Margareta Dietrich oli myöskin katselijoiden joukossa. Hän seisoi aivan edessäpäin, eturivissä kirkonoven vieressä, ja kiihkeästi ahmivin katsein silmäili hän kaunista paria. Pian, pian oli hänkin käyvä sisään seppelöidystä kirkonovesta, puettuna silkkipukuun, koristettuna hunnuin ja morsiusseppelein. Hän hengitti kiihkeästi. Hän siirtyi yhä lähemmäksi: ettei vain mitään jäisi häneltä näkemättä! Hän näki hymyilyn kauniin morsiamen kasvoilla ja nuoren sulhon ylpeän ilmeen. Hänen katseensa kävi levottomaksi, hänen silmänsä pyörivät: niin kauniita — niin kauniita — olivatpa he onnellisia! Tuollaisen päivän olisi hänkin tahtonut elää, sitten olisi kaikki hyvin. Mitään muuta ei hän tahtonut — vain elää tuollaisen päivän!

Margareta puristi kätensä yhteen, — hänestä oli kuin täytyisi hänen huutaa ääneen: noin paljon onnea, ja hän oli yhä vielä yksin, seisoi yhä vielä ulkopuolella! Tätä ei hän voinut enää kestää, — hän voihkaisi.

"Jos ette jaksa enää seista, niin menkää toki pois", sanoi eräs nainen. "Toimitus kestää tänään kauan. Noille hän saarnaa kauan."

Hän yritti tunkeutua Margaretan ohitse, mutta tämä työnsi hänet takaisin. Täällä, täällä pysyisi hän paikallaan, vaikka kaatuisikin kumoon. Hän oli usein niin heikko, hänen ei enää käynyt syönti, ja vaatteet riippuivat väljinä hänen ympärillään. Äiti teki, minkä voi, ja hoiteli häntä, mutta voiko hän vapauttaa häntä ikävästä? Toiset riutuivat ravinnon puutteesta, hän tunsi selvästi, että häntä riudutti ikävä.

Kirkossa vaikenivat urut. Mitä pappi puhui, sitä ei voinut kuulla ulos saakka, mutta Margareta kuuli joka sanan. Nyt hän saarnasi: "Minne sinä menet, sinne tahdon minäkin mennä", — niinhän vihkiäisissä aina sanottiin. Mutta tänään sanoi pappi vielä paljon muutakin. Hän puhui rakkaudesta, joka voittaa kaikki, rakkaudesta, joka kestää haudan tuolla puolen, — ikuisesta rakkaudesta. Margareta kurotti kaulaansa, hän nousi varpailleen, hän kuunteli, hän jännitti kuuloansa. Vavistus kulki läpi hänen ruumiinsa, hänen kasvonpiirteensä värähtelivät, helakka puna kohosi hänen laihoille poskillensa, ja äkkiä hän kävi kuolonkalpeaksi. Hänen hengityksensä salpaantui. Nyt lausui pappi vihkimissanat — nyt pani hän sormukset heidän sormiinsa — nyt he sanoivat: "Tahdon." Kuinka selvästi se kuului!

Kaikki kääntyivät katsomaan Margareta Dietrichiä. Hän oli äkkiä huutanut aivan lujalla äänellä: "Tahdon!" Ja sitten hän vaipui maahan. — — —

Krügerinkin taloon oli kellojen ääni kuulunut, rouva Krüger tiesi, mitä se merkitsi. Hänen naapuriensa talossa oli ilojuhla, nuori Bertholdi vietti häitä. Hän oli tuntenut Rudolfin siitä saakka, kun tämä oli lyönyt hänen vanhasta päärynäpuustaan päärynät maahan ja siitä syystä saanut selkäsaunan hänen Gustaviltaan. Kuinka kaikki muuttuikaan! Nyt oli hän ylhäinen herra, ja hänen Gustavinsa —?! Joskin hän nyt odotti pian saavansa häneltä tietoja, oli hänen mielensä kumminkin usein levoton. Rauhatonna kuljeskeli hän kaiken päivää talossaan ja puutarhassaan. Yksin pesuapulaisestaankin oli hän luopunut. Kaikki tahtoi hän tehdä yksin, kaikki yksin, — työtä, työtä tahtoi hän tehdä, kunnes oli väsynyt kuin koira.

Kellojen juhlallisesti kajahdellessa piteli hän korviansa. Hän ei voinut kuulla niitä. Sotavihkiäiset olisi hänen Gustavinsakin voinut saada; kun halusi, olivat ne niin nopeasti saatavissa. Voi toki, hänen Gustavinsa, hänen poikaparkansa! Yhä lujemmin puristi hän kätensä korviaan vasten, mutta hän kuuli kumminkin tuon juhlallisen soiton.

Hän laskeutui kellariin ja hyöriskeli siellä perunoittensa, talvinauristensa ja kaalikupujensa kimpussa niin uutterasti että hiki valui. Kellari oli pimeä ja syvä, kadulle johtava luukku oli tukittu oljilla, kellonsoitto oli jo aikoja lakannut, mutta se soi yhä vielä hänen korvissansa. Kuinkahan mahtoikaan tuo Hieselhahnin tyttö voida? Tyttö ei ollut tullut häntä tervehtimään, vaikka hän oli pyytänyt käymään. No, olkoon sitten tulematta!

Nyt oli poikanen jo vuoden vanha — Gustavin poika! Kuinka hän mahtoikaan tulla toimeen lapsinensa? Kaikki oli nyt niin kallista, jokaisen täytyi rukoilla: 'Anna meille tänään meidän jokapäiväinen leipämme', eikä sittenkään tullut kylläiseksi siitä, mitä jaettiin leipäkorteilla, jotka nyt olivat olleet jo vuoden ajan käytännössä. Lihan saanti oli marraskuusta saakka ollut vähissä, — varmaankin kärsi Hieselhahnin tyttö puutetta. Ah, jos hän sentään olisi sallinut Gustavin mennä hänen kanssaan naimisiin! Silloin ei Gustav olisi eronnut vihoissaan äidistänsä. Silloin ei hänen ajatustensa tarvitsisi tällä tavoin harhailla kaukaisuudessa — kuin eksyneet lampaat. Oi tuota soittoa, tuota soittoa! Se teki hänet aivan hulluksi! Aivan hänen sisimpäänsä se tunki.

Syvässä pimeässä kellarissaan polvistui Krügerin leski perunavarastollensa. Ummehtuneen valottomuuden keskeltä kohotti hän kätensä apua anoen Jumalan puoleen. Mutta tämä ei kääntänyt katsettansa syvään kellariin. Ei, toistamiseen ei hän enää mennyt Hieselhahnin tytön luo. Tämän oli nyt tultava hänen luoksensa, se oli oikein ja kohtuullista!

Yhä lujemmin puristi Krügerin rouva kätensä ristiin, hän taisteli kellonsointia vastaan, joka saattoi hänet suunniltaan! Hän taisteli omaa itseänsä vastaan: "Mitä minun on tekeminen? Jumalani, oi Jumalani!" — — —

Toisenkin samassa talossa asuvan henkilön mieltä järkytti tuo kellonsoitto. Rouva Rossi tiesi, että se oli hääsoittoa; Heinz Bertholdi oli kertonut hänelle veljestänsä ja tämän onnesta. Melkein epäröiden oli hän siitä puhunut, ja se oli käynyt niin vaivaloisen hitaasti, kuin olisi hän mieluummin ollut siitä puhumatta, ja kuitenkin niin, kuin ei hän saisi kylläänsä tästä puheenaineesta, koska hänen oman mielensä täyttivät samanlaiset toivomukset.

Anna Mariaan nähden pysyi vanhempi Bertholdi täysin välinpitämättömänä, mutta hän oli kateellinen nuoremmalle veljelleen siitä, että tällä oli ollut rohkeutta käydä käsiksi onneen. Ja mitäpä siitä, jos onni olisikin lyhytaikaista! Heinz oli ainoa, joka täysin käsitti ja hyväksyi Rudolfin menettelyn. Miksikä äiti oli siitä pahoillaan? Olihan veli niin oikeassa, — hän nautti nykyhetkestä, huomisesta huolimatta. Siihen hänellä oli täysi oikeus. Niin tuli sen tehdä, joka oli sodassa. Jokaisella ei tosin ollut siihen tilaisuutta, ja se seikka, ettei Heinz itse voinut niin tehdä, masensi syvästi hänen mieltänsä. Hänen lomansa oli lopussa, häiden jälkeisenä päivänä oli hänen palattava rykmenttiinsä.

Ensi kohtaamisensa ja lystikkään kaniinimetsästyksen jälkeen olivat he joka päivä jutelleet keskenänsä. Nuori mies oli käynyt tervehdyksellä rouva Rossin luona, ja kenraalitar, joka oli sattunut olemaan tyttärensä luona, oli ystävällisesti pyytänyt häntä käymään hänenkin luonansa. Rouva von Voigt iloitsi nähdessään tyttäressään jälleen elonmerkkejä. Mykkänä ja välinpitämättömänä oli Lili istuskellut viikkomääriä asunnossaan, — nyt kävi hän hiukan vilkkaammaksi. Äiti oli luutnantti Bertholdille kiitollinen siitä. "Mutta älkää puhuko paljon sodasta", pyysi hän, kun Bertholdi oli hänen luonaan teellä eikä Lili ollut vielä saapunut, "pelkään, että se järkyttäisi liiaksi tyttäreni mieltä. Te tiedätte, että hän on kovia kokenut." Nuori upseeri kumarsi: "Voitte olla aivan levollinen. Minä en puhu mielelläni sodasta. Mitä siellä kokee, siitä vaikenee mieluimmin."

Niinpä he eivät olleet koskaan puhuneet siitä, mikä kauhuineen vaaniskeli niin lähellä. He olivat yhdessä käyneet kävelemässä, Bertholdin oli onnistunut houkutella nuori rouva ulkosalle. Joskin oli talvi, olivat päivät kumminkin kauniita. Ei ollut kylmä, aurinko osoitti äkkiä jälleen voimaa, päivällisaikoina voi unohtaa, että oli vielä tammikuu. Pähkinäpensaat olivat jo puhjenneet kukkaan, ja läheisen metsän tummanvihreät männyt tuoksuivat, — eivät kuten kesällä, kun pihkaisesta rungosta tipahtelee kuumaa sulotuoksua, niinkuin palavasta uhrikynttilästä, — nyt oli lemu vienompaa, mutta täynnä uhkuvaa voimaa.

Kävelyretket virkistivät nuorta rouvaa. Hän oli vieraantunut kotimaansa metsästä, mutta vaikkakin se oli karua, viehätti se häntä nyt.

Rudolfin hääpäivän aattona olivat he viimeisen kerran kävelemässä yhdessä. Seuraavana päivänähän Heinzillä ei ollut siihen aikaa, ja sitten, — no, sitä ei Heinz vielä tahtonut ajatella. Hänen, katseensa hyväili tuota rakastettua olentoa, joka kevyesti asteli hänen edellänsä. Jospa hän edes saisi sanoa hänelle, että rakasti häntä. Mutta saiko hän tehdä sen? Olihan rouva Rossi puettu syvään suruun. Kuinka Heinz vihasikaan tuota italialaista! Nuoren upseerin askeleissa oli kiukkua, ne tallasivat allensa metsän sammalpeitettä. Petollinen vihollinen oli tuo nuori upseeri hänelle vielä nytkin, oltuaan jo kauan kuolleena. Oi tuota naista, tuota naista! Muista naisista ei hän enää tiennyt koko avarassa maailmassa. Heinz kulki aivan Lilin jäljissä, ja kun tuuli liehautti noita mustia pukimia, niin että ne koskettivat Heinziä, tuntui se hänestä autuaalliselta.

Vaieten kulkivat he kapeata metsäpolkua, jota olivat käyskennelleet melkein joka päivä, alas järveä kohden. He pitivät tästä yksinäisestä polusta, jolla ei kohdannut ainoatakaan ihmistä, väliin vain metsävuohen, joka ei lähtenyt pakosalle. Kanuunain paukkuessa, veren vuotaessa ja tuskanhuutojen kajahdellessa toisaalla, valitusten täyttäessä pahuuden ja parjausten maailman, olivat he vaeltaneet täällä syvimmässä rauhassa, — kuin autuaat henget, jotka ovat unohtaneet menneisyyden.

Tunsikohan Lili, että Heinz rakasti häntä? Nuoren rouvan katse oli levollinen, yhä vieläkin hiukan alakuloinen, yksin hänen hymyillessäänkin, — oli kuin jokin verho olisi varjostanut noita ihania silmiä. Jonkunmoisella kateudella vertasi rakastavainen mies veljensä morsianta tähän naiseen, — Lili miellyttäisi epäilemättä hänen äitiänsä. Kunpa hän vain olisi tiennyt, mitä Lili ajatteli hänestä! Hän piti kyllä hänen seurastansa, sen hän tunsi, mutta tunsiko Lili muutakin häntä kohtaan? Tuollainen nuori nainen, — eihän hän toki voinut aikoa kieltäytyä kaikesta elämänilosta? Ei hän ollut enää tuollaisen nunnan näköinen, kuin Heinzin nähdessä hänet ensi kerran Krügerin puutarhassa. Mustaa huntua ei hänellä ollut tänään, — eikö hän ollut aivan tyttömäisen näköinen pienine karvalakkeineen? Heinz asteli hänen jälkeensä ja kuumeiset ajatukset pyörivät hänen päässänsä; huominen päivä menisi hukkaan, silloin ei hän voisi käyskennellä täällä hänen kanssaan, ja ylihuomenna — taivaan Jumala, ylihuomenna olisi hän tähän aikaan jo kaukana täältä! Heinzin valtasi äkillinen pelästys, hän puri hampaansa yhteen.

He seisoivat järven rannalla. Se oli kuin silmä, joka kätkee salaisuuden. Aivan tutkimaton! Pilviä oli kohonnut taivaalle, sieltä ei langennut mitään valoa tuonne alas, se kuvasti ainoastaan rinteiden tummia mäntyryhmiä. Vesi, joka eilen oli hymyillyt auringonhohteessa, oli tänään kuin vienoon suruun verhottu. Leski seisoi aivan veden reunassa; tuo synkkä lammikko melkein huuhteli hänen jalkaansa. Hän oli ottanut lakin päästään ja antoi rantatuulen puhallella ohimoilleen. Nyt voi nähdä rypyt, jotka raskaat ajatukset olivat uurtaneet hänen otsaansa. Hänen suupielensä olivat vetääntyneet hieman alaspäin, hän näytti haikean alakuloiselta.

"Onko teistä ikävää, että minä lähden — jo ylihuomenna?" kysyi Heinz hiljaa. Hän ei voinut enää hillitä itseänsä; se hänen ainakin täytyi saada tietää.

Lili nyökkäsi. Mutta hän ei sanonut mitään. Hän käännähti lähteäksensä, ikäänkuin olisi tuntenut arkuutta.

Nopeammin kuin olivat tulleet, palasivat he takaisin. Lili riensi aina edellä. Kun he saapuivat Krügerin talon edustalle, ojensi hän kätensä suudeltavaksi.

Heinz tunsi, ettei hän puhunut totta, ja se rohkaisi hänen mieltänsä. "Sitten tulen minä huomenna sanomaan jäähyväiset, vaikka onkin veljeni häät. Löydän kyllä sopivan hetken — illan suussa." Hän luuli tuntevansa vienoa vavistusta kädessä, jota yhä vielä piti kädessänsä. "Siis huomiseen!" — — —

Nuori leski oli viettänyt unettoman yön, — unettomimman monesta unettomasta. Joka neljännestunti hän kuuli kirkontornin suuren kellon lyövän — räikeästi, koleasti. Se tuotti suorastaan tuskaa. Hän heittelihe patjojensa keskellä ja istui sitten pystyssä, nojaten kyynärpäänsä korkealle kohotettuihin polviinsa, pakottava pää käsien välissä. Akkunain eteen vedettyjen uudinten välitse tunki viimeinen kuunsäde sisään, ja se leikitteli värähdellen ja omituisia, vaihtuvia valokuvioita muodostellen hänen miehensä kuvan pinnalla. Tuo kuva riippui seinällä vastapäätä hänen vuodettansa. Hänen äitinsä oli antanut suurentaa sen valokuvasta — se oli ollut äidin ainoa joululahja hänelle, Lili ei ollut halunnut mitään muuta — ja nyt?!

Hän kohotti päänsä käsiensä välistä ja tuijotti tuskaisesti valaistuun kuvaan. Hän voi nähdä sen täysin selvästi: nuo kauniit, parrattomat kasvot, uljaasti päähän asetetun lakin ja alakuloiset silmät — eivätkö ne nyt katsoneet häntä rajattoman surullisesti? Ei, hänestä näytti vain siltä; erityisen syvästi ei tavallisesti mikään vaikuttanut tuon nuoren upseerin mieleen. Mutta tänään — tänään — oi, hyvä Jumala, eivätkö nuo silmät katsoneet häneen nuhtelevasti, tylyn uhkaavasti?! 'Joko olet unohtanut?' Ääni tunki hänen luoksensa: 'Niin pian jo?'

Hän vavahti. Häntä rupesi palelemaan. Voi sinua mies-parkaa! Hän tervehti hänen kuvaansa tuskallisella nyökkäyksellä: ei, ei, ei hän ollut häntä unohtanut! Joka päivä, joka hetki näki hän edessänsä hänen hautansa Monte Pianon vieressä — kallionlohkareiden keskellä puuristeineen, jonka hänen sotamiehensä olivat veistäneet. Hän kuuli vuorituulen kulkevan suhisten sen ylitse, laviinien jylisevän sen ympärillä, — hänestä oli, kuin voisi hänen miehensä tuntea vilua haudassansa. Mutta mitä taisi hän sille, että oli vielä nuori, — että hän mielessänsä tunsi ikävöimistä, — eikä ainoastaan siihen, mitä oli ollut?

Hän ojensi kätensä rukoilevasti seinällä riippuvaa kuvaa kohden: 'Mies-parkani, en unohda sinua koskaan. Mutta on raskasta olla yksin ja jäädä yksin olemaankin, kaksinverroin raskaampaa kun tietää, kuinka ihanaa elämä voi olla kahden!' Mutta voisiko nyt vielä olla niin ihanaa, voisiko elämä tulla niin ihanaksi toisen kanssa? Hänen kulmakarvansa vetäytyivät yhteen: hän oli saksalainen nainen, — ja sinä hän aina oli pysynyt. Sen hän oli tuntenut sodan ensi päivästä saakka. Kuinka hän olikaan kärsinyt miehensä innostuksesta! Italialle, rakkaalle Italiallensa oli tämä tahtonut uhrata ruumiinsa ja henkensä. Hänen rakkautensa omaan isänmaahansa oli lahjoittanut hänen vaimonsa takaisin tämän isänmaalle. Nyt ymmärsi Lili häntä niin hyvin, nyt ei hän enää tuntenut mielenkarvautta siitä, että hän oli asettanut Italiansa kaiken muun edelle: se oli ollut hänen velvollisuutensa, kaksin verroin siksi että hän oli upseeri. Mutta siitä oli sittenkin syntynyt ammottava kuilu heidän välillensä, se erotti heidät auttamattomammin toisistaan kuin jyrkin vuorenhalkeama, kuin pohjattomin gletsherin railo. Hän oli menettänyt miehensä jo aikoja ennen hänen kuolemaansa.

Yksin valvova nainen huokaisi syvään ja heitti jyrkällä liikkeellä taapäin tukkansa, joka yksinäisinä suortuvina valui pitkänä ja raskaana hänen kumartuneesta päästään alas kasvoille ja käsille. Nyt oli seinäkin pimeä, kuunsäde oli sammunut.

Ja äkkiä katosi hänen sisäisenkin katseensa edestä hänen miehensä kuva — hän ei nähnyt enää edessään italialaista upseeria, vaan öisestä pimeydestä tuli esiin saksalainen univormu, saksalaiset miehenkasvot katsoivat häntä rakastavaisina.

"Ei, ei!" Oliko hän huutanut sen ääneen? Hänen oma äänensä pelästytti häntä. Kauhuissaan omasta itsestänsä piilotti hän päänsä patjaan: oliko hän niin uskoton, niin kunniaton, niin arvonsa unohtanut, että hän nyt jo, jo näin pian, ajatteli toista? Kiihkeän häpeäntunteen valloissa hän vaikeroi ja ponnisti vastaan: ei, ei voinut olla niin!

Illan suussa oli luutnantti Bertholdi sanonut tulevansa jäähyväisille.
Koko päivän olivat hänen ajatuksensa olleet kohdistetut tuohon iltaan.

Ajan vakavuudesta huolimatta tarjottiin Bertholdin talossa iloinen hääateria. Tämä tapahtui huolimatta Hedwig Bertholdin mielentilasta, joka saattoi hänet koko ajan pusertelemaan ja nyppimään palloksi rypistelemäänsä nenäliinaa. Ei hän tuntenut enää tuskaa siitä, että hänen täytyi antaa pois nuorimpansa, ei siitäkään, että hänen vanhempi poikansa oli jättävä hänet seuraavana päivänä, hän tunsi vain tuskallisen epätietoisuuden tuottamaa levottomuutta. Hänen ympärillään ja edessään tuntui kaikki aaltoilevan sumunharmaana, utuisen epämääräisenä. Oliko vielä tulevaisuutta olemassa, vai eikö sitä ollut? Perin väsyneeksi hän tunsi itsensä. Niin monta tuntia, päivää, viikkoa, kuukautta sanomattoman kiihkeän toivon vallassa! Kuinkahan mahtoikaan niiden mieli olla, joilla ei enää ollut toivomisen varaa?! Hänen ajatuksensa liitelivät tiehensä tästä koristetusta pöydästä, harhailivat sumunharmaassa aallokossa ja palasivat sitten kumminkin tänne takaisin. Hänen miehensä katse, joka oli häneen kiintynyt ja tuon tuostakin antoi hänelle salaisen vihjauksen, kutsui ne takaisin.

Toinen äiti ei myöskään ollut erikoisen hilpeä. Rouva von Lossbergin ajatukset olivat hänen miesvainajansa luona. Hän olisi varmaankin ollut onnellinen tietäessään tyttärensä joutuneen tällaiseen ympäristöön. Mutta olikohan Anna Maria myöskin tervetullut tänne? Äidillä oli tunne, että vanhemmat olivat panneet vastaan. Ei tosin ollut lausuttu ainoatakaan siihen suuntaan käyvää sanaa. Hedwig Bertholdilla ei ollut ylimalkaan ollut juuri mitään sanottavaa entiselle nuoruudenystävättärellensä, — sydämellistä tunnelmaa ei ollut saatu syntymään. Hän sääli tuota surupukuista rouvaa, mutta mitä sille taisi, että oli ehtinyt vieraantua toisistansa — niin perinpohjin, kuin ei ikinä olisi toisiaan tuntenutkaan.

Vallan erilaisissa oloissa elivätkin nuo molemmat. Tässä tämä kaikin mukavuuksin varustettu huvila, jossa oli kattovalaistus, palmuhuone kukkivine kasveineen, öljymaalauksia, kallisarvoisia mattoja ja huonekaluja ja jossa kaikkialla ilmeni varallisuuden kasvattamaa aistikkuutta. Mitä täällä tiedettiin rahahuolista ja ponnistuksista saada varat riittämään vähänkin säädynmukaiseen elintapaan! Täällä olivat kaapit täynnä pito- ja pesuvaatteita, ruokapöydässä hohti hopea ja hieno porsliini, täällä pidettiin luonnollisena asiana, että ateria oli aina runsas ja hyvä.

Hän istui hiljaa ja vaatimatonna viheliäisissä mustissa silkkipukimissaan hääpöydän ääressä, joka oli koristettu kristallein ja hennon vihannan keskellä upeilevin valkoisin kukin. Tyttärensä kunniaksi oli hän tänään pannut kaulaansa Lossbergien sukukoristeen, hienon rautaisen rengasketjun, joka oli kuin mustista hiuksista punottu, ja jossa riippui suuri kellutin — kruunu ja vaakuna —, kaikki tyyni ihmeellisen tarkkaa jäljennöstä kultakoristeesta, jonka majurin isoisän äiti vapaussotien aikana oli uhrannut isänmaalle. Talonisäntä kilisytti moneen kertaan laseja hänen kanssaan: "Poikienne malja!" Rouva kiitti ja joi aivan pienen kulauksen samppanjaa, joka jo oli lakannut kuohumasta. Hän oli antanut lasinsa seista liian kauan, hän oli tottumaton juomaan samppanjaa eikä hän pitänytkään siitä, — hänestä sillä oli karvas maku.

Sen paremmalta maistui se kadeteista. Herra Bertholdi huvittelihe täyttämällä hyvin uutterasti molempain nuorten Lossbergien lasit. Silloin kumarsivat he kohteliaasti, lyöden tuolin alla kantansa yhteen: "Kiitän nöyrimmästi!" Käytökseltään olivat nuo molemmat jo täysiä luutnantteja, ja kumminkin kuvastivat heidän pyöreät kasvonsa lapsellisen viatonta onnellisuutta. Mitä sanoisivatkaan toverit! Samppanjaa olivat he juoneet — oikeata ranskalaista samppanjaa! Reippaasti nousi Ewald paikaltaan ja kohotti lasinsa: "Eläköön herra kapteeni, kunnioitettu isäntämme ja appemme! Eläköön!" Ja "Eläköön! Eläköön!" huusi myöskin Egon kimeällä lapsenäänellään.

Tuskallisesti silmäili majuritar poikasiansa: eivätköhän he juoneet liiaksi? Bertholdi lohdutti häntä nauraen: jos niin olisikin, niin voisivathan he vielä huomenna nukkua päänsä selviksi. Hänelle tuottivat huvia nuo poikaset, joista voi huomata, kuinka hauskaa heidän oli. Hän keskusteli heidän kanssaan, ja he kävivät vähitellen niin iloisiksi, että hänen täytyi sanoa: "No, mutta poikaset!" — Hän ei huomannut, ettei oikeastaan kukaan muu puhunut kuin hän ja kadetit.

Morsiuspari kuiskutteli hiljaa keskenänsä; he eivät nähneet mitään muuta eivätkä ketään muita kuin toisensa. Rudolfin silmät loistivat: heti nousisi Anna Maria pöydästä, riisuisi yltään morsiustamineet, pukeutuisi matkaa varten. He aikoivat matkustaa tänä iltana Dresdeniin ja viettää siellä loman loppupäivät.

Heinz Bertholdi odotti kiihkeästi tuota hetkeä: silloin voisi hänkin lähteä. Hän oli ollut koko päivän hyvin kärsimätön. Kuta pitemmälle iltapäivä kului, sen kärsimättömämmäksi hän kävi: eikö vieläkään noustu pöydästä! Sen kiihkeämmin ei sulhokaan voinut odottaa tuota hetkeä. Vihdoinkin! —

Nuori upseeri pujahti talosta ulos. Ihmeellistä, — hänellä oli tänään sama tunne kuin ollessaan ensi tiedusteluretkeltään: sama kiihtymys pisteli hänen suonissansa, mutta sen ohella oli hänen mielensä jääkylmä, tyyni kuin kuolema. Nyt kuten silloinkin oli elämä kysymyksessä. Jäisikö hänelle mitään tulevaisuudentoiveita? Se täytyi hänen saada tietää tänään, tänä eronhetkenä.

Ei hän ollut suotta viettänyt unetonta yötä, muistellen Lilin jokaista ilmettä, punniten jokaista hänen sanaansa, tehden johtopäätöksiä hänen viattomimmastakin lausunnostaan. Lili ei ollut suonut hänelle ainoatakaan katsetta, joka olisi ilmaissut muuta kuin viatonta ystävyyttä, hän ei ollut luvannut hänelle mitään, ei tavalla eikä toisella. Ja kumminkin tuntui Heinzistä siltä, että hän oli oikeutettu tekemään ratkaisevan kysymyksen.

Päättäväisesti kääntyi hän hänen kadullensa - nopeasti vielä parin puutarha-aidan ohitse — tuolla oli pieni Krügerin talo, hänen vanhempiensa huvilan takana. Ylhäältä Lilin asunnosta loisti valo. Alhaalla oli vielä pimeätä, ulko-ovi oli lukitsematta. Kärsimättömästi työnsi hän sen auki ja pyrki hapuillen nopeasti sisään. Silloin juuri tuli rouva Krüger keittiöstään — kuului huudahdus — tarjotin astioineen putosi hänen käsistänsä nimisten lattialle.

"Voi sentään, rouva Krüger, pelästytinkö teidät?" Osaaottavaisena kumartui luutnantti Bertholdi auttaakseen häntä kokoamaan sirpaleet himmeässä valontuikkeessa, jonka keittiölamppu loi pimeään eteiseen.

Rouva Krüger vapisi. "Te se olette, — te se olette —!" Sanomaton pettymys ilmeni hänen vitkalleen lausumissaan sanoissa.

Rouva Krüger ei vastannut siihen mitään. Vaivaloisesti kohottautuen pystyyn kumarasta asennostaan, kulki hän horjahdellen siruinensa takaisin keittiöön. Oven paiskasi hän kiinni jälkeensä.

Omituinen olento, tuo vanha Krügerin leski. Miksihän hän pelästyi niin pahasti? Mutta sitä ei luutnantti Bertholdi tuumiskellut sen tarkemmin. Juuri oli yläkerroksen erottava lasiovi auennut, kynttilä kädessä kumartui Lili kaidepuitten ylitse.

"Minun täytyy näyttää teille tietä. Palvelustyttöni on poissa, porraslamppua ei ole vielä sytytetty!" Hän huusi sen lujasti, koettaen saada äänensä sävyn iloiseksi, joskin hänen kasvonsa puhuivat toista kieltä. Silmät tuossa alaspäin kumartuneessa vaaleassa päässä, joka kynttilänvalossa vaikutti kuin pyhimyskehän ympäröimältä, olivat tumman reunustamat, luonnottoman suuret.

Lili — hänen Lilinsä! Hellä liikutus valtasi miehen, joka kiiruhti portaita ylös, molemmin käsin olisi hän halunnut tarttua rakastettuunsa, kohottaa hänet ylös maasta, kantaa häntä ikuisesti käsivarsillaan.

Lili tunsi mielensä hämmentyvän: käsittäisiköhän tulija väärin sen, että hän oli nyt, nyt juuri niin yksin asunnossaan? Niin, hän oli tahallaan lähettänyt pois palvelustytön, sillä tällä oli tapana kuunnella oven takana, ja tänään, sen hän tunsi, tänään ei hän pääsisi siitä mihinkään, tänään puhuttaisiin sellaista, jota kenenkään muun ei tarvinnut kuulla, mikä oli tykkänään heidän kahden välinen asia. Hän voitti hämmennyksensä ja hänen surumielinen katseensa kiintyi luottavaisesti Bertholdiin: ei, tuo mies ei ajattelisi hänestä mitään pahaa, ei koskaan.

"Kuinka nopeasti nämä lomapäivät ovatkaan kuluneet", sanoi hän, pakottautuen hymyilemään, masentuneen sydämensä vaikeroimisesta huolimatta. Nyt hän läksi pois, tuo hyvä, rakas olento! Tuo mies, joka vielä äskettäin oli hänelle vieras ja joka nyt jo oli hänelle niin tuttu, kuin olisivat he kuuluneet yhteen. Tässä ei ollut mitään erottavaa kuilua — sama kansa, sama isänmaa, sama kotiseutu! — Mutta sittenkään se ei saanut tapahtua. "Kiitän teitä kaikista niistä hetkistä, jotka olette omistanut minulle. Olen niin mielelläni ollut kanssanne kävelemässä. Se on virkistänyt minua. Olin pysynyt erilläni kaikesta, liiaksi vetääntynyt yksinäisyyteen. Te olette saanut minut hiukan palaamaan takaisin elämään. Nyt en tahdo enää niin vetääntyä kuoreeni." Lili katsahti arasti vieraaseensa, — miksi ei tämä sanonut mitään? Hän teki tilanteen emännälle todellakin vaikeaksi! Lili ponnisteli edelleen: "Kirjoitattehan te minulle joskus, eikö totta? Se tuottaisi minulle suurta iloa. Meistä on tosiaankin tullut niin hyvät ystävät tämän lyhyen ajan kuluessa, että meidän toki täytyy tuon tuostakin saada kuulla jotakin toisistamme. Olen myöskin aikonut rohjeta mennä vierailulle äitinne luo — olemmehan naapurit. Aikaisemminhan minä en kyennyt mihinkään." Hänen kätensä, joka velttona riippui sylissä, silitteli mustaa pukua. "Näin surupuvussa tuntee itsensä niin araksi. Mutta nyt alkaa kaikki käydä paremmin — te olette auttanut minua!" Hän hymyili Bertholdille, mutta vältellen katsetta, joka haki hänen silmiänsä. Hän tunsi sisäistä vavistusta: eikö hänen vieraansa puhuisi mitään, ei auttaisi häntä tässä vaivaloisessa seuran pidossa? Täytyihän hänen toki käsittää, ettei hän voinut, ei saanut menetellä toisin! Oi, jospa hän mieluummin olisi lähtenyt jäähyväisittä! Silloin olisi Lili nyt saanut itkeä yksin, kenenkään näkemättä! Mikä tuskan hetki tämä olikaan!

"Teidän veljenne on kai hyvin onnellinen?" Se oli kovin kömpelö kysymys, mutta hän ei tiennyt enää mitä sanoa. Hänet saattoi aivan sekaisin se, että Bertholdi herkeämättä katsoi häneen silmin, jotka olivat aivan toisenlaiset kuin ne tummat silmät, jotka hänestä kerran olivat tuntuneet niin pohjattoman syvällisiltä. Näissä kirkkaissa sinisissä silmissä kuvastui yhtä paljon rakkautta, yhtä paljon hellyyttä — täydellistä, uskollista antaumista. "Sanokaahan nyt jotakin!" virkahti Lili lopuksi. "Miksi te että puhu mitään?"

"Enhän minä saa!" Heinzin ääni oli käheä mielenliikutuksesta. Nyt tavotteli hän Lilin kättä, tämä pyrki lempeästi vetämään sen pois, mutta hän piti siitä auttamattomasti kiinni. "Huomenna minun täytyy lähteä pois — ken tietää, palaanko takaisin, — saanko minä toivoa", — hän sai vaivoin puhutuksi — "saanko ottaa mukaani sotaan toivon — toivon — —"

"Toivon?!" toisti Lili koneellisesti. Ah, hän tiesi liiankin hyvin, mitä toivoa Bertholdi tarkoitti. Mutta voiko hän, saiko hän suoda hänelle toivoa? Vuorenrinteellä oli hauta, jonka ympärillä tuulet suhisivat ja laviinit jylisivät. Hän, joka siinä lepäsi, ei kuullut tuulten suhinaa eikä laviinien jylinää, mutta hän kuuli, kuinka hänen leskensä nyt tässä puhui toiselle miehelle. Lilin sydän tykytti tuskaisesti, häpeänpuna kohosi hänen kalpeille kasvoillensa. Hitaasti pudisti hän päätänsä: "Mieleni täyttää niin syvä suru." Rukoilevasti katsoi hän ystäväänsä, hänen ilmeensä oli liikuttava. "En voi antaa teille toivoa, — en sitä toivoa, jota te tarkoitatte."

Bertholdi yritti hypähtää pystyyn, sanoa jotain, huutaa jotain, kirkaista. "Hiljaa!" äännähti Lili.

Hänen lempeä äänensä, joka oli hiukan vavissut, kävi lujaksi. "Häpeäisin omaa itseäni, jos voisin niin pian unohtaa menneisyyden. Miesparkani oli minulle kerran hyvin, hyvin rakas. Ja nyt" — hän irroitti kätensä, jota Bertholdi yhä piteli, ikäänkuin verhoutuen mustan pukunsa suojaan, hän veti sen ahtaammin ympärilleen, — "nyt mietiskelen sitä, kuinka surullista on, että kaiken piti käydä sillä tavoin. Ja kuitenkin — kuinka hyvä!" Hän koetti hymyillä, hän katsoi avomielisesti nuoreen mieheen: "Luuletteko, että olisin enää voinut viihtyä Italiassa? Tuo maa on minulle rakas, — mutta nyt? Ei, siitä ei ikinä olisi tullut hyvää. Parempi on, että kävi näin."

Bertholdi tavotteli jälleen hänen kättänsä, hänen molempia käsiänsä: siinähän hän itse sanoi, että oli hyvä että hän oli tullut vapaaksi. Italia ei enää koskenut häneen, täällä, täällä oli Saksanmaa ja saksalaisen miehen rakkaus. "Hyvä, rakas rouva!" Mitä kaikkea tahtoikaan hän sanoa hänelle, miten häntä rukoilla, houkutella, — anastaa hänet omaksensa kuin valloitetun kaupungin! Kiihkeän intohimoisesti, antautuen kokonaan tunteittensa huumaukseen halusi hän vetää hänet puoleensa, huutaa hänelle sadoin, tuhansin kerroin: "Unohda entiset, nauti nykyhetkestä, — rakastan sinua, rakastan sinua!" Mutta tuo kaikki jäi tekemättä. Katse tuikeana peräytyi Lili, ja kuin arvaten nuorukaisen ajatukset hän lausui: "Jos todella olette minun ystäväni, ette saa puhua minulle tuolla tavoin. En tahdo kuulla mitään. En myöskään tahdo toistamiseen kokea kaikkea odotuksen tuskaa ja hätää, jonka jo kerran olen kokenut, — en kestä, en kestä sitä. Jääkää hyvästi, rakas ystävä!"

Nyt yritti hän ojentaa Bertholdille molemmat kätensä. Mutta tämä ei huomannut tuota hänen liikettänsä. Ei hän myöskään huomannut, kuinka kalpeat Lilin kasvot olivat, ei hänen arkaa, tuskaista katsettansa. Hän näki vain, että hän väistyi, huomasi vain hänen vastarintansa. Se auttoi hänet tyyntymään. Nyt tuli hän jälleen tajuihinsa. Hän oikaisi itsensä, ikäänkuin puolustautuaksensa jotakin vastaan: hän tahtoi salata, kuinka läheltä tämä häneen kävi! Ja kumminkin tuntui elo hänestä äkkiä täysin arvottomalta, mitättömältä kaikki, minkä puolesta hän oli taistellut. Hän olisi halunnut heittäytyä maahan kuin hillitön poikanen. Mutta hän kumarsi Lilille teennäisen kohteliaasti: "Voikaa hyvin, hyvä rouva!"

Lilin silmät kyyneltyivät. Oi, jospa hän tietäisi, mitä Lilin mielessä liikkui! Nyt hän läksi hänen luotansa — tällä tavoin — ja kumminkaan ei Lili olisi tahtonut mitään niin kuin kietoa kätensä hänen kaulaansa ja kuiskata hänen korvaansa: "Oi palaa, palaa myöhemmin!" Mutta hänen täytyi sittenkin antaa hänen mennä menojansa; hän tunsi sen selvästi: oli tarpeen vain sana, katse, hengähdys — ja se, mitä hän pelkäsi, olisi tapahtunut. Luutnantti Bertholdi oli vapaa, hänen ei tarvinnut tehdä kenellekään tiliä teoistansa, mutta hän, Lili?! Hänen leskenpukunsa oli vielä uusi, hänen miehensä hauta ei ollut vielä ruohottunutkaan. Hän oli vielä sidottu. Hänen oli tehtävä tiliä miehellensä, joka maailman silmissä oli kuollut, vaan joka eli häneen nähden. Ei, hän ei voinut sille mitään, tällaiseksi täytyi jäähyväisten muodostua. Toisin ei saanut olla.

Mutta siihen ei hän voinut mitään, että hänen silmistänsä alkoi tipahdella kyyneleitä. Niitä ei Bertholdi nähnyt. "Palatkaa myöhemmin!" kuiskasi hän. Poistuva mies ei kuullut hänen sanojansa.

Heinz oli jäähyväisiksi suudellut häntä kädelle, nyt hän oli ovella. Hän oli jo tarttunut kädensijaan — tunteet pyrkivät äkkiä valtaamaan Lilin mielen. Äkkiä tuli hänen eteensä kysymys: oliko kieltäytyminen todellakin paikallaan? Ilta oli niin pimeä, kaikkialla vallitsi hiljaisuus, talo oli yksinäinen ja tässä olivat vain he molemmat — kahden kesken — ulkona maailmassa odotti tuska ja taistelu — — — Hän rientäisi — rientäisi hänen jälkeensä! Ken voisi estää häntä tarrautumasta häneen kiinni, häntä pidättämästä?! Hänen nuoruutensa, hänen luontonsa vaati oikeutensa. Hän rakasti tuota miestä, sen tunsi hän tänä hetkenä selvästi, — mitä häneen koski mikään muu?!

Mutta vaieten hän taivutti päätänsä jäähyväisiksi, saattoi vierastaan eteiseen, kumartui kaidepuitten ylitse ja tervehti vielä kädenliikkeellä.

Heinz ei ollut enää katsahtanut taaksensa, ei luonut enää silmäystäkään häneen. — —

Sokean tavoin hapuillen oli Bertholdi tullut talosta ulos. Pimeä katu näytti hänestä vielä pimeämmältä, ja hänen korvansa olivat kuurot, — kuurommat kuin monipäiväisen rummutuksen jälkeen sotakentällä. Hänen polvensa notkuivat, hänen kasvonpiirteensä vavahtelivat. Hermot tekivät hänelle jälleen kepposen, kuten pahimpain päiväin jälkeen Marnen luona.

Hän kuuli kimeän huudahduksen, joka saattoi hänet säpsähtämään. Seurasi toisia huutoja, — lapsia siellä oli, jotka pitivät niin kovaa ääntä. Asemalta päin, pääkatua pitkin, kuului reippaita, hypähteleviä, tepastelevia askeleita. Joukko poikasia juosta lotisutteli läpi syvimmän loan, lätäköt roiskahtelivat, jokainen halusi olla etumaisena. He kirkuivat, nauroivat, toitottivat iloiten ja riemuiten: "Huomenna on lupa! Huomenna on lupa!"

Ja kellot alkoivat jälleen soida, — kumeasti, juhlallisesti. Ovet paukkuivat, akkunat aukenivat: soitettaisiinko kolmeen kertaan? Hiljainen katu oli äkkiä käynyt eloisaksi, pimeä esikaupunki valoisammaksi. Soitto lakkasi, alkoi uudelleen, lakkasi taas ja alkoi sitten kolmannen kerran.

Liput liehumaan! Cettinje, Cettinje! Montenegron pääkaupunki oli valloitettu. Jälleen yksi kaupunki lisää.

XI.

Uusien joukkojen lähtiessä rintamalle, kajahtivat eläköön-huudot jo hiukan laimeammin. Sotaa oli kestänyt jo liian kauan! Kaksi sotatalvea — se kysyy lujuutta! Lomalle päässeet, jotka tulivat lännestä, olivat kertoneet kammottavia seikkoja, — ei siis ihmekään, jos moni nuorukainen, joka ei ollut ennen pelosta tiennyt, tunsi selkäänsä karmivan. Mitäpä hyödytti, joskin Montenegro oli pyytänyt rauhaa — pienet varkaat hirtetään, suuret päästetään menemään — mitään rauhantuntua ei ilmassa vielä ollut. Ja kumminkin oli luonnossa jo kevään oireita. Varhain se oli tullutkin. Jo helmikuussa soittelivat sääskipatsaat sulaneissa puutarhoissa, viettäen iloisia karkeloita.

Kuuma ottelu oli käynnissä Verdunin edustalla. Onneansa sai kiittää se, ken siellä henkensä säilytti. Ne vaimot, jotka tiesivät miestensä siellä olevan, käyttäytyivät kuin hätääntyneet kanat, joita haukka ajelee. Kenpä heistä voikaan varmuudella sanoa: Mieheni elää vielä! Ei saapunut kirjeitä, ei kortteja, — ne takavarikoitiin. Tavarakääröjä ei nyt myöskään käynyt lähettäminen. Se oli melkein raskainta kaikesta. Kuinka halukkaasti olikaan ostettu kala- ja lihasäilykkeitä, konjakkipulloja, leivoskoteloita, suklaalevyjä, virvoituskaramellejä, niin että ne korkeasta hinnastaan huolimatta katosivat näyteakkunoista nopeasti kuin akanat tuulessa. Kenpä olisi epäröinyt laskea viimeiset setelinsä puodintiskille yhdenkin makupalan lunnaiksi. Tiesihän näin edes toimittaneensa miehellensä päivän, jolloin hän sai syödä jotain mieleistänsä. Moni muoriparka tutki ensin varovasti kielenkärjellään makeisia, joita laitteli kääröön: oivallista, ei siinä ollut vielä mitään lisäkettä, vaan ihka oikeita jauhoja, oikeata voita. Poikanenhan oli niin perin ahnas leivoksille! Ja muori myhähteli tyytyväisenä ja tunsi vielä makean maun kielellänsä syödä natustaessaan kuivaa leipäänsä.

Lomasta ei näyttänyt olevan tietoakaan, lännestä ei saapunut ketään. Venäjältä tuli joitakuita, mutta se rintama ei erikoisemmin kiinnittänyt mieliä. Verdun, Verdun — siinä kiertelivät kaikkien ajatukset. Lukemattomat lapset Saksan valtakunnassa panivat kätensä ristiin iltarukoukseen isän puolesta, joka oli valloittamassa Douaumontia ja Vauxia, noita panssarilinnoituksia, jotka antoivat pahempia iskuja kuin minkään hirviön hampaat. Lukemattomat sydämet avarassa Berlinissä jähmetytti kauhu kuolinilmoituksista, joita oli palstojen täydeltä sanomalehdissä, — jäisikö ainoatakaan eloon! 'Kiihkeitä jälkijoukkojen taisteluita',— jokainen tiesi, mitä se merkitsi.

Esikaupungissamme oli niistä vaimoista, joiden miehet olivat Verdunin edustalla, Dombrowskin eukko ehkä ainoa, joka ei ollut menettänyt naurulahjaansa. Että Stanislaus ei kirjoittanut, se ei tuottanut hänelle levottomuutta, — olihan hän usein ennenkin ollut kirjoittamatta. Lyhyet olivat tiedonannot aina olleet: 'Rakas Minka, olen terve. Näkemiin. Tervehdys Stanislaultasi.' Mitäpä väliä sillä oli, lukiko hän tuon vai oli lukematta! Miesparka oli huono kynäniekka. Huonohan hän itsekin oli. Hänen kaukaisessa kotiseudussaan Ylä-Sleesiassa, missä hän oli tutustunut mieheensä ollessaan kaivostyössä mukana hiilten kuljetuksessa, ei vaadittu kaunokirjoitustaitoa. Nyt oli Stanislaus jo liian vanha sitä oppiakseen, lähenteli jo neljääkymmentä. No, hän oli varmastikin vielä elossa, jos niin oli Jumalan tahto. Eikä Minka edes varmasti tiennyt, oliko hän mukana juuri Verdunin edustalla, hänen viime korttinsa leimassa oli vain ollut 'Länsirintama'.

Sillävälin kuin toiset naiset, joita kaunis Minka tapasi ostoretkillään, olivat kuin tuulessa lepattavat sammuvaiset liekit, komeilivat hänen kasvonsa miellyttävän täyteläisinä. Hänen toimeentulonsa ei ollut niinkään huonoa. Saihan sitä sentään ansaituksikin, kun vain osasi pitää huolta itsestänsä. Olihan hänellä maapalstansa ja voihan sitäpaitsi — sitäpaitsi — hän ei sanonut suoraan, millä tavoin sitäpaitsi kävi ansaitseminen. Mutta vihjauksia hän sentään antoi tuon tuostakin. Kun hänen vuokralaisensa vakava katse silloin kiintyi häneen nuhtelevana ja hiukan halveksivana, tyrskähti hän nauruun. Aika typerä hän oli, tuo Hieselhahnin tyttö, eihän hän ollut lainkaan ruma, olisihan hänelläkin voinut olla paremmat päivät. Tulisipa vain kerrankin hänen seurassaan käyskentelemään asemalla, missä kaupunkiin majoitetut sotamiehet ostivat Dietrichiltä sikareja tai seisoskelivat ilmoitustaulun luona sotauutisia lueksien. Silloin olisi varmaan hänenkin osalleen löytynyt jokin, joka omisti jotakin. Oma syynsä, jos hänen oli vaikea tulla toimeen!

Gertrud oli jäänyt velkaa vuokrastansa. Tänään alkoi maaliskuu, hänen olisi ollut jälleen maksettava, eikä hän voinut maksaa edellistäkään. Epäröiden astui hän keittiöön, missä Minka Dombrowski istui kuuman hellan ääressä selkäänsä lämmitellen. Minka oli vielä puettuna aamutakkiin ja alushameeseen, uniset silmät puoliummessa. Gertrudista oli kuin olisi hänen mieltänsä alkanut etoa — tuossa istui vaimo laiskana ja tyytyväisenä, ja Dombrowski makasi tuolla kaukana mutaisessa juoksuhaudassa tai ehkäpä verissään. Hänelle kohosi kurkkuun jotain, joka pyrki esiin, mutta hänen täytyi pidättää jokainen nuhteen sana ja hillitä katseensakin. Hänellähän oli anomus lausuttavana. Katse maahan luotuna meni hän lähemmäksi.

"Jo hereillä?" sanoi Minka, raaputtaen tuuheata tukkaansa. "Juon vielä kupin lisää, kovin on vielä varhaista. Kas tässä" — hän veti paikaltaan nousematta kupin lähemmäksi ja kaatoi siihen, "maistuu kai teillekin päivän alkajaisiksi kulaus kuumaa."

"Ei, kiitoksia." Gertrudista tuntui ettei hänen käynyt nauttiminen tippaakaan, niin viehättävältä kuin juoma tuoksahtikin. Se oli vielä oikeata kahvia; pitkiin, pitkiin aikoihin ei hän enää ollut saanut sitä maistaa. "Nyt on jo maaliskuu", alkoi hän soperrella, "mutta en voi kumminkaan maksaa teille — maksaa vuokraa — muuta kuin kuluneelta ajalta."

"No, antaapa olla sitten." Minka haukotteli. "Paljonkos te sitten olette minulle velkaa?"

"Koko helmikuulta vielä", sanoi Gertrud hiljaa. Hehkuva puna kohosi hänen poskillensa.

Kaunis Minka kuunteli häntä tyynesti. "Ei se ole niin vaarallista", naurahti hän, "nälkään en silti kuole. Maksatte sitten ensi kuussa kaikki kerrallaan."

"Kun vain voisin!" Ahdistava tuska saattoi Gertrudin äänen melkein kuulumattomaksi. "Enhän olisi muutoin velkaantunut, vaan kun minun täytyi lapsen sairauden takia jättää reppujen neulonta ja hakea sitten muuta työtä. Olkisäkkien neulomisesta maksetaan vähemmän. Älkää panko pahaksenne!"

Hän laski rahojansa hellan reunalla. "Tämä on siis helmikuulta. Ja te suostutte vielä odottamaan? Monet kiitokset!"

Dombrowskin eukko kaatoi itselleen lisää kahvia ja pani kaksi palaa sokeria sekaan. "Kohtapuoleenhan kuuluu sokeristakin tulevan loppu. No, mitäpä siitä, kun vain miehiä on olemassa!" Hän päästi helakan naurun. "Älkäähän toki heti joutuko noin kauhistuksenne, neiti, minähän tarkoitan vain että on sotilaita antamaan ranskalaisille selkään."

Oli vielä varhainen aamu, aurinko ei ollut vielä noussut. Pienen keittiönakkunan himmeistä ruuduista tunki sisään kostea, kelmeä hämärä. Ulkona odottelivat kedot kevään saapumista, mutta ne vaikuttivat vielä elottomilta, — väritöntä oli versova vilja. Lyijynkarvaisena kuvastui kaukainen metsä. Pihassa paukutteli kevättuuli vajan ovea. Ja tuota tuulta vastaan täytyi Gertrudin nyt lähteä taistelemaan — häntä puistatti. "Olisittekohan, Minka, kiltti ja pitäisitte lasta hiukan silmällä? Nyt se on juonut maitoa. Päivällisliemen olen pannut uuniin. Ja ettehän te unohda häntä." Pää kumarassa poistui hän. Ei olisi ollut ensi kerta, jos Minka olisikin unohtanut pienokaisen.

"Odottakaas hiukan!" huusi Minka. Hän hypähti paikaltaan ja juoksi toisen jälkeen. Kaunis Minka ei ollut kostonhaluinen. Tänä hetkenä kuvastuivat hänelle vain Gertrudin alakuloiset kasvot, eikä hän ajatellut hänen halveksivia katseitansa tai kieltäytymistään lähtemästä asemalle hänen kanssaan. Hän laski upean käsivartensa tytön hartioille: "No, pää pystyyn! Vuokrasta viisi! Kas tässä!" — ja hän riensi hellan luo, otti rahat, antaaksensa ne Gertrudille takaisin: "Otatte nämätkin takaisin. Maksulla ei ole mitään kiirettä!"

Gertrud ei ottanut rahaa takaisin. Mutta kun hän nyt riensi asemalle nopein askelin, kuvastui tuulen tuoksinassa koko ajan hänen eteensä tuo täyteläinen, kirkassilmäinen nainen. Työssäkään ollessaan ei hän saanut häntä karkotetuksi luotansa. Miten kävisikään, jos mies saisi siitä vihiä? Varoituksista ei Minka välittänyt. Eikä ollut edes kysymys yhdestä vain! —

Naisilla, jotka neuloivat Gertrudin kanssa olkisäkkejä isossa kylmässä piharakennuksessa, joka aikaisemmin oli ollut työpaja, oli tänään paljon kertomista. Tänään ei saatu valmiiksi niin monta kappaletta kuin muulloin, yksin ahkerimmatkin urakkatyön tekijät keskeyttivät tuon tuostakin neulontansa. Kaikkien mielet olivat kiihdyksissä. Eiköhän neiti ollut vielä lukenut siitä. Johan siitä oli kaikissa lehdissä!

"Tuollainen katala luontokappale, mokomakin ketkale! Mies sodassa ja hän hankkii itselleen rakastajan. Mies saa lomaa ja ehtii kotiin ennen kirjettä, jonka piti siitä ilmoittaa. Joku päästää hänet sisään, pilkkopimeässä hän kiipee portaita ylös — Ackerstrassen varrella se oli, pihanpuolella neljännessä kerroksessa. Hän hiipii hiljaa, aivan hiljaa, — kuinka onkaan vaimo iloitseva! Silloin kuulee hän sisältä miehenäänen — seis, ken siellä on hänen luonaan? Tuota ääntä ei hän tunne — outo vieras hänen talossaan! — ja kello puoli kaksi yöllä! Hän tirkistää avaimenreiästä, — avain on lukossa, eikä hän näe mitään, mutta oven alitse tunkee hieman valoa. Vaimo ei ole yksin, hänellä on joku luonansa! Nyt nauraa hänen vaimonsa — kuinka tuttu onkaan hänelle tuo nauru! Ja helliä siellä ollaan! Tuhat tulimmaista, kirotut konnat! Ja hän, aviomies, seisoo tässä pääsemättä sisään!"

"Ja sitten hän potkaisi oven auki", kertoi toinen. "Ja kun hän nyt ponnahti sisään kuin pommi keittiöönsä, näki hän kaikki. Juuri oikeana hetkenä. Silloin hän surmasi miehen. Käykö häntä siitä moittiminen?"

"Siitä ei mulla ole tietoa. Kirkunut oli vaimo kuin hullu. Lähtönsä kai hänkin olisi saanut, vaan ihmiset ehtivät apuun, paha kyllä. Olisi mun puolestani saanut tappaa hänetkin".

"Malttakaa mielenne", sanoi vanha vaimo, joka tähän saakka oli vaiennut, ja omituinen hymyily, puolittain ivallinen, puolittain alakuloinen, väreili hänen ryppyisillä, kärsimysten runtelemilla kasvoillansa. "Miehet tekevät juuri samaten. Luuletteko te sitten, että he ranskattarien seurassa, tai missä milloinkin ovat, aina pysyvät uskollisina? Se ei pälkähtäisi heille päähän! Mutta me, me" — hänen käheä äänensä kävi äkkiä kimakaksi ja kiivaaksi — "me emme saa tehdä mitään sellaista. Luuletteko te sitten, että tuollaisen nuoren vaimon, — joka kenties ei välitä ollenkaan miehestänsä tai kenties ajattelee häntä aivan liiaksikin, — luuletteko että hänen on niin helppoa olla yksin? Aivan yksin, ilman mitään sydämen tyydykettä."

"No jopa nyt jotakin!" Nuorempi vaimo, joka äsken oli puhunut, oli vallan kauhuissaan. "Ja te puolustatte sitä vielä! No niin, teiltähän sitä kyllä voi odottaa!" Sana 'teiltä' kajahti halveksivalta. "Sen sanon, että jos mieheni tulisi sodasta ja minä olisin tehnyt jotain sellaista, — silloin ei minun kävisi hyvin!"

Asiaa pohdittiin eri puolilta. Toisista vaimoa kyllä kävi puolustaminenkin, toisten mielestä olisi ollut oikeinta toimittaa uskoton vaimo rakastajansa matkaan. He joutuivat siitä melkein riitaan keskenänsä. Pitikö hänen nyt sitten päästä aivan rangaistuksetta? Mies-parka teljettäisiin linnaan ja saisi kantaa murhaajan nimeä — vaimo, oikea rikollinen, jäisi vapaaksi.

"Hän on jo saanut rangaistuksensa", sanoi vanha vaimo hiljaa. Hän nyökkäsi itsekseen. Hänen mieleensä oli tullut surullinen muisto, — hänkin oli kerran ollut nuori ja jäänyt yksin. Hän pyyhkäisi otsaansa ja silmiänsä, ikäänkuin karkottaakseen jotain epämieluista.

Gertrud kuunteli hiljaa naisten keskustelua: ne lörpöttelivät ja kiistelivät, eikä nauruakaan puuttunut. Kaikki kadun loka levitettiin täällä tarkastettavaksi. Päivän tapahtumasta johtui puhe toisiin samanlaisiin juttuihin: sellaista ei tapahtunut yksistään Ackerstrassella, vaan kaikkialla maailmassa. Kertomuksen kesken kajahti tuon tuostakin ilon remahdus: aivanhan siinä sai nauraa haljetakseen!

Vanha Seifertin muori ei nauranut. Ei hän myöskään kertonut mitään. Huulet yhteenpuristettuina istui hän paikallaan, laihat kasvot liikkumattomina, ja neuloskeli vain. Hänen karheat sormensa olivat erittäin nopeat. Gertrud tarkkasi häntä: taitavuudestaan huolimatta ei hän pysynyt hänen rinnallaan. Hänen sormenpäitään kirveli karkean säkkikankaan käsittelemisestä, kova nyöri painoi haavoja ihoon. — Millainen ihminen lienee tuo nainen ollut? Hän näytti siltä, kuin jokin raskas taakka painaisi hänen mieltänsä. Ehdottomasti tuli Gertrud yhä uudelleen luoneeksi häneen katseen. Muori lienee vainunnut uteliaisuutta tuossa katseessa, sillä hän sanoi raa'asti: "Ei minussa ole mitään katselemista!" Gertrud punehtui ja mumisi jotain anteeksipyynnön tapaista.

Päivällisajan lähetessä katosi Seifertin muori hetkiseksi "Nyt hänen täytyy mennä poikaansa ruokkimaan", sanoi nuori soturinvaimo, joka istui Gertrudin vieressä. "Älkää katsoko häneen niin usein, neiti, hän ei voi sietää sitä. Hänellä on nimittäin muuan arka kohta — entisajoilta. Hänen miehensä oli sodassa vuonna seitsemänkymmentä."

"Mitä hän sitten teki silloin?" kysyi Gertrud, omituisen liikutuksen valtaamana. Vanha vaimo oli näyttänyt siltä, kuin hän ei voisi ikinä enää tuntea iloa.

Toinen kohautti hartioitaan: "Aivan tarkoin ei asiaa tiedetä. Varmaan hänelläkin oli rakastaja; sentähden hän myöskin puolustaa tuota Ackerstrassen vaimoa. Joku aika sitten oli täällä neulomassa muuan nainen, joka tunsi hänet tarkemmin. Oikeuden edessä kuuluu hän silloin olleen, vaan hänet vapautettiin todistusten puutteessa. Hänen pojallansa ei ole lainkaan käsivarsia, — ne ammuttiin pilalle Semiselin luona."

Vaimoparka! Gertrudin täytyi ajatella häntä vielä, kun hän jätettyään kylmän työhuoneen istui junassa, matkalla kotiin. Vieläkin kammottavampaa on, kun täytyy vanhana sovittaa, mitä nuorena on rikkonut! Ja noiden ryppyisten, kärsivien kasvojen rinnalle kuvastui hänen eteensä Minka Dombrowskin pyöreä, alati tyytyväinen muoto.

Olkisäkkien neulomisella ei käynyt liikoja ansaitseminen. Se oli työtä, johon oikeastaan pystyi ken tahansa, joka vain osasi arastelematta käytellä karkeata neulaa. Mutta nykyisin ei käynyt työtä juuri valikoiminen. Ei edes senkään, jolla oli rahaa yllinkyllin, ollut nykyisin aina niin helppoa saada syödä kylläksensä. Leipä, liha, voi, ihra, jauhot, sokeri — kaikki oli saatettu korttijärjestelmän alaiseksi.

Jos sotaa kestäisi vielä kauan, saisi joka kulauksen vettä, joka siemauksen ilmaa ainoastaan kortilla! Ja sitten tuo alituinen jonottaminen, ennenkuin sai viheliäisen osansa! Berlinissä, jossa oli niin paljon ihmisiä, oli pahinta. Siellä seisottiin pitkinä jonoina voi- ja lihapuotien edustalla, satalukuisina, vaimo vaimon takana. Ellei samalla olisi käynyt jutteleminen, olisi se ollut vallan kauheata. Nyt sen sentään kesti jotenkuten.

Esikaupungissa oli elanto myöskin sangen kuivaa. Ellei Minka Dombrowski olisi avustanut Gertrud Hieselhahnia jonottamisessa, olisi hänen täytynyt nähdä nälkää; eihän hänellä ollut aikaa seisoskella tuntimääriä vuoroansa odottamassa. Minkaa huvitti jonottaminen. Kevät teki tuloansa, ilma oli leudompaa, oli varsin miellyttävää, kun lempeä tuuli hiveli poskia ja leikiskeli niskatukalla. Kauniista Minkasta tämä tuntui kuin hyväilyltä. Noiden kalpeitten kasvojen rinnalla kiinnittivät hänen kasvonsa kaksin verroin huomiota. Toisenmoiselta hän näytti kuin Margareta Dietrich, joka myöskin väliin tuli koppinensa jonottamaan ja seisoi niin ajatuksiinsa vaipuneena, ettei ollenkaan huomannut, milloin hänen vuoronsa tuli. Mutta enimmäkseen tuli rouva Dietrich itse, hiljaisena, alakuloisena ja arkana. Jos ken kysyi jotain hänen tyttärestänsä, vavahti hän kokoon. Margareta Dietrich odotteli yhä edelleen sulhastansa. Kaapissa, valkoiseen verhoon käärittynä, riippui hänen morsiuspukunsa, valmiina pantavaksi päälle. Neulojatar, jolla oli itsellään sulho sodassa, oli työskennellyt oman rakkautensa ja kaihonsa kannustamana. Joka poimu, joka sauma oli kuin hengähdys vain, kuin tuoksu, haave. Joka ilta kohotti Margareta ennen levolle menoansa hiukan verhoa: siinä odotteli morsiuspuku valkoisena, silkkisenä, onnea lupaavana. Hän jäi seisomaan, vaipuneena sen katselemiseen, hänen silmiinsä tuli autuaallinen haaveileva ilme, hänen huulillensa eksyi hetkiseksi vieno hymyily. Hän ei voinut poistua paikaltansa. Avojaloin seisoi hän kauan, kauan, huomaamatta kuinka kylmä huoneessa oli. Luisevina pistivät hänen laihat hartiansa esiin paidan pääntiestä, hän kävi kylmästä siniseksi, mutta ei huomannut sitä. Tuossa, tuossa riippui koko hänen onnensa! Vaivoin vain raski hän vihdoin päästää verhon alas. Päivän viimeisenä muistona, yön unelmana seurasi morsiuspuku häntä. —

Tänään oli hänen äitinsä mennyt pois kotoa. Siitä päivästä saakka, jolloin Margareta oli rientänyt kirkkoon, nähdäkseen Bertholdin häät, oli äiti tuskin enää rohjennut lähteä pois kotoa. Silloin oli kaksi säälivää naista tuonut hänen tyttärensä kotiin, kuljettaen häntä keskellänsä kuin tahdotonta olentoa. Kuullessaan äidin huolestuneen kysymyksen: 'Lapsi, mikä sinun on?' oli Gretchen alkanut itkeä kiihkeästi. Hän nyyhkytti ääneen. Mutta sitten hän alkoi nauraa, — nauroi, nauroi, ainakin puolen tuntia. Rouva Dietrich ei voinut enää vapautua tuosta muistosta, hän oli siitä saakka ollut ainaisen levottomuuden vallassa. Tänään oli Gretchen houkutellut häntä tähän tapaan: täti kaupungissa pahastuisi kovin, ellei hänen ainoa sisarensa tulisi toivottamaan onnea hänen syntymäpäivänään. Olihan vielä lisäksi sunnuntaikin, puoti oli kiinni, ilma kaunis. Niin oli hän sitten päättänyt lähteä. Olihan Gretchen tänään aika virkeä ja niin levollinen.

Ehdittyään jo melkein aseman luo, palasi hän vielä kerran takaisin, — jokin sisällinen voima suorastaan pakotti hänet siihen. Oliko varmaa, ettei Gretchenillä ollut mitään mielessänsä? Mutta hän istui aivan levollisena etuhuoneessa, lukien jotain kirjaa. Ihmeissään hän katsahti ylös, äidin palatessa takaisin. Rouva Dietrich keksi tekosyyn. "Olenkohan ehkä unohtanut käsineeni tänne." Hän oli hakevinansa.

"Mutta, äitikulta, sinullahan on se kädessäsi!" huudahti Gretchen, nauraen hänelle.

"No, jopa nyt jotakin!" sanoi rouva Dietrich, nauraen hänkin. Sitten hän suuteli tytärtänsä. "Näkemiin sitten!"

Nyt oli Margareta Dietrich aivan yksin. Yksin —! Hän sulki kirjan äkkiä ja hypähti pystyyn, katsoen omituisesti hymyillen ympärillensä. Tuossa riippui vanha seinäkello seinällä. 'Tik, tak!' Siinä ainoa ääni, mikä tunki hänen korviinsa, muutoin oli aivan hiljaista, Jumalan kiitos! Eikä senkään enää tarvinnut jatkaa nakuttamistaan, se vihloi hänen korviansa. Hän hypähti tuolille ja pysäytti heilurin. Häntä aivan huimasi katsoessa sen ainaista kulkua edestakaisin.

No niin, nyt oli kaikki hyvin! Hän hengähti helpotuksesta. Sitten hän juoksi huoneensa taustaan. Hän avasi kaapin ja otti verhoon käärityn puvun esiin. Kantaen sitä edessään ojennetuilla käsivarsillaan, toi hän sen etuhuoneeseen. Tänään oli hän kerrankin omissa hoteissaan! Täällä oli valoisampi ja peili oli isompi. Arasti katsoi hän ympärilleen. Hänestä tuntui sentään siltä kuin sisällä olisi ollut joku. Ei ollut! Tänään voi hän kenenkään häiritsemättä leikkiä häitä.

Nyt nouti hän vielä morsiusseppeleen ja hunnun, joita oli säilyttänyt laatikossaan. Kuinka seppele iloitsikaan päästessään päivänvaloon! Myrtti siinä ojenteli oksiansa, sen vehreys kävi raikkaaksi. Se suorastaan pyrki hänen päähänsä, se laskeutui hänen hiuksillensa. Hänen täytyi kiinnittää se, se ei tyytynyt vähempään!

Samaten kävi puvunkin. Ennenkuin hän tiesikään kuinka se tapahtui, oli villapusero ja villahame pudonnut hänen yltään, hääpuku laskeutui hänen ylitsensä. Valkoisena ja pehmeänä verhosi silkki hänet, utuinen harso oli kuin pilvi. Se kohotti hänet korkeuksiin, kannatti häntä. Kaunis kuva hymyili hänelle peilistä, olento autuaitten asunnoilta. Nyt ei hän enää ollut Gretchen Dietrich, yksinäinen tyttö, menehtymäisillään kaihoonsa — hän oli rakastettu, kaihottu, oli morsian, joka vietti häitänsä. Heti, heti tuli hän, joka häntä halusi, — siinä oli hän!

Hän käännähti nopeasti, hänen hymyilevät kasvonsa kävivät vieläkin hymyilevämmiksi, hiljaisella huudahduksella ojensi hän kätensä: "Nythän tulet!"

Kuin kaukaisesta etäisyydestä ja kumminkin niin läheltä kajahti vastaan: "Tulen luoksesi!"

Gretchen vaipui hänen povellensa, sulho sulki hänet syleilyynsä — lujasti, lujasti — niin lujasti että hän valitti. Mutta hän ei irroittautunut hänen syleilystänsä. Joskin se tuotti tuskaa — kiihkeätä tuskaa — ja hänen rintaansa ahdisti kuin kammottavassa kouristuskohtauksessa, joka salpaa hengityksen, pysäyttää sydämen, rakkauttahan se silti oli, iäistä rakkautta! Huumaantuneena sulki hän silmänsä. Niin juuri, ei mitään nähdä, kuulla vain, mitä hän kuiskaili!

Ja sulho irroitti seppeleen hänen tukastansa, ja levollisena hän salli sen tapahtua. Siinä se nyt oli maassa, tuo ihana seppele! Hän pyrki sitä ottamaan, mutta sulho esti sen ja sanoi: "Jätä se, et tarvitse sitä!"

"Siellä, minne menemme, ei ole ruumisarkkuja. Siellä on ainoastaan vuode täynnä iloa, iäistä nautintoa!" Sulho lykkäsi jalallaan seppeleen syrjään. "Tuletko sinne kanssani?"

Sulho oli kiihkeä ja hillitön, hän kävi kärsimättömäksi. "Tule, tule jo!"

"Mitä äidistä ja hänen huolehtimisestaan — nythän olet minun, — tule, tule!"

"Rakkaani, armaani, minun täytyy pukea viitta ylleni, etteivät ihmiset näe pukuani, valkoista pukuani, joka loistaa niin kauas."

"Pue viitta yllesi, ettei kukaan näe sinua, mutta tule sitten, tule!
Minulla ei ole aikaa odottaa. On sota. Minun on liitäminen maailman
toiseen päähän, niin kiire ei minulla ole vielä koskaan ollut. Tule
Gretchen! Tule, tyttöseni! Tule, rakkahin morsiameni!"

Hänen äänensä oli kuin hyväily, hän veti tyttönsä mukaansa, hellästi, vastustamattomasti. Hän soi hänelle tuskin aikaa heittää viitan hääpukunsa ylitse. Sinne jäi hänen seppeleensä, sinne huntunsa, arkivaatteensa. Lattialle ne jäivät kaikki. Löytäisihän äiti ne siitä, korjaisi ne pois. Ei hän enää luonut katsettakaan taaksensa. Viisikolmatta vuotta oli hän elänyt täällä, näissä huoneissa. Täällä oli hän syntynyt, lapsena leikkinyt, nauranut, laulanut ensi laulunsa, itkenyt ensi kyyneleensä, uneksinut ensi unensa. Täällä oli hänen isänsä kuollut, täällä oli hänen äitinsä häntä rakastanut, hänestä huolehtinut. Mutta mitä merkitsi se kaikki!

Rouva Dietrichin astuessa nopeasti sisään, ei kukaan vastannut hänen tervehdykseensä. Hän oli palannut aikaisemmin kuin oli aikonut. Sisaren houkuttelut jäädä illalliselle, joka tänään syntymäpäivän kunniaksi oli tavallista runsaampi, eivät olleet voineet häntä pidättää. Hänen täytyi lähteä kotiin, täytyi lähteä. Levottomuus pakotti hänet matkaan. Gretchen oli nykyisin aina niin omituinen, oli paha, että hän oli jättänyt hänet niin kauaksi yksin. Ei ollut vielä aivan pimeä, ilta oli vasta saapumaisillaan. Hän näki jotain valkoista maassa ja sitten kompastui hän. Mitä siinä olikaan? Hänen jalkaansa oli kietoutunut jotakin. Pieniä keinotekoisia vahanuppuja, valkoisia kukkia, tallattuja oksia. Kuin hautaseppeleestä. Taikauskoinen kammo valtasi hänet.

Käsitellessään levottomana tulitikkuja, menetteli äiti niin kömpelösti, että tikku toisensa jälkeen suhahti tuleen ja sammui. Vihdoin sai hän valkean sytytetyksi. Tuossa oli maassa tumma hame ja tumma pusero, jotka Gretchenillä oli tänään ollut yllään, ja pitkä valkoinen harso kiemurteli niiden ylitse kuin käärme. Mitä merkitsi tämä, mitä tämä kaikki merkitsi?! Epäselvä kauhuntunne lamautti äidin, hän seisoi kuin jähmettyneenä. Kuinka olivat huntu ja morsiusseppele joutuneet tähän?

"Gretchen! Gretchen!" Äidin huuto kajahti tyhjässä asunnossa. Mitä olikaan tytär nyt jälleen tehnyt? Ja poissa hän oli. Rouva Dietrich avasi kaapin: kaikki hänen tavaransa olivat siellä. Viitta vain oli poissa. Minne hän oli mennyt? Asemalle äitiä vastaan? Ei varmaankaan! Ystävättärensä neiti Hieselhahnin luo? Ei sinnekään. Hänhän oli niin arka, ei hän enää mennyt kenenkään luo. Ehkäpä hän oli jälleen kirjoittanut kirjeen ja mennyt viemään sitä postiin. Tuskinpa vain! Olisihan voinut olla niinkin, mutta todellisuudessa oli kumminkin toisin. Sen tunsi äiti nyt äkkiä selvästi. Gretchen oli poissa, Gretchen harhaili tuolla ulkona, jonkin sisäisen pakon ajamana. Ja yö lähestyi. Kuinkahan kauan hän jo olikaan ollut poissa? Kunpa hän vain palaisi, kun hän palaisi pian!

Vavisten valaisi äiti joka sopen, häntä hakien. Ja äkkiä hän alkoi itkeä kiihkeän tuskan vallassa: hänen lapsukaisensa, hänen Gretchen-tyttösensä — — kunpa hänelle vain ei tapahtuisi mitään pahaa! Hän tempaisi akkunan auki ja silmäili ulos.

Katu oli tyhjä, siellä vallitsi sunnuntaipäivän hiljaisuus. Toisella puolen katua seisoi ulvoen koditon koira. Se kuului kammottavalta.

Tuskan valtaama äiti katsoi kelloa. Neljältä se oli pysähtynyt. Sen alle oli asetettu tuoli, lasiovi, jonka takana heiluri oli, oli avattu, — neljän aikaan oli Gretchen siis vielä ollut täällä. Usein oli Gretchen valitellut: 'Tuo kello, se kumajaa päässäni!' Kaiketi oli hän sen pysähdyttänyt. Siitä oli jo monta tuntia.

Tornikello löi. Äiti laski. Hyvä Jumala, oliko se mahdollista, joko oli todella yhdeksän? Jospa hän ei olisi lähtenyt pois kotoa, ei olisi jättänyt Gretcheniä yksin kotiin! Yhdeksän, — eikä Gretchen vielä ollut tullut!

Usein kyllä oli rouva Dietrichin täytynyt odottaa tytärtänsä. Jos häntä halutti mennä jonnekin, teki hän sen itsepintaisesti, eikä siinä auttanut pyynnöt eikä nuhteet. Mutta tänään ei äiti kestänyt odotusta. Jonkin ihmeellisen, käsittämättömän tuntu oli jäänyt tuohon pieneen huoneeseen, tulvahti sieltä häntä vastaan, jähmettäen hänet väliin ja kohottaen väliin kuuman hehkun hänen päähänsä. Ajatukset seurasivat toisiansa yhä nopeammin, yhä kiihkeämpinä, pakottaen äidin kääntämään askeleensa jälleen katua kohden. Asemalle ensiksi. Epämääräinen toivo rohkaisi häntä. Ehkäpä hänen tyttärensä seisoisi siellä häntä odottamassa.

Ei kukaan ollut nähnyt Gretcheniä. Turhaan seisoskeli äiti asemahuoneen ovella katsoen katua pitkin puolelle ja toiselle. Hän kuuli yhä vielä kodittoman koiran ulvontaa.

Se oli pieni sievä koira, jonka pitkäkarvainen turkki hohti keltaiselta lyhdynvalossa. Hakevin katsein silmäili se häntä, kohottaen rukoilevasti käpäläänsä, mutta hän kiiti sen ohitse. 'Gretchen! Gretchen!' kajahteli huuto hänen sydämessänsä. Puoleksi tietämättään kääntyi hän kulkemaan Gertrud Hieselhahnin asuntoa kohden. — — —

Gertrud Hieselhahn oli juuri aikeissa käydä levolle. Lapsi nukkui, Minka oli ulkona, mitäpä hän yksin istuskelisi ylhäällä. Oli myöskin turhaa kuluttaa valkeata. Silloin kuuli hän nimeänsä mainittavan. Täyden hiljaisuuden keskeltä kajahti se kolealta ja aavemaiselta. Ulko-ovi oli lukittu, joku seisoi ulkona pimeällä käytävällä ja huusi häntä.

Hän avasi akkunan: "Kuka siellä on?" "Minä, hyvä neiti, minä! Onko Gretchen luonanne?" "Rouva Dietrich siellä on! Ei, ei Gretchen ole täällä. Odottakaa, tulen ulos!" Rouva Dietrichin äänessä oli jotain, joka herätti Gertrudin mielessä sääliä ja levottomuutta: hän haki lastansa!

Pienenä, tavallista pienempänä vielä, seisoi rouva-parka kuin pelästynyt otus pimeässä yksinäisellä tiellä. Apua hakien takertuivat hänen kylmänkosteat sormensa Gertrudin käteen. "Gretchen on poissa, voi hyvä Jumala tätä tuskaa! Neiti Hieselhahn, älkää jättäkö minua!" — —

Yhdessä he häntä hakivat. Kauan olivat he jo hakeneet, eivät itsekään enää tienneet kuinka kauan. Pimeitä kenttiä pitkin käydä hoipertelivat nuo kaksi yksinäistä naista. Ensiksi he hakivat talon ympäriltä, sitten kiersivät koko taloryhmän. Miksi he niin tekivät? Olisihan voinut olla niinkin, tuumiskeli Gertrud, että Gretchen olisi aikonut hänen luoksensa. Nyt hakivat he kauempaa, huudellen ja yhä huudellen. Vuoroonsa kumpikin. Sillävälin vaikeroi äiti hiljaa: olihan hän jo aikoja aavistanut, että Gretchenin kävisi lopuksi huonosti, hän ei vain ollut tahtonut sitä uskoa, vaan oli aina koettanut pettää itseänsä. Eikä hän ollut tahtonut sanoa sitä kenellekään, ei uskoa kenellekään tuskaansa. "Eihän sitä tahdo tehdä, hyvä neiti. Mutta nyt — nyt en voi enää vaieta. Voi, luuletteko te, että hän on itse tehnyt itselleen jotain?"

Gertrud puri hampaansa yhteen: kaameata tämä oli kerrassaan. Hänkin oli jo aikoja ajatellut: onko totta kaikki, mitä Gretchen puhuu? Vai onko se kaikki valhetta? Ei, valheeksi ei sitä käynyt nimittäminen. Ei valheeksi — tyttöparka! "Meidän täytyy palata takaisin, rouva Dietrich", sanoi hän lempeästi. "Täällä ei Gretchen ole. Menkäämme teille, ehkä hän jo on kotona. Ellei hän ole, menen minä vielä poliisivartiostoon."

Siitä riitti naisille puhumista, heidän seistessään seuraavana päivänä voikaupan edustalla. Niin kyllänsä kuin he muutoin olivatkin saaneet jonottamisesta, ei se heistä tänään tuntunut liian pitkäveteiseltä. Vallan kauhea oli tuon neiti Dietrichin tarina. Nythän hänen täytyisi joutua Dalldorfin parantolaan.

"Hän oli juossut pois kotoaan", kertoi muudan, "hääpuku yllänsä. Valkoisessa puvussa. Siinä oli ylt'ympäri poimuissa pieniä myrttivihkoja, ja röijyssä oli myöskin edessä myrttivihko. Friedani näki sen ollessaan tänään sanomalehtiä kantamassa. Ne toivat hänet silloin, — tänä aamuna. Poliisikonttorin vahtimestarin koira oli löytänyt hänet. Kaukana kedolla kuljun luona hän makasi mäntyvesakon alla aivan veden reunassa. Yöt ovat vielä kylmät, hän oli ollut aivan kohmettunut."

Uteliaina pyrkivät toiset lähemmäksi. "Olikohan hän aikonut hukuttautua? Ja minkä tähden?"

"No, siksi että hän on päästä sekaisin. Hänen on täytynyt odottaa liian kauan sulhastansa."

Muuan vaimo, joka oli Dietrichin perheen naapuri, kohautti hartioitaan. "Voipi olla — tai ehkä ei. Kenpä tyttöjen asiat tietää niin tarkoilleen. Se ainakin on varmaa, että jos jollakin on mielitiettynsä rintamalla eikä hän kirjoita eikä palaa, eikä toinen tiedä, elääkö hän vielä vai eikö elä, silloin voi kenen tahansa käydä kuten Dietrichin neidin."

Niin voi, — voi kylläkin! Kauhu kuvastui kuulijoiden kasvoilla, heidän katseensa kävi araksi. Kaukaa läheni heitä kovakourainen julmuri, joka kävi käsiksi sydämiin ja mursi ne, joka anasti ajatuksetkin ja hämmensi ne, niin että ne lentelivät sekaisin kuin akanat seulassa. Se julmuri oli — sota.

XII.

Kevät kehittyi kehittymistään, mutta Verdunin valloitusta se vain ei tuonut muassaan. Suunnattomia hyökkäyksiä ja vastahyökkäyksiä, uhrien luku molemmin puolin ääretön. Tänä keväänä oli harvinaisen varhain tullut lämmin, luonto pukeusi jo huhtikuussa kukkiin, mutta ken voi iloita siitä?

Kun Hedwig Bertholdi nyt kulki puutarhansa kautta, ei hän huomannut sitäkään, että syreeni pian alkaisi kukkia. Hänellä oli huolia, suurempia huolia kuin ennen. Kun Anna Maria nauroi, tuotti se hänelle melkein ruumiillista tuskaa. Vanhimpansa takia hän nyt oli enin huolissaan. Hän oli kirjoittanut, että hänen tykistöväkeen kuuluvana oli täytynyt oleksia maan alla ja tapella rottien kanssa. Hänellä oli siellä alhaalla vuode ja oikein sievä asunto. Hänen tarvitsi vain painaa nappulaa, niin tuli passaripoika, mutta tuollainen asemataistelu oli ikävintä, mitä mielessään voi kuvailla. Hän olikin tarjoutunut lentäjäksi; silloin saisi enemmän liikkumisvapautta ja tilaisuutta itsenäiseen toimintaan. Hän oli tutustunut kapteeni Bölckeen ja tämä oli puoltanut hänen anomustansa. Nyt tiesi siis äiti, ettei hän juuri tällä haavaa ollut taistelussa, vaan vaarattomalla alueella toimeensa harjaantumassa. Mutta eivätkö häntä myöhemmin odottaneet vielä suuremmat vaarat kuin Rudolfia, joka oli jalkaväessä Verdunin edustalla? Heinz teki jo lentoretkiä, ja hänen kirjeensä, joita loman jälkeen oli tullut varsin harvoin ja joissa äidin mielestä oli ilmennyt omituinen väsymys ja haluttomuus, uhkuivat nyt reippautta, joka melkein vaikutti innostukselta. Mutta äidin tarkka vaisto havaitsi niissä kaikesta eloisuudesta huolimatta jotain vallan toista: kuinka olikaan oikein Heinzin laita?

Levätessään nyt öisin vuoteessaan, lenteli hänkin. Silloin oli hänestä kuin kohoaisi hänen ruumiinsa ylös patjoilta ja hän kiitäisi kautta äärettömien avaruuksien, joita nimitetään taivaaksi, ja kauhulla hän tunsi maan väistyvän jalkojensa alta. Miksi olikaan Heinz pyrkinyt tuohon toimeen? Alinomaa sattui hänen silmäänsä kuvauksia ilmailuonnettomuuksista. Eikö Heinz sitten tiennyt että ilmailijan ammatti oli vaarallisista vaarallisinta?

"Ilmailu — sehän on suorastaan hengen turvaamista", vastasi Heinz. "Mikä ihana tunne, kun kaikesta vapaana saa jättiläislinnun siivin kiitää läpi avaruuden, mieli vapaana kaikesta muusta. Silloin ei enää ajattele entisiä, ei mietiskele millaista elämä olisi voinut olla, — kaikki on unohtunut, lentelee, lentelee vain ja nauttii lennosta."

"Miksikä olet niin huolissasi, äiti?" sanoi Anna Maria. "Minusta tuo on suunnattomasti ihailtavaa."

Mitä ymmärsikään äidin tunteita tuo nuori rouva, joka eleli käsittämättömän huoletonna päivästä toiseen? Vanhempi nainen olisi tässä voinut kadehtia nuorempaa hänen tyyneytensä takia. Mikä onnellinen luonne! Ja siitähän todella näytti, kuin olisi hän oikeassa vakuuttaessaan joka päivä: "Kyllä kaikki käy hyvin!" — sillä ainakin toistaiseksi oli hän saanut mitä parhaimpia tietoja mieheltänsä. Kirjeitä meni, kirjeitä saapui yhtä mittaa. Sotakauhujen keskellä kukoisti lemmenonni. Ja Hedwig mietiskeli mielessänsä: sellainen täytyy kaiketi vaimon olla, jotta hän voisi tehdä miehellensä elämän keveämmäksi näinä aikoina. Ei hän oikein tiennyt, oliko hänen pidettävä miniäänsä pintapuolisena vai kylmäsydämisenä, vai oliko hänen kadehtiminen häntä. Käsittämätöntä oli hänestä myöskin ollut tapa, millä nuo molemmat erosivat toisistansa. Onnesta loistavina olivat he palanneet Dresdenistä, Rudolf oli tuonut vaimonsa kotiinsa loman viime päivänä, ja illalla hänen täytyi lähteä. Anna Maria oleskelisi vain rauhallisesti äidin luona siksi kun hän palaisi, sittenhän saataisiin nähdä. Ja Anna Maria oli suostunut yhtä helposti siihen kuin kaikkeen muuhunkin. Hän oli kyllä itkenyt, kun Rudolf suuteli häntä jäähyväisiksi, mutta kun hän sitten seisoi asemalla ja viittoili hänelle, silloin oli hän kyyneleistään huolimatta hymyillyt hänelle. Hymyillen oli nuori aviomies viittoillut vastaan, vaikka hänenkin silmänsä olivat kyyneltyneet. He olivat vielä nuoria, he eivät olleet vielä kokeneet suurta surua, — surua, joka myllertää mielen mullin mallin, — he olivat onnellisia lapsia vielä.

Oli hetkiä, jolloin Hedwig Bertholdin oli vaikea arvostella miniäänsä oikeudenmukaisesti. Kuinka voikaan tämä pysyä niin hilpeänä! Tuo nauru, joka aikoinaan oli viehättänyt häntä, tuo täyteläinen, raikas nauru, se kiusasi nyt hänen hermojansa. Mutta eikö hänen oikeastaan olisi pitänyt olla iloinen siitä, että miniä kantoi ajan vaivat ja eron niin kevyesti? Entäpä jos hän olisi alati vain valittanut ja ollut epätoivoissaan! Huomaamattaan alkoi Hedwig hillitä itseään paremmin. Eihän hän voinut antaa toisen niin paljoa nuoremman saattaa häntä häpeään.

Anna Maria nautti kaikesta hyvästä, joka tuli tässä talossa hänen osaksensa. Oli sentään ihanaa olla rouva, joskin mies oli poissa. Mutta kun sota loppuisi ja Rudolf palaisi, olisi tietysti vieläkin ihanampaa. Nyt olivat hänen ajatuksensa alati kiintyneet lapseen, jota hän odotti. Vielähän kestäisi kauan ennenkuin se syntyisi, mutta hän tunsi itsensä jo nuoreksi äidiksi. Turhamielisyyttäkö se oli vai ylpeyttä, jota tuo sotalapsi herätti hänen mielessänsä? Vai oliko se jo rakkautta? Hänen ei ollut tapana tutkistella omaa itseänsä, mutta hänen sitä huomaamattaan heräsi hänessä lämmin tunne — kiintymys lapseen. Seitsemän poikaa halusi hän saada, seitsemän kaunista, tervettä, hilpeätä poikaa, seitsemän poikaa keisaria palvelemaan. Ja hiljaa rallatti hän vanhaa sotilaslaulua, jota oli tyttönä usein laulanut:

    "Sotamies se hauska veikko.
    Mieli hällä pelvoton!
    Rallalaa, rallalaa, ralla rallalalaa!"

Naapuritalojen puutarhoissa käyskentelivät molemmat nuoret rouvat. Terveenä ja pulleana katseli Anna Maria aidan ylitse: kuinka solakka olikaan rouva Rossi ja niin hento ja valkoinen! Anna Maria ihaili itseksensä tuota kaunista naista. He olivat tuttuja keskenään, sillä rouva Rossi oli kerran käynyt heillä vierailulla. Mutta Anna Maria ei ollut voinut keskustella paljoakaan hänen kanssaan, hänen anoppinsa oli huolehtinut seuranpidosta. He olivat puhelleet luutnantti Rossin kuolemasta, missä ja miten hän oli kaatunut.

Leski oli vastannut hyvin hiljaa, melkein epäröiden, noihin osaaottaviin kysymyksiin; samalla oli hänen katseensa kierrellyt huonetta hajamielisenä, levottomasti hakevana. Siellä oli ollut esillä Heinzin valokuva. Hän oli ottanut sen käteensä, antanut katseensa vaipua siihen ja pitänyt sitä sillä tavoin pitkän aikaa keskustelun kestäessä. "Se on uusin kuva pojastani", sanoi äiti. Silloin hän punehtui hiukan ja pani sen pois.

Hänen olennossaan oli jotain niin naisellista, miellyttävää ja hillittyä! Hedwig Bertholdi oli aivan ihastuksissaan.

Nyt silmäili Anna Maria jonkinmoisella uteliaisuudella tuota nuorta rouvaa. Mitähän hän mahtoikaan tehdä koko pitkän päivän? Eihän hänellä ollut miestä, jolle kirjoittaa, ei lasta, jota hoidella! Peräti ikävää ja surullista täytyi tuollaisen elämän olla. Hiljaisena käyskenteli rouva Rossi hitaasti puksipuiden reunustamain sarkojen keskellä kuin nunna; tuon tuostakin hän kumartui maahan, hän poimi orvokkeja. Hänen vakavilla kasvoillaan ei näkynyt hymyilyn kajastustakaan.

Nuori rouva Bertholdi tunsi äkkiä onnensa runsauden. Hän tervehti häntä iloisimmalla naurullansa, hän halusi osoittaa aivan erikoista ystävällisyyttä, — olihan tuo toinen niin köyhä! Kuin olisi hänellä ollut määrättömiä rikkauksia lahjoittaa, sanoi hän: "Te olette aina niin yksin, käykääpä toki meillä useammin." Ja hän ojensi hänelle kätensä.

Nyt hymyili Lili. Hän puristi ojennettua kättä, mutta sitten kävivät hänen kasvonsa heti jälleen vakaviksi. Umpimielisen karttelevasti hän vastasi: "En minä ole niin yksin, asuuhan äitinikin täällä. Mutta tietysti käyn mielelläni toistekin luonanne."

Anna Maria tunsi että hän sanoi tuon vain kohteliaisuudesta. Tietenkään hän ei tulisi. Se oli ikävää, olivathan he molemmat nuoria ja viihtyisivät hyvin toistensa seurassa. Luontaisella avomielisyydellään päätti hän olla itsepintainen: tuo nainen miellytti häntä, eikä hän halunnut tyytyä pelkkään puheparteen. "Mutta ettepä te kumminkaan tule, kun te sanotte vain noin ylimalkaisesti: 'Käyn kyllä luonanne!' Vielä mitä!" Avosuin hän pudisteli päätänsä: "Ei, siihen minä en tyydy! Teidän pitää sanoa: 'Kyllä minä tulen!' Kenties huomenna? Tai ylihuomenna? Tulkaapa vaikka ylihuomisen huomenna, mutta teidän pitää luvata varmasti. Tehän olette myöskin nuori. Minä olen kahdeksantoista vanha. Kuinka vanha te olette?" "Kaksikymmentäviisi vuotta."

"Jo kaksikymmentäviisi? Mutta eihän sekään vielä ole paljon. Olisi niin hauskaa, jos tapaisimme toisemme useammin." Äkillisen tunteen valtaamana kurotti Anna Maria käsivartensa aidan ylitse ja veti naapurinsa puoleensa. "Kiipeäisinkö minä luoksenne?" Hän yritti jo tehdä sen, mutta malttoi sitten mielensä. "Ei, enhän enää saa tehdä sellaista." Hän nauroi, ja punehtuen hän lisäsi ylpeästi: "Minun täytyy nyt olla varovainen."

Tunteen vallassa, jossa oli hitunen tuskallista kateutta, ajatteli Lili tuota ensi keskusteluaan Rudolf Bertholdin nuoren rouvan kanssa. Mikä onnellinen ihminen hän olikaan! Kenties ainoa onnellinen tuhansien joukossa — naisista varmaankin ainoa. Miehet voivat pikemmin tuntea itsensä onnellisiksi, — aika oli omansakin tuottamaan heille onnea. Eikö hänen miehensäkin ollut onnellinen taistellessaan? Eikö kuollessaankin? Ja eikö Heinzkin ollut onnellinen lentoretkillään?

Siinä ei ollut mitään outoa, että Lili oli tuolta nuorelta rouvalta tiedustellut hänen lankonsa vointia, — tiesihän tämä hänen usein olleen yhdessä luutnantti Bertholdin kanssa. Mutta hän huomasi pian, ettei Anna Marialla ollut aavistustakaan siitä, kuinka läheisessä suhteessa hän oli ollut häneen. Sen paremmin oli hän voinut kysyä: "Kuinkas miehenne veli voi kaiketi myös hyvin?"

Lili ei ollut voinut pidättää kauhun ilmausta. "Mitä!" oli hän huudahtanut, hänen kasvojensa vieno punehdus oli kadonnut, ja hän oli käynyt hyvin kalpeaksi. Hänen täytyi koota kaikki voimansa salatakseen mielenliikutuksensa; eihän hän saanut näyttää, kuinka läheltä tuo koski häneen. Nyt oli hänellä kaksinkertainen syy olla levoton hänen tähtensä. Mikä oli saattanut hänet rupeamaan ilmailijaksi? Hänkö kenties? Taivaan tähden: hänkö?!

Lili vietti yönsä kiihkeässä tuskassa. Eikö hän ollut mieletön, kun oli antanut luutnantti Bertholdin lähteä luotansa sillä tavoin? Eikö hän olisi voinut sanoa hänelle: "Nyt sinun on lähdettävä pois, mutta kun palaat, olen omasi." Oliko sitten kuolleella oikeus kaikkeen, elävällä ei mihinkään? Olihan Lili lukenut ilmaennätyksistä ja voi käsittää, että ilmojen hallitseminen voi houkutella uljasta nuorta miestä. Mutta ei, ei Heinzin sittenkään olisi pitänyt antautua tuolle alalle! Eikö hän tiennyt, että Lili väänteli täällä tuskissaan käsiään, niin että nivelet naksahtelivat? Hän ei saanut unta, ei hetkeksikään, — ah, ei koskaan enää hän voisi nukkua levollisesti!

Kuivin, polttavin silmin hän katsoi miehensä kuvaa, joka riippui vastakkaisella seinällä. Tuskaa oli hän kokenut hänenkin tähtensä, oli saanut perehtyä tuskaan, kuten kaikki vaimot, joilla oli mies sodassa. Mutta nyt yhtyi hänen tuskaansa vielä toinenkin tunne, — hänen sydämensä kapinoitsi hänen omaa itseänsä vastaan. Miksi oli hän ollut niin tyly, oli käyttäytynyt niin kylmäkiskoisesti? Ainiaan uskollisen lesken hyveeseen oli hän verhoutunut, vaikkei hänen sydämensä enää tiennyt tuosta hyveestä. Miksi, miksi piti aina koettaa pettää omaa itseänsä? Miksi piti olla niin hyvinkasvatettu, niin muodollisuuksiin kahlehdittu, ettei rohjennut sanoa avoimesti: "Olen sinun, ota omasi!"

Kiihkeän levottomuuden vallassa heittelihe tuo vaalea olento sinne tänne patjoillansa. Entä jos Bertholdi syöksyisi maahan, jos vihollisen vastarinta tai luonnonvoimien oikullisuus veisi häneltä hengen? Hän, hän yksin olisi siihen syypää! Hän voihki ääneen. Yön tuskallisessa yksinäisyydessä kuvastuivat kaikki kauhut vielä kammottavampina. Sitten heräsi hänen mielessään nuhteita Bertholdiakin kohtaan. Eihän hän ollut voinut ilmaista hänelle tunteitaan sen selvemmin kuin oli ilmaissut. "En voi toistamiseen kestää kaikkea odotuksen tuskaa ja levottomuutta", — niin oli hän sanonut — eikö Heinz ollut sitä kuullut? Kuullut oli hän kyllä, — mutta ei ymmärtänyt. Niin ei nainen puhu miehelle, josta ei välitä. Kuinka olikaan hän voinut lähteä hänen luotaan mieli täynnä uhmaa ja vihaa, niin lapsekkaan suuttumuksen vallassa, että nyt teki parastansa tuhotakseen itsensä? Rangaistuksetta eivät ne kaikki kohoa aurinkoa kohden, nuo ilman sankarit.

Vuodettaan ympäröivässä yksinäisessä pimeydessä näki Lili äkkiä edessään hänen rakkaat nuoret kasvonsa, ja raskaat kyynelkarpaleet alkoivat hitaasti vieriä hänen poskiansa pitkin. "Tulkaa jälleen!" Viimeisenä eronhetkenä oli tuo vastoin hänen tahtoansa pujahtanut hänen huuliltansa; mutta hän oli kuiskannut sen niin hiljaa, että se häipyi kuulumattomiin. Nyt, tuskissaan hänestä, joka linnun tavoin liiteli ilmassa, välittämättä siitä, mitä jätti maan pinnalle, nyt kurotti hän rukoilevasti kätensä hänen jälkeensä ja huusi rakastavaisen naisen koko hellyydellä: "Tule jälleen!"

Päivät olivat jo käyneet paljon pitemmiksi. Onnellisille voi olla mieleen, kun yöt pysyvät kauan pimeinä, mutta niistä, jotka ovat ja pysyvät yksin, tuntuu helpotukselta, kun ilta tulee myöhään ja aamu varhain. Ja kaikkialla alkoi jo vihertää. Puutarhojen pensaisiin ilmestyi lehdyköitä, ja nurmikenttien krookuskasvit olivat niin kirjavia, kuin ei talvea olisi ikinä ollutkaan. Lili kuuli rastaan laulavan Bertholdin puutarhassa ja toisen vastaavan Krügerin puksipuusaroilta. Kun hän ensi kertaa kuuli tämän kevätlaulun, heräsi jotain hänen mielessänsä. Oliko se toivon, vapautuksen tunne? Hän ei ollut koskaan saanut kirjettä luutnantti Bertholdilta, mutta hän tiesi hänen äitinsä saaneen eilen häneltä tietoja. Hän eli! Sen täytyi riittää toistaiseksi. Haaveksivin katsein silmäili Lili maalaispuutarhaa.

Siellä toimiskeli nyt rouva Krüger uutterasti. Kirkkaassa kevätvalaistuksessa näki oikein, kuinka paljon lunta tämä talvi oli sirottanut hänen tukkaansa. Mutta voimia oli hänellä sentään vielä. Miehen tavoin käytteli hän lapiota, hän käänteli sarkojansa. Hän levitteli sinne lantaa vuohen majasesta. Maan piti käydä hedelmälliseksi, tuottaa paljon, — ja kenelle?! Synkkä ajatus tuli rouva Krügerin mieleen, nenäntyven yläpuolella oleva ryppy kävi syvemmäksi. Mitä hyödytti kaikki työ, kovettumat käsissä ja hikihelmet otsassa? Mitä hyödytti kylväminen, istuttaminen, sadon kokoaminen? Istuiko hänen kanssaan pöydässä kukaan, jonka lautasen hän voi täyttää, jolle hän voi sanoa: "Maistuuko tämä sinusta hyvältä? Olen kasvattanut tämän itse, — sinua varten!"

on ollut marraskuun 10 p:stä 1914 reserviläinen Gustav Krüger, kuuluva 203:nnen jalkaväkirykmentin 3:nteen komppaniaan. Tovereita, jotka ovat taistelleet hänen kanssaan Dixmuidenin luona, tai sellaisten soturien omaisia, jotka joutuivat kadoksiin samoihin aikoihin ja joista on saatu tietoja (esim. vankileireistä), pyydetään sydämellisesti antamaan tietoja. Menot korvataan kernaasti.

Joku oli neuvonut rouva Krügeria koettamaan tätä keinoa, ja hänestä oli se aikoinaan tuntunut erinomaiselta. Ehkei Gustav ollutkaan Korsikassa, vaan jossain muualla. Olihan varsin mahdollista, että hän oli Siperiassa. Sieltähän ei kukaan saanut tietoja.

Rouva Krüger oli ollut Berlinissä useissa sellaisten henkilöiden toimeenpanemissa kokouksissa, jotka eivät saaneet mitään tietoja omaisistaan. Oli kuin he kaikki tyynni olisivat olleet samaa perhettä. Äidit istuivat yhdessä, kuin olisivat olleet sisaruksia, isät neuvottelivat yhdessä. Toinen kertoi toiselleen tarinansa, — voisihan sattua, että tämä osaisi antaa jonkun neuvon.

Nyt ei rouva Krüger enää käynyt noissa kokouksissa. Noista toisista oli jo monikin löytänyt lapsensa. Kun hän oli viimeisen kerran vanhempien kokouksessa, oli siellä ollut muuan äiti, joka itki ääneen ilosta: hän oli samana päivänä saanut kirjeen pojaltaan. Siperiasta se oli tullut — kuin ihmeen kautta. Töin tuskin sai siitä selvääkään, ja repaleinen se oli, — oli tullut lukemattomain peninkulmain takaa. Ensin oli poika maannut sairaalassa — missä, sitä hän ei tiennyt itsekään, — nyt täytyi hänen kaataa puita aarniometsässä, siellä oli jääkylmää, hänen elämänsä oli sanomattoman raskasta, mutta hän eli. Hän eli! Hänen oli onnistunut saada kirje pistetyksi erään ruotsinmaalaisen matkaan, ja tämä oli toimittanut sen perille. Äiti oli kuin suunniltaan ilosta: 'Poikani elää!' Hän julisti sen kaikille salissa oleville. Huone oli aikaisempina aikoina ollut tanssisali, korokkeelta, jossa soittokunta oli raiutellut iloisia tanssinsäveleitä, yritti äiti lukea ääneen kirjeensä, mutta se ei luonnistunut, hänen äänensä tukehtui ilokyyneliin. Hän liehutti vain paperia ilmassa, sanoen: "Elää! elää!" — sitten vaipui hän polvilleen. Rukoiliko hän? Kaikki panivat kätensä ristiin. Kukaan ei puhunut sanaakaan.

Tuo äiti oli siis saanut tietoja mutta entä hän? Rouva Krüger ei enää mennyt noihin kokouksiin. Eikä hän aikonut enää panettaa tuotakaan ilmoitusta sanomalehtiin, — se oli jo maksanut tarpeeksi rahaa, ja mitä hyötyä siitä oli ollut? Parempi oli panna rahat talteen Gustavin varalle. Ken tiesi, missä tilassa hän palaisi! Tarvittaisiin ne kai parempaankin; kenties Gustav oli sairas. Ehkä hän palaisi raajarikkona, — kädetönnä ja jalatonna. Samantekevää, — kunhan vain palaisi! Äiti pitäisi kyllä hänestä huolta, kantaisi häntä käsillään, lukisi hänen silmistään mitä hän halusi.

Nuorekkaan reippaasti työnsi rouva Krüger raskaan lapion maahan ja nosteli turpeen toisensa jälkeen. Tähän aikoi hän istuttaa perunoita, aikaista lajia, Gustavin herkkua. Olisikohan hän jo kotona kun äiti kaivaisi ne maasta? —

Rouva Krüger oli tosiaankin hiukan järjetön, kun hän vielä toivoi poikansa palaavan. Eihän siinä ollut enää mitään toivomisen mahdollisuutta. Ei kukaan ihminen enää uskonut, että Gustav Krüger voisi palata. Sitä ei tosin sanottu äidille aivan suoraan, mutta hänen annettiin kumminkin ymmärtää, että niin oli, ja se saattoi hänet melkein vihamieliseksi muille. Hän oli pahastunut ihmisille siitä, etteivät nämä odottaneet ja uskoneet kuten hän. Harmistuneena vetääntyi hän puutarhaansa ja eläimensä seuraan, — ne olivat parempia kuin ihmiset. Mutta toisaalta hän tuskin enää kesti tätä yksinäisyyttään, hänet valtasi kiihkeä halu tiedustella muilta: "Luuletteko että hän palaa?" Hän olisi halunnut kuulla vastattavan: "Tietenkin!"

Hedwig Bertholdi näki tuon vanhan vaimon työskentelevän puutarhassansa; kuinka valkoiseksi hän olikaan käynyt! Vaimo-parka! Eikö ollut pakko sääliä jokaista äitiä, — sitä, joka suri jo kadotettua, — sitä, joka pelkäsi kadottavansa! Kummanko tila oli vaikeampi? Yhtä raskasta oli kummankin olo! Eikö tämä aika ollut äideille vieläkin vaikeampi kuin vaimoille? Vaimon rakkaus ei ole äidin rakkauden veroinen. Vanhalla naisella ei ole enää mitään toivottavaa, mitä jää hänelle enää jäljelle? Nuoruus, kauneus, tunteiden kiihko on poissa, hän ei tunne intohimoa eikä herätä sitä. Kaikki se, mikä muinoin tuotti hänelle onnea, on käynyt arvottomaksi, hänen mielihalunsa ovat laimenneet, hänen toivomuksensa käyneet vaatimattomiksi. Hän on oppinut tyytymään vähään, hänen on ollut pakko oppia tämä taito, — maailma menee menojaan, lykäten hänet syrjään. Vanha nainen ei voi alkaa elämäänsä uudelleen alusta kuten nuori. Hänen poikansa on hänen viimeinen aarteensa, — hänen toivonsa, onnensa!

Kun Hedwig Bertholdi punnitsi näitä asioita, valtasi hänet voimakas säälintunne. Vaikka hänellä oli miniänsä luonaan, tunsi hän itsensä kumminkin kovin yksinäiseksi. Tuo nuori olento ei ymmärtänyt häntä, eikä hän puolestaan ymmärtänyt miniäänsä. Nuoren täytyy kestää kovia kärsimyksiä, voidakseen käsittää sen tunteita, joka jo on ehtinyt rajan toiselle puolen. Nyt tuntui Hedwigistä varsin luonnolliselta, että hän ojensi kätensä aidan ylitse ja tiedusteli naapuriltaan: "Kuinka voitte, rouva Krüger?"

Aherteleva vaimo katsahti ylös. Epäröiden laski hän työstä kovettuneet sormensa toisen valkoiseen, hienoon käteen. Mutta kun hän loi katseen rouva Bertholdin kasvoihin, kävi hänen kädenpuristuksensa lujemmaksi; tuokin toinen näytti siltä, kuin hän tietäisi, mitä huoli on! Ja kumminkin voivat hänen poikansa vielä hyvin, — hän sai heiltä tietoja. "Rouva Rossi kertoi minulle että teidän vanhempi poikanne harjoittelee lentäjäksi. Herra Rudolfin rouvahan myöskin näyttää vielä olevan iloisella mielellä. Kuulen hänen lauleskelevan. — Minun Gustavini ei ole vieläkään kirjoittanut." Hänen lausuessaan viime sanat väreili hänen väsyneessä äänessään tuskallinen valitus.

Voiko Hedwig riistää tältä äitiparalta viimeisen toivon? "Monessa vankileirissä on kirjeiden kirjoittaminen kiellettyä", sanoi hän. "Se on julmaa. Mutta kun se on tunnettua, on tämä tieto toisaalta lohdutus. Tietäähän toki, mistä johtuu, ettei tietoja tule."

"Luuletteko te sitten, että minun poikani vielä elää?" kysyi rouva Krüger, ja hänen päähän vajonneet himmeät silmänsä kiintyivät läpitunkevin katsein toisen kasvoihin. Ja jälleen tunsi Hedwig, että hänen täytyi valehdella. "Miksi en sitä luulisi?" sanoi hän vakuuttavasti. "Mutta, rouva Krüger, tehän olette ollut niin luottavaisella mielellä — muistatteko, kuinka tulitte luokseni, nähtyänne hänet tuossa vankileirin kuvassa?"

"Siitä on jo kauan", mumisi rouva Krüger. "Aika on kulunut kulumistaan. Väliin ajattelen, että ehkä hän sittenkin on kuollut." Hän katsoi synkeästi eteensä maahan. Mutta sitten hän jatkoi kiihkeästi: "Mutta olisihan minun pitänyt saada siitä tieto. Eihän lasta sovi ilman muuta kaivaa maahan, antamatta siitä tietoa hänen äidillensä, eikö niin?"

Hedwig tunsi kylmän väreitä. Siinä se taaskin oli, tuo tuskallinen epäilys! "Älkää toki suoko mielessänne sijaa tuollaisille ajatuksille", sanoi hän sydämellisesti. "Mitä hyödyttää meitä kaikki ajatteleminen ja horjuminen toivon ja epäilyksen vaiheilla! Kohtalon iskut ovat nykyisin arvioimattomampia kuin koskaan ennen!"

"Mitä, te karttelette vain antaa varmaa vastausta!" Rouva Krüger silmäili häntä epäluuloisesti. "Sanokaa, luuletteko että Gustavini vielä on elossa?" Hän oli oikaissut itsensä, hänen laihaksi käynyt vartensa suoristui aidan nojassa, hänen kätensä puristui nyrkiksi: "Kirottu sota! Elääkö poikani, vai eikö hän elä?" Hänen äänensä oli uhkaava.

Hedwig nyökkäsi ahdistetuin mielin. "Tietysti hän elää. Olisittehan muutoin saanut joitakin tietoja."

"Niin, sitä minäkin ajattelen!" Rouva Krüger päästi syvän helpotuksen huokauksen: "No, siis eteenpäin!" Ja kuin uusin voimin hän laski jalkansa lapiolle ja työnsi sen syvälle itsepintaiseen maahan. "Tuo maa on kovaa kuin puulattia, mutta kyllä minä sen vielä murennan! Varro vain…!" Hän työnsi taas lapion syvälle: "Perunoita minä tähän panen — koko joukon — ihania, tahkeita, keisarinkruunuja! Mahtanevat maistua Gustaville!" Ja hän kaivoi edelleen innokkaasti, selkä koukussa, välittämättä enää rouva Bertholdin seurasta.

Rouva Bertholdi katsoi häneen huolestuneena: rouva Krüger oli todellakin kovasti muuttunut. Piti tosiaankin paikkansa mitä Emilia sanoi: tuo rouva oli käynyt omituiseksi! 'Päästä sekaisin!' tuumiskelivat ihmiset. Olisiko se ollut ihme? Ah, varma tieto kuolemasta ei ole niin kauheata kuin epätietoisuus!

Hedwigin omat huolet tuntuivat hänestä äkkiä niin vähäisiltä. Hän meni sisään, jokin tunne pakotti hänet suorastaan kirjoituspöydän ääreen, hän halusi kirjoittaa Heinzille ja Rudolfille, antaa poikiensa tuntea koko sydämensä lämmön, niin kauan kuin siihen vielä oli tilaisuutta. Heinzille hän kirjoitti: "Mikä saattoi sinut rupeamaan lentäjäksi? Rukoilen sinua sanomaan sen minulle! Se ei ole johtunut yksistään rohkeudestasi, tarmostasi, seikkailemishalustasi! Ja turvassa ei henkesi myöskään ole siinä toimessa, sitä et voi uskotella minulle, äidillesi. Äskettäin oli rouva Rossi luonani herttainen, viehättävä nainen — sitä minun ei tarvinne sinulle vakuuttaa! Hän voitti kokonaan sydämeni! Menen pian vastakäynnille; toivon joutuvani hänen kanssaan lähempiin suhteisiin."

Rudolfille hän kirjoitti: "Anna Maria voi erinomaisesti, sekä ruumiin että sielun puolesta. Hän on kuin luotu soturin vaimoksi. Sen huomaan yhä selvemmin. Sinulle on varmaankin mieluista kuulla, että sovimme hyvin yhteen. Jos alussa vastustinkin tuota niin äkkiä päätettyä avioliittoa nuoruutesi perusteella, niin tapahtui se yksistään sinun onneasi silmälläpitäen. Nyt en enää huolehdi tulevaisuudesta. Nykyisin on ajatteleminen vain sitä, mitä on tehtävä tänään, — ja annettava huomenisen huolehtia itsestänsä. Ja jos taas joskus tekisin itseni syypääksi vanhaan vikaani, niin toivon, että olet kärsivällinen vanhaa äitiäsi kohtaan, rakas poikaseni. Mutta ajattelen, että palatessasi huomaat, etten minäkään ole käynyt turhaan sodan kovaa koulua ja että koko sydämestäni iloitsen mukananne."

Tuon kaiken olisi hän jo aikoja halunnut sanoa nuoremmalle pojalleen, jotta viimeinenkin epäsovun tunne olisi haihtunut heidän väliltänsä. Eiväthän nuo jäähyväiset, jotka he lausuivat toisilleen loman loputtua, olleet täysin sellaiset, kuin niiden olisi tullut olla. Rudolf oli tosin syleillyt ja suudellut häntä, mutta sittenkään eivät heidän tunteensa olleet sellaiset, kuin niiden tulee olla lausuessa hyvästiä, joka kenties on viimeinen.

Helpotusta tuntien sulki äiti tuon kirjeen. Tulipa nyt mitä hyvänsä, — hän voi ajatella poikaansa ilman tunnonvaivoja.

XIII.

Näihin aikoihin kirjoitettiin paljon kirjeitä, — arkoja, kaihoisia, helliä, epätoivoisia kirjeitä! Verdun oli jotain kuvaamattoman kauheata — 'Verdunin helvetistä' puhuivatkin ihmiset. Niiden takia, jotka taistelivat tuolla hornan kidassa, olivat tuhannet äidit, puolisot, morsiamet tulisessa tuskassa. Sen rinnalla kävi kaikki muu vähäpätöiseksi.

Oli ihmeellistä, kuinka monet niistäkin kuolivat, jotka viettivät vaaratonta elämää kotonansa. Vanhat ihmiset eivät enää voineet oikein kestää tätä kaikkea, — odotuksen salainen tuska kysyi liiaksi heidän voimiansa. Mutta paljon kuoli nuoriakin.

"Jokohan te sen tiedätte", sanoi Minka Dombrowski eräänä iltana Gertrudille hänen juuri palattuaan kotiin. "Kuulin äsken lihaa jonottaessani, että teidän entinen ystävättärenne, tuo Dietrichin neiti, kuuluu lähenevän loppuansa, — tuo ihmisraukka, joka on hulluinhuoneessa." Hän kohautti surkuttelevasti hartioitaan. "Mutta täytyyhän nykyisin aivan toisenmoistenkin ihmisten kuolla."

Gertrud ei ollut pitkiin aikoihin kuullut mitään Margareta Dietrichistä. Senjälkeen kun Margareta oli viety parantolaan, oli hän kyllä pari kertaa ohikulkiessaan tiedustellut äidiltä hänen vointiaan, mutta puodissa oli aina ollut joku soturi, ja pieni rouva oli seisonut niin arkana ja vähäpuheisena sikarilaatikkojensa takana, ettei hän ollut voinut saada mitään tarkempia tietoja. Hän päätti nyt mennä heti seuraavana päivänä rouva Dietrichin luo, mutta silloin tulikin häneltä jo aamulla kirje.

Rouva Dietrich kirjoitti: "Arvoisa neiti! Tytärparkani on aiheettomasti suljettu parantolaan. Eihän hän tee kenellekään ihmiselle mitään pahaa, mutta nykyisin ei asioista liioin oteta selkoa. Gretchen tuntee itsensä perin onnettomaksi siellä eikä jää sinne pitkäksi aikaa, — ettekö tahtoisi käydä häntä tervehtimässä? Huomenna voi sinne mennä. Minä menen sinne, ja Gretchen iloitsee kovin, jos te tulette mukaan, hän puhuu teistä. Tulkaa noutamaan minua puoli kahden aikaan. Ystävällisesti tervehtäen Rouva Dietrich." — — —

Gertrudin sydän sykki kiihkeästi. Viimeisillä lanteillaan oli hän ostanut kevään ensi kirsikoita, — punaisia, hohtavia, hempeitä kirsikoita! Nyt seisoi hän, kasvot kalpeina ja vakavina, rouva Dietrichin kanssa naisosastoon vievän salin ovella, pusertaen huomaamattaan paperitötterössä olevia kalliisti ostettuja kirsikoita itseänsä vastaan. Kauhu täytti hänen mielensä: hulluinhuoneessa! Ja kumminkin täällä oli ulkonaisesti aivan samankaltaista kuin missä sairashuoneessa tahansa, paitsi että akkunoissa oli rautaristikot. Heitä vastaan oli tullut portaissa sotureita, joiden oli täytynyt vaihtaa harmaatakkinsa sinivalkoisiin, raidallisiin pukimiin. He saivat liikuskella täällä vapaasti. Ulkonaisista merkeistä ei voinut huomata, mikä laitos tämä oli. Rouva Dietrich oli selvillä oloista täällä, hän kävi täällä aina kun oli puhelutunti, sulkien puotinsa siksi aikaa. Hän meni edellä saliin, Gertrud seurasi häntä, ja hänen sydämensä alkoi sykkiä yhä kiihkeämmin.

Hoitajatar tuli heitä vastaan. "Ei hän ole enää täällä, teidän tyttärenne", sanoi hän. Rouva Dietrich pelästyi. "Me toimitimme hänet yksityishuoneeseen. Hän oli aluksi niin levoton, — häiritsi toisia, — nyt on hän rauhoittunut. Niin, niin", tuo tukeva olento päästi kuuluvan huokauksen, "täällä saa nähdä monenmoista. Minun on sääli neitiä, hän oli todellakin hyvä tyttö. Mutta sota, — se on noussut hänelle päähän, ja onko se ihme?" Hän huokasi jälleen. "Minun mieheni on miesten osastolla, — siellä on niin paljon sotilaita. Ja muutoin ne ovat aivan terveitä, nuoria miehiä. Surkeata kerrassaan! Mutta hermot, — ne eivät kestä tätä aikaa!"

"No niin", lohdutteli hoitajatar, taputtaen häntä olalle, "eihän hän ole vielä kuollut. Mutta kauan ei hän enää voi elää, sanoi professori jo eilen. Meistä on ihmeellistä, että hän nytkään enää elää. Sallikaa hänen päästä lepoon!" Hän ohjasi äidin ovelle. "Menkää, menkää hänen luoksensa. Mutta on luultavinta, ettei hän tunne teitä".

Oi kuinka kalpea, kuinka riutunut! Ei enää nuori tyttö, vaan ikivanha nainen, jonka kasvot olivat käyneet niin mitättömän pieniksi. Mieli syvästi järkytettynä kumartui Gertrud Margareta Dietrichiä kohden.

Tämä lepäsi hiljaa kuin vahakuva, kädet ristissä rinnalla, kuin kuolleena. Hän oli vaipunut uneen. Huomaamattaan pudotteli Gertrud tötteröstään marjoja, — punaisia, kiiltäviä, hempeitä kirsikoita. Ne olivat tipahdelleet vuoteelle, — kuvastaen siinä pelkkää kesää, iloa, elämää ja nautintoa.

Rouva Dietrich oli vaipunut tuolille vuoteen viereen. Hän itki, nenäliina painettuna kasvoilleen. Hoitajatar oli jo poistunut. Hän oli sulkenut oven jälkeensä, nyt olivat kävijät sairaan kanssa yksin.

"Gretchen", kuiskasi Gertrud, kumartuen syvemmälle häntä kohden. Hän ei voinut itkeä, hänen mielensä oli liiaksi järkytetty. Sairas irroitti ristiin asetetut kätensä, kävi levottomaksi, huokasi, — säpsähtäen kohottautui Gertrud pystyyn. Nyt aukaisi Margareta silmänsä. Ensiksi näytti hänen katseensa harhailevalta, — mutta nyt, nythän siihen tuli aivan järkevä ilme!

"Tunnetko minut?" kysyi Gertrud. Gretchen hymyili, — jos suupielten vääntymistä käy nimittäminen hymyilyksi. Mutta hän näytti ilahtuvan. "Trudeni!"

Mutta eihän hän ollutkaan heikkomielinen, hänhän tunsi hänet, muisti heti hänen nimensä! Gertrud kauhistui. Entä jos hänet olikin suljettu tänne erehdyksestä?

Mutta nyt vetikin tuo olento, joka makasi vuoteessaan niin heikkona, että hänen tuskin olisi luullut jaksavan oljenkortta kohottaa, Gertrudin äkkiä todellisin jättiläisvoimin puoleensa, niin syvälle, että Gertrudin pää joutui lepäämään hänen povellensa. Ja hän kuiskasi hänen korvaansa: "Mieheni on kaatunut, mutta en tiedä missä. Toivon että ne ovat haudanneet hänet, niin etteivät ketut runtele häntä, — etteivät varikset noki hänen silmiänsä, — hänen rakkaita silmiänsä, — voi tuskaa!" Hän voihki. Sitten hän työnsi Gertrudin luotansa. "Pois, pois!" Hakien hapuilivat hänen kätensä peitteellä, tulinen tuska näytti valtaavan hänen mielensä. Nyt alkoi hän huutaa: "Lapseni, lapseni! Missä se on? Tuo rakas pienokainen, missä se on, — lapseni! Pois, te muut!" Hän rimpuili käsin ja jaloin, pyrkien ylös vuoteesta. "Milloin hän tulee, milloin?" Hänen huutonsa kävi yhä äänekkäämmäksi, suonenvedontapaisesti nytkähtelivät hänen jäsenensä.

Hoitajatar pisti päänsä ovesta sisään. "No, mitä nyt on tekeillä? Mutta, hyvä neiti — — —!" Hän tuli vuoteelle, kävi käsiksi tuohon riehuvaan olentoon, painoi hänet alas ja tasoitti peitteen hänen ylitsensä. "Mitä ihmeen melua te pidätte! Tuolla tavoinko käyttäydytään, kun saadaan vieraita?! Hillitkääpä vähän mieltänne, rakkaani!" Sairas läähätti, voi nähdä kuinka hänen sydämensä tykytti peitteen alla.

"Sydän-parka!" Hoitajatar asetti hänelle kääreen. "Ei se kestä tuollaista. No — nyt te olette kiltti!"

Sairas oli käynyt aivan hiljaiseksi, väsyneenä makasi hän vuoteessaan. Tultuaan äkkiä aivan tylsäksi makasi hän nyt siinä olentona, josta sielu on otettu pois kuten kellonkuoruksesta rataslaitos.

Hoitajatar tutki valtimoa. "Sangen heikko, tuntuu tuskin ollenkaan. Lakkaa välillä, jos kuinka kauaksi. On parempi, että jätätte hänet yksin ja menette kotiin. Hän tulee vain levottomaksi." —

He odottivat vielä neljännestunnin, mutta sairas ei enää kiinnittänyt heihin lainkaan huomiota. Hän lepäsi äänetönnä vuoteessaan, silmät aivan auki. Mutta nuo silmät eivät nähneet, mitä ympärillä tapahtui; ne katsoivat vain suoraan eteensä, kuin odotellen jotakin, jonka piti tulla.

Gertrudin valtasi toivottomuus. "Onko Gretchen aina ollut tuollainen?" kysyi hän äidiltä.

"Tulkaa, lähtekäämme täältä!" Gertrud voi tuskin pidättää itkuansa. Jospa tuo tyttö-parka jo olisi päässyt kärsimyksistänsä! Siinä hän lepäsi, odotellen sitä, jota jo oli niin kauan odottanut! Tulija oli — kuolema!

Rouva Dietrich silitteli tyttärensä velttona riippuvaa kättä ja suuteli sitä, — sitten he läksivät.

Maatessaan tänä iltana vuoteessaan, tunsi Gertrud pelkoa. Olihan hänellä pienokainen luonansa, sylissään, mutta lapsihan oli vielä oikeastaan sama kuin ei kukaan. Yksinäisyys kammotti häntä. Pitkän aikaa oli hän antanut valkean palaa, voimatta mennä sitä sammuttamaan, mutta sitten hän tuli ajatelleeksi, että oli tuhlausta nykyisin polttaa valkeata yöllä, se maksoi liiaksi rahaa. Ja sitähän hänen oli ajatteleminen ensi sijassa. Mutta hän oli kokonaan pelkonsa vallassa. Mitähän hän oikeastaan pelkäsikään? Ulkona lähestyi kevätyö lempeänä ja hiljaisena. Ei kuulunut tuulen henkäystäkään, vajan ovi ei paukahdellut, ei kuulunut ruostuneen saranan vinguntaa. Oli rauhaisa yö, yö, joka oli kuin luotu onnea varten.

Ja Gertrud muisteli öitä, jolloin Gustav oli tullut hänen luoksensa. Hiljaa oli hän kolkuttanut ovelle — — — mitä, eikö ulkoa kuulunut jotain rasahdusta?! Joku kulki yli pihan. Ei, ei suinkaan! Kuinka voikaan kuvitella mielessänsä kaikenmoista! Se johtui mietiskelystä ja ainaisesta yksinolosta, lopuksi uskottelee itselleen mitä tahansa. Gertrud olisi voinut vannoa kuulleensa varovaisten askelten lähestyvän yli kivitetyn pihan. Joku kulki haparoiden vajan oven ohitse. Kuun kalpea valo tunki väreillen akkunasta sisään. Pilvenlonkakohan äkkiä muodosti niin suuren varjon?

Hän tukahdutti huudon: eikö hänen akkunansa taakse ilmestynyt jokin tumma olento, joka katsoi sisään ja sitten nopeasti kyyristyi maahan? Hän hypähti vuoteestaan, veti uutimet eteen ja kiinnitti ne vielä yhteen nuppineulalla. Muistot eivät saaneet tunkeutua hänen luoksensa, niiden oli pysyminen loitolla! Ne saivat hänen mielensä aivan sekaisin.

Olikohan Gretchen jo kuollut? Oi, jospa hän jo olisi päässyt kärsimyksistänsä! Nyt vasta Gertrud oikein tunsi, kuinka läheltä tuon ihmis-paran kohtalo häneen koski! Ja kuinka paljon onnettomia ihmisiä olikaan nyt maailmassa! Olikohan syytä olla niin masentunut juuri Gretchenin takia? Jäikö kukaan häntä suremaan? Ainoastaan vanha, arka, pieni äiti. Oli niin monta muuta, joita ympäröi elämän yltäkylläisyys, joilta jäisi niin paljon keskeneräiseksi, ja joiden kumminkin kävi samaten. Kaikkia odotti surullinen loppu.

Vavahtelevin sormin siveli Gertrud kuumaa otsaansa. Oliko hänellä kuumetta? Hänen suonensa tykyttivät, hiki valui pitkin hänen ruumistansa. Mutta eihän hän ollut koskaan ollut sairas, muuta kuin yhden ainoan kerran lapsena, kun hänellä oli tuhkarokko. Ei hän nytkään sairastuisi, hänen mielensä oli vain järkytetty Gretchenin takia. Ja sitten lisäksi tämä kevätyö. Se oli niin rasittavan lämmin.

Huoneessa oli tukahduttava ilma. Mutta Gertrud ei rohjennut avata akkunaa. Olihan ulkona äsken ollut joku, joka oli katsonut sisään. Kukahan se saattoikaan olla?! Minka Dombrowski oli jo aikoja mennyt ullakkokamariinsa, hänellä oli vieras luonansa. Tänään oli hänen parturinsa tullut Berlinistä vierailulle. Ihme, että hän oli taas päässyt lomalle! Gertrud tunsi raivoa mielessänsä, — mikä häpeä! — ja samalla valtasi hänet suuri tuska. Nyt selveni hänelle, miksi hän oli niin levoton. Hän ei ollut levoton Gretchen-paran takia, jonka kuolema nyt otti huomaansa, hän oli levoton siksi, että tiesi miehisen olennon olevan tuolla ylhäällä. Herra Dombrowskilta ei ollut pitkiin aikoihin tullut mitään tietoja, mutta viimeksi kirjoittaessaan oli hän maininnut jotakin lomasta. Minka oli tyytyväisenä nauraen näyttänyt hänelle kirjeen. 'Hänen kunnon Stanislaunsa!'

Mitä! Gertrud kavahti istualleen. Tätä oli mahdoton enää kestää, hän tunsi aivan selvästi, että ulkona oli joku. Huutaisikohan hän Minkaa? Mutta eihän hän kumminkaan tulisi. Hän oli kerta kaikkiaan kieltänyt Gertrudia sitä tekemästä. Herättäisikö hän nukkuvat lapset? Mitä apua siitä olisi! Hän kokosi kaiken rohkeutensa. Jos ulkona oli joku, joka aikoi varastaa, juoksisi hän tiehensä huomatessaan, että hänet oli nähty.

Gertrud aukaisi akkunan raolleen: "Kuka siellä on?" Ei vastausta. Kuolemanhiljaisuus kaikkialla! Kevätyön lenseä hengähdys puhalsi rauhoittavasti hänen kuumaan otsaansa. Hän kurotti päänsä ulos. Ah, kuinka se virkisti! Nyt voi selvästi nähdä, kuinka luonto versoi, kuinka kesä lähenemistään läheni.

Pelloilta virtasi ravitsevan, kostean mullan haju, täyttäen koko pihan. Tosin se oli vain karun peltomaan lemua, mutta sekaantuneena mäntymetsän tuoksuun se vaikutti huumaavasti. Tuosta ilmasta kävi nauttiminen kuin viinistä, virvoitusta tarjosivat yön kädet. Pellon notkelmasta, missä kosteus oli synnyttänyt upeamman vehreyden, kuului nyt pitkähkö värähtelevä kutsu: ensimäinen satakieli oli saapunut!

Huokaisten sulki Gertrud akkunan. Jumalan kiitos, hän lienee sittenkin erehtynyt, — pihassa ei ollut ketään! Mitäpä varastamisen arvoista täältä löytyisikään! Vajan ovella riippuvasta vanhasta miestenpuvusta — repaletakista ja hetaleisista housuista — ei kukaan välittäisi, muuksi ei se enää kelpaisi kuin pelättinä tankojen varassa seisomaan pellolla ja karkottamaan metsävuohet ja jänikset.

Nyt toivoi Gertrud vihdoinkin voivansa nukkua. Mutta tuskin oli hän ehtinyt vuoteeseen, kun hänet uudelleen valtasi tunne, että ulkona hiiviskeli joku. Hän veti lapsensa aivan lähelle itseänsä. Kuin voisi tuo pieni ruumis suoda hänelle suojaa, tarrautui hän siihen kiinni. Hänen ajatuksensa liitelivät sinne tänne, kuin pelästyneet linnut, jotka hakevat suojaavaa pesää. Ne harhailivat asiasta toiseen: Gretchenistä Minkaan ja tuohon mieheen, sitten jokapäiväiseen leipään, työhön, puutteeseen, sotaan, — yhä kammottavammaksi käyvään sotaan. Turvaa ei ollut missään tarjona!

Gertrud ei ollut enää elämän arkioloissa muistanut rukoilemista. Nyt, tällä hetkellä, muisti hän jälleen erään lastenrukouksen, joka hänen aina oli pitänyt lausua ääneen, kun äiti seisoi illoin hänen vuoteensa ääressä. Kokonaan ei hän enää muistanut sitä, mutta häntä rauhoitti sekin vähä mitä muisti:

    "Lohtua suo sydämeemme,
    Kuivaa kuumat kyyneleemme,
    Kaikille Sä hoivaa anna,
    Helmassasi meidät kanna!"

Pihassa oli sittenkin ollut joku. Aivan hiljaa käydä kompuroi siellä herra Dombrowski. Sotamies ei tiedä kauan edeltäpäin milloin saa lomaa, — mitäpä siis kirjoittaminen olisi auttanut! Ennenhän hän itse olisi perillä. Kuinka iloitsisikaan hänen Minkansa! Loppumattomalta oli matka hänestä tuntunut. Vetelehtiminen ja vitkastelu asemilla oli vallan sietämätöntä! Kärsimättömyys vei häneltä ruokahalunkin. Nukkua ei hän myöskään voinut. Siihen ei kumminkaan ollut syynä kova penkki eikä ahdas istuinpaikka toisten lomailijoiden välissä. Olihan hän taistelun hetkeksi tauottua uneksinut kaikessa rauhassa paljoa tukalammassa asemassa, maaten kanuunain jylistessä laukku selässä pehmeällä, vertatihkuvalla maankamaralla. Nyt painautui hän turhaan vaunun nurkkaan, sulkien silmänsä. Kuinka iloitsisikaan Minka, hänen Minkansa! Lapset olivat tietenkin jo kasvaneet aika suuriksi. Mutta niitä hän tuskin ajattelikaan, vaimo täytti kokonaan hänen mielensä. Kuinka tämä oli itkenyt hänen lähtiessään, kuinka kauan viittoillut jäähyväisiksi! Oli melkein katalaa, ettei hänen ollut sallittu ennen käydä häntä tervehtimässä. Mutta nyt tulisi seuraamaan onnen aika! Kaksi viikkoa oli hänellä lomaa. Hänestä oli, kuin olisi hän jo sulkenut Minkan syliinsä!

Kun hän tuli Berliniin, olivat hänen silmänsä pöhöttyneet ja tulehtuneet rautatien tomusta, pitkällisestä valvomisesta ja kevään kirkkaudesta, johon hän ei ollut tottunut pimeässä juoksuhaudassansa. Hän ei tuntenut että niitä kirveli, ei nälkääkään, joka vihdoin valtasi hänet. Viimeisellä junalla, joka meni hänen esikaupunkiinsa, läksi hän vaimonsa luo. Oli jo myöhäistä, tornikello löi yksi, kun hän laahusti pihaan. Minka nukkui, talo oli aivan pimeä. Menisikö hän herättämään hänet? Mutta Minka pelästyisi kovasti niin myöhäisestä kolkutuksesta. Hän uskalsi sentään katsoa sisään akkunasta, — vieras nainen siellä oli. Vai niin, Minka oli vuokrannut pois tuon huoneen. Se oli varsin järkevää, — niin, niin, hänen Minkansa!

Olisi varmaankin parasta, että hän paneutuisi pitkäkseen vajaan ja odottaisi aamuun. Hän löysi hiukkasen mädänneitä olkia. Mutta kiihkeä kärsimättömyys ei suonut hänelle rauhaa. Hän kierteli taloa, voimatta päättää kolkuttaisiko vaimonsa hereille. Mutta kenties kuulisi Minka muutoinkin, että hän liikuskeli siellä, avaisi akkunan, kuten tuo vieras nainen, ja kysyisi: "Kuka siellä on!" Ja sitten — sitten!

Jos kivi rasahti hänen jaloissaan tai seinästä putoili savilaastia hänen taloa kierrellessään, silloin hän iloitsi. Kenties Minka nyt kuulisi jotain. Hyvä, ettei tuo vieras nainen ollut nähnyt häntä, hän halusi yllättää Minkansa aivan odottamatta. Hän kuuli jo korvissansa äänekkään huudon, jonka Minka päästi, tunsi hänen kiihkeät hyväilynsä! Kylmät ja kuumat väreet puistattivat häntä.

Hän oli sentään paneutunut hetkiseksi lepäämään latoon oljille, kaukana löi kello kaksi. Mutta kauemmin ei hän enää voinut maata hiljaa. Satakielen laulu oli vaiennut, nyt kurnutteli sammakko lemmenlauluaan. Mutta kolkuttaa ei hän sittenkään tahtonut. Minka makasi vuoteessaan, hän menisi hänen luoksensa, mutta ei ovesta — Minka, Minka, hänen kaunis, nuori vaimonsa! Hänen sydämensä takoa jyskytti kylkiluita vastaan! Tuossa huoneessa asui tuo vieras nainen, mutta seuraava akkuna — — Hän hiipi lähelle ja silmäili sisään. Kaksi lastenvuodetta! Hän tunsi pettymystä. Keittiössähän oli ristikkoluukku. Mutta — Minka nukkui varmaankin ylhäällä ullakkokamarissa! Siellä oli hän itse aina asustanut niihin aikoihin kun lapset olivat syntyneet. Hänen luoksensa siis!

Ketterästi kuin kissa kiipesi hän vesitorvea ylös. Nojaten jaloillaan muurinrakoon riippui hän ilmassa, pitäen kiinni akkunalaudasta. Akkuna oli auki — hän katsoi sisään.

Hän kuuli tuon kimeän huudon, jota oli kaihonnut kuulla. Ei, sitä huutoa ei hän olisi halunnut kuulla!

"Elä tee minulle mitään!" kirkaisi Minka. Hän oli herännyt kumahdukseen, Stanislaun hypähtäessä huoneeseen. Heti oli hän tuntenut miehensä. Nyt koetti hän pidellä kiinni hänen käsivarsiansa.

Mutta mies lykkäsi hänet syrjään, hän kävi toisen miehen kimppuun.
"Kirottu koira!" Seurasi kamppailu.

Toinen tunsi henkensä olevan kysymyksessä, ja se tietoisuus soi hänelle jättiläisvoimat. Hän sysäsi hyökkääjän syrjään. Tämä oli heikko, hänen käsivartensa olivat kuin lamautuneet, hän ei pysynyt pystyssä, vaan horjahti saadessaan tuon voimakkaan sysäyksen ja kaatui pitkin pituuttaan maahan.

Ennenkuin Dombrowski kykeni kavahtamaan pystyyn, oli toinen jo ovella, tempaisi sen auki, paiskasi kiinni jälkeensä ja juoksi tiehensä paitasillaan, jättäen muut pukimet jälkeensä.

"Älä tee minulle mitään!" rukoili Minka, polvistuen hänen eteensä.
Nyt surmaisi Stanislaus hänet, kun mies oli päässyt karkuun.
Aamuhämärässä näki hän hänen hurjasti mulkoilevat silmänsä. Kun hän
mulkoili tuolla tavoin, silloin oli kaikki mennyttä!

"Stani, Stani, en tee sitä koskaan enää! Se oli ensi kerta, aivan ensi kerta, se on vissi ja varma!"

Mies ei sanonut vielä mitään, ei myöskään lyönyt häntä. Se tuntui hänestä vieläkin kammottavammalta, täytti hänen mielensä vielä pöyristyttävämmällä pelolla. Hän hypähti pystyyn, pakeni vuoteen taa. Vaikeroiden painautui hän maahan. Sydäntävihlovasti hän valitteli: "Miksi viivyitkin niin kauan poissa? Hyvä Jumala, kuinka olen ikävöinyt! Silloin tuli tuo mies — mitä kaikkea hän osasikaan puhua — enhän olisi tahtonut, — kautta Jumalan, en olisi tahtonut, — eihän sellainen olisi voinut edes pälkähtää päähäni. Olen valmis kuolemaan tähän paikkaan, ellei se ole totta! Muut ovat jo aikoja käyneet lomalla, — sinä vain et tullut!"

Hän kävi rohkeammaksi. Sormiensa lomitse, jotka oli painanut kasvoilleen, tirkisti hän mieheensä: hän ei enää mulkoillut silmillään, hän oli sulkenut ne, ja hänen kasvonsa olivat vääntyneet, kuin tuntisi hän tuskaa. Nyt rohkeni Minka liukua hänen luoksensa, syleillä hänen polviansa, painautua häntä vastaan kuin liehakoiva kissa.

"Kaikki muut ovat käyneet vaimonsa luona, mitäs siihen sanot!" Hänen hyväilynsä saattoivat miehen värisemään. Minkan kädet kulkivat hyväillen pitkin hänen ruumistansa, hän painoi paljaan rintansa hänen polviinsa, hänen aukivalahtanut tukkansa verhosi miehen jalat. Minka tunsi miehensä vapisevan, ja se soi hänelle rohkeutta. Tuo mies oli yhä vielä hänen vallassansa! "Miksi et sinäkin tullut — ah, Stani, miksi viivyit niin kauan, olet antanut minun odottaa! Näet nyt, mitä siitä seurasi!"

"Ketkale!" Mies kohotti nyrkkinsä ja antoi hänelle potkun, joka kaasi hänet maahan.

Minka luuli näkevänsä hänen kohotetussa nyrkissänsä veitsen kimmeltävän ja hypähti kirkaisten pystyyn: surmata aikoi tuo mies hänet, surmata! Suunniltaan kauhusta hän kertoili: "Hän tappaa minut, tappaa minut!" Ja hän kiisi huutaen portaita alas.

Hän jyskytti Gertrud Hieselhahnin ovea molemmilla nyrkeillään. "Avatkaa, avatkaa, hän tappaa minut muutoin!" Gertrud oli nukahtanut, hän oli unessa kuullut melun, mutta se oli sopinut hänen uniinsa. Hän uneksi sodasta. Gustav taisteli jonkun kanssa, jolla oli teräskypäri — ja nyt olikin kysymyksessä todellisuus — hänen oman ovensa takana! Hän oli kuin lamaantunut.

"Hän tappaa minut, tappaa minut!" Minka Dombrowskin ääni se oli. Gertrud oli heti selvillä kaikesta: mies oli tullut kotiin! Kauhun valtaamana hän hypähti vuoteestansa, avasi oven ja tempaisi tuon puolialastoman naisen sisään.

Nyt kuuntelivat he molemmat, kiinteästi toisiinsa painautuneina. Viereisestä huoneesta kuului lasten liikettä. He eivät olleet vielä aivan hereillä, he nukkuivat huoletonta unta, kuuli kuinka he nyt kääntelehtivät vuoteissaan.

"Hän tappaa teidätkin, teidätkin! Voi neiti, oletteko lukinnut lujasti,
ettei hän pääse sisään?" Vavisten vikisi vaimo, takertuen kiinni
Gertrudiin: "Neiti, pelastakaa minut! Mieheni, Jeesus sentään, mieheni!
Hän tietää kaikki, — mikä kova onni! Ja jos hän iskee akkunan rikki!"
Hän oli luonut aran katseen akkunaan, nyt pakeni hän kaapin taa.
"Sanokaa te hänelle, ettei hän tappaisi minua, ei vain tappaisi!"

Gertrud äännähti: "Olkaa hiljaa!" Hän oli kuoliaaksi pelästynyt. Nyt hän kuunteli: kuuluisikohan jotain, tuliko Dombrowski portaita alas vaimoansa hakemaan? Oli aivan hiljaista. Mitähän tuo mies tekikään? Piteliköhän hän ylhäällä kiinni rakastajaa, kuristi hänet kuoliaaksi? Gertrud odotti kuulevansa kamppailua, huutoa. Mutta ei kuulunut muuta kuin aamutuulen suhinaa. "Missä tuo toinen sitten on?" kysyi hän.

"Hänhän läksi tiehensä", vikisi Minka. "Mokomakin mies! Mutta tulkoonpahan enää uudelleen! Karkuun se läksi, sen sijaan että olisi auttanut minua. Voi neiti, neiti, ettekö kuule mitään?"

"En!" Gertrud raotti hiukan ovea ja jäi kuuntelemaan. Hän ei pelännyt herra Dombrowskia — tuota onnetonta miestä! Hän tunsi rajatonta sääliä.

Mutta Minka syöksähti esiin kaapin takaa ja vetäisi oven kiinni. "Jumalan tähden, neiti! Te ette tunne häntä. Kun hän tulee tappelupäälle — — —! Hän silpaisee pään sekä teiltä että minulta!" Hän veti Gertrudin pois ovelta. "Jes sentään, jes sentään",— hän raastoi tukkaansa, "piti hänen nyt päästäkin sen perille! Kylläpä minulla olikin huono onni! Ja minun käy sentään häntä sääliksikin, — voi, neiti, kuinka säälin häntä!" Hän itki katkerasti.

"Mitä te ajattelettekaan! Ei, sitä en voi tehdä!" Vavisten tarrautui upea vaimo hentoon tyttöön. "Neiti, te olette ainoa turvani. Mitähän tekisinkään, jos te ette olisi täällä! Voi minua, vaimo-parkaa! Voi hyvä neiti, hyvä neiti!" Hän oli menehtymäisillään tuskaansa, hänen hampaansa kalisivat. Gertrud antoi hänen mennä vuoteeseensa. Minka painautui syvälle pienokaisen viereen ja veti peitteen korvilleen, niin ettei nähnyt eikä kuullut mitään.

Gertrud seisoi vielä kauan kuunnellen. Olipa tämä kauhea yö! Pudistus kävi hänen lävitsensä, pikemmin pelon, inhon ja säälin vaikutuksesta, kuin aamukylmän takia. Lopuksi, kun ei mitään ruvennut kuulumaan, paneutui hänkin vuoteeseen. Viaton lapsukainen makasi hänen ja tuon vaimon välillä.

Minka oli jo aikoja nukkunut, kun Gertrud yhä vielä oli valveilla. Herra Dombrowskista ei kuulunut mitään, hänen takiansa olisi hän voinut nukkua. Mutta häntä piti hereillä sisäinen ääni, joka kertailemistaan kertasi: "Sota, sota, tuo kammottava sota on tähänkin syypää!"

Herra Dombrowski ei ollut syöksähtänyt vaimonsa jälkeen. Helppo olisi hänen ollut saavuttaa hänet yhdellä ainoalla hyppäyksellä, käydä häneen käsiksi, kuristaa hänet, rangaista häntä hänen hävyttömästä uskottomuudestaan, petoksestaan. Kun Minka oli huutanut: "Hän tappaa minut!" oli hän tuntenut kuin helpotusta. Ei, sitä hän ei tahtonut tehdä. Sen hän kyllä tunsi, että jos hän olisi käynyt häneen käsiksi, niin ei Minka olisi enää lähtenyt elävänä hänen käsistänsä.

Hänen polvensa horjuivat, hän siveli otsaansa: eikö tämä kaikki ollut unta? Eikö hän maannut yhä vielä juoksuhaudassa? Siellä oli hän kerran ottanut kurkusta erästä sisääntunkeunutta vihollista — jo tunkivat hänen silmänsä ulos päästä, kieli riippui suusta ulkona, — juuri samallaiselta kuin nyt oli hänestä silloin tuntunut. Hurja murhanhimo oli vallannut hänet: eiköhän hän sentään juoksisi Minkan jälkeen? Pakoon ei Minka pääsisi. Jos hän tahtoi, voi hän saada hänet käsiinsä. Hänen pitkän tukkansa hän kietaisisi vasemman kätensä ympäri, pitäisi häntä siitä kiinni iskisi oikealla kädellään hänen valheelliseen naamaansa — joka valheesta hän saisi läimäyksen hän iskisi nyrkkinsä hänen nenäänsä, vasten suuta, silmiin! Jo virtasi veri — yhdentekevää — hänen kasvonsa olivat puurona hän ei ollut enää kaunis Minka. "Petätkö minua vieläkin, ketkale?!" — läiskis — läiskis! Hän heitti hänet maahan, tallasi hänet jalkoihinsa, hänellä oli saappaissaan suuret naulat. Nyt ei Minka enää hengittänyt, ja hän —?! Aamun ensi säde tunki sisään akkunasta — hän seisoi peilin edessä nyrkki koholla. Nyt näki hän kuvansa. Peili oli vain pieni, sen lasi himmeä, mutta hän oli nähnyt tarpeeksi.

Hän seisoi yksin huoneessa, jossa kaikki oli pantu sikin sokin. Vaivoin kääntäen päätänsä, loi hän katseen taaksensa. Tuossa vuode epäjärjestyksessä, tuoli kumossa, vaatteita pitkin huonetta — ja tässä, tässä, aivan yksin, hän, Stanislaus Dombrowski, lomailija.

Vai eikö tuo mies ollutkaan hän? Mielipuolen tavoin pudisti hän päätänsä: eihän tuo tuolla toki voinut olla Dombrowski! Täältä oli lähtenyt mies, jolla oli ruskea tukka, ruskeat viikset. Mutta tuo tuolla peilissä oli harmaa, aivan harmaa, — kuka oli hän?

Hän vei kasvonsa lähemmäksi lasia, näki itsensä ja peräytyi kauhuissaan: mikä vanha mies! Ohimot hopeanharmaat kasvot täynnä ryppyjä. Kuinka ryppyjä olikin sadottain ja taas sadottain! Ja kuinka laiha kaula! Kurkunpää riipuksissa, kuin vanhan kukon heltta. Väljänä riippui harmaa takki hänen yllään. Ja tuollainen miehinen olento, tuollainen vanha ukko — harmaa, tomuinen, ryppyinen ukko — mitä tekikään hän täällä? Sopiko hän toveriksi kauniille Minkalle, nuorelle vaimolle?

Herra Dombrowski räpytteli tulehtuneita silmiänsä, hänen kasvonsa vääntyivät, kuin olisi itku ollut tulossa. Tuskallinen äännähdys, nyyhkytyksen ja naurun sekainen, tunki esiin hänen kuivasta kurkustansa. Mitä nyt seuraisikaan? Äkkiä hän tunsi sääliä Minkaa kohtaan. 'Lähde tiehesi, lähde tiehesi!' sanoi sisäinen ääni. Niin, parasta oli, että hän läksi tiehensä, palasi sinne, mistä oli tullutkin. Parasta, että palasi juoksuhautaan takaisin. 'Ei ollut hauskaa kotona', sanoisi hän. Ehkä häntä uskottaisiin, ehkä ei. Olihan moni muukin palannut ennen loman loppua!

Tuollainen vanha ukko, vanha ukko! Hän jäi vielä kerran tuijottamaan kuvaansa ja nyökkäsi syvämielisesti. Sitten hän poistui ulos akkunasta. Hiljaa liukui hän muuria alas.

Yö oli lopussa. Aamurusko vuodatti kedoille punertavaa hohdetta, liverrellen kohosi leivo pellonpientareelta ylös auringon hehkuvia kasvoja kohden.

XIV.

Kun rouva von Voigt kävi kävelemässä, näki hän kuinka nyt kaikkialla laajojen, ruohon ja pensaiden peittämien kenttien tilalle, jotka ympäröivät esikaupunkia, alkoi ilmestyä peltoja. Taloja oli niihin aiottu rakentaa, hauskoja, puutarhojen ympäröimiä huviloita, mutta sota oli sen estänyt. Kaikki rakentamispuuhat olivat pysähdyksissä. Ne, joiden olisi pitänyt rakentaa, oleskelivat juoksuhaudoissa tai suuntasivat tykkejä vihollista kohtaan, kuljettivat ampumavaroja tai aseita, rakensivat betoni- tai piikkilankavarustuksia. Täällä olivat työt jääneet naisten huostaan. Tuskin oli ainoatakaan, joka ei olisi vuokrannut itselleen maatilkkua. Eihän siihen mahtunut paljoa, mutta voihan siinä sentään kasvattaa hiukan perunoita ja kaalia, muutaman nauriin, välttämättömintä, mitä tarvitsi, pysyäksensä hengissä. Kortit yksin eivät riittäneet, oli viisaampaa että itse viljeli jotain lisäksi. Kun vain oli perunoita. Korvasivathan ne ilman rasvaakin lihan ja leivän.

Mitä olikaan odotettavissa?! Rouva von Voigt tunsi jonkinmoista pelkoa tulevaisuutta ajatellessaan. Se, mitä hänen miehensä kirjoitti sotilaallisesta etevämmyydestä, voitoista maalla ja merellä, tuhoista, joita ilmalaivat tuottivat Englannille, laivastossa ja rintamalla vallitsevasta erinomaisesta hengestä, lentäjien rohkeista tiedusteluretkistä, se kaikki kuului varsin kauniilta, ja hän hengähti helpotuksesta siitä lukiessaan. Mutta millaista oli täällä kotosalla? Kävisikö täälläkin kaikki yhtä hyvin?

Kuinka ponnistivatkaan nuo suruja kokeneet, väsyneet naiset! Rikkaruoho oli saanut vuosimääriä kasvaa rauhassa, maa oli kesantoa. Aura olisi kyllä helposti uurtanut siihen tien, mutta naiset kääntelivät maata lapioilla. He kylvivät niukan kylvöksensä ja menivät joka joutohetki peltojansa katsomaan. Aina oli sama levottomuus: menestyisikö vilja? Kun eivät vain varikset nokkisi kaikkea pois!

"Katsopas, Lili", sanoi rouva von Voigt tyttärelleen, "tuollahan naapurimmekin, vanha salaneuvos, ihan tosissaan kuokkii peltoansa!"

Äiti kävi nykyisin väliin noutamassa tyttärensä kävelylle. Lilistä se aluksi tuntui vaikealta, — pitikö hänen käyskennellä entisiä teitä ilman silloista seuralaistansa! — mutta äiti oli pyytänyt niin sydämellisesti: "Se virkistäisi sinuakin, sekä sinua että minua, luonto vaikuttaa rauhoittavasti!" — ettei hän voinut kieltäytyä. Nyt kulkivat he maakaistaleen ohitse, jota ympäröi muutama paalu ja ohut rautalanka. Vanha herra, joka siellä työskenteli, ei ollenkaan huomannut, että he pysähtyivät. Vasta kun he tervehtivät ääneen, kiintyi hänen huomionsa heihin.

Salaneuvos oli paitahihasillaan, takin oli hän riisunut yltään ja ripustanut tangolle, hänen harmaa tukkansa liehui hilpeästi tuulessa. Hämillään yritti hän vetäistä takin yllensä, mutta kenraalitar esti häntä siitä: hän ei saisi millään muotoa antaa häiritä itseänsä! "On kiitettävää, herra salaneuvos, että työskentelette täällä. Mitä te sinne istutatte?"

"Kaalia, kaalia, — ja sitten lanttuja, pinaattia, herneitä, papuja, — minkä mitäkin. Mitäpä tässä muutoin pian saa suuhunpantavaksi? Perunat ovat jo maassa, — Jumalan kiitos, että saimme niin aikaisen kevään! Onhan minulla sitten jotain eteenpantavaa, kun poikaseni tulevat lomalle. Vaimoni sanoo: 'Torihintoja ei kukaan enää jaksa maksaa!' Meikäläisen, jonka on tultava toimeen eläkkeellään, täytyy keksiä muita keinoja. Muutoin voinkin erinomaisen hyvin työstä ulkosalla." Tuon valkopartaisen vanhan herran kasvonvärit muistuttivatkin nuorta tyttöä. Hän naurahteli: "Olisipa vain joku minulle ennustellut niihin aikoihin, kun istuin kirjoitustuolillani ministeriössä, että kerran vielä levittelisin lantaa pellolle! Mutta ei se mitään, — nykyisin käy kaikki päinsä! Olen hankkinut itselleni myöskin pari puutarhahoidon opasta, ja niiden kirjojen mukaan minä nyt käsittelen hietaisia turpeitani. Katsokaapa vain, kenraalitar!" Hän viittasi ylpeänä herneisiin, jotka jo olivat nousseet esiin; kepitkin oli jo pystytetty. "Entäpä kun pavutkin vielä nousevat! On todellakin hauskaa seurata tätä kasvien itämistä ja kehkeytymistä. En olisi ennen uskonut, että se voisi kiinnittää mieltä siinä määrin. Se kääntää ajatukset pois ikävistä asioista."

Hän kumartui poimiaksensa pari vaatimatonta kukkasta, jotka kasvoivat paalujen luona. Kohteliaasti ojensi hän ne Lilille. "Jospa minunkin miniäni kantaisi kohtalonsa niin uljaasti kuin te!" lausui hän. Hän kumartui suutelemaan Lilin kättä.

Lili punehtui kiihkeästi: jospa tuo vanha mies olisi tiennyt kaikki! Silloin ei hän enää ihailisi häntä. Vain siksi, että uusi toivo oli herännyt hänen sydämessään, kantoi hän nyt kohtalonsa tyynemmin. "Onko miniänne kovin masentunut?" kysyi hän hiljaa.

"Hän on vielä aivan epätoivoissaan, kuten ensi päivänä, vanhimman poikamme upottua 'Prinssi Adalbertin' mukana. Hän tuli heti Kielistä luoksemme, tuoden meille tuon surusanoman. Emme aavistaneet mitään, luulimme poikamme juuri olevan komennettuna suorittamaan erästä tehtävää maalla. Mitä kaikkea olemmekaan sanoneet häntä lohduttaaksemme! Onhan hänellä pieni poikansa. Hän on puolen vuoden vanha — muhkea lapsi!" Vanha herra huokasi syvään, hänen raikasten kasvojensa väri kävi kelmeämmäksi. "Pelkään, että hän vielä riistää vaimoltanikin kaiken tarmon; hänhän kesti sen niin ihmeellisen uljaasti. Vanhin poikamme oli hänen ylpeytensä; hän oli vielä niin nuori hänen syntyessään, leikki lapsena lapsensa kanssa. Hän ei ollut ainoastaan hänen poikansa, vaan myös hänen parhain ystävänsä. Kaikesta hän neuvotteli äitinsä kanssa, — ja äiti hänen kanssaan, — enemmän kuin minun kanssani." Herttaisen vaatimaton hymyily kaunisti noita vanhoja virkamiehenkasvoja. "Hänhän olikin niin harvinaisen lahjakas."

"On kyllä, Jumalan kiitos! Keskimäinen, joka on tykkiväessä, on rintamalla Kaakkois-Venäjällä, ja siellä alkaa nyt hyökkäys. Mutta eiväthän venäläiset ole niin vaarallisia. Nuorimpamme, joka on jalkaväessä, on saanut olla kaikessa rauhassa Sommen rintamalla. Häneen nähden saanemme olla levollisia."

"Mikä tuo vanhin poika oli?" kysyi Lili, heidän kulkiessaan eteenpäin.
"Oliko hän sitten niin harvinaisen lahjakas?"

Rouva von Voigt hymyili hiukan. "Ei minun mielestäni. Hän oli laivastoinsinööri; suoritti tutkintonsa hyvin nuorena ja hyvällä menestyksellä, se oli vanhemmista tietysti varsin suuri asia. Heidän täytyi elää perin säästäväisesti, jotta heidän kolme poikaansa voisi opiskella. Luulen, että tuo kunnon rouva usein kärsi nälkääkin. Palvelustytöt eivät koskaan pysyneet hänen luonansa. Mihinkään huvitteluun eivät heidän varansa ainakaan koskaan riittäneet, — ei teatteriin, ei konsertteihin, ei matkoihin. Kaikki he käyttivät poikiensa hyväksi. Kunpa vain saisivat pitää edes nuo molemmat nuoremmat!"

Lilin kasvot kävivät vakaviksi. Hän tuli ajatelleeksi Bertholdin perhettä: olihan sieltäkin kaksi poikaa sodassa! Eilen oli hän puhellut nuoren rouvan kanssa, tämä ei ollut pitkään aikaan saanut mitään tietoja mieheltänsä, joka oli Verdunin edustalla, ja joka ennen aina oli kirjoittanut niin säännöllisesti. "Kirjeet takavarikoidaan", sanoi Anna Maria, "Rudolf jo valmisti minua siihen." Mutta noilla kauneilla, raikkailla kasvoilla kuvastui kumminkin jonkinmoinen jännitys. Ja entä toinen veli? Voi hyvä Jumala! Lili sulki silmänsä ajatellessaan Heinziä: hän teki lentoretkiä Bapaumen luona!

Mitä voi hän siihen, että hänen ajatuksensa alati liitelivät Heinzin mukana?! Kuin uneksivana kulki hän äitinsä rinnalla, ja hänestä tuntui usein kuin olisi hän jälleen nuori tyttö, joka oli kävelyretkellä äitinsä kanssa ja kulki siinä niin kilttinä, niin hyvinkasvatettuna! Ja kuinka toisenmoiselta näytäkään hänen mielessänsä! Intohimoinen rakkaus, hillitön kaipaus täytti sen kokonaan. Jos joku sen tietäisi!

Hän säpsähti. Rattaat seisoivat poikittain ketotiellä, aasin äännähdys herätti hänet ajatuksista. Se oli pieni pörröinen eläin, jonka karvan värissä näkyi kaikki harmaan ja ruskean vivahdukset, ja jonka turkki oli niin kulunut, kuin olisi susi ollut sen kimpussa ja sitä höyhennellyt. Mutta tuolla eläimellä oli kasvot kuin osaisi se puhua, omituisen vakavat, uskolliset silmät. Lili siveli ohikulkiessaan sen kulunutta nahkaa.

Silloin sanoi maamies, joka levitti kärryistä lantaa pellolle: "Tuo poika on jo monenmoista kokenut, hyvät rouvat. Voitteko uskoakaan, se on kuljettanut ampumavaroja ylös vuorelle. Mikä täällä on hiekkaa, se on siellä pelkkää vuorta. Se tulee Tyrolista." Hänen äänensä kajahti ylpeältä, ja hän loi aasiin ystävällisen syrjäkatseen.

Lili vavahti. Hän olisi tahtonut ehdottomasti jatkaa matkaansa: ken puhui täällä Tyrolista?! Hän ei tahtonut muistella tuota seutua. Siellähän oli hauta — nyt tuli se jälleen hänen mieleensä, hän tunsi tuskaa. Mutta kumminkin hän kysyi: "Kuinka tuo eläin sitten on joutunut tänne saakka?"

Mies nyyhkäisi, hänen kätensä kulki pyyhkiellen nenän alitse: "No, nähkääs, minähän olen vain pieneläjä, eihän meikäläisellä ole liikoja rahoja, niin että voisi heti jälleen ostaa uuden hevosen. Idani minulta vietiin, — eihän se juuri enää paljoon pystynyt, mutta minulle se oli suuriarvoinen. Silloin kirjoitti poikani minulle: 'Tiedätkö isä', — poikani oli nimittäin itävaltalaisten mukana vuoristossa, Tyrolissa, — 'täällä on paljon aaseja. Jos voin ostaa sinulle sellaisen, niin lähetän sen sinulle jonkun kuormaston mukana!' Niin, hyvä poika hän oli — aliupseeri — poikani Fritz, niin, niin! Nyt ei hän enää ole elossa." Hän pyyhki jälleen nenäänsä ja nyyhkäisi. Hänen pienet, pellontomusta punehtuneet silmänsä tuijottivat suoraan eteen, hän ei katsonut rouviin.

He katsoivat myöskin suoraan eteensä, he eivät uskaltaneet katsoa mieheen, — mitä olisivatkaan he voineet sanoa hänelle? Siinä jälleen isä, joka vanhana ja väsyneenä jäi elämään, reippaan pojan siirtyessä tuonen majoille!

Ajatuksiin vaipuneena silitteli Lili yhä vielä pienen aasin pörröistä turkkia. Se näkyi tottuneen hyväilyyn, näytti olevan siitä mielissään ja katsoi häneen järkevin silmin.

"Aasi-pahanen", sanoi mies, jolle näytti tuottavan tyydytystä puhua siitä, joka nyt oli hänen sydämelleen rakkain, "ei, se ei ole paikallaan, vai mitä sanot, Fritz?" Hän läpsäytti eläintä selkään. "Ensin kuljettanut ampumavaroja ylös vuorille, — mitä kaikkea se onkaan kestänyt, tuo rohkea eläin! — ja nyt pannaan vetämään lantaa! Aivan kuten ihmistenkin käy, — ennen oli moni ylhäinen ja nyt — voi sentään! Mutta hyvät päivät sillä silti on. Poikani muistoksi olen ristinyt sen Fritziksi. Se saa meillä tulla sisään. Silloin se tarkastaa pöytää, onko siinä vielä kahvia, se pitää siitä. No, lähdetään nyt, Fritz!" Hän maiskautti kieltänsä, aasi läksi liikkeelle. Vieden käden pikaisesti lakilleen, poistui mies ajopeleilleen.

Kaikki ne vain harjoittivat maanviljelystä! Tosin varsin viheliäistä, mitä pienintä pienviljelystä. Rouva von Voigtin, joka oli kotoisin suurelta perintötilalta, täytyi hymähtää säälivästi. Mutta oli samalla liikuttavaa nähdä, kuinka kaikki tekivät parastansa. Kaupunkilaispuku ei oikein soveltunut tuohon työskentelyyn; toiset levittelivät lantaa poimuhame ja valkoinen pusero yllään, toiset kääntelivät maata korkeakantaiset ruskeat puolikengät jalassa. Sitäpaitsi olivat työt melkoisesti myöhästyneitä.

Oli jo ehditty tottua noihin Berliniä reunustaviin lehtimajoihin, jotka mikä uhkeampana, mikä vaatimattomampana kesällä kasvattivat punaisia turkinpapuja ja vihreätä salaattia, syksyllä puiden korkuisia auringonruusuja ja suuria kurpitsoja. Mutta täällä esikaupungissa oli katsojasta kuin olisi puutteen sormi viittoillen ohjannut ihmiset tuolle karulle maalle, jossa kanerva vielä rehotti ja lahonneitten mäntyjen juuret risteilivät hiedikkoa. Täällä oli ryhdyttävä täydelliseen uutisviljelykseen, kuin aarniometsässä tai preerioilla. Hitaasti kohosi kytösavu ilmaan, kuljettaen mukanaan pahaa lemua: haiskahti rikkaruoholta. Toiset polttivat pois pensaikon. Ja kaikkialla näkyi nelikulmaisia tai pitkulaisia peltotilkkuja, aidattuina rautalangalla tai mäntyseipäillä, joita koottiin metsästä ja pystytettiin muitta mutkitta, lahonneine kuorineen ja kuivuneine oksineen, suojaa maan tuota kallisarvoista omaisuutta.

Toisenmoista oli Hermine von Voigt tottunut näkemään: missä olivatkaan hänen nuoruudenaikansa upeat viljapellot, jotka muhkeilivat toinen toisensa vieressä, missä huolellisesti hoidetut kylvömaat? Kaukana, hyvin kaukana kulki todellinen talonpoika auransa jäljessä, kuvastuen pellonhymppylältä hevosineen kookkaana valoisaa taivaanrantaa vastaan. Mutta täällä kokeiltiin vain, mikä viljeli mitäkin, mikä yksistään perunoita, mikä vain vihanneksia. Jokunen taasen hiukan kutakin lajia. Kukin menetteli oman viisaan päänsä mukaan. Tässä touhussa ilmeni jonkinmoista järjestelmän puutetta, kuin avuttomalta vaikutti kaikki tuo kokeileminen. Ja kaikkialla sama kiire, — vai tuntuiko hänestä vain siltä? Pelko valtasi hänen mielensä. Entä jos nuo yritykset eivät onnistuisikaan? Siemenvilja oli kallista ja sitä oli ollut niukanlaisesti. Kuinka kävisi, ellei perunoista tulisikaan mitään? Maanlaatu oli huonoa; peruna, niin vaatimaton kuin se onkin, tarvitsee sentään oikeata hoitoa, ja ennen kaikkea päivänpaistetta aikanaan ja sadetta myöskin aikanaan. Kunpa taivas vain antaisi kumpaakin kohtuullisesti, ei liiaksi eikä liian vähän! — — —

Hinnat; kävivät yhä mahdottomammiksi. Kun naiset nyt menivät torille, kuvastui heidän kasvoillaan pettymys. Mitä he sieltä ostaisi vatkaan? Parsaako? Mitäpä siitä hyötyi! Sitä olisi tosin saanut, — mutta ei siitä liioin tullut kylläiseksi. Huhtasieniäkö? Noilla mustilla mullukoilla voi kaiken lopuksi vielä myrkyttää itsensä. Lihaa he olisivat halunneet saada, kalaa, munia! Voista ei nyt tosin enää voinut olla puhettakaan, vaan saisipa edes margariinia! Ja sitten nuoria porkkanoita, joita ennen tähän aikaan tuli Ranskasta. Jo pitäisi saada salaattiakin, — viime vuonna sitä oli vielä saanut huokealla, ja samaten retiisejä ja pinaattia sekä rabarberia, josta lapset niin pitivät.

Kaupitsijat vaativat huikeita hintoja. "Mitä salaatti maksaa?" Hinta oli korkea. "Entä naula pinaattia?" Yhä korkeampi hinta!

Alakuloisena läksi moni vaimo tiehensä, haluamatta enää tiedustellakaan kolmannesta kojusta. Mutta jokunen oli rohkeampi: "Te tahdotte kaiketi myöskin rikastua kuten sotatarpeiden toimittajat, — ja yhtä nopeasti myöskin, eikö niin? Puolen markkaa tuollaisesta salaatinpäästä? Taidatte olla päästänne sekaisin?" Mutta silloinkos kaupusteleva talonpoikaisvaimo antoi samalla mitalla takaisin: Sodassa hänenkin miehensä oli, yksin hänen oli kestäminen kaikki vaivat ja kulut, mitä tiesivät kaupunkilaiset maalaisten rasituksista! Päivänkoitteessa ulos työhön, paistoipa aurinko tai lotisi sade, kuokkimaan, istuttelemaan, selkäänsä vaivaamaan. "Ja sitten tulee rajuilma, ja kaikki mennyttä! Mieluummin pistän kaikki tyyni omaan suuhuni, kuin annan huokeammasta, tai jääkööt ennen vaikka mätänemään. Nyt on sota!"

Minka Dombrowskilla olisi voinut olla paremmat päivät kuin monella muulla naisella. Dombrowski oli jo ennen sotaa ahkerasti muokkaillut maapalstaansa, se oli huolellisesti viljeltyä, ja edellisenä vuonna oli Minka saanut siitä runsaasti perunoita ja suunnattomia kaalinkupuja, mutta nyt ei hänellä ollut halua tuohon työhön. Kerran hän tosin läksi pellolle työkaluineen, mutta tuskin hän oli alkanut työnsä, kun jo heitti kuokan pois ja riensi jälleen kotiin. Häntä kammotti yksinolo kedolla; joka pensaan taa loi hän pelokkaan katseen. Hän, joka ei koskaan ollut tiennyt pelosta, oli nyt käynyt perin araksi.

Hän pyyteli Gertrudia hartaasti, että saisi nukkua alhaalla hänen huoneessansa, lapset eivät hänestä tuntuneet antavan tarpeeksi turvaa. Kernaasti ei Gertrud siihen suostunut, eihän hän sitten enää saisi viettää rauhassa edes noita paria yöhetkeä, mutta kävikö hänen kieltäminenkään? Entinen rakastaja ei ollut enää palannut, eikä Minka näyttänyt välittävän hankkia enää uuttakaan. Hän oli kertonut Gertrudille, että parturi oli paennut paitasillaan, aivan paitasillaan. Vanha puku, joka niin kauan oli riippunut vajan ovella, sekä rikkinäinen, sateessa pehmennyt hattu, jonka Erich oli pannut pumpun päähän, olivat siitä saakka olleet kadoksissa. "Ne hän puki yllensä, hihhih, mahtoi olla näköinen, hihhih!" Mutta tuntui siltä, kuin Minkaa olisi puistattanut pikemminkin pelko kuin nauru. Levoton makuutoveri hän oli.

Hän oli tuonut vuoteensa alas ja asettanut sen aivan Gertrudin vuoteen viereen. Usein tavotteli hän hänen kättänsä ja kysyi: "Neiti, oletteko te todellakin siellä?"

Eräänä yönä kavahti Minka istualleen. Kuu paistoi kirkkaasti huoneeseen. Gertrud, joka oli hyvin väsynyt, nukkui sikeästi. Silloin pudisti Minka hänet hereille. "Neiti, ettekö kuule mitään? Ulkona on joku. Joku kulkee hapuillen talonseinämää pitkin!"

Minka istui vuoteessaan, kuu valaisi hänen tuskan vääntämiä
piirteitään, hän oli kuolonkalpea. Pelko valtasi Gertrudinkin: tulisiko
Dombrowski takaisin? Hän kuunteli, mutta ei kuullut mitään askeleita.
"Ei siellä ole ketään", sanoi hän rauhoittavasti.

"On, on siellä!" Minka ei uskonut, vaikka Gertrud meni akkunan luo kuuntelemaan. Hän painautui kumminkin kokonaan peitteen alle, vetäen sen päänsä ylitse.

"Yötuuli siellä vain puhaltelee!" Ulkoa kuului suhahtelua, viuhuntaa talon ympäriltä. "Siltä täällä aina kuuluu tuulen käydessä", sanoi Gertrud.

"Ei, neiti, ei, ei!" Minka melkein itki. "Jos te tietäisitte, mitä minä tiedän — hän palaa varmasti takaisin. Olen nähnyt niin kauheata unta." Hän päästi äkkiä kimeän huudon ja tarrautui kiinni Gertrudiin. "Kuuletteko, tuolla hän jo huutaa!"

Kuului pöllön pitkähköjä valitushuutoja, sen täytyi istua aivan lähellä taloa, kenties akkunan viereisessä muurinsyvennyksessä. Huuto kuului niin läheltä, kuin olisi se ollut aiottu huoneessa olijoille.

Nyt Gertrudiakin alkoi kammottaa. Olipa tämä koleata kerrassaan, — toisaalla pöllön kaameat valitushuudot, toisaalla vapiseva vaimo! Mutta hän rohkaisi mielensä. "Päästäkää minut!" Hän koetti irroittautua Minkan otteesta. "Koetan paukuttaa käsiäni akkunan edessä, että se lentää pois!"

Mutta Minka ei päästänyt häntä. "Ei, ei, hän tulee sisään! Voi, kuinka minua pelottaa. Hän tulee minua noutamaan!" Vikisten hän painoi päänsä pielukseen.

Tuollaiset yöt eivät olleet omiansa ihmistä virkistämään ja suomaan työkykyä. Gertrud oli mielissään, kun Minka alkoi tuumiskella muuttoa esikaupungin keskiosaan. Hän tunsi kuinka Minkan pelko ja rauhattomuus tarttui häneenkin. Kaiketi hänkin löytäisi sieltä itselleen huoneen. Niin halpaa asuntoa kuin tämä ei hänen tosin enää koskaan onnistuisi saada. Se kyllä huolestutti häntä, mutta ei tätäkään elantoa enää käynyt kestäminen. Minka oli jo aikoja vuokrannut pois maapalstansa, — oli ollut varsin helppoa saada sille vuokraaja. Mieluimmin olisi Minka samana päivänä lähtenyt pois talostakin, ja vaivoin vain sai Gertrud hänet estetyksi ajattelemattomasti myymästä taloakin mistä hinnasta hyvänsä. Minka halusi vain pois, — olo siellä oli hänestä tuiki tukalaa.

Kaikki hänestä tuntui vastenmieliseltä. Kaikki siistimis- ja pesupaikkansa oli hän jättänyt, niin kenraalittaren ja rouva Rossin kuin salaneuvoksettarenkin luona, vaikka hän aikaisemmin oli ollut ylpeä noista paikoistansa. Mitä hyödytti työnteko? Se tuntui hänestä vastenmieliseltä. Hän, joka ennen oli ollut niin ripeä ja hilpeä, oli käynyt hitaaksi ja äänettömäksi. Muut eivät sitä niin huomanneet kuin Gertrud, — ja syyn tiesi Gertrud myöskin: paljon oli Minkalla kaduttavaa! Herra Dombrowski ei ollut vielä kirjoittanut, — kirjoittaisikohan hän enää koskaan?

Lapset kyselivät isäänsä. Erich tuli ynseän uhmailevana kotiin koulusta. Hänen vierustoverinsa isä oli tullut kotiin, ja pojalla oli ollut hänestä niin paljon kerrottavaa. Hänen isänsä oli iskenyt kuoliaaksi tuhat ranskalaista ja tuhat englantilaista. Ja hyvä isä hän myöskin oli; hän oli nostanut Emilinsä korkealle ilmaan ja suudellut häntä, ja tuomisiakin oli hän tuonut hänelle. Miksi ei sitten heidän isänsä tullut kotiin?! Minnakin tiesi kertoa toisista lapsista, joiden isä oli kotona.

Dombrowskin pienokaiset olivat peräti kärsimättömiä. Joka päivä he pyöriskelivät asemalla, näkivät junien tulevan ja menevän, ihmisten menevän juniin ja tulevan niistä ulos, ja aina he ihmettelivät yhtä ja samaa: ettei heidän isäänsä näkynyt tuossa ihmisjoukossa!

Äiti ei enää jaksanut kuulla heidän tiedustelujansa. "Jättäkää nyt jo tuo ainainen kyseleminen", sanoi hän äreästi. Silloin poika löi häntä: "Niin, sinä et välitä isästä, etkä tahdo, että hän tulisi. Minä en myöskään välitä sinusta." Äiti itki. Jopa tuo poika olikin pahankurinen! "Koettakaapa kirjoittaa herra Dombrowskille", kehotteli Gertrud häntä. "Kaikki voi vielä tulla entiselleen. Kirjoittakaa hänelle, kuinka kadutte sitä mikä on tapahtunut." Mutta se ei Minkalta syntynyt, — turhaahan se kumminkin olisi!

Niin muuttivat he sitten heinäkuun ensi päivänä pois tuosta talosta. Rouva Dombrowski oli antanut sen vuokralle halvasta hinnasta, eihän hän voinut vaatia paljon tuosta vanhasta hökkelistä. Sama mies, joka oli vuokrannut maan, otti nyt talonkin. Hän oli työssä tehtaassa, joka oli kauempana kanavan varrella; ennen siellä oli kudottu silkkikankaita, nyt siellä valmistettiin ampumatarpeita.

Minka Dombrowski oli toivonut hetkeä, jolloin saisi lähteä täältä pois, mutta kumminkaan ei ero käynyt hänelle helpoksi. Lapset iloitsivat muutosta, heistä oli hauskempi asua keskikaupungilla, siellä oli enemmän vaihtelua. He juoksivat tyytyväisinä huudellen rattaiden perästä, joilla ne vähäiset huonekalut ja romu hoippuilivat, mitä taloon oli ajan pitkään kokoontunut. Mutta Minka katsahti alinomaa taaksensa; olihan hänellä ollut onnellisiakin aikoja täällä esikaupungin laidassa. Kun hän oikein punnitsi asioita, oli Stanislaus aina ollut hänelle hyvä, — niin, varsin onnellisia aikoja oli hän siellä elellyt! Ja hän käännähti yhä uudelleen katsomaan taaksensa, niin kauan kun vielä voi nähdä pienen rakennusryhmän, joka kohosi kuin iso myyränmätäs vehreitten kenttien keskeltä.

Gertrud, joka oli jo niin kauan hautonut mielessään aietta muuttaa tuosta kaukaisesta asunnosta, tunsi sentään myöskin mielipahaa ehdittyään nyt todellisuudessa niin pitkälle. Hänen oli onnistunut saada halpa asunto, esikaupungin vastakkaisessa laidassa, mutta taaskin hiukan kaukana, sillä keskempänä olevat asunnot olivat liian kalliita. Vanha rouva Richter, jolta hän oli vuokrannut, vuokrasi halvasta, siksi ettei hän tahtonut jäädä asumaan yksin. Nyt oli hänen viimeinenkin poikansa kutsuttu sotapalvelukseen, tuo poika, jonka hän varmasti oli luullut saavansa pitää, sillä hän oli pienestä pitäen ollut heikonlainen, ja sitäpaitsi hän oli hieman kyttyräselkäinen. Mutta hänet oli otettu kuormastoon. Mies oli kyllä kotosalla, mutta hänestä ei liioin ollut iloa, sillä hän oli halvaantunut hyvänläntä höperö. Richterin muori lupasi pitää silmällä pienokaista Gertrudin ollessa työssä, ja niin oli sopimus tehty.

Niin ei siis Gertrudin enää tarvinnut öisin kuulla Minka Dombrowskin levotonta vääntelehtimistä, ei huutoja, joita hän päästeli nukkuessaan, eikä hänen hapuileva kätensä enää herättänyt häntä unesta. Sen sijaan leperteli nyt alati viereisessä huoneessa tuo tylsämielinen mies, tiedustellen aina hetkisen kuluttua vaimoltaan, paljonko kello oli ja eikö sota jo alkanut loppua.

Ukko Richter välitti enää vain yhdestä ainoasta seikasta elämässä: ruuasta. Ja sitä oli nykyisin niukalti; hän ei voinut enää saada niin-ja-niin moneen kertaan leivän ympäritse. Niinpä hän porasi kuin pieni lapsi: "Palanen vielä, äiti, palanen vielä, on niin nälkä, niin nälkä." Sitä oli kauhea kuulla.

Gertrudin ero Minkasta oli muodostunut sydämellisemmäksi kuin hän olisi luullut mahdolliseksi. Kuinka usein olikaan hän ollut vihoissaan tuolle kevytmieliselle vaimolle! Kun tämä nyt seisoi hänen edessään kauniit tummat silmät kosteina, pyöreät kasvot hyväntahtoisen hymyilevinä, oli Gertrudista kuin hän olisi laiminlyönyt jotakin. Eikö hänen olisi onnistunut houkutella Minkaa jäämään omalle turpeelleen asumaan, ja eikö hänen olisi pitänyt itsensä pysyä hänen luonansa, kärsivällisenä ja anteeksiantavana? Eihän tuo vaimo-parka ollut yksin syypää kaikkeen: toinen syyllinen oli sota. Ja Gertrudin mielen valtasi kiihkeä viha sotaa kohtaan, joka tuhosi kaiken, joka tallasi jalkoihinsa ihmiset toiveineen kuin arvottomat tomuhiukkaset. Yötä ja päivää kulkivat junat ohitse pitkin rataa, jonka Gertrud voi nähdä asuntonsa akkunasta, ja ne kuljettivat yhä uutta saalista tuolle hirviölle: sodalle.

Richterin talo sijaitsi muita alempana maantien varrella, missä tämä kulki radan alitse; se oli viimeinen taloista, jotka täällä jo olivat loitompana toisistansa. Täälläkin oli peltoja, mutta ei aikaisemmin viljeltyjä kuten esikaupungin toisessa laidassa, vaan näitä alettiin vasta saattaa kuntoon. Keskellä rikkaruohon peittämää kenttää oli uusi hautausmaa. Kahdenlaista kuultavaa oli täällä aina tarjona: veturien puhkumista ja rätinää ja surusoittoa, joka seurasi hitaasti läheneviä ruumisjunia. Gertrud tottui helpommin surusoittoon kuin noihin toisiin ääniin. Aikaisemmin hän oli asunut vanhan hautausmaan läheisyydessä. Nyt tuntui hänestä usein kuin hän olisi välillä ollut jollakin kaukaisella paikkakunnalla ja tullut jälleen kotiseudulleen. Yksi seikka vain häiritsi häntä hänen uudessa asunnossaan: Krügerin talo ei ollut enää niin kaukana kuin ennen. Lyhin tie asemalle kulki sen ohitse, mutta Gertrud kiersi mieluummin pitempää tietä. Hän ei voinut nähdä tuota naista — nyt vähemmin kuin koskaan ennen. Oleskelu vanhassa tutussa ympäristössä herätti entisiä muistoja, — rakkaita muistoja hänestä, jonka kanssa hän täällä oli kuljeskellut illoin radan reunaa kävellen. Tuolla, missä maantie kulki radan alitse, oli hän ensi kerran sallinut Gustavin häntä suudella… Ja sitten kohdistuivat hänen ajatuksensa katkerin muistoin Gustavin äitiin, jonka sydän oli kova ja karu kuin nummi, jota ei kukaan pystynyt pehmittämään. Ei koskaan hän vielä ollut vihannut tuota naista niin kuin nyt. Mutta Gustavia kohtaan hän ei enää tuntenut vihaa eikä katkeruutta. Jospa Gustav edes olisi levännyt tuon hautausmaan mullassa!

Paljon kuljetettiin siitä ohitse sotureita viimeiseen lepoon. Silloin seurasi Gertrud kiihkein katsein junien kulkua. Sunnuntaina oli hänen ainoana virkistyksenänsä käynti hautausmaalla sotilaitten hautoja koristamassa. Hautausmaan keskellä oli heille erotettu alue. Hän poimi pieniä keltaisia immortelleja ja ruskeahtavia kissankäpäliä, ainoita täällä kasvavia kukkia. Näistä hän osasi sitoa varsin kauniita seppeleitä, sen taidon oli hän hankkinut itselleen niihin aikoihin, jolloin hän asui seppelesitomon puutarhurin perheessä. Se oli ollut onnellista aikaa! Gustav oli kerran sanonut: "Morsiusseppele pitää sinun itsesi sitoa, ei kukaan osaa sitoa niin hyvin kuin sinä." Kunpa vain ei hänen äitiänsä olisi ollut! Silloin ei hänen olisi tarvinnut heittää myrttiruukkuansa akkunasta alas pieniksi sirpaleiksi. Kun hän nyt ripusti tuntemattomain sotilasten koivunrungosta tehdyille risteille seppeleensä, jossa kukat olivat tiheässä toinen toisensa vieressä, niin että ne muodostivat kuin kultaisen kehän, — oli hänestä kuin ripustaisi hän seppeleen Gustavin hautaristille. Silloin piti hän kädestä pikku poikaansa, joka jo osasi astua tepastella hänen rinnallansa, ja hän opetti häntä sanomaan: "i-sä, i-sä."

Jospa edes tuo ainainen hätä jokapäiväisestä leivästä olisi ollut mieltä vaivaamatta! Ken vain voi, varusteli itselleen jotain talveksi. Ne, jotka elivät säkistä suuhun, eivät voineet sitä tehdä, mutta olihan olemassa paljon varakkaitakin ihmisiä. Puotien näyteakkunat, jotka aamulla näyttivät olevan täynnä kaikenmoisia tötteröitä, kalaa, lihaa, vihanneksia, säilykkeitä, hunajaa, suklaata, vanukaspulveria, kermapulloja, tiivistettyä maitoa, — ne olivat illalla kuin puhtaiksi pyyhityt. Toinen talonemäntä ilmoitti toiselle: "Joko tiedätte, että tänään saa hyytelöankeriasta, — voissa säilytettyjä makrilleja, — tomaattisilliä, — kalapullia!" Ulkomaan tavaraa kaikki tyyni: Hollanti, Ruotsi, Tanska niistä rikastuivat. Entä gulashista! Kun sitä oli saatavana, silloin sai jalat allensa jokainen, joka pystyi maksamaan. Eivät ostajat olleet vielä milloinkaan olleet niin kohteliaita myyjille kuin nyt. Tavaroita suorastaan kerjättiin, niin korkeat hinnat kuin niistä saatiinkin maksaa.

Mutta entäpä jos puute kävisi vielä suuremmaksi? Silloin ei jäisi enää mitään niille, jotka eivät voineet panna rahaa kaatamalla menemään. Ja mikä kateus ja tyytymättömyys siitä syntyisikään! Jo oli nytkin yllinkyllin ahnaita silmiä ja kärkkäitä käsiä!

Hermine von Voigt tunsi tulevaisuutta ajatellessaan pelkoa, jommoista ei ollut vielä koskaan kokenut. Hän oli aina karttanut asettua yhdistysten johtoon, olihan niin paljon muita, jotka tekivät sen mieluummin kuin hän. Mutta nyt heräsi hänen mielessänsä ajatus: minunkin on ryhdyttävä toimeen, en saa enää vitkastella! Jospa toki kunta järjestäisi esikaupungissakin oikeudenmukaisen elintarpeiden myynnin, kuten Suur-Berlinin maistraatti oli tehnyt! Olihan vielä sivistyneitä naisia, jotka eivät työskennelleet sairaaloissa tai muissa hyväntekeväisyyslaitoksissa ja joiden työtä ei tarvittu kotona taloudessa, ja joille olisi vain hyödyksi kokea, miltä tuntuu seista tuntikausia myymäpöydän takana. Mielellään he ryhtyisivätkin työhön, eihän kaikki innostus ollut vielä häipynyt, eikä kilpailu oman itsensä varustamisessa ollut voinut tykkänään tukahduttaa auttamis- ja palvelemishalua.

Tuo ajatus heräsi kenraalittaren mielessä eräänä unettomana yönä. Niitä olikin hänellä nykyisin runsaasti: Muutaman päivän perästä oli odotettavissa Italian sodanjulistus Saksalle, ja sehän olikin vain muodollinen seikka, johan ne olivat aikoja olleet sodassa keskenään, — mutta kuinkahan kehittyisivät asiat Romaniassa? Idässä raivosivat kiihkeät taistelut Volhyniassa, lännessä jylisivät tykit Verdunin ympärillä, ja jo alkoi uusi taistelu Sommen luona. Zeppelinit leijailivat pommeja heitellen Englannin yläpuolella, mutta siitä huolimatta tuomittiin jalo Casement Lontoossa kuolemaan. Maailma oli menehtymäisillään vereen, tuleen ja savuun. Tuo oli liikaa — liikaa -, ken voi enää nukkua?!

XV.

Se oli liikaa, liikaa! Kuten Hermine von Voigt kääntelihe myöskin Hedwig Bertholdi yön toisensa jälkeen levottomana vuoteessansa. Rauhattomina pyörivät hänen ajatuksensa hänen poikiensa ympärillä, kuten arat, siipiään räpyttelevät kyyhkyset, jotka haluaisivat ottaa rakkaansa siipiensä suojaan. Ensi sijassa hän ajatteli poikiansa toisessa isänmaatansa, — voiko sen lukea hänelle viaksi? Sankarittaren rohkeutta hän ei tuntenut mielessänsä Pelkältä tarulta hänestä tuntui kertomus muinaisajan äidistä joka riemuiten otti vastaan sanoman poikansa kuolemasta, jonka oli suotu uhrata henkensä isänmaansa puolesta Ei, olipa se vaikka mielenylevyyden puutettakin, — hänen täytyi käsiään väännellen rukoilla: ota kaikki, jos niin on tahtosi, voitto, menestys, omaisuus, raha, oma henkeni mutta säästä poikani, poikani!

Eiköhän ollut paljonkin sellaisia, jotka ajattelivat samoin? Usein piiloutui arka sydän mahtipontisiin sanoihin Oliko sitten itse asiassa niin pikkumaista, jos ensi sijassa pelkäsi rakkaittensa puolesta ja vasta toisessa ajatteli isänmaata? Se oli vain inhimillistä!

Erittäinkin Heinzin takia oli äiti kiihkeän levottomuuden vallassa. Hänen viime kirjeensä oli saattanut äidin pois suunniltaan. Tosin oli hän myös tuntenut jotain ilon ylpeyden tapaista, — mikä uljas, kyvykäs mies hänen poikansa olikaan! — hänen oli onnistunut ampua maahan jo toinen lentokone! Niin vähän aikaa hän vasta oli harjoitellut, oli tuskin vielä ehtinyt täysin valmistua toimeensa ja jo saavuttanut toisen voittonsa!

Itse ei Heinz näyttänyt vähääkään ajattelevan, mitä levottomuutta hän tuotti kotolaisilleen. Riemu sykkäili noista riveistä: "Jo toinen voitto, hurraa! Elän elämäni onnellisimpia hetkiä!" Uskotteliko hän tätä äidilleen ainoastaan häntä rauhoittaakseen, uskotteliko hän samaa itselleenkin? Tunsiko hän todella onnea — vai ainoastaan kunnianhimon tyydytystä? Äiti pudisti päätänsä. Hän ei ollut vielä vastannut tuohon viime kirjeeseen, vaan oli lähettänyt sen miehellensä; isä ymmärtäisi ehkä paremmin poikaansa ja keksisi riemukkaita sanoja, joita tämä halusi kuulla. Mutta nyt täytyisi hänenkin sentään kirjoittaa. Raskaaksi se hänelle kävi. Hän olisi halunnut huutaa: 'Pysähdy! Ei kukaan lennä rankaisematta aurinkoa kohden!' Mutta oliko hänellä siihen oikeutta? Ei, hän ei saanut levottomuudellaan häiritä poikaansa. Ah — ja mitä se hyödyttäisikään — pidättää häntä ei hän kumminkaan voisi! Hänet näytti vallanneen kuin huumaus: korkeammalle vain, yhä korkeammalle! Lisää voittoja, yhä lisää! Jospa äiti edes olisi voinut puhua tästä jonkun kanssa, joka täysin käsittäisi hänen huolehtivan rakkautensa — hänen pikkumaisen, hänen valtavan rakkautensa!

Äiti ei luullut, että Anna Maria voisi häntä käsittää. Hänen olennossaan oli jotain niin huoletonta, hän oli riemahdellut ääneen lankonsa menestyksestä lukiessaan. Sitten oli hän kiiruhtanut ulos, — siitä täytyi hänen mennä kertomaan rouva Rossille! Hymyillen surumielisesti ja samalla hieman katkerasti oli Hedwig katsonut hänen jälkeensä. Ehkei Anna Maria olisi sentään riemastunut noin kovin, jos hänen Rudolfinsa olisi ollut kysymyksessä! Silloin tuntisi hän ilon ohella myöskin levottomuutta, niin tuskallista levottomuutta, että se tukahduttaisi ilon.

Lili Rossi oli puutarhassa. Huolimatta suuresta varjostavasta hatusta, joka suojasi hänen kasvojansa päivänpaisteelta, kävi hänen kalpenemisensa huomattavaksi Anna Marian huutaessa hänelle: "Mitäs sanottekaan, Heinz on ampunut jo kaksi lentokonetta maahan."

Lilin sydän lakkasi tykyttämästä. Hän oli seurannut tunnettujen lentäjien voittoretkiä: he nousivat ilmaan, laskivat jälleen maahan, — nousivat, taistelivat ja palasivat jälleen maahan — kerran, kahdesti, useita kertoja. Mutta sitten he nousivat taaskin, taistelivat, taistelivat — eivätkä enää palanneetkaan onnellisesti alas.

Lili sulki silmänsä, kirkas aurinko häikäisi häntä. Niin Heinzkin lentäisi, taistelisi, voittaisi, — lentäisi jälleen, taistelisi ja voittaisi taas, kunnes — äkillisen tuskan valtaamana pusersi hän silmänsä lujemmin umpeen.

Niin ei kertojatar siis huomannut mitä niihin kätkeytyi. Anna Maria jutteli vilkkaasti edelleen, miellyttävän liikutuksen vallassa. Että Heinz tosiaankin oli niin mielenkiintoinen olento! Rudolfilta oli hän luonnollisesti sentapaista odottanut, mutta tuskin Heinziltä. "Olisitteko te luullut hänestä sellaista?" Lili nyökkäsi vaieten. Hän ei voinut puhua. Hän oli aina keskustellut mielellään nuoren rouva Bertholdin kanssa, jonka luottavaisuus ja ilomielisyys oli kuin raikas ilmanhenkäys, joka puhdistavana käy läpi ummehtuneiden, suljettuina olleiden huoneiden, mutta tänään tuntui keskustelu hänestä vastenmieliseltä, hän oli perin vähäpuheinen.

"Hyväinen aika, Lili, tehän olette tänään niin nyreällä mielellä! Huh, sentään, minä lähden tieheni!" Nauraen palasi Anna Maria kotiin, niin nopeaan kuin jalat kantoivat.

Kuin huumaantuneena jäi rouva Rossi seisomaan aidan viereen. Hänen mielensä täytti polttava huoli, mutta samalla hän tunsi valtavaa ylpeyttä, — — — ja tuo mies rakasti häntä! Rakastikohan hän yhä vieläkin? Vai oliko ehkä lentoretkillään jo unohtanut hänet? Ei! Hän hymyili: Heinz ei ollut unohtanut häntä, enempää kuin hänkään Heinziä. Ja kun sota loppui, ja jos hän sitten palaisi vahingoittumatonna? Lili kävi yhä hymyilevämmäksi: silloin, niin, silloin! Häntä värisytti huumaava onnentunne, hän veti syvään henkeä: silloin olisi elämä jälleen pelkkää iloa, — maailma jälleen ihana!

"Toivotan onnea, mikä suuri menestys!" Lili ei ollut ollenkaan hämmästyksissään tästä äkillisestä kohtaamisesta. Hänen äitinsä! Hänestä tuntui niin luonnolliselta, että hän tuli hänen luoksensa, tuli nyt juuri. Hän kurotti molemmat kätensä aidan ylitse, äiti teki samaten ja piti hänen kätensä omiinsa suljettuina.

He puhuivat Heinzistä. Lili ei tullut ollenkaan ajatelleeksi, että oli oikeastaan ihmeellistä että rouva Bertholdi puheli niin tuttavallisesti hänen kanssaan, hehän olivat itse asiassa varsin vähän tuttuja keskenänsä. Mutta lämmin tunne siirtyi toisesta toiseen. Eikä Hedwig Bertholdi puolestaan ihmetellyt että hänelle äkkiä selveni kaikki, kaikki! Niin, tuo nainen tuossa ja hänen Heinzinsä! Sydämellisen lämpimästi katsoi hän nuorta vaaleata naista syvälle silmiin. "Kun ei hänelle vain tapahtuisi mitään", kuiskasi hän.

"Ei hänelle tapahdu!" Lili loi häneen loistavan katseen. Tuo onnen päivänpaiste, joka kuvastui hänen vakavilla kasvoillansa, teki hänet kauniimmaksi kuin koskaan. Hänen mielensä oli äkkiä täyttänyt varma vakuutus, josta hän ei ollut tiennyt hetkeä ennen, niin varma ja järkkymätön, että se tukahdutti kaiken levottomuuden. Kuinka olikaan hän voinut aluksi niin pelästyä! Kaksi voittoa — ei, viisi, kymmenen — vielä monta, monta lisäksi! Hänen sankarinsa, siellä hän kohosi kohden aurinkoa, ja hän itse hänen mukanansa. Oi, mikä onni, mikä onni!

Lili kumartui aidan ylitse ja suuteli noita hentoja käsiä, joihin hänen kätensä yhä vielä olivat suljetut, — olihan tuo nainen hänen rakastettunsa äiti!

Oli täysi sadekesä, varhainen kevät oli antanut lupauksia, joita vuoden jatko ei ollut pitänyt. Sommen rintamalla saivat sotilaat maata liejussa ja vedessä. Ja kotona satoi, satoi päivät päästään. Kunpa ei vain perunasato turmeltuisi! Noin ylenmääräistä kosteutta ei se sietänyt. Joskin päivä paistoi aamulla, vetäytyi taivas jo keskipäivällä pilveen, tuli kovia sadekuuroja, jotka löivät jo kellahtavan viljan lakoon, niin että se paikoin oli kuin maahan tallattua.

Katse huolestuneena seisoi salaneuvos peltotilkullaan. Ei hän ollut aavistanut että olisi niin vaikea näytellä maanviljelijää. Hän oli aina ajatellut, että kun vain heittää jotain maahan, niin se kasvaa ehdottoman varmasti. Nyt oli hän kylvänyt tähän niin paljon siementä, se oli maksanut aika paljon, eikä satoa siitä vielä saanut senkään vertaa että hän olisi voinut toimittaa vaimolleen joka päivä jonkun perunaruuan pöytään. Vihannekset tosin rehottivat upeina, mutta mitäpä niistä, kun ei ollut perunoita lisäksi! Ne mätänivät maassa.

Päästäen huokauksen työnsi vanha herra lapion maahan. Ja että pojilla oli niin tukala olo! Ja hän kun oli jo luullut voivansa rauhoittua heihin nähden! Venäläiset hyökkäsivät jälleen suunnattomin laumoin — Volhyniassa riehuivat jättiläistaistelut — ah, entä Sommen luona! Hän ei enää uskaltanut mennä vaimonsa luo luettuaan sanomalehdet. "Mitä niissä on?" kysyi tämä aina nopeasti ja katsoi häneen levottomasti. Hänen kunnon Annansa, hän oli käynyt niin peräti hermostuneeksi! Kunpa vain heidän nuorimpansa kirjoittaisi piakkoin, he eivät olleet pitkiin aikoihin saaneet häneltä mitään seikkaperäisiä tietoja. Viikko sitten oli tullut kortti, jossa oli pari lyijykynällä kirjoitettua riviä: 'Elän vielä. Tuhannet terveiset!' Tuota korttia säilytti äiti alati huostassansa. Öisin se oli hänen vuoteensa viereisellä pienellä pöydällä, hänen neuloskellessaan taas hänen edessään neulomakopassa. Salaneuvos oli jo koettanut pistää sen piiloon, mutta silloin oli Anna joutunut niin pois suunniltaan ja hakenut sitä sellaisella epätoivolla, että hän kiireimmiten pisti sen jälleen salaa neulomakoppaan. Niin, tämä oli kauheata aikaa äideille — kaikille äideille — kauheata aikaa!

Vanha herra koetti miehekkäästi kantaa ajan vaivat, mutta raskaaksi se kävi. Hän eleli nyt eläkkeellään, oli toivonut voivansa vaivaloisen virkauransa jälkeen, jonka kestäessä oli hengittänyt vain virastojen ummehtunutta ilmaa, huoletonna voida loppuikänsä iloita pojistansa, — ja nyt tuli tämä kaikki. Kunpa Anna edes saisi paremmin unta! Hän itse puolestansa nukkui sentään väliin tunnin tai pari — eihän hänen iällään enää tarvinnutkaan niin paljon unta, — mutta Anna ei nukkunut ollenkaan. "No, äiti, kuinka voit?" oli hän vielä viikko sitten uskaltanut kysyä aamuisin, mutta nyt ei hän enää tehnyt sitä. Ylen kurjasti olivat asiat Sommen luona. Jospa taivas vihdoinkin armahtaisi ja antaisi sateen päättyä! Tämä ainainen harmaa sumu piti mielen yhä alakuloisempana. Hiukan heikoiksi käyneillä silmillään tähysteli vanha herra avaruutta: kaikkialla pilviä, etäisyydessä pimeätä kuin säkissä, ja nyt alkoi taas tipahdella. Pisarat rummuttelivat hänen kaljua päälakeansa. No, siis täytyi kiiruhtaa kotiin. Mutta äkkiä tuli hän ajatelleeksi että paljoa märemmäksihän hänen nuorimpansa kävi juoksuhaudassansa. Hän jäi paikoilleen. Hän antoi sateen virrata ylitsensä siitä välittämättä ja nyhteli vain maasta upeata rikkaruohoa. Lasisilmät oli hänen täytynyt ottaa nenältänsä, ne olivat niin hiestyneet, ettei hän voinut nähdä niiden lävitse. Nyt otti hän ne jälleen taskustansa, puhdisti ne ja asetti nenällensä, — sade oli äkkiä tauonnut. Kas tuolla! Tulihan aurinkokin esiin ja pyrki paistamaan. Oikein se lämmitti ja oli kuin himmeätä kultaa. Ja tuolla — oi, kuinka kaunista!

Sateenkaari oli äkkiä ilmestynyt taivaalle. Sen päät kuvastuivat likomärästä maasta kohoavaan valkoiseen usvaan, mutta sen loistava seitsenvärinen kaari kohosi ylös vaaleansiniseen korkeuteen.

'Minun kaareni minä olen pannut pilviin; sen pitää oleman liiton merkki, minun ja maan välillä. Ja koska niin tapahtuu, että minä tuotan pilven maan ylitse, niin pitää kaari pilvissä nähtämän. Ja niin minä muistan minun liittoni, minun ja teidän välillänne'.

Eikö raamatussa sanottu niin? Oli siis olemassa Jumalan ja maan välinen liitto. Tuo raamattuun perehtynyt mies nyökkäsi kirkastunein kasvoin, hän ei saanut silmiään käännetyiksi noista loistavista väreistä, — siinähän oli rauhan kaari, joka oli pingotettu yli kaiken maailman! Synkeä sumu oli sen synnyttänyt, kirkkaassa päivänpaisteessa upeili se nyt. Sovinnon merkki vedenpaisumuksen jälkeen! Jumala ei ollut unohtanut maata vielä koskaan eikä ollut nytkään sitä unohtava. 'Niin kauan kuin maa seisoo, ei pidä kylväminen ja niittäminen, vilu ja helle, suvi ja talvi, päivä ja yö lakkaaman'. Ja — sodan ja rauhan vaihtelu!

Rauha, rauha! Isä hymyili. Joustavin askelin kiiruhti hän kotiin, viemään lohdun sanomaa äidille, joka oli huolissaan pojistansa.

Talonpoika tietää, että sadetta seuraa pouta; mutta kaari, joka niin kauniisti koristaa taivasta, se ennustaa vain lisää sadetta. Ja nyt satoi yhä edelleen. Oli hyvä, tuumiskeli rouva von Voigt, että hänellä oli niin paljon työtä. Jolla oli aikaa mietiskellä, mitä vielä voi seurata — mitä oli seuraava — se oli hukassa.

Kuinka paljon suotuisammalla kannalla olivatkaan asiat olleet vielä vuosi sitten tähän aikaan! Kun muisteli tuota aikaa, tuntui kuin silloin vielä olisi ollut täysi rauha. Silloin ei vielä joka leipäpala ollut niin tiukassa, silloin olivat ihmiset vielä voineet syödä kylläksensä. Niin ei nyt enää ollut. Viikko viikolta kävi puute yhä suuremmaksi; nyt tuntui jokapäiväisessä elämässä ahdinkotila, joka pakotti jokaisen, jok'ikisen, käsittelemään vaatimattomimpiakin elintarpeita kuin kallisarvoisinta omaisuutta. Onni toki että kunta oli päättänyt huolehtia jäsentensä ravitsemisesta. Mitä se osti kaikille yhteisesti, myi se yksityisille ostohinnasta; niin päästiin liikahintojen kiskomisesta ja puolueellisuudesta. Ylhäiset ja alhaiset, köyhät ja rikkaat saivat kukin vain sen, mihin kortti oikeutti.

Hermine von Voigt oli maatilan omistajan tyttärenä kuvaillut monta seikkaa järjestettäväksi suurpiirteisemmin; eiköhän olisi järkevämpää, jos kunta itse pitäisi sikoja ja vuohia ja, jos mahdollista, lehmiäkin, hankkisi maata niin paljon kuin vain olisi saatavissa ja hoitaisi sitä kaikella tarmolla. Ja kaikkeen olisi ryhdyttävä mahdollisimman pian. Aikaa ei käynyt hukkaaminen. Hän huomauttikin herroja tästä kaikesta, ja he kuuntelivat hänen sanojansa. Ei johtunut yksistään hänen miehensä asemasta, että hänen sallittiin esiintyä, vaan nyt käsitettiin, että tämä aika tarvitsi naista. Ja ainoastaan nainen käytännöllisine taipumuksineen ja kokemuksineen, jonka hän oli oman talouden hoidossa saavuttanut, pystyisi työhön, jossa miehet olivat avuttomia ja neuvottomia.

Vaikeuksia oli yllinkyllin. Pienin näistä ei suinkaan ollut oston järjestely. Mitä kaikkia valituksia siitä saikaan kuulla! Tunti, pari oli nyt jo jonotettu ja kauemminkin, eikä vuoro ollut vieläkään tullut. Kotona huusivat lapset, ja ruoka oli keitettävä, senkin seitsemät työt tehtävä, ja kun oli tungoksessa jonottanut itsensä väsyksiin ja vuoro vihdoinkin tuli, silloin sai kuulla kunniansa, jos mietti hetkisenkään, mitä ostaisi. Rahastonhoitajatar oli myöskin töykeä. Etteivätkö he osanneet laskea? Vai oli kaksi kertaa kaksi neljä eikä viisi! Tyytymättömiä oltiin molemmin puolin.

"Kärsivällisyyttä! Olkaamme kärsivällisiä!" Hermine von Voigt huokasi. Usein oli vaikea pysyä kärsivällisenä, olivathan naiset, jotka olivat ottaneet huolehtiakseen myynnistä, usein itsekin menehtymäisillään väsymyksestä, heidän jalkojansa pakotti ja niitä paleli myymälän kivilattialla seisomisesta, ja päätä poltteli tuossa ihmisjoukon ja tavarain turmelemassa ilmassa. Mutta kärsivällisyyttä! Oli sota, ja tämä sota vaati — kärsivällisyyttä!

"Me emme saa tulla kärsimättömiksi", sanoi rouva von Voigt. "Lakatkaapa nyt nurisemasta. Kuinka kävisi, jos miehennekin, jotka ovat sodassa, työlästyisivät oloonsa."

"Jo ne ovat aikoja työlästyneet!" huusi muuan rohkea ääni. Etumaiset nauroivat, toiset mumisivat myöntävästi: "Jo nekin ovat saaneet kyllänsä!"

"Se ei ole totta!" Kenraalitar oikaisi itsensä, hän katsoi toisten ylitse kohden nurkkaa, josta tuo rohkea ääni oli kuulunut. "Surullista kylläkin, jos joku ei enää halua jatkaa taistelua, mutta se johtuu vain siitä, että hänen voimansa ovat tuiki lopussa. Mutta teillä, teillä on kyllä vielä voimia. Ette ole maanneet vuosikausia juoksuhaudassa, ette ole vielä olleet mukana hyökkäyksessä. Olette vielä voineet mennä joka ilta levolle vuoteeseenne. Voitte pestä itsenne ja muuttaa vaatteita, syöpäläiset eivät ahdista teitä. Kaikki saatte vielä nähdä huomenisen auringon. Ja mitä merkitseekään se! Ja jos nyt jokin seikka ei käy tahtonne mukaan, jos teidän täytyy seista täällä hiukan kauemmin, silloin te heti kiukustutte. Hävetkää toki!"

"Mutta kurjan kurjaa on meidänkin olomme", sanoi muuan vaimo. Hän seisoi aivan rouva von Voigtin edessä ja katsoi häntä kasvoihin, ei julkeasti, vaan levollisesti. Eikä hänen puheensakaan kuulunut röyhkeältä: "Mitä arvelette, hyvä rouva, kumpihan lienee vaikeampaa, — maata juoksuhaudassa vai elellä täällä, tietämättä tuleeko tästä tilasta koskaan loppua. Miehet tietävät sentään: nyt tulee kohta granaatti ja sitten olen poissa, tietämättä itsekään kuinka se oikein kävi. Mutta me —? Odottaa meidän pitää, aina vain odottaa! Tätä voi vielä jatkua puolen vuotta, kenties vuodenkin. Eikä kukaan tiedä, milloin tästä tulee loppu."

Hänen kasvonsa vavahtelivat, hänen levollinen äänensä kävi äkkiä kiihkeämmäksi. "Tästä voi joutua epätoivoon. Mitä me olemme tehneet, me naiset ja lapset, että meidän täytyy nähdä nälkää? Vanhin poikani kaatui Ypernin luona, mieheni on sodassa, mutta se ei ole minusta niin raskasta kuin kuulla illoin pienimmän lapseni itkevän, voimatta ruokkia sitä kylläiseksi!"

Ei pientä lasta kylläiseksi! Hermine von Voigt tuijotti kalpeana vaimoon, jonka tumma, harmaansekainen tukka tuikeina suortuvina valui alas otsalle. Hän ei kyennyt vastaamaan.

Vaimo sai lapsensa sairaskortilla neljännesnaulan kaurasuurimoita ja läksi hyvästittä.

"Hän ei ymmärrä, miten on käyttäydyttävä, armollinen rouva", sanoi Minka Dombrowski, jonka vuoro nyt seurasi. "Ei hän tarkoita niin pahaa". Hänen säyseä äänensä suorastaan virkisti mieltä. Virkistävää oli myöskin katsoa hänen ystävällisiä kasvojansa. Mutta niin kauniit eivät ne enää olleet kuin ennen, eivät niin pyöreät eikä kukoistavat. Hänellä oli mukanaan koko talon kortit — seitsemälle eri huonekunnalle — hän huolehti kaikkien ostoksista. Siitä seurasi nyt pitkät laskemiset ja seikkaperäiset selitykset. Hänen täytyi saada joka lajia jokaiselle erittäin, ja puhetta hän myöskin osasi pitää. Häntä pahoitti, että rouvan piti nähdä niin paljon vaivaa. Rouvan ei vain pitänyt pahastua siitä. Mutta eihän hän ollut voinut kieltäytyä täyttämästä samassa eteisessä asuvan naapurittaren pyyntöä, kun tällä oli sairas isä, jota ei voinut jättää yksin. Ja neiti, joka oli opettajatar, oli nyt koulussa. Ja nuori rouva odotti pienokaista. Vanha rouva taas, joka asui vieressä, ei voinut seista luuvalon takia. Ja jos ihmiset lähettivät pienet lapsensa, niin ne aina tungettiin pois jonosta eivätkä koskaan päässeet kotiin.

"No, tuleeko siitä pian valmista?" kysyi joku kärsimättömästi. "Te ajattelette kai varanneenne tuon paikan yksinomaan itsellenne! Eteenpäin!"

Molemmat naiset loivat uhkaavia katseita toisiinsa. Oli kuin ilma olisi ollut täynnänsä ärtyisyyttä. Niin ei ollut entisaikoina ollut, silloin oli helposti mukaannuttu muihin. Pieni ilkeys, karkea pila — kaikki oli häipynyt nauruun, ja sopu oli vallinnut jälleen. Nyt ei täällä kotonakaan näyttänyt rauhasta tahtovan tulla mitään.

"Mutta rouva Dombrowski!" Kenraalitar tunsi hänet aikaisemmilta ajoilta hyväluontoiseksi, suvaitsevaksi olennoksi, mutta nyt ei hänkään näyttänyt tahtovan tulla järkiinsä. Hänen mustat silmänsä säihkyivät, hänen nenäpielensä värähtelivät, hän hengitti kiihkeästi.

"Kun hän tunkee niin kovin — voi sentään! Pysykää paikoillanne, — mitä, te nipistätte? Koettakaapas vain!"

Vastustaja nauroi pilkallisesti. "Tuollainen olento, ja vielä tässä terhentelee, — mokomakin!"

Silloin ärjäisi Minka vastaan. He olisivat joutuneet käsikähmään, elleivät lähinnäseisovat olisi erottaneet heitä. Kummallekin ilmaantui puolustajia ja syyttäjiä. Minka itki. Siinä hän nyt seisoi kaunis pää painettuna alas, koppa kummassakin käsivarressa täynnä muonaa koko talolle, kyynelten vallassa, ja sillä tavoin hänen täytyi antaa itseään kohdella. Hänen, joka ei tehnyt pahaa ainoallekaan sielulle, ja miehensä hänellä oli sodassa — kunnon miehensä! — eikä hänellä ollut ketään muuta, joka olisi hänestä huolehtinut.

Surulliset ajatukset täyttivät nyt Hermine von Voigtin mielen hänen palatessaan tänään kotiin. Hän oli sumutuksissaan naisille, jotka käsittivät ajan niin järjettömältä kannalta ja purkivat kärsimyksensä vihaan ylhäisempiä kohtaan ja suvaitsemattomuuteen vertaisilleen, ja toisaalta ei hän kumminkaan voinut olla heille suuttunut. Eivätkö he olleet jo kaksi vuotta odottaneet miehiänsä, poikiansa, jotka olivat tuolla kaukana. Odottaminen käy hermoille. Tiesihän hän sen omasta kokemuksesta, miten käy, kun täytyy odottaa kauan, — vaikkapa ei olisi ollut kysymyksessä nykyinen odottaminen, vaan ainoastaan aivan tavallinen. Ensin pysyy kärsivällisenä, sitten alkaa haukotella, väsähtää, vie käden otsalleen, tuntee yleistä voimattomuutta; äkkiä valtaa sisäisen tyhjyyden tunne koko olennon, luulee vaipuvansa maahan. Levottomuus täyttää mielen, kello otetaan esiin: jo taas neljännestunti kulunut! Nyt hypähdetään pystyyn, kävellään edestakaisin, huokaillaan, aletaan valitella, harmistutaan, kiihdytään, mennään yli rajojen! On muuttunut kuin toiseksi ihmiseksi, ei siedä enää mitään. Ja nyt sitten lisäksi tällainen odottaminen! Ja sisäisen tuskan lisäksi ulkonainen puute!

Alati näki kenraalitar edessään vaimon, jonka tuikeat suortuvat riippuivat alas kelmeälle otsalle. Ja sellaisia oli yllinkyllin. Hän näki koko jonon tuollaisia väsyneitä, kiusaantuneita, katkeroituneita kasvoja, jotka tunkivat esiin toistensa takaa. Ja noilleko hän olisi suuttunut? Eikö hän sitten itse ollut niin väsynyt tähän kaikkeen, niin rajattomasti väsynyt! Ja kumminkin oli hänen miehensä joltisenkin hyvässä turvassa, eikä hänellä ollut sodassa poikia, joiden takia olisi täytynyt olla levoton, kuten vanhan salaneuvoksen ja hänen vaimonsa, tänäänkin hän istui illallisen ääressä, josta voi tulla kylläiseksi, eikä hänen tarvinnut kuulla pienen lapsen itkevän nälästä.

Hän huokasi ja nojasi päänsä käteen. Äskettäin oli hän ollut Berlinissä, oli juossut tuntimääriä asioilla, kantaen raskaita kääröjä. Läpiväsyneenä oli hän vihdoin saanut käsiinsä ajurinrattaat, jotka tyhjinä maleksivat tietänsä eteenpäin. Harmaan harmaa mies, joka istui kuskinistuimella, näytti nukkuvan kadun vilinästä huolimatta; hevonen näytti myöskin nukkuvan, se muutteli kavioitaan niin hitaasti, niin empien, kuin olisivat ne puuttuneet kiinni asfalttiin.

"Mutta eivätkö ne ole liian raskaita?" Epäluuloisin katsein oli vanhus silmäillyt hänen kääröjänsä. Nyt nykäisi hevonen, he läksivät kuhnustamaan edelleen. Hitaasti se kävi, sangen hitaasti, varmaankin hän olisi päässyt jalkaisin yhtä nopeasti eteenpäin. Äkkiä pysähtyivät vaunut. He olivat ehtineet nurkalle, jossa ennen oli ollut ajurien jonopaikka. Mutta nyt ei siinä ollut muuta kuin ilmoitustaulu: 'Kuuden ajurin jono!'

Mitä oli tapahtunut, miksi he pysähtyivät? "Se ei lähde eteenpäin", sanoi vanhus ja laskeutui kömpelösti istuimeltaan alas. "Laskeutukaa maahan, hyvä rouva, emme me pääse tästä edelleen. Vai mitä sanot. Roland?" Hän tarttui hevosen suitsiin, se oli pudistanut päätänsä. "Nähkääs, hyvä rouva, kun se pudistaa päätään tuolla tavoin, silloin on asia selvä. Silloin se sanoo: 'Riittää!' Se on hyvä eläin, kärsivällinen eläin. Mutta mikä on liikaa, se on liikaa. Voiko sitten vaatiakaan, että se juoksisi päivät päästään pitkiä matkoja naula kauroja vatsassaan! Perunankuorilla minun muka pitäisi sitä ruokkia, nauriilla ja minkä milläkin, — ikäänkuin se olisi mikäkin sika. Mitäs sanot, Roland?" Hän taputteli hevostansa. Liikahtamatta seisoi se paikallaan pää riipuksissa, harja riipuksissa, häntä riipuksissa, korvat riipuksissa, — alakuloisuuden ilmettynä kuvana. Nyt vasta kenraalitar oikein huomasi, kuinka kurjan laiha se oli, — voi lukea joka kylkiluun.

Miksikähän hänelle nyt muistui mieleen tuo kurja, rääkätty eläin? Tuo hyvä, kärsivällinen eläin? Mikä on liikaa, se on liikaa! —

Hän ei voinut enää pysytellä yksin kotosalla. Palvelustyttö, joka tyhjensi ruokapöydän, ihmetteli kuinka vähän kenraalitar oli syönyt. Hermine von Voigt tunsi kiduttavaa levottomuutta: entä jos tuo hyvä, kärsivällinen eläin kieltäytyi enempää kärsimästä? Nyt oli tarpeen löytää ihmisiä, jotka osasivat pidellä ohjia lempeällä, mutta samalla lujalla kädellä. Ei vain rauhaa sisäisen hädän pakosta! Ei rauhantekoa siksi, ettei täällä kotosalla enää haluttu kärsiä enempää! Raskas huokaus kohosi hänen povestansa: Hyvä Jumala, ei sellaista rauhaa, ei sellaista!

Hän meni Lilin luo. Kun hän kulki salaneuvoksen talon ohitse, tuon pienen huvila-pahasen ohitse, josta suorastaan näki, kuinka työläästi ne lantit oli ansaittu kokoon, joilla se oli rakennettu, olivat akkunaluukut suljetut. Matkoilla eivät asukkaat olleet, — olikohan joku sairaana? Kuolemanhiljaisuus vallitsi pikku huvilassa; yksin kanarialintukin, joka muutoin tavallisesti liverteli, vaikeni nyt. Puutarhassakaan, jossa vanhan herran oli tapana tällaisella suotuisalla säällä nauttia iltasikaristaan, ei nyt ollut ketään. Tuosta kuolemanhiljaisuuteen vajonneesta talosta levisi kuin ahdistava tunne. Voi noita ihmisraukkoja, missä ainaisessa tuskassa he mahtoivatkaan elää, ajatukset vuoroin Volhyniassa, vuoroin Sommen luona! Kumpikohan poika mahtoi olla suuremmassa vaarassa?

Hiljaista oli Lilinkin asunnossa, mutta se hiljaisuus oli toisenlaista. Lilin olennossa ilmeni jotakin, jota äiti ei ollut pitkiin, pitkiin aikoihin siinä havainnut. Se oli kuin hiljaista onnen loistetta, äänetöntä, mutta lämmittävän voimakasta. Äiti oli ihmeissään; sellaiseen vastaanottoon ei hän ollut täällä tottunut. Usein oli hän täällä käynyt, kymmenin verroin useammin kuin tytär hänen luonansa, ja aina oli hän kohdannut saman väsyneen, kohtaloonsa alistuvan olennon, joka oli herättänyt hänessä mitä syvintä surumielisyyttä. Mutta tänään Lili syleili häntä, suuteli häntä ja painautui häneen, kuten oli tehnyt pikku tyttönä, ollessaan oikein sydämestään iloinen. Rouva von Voigt ei kysynyt: mikä niin riemastuttaa mieltäsi? Jos Lili halusi siitä kertoa hänelle, niin teki hän sen kyllä ilmankin, mutta kenties ei hänellä ollut mitään kerrottavaa, ehkei hän itse tiennytkään, kuinka hänen olentonsa oli muuttunut. Tuliko nyt vihdoinkin aika, jolloin hänen kärsinyt sydämensä oli taistellut taistelunsa, nuoruus heräsi jälleen ja vaati surusta huolimatta oikeutensa? —

Lili oli rohkaissut mielensä, oli kirjoittanut Heinzille. Vain muutaman rivin, onnentoivotuksen. Kauan oli hän punninnut, tekisikö sen vai jättäisikö tekemättä. Tervehtäisihän äiti hänen puolestansa, — jos hän nyt itse lähettäisi tervehdyksen, eikö se jo ollut liikaa? Erotessa oli hän pyytänyt Heinziä antamaan tietoja itsestänsä, hän ei ollut tehnyt sitä, — kävisikö nyt päinsä, että hän kirjoittaisi, odottamatta ensin että Heinz ilmaisisi sitä haluavansa? Osoittaisiko se naisellisen hienotunteisuuden puutetta? Ei! Päättäväinen hymyily huulillaan oli hän istunut kirjoittamaan: nyt ei ollut sellainen aika, että voi välittää pikkumaisista muodollisuuksista! Ken tiesi, kuinka kauan oli tilaisuutta osoittaa rakastamalleen, että häntä rakasti!

Ja Lili kirjoitti Heinzille onnittelun hänen voittonsa johdosta: sanoja, joita hänen kyyneleensä kostuttivat ja hänen hymyilynsä kirkasti, ja jotka olivat raikkaat ja lämpöä uhkuvat kuin hempeät kesäruususet.

Siitä saakka oli riemuntunne, syvä, luottava riemuntunne täyttänyt hänen mielensä. Heinz kyllä ymmärtäisi hänet. Ja nyt odotti hän vastausta, joka kyllä oli saapuva, saapuva pian — pian!

Rouva Krüger oli ihmeissään, kuullessaan vuokraajattarensa laulavan. Eihän hän ollut tiennytkään hänen osaavan laulaa. Heleästi se kuului läpi erottavan katon:

Rouva Krüger nyökkäsi: tuon laulun tunsi hänkin, se oli vanha laulu, hänkin oli sitä joskus laulanut. Mutta kauan siitä oli. Nyt tuntui hänestä melkein loukkaavalta, että hänen vuokralaisensa lauleskeli — ken jaksoi nyt kuulla laulua! Mutta hänen täytyi sentään jäädä kuuntelemaan. Niin, "ain' luonas viipyy aatoksein!" Ellei Gustav pian antanut tietoja itsestänsä, joutuisi hän epätoivoon. Välistä hänestä tuntui siltä, kuin alkaisi hänen luja luottamuksensa horjua. Ne olivat kauheita, kammottavia hetkiä. Eikä niistä enää päässyt työnteollakaan. Jos hän levolle käydessään olikin menehtymäisillään väsymyksestä, kun nuo ajatukset tulivat, ympäröivät hänen vuodettaan kuin pahat henget, häntä kiusaten, raadellen, heitellen sinne tänne vuoteessa, silloin jyskytti hänen sydämensä haljetaksensa. Hänen päänsä oli sekaisin, hänen ajatuksensa harhailivat sinne tänne. Hän kuuli kaikenmoista olematonta: varovaisia askeleita — oliko Gustav ulkona? Tuliko hän hiljaa, hiljaa kotiin, ettei herättäisi äitiänsä? Niin oli hän aikoinaan hiiviskellyt, tullessaan tuon Hieselhahnin tytön luota.

Hän ponnahti vuoteeltaan, syöksyi ovelle: Varkaitako! Aikovatko ne nyt tulla tännekin tyhjentelemään, kuten olivat tehneet monessa muussa paikassa? Mutta saisivatpa nähdä, ettei yksinäinen nainen heitä pelännyt. "Tulkaa vain!" Kasvot uhkaavina odotti hän huoneensa ovella. Tarmokkain käsin piti hän tuolia koholla, sillä aikoi hän murskata ensi tulijan kallon. Eivät ne saisi koskeakaan mihinkään hänen omaisuudestansa, Gustaville oli kaikki säilytettävä. Pitihän hänen saada syödä kylläksensä, kun palasi.

Itseltänsä hän kielsi kaikki. Eikä hän tuntenutkaan nälkää. Kun muut valittivat ettei leipä enää ravinnut, että siinä oli liian vähän oikeita jauhoja ja pelkkää lisäkettä, silloin täytyi hänen hymyillä halveksivasti. Oliko sitten tarpeen aina sulloa vatsansa täpötäyteen — saiko Gustav sitten aina syödä kylläksensä?

Jospa ei hän vain olisi ollut niin ypö yksin! Sellaisten öitten jälkeen, jolloin varasten pelko piti häntä levottomuudessa, niin että hän vuoroin laskeutui kellariin varastojansa laskemaan, vuoroin vartioi vuohta ja sikaa, kaniineja ja kanoja tai puutarhan hedelmiä ja vihanneksia, hapuillen yön pimeydessä pensaita, tutkiakseen olivatko marjat vielä jäljellä, — tuollaisten öitten jälkeen hän huomasi, ettei hänen enää käynyt eleleminen yksin. Mutta eniten hän sentään pelkäsi omia synkkiä ajatuksiansa.

Hän oli kuullut, että Hieselhahnin tyttö jälleen oli muuttanut läheisyyteen. Nyt pitäisi hän varansa: kaiketi kulkisi tyttö joskus hänen talonsa ohitse. Mutta häntä ei näkynyt, ei kuulunut.

Kun Gertrud nyt oli työssä, leikki hänen pienokaisensa ukko Richterin läheisyydessä. Jos sää oli vähänkin mukiin menevä, toimitti rouva Richter miehensä oven edustalle. Siinä istui sitten tuo valkopartainen vanhus tuntimääriä tuolillaan, ja lapset, jotka kulkivat ohitse, nykivät häntä parrasta. Lasten narrina hän siinä sai istuskella. "Onkos nälkä?" kyselivät he. Silloin hän nyökkäsi. He tarjosivat hänelle kiveä ja kysyivät: "Tahdotko tämän?" Hän otti sen, puraisi, sylki ja soperteli: "Leipäpala, äiti, leipäpala!"

Tuota menoa katseli pienokainenkin, ja hänen suurissa sinisissä silmissään kuvastui jotain ymmärtämyksen tapaista. Hän leikiskeli, muovaili kasoja mullasta, jota raaviskeli kokoon pikku sormillaan, taikka istui aivan hiljaa vanhuksen jalkojen juuressa ja silitteli puuhevostansa.

Näissä puuhissa näki hänet Krügerin muori. Ei ollut aivan sattumakaan, että hän kulki tästä ohitse; nyt hän pysähtyi.

"Onko tuo Hieselhahnin poika?" kysyi hän vanhukselta. Tämä ei vastannut, vaan tuijotti hänen ohitsensa ilmaan. Mitäpä hän olikaan tiedustellut sitä tuolta vanhalta hourulta, tiesihän hän sen kysymättäkin, tunsihan hän Gustavin silmät, nuo kauniit, siniset silmät! Hän kumartui lasta kohden ja kohotti suurella kädellään hänen pienen päänsä pystyyn. Kauan katsoi hän häntä kasvoihin. Sitten hän huokasi ja meni pois. Mutta hän palasi jälleen, jo seuraavana päivänä. Väliin hän ei uskaltanut tulla lähelle, vaan pysähtyi loitommalle ja katseli lasta. Kun se nauroi, hymyili hänkin, hän oli aivan ihastuksissaan.

Oli ihmeellistä, — nyt eivät hänen yönsä enää olleet niin tuskaloisia. Hän tunsi lohdutusta mielessänsä: olihan melkein kuin hän olisi nähdyt vilahduksen Gustavista. Jospa hän vain saisi pitää hänen lapsensa alati, alati luonansa, — mitä antaisikaan hän siitä! Mutta hän, joka muutoin oli niin tarmokas, tunsi nyt arkuutta sen äitiä kohtaan.

Kerran oli tämä nyt tullut häntä vastaan, mutta tervehtimättä he olivat menneet toistensa ohitse. Mielellään olisi rouva Krüger tervehtinyt, hän tutki, voisiko sen tehdä, mutta toinen ei ollut tuntevinaan häntä. Ja kumminkin hän oli tuntenut, mutta hän ei tahtonut olla missään tekemisissä hänen kanssaan. Rouva Krügerin sydäntä vihloi! Kuinka laiha ja kalpea olikaan tuo naisparka, suorastaan nälkiintynyt. Huonoa oli ilmeisesti hänen toimeentulonsa.

Kenelläpä sitten nykyisin oli hyvät päivät?! Yksin Minka Dombrowskikin oli lakannut nauramasta huoletonta nauruansa. Hän oli yhä edelleen varsin tyytyväinen siihen, että nyt oli poissa tuosta kaukaisesta asunnosta, sillä olihan elämä paljon vilkkaampaa täällä esikaupungin keskustassa, eikä hänen nyt tarvinnut mennä niin kauas, kun teki mieli jutella, mutta olipa aika kiusallista, ettei ollut kasvattanut itselleen perunoita, ei vihanneksia, ei mitään. Valkoinen puku, joka hänen vuosi sitten oli ollut niin vaikea saada pingotetuksi yllensä, meni nyt mukavasti kiinni. Mutta ei hän enää käyttänyt sitä. Mitäpä se olisi hyödyttänyt? Ei maksanut vaivaa pukeutua hienoksi: eihän hänellä ollut eikä häntä enää haluttanut hankkia itselleen mitään ihailijaa! Hän oli tuonnoin saanut kyllänsä. Vieläkin häntä värisytti noita tapahtumia muistellessaan. Hänen miehensä ei ollut lähettänyt mitään tietoja. Hän häpesi muita naisia; kun he kyselivät, täytyi hänen valehdella. Kauheata kerrassaan! Kaikki oli kauheata. Lapset olivat aina nälissään, rahat lensivät tipotiehensä, lopuksi hänen kaiketi täytyi jälleen ryhtyä työhön. Mutta millaiseen? Pesemäänkö taas ja siistimään? Hyi, sitä hän ei halunnut! Ampumatarpeiden tehtaaseen? Tosin siellä ansaitsi hyvästi, hän tunsi useita naisia, jotka eivät aikaisemmin olleet omistaneet ainoatakaan ehyttä paitaa, ja joilla nyt oli sunnuntaisin kahisevat silkkiset alushameet ja pitsipuserot yllään ja hatuissa kallisarvoiset sulat. Se olisi kyllä hauskaa. Mutta vaikeata oli työnteko tuollaisessa tehtaassa, ja vaarallistahan se myöskin kuului olevan, ja henkeänsä, rakasta henkeänsä ei hän halunnut hukata! Sen puolesta hän pelkäsi — ja myös kauneutensa puolesta. Kaikki ne saivat siellä niin kelmeän ihonvärin. Miellyttävämpää olisi istua kuskinistuimella piiskaa notkutellen, puettuna postinkuljettajan väljään viittaan, lakki vinossa tukkalaitteilla. Se kyllä pukisi häntä. Mutta ensiksi täytyisi oppia ajamaan ja hevosia kurissa pitämään. Rautatieläisen toimi asemalla tuntui myöskin houkuttelevalta; ovien aukominen ja sulkeminen ei ollut rasittavaa, ja kyllä hän myöskin pystyisi huutamaan: "Vaunuihin!" — "Vaunuista!" ja antamaan lähtömerkin. Ja kuvaillessaan yllään housuja, jotka ulottuivat vain polviin, punehtui hän tyydytyksestä, — sillä sääret hänellä oli, joita kelpasi näytellä! Komeat kerrassaan. Mutta kun hän meni tarjoutumaan, olivat kaikki paikat täytetyt, ensi sijassa otettiin sellaisia, joiden miehet tai isät olivat aikaisemmin olleet noissa toimissa. Tutkivasti hän silmäili esillä olevaa säärivarastoa, ja hänen leppeät kasvonsa vetääntyivät hilpeään hymyilyyn. Olivatpa nuokin sääriä laatuaan: mitkä käyrät ja väärät, mitkä liian paksut tai ohuet! Hänen kanssaan ei kukaan noista pystyisi kilpailemaan!

Nyt hän siis aluksi odotteli, mitä tulevaisuus toisi tullessansa, eikä tehnyt mitään. Mutta tyytyväisemmäksi ei hänen mielensä siitä käynyt, vaan päinvastoin yhä nyreämmäksi. Kun hän oli toimittanut vähäiset talousaskareensa, lapset olivat koulussa tai leikkivät ulkona, tuntui hänen olonsa hänestä tuiki tukalalta. Tuskanhiki tunki esiin. Kuinkahan nyt oli hänen Stanislaunsa laita? Nyt puhuttiin niin paljon Sommen taistelusta; rajattoman kammottavaa siellä tuntui olevan. Hän kuvaili miestään siellä, — silmät pyörivinä, suu vimman vääntämänä, kohotetussa kädessä kimmeltävä tikari, — villi-ihmistä hän muistutti! Sellaisena, sellaisena oli hän seisonut Minkan edessä. Häntä värisytti, mutta hän ei tuntenut pelkoa miestänsä kohtaan, vaan hänen puolestansa. Tai kenties hän taisteli romanialaisia vastaan! Ja ellei hän kaatuisi, vaan tulisi rauha ja hän palaisi kotiin, — kuinka sitten kävisi?! Kauhea tuska valtasi hänet, hänen mieltänsä ahdisti.

Tällaisessa henkisessä tilassa hän tuli eräänä sunnuntaina Gertrud Hieselhahnin luo. He eivät olleet tavanneet toisiaan viime aikoina, ja nyt tuntui Minkasta neiti peräti laihalta, suorastaan vanhentuneelta. Hän oli tullut hänen luoksensa saadaksensa valitella mielin määrin, nyt huomasi hän toisella olevan enemmän valittamisen aihetta. Mutta Gertrud ei valittanut, hän olisi hävennyt tehdä niin. Hän puristi huulensa yhteen, etteivät ne päästäisi esiin sanaakaan siitä kuinka hän kärsi nälkää, kuinka oli erehtynyt uuteen asuntoonsa nähden.

Richterin muori ei ollut pitänyt ainoatakaan lupaustansa. Kun lapsi itki, antoi hän sen itkeä, — eihän hän välittänyt pitää huolta edes omasta vanhasta miehestänsäkään. Missä hän istui, siinä sai hän istua. Vaimoparka oli väsähtänyt elämään sodan aikana, — olivathan kaikki hänen poikansa poissa kotoa, eikä hän tiennyt, palaisiko yksikään heistä! Hän oli käynyt nyreäksi ja piittaamattomaksi.

Niinpä oli Gertrudilla siis kaikesta huolimatta ollut edellisessä kaukaisessa asunnossaan paremmat päivät kuin nyt. Kuin hiukan ilahtuen hän nyt tervehti Minka Dombrowskia. Hänkin puolestansa havaitsi entisen tuttavansa vanhentuneen.

Kirkolta kaikuivat hautajaiskellot, ja junalta, joka lähestyi tuoden sotamiestä haudattavaksi, kuului surusoittoa. "Jeesus elää, turvani", kajahti sieltä. Minka riensi akkunaan; kuinka täällä oli mukavaa kaikkea katsella! Hän riippui puolta ruumistaan myöten akkunasta ulkona. "Siellä on pulskia poikia joukossa!" sanoi hän. Mutta kun hän jälleen kääntyi huoneeseen päin, näki Gertrud kyyneleitä hänen kirkkaissa säteilevissä silmissänsä.

Vaieten istuivat he rinnakkain; sotilasjuna, joka toi ruumista, oli ehtinyt ohitse, mutta raidetta pitkin kulki ratisten ja suhisten junia edelleen loppumattomiin saakka — kaukojunia, paikallisjunia — elämä jatkoi jatkamistaan kulkuansa. Välillä tunki jokin surusoiton sävel esiin veturinvihellysten ja höyryn puuskumisen keskeltä nyt jo loppuvirsi — ja sitten reipas marssi. Hautajaismenot olivat lopussa, saattue palasi takaisin.

"En minä voisi alati tuota kuunnella!" sanoi Minka. "Voi hyvä Jeesus!" Häntä puistatti. "Siinäkin on jo tarpeeksi, kun tietää että itsensäkin on kerran kuoltava, — ja hautausmaa vielä lisäksi alati nenän edessä, — ei, hyvä neiti!"

"Minua ei se häiritse." Gertrud hymyili surumielisesti. "Asuin kerran aikaisemmin vanhan kirkkotarhan lähellä — se oli elämäni onnellisin aika — ja nyt tämän uuden luona." Hän huokaisi syvään. Enempää ei hän enää puhunut itsestänsä, — hän antoi Minkan puhua.

Ja Minka puhui — se helpotti hänen mieltänsä. Neiti kuunteli niin kärsivällisesti. Lopuksi antoi Gertrud vakavan neuvon: jos Minka tekisi työtä, tuntuisi hänestä elämä helpommalta; joutenolo kotosalla ja mietiskely ei soveltunut hänen luonnollensa.

No, voisihan hän sitten koettaa hankkia jotain työtä! Nauraen antoi
Minka tuon lupauksen. Hän oli jo aivan lohdullisella mielellä, syleili
Gertrudia ja läksi naureskellen astelemaan kotiin päin.

Kuten kerran ennen, silloin kun hän läksi valkoiseen puettuna huvittelemaan, katsoi Gertrud hänen jälkeensä melkein kateellisena: kunpa omistaisikin tuollaisen luonnon! Hautausmaalle johtavaa laitakatua pitkin kulkea sipsutteli Minka, lantioitaan keinutellen. Juttelu oli virkistänyt häntä, jo oli hän taas jälleen kaunis Minka. Hänen kasvonsa punoittivat, silmät loistivat. Muuan mies, joka kulki hänen ohitsensa, käännähti katsomaan taaksensa. Minka käännähti myöskin. Hän huomasi miellyttäneensä tuota miesolentoa, ja se tuotti hänelle mielihyvää ja lisäsi itseluottamusta. Ennenkuin hän tuli tien käänteeseen, hän pysähtyi viittoilemaan Gertrudille. Kevytmielisen iloinen hymyily leikiskeli hänen huulillansa. Hän huusi kauas kaikuvalla äänellä: "Hei-hei! Näkemiin!"

XVI.

Nyt oli syksy. Kolmas syksy. Hyvä ettei sodan alkaessa ollut tiedetty sen kestävän niin kauan. Ja mitä huimaavaa vauhtia aika sentään lensi eteenpäin! Kun Hedwig Bertholdi nyt ajatteli edellistä vuotta, oli hänestä kuin ajattelisi eilisiä tapahtumia. Silloin oli hän vasta ottanut Anna Marian taloonsa, ja nyt oli tämä jo aikoja hänen poikansa vaimo ja odotteli lapsen syntymistä. Poikakohan se olisi? — vai tyttökö? Nuori äiti, joka odotti tuota suurta tapahtumaa melkein uteliaisuudella, tuntematta vähintäkään pelkoa, toivoi kiihkeästi poikaa. Nuori isä kirjoitti: 'Jos se nyt kumminkin olisi tyttö, niin ei sen ainakaan tarvitsisi lähteä sotaan!'

Rudolf oli saanut kylläkseen sodasta, sen huomasi äiti joka kirjeestä. Vaikkakaan hän ei koskaan valittanut, vaikka hän oli tullut luutnantiksi ja johti nyt omaa komppaniaa, näytti se sentään tehneen häneen liian järkyttävän vaikutuksen, että viimeisenä suurena taistelupäivänä melkein kaikki rykmentin upseerit olivat kaatuneet tai haavoittuneet. Verdunin luota oli hänet siirretty Sommelle. Hänen hermonsa eivät enää olleet intoa hehkuvan poikasen, jommoisena hän oli sotaan lähtenyt, ei rakastuneen nuorukaisen, — ne olivat väsyneen miehen hermot. Nyt toivoi hän pian saavansa lomaa; kun hänen lapsensa syntyi, hänen ensi lapsensa, silloin tulisi hän käymään kotona.

Hedwig Bertholdi ei enää antautunut levottomuutensa valtaan, — hän taisteli sitä vastaan, niin mahdotonta kuin äidin onkin voittaa sitä tykkänään. Mutta hän oli oppinut pitämään itseänsä kurissa. Hänen miehensä oli poissa, molemmat pojat ainaisessa kuolemanvaarassa, kaikki taloushuolet oli hänen kannettava yksin, — ja hänen piti olla valmis hoitamaan poikansa lasta ja vaimoa, jota tämä rakasti.

Anna Maria oli terve kauttaaltaan. Kaikki pienet tarve-esineet oli hankittu, hän iloitsi niistä raikkaalla naurulla. Se ei ollut kadottanut rahtuakaan täyteläisestä, kajahtavasta soinnistansa. Hedwig muisteli nykyisin usein sitä aikaa, jolloin hän oli odottanut ensi lastansa. Kuinka toisenlainen olikaan hän ollut! Ajat olivat muuttuneet, — Jumalan kiitos, että nuoret äidit myöskin olivat muuttuneet! Sitä, mikä ei häntä miellyttänyt Anna Marian luonteessa, ei hän enää ollut huomaavinaan, ei välittänyt siitä. Eikö tuo Reinin seutujen asukkaille ominainen huolettomuus, jota hän itse pohjoissaksalaisena ei käsittänyt, sentään ollut jotain ihanaa! Eikö tuo hilpeä sydän, joka ei harkinnut mitä tulevaisuus voi tuoda mukanansa, joka nautti nykyhetkestä, huomenisesta huolimatta, eikö se ollut suuri onni?

Nuori rouva istui talvipuutarhassa, jonka siirrettävät akkunat jo oli suljettu suojaksi syyskylmää vastaan, ja luki miehensä kirjettä. Anoppi työnsi jakkaran hänen jalkojensa alle. Miniä piti sen hyvänänsä luonnostaan lankeavana huolenpitona, — hän salli kernaasti itseään hemmotella. Pää täyteläisen käsivarren nojassa luki hän hymyillen. Äkkiä hän katsahti ylös. "Mutta siinäpä olisi Heinzille voinut käydä onnettomasti — no, kaikkihan päättyi hyvin!"

"Heinz on saanut kaksikymmentä luotia koneeseensa ilmataistelussa Bapaumen luona. Joku sieltä tullut toveri on kertonut siitä Rudolfille. Mutta hän pääsi maahan omalla puolellamme. Peräsimen hän tosin menetti, — mutta nyt hän lentelee jo taasen. Ei, mutta sitä Heinziä! Hän on toden totta jo saavuttanut jonkinmoisen kuuluisuuden!" Nuoren rouvan äänessä oli ylpeyttä. "Hän on jo saanut voiton viidennestä lentokoneesta! Saat nähdä, äiti, hänestä tulee vielä toinen Bölcke!"

Äiti laski kätensä silmilleen, maailma musteni äkkiä hänen edessänsä. Kuin kaukaisuudesta tunki hänen korviinsa Anna Marian ääni: "Mutta, äiti, eihän sinun tarvitse pelästyä nyt enää jälkeenpäin. Kuulithan, että hän pääsi onnellisesti maahan." Miniän lämpöinen käsi tarttui hänen jääkylmään käteensä.

Hän irroitti kätensä. "Älä välitä minusta. Se on jo ohi." Hän nousi paikaltaan ja läksi talvipuutarhasta. Hänen täytyi saada olla yksin, yksin tuskinensa. Kuinka kauan siitä olikaan kuin Bölcke, tuo voittamaton, oli syössyt maahan kuolleena? Ei kuin muutama päivä. Vielä suri häntä Saksanmaa. Hedwig ei ollut koskaan nähnyt tuota lentäjistä kuuluisinta, ei tuntenut häntä, ei ollut missään henkilökohtaisissa suhteissa häneen, mutta hän oli seurannut hänen lentoretkiänsä melkein äidillisellä mielenkiinnolla. Kulkiko nyt hänen poikansa, hänen Heinzinsä, samaa tietä, odottiko häntä sama kohtalo? Hedwig oli jo luullut käyneensä kestäväksi, nyt hän tunsi, kuinka heikko hän vielä oli. Tukea hakien hapuili hänen kätensä ilmassa: kaksikymmentä luotia, — vaivoin päässyt maahan — kone rikki — ja nyt hän lenteli jälleen! Äiti pusersi kätensä ohimoilleen, suonet takoa jyskyttivät hänen päässänsä. Hänen täytyi lähteä ulkosalle, ulos puutarhaan. Aidan toisella puolen seisoi vaalea nainen.

Oli kuin Lilillä olisi ollut aavistus asioista. Silmät avoauki hän katsoi tulijaan, verihyöky toisensa jälkeen väritti hänen hentoja kasvojaan. "Oletteko saanut uusia tietoja?" kysyi hän.

"Pojaltani Rudolfilta tuli juuri kirje", sai äiti vaivoin esiin. "Olen hyvin levoton Heinzin takia."

"Minä tiedän", — uusi punehdus nousi Lilin poskille. "Olen myöskin saanut tietoja tänään", sanoi hän hiljaa, "kirjeen — häneltä itseltänsä. Hänelle ei ole tapahtunut mitään. Se on kuin ihme." Nyt kävi hänen äänensä lujemmaksi, hän katsoi äitiä kasvoihin. "Ei hänelle tapahdukaan mitään. Olkaa levollinen. Minä olen myöskin aivan tyyni. Miesvainajani takia olin alati levoton, mutta poikanne suhteen en tunne levottomuutta. Olen liiaksi ylpeä hänestä, voidakseni tuntea sitä." Hänen solakka vartensa suoristautui.

Hän ei ollut koskaan vaikuttanut Hedwigiin erityisen kookkaalta, mutta nyt täytyi hänen katsoa häneen ylöspäin. Hänen ryhdissänsä oli jotain kuninkaallista, vapaata, vapautunutta, joka muihinkin vaikutti vapauttavasti. Äiti tunsi levottomuutensa väistyvän. Hän kurotti molemmat kätensä aidan ylitse ja veti nuoren naisen aina lähemmäksi ja lähemmäksi itseänsä. Tämä mukaantui mielellään hyväilyyn. Kauniit vaaleat kasvot lähenivät Hedwigiä, hän suuteli niitä sydämellisesti.

Bertholdin huvilassa kuljettiin tänään varpailla. Nuo kaksi rouvaa ja kaksi palvelustyttöä eivät muutoinkaan olleet pitäneet liikaa ääntä, mutta tänään oli siellä erityisen hiljaista. Vanha keittäjätär seisoi tuskallinen ilme kasvoillaan lieden ääressä, keittäen kamomillateetä: Emilia oli äkkiä ruvennut voimaan niin pahoin, että hänen piti toimittaa hänet vuoteeseen. Sitten oli keittäjätär kiiruhtanut rouva Bertholdin luo. "Armollinen rouva, Emilia — voi, hyvä jumala — luulen toden totta että hänen laitansa on hullusti!" Hän ei ollut luullut saavansa sitä sanotuksi. Nyt, kun hän oli sen tehnyt, oli hän kauhistuksissaan omasta itsestänsä. Mitähän rouva siihen sanoisi?

Hedwig punehtui vain ja kalpeni sitten. Hänen päänsä läpi kävi ajatus: jo aikoja olisi sen saattanut arvata. Kun hän muisteli tytön epätoivoisia kyyneleitä, tämän puhuessa hänelle sulhonsa täyttymättömästä pyynnöstä, tuntui hänestä kaikki melkein itsestään selvältä. Sulhanen oli tullut pian sen jälkeen lomalle. Varmaankin oli hän nopeasti sopinut jälleen Emilian kanssa, sillä tämä oli jälleen käynyt iloiseksi ja hilpeäksi kuten ennen ja usein rallatellut ylhäällä kamarissaan. Nyt oli hän tosin jo pitkät ajat näyttänyt varsin kalpealta. Hedwig pudisteli päätänsä: kuinka olikaan hän ollut niin sokea? Tytön kasvot olivat käyneet niin leveiksi eivätkä olleet enää lainkaan kauniit. Äskettäin oli joku leikillä sanonut: 'Hänestä ei ainakaan huomaa ajan ahtautta'.

Hedwig nousi portaita ylös ullakkokamariin. Hiukan hänen polvensa sentään vapisivat. Huone oli niin siistin siisti, niin erinomaisessa järjestyksessä kuin Emilian aina oli tapana sitä pitää. Tänä aamuna oli hän vielä pitänyt erityisen suursiivouksen, hänen oli kuultu pieksävän pois tomua ja touhuavan. Hohtavan valkoisella peitteellä koristetulla piirongilla oli järjestettynä joukko valokuvia: hänen isänsä, äiti-vainajansa, kaksi univormupukuista veljeä ja nuorempia sisaruksia. Vuoteen yläpuolella riippui sulhasen valokuva luonnollisessa koossa; Emilia oli itse antanut sen suurentaa pienemmästä kuvasta.

Emilia makasi hiljaa ähkyen vuoteessansa, polvet ylhäällä, väristen, hampaat yhteenpurtuina. Hän ei tahtonut huutaa. Tuskin hän huomasikaan tulijaa.

Rouva Bertholdi istuutui vuoteen ääreen. "Emilia", sanoi hän lempeästi, "mikä teitä vaivaa?"

"Mutta kenties mieluummin erästä toista henkilöä?" sanoi rouva painokkaasti. "Ehkä rouva Weissiä? Sanokaahan nyt jotain!"

Tyttö ei myöntänyt eikä kieltänyt. Hän kohotti vain kulmakarvojansa.
Kiihkeä tuska kuvastui hänen kuolonkalpeilla kasvoillansa.

"Emilia, tyttö-parka!" Harras sääli valtasi äkkiä Hedwigin mielen. Kuinka uljaasti tuo tyttöparka koettikaan salata tuskansa! Mutta se ei onnistunut, hymyily vääntyi hurjaksi irvistykseksi, ja tarttuen molemmin käsin ruumiiseensa ponnahti tuo kidutettu olento istualleen. — — — Kun rouva Bertholdi tuli alas, lähettääksensä apua noutamaan, oli hän täysin selvillä asioista. Anna Maria oli myöskin vuoteessa, hän oli juuri paneutunut sinne. Mutta hän nauroi vain anoppinsa levottomuudelle: ei, ei se merkinnyt mitään, hän oli kai vilustunut edellisenä iltana, olihan ollut hiukan viileätä, — tai olisiko hän ehkä tullut syöneeksi liian paljon.

Kun rouva Weiss saapui, marssi hän suoraa päätä tulostansa ilmoituttamatta nuoren rouvan makuuhuoneeseen — vanha Dora oli mennyt aivan päästä sekaisin eikä ollut sanonut, mistä oli kysymys, — ja nyt hän oli peräti ihmeissään tavatessaan nuoren rouvan niin hilpeänä. "Mitä, vieläkö olette noin reipas?"

Rouva Bertholdi kutsui viittauksella hänet pois. Nyt tunsi rouva Weiss pettymystä. "Mitä, palvelustytönkö takia? No, jopa jotakin! Olisinpa sen tiennyt, niin en olisi juossut itseäni hengästyksiin!"

"Hän on varsin kunnollinen tyttö", sanoi Hedwig vakavasti. Hänestä tuntui äkkiä, kuin täytyisi hänen puolustaa Emiliaa. "Tahdon, että kaikki toimitetaan aivan yhtä huolellisesti kuin miniäänikin nähden."

"No mutta millainen rouva! Millainen herttainen rouva! Sellaista saa hakea lyhty kädessä. Kun palvelustytöt saavat siitä kuulla, niin kilvan ne kaikki pyrkivät tuohon avoimeksi jäävään paikkaan!" Rouva Weiss otti asian leikilliseltä kannalta.

Hänen naurunsa tuntui Hedwigistä vastenmieliseltä; hän kiirehti häntä Emilian luo. Jo pari kertaa oli hän itse käynyt siellä uudelleen, Emilian tila saattoi hänet levottomaksi. Kivut olivat helpottuneet, mutta herpaantunut käsi, josta hän oli koettanut suonta, oli ollut hehkuvan kuuma, hänen huulensa kuin kuivettuneet. Eiköhän hän sittenkin lähettäisi noutamaan lääkäriä? Useat niistä olivat tosin sotatantereella toimessa, toiset sairaaloissa, mutta mahtaisihan täälläkin olla joku kotosalla.

Hänen vielä punnitessaan asiaa, palasi rouva Weiss jo jälleen alas. Nyt ei hän enää naureskellut. "Kenpä tietää, mitä hän on keksinyt tehdä! Hyvä Jumala, niitä tyttöjä. Lähetämme mieluummin noutamaan lääkäriä, armollinen rouva!" — — —

Kun seuraavana aamuna Rudolf Bertholdin ensimäinen poika äänekkäällä huudolla tervehti maailmaa, oli Emiliankin luokse saapunut poika. Mutta helposti ei se ollut käynyt. Vielä illalla oli hänet toimitettu sairashuoneeseen, lääkäri oli näyttänyt perin vakavalta. Nyt oli lapsi tullut maailmaan, ja terve lapsi se olikin, mutta tyttö-paran oli täytynyt kärsiä kovia tuskia. "Vaara ei vielä ole ohitse", sanoi sairaanhoitajatar, jonka rouva Bertholdi oli kutsuttanut puhelimeen.

Ihmeellistä oli, ja Hedwig oli siitä itsekin hämmästyksissään, kuinka hänen ajatuksensa alati olivat Emilian luona. Ikäänkuin ei hänellä kotona olisi ollut kylläkin ajattelemisen aihetta! Siellähän oli hänen Rudolfinsa nuori vaimo, hänen Rudolfinsa lapsi! Mutta nehän olivat niin hyvässä hoidossa, kätilö oli vallan erinomainen, ja Anna Maria voi niin hyvin, loisti onnesta. Täällä kävi kaikki oivallisesti, — mutta entä tuo toinen, tuo toinen?! Emilia oli uskollinen palvelija, oli palvellut talossa seitsemännestätoista ikävuodestaan saakka, aina oli Hedwig pitänyt tuosta ystävällisestä, hilpeästä olennosta, — mutta että hänen kohtalonsa koskisi häneen niin läheltä, sitä ei hän ollut aavistanut. Nyt tuntui hänestä, kuin täytyisi hänen pitää Emiliasta aivan erikoista huolta; eihän hänen äitinsäkään enää ollut elossa. Ja mitä sanoisi hänen isänsä? Hänelle täytyi siitä ilmoittaa; helppo tehtävä se ei ollut. Hän joutuisi raivoihinsa, hän oli ankara mies. Hedwig punnitsi jo, mitä vastaisi hänelle. Hän sanoisi hänelle samaa kuin vanhalle keittäjättärelle. Tämä oli ärsyttänyt häntä sättimisellään: "No, johan nyt jotakin, en ikinä olisi uskonut, että Emilia olisi niin siveetön!" Ken voi nykyisin sanoa, mikä oli siveellistä ja mikä siveetöntä! Olihan sota! Yhä soivat Hedwigin korvissa tytön sanat: 'Ei pidä kieltäytyä täyttämästä sotaan lähtevän viimeistä pyyntöä!' Kevytmielinen ei Emilia ollut, tiesihän Hedwig, kuinka hän oli taistellut vastaan. Mutta sitten oli sulhanen tullut pariksi päiväksi lomalle — ah, vain pariksi lyhyeksi päiväksi! — ken raski tyttöä parjata?! Itsehän hän sai kantaa, oli kantanut raskaimmat seuraukset jo pitkän aikaa. Eikö täytynyt ihailla tahdonlujuutta, jolla tyttö oli salannut tilansa? Hän ei ollut koskaan karttanut mitään työtä. Ja kuinka olikaan Anna Marian suhteen oltu varovaisia!

Hedwigillä oli ollut pari unetonta yötä. Entä jos Emilia kuolisi! Hyviltä eivät tiedot vieläkään kuuluneet. Eikö ollut ihmeellistä, miten nopeasti mielipiteet nykyisin muuttuivat, kuinka itse oli muuttunut. Luovuttiin perinnäisestä katsantokannasta. Tuolla rintamilla meni entisyys murskaksi — ja samaten täälläkin, — ikäänkuin olisi kaikki luotava uudelleen.

Hedwig oli kuin huumauksissa mennessään tänään sairashuoneelle. Emilia oli lähettänyt hänelle sanan ja niin hartaasti pyytänyt häntä tulemaan.

Heinziltä oli juuri saapunut kirje, mutta itse ei hän kumminkaan ollut kirjoittanut mitään siitä, mitä äiti tänään oli lukenut lehdestä, pelästyksen vallassa, joka ajoi veren hänen poskiinsa: 'Luutnantti Bertholdi ampunut maahan kuudennen ja seitsemännen lentokoneen'.

Oi Heinz, Heinz! Äiti kurotti käsiään, hän olisi tahtonut pidättää häntä, vetää hänet alas tuolta huimaavalta uralta! Hän oli heti kiiruhtanut Lili Rossin luo, — tämäkin oli lukenut uutisen. Mutta hän tervehti äitiä niin loistavalla ilon ja ylpeyden ilmeellä, ettei Hedwig uskaltanut puhua mitään pelostansa.

Hedwigillä oli pitkä matka sairashuoneelle. Korkotien molemmin puolin olevilta kedoilta virtaili kuihtuvain kukkien lemua. Hänen sydäntänsä ahdisti: hänen Heinzinsä, hänen Heinzinsä! Häntä täytyi hänen alati ajatella. Ja sillä välin myöskin Emiliaa: missähän tilassa hän tapaisi hänet? Hänen ajatuksensa harhailivat sinne tänne. Ah, nykyisin toinen huolestuttava ajatus karkotti toisen. Ei ehtinyt ajatella ainoatakaan niistä päähän saakka. Mutta kenties se olikin hyvä: muutoinhan olisikin joutunut epätoivoon.

Rouva Bertholdi tunsi olevansa hieman hämillään: kuinka kohtelisi hän tuota tyttöä, — saisiko hän näyttää hänelle, kuinka lempeästi hän arvosteli hänen erehdystänsä?

Pari vakavaa sanaa täytyisi hänen sentään sanoa hänelle; ei ankarasti, mutta vakavasti.

Emilia itse auttoi hänet voittamaan tuon vaikeuden. Hän oli yhä vielä äärettömän kurjassa tilassa. Ellei rouva Bertholdi olisi tiennyt, että hän oli Emilia, ei hän olisi häntä tuntenut. Vanhaa, huolten kuihduttamaa naista muistutti tuo nuori olento, maatessaan nyt patjojen keskellä, teräväpiirteinen muoto tumman, sekavan tukan ympäröimänä, jota ei vielä ollut voitu kammata. Hän oli vielä liian heikko, voidakseen nousta istualleen, liian heikko, voidakseen puhua.

"Ja kumminkin voi hän tänään jo oivallisesti, pahin on nyt jo voitettu", sanoi hoitajatar.

Omituisen liikutuksen valtaamana kumartui Hedwig Bertholdi vuoteen ylitse: "Kuinka voitte, Emilia?"

Raskaat silmäluomet kohosivat, — Emilia avasi väsyneet silmänsä. Hän pyrki kohottautumaan istualleen, mutta se ei onnistunut. Niin viittasi hän ainoastaan katseellaan vuoteen sivulle. Siellä lepäsi lapsi verhoilla varustetussa vaatekorissa. "Poika", äännähti Emilia heikosti. Ja sitten hän hymyili.

Rouva Bertholdi meni katsomaan lasta. Se nukkui. Hoitajatar hiipi pois varpaillaan. Hedwig istuutui vuoteen viereen. "Te halusitte tavata minua, Emilia, tulin myöskin mielelläni, — onko teillä mielessänne jokin toivomus?" Rouva Bertholdi puhui aivan lempeästi, hänestä tuntui äkkiä mahdottomalta lausua mitään nuhteen tapaista. Miltä näyttikään Emilia-parka! Kauheasti oli hänen täytynyt kärsiä! Hedwig huomasi hänessä jonkinmoista levottomuutta. "Mikä teitä vaivaa, Emilia?" Varmaankin hän tahtoi, että asiasta ilmoitettaisiin hänen isällensä ja tunsi levottomuutta sitä ajatellessaan. "Kirjoitanko minä siitä isällenne?"

Mutta sittenkin näytti jokin seikka tuottavan hänelle levottomuutta. Varmaankin häntä ahdisti häpeäntunne. Hänen vahankeltainen kätensä kulki hapuillen peitteellä. "Emilia, mitä te tahdotte?" kysyi Hedwig. Silloin tunsi hän tuon jääkylmän, heikon käden tarttuvan käteensä, tunsi heikon puristuksen.

"Olen tuottanut teille — paljon vaivaa — kiitoksia — armollinen rouva — —" Hänen väsynyt kielensä tuskin sai enää esiin viime sanoja.

Hedwig kumartui tahtomattaan lähemmäksi, tuo kiitos liikutti häntä. Mitä suurenmoista oli hän sitten tehnyt tuon tytön hyväksi? Hyvä Jumala, varsin vähän. Kuinka vähän hyvyyttä tarvitsikaan oikeastaan osoittaa, saadaksensa palkaksi kiitollisuutta! Hän pyyhkäisi tytön otsalta tukan, joka oli rasituksesta käynyt hikiseksi.

Tytön silmät kyyneltyivät. Hedwig Bertholdi näki kuinka monenmoiset tunteet kuvastuivat noissa silmissä: halu pyytää anteeksi, pyytää ymmärtämystä — ja samalla jotain äidinylpeyden kaltaista. Äitihän hänkin oli — Hedwigin sydän lämpeni — äiti, kuten hän itse, kuten tuhannet muut, äiti, joka kärsi, joka toivoi, oli levoton, oli ylpeä! Ja tässäkin oli lapsi, poika, uusi lehdykkä isänmaan puussa!

Hän meni korin luo, katseli noita pieniä kasvoja ja nyökkäsi surumielisesti: jospa tämä pieni poika kerran saisi nauttia siitä, minkä puolesta suuret pojat nyt taistelivat, ja saisi puolestaan rauhan vallitessa kantaa kivensä uuden, onnellisemman Saksanmaan rakennukseen! Niin — rauhan vallitessa! Siunausta tuottavan rauhan toivo täytti lämmöllä koko hänen olentonsa. Hymyillen kääntyi hän lapsen luota äidin vuoteeseen päin.

Emilia lepäsi hiljaa, kädet ristissä. Nyt katsoi hän valtijattarensa silmiin, heidän katseensa sulivat toisiinsa. Hitaasti alkoi kyynelpari vieriä alas tytön silmistä.

"Älä itke, lapseni", sanoi Hedwig Bertholdi. Hänestä ei tuntunut lainkaan ihmeelliseltä, että hän sinutteli Emiliaa, — hän tuskin huomasikaan sitä. "Älä itke, kaikki kääntyy vielä hyvin päin!"

"Hyvin — kaikki hyvin", sopersi potilas. Sitten tavotteli hän jälleen Hedwigin kättä. "Armollinen… armollinen rou…" Enempää ei hän saanut esille.

Halusiko hän pyytää jotain? Vai kiittääkö vain? Hedwig kumartui aina lähemmäksi ja lähemmäksi. Hänet valtasi äkillinen äidillisyyden tunne, äidillisyyden, joka haluaa sulkea kaikki huomaansa — sillä eivätkö kaikki tyyni ole samanarvoisia — äitejä, vain äitejä! — Ja antautuen tunteelleen, joka kaatoi kaikki maailman pystyttämät raja-aidat, säälin, liikutuksen ja ihmisrakkauden vallassa hän sanoi: "Jätä jo tuo 'armollinen rouva'!" Ja hän suuteli palvelustyttöänsä.

Kun Hedwig Bertholdi nyt asteli kenttien keskitse kotiinpäin, ei hänen mielensä enää ollut niin raskas kuin äsken hänen vaeltaessaan vastakkaiseen suuntaan. Syksyiset kedot eivät hänestä enää levittäneet kuolon vaan elon tuoksua. Täytyikö Heinzin sitten murskaantua kuoliaaksi? Täytyikö sitten turman kohdata kaikkia, kuin järkkymättömän lain pakosta? Toiset kuolivat, toisia syntyi — joka päivä uusia. Hän ajatteli noita molempia pieniä poikia, Rudolfinsa ja Emilian lasta. Ja hänen Heinzinsä lentäisi ja voittaisi ja laskeutuisi onnellisesti maahan! Nyt luotti hän siihen äkkiä järkkymättömästi.

Kotona tapasi hän Anna Marian onnesta loistavana. Hän oli ottanut pojan viereensä ja tämä lepäsi hänen povellansa. Hän nukutteli häntä, ja hiljaa hyräillessäkin kajahteli hänen äänensä täyteläiseltä ja soinnukkaalta. Hän lauleskeli tuota vanhaa sotilaslaulua:

    "Sotamies se hauska veikko,
    Mieli hällä pelvoton — — —
    Rallalaa, rallalaa, ralla rallalalaa!"

"Isoäiti", huusi hän nauraen, rouva Bertholdin tullessa hänen luoksensa, "isoäiti, haluaisin saada seitsemän poikaa! Pelkkiä kauniita, terveitä, iloisia poikia, seitsemän poikaa keisarin palvelukseen — mitäs sanot siihen?"

Hyvä oli, että lapsia syntyi maailmaan. Mistä olisi muutoin tullut korvaus niistä monista hengistä, jotka Saksan täytyi menettää? Melkein joka perheestä oli sota riistänyt jonkun jäsenen. Ääretön levottomuus ahdisti maailmaa. Ja lisäksi vielä tuo harmaa syystaivas, joka ainoastaan puolipäivän aikoina päästi auringon paistamaan.

Asunnoissa ei vallinnut enää miellyttävä lämpö. Jos nyt jo täytyi säästää polttoainetta, kuinka kävisi sitten talvella, kun pakkanen paukkuu? Luottamus tulevaisuuteen oli kadonnut ja luottamus niihin, jotka asioita johtivat.

Perunasato oli ollut huono, sateinen marraskuu oli tuhonnut tämänkin toivon. Ne perunat, jotka eivät olleet mädänneitä jo maasta kaivettaessa, mätänivät kellarissa. Ellei nyt perunoita ollut riittävästi, mitä sitten syötäisiin?!

Minka Dombrowski oli ollut työssä perunoita maasta kaivettaessa. Mielellään ei hän ollut mennyt sellaiseen työhön, mutta huoli jokapäiväisestä leivästä oli saanut hänet tekemään sen. Lapset ahmivat ruokaa kuin nuoret sudet, ja hänenkin ruokahalunsa oli aina suurempi kuin kaapeissa olevat varastot. Nyt olivat lapio ja kuokka jälleen joutilaina. Hän oli tuonut miehensä vanhat työkalut mukanansa uuteen asuntoonsa, ja nyt hän tuli ajatelleeksi, että hän voisi jatkaa Stanislaun työtä. Ratatyöläisen toimi ei ollut huonoimpia, viikkopalkka oli nyt kaksinkertainen, ja jos sitten olisi saatavana jotain syötävää, niin voisi ainakin ostaa sitä. Ja helpompaa se työ oli kuin ampumatarvetehtaassa, ainakin sai raitista ilmaa ja näki vapaan taivaan ja voi katsella, kun junat suhisivat ohitse.

Miehensä kapineitten joukosta löysi hän hänen lakkinsakin. Jos ei hän nyt saanutkaan näytellä asemamiestä, virkalakin sai hän kumminkin! Hän koetti sitä peilin edessä: kun hän lykkäsi sen tuolla tavoin toiselle korvallensa, oli hän yhä vieläkin viehättävän näköinen. Kuva hymyili hänelle peilistä.

Ei ollut riittävästi käsiä kaikkiin töihin, kaikkialla tarvittiin lisävoimia, etenkin rautatieliikenteen palvelukseen. Nuoremmat virkailijat oli kaikki tyyni kutsuttu sotapalvelukseen; niidenkin, jotka vielä puoli vuotta sitten oli katsottu välttämättömän tarpeellisiksi toimessansa, oli täytynyt lähteä, jokainen joka vain voi kantaa pyssyä olallaan ja reppua selässään, korjattiin nyt. Vapautusanomuksia ei enää otettu huomioon. Pari vanhaa ukonrähjää vain oli jäljellä, mutta nekin olivat hitaita ja happamia: pojat sodassa, ehkä kuolleina, haavoittuneina — eikä saanut ruokaakaan kylläksensä!

Kun Minka tarjoutui työhön, kirkastuivat inspehtorin kasvot: siinäpä oli reipas olento! Toisina aikoina olisi hän varmaankin nipistänyt hänen ruskeata poskeansa, nyt nyökkäsi hän vain tyytyväisenä.

Minka määrättiin naisjoukkoon, jota johti eräs entinen vaihdemies. Tämä oli Dombrowskin vanhoja tuttavia, ja hän tiedusteli Minkalta heti hänen miehensä vointia. Voi sentään, alku oli huono! Aivan Minka hätkähti! Eikö tuo nyt ollut inhottavaa? Hän halusi paeta omia ajatuksiansa, ja nyt ne olivat taas hänen kintereillänsä! Pääsisiköhän hän koskaan niiltä rauhaan? Hän nauroi miehen tehdessä kysymyksiään; kyllä, Dombrowski voi oikein hyvin.

Missä hän sitten oli? Niin, kunpa hän sen tietäisi! Eiväthän ne saaneet siitä kirjoittaa, mies-parat! Valheilla hän suoriutui asiasta. Mutta hän oli koko päivän huonolla tuulella: tuliko Dombrowski nyt jälleen hänen tiellensä!

Muutoin olisi kaikki ollut hänen mielensä mukaista. Työllä ei juuri huolinut rasittautua liiaksi. Joka toinen hetki tuli juna. Silloin vihelsi työntarkastaja, jonka piti tarkata merkinantoja. Silloin oli kiiruhdettava toiselle raiteelle. Siellä sitten seistiin, kädet kuokan nojassa ja leuka käsien varassa ja tuijotettiin suu auki ohitse hurisevaan junaan. Olipa siinä jos jotakin: sotamiehiä, tykkejä, hevosia, aseita joka lajia, lentokoneita, astioita, lautoja, kuparia, rautaa, kiskoja, telineitä, perunoita, olkia, heinää — kaikki tyyni matkalla rintamalle; kaalia vielä ja lanttuja. Lantut jäivät kotona oleville. Niitä oppi nyt syömään. Lanttuja, lanttuja ja yhä lanttuja! Perunat eivät riittäneet. Naiset, joiden kanssa Minka työskenteli, valittivat sitä usein. Mutta Minka nauroi: siitä hän vähän välitti, ellei ollut muuta valittamista!

Työläisten joukossa oli pari rajalta tullutta puolalaista tyttöä, jotka sanoivat tulleensa niin kaukaa ansaitaksensa paljon, mutta ettei mikään ihmisvoima olisi saanut heitä tulemaan, jos olisivat tienneet, miten nälissään saisivat olla.

Minka solmi pian ystävyysliiton Stasian ja Kasian kanssa, ja nyt sai hän tietää, ettei heitä ollut houkutellut rahanansio, vaan pari preussilaista sotamiestä, jotka olivat olleet majoitettuina heidän isänsä talonpoikaistaloon. "Kauniita sotamiehiä, rakkaita sotamiehiä!" sanoi mustaverinen Kasia, ja vielä mustaverisemmän Stasian silmät loistivat. Ne toivoivat he myös täällä löytävänsä, sodan loputtua. Tuo toivo ei kumminkaan estänyt heitä katselemasta muitakin sotamiehiä. Ja Minka teki heille seuraa.

Mitä hyödytti pää riipuksissa entisiä katua?! Väliin ei hän enää lainkaan käsittänyt, kuinka oli silloin aikoinaan voinut pelästyä niin pahoin. Stanislaus leppyisi kyllä taas, jos hän vielä palaisi! Kukapa tiesi, palaisiko hän ollenkaan! Tuohon epäilykseen liittyi toivo, — hiljainen toivo, josta hän ei itsekään ollut täysin tietoinen. Hänestä vain tuntui siltä, kuin olisi kenties parasta, ettei hän palaisi, — parasta heille molemmille. Toisinaan taas kyynel tunki esiin hänen ajatellessaan: 'En näe häntä enää koskaan!' Mutta vain toisinaan — — —

Stasia ja Kasia ja Minka pistivät päänsä yhteen, heillä oli aina jotain neuvottelemista. Heidän kanssaan oli Minkalla enemmän yhteisiä harrastuksia, kuin oli ollut Hieselhahnin neidin kanssa. Häntä ei hän tavannut enää koskaan. Sunnuntaisin menivät he kaikki kolme Berliniin. Sitten olivat he maanantaina niin väsyksissään, että heidän silmänsä melkein menivät umpeen työtä tehdessä. Työntarkastaja haukkui tyttöjä: eikö heillä ollut mitään luita ruumiissansa? Minkaa ei hän juuri uskaltanut ahdistella: tällä oli suussaan kaksiteräinen miekka.

Mutta sellaisten sunnuntaipäivien jälkeen voi tapahtua, että Minka nojasi kuin syviin ajatuksiin vaipuneena kuokkaansa ja tuijotti melkein synkkämielisenä junan jälkeen, joka suhisi hänen ohitsensa. Sotilaita siinä oli, sotilaita, pelkkiä sotilaita. Ne lauloivat:

    "Kun koittaa aamu varhainen,
    Kedolle käypi neitonen.
    Ja korret huojuu, kumartaa,
    Mutt' neidon aatos askartaa
    Luon' oman armaan sulhon."

Mutta Minkan aatos ei voinut askartaa kenenkään luona, ja se kiusasi häntä. Mitäpä iloa siitä nyt oikeastaan oli, jos hän kävi huvittelemassa noiden tyttöjen kanssa ja istuskeli jossakin kahvilassa tai elävissä kuvissa? Oliko se nyt mitään elämää? Sotilaat, jotka vyöryivät ohitse, viittoilivat, huutelivat hänelle: pilapuheita, lemmekkäitä sanoja, himokkaita lauseita; silloin tuli häneen eloa, hän tempaisi irti punaisen liinan, jolla oli sitaissut kiinni uljaan lakkinsa, ja huiskutti sitä nauraen, hillittömästi, — huiskutti niin, että tukka ja hame liehui. Ja hän katsoi nyökkäileväin päiden, kurotettujen käsivarsien jälkeen niin kiihkeästi, että oli katsoa silmät päästänsä. — — —

Tuli vielä pari kultaista syyspäivää. Tänä maanantaina oli Minka harvinaisen hyvällä tuulella; muutoin oli hän sinä päivänä aina nyreällä mielellä. Eilisen sunnuntain takia oli todellakin kannattanut matkustaa Berliniin. Niin ihanaa sunnuntaita ei hän ollut viettänyt pitkiin aikoihin. Muistelikohan se kaunis aliupseeri, joka kahvilassa oli istuutunut heidän pöytäänsä, tänään vielä häntä! Kyllä varmasti! Onnen tunne valtasi äkkiä hänen mielensä: hän oli sentään yhä vieläkin kaunis Minka. Missä hän asui? oli sotilas kysynyt hiljaa — ja luonut häneen katseen, katseen — — —

Minka oli selittänyt sen hänelle, aivan tarkoin. Hän tulisi kyllä, olihan hän luvannut tulla, ja sitten — sitten —

"Varo!" kirkaisi hänelle Kasia, tarttui hänen käsivarteensa ja tempaisi hänet viereiselle raiteelle. Minka ei ollut huomannut työnjohtajan varoitusvihellystä.

Pitkässä rivissä seisoivat nyt naiset, antaaksensa junan kulkea ohitse. Se oli tavarajuna. Kuin unessa näki Minka korkeaksi kuormitetut vaunut, jotka seurasivat toisiansa loppumattomana jonona. Mustana, raskaana, savuisena kulkea tömisti se korskuen. Nyt palasivat naiset jälleen raiteelle; he tasoittivat soraa.

Mitä välitti Minka siitä, että työntarkastaja nyt sätti häntä. Eikö hän ollut voinut pitää paremmin silmällä! Mies oli pelkästä pelästyksestä aivan raivostunut: torkkunutko hän oli? Vihellys oli ollut kyllin kimakka, eikö Minkalla ollut korvia eikä silmiä? Oli, oli kyllä. Haaveellisesti hymyillen hän katsoi työntarkastajaan: millaisen katseen olikaan tuo soturi luonut häneen, ja hän oli luvannut tulla, tulla, tulla — milloinkahan hän tulisi? Huomennako, vai joko kenties tänään?!

Jälleen juna. Kylläpä niitä riitti! Tänään kuljetettiin jälleen paljon joukkoja rintamalle. Juna kiiti naisten ohitse jylisten, suhisten, ja siellä laulettiin, sieltä viittoiltiin, huhuiltiin! Olipa se kohinaa ja tohinaa! Ja tuon humun keskeltä näki Minka — pettivätkö hänen silmänsä? — kauhistuen jäi hän tuijottamaan junaan: oliko se hänen aliupseerinsa?

Siinä hän matkusti tiehensä. Hän meni pois eikä voinut tulla! Hänkö se todella oli, hänkö todellakin? Ei, ei se ollut hän! Mutta oli, oli sittenkin! Minka ponnahti pystyyn, päästi kimeän huudon — mies katsoi häneen — silmänräpäyksen ajan —, silmät säihkyivät, kädet viittoilivat, puhuen kiihkeästä halusta, masentavasta mielipahasta — —

Vastakkaiselta puolelta tulee juna kohisten. Kaikki ovat pelastautuneet sivulle, kaikki — paitsi Minka.

Ja ratisten saapuu pyöriä, ja ne rytisevät edelleen, haudaten hänet allensa.

Yötä ja päivää kuuli Gertrud Hieselhahnkin kuljetusjunien kiitävän ohitse. Hänen korvansa olivat jo tottuneet erottamaan eri ääniä. Hän voi tarkoin erottaa, vietiinkö niissä ihmisiä vai ainoastaan elotonta tavaraa. Hänet valtasi sairaalloinen levottomuus, kun hän ajatteli, että siinä taas kuljetettiin niin ja niin monta veriinsä sortumaan. Työpaikalla kuuli kerrottavan hyvin paljon rintaman kauhuista — kukin tiesi kertoa jotain, jotain kauheata — ja täällä kotosalla, eikö täälläkin ollut kauheata? Oliko tuokin nyt laitaa, että toiset kokoilivat itsellensä oikeita suursyömärivarastoja? Sietäisipä käydä hiukan tyhjentelemässä! Ja sitten ne tulivat kortteinensa ja saivat juuri yhtä paljon kuin ne, joilla ei ollut mitään varattuna. Mitä huutavaa vääryyttä!

Kunnan elintarpeiden myymälässä oli kiihkeys jo pariin kertaan puhjennut ilmoille. Rouva Richter, joka toimitti Gertrudinkin vähät ostokset, ei tosin ollut siitä kertonut; hänestä tuntui suun avaaminenkin tarpeettomalta vaivannäöltä. Mutta tänään oli hän heittänyt Gertrudin elintarvekortin hänen eteensä. "Kas siinä, neiti, noutakaapa nyt itse noudettavanne, minä olen väsynyt ja vanha. Minä paneudun pitkäkseni, en minä viitsi enää… Se ruuansaanti ei tapa, ei elätä!"

Pikku poika kartteli myöskin, hän olisi tahtonut syödä jotain, ja Gertrudia itseään vaivasi kalvava nälkä. Mutta pahempi kuin nälkä oli heikkoudentunne, joka kävi aina huomattavammaksi. Se oli jo päivämääriä rasittanut häntä, mutta hän oli ponnistellut sitä vastaan, päättäen pitää puolensa. Hän oli aina uudelleen terästänyt tarmonsa, temmannut auki silmänsä, jotka uhkasivat painua umpeen tuossa mieltä tylsistyttävässä työssä, voittanut apeutensa ja toivottomuutensa. Mutta tämä oli jo liikaa. Tuo kortin poisheittäminen, tuo välinpitämätön selitys: 'En minä viitsi enää!' päästi samantapaiset tunteet valloilleen hänen omassa povessansa.

Hän tyrskähti itkuun. Hänkään ei enää viitsinyt… Mitä hyödytti kaikki ponnisteleminen? Aamusta iltaan sai tuntea nälkää ja vilua, kärsiä ruumiin ja sielun puolesta, — ja mitä varten, mitä varten? Mikä tarkoitus olikaan koko tällä kammottavalla taistelulla?

Voittoa ei kumminkaan saavutettaisi. Hukassa, hukassa oli kaikki! Hän ei enää kuullut vanhusparan lepertelyä, ei lapsensa vienon rukoilevaa ääntä. Hän tuijotti tyhjyyteen, kyynelten tipahdellessa hänen syliinsä.

Tänä yönä riehui kammottava myrsky. Oli kuin koko luonto olisi noussut raivoihinsa, temmatakseen taivaan alas maahan. Onnettomat ne alukset, jotka nyt olivat merellä, ilmalaivat, jotka olivat matkalla Englantiin! Kuin tuntien kiukkuisaa tyydytystä kuunteli Gertrud tuota riehuntaa. Millä räminällä lensivätkään tiilet alas katoilta, kuinka suhisivatkaan sähkölangat radan varrella! Siellä kävi ryske ja viuhke, kohina ja ulvonta, kaataen kumoon kaikki, millä oli heikot perustukset, temmaten puut juuriltaan, — jouti sortua koko maailma, hänelle se oli mieleen! Sittenhän hänen ei tarvinnut enää nousta vuoteeltansa!

Mutta sittenkin täytyi Gertrudin nousta; pienokaisen kätöset, jotka silittivät hänen kasvojansa, herättivät hänet lyhyestä aamu-unesta. Juuri oli hän uneksinut rouva Krügerista, hänen äidistänsä. Tyytymätönnä pyrki hän vapautumaan tuosta unestansa. Sepä tässä vielä puuttui, kuinka mahtoikaan hän tulla hänestä uneksineeksi? Hänen ja Gustavin väliin oli tuo nainen tunkeunut, tunkeutuisiko hän nyt vielä hänen uniinsakin! Gertrud oli suuttunut itsellensä: miksi palasivat hänen ajatuksensa yhä uudelleen tuon naisen luo? Rouva Krüger ei varmaankaan vielä kärsinyt puutetta. Gustav oli usein kertonut hänelle, mitä kaikkea hänen äidillään olikaan puutarhassaan ja kellarissaan. Ja epäilemättä hän kuului niihin, jotka olivat varustautuneet hyvin. Hänen luonaan ei pienokaisen tarvitsisi itkeä nälästä. Olihan hän pyytänyt häntä käymään — hän voisi mennä varsin hyvin — kenties rouva Krüger iloitsisikin siitä — poikanen oli nyt niin herttainen, niin sievä, ja niin kovasti Gustavin näköinen. Mutta ei, ei sittenkään!

Tuon ajatuksen, joka tänä epätoivon hetkenä oli kiusauksen tavoin hiipinyt hänen mieleensä, työnsi Gertrud luotansa. Oliko kurjuus alentanut häntä siinä määrin, saattanut hänet vajoamaan niin syvälle? Oliko puutteellinen ravinto niin heikentänyt hänen tahtonsa ja ruumiinsa, että hän voi hetkeäkään ajatella mennä kolkuttamaan tuolle ovelle? Aivan kerjäläisnaisen tavoin! Ei, kerjäläinen hän ei ollut. Ylpeästi oikaisi hän itseänsä. Tuon naisen oli tultava hänen luoksensa, pyydettävä sata, tuhat kertaa, — sitten kenties! Mutta epävarmaa se sittenkin olisi. Hän irroittihe lapsensa silittelevistä kätösistä ja käski sitä niin ankarasti olemaan hiljaa, että se pelästyneenä katkaisi hyväilysanansa.

Pukeutuessaan hän jatkoi synkkiä ajatuksiansa. Kiinnittäessään palmikkonsa kuvastimen edessä, hän pelästyi kasvojansa katsoessaan. Ei verenpisaraakaan niissä enää näyttänyt olevan, ja silmien hohde oli sammunut. Munia, maitoa, — niitä olisi hänen pitänyt saada. Mutta maitoa oli enää vain pienille lapsille. Näin piti siis lopuksi käydä! Hän puri verettömiä huuliansa. Kun ei vain olisi niin pitkä matka työpaikalle! Ei auttanut muu, hänen täytyisi kai ensi kuussa luopua tästä asunnostaan ja muuttaa Berliniin. Sitten pääsisi ainakin rautatiematkasta. Mikäpä häntä pidättikään täällä? Veri kohosi hänen läpikuultavan kalpeille kasvoillensa: muistotko? Niin, ne pitivät hänen mielensä lumoissaan. Hänen sydäntänsä ahdisti. Noita salaisia teitä, joita hän onnellisina iltoina oli käyskennellyt, ei hän sitten enää astelisi. Ehkäpä olisi parasta niin, juuri niin, — sittenhän kaikki olisi lopussa. Että hän olikin niin kiintynyt tähän seutuun! Sitä ei hän tätä ennen ollut niin aavistanut.

Äkillisen heikkoudentunteen valtaamana istui hän pöydän ääreen ja nojasi päänsä käsivarsiinsa. Jälleen täytyi hänen itkeä kuten eilen illalla. Ei, mieluummin hän sentään jäi tänne. Se oli parempi lapsenkin takia, se sai sitten ainakin ilmaa ja päivänpaistetta, eikä sen tarvinnut elellä kaupungin tungoksessa. Kunpa hän saisi täällä jonkun toimen, jolla voisi elättää itsensä ja lapsensa! Ettei täällä ollut mitään ampumatarvetehdasta! Hän oli kerran puhunut siitä Minka Dombrowskin kanssa, mutta Minka oli kauhistunut sitä ajatusta. 'Hyi, sehän on vaarallista, siinä voi menettää henkensä!' Gertrudia ei se seikka olisi arveluttanut: saihan siellä hyvän palkan ja olisi mukana omin voimin edistämässä sodan pikaisempaa päättymistä, — tuon kauhean sodan!

Tänään ei Gertrud voinut lähteä työhönsä kaupunkiin. Pelästynein katsein oli hän silmäillyt tyhjää kaappiansa siellä ei ollut enää ainoatakaan murua. Richterin muori oli vielä vuoteessansa: hän siis täyttä totta ei enää viitsinyt… Niin täytyisi siis Gertrudin itsensä mennä jotain hankkimaan. Vanha mies istui tylsänä tuolillaan oven edessä, sinne mennä laahusti hän itsestänsä. Rajuilma oli tauonnut, aurinko paistoi vallan lämpimästi, Gertrud jätti lapsen ukon luokse, — eihän hän viipyisi kauan poissa.

Mutta hän sai seista seisomistansa. Hänen edellänsä oli pitkä jono ihmisiä, jäljessä toinen samanlainen. Tänään oli saatavana munia, silliä, suurimoita, minkä mitäkin. Siitä johtui tungos. Mutta tyytyväinen ei silti kukaan ollut.

"Siinä kaikki! Ja sen takia seisoskella niin pitkä aika!" virkahti muuan, joka koppa täynnä pyrki ulos ihmisjoukosta. "Onko suurimoissa taas matoja?" kysyi toinen. "No, sittenhän saisimme ilman muuta lihaa näinä lihattomina aikoina", sanoi pilkallinen ääni.

Se nauratti vain harvoja; pari tytön heilakkaa piti sitä sukkelana, nykäisi toisiansa ja hihitti. Muu joukko odotti kolean hiljaisuuden vallitessa.

Rouva von Voigt oli täydessä työssä, hän jakeli ruokavaroja ja lausui tuon tuostakin ystävällisen sanan. Mutta hänen liikkeensä olivat levottomat, hänen kirkkaassa, tarmokkaassa katseessansa oli tänään jotain epävarmaa. Sillejä oli vain vähän, ja ihmiset olivat niille peräti ahnaita. Kun tämä tynnyri loppuisi, ei olisi enää toista. Täytyisi antaa jotain muuta sijaan. Mutta mitä? Eivät he tyytyisi mihinkään muuhun. Hän punnitsi, parhaansa mukaan tuota asiaa. Ihmeellistä, kuinka epävarmaksi hän tänään tunsi itsensä!

Ihmiset tunkivat väliaitaa vastaan. "Tehkää hyvin ja peräytykää!
Järjestyksessä kukin vuoroonsa!"

Mutta kukaan ei siitä välittänyt. Ikäänkuin jo olisi ehditty saada tieto siitä, että sillejä oli liian vähän, tunki nyt jokainen etumaiseksi.

Gertrud ei olisi tahtonut tungetella, mutta hänet pakotettiin siihen vastoin tahtoansa. Takaapäin häntä lykittiin, työnnettiin yhä eteenpäin, hän joutui niin ahtaalle että hengitys salpaantui, hän oli aivan keskellä tuota kirjavaa joukkoa. Tuskanhiki tunki esiin. Jospa hän olisi voinut istuutua, edes silmänräpäykseksi! Häntä huimaisi, päät hänen edessään kasvoivat jättiläismäisiksi, — ulos, ulos jälleen! Hän tahtoi pois, taaemmaksi, mutta hän oli kuin muurattuna tuohon kammottavaan joukkoon. Tuskaisesti aukoi hän silmiänsä. Silloin kumartuivat kasvot häntä kohden, suopeat kasvot, — missä olikaan hän jo nähnyt ne joskus ennen?!

Kammottava paine hellitti hiukan, Gertrudille avautui tie. Ilmaa, hän sai ilmaa! Sen hän vielä tunsi.

Tointuessaan istui hän tuolilla avoimen akkunan ääressä. Hänen silmissänsä hämärsi vielä, hänen ajatuksensa olivat vielä sekavat, mutta hän kuuli lausuttavan: "Nälkä häntä vaivaa!" Nyt tunsi hän äkkiä jälleen kouristavan näläntunteen, kauhean tyhjyyden. Eilen illalla ei hän ollut syönyt mitään, tänä aamuna ei myöskään, — eihän hänellä ollut mitään syötävää. Hänen huulensa olivat lumivalkoiset.

Hienojen naisten oli hyvä olla, he ottivat täältä vain salaa mitä tarvitsivat: munia, suurimoita, silliä, ja ken tiesi mitä kaikkea. Senpätähden he tahtoivatkin kaikki olla täällä myymässä. Ei heidän tarvinnut seista tuntimääriä kuten köyhän vaimon, jota kiire hoputtaa. "Ja kumminkin sanotaan toisella nykyisin olevan samat oikeudet kuin toisellakin, — toki kerrankin!"

"Niin onkin!" Kenraalittaren silmissä välähti suuttumus. "Me emme ota mitään salaa itsellemme. Te puhutte pelkkää hölynpölyä. Puutetta mekin kärsimme. Mutta me olemme järkeviä. Me käsitämme, ettei voi olla toisin. Pitääkö sitten uljasten soturiemme kärsiä nälkää? Mieluummin olen itse nälissäni. Heistä on ensi sijassa huolehdittava!"

Mumina vaikeni. Kukaan ei sanonut enää sanaakaan. Mutta Hermine von Voigtista oli, kuin kuulisi hän uudelleen ja yhä uudelleen tuon saman sanan: nälkä, nälkä! Pitikö koko maailman nääntyä nälkään? Eikö enää ollut missään sellaista maanpaikkaa, missä elämä olisi tarjonnut runsauttansa?!

Hän tunsi yhä yltyvää levottomuutta. Ja hän tunsi äkkiä itsekin vatsassansa omituisen tunteen; hänet valtasi heikkous. Nuo häntä kohden rientävät kasvot tuntuivat äkkiä käyvän uhkaaviksi — — — hyvä eläin, kärsivällinen eläin oli hänellä edessänsä, — mutta ellei se enää tahtonut jatkaa kulkuansa?!

"Silliä, me tahdomme myös silliä! Ensimäiset saivat niitä, me tahdomme niitä myöskin!"

Silliä, silliä — hyvä Jumala! Hermine von Voigt olisi voinut itkeä ääneen. Ken olisi muinoin liioin välittänyt parista sillipahasesta?! Sääli värähteli hänen äänessänsä: "Jos minulla olisi niitä teille antaa, niin antaisinhan niin kernaasti!"

"Lorua!" Tuo kajahti raa'alta. "Helppo teidän on puhua; teillä on ruokaa kylläksenne."

Akkunaa kolkutettiin. Ulkona seisoi toisia. Ne tahtoivat sisään.
"Silliä, silliä, me tahdomme silliä!" kajahti sieltä.

Mitä ajattelemattomia, pahankurisia lapsia! Huutavat ja riehuvat, kun ei voi täyttää heidän tahtoansa. Kenraalitar kokosi kaiken tarmonsa. Aivan niin vaarallista ei tuo ollut, kuin miltä se kuului. Kaikuvalla äänellä hän lausui: "Kaikenlaisia päähänpistoja! Jos ei myymälämme teitä miellytä, niin me suljemme sen. Nyt pyydän teitä tyhjentämään tämän huoneen. Avataanko se uudelleen, se saadaan sitten nähdä. Se riippuu tykkänään teistä itsestänne, siitä, kuinka te käyttäydytte. Nyt tänään on myynti lopussa." Toiset alkoivat rukoilla: "Voi sentään, me olemme jonottaneet niin kauan. Emmehän me ole hiiskahtaneet sanaakaan."

"No, tulkaa sitten! Mutta järjestyksessä!" Ensimäisten joukossa, jotka aitaa lähestyivät, oli Gertrud Hieselhahn.

Ostajia jäi koko joukko: mitäpä voi muutakaan tehdä? Muualla ei ollut sen parempaa, jonottaa sai joka paikassa. Ja täällä ei ainakaan tarvinnut maksaa niin huikeita hintoja. Kun Gertrud antoi esiin ruokakorttinsa, katsoi rouva von Voigt osaaottavaisesti hänen kalpeisiin kasvoihinsa: tuohan oli sama, joka äsken oli mennyt tainnuksiin. "Voitteko nyt paremmin?" tiedusteli hän.

"Kyllä, kiitoksia", nyökkäsi Gertrud. Hän tunsi itsensä vielä voimattomaksi, pysyi tuskin pystyssä, mutta kiihkeä vihastus, joka täytti hänen mielensä, saattoi veren lämpimämpänä kiertämään hänen ruumiissansa. Oli liian mieletöntä, että ihmiset kiihkoilivat tuolla tavoin! Itsellensähän he sillä tuottivat suurimman vahingon. Ja hänestä tuntui, että hän itsekin oli perin typerä ja ajattelematon: eikö hän ollut hetki sitten ajatellut juuri samoin? Häpeissään painoi hän päänsä alas: mitä hyödytti nyt kiihkoileminen? Hän huokaisi syvään, lausuen: "Vaieta meidän tulisi!"

Rouva von Voigt hymyili; siinä toki joku, jolla oli järkeä! Se tuotti hänelle lievitystä. Ja nyt luuli hän tuntevansa nuo hienot kasvot, joiden vakavat piirteet kertoivat niin selvästi nääntymyksestä ja puutteesta. "Emmekö ole kerran keskustelleet junassa?" kysyi hän.

Gertrud punehtui. Hänen päähänsä tuli äkkiä muuan ajatus, joka hänestä tuntui huimaavan ilahduttavalta. Lämmin tunne valahti hänen sydämeensä: tämä, tämä nainen oli silloin kerran niin ystävällisesti tarjoutunut häntä auttamaan! Jo aikoja sitten olisi hän voinut turvautua häneen, mutta hän ei ollut sitä tehnyt. Mutta jos hän tekisi sen nyt — nyt —?! Toivehikkaan mielenliikutuksen vallassa tarttui hän hänen käteensä; hän tunsi hänen osaaottavan katseensa. Siinä oli ymmärtämystä, rauhoitusta, lohtua.

Gertrudin raukeat silmät vastasivat kenraalittaren katseeseen, hänen väsynyt sydämensä alkoi äkkiä sykkiä eloisammin. Tällä tavoin ei voinut jatkua, näin ilman keskinäistä luottamusta, kukin uhmamielisenä yksin tietänsä vaeltamassa. Luottamusta tarvittiin, toisen puolelta toista kohtaan. Hänestä tuntui, että tuolle naiselle hän voisi kaikki kertoa, — ja hän auttaisi häntä. Eikä hänen tarvitsisi kääntyä hänen puoleensa kerjäläisenä, — ei, hän tunsi sen nyt täysin selvästi: tuo toinen ei ollut ainoastaan ylhäinen rouva ja hän itse kansannainen, — ei, he olivat molemmat ennen kaikkea naisia, ja heidän oli nyt pysytteleminen yhdessä. Näinä aikoina oli niin paljon kärsimystä, — kuinka jaksoi sen kestää? Ainoastaan siten, että se kannettiin yhdessä. Yhteiset huolet, yhteinen työ! Rauha oli ensin saavutettava täällä kotona, sitten seuraisi ulkonainenkin rauha.

XVII.

Ukko Richter istui tuolillaan oven edustalla. Oikeastaan oli jo aivan liian kylmä istua ulkona, mutta hänen vaimonsa ei ollut noutanut häntä sisään, ja niin jäi hän istumaan tavalliselle paikallensa. Pienokainen, joka ei enää tiennyt mihin ryhtyisi noin aivan omin päinsä, nypiskeli hourua. Tämä leperteli hänelle: "leipäpala, leipäpala!" Lapsi leperteli hänen jälkeensä. Marraskuun päivänpaiste oli tehotonta, maa kosteaa. Lapsen mekko oli luisunut ylös, paljain säärin se istua laahuskeli maassa.

Krügerin muori katseli tätä kauempaa ja hänet valtasi pelästys. Eikö ollut anteeksiantamatonta, että lasta hoidettiin noin huonosti? Gustavin lasta! Entä jos se vilustuisi, sairastuisi?! Varmaankin se sairastuisi nyt, ja se voi kuoliakin. Kiihkeä tuska valtasi hänen mielensä: tuo rakas lapsi! Juuri samannäköinen oli Gustavkin ollut tuossa iässä: pyöreä pieni pää täynnä vaaleita kiharoita — ja silmät — niin, nuo olivat hänen silmänsä! Jospa hänellä vain olisi tuo poika kotona huostassansa! Hän pukisi hänet Gustavin vaatteisiin. Hänellä oli vielä tallessa hänen ensimäiset kenkänsä, pienet nahkakengät, joissa oli punaiset koristesaumat, — ne sopisivat nyt pienokaiselle.

Jospa hän vain voisi nostaa lapsukaisen ylös kosteasta maasta! Mutta hän ei uskaltanut mennä lähemmäksi. Viime kerralla oli hän tuskin päässyt sen äitiä pakoon. Tämä oli tullut äkkiarvaamatta, töin tuskin oli hän ehtinyt juosta tiehensä. Oikein oli täytynyt panna juoksuksi. Lieneeköhän hän nähnyt hänet? Nyt oli hän rahaston hoitajattarena kunnan myymälässä. Kenraalitar oli hänet siihen toimeen ottanut, ja hänestä näytti tyttö saaneen hyvän turvan. Mikään ihan turhanpäiväinen olento ei hän näyttänyt olevan, muutoin ei rouva von Voigt olisi häntä suosinut. Ja sitä hän ilmeisesti teki. Rouva Rossi oli sattumalta kertonut siitä eilen, tuodessaan Lumikille ja Ruususelle muutaman kaalinlehden. Rouva Krüger oli säpsähtänyt pelästyneenä: olikohan tuo tyttö parjannut häntä? Oliko ehkä lörpötellyt siitä, mitä heidän välillänsä oli tapahtunut? Se olisi kiusallista.

Nyt ei tuo tyttö ollut enää koko päivää poissa Berlinissä, hän tuli päivällisaikoihin kotiin. Se oli vahinko, sillä juuri siihen aikaan istuivat vanha mies ja lapsi ulkosalla! Krügerin muorin valtasi uusi pelästys: entä kun lunta tulisi! Kun ilma kävisi niin kylmäksi, etteivät he enää voisi olla ulkona? Sitten ei hän enää saisi nähdä lasta. Voi kulua päiviä, viikkoja, kuukausia, kunnes hän saisi jälleen nähdä sen. Hän saisi täällä seisoa seisomistaan vaaniskelemassa, ovi tuolla pysyisi suljettuna, akkunat olisivat jäässä, ei kukaan voisi katsoa sisään, ei ulos. Voi, miten synkkiä päiviä ne olisivat! Häntä kammotti niitä ajatellessakin.

Ja äkkiä tuli hänelle ajatus: jos hän tarjoaisi tytölle rahaa, paljon rahaa, mahtaisikohan hän luovuttaa poikasen hänelle? Niin kitsas kuin Krügerin muori muutoin olikin, tässä ei hän olisi asettanut mitään määrää. Mitä tekisi hän rahalla? Gustavillehan hän vain sitä säästi — ja tuolle pienokaiselle.

Hänen sydäntänsä vihloi, kun hän näki lapsukaisen noin viheliäisissä oloissa. Mikä vartija oli tuokin vanha höperö? Suuttumus ja tuska taistelivat hänen mielessänsä. Suuttumus äitiä kohtaan, — mitä tarvitsi tämän aina juosta tiehensä?! Suuttunut oli hän myös itselleenkin: kuinka toisin olisivat asiat voineet olla! Mutta sitten harkitsi hän tarkemmin: mitäpä tyttö voi muutakaan tehdä? Täytyihän hänen ansaita. Olihan kiitettävää, että hän oli niin ahkera. Krügerin muori oli hankkinut hänestä tietoja ja saanut kuulla, ettei hän karttanut mitään työtä. Mitähän Gustav sanoisi siitä, että hänen Trudensa oli neulonut olkisäkkejä? Jopa se oli kurjaa! Hienompaanhan hän oli tottunut, varsin ahtaalle oli hänen täytynyt joutua, kun oli tyytynyt sellaiseen työhön. Krügerin muori tunsi jotain kunnioituksen tapaista: sellaista miniää ei toden totta tarvitsisi hävetä. Jumalan kiitos, että hän nyt oli saanut toimen, joka soveltui hänelle paremmin!

Rouva Krüger päätti puhutella rahastonhoitajatarta mennessään ensi kerralla kortteinensa kunnan myymälään ostoksille. Mitä merkillistä siinä olisi? Sillä ei hän mitenkään panisi arvokkaisuuttansa alttiiksi. 'Neiti Hieselhahn', sanoisi hän, 'neiti Hieselhahn, pienokainen on niin paljon yksin, hän istuskelee sääret paljaina märässä maassa, ettekö pelkää, että hän voi vilustua?' Sittenhän hän kuulisi, mitä toinen siihen sanoisi, ja voisi jatkaa puhetta sen mukaan. 'Minä olen yksin, minulla on paljon joutoaikaa, on lämmin huone ja ruokaa myöskin, pitäisin kernaasti poikasen luonani, sillaikaa kun te — —'.

Pienokaisen kirkaisu herätti hänet ajatuksistansa. Lapsia oli kulkenut siitä ohitse, ja ne olivat ärsytelleet vanhusta, matkien: "leipäpala — leipäpala — tahdotkos leipäpalan?" He vetivät häntä parrasta, ja kun hän puolustautui, heidän käydessään liian kovakouraisiksi, kaatui hän tuoleineen kumoon. Kirkuen lensi joukkue tiehensä, mutta pienokainen alkoi itkeä katkerasti, ikäänkuin olisi oivaltanut vanhuuden kärsimykset.

Silloin juoksi Krügerin muori apuun; tätä ei hän enää voinut katsella toimetonna. Ennenkuin vanhus oli raahautunut pystyyn ja hänen vaimonsa tullut hänelle avuksi, oli hän temmannut lapsen ylös maasta. Hän otti sen käsivarrellensa, hän pusersi sen vasten poveansa: Gustavin lapsi! Tässä ei ollut Gustavin lapsen paikka!

Hän juoksi tiehensä, kuin olisi joku ajanut häntä takaa, piteli lasta yhä vielä lujasti itseensä puserrettuna ja tyynnytteli sen itkua sanoin, joiden hellyyttä hän ei itse aavistanut.

Kun Gertrud tänään palasi kotiin, oli hänen pienokaisensa poissa. Oliko hän lähtenyt retkeilemään omin päin? Hän koetti tiedustella ukko Richteriltä, mutta tämä loi häneen tylsän katseen, toistellen: "leipäpala, leipäpala!" Epätoivoisena luopui Gertrud yrityksestään: tuolta ei maksanut vaivaa tiedustella. Richterin muori kohautti myös vain hartioitaan: mitä häntä liikutti muiden ihmisten lapsi. Ken välitti hänenkään pojistaan, jotka olivat sodassa. Ei kukaan sanonut hänelle, elivätkö he vai olivatko kuolleet. Nuhteet eivät pystyneet häneen. Kun Gertrud tuskissansa käytti kovia sanoja, mennä laahusti muori mitään vastaamatta keittiöönsä ja sulki oven jälkeensä.

Sillaikaa kun äiti haki poikaansa epätoivoissaan, koetteli Krügerin muori tälle Gustavin pikku kenkiä. Pienet jalat olivat aivan kylmät, hän oli nopeasti vetänyt hänen jalkaansa lämpimät sukat. Nyt taputti hän kädellään Gustavin ensimäisten kenkien pohjia: "Ne sopivat erinomaisesti!"

Pienokainen oli täysin tyytyväinen. Muori oli nostanut hänet pöydälle ja oli itse polvillaan sen edessä lattialla. Poikanen potkiskeli häntä riemuissaan rintaan; hän ei lainkaan vierastanut muoria. Johtuikohan se siitä, että hän oli tottunut olemaan vierasten kanssa, vai tunsiko hän, että muori oli hänen isoäitinsä? Mistä olisi hän sen tiennyt! Mutta Krügerin muori oli käynyt lapsekkaaksi. Kun poikanen kirkui iloissaan, kirkui hän mukana, ja hän opetti häntä sanomaan: iso-äiti. "No, sanohan nyt: i-so-äi-ti!" Hän nauroi ihastuksesta, ja samassa kyyneleet virtailivat hänen riutuneita kasvojansa pitkin. Gustavin poika! Mitä sanoisi Gustav, kun tapaisi poikansa hänen luonansa?

Lapsenkätöset löivät häntä kasvoihin, hän tavotteli niitä. Siitä oli pitkät ajat, kun hän oli leikkinyt tällä tavoin, mutta hän oppi sen pian. Hän oli kokonaan vaipunut tähän hellään leikkiin, — silloin soi ovikello. Ja nyt lähestyivät raskaat askeleet huoneenovea.

Gertrud kulki läpi eteisen vaivaloisesti, kuin olisi hänellä ollut lyijypainot jaloissa. Ellei hän löytäisi pienokaista täältä, silloin — silloin —! Epätoivoisia ajatuksia oli tullut hänen mieleensä. Jo kuvitteli hän häntä tuolla kedolla harhailemassa. Siellä oli yllin kyllin kuoppia ja sateen synnyttämiä lätäköitä, joihin tuollainen pieni ruumis voi hukkua. Hän oli juossut sinne, oli huudellut, palannut takaisin ja huudellut jälleen, tiedustellut joka ihmiseltä, mutta ei kukaan voinut antaa mitään tietoja. Mutta äkkiä oli hän muistanut jotain, — eikös hän ollut äskettäin nähnyt rouva Krügerin kuljeskelevan täällä väijymässä? Olettamus muuttui varmuudeksi: niin, hän, hän juuri oli noutanut lapsen luoksensa! Kuinka häpeämätöntä!

Kolkuttamatta tempasi Gertrud huoneen oven auki. Uhkaavin katsein silmäili hän siellä olevaa naista.

Rouva Krüger oli yhä edelleen polvillaan; hän oli kuin kauhusta herpaantunut, hän ei pystynyt nousemaan: äiti siellä tuli! Hän tuli noutamaan poikansa pois! Mutta samalla hän päätti pitää puoliansa: olihan se hänen poikansa lapsi! Sitä ei hän enää antaisi pois!

Pienokainen oli huudahtanut riemusta nähdessään äitinsä, mutta sitten hän ryhtyi pienillä terävillä kynsillään raaputtelemaan uusien kenkien punaisia koristesaumoja; se kiinnitti koko hänen huomionsa.

Nyt, nyt ottaisi hän lapsensa ja veisi sen mukanansa! Ei, se ei saanut tapahtua, ei, ei! Rouva Krüger hypähti pystyyn: "Jättäkää poikanen minun luokseni!" Rahan tarjoamista ei hän nyt enää ajatellut, sitä ei hän olisi uskaltanut — ei tuolle tuossa, — mutta hänen äänessänsä värähteli pyyntö, rukous, kiihkeä sydämenhalu: "Jättäkää hänet minulle!"

Gertrudin suupielet vetääntyivät alas katkeraan hymyyn, — vai niin, nyt jo kelpaisi! "En jätä!" sanoi hän tuikeasti. Ja Krügerin muorin puheista välittämättä, tavotti hän lasta.

Mutta se ei ollut niin helppoa. Krügerin muori tarttui hänen pieneen mekkoonsa, piti häntä siitä kiinni. "Jättäkää hänet minulle, jättäkää", sopersi hän kiihkeän tuskan vallassa, nähdessään olevansa hänet menettämäisillään. "Gustavin lapsi — Gustavin lapsi!"

"Minun lapseni se on!" sanoi toinen. Ja sitten katsoi hän pitkään Krügerin muoria. Tuossa katseessa kuvastui paljon: vihaa, syyttelyä, halveksimista, uhkailua ja kärsimystä. "Turhaan minäkin sain rukoilla, silloin kun rukoilin. Ei, se ei pälkähtäisi päähäni. Poika on minun, minun yksin. Minä olen hänet synnyttänyt — hänet elättänyt — onko joku muu minua siinä avustanut?" Hänen huulillansa väreili pilkallinen hymyily: "Ette ainakaan te!"

Krügerin muori vaikeni: niin, oikeassa hän oli, totta hän puhui. Hänet valtasi äkkiä suunnaton syyllisyyden tunne. "Olette oikeassa", sanoi hän tukehtuvalla äänellä; hän pääsi tuskin henkeen, ei tahtonut saada sanoja suustansa. "Huomaan nyt että olen menetellyt väärin ja huonosti. Hyvä Jumala, hyvä Jumala", huusi hän äkkiä lujaan, kohottaen kätensä, "olen saanut siitä kovan rangaistuksen. Olen saanut sovittaa tuon vääryyden satakertaisesti, tuhatkertaisesti. Ajatelkaapa minun tilaani — minähän olen niin yksin!"

"Yksin minäkin olen". Gertrud antoi päänsä vaipua. Nyt ei hän sentään enää voinut katsoa Gustavin äitiin kuten äsken, ei niin leppymättömästi.

"Pitäisin häntä yhtä hyvästi kuin Gustavia — ah, vielä paremmin!" Vanha vaimo suorastaan pieneni voimattomuuden tunteen vallassa. "Ette kadu sitä koskaan, jos annatte poikasen minulle. Tehän voitte pitää silmällä, miten minä häntä pidän, — voitte käydä katsomassa, joka päivä, te tulette olemaan tyytyväinen. Ja kun kuolen, jää kaikki, kaikki hänelle. Ja kun Gustav palaa, silloin — silloin —". Krügerin muori joutui aivan hämmennyksiinsä, tytön katse tutki häntä niin kiinteästi.

"Silloin annatte minulle taas lähtöpassit", sanoi Gertrud. "Minulle ja lapselle. Poika on minun ja pysyy minun omanani. Tule!" Hän otti poikasen käsivarrellensa, tämä pani kätensä hänen kaulaansa. Gertrud aikoi lähteä.

Mutta rouva Krüger asettui hänen tiellensä. "Kun Gustav palaa, silloin — vannon sen teille — silloin —".

"Mitä sitten?" Gertrud viivähti silmänräpäyksen. Gustavin äiti piti häntä kiinni vaatteista.

"Sitä ei hän tule tekemään." Gertrud pudisteli surullisesti päätänsä — ah, muori-parka uskoi yhä vielä, että hän oli elossa! Hänet valtasi sääli; kuinka se olikaan mahdollista näin pitkän ajan jälkeen! Helppo oli antaa lupauksia, Gustav ei palaisi. Mutta hän ei raskinut antaa katkeraa vastausta. Vitkastellen, hiljaa hän sanoi: "Ja te toivotte yhä vielä! Minä olen jo luopunut toivosta!"

"Ei — toivoa, toivoa täytyy!" Krügerin muorin kalpeille poskille kohosi puna, hänen himmeä katseensa kirkastui. Rypyt häipyivät, kuin olisi lempeä käsi silittänyt ne pois. "Minä toivon yhä. En lakkaa koskaan toivomasta. Pysykää tekin toivossa!" Hän laski kätensä Gertrudin käsivarrelle. Lohdutellen hän puheli: "Hän palaa kyllä, Gustav-poikaseni, voitte olla aivan levollinen — hän palaa kyllä!" Hän oli korottanut äänensä vakuuttavasti.

Gertrud tuijotti häneen kuin mielipuoleen. Oliko tuo vanha nainen täydessä järjessään? Hänen mieltänsä alkoi ahdistaa. Mutta sitten alkoi äidin luottamus vaikuttaa häneenkin: hän ponnisteli tuota järjettömyyttä vastaan, voimatta siitä kumminkaan täysin vapautua. Entä jos tuo olisikin totta? Jos hänen äitinsä olikin oikeassa, ja hän eli yhä vielä? Hän kumartui vanhaa naista kohden, hän näytti epäilyksissään hakevan toivoa, tukea toisen järkkymättömästä luottamuksesta. "Jospa vain tietäisin sen varmasti", lausui hän vitkalleen.

Lapsukaisen paino rasitti hänen käsivarttansa, hän laski hänet jälleen alas pöydälle.

"Kuolemata ei pidä silleen oleman, eikä itkua, eikä parkua, eikä kipua pidä silleen oleman; sillä ne entiset poismenivät. Niin on kirjoitettuna", sanoi rouva Krüger juhlallisesti. "Minun Gustavini ei lepää haudassa. Minä en tiedä mistään kuolemasta." Hän laski kätensä lapsen pään päälle: "Hän elää — teitä ja minua varten!"

XVIII.

Ihmisparvi oli kokoontunut raatihuoneen edustalle. Silliä, silliä ne halusivat. Miksi ei pormestari ollut hankkinut silliä tarpeeksi? Kepeillä ja sateenvarjoilla oli siellä huidottu, keskenkasvuiset pojat olivat vihellelleet — miehiä ei siellä ollut mukana kuin muutamia —, naiset olivat kurotelleet ilmaan mitä käsissä sattui olemaan: koppia, puuhkia, torilaukkuja. Oli myöskin kuulunut huutoja, kiroilevia uhkahuutoja, mutta niihin ei oltu yhdytty.

Jumalan kiitos! Hermine von Voigt lausui sen itsekseen, hengähtäen helpotuksesta. Saksan kansa oli sittenkin kansa, joka pysyi uskollisena ja luottavaisena, joskin se hiukan nurisi. Tuo nurina — hyvä Jumala — se oli ymmärrettävissä ja anteeksiannettavaa. Muissa maissa vallitsisi jo täysi raivo!

Kun myymälässä tyytymättömäin joukko oli virrannut häntä kohden, silloin oli hän ensi kerran saanut aavistuksen kansan voimasta. Jos se ärsytettynä joutuisi vimmoihinsa, repisi pystytetyt väliaidat maahan, silloin eivät auttaisi mitkään pyynnöt, ei mitkään käskyt. Entä nuo uljaat soturit? Joka kirjeessä kehui hänen miehensä joukoissa vallitsevaa henkeä. Naisten vain ei pitäisi valitella kirjeissänsä. Se lannisti miesten mieltä ja vei heiltä rohkeuden. Mutta ei käynyt ketään moittiminen siitä, jos hän olikin saanut tarpeekseen sodasta, tästä sodasta.

Yksinäisen naisen mieleen tulvahti raskaita ajatuksia kapinoivasta sotajoukosta. Hänen sydämestänsä kohosi kuin kiihkeä rukous: jospa he vain kaikki, kaikki punnitsisivat, mitä oli kysymyksessä! Mitä merkitsi tälle kansalle Saksanmaa? Maa-aluettako vain, jossa se asui, peltoa, joka oli sitä tähän saakka elättänyt? Eikö se ollut sille kaiken elon lähde, sydämen syvin rakkaus, äiti, jonka pelastamiseksi uskollinen lapsi uhraa henkensä?

Kiihtyneenä hän kohotti kätensä. Hän, joka muutoin oli niin tyyni, tunsi nyt joutuneensa tykkänään tunteittensa valtaan. Taivaasta olisi hän tahtonut kiihkeästi riistää alas jotain: sen, mitä kaikki tarvitsivat. Neuvotonna katsoi hän ympärilleen: ah, jos tämä kurjuus loppuisi, loppuisi! Mutta miten se voisi tapahtua? Sodan ratkaisusta ei ollut tietoakaan. Levottomuus valtasi hänet, järkyttäen hänen mieltänsä: mikä kurjuus, mikä sietämätön onnettomuus, jos ei voitaisikaan kestää loppuun saakka! Jos kourallinen kirkujia — sillä tyytymättömiähän on aina, tulee aina olemaan — saattaisi Saksan kukistumaan. Ei, se veisi häneltä hengen!

Tuo muutoin niin tyyni olento käyskenteli huoneessa edestakaisin, tunteittensa ajamana. Kiihkeästi riehuivat ne hänen povessansa. Mutta voimakkaampana kuin epäilyn ja suuttumuksen, levottomuuden ja nuhteitten pauhu kajahteli siellä säälin vieno ääni. Se kuiskasi hänen korviinsa: 'Oletko nähnyt nuo riutuneet, kalpeat kasvot? Nuo naiset, joiden lapset kärsivät puutetta? Nuo ihmiset, jotka eivät ole oppineet hillitsemään itseänsä, kuten sinä, joista monella ei ole tarpeeksi sivistystä, koulutettua järkeä, voidaksensa arvostella asioita oikein ja niitä ymmärtää? Ne ovat ihmisiä, joiden pyrkimysten päämääränä on saada viettää jokapäiväisistä huolista vapaata elämää, tehdä sunnuntaisin kävelyretkiä, kuolla hyväksi lopuksi omassa vuoteessa!'

Hermine von Voigt säpsähti: eikö kuulunut huutoa? Kyllä, huutoa, voimakkaampaa kuin sodan melske! Yhä äänekkäämmäksi, yhä valtavammaksi se kävi, paisuen rajumyrskyn mylvinäksi: se oli menehtymäisillään olevan maailman hätähuutoa.

Perikato, perikatoko odotti? Toinen ajatus seurasi toista, hän ei voinut vapautua levottomuudestansa. Hän oli rasittunut, hänen korvansa kiihtyneet. Yksin hiljaisessa huoneessakin luuli hän kuulevansa jotakin. Hän meni akkunan luo.

Mutta levollinen oli katu synkän talvitaivaan alla, hiljaa kuin pehmeät untuvat putoilivat lumihiutaleet. Pari vanhaa naista oli lakaisemassa, muutamat lapset tavottelivat kurotetuin käsin hiutaleita. Kaikki näytti niin levolliselta, näytti kehottavan istumaan hiljaa kaikessa rauhassa, vaikkapa nukahtamaankin. Mutta hän ei voinut tyyntyä. Hänen eteensä kuvastuivat nuo kasvot, jotka hän tunsi niin hyvin, jotka näki joka päivä, tietäen: tuolla on mies sodassa — tuolla poika — tuolla viisi alaikäistä lasta — tuolla seitsemän — tuo on siivo ihminen — tuo röyhkeä. Tänään tuntuivat hänestä nuo kasvot vielä kalpeammilta, riutuneemmilta, kurjemmilta kuin muulloin. Eikö hän kuullut itkua?

'Talvi jälleen eikä tietoakaan lopusta, kolmas talvi jo, jonka vietämme pelossa ja levottomuudessa. Jälleen joulu toivottomassa yksinäisyydessä, ilman joulukuusta lapsillemme. Olemme eläneet toivossa päiviä, viikkoja ja kuukausia, olemme itkeneet — päiviä, viikkoja, kuukausia — ja nyt, entä nyt?!'

Hänet valtasi syvä mielenmasennus: voi noita raukkoja, noita raukkoja! Kuka voi heitä auttaa, saattaa heidät unohtamaan huolensa? Kuka voi antaa vaimoille heidän miehensä takaisin, lapsille heidän isänsä? Ah, kuolleet eivät enää herää eloon. Vuotanutta verta ei mikään sade voinut huuhtoa pois. Mutta eivätkö kyyneleet voisi virrata vähemmin katkerina, eikö päivänpaiste voisi kasvattaa kukkasta hävitetyllekin kentälle?

Hän loi hakevan katseen synkälle talvitaivaalle. Jotain suurta, odottamatonta täytyi tapahtua, jotain aavistamatonta — jokin ihme! Silloin, silloin voisi kaikki kääntyä paremmalle tolalle. Rauha maahan ja ihmisille hyvä tahto! Jo oli aika niiden tulla. — — —

Ja kuinka kärsimättömästi saikaan joka päivä odottaa sanomalehteä! Kenraalitar katsoi kelloa: iltalehti ei ollut vielä tullut. Ikäänkuin tuollainen paperipala voisi suoda sitä, mitä mieli halusi! Tosinhan tunsi hetkiseksi helpotusta, lukiessaan että romanialaiset olivat joutuneet tappiolle Argesulin luona ja perääntyivät puolittain paeten, että voittokulkua jatkui ja Sinaia, Bukarest ja Ploesti oli valloitettu. Nuo olivat mieltäylentäviä hetkiä, — mutta hetkiä vain. Sota jatkui, kärsimykset pysyivät ennallaan; vieläpä ne kävivät katkerammiksikin, sillä niitä ei kannettu enää kärsivällisyydellä. Kenellä oli enää kärsivällisyyttä?! Eikö hän itsekin tuntenut kuumeentapaista levottomuutta? Hänen ei käynyt muita soimaaminen.

Kenraalittaren teki mieli lähteä Berliniin. Hänet valtasi halu päästä pois tästä hiljaisuudesta, josta hän muutoin niin piti. Tänään se häntä kammotti, vaivasi, oli hänestä kuin kuolemanhiljaisuutta. Mitään asiaa ei hänellä ollut Berliniin, mutta voisihan hän keksiä jotain, käydä ostoksilla, jotta saisi taas kerrankin kulkea vilkasliikkeisemmillä kaduilla ja olisi pakko tungoksessa tarkata ulkonaisia seikkoja, eikä aina vain omaa sisintä olemustansa. Hän päätti äkkiä lähteä. Hän tunsi kiihkeätä halua unohtaa hetkiseksi tuskalliset ajatuksensa, päästä niistä eroon.

Kun hän nousi junaan, huomasi hän äkkiä joutuneensa samaan osastoon naapurinsa kanssa. Salaneuvoshan se oli? Hän saattoi tuskin tuntea häntä himmeässä valossa. Tuo muutoin niin täsmällinen, siistin siisti herra näytti olevan niin kurjassa asussa. Takki oli kiinni vinossa, kaulaliinan päät riippuivat alhaalla. Hän ei näyttänyt huomaavan kenraalitarta. Hän istui aivan rouvansa vieressä. Tämä oli painautunut vaununnurkkaan, mies katsoi häneen herkeämättä.

Voi nuo ihmisparat, heilläpä oli huolia! Rouva von Voigt tiesi, että heidän poikansa olivat säästyneet kiihkeissä taisteluissa Volhyniassa ja ensi hyökkäyksessä Sommen luona, mutta vanhempi oli sitten Venäjältä joutunut Romaniaan, ja siellä kävi eteneminen niin nopeasti, etteivät vanhemmat varmaankaan voineet hänelle kirjoittaa eikä saada häneltä tietoja. Nuorempi oli kirjoittanut viimeksi 14 päivänä marraskuuta; silloin taisteltiin Pierre-Vast-metsässä — varsin kiihkeästi — kenties oli hän ollut siellä mukana. Toivottavasti olivat he nyt jo saaneet tietoja?! Kenraalitar ei rohjennut sitä tiedustella. Noiden kahden olennossa oli jotain,- joka saattoi hänet levottomaksi — tai riippuiko se ehkä hänen omasta mielialastansa? Hän harkitsi vielä tuota asiaa — tervehtiähän hänen ainakin täytyi — silloin tunsi vanha herra hänet. Salaneuvos tavotti koneellisesti hattuansa, sitten katsoi hän kenraalittareen, niin omituisen synkästi ja hajamielisesti, että häntä vavahdutti paha aavistus.

Rouva ei kiinnittänyt häneen lainkaan huomiota. Vanhanaikainen kapottihattu kuten aina hiukan liian edessäpäin sileällä päälaella, tuijotti hän eteensä. Hän istui liikkumatonna. Mutta hän ei pitänyt käsiänsä hiljaa sylissänsä, vaan nyppi yhtä mittaa oikealla kädellä vasemman käden sormia. "Yksi — kaksi — kolme." Mumisten laski salaneuvoksetar. Ja jo taas: "Yksi — kaksi — kolme."

"Jätä tuo, äiti", sanoi mies. Ja sitten seurasi rukoilevasti: "Anna rakas!" Hän laski kätensä vaimonsa kädelle, pitäen nuo levottomat sormet hiljaa.

Salaneuvos kumartui kenraalitarta kohden ja kuiskasi hänelle: "Me olemme saaneet huonoja uutisia tänä aamuna — varmaankin he ovat molemmat kuolleet."

Isä nyökkäsi, hänen kasvonsa värähtelivät. "Kapteeni kirjoitti minulle siitä. Wilhelmimme on ollut kadoksissa aina Pierre-Vast-metsän taisteluista saakka, marraskuun 15 päivästä. Toinen poikani on kaatunut Argesulin luona. Molemmat tiedot tulivat yhtaikaa. Sitä ei Anna kestänyt."

"Kolme poikaa! Vuosi sitten vanhin, nyt kaksi. Anna-parkani!"
Surullisesti pudisti vanhus päätänsä.

Rouva von Voigt tarttui hänen käteensä, hän olisi halunnut itkeä ääneen: se oli liikaa! Liikaa! Hän puri huuliansa. Puhua ei hän voinut, hän puristi vain tuota käsi-raukkaa. Niin istuivat he vaieten ja kalpeina vastatusten, kunnes juna saapui Berliniin.

"Me menemme sota-akatemiassa olevaan tiedustelutoimistoon. Poikani olivat upseereja — kenties siellä tiedetään jotain tarkempaa. Vaimoni ei tahtonut jäädä yksin kotiin, vaan tahtoi välttämättömästi mukaani. Tule, Anna rakas!" Hän laski kätensä vaimonsa kainaloon. Tämä seisoi aivan kuin avutonna ja tahdotonna. Hän asteli hitaasti ja laahustellen.

Potzdamin torilla oli suuri tungos. He olivat äkkiä joutuneet keskelle yhä kasvavaa, kiihkeätä ihmisjoukkoa. Sanomalehtien myyskentelijät heiluttelivat vielä kosteita lisälehtiänsä: "Keskusvaltojen rauhantarjous!"

Mitä — mitä?! Hermine von Voigt luuli uneksivansa. Mitä huusivatkaan ihmiset: 'Saksan rauhantarjous?'

Ja yltympäri hengityksen salpaava hämmästys, sitten mumina, joka nousuveden tavoin eteni miehestä mieheen, naisesta naiseen. Ja toinen katsoi toiseensa ja nuo äänettömät katseet kysyivät: oliko tuo todellakin totta, eikä ainoastaan hälyytysuutinen? Ei, ei, siinähän se oli luettavana, virallisesti vahvistettuna, selvin sanoin, tiedoksi kaikelle maailmalle: 'Saksa tekee rauhantarjouksen'.

Niinkö huonosti olivat Saksan asiat, että sen täytyi tehdä rauha mihin hintaan tahansa? Taivaan tähden! Kenraalitar tempaisi käheäksi käyneeltä sanomalehden myyskentelijältä lehden kädestä, hänen katseensa kiitivät rivejä pitkin. Hän oli päästänyt salaneuvoksettaren käsivarren, molemmin käsin piteli hän lehteä, joka vapisi ja rapisi, hän ei voinut pitää sitä hiljaa. Hän ei huomannut, että luki aivan ääneen. Ihmiset tunkivat hänen lähellensä. Samana päivänä kello kaksitoista oli Berlinissä, Wienissä, Sofiassa ja Konstantinopolissa jätetty puolueettomain suojelusvaltain edustajille nootti, jätettäväksi sotaakäyville, vastapuolueeseen kuuluville valloille:

'Vakuutettuina valtiollisesta ja taloudellisesta lujuudestaan ja valmiina jatkamaan sotaa, jos siihen yhä edelleen pakotetaan, mutta haluten tehdä lopun verenvuodatuksesta, ehdottavat neljä liittoutunutta valtakuntaa rauhanneuvottelujen alkamista!'

Nukkuiko hän ja uneksi onnellista unta? Hermine von Voigt tarttui otsaansa, kirjaimet alkoivat äkkiä hyppiä hänen silmissänsä, taivas ja maa, avara tori ihmisineen tuntui pyörivän ympäri. Hän tunsi valtavaa mielenjärkytystä ja samalla sanoin kuvaamatonta helpotusta. Tuo ei kuulunut kidutetun, voitontoiveista luopuneen kansan hätähuudolta, se oli voimastaan varman, selvästi ajattelevan kansan itsetietoinen päätös, — kansan, joka vastuksista huolimatta kulki lopullista voittoa kohden.

Tuo oli tullut liian äkkiä. Syvimmästä alakuloisuudesta suurimpaan riemuun — kuka saattoi niin äkkiä tointua?! Hämmennyksissään silmäili Hermine von Voigt noita hyppiviä kirjaimia. Ja toisten kävi kuten hänenkin; ei kuulunut äänekkäitä ilohuutoja, ei kukaan uskaltanut vielä riemuita ääneen. Kuin helpotuksen huokaus vain kävi läpi ihmisjoukon, kuin vapauttava hengenveto.

Mitä sanoisivat kaikki naisparat, nuo sadat, tuhannen tuhannet äidit, puolisot, morsiamet, sisaret, tyttäret? Melkein ylivoimainen toivontunne täytti äkkiä Hermine von Voigtin sydämen. Oliko mahdollista, että tulisi rauha? Oi, silloin palaisi hymyily jälleen ihmisten kasvoille, noille synkille, kyynelten kuluttamille kasvoille!

"Nyt tulee rauha", sanoi joku hänen vieressään lujalla äänellä. Vanha salaneuvos sen oli lausunut. Hän laski käsivartensa tylsästi eteensä tuijottavan vaimonsa hartioille. "Anna, kuuletko? Rakas Anna, keisarimme tekee rauhan!"

"Rauhan", sopersi vaimoparka hänen jälkeensä. Hän oli kuullut ainoastaan sanan äänteet, oivaltamatta sen merkitystä. Mutta sitten, kuin olisi tuo yksi ja ainoa sana antanut hänelle jälleen järjen lahjan, tuli hänen jäykkään katseeseensa eloa. Hän kysyi: "Rauhanko?" ja sitten tulvahtivat kyyneleet esiin hänen silmistänsä. "Poikani, oi poikani!"

Liittäen kätensä ristiin miehensä käsivarren ympärille, kohotti onneton äiti riutuneet kasvonsa kohden taivasta. "Rauha!" toisti hän.

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK HEKUBAN TYTTÄRET: ROMAANI ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.