The Project Gutenberg eBook of Apotti Tigrane

This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

Title: Apotti Tigrane

Author: Ferdinand Fabre

Translator: Ellida Järnefelt

Release date: June 21, 2018 [eBook #57368]

Language: Finnish

*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK APOTTI TIGRANE ***

Produced by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen

APOTTI TIGRANE

Kirj.

Ferdinand Fabre

Suomentanut E. J.

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1894.

Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kirjapainossa.

SISÄLLYS:

     I. Jumalinen kaupunki.
    II. Hänen ylhäisyytensä de Roquebrun.
   III. Rufin Capdepont.
    IV. Hiippakunnan oikeusto.
     V. Piispan puutarha.
    VI. Papinvihkiäiset.
   VII. Pimeyden ruhtinas.
  VIII. Pyhänhengen messu.
    IX. Kreivi de Castagnerte.
     X. Rooma.
    XI. Kirkollislain ministeerio.
   XII. Ristiinnaulitun ääni.
  XIII. Pyhän Ireneon tuomiokapituli.
   XIV. Lavernède ja Ternisien.
    XV. Mical.
   XVI. Ruumiin saatto.
  XVII. Paavi Formosus.
 XVIII. Munkit.
   XIX. Herra Clamouse'n vistipeli.
    XX. Ruumisalttari.
   XXI. Pappien komedia.
  XXII. Krypta.
 XXIII. Eläköön hänen ylhäisyytensä!
  XXIV. Karku.
   XXV. Kardinaali Maffei.
  XXVI. Paavin ehdokas.

I.

Jumalinen kaupunki.

Lormières on pieni kaupunki, jossa on lähes viisitoistatuhatta asukasta. Se piiloutuu Corbières'in vuoristoon, joka yhdistää Cevennein harjanteen ja Pyrenein vuoret toisiinsa. Maan asukkaat sanovatkin: Lormières'in täytyy olla nenän alla, ennenkuin sen näkee. Kapea Arbouse-virta, joka saa alkunsa ihanasta arpuusimetsästä, jakaa kaupungin kahteen osaan. Toisen, jota sanotaan Paperitehdaskaupungiksi, muodostavat nuo lukuisat, yhteen jonoon pitkin virran reunaa rakennetut paperitehtaat; toinen, ylempänä sijaitseva Luostarikaupunki, saapi nimensä kirkoista ja luostareista, joita siellä tapaa joka askeleella. Siellä kohoavat kaunis, gootilainen Pyhän Ireneon tuomiokirkko, Pyhän Frumention romaanilainen pääkirkko, myöhäisgootilaisella ruusukeakkunalla koristettu Barnabitein luostari ja hiippakunnan yliseminaarin raskasluontoiset, mahtavat rakennukset. Juuri tähän hengellisten rakennusten moninaisuuteen perusti valtioneuvosto vuonna 1801 tekemänsä päätöksen, asettaa piispan istuin Lormières'iin, vaikkei tämä ollutkaan läänin pääkaupunki. Koska siellä oli piispan hovikin täydessä kunnossa, miksei sinne piispaa olisi lähetetty? Sitä paitsi olivat kirkon tulolähteet köyhtyneet vallankumouksen jälkeen. Nämät olivat ne pätevät syyt, joiden nojalla paavi Pius VII julisti Roomassa pitämässään konsistorion kokouksessa 3 p:nä Heinäkuuta v:na 1802 herra de la Ginaudie'n piispan virkaan kelvolliseksi.

Lormières'in ahtaat, mutkikkaat ja pimeät kadut päättyvät melkein kaikki Arbouse-virtaan, jonka yli kulkee kaksi ikivanhaa siltaa. Ne ovat kenties hiukan kömpelöitä, mutta niitä, somistaa leveät kiviset kaidepuut, jotka käsien alituinen koskenta ja tuimat vuorituulet vuosisatojen kuluessa vähitellen ovat hioneet kiiltäviksi, niin että nyt välkkyvät kuin peili auringon paisteessa. Huolimatta näistä, liikkeeseen nähden ylen riittävistä kulkuväylistä, on kanssakäynti Luostarikaupungin ja Paperitehdaskaupungin välillä hyvin vähäinen. Tämän vaikuttaa tuo jyrkkä eroavaisuus ylä- ja alakaupungissa vallitsevien elämäntapojen välillä. Sillä aikaa kun alakaupungissa tehtaan työmiehet puuhaavat ja raatavat, taittavat kokoon paperia, naulaavat kiinni laatikoita, lastaavat kuormia ja ajavat ne rautatien asemalle kiivaasti piesten hikoilevia ja hengästyneitä hevosparkoja, jotka vimmastuneina kavahtavat pystyyn, vallitsee yläkaupungissa mykkä hiljaisuus. Ainoa melu minkä sieltä kuulee, on kellojen soitto kirkoista ja luostareista, joiden luku siellä päivä päivältä kasvaa. Niinpä on siellä jo edustettuna: Dominikaanit, Jesuiitat, Maristat, Carmeliitat, Visitandinit, Pyhän Perheen Sisaret, Maarian sydämen parantajat ja — kukapa niitä kaikkia muistaakaan.

Luonnollisesti ei tämmöinen pappien ja munkkien tulva voinut olla houkuttelematta maan korkeasukuisia tälle etuoikeutetulle alalle. Ja suuri onkin heidän lukunsa siellä.

Niistä aatelismiehistä, jotka Lormières'in hyvä maine oli puoleensa vetänyt, on kreivi de Castagnerte erittäin mainittava.

Tänne vetäytyi heinäkuun vallankumouksen jälkeen tuo restauratsioonikauden kiivas taistelija, harras ja toimelias asiamies, jonka nimen lukija ehkä tuntenee ruhtinas Polignac'in valtiotoimen historiasta. Kuninkaan kuoltua ei herra de Castagnerte enään ajatellut muuta kuin Jumalaa, ja hän poistui Pariisista hautautuakseen tuohon vuoristokaupunkiin, jonka Toulouse'n arkkipiispa, hänen ylhäisyytensä Astros, oli hänelle osoittanut jonkimmoisena Paratiisin etehisenä.

Lormières'issä pyhitetään pienimmätkin juhlat; Lormières'issä uskaltavat uskovaiset — muita ei siellä olekaan — vapaasti vetää taskustaan rukousnauhan ja hartaasti lukea sitä keskellä katua; Lormières'issä on elämä hiljaista ja ankaraa; Lormières'issä ei ole teaatteria, eivätkä silmänkääntäjät, taikka ilvehtijät koskaan ole päässeet pirullisilla konsteillaan häiritsemään katuvaisten ihmisten mieltä. Mutta senpätähden kaikki nuo sielut, jotka, niin sanoakseni, liitelevät taivaan valtakunnassa, korvaavatkin vahinkonsa kolminaisuuden- tahi jouluaattona, kun hänen ylhäisyytensä piispa lähtee yliseminaariin toimittamaan papiksivihkiäisten liikuttavia juhlamenoja!

Lormières'in yliseminaari on entinen Minimein luostari. Se on rakennettu kiinni vanhaan muuriin, joka vielä tänäkin päivänä ympäröi ylä-kaupunkia. Tämä suunnaton sakaraharjainen muuri, jonka sammaltuneita kiviseiniä ajanhammas järsimistään järsii, jatkuu sitten pitkin kahta pihaa, joita nuoret apotit käyttävät kävely-, kujeilu- ja leikkitantereenaan. Näille pihoille, joista toista sanotaan ali-diakoonein, toista tonsuroittujen pihaksi — on taajaan istutettu suuria jalavia, jotka kevään tultua levittävät tavattoman viileyden tähän synkkään ja yksinäiseen paikkaan. Muuten vallitsee täällä kauttaaltaan muinaisuuden, hurskauden ja rauhan henki.

Eräänä päivänä toukokuun alussa vuonna 1866 kajahteli ali-diakonein pihalta, joka muuten on paljoa hiljaisempi kuin tonsuroittujen piha, hilpeää naurua, jota tuon tuostakin pitkät kimeät huudot keskeyttivät.

Palloleikki oli täydessä toimessa; kaaput sievästi polvien yli käärittynä, häärättiin siinä voimien takaa. Silloin tällöin vilahteli vaalea- ja ruskeatukkaisten joukosta harmaapäitäkin, joka oli julkinen todistus siitä, että monta johtajaakin oli tässä hirveässä sekamelskassa osallisena.

Vähän matkan päässä leikkitantereelta, tuuheiden puitten siimeksessä, istui pappi muistoonpanokirja kädessä pylvään kappaleella, joka oli jäännös Minimein luostarista.

Vähä väliä juoksi joku pelaajista hikisenä karkean näköisen papin luokse ja sanoi:

"Herra ylijohtaja, kirjoittakaa kuusi meille!"

Apotti Rufin Capdepont, varapiispa, Pyhän Ireneon tuomiokirkon nimituomioherra, hiippakunnan oikeuston jäsen, kirkkohistorian professori ja yliseminaarin ylijohtaja, tarttui kynään ja kirjoitti arvokkaasti.

Mutta ikäänkuin olisi hän pelännyt joutuvansa kiinni toimesta, joka niin vähän soveltui hänen arvolleen, katsahti apotti Capdepont tuon tuostakin levottomasti porttiin päin. Voisihan jokin hänen virkaveljistään tulla; jopa saattaisi itse piispakin, joka juuri oli parantunut pitkällisestä taudista, yht'äkkiä ilmestyä. Mitä he sanoisivat ja mitä ajattelisivat?… Ikävystyneenä naurettavaan toimeensa, nousi ylijohtaja ylös, laskien kirjansa kivelle.

Apotti Capdepont oli isokasvuinen, mutta laiha ja kuivan näköinen mies. Hän oli noin viidenkymmenen vuoden vanha. Silmät olivat syvällä päässä; nenä, pullea kuin Pascal'in, oli mahtavan kookas; terävähuulinen, kaareva suu oli ankaranilmeinen. Harmaa, tuuhea tukka, jossa ajeltu paikka loisti kuin pilvistä kumottava kuu, muodosti niin sanoaksemme verhon tälle veistokuvantapaiselle päälle, joka kellertävän norsunluuvärinsä kautta muistutti mainioita, kauniita, espanjalaisten neroniekkain luomia hurskasten askeettien muotokuvia.

"Herra ylijohtaja, tehkää hyvin ja lisätkää kaksi meidän puolelle", soperteli läähättäen muuan apotti.

"Merkitkää itse!" vastasi herra Capdepont ylenkatseellisesti kirjaansa osottaen.

Hän astui pihan poikki pitkään ja jäykästi, pää pystyssä, arvokkaasti katsoen ympärilleen. Mutta äkkiä hän säpsähti. Kappelin ovi pihan perällä aukeni, ja kynnykselle ilmaantui pieni vanhus kuluneessa sinipunertavassa kaapussa, kultanuppinen keppi kädessä.

"Piispa! Piispa!" huusivat apotit, silmänräpäyksessä keskeyttäen leikkinsä.

Mutta vähääkään poikkeematta tasaisesta kävelytahdistaan, astui Rufin
Capdepont suoraan piispaa kohti.

"Ettepä te kiirehdi anteeksipyytämään, herra ylijohtaja", sanoi hänen ylhäisyytensä de Roquebrun, ärsytettynä siitä välinpitämättömyydestä, jolla hänen tuloansa vastaanotettiin.

"En tiennyt laisinkaan että minulla oli anteeksi pyydettävää, teidän ylhäisyytenne", vastasi Capdepont röyhkeästi.

"Kun teidän arvoasteellanne oleva pappi osottaa niin vähän kuuliaisuutta piispansa käskyille, on häneltä aina anteeksi pyydettävää. Tuhat kertaa olen jo kieltänyt pallopelin. Yhtä hyvin voitaisiin ryhtyä pukille hyppyyn!…" "Olenhan teidän ylhäisyydellenne monesti huomauttanut, että tämänlaiset huvitukset ammoisista ajoista Etelä Ranskan seminaareissa…"

— Kylläksi, herra!… Jo pian kymmenen vuotta olette te kapinoineet piispaanne vastaan. Olihan minun vastikään mahdoton viihdyttää mieltäni hartaushetkeksi, kun melu ympärilläni oli niin suuri. Näitäkö nuoria miehiä ylöskäännettyine kaapuineen te aiotte ennen pitkää lähettää papiksi vihittäviksi? Todellakin kummastuttaa minua nuorukaisten häveliäisyyden puute, enkä voi muuta kuin soimata itseäni siitä, että olen tähän saakka jättänyt teidän huostaanne tämän laitoksen johdon. — "Ei se ole minulle kovinkaan kallis toimi; minun puolestani voi teidän ylhäisyytenne uskoa sen jollekin ansiokkaammalle." — "Ajatuksenne on selvä sille, joka teidät tuntee; te olette vakuutettu että meidän olisi mahdotonta hiippakunnastamme löytää pappia, joka kykenisi teidän sijaanne täyttämään!… Mikä ylpeys!" — "Olen pahoillani, herra piispa, että selitätte ajatukseni tavalla, joka voisi näyttää olevan oikeutta ja rakkautta vailla."

Tämä huomautus, joka tehtiin kaikkia sopivaisuuden vaatimuksia noudattaen ja taitavasti teeskennellyllä nöyryydellä, saattoi hänen ylhäisyytensä de Roquebrun'in kärsivällisyyden yli reunojensa. Varmaa on muuten, että vaikka herra Capdepont olisi puhunut kuinka kaunista ja nöyrää kieltä, olisi hän vihasta säihkyvällä, julmalla katseellaan kumminkin kukistanut piispan.

"Herra apotti", sanoi vanhus, jonka kasvot olivat käyneet tulipunaisiksi, "ilmoittakaa yliseminaarin opettajille, että odotan heitä luentosalissa. Minulla on heille tärkeä asia ilmoitettavana. Niin vähän arvoa kuin panettekin piispallisten päätöstemme tuntemiseen, saatte te kumminkin luvan saapua muiden mukana."

Ja palaten takaisin kappeliin, työnsi hänen ylhäisyytensä oven kiinni jälestään, niin että kajahti.

II.

Hänen ylhäisyytensä de Roquebrun.

Luentosali oli Minimien entinen kapitulinsali. Kapeat suippokaariset akkunat, joita gootilainen läpikorusto ja suuret tuuheat jalavat pimittivät, päästivät ainoastaan heikon, himmeän valon tuohon avaraan suojaan, jonka korkeaa holvia kolme paksua pilaria kannatti. Rivissä pitkin seiniä oli tukevia tammisia kuoripenkkiä, jotka olivat koristetut tuntemattoman taiteilijan törkeillä, milloin kauniillakin leikkauksilla. Peräseinällä, vastapäätä pääovea, oli apotin istuin, jonkinmoinen, viisi askelta lattiaa ylempänä oleva valtaistuin, jonka takaa kohosi veljeskunnan perustajan, Franscis de Paule'n mustaan puuhun veistetty voimakas profiilikuva.

Astuessaan luentosaliin hänen ylhäisyytensä de Roquebrun suuntasi kulkunsa suoraan apotin istuimelle. Yliseminaarin opettajat saapuivat vitkaan toinen toisensa jälkeen. Piispa istui pitkän aikaa äänetönnä, joko hän sitten tahtoi Jumalan edessä valmistautua tärkeään tehtäväänsä, taikka ainoastaan halusi antaa herra Rufin Capdepont'ille, jota ei vieläkään näkynyt, tilaisuutta saapumaan.

Vihdoin ylijohtaja ilmestyi. Alla päin, silmät maahan luotuina — epäilemättä hän pelkäsi joutuvansa kiusaukseen uudelleen kääntää katseensa piispaansa vastaan — astui hän viimeistä tyhjää kuoripenkkiä kohden, jonka sulkupuun hän koneentapaisesti nosti nojataksensa siihen. Tämä liikunto, itsessään niin yksinkertainen, loukkasi hänen ylhäisyyttään de Roquebrunia. Epäluuloisuudessaan oli hän siinä selvään huomaavinaan jonkinlaista kunnioituksen puutetta häntä kohtaan.

"Herra Capdepont", sanoi hän, voimatta itseään hillitä, "olen täällä isäntänä, enkä tietääkseni ole vielä käskenyt ketään istumaan."

Ikäänkuin verille kannustettu hevonen nosti ylijohtaja rohkeasti päänsä pystyyn.

"Teidän ylhäisyytenne", vastasi hän, "Kartagon neljännessä kirkolliskokouksessa säädettiin, että niin pian kuin piispa itse istuu, hän ei saa sallia yhdenkään papeistansa seisoa: Episcopus, in qvolibet loco sedens, non patiatur stare presbyterum…" — "Herra, te olette oivallinen kirkkohistorian professori; mutta mielestäni vaatisi kohteliaisuus kumminkin, että piispaanne puhutellessanne luopuisitte noista professori-tavoistanne. Tietonne kirkolliskokouksista ilahduttavat minua; mutta kaiken tuon sekasotkun ohessa sopisi teiltä ehkä odottaa hiukan elämäntapojenkin tuntemista."

Viimeiset sanat, jotka pikemmin sopivat maallikon kuin piispan suuhun, lausuttiin pisteliään ilkeästi.

"Hyvät herrat" lisäsi hän yhteen jatkoon lieventääkseen liian kiivaitten sanojensa vaikutusta, "pyydän teitä istumaan."

Pitkä äänettömyys seurasi hänen puhettaan.

"Hyvät herrat opettajat", lausui vihdoin hänen ylhäisyytensä de Roquebrun arvokkaalla ja rauhoittuneella äänellä, "kun kymmenen vuotta sitten otin vastaan Lormières'in piispan viran, oli minun ensimmäisenä pyrintönäni kaikessa seurata pyhäin edeltäjäin jälkiä. Muutaman kuukauden kuluttua huomasin kuitenkin, että hiippakunnassamme oli suuria muutoksia toimeenpantavana. Muutamia olenkin jo koittanut suorittaa. Epäilemättä muistaa jokainen teistä tuon täydellisen uudistuksen kirkollisten menojemme järjestyksessä. Jos en olekkaan ryhtynyt tärkeimpään muutokseen — tarkoitan yliseminaariamme koskevaa parannusta — niin on se ollut sentähden, että suunnattomat, melkeinpä voittamattomat esteet ovat minua kohdanneet. Ennenkuin kutsun munkkikunnan jäseniä tätä laitosta johtamaan, lienee velvollisuuteni hankkia jokaiselle teistä kunniallinen asema. Mutta mitenkä voisin näin köyhästä hiippakunnasta löytää kyllin arvokkaita paikkoja miehille, joiden mielipiteet tosin eroavat omistani, mutta joiden hengenlahjoja ja hurskautta tuhansin kerroin olen tunnustanut ja alati tulen tunnustamaan. Ja miks'en sitä myöntäisi, että minä, vaikkapa vanhastaan olen ollut vakuutettuna siitä, että munkit paremmin kuin vapaapapit, kykenevät nuoria leviittoja kasvattamaan, aina olen toivonut asioiden täällä kääntyvän parempaan pisin, niin etten olisi pakotettu ryhtymään niihin muutoksiin, jotka nyt haikealla mielellä olen toimeenpaneva…"

Piispa keskeytti puheensa, ja hän katsoi tutkivasti salin ympäri, nähdäkseen minkä vaikutuksen lyhyet sanansa olivat tehneet.

Vaikutus oli todellakin ollut masentava. Paitsi kahta tahi kolmea miestä, jotka vankkoina kestivät myrskyä, painoivat kaikki murtuneina päänsä alas. Se, joka on elänyt pappien parissa, tietää hyvin kuinka vähän siveellistä jäntevyyttä löytyy näissä, suurimmaksi osaksi pelokkaissa ihmisissä, kun vaara uhkaa heidän aineellista asemaansa. Moni heistä on valmis kuolemaan Jumalansa edestä, mutta hätääntyy tavallisen elämän jokapäiväisimmän vaikeuden sattuessa. Yksi opettajista, Mical apotti, siveysopin professori, nousi ylös. Pieni hän oli ja kurjan näköinen, hoikka ja hontelo kuin korsi.

"Aina siitä saakka, kun teidän ylhäisyytenne tänne saapui", lausui hän huilumaisella äänellä, "on munkkikuntain luku lisääntymistään lisääntynyt Lormières'issä ja kaikkialla hiippakunnassa. Suvaitsetteko kysyäkseni teidän ylhäisyydeltänne, kelle suodaan, jesuiitoille, Maristeille vai Dominikaaneille, tuo painava kunnia astua meidän sijaamme?"

Ivallinen moite piili jokaisessa hänen sanassaan.

"Rohkenisitteko todella vaatia minulta tilintekoa virkatoimistani, herra Mical?" vastasi piispa ylpeästi.

— "Jumala varjelkoon teidän ylhäisyytenne!… Mutta palveluksemme tähden ansaitsisimme ehkä sentään tulla vähän lukuun otetuksi. Ennenkuin poistumme tästä laitoksesta, jonka hyväksi olemme niin kauan uhranneet voimamme, lienee meillä toki oikeus tietää kenelle vastaisuudessa uskotaan oppilaiden kohtalo, jotka niin odottamatta riistetään käsistämme. — Teidän oikeutenne, herra, samoin kuin velvollisuutennekin on, totella piispaanne, jolle yksinään Jumala ja paavi ovat suoneet korkeimman vallan hiippakunnassa. Muuta oikeutta ei teillä ole, ymmärrättekö?"

— "Ymmärrän varsin hyvin!" mutisi siveysopin professori istuen alas.

Apotti Turlot, pyhän raamatun professori, nousi vuorostaan. Hän oli kookas, tavattoman lihava mies. Liiallinen verivesi oli tehnyt hänen kasvonsa epäilyttävän kalpeiksi. "Herra, sallitteko minun tehdä nöyrän kysymyksen?" uskalsi hän lausua valittavalla, melkein itkunsekaisella äänellä?

— Puhukaa, herra apotti.

— Jollei hiippakunnassa toimeenpantavat muutokset vielä ole lopullisesti ratkaistut…

— Valitettavasti ovat ne jo ratkaistut.

— Kuinka, onko kaikki siis päätetty?…

— Olisiko teidän neuvoanne pitänyt kysyä, herra Turlot?

— Siinä tapauksessa pyytäisin teidän ylhäisyyttänne hyväntahtoisuutenne lisäksi ilmoittamaan, minkä paikan te olette minulle määrännyt?

Hänen ylhäisyytensä de Roquebrun otti nenälasinsa ja tarkasteli suurta paperia, joka koko ajan oli ollut levällään hänen edessään.

— Herra apotti Turlot, sanoi hän, kohta papinvihkiäisten jälkeen, jotka olen määrännyt pyhän kolminaisuuden aatoksi, 26 p. tätä kuuta, tulee teidän astua vankilan saarnaajan virkaan, joka on avoinna herra apotti Vidal'in kuoleman jälkeen.

— Minä vankilan saarnaajaksi! minä! soperteli professori parka säikähtyneenä, silmät vesissä. Mutta hyvä Jumala! Mistä saan minä rohkeutta seuraamaan kuolemaan tuomittuja mestauslavalle?

— Rukoilkaa sitä Jumalalta.

— Oi! teidän ylhäisyytenne, minä vakuutan etten sitä voi…

— Sovittuamme asiasta hänen ylhäisyytensä kirkollis-asiain ministerin kanssa, jatkoi piispa sen enempää välittämättä herra Turlot'in voivotuksista, olemme me nimittäneet teidät, herra apotti Mical, vanhimmaksi kirkkoherraksi Bastide-sur-Mont'iin, kolmannen luokan seurakuntaan.

Ilkeäsisuinen siveysopin professori ei rypistänyt kulmiansakaan, vaan leikitteli yhä komean silkkivyönsä tupsuilla, joka huvitus oli hänelle tullut tavaksi.

— Herra apotti Lavernède, jatkoi piispa, teidät olemme nimittäneet perustamamme orpolaitoksen saarnaajaksi, Bastide-sur-Mont'iin. — Uusi virka.

— Äiti parka! huudahti apotti Lavernède, tukahutetulla äänellä.

Piispa, sydämeen koskettuna, katsoi häneen.

Oletteko pahoin voipa, herra apotti —, kysyi hän hienotunteisella osanottavaisuudella.

Apotti Lavernède, hengellisen kaunopuheliaisuuden professori, yliseminaarin etevin opettaja apotti Capdepont'in jälkeen, oli kuoleman kalpea.

— Ei se ole mitään, teidän ylhäisyytenne, sopersi hän. Äitini…

Enempää hän ei saanut sanotuksi.

— Äitinne?… kysyi hänen ylhäisyytensä de Roquebrun, hätääntyneenä.

— Hän on kahdeksankymmentä vuotta vanha. Hän on kivuloinen, eikä kestä matkaa Lormières'istä Bastide-sur-Mont'iin… Ja kuinka voisin hänet tännekkään jättää? Minä olen hänen ainoa omaisensa… Mutta mitä sille mahtaa! lisäsi hän vakaantuneemmalla äänellä, olenhan pappi, enkä minä ainakaan aio koskaan lausua Raamatun pelottavia sanoja: Non serviam, minä en tottele!… Minä olen Jumalan ja piispani vallassa.

— Nuo sananne ovat teille kunniaksi, herra apotti, sanoi hänen ylhäisyytensä de Roquebrun, jonka pienet harmaat silmät vettyivät äkillisestä liikutuksesta. Mieltäni pahoittaa ettei kotisihteerini, joka teitä kunnioittaa ja rakastaa, ole minua huomauttanut niistä liikuttavista velvollisuuksista, jotka teitä Lormières'iin sitovat.

— Sihteerinne on muukalainen ja semmoisena ei hänen pitäisi saada ottaa osaa hiippakunnan pappien asioihin, väitti Rufin Capdepont, äkkiä luopuen välinpitämättömyydestään.

Ällistyneenä moisesta röyhkeydestä, jäi piispa hämmästyneenä tuijottamaan yliseminaarin ylijohtajaan, ja sanoi sitten surmaavan ivallisesti:

— Jörömäinen, melkeinpä raakaluontoinen kun olette, on teidän ehkä mahdoton käsittää kuinka hävytön käytöksenne on; jos niin on laita, tahdon sen teille kohta ilmoittaa.

Capdepont puri huultaan, pysyen sanatonna.

— Herra Lavernède, jatkoi hänen ylhäisyytensä, lukuun ottaen niitä perhevelvollisuuksia, jotka pidättävät teitä piispallisessa kaupungissamme, suostumme varsin mielellämme virkavaihtoon teidän ja apotti Turlot'in välillä. Herra Turlot saapi lähteä Bastide-sur-Mont'iin, te otatte vankilan saarnaajan viran, joka häntä pelottaa.

Hän asetti paperinsa ja nenälasinsa penkkinsä leveälle nojapuulle, ja piti hetken loman.

Vaikka piispa muutamalla ankaralla sanalla olikin saanut apotti Capdepont'in vaikenemaan, oli tuommoinen röyhkeä tungettelevaisuus kumminkin syvästi häntä loukannut. Ja liiaksikin usein oli tuo mies matkaansaattanut häiriöitä asioissa, jotka eivät häneen kuuluneet. Ja sitä paitsi, olihan tässä tehty hyökkäys hänen koti-sihteeriänsä vastaan, mallikelpoista, pyhää Ternisien apottia vastaan, jota hän piti ystävänään, melkein lapsenaan! Selvää on, ettei hän olisi voinut loukkaamatta heidän ystävyyttänsä ja Jumalaakin, jättää tuollaista solvausta sillensä.

Hänen ylhäisyytensä de Roquebrun'in kiivas ja riitainen luonne oli mahdoton sovinnon ja rauhan toimiin. Hän ei voinut hillitä ärsytettyjä hermojaan, vaan lausui, kiivaasti tarkastellen yliseminaarin ylijohtajaa kiireestä kantapäähän.

— Hyvä herra, te rohkenitte äsken lausua jotakin apotti
Ternisien'istä. Mikä oli tarkoituksenne, tahtoisin tietää?

— Tahdon ainoastaan huomauttaa teidän ylhäisyydellenne, vastasi apotti Capdepont, jota apotti Mical oli hihasta nykien koittanut rauhoittaa, että herra Ternisien, kieltäytyessään puhumasta herra de Lavernède'n eduksi, oli täydellisesti käsittänyt muukalaisen rajoitetut oikeudet.

— Minäkö siis en ole käsittänyt piispan velvollisuuttani tuodessani herra Ternisien'in mukanani hiippakuntaan?

— Ehkette ole.

— Suoraan sanoen minua ilahduttaa, että te siis minua, ainoastaan minua olette hyökkäyksillänne kunnioittaneet… No, antakaahan kuulla, mistä te sitten minua syytätte?

— Mistäkö teitä syytän? huudahti apotti Capdepont kimakalla äänellä, astuen askeleen ulos penkistään, siitä, että uudistuspuuhienne innossa estätte meitä viettämästä pyhimyksiemme juhlia, että olette niin sanoakseni hävittänyt Lormières'in hiippakunnan Propre'n, joka on vanhin ja mainehikkain Ranskan kirkon martyrihistoriassa. [Propre, pieni kirja, joka sisältää kussakin hiippakunnassa erittäin kunnioitettujen pyhimysten rukouksia.]

Syytän teitä tyhjänpäiväisestä, eripuraisuutta aikaansaavasta hallinnostanne, joka varsinkin sortaa apulaispappeja, joita vähäpätöisimmistä syistä muuttelette paikasta toiseen… Syytän teitä ylpeästä puheestanne ja esiintymisestänne, joka ehkä on sopusoinnussa korkean säätynne kanssa, josta ylpeilette, mutta ei sovi kirkolle, missä Mestari on julistanut kaikkien yhdenvertaisuuden. Tuskin on pari päivää siitä kuin te erään Meutiers'in papin nöyrään kysymykseen, kuinka kauan hänen tulisi jäädä uuteen pitäjäänsä, vastasitte: Quamdi nobis placuerit, niin kauan kuin meitä haluttaa. — Lopuksi syytän teitä siitä että olette luovuttaneet hiippakuntamme niinkuin minkäkin saaliin munkkien ruuanhalun tyydyttämiseksi. Eihän enään koko läänissä ole yhtäkään kaupunkia tahi kylää, jossa eivät pitäjän papit saisi taistella munkkikuntien sortoa vastaan? Kaikkialla, vuoristomme syrjäisempiinkin seutuihin rakentavat Maristit, Toivon isät ja Kärsimyksen veljet kirkkojaan ja rukoushuoneitaan, näännyttäen siten pappianne, jotka aseettomina väistyvät ylivoimaa. Oi! kyllä tiedän, että Roomassa ollaan teille kiitollisia tuommoisesta suvaitsevaisuudesta, ja että palkinnoksi jalomielisestä uhrauksestanne saitte oikeuden pukeutua piispankaapuun ja kantaa Gregorius Suuren ristiä. Näillä kunniamerkeillä on kyllä arvonsa, mutta papistonne pitää niitä liian kalliisti maksettuna.

— Varokaa itseänne, herra, sanoi piispa pilkallisen armeliaasti, varta vasten suututtaakseen apotti Capdepont'ia, näin meidän kesken sanoen, luulen teidän menneen vähän liian pitkälle. Niinkauan kuin olenkin teitä tuntenut, on minun ollut mahdotonta huomata minkäänlaista johdonmukaisuutta vihanpurkauksissanne minua kohtaan, — te olette minut siihen totuttaneet — mutta jos hävyttömyytenne menee niin pitkälle, että hyökkäätte itse paavin määräyksiä vastaan…

— Kunniamerkin ja silkkikaapun myöntäminen ei varmaankaan ole mikään dogmaatillinen määräys, ja mitä noista turhista, papillisista koristuksista olen sanonut, ei voitane käsittää hyökkäyksenä Pyhää Isää kohtaan, jota pidän arvossa ja kunniassa.

— No, johan alkaa kuulua vähän malttiakin, toivotan onnea…
Jatkakaa…

Piispan ivallinen kehoitus saattoi julmistuneen ylijohtajan hämilleen. Hän jäi seisomaan liikkumattomana keskelle salia, jonne tietämättään oli astunut. Epämääräisesti tuijottaen eteensä, pyyhki hän kirkkaita hikipisaroita otsaltaan. Kun ei hän vihansa vimmassa enään voinut löytää ajatustensa juonta, täytyi hänen jättää sikseen solvaukset, joita hänellä vielä olisi ollut tehtävänä hänen ylhäisyyttään de Roquebrun'iä vastaan, ja kunnialla peräytyäkseen tuosta kuumasta ottelusta, uudistaa apotti Micalin kysymys.

— Saisinko vuorostani luvan kysyä, teidän ylhäisyytenne, sanoi hän, ketkä, Maristat, Dominikaanitko vai Latsaristat tulevat meidän jälkeen ottamaan laitoksen johdon käsiinsä?

— Tämä on siis teille hyvin tärkeää tietää?

— Kumma olisi, jollei niin olisi laita, kun olemme pakotetut luovuttamaan sijaamme tuleville mitä kalleimman perinnön, joukon lahjakkaita oppilaita, vilpittömiä ja hurskaita sydämiä.

— Olkaa tyydytetty. Teidän sijaanne tulevat Katolisen Opetuksen Isät
Arras'in hiippakunnasta.

Katolisen Opetuksen Isät! huusi apotti Capdepont, uudestaan kiihoittuen. Mutta onhan se veljeskunta aivan tuntematon. Ja semmoisten herrojen tähden te karkoitatte meidät?

— Tämä menee liian pitkälle! vastasi piispa, joka jo vihdoinkin oli ikävystynyt vastustajaansa ja tahtoi päästä hänestä. Minä olen teidän piispanne, herra, lausui hän arvokkaalla totisuudella, ja käsken teidät astumaan nimituomioherran virkaanne Pyhän Ireneon kapitulissa 27 p:nä tätä kuuta, jollette tahdo tulla poisajetuksi sieltä, samoin kuin täältäkin.

— Valta on teillä! sanoi Capdepont synkällä äänellä, astuen hitain askelin penkkiinsä.

Harmistuneena kavahti vanha piispa äkkiä pystyyn.

— Herra apotti, sanoi hän, teidän sananne ilmaisevat vihaa ja kenties kostonhimoakin. Muistan hyvin että minun tullessani paavin vapaaehtoisen vaalin kautta nimitetyksi Lormières'in piispaksi, olitte te itse vähällä tulla nykyiselle sijalleni. Tarpeetonta oli teidän siis solvauksillanne sitä minulle muistuttaa. Teidän on kiittäminen lukuisia suosijoitanne Pariisissa, — en tahdo sanoa Roomassa, — että teillä vielä on mahdollisuus kohota piispan arvoon; mutta sitä odottaessanne, täytyy teidän alistua hiippakunnan korkeimman vallan alle, taikka joudutte te sen muserrettavaksi.

Huolimatta apotti Mical'in viittauksista, teki apotti Rufin Capdepont, veri kuohuksissa kumarruksen ja lähti tiehensä.

Apotti Lavernède nousi seisoalle.

— Teidän ylhäisyytenne, olen pahoillani siitä, että minä olen antanut aihetta surkuteltavaan kohtaukseen. Olkaa vakuutettu etten minä sanallakaan ole pyytänyt herra ylijohtajaa puolustamaan itseäni teidän ylhäisyytenne edessä. Moneen vuoteen ei apotti Capdepont'in ja minun välillä ole muuta yhteyttä ollut, kuin mihin papinvirkamme meidät velvoittaa.

— Herrat opettajat, lausui piispa vähän rauhoittuneena, ensi tilassa tulen ilmoittamaan muillekin heidän paikkansa.

Ja käteltyään apotti Lavernède'ä — kunnianosotus, jota hän ei turhaan tuhlannut, — otti hän hattunsa ja keppinsä ja poistui yliseminaarista, taakseen katsomatta.

III.

Rufin Capdepont.

Hänen ylhäisyytensä de Roquebrun ei antautunut harhaluulon valtaan: isku, jonka hän vastikään oli tehnyt, oli kamala, ja hän tiesi hyvin ettei Capdepont'in kiihottaman papiston äänetön sota häntä vastaan voinut olla ilmileimahtamatta.

Huolimatta näistä päivän polttavista kysymyksistä, asteli pieni vanhus yksinään pitkin luostarikaupungin mutkaisia katuja, kolahuttaen keppiään tasaista kivikatua vasten. Hän pysähtyi tapansa mukaan porttikäytäviin siunaamaan ja hyväilemään pieniä lapsia. Ilma oli kaunis, ja koska hän myrskyisestä kokouksesta uupuneena tarvitsi ulkoilman virkistystä, jatkoi hän kävelyänsä aina tehdaskaupunkiin asti.

Hänen ylhäisyytensä de Roquebrun rakasti tehdaskaupunkia. Hän kävi siellä usein, pistäytyäkseen tehtaisiin, jossa häntä kohdeltiin kunnioittavimmalla myötätuntoisuudella, ja hiipiäkseen alhaisimpiin mökkeihin jakelemaan almuja.

— Teidän ylhäisyytenne, tulkaa meille, tulkaa meille! huusivat vaimot jo kaukaa nähdessään hänet poikkeavan heidän kadulleen.

Nöyränä kuin apostoli, osoittamatta vähääkään sitä ylpeyttä, josta herra Capdepont oli häntä syyttänyt, kapusi hän ylös horjuvia rappuja, otti tuolin ja istuutui alas. Ja silloinkos sitä alkoi sadella ijankaikkisia valituksia: — Leipä on kallistunut… mies on sairaana…, pienokaiset ovat ilman vaatteita… — Ja kunnon piispa antoi, antoi ja antoi antamistaan.

Kaikki ihmiset tiesivät, että hän hiippakuntaan tullessaan oli ollut rikas, vaan että hän nyt oli köyhä. Olihan hän äskettäin myönyt vaununsa ja hevosensakin auttaakseen erästä varatonta tehtailijaparkaa uudestaan rakentamaan tehtaansa, jonka Arbouse virran äkillinen tulva oli hävittänyt. Siitä saakka oli hän kulkenut jalkasin, nauttien sanomattomasti tästä uudesta asemastaan.

"Olen siten lähempänä köyhiäni" sanoi hän apotti Ternisienille, joka, rikas kun oli ja peljäten että vanhus, jota hän jumaloitsi, vaivaisi itseään liiaksi, tahtoi lahjoittaa hänelle uuden tiuhtiparin.

Jos Lormières'in piispalla, olisi ollut itsensä hillitsemisen kykyä, ja jos hän olisi enemmän punninnut sanojaan, niin olisi hän epäilemättä tullut kansassa pyhäksi tunnustetuksi, niin kuin esim. Cheverus ja Miollis. Mitä armeliaisuuteen ja laupeuden töihin tulee, ei hänellä suinkaan ollut mitään kadehdittavaa näiden korkeiden piispallisten esikuvain uhraavaisen ja jalon elämän suhteen.

Kumminkin kiiruhdamme huomauttamaan, että hänen ylhäisyytensä de Roquebrunin vääryydet, mitä tulee hänen tarkastustoimeensa yliseminaarissa, olivat enemmän näennäisiä kuin todellisia. Aina siitä saakka kuin hän Lormières'iin tuli, oli hän koittanut hienotuntoisella kohtelulla voittaa herra Rufin Capdepontin sydämen. Mutta ei mikään voinut herättää myötätuntoisuutta tuossa taipumattomassa ja kovassa luonteessa. Turhaan oli piispa, joka jo kauan sitten oli huomannut ylijohtajan kunnianhimon, toimittanut hänelle hallitukselta Kunnialegionan ristin; turhaan oli hän, lisätäkseen hänen tulojaan, nimittänyt hänen Pyhän Ireneon nimituomioherraksi. Apotti Capdepont kiitti vaan kohteliaisuustapojen mukaan, lausumatta sanaakaan, joka olisi antanut aihetta toivoon että hänen sydämensä oli heltynyt. Sanalla sanoen, herra ylijohtaja ei voinut unohtaa, että hänen ylhäisyytensä de Roquebrun omisti paikan, jota hän oli himonnut ja jota hän piti itselleen puoleksi luvattuna; sitä hän ei koskaan tulisi hänelle anteeksi antamaan. Tämän kukistamattoman ja hurjaluontoisen ihmisen silmissä oli Lormières'in nykyinen piispa ainoastaan vallan anastaja, eikä mitään muuta.

Mutta pysähtykäämme tarkastelemaan tuota omituista ja harvinaista luonnetta.

Rufin Capdepont oli syntynyt vuonna 1815 pienessä Harros'in kylässä hiippakunnan äärimmäisessä osassa Espanjan rajalla. Lormières'in yliseminaariin tuli hän jo kahdenkymmenen vuotiaana. Hänen klassillisia opintojansa oli kotikylässä suurella leväperäisyydellä hoitanut pitäjän vanha pastori, joka oli enemmän huvitettu rautujen onkimisesta vuoriston kalarikkaista vesistä, kuin nuoren Rufin'in ymmärryksen kehittämisestä. Mutta onneksi oli maaperä hedelmällinen, ja, huonosta kylvöstä huolimatta, nuo harvat siemenet, jotka silloin tällöin sattuivat vakoon putoamaan, kasvoivat semmoisella nopeudella, että oppilas itse pian alkoi vaatia uusia opettajia ja halusi jättää kotiseutunsa.

Ensi ajat yliseminaarissa, jonne hän tuli hiippakunnan rahastonhoitajaksi, tuottivat hänelle harmia ja kärsimyksiä. Nuorukaisilla, jopa ankarimmankin kurinpidon alaisina, on heidän ikänsä ominaiset mieliteot: he ovat pilkkaajia, härnääjiä ja kiusantekijöitä. Seminaarissa, niinkuin kaikkialla muuallakin, on nuoruudella aikansa.

Capdepontin säännöttömät piirteet olivat vuosien kuluessa sopusointuisiksi kehittyneet, hänen kasvonsa, jotka aikaa myöten olivat saaneet ankaran ja tylyn luonteen, vaikkei ne sentään olleet hienoutta ja jaloutta vailla, olivat silloin, hänen kahdennellakymmenellä ikävuodellaan, kulmikkaat ja kalpeat, kellertävät silmät olivat kuin näverin pistämät, nenä oli pitkä ja rehevä ja sen päästä ikäänkuin halkeama, tukka takkuinen kuin tappurapensas.

"Katso turpaa! katso turpaa!" huusivat toverit kuhisten hänen ympärillään.

Hänen olisi pitänyt nauraa heille; mutta nyrkit puristautuivat ja hän olisi mielellään rynnännyt vihollistensa päälle.

Eräänä päivänä Mical'in, tuon ilkeäsisuisen apinan nauraessa sitä ylenmääräistä kömpelyyttä ja mauttomuutta, jolla Harros'ilainen sitoi leveätä papinkaulustaan pitkään haikara-kaulaansa, hyökkäsi tämä nyrkit kohollaan häntä vastaan; sitten, hilliten rajua luonnettansa, hän poistui yksinäiseen nurkkaan, missä viha ja raivo purkautui haikeisiin kyyneleihin.

Ikävä ominaisuus etelämaalaisissa on heidän kiihkonsa jaella lisänimiä. Mikä haukkumanimi annettaisiin uudelle tulokkaalle? Nuoret päät olivat työssä.

Eräänä aamuna, kirkkohistorian tunnilla, teki professori seuraavan kysymyksen nuorelle Capdepont'ille: "Mikä kuningas oli Cyruksen kanssa osallisena Babylonian valloituksessa?"

"Tigrane, Armeenian kuningas", vastasi Rufin Capdepont.

Kaikki toverit katsoivat häneen. Kauan etsitty nimi oli löydetty. "Hoo, Tigrane! Tigrane!" huudettiin hänelle joka haaralta, tunnin loputtua.

Tällä kertaa ei voimakas Harros'in talonpoika voinut itseään pidättää, vaan hyökäten kiinni Lavernède'iin, ensimäiseen, joka hänen eteensä sattui, survasi hän hänet yhdellä sysäyksellä maahan.

"Voi! tiikeri!… tiikeri sinä olet!" valitteli onneton Lavernède, jonka haavoittuneesta polvesta veri vuosi teräville pihakiville.

Mutta Capdepont'in nyrkit eivät enään auttaneet; toiset olivat oivaltaneet hänen luontonsa laadun, eikä häntä tästälähin toisin nimitetty kuin apotti Tigrane'ksi.

Mutta mitä oli tekeminen? Kuinka oli tuo sietämättömäksi käynyt vaino lakkautettava? Capdepontin kunnianhimo ei löytänyt siihen kuin yhden ainoan keinon: hänen täytyi kohota kaikkia heitä ylemmäksi säännöllisen käytöksen ja ahkeruuden kautta. Kun hän kerran pääsisi luokan ensimmäiseksi oppilaaksi, ja opettajat julkisesti tunnustaisivat hänen etevämmyytensä — ken uskaltaisi silloin häntä ahdistaa.

Ja niin kävikin kuin hän oli tahtonut. Kahdeksan kuukauden perästä seminaariin tultuaan, oli hän yhtämittaisella edistymisellään voittanut opettajainsa suosion ja pakoittanut toverinsa vaikenemaan, jotka hämmästyneinä ja noloina huomasivat suuresti erehtyneensä.

Lupa-aikoina, jolloin kaikki ilomielin riensivät omaistensa luokse, pyysi nuori pappimme lukujensa kiihkossa jäädä yliseminaariin.

Minkätähden olisikaan hän lähtenyt tuonne vuoristoon? Äitiänsäkö tervehtimään? olihan äiti terve; hän tiesi sen. Vanhaa pastoriako tapaamaan? Mitä henkistä hyötyä olisi hänellä siitäkään ollut? Kunpa siellä Harros'issa edes olisi ollut sellainen pohjaton kirjasto kuin se, jota hän täällä sai käyttää mielinmäärin. Hän istui päiväkaudet kirjainsa ääressä, ja oleskeli iltasin opettajainsa seurassa, joiden kanssa hän oli tullut yhä tuttavallisempaan ja sydämellisempään suhteeseen.

Oi, niitä keskusteluja, väittelyitä ja esitelmiä, joita silloin pidettiin ali-diakonien ja tonsuroittujen pihoilla tähtien valossa! Kuunnellessa näitä professorien väittelyitä, joihin hän ei sanallakaan rohjennut puuttua, teroittui hänen aina valveilla oleva järkensä erinomaisesti skolastiseen perustelutaitoon. Milloin kykenisi hänkin lausumaan ajatuksensa samalla luontevuudella, samalla sanojen runsaudella ja samalla pontevuudella kuin hänen opettajansa?…

Kuumimpien dogmaatillisia, siveysopillisia ja kirkkohistoriallisia kysymyksiä koskevien keskustelujen jälkeen, kun innostuneimmatkin professorit olivat jo kauan sitte levolle menneet, hiipi nuori Rufin hiljaan alas kirjastoon, ja saadakseen itsenäistä mielipidettä riidan alaisina olleista kysymyksistä, kaiveli hän esille puheina olleet kohdat, viettäen siten suurimman osan yötä.

Pian oli Rufin Capdepont suorittanut alimmat arvo asteet ja tuli vuoden perästä ali-diakoniksi.

Juuri tähän aikaan, huomatessaan itsensä peruuttamattomasti sidotuksi hengelliseen säätyyn, heräsi hänessä ensikerran ajatus suorittaa semmoisiakin opintoja, jotka erityisesti voisivat olla hänelle eduksi virkauraan nähden. Kasuistiikka [Omantunnon-asiain selitys-oppi] ei lainkaan sopinut hänelle. Kiivas ja tulinen luonteensa halusi pikemmin taistella ihmisten kuin joutavien omantunnon kysymysten kanssa, ja hänestä tuntui kuin olisi historia ollut hänen oikea alansa. Ja mikäpä historia onkaan viehättävämpi ja suurenmoisempi, kuin kirkkohistoria, joka pääkohdittain kertoo vuosisatojen halki maailman historialliset tapahtumat?…

Mikä viehätys! Paavit oppisääntöjen yhteyden perustajina, paavit, maailman todelliset kuninkaat, kuningaskuntain yliherroina ja paavit, joihin tavallansa koko Euroopa keskittyy, kirkon hallituksen jumalallisen perikuvan mukaan muodostaen kaikki maalliset valtakunnat. Ja sitten mikä unelma! Että Sixtus viides alhaisesta sikopaimenesta oli voinut nousta paavin valtaistuimelle, jonka vertaista ei ole olemassa korkeuteen ja loistoon nähden…

Noista häikäisevistä näyistä lumottuna, ajatteli hän ehdottomasti lapsuutensa aikoja, jolloin hänkin Harros'in tammimetsiköissä oli monet kerrat ajanut sikoja laitumelle. Sitä paitse ohjasi hänen suojelijapyhimyksensä Tyrannius Rufin häntä kääntymään tälle uralle: olipahan itse viidennen vuosisadan alkupuolella kääntänyt latinan kielelle Eusebius Cesarealaisen kirkkohistorian.

Kahdenkymmenenviiden vuoden vanhana vihittiin Capdepont papiksi ja sai vikaarion paikan Pyhän Frumention seurakunnassa Lormières'issä. Piispa, joka oli kuullut kerrottavan hänen erinomaisesta etevyydestään, tahtoi pitää hänet läheisyydessään merkillisenä kykynä.

Mutta huolimatta suosiosta, jota herra Grandin, hänen ylhäisyytensä de la Guinaudie'n kolmas seuraaja, oli hänelle yhä edelleen osoittanut, oli Capdepont kahdessa vuodessa sanomattomasti ikävystynyt tähän toimeensa, ensin Pyhän Frumention, sitten Pyhän Irenen seurakunnassa. Herran ehtoollisen jakaminen sairaille, kuolleitten hautaaminen, parantumattomain ulkokullattujen ripittäminen, nämä toimitukset, jotka hän suoritti nurkumatta, kiusasivat häntä itse asiassa äärettömästi. Ja kuinka pitkälle tämä velvollisuuksien täsmällinen noudattaminen häntä sitten saattaisi? Mahdollisesti tulisi hän kahdenkymmenen vuoden perästä nimitetyksi rovastiksi johonkin köyhään vuoristoseurakuntaan. Senkö tähden hän oli niin uupumattomasti lukenut ja senkö tähden hän yhä vieläkin niin intohimollisesti työskenteli, valmistaen yhdelle Pariisin kuuluisimmista kustantajista uutta, selityksillä varustettua käännöstä pyhän Thomas d'Aquinon teoksista? Hänen täytyi tavalla tai toisella päästä pois tästä elämästä, joka tuhlattuna halpaan toimintaan ja niin sanoaksemme vajoutuneena viralliseen jokapäiväisyyteen, ei mitenkään saattanut häntä tyydyttää.

Vaan kuinka pääsisi hän irti tuosta ikeestä? Kuinka saavuttaisi hän vapautensa?…

Hänellä oli oma suunnitelmansa.

Joka kahdeksas päivä otti piispa salongeissaan vastaan Lormières'in ylimykset, jotka kreivi de Castagnerte'n esimerkki oli saanut tänne asettumaan. Siellä oli Rufin Capdepont toisinaan hiippakunnan korkeiden vallikkojen mukana seuraan kutsuttuna tehnyt tuttavuutta parooni Thévenot'in kanssa. Thévenot, yksi paikkakunnan vanhoja teollisuuden harjoittajia, oli paperitehtaittensa kautta rikastunut ja oli vuodesta 1830 herra de Castagnerte'n jälkeen jäsenenä edustajain kamarissa. Parooninarvonsa oli hän ansainnut vaatimattomalla olennollaan ja nöyrällä käytöksellään ministeristöä kohtaan. Muuten oli hän rakastettava ja oppinut mies; raha- ja teollisuuskysymyksissä sangen taitava sekä erittäin kykenevä valiokunta-toimissa.

Vuonna 1832 oli Thévenot mennyt naimisiin Pariisissa erään neiti Baladier'in kanssa, joka oli nuori, kaunis sekä hiukan kevytmielinen, luostarikaupungin hienon maailman arvostelun mukaan, ja tarpeellisen ajan kuluttua lahjoitti hänelle terveen ja punakan pojan, oikean pulskan saksalaisen nuken.

Miksi olisi nuori tulokas kasvatettava? Minkälainen kasvatus olisi vastaiselle paroonille sopivin?

Tästä asiasta ei lapsen oma isä nostanut kysymystä, vaan sen teki Capdepont ensi kertaa tavatessaan Lormières'in edusmiehen pienen Edmondinsa seurassa. Mikä oiva keksintö todellakin! Erota hiippakunnasta ja seurata paroni Thévenot'ia Pariisiin hänen poikansa opettajana!…

Pariisiin!…

Semmoinen voimakas luonne, kuin oli tuima Harros'in vuoristolaisemme, voittaa kaikki vastukset. Lymyten paroonittaren taakse, jonka hän oli hehkuvalla kaunopuheliaisuudellaan saanut puolelleen, voitti hän piispan vastahakoisuuden, joka itsepäisesti tahtoi pitää häntä luonansa, taivutti mielensä mukaan edusmiehen tahdon, joka oli päättänyt panna poikansa Saint-Louis'in lyseehen, ja kun istuntokausi alkoi, läksi hän Lormières'istä lujana siinä asemassa, jota oli itselleen himonnut.

Oltiin alussa vuotta 1843.

Thévenot'in perhe oli löytänyt valtiaansa.

On olemassa luonteita, joita kohtalo ei voi pakoittaa ala-arvoiseen asemaan. Ne murtavat ahtaat kehykset, joihinka heitä tahdotaan sulkea ja ulottavat vaikutuksensa kauas ympäristöönsä. Aluksi näyttivät Rufin Capdepont'in tehtävät rajoittuvan yksinomaisesti hänen opettajavelvollisuuksiinsa; mutta kun hän kolmen kuukauden kuluttua läksi muutamaksi päiväksi Saint-Germain'iin tervehtimään erästä ystäväänsä, herra Jérôme Bonnardot'ia, kirkollisasiain ministerin kaukaista sukulaista, oli Lormières'in edusmiehen hotellissa Lillen kadun varrella äkkiä syntynyt ääretön tyhjyys. Sitä eivät tunteneet ainoastaan Edmond, joka kaipasi opettajaansa, ja paroonitar, joka kykenemättä enään pitsinpäätäkään ostamaan ilman apotin neuvoa, vaati häntä kaikin mokomin palaamaan, vaan paroonikin, tottuneena istunnosta palatessaan kuuntelemaan hänen mielipiteitään, ehkäpä määräyksiäänkin, ilmoitti, ettei hän enään tulisi toimeen ilman apottia, ja oli kylliksi lapsellinen sanomaan se hänelle itselleen.

Rufin Capdepont palasi voittajana Lillen kadulle. Hän tarttui innokkaasti Thévenot'in talon hallituksen ohjaksiin, joita hän oli kärsivällisyydellä selvitellyt, aikoen käyttää niitä kunnianhimonsa nöyrinä palvelijoina. Kolmenkymmenen vuotiaana ei hänellä voinut olla toivoa piispan virkaan pääsemisestä; mutta piispan arvo oli tullut hänen pysyväiseksi ja tirannimaiseksi unelmakseen, ja sentähden täytyi hänen ahkeroida, työskennellä lakkaamatta tasoittaakseen siihen päämäärään vievät tiet. Ja semmoisen päämäärän saavuttamiseksi osaisi hän kyllä käyttää kaikkia vallassaan olevia keinoja: herra de Thévenot'in varallisuutta, hänen lukuisia tuttavuuksiaan ja suuremmoista elämäntapaa; erittäinkin hän ei laiminlöisi hyväkseen kääntää virallisessa maailmassa perehtyneen paroonittaren viehättävää ja sukkelaa kevytmielisyyttä; sillä jos hän kerran saisi sen päähänsä, niin saattaisi hän helposti lumota kirkollisasiain ministerin ja sopivassa tilaisuudessa viekotella hänet ratkaiseviin lupauksiin.

Jos tottumus siveellisyyteen, pyhän Clemens Alexandrialaisen lauseen mukaan, koventaa sydäntä, niin tottumus kunnianhimoon sen sijaan kuihduttaa sitä. Kuvauksemme Capdepont'in luonteesta olisi huonosti onnistunut, jos lukija olisi vähääkään tullut epäilleeksi hänen suhdettaan rouva Thévenot'iin. Tämä ankarannäköinen, lyhytpuheinen pappi ei ollut mikään salonkimies. Hänessä ei ollut vähääkään tuota hienoutta, liukkautta ja irstaisuutta, joka oli omituista viime vuosisadan apoteille.

Tunnustaa näet täytyy, että Capdepont'illa oli hyvin tarkka velvollisuuden tunto, että hän oli hurskas, uskollinen kaikissa hartauden harjoituksissa ja mahdollinen mitä ankarimpaan rehellisyyteen. Syntyään yhteiskunnan alimmista kerroksista ja kantaen — todella kova kohtalo! — etevän neron taakkaa, pyrki hän kohoamaan alhaisen syntyperänsä alangosta tavoitellakseen piispan istuinta; mutta pappiuden arvontunto oli hänessä puhtaana säilynyt, eivätkä mitkään seikat olisi saaneet häntä sitä loukkaamaan. Hän kunnioitti suuresti paroonitar Thévenot'ia; mutta tämä nainen saattoi olla hänelle hyödyksi hänen pyrintönsä toteuttamisessa ja kiihkeän aikeensa yllyttämänä käytti hän häntä sokeasti tarkoituksiinsa. Intohimonsa vallassa hän ei kyennyt käsittämään ja arvostelemaan kuinka vähän sopivata tämä kaikki oli, vaan päinvastoin tuntui se hänestä ihan luonnolliselta. Se ei ollut julkeutta, vielä vähemmin turmelusta, vaan naiivisuutta.

Ennen aikaan oli Thévenot'in perheellä kerran kuukaudessa vastaanottopäivä; mutta tätä nykyä pidettiin siellä Capdepontin vaatimuksesta kerran viikossa päivälliskutsumuksia ja hotellin ovet Lillen kadun varrella olivat joka tiistai vieraille avoinna.

Suurta hämmästystä herätti talon jokapäiväisissä vieraissa, pääreissä, edusmiehissä, ja korkeissa virkamiehissä, kun seuraan alkoi vähitellen imeytyä hengellisen säädyn jäseniä. Alussa ei pöydässä näkynyt kuin yksi ainoa, apotti Capdepont'in suuri silkkinen papinkaulus; sittemmin ilmestyi sinne kaksi, kolme, neljä… Vihdoin, eräänä iltana, keskustelun ollessa kuumimmillaan muutamain kiivaiden voltairelaisten ja Edmond'in ylpeän opettajan välillä, joka yritti olemaan kaikkena kaikille, ilmoitti ovenvartija yhtäkkiä hänen ylhäisyytensä Pariisin arkkipiispan.

"Ohoh! Thévenot käypi siis ripillä?" ilkkuivat muutamat kaljupäät herrat korjaten luunsa kiireimmän kautta.

Hämillään ja neuvottomana aikoi Lormières'in edusmies kenties nuhdella Capdepont'ia hänen tuottamastaan harmista, kun hän samassa tunsi jonkun puristavan kättään.

"Olette rohkea, herra parooni", sanoi ilkeäsisuinen markiisi de Boissy, "te otatte vastaan papistoa, jota hovissa katsotaan karsain silmin!"

Ja kääntyen sitten erään kauniin naisen puoleen jatkoi hän:

"Hyvästi, rakas ystävättäreni, palaan takaisin niin pian kuin haluan tulla käännetyksi."

Ja niin poistui hänkin vuorostaan.

V. 1847 Joulukuun 21 p:nä parooni Thévenot, joka ei koskaan ollut lähestynyt puhujalavaa, kapusi yhtäkkiä portaita ylös. Hämmästys oli yleinen, arvaahan sen.

"Minnekkäs sitä nyt mennään?" kysyi presidentti Dupin, joka tunsi hänet aina vuodesta 1830 ja oli toisinaan hänen luonaan vieraillutkin.

Vähääkään hätääntymättä alkoi Lormières'in edusmies pitkän esitelmän Kirkollisista eläkkeistä.

"Riittää jo! riittää jo!" huusivat kaikki yhteen ääneen.

Mutta herra Thévenot jatkoi vaan. Ja lopettaen saarnansa muutamilla pyhän Augustinon sanoilla astui hän ylpeänä alas.

"Mutta sehän oli oikea kapusiinilainen!" huudahti marsalkka Soult. — "Anteeksi, ettepä osuneetkaan oikein", vastasi Dupin vanhempi, pikemmin "cap… deponilainen."

Sille naurettiin, ja pikkulehdille piisasi siitä iloa koko viikoksi.

Mutta Capdepont pääsi kuin pääsikin tarkoituksensa perille. Joulukuuta 31 p:nä, pari päivää sen jälkeen kun hyväluontoinen Thévenot oli hänen käskystään pitänyt tuon pitkäpiimäisen puheensa, kertoi herra Jérôme Bonnardot kirkollisasiain ministeriltä kuulleensa, että hänen nimensä oli piispan ehdokas-listaan merkitty.

Mikä ilo!…

Mutta pahaksi onneksi alkoi kuulua huhuja uudistuspuuhaajien juhlapidoista, ja valtiollisen taivaan ranta synkkeni synkkenemistään.

Helmikuun vallankumous puhkesi ilmi.

Kauhistus oli suunnaton Thévenot'in hotellissa Lillen kadun varrella.
Parooni, jolle pelko oli antanut voimaa, kokosi kiireimmän kautta
tavaransa ja huolimatta paroonittaren vastustuksista lähdettiin
Lormières'iin.

Rufin Capdepont oli huolestunut. Nuo odottamattomat tapaukset, jotka sotivat niin kokonaan hänen suunnitelmaansa vastaan ja tekivät sen toteuttamisen milt'ei mahdottomaksi, olivat kovasti säikähyttäneet häntä. Mutta hän virkosi kumminkin tuosta puutumuksen tilasta ja tuskin pari viikkoa oli etelässä eletty kun hän oli jälleen tointunut ja saanut takaisin entisen kunnianhimonsa ja toimintakykynsä.

Tänä levottomana aikana oli yksi ainoa kysymys jokaisen huulilla: se oli jäsenten vaali perustuslainsäätäjäkokoukseen. Capdepont yllytti parooni parkaa, joka oli yhä vieläkin masentuneena suuresta onnettomuudestaan, pitämään itseään esillä, selittäen sitä hänen velvollisuudekseen. Kun hänen ylhäisyytensä Grandin lähettää ehdokkaansa puoltamiseksi kiertokirjeen hiippakunnan papistolle, olisi menestys varma.

Mitä vielä! tapahtuikin päinvastoin kuin mitä väsymätön apotti oli otaksunut. Liiallisen katolismielisyytensä tähden tuli parooni kärsimään nöyryyttävän tappion; hän olisi tarvinnut vähintäin neljä tuhatta ääntä, mutta sai tuskin kolmea tuhatta viittä sataa.

Rufin Capdepont harkitsi tyystin asemaansa. Laiva, jolle hän oli uskonut henkensä ja tavaransa, vuosi ylt'ympärinsä eikä koskaan lähestyisi piispan istuinta. Hänen etunsa vaati — ja niin oli ehkä Jumalankin tahto — jättämään Thévenot'in perhe ennen sen täydellistä haaksirikkoa. Koska entinen edusmies Thévenot oli saanut kuulla niin paljon moitetta tasavaltalaisilta, antaessaan poikansa pappismiehen kasvatettavaksi, olisi ehkä hyvinkin viisasta panna Edmond lyseehen. Tämä mies, älykäs ja sitkeä tavoituksissaan, sai Thévenot'in uskomaan mitä tahtoi; onneton edusmies, masentuneena sekä surkeasta vaalitappiosta että taloudellisista vahingoista, joita Pariisin ylellinen elämä oli hänelle tuottanut, päätti viipymättä lähettää poikansa Toulose'n lyseehen.

Seuraavana aamuna oppilaansa lähtöpäivän jälkeen läksi Rufin Capdepont Thévenot'in kauniista kartanosta, joka sijaitsi Arbousevirran rannalla vähän matkan päässä paperitehdaskaupungista, sulkeutuakseen yliseminaariin, jossa hän hänen ylhäisyytensä Grandin'in suosiollisella luvalla sai yksinäisyydessä viettää muutaman päivän.

Tämä pappi, jonka elämä oli tähän asti ollut ainoastaan kuumeentapaista tavoittelemista, kaipasi vihdoinkin rauhaa. Käsissä oleva hetki oli hänelle juhlallisista juhlallisin. Tehtävästä päätöksestä riippui näet koko hänen tulevaisuutensa.

Tavatessaan entisen toverinsa apotti Mical'in, tätä nykyä siveysopin professorin yliseminaarissa, uskoi hän hänelle salaisimmat aikeensa, pyytäen hänen neuvoaan tänä tuskan ja ahdistuksen hetkenä. Omasta puolestaan oli hän taipuvainen viipymättä palaamaan Pariisiin. Hän uudistaisi siellä entiset tuttavuutensa, tapaisi moniaita kansan edustajiksi päässeitä entisiä päärejä, sekä ystävänsä Jérôme Bonnardot'in, joka oli aina valmis häntä auttamaan. Ja lopuksi suorittamalla jumaluusopilliset tutkinnot hankkisi hän itselleen professorin arvon; sillä olihan Sorbonne kaikkina aikoina ollut piispojen taimitarha?

Pilkallinen Mical pudisti epäilevästi päätänsä ja kehoitti ystäväänsä kaikin mokomin pysymään Lormières'issa.

— Ja mitä täällä tekisin? kysyi Capdepont.

— Täälläkö! mitä ikänä vaan tahdot. Voit päästä yliseminaarin ylijohtajaksi ja samalla kirkkohistorian professoriksikin, jos vaan haluat.

— Ovathan nuo virat täytetyt tietääkseni.

— Kyllä; mutta vanha, kivuloinen Gaudron tahtoo erota virastaan.

— Entäs piispanistuimeni?

— Totta tosiaan! sinä tulet Lormières'in piispaksi…

— Onko sinulla siis keino vapauttaa hiippakunta.

— Hänen ylhäisyytensä Grandin'in käsistäkö?… Velikulta, hänellähän on hivuttava keuhkotauti, sen on veljeni, tohtori Micael, minulle sanonut. Tauti on pitkällinen mutta varmaan kuolettava. Voithan keskustella siitä salaa veljeni kanssa…

— Minä jään, huudahti Capdepont, puristaen ystävänsä kättä, minä jään!

Kerran yliseminaarin ylijohtajaksi tultuaan, piti hänen päästä Lormières'in hiippakunnassa yhtä itsevaltiaaksi kuin hän oli ollut Thévenot'in perheessä: hänen täytyi saada kaikki tahtonsa alaiseksi. Piispaa, joka eli sulkeutuneena palatsiinsa, piti hän vallassaan; hän hoiti pienimmätkin hallinto-asiat, eikä laiminlyönyt ainoatakaan tilaisuutta, missä suinkin sopi käyttää varapiispan virkavaltaa, sillä tämänkin arvonimen oli hän vaatinut itselleen heikolta piispalta. Pitäen hyödyllisenä tarkoituksilleen tutustua hiippakunnan pappeihin, kehoitti hän piispaa rauhassa hoitamaan itseään lämpimässä kamarissaan, kutsui Pariisista erään piispan in partibus [nimipiispa uskottomien maassa], nimittäin ystävänsä Jerichon piispan, ja läksi hänen kanssaan matkustamaan ympäri hiippakuntaa, käyden kaikkialla, läänin pääkaupungista kurjimpaan kylään saakka.

— Kas tässä, hyvät herrat, on teidän vastainen piispanne, lausui tavantakaa hiippakunnan papeille hänen ystävänsä Capdepont'ia osoittaen.

Vihdoin, kesäkuulla 1855, päätti hänen ylhäisyytensä Grandin erota tästä elämästä ja kuoli.

Rufin Capdepont riensi Pariisiin, valmistaakseen itselleen asianomaisten suosiota. Hän tapasi siellä arkkipiispan, ministerin, muutamia senaattoreja, kaksitoista edusmiestä ja saipa vielä tilaisuuden tulla esitetyksi keisarinnallekin, joka suvaitsi osoittaa hänelle suurta huomiota.

Mutta Hôtel du bon La Fontaine'en, johon oli asettunut, ei kuulunut mitään uutista.

Vihdoin ilmestyi herra Jérôme Bonnardot eräänä iltana.

— No, mitä kuuluu? kysyi Capdepont tulisessa tuskassa.

— Rakas ystäväni, vastasi herra Bonnardot, joka huolimatta serkkunsa, kuningas Ludvig Filipin ministerin kukistumisesta oli osannut ylläpitää läheistä tuttavuutta kirkollisasiain toimiston kanssa, — senaattori, kenraali ja kreivi de Roquebrun on käynyt Compiegne'ssä ja aikaansaanut veljensä apotti Armand' de Roquebrun'in, Arras'in tuomioherran nimityksen.

Capdepont oli kuin puusta pudonnut, hän ei saanut sanaa suustaan.

… Apotti de Roquebrun ei sitäpaitsi näytä olleen mikään uusi ehdokas. Jo vuonna 1843 oli La Tour d'Auvergne'n kardinaali ehdotellut häntä kuninkaalle, ja hurskas kuningatar Marie Amalie oli häntä lämpimästi puolustanut… Mutta malttakaahan, — rohkeutta vaan! Palatkaa takaisin Lormières'iin; sikäläisen korkean asemanne kautta, tulette te varmaan… Ja sitten olettehan te vielä nuori…

— Nuori! olen jo neljänkymmenen yhden vuoden vanha, hyvä herra.

— No, mutta hänen ylhäisyytensä de Roquebrun on jo kuudenkymmenen täyttänyt.

— Hänen ylhäisyytensä de Roquebrunkö, sanoitte? huudahti Capdepont vihanvimmassa… Älkää puhuko minulle tuosta miehestä, minä vihaan häntä!

IV.

Hiippakunnan oikeusto.

Huomattuaan kuinka turhaa kaikki hänen ystävällisyytensä ja kohteliaisuutensa Rufin Capdepont'ia kohtaan oli ollut, tunsi hänen ylhäisyytensä de Roquebrun sydämmessään suurta surua. Nähtävästi oli hänellä vastustajana leppymätön vihollinen, eikä hänen arvonsa enään sallinut hänen ottaa askeltakaan häntä kohti. Enintäin kaikesta huolestutti häntä se, että yliseminaari oli joutunut miehen käsiin, jonka oppisäännöt hänen mielestään olivat kaikkea muuta kuin oikeauskoisia.

Rufin Capdepont oli todellakin yhtynyt liikkeeseen, joka aina keisarikunnan ensiajoista asti oli taivuttanut melkoisen osan papistoa gallikanilaisiin harrastuksiin. Saattaahan olla, etteivät nuo papit, jotka kiivaasti vaativat takaisin Ranskan kirkon etuoikeuksia, semmoisina kuin ensimäinen konsuli oli ne määrännyt konkordatin kuuluisissa lakipykälissä, olleet erinomaisempia siveellisyyteen ja hurskauteen nähden; mutta kieltämättä olivat ne levottomampia kuin muut eikä Capdepont sentähden voinut olla heihin liittymättä.

Hänen ylhäisyytensä de Roquebrun vimmastui siitä, että juuri tällä hetkellä, jolloin paavilla oli muutenkin vaikeat ajat, yritettiin vähentämään hänen valtaansa.

— Se on raukkamaista! se on kehnoa! lausui hän moneen kertaan sihteerilleen, Ternisien'ille.

Tämä kaikki tuskastutti Lormières'in piispaa. Mutta miten pääsisi hän apotti Capdepont'ista, hän, joka piispakautensa alkuaikoina häikäistyneenä ylijohtajan tiedoista ja ihastuneena hänen ankaraan hurskauteensa, oli sekä Roomassa että Pariisissa niin ehdottomasti ylistellyt häntä! Oi! minkätähden oli hän jälleen enemmän noudattanut sydämmensä kuin järkensä ääntä?

Varmaa on, että vanhuksesta oli kovin vastenmielistä peräytyä mielipiteestään. Jos hän erottaisi Capdepont'in pois yliseminaarista, ja määräisi hänet johonkin vähemmin tärkeään toimeen, niin tapahtuisi kenties, että tuo hurja tuomioherra julkisesti kieltäisi totella häntä ja matkustaisi suoraa päätä Pariisiin. Ja miten voisi silloin käydä? Mahdollista kyllä, että vimmastunut mies yllyttäisi kaikki puoluelaisensa vihollistaan vastaan. Ketäpä ei hän erinomaisella taitavuudellaan ja voimakkaalla, viehättävällä kaunopuheliaisuudellaan voisi voittaa.

Jos asia olisi koskenut yksin häntä, olisi piispa tietysti rohkeasti antautunut taisteluun hänen kanssaan. Mutta eikö hän siten huolestuttaisi muutenkin onnetonta Pyhää Isää, aikaan saaden uusia häväistysjuttuja kirkossa? Muistaen Pamiers'in piispaa, jonka santarmit papiston vehkeiden johdosta väkivallalla karkoittivat melkein hänen istuimeltaan, päätti Lormières'in piispa kärsiä Capdepont'in vainoa omien syntiensä vitsauksena.

Mutta valheelliset suhteet synnyttävät ainoastaan valheellista rauhaa; ja huolimatta hänen ylhäisyytensä de Roquebrun'in vakaasta päätöksestä karttaa yliseminaarin ylijohtajaa, ei kauvan viipynyt ennenkuin piispa ja tuomioherra jälleen kohtasivat toisensa silmä silmää vastaan. Heillä näytti olevan vastustamaton tarve törmätä yhteen.

Capdepont'illa oli todellakin kummallinen into aina asettautua vihollisensa tielle. Piispa ei voinut vähäpätöisintäkään toimitusta varten ilmestyä Dominikaanein tahi Latsaristain kappeliin, ilman että Capdepont, joka kumminkin vihasi munkkikuntia eikä sitä mitenkään salannut, oli siellä vihasella katseellaan ja uhkamielisellä käytöksellään ärsyttämässä häntä taisteluun. Tigrane oli väijyksissä, valmiina minä hetkenä hyvänsä hyökkäämään saaliinsa kimppuun.

* * * * *

Kunnianhimon synnyttämä pitkällinen sieluntuska oli tuimaluontoisessa vuoristolaisessa kehittänyt tämän julman vainokiihkon. — "Pysyä hyvänä kärsiessäkin, se vaatii yliluonnollisia voimia", on Lamennais lausunut. — Turhaan oli hän viimeisinä kymmeninä vuosina joka kerta kun joku piispanvirka oli tullut avonaiseksi matkustanut Pariisiin; turhaan oli hän välttääkseen pienintäkin epäluuloa valtiollisten mielipiteittensä suhteen toimittanut uuden asianmukaisella esipuheella varustetun painoksen Bossuet'in kuuluisasta Déclaration'ista pappein kokouksessa v:na 1682; turhaan oli hän vihdoin viimein mennyt Tuileries-palatsiin näyttääkseen Sorbonne'n kuuluisalle professorille, joka piti luentoja hengellisessä frenologiassa, suunnatonta gallikaanilaista kuhmua otsassaan. Piispanistuimet täytettiin, mutta hän unohdettiin Lormières'iin. Eikö siis hänen vuoronsa koskaan tulisi? Viimein hän väsyi odottamaan. Epätoivossaan syytti Capdepont, jonka intohimolla ei enään ollut mitään rajoja, jokaista elävää olentoa ympärillään. Apotti Mical'ia kiusasi hän lakkaamatta, löipä häntä kerran korvalle, niin että miesparka makasi tunnottomana neljänneksen tuntia; mutta erittäinkin kuohui hänen vihansa hänen ylhäisyyttään de Roquebrun'iä vastaan, joka oli varastanut häneltä hänen omaisuutensa: piispan lakin, sauvan ja sormuksen. Sillä olihan keisarinna Marraskuulla v:na 1855 Compiegnessä sanonut hänelle: "Te tulette piispaksi!"

Maallikot eivät voi täysin käsittää mitä piispanistuin merkitsee papille. Ajattele että eilen olit halpa sotamies kahdeksankymmenen tuhannen suuruisessa armeijassa, — Ranskassa on lähes kahdeksankymmentätuhatta pappia, — ja tänään tulet yhtäkkiä kenraaliksi. Sen pitempiä mutkia ei muutokseen tarvita. Alipapilla, rovastilla, tuomioherralla ja suur-vikaariolla, on kaikilla samat rajoitetut kirkolliset oikeutensa; ainoastaan piispa omistaa täydelliset papilliset oikeudet. Ja sitten, mikä asema muuten maailmassa! Sinä olet pyhän roomalaisen kirkon ruhtinas; sinua nimitetään ylhäisyydeksi (Monseigneur); paavi puhuttelee sinua yksistään kunnianarvoiseksi veljeksi; eikä hän saa julistaa mitään muutosta uskonkappaleissa taikka muissa kirkollisissa asetuksissa kuulustelematta sinun mielipidettäsi; sinä matkustat Roomaan, ad limina Apostolorum [apostolien rajamaille], kuten sanotaan, ja sinua vastaanotetaan Vatikaanissa samoilla arvonosoituksilla kuin hallitsijaa. Ja kuka tietää etkö sinä kerran saatuasi piispan lakin vielä tule omistamaan kardinaalinkin hattua? Mahdotonta ei liene sekään, että sinä mullistuksien kautta, jotka nykyään eivät suinkaan ole harvinaisia, kerran saat paavin tiaaran päähäsi! Olihan Urbanus IV rajasuutarin poika Troyes'ista? Ja eikö Juhani XXII ollut ensikerran nähnyt päivän valon Cahors'issa?

Rufin Capdepont hemmotteli palavassa mielikuvituksessaan noita hurjia unelmia. Kuinka monesti oli tuo hallitsijaksi luotu mies Minimien luostarin hiljaisuudessa, ajatuksissaan nuhdellut pappejansa ja toimeenpannut perinpohjaisia uudistuksia haaveksimassaan hiippakunnassa. Ja nyt niin monien lupausten jälkeen hän kuitenkin unohdettiin! Ja hänen pitkän tuskallisen elämänsä toiveet raukesivat auttamattomasti tyhjiin! Pariisissa ei siis muistettu, että hän lähestyi viidettäkymmenettä ikävuottaan. Oi, kunpa hänelle vaan annettaisiin piispansauva käteen, niin kyllä nähtäisiin mihinkä hän kelpaa! Kostaakseen hallitukselle anteeksi antamatonta velttoutta oli hän valmis tekemään mitä hyvänsä, vaikkapa kääntymään Rooman puolelle ja esiintymään yhtä kiihkoisena ultramontaanina kuin hänen ylhäisyytensä de Roquebrun.

Huolimatta ärsyttävästä itsepäisyydestä, jolla Capdepont seurasi häntä kaikkialla, oli Lormières'in piispan kumminkin onnistunut karttaa kaikkia sananvaihtoa hänen kanssaan. Hän ei ollut näkevinäänkään Capdepont'ia, vaan kulki aina arvokkaana ja totisena hänen ohitsensa. Mutta muutamat itsetiedottomat liikkeet ja kasvojen väreet ilmaisivat kumminkin että vanhuksen kärsivällisyys oli lopussa, ja ettei varovainen Ternisienkään, tuo sovinnon ja rauhan mies, enään voisi häntä hillitä.

Myrsky, joka vuosien kuluessa oli valmistautunut, puhkesi vihdoin hirvittävällä tavalla ilmi hiippakunnan Oikeuston istunnossa.

Vaikka Rufin Capdepont oli oikeuston varsinainen jäsen, ei hän tärkeiden ylijohtaja- ja professoritoimiensa tähden kumminkaan koskaan ollut käynyt sen istunnoissa. Mutta 5 p:nä Elokuuta 1865, kun käsiteltiin yhtä hyvin mitätöntä asiaa — muuan alipappi raukka oli syytetty sopimattomasta käytöksestä läänin prefektiä kohtaan — pisti hänen päähänsä yhtäkkiä tulla saapuville.

— Herra Capdepont, sanoi piispa, oikeuston varsinainen puheenjohtaja, te tulette liian myöhään, asia on tutkittu ja ratkaistu.

— Haluaisin kumminkin lausua muutaman sanan.

— Se osottaa kaunista harrastusta, mutta päätös on tehty, eikä teidän kaunopuheliaisuutenne enään mitenkään voisi auttaa suosittuanne.

— Koska en ole ollut tilaisuudessa ennen puhumaan, niin on minulla nyt täysi oikeus.

Piispa alkoi tehdä lähtöä.

— Kunniani kautta, herra Lavernède, sanoi tohtori Mical, jolla ei ollut veljensä ilkeyttä eikä älyä, tulin juuri sairaskäynneilläni ollen yliseminaariin; siellä tapasin Capdepont'in, joka käski minun kiireimmän kautta rientämään tänne.

— Ilmoittakaa sitten herra Capdepont'ille, ettei hänen ylhäisyytensä suhteen enään ole mitään peljättävänä. Luulen tämän uutisen häntä suuresti ilahuttavan.

Tohtori Mical'in astuessa portaita alas, mutisi apotti Lavernède itsekseen:

— Mikä konna se on, tuo Capdepont. Hän tahtoi tietää oliko hänen murhayrityksensä onnistunut. Voi! Tigrane, Tigrane!

Huhu tästä surullisesta tapauksesta oli levinnyt ympäri Lormières'iä, ja pian oli koko luostarikaupunki levottomana kiiruhtanut piispan palatsin edustalle. Tuo säädyllinen, hiljainen puoliääneen puhuva ihmisjoukko, anoi suosiollista lupaa päästä hänen ylhäisyytensä puheille; kaikki tahtoivat kuulla uutisia häneltä itseltään, jota he niin suuresti kunnioittivat ja rakastivat.

Mutta hänen ylhäisyytensä, joka tuskin oli hengenvaarastaan pelastunut, teki kädellään kieltävän liikkeen, ja apotti Ternisien'in täytyi pyytää luostarikaupungin aatelisia ja hurskaita poistumaan, jonka he tekivätkin yhtä äänettöminä kuin olivat saapuneetkin.

Mutta näin vähällä ei onneton kotisihteeri vielä päässyt päivän hirveistä mielenliikunnoista. Illalla kello seitsemän aikaan, auringon laskiessa, alkoi kuulua suurta melua tuomiokirkolta päin. Palatsin isoportti rämähti, samassa auki, ja pihalle tulvasi suunnaton väkijoukko. Ne olivat tehdaskaupunkilaisia, jotka raskaan päivätyön jälkeen tulivat kuulustelemaan rakkaan piispansa terveyden tilaa.

Apotti Ternisien riensi noita kelpo työmiehiä vastaan, jotka vaimoineen, lapsineen, olivat paikalle kiiruhtaneet, kun piispa äkkiä viittasi hänet pysähtymään.

— Minä panen vastalauseen tehtyä päätöstä vastaan! huusi Capdepont, julmistuneena nyrkillään jymähyttäen pöytään, niin että se oli vähällä haljeta.

Hänen ylhäisyytensä de Roquebrun, joka muutenkin oli kesäpäivän helteestä vaivaantuneena, tuli tuosta odottamattomasta loukkauksesta tulipunaiseksi.

— Herra, sanoi hän, pitkänä hengellisen elämäni aikana olen nähnyt paljon kovaluontoisia, kiittämättömiä ja epäsiveellisiä pappeja, mutta mitään tämänkaltaista en ole vielä tavannut. Olen osoittanut teille ylenmääräistä suosiota, vaan te olette sen pahaksi kääntäneet, olette tehneet siitä murha-aseen minua iskeäksenne. Ketä tulee teidän kiittää jäsenyydestänne Oikeustossa, jollei omaa piispaanne? Vaan te käytätte itseänne ikäänkuin eivät Lormières'in hiippakunnan hyvänluontoiset ihmiset olisi mitään teidän hyväksenne tehneet, menettelette niin kuin olisitte vielä törkeä ja raaka Harros'in talonpoika ja yhä paimentaisitte saastaisia eläimiä metsissä.

— Olen valmis luovuttamaan viiden vuoden palkkani yliseminaarissa hiippakunnan rahastoon, huudahti Tigrane loukkauksesta julmistuneena.

— Hiippakunnan rahastoon ei teiltä oteta mitään; mutta rangaistakseni teitä rajattomasta ylpeydestänne tuomitsen minä teidät elämään saamanne almun painon alla.

— Almu! almu!

— Nöyryyttääkö se teitä? teitä, joka olette olleet kyllin sukkela pujahtaaksenne hengelliseen säätyyn, luopumatta vähääkään alhaisista inhimillisistä intohimoistanne. Toivoisimpa vaan että hiippakuntalaiset tällä hetkellä näkisivät teidät tässä salissa, silloin he varmaan huomaisivat mihinkä määrään olette ansainneet tulla heidän rahaston hoitajakseen.

— Ehkä huomaisivat myös mihinkä määrin te olette ansainneet tulla heidän piispakseen! vastasi Capdepont uhaten kohottaen kättänsä.

Hänen ylhäisyytensä de Roquebrun seisoi äänettömänä. Hänen huulensa liikkuivat, mutta hän ei saanut sanaakaan sanotuksi. Samassa muuttuivat hänen kasvonsa sinipunaisiksi, ja hän vaipui tunnottomana tuoliinsa. Halvaus oli häntä kohdannut.

Sillä aikaa kun muut hätääntyneinä hyörivät piispan ympärillä, ja Ternisien vaikeroitsi tuskastuneena, kokoili Capdepont rauhallisesti irtonaisia papereita pulpetiltaan, taittoi ne huolellisesti kokoon ja poistui hitain askelin oikeussalista.

Mutta kun ei hänen ylhäisyytensä de Roquebrun ottanut tointuakseen, kannettiin hän piispan palatsiin ja käytiin kiireesti hakemaan lääkäriä. Apotti Lavernède juoksi ympäri kaupunkia, kolkuttaen joka ovelle. Useampia lääkäriä saapuikin pian, ja onneton kuolevainen saatiin jälleen vähän virkoamaan.

Levottomuutta kesti monet tunnit. Vihdoin viimein ilmoitti piispan kotilääkäri, tohtori Leblanc, sairaan toipuvan ja sanoi hänen varmaan parantuvan.

Tämän uutisen kuultuaan kirkastuivat apotti Ternisien'in itkusta vetiset kasvot.

Juuri hänen hellästi puristaessaan Leblanc'in kättä, hyökkäsi tohtori Mical, professori Mical'in veli ja Capdepont'in uskollinen ystävä, piispan makuuhuoneen ovelle.

Lavernède kiiruhti häntä vastaan.

— Hyvä herra, sanoi hän, hänen ylhäisyytensä on kiitollinen avuliaisuudestanne; mutta hän ei tahdo vuoteensa ääreen muita kuin kotilääkäriään, herra de Leblanc'ia.

— Näkyypä tuossa kumminkin olevan herra tohtori Barbastekin, vastasi
Mical hiukan epäilevästi.

— Se on totta, mutta hän kuuluu myöskin huonekuntaan, niinkuin herra
Leblanc.

— Mitä! tahdotteko nähdä heitä? Hän teki myöntävän liikunnon.

— Minä en suvaitse sitä! kiiruhti tohtori Leblanc sanomaan.

— Se on mahdotonta, väitti kreivi de Castagnerte, joka oli kuin kotonaan piispan palatsissa ja oli ensimäisenä sinne rientänyt.

Hänen ylhäisyytensä de Roquebrun ravisti itseään kiivaasti, ja sitten yli-inhimillisellä voimalla irroittaen kielensä halvauksen kahleista lausui hän selvin sanoin:

— He ovat minun köyhiäni; päästäkää sisään!

Suuremmoista ja liikuttavaa oli nähdä noita karkeita, kömpelöitä työmiehiä Lormières'in piispan suuressa makuuhuoneessa. Miehet seisoivat lakki kädessä, hartaan ja kunnioittavan näköisinä, vaimot polvillaan kuin kirkossa nyyhkien ja rukoillen; lapset uteliaina katsellen ympärilleen.

Piispa kohotti kätensä ja siunasi heitä,

— Sanokaapas, herra Ternisien, kysyi eräs työmies kun suuri väkijoukko hajosi Pyhän Ireneon kadulle, onko totta että Capdepont oli tähän halvauskohtaukseen syypää?

— Kas, hyvä ystävä, kuka on teille semmoista kertonut?

— Herra Leblanc'in palvelijatar oli kuullut herransa juttelevan sitä tohtorille.

— Vaimo on erehtynyt, kuumuus, yksistään kuumuus oli siihen syynä.

— Sitä parempi herra Capdepontille, sillä me emme ainakaan häntä rakasta. Tiedättekö, se on suuri narri tuo ylirovasti.

Noitten kelpo ihmisten silmissä ei hänen ylhäisyytensä de Roquebrun, eikä hänen sihteerinsä suinkaan olleet narreja.

Mutta tehtyämme tämän pitkän, henkilöimme luonteiden täydellistä tutustumista varten välttämättömän jälkikatsauksen, kiiruhtakaamme takaisin seuraamaan hänen ylhäisyyttänsä de Roquebrun'iä. Hän on juuri paluumatkalla paperitehdaskaupungista ja astuu hitain askelin yläkaupunkia kohti.

V.

Piispan puutarha.

Kääntyessään Pyhän Ireneon kadulle, jonka päässä piispan palatsi sijaitsi, riensi eräs pappi kiirein askelin häntä vastaan.

— No vihdoin löysin teidän ylhäisyytenne! sanoi hän iloisesti… Te teette varomattomasti kun lähdette kävelylle niin heikkona kuin vielä olette.

— Kas vaan, Ternisien, tahtoisitte kai pitää minua ijäti holhouksenne alaisena, vastasi vanhus ystävällisellä äänellä.

— En tahdo että kuljette yksin pitkin katuja, sanoi sihteeri todellisen rakkauden liikuttavalla käskeväisyydellä.

Ettekö tahdo?… Oh sepä kaunista, sepä kaunista!

— Tosin ovat lääkärit julistaneet teidät terveeksi…

— No, mitä te sitten?

— Mutta minä…

— Mutta te, te julma tiranni, tahtoisitte pitää minut yksityisessä vankeudessa.

— Minä rakastan teitä! mutisi apotti Ternisien, jonka koko sydän ilmeni näissä sanoissa.

— Rakas lapsi!

Hänen ylhäisyytensä de Roquebrun tarttui hänen käteensä ja niin he astuivat äänettöminä muutamia askeleita.

— Mutta sanokaa nyt, teidän ylhäisyytenne, alkoi jälleen apotti
Ternisien, sanokaa mistä te nyt tulette?

— Käytökseni on siis tutkinnon alaisena!

— Minun täytyy todellakin torua teitä, jollette ole noudattanut kyllin suurta varovaisuutta.

— Siinä tapauksessa on teidän kovasti minua toruminen; minä olen ollut julma…

— Julma!… Missä olette siis ollut, kysyi nuori pappi säikähtäen.

— Rakas lapseni, lausui piispa vakavasti, oikeus on ontuva, se kulkee kilpikonnan askelin, mutta se saapuu kuitenkin.

— Olette aivan varmaan käynyt yliseminaarissa.

— Olen tulossa sieltä.

— Ettekä ottanut minua mukaanne?

— Mitä hyötyä siitä olisi ollut? Paitsi herra Lavernède'ä vihaavat teitä kaikki siellä, ja loukkaus teitä kohtaan olisi minulle kuolemaksi.

— Epäilemättä tuo hirveä Capdepont…

— Capdepontko? voitte olla vakuutettu, että hän pysyy aina samana. Hän ei ole mikään pappi, hän on Puna-Nahka, jommoisia nuorena tapasin paljon, matkustaessani lähetyssaarnaajana Amerikassa.

— Mutta minkä tähden te sitten niin itsepintaisesti tahdotte aina tavata tuota ilkeätä ihmistä?

— Minkätähden? huudahti piispa, jonka lauhtunut viha oli samassa uudestaan sytytetty. Kysyttekö minulta minkätähden, Ternisien? Sen tähden, että samalla kun hän on huono ihminen, on hän myöskin huono pappi, jommoista en voi hiippakunnassani kärsiä; ja sentähden etten voi kauvemmin suvaita hänen tehdä pappejani kaltaisekseen; ja vihdoin senkin tähden, että olen kunniani kautta päättänyt murtaa tuon todellakin pirullisen olennon ylpeyden sekä pakottaa hänet nöyrtymään edessäni.

— Tehtävä on vaikea.

— Mistä sen tiedätte? Ensi työkseni olen palauttanut hänet virkaansa Pyhän Ireneon tuomioherrana. Oi, kirjoittakoon vaan Pariisiin, jos haluaa; olen päättänyt olla vähääkään säälimättä häntä, sillä olen jo liiaksikin saanut kärsiä hänen tähtensä. Sitä paitsi on se Jumalan tahto, että näytän valtani… Olen jo ilmoittanut tuolle kapinoitsijalle, samoin kuin muillekin opettajille, että Katolisen Opetuksen Isät ottavat yliseminaarin haltuunsa Lokakuun alusta, kun lukukausi alkaa.

— Se on kauhea vallankeikkaus, teidän ylhäisyytenne.

— Mutta en ai'o vielä siihenkään pysähtyä; olen väsymättä vainoova hänen kunnianhimoisia pyrintöjään ja estävä tavalla tai toisella niiden toteutumisen. Tiedättehän sen, että pari kuukautta sitten, kun henkeni vielä oli vaaranalaisena, levitteli Capdepont kaikkialla huhun, että hän minun jälkeeni nimitetään Lormières'in piispaksi. Tätä samaa hävytöntä peliä oli hän pitänyt edeltäjäni, herra Grandin'in kuollessa ja olipa silloin melkein onnistumaisillaan. En voi sallia saman häväistysjutun uudistuvan minun kuoltuani… ja sen ehkäiseminen riippuu nyt teistä, herra Ternisien.

— Minustako, teidän ylhäisyytenne?

— Astukaamme sisään, niin kerron teille salaisimmat aikomukseni.

Lormières'in piispan palatsi on vanhan linnan kaltainen. Korkeat sakaraharjatornit itä- ja länsipäissä kohoaa suunnaton rakennus; portaalit ovat matalat, akkunat kapeat kuin ampumareijät ja katonreunassa ammottaa eläimen kidan muotoon veistetyt vesikuurun torvet. Vaikka fasaadi antoi eteläänpäin, ei aurinko päässyt sitä valaisemaan; palatsi seisoi näet pyhän Ireneon jättiläisrakennuksen varjossa, ikuisessa puolihämärässä. Huomattava oli suuri eroavaisuus säilymisen ja värin puolesta auringon paistamain uljain tornien ja emärakennuksen rakennustaiteellisten ovi- ja ikkunakoristeiden välillä. Ylhäällä pilvien tasalla ovat kivet säilyneet teräväsärmäisinä ja pysyttäneet melkein alkuperäisen kiiltonsa; alhaalla taas kosteus alituisesti irroittaa muurista sorahiutaleita, niin ettei ainoakaan koristus ole jäänyt vahingoittumattomaksi. Täten varjo vähitellen syöpi tuota suurta mahtavata rakennusta.

Tultuaan palatsin avaraan pihaan jatkoivat hänen ylhäisyytensä de Roquebrun ja Ternisien kulkuansa rakennuksen keskellä olevata leveää, lasista pääovea kohti. Aseellinen porttivahti avasi oven ja he astuivat suureen huoneesen, joka oli täynnä kirjoja ja papereita.

Väsyneenä pitkästä kävelystään, heittäytyi piispa leveään nojatuoliin, jossa lepäsi hetkisen äänettömänä.

Herra Ternisien katseli häntä levottoman näköisenä.

"Emmeköhän piiloutuisi puutarhaan; siellä saamme olla yksin puiden suojassa, jota vastoin täällä voimme milloin tahansa tulla häirityksi."

Hyvin miettiväisenä, sanaakaan lausumatta tarjosi sihteeri käsivartensa hänelle.

He astuivat alas kuusiastuimisia portaita, ja jatkoivat kulkuaan ihanaan puutarhaan, joka ympäröi palatsin länsipuolta.

Herra Ternisien aavisti oikein: hänen ylhäisyytensä de Roquebrun'illa oli erittäin tärkeitä asioita hänelle uskottavana.

Mitä aikoi hän sanoa?

Sihteeriparka melkein vapisi, siihen määrin pelkäsi hän tulevansa riistetyksi pois tuosta onnellisesta ja rauhallisesta asemastaan, jota hän kymmenen vuoden kuluessa oli saanut nauttia arvokkaan ystävänsä rinnalla.

Uteliaana kuulemaan asian selvitystä, pyysi hän kolmasti piispaa istumaan kastanjapuiden suojaan. Mutta ikäänkuin asian ratkaiseva hetki, jota itse oli juuri halunnut, olisi nyt häntäkin pelottanut, viivytteli vanhus tahallaan, huolettomasti astellen pitkin käytäviä.

He tulivat pienen kirkkaan puron luo, joka eroitti puutarhan kaupungista.

— Vieläkö astutaan yli, teidän ylhäisyytenne, kysyi Ternisien leikillisesti.

— Ei, ei! vastasi vanhus seisahtuen.

Suurien puiden siimeksessä oli penkki. Siihen he istuutuivat.

— Rakas lapseni, sanoi piispa, tänä aamuna teidän ollessanne messuamassa tuomiokirkossa, sain minä Pariisista kirjeen, joka sisälsi erittäin ikäviä uutisia.

— Onko kenraali?…

— Ei, veljeni voi hyvin, Jumalan kiitos! Hän se juuri minulle kirjoittaakin.

— Mitä hän sitten kirjoittaa, herra piispa?

— Hän kirjoittaa että jollemme heti ryhdy asiaan, tulee tuomioherra
Capdepont varmaan piispaksi nimitettäväksi.

— Kuinka! uskallettaisiinko siten loukata pyhää Isää?

— Uskalletaan kyllä… Yhdellä hyppäyksellä olin minä yliseminaarissa. Minun täytyy saada tuo ihminen panemaan kunniansa alttiiksi, ja siinä tulee hänen liioitteleva luontonsa varmaan olemaan minulle suureksi avuksi. Eikä tämä koske teitä sen enempää kuin minuakaan, vaan se koskee kirkkoa… Olin vakavasti päättänyt ennen papin vihkiäispäivää olla mainitsematta katolisen Opetuksen Isien tulosta Lormières'iin; mutta nyt niinkuin ainakin suututti Capdepont minut suunniltani, enkä voinut olla ilmoittamatta kaikkia, jopa määräsin muutamille uudet viratkin.

— Se tulee herättämään levottomuuksia hiippakunnassa, teidän ylhäisyytenne.

— Sitä parempi! sitä juuri toivonkin. Jos kapina syntyy ja Capdepont huomataan osalliseksi, niin on hän kadotettu.

— Kapina saattaa kyllä syttyä, mutta ette te sittenkään saa vihollistanne kiinni.

— Luuletteko häntä todellakin niin taitavaksi.

— En häntä; hän on siksi liian tuittupää. Mutta yliseminaarissa löytyy muita liukkaita miehiä.

— Ketä sitten?

— Mical, teidän ylhäisyytenne, professori Mical, Capdepontin hillitsijä ja opas… Kas siinä todella terävä mies, jota teidän tulee varoa.

Piispa vaipui hetkeksi ajatuksiin ja sanoi sitten.

Capdepont ei varmaankaan tiedä olevansa niin lähellä elämän toiveittensa päämäärää. Kymmenen vuotta turhaan taisteltuaan ja ponnistettuaan hiipan saavuttamiseksi, on hän vihdoin masentunut ja vaipunut epätoivoon. Siinä syy hänen yhä kasvavaan raivoonsa… Kunpa hän edes joskus pirullisen vihansa kiihkossa matkaansaisi jonkun häväistysjutun, joka kuuluisi aina Pariisiin asti!

— Mihinkä hiippakuntaan tulisi hän sitten määrättäväksi. En minä tätä nykyä tiedä ainoatakaan avonaista.

— Kauheata on sanoakin: tänne Lormières'iin häntä aiotaan.

— Odottavatko he siis teitä kuolevaksi? huudahti Ternisien suutuksissa.

— No, enkö minä jo olekin puoleksi kuollut? Ensimmäisen halvauskohtauksen jälkeen on toinen tuleva ja sitten… hauta.

— Oi, teidän ylhäisyytenne!

— Kenraali de Roquebrun kun oli kertonut terveyden tilastani kirkollisasiain ministeriössä, oli eräs hyvinkin merkitsevä henkilö siellä kyllin sydämetön huudahtamaan: no siis vihdoinkin on paikka tiedossa Capdepontille!

— Mikä hävyttömyys!

— Veljeni antaa sitten vielä muutamia erityistietoja. Hän kirjoittaa että Pariisissa tiedetään Capdepontilta kokonaan puuttuvan taipumuksia hallinnollisiin toimiin ja että se oli juuri ollut ratkaisevana syynä siihen, ettei häntä huolimatta keisarinnan vaikuttavasta lupauksesta ja herra Jérôme Bonnardot'in lämpimistä puoltolauseista nimitetty Saint-Claude'n piispaksi. Sitä vastoin luullaan hänen kykenevän hallitsemaan Lormières'in hiippakuntaa, jossa hänellä on tukenaan tuomiokapituli kokeneine miehineen ja koko papisto, johon hän kolmenkymmenen vuoden ajalla on täysin tutustunut. Asian laita on siis se, että Capdepont tulee Lormières'in piispaksi hänen ylhäisyytensä de Roquebrunin jälkeen.

Apotti Ternisien jäi sanattomaksi. Mutta liikutettuna tarttui piispa hellästi hänen molempiin käsiinsä.

— Lapseni, sanoi hän, pyydän teiltä suurta palvelusta.

— Palvelusta, teidän ylhäisyytenne! Puhukaa, puhukaa, minä pyydän.

— Varokaa itseänne, Ternisien! Minä tunnen teidän peräti nöyrän luonteenne, ja pelkään sentähden teidän vastustavan pyyntöäni.

— Oi, isäni!…

— Tahdotteko ottaa hartioillenne piispanviran raskaan taakan?

— Minäkö piispaksi!

— Voi olla, että herra Bonnardot on antanut Capdepontille tiedon ministeriön suosiollisista aikomuksista hänen suhteensa, ja siinä tapauksessa tulee hän tietysti olemaan varoillansa. Ja muutenkin, niinkuin syystä huomautitte, voipi herra Mical kyllä saada hänet hillityksi, jos hänessä heräisi halu johonkin sopimattomaan tekoon. Hänen pikainen luonteensa ei siis voi meille enään mitään hyötyä tuottaa, vaan täytyy meidän ryhtyä johonkin toiseen keinoon saattaaksemme mahdottomaksi hänen piispan istuimelle pääsemisensä… Kuulkaapas nyt… Käydessäni virkanimitykseni jälkeen Roomassa, jonka kieli oli minulle tuntematonta, pyysin kardinaali Maffeita suosittelemaan jotain pappia, joka kykenisi minua johtamaan katsellessani ijankaikkisen kaupungin ihanuuksia. Te tulitte, ja voititte heti mieltymyksenä. Kun te sitten puhuitte palaamisesta Tivolin Fransiskaanein luokse, kerroin minä teille hiippakunnastani, ja vein kuin veinkin teidät mukanani. Mutta viisaasti kyllä ette te ole kumminkaan Italiasta lähdettyänne katkaissut yhteyttä entisten maamiestenne kanssa. Tämän yhteyden, sekä minun vaikutukseni kautta olisi helppo toimittaa Vatikaanista teidän nimityksenne Lormières'in hiippakunnan apupiispaksi minun kivulloisena ollessa. Roomassa eivät meitä siis mitkään vaikeudet kohtaa.

— Entäs Pariisissa?

— Siellä on meillä monta seikkaa vastassa: ensiksikin kulunkiarvio, toiseksi hallituksen, järkähtämätön päätös lakkauttaa apupiispain nimittämisen, ja vihdoin Pariisin ja Rooman nykyinen huono väli… Mutta kyllä nuo pikku vastukset pian voitetaan. Kenraali de Roquebrun on luonut itselleen senaatissa aseman, jonka koko painon hän laskee vaakaan. Hän lähtee Tuileries'iin, tapaa keisarin, varoittelee keisarinnaa ja voittaa ministerin puolelleen. Uskonnollisesta harrastuksesta ja ystävyydestä minua kohtaan voi hänet saada ryhtymään mihin tahansa. Hänen kauttaan tulevat he tuntemaan Capdepont'in ja teihin saavat he välittömästi tutustua. Muuten on minulla täysi syy luottaa vanhan ystäväni, Lyonin kardinaali-arkkipiispan hartaaseen myötävaikutukseen.

— Olen todellakin hämilläni teidän ylhäisyytenne hyväntahtoisuudesta, mutta rukoilen teitä sittenkin vapauttamaan minua noin pelottavasta kohtalosta. Te muistutitte minua vastikään Tivolin Fransiskaaniluostarista, jossa minut ensikerran tapasitte. Unelmani, jos sellaisesta voin puhua nykyisessä onnellisessa asemassani, ei ole päästä piispan istuimelle, vaan vetäytyä jälleen entiseen hiljaiseen tyyssijaani, niin pian kuin Herra minulta riistää sen suojelijan, jonka hän on minulle antanut. Maallisen vallan loisto, joka kiihoittaa joitakuita pappeja mielettömyyteen saakka, ei ole koskaan minua viehättävä. En ole minä sitä varten luotu, — Olenhan sanonut, poikaseni, ettei tässä ole kysymys teistä, vaan kirkosta.

— Ja luuletteko, että kirkko saisi minussa kelvollisen piispan, jommoista se välttämättömästi tarvitsee tällä kauhealla aikakaudella? Koska olen minä teille osottanut omaavani semmoisia korkeita avuja, jotka voisivat olla esimerkkinä papistolle ja koko hiippakunnalle? Mistä te tiedätte onko minussa riittävästi lujuutta johtamaan neljää- viittäsataa pappia? Ettekö te kymmenvuotisen hallituksenne aikana ole huomannut, että kapinallinen henki vallitsee kaikkialla? Vallankumous on murtaunut kirkkoonkin, eikä minussa ole miestä sen kanssa taistelemaan. Jos haluatte rohkealuonteista miestä, niin valitkaa apotti Lavernède.

— Vastaan teille Raamatun sanoilla: "Te olette heikkouskoinen".
Lavernède'ä en paljo tunne, vaan teitä minä rakastan!

— Mutta mitä pitää minun tekemän? huudahti sihteeri kauhistuneena.

— Teidän tulee antautua minun, tahi oikeimmin Jumalan johdettavaksi; hän valitsee usein heikoimman masentamaan vahvinta… "Elegit Deus ignobilia ut confundet fortia…" Enkelimäisessä vilpittömyydessänne ajattelette vaan mitä hyvää te ette piispana kykenisi aikaansaamaan, mutta unohdatte kokonaan mitä pahaa Capdepont epäilemättä siinä asemassa toimittaisi. Ajatelkaa miten olemme saaneet ahkeroida tämän onnettoman hiippakunnan tilan parantamiseksi. Luuletteko että Capdepont Lormières'in piispana tulisi antamaan vähääkään arvoa meidän työllemme. Mihinkä joutuisivat Capdepont'in hallitessa kaikki nuo munkit, jotka ovat tänne kutsutut sivistämään tasangon raakoja ja vuoristoseutujen puolivilliä asukkaita; mihinkä nuo nunnat, jotka ovat lähetetyt hiippakunnan eri osiin sairaita hoitamaan, lapsia kasvattamaan ja köyhiä auttamaan — kaikki nuo urhoolliset rukouksen ja itsensä kieltäymyksen sankarit, jotka tuottavat Jumalan siunauksen kansalleni. Oi, jos he tietäisivät, mitä te ja minä olemme tehneet tämän viheliäisen maakunnan hyväksi! Jos he tietäisivät kuinka paljon me olemme uhranneet, te yli kahdensadantuhannen, minä koko yksityisen omaisuuteni, — puoli miljoonaa, lahjoittaaksemme tälle osattomalle maalle vaivais- ja lastenkoteja, kouluja, turvalaitoksia!… Heidän täytyy saada se tietää, Ternisien; minä lähden Pariisiin sitä ilmoittamaan.

— Tekö Pariisiin, teidän ylhäisyytenne?

— Eikö asia mielestänne ansaitse sitä?

— Entäs terveytenne, joka on niin kallisarvoinen hiippakunnalle ja minulle?…

Kyyneleet olivat nousseet Ternisien'in silmiin.

— Elkää itkekö, lapseni, sanoi piispa hätääntyneenä.

— Mutta jos matka teitä väsyttäisi?…

— Se tulee tekemään minulle hyvää, jos te vaan suostutte minua seuraamaan.

— Minä seuraan teitä kaikkialle! huudahti sihteeri.

Hänen ylhäisyytensä de Roquebrun syleili häntä niin kuin isä lastaan, kauvan ja hellästi.

Äänettöminä astuivat he palatsia kohti.

VI.

Papinvihkiäiset.

Mutta papeista, jotka huolestuneen ja hätääntyneen näköisinä juoksivat milloin missäkin asioissa piispan virastossa, saattoi helposti huomata että heitä oli yllytetty hänen ylhäisyyttään de Roquebrun'ia vastaan, ja että ilmeinen kapina oli puhkeamaisillaan. Mitähän siitä tulisi, tästä myrskystä vesilasissa?

Piispa, joka oli lujasti päättänyt ylenkatseellisella tyyneydellä kohdella Capdepont'ia, pitäen sitä tehokkaimpana keinona saattaa Harros'in vuorelaista äärimmäiseen mielenkiihkoon, ei peljännyt vähääkään noita salavehkeitä, vaan piti niitä purevan pilkkanssa esineenä.

Apotti Ternisien'in mielestä, joka liikkui paljon kaupungilla, käyden milloin paronitar Thévenot'in salongissa, missä Capdepont oli ainaisen ylistyksen esineenä, milloin kreivi de Castagnerte'n luona luostarikaupungissa, jossa taas hänen ylhäisyyttänsä de Roquebrun'iä kunnioitettiin ja kiitettiin, hänen mielestään näyttivät asiat paljon uhkaavammilta.

Muutamat sattumalta kuullut sanat, eräs varsin diplomaattinen keskustelu iäkkään Clamouse'n, Pyhän Ireneon tuomiorovastin ja kapitulin vanhimman kanssa, joka myöskin viime aikoina oli liittynyt Capdepont'in puolueesen, ilmaisivat hänelle, että taistelu tulisi olemaan vakavaa laatua.

Muuten oli tuhansia huhuja liikkeellä:

"Hänen ylhäisyytensä de Roquebrun sairauden tähden kykenemättömänä hallitusta johtamaan, oli pyytänyt virkaeroa…

"Senaattori, kenraali ja kreivi de Roquebrun'in hartaasta pyynnöstä oli keisari nimittänyt Lormières'in piispan piispakunnan tuomioherraksi Saint-Denis'in keisarilliseen kapituliin…

"Hänen ylhäisyytensä de Roquebrun ottaa jäähyvästit papistoltaan papinvihkiäispäivänä, yliseminaarin kappelissa…

"Luultavana pidettiin, että Apotti Rufin Capdepont, jolle keisarinna jo kauan oli suurta huomiota osottanut, nimitettäisiin Lormières'in piispaksi…"

Tuommoinen kavala vihamielisyys masensi Apotti Ternisien'iä, ja teki hänen elämänsä tuskallisen levottomaksi. Itsestänsä selvää oli, että jos hänen ylhäisyytensä de Roquebrun olisi vähääkään saanut vihiä noista ilkeistä salaviittauksista, ei hän päätöksestään huolimatta olisi voinut pysyä rauhallisena. Ja mikä olisi ollut seuraus uudesta hyökkäyksestä tätä vanhusta vastaan, joka juuri oli halvauksestaan parantunut? Kuolema hänet varmaan korjaisi.

Kamala, hirveä ajatus heräsi äkkiä sihteerissä.

— Kuka tietää, eikö Capdepont tahallaan tahtoisi murhata piispaansa?

Kauhusta vavisten teki Ternisien ristinmerkin ja luki rukouksen.

Toukokuun 26:des aamu ennusti ihanaa päivää. Kello seitsemältä alkoi aurinko kirkkaasti valaista säteillään Barnabitein ruusukeakkunaa, jonka heijastus muodosti tulipunaisia säteitä. Ovet avautuivat toinen toisensa perästä luostarikaupungin hiljaisissa taloissa, ja sieltä täältä nähtiin mustiin puetuita vaimoja salaperäisesti pujahtavan ulos kadulle.

Mutta liike kasvoi kasvamistaan, kunnes vihdoin kahdeksan aikana oli miltei mahdotonta päästä kulkemaan Saint-Macaire'n verraten ahtaissa lehtokäytävissä, joiden perällä yliseminaarin korkeat muurit kohosivat. Tänne olivat kokoontuneet ei ainoastaan luostarikaupungin hurskaat miehet ja naiset, vaan myöskin paperitehdaskaupungista melkoinen joukko tehtaan miehiä vaimoineen, lapsineen.

"Kas! tuletteko tekin papinvihkiäisiin, te, paroni Thévenot?" huudahti kreivi de Castagnerte, huomattuaan entisen edusmiehen töykkivän tungoksessa.

— Teen samoin kuin muutkin, tulen uutisia kuulemaan… Mutta totta tosiaan ystäväni, te joka seurustelette piispan talossa, tiedätte varmaan jotakin kertoa?

— Vakuutan, herra paroni, etten tiedä mitään… Mutta mitä tiedätte te, joka olette Capdepont'in tuttavia?

— "En toden totta enempää kuin tekään."

Hetken hiljaisuus seurasi tätä keskustelua.

Eikö rouva Thévenot ole seurannut mukananne? kysyi herra de Castagnerte.

— Me olemme eksyneet toisistamme. Hän kulkee jossain Edmondin kanssa.

— Mitä arvelee paronitar asiasta?

— Hän arvelee että Rufin Capdepont'ista tulee mainio piispa, ja samaa mieltä olen minäkin. Katsokaas, se on mahtava mies, tuo pappi: minä olen häntä tunnustellut.

— Ja hän on hyvin teidät palkinnut, vastasi kreivi pisteliäästi.

Yliseminaarin, Saint-Macaire'n lehtokäytävälle antavat kappelin ovet avautuivat samassa selkoselälleen.

Syösten tunkeutui koko tuo ihmisjoukko ovesta sisään.

Minimien entisen kappelin avara laiva eli päähuone oli korkealla puuaitauksella jaettu kahteen osaan. Lormières'in uskolaiset, jotka olivat tottuneita kirkossa kävijöitä, pysähtyivät nöyrästi aitauksen ulkopuolelle ja istuutuivat hiljaa ja rykimättä pitkin tuoliriviä, jotka olivat heitä varten siihen asetetut.

Kello soi.

Vihittävät astuivat sisään, mitkä kaapuissa, mitkä valkeissa messupaidoissa ja valloittivat koko kuorin. Kaksittain astuivat he tahdikkaasti läpi kirkon määrätylle paikalleen. Etupäässä nähtiin nuoret apotit, jotka olivat tonsuroittavat, heidän jälkeensä seurasivat vastaiset minoriitimunkit, sitten tulivat ne, jotka olivat ottamaisillaan tuon peloittavan askeleen ali-diakoniarvoon, sitten diakoni kokelaat ja vihdoin papiksi pyrkivät.

He laskeutuivat polvilleen.

Kellon ääni kuului toisen kerran.

Samassa hetkessä tulvasi sakastin selko selällään olevista ovista kokonainen lauma kaiken ikäisiä ja kaiken näköisiä pappismiehiä. Siinä oli lempeitä ja lapsellisia, ankaroita ja kurttunaamaisia, tumma- ja vaaleaverisiä. Kuin mikä lauma suuntasivat he kulkunsa vasemmalle puolelle, yksinkertaisiin oppilaspenkkeihin, joihin sijoittuivat niin hyvin kuin sija myöten antoi.

Armahtakoon! mitä tuommoinen pappien tulva merkitsee? sanoi herra de
Castagnerte. Hiippakunnan papit näkyivät päättäneen kaikki saapua tänne?

— Sanoinhan teille, herra kreivi, että täällä olisi jotain erinomaista tapahtuva, virkkoi paroni Thévenot, tyytyväisenä käsiään hieroen.

— Vaijetkaa hyvät herrat, sanoi paronitar kääntyen taakseen, häiritsette rukoustani…

— Capdepont'inko edestä? kysäsi herra de Castagnerte pahansisuisesti.

Kello kajahti kolmannen kerran.

Yliseminaarin opettajat astuivat sisään; heidän takanaan, parin askeleen päässä kulki herra ylijohtaja yksin ja vakavana.

Muiden jatkaessa kulkuansa asettuakseen kauniisiin tammisiin penkkeihin, jotka sijaitsivat oikealla puolella kuorin pidennyksessä, pysähtyi apotti Capdepont pääalttarin juureen ja teki lyhyen rukouksen. Hänen ryhtinsä oli ylhäinen, harras ja juhlallinen. Tehtyään hartaan ristinmerkin meni hänkin penkkiinsä. Astuessaan papiston ohitse, joka istui taajaan sullottuna yksinkertaisissa penkeissään, nyökäytti hän tuskin huomattavasti päätään. Toiset taasen kumarsivat vastaukseksi selkäranka kaarena; mutta hän ei ollut sitä näkevinäänkään.

— Eikö hän ole kaunis! huudahti paroni Thévenot.

— Mielestäni on hän jotenkin röyhkeän näköinen, vastasi herra de
Castagnerte… Malttakaapas! lisäsi hän, kuulen vaununi tulevan.

Kreivin vaakunakilvellä koristetut, vanhanaikaiset vaunut, joita kaksi baskilaista hevosta vaivoin sai liikkumaan, pysähtyivät todella kappelin oven edustalle.

— Hänen ylhäisyytensä, huusi ovenvartija.

Pää alaspäin, kädet ristissä rinnalla, astuivat vihittävät juhlasaatossa kirkon perälle.

Muutamat papit aikoivat nousta nähtävästi lähteäkseen vastaanottamaan piispaa, mutta kun Capdepont katsoa tuijotti heihin, eivät he uskaltaneet yrittää askeltakaan, vaan istuutuivat hämillään jälleen paikoilleen.

Sillä aikaa oli hänen ylhäisyytensä de Roquebrun astunut alas vaunuista ja, kahden varapiispan sekä kotisihteerinsä seurassa, jäänyt kirkon kynnykselle odottamaan, että yliseminaarin ylijohtaja tavan mukaan tulisi tarjoomaan hänelle vihkivettä; mutta ei kukaan liikahtanut. Suuttuneena moisesta verrattomasta häveliäisyyden puutteesta, lähti apotti Lavernède rohkeasti penkistään.

— Hyvät herrat, sanoi hän, lähestyen pappia, joita Capdepont oli katseillaan lumonnut, me olemme pappeja, ja virkamme puolesta tulee meidän osoittaa kunnioitusta piispaamme kohtaan. Minä astun etupäässä. Tulkaa!

Tottuneina kuuliaisuuteen noudattivat papit paikalla kehoitusta ja seurasivat pyhää kaunopuheliaisuuden professoria hänen kintereillään.

Apotti Mical'in pieni vilkkuva silmä oli syrjästäpäin seurannut asiain menoa. Kauhistuneena mokomasta häväistyksestä, ja peläten hälinää syntyvän itse kappelissa, — sillä piispan kärsivällisyyteen ei suinkaan ollut luottaminen, — työnsi hän väkisten Capdepont'in ulos penkistä; mutta ennenkuin he ehtivät vihkivesimaljan luo, oli hänen ylhäisyytensä kaikeksi onnettomuudeksi jo ehtinyt aloittaa Veni Creator'in laulamisen, ja juhla-saatto kulki kahdessa rivissä kuoria kohti.

Juhlamenot toimitettiin yhteen menoon toinen toisensa perästä.

Tämä kiirehtiminen oudostutti papistoa, mutta erittäinkin hämmästytti se uskovaisia, jotka olivat tottuneet näissä tiloissa kuulemaan piispan lausuvan onnentoivotus- ja kehoitus-sanoja nuorille tonsuroittuille. — No, hän puhuu varmaankin tuleville ali-diakooneille…

Hänen ylhäisyytensä de Roquebrun toimitti alempain arvoluokkain vihkimisen katsahtamatta kertaakaan ylös messukirjasta, jota hän piti edessään avattuna, ja kun ali-diakoonit, jotka koko elämäkseen olivat sitoutumaisillaan hengelliseen säätyyn, sykkivin sydämmin ja vesissä silmin odottivat lohdutuksen sanaa, huusi hän vaan lyhyesti alttarin asteelta: "Huc accedite! Tulkaa tänne!"

Loukkaantuneena siitä solvauksesta, joka hänelle kappelin ovella tehtiin, tahtoi hän nähtävästi kiireimmän kautta saattaa juhlamenot loppuun. Mutta ei hurskainkaan mies voi pitää mieltänsä alati tyyneenä, ja ne katseet, joilla hän tuon tuostakin tarkasteli pappijoukkoa vasemmalla puolen kuoria, osottivat selvästi että heidän tavattoman lukuisa läsnäolonsa oli häntä loukannut.

— Oliko tämä salavehkeiden aikaansaama? Mitä he häneltä tahtoivat?

Kaksi kertaa heräsi hänessä vastustamaton halu keskellä toimitusta kysyä yliseminaarin ylijohtajalta mitä tämä pappien paljous merkitsi. Ja mitä! melkein rampaantunut Clamouse vanhuskin, jota ei pitkiin aikoihin oltu virkatoimissaan nähty, oli nyt tänne saakka kömpinyt! Tämä oli uskomatonta.

Mutta apotti Ternisien, joka seisoi hänen ylhäisyytensä de Roquebrun'in oikealla puolella, rauhoitti, pidätti ja hallitsi häntä.

— Katsokaa Kristusta tuolla alttarilla, hän on valmiina uhrautumaan meidän edestämme, kuiskasi pyhä pappi hänen korvaansa, kärsikäämme samoin kuin hänkin on kärsinyt…

Ja vielä hän lisäsi:

— Ajatelkaa terveyttänne, teidän ylhäisyytenne, terveyttänne!…
Muistakaahan toki että meidän on huomenna matkustaminen Pariisiin…

Piispa hymyili hilliten vihaansa, järkevästi malttaen mieltänsä.

Vihkiäisten päätyttyä astui hänen ylhäisyytensä de Roquebrun varapiispain, kotisihteerinsä ja apotti Lavernède'n jälestä sakastiin. Siellä puki hän kiireesti piispalliset kunniamerkit päähänsä.

— Minä riennän jouduttamaan vaunuja, teidän ylhäisyytenne, sanoi apotti Ternisien.

— Vaunuja! ei vielä. Tapa vaatii, että minä vihkiäispäivänä määrään muutamia virkoja vasta vihityille papeille. Minkä tähden en noudattaisi vanhaa tapaa? Luuletteko minun pelkäävän tuota pappisjoukkoa, joka on käskemättäni tänne kokoontunut? Sitä paitsi olen minä luvannut tänä päivänä ilmoittaa paikat niille opettajille, jotka eivät viimein saaneet sitä tietää.

— Eiköhän teidän ylhäisyytenne voisi vähän odottaa? rohkeni apotti
Lavernède kysyä.

— Odottaako että papisto asettaa jalkansa rinnalleni ja tukahuttaa minut, vai mitä? Herra Lavernède, te tiedätte paremmin kuin minä, että tässä on taistelu elämästä ja kuolemasta. Hirveätä on tosin ajatella, että tuommoinen kamala ottelu on tapahtuva tässä pyhässä paikassa, Jumalan läheisyydessä. Taidanko minä peräytyä?… Kiitostoimituksen jälkeen kokoontukoot kaikki luentosaliin. Ilmoittakaa se heille, olkaa niin hyvä.

— Teidän ylhäisyytenne, mitä aiottekaan! soperti sihteeri.

— Lapseni, ei ole helppoa olla piispana, mutta kun Jumala meidät siksi on valinnut, täytyy meidän kunnialla täyttää velvollisuutemme loppuun saakka.

Hän lankesi polvilleen rukous-istuimelle. Muut poistuivat kunnioitusta täynnä.

VII.

Pimeyden ruhtinas.

Sillä aikaa kun hänen ylhäisyytensä de Roquebrun luki rukousta, jonka piispan yhtä hyvin kuin yksinkertaisen papin tulee tehdä messun jälkeen, kulki Capdepont yliseminaarin opettajien ja vihkiäisiin kokoontuneen papiston etunenässä luentosalia kohti. Suurella melulla ja melkein toisiaan työkkien koittivat he kukin anastaa sijan Minimien kuoripenkeissä.

— Hyvä herrat, huusi Capdepont nousten apotti-istuimen toiselle portaalle, kunnioittakaa arvojärjestystä: herroilla tuomiorovasteilla yksistään on oikeus istuutua kuoripenkkeihin; muut asettukoot takapenkkeihin.

Ylijohtaja oli puhunut, ja papit luopuivat paikoistaan, jotka he olivat oikeudettomasti itselleen omistaneet.

— Hyvät herrat, sanoi Capdepont, koittaen hillitä ääntään, joka kumminkin vasten hänen tahtoaan vihasta värähteli, en ole ensinkään tyytyväinen teidän käytökseenne kappelissa.

Herra arkkipappi Clamouse'lla, joka sekä tietonsa että kykynsä puolesta on muita hiippakunnan pappeja etevämpi, on teidän kaikkien vahvistama kirjoitus, jossa ilmoitetaan piispalle tyytymättömyytemme sitä omituista tapaa vastaan, jolla hän papistoansa kohtelee. Oletteko te unohtaneet, että munkit sirkkasateen tavalla ovat levinneet pitäjiimme ja että Katolisen Opetuksen isät tulevat täältä karkoittamaan entiset, uskolliset ja hyvät opettajanne? Jos olette sen unohtaneet, mitä merkitsee silloin teidän läsnäolonne täällä? Jos taasen sen muistatte, kuinka on selitettävä se seikka, että te apotti Lavernède'n käskystä, jota piispan julkinen suosio on saattanut laiminlyömään velvollisuuksiaan ylijohtajaa kohtaan, läksitte vastaanottamaan sitä samaa miestä, jota te tänä aamuna ennen vihkiäisiä uhkasitte polkea jalkojenne alle, ja jolle päätitte antaa aika läksytyksen? Hänen ylhäisyytensä de Roquebrun'in olisi heti kappeliin astuttuaan pitänyt saada tietää, että papisto on eroamaisillaan hänestä, sekä että me, valtiollista kieltä käyttääksemme, jos hän tekee vallankeikauksen, olemme valmiit kapinaan.

— Hän on sen tietävä, keskeytti Clamouse käheällä äänellään.

— Niin, niin, hän on sen tietävä, huusivat he kaikki yhteen ääneen nyrkkiään puiden.

— Mutta ajatelkaa sitäpaitse, että me olemme kaikki yhtä syylliset piispamme silmissä. Ellemme tuntisi piispan tulista luonnetta, riittäisi hänen sanattomuutensa vihkiäismenojen aikana todistamaan niitä kostontuumia, jotka hänen mielessään liikkuvat. Ei siis minkäänlaista heikkoutta, kun hän tulee. Sen sijaan että alistutte hänen ikeensä alle, kohottautukaa arvossanne ja mahtavuudessanne. Ja mitäpä voitaisiin teitä vastaan tehdä? Ei niin mitään. Yksityinen pappi, joka kapinoitsee — olkoonpa vääryyttäkin vastaan — voi tulla pannaan julistetuksi, mutta kahdelle sadalle papille ei niin tehdä. Jos te vaan pysytte lujina, tulee hänen ylhäisyytensä de Roquebrun tämän ankaran vastalauseen johdosta luopumaan hiippakunnastaan, ja jos taivas meitä suosii, on se lähettävä meille sen, joka kaikki korvaa.

— Luottakaa meihin herra ylijohtaja! huusivat kaikki papit yhteen ääneen.

Luentosalin ovi aukeni ja raosta pilkisteli apotti Mical'in ilkeä naama.

— Hiljaa! kuiskasi hän, piispa tulee!

Se, joka ei ole ollut tilaisuudessa pappeihin tutustumaan, luulisi varmaan tämmöisen vihanpurkauksen jälkeen, Lormières'in kapinallisen papiston, hätääntyneenä, taikka jonkinmoisella arastelevalla kylmäkiskoisuudella vastaan ottaneen piispansa. Ei sinne päinkään. Kun papit näkivät hänen ylhäisyytensä de Roquebrun'in, suorenivat rypyt heidän kasvoissaan jonkinlaisesta lumouksesta, ja nöyrä, ulkokullattu palvelijan hymy kirkasti useimpien muodot.

Kummallista on, ettei Rufin Capdepont, jolle historiallisten tutkimusten olisi pitänyt opettaa ihmistuntemusta, ennen tätä jumalatonta, kapinallista yritystään laillista oikeutta vastaan, tullut ajatelluksi että vapauden käyttämiseen vaaditaan harjaantumista ja ettei orjan tavoista päästä sillä, että nimi kirjoitetaan paperille. Mutta nyt, kuten aina, kun asia koski häntä itseään, menetteli hän intohimon sokaisemana. Hänen alkuperäinen talonpoikais-luonteensa turmeli kaikki hänen suurenmoiset, rohkeat suunnitelmansa.

Hänen ylhäisyytensä de Roquebrun kulki kotisihteerinsä taluttamana ja astui apotti-istuimen portaita ylös. Pitkälliset vihkiäismenot olivat luultavasti väsyttäneet häntä, koska hän jäi liikkumattomana ja raukeana paikalleen istumaan.

Vanha apotti Clamouse, jolle Rufin Capdepont oli iskenyt silmää, nousi vaivaloisesti paikaltaan ja kulki Mical'in taluttamana keskelle salia.

— Teidän ylhäisyytenne, sanoi hän huohottaen, suvaitsetteko minun lausua muutaman sanan?

— Tehkää hyvin, herra arkkipappi.

Herra Clamouse yski, asetteli lasisilmiään koukkuiselle tupakkitahraiselle nenälleen, ja aukaisten suurta paperikäärettään lukea soperteli:

— Teidän ylhäisyytenne, hiippakuntamme papisto kärsii sanomattomasti veljeskuntien päiväpäivältä enenevästä sorrosta…

Piispa nousi äkkiä ylös.

— Malttakaa! hyvä herra. Te ette puhu, vaan luette minulle näen mä.

— Niin tietysti; änkytti arkkipappi hämmästyneenä.

— Ja mikä se oikeuttaa teitä antamaan nuhteita piispallenne.

— Mutta, teidän ylhäisyytenne…

— Kirkkokuri-säännöt vaiko kirkkolaki? Muistaakseni Thomassin päinvastoin kieltää kaikki tuonlaiset sopimattomat julistukset.

— Tämä olisi ainoastaan anomuskirja veljeskuntalaisten suhteen…

— En tahdo sitä kuulla. Jos teillä on jotain muistutettavaa hallinnollisia toimenpiteitäni vastaan, niin vaivatkaa itseänne asuntooni. Olenhan teitä siellä satoja kertoja vastaanottanut. Olenko koskaan kieltänyt tunnustustani teidän pitkästä palveluksestanne, jonka monesti olen vetänyt esimerkiksi nuorille oppilaille? Aina siitä saakka kun Lormières'in piispan-istuimelle tulin, ovat oveni olleet avoinna, ei ainoastaan teille, herra, vaan kaikille papeilleni, alhaisimmasta korkeimpaan asti. Jos täällä on yhtäkään, jota koskaan olen kieltäytynyt vastaan ottamasta, niin nouskoon ja syyttäköön minua.

— Olen kovin pahoillani, teidän ylhäisyytenne, sopersi herra Clamouse vavisten, suokaa minulle anteeksi…

— Te olette synnistänne päästetty, herra arkkipappi. Vaeltaessanne tänne asti kotoanne, josta ei teidän kivuloisuutenne tähden olisi pitänyt liikahtaa, ette arvatakseni itsekään oikein tietänyt mitä teidän oli täällä tekeminen. Mutta eräs toinen sen sijaan tiesi sen. Piispalle oli annettava kova isku ja tätä antamaan oli valittu hiippakunnan arvokkain pappi. Ajatelkaapas! Herra arkkipappi nuhtelee hänen ylhäisyyttään de Roquebrun'ia lukuisan papiston läsnäollessa. Mikä suuremmoinen ja kaunis näytelmä! Mutta onneksi valvoo Jumala niiden ylitse, joiden käsiin hän on asettanut kirkon johdon, huolimatta heidän vioistaan, puutteellisuuksistaan ja ansaitsemattomuudestaan. Hän ei ole sallinut että tämä saatanallinen yritys, johon teidät on tietämättänne sekoitettu, teidän välityksenne kautta onnistuisi.

Jumala säälii teidän korkeata ikäänne, jonka olette uhranneet hyviin töihin ja hänen nimensä kunnioittamiseen; hän on itse riistänyt teidät viettelijän käsistä.

Pienet kirkkaat kyynelhelmet vierähtivät vanhan arkkipapin kuihtuneille poskille. Hän astui piispanistuimen juurelle ja sanaakaan sanomatta laskeutui hän polvilleen ensimmäiselle portaalle.

Hänen ylhäisyytensä de Roquebrun astui hänen luokseen ja koetti nostaa hänet seisomaan.

— Ei, ei! mutisi herra Clamouse, siunatkaa minua teidän ylhäisyytenne, siunatkaa minua, minä olen tehnyt syntiä.

Piispa kohotti juhlallisesti kätensä.

Arkkipapin noustessa ylös, seisoi hänen ylhäisyytensä de Roquebrun vielä hänen edessään liikutettuna katsellen häntä.

Äkkiä, jalomielisten tunteiden valtaamina, heittäytyivät vanhukset toistensa syliin ja suutelivat toisiansa hellästi.

Vavistus valtasi läsnäolijat. Useilta haaroilta kuului tukahdettuja itkun nyyhkytyksiä. Apotti Mical'in kasvot vääntyivät irviin. Mutta apotti Capdepont jäykistyi. Hän seisoi paikallaan kylmänä ja liikkumattomana kuin kuvapatsas.

Piispa palasi istuimelleen, hänen kasvoistaan loisti autuaallinen ilo.

— Herra arkkipappi, sanoi hän syvästi liikutettuna, tämän päivän, joka uhattiin tehdä minulle niin surulliseksi, olette te tehneet hallitusaikani onnellisimmaksi päiväksi. Teitä syleillessäni tuntui kuin olisin syleillyt koko hiippakuntaani, ja se saattoi minut vapisemaan ilosta!… Jumalani, sanoi hän, vuodattaen kyyneleitä hänkin, sanokaa, mitä minun pitää tekemän, että minua rakastettaisiin? On niin ihanata olla rakastettuna!…

— Teitä rakastetaan, teidän ylhäisyytenne, teitä rakastetaan! huusivat kaikki läsnäolijat vastustamattoman liikutuksen valtaamina.

— Tulkaa kaikki luokseni asuntooni; sanokaa minulle vikani ja erehdykseni, joihinka mahdollisesti olen ollut syypää, ja vastedes tulemme elämään yhtenä ainoana perheenä…

— Me tulemme, me tulemme kaikki!

— Minä tahdon olla kuolemaani asti lapsilleni uskollisena isänä, jatkoi piispa, ikäänkuin paljastaen rakkautta janoovan sydämensä. En aijo veljeskunta-kysymyksessäkään olla taipumaton ratkaisemaan asiaa teidän eduksenne, jos vaan voitte todeksi näyttää että heidän täällä olonsa jollakin tavalla papistoani vahingoittaa. Mutta minkä tähden olen heitä tänne kutsunut, ja minkätähden asettanut heidät vuoristomme kaukaisimpiin seutuihin, jollei juuri sentähden, että he auttaisivat pappiani saarnatoimessa, lasten opetuksessa y.m. kirkollisissa tehtävissä. Enhän ole tahtonut teille vihollisia hankkia, vaan uskollisia ystäviä, jotka ovat valmiit minä hetkenä hyvänsä auttamaan teitä kaikissa pyhän uskontomme toimissa. Seurakunnan papisto on epäilemättä osottanut suurta intoa ja harrastusta, mutta monta paikkakuntaa on kumminkin olemassa, joissa eivät heidän voimansa olisi yksin riittäneet. Tahdotteko esimerkin? Harros'issa, etevän apotti Capdepont'in kotipaikassa on jumalallinen siemen monien vuosien kuluessa pudonnut kalliolle. Maristit saapuivat sinne kuokkivat hedelmättömän maan ja kantavat siitä nyt runsaan sadon, messis multa. Ja pappeina pitäisi meidän toki muistaa, että uskonnollisissa yhteiskunnisssa on helpointa toimittaa pyhien kirkolliskokousten säätämiä harjoituksia ja siten saavuttaa kristillistä täydellisyyttä…

Hänen ylhäisyytensä de Roquebrun huoahti hetkisen.

Apotti Ternisien kumartui piispan puoleen ja vaihdettuansa pari sanaa hänen kanssaan, lausui kotisihteeri:

— Herrat, vihittävät, jotka juurikaan olette vastaan ottaneet pappisarvon, hänen ylhäisyytensä tarvitsee hetken lepoa, ja käskee minua luettelemaan virat, jotka hän on suvainnut teille määrätä.

Hän luki ääneen pitkän luettelon. Tuskin oi hän ehtinyt lopettaa, kun piispa päättäväisen voimakkaana nousi ja sanoi:

"Aikomukseni oli tänäpäivänä määrätä uusia virkoja muutamille seminaarin opettajista, mutta äskeisen tapahtuman jälkeen olen minä joutunut epäilevälle kannalle. Koska mielet täällä ovat lauhtuneet, niin teen ehkä minäkin paraiten rikkoessani välipuheen Katolisen Opetuksen isien kanssa?"

Ja kääntyen äkkiä apotti Capdepont'in puoleen, kysyi hän:

"Mitä arvelette te tästä peruutuksesta, herra ylijohtaja?"

— Arvelen, että jos sopimus kerran on tehty, niin on se myöskin pidettävä.

— Mutta jos asia ei ole ollut lopullisesti ratkaistu?

— Siinä tapauksessa olette te vapaa Katolisen Opetuksen Isiin nähden, mutta ette meidän, tämän laitoksen opettajien suhteen.

— Minkätähden en?

— Olettehan te määrännyt paikat herra Mical'ille, herra Turlot'ille ja herra Lavernède'ile. Ja ettekö ole käskenyt minua lähtemään paikkaani pyhän Ireneon kapituliin?

— Eikö teitä siis haluttaisi jäädä opettajatoimeenne yliseminaariin?

Itse erottaessanne minut virastani, oli teillä varmaan päteviä syitä siihen…

— Mutta jospa nyt mielisin pidättää teidät siinä toimessa, jota olette niin kauvan hoitaneet.

— Ikäväkseni pitäisin itseni silloin pakoitettuna kieltäytymään siitä suosiosta.

— Sepä on omituinen päätös: kun piispanne ottaa kaksi askelta lähestyäkseen teitä, kieltäydytte te ottamasta yhtäkään lähestyäksenne häntä?

— Minä kunnioitan piispaani. Siinä oli tarpeeksi suosionosotusta.

Hänen ylhäisyytensä de Roquebrun oli vielä kerran yrittänyt koskettamaan tuota taipumatonta luonnetta: se oli kivenkova ja jääkylmä.

No, herra Capdepont!… No, herra ylijohtaja!… huusivat kaikki läsnäolevat, yksimielisesti kehoittaen häntä myöntymään.

— Mitä te muut minusta tahdotte, huusi tuo julmistunut mies ja kohottautuen koko pituudelleen loi ylpeän ja halveksivan katseen ympärillä seisoviin.

Beati pacifici [autuaat ovat rauhan tekijät], herra ylijohtaja, lausui vanha Clamouse.

Beati pauperes spiritu [autuaat ovat hengellisesti vaivaiset], herra arkkipappi! vastasi Capdepont, valmiina vaikka mihinkä.

— Hyvät herrat, sanoi piispa, taistellen vihaa vasaan, joka uudelleen alkoi hänen suonissaan kiehua, suurin rangaistus minkä Jumala langetti pimeyden ruhtinaan päälle, oli pyhän Therese'n sanojen mukaan se, että hän kielsi häntä rakastamasta.

— Teidän ylhäisyytenne!… huudahti Capdepont säihkyvin silmin.

Piispa kohotti kätensä, ikäänkuin pahaa henkeä manataksensa poistui sanaakaan sanomatta luentosalista. Kaikki papit, alipapit ja kirkkoherrat seurasivat juhlasaatossa hänen ylhäisyyttään de Roquebrun'ia.

Apotti Capdepont ja apotti Mical olivat ainoat, jotka eivät astuneet hänen jälessään Minimien luostarin avaria käytäviä. Liikkumattomina, ikäänkuin kivettyneinä jäivät he penkkeihinsä.

— Meille on tapahtunut petoskauppa! sanoi Mical vihdoin toinnuttuaan hämmennyksestä.

— Houkkia! pelkureita! huusi Capdepont epätoivoisesti… Oi! jospa minä kerran pääsisin heidän piispakseen…

— Kostaisit tietysti, eikö niin?

— Tule, mennään ulos… Minä tukehdun!…

— Ja he läksivät puistoon hengittämään raitista ilmaa jalavien siimeksessä.

VIII.

Pyhänhengen messu.

Ennen lähtöänsä yliseminaarista, missä heidän toimensa nyt oli lopullisesti päättynyt, tekivät herrat opettajat keskenään sopimuksen viettää pyhänhengen messua. Tämä laulumessu, johonka kutsuttaisiin kaikki heidän liittolaisensa Lormières'istä ja hiippakunnasta, tulisi olemaan viimeinen mielenosotus piispallisen esivallan toimia vastaan.

Paitsi herra Lavernèd'eä, joka heti seuraavana päivänä papinvihkiäisten jälkeen oli kaikessa hiljaisuudessa lähtenyt liikkeelle astuakseen vankilan saarnaajan virkaan, olivat kaikki opettajat saapuneet tähän salaperäiseen kokoukseen. He huusivat ja korottivat jokainen äänensä piispaa vastaan, joka oli pari päivää sitten lähtenyt Lyon'iin apotti Ternisien'in kanssa, ja yksimielisesti päätettiin ennen eroamista yhteisessä hartaushetkessä rukouksella kääntyä pyhänhengen puoleen.

Neljäntenä päivänä Heinäkuuta, viikko papinvihkiäisten jälkeen, kello kymmenen aikaan aamulla, tulisi apotti Rufin Capdepont'in astua alttarin eteen, jonne häntä seurasivat, juhlamenojen prameutta lisätäkseen, apotit Mical ja Turlot, toinen diakonin ja toinen ali-diakonin puvussa.

Samana päivänä kun piispan loukkaamista varten taitavasti harkittu jäähyväisjuhla oli vietettävä, tapasi apotti Capdepont, juuri yhtymäisillään kokoontuneihin virkaveljiin, parooni Thévenot'in luentosalin ovella.

— Mikäs nyt? kysyi tuomioherra jyrkästi.

— Hänen ylhäisyytensä de Roquebrun, ei olekaan Lyon'issa.

— Missäs sitten?

— Pariisissa, ja on jo siellä ollut neljä päivää.

— Pariisissako?

— Sain sen juuri tietää kreivi de Castagnerteltä. Niin lujatahtoinen ja voimakas mies kuin apotti Capdepont olikin, saattoi tämä odottamaton uutinen hänet hämmästyksestä horjumaan ja hänen täytyi nojautua parooni Thévenot'in ja apotti Mical'in käsivarsiin. Hän saatettiin asuntoonsa.

— Minua vastustaakseen on hän lähtenyt Pariisiin, minua vastustaakseen! huusi hän kiihkoisasti, intohimoisten varmalla aavistuksella.

Ja kun minä ajattelen, että minä huvittelen itseäni toimeenpanemalla turhanpäiväisiä kiusantekoja samalla aikaa kuin hän toimii tosityössä! Kuinka surkeata!…

Hän käänsi äkkiä äkäiset kasvonsa apotti Mical'iin.

— Kas siinä seuraus sinun neuvoistasi, sinä, joka aina olet niin varovainen. Koska lopetat antamasta minulle neuvoja ja koska aijot minun suureksi ilokseni lakata sekaantumasta asioihini, jotka eivät sinuun kuulu. Jollen olisi sinua kuunnellut, olisin nyt ollut Pariisissa jo kahdeksatta päivää ja kukaties kuinka paljon toimittanut! Mutta ei; juuri silloin kuin etuni olisivat vaatineet minut sinne lähtemään, otin heikkoudessani vielä kerran kuullakseni sinun neuvojasi ja sotkeutuneena hienon hienoihin mietteihisi minä tietysti jäin tänne. Nyt näet, mitenkä minun on käynyt. Piispa de Roquebrun on jo tavannut veljensä kenraalin, he ovat käyneet yhdessä Tuilleriesissä… Ja Jumala ties mitä kaikkea he ovat minusta puhuneet keisarille, ja erittäinkin keisarinnalle!

Hän astui apotti Mical'ia kohti ja tarttui häneen kiinni, taivuttaen heikkoa miestä käsissään kuin ruokoa.

— Varo itseäsi! huusi hän tuijottaen häneen palavilla katseillaan.

Herra Thévenot meni säikähtyneenä väliin. Mutta apotti Mical väisteli kädellään ja mutisi:

— Elkää pelätkö, herra parooni; ei hän minua tapa.

— Minkätähden en sinua tappaisi sitten? huusi Capdepont, joka tajuntansa menettäneenä antoi peittämättä ilkeän luontonsa tulla ilmi.

— Sentähden että tahdot tulla piispaksi, sekä että, jos minut surmaat, maalliset jäännökseni voisivat tuottaa sinulle hankaluutta.

Apotti Capdepont ei osannut vastata, vaan nauroi väkinäistä naurua, joka muutti hänen muotonsa kauhistuttavan näköiseksi. Herra Thévenot katseli häntä levottomalla uteliaisuudella; hän luuli hänen tulleen hulluksi ja hiipi hiljaa tiehensä.

Julma pappi, joka oli kokonaan synkkiin ajatuksiinsa vaipuneena, ei huomannut paroonin poistumista. Terävä leuka käden nojassa, istui hän ja mietti.

Äkkiä kavahti hän pystyyn. Hänen katseessaan oli omituinen loiste, joka teki hänet mielipuolen näköiseksi. Hän kulki kaksi kertaa lattian poikki… pysähtyi… ja jäi taas seisomaan suorana ja liikkumattomana kuin patsas. Kasvojen piirteet, joihin hänen luja tahtonsa oli saanut istutetuksi ankaran rauhallisuuden leiman, papillisen arvon mukaisen, olivat nyt sielun tuskissa vääntyneet ja muuttaneet kokonaan hänen muotonsa. Laaja otsansa, jossa voimakas ajatus kuvastui, oli omituisesti kurttuihin vetäytynyt, täynnä ryppyjä, kuoppia ja juovia. Capdepont'in pää, tuo ihmissielun taivaallinen asunto, näytti hänen kärsiessään hurjan kunniahimon tuskia, ikään kuin kauhean maanjäristyksen jälkiä.

— Vaikka hyvin tunsin ystävällisen suhteen piispan ja Lyon'in arkkipiispan välillä, sanoi hän hitaasti, ikäänkuin itsekseen puhuen, syntyi minulla sentään heti kohta kuultuani hänen sinne lähteneen, pahoja aavistuksia. Tuommoisen taudin jälkeen, josta hän tuskin hengissä pääsi, tuntui tämä matka hyvin oudolta… Mutta kaikki on nyt selvinnyt: piispa on lähtenyt Pariisiin, mutta sen sijaan että hän olisi matkustanut Bordeauxin tietä, on hän kulkenut Lyon'in kautta, siinä kaikki… Mutta minkätähden ilmoitti tuo pikku apotti Ternisien varapiispalle, jolla oli välttämätöntä tietää piispan olopaikka, matkan tarkoittavan ainoastaan Lyon'ia?

— Eivätkö he ole pysähtyneet Lyon'iin? keskeytti apotti Mical.

— Entäs sitten! Matkan päämäärä oli kumminkin Pariisi… Apotti Ternisien on tutkinut diplomatiaa Roomassa, joka on tämän varsin vähäisessä määrässä kristillisen mutta perin katolisen tieteen mestarien kotipaikka; apotti Ternisien on vetänyt meitä nenästä. Hän ei ole valehdellut, oho, vielä mitä; mutta hän ei ole sanonut totuutta… Mical, minä en kärsi tuota pientä itaalialaista, kokonaan sokeria ja hunajaa kun on. Pariisissa ollessani tapasin paljon pappia, jotka olivat kauan aikaa oleskelleet Alppien toisella puolella; ja totta tosiaan en tuntenut yhtäkään, johonka ei Machiavellin henki olisi tehnyt vaikutustaan. Machiavelli, se on koko Itaalia, ja tämä on Ternisien'iinkin leimansa painanut.

— No, mihinkä toimiin aijot ryhtyä?

— Se on hyvin yksinkertaista: lähden Pariisiin tänä iltana.

— Mitä tuhmuuksia?

— Niin todellakin, se sinulle kuoleman toisi…

— Kunniani kautta: sinulla on taaskin joku naurettava neuvo minulle annettavana.

— Älä sitä pelkää, vastasi Mical kylmästi… Sillä aikaa kun sinä matkustat Pariisiin, lähden minä uuteen virkaani Bastide-sur-Mont'iin. Minä voin kernaasti luopua vaatimuksistani varapiispan viran suhteen, koska sinä luovut piispanistuimesta.

Hän astui vakavasti ovea kohti ja oli juuri avaamaisillaan sen, kun Rufin Capdepont äkillisen säikähdyksen valtaamana riensi hänen eteensä ja lukitsi oven avaimella.

— Selitä tarkoituksesi… Nähdäänpä, etkö selitä?

— Mitä hyötyä siitä olisi?… Mieluummin lähden tieheni.

— Sinä et lähde täältä, ennenkuin olen nähnyt ajatuksesi läpi.

— Tahdotko sen siis välttämättömästi tietää?

— Minä vaadin sen.

— No hyvä, jos apotti Ternisien on liiaksi valtioviisas, niin puuttuu se ominaisuus sinulta kokonaan. Minun neuvoni, joita sinä säälimättömästi olet soimannut, ovat tehneet sinut yliseminaarin ylijohtajaksi, varapiispaksi ja selväksi piispan ehdokkaaksikin; ne ovat tekevät sinut myöskin piispaksi, jos niitä loppuun asti seuraat. Sanon sen pikemmin surkutellen kuin ylpeillen, että ei sitä tiedä miksi olisit ilman minua tullut. Kuka tietää jollet sinä kiivaudellasi, väkivaltaisella käytökselläsi ja kaikilla hullutuksilla, joista minä olen sinua estänyt, olisi hankkinut itsellesi virkaeron vieläpä pannaan julistuksenkin!

— Kylläksi! kylläksi!

— Olisin minäkin oikeutettu vaatimaan sinulta jonkinmoista kiitollisuutta kaikesta siitä taitavuudesta, jolla olen pelastanut sinut heikkoina hetkinäsi. Mutta sinä olit järjen puolesta minua etevämpi, minä ihailin sinua; sinä olit ystäväni, minä ylpeilin sinusta, minä rakastin sinua!…

Apotti Mical pysähtyi. Hän ei kyennyt liikutukseltaan jatkamaan.

Rufin Capdepont peräytyi, hänen syvä luontonsa oli saanut iskun. Hän astui ystävänsä luo, ja tämä kova ihminen, jossa hillitsemättömät himot olivat kuivanneet tunteiden lähteen, joutui hetkellisen liikutuksen valtaan.

"Mical, sanoi hän vapisevalla äänellä, minä olen monasti tehnyt vääryyttä sinua kohtaan; anna minulle anteeksi."

He syleilivät toisiaan veljellisesti.

Kuivattuaan kyyneleensä istuutuivat papit vieretysten sohvalle.

— Kuuleppas nyt, sanoi tuomioherra liehakoivalla äänellä, yhäti intohimonsa valtaamana, mihinkä neuvot minut ryhtymään?

— Sinun täytyy jäädä Lormières'iin… Otaksukaamme että piispa, niinkuin hyvin luultavaa onkin, tuon vaarallisen tautikohtauksen jälkeen on lähtenyt Pariisiin lepäämään ja voimistumaan perheensä keskuudessa, silloin olisi sinun matkasi sinne aivan turha. Ja etenkin tuon selvästi ymmärrettävän kirjeen jälkeen, jonka Bonnardot kirjoitti sinulle elokuussa, saatuaan kuulla hänen ylhäisyytensä de Roquebrun'in sairauden tilasta, olisi tämä matka sinulle pelkäksi vahingoksi. Oletko unohtanut miten hän asiasta kirjoittaa pitkässä kirjeessään?

— Ei pidä turhia toivoa, sanoi herra Bonnardot: Jos kerran tulette piispaksi nimitetyksi, niin ette koskaan muualle kuin Lormières'iin. Teidän todelliset oikeutenne tähän istuimeen ovat täällä ennestään tunnetut; mutta muusta ei voi olla kysymystäkään. Teidän hallinnollisia taipumuksianne epäillään, eikä hallitus menettelisikään viisaasti, asettamalla teidät hiippakuntaan, jossa ei teitä laisinkaan tunneta, ja jossa teitä siis ensipäivästä asti tulisi suuret vaikeudet kohtaamaan. Minkä tähden te muuten osoitatte sellaista kärsimättömyyttä? Eikö hänen ylhäisyytensä de Roquebrun'in arveluttava sairauden tila anna toiveita teidän aikanne lähestymisestä?…

— Se on kyllä hyvä… Mutta jos piispa de Roquebrun, jota minä en suinkaan ole kohtelullani mielitellyt, olisi lähtenyt Pariisiin minua vahingoittaakseen? Eikö se salaperäisyys, jolla hän on peittänyt matkansa tarkoitusperää, ole omiaan herättämään pahoja aavistuksia.

— Tässäkään tapauksessa, sanoi Mical vakuuttavalla äänellä, ei sinun pidä täältä poistua. Oletko ajatellut, mihinkä vaikeaan tilaan voisit joutua, jos tullessasi ministeriöön, tahi Tuileries'iin, missä sinut epäilemättä vastaan otetaan, sattuisitte yhteen vihollismielisen piispan kanssa? Oletko todellakin niin lapsellinen, että luulet voivasi palata voittajana virkamaailman liukkaalta taistelutantereelta. Siinä kohden ei minulla hillitsemättömän luonteesi tähden voi olla vähääkään epäilystä. Salli minun toistaa sitä mitä olen jo tuhannet kerrat ennen sanonut: huolimatta sinun erinomaisesta kyvystäsi, ylevästä puhelahjastasi, jalosta ja komeasta ryhdistäsi, olet sinä kokonaan mahdoton kunnialla pelastautumaan tukalasta asemasta. Sinulta puuttuu kokonaan taipuvaisuutta ja kekseliäisyyttä. Sinä kiivastut, tulet kaunopuheliaaksi ja kopeaksi pelkästä harmista, mutta sinä häviät. Minä en vedä vertoja sinulle, kaukana siitä, mutta sittenkin ehdin minä tulla piispaksi, sillä välin kuin sinä odottelet suurten herrain etehisissä. Kysy muuten Machiavel-Ternisien'iltä.

— Pitäisikö minun siis sallia piispa de Roquebrun'in esittää minun tekoni ja luonteeni väärässä valossa?…

— Noh, vielä mitä! Näin meidän kesken sanoen, luuletko todellakin, että meidän piispa parkamme on mikään ilkeä mies?

— Saavuttiko hän ehkä suosiosi, määrätessään sinut Bastide-sur-Mont'in pastoriksi? kysyi Capdepont ilkeän ivallisesti.

— Ei suinkaan. Hän on aina ollut minulle hyvin vastenmielinen. Mutta myöntäkäämme nyt, koska kerran olemme kahden kesken, että me suureksi osaksi sinun hyväksesi aina maalaamme hänet niin mustaksi.

Apotti Capdepont kavahti hermostuneena pystyyn.

— Minä lähden tänä iltana pikajunalla.

Kuules viimeinen neuvo: odota ainakin siksi kuin hänen ylhäisyytensä de
Roquebrun on palannut Pariisista, ennenkuin sinne lähdet.

Minä lähden tänä iltana.

— Olkoon menneeksi. Meillä on sama matka Bastide-sur-Mont'iin asti…
Hyvästi siis kaikki arvopaikat!

Kamarin ovea kolkutettiin kovasti. Capdepont meni avaamaan.

— Mitä te häiritsette minua?

— Herra ylijohtaja, soperti apotti Turlot, alhaalla on mies, jolla on sähkösanoma teille Pariisista.

Unohtaen kokonaan arvokkaan majesteetillisen käytöstapansa, syöksi
Capdepont alas portaita.

Hän otti sinisen paperin kirjeenkantajan kädestä ja kiskasi sinetin auki. Hänen kasvonsa kirkastuivat.

— Hyvät herrat! — Hän ei saanut liikutukseltaan enempää sanotuksi.

— No mikä nyt? kysyivät opettajat kiiruhtaen ulos luentosalista.

Apotti Rufin Capdepont astui sisään. Hänen onnistui vihdoin saavuttaa tasapainonsa, jonka hän oli vähällä kadottaa, ja vakavilla askeleilla nousi hän ylös piispanistuimen portaita.

— Ystäväni, sanoi hän, taivas on langettanut iskunsa. Olen saanut kauhistuttavan uutisen Pariisista. Kuulkaa sähkösanoma:

"Hänen ylhäisyytensä de Roquebrun kuoli eilen uuteen halvauskohtaukseen. Te olette nimitetty hiippakunnan varapiispaksi. Huomenna saatte hallitukselta kirjeen. Älkää missään tapauksessa poistuko hiippakunnasta. Onnellista jatkoa.

Jérôme Bonnadot."

Jatko, se kai tarkoittaa piispanistuinta teille, herra ylijohtaja? kysyi apotti Turlot.

— Me saamme itse valitsemamme piispani huudahti apotti Mical.

— Eikä meidän tarvitse lähteä pois yliseminaarista, sanoi Turlot käsiään hieroen.

— Hyvät herrat, älkäämme antautuko turhiin keskusteluihin, sanoi apotti Capdepont, halliten mahtavalla äänellään ja liikunnoillaan kaikkia läsnäolevia. Toiminnan hetki on tullut. Herra apotti Mical'in huomautus oli paikallaan. Jos papit, kaikki hiippakunnan papit, ilmoittaen mielensä, ehdottavat minut hallitukselle valittavaksi, niin ei voi olla vähintäkään epäilystä siitä, ettei hallitus tulisi minua valitsemaan. Kymmenen vuotta sitten allekirjoitettiin täällä pyyntöesitys minun edukseni; mutta kun yksimielisyyttä puuttui, raukesi koko yritys tyhjiin. Olkoon se tapaus teille opetukseksi, sillä teitä tämä asia koskee enemmän kun minua…

— Hänen rintansa kohoili raskaasti. Hänen täytyi hengähtää hetkisen.

— Nyt minun täytyy tunnustaa teille, rakkaat virkaveljeni, lausui hän sitten edelleen imartelevalla äänellä, joka oli aivan vierasta hänelle, että tulen suurella pelolla ja vavistuksella vastaanottamaan hiippakunnan hallituksen. Ajatelkaas mikä painava edesvastaus tänä murrosaikana! Ja jos koskaan tulen sitä vastaanottamaan, niin teen sen ainoastaan siinä toivossa, että tässä hiippakunnassa, joka on saanut käydä niin monenlaisen vaiheen läpi, saisin ryhtyä perinpohjaisiin parannuksiin ja uudistuspuuhiin, et eaquae corruerant instaurabo [minä tahdon parata jälleen mitä särjetty on (Amos IX. 11)], sanoo profeeta Amos. Mutta kaikessa tapauksessa on se Jumalan tahtoa vastaan, että meille vielä kerran lähetetään piispa Pohjois-Ranskasta!

— Me suostumme teihin, herra ylijohtaja, teidän täytyy tulla piispaksemme! huusi apotti Mical kovalla äänellä.

— Teidän täytyy tulla piispaksemme, huusivat kaikki opettajat.

Rufin Capdepont seisoi silmät taivasta kohti.

— Tapahtukoon Jumalan tahto! lausui hän hurskaasti.

Sitten sanoi hän äkkiä ja päättäväisesti:

— Minä lähden suoraa päätä piispan palatsiin ottaakseni hiippakunnan asiat käsiini.

— Entäs Pyhänhengen messu? kysyi Turlot.

— Sitä ei vietetä, koska ette kumminkaan tule yliseminaarista poistumaan.

Hän astui alas apotin istuimelta.

Opettajat kumarsivat häntä melkein häpiällisen nöyrästi. He näkivät jo edessään tulevan piispansa. Mical'in taluttamana kulki hän ylpeänä heidän ohitsensa ja poistui katsomatta heihin.

IX.

Kreivi de Castagnerte.

Sanoma piispa de Roquebrun'in kuolemasta herätti yleistä surua Lormières'in asukkaissa. Luostarikaupungissa kokoontuivat uskovaiset kirkkoihin rukoilemaan piispa-vainajan edestä. Näillä jumalisilla, joista jo moni tunsi Capdepont'in ikeen hartioillaan painavan, oli rukous kaiken surun ja huolen luonnollisena seurauksena. Paperitehdaskaupungissa ei suru ollut niin uskonnollista laatua, mutta se oli sitä sydämellisempää. Heti kun tieto piispa de Roquebrun'in kuolemasta oli saapunut, pysähtyi liike, tehtaat suljettiin, ja vaimot, miehet ja lapset kuleksivat levottomina ja murheellisina pitkin katuja.

— Kuka on nyt minun vanhoja kivuloisia vanhempiani elättävä? valitteli muuan vanha työmiesparka katkeria kyyneleitä vuodattaen. Oi kuinka paljon hän on meitäkin auttanut, tuo piispa vainaja, maksanut lääkärit ja lääkkeet vaimoni ja lapseni sairastaessa, ja sitä paitse on hän antanut paljon puhdasta rahaakin, kertoi eräs paperinkauppias, syvästi liikutettuna.

— Eläköön hänen ylhäisyytensä! huusivat pienet lapset, käsittämättä vähääkään mitä oli tapahtunut.

Seuraavana päivänä, kello kymmenen aikaan, tulvasi Pyhän Ireneon edustalle suuri ihmisjoukko.

Kreivi de Castagnerte oli myöhään edellisenä iltana lähtenyt Paperitehdaskaupunkiin, jossa ei hänen juuri ollut tapana käydä, ilmoittamaan että suuri sielumessu oli tuomiokirkossa vietettävä hänen ylhäisyytensä piispa de Roquebrun vainajan muistoksi.

Väkijoukko oli levoton ja piti kovaa ääntä. Jaksamatta kauemmin odottaa, tunkeutui kansa sisälle kirkkoon. Mutta sen hämmästys kävi suureksi, kun näkyi, ettei minkäänlaisia valmistuksia oltu tehty juhlamenoja varten. Ei mitään ruumislavaa kirkon lattialla, eikä minkäänlaisia suruverhoja seinillä.

Tunkeutuen ihmisjoukon läpi, kiiruhti kreivi de Castagnerte sakastia kohden.

Vanha Clamouse seisoi siellä, päätettyään jokapäiväisen messunsa, riisuen rauhallisesti päältään messupaitaa. Vanhuudesta kangistuneilla jäsenillään ei hän tahtonut tehtävässään onnistua, jonka tähden häntä tässä vaivaloisessa työssä auttoivat lukkari ja kelpo apotti Lavernède, joka sattumalta oli Pyhään Ireneoon saapunut.

— No, herra arkkipappi, sanoi hra de Castagnerte, kansa on kokoontunut ja alkaa jo käydä kärsimättömäksi.

— Rakas herra kreivi, näettehän että olen toimessa… Mitä te tahdotte? enhän minä ole määrääjänä… Kansa on palautettava kotiinsa.

— Eikös messua sitten toimitetakaan, niinkuin eilen minulle lupasitte?

— Eilen kyllä lupasin, se on totta; mutta sen jälkeen on minulle ilmoitettu ettei minulla olekaan oikeutta siihen.

— Kuinka! huusi vanha kreivi, voimatta hillitä harmiaan, te olette tämän seurakunnan kirkkoherra, eikä teillä ole oikeutta vapaasti toimittaa sielumessua?

— Kyllä… tietysti… Mutta katsokaas, herra kreivi, tämä messu ei ole aivan tavallinen…

— Todellakin, vastasi herra de Castagnerte, hammasta purren, se on hänen ylhäisyytensä de Roquebrun'in, teidän hyväntekiänne kunniaksi. Eikö se ollut muistaakseni hän, joka teidät nimitti Pyhän Ireneon arkkipapiksi, tämän tuomiokirkon kapitulin vanhimmaksi…?

Herra Clamouse ei vastannut mitään, vaan kääri hitaasti kokoon messupaitaansa, jonka oli päältään riisunut.

— No mitä siis on sanottava ihmisparoille, jotka ovat tänä päivänä työnsä jättäneet saadakseen osoittaa viimeistä kunnioitustaan hyväntekijälleen?

— Se on hyvin yksinkertainen asia, vastasi herra Clamouse, käskekää heidät menemään. Ja jos apotti Capdepont, hiippakunnan varapiispa, myöntyisikin teidän hartaisiin pyyntöihinne, niin ette kumminkaan kello yhdentoista jälkeen löytäisi koko Lormières'issä pappia, joka ei olisi messuansa toimittanut.

— Suokaa anteeksi, herra arkkipappi, sanoi apotti Lavernède, tässä on ainakin yksi, minä itse.

Vanha Clamouse katseli ilkeyttä säihkyvillä silmillään vankilan saarnaajaan.

— Te olette kettu! sanoi hän.

— Jos sillä tarkoitatte että hänellä on sydän oikealla paikalla, niin olette aivan oikeassa hyvä herra, vastasi herra de Cartagnerte pilkallisesti hymyillen.

Arkkipappi astui rukousistuimelleen, tammisen vaatekaapin vieressä, ja alotti kiitosrukouksensa.

— Juoskaa pian piispan virastoon, sanoi apotti Lavernède kreiville; siellä tapaatte herra Capdepont'in. Te olitte siksi hyvä ystävä hänen ylhäisyytensä de Roquebrun'in kanssa, ettei hän voi olla teille lupaamatta, että suuri sielumessu toimitetaan vainajan kunniaksi.

— Mielestäni voisimme olla kokonaan kysymättä tuon ijankaikkisen
Capdepont'in mieltä?…

— Ehkäpä kyllä. Mutta minkätähden turhanpäiväisesti loukkaisimme miestä, joka suuttuu kun tikulla silmään pistää. Kuka tietää muuten, jollei hän itse tahdo toimittaa messua.

— Se olisi minulle hyvin vastenmielistä!…

— Menkää, ystäväni… Koitan sillä aikaa rauhoittaa närkästynyttä kansaa ja teen kaikki valmistukset juhlamenoja varten.

Juuri kun herra de Castagnerte oli saapunut piispan palatsin portille, tuli parooni Thévenot häntä vastaan.

— Kas, siinähän te olette,, kreivi! sanoi tämä. Mihinkäs te lennätte tuollaisella kiireellä?

— Onko herra Capdepont virastossa?

— On kyllä! Hän oleskelee siellä eilisestä asti. Mutta ette suinkaan te hänen luokseen mene?

— Miksen sinne menisi?

— Oi, rakas ystäväni, hän on kamalalla tuulella…

— Tiedän kyllä, että peto on julma, mutta koskei hän ole teitä raadellut…

Hän aikoi lähteä, mutta herra Thévenot pidätti häntä:

— En todellakaan kummastele herra Capdepont'in vihaa. Tiedättehän ettei piispa de Roquebrun ole menetellyt rehellisesti häntä kohtaan?…

— Rakas herra parooni, keskeytti herra de Castagnerte, jonkinmoisella ylpeydellä, sanokaa Capdepont'ista, jonka te ja teidän rouvanne niin perinpohjin tunnette, mitä ikänä tahdotte; mutta hänen ylhäisyydestään de Roquebrun'ista pyydän teitä puhumaan suuremmalla kunnioituksella. Häntä oli minulla kunnia tuntea, ja hän oli pyhä mies!

Ja tervehdittyään kädellään, kiiruhti hän pientä piharakennusta kohden, jossa piispan virasto sijaitsi.

Herra de Castagnerte koputti maakerrokseen vievää ovea.

— Astukaa sisään! lausui Mical'in hyvin tunnettu kimakka ääni.

Vanha aatelismies nosti raskaan rautalinkun ylös.

— "Onko herra apotti Capdepont täällä?" kysyi hän kääntyen herra
Mical'in puoleen.

— Mitä te tahdotte, huusi herra varapiispa itse, nousten ylös matalan ja pimeän huoneen puolihämärässä, johon ei auringon säde koskaan tunkeunut.

Tämä röyhkeä vastaanotto hämmästytti vähän kreivi de Castagnerte'ä, joka oli tottunut hänen ylhäisyytensä de Roquebrun'in ylhäisiin tapoihin, jotka muistuttivat häntä entisestä hovielämästään.

— Jos herra apotti Capdepont on täällä, sanoi hän hienosti, niin pyytäisin saada kunnian puhutella häntä.

— Tässä hän on, herra kreivi, sanoi Mical, joka oli yskän ymmärtänyt.

Ja kohteliaasti osoitti hän hänelle julmistunutta apottia.

— Suokaa anteeksi, herra varapiispa, sanoi vanhus, täällä on niin pimeä, etten huomannut teitä… Koska olette toistaiseksi hallituksen päämiehenä, niin tulen teiltä pyytämään lupaa sielumessun toimittamiseen.

— Ystävänne piispa de Roquebrun'in kunniaksiko? kiiruhti Rufin
Capdepont lisäämään.

— Aivan oikein, hyvä herra, jalon ystäväni, hänen ylhäisyytensä markiisi Gabriel Armand de Roquebrun'in, Lormières'in piispan kunniaksi.

— Tämä juhlameno on ennenaikainen. Saadaanhan myöhemmin nähdä.

— Mutta huomatkaapa, hyvä herra, että kaikki paperitehtaan työmiehet…

— Se, joka on kutsunut työmiehet Pyhän Ireneoon, ajakoon ne myöskin pois meidän kirkostamme.

— Meidän kirkostamme! Tuhat tulimmaista, näyttepä pian omistavan piispan puhetapoja.

— Tahtoisitteko sillä lausua, ettei minusta ole hiippakunnan hallitsijaksi?

— Jumala minua siitä varjelkoon! Mutta jos piispaksemme tulette, niin toivon vaan, ettette saattaisi hiippakuntaa liijaksi kaipaamaan edeltäjäänne.

— Piispa de Roquebrun on minun viholliseni! huusi Harros'in talonpoika vihasta kiehuen.

— Te erehdytte, herra apotti: te olitte hänen vihollisensa! vastasi herra de Castagnerte ylevän arvokkaasti.

— Tahdotteko todistuksia?

— Varotan teitä, minä vaadin kumoomattomia!

— Kuulkaa siis.

Hän astui pöydän luo, otti sieltä papereiden seasta erään vasta avatun kirjeen, ja palasi kreivin luo.

— Jätän alun lukematta, koska se koskee nimen omaan minua, mutta tässä seuraa jotain herra de Roquebrun'istä.

"… Hänen ensimmäinen käyntinsä ministeriössä riisti teiltä kaiken mahdollisuuden päästä piispaksi. Kuinka oltaisikaan voitu olla nimittämättä hänen sihteeriään piispan jälkeläiseksi, kun kenraali de Roquebrun, saatuaan hyvissä ajoin tiedon asiasta, oli puuhannut useampia päiviä sen eduksi ja oli jo edellisenä iltana saanut melkein varman lupauksen keisarilta; koska apotti Ternisien oli kylläksi rikas voidakseen kunnialla astua uuteen asemaansa, niin ei hänen vaalinsa tuottaisi minkäänlaisia menoja valtiolle; ja olihan Lornières'in vanhan piispan terveyden tila sitäpaitsi arveluttavan huonolla kannalla?

"Onneksi oli toinen keskustelu turmiollinen apotti Ternisien'ille, samalla se jälleen nosti teidät vedenpinnalle.

"Pitkässä keskustelussa ministerin kanssa, tuli hänen ylhäisyytensä de Roquebrun'in antaa tarkka selitys hänen suosittunsa uskonnollisesta ja valtiollisesta kannasta. Hän tekikin sen niin seikkaperäisesti ja niin taitamattoman suorasti, ettei ministerillä voinut enään olla minkäänlaista epäilystä: hänelle ehdotettiin piispan virkaan asetettavaksi valtion vihollista. Tästä hetkestä saakka oli Ternisien'in kohtalo ratkaistu; nyt oli voitto meidän. Hallitus on saanut kokea niin paljon ikävyyksiä muutamain, erittäinkin Moulias'in ja Nimes'in, piispain tähden, ettei se mielellään enään antaudu uusiin uskonnollisiin seikkailuihin. Kaikki yksinkertaisimmatkin asiat kohtaavat Rooman puolelta kaikenlaisia vastuksia."

— Mitä teihin tulee, rakas ystäväni…

— Mutta herra varapiispa, se mikä koskee yksityisesti teitä, ei millään muotoa voi huvittaa kreivi de Castagnerte'ä, keskeytti apotti Mical, joka ei ollenkaan pitänyt tuosta vähintäin hyödyttömästä avomielisyydestä.

Capdepont totteli ensi kerran, ja heitti herra Jérôme Bonnardot'in kirjeen pöydälle.

— No! hyvä herra, kysyi hän vavisten yhä kirjeen herättämästä kiihkosta, mitä arvelette näistä salahankkeista minua vastaan?

— Arvelen että kun hänen ylhäisyydellään de Roquebrun'illa oli ihan läheisyydessään erinomaisen ansiokas ja harvinaisen hurskas pappi, niin oli hän ei ainoastaan oikeutettu, vaan velvollinenkin helpoittamaan hänelle piispan istuimelle pääsemistä.

— Kuinka! piispa de Roquebrun tiesi varsin hyvin, että minä olin saavuttanut ministerin huomion ja että nimeni oli ensimmäisten piispan ehdokkaitten joukossa, ja hänen salainen matkansa Pariisiin, hänen yrityksensä minun vahingoittamiseksi, kaiken tuon te hyväksytte.

— Pidän sitä hurskaana tekona. Tehdessään tämän matkan, joka tuotti hänelle kuoleman, ei hän ole ajatellut teitä, vaan harrastanut kirkon parasta.

— Jolla epäilemättä tarkoitatte että minä en ajattele kirkon parasta, huusi Capdepont astuen rohkeasti herra de Castagnerte'ä vastaan.

Kreivi ei peräytynyt askeltakaan.

— Tekö, teillä on kylläksi ajattelemista omassa itsessänne, vastasi hän ylenkatseellisella ja pistävällä äänellä.

Miehet, joita niin perin vastakkaiset tunteet kiihottivat, seisoivat hetken vastatusten liikkumattomina, tähystellen toisiaan kuin hyökkäykseen valmiit viholliset.

— Pelästynyt Mical pistäytyi kuin ankerias heidän väliinsä.

— Herra kreivi, sanoi hän imelällä äänellä, on jo myöhäistä, ja jos vielä hetkeäkään viivytte, niin ette enään saa ketään pappia messuanne toimittamaan.

Herra de Castagnerte ei voinut olla olkapäitään kohottamatta.

Hän läksi ulos.

— No miten kävi? kysyi apotti Lavernède, nähdessään hänen vihdoinkin palaavan sakastiaan.

— Rakas ystäväni, vastasi kreivi hengästyneenä, pyhä Paavali puhuu ristin kiihkosta, mutta minä olen nähnyt hiipan kiihkon.

— Herra Capdepont?…

— Tiedättekö, jollen olisi kunnioittanut hänen virkapukuaan, olisin vanhuudestani huolimatta lyönyt tuota hävytöntä hansikallani vasten kasvoja.

— Onko Tigrane purrut teitä?

— Ei juuri, mutta näyttänyt hampaitaan.

— Entäs messu?

— Saatte toimittaa sen nyt heti.

Apotti Lavernède, joka oli jo messupaita päällään, ja risti rinnalla, puki ylleen mustan messukasukan ja läksi astumaan pääalttaria kohti.

Kuori alkoi laulaa Requiem'iä.

Samalla hetkellä soi kello kahtatoista Pyhän Ireneon suuressa tornissa.

X.

Rooma.

Surullisen uutisen johdosta, joka pani koko Lormières'in liikkeelle ja joka pian levisi ympäri koko hiippakunnan, tulvasi mainittuun kaupunkiin joka päivä laumottain levottomia pappeja, kirkkoherroja ja alipappeja, almupappeja ja kappalaisia. Niinkuin musta korppiparvi laskeutuivat he kaupunkiin, jonne saaliinhimo oli heidät pitkien matkojen päästä houkutellut. Puhumattakaan niistä, jotka hiippakunnan korkeita virkoja himoiten, säälimättä kolhivat toisiaan, oli niitä jos minkälaisia: tämä esim. on joskus saanut kirkollisen nuhteen ja tahtoo nyt ilmoittaa vastalauseensa hänelle tehtyä vääryyttä vastaan; ja tuo toinen, joka on parikymmentä vuotta elänyt unohdettuna syrjäisessä vuoriseudussa, on rientänyt pyytämään päästä toiseen paikkaan; tuo kolmas taasen, virassa harmaantunut vanhus, joka tuskin pääsee liikkumaan Corbières'in kivisillä poluilla, anoo virkaeroa ja vuotuista eläkettä…

Harvat olivat ne, jotka anomuksiaan ja valituksiaan ladellessaan ohimennen muistelivat hänen ylhäisyyttään de Roquebrun vainajaa. Useimmat näistä viheliäisistä kerjäläisistä olivat epäilemättä saaneet kokea piispa vainajan hyvyyttä, lempeyttä ja armeliaisuutta; mutta kun hän oli tehnyt itsensä syypääksi siihen anteeksiantamattomaan erehdykseen, että oli kuollut, niin hän unohdettiin.

Tuossa unohduksessa oli jonkinlaista uskonnollista antautumista, seurata kurjuutta ja häpeällistä velttoutta: kaikki pelkäsivät apotti Capdepont'ia, jokainen näki hänet edessään hiippa päässä ja sauva kädessä. Tuon miehen käsiin, jonka vihamielisyyden ja kostonhimon kaikki tunsivat, oli pian joutua joka miehen kunnia ja leipä, ja tuskinpa oli yhtäkään, joka ei olisi hänen edessään nöyrästi kumarrellut. Hyvähän on pappien nöyryyttä moittia, kun ei tiedetä minkä mielivallan alle he ovat asetetut. Piispan rajaton valta on vastustamattomasti koko papistossa kehittänyt orjan hengen. Muistettakoon vaan tuo kopea sana, minkä Rouen'in kardinaali-arkkipiispa lausui senaatissa 11 p:nä Maaliskuuta v. 1865:

"Papistoni on rykmentti, kun komennan sen marssimaan, niin se marssii!"

Majautuneena matalaan saliin, jossa juuri ikään olemme hänet nähneet, vastaan otti apotti Capdepont suurella ystävyydellä tätä toivioretkeläisten paljoutta. Kunniahimon katkerat tuskat olivat nyt ensi kerran pehmittäneet hänen luontonsa, ja hän esiintyi avuliaana, hilpeänä ja rakastettavana. Milloin sai joku vanhus osakseen ystävällisen käden puristuksen, milloin taas pisti hän sukkelan sutkauksen lihaansa pakahtuvalle rovastille parannuksen ankaruudesta, tahi näpsäytti poskelle siroa kiiltotukkaista apulaispappia.

Hän otti huomioon kaikki anomukset, olivatpa ne sitten mitä tahansa, lupasi hoitaa heidän asioitansa kuin omiansa, ja vihdoin luetteli ne toinen toisensa jälkeen apotti Mical'ille, sokealle ihailijalleen, joka istuen väijyksissä pimeässä nurkassa viekotteli heidät yhtymään anomukseen hallitukselle, ja sitten lähetti heidät tyydytettyinä takaisin.

Mutta vaikka asiat kääntyivät parempaan päin, niin että kolmen päivän kuluessa oli jo sataviisikymmentä allekirjoitusta listassa, näytti apotti Capdepont kumminkin huolestuneelta. Tämän lukuisan pappisjoukon hajottua, jonka edessä hänen tuli esiintyä milloin liehakoitsevana, milloin hyvittelevänä, joutui hän usein käsittämättömään uupumustilaan. Hänen heikkoutensa oli sitä kummastuttavampi, kun ne tiedot asioiden menosta, jotka herra Jérôme Bounardot joka päivä lähetti hänelle Pariisista, eivät antaneet minkäänlaista aihetta pelkoon.

Mitähän tapahtuikaan hänen mielessään, joka oli levoton kuin meri, kun vähäisinkin vastatuuli puhalsi?

Apotti Mical ei voinut käsittää tuota tilaa, joka oli kuin tainnuksiin vaipumista, ja joka saattoi hänet monesti itseltään kysymään, oliko Capdepont vieläkin tuo sama tarmokas, vakava ja lujaluontoinen mies, jommoiseksi hän oli oppinut häntä tuntemaan. Mitä tiesi tämä voimain lannistus, silloin kun hän lähestyi elämänpyrintöjensä päämaalia?

Siveysopin professori pelkäsi Capdepont'in yhtäkkiä vanhentuneen.

— Vanhuus tuopi mukanaan henkisen ja ruumiillisen taantumisen! ajatteli hän itsekseen.

Hän seurasi levottomuudella tuota miestä, joka milloin käveli edestakaisin suuressa huoneessa, mihin he olivat vetäytyneet kuin pyhäkköön, milloin taas tuntemattoman mielialan masentamana, hengitti raskaasti nojatuolissaan, suu puoli avoinna, huohottaen kuin uuvuksissa oleva.

— Hän kärsii! sanoi Mical itsekseen; mutta hän ei uskaltanut mitään kysyä.

Eräänä aamuna apotti Capdepont, joka ei ollut kahteen tuntiin suutansa avannut, nousi äkkiä ylös tuoliltaan epätoivoisesti huutaen:

— Ei, Mical, ei, Mical, siksi en minä pääse, en koskaan!

— Mitä, tarkoitatko piispaksi?

Vimmastuneena otti Capdepont pöydältä paperien joukosta avatun kirjekuoren, josta veti esille kirjeen.

Herra Bonnardot on viisas mies, sanoi hän, hän ei sano mitään, jota ei hän varmaan tiedä. Oletko miettinyt sitä lausetta, jonka hän tänäpäivänä kirjoitti minulle Pariisista? Minuun on se ainakin koskenut kuin tikarin pisto. Hän luki:

"… Täällä en näe mitään esteitä teidän nimitykseenne. Jos ratkaisevana hetkenä sellaisia ilmaantuisi, niin tulevat ne Roomasta. Olen näet kuullut hänen ylhäisyytensä de Roquebrun'in jo, ennen kuin hän lähti Lormières'ista, siellä päin toimineen suosittunsa eduksi, ja yksi ystävistäni, paavillisen lähettiläskunnan jäsen, on minulle tunnustanut, että ehtoolla ennen kuolemaansa piispavainaja oli tavannut paavin lähettilään, sekä hänelle esittänyt herra apotti Ternisienen…"

Tuo se minut häviöön viepi; tuolla hävyttömällä menettelyllään on piispa de Roquebrun'in onnistunut antaa minulle viimeisen iskun.

— Rauhoitu, et sinä ole vielä kuollut. Ei hallitus mene piispojaan hakemaan paavillisesta lähetystöstä. Kunpa vaan sinun nimityksesi tulee Moniteur'iin [virallinen lehti Pariisissa], niin Rooma taipuu.

Rufin Capdepont alkoi taas kävellä edestakaisin.

— Pari päivää sitten oli minulla pahoja aavistuksia, mutisi hän. Koko viime yön vaivasi minua kamala unennäkö. Olin läsnä omassa haaksirikossani. Tällaiset yölliset kuvailut vavistuttavat mieltä niinkuin julma todellisuus… Vapisen vieläkin muistaessani sitä. Olin kapuavinani ylös kiertoportaita keskellä avaraa tornia, joka oli aivan Pyhän Irinoon tornin rakennusten kaltaisien. Tornin huipulla loistivat ja välkkyivät kirkkaassa valossa kultalevylle asetetut piispan virkamerkit: hiippa, sauva ja sormus… Näin ne aivan selvästi… ja nousin nousemistani yhä ylemmäs ja ylemmäs… Vihdoin pääsin viimeiselle asteelle. Voi, epätoivoa! Se oli saavuttamatonta… Ajattelepas, Mical, edessäni oli kymmenen meetrin korkuinen graniittikuutio, jonka pinta oli sileä ja tasainen kuin peili. Semmoista möhkälettä löytäisi tuskin kotikylästä Harros'in vuoristosta Pyrenee'n jättiläiskivien joukosta. Mitenkä oli kiipeäminen mahdollinen tuota sileätä kovaa pintaa pitkin? Mihinkä olisi jalka nojaunut, mihinkä käsi tarttunut?… Kylmä hiki valui pitkin kasvojani; minun piti tuon tuostakin luoda katseeni huikaisevaan hiippaan säilyttääkseni vähääkään rohkeutta… Hapuillessani suunnatonta kiveä joka taholta, löysin siinä pieniä halkeamia. Ajan hammas jättää jäljen myös graniittikiveen. Kynsilläni, jotka raivo teki tavallista vahvemmiksi ja terävämmiksi, sain minä irroitetuksi muutamia pieniä sirpaleita… En voi kielin kertoa mitä iloa tunsin, nähdessäni kiven vähitellen murenevan. Mahdollisesti pääsen ylös asti, rintani paisui ja henkeäni ahdisti…

Vihdoin monta tuntia kestäneen työn ja ponnistuksen perästä, olin valmiina rupeamaan ryntäykseen ilman vähintäkään epäilystä. Käteni ja jalkani olivat äkkiä muuttuneet eläimen käpäliksi. Pusertauduin tiiviisti kiinni kiveen, kuin matelija, ja pääsin helposti liikkumaan. Muistan selvään kuinka kylmä kivi jäähdytti rintaani ja kuinka tässä asennossa liikuin hitaasti ja varmaan kultalevyä kohden, johonka kaikki himoni ja haluni olivat kiinnitetyt. Se kysyi voimia ja ponnistusta, mutta mikä vavahdus koko ruumiissani, huomatessani että pääsin päämaalia yhä likemmäksi…

Hiippa ja sauva säteilivät ristissä päällekkäin, ja melkein uletuin jo niihin koskemaan… Häikäistyneenä, hurmaantuneena, ja voimatta enään hillitä itseäni, irroitin minä molemmat käteni yhtaikaa, tarttuakseni saaliiseen. Oi, mikä kamala loppu! Tuki oli äkkiä jalkojeni alta kadonnut, ja minä putosin Pyhän Ireneon tornin korkeudesta alas syvyyteen. Tärähdyksestä, jonka sain kolahuttaessani pääni kivikatua vastaan, heräsin kavahtaen. En voi olla tunnustamatta sinulle, Mical, että otsani on vieläkin hellä ja että tunnustellessani sitä useampia kertoja tänäpäivänä olen epäillyt, enkö sitä ole todellakin loukannut!

Koko hänen olentonsa vapisi ja katseessa oli hurja loiste.

"Se on lapsellista, keskeytti siveysopin professori. Olkaamme vakavia."

— Vakavia! sitä olen aina ollut. Ethän voi kieltää, että Jumala on useita kertoja pyhässä Raamatussa unien kautta tehnyt ilmoituksia. Ja eikö Pariisista tulleessa kirjeessä tuoda esille esteitä, joista meillä ei ole ollut aavistustakaan?… Rooma, se on tuo suuri graniittimöhkäle.

— Mutta eihän se ole sanottu että paavi vastustaa sinun nimittämistä, jos nimittäin häneltä kysytään, jota minä puolestani epäilen? Ja jos kerran olet nimitetty, niin mikä estäisi häntä julistamasta sinut piispaksi. Etkä sinä minun tietääkseni, lukuun ottamatta kirjoitustasi pappien kokouksesta 1682, koskaan ole lausunut mielipiteitä, jotka mitenkään sotisivat oikeaa oppia vastaan.

— Jumala varjelkoon!… Samassa kuin moitin muutamia paavin etuoikeuksia, puolustan minä ehdottomasti hänen valtaansa; eikä minulla ole koskaan ollut vähintäkään aikomusta vastustaa pyhää kirkkoa, äitiäni.

— No, niin! Toivoakseni ei kellään ole mitään sanottavaa elämän-tapojani vastaan.

— Olen elänyt puhtaana, sanoi hän liikuttavalla yksinkertaisuudella, joka ei antanut pienintäkään aihetta epäilemään tätä arkaa puolta hänen sisällisessä elämässään.

— Näet siis…

XI.

Kirkollisasiain ministeerio.

Apotti Mical istui suuressa olkituolissaan, pöytään nojaten. Hän oli syviin mietteisiin vaipuneena.

Capdepont, joka seisoi vähän matkan päässä, työnsi nojatuolin ystävänsä luo ja istuutui hänen viereensä.

— Rakas ystäväni, sanoi hän, tarttuen Mical'in käteen…

— Mutta onhan sinulla kuume! keskeytti tämä, tuntiessaan hänen tulikuuman kätensä.

— Rakas ystäväni, jatkoi Capdepont antamatta häiritä omia ajatuksiaan, turhaan koitat sinä minua rauhoittaa: minä pelkään ja vapisen kuin pieni lapsi. Voitko selittää minulle, mistä tulee tuo kauhea lamauttava pelko, nyt, kun kohtaloni ratkaiseva hetki on käsissä? Muuten ei tässä enään ole kysymys Pariisista, eikä Roomastakaan, vaan Korkeudesta.

Hän osotti sormellaan taivasta kohti.

Mical, koko tässä asiassa, josta kuitenkin elämäni riippuu, olen liian vähän turvannut Jumalaan… Minä vapisen pelosta… Kun ajatus pyrkiä piispan istuimelle saakka ensikerran heräsi minussa, niin oli minulla ainoastaan Kirkon etu päämääränä. Ainoastaan kirkon kunniaksi tahdoin minä nousta korkeammille arvoasteille. Olla kirkon pylväänä, oi, kuinka se oli ihana ajatus! Olin silloin vielä nuori, ja vaikka minussa jo silloin oli herännyt voittamattoman kunniahimon oireita, eivät kovat taistelut kumminkaan olleet tukehuttaneet innostustani ja viatonta luonnollisuuttani. Voi noita onnellisia aikoja, jolloin vaatimattomana sijaispappina palvelin Pyhän Frume'n ja Pyhän Ireneon seurakunnissa! Mutta kuinka olen sittemmin langennut!…

Olen pyrkinyt piispaksi, ja kentiesi siksi vielä pääsenkin; mutta kuka aavistaa mitä tuskia se on minulle tuottanut ja mitä nöyryytystä kysynyt?…

Oi, jotakin raivostuttavaa on tuossa nöyryyttävässä asemassa, jonka maallinen laki on määrännyt papeille, joitten lahjat ja avut oikeuttavat heitä tavoittelemaan kirkollisia arvoasteita. Jollei todellakaan voida päästä siihen, että uskovaiset itse valitsevat piispansa, niinkuin oli pyhänä lapana kristikunnan ensiaikoina, niin miksi ei voitaisi järjestää jokaisen hiippakunnan papistoa erityiseksi vaalikunnaksi, ja sallia sen ylimmän kaitsijansa kuoltua itse valita toinen avonaiselle istuimelle? Siten olisi papinarvo ja kunnia ylimalkaan turvattu, sekä samalla myöskin paavin arvo ja kunnia, jota joka päivä vaaditaan, jopa usein vastoin tahtoansakin, vahvistamaan hallituksen esittämiä vaaleja. Mutta mitä vielä? Asetettuansa kaikki laitokset tahtonsa alle, teki Ensimmäinen Konsuli kirkonkin valtansa alaiseksi. Koska piispat olivat mukavia omaintuntojen hallitsijoita, niin piti hän tärkeänä saada nämätkin uudenlaiset valtansa toimimiehet käskettäväkseen. Siinä oli uusi herruuden välikappale, instrumentum regni

Ja miten on sitten käynyt? Kun kirkko oli hyväksynyt ja alistunut konkordaatein alle, jotka ikäänkuin rautakahleilla kiinnittävät sen kansojen valtiolliseen elämään, on sen täytynyt kärsiä osansa kaikista valtiollisista tapauksista ja muutoksista. Luotuna liitelemään pilvissä, kansoja ja kuninkaita ylempänä, on se nyt nähty riippuvaisena viheliäisimmistä maallisista pyrinnöistä ja sen kautta joutunut vihan ja ylenkatseen alaiseksi. Kun kirkko, sen sijaan että se olisi säilyttänyt jumalallisen itsenäisyytensä, on antautunut ruhtinaitten alamaiseksi, niin onhan ihan luonnollista että tähän kapinalliseen aikaan vihamielinen ja sokea kansa pitää sitäkin osaltaan edesvastauksen alaisena…

— Oi, Mical, jatkoi hän sydäntä särkevällä surumielisyydellä, kuinka usein olen tuntenut inhoa ja vastenmielisyyttä, vaeltaessani kunnianhimon vaarallista tietä ja eksyessäni Thévenot'in perheen seuraan, joka on yhdistetty toimintaani keinottelujen halpamaisissa puuhissa. Ensimäkien käyntini kirkollisasiain ministerin luona oli tuskan ja kauhistuksen hetki. Herra Bonnardot, joka oli seurannut mukanani, koitti tietysti kaikin tavoin lieventää tehtäväni ikävyyttä. Mutta minun täytyi istua etehisessä kahdenkymmenen muun hakijan seurassa, ja siinä tulin minä tuntemaan koko kurjuuteni syvyyden. Kuvaileppas että kohtalo oli asettanut minut vastapäätä suurta peiliä, niin että kun vähääkään päätäni kohotin, näin minä edessäni viheliäisen olennon, joka hätääntyneenä pyöritteli hattua sormiensa välissä, tietämättä miten olla ja menetellä. En voi sanoin kuvata mitä inhoa papin takkini, vyöni ja kaulukseni minussa herättivät. Mitä! olinhan minä pappi, Jumalan valitsema sielujen hallitsija, rauhoittaja ja puhdistaja, ja nyt istuin minä etehisen kuluneella penkillä, kädet polvilla, katse sammunut, selkä kumarassa, niinkuin orja, joka odottaa selkäsaunaa! Mical, minä olen kärsinyt tämän häpeän…

Tätä muistaessaan ei hän voinut pysyä paikallaan; hän nousi ylös, ja tehden raivoisia liikunnoita alkoi hän uudelleen kulkea edestakasin huoneessa.

— Suoraan puhuen, sanoi siveysopin professori, olisin toki luullut sinua enemmän karaistuneeksi.

— Karaistuneeksi! huusi hän.

Hän pysähtyi. Ja tuijottaen ystäväänsä palavilla silmillään huusi hän:

— Mitä? luuletko sinä todellakin, että kaikki nuo ministerin etehiseen läjäytyneet ihmiset, tahi että itse ministerikään olisivat minua peloittaneet? Minä pelkäsin itseäni, houkkio! siinä kaikki. Tiedätkö mikä minut saattoi araksi ja hätääntyneeksi? Se oli ylenmääräinen voimani. Sellainen saattaa tapahtua minun luontoisille miehille. Muuten papillinen arvoni, jota en koskaan ole niin elävästi tuntenut, painoi ja musersi minua koko voimallaan, jonka Jumala on siihen liittänyt… Tu es sacerdos in aeternum! [Sinä olet pappi ijankaikkisesti.] Nuo kauheat sanat kaikuivat korvissani… Jos olisin ollut maallikko, niin olisin ylpeänä istunut tuolla häväistyksen penkillä, mutta minä olin pappi, ja koska papin ei milloinkaan sovi tunnustaa hyväksyvänsä häpeällisiä vaikuttimia, ja koska läsnäoloni tässä huoneessa sisälsi semmoisen tunnustuksen, niin painoi häpeä päätäni alas. Astuessaan piispan, kardinaalin, tahi itse paavin eteen, saattaa yksinkertaisinkin pappi täysin ylläpitää oman arvokkuutensa, mutta ministerin edessä on jokainen tunteva itsensä halpamaiseksi, jollei hän ole hävytön. Kummallista! kun vuoroni tuli astua tuon korkean herran eteen, jota olin tullut kumartelemaan, kuohahti minussa vihan vimma. Olin nöyrä, mutta mieleni oli täynnä kapinanintoa. Jos ministeri, jäykkä, juhlallinen mies, olisi yhdenkään sopimattoman sanan lausunut, olisin minä hyökännyt esiin… Mistä tuo suunnaton kätketty viha? kysynet sinä varmaan. Siitä että ulkopuolella kirkon pyhää arvojärjestystä ei sovi olla mitään valtaa yläpuolella meitä. Me emme ole luodut kumartamaan maallikoita, vaan maallikot ovat luodut lankeamaan polvilleen meidän jalkaimme juureen. Meille ovat nämä sanat sanotut: "Te olette maan suola."

— Noiden periaatteiden mukaan olisi sinun pitänyt yliseminaarista päästyäsi hakea itsesi Harros'in pastoriksi, ja pysyä siellä elämäsi loppuun.

— Mistä tiedät etten sitä pitkänä taisteluni aikana ole monesti katunut?

Mical vastasi ivallisesti hymyillen:

— No, voithan sinä tuon halusi tyydyttää vielä nytkin. Olethan nyt hiippakunnan päämies, minkätähden et nimitä itseäsi pastoriksi kylään, joka sinua enintäin viehättää?

— Sinä pilkkaat, etkä näe mitä hirveitä tuskia minä kärsin! sanoi
Capdepont vakavalla äänellä.

Mical nousi ylös, ja liikutettuna tarttui hän ystävänsä käteen:

— No niin, sanoi hän leikki äänellä, liioittelu sikseen. Nyt on jo aika katsoa asiaa terveillä silmillä, eikä antautua mielikuvituksen ja harhanäköjen johdatettavaksi. Oi! syytä on todellakin moittia sinua epäkäytännölliseksi! Neroa sinulla lienee, mutta selvää järkeä sinulta usein puuttuu…

— Jatka.

— Mistä tässä oikeastaan on kysymys? Pelkäätkö sinä, että jos keisari nimittää sinut Lormières'in piispaksi, paavi, jossa on edeltäpäin herätetty epäluuloa sinua kohtaan, kieltäisi vahvistustaan. Tämä seikka tosin minuakin huolestuttaa, mutta en minä liiallisuuteen mene. Jos hänen ylhäisyytensä de Roquebrun nauttikin siksi paljon luottamusta Vatikaanissa, että on saanut valituksensa kuulluiksi, niin ei Rooma muistaakseni ole siinä asemassa, että se uskaltaisi liiallisella vihamielisyydellä kohdella hallituksen päätöksiä. Paavi elää Ranskan armeijan suojeluksessa.

— Mutta tiedätkö mitä hra de Roquebrun'in viha on voinut keksiä minun turmiokseni? Etkö enään muista, kuinka tuo mies, kokonaan piispallista arvoa vailla, alhaisten keinottelujen kiihottamana, rohkeni täydessä istunnossa, koko hiippakunnan papiston edessä julkeasti kohottaa kättänsä minua vastaan ja mutista manauksen sanoja?

— Tuo kohtaus on vielä silmieni edessä. Hän vertaili sinua Luciferiin, pimeyden ruhtinaaseen… Mutta älkäämme nyt kiihottako itseämme turhaan.

— No, ole sitten mainitsematta de Roquebrun'in nimeä! huudahti Rufin Capdepont, jonka raju luonto, hetken masentumisen jälkeen pääsi valloilleen.

Apotti Mical vaipui hetkeksi mietteisiin. Äkkiä tarttui Capdepont leveillä käsillään ystävänsä laihoihin olkapäihin, ja ravisti hänet melkein kumoon.

— Mitä sinä ajattelet? kysyi hän, tuijottaen kirkkailla, fosforikiiluisilla silmillään Mical'iin, joka säikähtyneenä painoi päänsä alas.

Kuitenkin seisoi professori, yhä vaan miettien, hiiskumatta sanaakaan.

— Armahda minua! mutisi Capdepont melkein rukoilevalla äänellä.

— Ajattelen vaan, sanoi Mical hitaasti, että mitä syytöksiä sinua vastaan Roomassa lieneekään tehty, löytyy kuitenkin keino saada ne kumotuksi.

— Keino?

Varapiispan kasvot selvenivät hirveästä jännityksestä.

— Ei meidän tarvitsisi muuta kuin Roomassa yrittää mitä olemme
Pariisissa yrittäneet.

— Anomusesityskö?

— Ei, vaan pitkä kirjoitus paaville, jossa esitettäisiin sinun täydellinen oikeauskoisuutesi, ja sinun muuttumaton kunnioituksesi pyhää istuinta kohtaan.

— Ja kuka todistaisi noiden mielipiteiden todenperäisyyden? Oikeastaan ovat ne kyllä minun omiani; mutta enkös minä toimillani Pariisissa tuon hallituksen luona, joka kaiken mokomin etsii gallikaanilaisia, ole näyttänyt luopuneeni niistä.

— Ensiksikin lukuisia otteita teoksistasi, ja toiseksi allekirjoitukset…

— Allekirjoitukset?… Melkein kaikki tänne kutsutut papit ovat palanneet takasin seurakuntiinsa. Pitäisikö heidät kaikki uudestaan kutsua kokoon?…

— Mitä me heitä kaikkia tarvitsisimme!… Kunhan vaan tuomiokapituli antaa sinulle puoltolauseensa. Yksitoista nimeä, siinä on jo kylliksi.

— Tuomiokapituli! huudahti Rufin Capdepont. Oi, Mical, sinulla on tavasta oivallisia päähänpistoja…

— Ranskassa supistuvat tuomiokapitulin etuoikeudet niin mitättömiin, että sen olemassaolo piispan rinnalla on tarpeetonta turhuutta. Roomassa on toisin: siellä ovat kapitulit säilyttäneet muinaisten kirkollisten laitosten koko arvon, ja sinä arvaat mitä se merkitsee…

— Tietysti… Mutta oletko varma tuomiokapitulin suhteen? Minulla on tiedossa ainakin kolme tahi neljä vastahakoista…

— Tuomioherrat tottelevat arkkipappiansa, ja vanha Clamouse, huolimatta äskeisestä heikkoudestaan, tulee meitä seuraamaan. Ja mitä muuten vastahakoisiin tulee, olen minä käyttävä sotataitoani heitä vastaan.

Vikkelästi kuin orava kävi hän hattuunsa kiini. Capdepont katseli häneen hämmästyneenä ja uteliaana.

— Tänä iltana tuon uutisia! sanoi siveysopin professori poistuen ovea kohti.

Capdepont riensi hänen jälkeensä, ja pysähdyttäen hänet äkkiä, lausui hän:

— Ystäväni, vastikään valittelin, että — tässä tärkeässä asiassa, minun piispaksi pääsemisen asiassa — olen laiminlyönyt Herran nimen avuksi huutamista. Eikö olisi syytä, nyt kun ryhdytään viimeisiin yrityksiin, langeta polvillemme hänen eteensä?…

Hänen äänensä vapisi.

Mical oli pysähtynyt, ja antoi nyt kulettaa itsensä pöydän luokse. Suuren paperikasan päällä makasi kaunis norsunluinen ristiinnaulitun kuva kellastuneet käsivarret ojennettuina.

He laskeutuivat polvilleen paljaalle kivilattialle.

XII.

Ristiin naulitun ääni.

Seuraavana aamuna hyvin aikaiseen poistui apotti Capdepont yliseminaarista, sulkeutuakseen yksinäisyyteen piispanviraston suureen saliin. Suuri kirjekasa odotti häntä pöydän kulmalla, jonka tuntematon käsi oli puhdistanut tarpeettomista papereista. Herra varapiispa selaili kiireisesti kirjeitään, ja säihkyvin silmin tarttui hän äkkiä pieneen neliskulmaiseen kirjeeseen, jonka kuoren karkea kirjoitus melkein kokonaan peitti. Capdepont luki alun kirjettä… Kasvonsa kirkastuivat ja huulet vetäytyivät hymyyn… Hän käänsi lehden ja jatkoi… Samassa oli hänen muotonsa jälleen synkistynyt, ja sileä otsa vetäytynyt syviin kurttuihin.

— Siihen se päättyi! mutisi hän. Irvissä hampain rutisti hän kirjettä luisien sormiensa väliin. Hän vaipui tuolilleen, voimatonna ja masentuneena ikäänkuin olisi voimallinen isku häntä kohdannut.

Tuo kirje, jonka ensi rivit olivat saaneet julman papin hymyilemään, mutta jonka loppusanat näyttivät hänen kukistaneen, oli parooni Thévenot'ilta.

Lähetettynä Pariisiin ajamaan asiata, jota hän vuosia sitten oli saanut harrastamaan niinkuin omaansa, antoi hän nyt sieltä tarkan kertomuksen toimistaan.

— Hän oli onnistunut saada vanhan ystävänsä, Dupin vanhemman, tätä nykyä senaattori ja kassatsioni-oikeuden kenraali-prokuraattori, puolustamaan Capdepont'in vaalia. Eikä hän voinut sitä epäilläkään, ettei "Kirkko-oikeuden" käsikirjan tekijän hyväntahtoinen välitys olisi tehnyt lopun keisarin epäilyksistä…

Mutta suureksi onnettomuudeksi oli kuitenkin varma, että huolimatta keisarinnan hartaista pyynnöistä, joka yhä vieläkin suurella kiintymyksellä seurasi suosittunsa menestystä, oli kenraali de Roquebrun'in onnistunut veljeltänsä perityn vihan kiihottamana, saattaa keisari häilymään apotti Capdeponi'in ja apotti Ternisien'in välillä. Apotti Ternisien'illä oli suuri omaisuus, ja tämä seikka oli suuresta merkityksestä hallitukseen katsoen. Rikas piispa on hyödyksi sekä kirkolle että valtiolle…

Muutoin oli valtakirja jo tehty. Oli vaan tietämätöntä kummanko nimi oli siihen kirjoitettu…

Mitä tulee apotti Ternisien'iin, jota hän mielellään olisi tahtonut tavata kuulustellakseen hänen mielipiteitään, niin ei hän ollut nähtävänä Pariisissa. Toimitettuaan suosijansa ruumiin huolellisesti balsamoiduksi, oli hän kadonnut tietämättömiin. Arveltiin hänen matkustaneen Arras'iin, de Roquebrun'in omaisten luokse, juhlallisesti hautaan saattaakseen Lormières'in piispavainajaa.

Apotti Ternisien'in toimia oli valvominen, ja niitä hän valvoisikin tarkkaan…

Tuo Ternisien, joka asettui hänen kunnianhimonsa tielle, syöksi Rufin Capdepont'in alakuloisuuden ja epätoivon tuskalliseen taisteluun. Uskallettiinko todellakin hänen rinnallensa asettaa miestä, joka tuskin oli neljääkymmentä vuotta täyttänyt, ja joka oli kirkolle aivan tuntematon, eikä sanalla taikka kynällä koskaan pienintäkään palvelusta sille tehnyt. Mikä olikaan tuo Tivolin Fransiskaanein luostarista äskettäin päässyt nuori, kaikkia todellisia ansioita kaipaava pappi hänen rinnallaan, joka kahdenkymmenen vuoden kuluessa ei ollut päiväksikään lakannut puhumasta eikä kirjoittamasta; joka oli kirkolle lahjoittanut useita polvikuntia eteviä ja hyväavuisia pappeja; joka oli toimittanut uuden painoksen pyhän Thomas Aqvinolaisen teoksista, julaissut useampia tieteellisiä tutkimuksia, joista yhtä "De Auctoritate", luettiin useammassa kuin kolmessakymmenessä seminaarissa; joka oli selityksillä varustanut pyhän Augustinon ihanat "Solilogues"; joka paraikaa valmisteli teosta, missä selitettäisiin hämäräksi jäänyttä historiallista seikkaa: Paavi Sixtus V:n ja Espanjan kuninkaan Fiilip II:n väliset suhteet?

Tuntien kieltämättömän etevämmyytensä ajatteli hän tavasta säälien kilpailijaansa.

— Mitä vielä! sanoi hän itsekseen ylenkatseellisesti olkapäitään kohottaen, me emme ole luodut yhteen törmäämään samalla tiellä.

Mutta kumminkaan hän ei voinut epäillä, että se juuri oli herra de
Roquebrun'in entinen sihteeri, joka seisoi häntä vastaan.

Capdepont jäi liikkumattomana seisomaan, tuijottaen asiamiehensä parooni Thévenot'in kirjeeseen. Tuo onneton paperilappu käpertyi yhdeksi mytyksi hänen kangistuneissa sormissaan.

Mitä aikoi hän?

Hän näytti miettivältä…

Yhtäkkiä kohotti hän molemmat kätensä ylös ja laski ne sitten pöydälle. Paperit kahisivat hänen käsissään, vihot irtautuivat ompeleistaan ja hajosivat pitkin lattiaa. Viha kuohui korkeammilleen, ja jos Seneca'n sanoissa todellakin on perää, että ihmisessä ovat Jumala ja eläin toisiinsa sidotut, niin voidaan sanoa, että meidän raivopäässä tiikeri, jonka toverit olivat hänessä nähneet, nyt oli murtanut kahleensa ja alkoi kiljua.

Tapansa mukaan, kun myrskyiset ajatukset häntä vaivasivat, rupesi hän tietämättään kulkemaan edestakasin huoneessa. Hän kulki seinästä toiseen, otsa rypyssä ja tukka pystyssä kuin jalopeuran harja, milloin liikuntoihin, milloin sanoihin vihaansa purkaen. Hän, joka oli selittänyt Augustinon yksinpuhelot (Soliloques), tuon suuren miehen, jolla myöskin oli intohimoinen, vaikka rakkauden kautta (caritate, niinkuin hän itse sanoo) kukistettu luonto, hän antautui nyt vuorostaan katkeran suloiseen nautintoon antaa ajatuksensa vapaasti vieriä yksinäisyydessä.

Tuossa hurjasti kävellessään tulkitsi hän itsekseen suurella tarkkuudella elämänsä pitkälliset kärsimykset.

Noin kaksikymmentä vuotta sitten oli hänen tautinsa alkanut. Mielihyvällä hän muisteli oloansa Pariisissa. Kaikki näytti hänestä silloin niin kauniilta; tulevaisuus avautui suuremmoisena ja loistavana hänen edessään; olihan hän silloin niin nuori! Oi! sitä nuoruutta!… Mutta äkkiä olivat hänen ajatuksensa siirtyneet piispa de Roquebrun'iin. Hän pysähtyi. Pimennosta näki hän leppymättömän vihollisensa ilmestyvän, hän seisoi siinä, aivan lähellä häntä…

Capdepont seisoi paikallaan, eikä uskaltanut hievahtaakaan. Liiallinen vihansa oli tehnyt hänet tunnottomaksi, mykäksi, jähmettyneeksi. Silmät loistivat päässä kuin hehkuvat hiilet, tuijottaen olentoon, jonka hän oli edessään näkevinään. Vaivalla saatuaan jalkansa maasta irroitetuksi, astui hän askeleen eteenpäin, ja samalla irtautui hervoton kielensäkin suussa.

Jonkinmoinen kiihkeä mielenhäiriö kohotti hänen raivonsa ylinamilleen. Vast'ikään oli hän syyttänyt herra Jérôme Bonnardot'a välinpitämättömyydestä, Thévenot'in perhettä yksinkertaisuudesta, Pariisin arkkipiispaa, jonka hän oli saanut apuansa lupaamaan, itsekkäisyydestä, ja kaikkia ystäviänsä typeryydestä; mutta mitä olikaan, josta hän ei syyttänyt hänen ylhäisyyttään de Roquebrunia?

Hänen mielestään oli Lormières'in piispa vainaja todellinen, ehkäpä ainoakin syyllinen. Syydettyään häntä vastaan hävyttömimpiä herjauksia, meni hän ilkeydessään niin pitkälle, että kielsi vainajaparalta yksinkertaisimman rehellisyyden käsitteenkin. Saatuaan tilaisuuden todeksinäyttää erään kolmentuhannen frangin vaillingin hiippakunnan kassassa, vaillingin, joka piispavainajan runsaisiin almunantoihin katsoen oli varsin oikeutettu, syytti hän häntä nyt rahan varkaudesta, samoin kuin ennen oli häntä piispansauvan varkaudesta syyttänyt.

Onko ihmislapsi todellakin semmoiseksi luotu, että hän, himojen valtaan jouduttuaan, saattaa siihen määrin alentua? Oh! semmoiseksi hän on luotu. Heikompana luonteena, olisi Capdepont kenties ollut hillitympi; mutta tuon voimakkaan, riippumattoman, hallitsemaan luodun luonteen täytyy jo verensä ja hermostonsakin määräämänä esiintyä liiallisena. Muutamissa luonteissa, kuulukootpa ne sitten mihin yhteiskuntaluokkaan tahansa, on olemassa vastustamaton taipumus julmuuteen.

Äkkiä kuului liikettä ja ihmisääni oli lausunut jotakin suuressa huoneessa…

Herra varapiispa, joka juuri paraillaan oli pahasti parjaamassa apotti Ternisien'iä, tuota loukkauskiveä, jonka piispa de Roquebrun hautansa syvyydestä heitti häntä vastaan, jäi äkillisen kauhun valtaamana äänettömänä seisomaan…

Mistä tuli tuo ääni, jonka hän niin selvään oli kuullut?

Kauhistuneena katseli hän joka nurkkaan ja pitkin paljaita seiniä. Ei mitään. Hän käänsi katseensa pöytään. Oi kauhistusta! Oi ihmettä! Eikö ristiinnaulitun pää liikkunut? Kenties hän se oli puhunut. Mitä oli hän sanonut?

Hän kuunteli…

Rufin Capdepont vapisi koko ruumiistaan, sillä eivät pitkälliset opinnot, eikä seurustelu yksistään miesten kanssa ollut poistanut tästä kokonaisesta luonteesta taikauskoisuutta. Pappina ja talonpoikana uskoi hän aina ihmeitä… Jumala oli astunut väliin… Jumala oli tullut häntä tuomitsemaan… Ehkä hän uhkasi häntä!

Hän lähestyi kunnioituksella pöytää, ja notkistaen polvensa pyhän ristiinnaulitun eteen, niinkuin hän oli edellisenäkin iltana Mical'in kanssa tehnyt, antautui hän hartaaseen rukoukseen.

XIII.

Pyhän Ireneon tuomiokapituli.

Tässä papille niin luonnollisessa asemassa tapasi tuomiokapituli Rufin Capdepont'in, astuessaan sisään apotti Mical'in johdolla. Arkkipappi Clamouse lähestyi häntä ja kosketti vapisevalla kädellä polvistuneen virkaveljensä olkapäätä. Tämä katsahti äkkiä ylös: kasvot olivat kalpeat ja hehkuvilla poskipäillä saattoi eroittaa paikkapaikoin kosteita kyyneleen jälkiä. Rukous, tuo ihmisen käsillä oleva, pyhä uhrikirves, oliko se avannut hänen sydämensä? Oliko hän itkenyt?…

Hän nousi ylös ja tervehti tuomiokapitulin jäseniä.

— Herra varapiispa, alkoi arkkipappi Clamouse puhua, tuomiokapitulin ja koko hiippakunnan papiston paraillaan riemuitessa teidän läheisestä piispanistuimelle nousemisestanne, on ikäviä ja huolestuttavia huhuja alkanut liikkua. Toivossa saada kotisihteerinsä korotetuksi piispanistuimelle saakka, oli hänen ylhäisyytensä de Roquebrun kuolemansa edellisenä iltana ilmiantanut teidät paaville harhaoppisten mielipiteiden kannattajana. Pyhän Ireneon tuomiokapituli ei ole voinut jäädä välinpitämättömäksi tällaisen loukkauksen suhteen, joka sitä kohtaa sen etevimmän jäsenen persoonassa, ja tuntien teidän oppinne puhtauden, sekä luettuaan teidän teoksenne, on se laatinut seuraavan vastalauseen, jonka se jo tänäpäivänä lähettää Vatikaaniin.

Silloin alkoi arkkipappi lukea, niin suurella tarmolla ja juhlallisuudella kuin hänen korkea ikänsä suinkin salli, kuuden sivun pituista kirjoitusta, johon oli sekoitettu koko joukko otteita yliseminaarin ylijohtajan teoksista. Tämä kaikki oli kirjoitettu sillä yksinkertaisella ja raa'alla latinan kielellä, jota ei tunnettu keisarikunnan Roomassa, mutta jonka paavikunnan Rooma on levittänyt ympäri maailmaa.

Apotti Capdepont oli kuunnellut vakavasti silmäkulmiaan rypistämättä.

— Hyvät herrat, sanoi hän vihdoin, en voi olla lausumatta syvää liikutusta, jonka teidän kaunis ja hyväntahtoinen yrityksenne minun maineeni puhdistamiseksi pyhän isän luona, on minussa herättänyt; minä kiitän teitä. Kiitän erittäinkin teitä, herra arkkipappi, joka olette aina ollut ensimmäinen ryhtymään aseisiin, kun minun puolustuksestani on ollut kysymys, ja väsymättömästi olette edestäni taistelleet vihollisiani vastaan. En tiedä mikä kohtalo tulee tuon tärkeän Roomaan lähetettävän paperin osaksi, mutta en voi epäilläkään ettei se, paavin käsiin jouduttuaan, tulisi tekemään tyhjäksi piispa de Roquebrun'in valheelliset syytökset. Olen kirjoittanut esipuheen Bossuet'in "Déclaration'iin" (Julistukseen). Mutta mitäpä se merkitsee? Sentähden, että olen suuren Meaux'in piispan esimerkkiä noudattaen puolustanut muutamia Ranskan kirkon vanhoja oikeuksia, tahdotaan minua syyttää kapinallisuudesta paavia kohtaan. Pius IX, kaikkia edeltäjiänsä kokeneempi, tietää liiankin hyvin, mihinkä pakkotilaan meidät asettaa maallinen laki, joka kahlehtii kirkkoammekin, voidakseen uskoa niitä syytöksiä, joita on uskallettu heittää minua kohtaan. Hyvät herrat, te, joidenka katseet ja sydämmet aina ovat olleet käännetyt Roomaa kohti, tuota taivaan valoa, lunea in coelo, kohti, tahdotteko kuulla tunnustukseni? Konkordaatin pakotuksesta olen minä gallikaani, ranskalaiskirkollinen, syystä kun en taida olla ultramontaani, roomalaiskirkollinen. Ymmärrättekö minua?… Kunpa hallitus, joka niin hävyttömästi on anastanut itselleen oikeuden nimittää piispoja, — nimittää, kuuletteko te? — kunpa hallitus vaan on valinnut Rufin Capdepont'in, niin tulee Rufin Capdepont loistavalla tavalla todistamaan, että hän, samoin kuin kaikki tekin, rakastaa Roomaa ja halveksii Pariisia.

— Eläköön Pius IX! huusi apotti Mical, kohottaen kätensä paavin kuvaa kohden seinällä.

— Eläköön Pius IX, uudisti Capdepont innokkaasti.

— Eläköön Pius IX! huusivat kaikki tuomioherrat yhteen ääneen.

Ovelta kuului kumea kolkutus.

Apotti Mical meni aukasemaan.

Oi hämmästystä! Kynnyksellä seisoi hänen ylhäisyytensä de Roquebrun'in entinen kotisihteeri apotti Ternisien kalpeana, väsyneenä ja pölystä harmaana.

Mitä, tekö täällä! muukalainen meidän hiippakunnassamme, kuinka te uskallatte!… huusi Rufin Capdepont ja hyökkäsi eteenpäin sulkeakseen häneltä tien.

— Herra varapiispa, sanoi apotti Ternisien erinomaisella lempeydellä, tulen juuri Pariisista, josta tuon hänen ylhäisyytensä de Roquebrun-vainajan ruumiin.

— Eikö Arras'in hautausmaassa ollut sijaa hänen ruumiilleen?

— Ettekö tiedä, herra, että vuosisatojen kuluessa, Lormières'in piispat ovat haudatut tuomiokirkon hautaholviin?

— Pyhän Ireneon holviinko, piispa de Roquebrun?

— Vanha tapa…

— Ja oletteko otaksunut minun rupeavan hautausta toimittamaan?

— Olen, hyvä herra… Mutta jos te kieltäydytte, niin luotan Lormières'in kaupunkiin, joka on piispavainajalleen varmaan toimittava kunnialliset hautajaiset.

— Se on häväistys!

— Itsehän niin tahdotte… Kansa kokoontuu jo lukuisasti asemalle, ja tehdaskaupungin naiset, jotka eivät voi hyväntekijäänsä unhoittaa, ripottelevat sypressin oksia kaduille, joita myöten juhlasaatto tulee kulkemaan.

— Juhlasaatto!… Mistä juhlasaatosta te puhutte, jos saan luvan kysyä? virkkoi apotti Capdepont ivailevalla kummastuksella.

— Siitä, jonka etupäähän te, varapiispan arvonne tähden, olette velvollinen asettumaan.

— Minäkö velvollinen! Uskallatteko te puhua minun velvollisuuksistani? Minä en ole niitä koskaan laiminlyönyt, ja suokoon taivas että piispa de Roquebrun'kin olisi ollut omilleen yhtä kuuliainen. Hiippakunta ei ole missään kiitollisuuden velassa tuolle miehelle, joka on sen saattanut onnettomuuteen ja perikatoon. Eikö hän ollut se, joka muka parantaakseen liturgiiaamme (käsikirjaamme), mullisti sen perin pohjin. Eikö se ollut hän, joka aina säälimättömyydellä kohteli maaseutumme pappiparkoja. Eikö se ollut sama mies, joka tuonoin karkoitti yliseminaarista kaikki sen etevimmät ja kunnioitettavimmat opettajat? Ja eikö se vihdoin ollut hän, joka vasten koko hiippakunnan toivoa saada nähdä minut kerran Lormières'in piispanistuimella, lähti salaisesti Pariisiin tehdäksensä minulle mahdottomaksi tulla piispaksi nimitetyksi?

— Rauhoittukaa, hyvä herra, teidän asianne eivät ole niin huonolla kannalla kuin näytte luulevan.

— Mistä te sen tiedätte?

— Jos olette pelänneet minun nimeni olevan teidän tiellänne, niin saatte olla aivan huoletta, sillä minä en koskaan tule piispaksi.

Tämä odottamattoman suora tunnustus saattoi Capdepont'in hämilleen. Mutta muistaen Machiavel'iä, pelkäsi hän herkkäuskoisuudessaan, tulevansa petetyksi.

"Itaalialainen!" mutisi hän hampaittensa välissä. Ja korotetulla äänellä tiukasti aukonaisilla suurilla silmillään tähystäen Ternisien'iä jatkoi hän:

— Ja kumminkaan ette voi valheeksi väittää, että olette Pariisissa ollessanne tavannut paavin lähettilään, ministerin ja ehkäpä keisarinkin…

— Olen tuntenut hänen ylhäisyytensä paavillisen lähettilään jo Rooman ajoiltani asti, kaksitoista vuotta sitten.

— Entäs ministerin?

— Hänen ylhäisyytensä de Roquebrun'in terveyden tila oli niin huono, että pidin velvollisuutenani seurata häntä kaikkialla.

— Tuileries'iinkin?

— Sinnekin, kun hänen asiansa niin vaativat.

— Hänen asiansa! huudahti apotti Capdepont kiihtyvällä vihalla.
Tarkoitatte epäilemättä omia asioitanne?

— Teidän ansanne eivät ole erittäin hyvästi kätketyt, hyvä herra, enkä minä niihin mene. Koska minulla ei ole tapana kiivastua, niin puhun ainoastaan sen, minkä pidän tarpeellisena.

Tämä kylmäverinen hillitty vastaus koski Rufin Capdepont'ia niin kuin ruoskan isku kasvoihin.

— Kuuletteko, hyvät herrat, kuuletteko! huusi hän vihan vimmassa. Olenhan teille sanonut, että apotti Ternisien on tarkkaan tutkinut kirjaa Ruhtinaasta! [Machiavel'in kuuluisa teos]. Hän osaa vaieta ja puhua asianhaarain mukaan. Siinä se on valtioviisauden ydin. Minkälainen piispa hänestä tulisi, jos hänen suosijansa puoltosanaa todellakin kuultaisiin!…

Apotti Ternisien astui tyynenä askeleen eteenpäin.

— Kieltäydyttekö siis lopullisesti toimittamasta hänen ylhäisyytensä de Roquebrun'in juhlallisia hautajaismenoja?

— Kieltäydyn. Jos haluatte haudata Pariisista tuomanne ruumiin, niin on se vapaassa vallassanne; mutta älkää toivoko että kukaan meistä tulee ottamaan osaa niihin juhlamenoihin.

— Hyvä! Iltapäivällä, kello neljän aikaan, pukeudun messupaitaani ja toimitan itse ruumiin muuttamisen asemalta. Uskollisen kansan läsnäolo lohduttaa minua siitä että valansarikkonut papisto pysyy etäällä.

Hän poistui kumartaen.

Papit, jotka olivat ällistyneenä katsoneet tätä kauhistavaa kohtausta, kuiskailivat keskenään.

Äkkiä riensi apotti Mical ovea kohti, mutta varoillaan oleva Capdepont kävi tiukasti kiinni hänen käsivarteensa.

— Minnekkä aiotte semmoisella kiireellä? kysyi hän.

— Menen ilmoittamaan apotti Ternisien'ille, että te itse tahdotte toimittaa juhlamenot.

— Kiellän sen; se olisi petos teidän puoleltanne!

— Tahdotteko te siis ehdottomasti joutua perikatoon?

— Tahdon!

Tämä raju huudahdus valaisi uuden piirteen tämän papin luonteessa; vihalla oli hänessä vielä syvemmät juuret kuin kunnianhimolla.

XIV.

Lavernède ja Ternisien,

Poistuttuaan piispan virastosta läksi apotti Ternisien kulkemaan pitkin Saint-Frumence'n yksinäistä katua, Castagnerte'n taloa kohti. Siellä odotti häntä malttamattomuudella kreivi de Castagnerte, sekä kenraali de Roquebrun, joka oli saapunut Pariisista velivainajaansa hautaamaan.

Syvästi liikutettuna Capdepont'in kiivaasta päätöksestä ja huolimatta kiireisestä asiastaan, astui apotti Ternisien verkalleen pitkin katua. Mitä hän sanoisi kreivi de Castagnerte'lle ja mitä erittäinkin kenraali de Roquebrun'ille? Ei mikään loukkaa ja nöyryytä pappia niin kuin täytymys tunnustaa maallikolle kirkon taikka virkaveljien heikkoja kohtia. Hänen mielestään olisi uskonnolle suuri vahinko siitä, jos uskovaiset oppisivat tuntemaan papiston keskinäisiä riitoja. Jumala näkee nämä häpeäpilkut, ja siinä on kyllä.

Hän oli jo lähellä Castagnerte'n ovea, eikä vieläkään tiennyt miten asian selittäisi.

Kreivi de Castagnerte'lle olisi hän kyllä voinut kertoa asianlaidan semmoisenaan, sillä hän oli uskonnollinen mies ja tunsi vanhastaan Rufin Capdepont'in luonteen; mutta vainajan veljelle hän ei tahtonut mitään ilmaista koko tapauksesta.

Jos herra de Roquebrun, vanha kiivas soturi, saisi kuulla, että hiippakunnan varapiispa kieltäytyy toimittamasta juhlamenoja, joita varten hän oli tullut Lormières'iin, ja että koko kaupungin papisto pelkurimaisesti on päättänyt seurata hänen esimerkkiään, olisi hän valmis ryhtymään vaikka mihinkä väkivaltaan. Hän rientäisi epäilemättä heti Capdepont'in luo vaatimaan selitystä hänen käytöksestään. Mikä kahakka silloin syntyisikään tuon vihasta kiehuvan papin ja raivostuneen sotilaan välillä. Mutta vaikka herra de Castagnerte'n ja hänen onnistuisikin rukouksillaan saada hänet ylenkatseella kohtelemaan varapiispan loukkaavaa menettelyä, ei missään tapauksessa olisi epäilemistäkään, ettei hän, lähettäen sähkösanoman Pariisiin, antaisi tietoa ministerille, kuka ties Tuileries'iinkin tapahtumasta, joka häneen niin syvästi oli koskenut. Mitenkä silloin kävisi?…

Apotti Ternisien säpsähti. Kuin kirkas leimaus välähti äkkiä ajatus hänen synkissä mietteissään. Kenties oli hirveä Capdepont juuri tekemäisillään suunnattoman rikoksen, joka tulisi syöksemään hänet alas piispan istuimen korkeudesta, jonne hän oli pääsemäisillään. Ehkä Jumala salli tuommoisen sokean julmuuden tapahtua, niin että kaikki näkisivät tuon kunnianhimoisen miehen arvottomuuden? Sen sijaan että koetettaisiin estää hänen raivokkaita vihanpurkauksiaan, oli hänen ärsytetty intohimonsa päin vastoin kiihoitettava ylimmilleen ja hänen kunnianhimonsa, jos mahdollista, yhä yllytettävä, niin että hän vastustamattomasti syöksyisi perikatoon.

Innostuneena tuosta ajatellusta suuresta palveluksesta, joka täten voitaisiin tehdä kirkolle, ja jättäen Capdepont'in oman onnensa nojaan, tunsi apotti Ternisien mielensä vähitellen vapautuvan niistä epäilyksistä, jotka olivat häntä kiusanneet…

Niin, hän tahtoo puhua, hän on sanova kaikki sekä kreiville että kenraalille…

Apotti Ternisien seisoi Castagnerten talon vankan portin edessä. Hänen kätensä tarttui jo tukevaan, vaskiseen portinkolkuttimeen; mutta äkkiä veti hän sen jälleen takaisin. Apotti Ternisien parka oli aina heikko ja epäröivä! Kummako se! Asian vakava laatu herätti hänessä pelkoa. Hän peräytyi pari askelta ja jäi sitten liikkumattomana seisomaan… Äkkiä poikkesi hän Saint-Frumencen kadulta, ja kääntyi pienelle Bernardiniläisten kadulle. Tämän pienen kadun keskivaiheilla asui apotti Lavernède ja hänen luokseen kiiruhti apotti Ternisien epätoivoissaan, huojuen raskaan taakkansa alla, hakemaan neuvoa ja tukea ennenkuin mihinkään toimeen ryhtyi.

— No! mihinkä aikaan tapahtuu ruumiinsaatto, kysyi vankilan saarnaaja hänet nähdessään.

— Kello neljän aikaan… me tulemme sen yksin toimittamaan.

— Yksin! mitä tarkoitatte? Apotti Ternisien kertoi nyt kohtauksensa
Rufin Capdepont'in kanssa.

— No sepä mainiota! huudahti apotti Lavernède, ilosta kiiluvin silmin, kas, se mies ei ole kavala teitä kohtaan, ja jos kohta se julkeus, jolla hän näitä juhlamenoja vastustaa, loukkaa minua sydämen pohjaan saakka, niin olen ainakin hänelle kiitollinen moisesta suoruudesta. Mutta missä oli sitten Mical, tuo Capdepont'in ainainen hullun vartija?

— Hän oli siellä, samoin kuin arkkipappi Clamouse, sekä koko Pyhän
Ireneon tuomiokapituli.

— Eikö kukaan uskaltanut puhua pyhän piispavainajan puolesta?

— Ei kukaan.

Lavernède tarttui kiivaasti apotti Ternisien'in käteen.

— Toivokaamme, ystäväni, sanoi hän, että Capdepont pysyisi itsepäisesti kauheassa päätöksessään. Koska ei Jumala ole sallinut Mical'in tällä kertaa pelastaa häntä, on hän selvästi hyljännyt hänet. Hetki lähestyy, jolloin tuo kapinoitsija, tuo Pimeyden Ruhtinas, niinkuin hänen ylhäisyytensä de Roquebrun häntä nimitti koko pappiskokouksen kuullen, vuorostaan työnnetään alas taivaasta. Ei, ei hän koskaan pääse Lormières'in piispaksi!

— No mutta, kerroinhan minä jo aamulla, että Pariisista lähtiessäni, oli valtakirja keisarin allekirjotettavana.

— Oletteko varma että Capdepont'in nimi oli siihen kirjoitettu?

— Niin luultiin.

— Sitä enemmän syytä on käyttää hyväkseen tätä tilaisuutta, ja saattaa vihollisemme, Jumalan vihollisen, syöksemään suinpäin perikatoon. Ettekö ole itse myöntänyt, että hänen ylhäisyytensä de Roquebrun, huomattuaan etteivät mitkään hyväilyt voineet pehmittää yliseminaarin ylijohtajaa, oli toivonut että nuo rajut puuskat, joihinka hänen hillitsemätön luontonsa viettelee hänet, tuottaisi pätevän aiheen vapauttaa sekä hiippakunta että kirkko moisesta hirviöstä.

— Se on totta. Mutta hellällä huolenpidolla onnistui minun hillitä hänen ylhäisyyttään ja estää riitaa.

— Kenties teitte väärin.

— Suokaa anteeksi, ystäväni, yksistään ajatus riidasta kahden papin välillä saa minut vapisemaan. Ajatelkaapa kuinka paljon olen saanut kärsiä Capdepont'in ja hänen ylhäisyytensä de Roquebrun'in huonon sovun tähden… Juur'ikään virastossa vastustin varapiispaa ja vakuutan ettei hänen kiivaat puheensa vähääkään minua pelottaneet… Mutta ette voi kuvailla mitä sisässäni tunsin? Vaikka vastaus oli heti huulillani, tuntui sydämeni raskaalta kuin vuori ja minun teki mieli itkeä.

— Lapsi raukka! mutisi apotti Lavernède, syvästi liikutettuna ja syleillen hellästi ystäväänsä.

— En tiedä mihinkä ryhtyä, sopersi apotti Ternisien, koittaen tukehuttaa valtavaa liikutustaan. Kulkiessani Saint-Frumence'n katua pitkin tunsin jo mieleni käyvän rohkeaksi. Koska Rufin Capdepont vaati minua taisteluun, niin päätin suostua siihen ja kerätä ympärilleni kaikki, jotka tahtovat oikeuden puolesta taistella: kenraali de Roquebrun'in, kreivi de Castagnerte'n ja teidätkin… Mutta sitten rupesivat taistelun seuraukset minua peloittamaan. Capdepont'in saisimme kyllä ehkä viekotelluksi paulaan, jonka hän on itselleen virittänyt, mutta millä saamme ehkä tämän voiton maksaa! Asia tulisi tunnetuksi Lormières'issä, katolisessa maailmassa; mutta parempi olisi että semmoiset pysyisivät salassa.

— Miksi niin!

— Miksikö niin?… Oletteko te ajatellut, Lavernède, mitä surua moinen julkinen häväistys saattaisi herättää todellisesti hurskaissa maallikoissa; — ja mitä iloa taas niissä, jotka käyttävät hyväkseen pienintäkin veruketta vainotakseen uskontoa? Sillä aikaa kuin toiset surusta raskautettuna painaisivat päänsä alas, huutaisivat toiset riemuiten pää kohollaan: "Katsokaa mitenkä papit keskenään elävät!" Sillä olkaa vakuutettu, että kerran sotaan ryhdyttyään, Capdepont ei tule koskaan peräytymään. Vaikka hänen itsepäisyytensä olisi kuinka turmiollinen tahansa kirkolliselle arvollemme, niin ei mikään voisi häntä pidättää; hän on menevä äärimmäisyyteen asti kurjassa mielettömyydessään, ja tästä kauheasta sisällisestä rikkoutumisesta seuraa kirkollisen virkakunnan arvon häviö.

— Mutta tässä kaikessa, rakas Ternisien, tuntuu minusta kuin huolehtisitte enemmän Capdepont'in tähden kuin kirkon.

— Juuri kirkon parasta ajatellen pelkään minä joutua kahakkaan miehen kanssa, joka on pappi, niinkuin te ja minä.

— Mutta se on kumminkin velvollisuutenne.

— Entäs jos se olisi jumalattomuutta?

— Siis, jatkoi Lavernède kiivastuen yhä enemmän, ennemmin kuin käyttäisitte hyväksenne tilaisuutta, jonka kautta Capdepont tulisi julkisesti julistamaan itsensä kelvottomaksi piispan virkaan, tahtoisitte te nähdä hänet Lormières'in piispaksi nimitettynä? Olkaa varoillanne, Ternisien! Olette tekemäisillänne itsenne syypääksi heikkouteen, josta eivät kokonaisen elinajan kyyneleet ja katumukset tuottaisi teille anteeksi antoa. Mitä! Monen pyhän piispansa kautta kuuluisaksi tullut Lormières'in istuin, on joutunut julmurin himojen esineeksi ja on tulemaisillaan hänen omakseen; mutta Jumala, joka ei tahdo jättää hiippakuntaansa ilkiön valtaan, kehoittaa teitä, ja te kieltäydytte rupeamasta hänen vihansa ja oikeutensa välikappaleeksi! Vielä kerran, varokaa itseänne!… Enemmän kuin taistelu Capdepont'in kanssa, peloittakoon teitä se edesvastaus, joka muuten tulisi teitä painamaan. Ketä Jumala todellakin syyttäisi kaikesta siitä pahasta, jonka Capdepont epäilemättä aikaansaisi kirkossa, jollei sitä, jonka asiana olisi ollut leikata paha juurineen pois, mutta jolla ei ollut voimaa siihen ryhtyä?… Älkää epäilkökään, Ternisien, Capdepont, Lormières'in piispana, olisi saatana, joka mullistaisi hiippakunnan, tehden onnettoman papistomme, joka nyt jo on niin vailla päättäväisyyttä, itsetuntoa ja rohkeutta, oikkujensa nöyräksi palveliaksi, merkiten joka papin häpeällisen orjuuden leimalla. Oi! hän puhui pappisparoille piispa de Roquebrun'in tiranniudesta! Joudun raivoihini, ajatellessani minkälainen tiranni hän itse tulisi olemaan. Kas siinä Capdepont'in virkauran alku. Mutta kuinka pitkälle ei tuo mies voisi mennä? Minnekkä saakka ei hänen hävityksensä voisi ulottua? Jos luulette hänen kauan tyytyvän Lormières'in pieneen hiippakuntaan, yksi pienimpiä katolikunnassa, niin tunnette hänet huonosti. Pian saatte kuulla hänen tavoittelevan arkkipiispan viittaa, ja muutaman vuoden perästä himoitsee hän kardinaalin hattua. Katsokaas, Pimeyden Ruhtinas purppuraan puettuna! Siinä valepuvussa liikkuen levittää hän kapinan henkeä kirkkoon!

— Ei koskaan Rooma…

— Roomako? Meidän Harros'in vuorelainen on ollut Pariisia voimakkaampi, hän on oleva voimakkaampi Roomaakin. Kyllä tiedän että Vatikaanissa on erinomaisen teräviä miehiä; mutta minä en epäile vähääkään, suokaa anteeksi jokapäiväinen lauseeni, että hän vetäisi heitä nenästä. Vara-piispamme pitkä, luinen ruumis ei näytä taiturivoimistelijan hyppyjä varten luodulta ja hänen isot kätensä tuntuvat mahdottomilta silmänkääntäjätemppuihin. Älkää erehtykö! Jos Tigran'ella on pedon julmuutta, niin on hänessä samalla sen notkeuttakin. Enkä voi olla tunnustamatta teille että tuo mies on ihmeteltävän älykäs, ja että Jumala, jonka syyt ovat tutkimattomat, on sijoittanut hänen kovaan uppiniskaiseen kalloonsa jumalalliset aivot… Muistattehan, että apotti Mical rohkeni kerran hänen ylhäisyytensä ja Pyhän Ireneon tuomiokapitulin läsnä ollessa kutsua häntä "suureksi mieheksi?" Tuomiokapituli ja sen arkkipappi Clamouse ensimmäisenä purskahtivat nauruun; ja hänen ylhäisyytensä huulilla nähtiin hieno hymy. Minä yksin pysyin totisena, ajatellen, että jos kohta ystävyys oli saanut Mical'in liioittelemaan, oli Capdepont kumminkin aivan harvinaisen etevä mies. Ei yksikään Ranskan papeista, siitä olen vakuutettu, vedä vertoja hänelle oppiin nähden. Entäs hänen puheensa sitten, kuinka täyteläistä, väririkasta ja voimakasta; kuinka syvää, ja toisinaan kuinka loistavasti ylenevää korkeutta kohti; voisi melkein verrata sitä arkkienkelin siiven lyöntiin! Niinä kahtenatoista vuotena, jolloin olin tuon mahtavan herran läheisyydessä, ovat hänen olentonsa ja liiallinen ylpeytensä, joka painoi leimansa jokaiseen hänen sanaansa, usein minulta pilanneet hänen oppineet raamatunselityksensä ja hänen loistavat, suurissa piirteissä esitellyt yleiskatsauksensa kirkkohistorian alalla. Mutta miksi en voisi tunnustaa että, huolimatta siitä pienestä helvetillisestä liekistä, jonka selvästi näin väikkyvän hänen otsansa yllä, hänen ihana kaunopuheliaisuutensa ja hänen verraton, lumoava henkensä usein saattoi minutkin haltioihini…

— Lavernède, olkaa huoletta, Pyhää Isää ei ympäröitse ainoastaan etevät miehet, vaan itse Jumala!

— Sen tiedän…

— Ja kun Capdepont lähtee Roomaan…

— Olkaa ainakin päästämättä hänet sinne, kaikessa varomattomuudessanne, sillä jos hän lähtee sinne, niin häntä kuunnellaan, ja kaikki on menetetty. Oletteko todellakin niin lapsellinen, että luulette hänen kerran tultuaan Pariisissa piispaksi nimitetyksi, esiintyvän Roomassa yhtä jyrkkänä ja kiivaana kuin täällä? Rauhoittuneena, rakkaitten toivojensa toteutumisesta, jättää hän kaikki kiukkunsa ja vihansa tänne Lormières'in seminaariin, joka on ollut niiden äänettömänä todistajana, ja ilmestyy Vatikaaniin suloisena, lempeänä ja teeskentelemättömänä kuin lapsi. Ja pian ovat varmat todistukset kuuliaisuudesta ja kunnioituksesta annettuna. Miksi hän enään kiivastuisi? Mitä syytä olisi hänellä hurjasti huutaa ihmisiä ja Jumalaa vastaan, niinkuin hän teki tuskitellessaan entisen asemansa mitättömyydessä. Onpahan nyt piispa, pyhän katolisen kirkon ruhtinas!…

— Kylläksi, Lavernède, kylläksi minä rukoilen! Olette johtanut minut syvyyden partaalle, minä en kestä enempää.

— Olette pappi, se on uhri-ihminen. Sen sijaan että uhkaava vaara teitä masentaisi, antakoon se teille voimaa!

— Minkätähden poistuin minä Tivol'in yksinäisyydestä!…

— Jumala tarvitsi teitä Lormières'issä ja kutsui teidät sinne! vastasi
Lavernède vakavasti.

Hänen puheensa liikuttamana kavahti apotti Ternis'ien ylös istuimeltaan.

— Ystäväni, sanoi hän päättäväisellä äänellä, hänen ylhäisyytensä, joka liian myöhään oppi teitä arvostelemaan, alkoi teitä rakastaa: mitä pitää minun tekemän?

— Se on hyvin yksinkertaista: sill'aikaa kun minä juoksen käskemässä kaikkia kaupungin yhdistysten päämiehiä tulemaan kirkkoon kuoripuvussa, menette te paperitehdaskaupunkiin, jossa teidän nimenne on enemmän tunnettu kuin minun, ja kutsutte työmiehiä, vaimoineen, lapsineen, saapumaan juhlamenoihin…

— En ilmoita siis mitään kenraali de Roquebrun'ille keskustelustani
Capdepont'in kanssa?

— Ei sanallakaan. Älkäämme salliko kirkon vihollisen peruuttaa julmaa päätöstänsä, ja kenraalin käynti piispan virastossa tulisi varmaankin olemaan hänelle onneksi. Sillä mitä hän on uskaltanut teiltä kieltää, sitä ei hän rohkene kieltää herra de Roquebrun'iltä. Sitä en ainakaan luule, sillä tällä kertaa tulisi Mical varmaankin sitä estämään. Koska Capdepont on kerran miekkaan tarttunut, niin kaatukoon hän itse sen lävistämänä.

— Mutta pitäähän herra de Roquebrun'in kumminkin saaman se tietää?…

— Tietysti, mutta vasta silloin kun ei enään ole aikaa mihinkään yritykseen Capdepont'in luona… ymmärtäkää minut oikein… Kenraali on läsnä hautajaisissa. Hän huomaa, — taikka jos tarvitaan hänelle huomautetaan — että varapiispa ja koko kaupungin papisto ovat poissa. Luonnollisesti tulee herra de Roquebrun loukatuksi… Kun kerran piispamme ruumis on saatettu asemalta, on paperitehdaskaupungin väestö napiseva ja huutava: kukistukoon Capdepont! — Siihen on herra de Cartagnerte kyllä heitä kehoittava. — Ja niinkauan kuin te järjestätte ruumiskappelia piispan palatsin alakerrassa, seuraan minä suuttunutta kenraalia sähkösanomatoimistoon ja sepitän itse asianmukaisen sanoman, jonka ministeri ja ehkäpä itse keisarikin jo tänä iltana lukevat. Tämä sanoma on muuten minun toimestani jo huomis-aamuna oleva painettuna Lormières'in ja ylihuomenna Toulous'in sanomissa ja pian kaikissa Pariisinkin lehdissä. Saadaanpa nähdä, tuleeko Capdepont senkin jälkeen pysymään piispan ehdokkaana!

— Hyvä Jumala! hyvä Jumala! sopersi Ternisien kauhistuneena.

— Menkää paperitehdaskaupunkiin, ja muistuttakaa kelpo kansalle Arbousen rannoilla mitä hänen ylhäisyytensä de Roquebrun on sen hyväksi tehnyt… Älkää missään tapauksessa huolehtiko kenraalin suhteen; minä seuraan mukananne ja lähden suoraa päätä Castagnerte'lle.

Sitten, katsottuaan vakavasti vapisevaan Ternisien parkaan, lausui hän:

"Ystäväni, Jumalan ja ihmisten edessä otan minä edesvastuulleni teidän ja omat toimeni!"

Sanat soivat niin juhlallisesti että sydäntä kouristi.

Apotti Ternisien kumarsi.

Lavernède tarttui häntä käsipuoleen ja veti hänet portaita alas.

XV.

Mical.

He olivat tuskin astuneet kolmekymmentä askelta Bernardin kadulla ennenkun törmäsivät yhteen apotti Mical'in kanssa, joka ilmestyi väkitungoksesta Saint Frumense'n kadulta.

— No vihdoinkin tapasin teidät, herra Ternisien! sanoi siveysopin professori.

Hän levitteli käsissään suuren punaruutuisen nenäliinan ja kuivasi sillä hikistä otsaansa.

— Mikä tukahduttava kuumuus!… jatkoi hän. — Lavernède, emmeköhän menisi vähän sinun luoksesi?

— Pitäisihän teidän ymmärtää, Mical, vastasi vankilan saarnaaja tylysti, ettei tämmöisenä päivänä Ternisien'illä, eikä minulla ole aikaa turhiin. Voittehan sanoa sanottavanne heti paikalla.

— Mitä! Teititteletkö minua nyt? Mistä ajasta se tapahtuu?

— Hänen ylhäisyytensä herra de Roquebrun'in kuolemasta asti.

— Luuletko sinä että minä olen jotenkin mukana Capdepont'in hullutuksissa… tahi oikuissa?

— Te myönnätte siis vihdoin että se mies on hullu?

— Malttakaamme, hyvä ystävä, älkäämme kiivastuko… Tämän vilkkaan keskustelun kestäessä olivat he vähitellen peräytyneet apotti Lavernède'n pienelle asunnolle saakka. Avattuaan oven jokapäiväisen vieraan tottumuksella, hyppäsi hän reippaasti etehiseen, jonne toiset myreissään häntä seurasivat.

— No, mitä tahdotte? kysyi apotti Lavernède.

Tämä kysymys sai Mical'in pienet silmät vihasta välähtämään, mutta hilliten suuttumustaan sanoi hän:

— Toden totta, Lavernède, puhuttelet minua niin kuin olisin oikeuden eteen astunut. Olisiko ehkä aikomuksesi langettaa tuomio minun ylitseni. Jos voisin tänään nauraa, kun koko kaupunki murehtii, niin antaisi sanojesi juhlallisuus ja olentosi teeskennelty majesteettisyys minulle runsaasti huvin aihetta.

— Älkää ujostelko Mical, naurakaa vaan; ei se tule herättämään apotti Ternisienin enemmän kuin minunkaan kummastusta, vastasi vanhin saarnaaja, joka peljäten aikeittensa Capdepont'ia vastaan raukeavan tyhjiin, koitti suututtaa Mical'ia, saattaakseen siten taistelun välttämättömäksi.

Siveysopin professori oli viisas kuin kettu. Hän vainusi paulan, ja kääntyi piispavainajan sihteerin puoleen.

— Herra apotti, sanoi hän, minä tulen herra varapiispan puolesta ilmoittamaan hänen mielipahansa siitä, sekä teidän että omaa arvoansa alentavasta kohtelusta, jolla hän teidät tänä aamuna vastaan otti. Viime päivien tuhannet huolet ja rasittavat toimet ovat tehneet hänen niin hermostuneeksi, että häntä toisinaan kaikki väsyttää, kiusaa ja kiihoittaa. Onnettomuudeksi te juuri semmoisella hetkellä satuitte tulemaan virastoon. Ja miksi en sitä myöntäisi, että muutamat ilkeät, Lormières'issä ja koko hiippakunnassa levitetyt paheet, joita petollisesti on sanottu hänen ylhäisyytensä de Roquebrun'in lausumiksi, ovat vaikuttaneet kiihottavaisesti apotti Capdepont'iin? Mutta tavallinen tyyneytensä sai pian taas vallan tuossa suuressa sielussa; ja nyt, samalla kun hän tahtoo minun kauttani pyytää teiltä anteeksi, ilmoittaa hän varmaan lupaavansa koko seurakunnan papiston seuraamana kulkea hänen ylhäisyytensä de Roquebrun'in hautajaissaaton etupäässä. Kumminkin pyytää hän, että juhlamenot tukehduttavan kuumuuden tähden lykättäisiin kello kuuteen. Päivää riittää nykyään yhdeksään asti illalla.

Hyvä ja lapsellinen Ternisien, huomattuaan kaikki hankaluudet poistetuksi ja kaiken riidan mahdottomaksi, ei voinut olla puristamatta Mical'in kättä, ja liikutettuna sanoi hän:

— Kiittäkää herra varapiispaa puolestani. Kertokaa hänelle kuinka liikutettu olen tästä hänen muutoksestaan, joka tuottaa kunniaa hänen papilliselle säädylleen.

Siveysopin professori katsahti salavihkaa Lavernèdea. Hänen apinanaamansa värähteli ilkeyttä, kaikki hänessä nauroi, hänen silmänsä, nenänsä, huulensa, leukansa, nauroi julmaa naurua.

— No mitä! Sinä et näytä tyytyväiseltä, kunnon Lavernède? virkkoi hän samalla kuin nuuskasi paremmin peittääkseen kasvojensa liiaksi loukkaavaa ilmettä.

— Olisimpa todellakin toivonut, ettei Capdepont olisi noin kurjasti peräytynyt, vaan uskaltanut pitää päätänsä loppuun saakka.

— Mutta ei varapiispa olekaan todenteolla tahtonut kieltää piispavainajaltamme sitä kunnioitusta, jota ei hän hänen eläessäänkään häneltä kieltänyt.

— Varapiispa… varapiispa…

— Aivan niin, ystäväni, aivan niin!… Sitä paitsi, ei herra
Capdepont'in entisyydestä voi mitään…

— Älkäämme koskeko entisyyteen! keskeytti Lavernède kiihkeästi, ja jos teidän asianne, jonka olisitte voineet yhtähyvin toimittaa kadullakin, on päättynyt niin…

Mical ei ollut huomaavinaan, että vankilan saarnaaja osotti hänelle ovea.

— Oliko sinulla ehkä aikomus käyttää hyväksesi varapiispan poissa oloa hautajaisista? sanoi hän ikäänkuin sattumalta.

— Vaadin hänet uhallakin pysymään päätöksessään.

— Älä kopeile, Lavernède parka; hän on sinua voimakkaampi, sen tiedät hyvin.

— Sitä hän tietysti on, jos papillisella voimalla ymmärretään velvollisuuksiensa täydellistä ylenkatsomista.

— Varo itseäsi! jos hän tulee Lormièresin piispaksi saattaa hän olla antamatta sinulle takasin hengellisen kaunopuheliaisuuden professorin viran.

— Kukas on teille sanonut että suostuisin sitä hänen kädestään ottamaan?

— Entä jos hän riistää sinulta vankilan saarnaajan virankin, minnekkäs silloin joudut vanhan kivuloisen äitisi kanssa?

— Onneton! huusi Lavernède raivoissaan, te uskallatte tulla luokseni uhkaamaan minua!

Apotti Ternisien kiiruhti välittämään.

— Hyvät herrat, rauhoittukaa.

— Rakas Lavernède, kuinka sinä kiivastut! sanoi Mical pyrkien ovea kohti.

— Mielestäni te ette kiivastu kylläksi! Siveysopin professori pysähtyi ja kääntäen pienet laihat kasvonsa riitaveljeänsä kohti sanoi hän irvistäen viekkaalla äänellä:

— Saatan minäkin ehkä joskus suuttua, mutta se aika ei vielä ole tullut.

Sen sanottuaan hän katosi.

XVI.

Ruumiin saatto.

Kello viiden aikana, kun päivä suurten punaisten pilvien rakentamassa loistokehässä laski Hautes-Corbieres'in hehkuvia vuorihuippuja kohti, kaikki kaupungin kirkonkellot äkkiä kuin unesta heräten helähtivät soimaan. Pyhän Ireneon suuren kellon vakavaan ääneen vastasivat toinen toisensa jälkeen eri seurakuntain pienemmät kellot ja yhtyivätpä vähitellen luostarien pikkukellotkin kulkusina kilisemään näissä pronssin suuremmoisissa juhlasoittajaisissa.

Laskevan auringon valaisema Lormières, oli yhtenä mahtavana huminana, jonka kaiku tavantakaa pitkältä kajahteli läheisestä vuoristosta. Pauhu yltyi välistä niin kovaksi, että olisi luullut ukkosen jylinän yhtyneen tuohon joka taholta täysvoimaisesti kaikuvaan kellojen soittoon.

Kuumuus oli tavaton, ja suunnattoman suuria, ruskean graniitin karvaisia pilvimöhkäleitä keräytyi itäiselle taivaan rannalle; ne kasvoivat kasvamistaan kunnes vihdoin kokonaan peittivät taivaan laajat tantereet.

Vaellus tuomiokirkolle päin alkoi vasta kello kuuden vaiheilla.

Kapusiinimunkit, päällikkönsä johtamina, astuivat ensiksi ulos luostaristaan; heidän jälkeensä ilmestyivät Barnabiitit, sitten Dominikaanit, sitten Maristit, ja vihdoin Pyhän Stanislaus Kotzkan opiston jesuiitat. Jokaisella papilla oli palava kynttilä kädessä.

Naisluostarikunnat tulivat myöskin vuorostaan, niin että mitä vaihtelevammat puvut kirjasivat katuja.

Mutta näytelmä kävi yhä omituisemmaksi, kun kaupungin seurakunnat ammattikuntalippuineen, puunkorkuisine ristineen ja pitkäin maalattujen tankojen päähän kiinnitettyine lippuineen ilmestyivät kaupungin kaduille.

Munkit ja nunnat olivat hiipineet esille hiljaan kun varjot; melkeimpä olisi voinut kuulla heidän rukouksensa hiljaisen myrinän. Nyt oli toisellainen elämä! Naurua, puhetta ja kovaäänistä keskustelua kuului kaikkialta. Koko Etelä-Ranskassa on uskonto alituista näytelmää.

— No! kuulkaapas, herra Fourfigou, huusi "Sinisten katuvaisten" (veljeskunta, johon kuului työmiehiä ja maanviljelijöitä) priiori "Valkoisten katuvaisten" (toinen kilpaileva veljeskunta, johon ei vastaanotettu muita kuin porvaria ja varakkaita käsityöläisiä) priiorille, kuulkaapas, herra Fourfigou, teidän sanotaan teettäneen itsellenne valkoisen silkkitaskun. Milloin panette päällenne tuon korean kalun, että saisimme mekin sitä nähdä?

— Entäs sinä, Chambournac, milloin panetat sinä suruharsot miestesi käsivarrelle? Luuletko kenties meidän menevän Notre-Dame-des-Sept-Sabres'in kedoille pulloja availemaan? Ei tämä ole mikään huviretki, vaan nyt on hautajaiset kysymyksessä…

Tämä meluava joukko, jossa siellä täällä näkyi joitakuita hartaita, huokailevia hurskaita, keräytyi vihdoin joka haaralta taajaksi ihmisjoukoksi Pyhän Ireneon edustalle.

— Jumala minua armahtakoon! päästäkää minut eteenpäin, muuten putoaa hyvä Jumalamme maahan! huusi "sinisten katuvaisten" ristinkantaja, voihkien raskaan taakkansa alla.

Viiden minuutin kuluttua oli kansantulva täyttänyt tuomiokirkon aina pääalttarin portaille saakka.

Onnellisesti päästyään erilleen tuosta pauhaavasta väkijoukosta kulki papisto, jonka joukossa myöskin Lavernède'n ja Ternesien olivat, sakastia kohti, yhtyäkseen hautajaisten toimitusmieheen, joka oli sen saaton etupäässä astuva.

Mutta ikäänkuin salatarkoituksella viivyttäen juhlamenoja ei Capdepont vielä ollut pukeutunut. Hän seisoi vaan yhä vaatehuoneen ovella vilkkaasti keskustellen Mical'in ja muutamien muiden tuomioherrain kanssa.

— Siellä puhutaan minusta varmaankin, — tuumi Lavernède.

Eikä hänen sitä enään tarvinnut epäilläkään, sillä samassa kääntyi Capdepont häneen päin, ja viha, joka oli koko hänen sielunsa vallannut, säteili uhkaavasti hänen silmistään.

Aina varoillaan oleva apotti Ternisien lähestyi häntä ja sanoi:

— Herra varapiispa, herra kenraali de Roquebrun on juuri saapunut tuomiokirkkoon; etteköhän suvaitsisi antaa lähtömerkkiä…

Capdepont ei vastannut mitään. Mical tarjosi hänelle viitan ja lakin, jotka hän kiroten otti vastaan.

— Lähtekää, hyvät herrat! huusi Mical.

Apotti Capdepont ilmestyi nyt kirkon laivaan, lukuisan papiston ympäröimänä. Hänen luiseviin, kellertäviin kasvoihin oli samassa levinnyt kummastuttava tyyneys ja rauhallisuus. Hän kohotti kätensä juhlallisen majesteetillisesti, ja kulkue lähti liikkeelle.

Asemalla seisottiin sen verran kuin tarvittiin arkun nostamiseen ruumisvaunuihin, jotka olivat koristetut mahtavilla, vainajan vaakunakilvellä varustetuilla, mustilla verhoilla. Uhkaava taivas kuuman päivän jälkeen, synkistyi synkistymistään, ja nyt kellojen vaijetessa olivat ukkosen kumeat kaukaiset jyrähdykset selvään erotettavat. Jyrinä ei kuulunut Corbieres'in vuoristosta, vaan kaukaa Pyreneiden selänteeltä, jonka huiput tuontuostakin salaman valaisemina loistivat kuin majakkatulet.

Mutta ymmärrettäväähän on, että Capdepont, joka olojen pakosta oli ryhtynyt tähän tehtävään, toivoi koko toimen pian loppuvan, eikä hän suinkaan myrskyn pelosta pitänyt semmoista kiirettä. Viimeisenä murhesaaton päässä kulki hän pitkin askelin totisena ja synkkänä, syvät, kirkkaat silmät kiinnitettynä ruumisvaunuihin, joille vaimot, vanhukset ja lapset kilvan heittelivät kukkia. Jokainen uusi arkulle laskettu seppele enensi varapiispan rinnassa vihan ja kostonhimon kiihkoa. Ja joka hetki kuului hänen kalpeilta huuliltaan kiiruhtava yksi ja sama sana: — Eteenpäin! Eteenpäin!

Vihdoin oli hänen kärsimyksensä loppumaisillaan: monen mutkan perästä, jotka hänestä tuntuivat loppumattomilta, oli viimein saavuttu tuomiokirkon edustalle.

— Hiljaa! huusi hän. De profundis virsi, jota oli laulettu aina asemalta lähdettyä, taukosi.

Mical'in kiiruhtamana astui Rufin Capdepont nopeasti piispanpalatsin porrassillalle. Tältä korkealta puhujalavalta hän muutamilla kauniilla sanoilla kiitti Lormières'in kansaa siitä suuresta rakkaudesta, jota aina oli osoittanut piispojansa kohtaan, ja pyysi läsnäolevia seuraavana päivänä saapumaan hänen ylhäisyytensä de Roquebrun'in maahanpaniaisiin.

— Mutta, hyvä herra, ei maahanpaniaisia voi pitää huomenna, sanoi
Lavernède hätääntyneenä.

— Minkätähden ei, saanko luvan kysyä?

— Ajatelkaahan toki, herra varapiispa, vastasi apotti Ternisien, ettei ole vielä mitään valmistuksia tehty Pyhän Ireneon hautaholveissa. Sitä varten tarvitsee arkkitehti ainakin yhden tai kaksi päivää…

— Se on tahtoni! uudisti taipumaton Capdepont.

Äkkiä tuli pilkkosen pimeä. Ääretön pilvi oli irtautunut, niinkuin lohkare suuresta vuoriharjanteesta, joka oli noussut tummansiniselle taivaan rannalle, ja vyörinyt auringon eteen, pimittäen sen viimeiset valonsäteet. Pelästynyt ihmisjoukko, joka luuli jo tuntevansa sadepisaroita olkapäillään, hajosi joka haaralle.

Itse kenraali de Roquebrun'kin poistui kreivi de Castagnerte'n taluttamana.

Pyhän Ireneon edustalle oli lopullisesti jäänyt ainoastaan kuoripukuisia pappeja.

He seisoivat odottaen kauhean tuskan vallassa. Mitä odotettiin? Sitä ei kukaan tiennyt. Apotti Capdepont'in ankarasta melkeinpä synkeästä olennosta ja hänen uskollisen palvelijansa Mical'in säikähtyneestä katseesta päättäen, aavistettiin vaan jotain erinomaista olevan tulossa.

Apotit Ternisien ja Lavernède olivat pelokkaasti ja tuskallisen näköisinä lähestyneet ruumisvaunuja, kiinnittäen katseensa arkkuun, joka sisälsi heille niin rakkaan olennon. Pelkäsivätkö he, että se heiltä ryöstettäisiin? Kaikenmoisia hulluja ajatuksia vilahti heidän mielessään… Eivätkä he voineet itsekkään ymmärtää minkä tähden eivät heidän jalkansa tahtoneet heitä kannattaa…

Mitä oli tapahtuva?

XVII.

Paavi Formosus.

Mutta Rufin Capdepont seisoi jäykkänä ja liikahtamattomana hakatulla kivisillalla ja viittasi kädellään arkunkantajille.

— Laskekaa arkku vaunuilta ja kantakaa se tänne, sanoi hän.

Miehet tottelivat.

Uteliaisuudesta kiihoitettuina riensivät papit piispanpalatsin pihalle, jonka portin varovainen Mical hiljaan sulki.

Ruumisarkku oli asetettu maahan; apotit Ternisien ja Lavernède, vetäen mukanaan muutamia munkkikunnan jäseniä, niiden muassa Kapusiinien päällikön, pienen harmaaparta vanhuksen, muodostivat piispavainajan ympärillä ikäänkuin elävän suojeluskehän. En tiedä mikä kummallinen kauhistus heitä ahdisti.

— Pelkäättekö että ruumis teiltä varastetaan? ilkkui Capdepont, leveällä kädellään pyyhkäisten edestään viisi kuusi Barnabiittaa, jotka olivat varomattomasti asettuneet hänen tielleen.

Sitten ylpein askelin kiertäen ruumisarkkua työnsi hän etäämmälle sen ympärille keräytyneet munkit.

— Antakaa sijaa hiippakunnan papeille, hyvät herrat! lausui hän.

Paksun pilvikerroksen lomitse pilkistelevät auringon säteet valaisivat mustan parvivaatteen.

Pyhän Ireneon suuri kello löi kahdeksatta hetkeä.

Ukkonen taukosi.

— Hyvät herrat, alkoi varapiispa, kääntyen harvalukuisten tuomioherrain puoleen, joiden joukossa tuomioprovasti vanha Clamouse'kin oli, meille on Pariisista tuotu piispa de Roquebrun'in ruumis, jota pyydetään saada haudata tuomiokirkkomme holveihin, tähän saakka ainoastaan pyhimyksille suotu kunnia…

— Aina hänen ylhäisyytensä de la Guinaudie'n ajoilta asti ei tätä kunniaa ole ainoaltakaan Lormières'in piispalta kielletty, väitti Lavernède kiihkeästi.

— Mahdollista on, herra apotti, että te pian tulette tekemään tiliä käytöksestänne hiippakunnan oikeuston edessä. Mutta sitä ennen kiellän teitä keskeyttämästä puhettani.

— Keskeytän teitä joka kerran, kun annatte vihanne puhua oikeuden asemasta.

— Vihani?

— Niin vihanne. Kieltäessänne tässä arkussa lepäävältä piispalta sijaa
Pyhän Ireneon holvissa, on teillä kosto mielessä.

— Entä jos niin olisi! huusi Rufin Capdepont julmistuneena tästä uhkamielisyydestä, kenties liiaksi luottaen arvoonsa ja oikeuteensa.

Kapusiinein päällikkö astui häntä kohti.

— Jos niin olisi, herra varapiispa, sanoi hän vanhuudesta vapisevalla äänellä, jos niin olisi, niin en minä, vaikka olen kahdeksankymmenenneljän vuoden vanha, vanhempi kuin läsnäoleva arkkipappi Clamouse, voisi olla tuomitsematta teitä. Kosto papin puolelta on aina inhoittava, mutta tässä tilaisuudessa, jota varten nyt olemme yhtyneet, olisi se häpeällistä.

— Te ette tiedä, hyvä isä, että piispa de Roquebrun on kerran vihansa vimmassa vertaillut minua Pimeyden Ruhtinaasen, Lucifer'iin, jota Jumalan isku kohtasi.

— Ettekö uppiniskaisen enkelin tavoin ollut yllyttänyt jotakin kapinaa?

— Minusta tuntuu, herra…

— Jumalallinen Mestari on sanonut: "Joka miekkaan rupee, se miekkaan lankee…" — Qui gladio

— Herrani!

Vanhus kumartui ja vetäytyi takaisin riviin. Apotti Ternisien ei voinut pidättää kyyneleitään.

— Hänen ylhäisyytensä oli pyhimys, toisti hän hämmentyneenä moneen kertaan… Hänen ylhäisyytensä oli pyhimys! Herrat tuomioherrat, minä rukoilen… herra Clamouse, te, joka tunsitte hänen ylhäisyytensä, te, joka saitte häneltä nauttia niin paljon hyvyyttä… Te kaikki Lormières'in papit…

Jähmittävä hiljaisuus seurasi tätä repivää rukousta.

Apotti Ternisien, joka oli kumarruksissa seurakunnan papiston edessä, ojensi itsensä ja kiireesti kuivaten kyyneleensä astui Capdepont'in luo:

— Herra, sanoi hän, hänen ylhäisyytensä ruumis ei enään voi jäädä tänne pihaan. Sallikaa meidän nostaa se piispan viraston saliin. Minä rupean kohta pukemaan salia ruumiskappeliksi.

Ei kukaan näyttänyt häntä kuulevan.

Onneton nuori pappi oli surusta hulluna. Äkkiä syvän tunteen liikuttamana heittäytyi hän herransa arkun päälle ja tarttuen siihen kiinni molemmin käsin koitti sitä nostaa.

— Jumala! Jumala! anna ihmeen tapahtua! huusi hän.

Kumahtaen kolahti raskas kirstu jälleen maahan.

Papit katselivat hämmästyneinä, ollen liian pelkureita uskaltaakseen auttaa.

Apotti Lavernède ja muutamat maristilaiset munkit yrittivät auttamaan apotti Ternisieniä, mutta apotti Capdepont esti heidät yhdellä liikunnolla, sanoen:

— Hyvät herrat, elkää ajatelkokaan viedä ruumisarkkua piispanvirastoon. Herra de Roquebrun on jättänyt jälkeensä paljon velkoja ja sen tähden on minun täytynyt antaa asianomaisten virkamiesten sinetillä sulkea kaikki palatsin ovet. Lormières'in entinen piispa oli aina antelias toisten rahoilla. Onhan kirkollisten eläkkeiden rahastossa toteennäytetty suunnaton vaillinki…

— Herrani, vastasi apotti Ternisien, muistakaahan toki, että hänen ylhäisyytensä de Roquebrun on pannut koko omaisuutensa, lähes viisisataatuhatta franc'ia Vanhojen hoivalaitoksen perustamiseen, että hän sitä paitse on perustanut Nuorten sairaiden hoitohuoneen, että hän koko hiippakunnan alalla on antanut apua, useammalle kuin kolmellesadalle perheelle…

— Mitä tulee ruumiskappeliin, niin lienee parasta jättää se siksensä. Kävisikö todellakin laatuun asettaa uskovaisten nähtäväksi kasvoja, jotka halvaus on tehnyt inhoittaviksi. "Piispan on saarnaaminen kuolemansakin jälkeen", sanoo pyhä Gregorius suuri. Mutta sanokaa, minä kysyn kaikilta, mitä voisivat piispa de Roquebrun'in vääristyneet kasvot saarnata kansalle, muuta kuin väkivaltaa, vihaa ja kaikkia niitä huonoja intohimoja, jotka täyttivät hänen sielunsa?

— Te valehtelette, herra! te valehtelette! huusi apotti Ternisien kauhun valtaamana.

Ja kumartuen alas irroitti hän kiireesti kuusi hakaa, jotka sulkivat arkun kannen ja avasi sen.

Säikähtyen nähdessään piispansa, vetäytyivät papit kauhistuneina loitommalle.

Itse apotti Capdepont'kin peräytyi pari askelta.

Hopeajuovaisella ja sinipunaisilla koristeilla kirjaillulla silkki vuoteella lepäsi hänen ylhäisyytensä de Roquebrun kuin nukkuva. Hänen rauhallisissa, levollisissa kasvoissaan kuvautui enkelimoinen lempeys. Posket olivat hiukan turvonneet ja käyneet harmahtavan kellertäviksi, norsunluun värisiksi. Päässä oli hänellä valkoinen piispanhiippa ja hänen oikea kätensä oli hellästi asetettu pitkin hänen viereensä laskettua, kultaista piispansauvaa. Rintaristi lepäsi saastuttamattomalla messukasukalla; jalkoja verhosi loistava rikaspoimuinen messupaita, jonka alitse pienet mustareunuksiset silkkitohvelit pilkistelivät esille.

Näky oli suuremmoinen ja liikuttava.

— Älkää peljätkö, hyvät herrat, sanoi Lavernède purevalla äänellä, hän on kuollut, aivan kuollut.

Hölmistyneenä lähestyivät papit arkkua uteliaasti vainajaa katsoen.

Varapiispa ei liikahtanut paikaltaan. Pää pystyssä, pilkallinen ja katkera hymy huulilla, tähysteli hän hehkuvin silmin läsnäolevia, antaen katseensa viivähtää milloin piispan kalpeilla kasvoilla, milloin keskenään kuiskailevien tuomioherrain päällä, joiden joukossa erittäinkin verevä Turlot oli suuressa puuhassa.

Mutta Mical oli tuumivan näköinen, ja syvät rypyt hänen otsallaan ilmaisivat huolestumista.

Äkkiä hän oikaisi itsensä ja lähestyen pitkällä kuonollaan Capdepont'ia kuiskasi jotain hänen korvaansa. Heräten synkistä ajatuksistaan palasi tämä todellisuuteen.

— Hyvät herrat, sanoi hän, hiippakunnan varapiispana olisi minulla oikeus ratkaista esillä oleva kysymys ja antaa huomenna haudata piispa-vainajan ruumis kaupungin hautausmaahan. Olen kuitenkin pitänyt velvollisuutenani kysyä teidän mieltänne näin tärkeässä asiassa. Te kaikki, samoin kuin minäkin, olette kymmenen vuoden kuluessa olleet tilaisuudessa arvostelemaan hänen ylhäisyytensä de Roquebrun'in toimia, ja tiedätte myöskin missä määrin hänen myrskyinen, hiippakunnalle ja kirkolle turmiollinen hallituksensa, ansaitsee sitä kunnianosoitusta, jota hänelle meiltä vaatimalla vaaditaan. Muistakaa rakkaat virkaveljeni…

— Muistakaa, hyvät herrat, keskeytti Lavernède, että hänen ylhäisyytensä de Roquebrun'in tänne tullessa ei kaupungissamme ollut ainoatakaan armeliaisuuden laitosta, vaan että niitä nyt, kiitos olkoon hänen laimentumattomalle rakkaudelleen, on täällä kolme…

— Muistakaa, jatkoi Capdepont vihasta vapisevalla äänellä…

— Muistakaa, keskeytti rohkea vankilan saarnaaja, että hänen ylhäisyytensä de Roquebrun'in toimesta kaksisataa laupeuden sisarta on täältä lähtenyt ulos maakuntaan sairaita hoitamaan, lapsia opettamaan ja orpoja kasvattamaan…

— Herra apotti Lavernède, teidän kirkollisena esimiehenänne käsken teidät vielä kerran vaikenemaan. Muistakaahan, että minulla on valta antaa teille virallisia nuhteita ja, jos mieleni tekee, erottaa teidät virastanne, jopa pannaankin julistaa…

— Minuako pannaan… Olen tunnettu koko Lormières'sä ja koko hiippakunnassakin, hyvä herra; koettakaa, jos uskallatte, loukata papillista arvoani.

— Varokaa itseänne!

— Minä en pelkää, enkä tule koskaan teitä pelkäämään!

— Minä haastan teidät huomispäivänä hiippakunnan oikeuston eteen. —
Sinne saavun, ja Jumala armahtakoon sekä teitä että minua!

Paheksivaa nurinaa kuului pappien keskeltä.

— Herra Lavernède, lausui vihdoin herra Clamouse, tuomiokapituli paheksuu sitä kiivautta, jolla olette kohdelleet yhtä sen jäsenistä ja kehoittaa teitä tyyneyteen ja mielenmalttiin.

— Ja minä kehoitan teitä kaikkia, myöskin teitä herra arkkipappi, osoittamaan pyhää kunnioitusta kuolemalle.

Muutamat munkit ja muutamat harvat vapaapapit, jotka epäilemättä tunsivat itsensä loukatuksi, hajosivat eri ryhmiin ja näyttivät aikovan lähteä pois.

— Hetkinen vielä, hyvät herrat, sanoi Rufin Capdepont pidättäen heitä.

Ja jälleen asettautuen arvokkaasen asemaansa jatkoi hän:

— Tämä edessämme avattu piispan ruumisarkku, lausui hän juhlallisella äänellä, muistuttaa minua eräästä kirkkohistoriamme surkeimmista tapahtumista. Tämä todellakin kauhistava tapaus on se, kun paavi Formosus Stefanus VI:nen käskystä kaivettiin ylös haudasta ja haastettiin kirkolliskokouksen eteen. Stefanus VI syytti Formosus'ta paavin istuimen väkivaltaisesta anastamisesta, ja kokous piti syytöksen oikeutettuna. Ruumiilta leikattiin pää ja sormi, jossa hänellä oli ollut papin sormus, ja sitten se syöstiin Tiberin virtaan… Minä, joka tiedän minkä maallisten keinottelujen kautta apotti de Roquebrun'in, Arros'in tuomioherran on onnistunut ryöstää itselleen piispanistuin, lienen oikeutettu rupeamaan oikeuden valvojaksi, ja kun rohjetaan minulta vaatia lupausta ruumiin hautaamiseen kirkon alaisiin holveihin, määrään minä sen sysättäväksi yhteiseen hautakuoppaan! Eikö tämä mies ole ansainnut sitä häväistystä?

— Ei ole! huusi apotti Ternisien… Herrat kapituulin jäsenet, teitä petetään, teitä petetään, uskokaa minua…

— Jos kosketatte sormellannekaan tähän arkkuun viedäksenne sitä kaupungin hautuumaalle, sanoi Lavernède asettuen Capdepont'in eteen, riistämme me muut sen teidän käsistänne ja viemme kuin viemmekin hänet Pyhän Ireneon holveihin.

— Kutka muut? kysyi varapiispa hävyttömän ylenkatseellisesti.

— Minä, herra apotti Ternisien, nämä munkit ja kaikki hiippakunnan papit, jotka eivät vielä ole alistuneet teidän ikeenne alle.

— Kaunis sotajoukko, joka vastustaa laillista oikeuttani!

— Puhutte sotajoukosta? Varokaa itseänne! Lormières'in kansa ei ole vielä unohtanut hänen ylhäisyyttänsä de Roquebrun'iä.

— Lormières'in kansa?

— Se vihaa teitä ja Ternisien'in ei tarvitsisi sanoa kuin sanan, niin ruhjoisi se teidät murskaksi.

— Kapinaako?

— Eikös kapina noussut silloinkin kun Stefanus syöksi Formosuksen Tiberiin? Koska teidän on tehnyt mieli meille kertoa raakamaisen aikakauden julmuuksia, niin olisi teidän pitänyt jatkaa kertomus loppuun saakka, eikä jättää ilmoittamatta, että Stefanuksen julmuuksista raivostunut kansa nousi kapinaan kelvotonta paaviansa vastaan, syöksi hänet vankikoppiin ja kuristi hänet armotta.

— Se on kauheata! se on kauheata! mutisi Kapusiinein päällikkö.

Capdepont ei vastannut mitään. Lavernède'n puhuessa oli hän katsoa tuijottanut täydessä loistopuvussaan lepäävään piispaan ja lumottuna tuosta todellakin suuremmoisesta näystä oli hän vähitellen lähestynyt arkkua, lähempää nähdäksensä noita häikäiseviä koruja…

… Oi, Jumalani! kuinka tuo hiippa oli kaunis! Hän katsoi siihen kauvan, silmäluomet kummallisesti kohollaan… Entäs sauva sitten! Oi, sitä loistoa! Kuinka ihanata olisi siihen nojautua ja kuinka mainiosti se soveltuisi hänen vakavaan majesteetilliseen astuntaansa!… Kultasormukseen kiinnitetty suuri ametisti lumosi hänet vihdoin hohdollaan. Hänessä syntyi päätös. Oi! — Kumpa saisi kantaa tuota säteilevää sormusta sormessaan!… Hän ei voinut kauvemmin vastustaa himoaan, vaan kiireesti selvittäen käsivartensa mustan kaapunsa poimuista iski hän palavan kätensä, niinkuin kotka kyntensä, vainajan jäiseen käteen.

— Jumalan tähden! huusi Ternisien. Ja ryntäen esiin työnsi hän rajusti
Capdepont'in pois. Lammas oli osottanut härjän voimaa.

— Mitä! mitä! sopersi varapiispa pelottavan tyynesti, mitä on tapahtunut?

— Mitäkö on tapahtunut? Ei muuta kuin että olette tehnyt kauheimman rikoksen minkä voi ajatella, pyhänryöstön! vastasi Lavernède uhaten häntä käsi kohotettuna.

— Minäkö? minäkö? kysyi hän hämmästyneenä.

Silminnähtävää oli, ettei Capdepont'illa ollut vähääkään tuntoa siitä rikoksesta, josta häntä syytettiin. Kun intohimo kehittyy määrättyyn asteesen, saattaa se muutamat ihmiset kokonaan edesvastuuttomaksi teoistaan. Kunnianhimonsa ainoisraivon valtaamana, niinkuin hullujen lääkärit sanovat, oli Capdepont'illa ollut todellisen mielipuolisuuden kohtaus.

Mutta piispan palatsin pihalla oli yleinen melu syntynyt. Apotti Mical, arkkipappi Clamouse, ja tuomiokapitulin jäsenet häärivät kauhistuneina Capdepont'in ympärillä yhteen ääneen vaatien häneltä selitystä.

— Viekää hänet pois, hyvät herrat! viekää hänet pois! kuului Kapusiini päällikön ääni huutavan keskellä mellakkaa. Ei se ole pappi tuo mies, vaan paha henki: minä näin helvetin tulen palavan hänen silmissään.

Rufin Capdepont koitti vielä vastustella huutaen ja hosuen, mutta Mical, herra Clamouse, tuomioherrat ja melkein koko papisto yrittivät yksissä voimin häntä hillitsemään ja laahasivat hänet väkisten pois.

XVIII.

Munkit.

Tätä kauhistavaa kohtausta seurasi pitkä ällistyksen hetki.

Apotti Lavernède tointui ensiksi huumauksestaan. Apotti Ternisien'in vielä ollessa liikkumattomana, kauhun jähmettämänä, nouti hän hiljaa ruumisarkun kannen ja sulki arkun. Olihan mahdollista, että Capdepont riistäisi itsensä irti ystäväinsä käsistä ja ilmestyisi taas äkkiarvaamatta.

— Rukoilkaamme, hyvät herrat! sanoi Kapusiini munkkien päällikkö sortuneella äänellä. Paikalla polvistuivat kaikki.

Hiukan tyyntyneenä rukouksesta, alkoi apotti Lavernède muistutella mielessään äskeisiä tapahtumia ja nousi äkkiä seisaalleen. Tietämättä miksi, kaikki papit hänen esimerkkiään noudattaen tekivät samoin.

— Hyvät herrat! sanoi vankilan saarnaaja, kirkon etu vaatii, että herra Rufin Capdepont'in rikoksellinen käytös tulee ylhäisessä paikassa tiedoksi. Minä juoksen ilmoittamaan asian kenraali de Roquebrun'ille, että hän tietää lähettää sähkösanoman Pariisiin.

— Mitä! tahdotteko saattaa maallikkojen tietoon mitä täällä on tapahtunut? kysyi Kapusiinein päällikkö.

Vanhus parka vapisi mielenliikutuksesta.

— Tämän asian täytyy saada mitä suurimman julkisuuden, vastasi apotti
Lavernède.

— Lopettakaa, hyvä herra! Näyttää siltä kuin tällä hetkellä olisitte unohtaneet papillisen kutsumuksenne.

— Mutta, arvoisa isä, jos tahdomme estää Capdepont'in nimitystä Lormières'in piispaksi, on velvollisuutemme tehdä hänet tunnetuksi maailmalle…

— Jumala on kironnut maailman, meillä on ainoastaan yksi velvollisuus, se on: pelastaa se.

— No mutta, ei! huusi kiivas vankilan saarnaaja päättäväisesti työntäen ympäriltään munkit siten raivatakseen itselleen tien portille. Ei, ei, teistä huolimatta vapautan kirkon piispasta, jolla sitä uhataan.

Hän irtautui väkisten ympärillä seisovista ja oli juuri lähtemäisillään tiehensä, kun apotti Ternisien tarttui hänen käteensä.

— Ystäväni, lausui hän, rukoilevalla äänellä, jääkää meidän kanssa,
Jumalan nimessä, ei hiiskaustakaan tästä kenraali de Roquebrun'ille.
Oletteko varma siitä, ettei sanoma hänen velivainajalleen ja koko hänen
perheelleen tehdystä häväistyksestä tappaisi tuota vanhaa miestä?

— Tahdotteko siis, että häväistys kohtaa häntä julkisesti? Huomenna kello kymmenen aikana, Capdepont, joka varmaan siksi on saanut tuomiokapitulin puolelleen, kieltäytyy julkisesti hautaamasta piispaa Pyhän Ireneon hautaholviin.

— Hän ei uskalla! mutistiin joka taholta.

— Hänkö ei uskalla? Hän, joka äsken historiaan vedoten kehoitti meitä tuomitsemaan hänen ylhäisyyttään de Roquebrun'iä katkaisemaan häneltä kaulan, leikkaamaan hänen oikean kätensä poikki ja syöksemään hänen häpeällisesti silvottu ruumiinsa Arbouse virtaan!…

— Tyyntykää, herra Lavernède, tyyntykää! keskeytti arvokas ja kunnioitettu Dominikaanimunkkien priiori.

— Kuulkaa minua kaikki! Onko meillä aseita puolustaaksemme rakastettua piispaamme Rufin Capdepont'in hyökkäyksiä vastaan? Ei. Päätämmekö kuitenkin kunnioittaa tätä ruumista, puhtaan, rakkautta ja armeliaisuutta uhkuvan sielun autiota majaa? Päätämme, eikö niin? Minkä vuoksi siis tässä suurimmassa ahdingossamme epäilisimme pyytää avuksemme maallista valtaa, joka yhdellä sanalla voi tehdä lopun röyhkeimmästä häväistyksestä, mitä milloinkaan on kuultu? Te pelkäätte iskun olevan liian kovan kenraali de Roquebrun'ille. No niin, jätetään hän sitten rauhaan. Mutta sallikaa minun sitte heti lähettää omalla edesvastauksellani sähkösanoma Pariisiin. Vielä tänä iltana saa kirkollisasiain ministeri asiasta tiedon, ja hän kerkiää hyvästi antamaan Capdepont'ille käskyjä huomisista juhlamenoista.

— Kirkon arvo vaatii ennemmin että hänen ylhäisyytensä de Roquebrun haudataan tämän kaupungin kirkkotarhaan kuin että maallinen valta sekaantuu onnettomiin riitoihimme, virkkoi taas Dominikaanimunkkien päämies… Herra Lavernède, pappi ei ole vapaa, papin vihkimys sitoo hänet erottamattomasti hengelliseen säätyyn. Herra Capdepont on syyllinen, hyvinkin syyllinen. Mutta mitä me hyödymme hänen rikostaan levittämällä.

— Me hyödymme siinä, että olemme täyttäneet tuon ylevän taivaallisen työn, jota sanotaan velvollisuudeksi.

— Maallikot ovat meidän vihollisiamme.

— Minä en tunne muuta vihollista kuin pahetta.

— Pahe ei ole papeissa, se on ihmisissä. Hengellinen sääty on pyhä arkki ajan levottomien kiihoitusten yläpuolella; meidän tulee jättää se ylhäälle, mihin Jumalan käsi sen on asettanut.

— Miksi estätte minua kukistamasta Rufin Capdepont'in ylpeyttä? huusi
Lavernède vihan vimmoissa.

Eikö Jumalan viha ruhjonut ihaninta enkeleistäänkin?

— Odottakaa siis Jumalan käden näyttäytyvän selvästi.

— Näyttäytyköön se sitten tuo kostajan käsi, näyttäytyköön ja pelastakoon kirkon perikadosta!

Samassa valaisi punertava salama piispan palatsin pihaa, häikäisten silmiä, ja hirvittävä ukkosen jylinä kuului. Lormières'in vanha tuomiokirkko, jonka kaikki nurkat kajahtivat, vapisi graniitti-perustuksillaan. Kaksikymmentä kauhistunutta pappia suistui polvilleen; muut notkistivat päätään. Dominikanimunkkien priiori yksin jäi suorana ja liikkumattomana paikalleen seisomaan. Vahakynttilä, jota hän piti kädessään, valaisi kalpealla heijastusvalolla hänen jäykkää ja ankaraa haamuansa. Olisi luullut jonkun Pyhän Ireneon kuvapatsaista äkkiarvaamatta astuneen alas komerostaan,

— Herra Lavernède, Jumala, jota pyysitte avuksi, on kuullut teitä, lausui hitaasti valkeapukuinen munkki.

Tämän sanottuaan hänkin vuorostaan lankesi polvilleen.

Herran ilma, jonka kaukaista ääntä jo kello viiden aikana oli huomattu, oli tullut yhä lähemmäs paksujen pilvien muassa ja uhkasi nyt koko voimalla kaupunkia. Kaikkialla taivaan rannalla irtautui toisistaan, ukkosen alinomaa jylistessä, suunnattomia pilvijoukkoja, toiset läpinäkemättömiä, mustia, toiset osittain kuulakoita, ja liikkuivat raskaasti Lormières'iä kohti. Pyhän Ireneon korkean tornin kohdalla ne yhtyivät. Siellä levottomat pilvet pysähtyivät, töyttäsivät toisiaan vastaan, asettuivat vaivaloisesti toinen toisensa päälle ja muodostivat hirvittäviä, korkeita vuoria, ikäänkuin sata Himalajaa olisi läjitetty päällekkäin taivaan äärettömillä kentillä.

Vasemmalla puolella näitä kykloopivuoria, joissa runoilijan silmä olisi voinut nähdä Jumalan kaupungin pelottavia vallituksia, oli kuu anastanut itselleen pienen tilan loistaakseen. Tästä tähtitornista, joka supistumistaan supistui, lankesi muutamia säteitä Lormières'in huoneille, joista ei pienintäkään ääntä kuulunut; toisin hiukan epätasaisille pilville, valaisten täällä syviä aukkoja, tuolla hirvittäviä äkkisyvänteitä, kuvaten edempänä kokonaisen armeijan teräskypärineen, välkkyvine haarniskoineen ja terävine, kiiltävine miekkoineen.

Uusi ukkosen tuli viilsi näitä liikkuvia vuorenhuippuja. Maisema muuttui. Loistavat armeijat, omituiset äkkisyvänteet, lumoavat luolat katosivat. Kaikki oli nyt vaan sekasortoa, ammottava kolo keskellä. Tuohon mustaan kitaan oli kuukin kadonnut. Äkkiä alkoi suuria, pyöreitä sadepisaroita tipahdella piispan palatsin pihalla olevien pappien käsille.

Sanaakaan lausumatta otti Kapusiinimunkkien päällikkö, jonka paljaita, aukinaisten sandaalien huonosti suojaamia jalkoja sade kasteli, villaisen viittansa ja levitti sen hänen ylhäisyytensä de Roquebrun'in ruumisarkun päälle.

Samassa hetkessä oli kymmenen muuta viittaa samassa hurskaassa tarkoituksessa irroitettu hartioilta.

Apotti Ternisien syöksyi yhdellä hyppäyksellä piispan asunnon suurelle ovelle. Hän ravisti sitä voimiensa takaa. "Mahdotonta!" mutisi hän epätoivoissaan.

Apotti Lavernède juoksi hiippakunnan virkahuoneen pienelle rakennukselle. Hän koputteli sielläkin turhaan.

— Hyvät herrat, sanoi hän palaten toisten luo, tuomiokirkko suljetaan vasta kello yhdeksän eikä kello vielä ole niin paljon. Kantakaamme hänen ylhäisyytensä tuomiokirkkoon.

Sade yltyi, sammuttaen yksitellen pappein käsissä olevat kynttilät.

— Joutukaamme! virkkoi taas Lavernède mahtavalla äänellä.

Viisikymmentä käsivartta hapuili pimeässä piispan ruumisarkkua ja nosti sen yhteisellä voimainponnistuksella. — Lähtekäämme, komensi apotti Ternisien. Ainoastaan yksi, Dominikaanimunkkien priiorin kynttilä paloi vielä. Tämä ankara munkki astui kulkueen etupäähän.

Kulkue saapui esteettömästi Pyhän Ireneon katettuun eteiseen.

Apotti Ternisien riensi porttaalille ja kohotti suurta rautasta säppiä.
Tuomiokirkko oli suljettu, vaikkei määrätunti vielä ollut lyönyt.

— Oi! Jumala, huudahti nuori pappi raukka menehtymäisillään.

Ähkien ja hikoillen laskivat kantajat kuormansa kirkon kynnykselle, paraiten suojattuun paikkaan.

— Tämä on häpeällistä! ei Dominikaanimunkkien priiori voinut olla sanomatta.

— Se on pirullista äänsi Kapusiinein päällikkö.

— Hyvät herrat, huusi Lavernède, minun täytyy saada tuomiokirkon avaimet, muuten herätän paperitehdaskaupungin murtamaan portit.

Kaikki kertyivät hänen ympärilleen.

— Päästäkää minut! sanoi hän kokien irtautua, päästäkää!…

Tahdotte siis palauttaa tänne herra Capdepont'in? kysyi Dominikaanein priiori.

— Pelkäättekö häntä?

— Ainakin on turha aikaansaada uusia häväistyksiä.

— Kaikessa tapauksessa ei piispamme ruumis saa jäädä sateesen. Ettehän sitä tahdo, isä priiori, te, joka kaikista papeista nautitte suurinta huomiota hänen ylhäisyytensä de Roquebrun'in puolelta ja joka niin usein saitte tuntea hänen isällistä hellyyttänsä!

Dominikaanimunkin kulmikkaat, kuivettuneet kasvot kalpenivat vahakynttilän valossa, joita taas oli sytytetty. Muisto piispan hyvistä teoista oli kukistanut tämän tylyn munkin.

— Mitä valitatte, herra Lavernède? sanoi hän. Teidän, tämän onnettoman hiippakunnan papin, teidän tulisi iloita siitä, että piispamme ruumisarkku kärsii tämän kammottavan rujuilman rääkkäystä. Minä puolestani toivon, että virtana valuva sade valtaisi tämän viimeisenkin pakopaikan, niin että meidän täytyisi polviin asti vedessä kahlaten pitää täällä vahtia.

— En käsitä teitä, isä priiori.

— Otaksukaa että maallinen valta, joka on niin välinpitämätön pyhän uskontomme edusta, nimittää herra Capdepont'in Lormières'in piispaksi, luuletteko pyhän isän vahvistavan piispaa, joka ei pelkää solvaista kuolemata.

— Aijotteko siis, isä priiori, kirjoittaa Roomaan? sai apotti
Lavernède äkkinäiseltä ilolta vaivoin lausutuksi.

— Minä aijon ilmoittaa kenraalilleni, mitä olen nähnyt. Hän on tietävä tämän kamalan illan kaikki erityiskohdat. Ja jos myöhemmin on pakko ryhtyä kirkkosääntöjen mukaan herra Capdepont'ia kuulustelemaan, tulevat esimieheni jättämään yhden jäljennöksen kirjeestäni paavilliseen kansliaan.

— Minä puolestani teen samoin, isä priiori, lisäsi Kapusiinimunkkien päällikkö.

— Oi, kunnianarvoisat isät! oi, kunnianarvoisat isät! änkytti
Lavernède liikutettuna.

Sitten juosten ryhmästä ryhmään:

— Missä on isä Trézel? missä on isä Trézel? toisti hän, hänenkin täytyy kirjoittaa Romaan…

Isä Trézel, pyhän Stanislaus Kotskan opiston johtaja, oli aikoja sitten lähtenyt tiehensä.

— Oh! Jesuiitat ovat aina älykkäitä! ilkkui Lavernède. Capdepont
saattaa tulla piispaksi, ja he ovat seuranneet Capdepont'ia.
Sanotaanhan: kumartakaamme mahtavia, elääksemme rauhassa… Hyvä
Jumala! Hyvä Jumala!

Hän lähestyi ruumisarkkua… Hän tarkasteli huolellisesti viittoja, jotka sitä peittivät… Hän kohotti kevyesti niitä yksitellen, ja näytti niitä lukevan… Hän levitti ne uudelleen tammiselle arkulle… Hänen käytöksensä ilmaisi selittämättömän katkeraa ja rajua surua. Toiset katsoivat häntä kauhunsekaisella hämmästyksellä.

— Hänen ylhäisyytensä de Roquebrun raukka! huokaili apotti Ternisien.

Apotti Lavernède kohotti kyyneleistä kimaltelevat silmänsä uskolliseen sihteeriin. Voimattomuuden raivo kuohui hänessä, ja sai tuon katseen nousemaan.

— Ystäväni, huusi hän vihdoin, älkää enään itkekö. Hänen ylhäisyytensä on pääsevä tuomiokirkkoonsa!

Ja ennenkuin yksikään ennätti häntä estämään, syöksyi hän pimeyteen rajuilmaan ja katosi.

XIX.

Herra Clamouse'n vistipeli.

Tuomiokirkko purskui vettä kaikista räystäskouruistaan ja täydellisiä koskia kohisi katoilta saaden kaupungin tulvan vaaitaan.

Apotti Lavernède riensi juoksujalassa vedestä virtailevan Pyhän Ireneon torin poikki. Hän saapui Saint-Frumence'n kadun kulmaan. Rautaisen pylvään päähän ripustettu lyhty levitti himmeää, häilyvää valoaan korkean, tumman, ristikkoikkunaisen talon ylitse. Tämä synkännäköinen talo oli erään muinaisen Benediktiläisluostarin jäännöksiä.

Vankilan saarnaaja seisahtui matalalle, isoilla kiiltopäisillä nauloilla koristetulle ovelle ja kohotti raskasta, särmiin taottua vasaraa. Kumea ääni kajahti. Matala ovi avautui puoleksi.

— Taivas! olettehan aivan likomärkä, herra Lavernède! huudahti vaimo, joka porttia avasi.

— Ovatko tuomiokirkon avaimet täällä?

— Luultavasti: lukkari tuo ne tänne joka ilta. Palvelija nosti lyhtyään, jossa paloi Pyhästä Ireneosta korjattu keltainen vahakynttilän pätkä, ja katsoi paksun oven sisäpuolelle.

— Kah! sanoi hän, kummallisia, ne eivät ole tavallisuuden mukaan ripustetut naulaan. Apotti Lavernède tarkasteli itse.

— Jesus Maria! herra apotti, toimittakaa kuivat vaatteet päällenne, voitte sairastua.

— Onko herra Clamouse salongissaan?

— On kaiketi! hän pelaa korttia toisten herrain kanssa.

Vankilan saarnaaja tunsi kauhun pöyristystä. Mitä! Lormières'in entinen piispa oli rajuilman vallassa, sade huuhteli toista sataa hengellistä, joista muutamat olivat sangen vanhojakin, ja parin askeleen päässä tuulelle ja rankkasateelle alttiista kirkon eteisessä pelasivat toiset papit korttia!

Hän juoksi pappilan pitkän käytävän läpi, vihan, raivon ja ylenkatseen sekaisten tunteiden raastaessa häntä.

Koputtamatta ennakolta tempasi hän äkkiä salongin lasioven auki. Neljä toimeensa hartaasti kiinnitettyä herraa kohotti nopeasti päänsä. Ne olivat arkkipappi, professori Turlot, sekä ensimäinen ja toinen Pyhän Ireneon varapappi.

— Rakas Lavernède, sanoi herra Clamouse, jonka pergamentin karvaiset kasvot loistivat sanomattomasta mielihyvästä, chelem, mainio chelem!… Paikalla juttelemme. — Tarkatkaa, tarkatkaa, Turlot.

— Olen kovin pahoillani, herra arkkipappi, että minun täytyy keskeyttää peliänne näin juhlallisella hetkellä, mutta…

— Ei tuhmuuksia, Turlot, virkkoi taas herra Clamouse, joka ei ollut kuullut vankilan saarnaajan sanoja. — Piketti!…

— Mutta, herra Lavernède, olettehan märkä kuin vesirotta, sanoi ensimäinen varapappi, sääliväisen näköisenä, unohtaen heittää korttinsa pöydälle.

— Mitä se teihin koskee? virkkoi arkkipappi tuimasti… Pelatkaa herra!

Ensimäinen varapapin kortti luikui pöydälle. Apotti Lavernède lähestyi herra Clamous'ia.

— Herra arkkipappi, lausui hän hillitystä harmista vapisevalla äänellä, on kammottava rajuilma. Hänen ylhäisyytensä de Roquebrun'in ruumisarkun päälle sataa.

Herra Clamouse teki kärsimättömän liikunnon.

— Ruumisarkku sisältää vain ruumiin, sanoi hän, ja se on yhden tekevä sataako vai paistaako aurinko siihen.

— Vieläkin piketti!

— Tämä ruumis oli teidän piispanne.

— Mutta hän ei ole enään. — Vieläkin piketti.

— Senpä vuoksi kait uskallattekin häntä vastustaa. Muistan, ett'ette näin rohkea ollut luentosalissa papin vihkiäispäivänä.

Pienellä äkäisellä liikunnolla kokosi arkkipappi kaikki korttinsa oikeaan käteensä. Mahdotonta oli nyt heti jatkaa peliä. Pieninkin hajamielisyys voisi hävittää hänen mainion cheleminsä.

— Herra Lavernède, ette kunnioita mitään, sanoi hän naurettavan totisesti. Näkee kyllä, ett'ette osaa vistiä pelata!… Koska minun täytyy teitä kuunnella, puhukaa! Mitä tahdotte?

— Minä tahdon tuomiokirkon avaimia.

— Noiden avainten takiako olette semmoista melua nostaneet? Olenko minä kieltänyt teidän niitä ottamasta? Ottakaa ne ja jättäkää minut rauhaan. — Turlot, jatkakaamme!

— Avaimet eivät ole ripustetut tavalliselle paikalleen, herra arkkipappi.

— Sitten ei lukkari vielä ole niitä tuonut. — No, Turlot…

— Mutta minkätähden lukkari juuri tänä iltana, jolloin tuomiokirkon tulisi tarjota suojaa hänen ylhäisyytensä de Roquebrun'in ruumisarkulle, on sulkenut ovet ennen määrättyä aikaa, sillä kello ei vielä ole yhdeksän. Ettehän suinkaan te, herra arkkipappi, ole sitä käskenyt?

— Minäkö? huudahti herra Clamouse, joka tällä kertaa tuli tummanpunaiseksi ja hämmästyksessään pudotti korttinsa pöydälle.

— Sitten, pyydän anteeksi teiltä…

— Kuinka! herra apotti, jatkoi vanhus suuttuneena, te luulitte minua syylliseksi?…

Lavernède tarttui liikutettuna ja kunnioittavasti hänen käteensä.

— Herra arkkipappi, sanoi hän, ette todellakaan ole syyllinen Rufin Capdepont'in ilkeisiin solvauksiin piispavainajatamme kohtaan. Ei, vaikka joskus papillisen arvojärjestyksen tähden olettekin antanut myöden varapiispalle, ette kumminkaan ole voinut valheeksi tehdä pappiselämäänne, jota hänen ylhäisyytensä de Roquebrun — hän tunnusti sen viimeksi teille itsellennekin — niin monta kertaa on maininnut hyvänä esimerkkinä. Rukoilemalla siis pyydän teitä minulle anteeksi suomaan surulliset epäluuloni, jotka silmänräpäykseksi valtasivat mieleni… Pääni on tänä päivänä aivan sekasin…

Samoin kuin kokous päivänä, jolloin hän vastoin tahtoansa oli tehty salaliiton johtajaksi, itki vanha Clamouse.

— Rakas Lavernède, änkytti hän, menkää minun puolestani vaatimaan lukkarilta Pyhän Ireneon avaimet, ja ell'ette tapaa tuota miestä, jonka minä tulen erottamaan hänen virastaan velvollisuutensa laiminlyömisestä, antakaa kantaa tänne pyhän piispanne ruumis. Minun talolleni tapahtuu suuri kunnia, jos se saa tehdä hänelle ruumiskappelin virkaa.

Molemmat varapapit, joiden nuoria, vapaita sydämiä ei Capdepont vielä ollut ennättänyt turmella, nousivat istuimeltaan ja ympäröivät herra Clamousea.

— Hyvä, herra arkkipappi, hyvä! toistivat he. Ainoastaan apotti Turlot jäi äänettömäksi, liikkumattomaksi istumaan; kalpeat, leveät kasvonsa viuhkaksi levitettyjen korttien peitossa.

— Herra arkkipappi, sanoi vankilan saarnaaja, tarjootte katon piispanne suojattomalle ruumiille. Jumala tutkii sydämenne, ja vaikka hetkisen kuulitte pahan hengen ääntä, olette te saava armoa. Mutta ei tämä huone, vaan tuomiokirkko, on tehtävä kuolinkappeliksi. Minä riennän lukkarin luo…

Kun Lavernède jo oli avannut oven, pidätti hänet ensimäinen varapappi.

— Herra apotti, virkkoi hän, älkää menkö lukkarin luo, se on hyödytöntä: tuomiokirkon avaimet ovat täällä.

— Täälläkö?

— Täällä.

— Minunko luonani? keskeytti herra Clamouse kiivastuneena.

— Olen suuresti pahoillani, että herra Turlot käsittämättömällä äänettömyydellään pakottaa minua häntä ilmiantamaan. Hän se tänä iltana sulki tuomiokirkon ovet ja pisti avaimet taskuunsa. Minä näin kaikki.

— Kuinka! huusi vanha Clamouse kääntyen harmistuneena pyhän raamatun professorin puoleen, ja te olette antaneet meidän näin kiistellä.

— No, herra arkkipappi, tahdotteko vai ei, että lopetamme vistipelimme? kysyi herra Turlot.

Hän oli olevinaan aivan väliäpitämätön siitä mitä tapahtui.

Apotti Lavernède'n kiukku nousi rajojensa ylitse. Kun ei apotti Turlot'in ikä eikä asema velvoittanut häntä kunnioitukseen, tempasi hän raivokkaasti kortit hänen käsistään ja viskasi ne menemään salongin lattialle.

— Peli on lopetettu, herra, se on lopetettu! sanoi hän.

Sitten huusi hän ahmaten häntä raivosta leimuavilla silmillään:

— Avaimet! avaimet!

Nyt iso Turlot'kin puolestaan nousi pystyyn.

— Sulkiessani tuomiokirkon, sopotti hän, olen totellut hiippakunnan varapiispan käskyä. Herra apotti Capdepont'ille minä siis jätän Pyhän Ireneon avaimet, enkä teille.

Hän sieppasi tuolille heitetyn hattunsa ja koitti pötkiä pakoon. Mutta apotti Lavernède sulki oven ja asettui päättäväisesti vastustajansa eteen. Hänen ennestään jo häiriintyneillä kasvoilla oli nyt surunsekainen sävy.

— En päästä teitä pakenemaan, herra! sanoi hän.

— Aiotteko tehdä väkivaltaa minulle?

— Jos minä tässä jumalattomassa taistelussa, johon te olette syypää, unohdan että kumpikin olemme pappeja, niin tapahtuu se teidän tahdostanne.

Apotti Turlot hoiperteli kauhistuneena, tavallistaan vielä kalpeampana pari askelta herra Clamouse'a kohti.

— Herra arkkipappi, sanoi hän, kun en enään turvallisesti voi säilyttää avaimia, jotka apotti Capdepont on minulle uskonut, niin jätän ne teidän haltuun. Otaksun, ett'ei niitä rohjeta riistää teidän käsistänne. Jos teitä haluttaisi myöntyä herra Lavernède'n vaatimuksiin, huomautan että hiippakunnan varapiispa itse on käskenyt sulkemaan tuomiokirkon ovet, välttääkseen loukkaavia kohtauksia, joita siellä saattaisi tänä yönä tapahtua, ja että hän myöskin on pidättänyt itselleen oikeuden avata ovet, milloin sen hyväksi näkee.

— Mutta minäpä olen Pyhän Ireneon kirkkoherra, uskalsi Clamouse vanhus väittää, vastaanottaessaan avaimet apotti Turlot'ilta.

— Niinpä kyllä, herra arkkipappi on kirkkonsa isäntä, sekaantuivat molemmat varapapit puheeseen.

— Koko hiippakunnassa on ainoastaan yksi isäntä, ja se on herra varapiispa.

— Mutta kirkkolaki… rohkeni herra Clamouse inttää.

— Herra varapiispa — ei kukaan sitä enään epäile, — tulee piakkoin koroitetuksi Lormières'in piispalliselle istuimelle, ja kun hänellä on hyvä muisti, ei hän unohda niitä, jotka ovat olleet tottelemattomia hänelle.

— Luulette siis täydellä todella, rakas Turlot, että herra varapiispa pitäisi sen loukkauksena, jos… jos…

— Luulen, herra arkkipappi, että joudutte hänen vihoihinsa ja tiedätte, että hänen vihansa on hirmuinen.

Vanha Clamouse raukka vaipui nojatuoliinsa sortuneena, masennettuna, sanaakaan virkkamatta ja silmäili tylsän näköisenä hänen kädessään kilisevää avainkimppua.

Apotti Lavernède, joka ei epäillyt voittavansa kaikkia vastuksia, minkälaisia olivatkaan, seisoi sekä tyynen että huolestuneen näköisenä tätä kohtausta katsellen. Käsivarret ristissä rinnalla, ikäänkuin masentaakseen kuohuvia tunteitaan, tarkasteli hän katkeralla ylenkatseella vanhan arkkipapin surkeata muotoa. Tämä uljas, luja pappi häpesi papillisen virkansa puolesta, nähdessään semmoista heikkoutta, pelkurimaisuutta ja kunniantunnon puutetta virkaveljissään. Nyt ei asia enään koskenut hänen ylhäisyyttään de Roquebrun'ia, vaan herra Clamouse'a ja herra Turlot'ia, ja se häpeällinen kohtaus, jota nuo molemmat näyttelivät hänen edessään, vaikutti häneen masentavaisesti. Miten suuri olikaan Rufin Capdepont'in vaikutusvalta! Niin! Rufin Capdepont saattoi siis mielivaltaisesti alentaa pappeja, joita vihkimyksen olisi pitänyt tehdä "rohkeiksi kuin David ja viisaiksi kuin Salomon." Hänen mieleensä johtui Pimeyden Ruhtinas ja ne sotajoukot, jotka hän oli viekotellut mukanaan kadotukseen.

Mutta asian täytyi päättyä. Vankilan saarnaajaa iletti nähdä kirkon korkeata edustajaa tuossa alennuksen tilassa. Tarmokkaasti kääntyi hän herra Clamouse'n puoleen, näyttäen apotti Turlot'ille selkänsä. Sitten, tarkastaen masentunutta vanhusta, puhutteli hän häntä hiljaan:

— Koska avaimet nyt ovat hallussanne, lausui hän, toivon teidän, herra arkkipappi, estelemättä jättävän ne minulle.

— Kuulittehan, ystäväiseni, minä en olekaan isäntä.

— Ja te tottelette herra Turlot'ia, te, herra Clamouse?

— Minä en tahdo tulla apotti Capdepont'in viholliseksi. Minä olen vanha ja tahdon kuolla rauhassa.

— Siis jää hänen ylhäisyytensä de Roquebrun'in ruumisarkku rajuilman valtaan?

— Eihän se ole minun syyni… Käsitättehän tilani, Lavernède rakas, olen hiippakunnan varapiispan alamainen, enkä siis voi vastaanottaa ruumisarkkua talooni.

— Mutta äsken…

— Oh, niin! äsken… Mutta en tietänyt, että herra apotti Capdepont…

— Siis: pelkäätte Rufin Capdepont'ia enemmän kuin itse Jumalaa; sillä te tiedätte hyvin, herra arkkipappi, että kieltäessänne vieraanvaraisuuttanne piispavainajaltanne, loukkaatte kovasti Jumalaa… Oh! minä pyydän, älkää vapisko noin surkeasti nojatuolissanne; en minä ensinkään tahdo saattaa teitä rettelöihin… Antakaa minulle tuomiokirkon avaimet ja jatkakaa sitte vistiänne, jos teitä haluttaa.

— Vanha Clamouse, häveten omaa heikkouttansa, mutta kykenemättä vapautumaan Capdepont'in vallasta, yritti puhumaan. Mutta hänen ei onnistunut.!

Apotti Lavernède'n valtasi ylenkatseensekainen säälin tunne.

— Herra arkkipappi, lausui hän, lieventäen tuimaa, ankaraa ääntään, minä käsitän asemanne, se on mitä tukalin. Asia on selvä: tiedän ett'ette voi itse antaa minulle Pyhän Ireneon avaimia. Mutta jos minä ottaisin ne teiltä?…

— Jos ottaisitte ne minulta?…

— Minä tulisin siten yksinäni edesvastauksen alaiseksi. Etevänä kasuistina te kyllä ymmärrätte miten asia silloin on muuttunut.

Vanhuksen sammunut katse kirkastui.

— Ah! niinkö? mutisi hän, se on toista. Se on varma, että jos jollain tavalla onnistuisitte riistämään minulta avaimet, minä…

— Jo se on tehty! huudahti Lavernède, joka tähdäten avainkimppua kuin saalista, sieppasi sen taitavalla ja kokonaan odottamattomalla kädenliikunnolla.

— Hyvät herrat, minä panen julkisen vastalauseen tämmöistä ryöstöä vastaan, sopotti Clamouse, jonka raskaan painon musertama rinta vihdoinkin alkoi vapaammin hengittää.

— Herra Lavernède, huusi Turlot, herra Capdepont on paikalla saava tietää tästä…

Ylpeä, halveksiva katse, jonka vankilan saarnaaja voitonriemuissaan loi pyhän raamatun professoriin, sammutti sanat hänen huulillaan.

— Juoskaa syyttämään minua herra Rufin Capdepont'ille, herra, juoskaa sukkelaan. Panettelijan virka sopii mainiosti teille.

Hän tervehti nuorta varapappia ja riensi kiireesti pois.

XX

Ruumisalttari.

Hirvittävä rajuilma kesti yhä. Tuima tuuli oli noussut ja sammuttanut lyhdyt, jotka vihurin ravistamina vinguttivat väkipyöriään. Yö oli kolkko, sakea, kammottava. Taivas oli yhtä pimeä kuin kadutkin. Ukkonen vaikeni hetkeksi; mutta kaduilla virtaavan veden pauhu oli sitä seurannut ikäänkuin pitkittääkseen jymyä. Etäämpänä kuultiin Arbousen kohisten syöksevän tulvavettä särkyneistä suluistaan.

Satoi yhä.

Sillä välin hohde, joka alussa oli himmeä, mutta sitten yhä selvempi ja kirkkaampi, valaisi pimeätä seutua. Äkkiä valaistiin ne seitsemän suurta, kapeaa ja keveää ikkunaa, jotka tekivät Pyhän Ireneon kuorista mitä ihanimman gootilaisen rakennustaiteen mestariteoksen. Toinen toisensa perästä alkoivat sivukappelein sirot ruusukeakkunat punottaa. Ja pian avaran tuomiokirkon suunnaton päähuone, jonka kaikki akkunat päästivät valoa ulos, kohosi pimeyden keskellä valoisana, säteilevänä, loistavana.

Asetettuaan hänen ylhäisyytensä de Roquebrun'in ruumisarkun pääalttarin portaalle, oli apotti Lavernède tahtonut valmistaa piispavainajalle juhlallisen ruumiskappelin, joka korvaisi kaikki häntä kohtaan tehdyt solvaukset. Avaimet aukasivat sakastin kaikki laatikot, jotka sisälsivät kaikennäköisiä kynttilöitä, ja niitä ammensi hän täysin kourin. Ei ollut kynttiläjalkaa, ei kruunua, johon ei olisi kynttilöitä sytytetty. Yhden tunnin ahkerimman toimeliaisuuden perästä olisi voinut luulla Pyhän Ireneon tuomiokirkon syttyneen tuleen sisäpuolelta.

Tässä komeassa valaistuksessa, joka oli jyrkkänä vastakohtana kammottavan yön sakeaan pimeyteen, astuivat papit, Kapusiini-, Barnabiitta-, Dominikaani- ja Maristamunkit sekä muutamat hänen ylhäisyydellensä de Roquebrun'ille uskollisiksi jääneet hiippakunnan papit sakastista, kulkien rivittäin, tuomiokirkon kuoriin. Jokainen oli puolestaan koettanut parannella epäjärjestykseen joutunutta pukuaan: mikä oli kääriytynyt surukaapuun peittääkseen polviin asti pirskoittunutta lokaa, mikä taas oli vaihtanut läpikastuneen messupaitansa kapeahihaiseen kuoriviittaan.

Juhlallisena ja kauniina astui Kapusiinimunkkien valkeapartanen päällikkö juhlasaaton perässä. Koko kulkue astui piispan ruumisarkun eteen, notkisti, yhden polven maahan ja jakaantui sitten kahtia, niin että toinen osa valtasi pääalttarin oikeanpuoliset kuoripenkit samalla kuin toinen osa asettui vasemmanpuolisiin.

Kaikki tapahtui syvimmässä hiljaisuudessa, tuolla ylevällä arvokkaisuudella, jota katolilaisuus on osannut leimata juhlamenoihinsa. Ruumisvirret alkoivat.

Oli samalla sekä suuremmoista että kauheaa nähdä miten nämät satakunta pappia sydänyöllä toimittivat ruumismessua, joka hetki peljäten, että apotti Capdepont tulisi keskeyttämään heitä. Siinä valossa, joka tulvasi alas seiniltä ja holveista, joissa lukuisat kynttilät paloivat, näyttivät muutamat kasvot kovin levottomilta. Mitähän tapahtuisi, jos varapiispa äkkiä ilmaantuisi keskelle kirkkoa? Tästä hartautta häiritsevästä pelosta huolimatta jatkettiin kuitenkin veisua taukoamatta.

Kerran tärisytti kauhistava turmiota ennustava jylinä rakennuksen seiniä. Pylväät tutisivat, monihaaraiset kynttiläjalat tärisivät pääalttarin asteilla, pähkinäpuiset kuoripenkit valittivat äänekkäästi. Kaunistuneina käänsivät kakki silmänsä tuomiokirkon avoimeen oveen päin. Hyökkäsikö saatana Pyhään Ireneoon. Mielet rauhoittuivat: se oli ukkonen, joka ennen päivän koittoa laukaisi viimeiset tykkinsä pilvissä.

"Miserere mei!…" [Armahda minua — — —] alkoi Kapusiinimunkkien päällikkö messuta.

Vihdoinkin kuorin isot ikkunat näyttivät rautaisia kiskojaan, ikäänkuin aamuruskon vaalean valon kostuttamina. Samassa alkoi siellä täällä uiskennella utuisia, punaisia, viheriäisiä, sinisiä valo-aaltoja… Päivä koitti. Apotti Lavernède kääntyi apotti Ternisienin puoleen, joka istui kuoripenkkiin kyykistyneenä, ja kuiskutteli muutamia sanoja hänen korvaansa. Molemmat papit nousivat paikoiltaan. He astuivat sakastiin päin.

— Ystäväni, sanoi vankilan saarnaaja, heittäen leveän kaapun yltään, riisukaa viitta päältänne ja lähtekäämme. Aurinko on noussut. Nyt ei meidän enään tarvitse pelätä Capdepont'in ilmaantumista. Kuka tietää? Kenties tuo kurja Turlot viimeisessä hetkessä peräytyi häveten käytöstään. Muuten tulee meidän olla varuillamme: Capdepont saattaa kyllä säästää aseensa hautajaisiin…

He lähtivät tuomiokirkosta ja kulkivat Arbousea kohti.

He saapuivat toiselle hakatuista kivistä tehdylle sillalle. Paisunut virta kuletti pauhaten rutaisen ja punertavan vetensä siltakaarten alle.

Kaikkialla näkyi jälkiä rajuilman riehunasta. Mutta uusi päivä lupasi mitä parasta. Myrskyn ja sateen huuhtelema ja puhdistama Lormières'in laakso rehoitti raittiina ja virkistyneenä auringon paisteessa, joka läpäisten säteillään, kuni terävillä vasamoilla, taivaalla vielä liiteleviä pilvenhattaroita, vuodatti siihen kultasadetta korottaakseen komeaa ja viehättävää luontoa, Corbières'in uhkeat puut kopeilivat somalla rungollaan, loistavilla oksillaan ja aivan tuoreilla lehdillään.

Tultuaan paperitehdaskaupunkiin pysähtyivät pappimme.

— Täällä eroan teistä, rakas Ternisien, sanoi Lavernède. Ymmärrättehän, eikö niin, miten tärkeätä on, että hänen ylhäisyytensä kaikki köyhät saapuvat tuomiokirkkoon kello yhdeksän ajoissa. Tämä joukko auttaa meitä estäessämme Capdepont'ia toteuttamasta aikeitaan, jos hän yrittäisi kuljettaa piispamme ruumisarkkua kaupungin hautausmaalle. Otaksun, ettei hän uskalla yllyttää taistelua. Kaikessa tapauksessa olemme valmiit puolustautumaan… Menkää sukkelaan!

— Te ette siis tule mukana?

— Minä juoksen Bernardin kadulle, Pyhän Ireneon arkkitehdin luo, pyytääkseni häntä avaamaan yhtä alikirkon hautaa… Sieltä lähden hautajaismeno-toimistoon. Meidän täytyy saada ruumisalttari, jommoista ei milloinkaan ennen ole nähty Lormières'issä ja niin paljon seinäverhoja, että riittävät peittämään kaikki muurit…

He erosivat.

Vaikka sata kättä työskenteli köysien kiinnittämisessä ja leveiden tummien verhojen ripustamisessa pitkin tuomiokirkon pylväitä, kesti kuusi tuntia, ennenkuin häikäisevästi valaistu kirkon sisusta oli saatu siihen juhlalliseen ja hartautta herättävään asuun, jota tilaisuus vaati.

Ruumisalttari yksin, joka oli rakennettu keskelle kuoria, pidätti työmiehiä kolmatta tuntia toimessa, vaikka puusepän työ oli alotettu jo aikasin aamulla.

Se oli todellinen muistopatsas. Leveitä ympyräasteita nousi lattiasta saakka ylös holvikaton lähelle, kaveten korkeuden mukaan. Koko laitos, jota varjosti valkoinen ripsukatos, oli peitetty tummalla, hopealla kirjaillulla sametilla. Kulmia koristi sinipunertavat silkkitupsut, joiden väri muistutti vainajan pukua. Tämän korkean pyramiidin etupuolella, jolle muuten oli järjestetty sadottain säteileviä vahakynttilöitä, nähtiin kahden piispansauvan välissä hänen ylhäisyytensä de Roquebrun'in kullasta ja jalokivistä säkenöivä hiippa. Hiukan yläpuolella häikäisevää hiippaa näkyi vahakynttiläin keskeltä korukilpi, johon suurilla kirjaimilla oli piirretty seuraavat kuninkaallisen psalmistan sanat:

    In memoria aeterna erit justus,
    Ab auditione mala non timebit.

Vanhurskaan muisto pysyy iankaikkisesti, eikä hän pelkää häijyä puhetta.

Apotti Lavernède, tuo uljas ja tulinen sielu, oli painattanut nämät kauniit sanat sekä osoittaakseen syvää kunnioitustaan rakastetulle ylimmäiselle papilleen että antaakseen viimeisen pistoksen Rufin Capdepont'in vihalle.

Kello löi yksitoista.

Vankilan saarnaaja, joka oli valvonut juhlan viimeisiä varustuksia, viittaili apotti Ternisien'ille, astuessaan sakastiin, mihin kellojen ääni oli kutsunut koko kaupungin papiston kokoon. Tämä, johon Lavernède'n oli onnistunut vuodattaa hiukan omaa tulista intoaan, asettui tuomiokirkon peräpuolelle ryhmittyneiden työmiesten etupäähän ja johti heitä tuon jättiläisruumisalttarin ympäri. Siellä oli ainakin kymmenen riviä istuimia asetettu paperitehtaalaisille. Tämä joukko, kenties armeijakin, istuutui suurella kolinalla.

— Ystäväni, sanoi entinen sihteeri, tuolla lepää hyväntekijänne. Me uskomme teidän vartioittavaksenne sen, joka teitä viimeiseen asti rakasti.

— Olkaa huoleti, herra Ternisien, emme salli, että hänen ylhäisyytensä jäännökset viedään Pyhästä Ireneosta kaupungin kirkkomaahan haudattaviksi, vastasi kreivi de Castagnerte'n ääni. Hän oli hetkeksi jättänyt kenraali de Roquebrun'in Barbaste ja Leblanc tohtorien huostaan ja ilmaantui nyt äkisti paperitehtaalaisten joukkoon.

Sakasti vilisi tuskaantuneista, levottomista papeista. Miksei hiippakunnan varapiispa ollut vielä saapunut? Itse oli hän määrännyt hänen ylhäisyytensä hautajaisten tunnin, ja tuo määrätty tunti oli jo aikoja sitten lyönyt. Mitä merkitsi tämä yksinkertaisimman häveliäisyyden laiminlyönti? Ne, jotka olivat tulleet toivossa nähdä jonkun uuden jännittävän kohtauksen, sallivat hermostuneen uteliaisuuden vaivaamissa kasvoissaan havaita heidän täydellisen pettymyksensä. Toiset, joita jalommat ja hartaammat tunteet hallitsivat, iloitsivat tästä Capdepont'in viipymisestä. Kuka tietää, ehkä tämä kauhea ihminen ei uskaltanutkaan näyttäytyä, peläten joutuvansa kiusaukseen uudistaa häpeällistä käytöstään. Nämät yksinkertaiset, hurskaat papit, joita jokainen ohi mennyt minuutti yhä enemmän rauhoitti, olivat ryhmittyneet apotti Ternisien'in ympärille puhellen matalalla äänellä.

Pyhän Ireneon korkean tornin kello lyödä kumahutti kerran.

— Nyt on kello puolikaksitoista, rakas Lavernède, sanoi entinen sihteeri.

— Kenties alamme messuta? kysyi Kapusiinimunkkien päällikkö.

— Niin kyllä, herra Capdepont ei näy tahtovan olla juhlamenojen esimiehenä, lisäsi Maristain päämies.

— Minustakaan ei tarvitse häntä kauvemmin odottaa, virkahti
Dominikaaneinkin piiriori.

— Pelkuri! murisi vankilan saarnaaja, nähdessään vihollisensa pujahtavan piiloon.

Sitten, kääntyen herra Clamouse'n puoleen, jonka levottomat silmäykset tiedustelivat läsnäolijain mieltä:

— Suvaitsetteko toimittaa messun, herra arkkipappi, sanoi hän; te olette herra Capdepont'in jälkeen hiippakunnan korkein pappi.

— En tiedä, änkytti vanhus, minä olen jo toimittanut messuni, ja…

Apotti Lavernède otti vaatekaapista messukaapun ja tarjoten sen tavan mukaan Kapusiinien päällikön suudeltavaksi, sanoi hän:

— Teille, arvoisa Isä, tulee siis kunnia suorittaa pyhä toimitus…

Suuri melu, jonka istuimien siirtäminen matkaan sai, kuului tuomiokirkon perältä. Kaikkein silmät kääntyivät sinnepäin.

— Herra Mical, hyvät herrat, huusi apotti Turlot, tuolla tulee herra
Mical!

Siveysopin professori astui todellakin sakastiin surkean näköisenä, kasvot sisällisen liikutuksen muuttamina.

— Entä herra varapiispa? kysyttiin joka taholta. — Hyvät herrat, vastasi apotti Mical, herra Capdepont on sairas, kovin sairas… Hän on pahoillaan, ettei hän voi saapua tuomiokirkkoon… Hän olisi halukkaasti kunnioittanut tätä juhlallista toimitusta hänen ylhäisyytensä de Roquebrun'in muistoksi ja antanut hänelle julkisen synninpäästön, mutta…

Hän huoahti hengästyneenä.

— Herra varapiispa oli jo eilen illalla sairas, jatkoi hän; kyllä kai te sen huomasittekin, hyvät herrat, hänen kiihoittuneista sanoistaan, sanoisimpa melkein hänen ajatustensa epäjärjestyksestä… Kuka meistä ei tiedä, mitä kuume saa aikaan ihmisessä… Se voittaa vahvimmankin järjen…

— Jos teitä, herra, on pyydetty, keskeytti häntä apotti Lavernède tulistuen, lieventämään herra Capdepont'in edesvastausta eilisestä julkeasta kohtauksesta, täytyy minun ilmoittaa teille, että sananne ovat turhat. Sillä kaikilla, täällä läsnäolevilla hengellisillä on jo vakaantunut mielipide asiasta, ja jos herra Rufin Capdepont, nuora kaulassa, tulisi rukoilemaan meiltä anteeksi, ei hän sittenkään voisi sovittaa rikostaan…

— Rikostaan!… Mitä tarkoitatte?

— Tarkoitan, ettei ennen ole kuultu semmoista ilkityötä.

— Mutta teidän tuomionne, herra Lavernède…

— Tuomio, niin juuri! huudahti vankilan saarnaaja.

Sitten katkerasti ja purevasti:

— Tuomion antaa paavi, kun asia on ennättänyt tulla hänen oikeuteensa.

— Olette siis kirjoittaneet Romaan? sopotti Mical kauhistuneena.

— Ei vielä, mutta kirjoitetaan.

Apotti Lavernède viittaili mahtipontisesti kädellään komeammassa surupuvussaan ylpeilevälle ovenvartijalle. Tämä ihminen, ylpeä kuin Ranskan marsalkki koruompeluksineen ja hopeaisine olkalippuineen, lähti majesteetillisesti liikkeelle antaen raudoitetun sauvansa kolahtaa kaikuvaan kivilaattiaan.

Kaikki papit järjestäytyivät seuraamaan Kapusiinien päällikköä, joka oli puettu valkoisilla nauhoilla reunustettuun messukasukkaan, ja hänen johtaessa astuttiin lyhyin askelin kuoria kohti.

XXI.

Pappien komedia.

Sillä välin kuin tuomiokirkossa, joka surisi kuin suuri mehiläispesä, messuttiin suurimmalla prameudella vainajan edestä, olivat herrat Clamouse, Turlot ja Mical, Lavernède'n mahtavasta käytöksestä ällistyneinä, vetäytyneet sakastin nurkkaan ja keskustelivat innokkaasti.

— Luulisipa häntä totta tosiaan tämän talon isännäksi! pauhasi arkkipappi.

— Tuo harmittaa! huusi apotti Turlot. — Hiljaan, hyvät herrat! keskeytti Mical surunvoittoisella tyyneydellä, älkää puhuko niin kovasti. Mitä niin suuresti pelkäätte, saattaa kylläkin tapahtua. Minä puolestani en todellakaan paljo kummastelisi, jos Lavernède tulisi herraksemme.

— Hän! lausui Turlot ylenkatseellisella, epäilevällä liikkeellä.

— Eikö hän ole apotti Ternisien'in ystävä, hänen paras ja uskollisin ystävänsä?

— Mitä se meihin kuuluu!

— Entä jos herra Ternisien tulee Lormières'in piispaksi?

Herrat Clamouse ja Turlot tuijottivat ällistyneinä Mical'iin.

— Mitä? mitä?… sopotti arkkipappi, jonka rohkeus paikalla lannistui… Mitä sanotte, ystäväni? Tuo ei ole vakavaa puhetta, eihän toki? — Se on päinvastoin hyvinkin vakavaa, mitä vakavinta voi olla.

— Oi, hyvä Jumala! te saatte minut vapisemaan, Mical. Selittäkää sananne, minä rukoilen teitä.

— Mitä loruja te meille uskottelette, murisi Turlot.

Samassa, urkujen vaietessa, syvä mahtava, täysinäinen ääni kaikui Pyhän
Ireneon holvien alla.

    Dies irae dies illa,
    Solvet saeclum in favilla,
    Teste David cum Sibylla.

    [Koston päiv' on julma, suuri,
    Silloin muutuu luonnon muuri,
    Tietäjät näin lausuu juuri.

A. Oksasen käännös (Säkeniä).]

Puhekumppanuksia sakastissa eivät nämät juhlalliset sanat vähääkään liikuttaneet, he olivat tottuneet niihin.

— No niin! jatkoi Clamouse ravistaen Mical'ia, joka oli käynyt hiukan hajamieliseksi.

— No niin, tietäkää ettei Capdepont ole saanut mitään uutisia
Pariisista tänäpäivänä. Eilen illalla kymmenen aikaan saapui herra
Bonuardot'ilta näin kuuluva sähkösanoma:

— Keisari allekirjoittaa määräyksen tänä iltana. Me ilmoitamme teille paikalla, jos tulette nimitetyksi.

— Kolme kertaa olen käynyt sananlennätin konttorissa tänä aamuna. Mutta ei mitään, ei mitään, ei mitään. Voittehan aavistaa Capdepont'in tilan. Äsken juuri kun hän näki minun palaavan tyhjin käsin, luulin hänen menettävän järkensä. Oh! kylläpäs oli työtä saada häntä pysymään piispan toimistossa. Taistelu oli kauhea. Nähkääs! Minulla on jälkiäkin siitä. Katsokaa!

Siveysopin professori näytti suurta sinelmää kaulassaan. Hän jatkoi:

— Kun minä heittäysin ovea vastaan estääkseni häntä lähtemästä ulos ja häiritsemästä näitä juhlamenoja, sieppasi hän minut äkisti kiinni ja oli vähällä kuristaa minut. Lavernède ei erehtynyt sanoessaan Capdepont'ia Tigrane'ksi. Meidän kesken sanoen, on siinä miehessä tiikerin luontoa. Viimein, ikäänkuin kauhistuen omaa itseään, peräytyi hän pari askelta ja vaipui nojatuoliin… Hyvät herrat, silloin näin minä, mitä ei kukaan vielä ole nähnyt, minä näin Rufin Capdepont'in itkevän.

— Ja pelkäättekö apotti Ternisien'in tulevan nimitetyksi? urkki herra
Clamouse, jonka ääni alkoi kuulua yhä tuskallisemmalta.

— Hänen äkkinäinen mielenliikutuksensa tarjosi mielestäni mukavan tilaisuuden antaa varapiispan kuulla totuutta. Hyvä Jumalani, mitä kaikkea hänelle sanoinkaan! Täytyihän kaikin mokomin estää häntä hyökkäämästä Pyhään Ireneohon, purkamaan onnellisen kilpailijansa läsnäolosta yltynyttä vihaansa. Vakuutan, että olin kaunopuhelias. Jos hän olisi näyttäytynyt täällä, olisi syntynyt mellakka, tappelu. On hetkiä, jolloin Capdepont'issa on sellainen sokea voima, ettei mikään, eikä kukaan voi sitä hillitä eikä hallita… Minä toivoin tämän voiman tulevan käytetyksi kirkon hyödyksi. Ystävyyteni tätä kukistamatonta kohtaan sisälsi tämän salaisen kunnianhimon… Mutta minä luovun siitä… Minä en jaksa enään… Kaikki on lopussa… Oh! tahtoisin kuolla… Köörin ylimmäinen ääni lauloi:

    Mors stupebit et natura,
    Cum resurget creatura
    Judicanti responsura.

    [Luonto, kuolo kauhistuvi,
    Syntis-parka surkastuvi,
    Tuomari kuin julmistuvi.]

— Sanalla sanoen, teidän vakuutuksenne on, että apotti Ternisien?… uudisti arkkipappi.

— Kuinka monta kertaa olen pelastanut Capdepont'in perikatoon joutumasta. Mutta piispanpalatsin pihalla en mahtanut mitään…

— Kuulkaa, hyvä Mical, jättäkäämme Capdepont ja puhelkaamme herra
Ternisien'istä… Varmaanko otaksutte, että hänen nimityksensä
Lormières'in piispaksi?…

— Siinä ei ole epäilyksen sijaa. Eikö Lavernède'n julkeus puhu kylläksi selvää kieltä? Olisiko hän eilen illalla anastanut tuomiokirkon avaimet teidän käsistänne, ja äsken komentanut teitä tässä kirkossa, ellei hän tietäisi voivansa, ystävänsä tullessa piispaksi, rankaisematta tallata meitä jalkainsa alle?… Oh, tuota pappisvaltaa! Löytyykö raskaimpia, musertavimpia kahleita tässä maailmassa? Tunnen renkaiden jo rusentavan lihaani… Hyvät herrat, meillä ei ole uutisia Pariisista, meillä; mutta Ternisien ja Lavernède herroilla on, olkaa varmat siitä.

— Kas niin, nyt koittaa minulle kauniit päivät! jupisi herra Clamouse ikäänkuin itsekseen puhuen.

— Entäs minulle sitten? huokaili apotti Turlot, jonka ihraa kylmät väreet alkoivat karmia.

— Minulla taas, lisäsi Mical, jos hänen ylhäisyytensä Ternisien täyttää herra de Roquebrun'in paikan, ei ole muuta tehtävää kuin pyytää erokirjan ja lähteä hiippakunnasta. Minun elämäni on turmeltu, ja se on Capdepont'in syy.

— Älkää puhuko enään tuosta ihmisestä… huusi vanha Clamouse.

Hänen puoleksi sammuneet silmänsä leimahtivat.

— Tunnustan teille, jatkoi hän, että olen vallan kauhistunut…
Minkälainen pappi tuo Capdepont! minkälainen pappi!…

— Hänen kunnianhimonsa on saattanut meidät perikatoon, mutisi Turlot.

— Meissä syy on: minkävuoksi me hupsut luotimme tuohon mielettömään kunnianhimoon? huusi Mical.

Sitten epätoivoa ja tuskaa ilmaisevalla liikunnolla:

— Hyvät herrat, me olemme rikkoneet luonnettamme, kutsumustamme vastaan ja olemme nyt rangaistut.

Apotti Turlot'in silmistä tulvi kyyneleitä, joita oli hetkisen koittanut pidättää.

Vanhan arkkipapin taas täytyi nojautua vaatekaappiin: hänen jalkansa eivät tahtoneet häntä kannattaa.

Ystäväni, jatkoi apotti Mical pitkän äänettömyyden jälestä, tunnustakaamme että Jumala, joka meitä kurittaa, on aina vanhurskas Jumala. Kuka Capdepont'ko vai me, on tämän kuukauden tapauksissa antanut loistavimpia siveellisen turmeluksen näytteitä.

— Tähän tunnustukseen jonka tekemiseen ainoastaan papilla, joka ripin kautta on tottunut tutkimaan omia ja toisten syntiä, saattaa olla riittävää rohkeutta taikka naivisuutta — ei toiset lausuneet mitään. Clamouse vanhus ja Turlot tyytyivät häveten painamaan päänsä alas.

Kööri lauloi hitaasti ja valittaen:

    Ingemisco tamquam reus,
    Culpa rubet vultus meus:
    Supplicanti parce, Deus!

    [Herra suuri, voimallinen,
    Ole mulle armollinen,
    Tuomarini turvallinen!]

— Minä tulen tietysti menettämään asemani, voivotteli herra Clamouse.

— Tietysti, vastasi Mical.

— Kuinkahan aijotaan minun kanssani menetellä, sillä olenhan kumminkin ensimäisen luokan kirkkoherra?

— Olette oikeassa, te olette kirkkoherra, eikä teitä siis saa mielivaltaisesti virasta eroittaa. Mutta kivuloisuutenne pakoittaa teitä laiminlyömään tuomiokirkon raskasta palvelusta, ja kirkollisasiain ministeriltä toimitetaan teille ero ja eläke.

— Ah! Hyvä Jumala! kirkko raukkani, jota niin rakastan!…

— Oh! herra arkkipappi, te ette kumminkaan vielä ole kovin onneton, te! sopatti Turlot. Te olette nimituomioherra ja teidän tuomioherra-arvonne jää teille; mutta minä, minä… Kunhan edes saisin pitää saarnaajan viran, jonka hänen ylhäisyytensä de Roquebrun minulle määräsi Hautes-Corbières'issä.

— Minä en vastaa mistään, sanoi Mical; te ette tahtoneet seurata Lavernède'ä, ja se on harmillista teille. Minkä vuoksi kielsittekään häneltä noita onnettomia avaimia?…

— Mutta tehän juuri käskitte minua sulkemaan tuomiokirkon ovet ennen määrättyä aikaa, valitti Turlot.

— Minä, se on kyllä mahdollista. Mitä tehdä? Capdepont oli puhunut, häntä täytyi totella. Muuten, lisäsi hän, kohottaen älykästä ketun kuonoansa ja silmäillen ystävyksiä itseluottamuksella, joka häneltä tähän asti oli puuttunut, olen minä tehnyt päätökseni. Koska olen menettänyt elämäni päämäärän, on minusta melkein yhdentekevä mitä minun suhteeni päätetään. Samantekevä, uskotaanko minulle alempi kirkkoherranvirka Bastide-sur-Mont'issa, lähetetäänkö minua alipappina Harros'iin, kaikkein kurjinpaan vuoriseutuun, tahi muutanko naapurihiippakuntaan. Jos Capdepont hukuttaessaan itsensä on hukuttanut minunkin, niin olenhan sen tahtonut.

— Syödä täytyy kumminkin, elää täytyy! murisi Turlot surkeana.

— Elääkö?… Miten se on välttämätöntä että elämme? tokasi Mical katkerasti.

— Piru!…

— Älkää peljätkö, Turlot, kuollessanne jää teiltä vielä kannikka leipävakkaan. Yksi seikka on kaikkia muita tärkeämpi: harrastaa, ja meistä täytyy jälleen tulla kunnon pappia, niinkuin ennen olimme. Muistatteko papiksivihkiäisiämme, Turlot? Mikä päivä! maailma ei ollut mitään meille, Jumala kaikki.

Siveysopin professori heltyi nyyhkimään.

Vanha Clamouse kyllästyen jätti Mical'in ja Turlot'in, jotka tietämättänsä olivat vaipuneet polvilleen, ja kompuroi sakastin päässä olevalle toiselle vaatekaapille. Hän avasi laatikon, veti siitä hiljakseen kauniin, kirjaellun kuoriviitan ja punanauhaisen silkkivaatteen. Vaivoin sai hän ne ylleen. Hiipivin askelin astui hän sakastin ovelle.

— Mihin nyt juoksette, arkkipappi! kysyi Mical, nousten nopeasti ylös.

— Kuoriin.

— Kuoriin, vaikka juhlamenot jo ovat lopussa.

— Parempi myöhään kuin ei koskaan.

— Ette varmaankaan ajattele mitä teette!

— Päinvastoin, ajattelen viisaastikin.

— Mutta te olette liian syyllinen Lavernèden silmissä…

— Syyllinen… syyllinen…

— Herra Clamouse, teidän arvonne…

— Minun arvoniko?… Oh! Papin arvo ei ole sama kuin maallikon. Niillä ei ole mitään yhteistä.

Turlot kaappasi ketterästi kuoriviittansa ylleen.

— Tekin, tekin menette kuoriin? huudahti siveysopin professori tykkänään suunniltaan.

— Kun herra arkkipappikin menee…

— Teette oikein, herra Turlot, sanoi herra Clamouse.

— Kuulkaahan toki, herra arkkipappi, oletteko Pyhän Ireneon kirkkoherra?

— Olen kyllä, herra Mical.

— Ja alennutte yhtymään apotti Lavernède'n johtamaan saattoseuraan, miehen, joka tunti sitten väkivallalla anasti teiltä tehtävänne.

Vanhus aukoi silmänsä selkoselälleen pelkästä kummastuksesta.

— Kuuleppas, Mical, sanoi hän koettaen lujentaa ääntänsä, Turlot ja minä olemme tulleet tuomiokirkkoon ollaksemme läsnä hänen ylhäisyytensä de Roquebrun'in hautajaisissa, emmekä vähääkään huoli Capdepont'istä, jospa hän tahtoisikin estää meitä pyhää velvollisuuttamme täyttämästä. Te ja julma ystävänne sorratte liiaksi tämän onnettoman hiippakunnan pappeja. Mutta tuhmuuksia on jo kyllin lörpötelty. Jumala suo minulle viimeinkin voimaa heittää päältäni häpeällisen ikeenne ja minä teenkin sen… En salaa, että kunnon apotti Lavernède'n ja minun välille on syntynyt pientä kinaa, ihmisten tähden, jotka huvikseen kylvävät vihaa. Mutta silmäni ovat auvenneet, ja nyt odotan ainoastaan mukavaa tilaisuutta sopiakseni papin kanssa, joka ei milloinkaan ole menettänyt paikkaansa sydämmessäni. Ja herra apotti Turlot taas…

— Niin! minä, keskeytti paksu pappi, en ole herra Lavernède'n vihollinen; sanompa vielä senkin, että…

Mical, joka oli asettunut sakastin oven eteen, jätti heille tien avoimeksi. Hän ei voinut kauvemmin heitä kuunnella. Tuommoinen halpamaisuus ei saattanut olla häntä iljettämättä. Hänestä tuntui kuin hän ei koskaan, koko sillä ajalla, kun hän oli Capdepont'ia palvellut, olisi alentunut näin syvästi omissa silmissään. Kuinka monesti olikaan hän rohjennut asettua hirmuvaltiaansa rautatahtoa vastaan ja murtaa se!

Mical seurasi katseellaan Clamouse'a ja Turlot'ia, jotka töin tuskin raivasivat itselleen tietä ihmisjoukon läpi. Kun ei hän enään nähnyt noita kahta, neliskulmaista kirkon vahakynttiläin ja suitsutuksen sakeuttamaan ilmaan katoavaa lakkia, kääntyi hän takasin sakastiin. Hänen jalkansa eivät enää kannattaneet häntä. Hän istahti.

Tämä mies, joka oli myöntänyt apuansa niin moneen väärään yritykseen, tunsi tällä hetkellä ylenkatsetta itseänsä kohtaan. Hän istui hetken syviin katkeriin ajatuksiin vaipuneena. Hänen lannistunut mielensä ohjasi häntä paremmin arvostelemaan muita ja itseään. Hän ajatteli pappien puuttuvaisuutta ja kurjuutta. Äkkiä pääsi hänen huuliltaan, ikäänkuin tapaturmasta, nämä ankarat sanat:

— Oi, pyhä katolinen kirkko! jotain jumalallista mahtaa sinussa kumminkin olla, koska sinun pappisi eivät ole onnistuneet syöstä sinua perikatoon.

XXII.

Krypta.

Pyhän Ireneon torni, joka, piispan palatsin pyöreihin torneihin verrattuna, seisoo kuin jättiläinen kääpiöiden keskellä, on mahtava kuusikulmainen rakennus ja paljas ulkonäöltään. Samassa määrässä kuin itse kirkko, rakennukseltaan läpikuultava kuin pitsikutomus, viehättää silmää gotilaistyylisten koristustensa paljoudella, tekee torni synkän vaikutuksen jylhillä muureillaan, joilta tykkänään puuttuu rakennustaiteellista kauneutta. Kymmenen ikkunaa läpäisee siellä täällä paksua muuria päästäen hiukan valoa kivisille kiertoportaille, joita kellonsoittaja sunnuntaisin kapuaa, noustessaan kellojen soitolla kutsumaan Lomieres'ia jumalanpalvelukseen. Nämä pyöräkaari-ikkunat ja raskasläntäisen rakennuksen juurella oleva yhdestä kivilohkareesta veistetty portaali muistuttavat romaanilaista aikakautta, ja osoittavat selvästi, että Pyhän Ireneon torni on rakenteeltaan paljoa vanhempi kuin tuomiokirkko, jossa suippokaan, kapeana, rohkeana, siromuotoisena esiintyy kaikkialla.

Tätä romaanilaista portaalia kohti, jonka ohelle kokematon käsi oli veistänyt kömpelöitä ilmestyskirjassa mainittujen elävien kuvia, ja joka ahtaana avautuu kirkon perällä, käänsi pappien ja uskovaisten kulkue askeleensa, sitten kun hänen ylhäisyytensä de Roquebrun'in ruumisarkku oli alas otettu komean ruumisalttarin verhojen keskeltä. Sieltä astuttiin alas kryptaan eli maanalaiseen alikirkkoon, missä olivat rivihin tehdyt Lormières'in piispain, vahvoilla Pyreneiden vuoristosta tuoduilla graniittipaasilla suljetut haudat.

Pyhän Ireneon piispalliset haudat olivat samoin kuin Pyhän Denis'in kuninkaallisetkin kärsineet 1793 vuoden hurjasta hävitysraivosta. Mutta kun hänen ylhäisyytensä de la Guinaudie vuosisadan alussa nousi piispanistuimelle, korjuutti hän kohta vallankumouksen jäljet kryptassa ja teetti sinne viisi tahi kuusi uutta hautaa. Uudistaessaan nämä hautapatsaat näytti tämä ylhäinen pappi, joka töintuskin oli pelastunut mestauslavalta, sanovan hiippakuntansa kansalle:

— Moni piispa on vielä kuoleva luonanne. Uskonto on ijankaikkinen.

— Munkit, tuomioherrat ja muut papit sekä muutamat aniharvat maallikot alkoivat kömpiä kapeita portaita alaspäin. Apotit Lavernède ja Ternisien pysyivät ruumisarkun vieressä, johtaen kantomiehiä ja varoen arkkua seiniin kolahtamasta, sillä vahakynttilät eivät voineet täysin valaista pimeitä kierreportaita.

Vihdoin saavuttiin kryptaan. Se oli pieni kirkko, jonka pilarit olivat paksuja ja törkötekoisia ja holvit matalia. Se oli kaksilaivainen. Muuriseinät olivat paljaat, ilman minkäänlaisia maalauksia. Ainoastaan siellä täällä saattoi silmä eroittaa raamatunlauseen, jonka sanat alituisesta kosteudesta olivat käyneet epäselviksi. Edempänä oli luettavana viimeisen tänne haudatun piispan, hänen ylhäisyytensä Grandin'in, hautakiven yläpuolella maalattu Hic jacet [Tässä lepää s.o. hautakirjoitus], joka vielä oli aivan tuoreena ja hyvin säilyneenä.

Ruumisarkku laskettiin avonaisen kuopan reunalle.

Hiljaisuus vallitsi, kolkko kuoleman hiljaisuus.

Kalpeana, mutta uskaliaan näköisenä nousi apotti Lavernède pääalttarin kolmannelle portaalle ja sieltä alkoi hän puhua kovalla äänellä, jonka rukoilevat uskovaiset ylhäällä tuomiokirkossakin taisivat kuulla:

"Vanhurskaan muisto pysyy ijankaikkisesti eikä hän pelkää häijyä puhetta."

Sitten entinen kaunopuheliaisuuden professori kuvaili hehkuvalla innolla hänen ylhäisyytensä de Roquebrun'in rakkaudelle ja hyväntekeväisyydelle omistettua elämää. Hän riisui vaikka vaatteet yltään auttaakseen köyhiä, ja jalkasin, yksinkertaisena kuin ensimäisen kirkon apostolit, kulki hän paperitehtaalaisten luona jakamassa almuja täysin kourin.

— Jos täällä on puutteen alainen työmies, huusi hän, jonka luona pyhä piispamme ei ole käynyt, ja jolle tämä käynti ei ole tuottanut hyvää, nouskoon hän ylös ja vastustakoon ääneen sanojani.

Mutta kun puhuja arvostellessaan vainajata hänen piispan toimissaan kosketteli hänen jokapäiväisiä suhteitaan hiippakunnan papistoon, silloin saavutti hänen sanansa, samassa kuin säilyttivät entisen lämmön, harvinaisen ylevyyden, joka oli omiansa syvästi liikuttamaan tätä kuulijakuntaa, joista useimmat olivat pappeja.

Kaikille oli hän armelias, sanoi hän. Onko joukossamme ketään, jolla ei ole muistossa jokin liikuttava todistus hänen hyvyydestään? Minä puolestani en ole unohtanut että hänen ylhäisyytensä de Roquebrun, kun luuli voivansa uskoa minulle viran Bastide-sur-Mont'issa, ja minä ainoastaan äännähdin nämä sanat: — "Mihin joutuu kivulloinen äitini?" paikalla luopui tuumastaan. Oh! olisittepa olleet kokoussalissa! olisittepa nähneet kyyneleet hänen silmissään!… Siihen saakka olin ihaillut piispamme ylevätä käytöstapaa, hänen hurskasta ja jaloa luonnettaan, hänen loppumatonta hyväntekeväisyyttään, hänen uskoaan, joka raamatun sanojen mukaan, olisi voinut siirtää vuoria; mutta nyt ymmärsin, etten ollut käsittänyt parasta osaa hänessä; hänen sydäntään! Ihminen on viheliäinen olento, sillä on välttämätöntä että häntä kosketetaan sisälmyksiin saakka, ennenkuin hän kokonaan antautuu toiselle. Minä julistankin sen hiippakunnan edessä, että hänen ylhäisyytensä de Roquebrun'in liikutus turvattomasta äidistäni kuullessaan vaikutti kuin valo, joka minua häikäisi, ja siitä päivästä asti kiinnyin hänen elämäänsä samoin kuin aina olen oleva kiintyneenä hänen muistoonsa.

Vankilan saarnaajan alussa värähtelevä ääni oli vähitellen alennut näitä yksityisiä muistoja kertoessa. Hänen täytyi vaijeta hetkeksi.

Hän jatkoi:

— Mutta hänen ylhäisyytensä de Roquebrun ei ollut ainoastaan hyvä, hän oli myöskin voimakas. Jumala, suodessaan hänelle ylhäisen piispanviran, soi hänelle samassa tarpeeksi pontevuutta täyttämään sen raskaita tehtäviä. Omnia possum in eo, qui me confortat, minä voin kaikki Hänessä, joka minua vahvistaa, oli hänellä tapa sanoa, kun hän kuria ylläpitääkseen oli pakoitettu kohottamaan kätensä rangaistukseen.

— Jotkut moittivat hänen ankaruuttaan. Mutta ne, jotka näkivät hänen johtavan hiippakunnan hengellisen oikeuden kokouksia, missä kuolema, joka tulee kuin varas, antoi hänelle iskun, josta hän ei milloinkaan enään tointunut, tietävät kuinka hyväntahtoisesti, kuinka ihmisrakkaasti, kuinka lempeästi hän aina kuunteli syytetyitä. Ei väsymys, ei suuttumus voineet horjuttaa tämän vahvan ja pyhän sielun päätöstä saapua totuuteen; ja oppiakseen tuntemaan tätä säteilevää totuutta, tutki hän kärsivällisesti kaikki asianhaarat, keräten todistajia, kuulustellen tuomarein mieltä ja turvautuen ennen kaikkea Jumalaan rukouksillaan. Ja on uskallettu väittää, että tämä suora, sankarillisen oikeatuntoinen luonne kiivaudessaan liian hätäisesti teki päätöksensä!

Kiihtyessä oli Lavernède'n ääni käynyt yhä vahvemmaksi.

— Hyvät veljet, jatkoi hän, piispa vainajamme eloisa, rohkea, luja luonne on ollut toisillakin kirkon miehillä. Pyhä Paavali, pyhä Bernhard, pyhä Frans Salesilainen, hekin olivat kiivaita apostoleita. Hekin tiesivät käyttää ankaruutta joko harhauskon kukistamiseksi tahi heidän vaikutusvoimaansa uhkaavien metelien masentamiseksi. Kenessä syy, jos hänen ylhäisyytensä de Roquebrun'in useinkin täytyi seurata näiden suurten pyhimysten esimerkkiä? Eikö tässä hiippakunnassa ole puhjennut useita kapinoita? Emmekö me eräänä päivänä, jolloin vihan ja kostonhimon viimat olivat puhaltaneet meihin, olleet yhtyneet hyvin harkitun tuuman mukaan loukataksemme sen valtaa, jonka Jesus Kristus, niinkuin pyhä Tuomas kauniisti lausuu, oli asettanut keskellemme, kuten kilven Israeliin, Christus posuit episcopum super omnes veluti scutum in Israël?

— Oi synnin, pimeyden päivää, oi päivää mustempaa kuin helvetin yö, olkoon se unohdettu! Suokoon Jumala meille anteeksi tuon suunnattoman rikoksen, johon tuona mielettömyyden hetkenä itseämme kiihoitimme. Suokoon hän etenkin anteeksi sille onnettomalle, jossa ensimäinen ajatus siihen syntyi, ja tunnustaen, että hänen ylhäisyytensä Armand de Roquebrun, jota kuolema kohtasi itse oikeuden istuimella, oli vanhurskas, että hänen nimensä, joka tästä lähin on panetukselta turvassa, on aina elävä meissä, toistakaamme psalmistan sanat: "Vanhurskaan muisto pysyy ijankaikkisesti eikä hän pelkää häijyä puhetta."

Puhuja keskeytyi hetkeksi.

Mutta apotti Lavernède, kun kerran oli hyökännyt Capdepont'in kimppuun, oli kuin peto, joka iskettyään lihaan julmat hampaansa, ei enään taida hillitä itseänsä; hän tahtoi jatkaa. Silloin Kapusiinimunkkien priiori, varovainen ja viisas vanhus, korotti äkisti äänensä, alkaen lukea käsikirjan viimeisiä rukouksia, ja tarttui pirskotushuiskuun.

Hämmästyksestä melkein kivettyneenä jäi vankilan saarnaaja seisomaan, suu puoliavoimena, katse täynnä hämmennystä ja kummastusta…

— Kuinka! häntä estettiin päättämästä hänen ylhäisyytensä de Roquebrun'in ruumispuhetta!… Mitä oli tehtävä?… Kärsisikö hän, tuskin päästyään puheensa todelliseen esineeseen, että häntä näin loukkaavalla tavalla tuomittiin vaikenemaan?… Oliko Kapusiinimunkkien päällikkö liitossa Rufin Capdepont'in kanssa.

Hämmentyneessä mielentilassaan alkoi hän epäillä jos jotain: häntä vihattiin, halveksittiin, tuumittiin kenties jättää hänet kädet ja jalat sidottuina vihollisensa kostolle alttiiksi… Hän värisi vihasta, hänen järeät, harmahtavat hiuksensa nousivat pystyyn hänen niskassaan, ja kohottaen ylpeät, hienot kasvonsa aikoi hän uudelleen ryhtyä Capdepont'iin kiinni, kun läpitunkeva parahdus, ikäänkuin ahdistetun sielun epätoivoinen valitus, kajahutti alikirkon holveja.

— Ternisien! huusi apotti Lavernède, joka äkisti palasi järkiinsä,
Ternisien!

Samassa kun Kapusiinimunkkien päällikkö, otettuaan pivollisen multaa, heitti ristin muotoon sen hautaan lasketun hänen ylhäisyytensä de Roquebrun'in ruumisarkulle, oli entinen kotisihteeri, suruunsa nääntyen avannut suunsa ja sitten, vajoten kokoon, pyörtynyt.

— Ilmaa, ilmaa! joudutti vankilan saarnaaja, hajottaen tyrmistyneet virkaveljensä.

Suurimmassa sekasorrossa papit, muistuttaen epäjärjestykseen joutunutta karjaa, syöksyivät suuren tornin kiertoportaille.

Nojautuneena apotti Lavernède'en ja apotti Turlot'iin, joka osoitti varsin odottamatonta avuliaisuutta, seurasi apotti Ternisien lyhyin askelin kaikkia näitä hämmentyneitä pappeja.

Minuutti tämän draamallisen tapauksen jälkeen oli Pyhän Ireneon tuomiokirkon kryptassa ainoastaan yksi ihminen: Lormières'in haudankaivaja. Tämä mies teki työtä…

Kun oli tultu sakastiin, asetettiin hänen ylhäisyytensä de Roquebrunin entinen sihteeri istumaan nojatuoliin avonaisen ikkunan eteen. Sillä aikaa kun vankilan saarnaaja löyhytteli häntä pahvisella koppilolla, koitti arkkipappi Clamouse vapisevilla sormillaan irroittaa hänen kaulustaan, ja helpoittaakseen hänen hengitystään aukasi hän vaivoin hänen nappinsa.

Sietipäs nähdä, miten ystävälliselle ja osaa-ottavaiselle tuulelle apotti Turlot äkisti oli joutunut, hääriessään siinä edes takasin sakastissa! Tämä suuri halvausta ennustava mies oli yht'äkkiä saavuttanut perhosen ketteryyden, juostessaan kaapista kaapille milloin noutaen pullon valkoista, alttarinpalveluksessa käytettyä viiniä ja laskien siitä lasin rakkaalle apotti Ternisien'ille, milloin etsien liinoja, joita hän kastoi kylmään veteen ja nöyrästi ojensi apotti Lavernède'lle tämän kostuttaaksensa ystävänsä otsaa ja ohimoita.

— Mikä into! ilkkui Mical katsellen tuota kaikkea siitä sakastin pimeästä nurkasta, mihin hänet tuonnoin jätimme.

Kaupungin kirkkoherrat ja etupäässä Pyhän Frumencen pastori, kuultuaan siveysopin professorin äänen, keräytyivät hänen ympärilleen.

— Herra Turlot väittää, että herra Ternisien tulee meidän piispaksemme; onko siinä perää, herra Mical, kysyivät he tuskallisina.

— Ettekö siis näe sitä? vastasi hän heille.

Ja ylenkatseellisella liikunnolla osoitti hän arkkipappia ja Turlotia, jotka melkein näyttivät makaavan polvillaan nyt täydelleen tointuneen apotti Ternisien'in edessä.

— Kiitos, hyvät herrat, kiitos, mutisi entinen piispan kotisihteeri.

— Kuinka meitä peloititte! sanoi ukko Clamouse, jonka kuivaneita kasvoja hymyily elähdytti… Hetkisen luulimme jo että kuolisitte, niinkuin pyhä piispammekin… jonka äsken hautasimme… Ah! jos teidät olisimme kadottaneet! Ajatelkaapas, mikä vahinko meille… ja koko hiippakunnalle.

— Hiippakunnalleko! keskeytti apotti Ternisien.

— Niin juuri, hiippakunnalle, toisti arkkipappi imartelevaisesti…
Katsokaas, minä en vie mitään edemmäksi, josta en ole ihan varma…
Luonnollistahan on että niin kykenevä mies kuin te!… Muuten, jos syvä
nöyryytenne estää teitä minua ymmärtämästä, olen vakuutettu, että herra
Lavernède ja herra Turlot…

— Minä puolestani, keskeytti vankilan saarnaaja, olen pahoillani, herra arkkipappi, etten ollenkaan ymmärrä ongelmoitanne.

— Entäs te, Turlot?

— Minä luulen arvanneeni ajatuksenne…

— No, ystäväni.

— Tahdotte sanoa, herra arkkipappi, että koko Lormières'in hiippakunta toivoo herra apotti Ternisien'iä hänen ylhäisyytensä de Roquebrun'in seuraajaksi.

— No niin! virkahti herra Clamouse tyytyväisen näköisenä.

— Minäkö, teidän piispaksenne! huudahti apotti Ternisien.

Hän hypähti kauhistuneena pystyyn ja etsi silmillään ovea ihmisjoukon takaa, paetakseen.

— Te tulette piispaksemme! toisti ukko Clamouse päättävästi.

— Te tulette! lisäsivät kaikki läsnäolevat papit, äkillisen innostuksen valtaamina.

Samassa kun kaikkein sydämet sykähti, kaikkein rinnat huohotti, hypähti Mical, jota ei oltu muistettu, kuten apina lymypaikastaan ja ilmaantui kohossa käsin, keskelle sakastia, huutaen kaikin voimin:

— Varapiispa, hyvät herrat, varapiispa!

XXIII.

Eläköön hänen ylhäisyytensä!

Tuomiokirkon poikki, joka vähitellen alkoi tyhjentyä, lähestyi todellakin apotti Capdepont hitain, majesteetillisin askelin.

Hän astui sakastiin. Päänsä piti hän pystyssä, vaikk'ei mitenkään uhkamielisesti. Hänen katseensa oli tyyni, hänen kasvonsa rauhalliset. Koko hänen olentonsa uhkui mahtavaa levollisuutta, joka oli joko syvästi nöyryytetyn tahi täydelleen tyydytetyn sielun hedelmä.

Pappisjoukossa vaikutti tämän pelätyn miehen tulo kauhunsekaista kummastusta.

Polttavan uteliaisuuden raastamana juoksi Mical ensimäisenä Capdepontia vastaan.

— Pariisista on siis tullut uutisia! kysyi hän. Hiippakunnan varapiispa, kiintyneenä tykkänään omiin mietteisiinsä, jotka hänen läpinäkymätön naamarinsa tarkasti salasi, ei vastannut sanaakaan siveysopin professorille eikä edes suvainnut heittää häneen silmäystäkään.

— Onko herra apotti Ternisien täällä? kysyi hän ja hänen äänessään kuului lempeyttä, joka oli aivan outoa hänessä.

Hänen ylhäisyytensä de Roquebrun'in entinen sihteeri kiskoi itsensä irti Lavernède'stä, joka koitti häntä pidättää, ja astui askeleen Rufin Capdepontia kohti.

— Herra apotti, sanoi tämä, sairauttani, joka minua on jo muutamia päiviä vaivannut, ja joka tänä aamuna kohosi pahimmilleen, on tohtori Mical'in taitava ja uuttera hoito niin paljon lieventänyt, että kykenin raahaamaan itseni tänne, uudistamaan anteeksipyyntöäni, joka jo varmaankin on tehty nimessäni. Toivoin, etteivät hänen ylhäisyytensä de Roquebrun'in hautajaiset vielä olisi päättyneet, ja että minä hiippakunnan varapiispana olisin saanut antaa hänelle synninpäästön… Valitettavaa kyllä, herra apotti, olisi minulle ollut tuskallista täyttää tämä pyhä velvollisuus semmoisen ylimmäisen papin jäännöksen edessä, kuin Lormières'in viimeinen piispa oli, kun en olisi voinut sitä tehdä muun perustuksen kuin papillisen arvoni nojassa. Jumala, joka on sekä vanhurskas että laupias, onkin pitänyt huolen siitä, ett'en päässyt tähän hautajaisjuhlallisuuteen, joiden johtajaksi entiset kireät suhteet vainajan ja minun välillä ovat tehneet minut arvottomaksi.

Nämät Rufin Capdepont'ille tähän asti tuntemattomalla sävyisyydellä lausutut sanat vahvistivat Lormières'in papistoa siinä luulossa, että peloittava varapiispa oli hukassa. Tappio yksin taisi pakoittaa tuota taipumatonta ja ylpeää miestä änkyttämään julkisen anteeksipyyntönsä.

Tyytymätön murina kuului läsnäolevilta, ja muutamat papit, joita pelko ensin oli työntänyt Capdepontia kohti, peräytyivät sukkelasti Lavernède ja Ternisien spottien puolelle, kun eivät enään tarvinneet peljätä hänen epäsuosiotaan. Mical yksin jäi seisomaan sen viereen, johon hän oli luottanut, ja jota hän rakasti. Tuo viekas valtiomies oli siksi jalomielinen.

— Kyllä on totta, herra, että eilen illalla… mutisi Clamouse-vanhus, joka uskalsi kohottaa rankaisevan katseen apotti Capdepontiin.

— Totta on, lisäsi paksu Turlot, totta on että eilen illalla tykkänään unohditte kaikki rajat.

— Syyttäkää minua, hyvät herrat, syyttäkää minua kaikki! vastasi varapiispa nöyrästi. Minä olen syyllinen, olen syyllisin kaikista ihmisistä. Ja kuitenkin huolimatta kaikista hairahduksistani, jotka lähtivät aivoistani eikä koskaan sydämestäni, kuka tiesi panna suurempaa arvoa piispamme kaikkiin oivallisiin ominaisuuksiin kuin minä!… Mikä kuri! Miten ylevä elämässään! Niin, tällä hetkellä, joka on minulle paljon juhlallisempi kuin voitte aavistaakaan, en salaa pienintäkään rikostani hänen ylhäisyyttään de Roquebrun'ia kohtaan. En unohda, miten itsepintaisesti vastustin muutamia parannuksia, joita hän koitti saada aikaan; en unohda taisteluamme, kun pari vuotta sitten oli kysymys vanhan liturgiiamme muuttamisesta, ja kun hän tahtoi asettaa yliseminaariin munkkeja hiippakunnan pappien sijaan. Myöntäkää kumminkin, että vaadittiin rohkeutta taistelemaan niin uljaasti asian puolesta, jota pidin oikeana… Epäilemättä olin minä liiaksi itsepäinen. Mutta kuka voi kerskata olevansa joka tapauksessa intohimojensa herra? Minä puolestani, vaikka olen kolkkoa elämää viettänyt yksinäisyydessä ja työssä, en ole aina jaksanut musertaa vaimosta syntynyttä ja syntiin tuomittua ihmistä vallassaan pitävän kirouksen tuhatpäisiä käärmeitä. Jos papiksivihkimys, tuo taivaallinen armo, masentaa meissä ihmisluontoa, niin olisi röyhkeätä olettaa, että se sen täydelleen kukistaisi. Olettehan useinkin kuulleet pahojen henkien, jotka jokaisessa piilevät, sähisevän suustani, se tietää, ett'en vielä ole niitä uuvuttanut, ett'en ole sankarimaisesti ponnistanut antautuakseni kokonaan Jumalalle. Perisynti ylläpitää meissä pirullista vastustushenkeä hyvää kohtaan, ja tutkittuamme inhimillisen luonteen salaisimmat sopukat, täytyy meidän myöntää, että tämä vastustushenki ei ole meissä kaikissa samanlainen. On ihmisiä, joita, Luojan käsittämättömän määräyksen mukaan, taipumus pahaan viekoittelee suurempiin onnettomuuksiin kuin toista. Kiivaasta ja tulisesta, mutta myöskin perin katolismielisestä espanjalaisesta rodusta syntyneenä, olen minä kenties yksi noita ihmisiä. Äitini, älkää sitä unohtako, näki päivän valon Varlassa, pienessä kylässä Biscayan maakunnassa, ja minä olen äitini kaltainen, jonka luonteessa oli rautaa maan ja tulta taivaan varalle… Hyvät herrat, säälikää niitä onnettomia raukkoja, jotka ovat alituisten kohtausten alaisina, tuomittuina aina elämään puolustusasussa, saavuttaakseen kuoleman ylevää tyvenyyttä elämän kautta, joka ei koskaan näe rauhaa taikka lepoa.

— Ei synnin turmelemat vaistomme, eikä syntymäpaikkammekaan saata puolustaa huonoa käytöstämme! huudahti Lavernède.

— Herra apotti, vastasi Capdepont täysin tyveneesti, luulen lempeimpien aikojen koittavan. Kun minä haluan rauhaa rakentaa, niin mitä voitatte sillä, että palautatte minun niihin intohimoihin, joista tästä lähtien tahdon pysyä erilläni? Pyhä Augustinus sanoi: "Minä olen viskannut vanhan ihmisen luotani kuin rievun, enkä siihen enään pukeudu, non induam". Minä olen tehnyt saman valan kuin pyhä Augustinus… Rikokseni, joista minua muistutatte, herra apotti, ja joita minä tuomitsen yhtä ankarasti kuin tekin, toimitin minä — Jumala olkoon todistajani! taudin kohtauksessa, kuumeessa, houreissa. Tuskin tuota enään muistankaan. Muistuu kuitenkin mieleeni, että haastoin teitä hengellisen oikeuston eteen. Unohtakaa se hyvä veli ja suokaa minulle anteeksi, niinkuin minäkin teille anteeksi annan.

Sitten mutisi hän, kohottaen silmänsä taivasta kohti:

"Cor contritum et humiliatum, Deus, non despicies: Särjettyä ja nöyryytettyä sydäntä et sinä hyljää, Jumala."

Tätä syvää katumusta, ylevää nöyrtymistä nähdessään jäi vankilan saarnaaja aivan ällistyneenä seisomaan. Hän epäili Rufin Capdepont'ia ja kumminkin oli hän puoleksi voitettu… Mikä muutos!… Kenties varapiispan musertava tappio oli samassa sekä kukistanut että kohottanut häntä, joten hän viimeinkin, viidenkymmenen vuoden vanhana, löysi oikean hengellisen ja kristillisen rakkauden tien. Miten kaunopuheliaasti kuvaili hän tuskallista ja hirvittävää taisteluaan paholaisten kanssa! Entä hänen äitinsä, tuo pyhä maalaiseukko Terese!…

Jalosydäminen, rehellinen ja itsenäinen Lavernède unohti kaikki menneet riidat ja halusi heittäytyä vihollisensa syliin. Hän oli lumottu. Hän astui askeleen. Sitten tarkasti tutkien, hän pysähtyi äkisti. Hän alkoi uudelleen epäillä Capdepont'in ylenluonnollista tyyneyttä.

— En voi kylläksi ylistää, jatkoi hiippakunnan varapiispa, piispavainajamme asemaa pyhään istuimeen nähden. Ei koskaan Lormières'in hiippakunnalla ole ollut enemmän roomalaista ylimäistä pappia. Tietäen mitä harmia apostolien seuraaja saa joka päivä kärsiä, ei hän laiminlyönyt ainoatakaan tilaisuutta osoittaa hänelle alamaisuuttaan, kuuliaisuuttaan ja muuttumatonta rakkauttaan. Koko kirkko oli hänen ylhäisyydelleen de Roquebrun'ille myrskyn ahdistama Pietarin alus, ja olemme nähneet hänen itkevän, kun hän pelkäsi näkevänsä pyhän arkin hukkuvan ajan valtiollisiin myrskyihin. Tämä hänen ylhäisyytensä de Roquebrun'in palava rakkaus on jäävä esimerkiksi hänen sille seuraajalleen, jonka Jumala suvaitsee määrätä…

— Hänen seuraajansa… hänen seuraajansa… keskeytti rovasti Clamouse yhä rohkeampana, me tunnemme jo hänen seuraajansa.

— Suokoon Jumala hänelle armoansa täyttämään vastuunalaista kutsumustaan!…

— Jumala on hänen kanssaan, herra Capdepont, älkää siitä huolehtiko.

Tämän kiihkoisen ilmoituksen kuultuaan, jossa silminnähtävästi piili jokin salainen tarkoitus, kääntyi varapiispa hitaasti ja astui muutamia askeleita suureen tammiseen vaatekaappiin päin. Mutta kun ei kukaan enään välittänyt hänen toimistaan, kääntyivät papit, ruoka-aikansa jouduttamina, sakastin ovelle.

Herra Clamouse oli pistänyt käsivartensa apotti Ternisienin kainaloon.

— No, ystäväni, sanoi hän, rohkeutta!… Tulkaa luokseni nauttimaan jotakin. Mitä? Kenties haluatte haukata suurusta.

— Hetki vielä, hyvät herrat, minulla on pari sanaa lisättävänä, sanoi
Rufin Capdepont.

— Toisen kerran kuuntelemme teitä! vinkasi Turlot kirkuvalla äänellään.

— Toisen kerran… toisen kerran… toisti herra Clamouse.

— Pysähtykää! huusi varapiispa tuolla käskevällä, ylpeällä äänellä, jonka kaikki hyvin tunsivat.

Jokainen jäi liikkumattomaksi paikoilleen, silmät levottoman hämmästyneinä Capdepont'iin luotuina.

Hän yksin seisoi ylpeän näköisenä. Ojentaen vartaloansa, sillä äsken seisoi hän apotti Ternisien'in edessä puoleksi kumartuneena, näytti hän saavuttaneen koko entisen mahtavan ryhtinsä. Hänen vapaammasta käytöksestään päättäen näytti kuitenkin, että joku tuntematon käsi — lieneekö se sitten ollut Jumalan vai paholaisen — oli kosketellut tuota taipumatonta kiviluontoa ja että se tästedes olisi oleva notkea ja taipuvainen kuin kaislaruoko. Seisoessaan siinä pitkine, lujine säärineen ja papinviittoineen, joka jäykissä, säännöllisissä poimuissa verhosi häntä, muistutti hän marmorista kuvapatsasta. Mutta tällä kuvapatsaalla oli epäilemättä sisälmyksiä ja sydän.

Apotti Capdepont'in heikolta näyttävä rinta oli äkkiä laajennut ikäänkuin vetääkseen enemmän ilmaa itseensä ja vapaammin hengittääkseen. Hänen kasvonsa olivat ikäänkuin uudistuneet. Hienot, kaunispiirteiset olivat ne tosin aina olleet, mutta katkeruus, tuska ja röyhkeä ylenkatseen ilme noissa ennen suonenvedontapaisesti vääntyneissä kasvoissa oli nyt vaihtunut pehmeyteen, lempeyteen, melkeinpä hyvyyteen. Nuo hehkuvat tulisijat, hänen silmänsä, joista leimusi niin turmiollista tulta, välkkyivät aina kuin tulimajakat hänen tuuheitten silmäkulmainsa takaa, mutta nyt olivat ne merkillisesti jäähtyneet; kadonneet olivat uhkaavat liekit, jotain arkaa, surumielistä, melkein hellää, hyvänsuopaa hohdetta oli niissä nyt nähtävänä. Hänen hopeanharmaat hiuksensa ympäröivät hänen hienoa, nerokasta otsaansa, muistuttaen pyhimyksen sädekehää tahi kuninkaan kruunua.

— Hyvät herrat, sanoi Capdopont kykenemättä salaamaan liikutustaan, joka saattoi läsnäolevia pöyristymään, on toinenkin syy miksi olen Saint-Irenéehen tullut, kuin pyytää anteeksi herra apotti Ternisieniltä ja paheksua hänen ylhäisyytensä de Roquebrun'in ja yliseminaarin ylijohtajan keskinäisiä, ikäviä rettelöltä…

Hän vaikeni hetkeksi.

— Ja mikä sitten? kysyi Mical vilkkaasti.

Apotti Capdepont kohotti pitkät, mustat silmäripsensä, joiden alla silmät paloivat kuin kotkalla, ja näytti kokoavan ajatuksiaan.

— Rukoilemme teitä puhumaan, herra varapiispa, jatkoi siveysopin professori, jonka selkää kylmät väreet karmivat.

— Puhukaa! puhukaa! lausuivat kaikki suut, jotka samoin kuin kaikki silmätkin olivat Rufin Capdepont'iin tähdättyinä.

Silloin hiippakunnan varapiispa, niin hitaasti kuin olisi hän tahtonut lukea jokaisen luvun, lausui seuraavat sanat:

— Hyvät herrat, toinen syy, joka minun on johdattanut tuomiokirkkoon, perustuu samoin kuin ensimäinenkin parannuksen haluun… Olenko todellakin arvollinen siihen korkeaan toimeen, johon Jumala on minun kutsunut?… Domine, non sum dignus… [Herra, en ole arvollinen…] Veljeni, ystäväni, lapseni, sillä joukossanne on muutamia nuoria, joita rakastan kuin isä, saadessani tänä aamuna tietää, että olen nimitetty tämän hiippakunnan piispaksi…

— Sinä siis olet! keskeytti Mical, joka ei voinut pidättää tätä huudahdusta.

— Minä en ajatellut kuin yhtä asiaa, tulla itkemään virheitäni, tulla nöyryyttämään itseni alttarien juurella.

— Eläköön hänen ylhäisyytensä! huudahti Mical innostuneena.

— Eläköön hänen ylhäisyytensä! toistivat kaikki hiippakunnan papit.

Arkkipappi Clamouse oli samassa hetkessä vapautunut apotti Ternisien'in käsivarresta ja esteettä saapunut Capdepont'in luokse.

— Eläköön hänen ylhäisyytensä! änkytti hän voimainsa viimeisillä jätteillä… Mitä jos laulaisimme Te Deum [Kiitosvirren], lisäsi hän.

— Ei vielä, hyvät herrat, keskeytti apotti Lavernède, jonka myrskyä ennustava ääni kaikui sakastissa torven tavalla.

Lormières'in uusi piispa heitti viholliseensa syvän katseen. Tuntien että taistelu oli tulossa, ajatteli hän vaan varustautua tuolla järkähtämättömällä tyyneydellä, johon hän niin taitavasti oli pukeutunut, ja jossa hän päätti pysyä.

Kenties apotti Capdepont, huolimatta kaikista suurista varustuksistaan ja voimainsa ponnistuksista, katui lähteneensä piispanpalatsin suojista ja antautuneensa tähän uuteen seikkailuun. Asia oli se, että saadessaan Bonnardot'in allekirjoittaman sähkösanoman Parisista, oli hän ikäänkuin hurmaantunut ja rientänyt Pyhää Irenéetä kohti ilman päämäärää, ilman tarkoitusta, tietämättänsä, tuon ihmisluonteen itsekkään tunteen työntämänä, joka vaatii meitä huutamaan onneamme muille, masentaaksemme, nöyryyttääksemme heitä. Eikö voittomme ole ympäristömme nöyryyttämistä? Onhan niin suloista, kun onni suo meidän näyttäytyä julmana ja herättää kateutta!

Vasta tunkeutuessaan tuomiokirkkoon kokoontuneen ihmisjoukon läpi, selvesi hän huumauksestaan ja palasi järkiinsä. Häntä halutti paeta. Mutta se oli mahdotonta, hänet oli jo varmaankin huomattu.

— Minä menen sinne, arveli hän, kiinnittäen silmänsä sakastin ovelle, mutta minä käyttäydyn piispana.

Ja nyt, vankilan saarnaajan ryntäessä taistelukentälle vihoittamaan, puremaan häntä, rauhoitti hän tuimistuvaa luonnettaan tällä suloisesti kutkuttavalla ajatuksella:

— En ole enään apotti Capdepont, olen hänen ylhäisyytensä Rufin.

— Hyvät herrat, apotti Lavernède on oikeassa: en ole vielä piispa. Mitätön maallinen valta on minut nimittänyt, mutta pyhä isä, jolla on kaikki valta, ei vielä ole minua valinnut. Minä rukoilenkin siis teitä yhdistämään rukouksenne minun rukouksiini, jotta Jumala valaisisi paavia piispanne valitsemisessa.

— Paavi, olkaa siitä varma, on tietävä elämänne vähäpätöisimmätkin yksityiskohdat, keskeytti vankilan saarnaaja.

— Aijotteko ruveta syyttäjäkseni, herra Lavernède?

— Minä ilmoitan teille ennakolta, että yksi ääni on kohoova teitä vastaan Israelissa.

— Te olette siis leppymätön?

— Ettekö tekin ole sitä ollut, kymmenen vuotta hänen ylhäisyyttään de Roquebrun'ia — piispa Roquebrun'ia kohtaan, miksi häntä ylenkatseellisesti sanoitte.

— Herra! huudahti Capdepont, jonka tyyneys äkisti alkoi horjua.

— Eilen jo sanoin, ett'en teitä vähääkään pelkää, vastasi vankilan saarnaaja, tempaisten itsensä irti papeista, jotka koittivat häntä pidättää, ja astui suorana varapiispaa vastaan.

Tämä, jonka paha luonto uudelleen virkosi, painoi silmänsä alas, ett'ei hänen tarvitsisi nähdä vihollistaan. Ei tiedä, ehkä hän pelkäsi olevansa liian heikko vastustamaan julmaa haluansa heittäytymään hänen päälleen ja pieksemään häntä. Olihan Mical väittänyt Capdepont'in toisinaan ryntäävän esiin kuin sokea voima. Mikä taistelu siitä syntyisikään, jos Harris'in vuorelainen, jota tyydytetty kunnianhimo hetkeksi oli rauhoittanut, ei enään voisi pitää ohjaksissa intohimojansa, vaan ne pääsisivät irti kuin raivoisat metsäeläimet, kita ammollaan ja kynnet leveällä!

Tällä hetkellä Rufin Capdepont silminnähtävästi taisteli elämänsä raivokkaimman taistelun kapinoivia himojansa vastaan. Hänen vankat polvensa nytkähtivät suonenvedontapaisesti viitan alla. Hänen kätensä pusertuivat voimakkaasti nyrkkiin, ikäänkuin vahvaksi nuijaksi. Raivon tuli vääristeli kuvapatsasta, jonka sopusuhtaisia piirteitä äsken ihailimme, ja näytti nyrjähyttäneen sitä. Urhomme ylpeä pää painui hänen rinnoilleen, joten ei kukaan voinut heittää silmäystä vallankumoukseen hänen kasvoissaan. Mitä liikkui hänessä?

Viimein varapiispa kohotti kauniin otsansa ja näytti kaikkein kummastukseksi tyynet, melkeinpä hymyilevät kasvot. La Bruyère on kirjoittanut: Ei mikään niin virkistä mieltä kuin tieto, että olemme välttäneet tuhmuuden. Rufin Capdepont'in rauhalliset kasvot näyttivät todellakin virkistyneiltä. Hän oli voittanut oman itsensä.

— Herra Lavernède, mitä olen teille tehnyt, kun niin minua vainootte? kysyi hän kyynelten tukahuttamalla äänellä.

— Minulle ette mitään; mutta te uhkaatte kirkkoa.

— Kirkkoa, jonka eteen, olen valmis kuolemaan!

— Ja elämään, lisäsi vankilan saarnaaja pisteliäästi. Capdepont kalpeni ja ikäänkuin pyörtymäisillään nojausi hän äkisti Micalin käsivarteen, jota hän voimakkaasti pusersi. Hän oli neuvotonna. Hän oli tuhlannut kaiken tarmonsa ja, tuntien olevansa voimaton kauvemmin näyttelemään nöyrän uhrin osaa, tahtoi hän apua. Hänen verensä kuohui meren tavalla hänen rinnassaan. Aallot uhkasivat temmata hänet mukanaan. Mical, taitava, kavala, kekseliäs Mical käsitti sen tulisen tavan, jolla hän oli häneen tarttunut. Häntä täytyi pelastaa.

— Hyvät herrat, lausui hän, hänen ylhäisyytensä Capdepont on sairas… Minä tunnen lähestyvän taudin kohtauksen oireet, jonka alaisena hän on ollut jo pari päivää… Hänen ylhäisyytensä kaipaa lepoa… Hänen ylhäisyytensä on vastaanottava teidät aivan pian… — Herra apotti Turlot, juoskaa ilmoittamaan veljelleni, tohtorille, että hän viipymättä saapuu piispanpalatsiin. Pahoin pelkään, että hänen ylhäisyytensä tarvitsee hänen hoitoaan. Menkää sukkelaan…

Hän tarjosi käsivartensa apotti Capdepont'ille, joka siihen nojautui mitä arvokkaammalla tavalla.

— Ystäväni, rukoilkaa puolestani, rukoilkaa puolestani, toisti Lormières'in uusi piispa, kulkiessaan pappien ohi, jotka häntä silmäilivät liikutettuina ja osanottavaisina.

— Mikä ilveily! ei Lavernède voinut olla mutisematta.

Capdepont kuuli sen, mutta hänen kumartunut asentonsa ei sitä ilmaissut.

— Arvoisat isäni, sanoi hän matalalla äänellä, kääntyen munkkien päällikköjen puoleen, jos kirjoitatte Roomaan, rukoilkaa kunnioitettavia kenraalejanne ilmoittamaan pyhälle isälle, että terveyteni on mitä huonoin ja että epäilen jaksavani kantaa piispanviran raskasta taakkaa, Katsokaas! sairaus ahdistaa henkeäni; mutta minä olen kuoleva katse kääntyneenä Pietarin istuinta kohti, jolle aina uhraan sydämeni rakkauden ja mieleni nöyryyden.

Sillä välin suuri osa kaupungin pappeja, jotka eivät tarvinneet arkkipappi Clamousen yllytystä, seurasivat tuomiokirkon poikki kipeätä piispa raukkaa, joka pakeni vankilan saarnaajan hyökkäyksiä.

Tullessaan hänen ylhäisyytensä de Roquebrun'in ruumisalttarin eteen, missä muutamat vahakynttilän pätkät, levittäen värähtävää valoa, olivat sammumaisillaan hopeaisiin kynttilänpiippuihin, Rufin Capdepont pysähtyi. Hän kumarsihe ja sitten teki hän arvokkaasti ristimerkin. Tämä teeskentely piispansauvan ja hiipan edessä, joita hän niin suuresti oli himoinnut, oli Lavernède'n mielestä häväistystä. Hän ei enään sitä kestänyt, ja tämä huuto pääsi hänen huuliltaan:

— Kain, kussa on Habel sinun veljes?

Mutta Rufin Capdepont, jota Mical likisti yhä lujemmin, ei vastannut mitään tähän julmaan syytökseen. Hän nojautui vaan hiukan paremmin uskollisen palvelijansa käsivarteen, ja poistui Pyhästä Irenée'stä hoiperrellen. Kun ei Rooma vielä ollut ryhtynyt mihinkään toimeen eikä hallituksen nimitys vielä ollut varma, ei tämän uuden Sixtus viidennen aika vielä ollut tullut heittää kainalosauvaansa, oikaista itseään koko pituudeltaan ja pakoittaa vihollisiansa kunnioitukseen ja pelkoon.

XXIV.

Karku.

Pienessä Corbières-vuorten kaupungissa syntyi suunnaton melu. Hurskaat ihmiset, joita varapiispa aikoja sitten ylhäisellä, yksinvaltaisella käytöstavallaan oli painanut tahtonsa alle, kulkivat ovelta ovelle laulaen puoliääneen kuten pääsiäisaattona:

— Halleluja! herra apotti Capdepont on Lormières'in piispa. Halleluja! halleluja!

Mutta häntä itseään ei missään näkynyt. Mical, joka piti vahtia viraston ovella, antoi aina saman vastauksen uteliaille papeille ja maallikoille, jotka joka päivä täyttivät piispan-palatsin pihan, pyytäen onnitella hänen ylhäisyyttään:

— Hänen ylhäisyytensä on sairas; lääkäri on kieltänyt häntä vastaanottamasta ketään.

Tuskin tämä lahjomaton vanginvartija, joka odotti varapiispan virkaa itselleen samalla kuin piispan hiippaa ystävälleen ja puolusti toisen etua valmistaakseen omaansa, tuskin hän salli Capdepont'in esiintyä juhlassa, jonka paroni Thévenot, Pariisista palattuaan, antoi Arbouse'n varrella olevassa palatsissaan poikansa entisen opettajan kunniaksi. Uusi piispa käyttäytyi muuten siellä erinomaisen varovaisesti. Turhaan paronitar ja parooni, riemuissaan siitä, että olivat tehneet piispan, yllyttivät häntä kaikin tavoin pitämään jonkinlaista puhetta, joka olisi tuottanut kunniaa tälle talolle, johon hän muinoin oli tullut niin köyhänä, nöyränä ja alastomana. Capdepont ei sekaantunut maallikkovieraiden joukkoon, jossa rouva Thévenot turhamaisuudessaan toivoi näkevänsä hänen loistavan, vaan heitettyään salaisen silmäyksen valkorintaiseen joukkoon ja huomattuaan kreivi Castagnerte'n ylpeät ja ivailevat kasvot, vetäytyi hän arkkipappi Clamouse'n, apotti Turlot'in, Mical'in ja muutamain muitten hengellisten seuraan, jotka olivat tulleet hänen mukanaan, päättäen olla erkanematta heistä. Tässä ystäväparvessakin puhui hän ainoastaan vähän: pari sanaa kurjasta terveydestään ja yhden lauseen pyhästä isästä, jota hän kunnioitti ja ihaili… Siinä kaikki.

Näin käyttäytyessään Capdepont ajoi oman etunsa asiaa. Ei hän todellakaan ollut milloinkaan ennen ollut niin monien paulojen ympäröimänä eikä milloinkaan hänen vihollisensa olleet vimmatuimmin häntä vastaan taistelleet, kuin nyt. Apotti Lavernède, jonka viha johtui hänen syvästi loukatuista luonnollisista tunteistaan, ei ollut ainoastaan kiihoittanut koko paperitehdaskaupungin herra Bonnardot'in suosikkia vastaan, vaan joka päivä hän yhä enemmin vierotti hänestä luostarikaupunginkin. Kreivi de Castagnerte hallitsi siellä rajattomana valtijana ja piti huolta kapina-hengen leviämisestä.

Pian kaupungin vihamielisyys kävi niin ilmeiseksi, ettei Capdepont, joka pelkäsi kohdata vaikka minkälaisiin mielenosotuksiin kykeneviä paperitehtaan työmiehiä, enään uskaltanut lähteä yliseminaarista piispanpalatsiin, mihin hiippakunnan asiat joka aamu hänet kutsuivat.

Helposti ei Harros'in raivostunut vuorelainen suinkaan tyytynyt tähän erakkoelämään ja monta kertaa kajahti Minimein luostari, jonka yksinäisissä suojissa hän Mical'in seurassa synkkämielisenä astui, huudoista, joihin loukkaukset hänen luonnettaan, arvoaan ja korkeata asemataan kohtaan hänet pakoittivat. Mutta miksi kiusata yleistä yllytettyä mielipidettä? Jottei kadottaisi hiippaa, jonka hän oli päähänsä laskemaisillaan, täytyi tämän kesyttömän miehen oppia voittamaan oman itsensä, odotellen sitä aikaa, jolloin hän saisi ankaralla kädellään masentaa vihollisiaan, ja pakoittaa heitä armoa rukoilemaan.

Mutta jos apotti Lavernède'n oli onnistunut laskea kauhean Capdepont'in ohdakevuoteelle, ei hän itsekään levännyt ruusuilla. Lormières'issä sujui kaikki parhaaksi; mutta Roomassa?… Sieltä ei ollut tullut minkäänlaista tietoa. Melkein kuukausi sitten olivat Dominikaanimunkkien priiori ja Kapusiini- sekä Maristomunkkien päälliköt lähettäneet kirjoituksensa, mutta vastausta ei kuulunut. Eikö aijottu ensinkään ottaa huomioon niin mahtavain ja arvokkaiden henkilöiden allekirjoittamia asiakirjoja.

Onnettomuuden lisäksi herkkäluontoinen apotti Ternisien, vaikka hän oli päättänyt palata Tivolin luostariin, viivytteli milloin milläkin verukkeella lähtöänsä Roomaan. Vihaten kaikkia riitoja ja taisteluja, ajatteli nuori pappi vavisten raskasta tointa, joka hänelle varmaan annettaisiin ja toivoen jotenkin siitä pelastuvansa, odotti hän. Tosin hän sielussaan ja omassatunnossaan ei pitänyt Capdepont'ia piispanvirkaan kelvollisena. Hän olisi toivonut kirkon kunnian tähden, että voimakas käsi olisi tarttunut häntä kaulukseen ja säälittä työntänyt hänet kauvas siltä arvoasteelta, jolle hän pyrki. Mutta itsessään hän ei tuntenut tarmoa eikä tahtoa ruveta tuoksi kädeksi, joka ajaisi temppelistä viekkaan, ylpeän, kostonhimoisen varapiispan…

— Lähteä täytyy! sanoi hänelle eräänä aamuna vankilan saarnaaja, joka äkkiarvaamatta tuli hänen luokseen kasvot vihan punoittamina.

— Hyvä Jumala, mitä on tekeillä?

Minä tulen isä Trézel'in luota. Vaikk'en tuota jesuiittaa kärsi, enkä suuresti toivo häntä puolellemme, kävin kumminkin hänen luonaan pyytämässä häntäkin jotakin yrittämään, jotakin kenraalinsa avulla. — Varmaa on, sanoin itsekseni, saadakseni rohkeutta astumaan Pyhän Stanislaus Kotska'n opistoon, että Capdepont sortuisi, jos minun onnistuu nostaa kristikunnan mahtavimman veljeskunnan häntä vastaan…

— Ja jouduitte karille?

— En ainoastaan joutanut karille tämän viekkaan isän luona, mutta kun olin onnistunut aika viekkaasti — häpeäkseni tunnustan sen — vetää häntä nenästä, niin luulen käsittäneeni hänen salavihkaisesta puheestaan, ettei Rufin Capdepont'in asiaa Roomassa tutkitakaan…

— Kenen siis?

— Minun ja varsinkin teidän, rakas ystäväni.

— Minun asiaani! huudahti apotti Ternisien kalveten.

— Paavillisessa virastossa on hämmästyksellä nähty erään nuoren papin nimen sekaantuneena Lormières'in surkuteltaviin riitajuttuihin, papin, joka oli jättänyt kauniin muiston Roomaan, jota hänen ylhäisyytensä kardinaali Maffeï oli kunnioittanut ystävyydellään ja jota itse pyhä isä suvaitsi kunnioittaa muutamilla suosionosotuksilla. — Siihen tapaan puhuu isä Trézel, tietysti kertaakaan katsoen teitä silmiin!

Apotti Ternisien raukka ei voinut tointua hämmästyksestään.

— Se on liikaa! äännähti hän, tehden tuiman liikunnon.

— Kas siinä käännös, jonka ovat aikaansaaneet nuo kolme eroomatonta, Capdepont, Mical ja pyhän Stanislaus Kotskan ylijohtaja, sillä noita kolmea nimeä ei enään saa eroittaa… Onpa tämä mainiota, varapiispa on muuttunut uhriksi, ja herrat Lavernède ja Ternisien tämän onnettoman ja itseään puolustamaan kykenemättömän panettelijoiksi! Säälittäähän minua toki!… Oh! katolinen kirkkoraukka!… Ellen uskoisi vanhurskasta Jumalaa olevan!…

Vankilan saarnaaja loi taivaaseen katseen, joka puhui hänen sielunsa syvästä ahdistuksesta.

— Jumalalla ei ole mitään osaa paholaisen keksimissä vehkeissä, arveli
Ternisien, jolla oli pyhimysten yksinkertainen, vahva usko.

Seurasi hetken hiljaisuus.

— Älkäämme lannistuko, ystäväni, jatkoi Lovernède päättävän näköisenä. Jumalan ja hänen kirkkonsa tähden tulee meidän loppuun asti taistella… Lähtekää… Roomassa tapaatte kardinaali Maffeïn, joka odottamattomaksi onneksemme on määrätty Capdepont'in asiaa tutkimaan. Kardinaali tuntee teidät, hän kuuntelee teitä, ja te selitätte hänelle kaikki. Te tiedätte mitkä hellät siteet pidättävät minua Lormierès'issa; no niin! jos minulla olisi Italiassa tuttavuuksia, joista riippuisi ratkaiseva päätös, jättäisin äitini, ja lentäisin auttamaan kirkkoa, tuota toista äitiä, jota rakastamme uskollisina ja mustasukkaisina poikina…

— Minä lähden huomenna.

— Kiiruhtakaamme. Herra de Castagnerte, jonka tapasin Saint-Frumensen kadulla, luulee, että Capdepont on aikoja sitten lähtenyt Lornières'ista. Mical yhä vaan vartioi yliseminaarin ovea, eikä hänen veljensä, lääkäri unohda käydä joka päivä Minimein luostarissa. Mutta se on Capdepont'in poissaolon salaamiseksi keksitty ilveily… Useita viikkoja sitten kohtasi muuan talonpoika lähiseuduilta, kulkiessaan yöllä vuoripolkua, korkeakasvuisen papin, joka astui kiireesti, puhuen itsekseen ja hurjasti liikutellen käsiään. Se oli varmaan Capdepont. Tahtoen salata lähtöään, on hän Jalkasin mennyt jollekin etäämmälle asemalle. Minne lähti hän? Epäilemättä Pariisiin kiusaamaan paavin lähettilästä, yllyttämään kaikkia ystäviään toimimaan…

— Minä lähden tänä iltana, lausui Ternisien tarmokkaasti.

XXV.

Kardinaali Maffeï.

Hänen ylhäisyytensä de Roquebrun'in entinen sihteeri saapui Roomaan elokuun keskivaiheilla, Neitsyt Marian taivaaseen astumisen juhlan aattona. Hän otti asunnon pyhän Andrean della Vallen luostarissa, jossa hänellä oli monta ystävää, ja levähti siellä muutamia päiviä. Toinnuttuaan hiukkasen matkansa vaivoista ja kerättyään itselleen kylläksi rohkeutta, ohjasi hän viimein, eräänä iltapuolena, askeleensa Leoniiniseen kaupungin-osaan ja kolkutti kardinaali Maffeïn asunnon, Candiapalatsin portille.

Apotti Ternisien ei kauvan odottanut.

Rikkoen seuraelämän sääntöjä vastaan, joita muuten tarkasti noudatetaan näiden ylhäisten prelaattien luona, missä kaikki tapahtuu juhlallisesti kuin kirkossa, tuli hänen eminensinsä itse noutamaan häntä etehisen penkiltä.

— Rakas lapseni, rakas lapseni! sanoi hänen ylhäisyytensä Maffeï, syleillen häntä hellästi.

Nuori pappi seurasi tykyttävin sydämin kardinaalia avaraan suojaan, jota hän piti työhuoneenaan.

Hänen eminensinsä kardinaali Maffeï oli noin seitsemänkymmenen viiden vuoden vaiheilla oleva vanhus. Hän oli hieman köyryssä, mutta kumminkin saattoi huomata hänen olleen pitkäkasvuisen miehen. Hänen melkein täydellisesti kalju päänsä oli väriltään kuin sileää, kiiltävää norsunluuta. Muutamat harvat karvat korvien ja niskan kohdalla, muistuttivat hänen entistä luostarillista tointaan, sillä hän oli ollut Tivolin fransiskaanimunkkien apotti. Hänen teräväkulmaiset kasvonsa, joita hallitsi nenä, isohko ja pitkä kuin pyhällä Kaarle Borromee'lla, olivat kalpeat, ja ilme niissä oli askeetillisen kylmä, mahtavan arvokas. Hän astui verkalleen, kuten purppuran kantajain tulee.

Kardinaali osoitti Ternisien'ille istuinta ja istuutui.

— Viimeinkin palaatte meille takasin, sanoi hän hyväntahtoisesti.

— Ja ainiaaksi, Eminensi.

— Sen parempi. Teitä on paljon kaivattu Tivolissa. Kun tänä aamuna kerroin tulostanne Fransiskaanimunkkien kenraalille, joka kävi minua tervehtimässä, näytti hän tuosta oikein ilostuvan.

— Teidän Eminensinne oli siis ennakolta saanut tietää tulostani tänne? kysyi Ternisien, joka oli liian vilpitön salaamaan hämmästystään.

— Enkö minä siis tiedä kaikki, mitä kristikunnassa tapahtuu? vastasi kardinaali hymyillen.

— Mutta minä en ollut kirjoittanut kellekään…

— Entä sakarisormeni? sanoi hänen ylhäisyytensä Maffeï, kohottaen kaunista, valkoista papinkättään… Ei! eilen vasta sain jesuiittain luona Gesù-kirkossa tietää, että olitte saapunut tahi olitte saapumaisillaan Roomaan.

Gesùssa!… Ah! ymmärrän, itse Trézel…

— Sen niminen se Isä todellakin oli, jonka pitkää kertomusta Lormières'in pappien otteluista minulle luettiin… Mutta, rakas lapseni, teidänkin nimenne mainittiin usein tässä käsittämättömässä kirjoituksessa… Näyttää siltä kuin olisitte nostaneet kapinaa ystävänne… ystävänne… Auttakaapas minua…

Apotti Lavernèdeko?

Niin juuri, apotti Lavernède'n kanssa… Mikä tulinen mies tuo apotti
Lavernède on!…

— Ette erehdy, teidän ylhäisyytenne, ystäväni apotti Lavernède vihaa kiivaasti syntiä, eikä hän siinä kohden voi hillitä itseään. Minä, jolla ei ole hänen rohkeuttaan, olen usein nuhdellut häntä, että hän liian kiihkoisesti ajaa takaa pahuutta. "Saatatte vielä itsellenne jonkin ikävän selkkauksen", sanoin hänelle satakertaa. — Totta puhuen, en luullut itseäni niin hyväksi ennustajaksi.

Kardinaali silmäili apotti Ternisien'iä tämän tulisesti puhuessa. Kun hän oli päättänyt, katseli hän häntä yhäti tarkasti.

— Olkaa varoillanne, apotti hyvä, sanoi hän, minulla on tarkat tiedot siitä mitä Lormières'issä on tapahtunut. Ystävänne väärän käytöksen kaunistamiseksi ei tarvita…

— Jos Teidän Eminensinne suvaitsee minun tosiperäisesti kuvailla…

Onnettoman Ternisien'in ääni tukkeutui ja suuria kyyneliä vierähti hänen poskilleen.

Kardinaaliin, vanhaan valtiomieheen, jonka sydän ajanpitkään oli kuivettunut valtiotoimien käsittelyssä, ei tämän nuoren sydämen liikutus mitään vaikuttanut. Hän viittasi kohteliaasti hänen ylhäisyytensä de Roquebrun'in entistä sihteeriä puhumaan, eikä lausunut sanaakaan.

Silloin apotti Ternisien alkoi kertoa hänen ylhäisyytensä de Roquebrun'in vaikutuksesta piispana ja apotti Rufin Capdepontin uppiniskaisesta vastuksesta. Hän ei unohtanut mitään kuvaillessaan suojelijansa, ystävänsä pitkää martyyriaikaa. Vieläpä hän monta kertaa sanasta sanaan toisti Capdepont'in tuimia ja röyhkeitä puheita. Uskalsipa hän sanoa häntä Lormières'in viimeisen piispan teloittajaksikin.

Kardinaali kuunteli liikkumattomana, puhekumppaniinsa kääntyneenä, ettei sanaakaan joutuisi hukkaan.

Turhaan tämä tuon tuostakin vaikeni, koittaen lukea hänen Eminensinsä piirteissä jotain jälkeä siitä liikutuksesta, jonka vallassa hän itse oli; mutta tämän tarkkaavaisen ja maltillisen vanhuksen läpitunkemattomat, ikäänkuin jähmettyneet kasvot eivät puhuneet mitään hänen syvemmistä tunteistaan.

Vaikka tämä pahaa ennustava äänettömyys vaivasi nuorta pappiamme, jatkoi hän rohkeasti, sillä hänen kunniansa samoin kuin myöskin apotti Lavernède'nkin kunnia oli vaarassa. Pian joutui hän kertomuksessaan hänen ylhäisyytensä de Roquebrunin'in ruumisarkkuun ja kauhistuttavaan kohtaukseen piispanpalatsin pihalla tuomiokapitulin ja Lormières'in papiston läsnäollessa. Tällä kertaa kohotti kardinaali hiukan päätään ja tarkasti terävästi Ternisien'iä.

— Onko asia todellakin niin, kuin minulle sen olette kertoneet? kysyi hän vakavasti.

— Vakuutan sen Jumalan edessä!

— Hyvä, minä uskon teitä… Jatkakaa.

— Minulla ei ole enään mitään lisättävänä, teidän ylhäisyytenne.

— Anteeksi… Te ette kerro minulle viimeistä kohtausta tässä pienessä näytelmässä, joka, sen myönnän, ei ole kaunis, mutta ei kumminkaan niin kauhea kuin te Lormièresissä kuvittelette. Se kohtaus, jonka tahdon saattaa teidän muistoonne on se, missä apotti Lavernède keskellä Pyhän-Irenéon tuomiokirkkoa rohkeni vasten varapiispan kasvoja heittää hyvin vaikeasti todistettavan syytöksen, että hän on murhannut hänen ylhäisyytensä de Roquebrun'in.

Piispavainajan ruumis-alttarin ääressä tuli apotti Lavernède huutaneeksi. "Kain, kussa on Habel sinun veljes?"

— Se näyttää minusta riittävän, enkä minä muuta sano.

— Taistelun kiihko voinee kenties selittää…

— Ei… Muistakaa muuten, että kun apotti Lavernède siihen määrään solvaisi hiippakunnan varapiispaa, oli tämä jo nimitetty piispaksi, seikka, jonka olisi pitänyt tehdä hänet pyhäksi jokaisen silmissä. Papillisen arvojärjestyksen kunnioitus tulee aina olemaan yhtenä kirkon pylväänä.

— Teidän Eminensinne sallinee minun huomauttaa, ettei apotti Lavernède'n eikä muittenkaan mielestä maallisen vallan määräys ilman minkäänlaista hengellistä valtuutta, tee piispaa, vaan että sen tekee kanooninen nimitys. Ystäväni ei siis luullut, että samana aamuna Pariisista tullut sähkösanoma vapauttaisi apotti Capdepontia vastaamasta siitä, mitä ennen oli tehnyt.

— Ystävänne oli väärässä. Me, jotka allekirjoitamme konkordaatteja, sopimuksia, maan kaikkein hallitsijain kanssa, tiedämme mitä meidän tulee ajatella maallisesta vallasta; mutta me olemme kaukana osoittamasta sille pienen Lormières'in papin ylpeää ylenkatsetta. Epäilemättä eivät pohjoisesta ja etelästä tulevat piispanehdokkaat ole kaikki yhtä otollisia pyhälle isälle. Kuitenkin tuntee hänen pyhyytensä hyvin tarkasti kirkon aseman ja ani harvoin on hän hyväksymättä hallitsijain vaalia… Herra Lavernède on älykäs; hän tietää siis kyllä, että pyhän istuimen täytyy olla erityisesti varovainen Ranskan suhteen ja sittenkin on hän uskaltanut panna alkuun häväistysjutun, joka, ellei apotti Capdepont'in viisaus olisi tullut avuksi, olisi johtanut mitä ikävimpään riitaan Pariisin ja Rooman välillä.

Nämät viimeiset sanat lausuttiin hiukan tuimalla äänellä, joka sisälsi nuhteen apotti Ternisienille. Nuori pappi käsitti sen ja tunsi äkkiä jähmettyvänsä.

Sanomme vielä kerran, ettei hänen ylhäisyytensä Roquebrun'in entinen sihteeri ollut luotu taistelua varten. Kun hänestä itsestään, hänen ystävästään, jonka asiaa hän jalomielisesti piti omanaan, keksittiin häpeällisiä syytöksiä, joutui hänen oikeudentuntonsa kapinaan ja hän olisi saattanut lausua muutamia hyvinkin teräviä sanoja. Mutta kun kaikki ponnisteleminen oli turhaa, kun vääryys riemuitsi, ei hänelle jäänyt muuta neuvoksi kuin tyytyä. Näin arat tahi liiaksi rauhaa rakastavat luonteet luopuvat jaloimmistakin asioista ja jättävät helpon voiton pahojen käsiin. Kun rajattomasti ihailemme itseämme tahi Jumalaa, syntyy siitä usein samanpitävät johtopäätteet.

Kauhistuneena kardinaalin käsitystavasta väjyi Ternisien nyt vaan ensimäistä tekosyytä, joka sallisi hänen kunnialla peräytyä. Oh! kuinka mielellään jättikään hän tämän häijyn maailman ja pakeni Tivolin yksinäisyyteen! Tätä ajatellessaan, nuori fransiskaanimunkki, jolta tutustuminen inhimillisten intohimojen katkeruuteen oli vienyt kaiken rohkeuden, jo mielessään nautti uskonnollisen elämän kaikkia suloja yksinäisestä luostarikammiossa, keskellä erämaata. Oh! olemattomaksi tuleminen!…

Hänen ylhäisyyttänsä Maffeïta, jonka tutkiva silmä seurasi tuon häntä vastapäätä istuvan heikon miehen vaihtelevia mielentiloja, liikutti säälintunne. Hellästi tarttui hän hänen käsiinsä ja pudisti niitä. Tästä kosketuksesta katkeraan tuskaan sortunut Ternisien kavahti ikäänkuin unesta, ja hämillään pitkästä äänettömyydestään änkytti hän:

— Luulette siis, teidän ylhäisyytenne, että hänen pyhyytensä vahvistaa apotti Capdepont'in piispannimityksen?

Kardinaali nousi vilkkaasti.

— Vai niin! huudahti hän ivansekaisella suuttumuksella, jos Lormières'issä, viheliäisessä kauppalassa maailman rajamailla, muutamien hiippakunnan pappien ja munkkien on onnistunut omaksi tyydytyksekseen saada apotti Capdepont'in tulisen, kenties liiankin tulisen luonteen hurjistumaan, pitäisi kirkon sentähden menettää ne suuret edut, mitkä tämä sama, sen kasvattama, muodostama ja hillitsemä luonne voipi sille tuottaa? Joudun todellakin, hyvä herra, aivan ymmälle niiden ihmisten vaateliaisuudesta, jotka teidät ovat lähettäneet. Kylläpä ollaan merkillisen julkeat!… Ja mistä ajasta alkaen ovat yksinkertaiset papit ruvenneet sekaantumaan asioihin, jotka kuuluvat yksinomaan pyhälle isälle tahi niille, joille hän on uskonut niiden suorittamisen? Se on pappisvallan täydellinen mullistus… Jos te, ranskalaiset, rakastatte vallankumousta, niin me roomalaiset vihaamme sitä kaikesta sydämestämme, me emme antaudu selkkailuksiin, vaan tahdomme itsepintaisesti jäädä liikkumattomina kivelle, super petram, jonne Jumalan käsi meidät on asettanut… Tietäkää, herra apotti, että hallituksenne ehdokas Lormières'in istuimelle tulee kirkkosääntöjen mukaan virkaansa vahvistetuksi. Ei sen vuoksi, että tahtoisimme olla myöntyväisemmät keisarillenne, kuin meille sopii, keisarille, jonka tarkoituksena, niinkuin hyvin tiedämme, ei ole mikään muu kuin alentaa piispanvallan merkitystä Ranskassa, toivoen voivansa sitä helpommin hallita, kun se on laskettu kelvottomien miesten käsiin; vaan sen vuoksi, että paavin lähettiläs Pariisissa ja muutkin ovat esitelleet meille herra apotti Capdepont'ia erinomaisen etevänä ja jaloavuisena pappina. Hänellä on ennen kaikkea avu, johon kirkon täytyy panna arvoa näinä aikoina, jolloin maallinen valta on noussut rohkeutensa, kavaluutensa ja ilkeytensä kukkulalle, hän on rohkea tuo Capdepont, siinä on viimeinkin oikea luonne. Suokoon taivas, että piispansauva aina joutuisi yhtä voimakkaisiin ja uskollisiin käsiin!

— Uskallanko huomauttaa, Teidän Eminensinne, että tämä uskollisuus pyhää istuinta kohtaan on hyvinkin uutta, sillä ennen…

— Se on erehdys, Lormières'in varapiispa on alistunut maallisen vallan alle, mutta hän ei ole milloinkaan siitä pitänyt. Hänen täytyi tulla piispaksi, Jumala, joka hänelle oli säätänyt tehtävän kirkossaan, oli aikoja sitten pannut "hänen lihaansa ja luihinsa", raamatun kuvaavien sanain mukaan, tiedon omasta voimastaan, ja jos hän, edistääkseen taivaalle otollista kunnianhimoaan, oli pakoitettu teeskentelemään taikka hiukan imartelemaan kirkollisasiain ministeriä, niin hän sydämessään tuomitsi ja ylenkatsoi sitä, jota valtiollisessa rengonkielessä, sanotaan perustuslailliseksi vallaksi. Hän näytti todellakin taipuneen Pariisin vallan alle, mutta todellisuudessa nöyrtyi Rooman edessä; se oli Rooman hyväksi kuin hän nöyrtyi viekastelemaan, jopa… valehtelemaankin.

— Valehtelemaan, teidän ylhäisyytenne, valehtelemaan! huudahti
Ternisien kokonaan suunniltaan.

— No niin! mikä teidän on ja missä ahtaassa, naurettavassa merkityksessä käsitätte tämän sanan? Oh! kyllä näkyy, että olette ollut poissa tyköämme toistakymmentä vuotta! Ette siis enään ymmärrä puhettamme? Kirkko ei milloinkaan valehtele, herra apotti. Kirkko, joka on totuus itse, ei voi valehdella. Mutta taistellessaan ensimäisinä aikoina viimeisiä pakanallisia ruhtinaita, keskiaikana puoleksi raakalaisia kuninkaita ja meidän aikanamme koko maailmaa vastaan, tarvitsee, suorittaakseen jumalallista kutsumustaan, lakkaamatta ketteryyttä ja taitavuutta… Kardinaalit Caprara ja Consalvi, joita Ranskan eroittamista miettivä kenraali Bonaparte ahdisti, olivat pakoitetut valehtelemaan hänelle useinkin, samoinkuin Napoleon III:n juonitteluihin takertunut Capdepont on hänelle valehdellut… Mutta minä kysyn, hyvä herra, valehdellaanko silloin, kun pelastetaan kirkko? valehdellaanko silloin kun huolimatta ihmisistä, jotka ovat yltyneet karkoittamaan Jumalaa maailmasta, käytetään apukeinoja, viekkautta ja verukkeita, vahvistamaan täällä maanpäällä Sen valtaa, joka on tie, totuus ja elämä, "Ego sum via, veritas et vita?"

Apotti Ternisien oli tykkänään ymmällä. Kauhistuneen näköisenä katseli hän kardinaali Maffeïta, joka taas istahti.

— Ja miten onkaan tämä apotti Capdepont lahjakas! jatkoi vanha pappi kokonaan innostuneena. Jospa olisitte olleet Ranskalaisten Pyhän Ludvigin kirkossa neitsyt Maarian taivaasen astumisen juhlassa, kuulemassa häntä!

— Mitä? Onko herra Capdepont Roomassa?

— Hän sai suuren kunnian pitää kiitospuheen neitsyt Maarialle pyhän isän, ja koko pyhän virkakunnan läsnäollessa. Mikä ylevyys! mikä voima! ja mikä into hänen sanoissaan! "On kuin kuulisin pyhän Bernhardin puhuvan", kuultiin kardinaali-vikaarion useat kerrat mutisevan… Tämän suuren päivän iltapuolella tahtoi hänen pyhyytensä itse vastaanottaa apotti Capdepont'in lausuakseen itse hänelle onnentoivotuksensa… Hyvä Ternisien, olisittepa nähnyt tuon miehen, josta niin vähän pidätte, Vatikaanin saleissa, miten luontevasti hän liikkui, miten hänen ryhtinsä oli sekä ylimyksen omainen että vaatimatoin, niin olisitte ollut samaa mieltä kuin minäkin, ettei näet Jumala ole suonut tälle miehelle niin hämmästyttävää ulkonaista arvollisuutta, ellei hän olisi määrännyt hänelle jonkun korkean tehtävän. — "Hiippa soveltuu hyvin tähän päähän" — kuuluu pyhä isä sanoneen Jesuiittain kenraalille, joka seurasi vasta valittua. — Sitten syleillen hänen jalkoihinsa polvistunutta apotti Capdepont'ia suvaitsi Pius IX sanoa: "Veljeni!"

— Siinä tapauksessa on kaikki lopussa?

— Kaikki on lopussa, lapseni. Herra apotti Capdepont — valtuutan teitä antamaan siitä edeltäpäin tiedon Lormières'iin — on saava vahvistuksensa konsistorissa, joka kokoontuu kahdeksantena päivänä ensi kuuta, pyhän neitsyen syntymäpäivänä.

Apotti Ternisien nousi, kumarsi syvästi hänen Eminensillensä ja kääntyi sanaakaan virkkamatta työhuoneen ovelle.

— Ja noinko menette, lausumatta jäähyväissanaakaan minulle? kysyi kardinaali.

Nuori pappi kääntyi, astui pari askelta hänen ylhäisyyttään Maffeïtä kohti ja laskeutui sitte äkisti polvilleen hänen eteensä.

Vanha pappi nousi, kohotti juhlallisesti kätensä ja siunasi häntä.

— No niin, lapseni, sanoi hän Ternisien'ille, nostaen hänet lempeästi ylös, olkoon pieni syntinne teille anteeksi annettu ja älkää enää siihen langetko. Jättäkää kirkon asiat niille, joille Jumala ne on uskonut. Kohta tulette te löytämään rauhaa ja tyydytystä Tivolin ihanassa yksinäisyydessä, missä veljet teitä odottavat. Jospa saisin teitä sinne seurata! Ettekö ole paljon onnellisempi minua?…

Miksi ei pyhä isä sallinut minun jäädä sinne teidän keskellenne! Ah, mielelläni vaihtaisin purppurani entiseen karkeaan villapukuuni!… Jos tietäisitte, mitä valtiotoimet ovat ja kuinka vähän ihmiset rakastavat oikeutta!… Mitä on kardinaalin arvo verrattuna entiseen rauhaani. Tivolissa olin ensin noviisi, sitten munkki, sitten apotti… Mitkä suloiset muistot!

Vaatimattoman, hurskaan nuoruutensa muistojen liikuttamana, vaikeni
Monseigneur Maffeï.

Pian jatkoi hän pontevasti:

— Mutta muistakaa, rakas Ternisien, että jos tarvitaan munkkeja ja muita hengellisiä kirkon taivaalliseksi voitoksi ja loistoksi, tarvitaan myöskin rohkeita piispoja sitä puolustamaan. Semmoinen on apotti Capdepont'kin, ja minä pidän velvollisuutenani muistuttaa teitä, että tässä Lormières'in ikävässä jutussa olette te, teidän ystävänne Lavernède ja munkkikuntain päälliköt, jotka lähettivät kirjoituksia asiasta Roomaan, sekoittaneet kaksi seikkaa, joilla ei millään kirkkohistorian aikakaudella ole ollut mitään yhteyttä: kirkon ja kirkon hallituksen. Kirkko on kaikkina aitoina sama: jumalallinen, erehtymätön, koroitettu inhimillisten vaiheiden yli. Mitä tulee hallitukseen, joka aina on ollut pakoitettu taistelemaan kaikenmoisia vehkeitä vastaan, ja etenkin nykyään niin tavallisia ruhtinaitten juonia, turmelusta ja pahuutta vastaan, täytyy sen useinkin asettaa johtajakseen päälliköitä, jotka ovat enemmän lujat kuin nöyrät, enemmän pontevat kuin sävyisät ja enemmän maalliseen elämään kiintyneet kuin taivaalliseen. Sillä olisiko kirkko enään olemassa ellei Jumala olisi lähettänyt sille nämä suuret paavit: Gregorius VII, Innocentius III, Bonifacius VIII, Sixtus V ja Pius IX? Epäilemättä tekin ihailette tuota suurta Hildebrand'ia, tuota sankarillista taistelijaa, katolisen yksinvallan todellista perustajaa. No niin, tiedättekö miksi häntä sanoi kardinaali Pietro Damiani, usein ällistyneenä hänen rohkeasta nerostaan, hänen ihmeellisistä valtiollisista aatteistaan ja hänen kunnianhimonsa sammumattomuudesta? Hän sanoi häntä "pyhäksi Saatanaksi!"

Apotti Ternisien'iä pöyristytti. Hän kumarsihe uudelleen jäähyväisiksi ja astui ovelle.

Kardinaali Maffeï kohotti tuskin huomattavasti olkapäitään. Välinpitämättömästi näki hän hänen ylhäisyytensä de Roquebrun'in entisen kotisihteerin poistuvan ja tällä kertaa hän ei katsonut syytä olevan kutsua häntä takaisin.

XXVI.

Paavin ehdokas.

Apotti Ternisien kuoli 1869 vuoden alussa. Apotti Lavernéde, jonka äiti oli ollut kuolleena vuoden ajan ja joka nyt oli vapaana hellistä siteistä, jotka olivat pidättäneet häntä Lormières'issä, sai ajoissa tietää hänen sairaudestaan ja riensi kiireimmän kautta Tivolin fransiskaanimunkkien luostariin. Hän sai surulliseksi lohdutuksekseen vastaanottaa ystävänsä viimeisen huokauksen ja sulkea hänen silmänsä.

Niinkuin edeltäkäsin olisi voinut arvata, Rooma hurmasi apotti, Lavernède'n syvää kristillistä mieltä. Sekä liikutettuna että ihastuneena uneksi hänkin päättää päivänsä tässä ylevässä turvapaikassa, rakastavien ja syvästi haavoitettujen sielujen yhtymäpaikassa, joksi Chateaubriand sitä sanoo. Hän oli juuri pyytämäisillään piispaltaan virkaeroa Lormières'in vankilan saarnaajan toimesta, sillä pitkävihaisemmasta Mical'ista huolimatta oli hänen ylhäisyytensä Capdepont suvainnut vihollisensa pitää toimensa, kun hän sähkösanoman kautta sai kutsumuksen palata hiippakuntaansa vastaanottamaan hengellisen kaunopuheliaisuuden professorin viran seminaarissa, joka hänellä oli ennenkin ollut. Mitä oli tapahtunut?…

Ei mitään erinomaista.

Monseigneur Rufin Capdepont oli, kuten apotti Lavernède oli ennustanutkin, kohonnut vielä ylemmäksi kirkon palveluksessa, ja tullut arkkipiispaksi nimitetyksi Lormières'in uusi piispa, hänen ylhäisyytensä Tissandier, pyysi taasen saavuttaa papistonsa suosion ja kutsui hiippakunnan papit takaisin yliseminaariin, ensin karkoitettuaan sieltä jesuiitat, jotka hänen ylhäisyytensä Capdepont Gesù'a mielitelläkseen, oli sinne asettanut heti piispaksi tultuaan.

Hänen ylhäisyydestään Capdepont'ista ei paljon puhuta; hän näet viettää hyvin yksinäistä elämää hiippakunnassaan. Tuskin hän toimittaakseen Herran ehtoollisen jakamista, kasteen vahvistuksessa, lähtee arkkipiispallisesta palatsistaan, missä häntä pidättävät tekeillä olevat teokset, jotka hän piakkoin julkaisee. Puhutaan salavihkaa Pius IV:n hallitusajan historiasta, johon on liitetty sangen huomattavia asiapapereita kreivi Cavour'in ja häntä seuraavien ministerien, Ricasolin, Ratuzzi'n ja Menabrea'n valtiollisista toimista.

Tämä kirja, jonka mottona on nuo kolme latinalaista sanaa: "Crux de cruce" [Risti rististä] (jos saa niihin luottaa, joiden on sallittu käsikirjoitukseen vilkaista) on herättävä suurta huomiota. Kaikki ne kysymykset, joita uskonnollinen ja valtiollinen maailma pohtii, ovat siinä tulleet rohkean neron tarkastuksen alle ja myöskin — niin väitetään — ratkaistuksi. Syllabuksen absolutistiset teoriiat, erehtymättömyyden uusi uskonkappale, jonka hartaimpia puolustajia hänen ylhäisyytensä Capdepont oli viimeisessä kirkolliskokouksessa, ovat siinä niin syvämietteisesti ja perusteellisesti käsitelty, että lukija, jollei tule vakuutetuksi, kumminkin ihmettelee tekijän taitoa ja henkistä kykyä.

Paraikaa kirjoittaa hänen ylhäisyytensä Capdepont tämän nimistä lukua:

Kuka on tuleva Pius IX:n seuraajaksi?

Hänen ylhäisyytensä Capdepont ei milloinkaan enään käy Pariisissa, jossa hän nähtiin niin usein ennen. Joka vuosi matkustaa hän Roomaan toukokuun alussa. Usein palaa hän sinne taas syyskuulla. Pyhä isä kohtelee häntä tavalla, joka herättää kateutta, ja huhu käy, että Pius IX panee niin suurta arvoa niihin palveluksiin, joita arkkipiispa Rufin päivittäin tekee kirkolle, että hän on nimittänyt hänet kardinaaliksi, vaikk'ei nimitystä vielä ole julistettu. Lieneekö tuo totta?… Hiljakkoin käveli hänen ylhäisyytensä Capdepont uskottunsa varapiispa Mical'in seurassa — sillä Mical, hänkin, on saanut kunniahimonsa tyydytetyksi — avarassa kauniissa puutarhassa, joka vihertävän vyön tavalla ympäröitsee arkkipiispan palatsia.

— Totta tosiaan, teidän ylhäisyytenne, asiat Italiassa ja Euroopassa kääntyvät siihen suuntaan, että minä näen teissä tulevan paavin, sanoi äkkiä Lormières'in yliseminaarin entinen siveysopin professori.

— Niinkö ajattelette, Mical!

— Juuri niin. Ranska on jo pyhälle Pietarille antanut kuusitoista seuraajaa. Miksi ette te olisi seitsemästoista?

— Suokoon Jumala Pius IX:lle vielä monta päivää elääkseen!… Muuten jos pyhä isä kuolisi, niin kyllä italialainen puolue pääsee voitolle.

— Mutta, teidän ylhäisyytenne, teillä on pelkkiä ystäviä pyhässä
Kollegiossa, ja äänestys voisi helposti ratkaista vaalin teidän
Eminensinne eduksi.

— Minun Eminensini!… Mical, monta kertaa olen jo kieltänyt teitä nimittämästä minua sillä arvonimellä.

Varapiispa, jonka kuono vuosien kuluessa oli yhä pidentynyt, irvisteli.
Sitten heitettyään käytävään urkkivan katseen:

— Mitä se tekee! mutisi hän, me olemme kahdenkesken.

Lehmusten varjossa oli rahi. Arkkipiispa istahti siihen… Hän näytti hengästyneeltä. Äkkiä painui hänen ajatuksien raskauttama päänsä hänen rinnalleen… Kauvan istui hän näin ajatuksiin vaipuneena.

Yhäti yhtä valppaana ja vikkelänä kuin ennenkin, jatkoi Mical:

— Tiedän kyllä että Pius IX pitää paljon kardinaali de Angelis'ta
Fermon arkkipiispasta…

— Sixtus V oli Fermon arkkipiispa… sopersi Capdepont vastaten paremmin omiin salaisiin mietteisiinsä kuin Mical'ille.

— Niin, jatkoi varapiispa, kardinaali de Angelis voisi tulla valituksi, jos vaali tapahtuisi paavi vainajan ruumiin vieressä ante

— Ei! ei! huudahti arkkipiispa tulisesti. Seurasi hetken hiljaisuus.

Mical jatkoi:

— Preussi, joka meidän onnettomuudeksemme on kohonnut niin mahtavaksi, voisi kenties väärin käyttää asemaansa puolustaakseen kardinaali Hohenlohe'a.

— Saksalainen paavi!… Papiston ja keisarivallan pitkät sodat ovat vielä kirkon tuoreessa muistossa… Se on mahdotonta… Jos saisimme saksalaisen paavin, täytyisi Ranska pyyhkiä pois maailman kartasta, ja sitä ei Jumala salli. Mitä! Ranskako katoaisi? Yhtä hyvin saisi aurinko pudota taivaalta ja maan kaikki kansat hävitä pimeyteen.

— Mutta, teidän ylhäisyytenne, mitä arvelette kardinaali Bonapartesta?

— Tämä nimi on epäluulonalainen sekä valtiollisessa että uskonnollisessa maailmassa. Vaikka kardinaali Bonaparte'lla on montakin suurta avua, ei hän saisi kahtakaan ääntä, jos hän rohkenisi pyrkiä paavin istuimelle.

Entä Westminsterin arkkipiispa?

— Kardinaali Manningko?… Jos pyhä isä, jonka Savoian rosvot ryöstivät, olisi vastaanottanut Maltassa Englannin tarjoomaa vieraanvaraisuutta, olisi pyhän Kollegion kiitollisuus kenties antanut hiukan toivoa Westminsterin arkkipiispalle. Mutta Pius IX jäi ylevän itsepintaisena Roomaan, jonka Pohjan raakalaiset vielä kerran valtasivat, ja siten englantilaisella ehdokkaalla ei ole mitään toivoa.

Näiden mietteiden kiusaamana, jotka pistivät häntä tikarin tavalla, arkkipiispa nousi, ja kuljettaen varapiispaa mukanaan, astui hän hurjin askelin puutarhan pimeimpiä käytäviä. Hänen kätensä, joilla hän piti Mical'ista kiinni, samoin kuin kynnetkin polttivat tämän ihoa. Capdepont'illa oli silminnähtävästi kuume. Hänen silmänsä, joissa säkenöitsi koko hänen sielunsa, hehkuivat varjossa punaisen hiiloksen tavalla. Hän sopotti katkonaisia sanoja.

— Tiaari! [Kolmikertainen paavin kruunu. Suom. muist.] toisti hän useat kerrat, tiaari!

— Teidän päänne, jonka Jumalan käsi on varustanut semmoisella uskolla ja nerolla, olisi kylläksi voimakas sitä kantamaan.

Rufin Capdepont seisahtui äkisti. Hän katsoi pitkään varapiispaa. Sitten painaen oikean kätensä sormet kovasti otsaansa, jossa raivokas kunnianhimo oli virittänyt hurjan tulipalon:

— Ah! Mical, tahdotko tehdä minut hulluksi? änkytti hän ihan sekaantuneena.

Ja järkiinsä palaten lisäsi hän syvällä nöyryydellä:

— Minäkö, joka olen syntynyt pienessä Harros'in kylän töllissä, minäkö voisin kiivetä aina paavilliselle istuimelle!… Minäkö, syntinen, — sinä sen kyllä tiedät, minä tein usein syntiä sinun tieten malum coram te feci, kuten kuningas David sanoo, — minäkö voisin tulla Jesuksen Kristuksen sijaiseksi maan päällä!… Miten minä sen olisin ansainnut?…

Hän vaikeni.

Hän jatkoi:

— Minua kiusaa hirmuinen unennäkö… Jos kuitenkin… Ah!… Silloinpa katolinen maailma näkisi paavin!…

— Jumala valitsee teidät kaikkien onneksi.

— Mical, minusta tuntuu ikäänkuin kuolisin… Minä rukoilen, vaikene, vaikene!…

Tämä itkunsekainen rukous hämmästytti niin entistä siveysopin professoria, ettei hän uskaltanut sanaakaan lisätä.

He ohjasivat askeleensa arkkipiispan palatsiin, mutta astuivat nyt varsin verkalleen. Tuontuostakin pysähtyi Capdepont kiduttavan tuskansa kukistamana.

— Ei ole enään epäilemistäkään, jupisi hän, jääden vielä kerran liikkumattomana seisomaan keskelle käytävää, ei ole enään epäilemistäkään ettei Saksanmaa ja Italia ole liittoutuneet anastamaan ratkaisevaa vaikutusvaltaa tulevassa paavinvaalissa. Tässä Pius IX:n seuraajan vaalissa on tuon kurjan paljastetun, kehnon Italian kuningaskunnan henki kysymyksessä… Tuo kreivi Cavour'in teos on ainoastaan kuusilaudoista kyhätty markkinakoju, ja ruhtinas Bismarckin voimakasta kättä tarvittaisiin rakennuksen peruskiveä asettamaan… Bismarck, kas siinä mies, jonka kanssa tahtoisin koettaa voimiani. Esitelmässään Titus Liviuksen ensimmäisestä dekaadista sanoo Machiavelli, että kirkko on kaikkina aikoina ollut Italian valtiollisen yhteyden esteenä. Samana esteenä tulee se vieläkin olemaan!… Mutta mitä arvelee Ranska Saksan ja Italian vehkeistä?… No niin, jos valtiolliset rettelöt taikka Euroopaa aina uhkaava vallankumous pakoittaisi pyhää Kollegiota tulemaan Alppien yli, etsimään turvaa meidän tykönämme?… Silloin… silloin Ranskan vaikutusvoima saisi uutta virikettä, ja minä voisin tulla ehdokkaaksi…

— Ja te tulisitte valituksi, teidän ylhäisyytenne.

— Valituksi, valituksi!…

— Ja jos näin kävisi, kirkon onneksi, Ranskan kunniaksi, ei teidän pyhyytenne, toivoakseni, kieltäisi minulta hiippaa?

Hän ei vastannut mitään.

He lähtivät taas liikkeelle.

Kun Rufin Capdepont oli saapumaisillaan palatsinsa ovelle, pysähtyi hän uudestaan. Sitten, vaipuen jälleen vastustamattoman unelmansa lumoukseen, mutisi hän, nostaen kätensä taivasta kohti:

— Kuka tietää? Kuka tietää?

Montgauchin linnassa, syyskuulla 1871. — Parisissa, kesäkuulla 1872.