The Project Gutenberg eBook of Peli elämästä ja kuolemasta: Salapoliisikertomus, by Sven Elvestad

1. Salaperäinen kirje.
2. Hermolääkäri.
3. Varieteenainen.
4. Havannasikaari.
5. Kirjeenkirjoittaja.
6. Sähkösanoma.
7. Vankivaunu.
8. Hullu.
9. Eräs käynti.
10. Nappulat asetetaan paikoilleen.
11. Kuoleman peli.
12. Thomas Busch.

24:nä päivänä oli suurrikollinen Thomas Busch tuomittu kymmenen vuoden pakkotyöhön.

Hän vastaanotti tuomion jääkylmällä tyyneydellä ja sanoi asianajajalle, joka heti sen jälkeen kävi hänen luonaan vankilassa, ettei hän tulisi jäämään vankilaan edes puoleksi ajaksi.

Asianajaja kysyi hänellä silloin, odottiko hän kuolemaa, johon Busch ivaten vastasi:

— Olenko minä sen näköinen kuin jos kulkisin haudan partaalla? Minä, joka olen yksi niitä harvoja ihmisiä maailmassa, joka olen herra elämäni suhteen. Kun päähäni pälkähtää astua ulos suureen arvoitukselliseen yksinäisyyteen, järjestän kyllä kaikki sen varalle.

Asianajaja huomautti hänelle, että niin suuri rikoksentekijä kuin hän, ei voi odottaa mitään armahdusta, vaan täytyy hänen tyytyä kärsimään rangaistus täydelleen.

— No, vastasi Busch, — saammehan nähdä, saammehan nähdä. Ei vähintäkään katumusta huomannut hänessä.

Hänen vakavien lausuntojensa perusteella sai sen vaikutuksen, että hänellä oli pakosuunnitelmia ja sen tähden asetettiin erikoinen vahti häntä varten.

Kaksi kätevintä salapoliisia Kristianiassa, Harald Brede ja Asbjörn
Krag vuorottelivat vangin vartioimisessa.

Kristianian sanomalehdet lausuivat tyydytyksensä tuomioon nähden ja lisäsivät, että sen kautta oli Norjan vaarallisin rikollinen toistaiseksi eristetty maailmasta. Asbjörn Krag oli runsaan huomion esineenä, sillä hänelle tuli suurin kunnia siitä, että rikoksentekijä joutui kiinni. Hänen valokuvansa oli kaikissa sanomalehdissä ja tuttaviltaan ja päällystöltään hän sai vastaanottaa lukuisia onnitteluja.

30:nä päivänä piti Thomas Busch siirrettämän tutkintovankilasta lääninvankilaan. Siirto oli suoritettava kello 4.

Edellisenä päivänä sai salapoliisi mystillisen kirjeen. Se oli hänen tavallisen postinsa joukossa, jonka hän näki kirjoituspöydällään. Kirjekuori oli tavallinen ruskea virkakirjekuori, varustettu 10 äyrin postimerkillä ja leimattu Kvambyn asemalla — pieni asema parin tunnin rautatiematkan päässä Kristianiasta. Käsiala kirjekuorella oli varmaa, mutta luonteetonta.

Salapoliisi kiinnitti huomionsa tähän kirjekuoreen siksi, että se oli niin tahrautunut. Näytti siltä kuin olisi kirje kauan ollut taskussa, ennen kuin se oli lähetetty. Tämä otaksuma varmistui, kun salapoliisi aikoi aukaista kuoren ja alareunan liimauksesta löysi pienen palasen sikarin lehteä. Se oli tuskin kolmannesosaksi niin suuri kuin pikkusormen kynsi. Se oli tunkeutunut kuoren taitteeseen kirjeen ollessa taskussa.

— Huolimaton mies, tämä lähettäjä, ajatteli Krag aukaistessaan kirjettä, hänellä on sikarit ja paperit irrallaan taskussa.

Hän hämmästyi suuresti, kun hän repi kirjeen auki. Se ei nimittäin ollut kirjoitettu eikä painettu. Sanat olivat kootut irtileikatuista painokirjaimista ja nämä kirjaimet eivät olleet edes samaa kirjasinlajia, osa oli suurempia, osa pienempiä. Se näytti sekaiselta ja sotkuiselta. Mutta vielä hämmästyneemmäksi kävi salapoliisi, kun hän melkoisella vaivalla oli tavannut kirjeen loppuun. Sitä ei oltu päivätty eikä allekirjoitettu ja sisältö oli seuraava:

"Suuri Kristiania-salapoliisi Asbjörn Krag ole se mies, joka antaa onnettoman kärsiä viattomasti. Seuraavana päivänä siitä lukien, kun olette saanut tämän kirjeen, aiotaan sulkea täysin terve ihminen tohtori Kitschenerin mielisairaalaan Kvambyn aseman luona. Silloinhan tehdään kauhea rikos. Se, joka teille tämän ilmoittaa, on henkilö, joka pitää kiinni oikeudesta. Ellette tule heti, on se liian myöhäistä."

Salapoliisi luki tämän kummallisen kirjeen uudelleen ja taas uudelleen ja joka kerta viisastui hän siitä yhä vähemmän. Kirje oli todellakin ihmeellinen. Miksi ei lähettäjä ollut kirjoittanut nimeään sen alle? Henkilö, joka pitää kiinni oikeudesta, oli hän sanonut. Se kuulosti kieltämättä hivenen etsityltä. Toiselta puolen oli jotain naivia kirjeen sisällössä, joka kuitenkin vaikutti niin, että siihen mielellään uskoi.

Asbjörn Krag luki muun postinsa, josta hän ei löytynyt mitään mielenkiintoista ja palasi takaisin Kvambystä tulleeseen kirjeeseen. Että se oli sieltä lähetetty, sen osoitti postileima. Hän katseli jälleen kuorta ja oli sitä mieltä, että päällekirjoitus oli vanhemman miehen kirjoittama. Käsiala oli harjoitettua, mutta ei kaunista. Miksi oli kirje niin kauan ollut lähettäjän taskussa? Sehän osoitti, että lähettäjällä ei ollut mitään kiirettä.

Krag otti pienen sikari-sirusen, joka oli pudonnut kuoresta, lukupöydälleen. Hän tutki sitä voimakkaan suurennuslasin läpi ja tuli siihen tulokseen, että se oli hyvin hienoa tupakkaa. Palan oli täytynyt kuulua verrattain kallisarvoiseen sikariin. Saattoiko tästä päättää, että lähettäjä oli hyvinvoipa mies, jolla oli hienot tavat? Siltähän tuntui. Sellaista miestä kai ei ollut vaikea löytää pienestä Kvambystä.

Asbjörn Krag käveli muutaman kerran edestakaisin lattian yli, miettien tätä kaikkea. Hän oli saanut useita salaperäisiä kirjeitä tapahtumarikkaana poliisi-aikanaan, niin että hän oli oikealla tavalla oppinut, niin sanoaksemme, nuuskimaan salaperäisyyksiä. Tämä kirje kuitenkin houkutteli häntä. Hänen täytyi tulla heti, oli sanottu kirjeessä, muuten olisivat kaikki ponnistelut turhia.

Asbjörn Krag meni puhelimen luo ja soitti ystävälleen, ihailijalleen, työtoverilleen ja neuvonantajalleen, salapoliisi Harald Bredelle. Kun Krag oli lukenut kirjeen työtoverilleen, kysyi hän häneltä, mitä hänen olisi tehtävä.

— Se oli kummallinen kirje, vastasi Harald Brede. — Kenties on jotakin sen takana, mutta se voi yhtä hyvin olla pilantekoa.

— Meidän asemassamme saattaa ottaa lukuun kaikki mahdollisuudet, huomautti Asbjörn Krag, — minä melkein haluan tarttua asiaan.

— Minäkin, jos olisin sinun asemassasi, tutkisin sitä. Lähettäjä ymmärtää varmasti, kuinka uskallettua olisi tehdä pilaa tällaisesta asiasta. Sinun tarvitsee vain kääntyä mielisairaalaan, tri Kitschenerin puoleen. Eihän missään sanota, että sinun tulisi salata kirje häneltä?

— Onnittelen, vastasi Brede, — se tuntuu melko mielenkiintoiselta ja jos tarvitsisit apua, niin tiedäthän että minä olen olemassa.

— Kyllä, kiitos, sen muistan. Mutta sinähän tiedät, että me molemmat emme voi jättää Kristianiaa niin kauan kuin Thomas Buschia ei ole saatettu varmuuteen vankilamuurien sisäpuolelle.

Oli tänään Harald Breden "Busch-päivä" ja sen vuoksi Asbjörn Krag kysyi häneltä:

— Kyllä, kaikki on järjestyksessä, vastasi Brede, — hän on loistavalla tuulella.

— Se on oikein, minä luulen että hän kykenisi murtamaan paksun vankilamuurin egyptiläinen paperossi kädessä.

— Olet oikeassa, vastasi Brede, — täytyy olla ylen varovainen hänen kanssaan. Nainen on muuten ollut tänään taas täällä.

— Hän tahtoi sanoa jäähyväiset Buschille, ainoastaan kerran suudella häntä puheluaukon kautta.

— Toistaiseksi kyllä, mutta hän pyysi niin liikuttavasti, että näyttää siltä kun hän saisi tahtonsa läpi. Hän on puhunut Ranskan lähettilään kanssa. Hän on sitä paitsi suloinen, tuo kaunotar.

— Ei, rakas ystävä, minä en anna hurmata itseäni niin kauan kuin Thomas Busch on näköpiirissäni, mutta nyt ei enää voi kestää kauan, ennen kuin…

— Lupaa minulle eräs asia, pyysi Krag, — jos nainen saisi luvan sanoa jäähyväiset sulhaselleen — sitä on norjalaisen lain mukaan mahdoton kieltää — niin pidä huolta siitä, että Buschin kädet, kun hän puhuu naisen kanssa, ovat selän taakse sidotut.

— Kyllä, luonnollisesti. Sitä paitsi hänet tutkitaan tarkoin ennen kuin hän poistuu keskusteluhuoneesta.

— Erinomaista. Muuten, jos minä matkustan mielisairaalaan tänään, täytyy minun keskustella sinun kanssasi viimeisistä toimintaohjeista.

Sillä taholla ei siis ollut mitään, joka olisi estänyt häntä ryhtymästä uuteen asiaan. Kun Harald Brede vartioi Thomas Buschia, saattoi hän olla yhtä varma kuin jos hän itse olisi sen tehnyt.

Asbjörn Krag tunsi tri Kitschenerin sekä persoonallisesti että maineeltaan. Hän oli ammatissaan hyvin kunnioitettu mies, jonka klinikkaa pääasiallisesti käyttivät onnettomat hyvinvoivista piireistä.

Tohtori oli keski-ikäinen mies, hänen nimensä arvossa pidettynä kansalaisena ja tiedemiehenä takasi, ettei hän antautuisi mihinkään epäkunnialliseen tai huonoon. Mutta samalla ajatteli Asbjörn Krag muutamia esimerkkejä, jolloin hyvin kokeneet lääkärit ovat tulleet petetyiksi pitämään ihmisiä, jotka todellisuudessa ovat olleet terveitä, mielisairaina. Ja oikeusmaailmassa oli tehty kauheita, valitettavia erehdyksiä juuri tässä suhteessa.

Kaikkea tätä ajatteli Asbjörn Krag ja käveli, odottaessaan puhelua
Kvambyhyn, jonka hän oli tilannut heti keskustelunsa päätyttyä Harald
Breden kanssa. Häntä halutti yhä enemmän ja enemmän sekoittua juttuun
ja kun puhelin soi, tarttui hän innostuneesti kuulotorveen.

— Hyvää päivää, herra salapoliisi, kuuli hän tohtori Kitschenerin rakastettavan äänen sanovan, — onnittelen Busch-jupakan johdosta, josta olen suurella mielenkiinnolla lukenut.

— Ei, niitä en todellakaan saa. Sairaalani on pääasiallisesti tarkoitettu pitkiä parannuskausia varten ja kun se on melkoisen pieni, en voi koska tahansa ottaa vastaan uusia potilaita.

— Kyllä, se on herra, en, minä en tunne häntä, tiedän vain, että hänen nimensä on Carsten Holm. Hänen perheensä tahtoo hänet tänne. Hän kuuluu olevan hyvin hienosta ja hyvinvoivasta perheestä. He ovat pyytäneet, ettei mitään säästettäisi, jotta hän voisi kantaa onnettomuutensa niin helposti kuin mahdollista.

— Te tiedätte, etten minä koskaan kutsu ketään potilaistani vaaralliseksi, sanoi hän, — kutsun heitä levottomiksi. Niin, hän kuuluu kyllä levottomiin, tämä herra, joka tulee huomenna. Hän kärsii pakkokuvitteluista ja vainoamismaniasta.

Salapoliisi tuli tarkkaavaiseksi. Pakkokuvittelut ja vainoamismania keksittiin aina, jotta saataisiin joku vääryydellä suljetuksi hoitolaan. Sanottiin aina, kun onneton väitti olevansa terve ja tulleensa vääryydellä suljetuksi hoitolaan: Nyt näyttäytyvät taas pakkokuvittelut ja — vainoamismania.

Puhelimessa syntyi hiljaisuus. Asbjörn Krag sai sen vaikutuksen, että tohtori tunsi itsensä vastenmielisesti liikutetuksi omituisen syytöksen johdosta.

— Mutta sehän on aivan uskomatonta. Minusta tuntuu tämä alhaiselta pilalta. Vai onko todellakin olemassa joku, joka luulee voivansa pettää minua pakkokuvittelujen ja vainoamismanian suhteen.

— Onhan mahdollista, että kysymyksessä on karkea pila, vastasi hän. — Mutta asiaa on joka tapauksessa tutkittava. Jos se sitten on totta tai leikkiä, niin onhan teille eduksi, että asia selvenee.

— Luonnollisesti, vastasi tohtori, — en tahdo mitään sen halukkaammin. Röyhkeä kirjeenkirjoittaja saatettakoon edesvastuuseen. Matkustatteko te tänne?

— Silloin tulen minä edellisellä junalla, sillä minä tahdon ensiksi olla paikalla.

Asbjörn Krag aikoi ensin kiittää ystävällisestä tarjouksesta, mutta silmänräpäyksen mietinnän jälkeen sanoi hän sen sijaan:

— Ei kiitos, herra tohtori, älkää tehkö sitä. Älkää puhuko kenellekään, että tulen. Vaietkaa täydelleen tästä asiasta. Se helpottaa tutkimusta.

Asbjörn Kragilla oli siis kokonainen päivä aikaa valmistautua. Hänen täytyi luopua olemasta läsnä silloin, kun Thomas Busch siirretään vankilaan, mutta Harald Brede on läsnä tässä juhlatoimituksessa, että hän saattoi olla siinä suhteessa rauhallinen. Salapoliisi meni asunnostaan poliisiasemalle, missä hän heti tapasi työtoverinsa.

Busch piti vietämän vankivaunussa kello 4 seuraavana päivänä iltapäivällä, mutta siihen aikaan täytyi Asbjörn Kragin olla Kvambyssä.

Eräs juna lähti Kristianiasta kello 11.30 aamupäivällä. Se juna oli hänen valittava ehtiäkseen ajoissa mielisairaalaan.

Asbjörn Krag kävi edeltä käsin läpi yhdessä Breden kanssa jokaisen yksityiskohdan Thomas Buschin siirrossa, niin ettei mitään odottamatonta tapahtuisi. Päätettiin, että Harald Brede tarkastaisi suur-rikollisen nykyisen kopin nähdäkseen, oliko hänen kaikista varovaisuustoimenpiteistä huolimatta onnistunut saada työaseita tai muita sen kaltaisia koppiin.

Hänen tuli olla kahleissa aina siihen saakka, kun hän olisi tullut lääninvankilaan.

Thomas Buschin ollessa vaunussa täytyi kahden aseistetun poliisin istua hänen rinnallaan.

Tällä tavalla saattoi olla täysin varma. Jokainen paon yritys oli tehty mahdottomaksi, Buschin asema oli toivoton.

— Jos hän huolimatta kaikista niistä toimintaohjeista, jotka hän itse saa tietää, kuitenkin uskaltaa yrittää paeta, on hän maailman sangviinisin mies, sanoi Asbjörn Krag.

— Vaikka hän olisi itse piru, ei hänen onnistu paeta, huusi Harald
Brede noustessaan ja lyödessään käden voimakkaasti pöytään.

Kun hän oli sanonut tämän, meni hän hakemaan molemmat erinomaiset revolverinsa. Kaikki patruunareiät olivat täytetyt.

— Toinen minulle ja toinen toiselle poliisille, mutisi hän. — Kyllä minä tiedän, mihin häntä tähtään. Kenties kerran saan näyttää ampumataitoani, sinähän tiedät, rakas ystävä, että osun kortti-ässän keskelle kahdenkymmenen askeleen päästä.

— Revolveria ei kylläkään tarvita, ilvehti Asbjörn Krag, — mutta kenties hieman nyrkkiä. Voimatonta miestä, jonka kädet ovat selän taakse sidotut, ei ammuta. Halloo, Järven.

Viimeiset sanat huudettiin sisään tulevalle, nuorelle miehelle, jolla oli tarmokkaat, vakavapiirteiset kasvot. Hän oli osaston nuorimpia salapoliiseja.

— Suloinen Juliette on täällä taas, vastasi Järven, — nyt on hän johtajan konttorissa. Hän on ollut oikeusosastossa.

— Niin, hänellä on lupatodistus mukanaan. Oikeusosastoon on varmaankin rakastettavalla tavalla vaikuttanut joku Ranskan lähetystön jäsen.

— Sen saatoin arvata, mutisi Harald Brede vihaisesti, kiivaasti näppäillen sormiaan, — tähän saakka on meille onnistunut pitää hänet erossa kaikista muista ihmisistä, paitsi vanginvartijoista — ja nyt tulee tämä laululintunen viime hetkessä.

— Sehän ei voi tehdä mitään, huomautti Järven, — hän on vietävän kaunis, lisäsi hän mielissään kiertäen viiksiään.

— Minä keksin jotain, huudahti Brede. Toiset katselivat jännittyneinä häneen.

— Me olemme kaikki kolme läsnä tuossa hauskassa kohtauksessa, niin voimme olla varmat siitä, ettei mitään tapahdu. Tahtoisinpa nähdä sen liikkeen, jonka voisi välttää meidän kolmelta silmäpariltamme.

Nuori Järven ilmoitti heti suostuvansa ehdotukseen ja Asbjörn Krag kirjoitti pienen lapun johtajalle, jossa hän ilmoitti, että nämä kolme salapoliisia halusivat olla läsnä kohtauksessa. Muutenhan ei voitu taata, ettei nainen saisi tilaisuutta, jolloin hän voisi jättää Thomas Buschille jonkun aseen, murtoraudan, huumauspulveria tai sen kaltaista.

Muutaman minuutin kuluttua tuli johtajan vastaus. Johtaja oli täysin yhtä mieltä herrojen kanssa ja ellei herroilla ollut mitään sitä vastaan, antaisi hän kohtauksen tapahtua heti.

Herroilla ei tietenkään ollut mitään sitä vastaan ja he lähtivät kaikki kolme tutkintovankilan keskusteluhuoneeseen. Se oli melkoisen suuri huone, johon valo tuli katosta, raudoitettujen ikkunoiden läpi.

Keskusteluhuone oli jaettu kahtia korkealla rautaisella kaiteella. Toisella puolen kaidetta oli ainoastaan yksi puinen tuoli, se oli vangin paikka kohtauksen aikana. Toisella puolen kaidetta oli useampia huonekaluja, pöytä, sohva ja muutamia tuoleja. Tämä osasto oli kävijöitä varten.

Kolmen salapoliisin ei tarvinnut kauan odottaa, kun pieni ovi aukaistiin. Ensin tuli vanginvartija. Hän asettui oven viereen kuin airut. Sen jälkeen tuli Thomas Busch kahden poliisin välissä. Rikoksentekijä oli pyytänyt saada kätensä vapaiksi kohdatessaan morsiamensa, kuten hän varieteenaista kutsui, mutta tämä oli häneltä kielletty. Hänen kasvoillaan näkyi kiukun jälkiä. Mutta kun hän sai nähdä nuo kolme salapoliisia, katosi myrtynyt ilme hänen kasvoiltaan ja hän nyökkäsi rakastettavasti hymyillen verivihollisilleen. Niin hienosti ja ylimielisesti ymmärsi tämä mies vielä esiintyä, että poliisit, vieläpä karski Harald Bredekin, vastasivat tervehdykseen kohteliaasti.

Thomas Busch istuutui tuoliin. Huolimatta siitä, että hänen asentonsa oli pakollinen ja kädet selän takana, oli jotain imponeeraavaa ja eleganttia hänen ryhdissään. Ja hänen päänsä! Se oli ylpeä ja kohotettu! Salapoliisi Asbjörn Krag meni hänen luokseen.

— Minä valitan, että sananne tekevät mahdottomaksi poistaa teiltä kahleet, sanoi hän.

Rikoksentekijä katsoi hänen ylitseen ja antoi silmäyksensä mielenkiinnottomasti lepäillä katon ristikkoruudulla. Asbjörn Krag jatkoi:

— Teidän varmuutenne, teidän menneisyytenne, pakouhkauksenne on pakottanut meidät ryhtymään näihin toimenpiteisiin, estääksemme teitä väärinkäyttämästä kohtausta. Siksi me salapoliisit olemme läsnä.

Krag puraisi huultaan ja poistui. Hän pani merkille, että Harald Brede hiljaa puristi kätensä nyrkkiin. Brede meni kaiteen luo ja asettui vähintäin kahden metrin päähän Thomas Buschista — kiihkeästi tuijottaen häneen. Asbjörn Krag antoi merkin ovenvartijalle.

Ovi avautui ja kuului silkin kahinaa. Varieteenainen, kaunis Juliette, kuten häntä kutsuttiin ilmoituksissa, tuli nopeasti sisään.

Kun hän tuli pimeästä käytävästä, häikäisi häntä hetkiseksi vaalea, kirkas valo keskusteluhuoneessa. Mutta kun hän sai nähdä Thomas Buschin, joka seisoi häntä vastassa kaiteen luona ryhdikkäänä, eleganttina ja hymyilevänä, kiiruhti hän heti hänen luokseen, pani hansikkailla peitetyt kätensä hänen kaulaansa ja itki.

Thomas Busch lohdutti häntä niin hyvin kuin taisi ja lupasi, että he pian saisivat taas nähdä toisensa.

— Ei, ei, me emme enää koskaan saa nähdä toisiamme ja on kauheata, että sinun täytyy kärsiä niin paljon. Miksi et syleile minua, rakas Thomas. Miksi olet niin kylmä minua kohtaan?

Thomas Busch hymyili katkerasti ja kalisutti käsirautojensa ketjuja. Mutta silloin puhkesi pikku varieteenaisen kauhistus oikein vakavasti. Hän kätki kasvonsa käsiinsä ja rukoili kirouksia ilkeille poliisimiehille. Hän vilkuili innokkaasti Harald Bredeen, joka seisoi hiljaa kuin kuvapatsas ja vaarinotti kaikki hänen liikkeensä.

Nuori Järven tunsi itsensä liikutetuksi tämän näytelmän johdosta. Mutta Asbjörn Krag, jonka ihmistuntemus oli syvempi ja pitempiaikainen, havaitsi liian paljon hysteeristä kaikua nuoren naisen äänessä, jotta hänen sydäntä viiltävä surunsa olisi ollut oikeata. Mutta sitten muisti hän, että hänen piireissään tavallisesti liioitellaan hieman.

Lopulta varieteenainen itkien ja huokaillen muistutti Buschille heidän entistä elämäänsä.

— Muistatko sen? kysyi hän. — Ja muistatko sen? Onko nyt kaikki oleva lopussa? Ja sitten sanoi hän jotain ja jäljestäpäin sekä Asbjörn Krag että Harald Brede katkerasti katuivat sitä, että hän oli saanut sen sanoa. Mutta sehän kuului niin viattomalta.

— Muistatko illan kahdeksan päivää sitten, kun me ajoimme kahvilaan vanhojen puiden luona?

Näytti siltä kuin olisi muuten niin kivenkova mies ollut todellakin hieman liikutettu.

— Lopettakaamme nyt kohtaus. Tämä vain kiihottaa. Jää hyvästi, rakas
Juliette.

Nyt kalisteli ovenvartija avaimillaan merkiksi, että kohtaus oli lopussa ja varieteenainen horjahti muutamia askeleita takaisin.

Nuori Järven kiiruhti esiin vesilasin kanssa ja sai samalla aiheen tukea häntä, — tuki, jolle nainen antoi arvoa, sillä hän kuiskasi lämmöllä:

— Kiitos, kiitos. Ja hän katseli suurilla, kyynelten täyttämillä lapsensilmillään häneen.

Nojaten nuoren Järvenin käsivarteen jätti hän keskusteluhuoneen. Ovessa heitti hän viimeisen kaipaavan katseen Thomas Buschiin.

Ennen kuin rikollinen vietiin takaisin selliinsä, tutkittiin hänet tarkoin. Kaksi poliisia suoritti tätä tehtävää kauan. Asbjörn Krag seisoi vieressä ja tarkkasi huomaavasti toimitusta.

Tähän saakka oli Busch ollut hiljaa. Nyt loi hän salapoliisiin vihamielisen katseen ja vastasi mutisten:

Samassa vei eräs poliisi lasin Thomas Buschin huulille. Rikollinen tyhjensi lasin yhdellä siemauksella.

— Kiitän teitä huolenpidostanne, sanoi hän kääntyneenä Asbjörn
Kragiin, — voinko nyt päästä omaan selliini.

Kahden vanginvartijan välissä vietiin Thomas Busch takaisin selliinsä. Siellä vajosi hän illemmalla melkein apaattiseen tylsyyteen, ei syönyt juuri mitään eikä vastannut vanginvartijan tekemiin kysymyksiin.

Näytti siltä, kuin olisi hän viimeinkin heittänyt toiveensa ja piti nyt parhaana resignoida.

Illalla oli Asbjörn Krag Tivolissa varieteessa. Siellä näki hän kauniin, säteilevän Julietten loisto-osassaan. Hän hymyili ja lauloi ja heitteli jalkojaan, ja kukkasia tuli satamalla suosionosoitukseksi hänelle. Kun salapoliisi näki tämän näytelmän, ajatteli hän:

— Lapsi parka. Muutamia tunteja sitten olit sinä kyyneliin sulamassa huoneessa, jonka ikkunat olivat rautaristikoilla peitetyt. Nyt sinä tanssit ja laulat. Kenties sinä kymmenen minuutin kuluttua taas itket. Sellainen on maailma. Mutta suloisen ystäväsi saat jättää mielestäsi, rakas lapseni. Huomenna kello neljän ja viiden välillä sulkeutuvat vankilan portit hänen takanaan.

Seuraavan päivän aamupäivällä oli Asbjörn Kragilla Harald Breden kanssa viimeinen keskustelu, joka koski Thomas Buschin siirron järjestelyä. Kaikki oli kunnossa.

Asbjörn Krag tunsi itsensä täysin rauhalliseksi, kun hän kello puoli kaksitoista meni rautatieasemalle.

Rautatiematka oli ikävä, mutta Asbjörn Krag kulutti aikansa vielä kerran mennen tarkoin läpi uuden juttunsa.

Hän oli yksin toisen luokan vaunussa eikä hänellä sen vuoksi ollut mitään pelättävää, vaikka hän ottikin esille paperinsa.

Ensiksi kirjekuori. Se oli ruskea ja hyvin tavallista lajia, jollaisia käytetään konttoreissa.

Paperi, jolle irtileikatut sanat ja kirjaimet olivat liimatut, oli myöskin hyvin tavallista: yksinkertainen neljännesarkki, tiheillä sinisillä viivoilla viivoitettu. Se oli jotensakin paksua ja Asbjörn Krag kiinnitti huomionsa sen vesileimaan. Siinä oli vuosiluku 1904. Kaiken tämän pani hän muistiinsa. Edelleen tarkasti hän jokaista irtileikattua painokirjainta erikseen. Niiden paperi oli valkoista ja kiiltävää, luultavasti jostain aikakauskirjasta. Hän irrotti vedellä muutamia suurimpia kirjaimia ja huomasi silloin, että paperin toisellekin puolen oli painettu. Kirjasimet olivat toiselta puolen hienompia ja oli käytetty goottilaisia kirjasimia. Luultavasti olivat irtileikatut kirjaimet ilmoitussivulta.

Hän irrotti yhä useampia isoja kirjaimia ja huomasi, että kaikkien niiden toiselle puolen oli jotain painettu. Hän luuli tuntevansa tämän hieman omituisen vihkosen.

Hän löysi kaksi saksalaista sanaa. Aikakauskirja oli siis saksalainen. Hän löysi vielä kolme saksalaista sanaa lisää — vieläpä sellaisia sanoja, jotka hän luuli hiljan jossain lukeneensa. Hän mietti ja äkkiä se selveni hänelle.

Kirjaimet olivat leikatut März-nimisen saksalaisen aikakauskirjan viimeisestä numerosta. Hän muisti lukeneensa siitä erään kirjoituksen muutama päivä sitten. Kirjoituksen Darwinismista.

Tästä kirjoituksesta muisti hän sanan, jonka hän nyt löysi irtileikattujen paperipalasten takaa.

— Ei kai ole niin vaikeata löytää, kuka Kvambyssä tilaa tai lukee
Märziä.

Kun Asbjörn Krag neljännestä vailla yksi astui junasta Kvambyssa, oli hän siis jo tehnyt tärkeän havainnon.

Sen vuoksi oli hän erinomaisella tuulella. Ilma oli myöskin mitä parhain. Kirkas, pilvetön taivas, kaukaisuudessa hehkuva syysaurinko, ihana marraskuun ilma, jäätyneet tiet.

Asbjörn Krag oli joku aika takaperin ollut yksityisissä asioissa
Kvambyssä. Hän tunsi paikan siis melkoisen hyvin.

Siellä asui mm. maakauppias, joka oli paikkakunnan ainoa kauppias. Hän oli sitä paitsi kunnallislautakunnan puheenjohtaja ja hänen nimensä oli Eilertsen. Salapoliisi tunsi häntä hieman entuudestaan.

Kauppias seisoi asemalaiturilla, kun Kristiania-salapoliisi hyppäsi junasta. Poliisimies kertoi, että hyvin tavallinen varkausjuttu oli tällä kertaa tuonut hänet Kvambyhyn. Sairashuoneen kassakaapista oli varastettu joku määrä rahaa. Krag ei halunnut antaa mitään muuta selitystä Eilertsenille ja tämä uskoi Kragin selonteon täydestä.

He menivät kauppapuotiin ja Krag pyysi nähdäkseen joitakin sikaareja. Hän oli unohtanut ottaa mukaansa Kristianiasta näitä salapoliisille tarpeellisia esineitä.

Kauppias otti esiin kaikki ne lajit, joita hänellä oli. Krag tutki kaikkia ja valitsi lopulta pari kappaletta, jotka hän pani taskuunsa ja maksoi.

Salapoliisin tarkoituksen ymmärrämme nyt. Hän tahtoi saada varmuuden, oliko kauppiaalla samoja sikareita, joista pieni sikarin lehtinen kenties oli irtautunut.

Mutta niitä ei kauppiaalla ollut. Hänen sikarilajinsa olivat kaikki yksinkertaisempia.

Pientä sikarinlehteä oli Asbjörn Krag, ennen kuin hän lähti
Kristianiasta, lähemmin tutkinut yksityislaboratoriossaan.

Salapoliisi oli yhtä hyvä sikarintuntija kuin kuka tahansa Kristianiassa ja kemiallisten apukeinojen kautta, jotka olivat hänen käytettävänään, totesi hän pian, että sikarin siru oli kuulunut erikoiseen havanna-sikarilajiin, joka oli koko lailla kallis ja jota siis polttivat tuskin muut kun hyvävaraiset ihmiset.

Niissä sikareissa, joita maakauppiaalla oli myytävänä, oli kaikissa merkki "Made in Hamburg". Sitä tietä ei hän siis voinut päästä pitemmälle. Sitten pyysi hän saada ostaa pari virkakirjekuorta. Eilertsen näytti hänelle muutamia sinisiä kuoria. Ei, sellaisia hän ei halunnut. Kauppias otti esille koko varastonsa erilaisia kirjekuoria.

Ne olivat järjestetyt suureen laatikkoon, joka oli jaettu seitsemään, kahdeksaan osastoon. Siinä oli suurempia ja pienempiä kirjekuoria, valkoisia, ruusunpunaisia, kellertäviä ja sinisiä, mutta ei ainoatakaan ruskeata ja sen laatuista, jonka salapoliisi oli saanut ja missä salaperäinen kirje oli ollut. Lopulta otti salapoliisi esille kirjekuoren ja sanoi, että hän tahtoi juuri sellaisia kaksi kappaletta, jos kauppiaalla oli sellaisia.

— Ei, vastasi Eilertsen, — sellaisia ei hänellä ollut eikä hän tulisi sellaisia koskaan saamaankaan.

— Siksi, että kaikenlainen muste esiintyy epäselvästi ruskeilla kirjekuorilla, vastasi Eilertsen.

— Käsiala ei ole millään tavalla kummallinen, sanoi hän, — mutta minun täytyy kuitenkin sanoa, etten sitä tunne. Kirjettä ei varmaankaan ole kirjoitettu täältä päin.

— Tunnetteko siis kaikki käsialat täällä päin? kysyi salapoliisi hymyillen.

— Melkein kaikki, vastasi Eilertsen itsetietoisesti. — Tehän tiedätte, että minä en yksinomaan ole kauppias, vaan myöskin kunnallislautakunnan puheenjohtaja ja säästöpankin tirehtööri. Minä olen kirjeenvaihdossa kylän kaikkien asukkaitten kanssa.

Asbjörn Krag tutki myöskin kauppiaan kirjepaperivarastot, mutta ei hän sieltäkään löytänyt mitään, joka olisi vastannut sitä salaperäistä kirjettä, jonka hän oli saanut.

Asia alkoi tulla sangen salaperäiseksi. Saattoiko olla mahdollista, että kirjeen oli pannut postiin Kvambyssä joku ohi matkustaja tai joku tilapäinen paikalla kävijä?

Vielä oli se mahdollisuus jäljellä, että postimestari saattoi auttaa häntä oikeille jäljille.

Postimestari oli samalla asemamestari. Niinpä meni salapoliisi takaisin asemalle.

Täällä sai hän heti puhua asemamestarin kanssa ja kun tämä valtion virkamies sai kuulla, kuka oli hänen edessään, seisoi hän melkein päällään auttavassa kohteliaisuudessaan.

Asbjörn Krag oli pyytänyt kauppiaan vaikenemaan hänen tulostaan paikkakunnalle ja samaa pyysi hän nyt asemamestarilta.

Sen jälkeen näytti hän hänelle kirjekuoren ja pyysi hänen lausuntoansa siitä.

— Minä näen, että kuori on leimattu täällä, sanoi asemamestari, tarkoin tutkittuaan käsialaa, — muistan varmasti, että olen huomannut näitä ruskeita kuoria ennenkin täällä päin käytettävän, mutta en voi juuri nyt sanoa, kuka niitä on käyttänyt. Tännehän tulee niin paljon kirjeitä, ei ainoastaan tältä paikkakunnalta, vaan myöskin lähiasemalta, Lilleholmista.

— Kyllä, sillä Lilleholm on vain mitätön pysähdyspaikka, eikä sillä ole omaa postikonttoria. On paljon mahdollista, että kirje on pantu postiin jo siellä, mutta että se on leimattu vasta täällä. Posti lajitellaan nimittäin täällä.

— En, ja juuri sen vuoksi otaksun, että kirje on kenties Lilleholmista. Postimestarina minä tunnen kaikkien käsialat tällä paikkakunnalla.

Asbjörn Kragilla oli vielä yksi kysymys tehtävänä asemamestarille, ennen kuin hän jätti hänet.

Hän kysyi, oliko paikkakunnalla ketään, joka tilasi saksalaista aikakauskirjaa nimeltä März.

— Ei, ei kukaan täällä eikä Lilleholmissa, vastasi asemamestari. — Ainoat aikakauslehdet, jotka tänne tulevat, ovat joko norjalaisia tai englantilaisia.

Myöskin keskustelusta asemamestarin kanssa oli tulos hyvin kielteinen Asbjörn Kragille. Hän tuli yhä vakuutetummaksi ja vakuutetummaksi siitä, että tuon salaperäisen kirjeen oli kirjoittanut joku mies, joka ei asunut tällä paikkakunnalla. Mutta mistä hän etsisi? Nyt ei hänellä ollut ainoatakaan jälkeä, jota lähteä seuraamaan. Jonkun verran matalamielisenä lähti Asbjörn Krag astumaan kyytiasemalle, josta hän sai hevosen. Hän tahtoi mahdollisimman pian joutua tri Kitschenerin sairaalaan.

Ajomatka kesti enemmän kuin puoli tuntia. Sen kestäessä sai hän kyytipojalta kuulla, että kyytipaikasta oli tilattu katettu vaunu kello seitsemän junalle. Tässä vaunussa piti eräs rikas sairas kuljetettaman sairashuoneelle.

— Ne ovat kamalimpia ajoja, mitä meillä on, nämä ajot hullujen kanssa, sanoi poika, — mutta täytyyhän ottaa vastaan kaikki mitä tarjotaan näinä huonoina aikoina.

— Sitä minä en tiedä, vastasi poika, — tilaus tehtiin puhelimella ja minä en kuullut mitään nimeä mainittavan. Kaksi herraa saattavat sairasta, joka varmaankin on vanhempi mies.

Puoli neljän aikana vieri vaunu sairaalan korkean rautaportin eteen. Asbjörn Krag soitti kelloa ja eräs vartija tuli kuulustelemaan hänen nimeään ja asiaansa.

Puisto erotti rautaportin sairaalan punaisesta tiilirakennuksesta. Puiston puiden välissä näki Krag vilaukselta tohtorin, joka käveli edes takaisin innokkaasti keskustellen erään alilääkärin kanssa.

Salapoliisi pääsi sen vuoksi sanomasta nimeään vartijalle. Hän viittasi tohtorille ja kun tämä näki, kuka tuli, kiiruhti hän sisäänkäytävän luo ja avasi rautaportin hänelle.

Hän oli hyvin rakastettava ja puristi lämpimästi salapoliisin kättä puhjetessaan puhumaan:

— Olen kärsimättömästi odottanut teitä, hra Krag, tuskin olen saanut unta silmiini koko yönä tuon kamalan kirjeen takia, josta kuulin puhelimessa. Meidän täytyy saada käsiimme kirjeen lähettäjä, sairashuoneeni voi joutua kärsimään sanomattomasti, jos sellaiset ennenkuulumattomat syytökset pääsevät julkisuuteen.

— Minä teen parhaani, vastasi salapoliisi hymyillen. Hän lähetti vaunun takaisin.

Kyytipoika, joka tohtorin kasvoista näki, mikä kuuluisa poliisimies hänellä oli edessään, tuijotti hetkisen ällistyneenä häneen, ennen kuin hän käänsi vaunun ja lähti takaisin asemalle mäkistä ja mutkikasta maantietä pitkin. Mielisairaalan lääkäri esitteli:

Herrat kävelivät yhdessä keskustellen pitkin jäätynyttä hiekkakäytävää.

— Olen ilmoittanut alilääkärilleni, mitä on tapahtunut, sanoi tri Kitschener, — ja hän on sangen kiihottunut siitä, että sellaisia syytöksiä on voitu levittää.

— Mutta syytöksethän eivät lainkaan koske teitä eikä teidän sairaalaanne, väitti salapoliisi vastaan.

— Eivät koske, eivät koske, puhkesi tohtori, — tietysti koskevat ne minuakin. Rohjetaan epäillä minun tieteellistä auktoriteettiani ja koetetaan tahrata minun kunniani.

— Näyttää siltä, että koko juttu supistuu pelkkään alhaiseen pilaan, vastasi salapoliisi, — saammehan nähdä. Meillä on hyvää aikaa.

He menivät tohtorin työhuoneeseen, joka oli täynnä tieteellisiä teoksia. Luuranko seisoi nurkassa.

Asbjörn Krag esiteltiin tohtorin rouvalle, vanhemmalle, rakastettavalle naiselle, joka vaikutti täsmälliseltä, mutta avuliaalta.

— Kun teidän on odotettava junan tuloa, saadaksenne nähdä salaperäinen potilas, sanoi tohtori Kitschener, — on mahdotonta, että ennätätte takaisin Kristianiaan tänä iltana.

— Minun on sen vuoksi turvauduttava teidän vieraanvaraisuuteenne, vastasi Krag hymyillen.

— Siihen olemmekin jo varustautuneet, sanoi emäntä, — mutta meidän vierashuoneemme on korjauksen alaisena, joten teidän on pidettävä hyvänänne mieheni työhuone.

— Jos te pelkäätte tuota luurankoa tuossa, niin voimme siirtää sen pois, sanoi rouva leikkiä laskien.

— Rouvani, vastasi Asbjörn Krag, — minä en pelkää edes eläviä ihmisiä.

Mielisairaalan lääkäri hykerteli käsiään. Hän piti siitä, että hänen luonaan oli vieraita.

— Olet kai järjestänyt jotain erikoista päivälliseksi, rakkaani? kysyi hän, sillä sinähän tiedät, että vieraamme on Norjan huomattavin henkilö tällä hetkellä.

Rouva ei vastannut, vaan lähti tohtorin työhuoneesta salaperäisesti hymyillen.

— Nyt me otamme kukin oikein hienon havannasikarin, sanoi hän, — ja jutustamme hauskasti ennen päivällistä. Olkaa hyvä, minä takaan, että ne ovat hyviä.

Asbjörn Krag otti sikarin, katkaisi sen ja sytytti. Hän veti pitkän ja hyvänmakuisen sauhun sikarista, mutta otti sen sitten nopeasti sormiensa väliin ja katsoi sitä.

— Niin, eikö totta, sanoi tohtori, joka kokonaan ymmärsi hänet väärin, — se on erinomainen sikari.

— Minä uskallan vakuuttaa, että sellaista ei ole täällä kahdenkymmenen peninkulman alalla.

Asbjörn Krag tuijotti sekunnin tohtoriin, sen jälkeen sikariin ja kun hän huomasi sen värin ja kummallisen, rosoisen päällyslehden, kasvoi hänen hämmästyksensä kiihkoksi. Mutta hän älysi heti tilanteen ja sanoi täysin tyynenä:

— Tämä on todellakin erinomainen sikaari, herra tohtori, se saattaa minut suorastaan haltioihini.

— Se ilahduttaa minua, vastasi tohtori, — te näytätte olevan sikarintuntija.

— Niin, luulenpa voivani kerskua sillä. Alilääkärikin lausui ihastuksensa sikarin johdosta.

— Onko epähienoa kysyä, mistä olette saanut tämän sikarilajin, herra tohtori? kysyi Asbjörn Krag.

— Olen saanut sen eräältä ystävältä Havannasta, vastasi tohtori, — eräältä nuorelta mieheltä, joka parani hoidossani ja joka sen jälkeen on monella tavalla osoittanut minulle kiitollisuuttaan.

— Tällaisen sikarin, kuin tämä, tuntisin minä tuhansien joukosta, huomautti salapoliisi.

— Niin, pienen palankin siitä, esim. pieni pala sen luonteenomaista rosoista päällyslehteä riittäisi, jotta voisi tuntea sen, jatkoi salapoliisi.

Keskustelun keskeytti lääkärin rouva, joka kantoi huoneeseen tarjottimella portviiniä ja hedelmiä.

Niin kauan kun rouva oli huoneessa, puhuttiin mistä sattui, tavallisista asioista ilmasta ja tuulista, viimeisistä kirjoista ja teattereista. Huomasi selvästi, että lääkäriperhe, kuten melkein kaikki maalla-asujat olivat sangen suuria teatterin harrastajia.

Kun rouva oli mennyt huoneesta jatkaakseen taloudellisia toimiaan, sanoi salapoliisi:

— Tämä on kaunis kirjoituspöytä, herra tohtori, eikö se olekin veisteltyä pähkinäpuuta?

— Se tuo mieleeni jotain, huudahti salapoliisi näpäyttäen sormiaan. — Minun on kirjoitettava muutamia rivejä, en ehtinyt Kristianiassa järjestää kaikkea.

— Kirjoitusneuvot ja paperia on pöydällä, sanoi tohtori ja viittasi tuohon valiokappaleeseen.

Asbjörn Krag käytti heti tarjousta hyväkseen ja lääkäri siirtyi puhumaan hänelle hyvin mielenkiintoisista ammattiasioista alilääkärinsä kanssa.

Asbjörn Krag teki sillä aikaa joukon havaintoja kirjoituspöydän ääressä — havaintoja, jotka saattoivat hänet yhä enemmän ja enemmän hämmästymään.

Ensiksikin sattui hänen eteensä nide kirjoituspaperia, tavallista neljänneskokoa. Kirjoituspaperi oli leimaamatonta ja juuri täsmälleen sen paperin kaltaista, jolla hän edellisenä päivänä oli saanut salaperäisen ilmoituksen. Kun hän piti paperia valoa vasten, huomasi hän, että siinä oli vesileima ja sama vuosiluku 1904. Salapoliisi tunnusti itselleen, että tämä alkoi hämmentää häntä.

Pikku sikarin siru, joka oli tullut kirjeen mukana, oli kotoisin lääkärin omista sikareista, siitä ei voinut olla mitään epäilyjä.

Ja nyt huomasi hän, että tohtori käytti juuri samanlaisia ruskeita kirjekuoria, kuin mikä hänellä oli taskussaan. Ainoa, mikä ei sopinut yhteen, oli muste.

— Käytättekö te yksinomaan ruskeata mustetta? kysyi Asbjörn Krag istuessaan kirjoittamassa.

— Kyllä, yksinomaan, vastasi tohtori, — se monistuu parhaiten. Sitä paitsi, jatkoi hän hymyillen, — minä pidän ruskeasta väristä. Se on minun mielestäni niin diskreettiä.

Tässä oli siis pieni solmu. Salaperäisen kirjeen kuorelle oli kirjoitettu sinisellä musteella.

Salapoliisi oli kirjoittanut kirjeensä valmiiksi ja yhtyi nyt innolla keskusteluun. Keskusteltiin monesta eri asiasta. Oikeastaan salapoliisi johti keskustelua. Hän tahtoi päästä erikoiseen keskusteluaiheeseen ja hän teki sen niin hienosti ja maailmantottuneesti, että tohtori ja alilääkäri eivät sitä huomanneet. Ennen kuin kukaan mitään huomasi, istuivat he ja keskustelivat Darwinismista.

Esitettiin eri mielipiteitä. Mielisairaalan lääkäri oli Darwinin kannattaja. Hän puolusti teoriaansa ihmissuvusta.

— Olen lukenut kirjoituksen tästä aiheesta eräästä ulkomaalaisessa aikakauskirjassa.

— Tarkoitan professori Brennerin kirjoittamaa kirjoitusta Märzin viimeistä edellisessä numerossa.

Salapoliisi hätkähti, kun mielisairaalanlääkäri mainitsi tuon nimen, mutta hän hillitsi itsensä heti ja vastasi kuten tavallisesti tyynesti:

— Minusta tuntuu kuin olisitte toistaneet tuon kirjoituksen hieman virheellisesti, herra tohtori. Minäkin olen lukenut professori Brennerin kirjoituksen ja minä olen muistavinani, että siinä oli jotain toista.

— Se on mahdotonta, sanoi hän, — minä voin sitä paitsi näyttää sen teille. Vihko on täällä.

Hän alkoi penkoa papereitaan kirjoituspöydällä, mutta ei löytänyt vihkoa. Hän etsi kirjahyllyltä, mutta se ei ollut siellä eikä se ollut laatikossakaan. Hän vihastui ja huusi rouvalleen:

— Elviira, Elviira! Missä on März-vihko, jota hiljattain luin? Minä en löydä sitä mistään.

— Siitä minulla ei ole aavistustakaan, kuuli hän rouvan äänen vastaavan kaukaa, luultavasti keittiöstä.

— Se on kummallista. Täältä ei tapaa mitään kadota. Tuossa se oli, sanoi hän ja viittasi kirjoituspöytäänsä.

— Siinä meillä on uusi keskusteluaine, huomautti hän, — mutta jättäkäämme tämä asia, sillä tuolla näen minä rouvan tulevan ja se ei varmaankaan huvita häntä.

Rouva ilmoitti, että päivällinen oli valmis ja tarjosi Asbjörn Kragille kätensä.

Mutta keskustelu ei tahtonut päästä vauhtiin. Salapoliisi oli saanut liian paljon ajattelemista. Mutta miten saattoi olla laita kirjekuoren ja März-vihkosen. Kävihän yhä selvemmäksi, että salaperäisen kirjeen täytyi olla lähtöisin mielisairaalan lääkärin omasta talosta, mutta kuka oli voinut kirjoittaa sen?

— Tapahtuu niin paljon kummallista ja käsittämätöntä tässä maailmassa, sanoi hän. — Lähetellään salaperäisiä, hävyttömiä kirjeitä ympäri maailmaa ja kokonaiset kirjat katoavat minun kirjoituspöydältäni.

— Oh, mitä tulee tuohon salaperäiseen kirjeeseen potilaasta, sanoi Asbjörn Krag samalla valmistautuen odottamattomaan ja yllättävään hyökkäykseen, jotka olivat hänen erikoisalaansa, — mitä tuohon kirjeeseen tulee, niin on sen kirjoittanut joko joku teidän potilaistanne tai sitten te itse. Samalla silmäili hän tohtoria terävästi.

Mielisairaalan lääkäri säikähti niin, että hän pudotti haarukan lattialle. Alilääkäri tuijotti sanattomana salapoliisiin. Syntyi kiusallinen äänettömyys. Sitten kuului rouvan livertelevä, kirkas nauru ja salapoliisi yhtyi siihen heti.

Asbjörn Krag oli suuri ihmistuntija. Hän oli äänettömien sekuntien aikana tutkinut tohtorin kasvonilmeitä sangen terävästi. Hän huomasi heti, että se kummastus ja ymmärtämättömyys, joka tohtorissa ilmeni salapoliisin pikaisen huomautuksen johdosta, oli ehdottomasti oikeata.

Rouvan iloinen nauru auttoi hänet tilanteesta. Nyt hukutettiin kaikki pilantekoon.

— Olipa jo aikakin saada kuulla hieman leikinlaskua pöydän ääressä, sanoi rouva koko ajan nauraen. — Mieheni tulee siinä määrin happameksi ja kiukkuiseksi, jos edes paperipalanen katoaa hänen pöydältään, ettei sitä voi kestää.

— Paperinpalanen, vastasi tohtori ja kääntyi vaimoonsa päin, — se ei ollut lainkaan mikään paperinpalanen, Elviira. Se oli vihko, kokonainen kirja.

— Tämä alkaa huvittaa minua, sanoi Asbjörn Krag, — antakaahan olla, kenties minä voin saada selville, kuka on vienyt aikakauskirjan pöydältänne. Onko teillä ollut vieraita hiljattain?

— Tja, se oli todellakin eräs herra, joka pyysi minua ottamaan tänne erään potilaan. Hän kutsui itseään vuori-insinööri Holmiksi.

— Siis salaperäisen potilaan veli, jota me nyt juuri odotamme ja jota salaperäinen kirje koskee.

— Niin, hän sanoi, että he ovat veljeksiä. Luuletteko, että hän on ottanut vihkon?

— Niin, kuten te sen sanotte, sanoi hän, — muistuu tosiaankin mieleeni, että hän istui kirjoituspöytäni ääressä hetkisen. Minä halusin nimittäin kirjallisen anomuksen hänen mielenvikaisen veljensä sairaalaan sulkemisesta.

— Ja kun hän istui kirjoittamassa, oliko teillä kenties silloin jotain muuta tehtävää?

— Niin, minulle soitettiin erään hyvin vähäpätöisen asian vuoksi Lilleholmista, joka on täältä puolen peninkulman päässä. Insinöörin istuessa kirjoittamassa seisoin minä hallissa ja telefonoin.

— Tämä kuulostaa todellakin hieman omituiselta, sanoi hän, — mutta minä en voi vain käsittää mitä vuori-insinööri aikoo aikakauskirjalla tehdä. Jos hän olisi pyytänyt saada lainata sen minulta, ei tietenkään olisi ollut mitään estettä siihen. Mutta että hän vain ilman muuta otti sen…

— Hänellä on epäilemättä ollut pienet tarkoituksensa tehdessään tämän viattoman varkauden, huomautti Asbjörn Krag — ja minä voin teille kertoa, että varkaus ei supistunut vain vihkoon.

— Ei, kaukana siitä, rauhoitti Asbjörn Krag nauraen, — hän ei ole varastanut voiton vuoksi. Paitsi aikakauskirjaa on hän ottanut teiltä pari ruskeata kirjekuorta ja leimaamatonta kirjoituspaperianne. Siinä kaikki.

— Niin ja teidän on vielä vaikeampi ymmärtää sitä, kun saatte kuulla, että näpistys — minä en tahdo kutsua sitä varkaudeksi — on jollain tavalla salaperäiseen kirjeeseen yhteydessä.

— Ei, mitä te sanotte! huudahti tohtori kauhistuneena, olisiko mahdollista, että…

— Vielä eräs tieto, pyysi hän, — tarjositteko te vuori-insinöörille erinomaisia sikarejanne kun hän lähti?

— Kyllä, minusta hän oli niin hauska ja miellyttävä henkilö… Ja sitä paitsi maksoi hän minulle niin runsaasti veljestään ja hänen hoidostaan täällä.

— Ei, vastasi tohtori, kummastuneena sen johdosta, että salapoliisi saattoi sen tietää, — hän pani sen taskuunsa.

— Hän näytti sangen aristokraattiselta, oli mustapartainen ja hänellä oli kultasankaiset silmälasit. Hän puhui norjaa, mutta mursi hieman ruotsiksi ja sen selitti hän johtuvaksi siitä, että hän oli jonkun ajan oleillut ruotsalaisessa kaivoksessa.

— Hän aikoi mennä sinne tutkimaan eräitä kaivosalueita, sanoi hän ja aikoi mennä asumaan kestikievariin, joka samalla on kyytiasema ja kauppapuoti.

— Hän asui siellä kuitenkin vielä tänään, sillä minä olen puhunut erään henkilön kanssa, joka on nähnyt hänet. Jos on vielä jotain muuta, jota haluatte tietää tästä todellakin salaperäisestä henkilöstä, niin tulee teidän kääntyä Lilleholmiin, sillä minä en tiedä mitään muuta hänestä.

— Mutta minä en voi käsittää, mitä yhteyttä on tällä henkilöllä ja tuolla huomiota herättävällä kirjeellä.

Tohtori ponnahti paikaltaan niin kiivaasti että tuoli, jolla hän istui, kaatui. Rouva ja alilääkäri löivät molemmat yhtä aikaa kätensä yhteen hämmästyksestä.

— Mitä te sanotte, huudahti tri Kitschener hämmentyneenä, — olisiko sama mies, joka on pyytänyt minua ottamaan veljensä sairaalaani, samalla kirjoittanut, että sairaalaan sulkeminen on laiton. Teidän täytyy myöntää, herrani, että tämä kuulostaa sangen typerältä.

Mielisairaalan lääkäri tarttui kirjekuoreen innokkaasti ja luotuaan siihen silmäyksen, huudahti hän:

Tohtori teki kuten häntä pyydettiin. Hän kummastui sangen suuresti nähdessään liimatun kirjeen, mutta huudahti, tarkastettuaan vesileimaa paperilla:

— Entä tämä pienoinen sikarin sirunen, jatkoi Asbjörn Krag, laskiessaan pienen sirusen tohtorin lautaselle, — sen olen löytänyt kirjeen liimauksesta.

— Minun sikaristani, mutisi hän yhä kummastuneempana ja kummastuneempana. Hänen vaimonsa ja alilääkärinsä kumartuivat nyt hänen puoleensa ja seurasivat jännitetyllä mielenkiinnolla paljastusten jatkuvaa kehitystä.

— Tahdotteko nyt olla hyvä ja erottaa jonkun kiinni liimatuista kirjaimista, pyysi Krag. — Voitte esimerkiksi ottaa tuon liian suuren d-kirjaimen tuosta keskeltä.

— Minun aikakauskirjani, kuiskasi hän. — Kirjoitus Darwinismista.
Siitä ei ole epäilystäkään. Hän on varastanut vihkon ja lähettänyt
kirjeen. Tämä on jotain sellaista, että tästä voi tulla hulluksi.
Tohtori katsoi toivottoman ymmärtämättömänä toisesta toiseen.

Päivällinen lopetettiin siis yleisen hämmennyksen vallassa. Ainoastaan Asbjörn Kragilla oli kyllin mielenmalttia kumartaakseen kohteliaasti emännälle ja sanoa:

Herrat menivät työhuoneeseen, jossa lamput sillä aikaa oli sytytetty ja missä suuri kamiina levitti miellyttävää lämpöä huoneeseen.

— Minä en voi sitä käsittää, mutisi hän puoliksi itsekseen, — minä en voi sitä käsittää.

— Kaiken tämän alla on varmaan joku arvoitus, sanoi Asbjörn Krag, — suuri ja kummallinen arvoitus. Minä olen hyvin iloinen siitä, että matkustin tänne. Thomas Busch on niin varmoissa käsissä.

Tohtori luki vielä kerran tuon salaperäisen kirjeen. Hän toisti sanat: "silloinhan tehdään kauhea rikos…" Olisiko se mahdollista, mutisi hän, — olisiko se mahdollista.

— Onnettomilla ihmisillä ei leikitä, jollei kaiken takana ole jotain kauheata ja vakavaa. Tämän asian alku viittaa rikokseen, herra tohtori. Ja minulla on määrätynlainen tunne, että kysymyksessä on ihmiselämä. Vielä en voi käsittää, mikä voi tarkoitus olla. On jotain hämärää vuori-insinööri Holmin esiintymisessä. Kenties voimme saada asiaan jotain selvyyttä, kunhan potilas saapuu ja me saamme puhua hänen kanssaan. Mutta minulla on aavistukseni, minä tunnen levottomuutta ruumiissani…

— Eikö vaunu pysähtynyt tähän ulkopuolelle? Voivatko he jo olla täällä?

— On liian aikaista, vastasi hän, — emme voi odottaa hullua ennen kuin puolen tunnin kuluttua.

Mutta nyt kuului kuitenkin vaunun jyrinää aivan heidän lähellään ja vaunu tuntui ajavan pois. Se oli pieni, kevyt vaunu, arvattavasti karriooli.

— Näen lyhdyn, joka kääntyy, huudahti tohtori, — joku ihminen tulee tänne portilta päin. Sitten jatkoi hän heti: — Oh, nyt näen kuka se on. Se on eräs vahdeistani. Hänellä on jotain valkeata kädessään, se näyttää paperilta.

Tohtori pyysi saada sähkösanoman ikkunan kautta. Hän antoi sen edelleen salapoliisille, joka nopeasti repi sen auki.

Tohtori kääntyi ympäri salapoliisin huudahtaessa. Siinä seisoi salapoliisi vapisten sähkösanoma kädessä. Hän ojensi sen tohtorille, joka innolla otti sen.

Sähkösanoma oli hyvin lyhyt. Siinä olivat ainoastaan nuo muutamat kauheat sanat:

On siis välttämätöntä, että palaamme takaisin suurrikolliseen, Thomas Buschiin, ja saamme nähdä, minkä nerokkaan tempun hän toimeenpani välttääkseen laillisen oikeuden.

Me jätimme hänet, liikuttavan kohtauksen jälkeen morsiamensa, kauniin varieteelaulajattaren Julietten kanssa, selliinsä.

Hänet tutkittiin ylhäältä ja alhaalta. Hänen täytyi juoda lasillinen vettäkin, mutta salapoliisit eivät voineet löytää pienintäkään, joka olisi voinut osoittaa, että varieteenainen oli antanut hänelle jotain.

Harald Brede itse saattoi hänet selliin ja näki, että ovet hänen jäljessään suljettiin kunnollisesti.

Thomas Busch heittäytyi, niin kuin näytti, väsyneenä ja toivottomana lavitsalleen, johon hän jäi makaamaan kunnes salapoliisien ja vartijoiden kaikuvat askeleet käytävässä lakkasivat kuulumasta.

Silloin ponnahti hän nopeasti ylös paikaltaan ja nyt väsynyt ilme hänen kasvoiltaan katosi ja nyt oli hän jälleen jyrkän päättäväinen.

Hän kuunteli sellin oven luona, seisoiko joku sen takana vakoilemassa häntä. Mutta hän rauhoittui heti. Hän oli yksin ja vartioimattomana.

Hän avasi suunsa, irrotti kitalaesta pienen, pyöreän ja kimmoisen pillerin, joka oli tarttunut siihen kiinni. Hän irrotti sen varovaisesti sormillaan, vei sen sellin ikkunan luo ja katseli sitä tarkoin. Sen sinertävässä, kimmoisassa aineessa näki hän pienen mustan pilkun.

— Suloinen pikku Juliette. Hän on tosiaankin ollut sekä viisas että rakastettava ja kuinka liikuttavaa komediaa hän onkaan näytellyt.

Varieteenaisella oli ollut pikku pilleri suussaan ja kun hän suuteli Thomas Buschia, siirsi hän sen omasta suustaan hänen suuhunsa. Se kun oli kimmoinen, tarttui se heti hänen kitalakeensa eikä juomavesi sitä huuhtonut alas.

Thomas Buschin kädet eivät tietenkään olleet selän taakse sidotut niin kauan kun hän oli sellissä.

Pakosuunnitelmat pyörivät hänen päässään. Kello lähestyi vähitellen neljää. Kun se enää oli tuskin neljännestä vailla, löi Thomas Busch itseään oikealla kädellä voimakkaasti nenäänsä leukaluun viereen, niin että veri alkoi tihkua. Heti sen jälkeen soitti hän hätäkelloa.

Vanginvartija kiiruhti hänen luokseen. Thomas Busch ei tavannut koskaan hälyttää, jonka tähden vanginvartija, nyt kun hän soitti, heti uskoi, että jotain vakavaa oli tapahtunut.

Samassa huomasi hän veren, jota oli vuotanut lattialle Buschin nenästä ja hän huudahti kauhistuneena:

— Tahdotteko kutsua vankilanlääkärin, pyysi hän, — minä olen saanut nenävuodon ja se tapaa olla minulle aina vakava asia.

Vanginvartija lähti heti asialle. Kun hän oli mennyt, löi Thomas Busch nenäänsä vielä kerran niin, että verta alkoi yhä runsaammin vuotaa.

Parin minuutin kuluttua palasi vanginvartija vankilanlääkärin kanssa. Harald Brede tuli myös nähdäkseen, mitä tuo lurjus taas oli keksinyt, kuten hän sanoi.

Lääkäri kauhistui nähtyään, kuinka paljon verta jo oli vuotanut, mutta Thomas Busch rauhoitti häntä ilmoittamalla, että kysymyksessä oli vain tavallinen nenävuoto.

— Nenävuoto tulee minulle jotensakin äkkiarvaamatta ja ilman mitään aihetta, selitti hän, — se on melkein kuin jonkinlaista verensyöksyä. Ainoa mikä auttaa, on ruiskuttaa jotain narkoottista ainetta.

Tohtori tunsi myös erään hyvän keinon nenävuotoa vastaan ja hän lähetti heti vanginvartijan lähimpään apteekkiin ostamaan tarvittavia aineita.

— Jos te luulette, sanoi hän Thomas Buschille, — voivanne näillä vähäpätöisillä tempuilla niin kuin esimerkiksi nenävuoto, vaikuttaa jotain siihen suuntaan, ettei teitä tänään muka vietäisi täältä pois, niin te erehdytte.

Thomas Busch kääntyi häneen päin verinen nenäliina nenän edessä. Hän ei ollut juuri valtavan näköinen seisoessaan siinä.

— Minä neuvon teitä siirtämään vientini, sanoi hän, — näyttäähän pahalta lähettää matkaan vertavuotava vanki.

— Kymmenen minuutin kuluttua te istutte vankivaunussa, vaikka teistä vuotaisi verta enemmän kuin teurastetusta porsaasta. Minä olen luvannut Asbjörn Kragille, että minä seuraan meidän ohjelmaamme.

— Siksi että yksi teistä on parempi kuin kaksi, varsinkin kun poissa oleva on Asbjörn Krag.

— Mitä te sillä tarkoitatte? kysyi Harald Brede ja katsoi häntä terävästi.

— Ei mitään erikoista, sanoi hän, — tarkoitan vain, että Asbjörn Kragin poissaolo suo minulle erinomaisen tilaisuuden, jos nimittäin aikoisin paeta.

— Rohkeata se on, rakas ystäväni. Mutta ajatelkaa itsenne minun asemaani: Minä seison tässä tietoisena siitä, että minut aiotaan sulkea vankilaan kymmeneksi vuodeksi ja sieltä on verrattain vaikea karata. Onko siis teidän mielestänne niin kummallista, jos ajattelenkin pakoa niin kauan kuin vielä on aikaa?

— Vielä on aikaa, penäsi Harald Brede. Hänestä tuntui, että rikoksentekijä laski silkkaa pilaa hänestä.

— Ei mikään ole mahdotonta, rakas ystävä, jatkoi Thomas Busch välittämättä vilkkaan ja kiivaan salapoliisin katseista, — ja jos siitä tulisi tosi, niin pyytäisin teitä toisinaan ajattelemaan sitä, että kohtalo tekee minusta teidän elämänne pelastajan.

— Lorua, huudahti Harald Brede, — te puhutte vallan käsittämättömiä asioita.

— En ole odottanutkaan, että te ymmärtäisitte minua, sanoi Busch, — mutta se päivä tulee kerran. Teitä minä nimittäin en tahdo tappaa.

Samassa tuli vanginvartija takaisin apteekista tarpeiden kanssa. Hänellä oli mukanaan melkoisen pieni pullo, joka sisälsi jotain narkoottista esanssia. Siinä liotti tohtori puhdasta nenäliinaa, jonka hän sitten ojensi Thomas Buschille.

Esanssista levisi pistävä, läpitunkeva haju. Thomas Busch vei nenäliinan nenänsä eteen ja hengitti voimakasta tuoksua. Nenävuoto väheni heti ja kun hän oli hengittänyt esanssia jonkun aikaa, lakkasi vuoto kokonaan.

— Minun täytyy, ikävä kyllä, olla varuillani, sillä vuoto voi uudistua heti. Se tapaa aina tulla takaisin ja kestää, pienin väliajoin, kokonaisen päivän. Te tiedätte varmaankin, herra tohtori, tämänkaltaisten vuotojen latinalaisen nimen?

— Tunnen varsin hyvin nämä vuodot, sanoi hän, — ne tulevat äkkiä ja aiheetta, etenkin voimakkaitten mielenliikutusten jälkeen. Olen kuullut, että te olette tavanneet morsiamenne keskusteluhuoneessa ja sehän selittää kaiken.

Harald Brede käveli kärsimättömästi muristen edestakaisin lattialla. Hänellä oli aavistus, että tämän nenävuodon laita ei ollut aivan oikein. Ei kukaan olisi voinut saada häntä vakuutetuksi, että rautaihminen Thomas Busch olisi kärsinyt minkäänlaisista mielenliikutuksista. Nyt kuuli hän Thomas Buschin jälleen puhuvan viennin siirtämisestä.

— Minun mielestäni, sanoi Thomas Busch, — minulla sairaana on oikeus saada vienti siirretyksi huomiseen.

Harald Brede vastusti tätä mitä jyrkimmin. Kun Thomas Busch sanoi jotain alistumisestaan salapoliisin tahtoon, huomautti tohtori terävästi, luoden silmäyksen salapoliisiin, että itse asiassa vankilanjohtaja ratkaisisi tämän asian. Jos Busch ehdottomasti sitä toivoo.

— On minun mielestäni otettava huomioon tuomitun miehen toivomus sikäli, että asia esitettäisiin korkeimmalle asianomaiselle.

— Hyvä, hyvä, intti Harald Brede, — jos te menette vankilanjohtajan luo, niin menen sinne minäkin. Panen paikkani alttiiksi, mutta siirron on tapahduttava määrätyllä ajalla. Tämä on vain joku juoni vangin puolelta.

Samassa tuli eräs poliisi ja ilmoitti että vankivaunu oli ajanut portin eteen. Tämä oli sama poliisi, jonka oli määrä yhdessä Harald Breden kanssa huolehtia vangin kuljetuksesta.

Aika oli tullut. Thomas Busch lopetti itse kaiken enemmän keskustelun viennin siirrosta sanoessaan:

— Koska kunnianarvoisa salapoliisi antaa niin suuren arvon sille, että kuritushuoneen portit jo tänään sulkeutuvat takanani ja panee vielä paikkansakin sen vuoksi alttiiksi, niin onhan kaikkea järjellisyyttä vastaan, että minä pyydän siirtoa. Herrani, minä selitän täten juhlallisesti, että minun puoleltani ei ole vähintäkään estettä, vaan voidaan minut heti kuljettaa vankilaan. Olihan vain puhe vähäisestä myötätunnon osoituksesta, pienestä rakastettavuudesta, herrani, voimatonta miestä kohtaan. Pyydän ainoastaan, että tämä nenäliina vielä kerran kastellaan tuossa narkoottisessa aineessa ja että joku poliisi koko matkan ajan pitää sitä nenäni edessä.

— Miksi niin? kysyi tohtori hämmästyneenä, ettekö voi itse pitää siitä huolta?

— En, vastasi Thomas Busch, — minä otaksun, että herrat poliisit, kuten tavallista, taaskin huvittavat itseään sillä, että käteni sidotaan selän taakse.

— Se on liian hassua, huudahti tohtori, — sehän vaikuttaa siltä, kun pidettäisiin häntä tiikeriä tai villiä eläintä pahempana. Eivätkö kaikki nämä poliisit kykene vartioimaan häntä ilman, että hänen ruumiinsa väännetään tuhanteen mutkaan.

Mistään ei Harald Brede sen vähemmin pitänyt kuin ruveta tekemään muutoksia kerran suunniteltuun ohjelmaan. Mutta hän oivalsi, että hänen oli taivuttava hieman, varsinkin kun se ei merkinnyt mitään vangin varmuuden suhteen, jos hän antoikin hieman perään.

— Herra tohtori, minä olen vastuussa siitä, että Thomas Busch tänään tuodaan vankilaan. Minä tunnen luultavasti kunnianarvoisan rikollisen paremmin kuin te, ja teidän tulee siis antaa anteeksi, jos minä olenkin varovainen. Tällä kertaa ei kuitenkaan merkitse mitään, jos vanki saa pitää kätensä vapaana tai jos ne ovat selän takana. Pääasia on, että ne ovat kunnollisesti käsirautoihin kytketyt ja siinä suhteessa minä en koskaan anna perään.

— Mitä suurimmalla ilolla, sanoi Thomas Busch, ja ojensi molemmat kätensä tyynesti salapoliisille. Hänen tapansa keskustella ja alituisesti vaihteleva ilme hänen kasvoissaan, paljasti aina sen halveksumisen, jota hän tunsi poliisia kohtaan.

— Te saatte kuitenkin joka tapauksessa itse pitää nenäliinaa nenänne edessä, huomautti Harald Brede vangille. — Eihän se juuri näytä hienolta ja aristokraattiselta, mutta sille ei mitään voida.

Thomas Busch kumarsi, sarkastisesti hymyillen. Käsiraudat pantiin vangin käsiin. Tohtori liotti uudelleen nenäliinan narkoottisessa esanssissa, ja pani sen hänen kahlittuihin käsiinsä.

Harald Brede tunnusteli, oliko hänellä browninkinsa mukanaan. Kyllä, se oli hänen taskussaan. Thomas Busch ymmärsi hänen liikkeensä ja hymyili vieläkin sarkastisemmin.

Veri oli alkanut uudelleen vuotaa hänen nenästään, ei kuitenkaan niin runsaasti kuin aikaisemmin, mutta hänen täytyi koko ajan pitää nenäliinaa nenänsä edessä. Siitä hetkestä, kun hän astui sellistä ulos, ei hän sanonut sanaakaan. Hän oli jälleen nenäliinan avulla saanut pienen elastisen esineen suuhunsa ja se tarttui heti kitalakeen kiinni. Kun se oli hänen suussaan, puhui hän jonkun verran epäselvästi, minkä tähden hän mieluummin oli vaiti, jotta puheen epäselvyys ei herättäisi huomiota.

Oli lystikkään näköinen se kulkue, joka lähti Thomas Buschin sellistä pitkin vankilan käytäviä ja portaita. Ensiksi tuli tohtori, vanhanpuoleinen mies ja hieman kumarassa. Sen jälkeen tuli eräs poliisikonstaapeli. Sitten tuli Thomas Busch nenä vuotaen, kahden poliisin välissä, joista toinen oli Harald Brede. Sen jälkeen tuli patrulli, johon kuului neljä virkapukuun pukeutunutta poliisikonstaapelia.

Thomas Busch piti koko ajan nenäliinaa molemmilla käsillään nenänsä edessä.

Harald Bredeä ei niinkään vähän kiukuttanut tämä naurettava kulkue. Hän oli odottanut dramaattisempaa loppua tälle suurelle asialle. Mutta nyt oli Thomas Busch aivan yksinkertaisesti riistänyt häneltä vaikutuksen kirotulla nenävuodollaan.

— Voi melkein väittää, että hän on suunnitellut tämän kaiken ärsyttääkseen meitä, ajatteli Harald Brede. — Tuossa hän kulkee ja näyttää varsin surkealta raadolta verinen nenäliina kasvojen edessä. Hänen ympärillään kulkee joka puolella joukko poliiseja revolvereineen ja batongeineen. Salapoliisin täytyi myöntää, että tilanteella oli koomillinenkin puolensa. Hän oli iloinen siitä, että siirto tapahtui niin salaisesti, sillä vankivaunu odotti vankilan pihassa.

Thomas Busch vietiin heti pimeään katettuun vaunuun, jossa oli puulavitsat molemmin puolin. Hän istuutui hiljaa yhteen nurkkaan. Hänen viereensä istui Harald Brede ja vastapäätä eräs jättiläiskokoinen konstaapeli. Ajomies istui ulkopuolella ajajan istuimella.

Vihdoinkin lähti vaunu. Thomas Busch näytti istuvan syvissä mietteissä.
Mitä hän ajatteli?

Hän ei ajatellut mitään erikoisesti. Sen sijaan hän seurasi hyvin tarkoin vaunun liikkeitä.

Nyt se kääntyi eräässä nurkkauksessa vasemmalle, nyt se kieri jyrkkää mäkeä alas, nyt se kääntyi oikealle. Thomas Busch laski, että se nyt oli tullut Torikadulle, jossa vauhtia suuren tungoksen vuoksi oli hiljennettävä.

Kun he olivat ajaneet muutamia minuutteja vielä, teki hän sen huomion, että vaunun rattaat eivät jyrisseet enää niin kovasti. Sitä paitsi kuuli hän raitiovaunujen kellonsoiton. Vaunun täytyi olla Suurella torilla.

Kun hän ei enää kuullut raitiotievaunujen helinää, otaksui hän, että he olivat Kirkkokadulla. Kun he olivat ajaneet jonkun matkaa tätä katua, otti Thomas Busch nenäliinan kasvoiltaan. Veri ei vuotanut enää. Samalla teki hän varovaisen liikkeen vaunun seinää vastaan ikäänkuin hän olisi ollut väsynyt ja tahtonut nojata vaunun seinään.

Hänen onnistui sylkeä suustaan pieni tahmainen esine, jota hän koko ajan oli pitänyt suussaan. Se putosi lattialle, eikä kukaan poliiseista huomannut sitä. Thomas Busch pani heti jalkansa sen päälle. Kuului heikko narahdus hänen kenkänsä alta. Samalla kertaa vei hän nenäliinan kasvojensa eteen, yhtä paljon peittäen nenäänsä kuin suutaankin.

Toinen poliisi ei ollut kuullut mitään. Thomas Busch istui aivan liikkumattomana vaunun nurkassa verinen nenäliina kasvojen edessä.

Harald Brede rauhoittui jälleen. Thomas Buschin esanssilla kastelusta nenäliinasta levisi huomattava haju vaunuun. Mutta nyt alkoi äkkiä toinen haju sekoittua tähän hajuun — kauhea, pistävä haju.

Thomas Busch tiesi, mistä se lähti — pilleristä, jonka hän musersi kenkänsä alla. Hän piti nenäliinaa suunsakin edessä, ettei epämiellyttävä haju olisi tunkeutunut mihinkään hänen elimiinsä.

Hän saattoi vaaratta hengittää nenäliinaan. Narkoottinen esanssi piti toista hajua loitolla, aivan kuten märkä pyyheliina tulipalossa suojelee ihmisiä joutumasta säälittävän kuoleman uhreiksi liekeissä.

Jättiläismäinen konstaapeli tuli äkkiä kalpeaksi. Harald Brede nousi seisomaan ja tarttui otsaansa, kysyen:

Hän tuijotti jättiläismäiseen konstaapeliin, jonka pää oli pudonnut rinnalle. Hän ravisteli häntä ja huusi:

— Andreasson! Andreasson! Oletteko te sairas? Mutta samalla tunsi hän, että hän oli pyörtymäisillään. Hänen korvissaan humisi ja hän tuli kalpeaksi kuin kuolema. Hän ei enää nähnyt vaunun seiniä, konstaapelia, Thomas Buschia eikä veristä nenäliinaa — kaikki pyöri hänen silmissään.

Hänen myrkyllisen kaasun huumaamassa päässään välkähti kuitenkin ajatus: Tämä on Thomas Buschin järjestämä temppu. Se on estettävä. Hän hoippui ovea kohti — luuli niin — mutta hän ei löytänyt sitä. Sen sijaan kaatui hän puulavitsalle ja vaipui siihen täydelleen tiedottomana.

Thomas Busch nousi heti. Hänkin oli tullut kalpeaksi, mutta hän piti toistaiseksi nenäliinaa suun ja nenän edessä pelastaakseen sisäiset orgaaninsa katkun vaikutuksilta.

Kaikki tämä oli tapahtunut vain puolessatoista minuutissa. Vaunun täytyi nyt olla pankkipaikan läheisyydessä.

Thomas Busch heitti nenäliinan pois ja pidätti henkeään. Sitten veti hän, niin nopeasti kuin taisi kytketyiltä käsiltään, poliisipuvun Harald Breden päältä.

Hänen oli hyvin vaikeata saada takki heitetyksi olkapäilleen, mutta lopulta se kuitenkin onnistui. Sen jälkeen otti hän Breden kultareunaisen hatun ja pani sen päähänsä.

Koko ajan pidätti hän henkeään. Lopulta oli hän vähällä tukehtua, ja hänen ohimoitaan takoi voimakkaasti. Mutta hän pakotti itsensä kestämään, sillä hän tiesi, että yksi ainoa hengähdys voisi tehdä hänet tiedottomaksi. Molemmilla sidotuilla käsillään veti hän takin tiukasti vatsansa ympärille.

Hän avasi oven vaunun takaosassa ja astui kevyesti ja nopeasti ulos. Terävä huomioittentekijä olisi huomannut, että hän horjui hieman, mutta hengitettyään vähän raitista ilmaa, käveli hän taas tukevasti.

Nyt selviäisi, kuinka täsmälleen hän oli laskenut. Vankivaunu oli tullut pankkipaikalle — lähelle vanhojen puiden luona. Täällä näkyi ainoastaan muutamia ihmisiä. Ei kukaan kiinnittänyt huomiotaan virkapukuiseen poliisiin, joka astui vaunusta. Ja jos joku olisikin sen huomannut, ei kukaan olisi pitänyt sitä kummallisena.

Thomas Busch meni tyynenä ja varmasti paikan yli, sivuutti
Engelbrechtin kahvilan ja lähestyi Kuninkaankatua.

Siellä alhaalla vanhan pankin luona vieri hitaasti katettu vaunu, jota veti kaksi hevosta, toinen ruskea ja toinen valkoinen.

Thomas Busch meni tyynesti sinne, avasi vaunun oven ja astui sisään.
Ajaja kumartui alas ja tervehti piiska hatun reunassa.

Niin pian kuin rikoksentekijä oli kadonnut vaunuun, vieri se nopeasti pois. Kaunis varieteenainen, mademoiselle Juliette, oli toimittanut asiansa erinomaisesti. Hän oli ymmärtänyt keskusteluhuoneessa puhuessaan Thomas Buschin kanssa ilmaista tälle koko suunnitelman.

Hän oli itkunsekaisella äänellä sanonut: "Me emme enää koskaan, enää koskaan saa nähdä toisiamme. Muistatko, miten hauskaa meillä on ollut yhdessä? Muistatko sen ja muistatko sen? Muistatko, kuinka me ajoimme kahvilaan vanhojen puiden luona? Ja muistako ihanan vaunun, jota veti kaksi kaunista hevosta, ruskea ja valkoinen?"

Sen jälkeen oli varieteenainen suudellut häntä ja antanut hänelle aineen, jolla hän oli huumannut vartijoidensa aivot. Ja sitten oli hän illalla mennyt takaisin Tivolin varieteehen ja siellä oli hän tanssinut ihastuneelle yleisölle. Niin, Thomas Busch oli muistanut ja ymmärtänyt kaiken. Hän oli suorittanut pakonsa vaunun vieriessä vanhojen puiden ohi. Ja hän oli heti löytänyt vaunun, jota veti ruskea ja valkoinen hevonen…

Syntyi luonnollisesti tavaton kummastus, kun vankipihassa avattiin vaunu ja sieltä löydettiin kaksi tajutonta poliisia. Molemmat poliisit vietiin sairashuoneeseen.

Harald Brede sai ensiksi tajunsa takaisin. Aluksi ei hän muistanut mitään. Hänen aivonsa tuntuivat niin raskailta. Mutta sitten yhtäkkiä oli hänellä selvänä, miten kaikki oli tapahtunut. Hän raivostui niin, ettei hän pitkään aikaan voinut ajatella koko asiaa. Sitten hän vähitellen tyyntyi ja muisti samalla myöskin, mitä Thomas Busch oli sanonut tutkintovankilassa muutama tunti sitten. Hän oli sanonut:

— Pyydän teitä ajattelemaan, että kohtalo vielä tekee minusta teidän henkenne pelastajan. Ja hän oli lisännyt: — Minä en nimittäin tahdo teitä tappaa.

Harald Brede makasi ja ajatteli, että silloin kun hän pyörtyi vaunussa, olisi Thomas Buschille ollut ylen helppo asia tappaa hänet lyömällä häntä päähän käsiraudoilla. Sitä hän ei ollut tehnyt. Hän ei ollut tahtonut häntä tappaa. Breden täytyi kuitenkin itselleen myöntää, että Thomas Busch oli kaikesta huolimatta merkillinen mies.

Mutta samalla ajatteli hän, että nyt kun suurrikollinen jälleen oli vapaa, ei Asbjörn Kragin elämä ollut mädäntyneen puolukan arvoinenkaan. Sillä Asbjörn Kragin hän tahtoi tappaa.

Asbjörn Krag oli kuin halvattu ensimmäiset minuutit sen jälkeen, kun oli saanut sähkösanoman Thomas Buschin paosta.

Hän ymmärsi heti, että hänen täytyi palata takaisin Kristianiaan alkaakseen uudelleen taistelun vaarallisen rikoksentekijän kanssa.

Tänä päivänä ei kuitenkaan enää mennyt mitään junaa etelään päin ja yöjuna meni vasta kello neljä.

Puhelimella sai hän keskustella Harald Breden kanssa, joka nyt oli jo siihen määriin virkistynyt, että hän saattoi olla ylhäällä.

Keskustelu molempien salapoliisien välillä oli masentava. Asbjörn Krag sai tietää kaikki yksityiskohdat paosta sekä myös kaikista niistä toimenpiteistä, joihin oli ryhdytty Thomas Buschin vangitsemiseksi.

Luonnollisesti oli kaikki turhaa. Niin paljon oli kuitenkin saatu selville, että Busch oli pankkitorilla noussut katettuun vaunuun, jota veti ruskea ja valkoinen hevonen.

Kun Asbjörn Krag kuuli tämän, muisti hän varieteenaisen sanat ja nyt ymmärsi hän naiden sanojen salatun tarkoituksen.

Oliko varieteenainen vangittu? Ei, hän oli jo lähtenyt Kristianiasta. Hän oli näytännön jälkeen matkustanut etelään pikajunalla. Muuten oli kaikki jäljet poistettu. Asia oli toivoton. Odotettiin vain, että Krag jälleen näyttäytyisi areenalla.

Asbjörn Krag ilmoitti tulevansa yöjunalla. Harald Brede tulisi häntä vastaan asemalle.

Keskustelu oli päättynyt ja soitettiin loppusoitto. Tuskin oli Asbjörn Krag jättänyt puhelimen, kun hän kuuli suuren kellon sairaalan portilla soivan. Heti sen jälkeen ilmoitti vartija, että uusi potilas oli tullut.

Joukko lyhtyjä otettiin esille ja tohtori sekä alilääkäri ja Asbjörn
Krag lähtivät portille.

Ulkopuolella seisoi katettu vaunu, kaksi hevosta edessä. Ajopaikalla istui Asbjörn Kragin kyytipoika. Useita vahteja oli kokoontunut paikalle.

Hieno turkkiin puettu herrasmies tuli portin kautta. Hän nosti hattuaan ja sanoi:

— Nimeni on tukkukauppias Elias Holm, sanoi tämä, — minä tuon onnettoman veljeni. Minä toivon, että teille on aikaisemmin ilmoitettu.

— Kyllä, minulle ilmoitti siitä eräs herra, joka on luultavasti teidän kolmas veljenne.

Asbjörn Krag pysytteli hieman taempana. Hän tarkasti tukkukauppias Holmia terävästi. Mutta hän ei huomannut mitään tavatonta hänessä. Hän oli huolehdittu herra kolmenkymmenenviiden vuoden iässä, jonka kasvot olivat hienot. Hänessä oli jotain surumielistä, silmät katsoivat liikkumattomina ja melankoolisina.

Äkkiä avattiin vaunun ovi ja vaaleapartaiset kasvot tulivat näkyviin.
Se oli nähtävästi potilas.

Asbjörn Krag tuli heti vakuutetuksi, kuultuaan hänen kummallisen, narisevan äänensä, että hän oli mielisairas. Hänen purkauksensa ei myöskään tuntunut aidolta, siinä ei ollut lainkaan oikeata tuskaa ja epätoivoa. Hän puhui kovalla äänellä, melkein huusi, mutta hänen tyytymättömyytensä ei vaikuttanut väärentämättömältä.

— Ettekö te kuule, mitä minä sanon, huusi hän, — veljeni on suuri lurjus. Hän tahtoo vain päästä käsiksi minun rahoihini, siksi hän panettaa minut vankilaan telkien taakse.

— Tehkäämme mahdollisimman pian loppu tästä kiusallisesta kohtauksesta. Se liikuttaa minua.

Mielisairaalan lääkäri meni vaunun luo rauhoittamaan potilasta, mutta kun hullu sai nähdä hänet, päästi hän kovaäänisen ivanaurun.

— Te olette nauta, sanoi hän ilman muuta ja pani peukalonsa tohtorin rintaa vasten, — kaikki voivat teistä nähdä, että te olette nauta, haha haha haha!

— Rakas ystävä, sanoi tohtori lempeästi, — meistä tulee kyllä vielä hyvät ystävät.

Äkkiä löi hän vaununoven auki ja astui astimelle. Siinä asettui hän puhujan asentoon:

— Toverit. Me olemme harhaanjohdetut. Auttakaa minua hirttämään veljeni. Hän on varastanut minulta kaikki niin perinpohjin, että minä en voi sitä sanoin ilmaista. Katsokaa, kuinka hän tuossa seisoo ja pälkistelee. Ja kuinka hän on tekopyhän näköinen, se sika. Mutta minä opetan sinut sulkemaan minut vankilaan, senkin roisto!

Nyt puristi hän kätensä nyrkkiin ja vaahto alkoi vuotaa hänen suustaan, niin vimmastunut hän oli.

Tohtori otti häntä ystävällisesti kädestä. Tukkukauppias tuli myöskin hänen luokseen ja hän ja tohtori koettivat johtaa potilasta välissään.

Mutta silloin teki hullu tarmokasta vastarintaa. Useiden vartijoiden täytyi ryhtyä auttamaan.

Hullu löi ympärilleen aivan raivokkaana. Hänen paidan rintamuksensa repeytyi, kalvosimet lensivät kauaksi. Hän oli hyvin voimakas, niin että oli vaikea saada hänet pysymään aloillaan.

Juuri kun oltiin saamassa hänet taltutetuksi, tyyntyi hän. Hän astui esiin ja otti veljeänsä käsivarresta ja vilpittömällä liikutuksella hän sanoi:

— Minä en tahdo sinulle mitään pahaa, sanoi Elias, — Sinä itse teet itsellesi eniten pahaa.

Hullu astui nyt aivan rauhallisesti ja sovussa tietä pitkin veljensä rinnalla, kuin mikäkin gentlemanni.

Tohtori näytti tien työhuoneeseensa. Pari vartijaa seurasi varmuuden vuoksi mukana. Hullu käyttäytyi kuitenkin sangen hyvin kasvatetusti, kun hän tuli tohtorin hienoon työhuoneeseen.

Asbjörn Krag huomasi, että häntä harmitti paidan rintamuksen ja lavosimien menetys.

Hän katseli mielenkiinnolla eri esineitä huoneessa. Hänen silmänsä viipyivät erittäin kauan luurangossa ja lopuksi rupesi hän nauramaan sille. Kun hän huomasi Asbjörn Kragin, meni hän hänen luokseen ja kysyi kuiskaten:

Tohtori sekaantui nyt keskusteluun ja — menetelmäänsä seuraten — kysyi hän:

Ovet ruokailuhuoneeseen avattiin ja runsaasti katettu pöytä odotti siellä. Se oli katettu vasta saapuneen vieraan kunniaksi.

Ateria nautittiin mitä miellyttävimmällä tavalla. Hullu käyttäytyi moitteettomasti. Hän nauroi ja laski leikkiä ja vaikka ei aina tiennytkään, mille hän nauroi, niin oli hänessä kuitenkin jonkunlaisia tarttuvaa huumoria.

Illallisen jälkeen selitti hullu, että hän oli väsynyt ja halusi mennä lepäämään.

Tohtori ja veli saattoivat hänet häntä varten varattuun ylelliseen huoneeseen, josta kuitenkin kaikki terävät esineet, peilit ja sen sellaiset olivat poistetut. Potilas meni heti vuoteeseen ja nukkui pian viattoman unta.

Hänen veljensä, tukkukauppias Holm, jonka vaunu koko ajan oli odottanut portin ulkopuolella, sanoi jäähyväiset tohtorille ja Asbjörn Kragille.

— Mutta missä aikoo tukkukauppias olla yötä? kysyi tohtori, — eihän käy laatuun palata Kristianiaan keskellä yötä.

— Minä ajan Lilleholmiin, vastasi tukkukauppias, — ja jään yöksi veljeni luo. Hän on ollut niin ystävällinen, että on antanut yhden huoneen käytettäväkseni.

Häneen oli voimakkaasti vaikuttanut kohtaus hullun kanssa. Se oli niin väritetty ja harvinainen. Useita liikkuvia lyhtyjä, pimeä marraskuun ilta, hullun tarkoitukseton nauru ja kaiken arvoituksellisuus.

Mielisairaalan lääkäri palasi jälleen työhuoneeseensa saatettuaan tukkukauppiaan vaunun luo.

— Rakas ystävä, sanoi hän, — minä olen harvoin koko praktiikkani aikana tavannut niin ehdottomasti hullua ihmistä.

Asbjörn Krag ymmärsi varsin hyvin, ettei hän saisi lainkaan unta silmiinsä tänä yönä. Hänen päässään oli liian paljon asioita.

Ensiksikin kummitteli Thomas Busch hänen edessään. Sitten oli hullu toisena vaivana. Potilas oli epäilemättä hullu, sen oli hän nähnyt omin silmin. Hänen veljensä vuori-insinööri oli pyytänyt, että hänet otettaisiin parantolaan. Mutta varmaa oli myös, että hän oli lähettänyt salaperäisen kirjeen hänelle, Asbjörn Kragille. Kuinka hän voisi selittää vastakohdat?

Asbjörn Krag tuli yhä vakuutetummaksi ja vakuutetummaksi, että kaiken tämän alla oli jotain salaperäistä. Mutta mitä tämä oli, sitä hän ei voinut tällä hetkellä ymmärtää.

Mielisairaalan lääkäri oli väittänyt, että kaikki oli halpaa pilaa. Tai kenties toinen veli oli koettanut häpäistä toista. Tiedetään, miten veljet voivat esiintyä toisiaan vastaan, kuinka he voivat suorastaan vihata toisiaan.

Mutta Asbjörn Krag hylkäsi nämä molemmat otaksumat. Ne tuntuivat hänestä aivan liian järjettömiltä. Hän oli vakuutettu siitä, että oli olemassa jokin syy, todellinen ja merkityksellinen syy, eri ihmisten menettelyihin tässä asiassa. Mutta mikä, mikä? Se oli täydellinen arvoitus.

Kello läheni yhtätoista ja tohtori selitti, että hän ei koskaan mene maata ennen kello kahtatoista. Asbjörn Krag ehdotti siinä tapauksessa shakkipartiaa. Hän oli ollut näkevinään päivemmällä shakkilaudan jossain.

Parttia shakkia lyhentäisi aikaa. Sitä paitsi se selvittäisi hänen aivojaan. Se oli aina Asbjörn Kragin keino, kun arvoitukset rasittivat häntä. Hän ajatteli aina selvemmin ja syvemmin jännittävän shakkipelin jälkeen.

Pöytä otettiin esille ja nappulat asetettiin asemilleen. Ennen kuin peli alkoi, täytyi Asbjörn Kragin ihailla shakkipöytää. Se oli tavattoman arvokasta, taiteellisesti suoritettua mosaiikkityötä. Pöydän ruudut olivat upotetut itse pöytälevyyn. Sitä paitsi oli pöytä niin laadittu, että painamalla erästä vieteriä, saattoi kääntää pöydän ympäri ja ei siis tarvinnut siirtää pelinappuloita toiselle puolen uuden pelin alkaessa.

Mielisairaalan lääkäri pelasi hyvin, mutta Asbjörn Krag, joka oli oikea shakkimestari, huomasi pian, että oli häntä etevämpi ja se vähensi hänen mielenkiintoaan peliin.

Tohtori hävisi kaksi peliä tunnin kuluessa, jonka jälkeen hän selitti, että hänen täytyi mennä maata.

— Toivon, että kaikesta huolimatta saatte nukkua, sanoi tohtori jättäessään huoneen.

— Olen antanut yövahdille määräyksen herättää teidät kello puoli kaksi, niin että joudutte junalle ajoissa.

— Kiitos, vastasi Krag, — luulen, että en pane lainkaan maata.
Minullahan on shakkipeli, jolla voin huvittaa itseäni niin kauan.

Tohtori puristi hänen kättään sydämellisesti ja lähti huoneesta. Salapoliisi jäi siis yksin työhuoneeseen luurangon ja shakkipelin kanssa.

Herrat olivat tupakoineet paljon pelatessaan. Asbjörn Krag avasi sen vuoksi ikkunan, jotta raitista ilmaa tulisi huoneeseen. Hän istui hetken avoimen ikkunan ääressä ja imi voimakasta maaseutuilmaa syvin siemauksin.

Yö oli pimeä ja kaunis. Kaikki oli hiljaa hänen ympärillään. Alhaalta portinvartijan kojusta tuikki tulta pienen ikkunan kautta ja se näytti keltaiselta silmältä. Ei kuulunut koiranhaukuntaa eikä huutoja, kuten muulloin tavallisesti maaseudulla.

Mutta pakkanen oli verrattain ankara nyt. Seinissä paukkui. Yksinäisiä tähtiä näkyi mustalla taivaalla. Iltatähti loisti kylmästi korkealla.

Alkoi tuntua viileältä. Hän ei kauemmin enää voinut istua ikkunan ääressä. Hän hypähti alas ikkunalaudalta ja sulki ikkunan. Laski sitten alas kierrekaihtimen ja veti paksut verhot eteen.

Tätä tehdessään kuuli hän takanaan ääntä. Eikö ovea avattu jossain?
Tämä ajatus lensi nopeasti hänen aivojensa kautta.

Hänhän oli unohtanut sulkea oven. Hän käännähti nopeasti ympäri. Tuossa, tuskin kymmenen askelta hänestä, luurangon vieressä, seisoi hullu.

Asbjörn Krag oli nähnyt tarpeeksi hullun Holmin reuhtovan, tietääkseen, ettei hän kuulunut rauhallisempiin.

Ensi ajatus, joka tarttui häneen oli: Onko minulla mitään aseita? Ei, niitä ei hänellä ollut. Browninki oli hänen päällystakkinsa taskussa.

Hullu seisoo hetken ja katsoo häntä. Hän oli hyvin vakava ja hänen silmissään oli pistävä, epämiellyttävä kiilto, jota puoleksi varjostivat alaspäin riippuvat, tuuheat silmäkarvat.

— Te olette varmaankin mennyt väärään huoneeseen, sanoi Krag hänelle, — teidän huoneenne on toisessa paikassa. Tässä asun nimittäin minä.

Hullu ei vastannut heti, hänen silmänsä lensivät levottomasti sinne ja tänne huoneessa. Lopulta ne pysähtyivät shakkipöytään, jossa pelinapapulat vielä olivat sekaisin.

— Kyllä, minä tiedän varsin hyvin, mitä te haluatte, te tahdotte kutsua lääkärin tänne.

— Siinä olette oikeassa. Minun mielestäni teidän olisi mentävä omaan huoneeseenne.

Nyt huomasi sen Kragkin. Hän aikoi mennä sinne, mutta hullu esti hänet siitä, sanomalla kovalla äänellä:

Hän pisti käden taskuun ja otti esille kiiltävän revolverin. Hän tähtäsi sillä salapoliisia.

— Revolveri on ladattu, sanoi hän, — joka kolkka on latingissa. Hetki sitten pyysin minä teiltä veistä, mutta te ette sitä antaneet. Nyt te ymmärrätte, että se olisi ollut aivan tarpeeton. Minullahan oli revolveri. Haha. Tahdotteko olla hyvä ja seisoa aivan hiljaa. Ehdottomasti hiljaa.

Hullu tähtäsi hänen päähänsä. Asbjörn Krag odotti joka hetki, että revolveri laukeaisi.

Salapoliisille oli nyt pääasia voittaa aikaa voidakseen saada riistää revolveri onnettoman kädestä. Hän vastasi sen tähden:

Hullu myöskin astui pöydän luo revolveri kädessä. Hän tähtäsi edelleenkin salapoliisiin, mutta Asbjörn Krag oli kuin ei hän lainkaan olisi sitä huomannut.

— Vai niin! Te ette siihen suostu! huusi hän. — No, hyvä, sen saamme nähdä.

— No, no, vastasi salapoliisi, joka ei tahtonut kiihottaa häntä enempää, — jos te ehdottomasti vaaditte, niin minä suostun, mutta pysyn siinä, että se ei ole fair play. Sitä paitsi on valkoisten tarjoama etuisuus sangen arvoituksellinen.

— Älkää sanoko sitä, vastasi hullu, huomattavasti rauhallisempana
Asbjörn Kragin taipumisen johdosta, — etu on etu.

Nappulat olivat nyt paikoillaan ja mustat ja valkoiset seisoivat toisiaan vastassa kuin kaksi armeijaa valmiina taisteluun.

— Hyvä, minä ammun teidät! Nyt minä lasken kymmeneen ja sitten minä ammun. Yksi, kaksi, kolme, neljä, viisi, kuusi…

— Liian vähän, aivan liian vähän. Minkä takia luulette minun tässä istuvan?

— Minä en pelaa rahasta, sanoi toinen ja tähtäsi revolverilla Asbjörn
Kragin oikeata silmää.

— Minä sanon teille, mistä me pelaamme, sanoi hän, — ja ellette te suostu siihen heti, niin ammun minä teidät.

— Me pelaamme elämästämme. Jos te häviätte, niin minä ammun teidät.
Jos minä häviän, niin ammun minä itseni. Suostutteko siihen?

Salapoliisi tiesi, ettei ollut muuta tehtävää, kuin suostua hullun ehdotukseen, ja sen vuoksi hän huudahti — Hyvä! Siihen minä suostun. Hullu teki ensimmäisen siirron.

Asbjörn Krag vastasi ja Holm teki heti uuden siirron. Hän murahteli tyytyväisyydestä.

— Vihdoinkin, vihdoinkin, mutisi hän puolittain itsekseen, vuorotellen seuraten peliä ja katsoen Asbjörn Kragiin. — Vihdoinkin olen päässyt siihen suureen jännitykseen, jota niin monet vuodet olen kaivannut. Peli elämästä ja kuolemasta, herrani, se on jotain nykyaikaisille ihmisille. Olen ennen pelannut omaisuuksista Monte Carlossa, mutta sitä ei voi verrata tähän. Olkaa hyvä, nyt tekee juoksija rohkean liikkeen.

Asbjörn Krag oli, kuten sanottu, mestari shakin peluussa ja piti häntä alituiseen pinteessä.

Pelin yhä kehittyessä väsyi hullu pitämästä revolveria oikeassa kädessään. Hän muutti sen vasempaan. Sekin käsi väsyi — revolveri oli suuri sotilasrevolveri — ja sen vuoksi laski hän aseen kädestään pöydälle.

Mutta hän piti koko ajan toista kättään sen päällä. Kesken pelin kysyi hän:

— Viereisessä huoneessa on varmaankin savukkeita, sanoi hän, — minähän voin mennä hakemaan muutamia.

— Ho ho, se ei käy laatuun. Luuletteko, että minä tahdon antaa teille tilaisuuden mennä hakemaan lääkärin tänne?

— Tuolla on kaappi. Katsokaa sieltä. Lyön vetoa, että tohtori säilyttää siellä sikarejaan.

Tässä kaapissa tohtori todellakin säilytti hienoja havannasikarejaan. Kuinka vastenmielisesti hän sen tekikin, ei hänen auttanut muuta, kun mennä noutamaan sikareja. Hullu seurasi häntä revolverilla ja silmillään.

Siirrot tapahtuivat nyt yhä harvemmin aina sen mukaan, miten yhdistelmät kävivät vaikeimmiksi. Mutta pelin asema oli sellainen, että molemmat pelaajat olivat melkein samassa.

Kun he olivat pelanneet puoli tuntia, oli Asbjörn Krag menettänyt hevosen ja kaksi talonpoikaa. Hullu oli menettänyt juoksijan ja kaksi talonpoikaa.

Pelin alussa oli hullu hyökkääjänä, mutta kun Asbjörn Krag aina torjui hänet kätevillä liikkeillään, muutti hän, viisasta kyllä, taktiikkaa.

Hän supistui nyt puolustuspeliin. Hän pani pääpainon puolustukseen, mutta valvoi samalla kertaa kuin haukka tilaisuutta, jolloin vastustaja olisi paljastanut itsensä. Minne hän saattoi päästä uskaltamatta liian paljon, sinne hän viiletti.

Asbjörn Kragin peli oli hyvin hienoa. Itse oli hän sitä mieltä, ettei hän koskaan ollut pelannut niin hyvin. Mutta niinpä hän pelasikin tavattoman suuresta panoksesta. Hän pelasi elämästään.

Hän ei silmänräpäystäkään epäillyt, että hullu ei täyttäisi uhkaustaan. Hän tiesi, miten itsepäisiä sellaiset ihmiset olivat — kuinka he takaperoisessa ajatuskulussaan ehdottomasti ja tiukasti pitivät kiinni menettelynsä oikeudenmukaisuudesta.

Tuolla menetti Krag kuningattaren. Hullu murahti tyytyväisenä. Hän oli nyt varmasti edellä, hieman edellä. Asbjörn Krag tunsi, kuinka hän alkoi vapista hermostuksesta.

Mutta silloin keksi hän suunnitelman, jonka avulla hänen onnistuisi hävittää vastustajansa rokaadi. Siihen tarvittiin kaksi vetoa.

Asbjörn Krag teki ensimmäisen vedon. Näytti siltä, kun hän olisi aikonut viimeisellä vedollaan alkaa hyökkäyksen hullun kuningatarta vastaan.

Hän ajatteli kauan. Viimein teki hän vastavedon. Mutta hän erehtyi. Sen sijaan, että hän olisi pitänyt huolta rokaadistaan, alkoi hän puolustaa kuningatarta.

Asbjörn Kragin seuraava veto näytti vieläkin enemmän siltä kuin olisi hän halunnut päästä kuningattareen käsiksi. Hullu jatkoi sen vuoksi tämän puolustusta.

Mutta nyt oli asema, näiden kahden viime siirron jälkeen, muuttunut vallan päinvastaiseksi.

Asbjörn Krag saattoi tehdä odottamattoman siirron ainoalla juoksijallaan. Hän sanoi shakki.

Hullu huomasi heti katastrofin. Kuningas oli siirrettävä. Sillä tavoin oli rokaadi murrettu.

Ja sillä tavalla oli Asbjörn Krag täysin saanut takaisin menettämänsä alueen. Hän oli vielä voittanutkin. Jos hänen vain onnistuisi pitää etumatkansa, ja jos hän ei tekisi mitään virhettä, olisi peli hänen.

Hullu mietti kauan Asbjörn Kragin vallankumouksellisen vedon jälkeen. Oli selvää, että hän oivalsi koko vaaran. Mutta loppuun oli vielä pitkälti ja saattoi tapahtua paljonkin muutoksia. Hän teki siirron, johon Asbjörn Krag silmänräpäyksessä vastasi.

Sen kautta teki hän asemansa vieläkin varmemmaksi ja hullu alkoi kirota. Hän jyskytti hermostuneesti vasemmalla kädellään pöytään, oikeata piti hän edelleenkin revolverin päällä.

— Täällä alkaa olla koko runsaasti savua. Avatkaa ikkuna. En koskaan pelaa hyvin, kun minulla on liian kuuma. Samalla alkoi hän uhkaavasti hypistellä revolveria.

Asbjörn Kragin täytyi mennä avaamaan ikkuna. Hän toivoi, että ulkopuolella olisi ollut joku vartija, mutta tiesi, että se oli hyvin vähän todennäköistä.

— Nyt minä tähtään teidän päähänne, kuuli hän hullun sanovan takanaan, — ja jos te koetatte huutaa apua, ammun minä teidät heti.

— Miksi minä huutaisin apua? kysyi Krag. — Minulla on kaikki mahdollisuudet voittaa.

— Vetäkää kierreverho alas, käski hullu, — minä en halua, että kukaan katselee tänne sisään.

Herrat pelasivat vielä puoli tuntia ja hullun asema kävi yhä arveluttavammaksi ja arveluttavammaksi.

Asbjörn Krag teki nyt siirron, joka johti loppupeliin. Hän saattoi jo nähdä tuloksen.

Hullu murahteli kiukusta. Hän istui ja tuijotti kauan nappuloihin, loi pari vihaista silmäystä salapoliisiin ja teki sitten vastavedon. Tämä veto hämmästytti Asbjörn Kragia. Se oli hyvin huonosti suoritettu ja veisi epäilemättä vastustajan suoraan perikatoon. Mutta hullu ei tavannut tehdä sellaisia vetoja. Mitä tämä saattoi merkitä?

Asbjörn Krag aikoi tehdä torniin kohdistuvan vastavedon, joka muutamien vetojen jälkeen olisi vienyt matti-asentoon ja hän ojensi jo kätensä siirtääkseen tornin, kun hullu hänet siitä esti terävästi huudahtaen:

— Nyt minä lasken kymmeneen, sanoi hullu, — jos ette siihen mennessä ole siirtänyt kuningatarta, niin minä ammun. Yksi, kaksi, kolme, neljä…

Hän teki vastavedon. Nyt näytti salapoliisin peli kokonaan toivottomalta. Ainoa keino, millä hän voisi pelastua, oli pitkittää peliä niin kauan kuin mahdollista, toivossa, että jostain tulisi apua. Mutta kun hän ajatteli liian kauan siirtojaan, alkoi hullu jälleen hypistellä revolveriaan.

Krag oli epätoivoisessa asemassa. Äkkiä keksi hänen korvansa erään äänen. Se kuului ulkoa. Tieltä. Kuului kuin autontorven törähdyksiä.

Hullu heristi myöskin korviaan. Hetken kuluttua kuului ääni jälleen, tällä kertaa lähempänä. Siitä ei ollut epäilystäkään. Tiellä tuli automobiili. Mitä sillä oli täällä tekemistä, näillä autioilla seuduilla tähän aikaan vuorokaudesta?

Viimein teki hullu siirron, joka kokonaan paljasti Asbjörn Kragin aseman. Hän menetti tornin ja joutui shakki-asentoon. Silloin katsoi hullu ylös pöydästä ja hymyili.

Mutta samassa teki salapoliisi uuden arvokkaan huomion. Hän huomasi, että hullun kulmakarvoista kihosi kaksi hikipisaraa. Ja nyt näki salapoliisi, että kulmakarvat, jotka puoliksi varjostivat hullun silmiä, olivat irrallaan.

Samalla näki hän vilauksen hullun silmämunista. Ne olivat suuret, mustat ja kovat.

Nyt tunsi hän myöskin sormuksen hullun vasemmassa kädessä, pienen, hienon, kimaltelevan timanttisormuksen. Hän ymmärsi kaiken yhtäkkiä, hullu, salaperäinen kirje… Kaikki oli hänelle nyt selvää.

Hullu ei ollut kukaan muu kuin Thomas Busch. Veljekset Holm olivat Buschin apureita. Koko komedia oli suunniteltu alusta loppuun ja tarkoitus oli selvä:

Ensiksi oli aikomus ottaa Asbjörn Krag hengiltä ja sitten saattaa
Thomas Busch talteen.

Krag oli narrattu mielisairaalaan roiston kirjoittamalla kirjeellä. He olivat laskeneet niin hienosti, että hän, vaikka hänelle olisikin heti ilmoitettu Buschin paosta, ei voisi palata Kristianiaan ennen kuin seuraavana aamuna.

Kohtauspaikan valinta oli erinomaisesti harkittu. Ei olisi koskaan pälkähtänyt kenenkään päähän etsiä suurrikollista tri Kitschenerin hyvämaineisesta sairaalasta. Ja kun oli otaksuttavaa, että salapoliisi ammuttaisiin muutamien minuuttien kuluttua, sanottaisiin, että murhaaja oli heikkomielinen Holm-raukka, joka yöllä oli päässyt sellistään, mutta jonka varmuudesta nyt mentäisiin takuuseen. Thomas Buschia ei kukaan voisi epäillä. Luonnollisesti hullu jonakin kauniina päivänä jäljettömästi häviäisi… Kaikki tämä lensi Asbjörn Kragin aivojen kautta hänen istuessaan ja katsoessaan nappuloita, joita kohtaan hän ei enää tuntenut mitään mielenkiintoa. Oliko mahdollista, että hänet tällä alhaisella tavalla ammuttaisiin kuin koira. Thomas Busch oli sanonut, että hän ei voisi odottaa mitään apua. Mutta hänen asemassaan oli tapahtunut muutos. Hän oli tähän saakka uskonut pelaavansa shakkia hullun miehen kanssa elämästä ja kuolemasta. Mutta nyt tiesi hän, että hänellä oli vastassaan Thomas Busch, mies, joka oli järkähtämättömästi päättänyt tappaa hänet.

Äkkiä tuli Krag ajatelleeksi pöytämekanismia. Jos hän painaisi vieteriä, käännähtäisi pöytä ympäri. Jos hän painaisi oikein lujasti, pyörähtäisi se niin nopeasti kuin myllyn siipi, oli tohtori sanonut.

Hän siirsi taas. Kun Busch teki vastasiirron, kohotti hän hieman käsivarttaan. Asbjörn Kragin sydän löi kiivaasti jännityksestä. Nyt kuuli hän jälleen autotorven äänen tieltä. Tuntui siltä, kuin olisi Thomas Buschin kärsimättömyys noussut joka kerta tämän äänen kuuluessa.

Asbjörn Krag siirsi uudelleen ja Thomas Busch teki viimeistä edellisen siirtonsa.

— Matti yh… Mutta kun Thomas Busch kohotti kättään tehdäkseen siirtonsa, piti Asbjörn Krag varansa ja painoi lujasti vieteriä.

Pöytälevy pyörähti ympäri kuin ratas, sellaisella vauhdilla, että nappulat kaatuivat.

Toisen hämmästys oli kuvaamaton. Hän ei olisi voinut enemmän säikähtää, vaikka joku kummitus olisi noussut lattiasta.

Molemmat nousivat yhtäaikaa ja niin nopeasti, että pöytä kaatui ja kaikki nappulat vierivät hujan hajan lattialle.

Thomas Busch aikoi hyökätä salapoliisin päälle, mutta samalla oli hänen oma revolverinsa häntä vastassa.

Asbjörn Krag lähestyi soittojohtoa pienin askelin koko ajan tähdäten
Thomas Buschiin.

Rikoksentekijä seurasi jokaista hänen liikettään ja hiipi edes takaisin kuin tiikeri häkissään, mutta ei uskaltanut lähestyä Kragia.

— Nyt, Thomas Busch, huusi Asbjörn Krag vapisevalla äänellä, — nyt voimme olla yhtä mieltä siitä, että olette shakki ja matti yhtäaikaa.

Jälleen kuului auton ääni ulkoa ja Thomas Busch lysähti kokoon äänen kuuluessa.

Samalla repi hän päältään valepartansa, kulmakarvansa ja peruukkinsa.
Hän heitti luotaan pitkän kaavun, joka oli ollut hänen päällään.

Nyt seisoi hän jälleen salapoliisin edessä, vanhana tunnettuna Thomas Buschina, eleganttina, ryhdikkäänä ja silmät säteillen miehekkäissä, tummissa kasvoissaan.

Asbjörn Krag oli tullut soittojohdon luo ja painoi nappia. Hän kuuli kuinka hätäkello kaikui kaikissa käytävissä.

Ilman että salapoliisi olisi voinut selittää, miten se oli tapahtunut, oli Thomas Busch nostanut shakkipöydän ylös. Hän piti sitä kuin kilpeä kasvojensa edessä ja lähestyi avonaista ikkunaa.

Salapoliisi lähetti häneen pari kuulaa, jotka murskasivat shakkipöydän mosaiikkipinnan ja sen jälkeen hän hyökkäsi Buschia kohti. Mutta silmänräpäyksessä oli Thomas Busch vetänyt ylös verhot ja hypännyt ulos ikkunasta. Asbjörn Krag näki hänen kiirehtivän matkaansa kuten varjo pimeydessä, kohti korkeata rauta-aitaa. Hän laukaisi kaikki latinkinsa hänen jälkeensä, mutta oli mahdotonta tähdätä häneen ja niinpä ei hän kaiken todennäköisyyden mukaan osunutkaan mieheen.

Mutta nyt huomasi salapoliisi jotain muuta. Tien käänteessä tuli jotain puhisevaa. Se oli auto. Auton lyhtyjen valossa näki salapoliisi, että eräs ihminen ryntäsi sen luo ja katosi siihen. Sitten jatkoi auto edelleen matkaa vimmaisessa vauhdissa maantietä pitkin, herkeämättä töräytellen kuten suunnaton, mölähtelevä koira.

Koko sairaala oli nyt jaloillaan. Tohtori tuli juosten yöpuvussaan. Joukko vartijoita tuli lyhtyjä heilutellen. Huudettiin ja pidettiin ääntä.

Salapoliisi selitti muutamilla nopeilla sanoilla, mikä kauhea tragedia oli näytelty yön hiljaisuudessa.

Koetettiin päästä Lilleholmiin puhelimella, mutta se huomattiin mahdottomaksi. Siinä sitä oltiin!

— Se on toivotonta, sanoi Asbjörn Krag tri Kitschenerille, — nyt hän on vapaa jälleen. Minä pelastin kuitenkin kerran vielä henkeni. Mutta se onkin ainoa valopilkku tässä draamassa.

Hän huokasi ja katsoi iltatähteä, joka kimalteli kylmänä ja yhtä kaukaisena kuin muutama tunti sitten. Hän oli suuresti liikutettu.

Häneen oli ehdottomasti vaikuttanut imponeeraavasti tuo kummallinen ja nerokas ihminen, jolle näytti olevan leikin asia johtaa mitä kummallisempaa draamaa tahansa. Hänellä näytti olevan joukko viisaita ja kokeneita apureita käytettävänään, apureita, jotka esteettömästi käsittelivät mielensä mukaan sähkösanomia, revolvereita, vääriä kirjeitä ja automobiileja.

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK PELI ELÄMÄSTÄ JA KUOLEMASTA: SALAPOLIISIKERTOMUS ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.

The Project Gutenberg eBook of Peli elämästä ja kuolemasta: Salapoliisikertomus

PELI ELÄMÄSTÄ JA KUOLEMASTA

SISÄLLYS:

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE