The Project Gutenberg eBook of Louhilinna: Tarina vanhasta talosta, by Maila Talvio

Sama aatelinen perhe on hallinnut sitä jo neljättäsataa vuotta. Isän kädestä on aina ottanut poika. Pitäjän hautausmaata on suuri kulma tämän suvun hallussa. Vanhimmat ristit ovat jo painuneet pensastojen peittoon, uusimmissa kiiltävät vielä kultakirjaimet.

Päärakennusta peittää taitettu katto, ja päädyssä, räystään alla on ampumareikiä. Ampumareikiä — tietääkö nykypolvi edes mitä ampumareiät ovatkaan? Vanha kansa tiesi, vanha kansa tunsi sodan ja vainon. Louhilinna on ne molemmat nähnyt. Monta sen poikaa on viety vainoon, moni sen naisista on mennyttänsä itkenyt.

Louhilinna, ympärillä mustanpuhuva puistonsa, on kunnianarvoisa talo. Ihan perällä, siellä missä pellot alkavat, kasvaa nuorempaa viidakkoa ja vaaleita ruohoja, mutta päärakennuksen ympärillä ylenee jättiläispuita, sellaisia sammaltuneita koivuja, että ihan peloittaa, kun niiden ikää ajattelee. Ja ihmeellisiä kuusia on puistossa, sellaisia, joiden alle ei päivä milloinkaan paista. Ei niiden alle milloinkaan tule vettä eikä lunta eikä maa niiden juurilla milloinkaan nurmetu. Vanhan lahoavan huvihuoneen luota oli ennen mitä kaunein näköala Suurselälle. Tornista saattoi nähdä hyvin kauas. Nyt on kuusiryteikkö kasvanut umpeen koko huvimajan eikä kukaan ajattelekaan sen aukaisemista. Ihmiset kaihtavat koko huvimajaa, sanovat siellä kummittelevan. Suurilla tuulilla kuuluu selvästi kuinka siellä huutaa. Joku on nähnytkin kuinka nainen valkeissa vaatteissa seisoo tornissa ja oikoo käsiään ja huutaa… huutaa. Kuka sitten lienee — ihmisiä ei tornissa ole käynyt vuosikymmeneen, portaat ovat niin lahot, että tuskin lintuakaan kannattavat. Joutavia! sanoo vanha taloudenhoitajatar. Naakathan tornissa huutavat ja vikisevät! Miina mamsseli on niin rohkea, että menisi vaikkapa sydänyöllä hautausmaalle. Mutta piiat kutsuvat keskellä päivää koiran mukaansa, kun on asiaa jääkellariin ja täytyy astua huvimajan ohi. Jääkellarin nurkalla on vielä sellainenkin kuusi, josta vanhat ihmiset puhuvat, ettei kirves siihen ensinkään pysty. Ja sellainen puu on koivukin rouva vainajan kamarin ikkunan alla.

Mutta ihmeellisin kaikista Louhilinnan puista on kuitenkin honka kalliolla Suurselän rannalla. Kiviseinä syöksyy sillä kohdalla äkkijyrkkänä veteen — mistä kummasta puu saa ravintonsa? Ohuessa maakerroksessa haarautuu hongan juuriverkko, jokainen saattaa nähdä käsivarrenpaksuisten, keltaisten juurien luikertelevan alas kuivaa kallionrinnettä, mutta mihin salaisiin kaivoihin ne sitten uppoavat imemään voimaa, sitä ei kukaan tiedä. Ihmeellisiä lähteitä niiden vain täytyy olla, joista vuosisatojen kuluessa on riittänyt elämää tuohon puuhun, joka on kuin koko metsän kantaisä. Vanhat ihmiset ovat aina nähneet hongan yhtä suurena, jo heidän vanhempansa kiersivät, polttaessaan juhannuskokkoa Suurselän kalliolla, kolmen miehen käsivarret ympäröimään hongan tyveä. Ties, vaikkei puu olisikaan kasvanut pienestä, niinkuin muut puut — vaikka olisi luotu valmiiksi aikojen alusta! Puu on muutenkin sellainen, että se joka viideskymmenes vuosi tahtoo uhrikseen elävän ihmisen…

Tälle asialle ei ole ensinkään nauramista! Ruotivaivainen Louhilinnan tuvassa, vanha Jere tietää mainita niitä ihmisiäkin, joita Suurselän honka on ottanut. Yksi niitä oli iloinen piikatyttö, jolle tuli itku pitkästä ilosta. Hän syöksyi pienen lapsensa kanssa järveen juuri hongan juurelta. Ja mikä on sitten ajanut railoon, mikä hukkunut jäihin. Viimeksi vei honka itse Louhilinnan herran, kenraalivainajan — puu on aina ollut sellainen, ettei se ole katsonut säätyyn, se on ottanut alhaisia ja se otti itse kenraalin, jonka hallussa oli puoli pitäjää ja niin paljon kunniamerkkejä, että täytyi olla erityinen hevonen vetämässä, kun hautaan saatettiin. Kenraali kaatui veneineen keskellä selvää päivää, ihan rannassa. Ja vaikka oli ruokatunti ja kaikki väki kotosalla ja vaikka miehiä tuli rantaan kuin seipäitä, niin ei kukaan kyennyt auttamaan. Jere oli mukana naaraamassa, hän muistaa sen päivän niinkuin eilisen. Se oli kirkas, kaunis syyspäivä. Tämä Otto herra oli silloin kenraalinopissa Pietarissa, vai missä lienee ollut. Ja johan hän olisi saanut korkeitakin virkoja, mutta silloin hän tuli kotiin ja otti talon.

Torpparit tietävät kuinka Jeren saa kertomaan. Viina on aina ollut hänen tuhonsa ja viina on yhä vielä hänen paras herkkunsa. Kun paha ilma on ajanut miehet työstä tavallista aikaisemmin, nousee joku miehistä pankon portaille, tuuppaa Jereä kylkeen ja näyttää hänelle pulloa. Paikalla lakkaa voivotus, joka aina pahalla ilmalla on Jeren huulilla, hän tulee ketteräksi kuin poika, kierittelee alas pankolta, sytyttää rovion, auttaa miehiä kuivaamaan vaatteitaan, moittii ilmaa, kehuu viinaa, asettuu penkille ja rupeaa kertomaan.

Nuoria miehiä huvittaa tehdä Jerelle kiusaa. Mutta silloin pihahtavat roviossa liekit ikäänkuin joku suun täydeltä puhaltaisi piipusta sisään lumiräntää.

Mutta samassa vingahtaa pahasti porstuassa, ovi rytisee ikäänkuin äreä käsi sitä röykyttäisi ja joka suu menee lukkoon koko suuressa tuvassa.

— Se oli honka, joka kenraalin tappoi, sanoo Jere ja kaikki ymmärtävät, että Louhilinnan henget ja haltiat ovat suututetut.

Eikä hyvään aikaan kuulu muuta kuin rukkien hyrinä, räiskinä liedestä ja tuulen meno ulkona.

— Miksi honka kenraalin tappoi? kysyy vihdoin pieni piikanen rukkinsa äärestä, silmät jäykkinä päässä ja posket valkoisina.

— Kuka sitä tietää, mitä Se milloinkin tarkoittaa ja mitä Se panee puunsa tahtomaan.

Jere saa lisää viinaa ja käy suulaammaksi. Jumalan puita, kertoo hän kuiskaamalla, ovat kuusi jääkellarin luona, tämä honka ja koivu rouvavainajan kamarin ikkunan alla. Ja niitä on vielä muitakin Louhilinnan metsissä. Näihin puihin ei mikään kirves pysty. Ne ovat ikuisia puita. Ne ovat Sen puita…

— Kenraalivainaja oli hyvä herra, kuuluu kuin kaikuna toisesta päästä tupaa, missä naiset istuvat rukkiensa ääressä. Kitkijä-Leena sieltä puhuu, hän on nähnyt kenraalin ajat, hän on yhtä vanha talossa kuin Jerekin.

Mutta Leena on koko ikänsä ollut paljon parempi saamaan käsistään irti työtä kuin Jere. Hän pitää yhä vieläkin tuvan puhtaana ja ansaitsee kehruulla sekä leivät että särpimet. Ja kesäisin kitkee hän miltei yksinään Louhilinnan suuren vihannestarhan. Jere puolestaan on kyllä ollut hoitelevinaan kalanpyydyksiä, mutta enimmäkseen on hän loikoillut pankolla ja herrastellut kirkonmäellä Louhilinnan sotaherrojen vanhoissa vaatteissa. Herrat ovat aina lähettäneet hänelle univormunsa — joitakin tähtiä vain on otettu pois olkapäiltä ja rintapielistä, ja sitten on Jere taasen saanut lähteä kylälle kehumaan ystäviään, sotaherroja. Ennen nuorempana, kun hän univormussaan ilmestyi kirkonmäelle, kysyi moni pitkämatkainen kirkkomies kirkonkylätuttavaltaan, kuka tuo sotaherra onkaan — on kai kartanon herroja? Ei, ei ole kuin kartanon kalamies, kertoi kirkonkylätuttava.

Ja nyt on kalamiehestä tullut ruotivaivainen, joka viinatilkasta kertoo nuorille vanhoja asioita.

— Kenraalivainajan äiti — mitä hienoa sukua lienee ollutkaan, Ruotsista asti — oli kerran määrännyt koivun ikkunansa alta kaadettavaksi. Käki kukkui siinä nimittäin kaiket päivät ja keväiset yöt ja armo luuli sen tietävän onnettomuutta. Pantiin sitten eräs Matti niminen mies kaatamaan koivua, ja armo itse seisoi ikkunassa ja käki lensi silloinkin juuri koivun latvasta. Ja armo oli nauranut ja sanonut, että jopas kukuit viimeisen kerran. Mutta samassa kun Matti iski kirveensä puuhun, singahti terä kuin mikäkin lastu vain ilmaan ja sattui ikkunaan ja putosi siitä maahan — olisikin osunut ruutu auki olemaan, niin armon otsaan olisi iskenyt. Mutta käki sai sitten rauhassa kukkua koivussa ja siinä se ensi kesänäkin kukkuu, ja kukkuu aina. Ne ovat kuin ovatkin sellaisia puita, ettei kirves niihin pysty.

Ovi lentää samassa auki ja Miina mamsseli, Louhilinnan taloudenhoitajatar astuu tupaan. Hän on vanha, myssypää nainen, laiha ja kivulloinen, mutta sitkeä, uskollinen ja teräväsilmäinen. Joka aamu hän ehtii tarkastaa tuvan, että se on laastu nurkkia myöten ja näin illansuussa hän usein tulee katsomaan, että tytöt kehräävät ja kehräävät huolellisesti, jotta kangas tulisi tasaista. Kun Miina mamsseli tulee, piiloittavat pojat viinapullonsa ja Jere vaikenee. Miina mamsseli on jumalaapelkääväinen nainen ja kätkee visusti kaikki perhesalaisuudet. Hänen suustaan ei kuule ainoaakaan turhaa sanaa. Ääneti tulee hän nytkin, harmaa huppuliina olkapäillä, avainkimppu hiljaa helisten vyöllä, suuntaa askeleensa takkavalkean ohi, naisten nurkkaan ja painuu rukkien rullia tarkastamaan. Hän on harmaa ja hiljainen, hän on ankara ja oikeudenmukainen, hän liikkuu tyynesti, mutta ehtii kaikkialle.

Joku miehistä menee ja raoittaa ovea sen verran kuin kissalle. Pieni sinertävä käsi tulee näkyviin ja heti perässä lapsi.

— Hyvää iltaa! sanoo lapsi arasti, mutta juoksee samassa lieden ääreen, rupeaa siinä hyppimään ja varistelemaan lumiräntää pellavanheleistä hiuksistaan ja hieroo käsiään ja nauraa Miina mamsselin pelästykselle. — Ei Kaarinan ole kylmä. On jo ihan lämmin.

Lapsen mukana välähtää tupaan kuin leiskuva ilo. Vanha mamsseli hieroo lieden ääressä hänen hartioitaan, laskee käden hänen päälaelleen ja ravistaa vakavana päätään.

Mamsseli menee kamariin joka on porstuan perässä ja missä kangaspuut miltei vuoden umpeensa ovat pystyssä.

Lapsi jää lieden lämpimään. Sen hiukset hohtavat kuin päivänsäteet. Miehiä kerääntyy ympärille ja vuoronperään ojentuu ahavoitunut käsi tyttöstä kohti. Jere on rohkein.

— Tulepas tänne Jeren polvelle. Oletkos sinä Jeren tyttö? Katsotaankos me kaunista verkkoneulaa.

— Pappa toi Kaarinalle kaupungista kauniin nuken, puhelee lapsi, — se on poika. Sen nimi on Otto… Se pitää häitä Marjan nuken kanssa. Marjan nuken nimi on Kaarina niinkuin Kaarinan. Ja sitten Marjan nukke muuttaa meille ja sitten Marja saa sen Kaarinan kauniin nuken, jonka Kaarina sai jouluna papalta.

Lapsen suuret, viattomat silmät katselevat miesten kasvoihin. Loimussa punoittavat posket ja hiukset kimmeltelevät.

— Ei näy enää mitään, kuiskaa Jere salaperäisesti ja nostaa päätään miesten puoleen, — ei näy enää mitään. Sillä oli syntyessä ollut ihan musta tukka ja päälaella oli ollut kuin ristin merkki… Ei, ei näy enää mitään…

Vaikkei lapsi kuule mitä miehet puhelevat, tulee hänen paha olla ja hän sanoo levottomana:

— Mitäs sen ristin sitten pitäisi tietää? kysäisee joku miehistä taasen.

— Kukas sitä niin varmasti tietää. Toiset arvelivat tietävän suurta onnea, toiset suurta onnettomuutta.

— Eikös Kaarina ensinkään tule Lienaa tervehtimään? kuuluu peräpuolelta huonetta.

— Ai Liena! ja lapsi juoksee Lienan rukin ääreen. — Mutta miksei mamsseli tule?

— Se on niin kiintynyt siihen mamsseliin, puhelee Liena ja silittää, vuorostaan hänkin, lapsen päätä. — Voi äiditöntä lasta, voi! Missäs mamma on, tietääkös Kaarina?

Navettatytöt vilkaisevat kelloon ja nousevat lähtemään. Lapsen silmät tähtäävät jo levottomina oveen ja kun Miina mamsseli sen vihdoin avaa, karkaa lapsi suinpäin hänen syliinsä ja katoaa hänen suuren huppuliinansa sisään.

Miehet nauraa hörähtävät ja naiset yltyvät kehumaan, että se on kuin Herran enkeli, tuo lapsi. Ihan se on äitinsä kuva. Aivan on kuin välähtäisi tupaan jokin valo kun sen valkoinen pää välähtää…

Mutta jopa ulkona onkin Jumalan ilma! Vinkuu, vonkaa, ryskää. Honka humisee aina ylinnä! Siinä on ikäänkuin musta kohina jonka erottaa kaikkien muiden puiden äänestä. Miehet tuvassa rupeavat vähitellen ottamaan esiin eväitään. Jere haukottelee ja puhuu salaperäisesti:

— Älkää, hyvät ihmiset suututtako. Ei sitä tiedä mitä se milloinkin tahtoo, ylhäisiä vaiko alhaisia…

— Sinut se vie! Sinä sille omansa olet, sinä olet sekä ylhäinen että alhainen: everstin takki ja takissa ruotivaivaisen ruumis…

Mutta kylläpä nyt todella ulkona kohisee ja humisee. Varmaan huvimajan valkoinen vainajakin nyt on liikkeellä.

Mahtaako missään niin kohista ja humista kuin Louhilinnan puistossa! Siellä humisee aina. Tyynelläkin. Vaikka järvi on peilinä eikä hentoisin heinäkään hievahda, käy vanhoissa puissa aina kumma kohina. Ja talvellakin, vaikka oksat ovat paljaina eikä ole ainoaakaan lehteä rapisemassa, niin puitten päällä ikäänkuin aina elää kummallinen kohina niinkuin soiden päällä liikkuu sumu. Tuo kohina tuntuu tulevan hyvin kaukaa, tulleeko maailman äärestä vaiko aikojen takaa vai mistä tullee!

Ehkä se tuleekin aikojen takaa, ehkä se onkin menneisyyden ääni, joka kertoo nuorelle kansalle. Ovathan nuo puut nähneet niin paljon, onhan niille uskottu niin paljon, vuosisatoja ovat ne korkeudestaan katselleet taloa ja maailman menoa. Ne ovat nähneet harmaantuneiden isäntävanhusten kaatuvan ja mustien arkkujen kuusikujaa myöten etenevän hautaan. Nuori isäntä on sitten tuonut taloon ylhäisen armonsa ja tanssi on tömissyt, laulu soinut ja lasit kilisseet Louhilinnan salissa. Ilo on raikunut kauas puistoon ja järvelle ja puut ovat humisseet vastaan. Kuutamoiltoina on nimiä piirretty koivujen tuoheen. Aika on kasvattanut umpeen arvet ja kaarna ja naava peittää nimet, mutta tallessa ne silti ovat. Vanha puu vanhan sukutilan puistossa on uskollinen kuin hauta. Se kätkee mitä sille on uskottu.

Salin ikkunoiden alle on aukaistu tilaa auringolle. Siellä vihannoivat nurmikot ja kukoistavat ruusut. Louhilinnassa on paljon ruusuja. Lumivalkeina ovat keskikesällä toiset pensaat, toiset purppuranpunaisina syksymmällä. Hienohipiäiset pitsipukuiset lapset leikkivät aurinkoisilla hiekkakäytävillä ja nurmilla ilakoiden niinkuin köyhänkin lapset. Piiloudutaan paksujen puunrunkojen taakse, painaudutaan tuohta vastaan ja äkkiä karataan esiin ja nauretaan ja huudetaan. Aurinkokullassa ruskettuvat pyöreät pienet posket ja käsivarret. Asetutaan kyykylleen hiekkaan, kierittelemään ja kellittelemään! Puuvanhukset ympärillä katselevat hymyillen, niinkuin vanha isoisä hymyilee lastenlapsille. Köyhä kitkijä-Leena, joka kaiken kesää kyykkii lavojen ääressä, oikaisee hetkeksi selkäänsä, kääntää silmänsä leikkiviin lapsiin ja herahtaa hymyilemään hänkin. Nuo lapset ovat suuren Louhilinnan perillisiä, onnellisia olentoja, jotka eivät puutteesta tiedä mitään. Ja kauniita ne ovat!

Mutta kuolemakin näkee heidät ilakoimassa keltaisella hiekalla ja mielistyy. Ja kuolema näkee lasten äidin, Louhilinnan onnellisen armon, jonka poski on kuin liljan lehti, sieraimet kuin simpukan läpikuultava kuori ja silmät kuin syvänsiniset lähteet. Ja senjälkeen kun kuolema on merkinnyt omansa, loppuu hymy Louhilinnasta. Tanssi pysähtyy, vieraita ei enää käy ja isäntä kävelee ankarana ja umpimielisenä pelloillaan.

Vakavuutta täytyykin olla elämässä tuollaisella suurella tilalla. Siihen vaaditaan vakavaa työtä, jos mielitään saada pellot kasvamaan ja karjan menestymään. Louhilinnan isännät ovatkin aina olleet vakavaa väkeä, ankaroita työväelleen ja ankaroita itselleen. Työtä on vaadittu, hiessä raataa torppari ja renki, totisena iskee isännän silmä saralta saralle. Maat kasvavat ja maat antavat. Metsät kohisevat koskemattomassa viileydessään. Otetaan mitä tarvitaan, loput saa kasvaa rauhassa. Turvassa elää torppari konnullaan, isän jälkeen ottaa poika, ja kartanon herrasväellä on kummilapsia joka töllissä. Maata on aina kunnioitettu, maasta on eletty, maata on vaalittu — se henki on asunut Louhilinnan isännissä ja siinä hengessä on torpparikin kasvanut. Pelto ja karja ovat elättäneet. Metsälle ei ole saanut tehdä pahaa, ei petoakaan ole saanut ilokseen tappaa. Metsää ei Louhilinnan herra myy! Tukkiyhtiöt ovat kautta rantain koettaneet lähestyä kuuluisia korpia, mutta herra on tässä suhteessa lapsellisen itsepintainen — vaikka hongat kaatuisivat vanhuuttaan, niin myydä ei niitä saa. Torpparit katsovat asioita omilla silmillään, ei heidän mieleensäkään juolahtaisi, että Louhilinnan sydänmaihin koskettaisiin: kukapa niihin menisi koskemaan, ne ovat täynnä Jumalan puita, sellaisia joihin ei mikään kirves pysty, puita jotka ovat vainojen aikuisia, joiden juurella asuu vainajien henkiä, sellaisia jotka vaeltavat ja valittavat tuulella. Vainajat eivät ole saaneet hautaa vihityssä maassa, kun ovat kuolleet sotien raivotessa…

Antelias isäntä on Otto herra, komeat pidot hän pitää kinkeripäivänä. Ei silloin ole puutetta oluesta, voit, viilit, rieskat on pöydällä ja vehnäiskahvia juotetaan niin paljon kuin vieraisiin mahtuu.

Jouluna palaa kartanon tuvassa joulupuu, jota kelpaa katsella. Joulujuhla on lasten ja äitien juhla, herra itse lukee silloin vierailleen pyhän evankeliumin ja ruokaluvut ja Kaarina neiti seisoo hänen rinnallaan ja alkaa heleällä äänellään jouluvirren.

Juhannusjuhla taas on nuorten juhla ja silloin kerääntyy koko aluskunta kalliolle Suurselän hongan alle. Pojat tekevät kokon, vanhat veneet ja tervatynnörit asetetaan päälletysten ja korkealle kohoavat loimut vuoden valoisimmassa yössä. Korkeammalle kuin yhdetkään muut kokkotulet nousevat täällä keltaiset liekit ja heleämpinä soivat laulut kuin yhdenkään muun tulen ääressä!

Niin on aina ollut, ettei yksikään kokko Suurselän rannalla ole voittanut Louhilinnan kokkoa. Hintsan kokolla rymy viime vuosina kyllä on käynyt oikeaksi markkinarymyksi. Janne poika siellä on viime aikoina ruvennut niin ylenannetuksi.

Kaarina neiti vie vanhan Jeren piiriin ja kieputellessaan häntä laulaa: "tääll' on iloa ja riemua ja täällä naitamme juodaan!" Nuoret herrat kaipaavat piiriin Miina mamsselia. Hän ei liiku paljon mihinkään, hänhän on niin kipeä. Mutta Olavi herra hyppää jo pitkin askelin halki puutarhan kukkivien nurmien eikä palaa ennenkuin saa vanhan mamsselin käsikoukkuunsa. Vanhus tutisee päällystakissaan, hän on kuiva ja keltainen, mutta kasvot loistavat hymyssä ja silmissä on kiitolliset kyyneleet. Ja herrat istuttavat hänet kiikkulaudalle ja pistävät sireenin tertun hänen rintaansa.

Herra itse istuu ennestään kiikkulaudalla ja Heikkilän isännät hänen vieressään. Heikkilä on Louhilinnan vanhin torppari, naapuri vielä lisäksi, ja lapset ovat Louhilinnan lasten leikkitovereja. Kaikki Heikkiläiset ovat harvinaisen kauniita ihmisiä, isästä ja äidistä alkain, suuri perhe on, seitsemän tytärtä ja yksi poika.

Herra liikuttelee kepillään sammalta ja sanoo silloin tällöin sanan miehille. Soistaan ja ojistaan hän puhuu ja katselee nuorten iloa, välkettä vedessä ja kukoistusta puutarhassa. Kukassa on kaikki, kirsikka- ja omenapuut, nurmet. Vainiot väräjävät kasvamisen riemussa, sininen auer leikittelee vesillä ja mailla. Yhtäkkiä tulee hänen mieleensä, että lapset ovat kasvaneet suuriksi, pieni Karinkin astuu jo pitkässä hameessa. Kolme lapsista on poissa, poissa lasten äiti. Niin ajat kuluvat ja muuttuvat. Ja hän ponnauttaa auki hopeisen sikaarikotelonsa kannen ja tarjoaa tupakkaa Heikkilän miehille, sekä nuorelle isännälle että vaarille.

Mutta honka kalliolla kääntää järvenselälle punertavaa kylkeänsä ja mustanpuhuva latva pitää synkkää kohinaansa. Eikö ikuinen eläjä huomaa, että kesä iloitsee valoisimpana yönään, että linnut ilakoivat, ihmiset leikkivät, viulu soi ja tanssi käy…? Se vain humisee omiaan, ikäänkuin ei kuuluisi tähän aikaan eikä tähän maailmaan. Ikuinen puu humisee, pitäen puhettaan pilvien kanssa ja valvoen Louhilinnan ylhäisiä oikeuksia. Sillä niin tietää kansa, että jos honka kohisemasta lakkaa, niin lakkaa kartanokin kukoistamasta.

Näin herra kyllä pitää juhlia työväelleen, mutta juhlien välillä on hän ankara herra. Yhdessä kesäisen auringon kanssa hän nousee ja väet tapaavat hänet jo vastassaan vainiolla. Kaukaa hänet tuntee — pitempiä miehiä pitäjässä on, mutta ei ole hartevampia eikä suoraselkäisempiä. Saappaat ulottuvat polven päälle, hiekankarvainen takki menee leukaan asti, hatun reunat ovat niin pienet etteivät estä päivettymästä. Näiden reunojen alta katselevat terveet, voimakkaat kasvot ja vakavat, harmaat silmät, jotka tunkevat kaikkialle. Koira, pelottavan suuri Hektor, jonka haukku kuuluu kilometrien päähän, seuraa uskollisesti herraansa.

Herran silmä valvoo kuin majakassa tuli. Se ei siedä ainoaakaan kallistuvaa aidanseivästä, ainoaakaan retkottavaa silaa tai hihnaa. Se äkkää kaikki huolimattomuudet eikä mikään petos pysy siltä salassa. Koko aluskunta, peninkulmien päähän, tuntee hänen hallitsevan kätensä. Hänen ei tarvitse ohjia kiristääkään, käsi tuntuu sittenkin. Herra tuntee nimeltä jokaisen lehmän ja kun hän navettaan astuu, kuuluu yninä pitkin rivejä ja lehmien suurista sieraimista puhaltuu häntä vastaan ystävällinen henkäys. Kiiltää pitää joka lehmän selän, kun hän kätensä sille laskee eikä saa limaa tuntua kaukalon laidassa, kun hän sitä koettaa. Tallissa hörähtävät pilttuut, kun herra sinne tulee, ja kesymmät hevoset käyvät kiinni hihnaan ja vaativat sokeria tai leipää. Elottomatkin esineet talossa, silppukoneet, kirveet, lapiot ja rautaseipäät kaikki ne ovat herran silmän alla — tämä silmä valvoo, että niillekin tapahtuu oikeus.

Herra näkee menestyksen riemun ympärillään. Pellot kasvavat, niityt antavat. Ne ovat päässeet siihen voimaan joka ei enää riipu kuivasta tai kosteasta kesästä: väkevä maa antaa aina. Karja tuottaa ja karja menestyy. Puutarha kukkuroi mehevät hedelmät pöydälle ja talon tytär täyttää maljakot käpyisillä havuilla ja kukkasilla.

Tämä tytär, pieni Karin, on jo kasvanut suureksi tytöksi. Silmänsä sinellä ja hymynsä siunauksella iloiltaa hän koko talon.

Alustalaiset sanovat häntä Kaarinaksi. He rakastavat häntä. Kukapa ei häntä rakastaisi!

Kolme poikaa on Louhilinnan herralla, kolme on jäänyt kuudesta. Mutta heistä ei yksikään kulje isän kanssa vainioilla. Ei heistä ole mitään pahaa sanottavaa, kelpo miehiksi ovat kasvaneet, hyvissä viroissa ovat jo ja hyvä tulevaisuus on edessä. Gustaf on Pietarissa, kookas, komea, vaaleatukka eversti, isoisänsä kenraalivainajan kuva, sama korkea otsa, sama ohut tukka, joka uhkaa jättää päälaen paljaaksi; mutta mieli on äidin, pehmyt, sydämellinen, ujo. Ei hän ole mikään sotilasluonne, mutta hän puheli jo pienenä, että hän rupeaa kenraaliksi ja pyyteli joka jouluksi sapelia ja sai vihdoin suvun vakuutetuksi sotilaskutsumuksestaan. Ja hyvinhän hänen on käynyt. Hän on everstinä, hyvissä naimisissa. Tosin hänen Nadjansa on ylellisyydessä kasvatettu, hänen pukunsa nielevät puolet heidän tuloistaan, mutta hän on rikas, energinen, kaunis nainen, joka on tottunut liikkumaan ylhäisissä piireissä. Miten mahtanee ajan pitkään jaksaa tehdä miestään onnelliseksi — vastaiseksi sydän kyllä on ilmi tulessa. Mutta Gustafin kasvoihin on tullut jotakin outoa, levotonta, hänen, joka ennen oli niin tyyni ja kirkas. Hänestä olisi ehkä voinut tulla maanviljelijä. Kuka sentään tietää — liian pehmeä käsi, liian hellä sydän.

Erikistä ei olisi ollut maanviljelijäksi. Hän on suvussa ainoa laatuaan, mistä lieneekään saanut perintönsä. Hänen kaltaistaan ei ole ketään, ei sisältä eikä päältä. Erik on pieni ja vähäpätöisen näköinen, vaaleaihoinen ja punatukkainen, kulmakarvoja ei erota ensinkään. Hän on hajamielinen, epäkäytännöllinen. Hänellä oli jo lapsena selvä päämäärä: hän rupeaa tutkimaan lintuja ja sammakkoja ja hämähäkkejä ja sammalia. Ja hän unohtui muurahaiskeon ääreen niin ettei muistanut syödä eikä juoda… Erikin luvut ovat menneet hyvin ja — hän on onnellinen. Hänen Annansa on kuin häntä varten luotu, naisylioppilas joka ihailee miestänsä, on tyytyväinen yksin hänen hajamielisyyteensäkin ja auttaa häntä — oikeammin sanoen: on auttavinaan. Anna on iloinen ja vaatimaton, kehuu käytännöllinenkin olevansa, on hyvä äiti. Anna ei aavistakaan kuinka paljon hänen kauttansa appivaarin kunnioitus uudenajan naiskasvatukseen nähden on kasvanut. Sanoissa tosin ei Louhilinnan isäntä väisty ikivanhoista väitteistään hitustakaan, alituisesti kinailee hän miniänsä kanssa, nauraa ja tekee pilaa hänen tieteellisestä lastenkasvatuksestaan. Mutta mielessään hän miltei ihailee Annaa. Kaunotar ei Anna ole, sitä olisi synti väittää, mutta hänen lapsensa ovat herttaiset, lienevätkö sitä sitten siksi, että ovat ensimmäiset jotka Louhilinnan herraa isoisäksi kutsuvat. Hauska tätä herrasväkeä joka tapauksessa on katsella kun he lapsiaan hoitavat. Sitä naurettiin suvun kesken pitkät ajat kuinka nuori isä auttoi kylvettämään pikku Ottoa. Äiti käski hänen tuoda lakanan, joka oli lämpiämässä kyökissä. Isä juoksee, tulee touhuissaan takaisin ja tuo — isoisän suuret saappaat, jotka olivat kyökissä kuivamassa.

Nuorin veljeksistä, Olof, pitkä, sorja poika, on teknikko. Hän laitteli jo koulupoikana sähkökelloja kaikkiin mahdollisiin paikkoihin, sellaisiinkin joihin ei niitä vähääkään olisi tarvittu. Ja telefoni oli välttämättä saatava alarakennukseen pehtorille ja Miina mamsselin kamariin. Miina kyllä oli äidin kuoltua hoitanut lapsia niinkuin silmäterää mutta kyllä olivat lapsetkin olleet hänelle hellät, varsinkin molemmat nuorimmat, jotka olivat jääneet pienimmiksi. Olof oli niinäkin vuosina, jolloin pojat tavallisesti ujostelevat hellyyttä, pysynyt uskollisena. Hän oli hieronut Miinan särkeviä hartioita ja lukenut hänelle hartauskirjoja ja kun mamsseli raukan vihdoin täytyi muuttaa alarakennukseen vuoteen omaksi, piti hänen toki saada telefoni vuoteensa ääreen. Olofissakin asuu äidin henki. Tuo hento nainen on väkevällä voimalla muovaillut lapsensa oman itsensä mukaan, yhteenkään ei ole tullut isän henkeä. Kaikki on ollut heille helppoa, elämänura on ollut kaikille selvä. Ei mitään ristiriitaa, ei mitään taistelua. Toisin oli isän…! Paljon on hänessä syttynyt ja sammunut ennenkuin mies on päässyt tähän päivään. Onnellisempia ehkä ovatkin ne tyynet, matalapohjaiset ihmiset.

Epäilemättä ovat pojat kiintyneet Louhilinnaan. Joulu ja juhannus tuo heidät aina kotiin ja tullessaan tervehtivät he joka kiveä, joka kantoa ja ylistävät, ettei missään ole niin ihanaa kuin kotona. Mutta he lähtevät taas lentoon, heissä ei yhdessäkään ole ollut syntymäkodin ottajaa. Ennen, joskus on isä tuntenut ikäänkuin pistosta rinnassaan tämän tähden. Kun hän on kävellyt viljelyksillään ja hänen eteensä on avautunut suo: musta, märkä maa, puunjuuret pystyssä, ojat ikäänkuin viivoittimella vedettyinä — silloin on hän tuntenut, että hän tarvitsisi ilonsa jakajaa, työnsä jatkajaa. Mutta hän on painanut tunteet takaisin, taputtanut koiransa selkää ja maailma on nähnyt hänen tyynet, vakavat kasvonsa.

Sittemmin on Kaarina kasvanut. Kaarina ymmärtää isää, Kaarina kävelee hänen rinnallaan. Kuin juhlaa ovat ne valkoiset kesäillat, jolloin koko talo nukkuu ja vain linnut ilakoivat ja he kahden ovat liikkeellä. Lehdet ovat vasta värähtäneet auki, iltarusko ei aiokaan sammua ennenkuin aamun punerrus alkaa, ruisrääkkä kaihertaa, puut ja nurmet suitsuttavat pihkaista lemuaan ilmaan, tuuli nukkuu, ihmiset nukkuvat, levossa on vainiokin, joka päivällä eli ja askaroi. Suorat, sysimustat ojat kulkevat suon reunaan, laidat kohollaan väkevää, lihavaa mutaa. Tätä näkemään ei Otto herran silmä milloinkaan väsy. Eikä hänen sieraimilleen ole sen suloisempaa lemua kuin tuoreen maan haju ojien reunoilla. Kaarina seisoo hänen rinnallaan ja hengittää, huulet avoimina, silmissä sanaton onni.

Pieni Karin on isänsä silmäterä, äitivainajansa elävä kuva, suloinen olento, jonka halu palaa lieventää jokaista hätää. Hän on kuin valkoinen kukka, jonka terää ei yksikään myrkyllinen hyönteinen ole lähestynyt, hän on iloinen kuin linnut oksillaan. Eikä kuitenkaan kukaan niin osaa itkeä itkeväisten kanssa eikä lohduttaa surullisia. Eikä kenenkään kädenkosketus niin saata rauhoittaa ja lieventää. Pienet vieraat lapset, jotka eivät vielä osaa puhuakaan, ojentavat kätensä Kaarinaa vastaan, ikäänkuin näkisivät äitinsä. Kun isä kiihtyneenä tulee sisään, ei Kaarinan tarvitse muuta kuin astua vastaan ja katsella silmillään, joihin kyyneleet yrittävät nousta — isä on voitettu ja heltyy. Kaarinan käsissä on ihmeellinen siunaus: kun kylän tytöt tahtovat istuttaa oksan, valitsevat he kevätajan ja yläkuun, mutta Kaarinan käsissä juurtuu oksa, kun hän vain pistää multaan. Kaarinaa siunaavat köyhät ja sairaat, hänen edessään vaikenevat rajuimmat riitapukarit, hänestä haaveilevat nuoret miehet, veljien toverit, kuten haaveillaan pyhästä ensi lemmitystä.

Kaikki rakastavat Kaarinaa, mutta ei kuitenkaan kukaan niinkuin hänen isänsä. Kerran oli Kaarina sairaana ja tuo väkevä mies vapisi yökaudet hänen ovensa ulkopuolella ja kun vihdoin vaara oli ohi, sairastui hän itse pelkästä jännityksestä. Hän oli mies raudasta, mutta Kaarina oli hänelle enemmän kuin koko muu maailma yhteensä. Pojat — rakastihan hän heitäkin. Oikeutta tahtoi hän heille tehdä. Mutta pieni Kaarina oli sittenkin se voima, joka pani kaikki Louhilinnassa liikkeelle. Häntä varten isä syntymäkotia vaali, hänelle, hänen miehellensä ja lapsillensa. Hänen piti tulla suuren suvun kantaäidiksi, hänen vanhimman poikansa piti ottaa isoisän nimi ja viedä se tulevaisuuteen. Hänen hymynsä hohteessa piti vanhuksen elämänillan kulua.

Näitä unelmoi isä. Mutta ei tytär saanut mitään niistä tietää. Hänen sydämensä ei ollut vielä puhunut.

Kaarinassa nukkuu vielä kaikki. Hän ei ole joutunut tekemisiin tyttötoverien kanssa, jotka olisivat uskoneet hänelle sydämensä salaisuuksia. Hän on kasvatettu kotona, hän oli lapsena heikko eikä häntä siitä syystä lähetetty kouluun. Onhan pitäjässä samanikäisiä ja näkeehän Kaarina heidät silloin tällöin, mutta likeiseksi ei tuttavuus koskaan tule. Kaarina on heille kaikille liian viileä ja liian kirkas. Hänen kanssaan ei koskaan voi heittäytyä tutunomaiseksi. Sitäpaitsi hän on Louhilinnan ainoa tytär, rikas ja ylhäinen ja — hänessä on kuin onkin jotakin luoksepääsemätöntä. Vanhoille tädeille ojentaa hän otsansa ja poskensa, kun he avaavat sylinsä ja tahtovat häntä suudella, mutta hänen huuliaan ei kukaan löydä, hänen veripunaisia huuliaan.

Kumma kyllä on Kaarina itse asiassa likempänä talonpoikaistyttöjä kuin herrasnaisia. Heikkilän tyttöjen kanssahan he pitävät oikein hauskaa, herrastyttöjen kanssa ei hänellä ole mitään puhumista.

Isä iloitsee siitä, että tyttö on niin hänen omansa. Ehtiihän hän vielä herätäkin. Mutta kun hän kerran herää, mimmoinen on oleva hänen heräämisensä?

Tyttö ei ole samaa maata kuin veljet, hänessä on enemmän isää. Isähän on nähnyt hänen syvästi itkevän toisten hätää. Ja sillä joka kärsii toisen tuskat omassa lihassaan, on myöskin rinnassaan punainen riemu, sillä on intohimon harhat, sillä on kaikki mikä tekee ihmiselämän moninaiseksi.

Kaarina ei aavista kuinka hänen isänsä häntä rakastaa. Hänen tähtensä tehdään Louhilinnassa taukoamatonta työtä, hänen tähtensä vakoaa aura, hänen tähtensä heiluu kirves. Taitavat nurmetkin vihannoida ja laululinnut kesäisin palata syntymäseudun sydänmaille hänen tähtensä. Hänen tähtensä avautuivat soihin suorat mustat ojat. Häntä isä ajattelee, kun hän käskee kaataa metsän uljaimmat hongat ja alkaa rakentaa. Vanha rakennus on aikansa palvellut, matalat ovat huoneet ja hiiret elämöivät ullakolla. Muhkeana pitää uuden rakennuksen kohota, kahdessa kerroksessa, tilavana ja valoisana. Suurselän kukkeinten nienten ja saarien pitää näkyä ikkunoihin. Rakennuksessa pitää riittää suojia emännälle, hänen perheelleen ja vierailleen. Lastenlasten ajat, kolmanteen ja neljänteen polveen pitää vanhojen honkien kestää.

Louhilinnan herra nuortuu tässä suunnittelutyössä. Hän on pelkkänä päivänpaisteena. Kaarinan tulee ikävä vanhaa rakennusta, siinä on niin paljon muistoja! Ja kyynelsilmin seisahtuu hän punertavaan huoneeseensa ja silmäilee jättiläiskoivun alitse puutarhaan ja järvelle. Tämä on kerran ollut isoäidin huone ja äidin huone — pitääkö hänen se jättää…?

Ja hongat kaadetaan ja kalliolle ruvetaan nostamaan uutta rakennusta.
Ennen ensi talven tuloa pitää sen olla asuttavassa kunnossa.

Rakennus oli saatu katon alle, permannot olivat paikoillaan ja yläkertaan asetettiin jo ovia ja ikkunoita. Yläkertaan mentiin vielä telineitä myöten ulkoapäin tai kaitaisia tikapuita pitkin sisäpuolelta.

Silloin tuli taloon vierasten vieras, se jolle ovet ovat auki sekä yöllä että päivällä, Kuolema. Ei se mennyt pirttirakennukseen missä Jere sitä odotti kuin syksyinen tähkä sirppiään, eikä se mennyt alarakennukseen missä Miina mamsseli jo niin kauan oli sitä ikävöinyt. Vanhaan päärakennukseen se meni ja kaasi Otto herran itsensä. Hän kaatui täysissä voimissaan, harmaantumattomin hiuksin. Ei hän enää ollut nuori, mutta hän oli terve kuin valiohongat, jotka hänen käskystään olivat kuljetetut taloon. Hän kaatui äkisti niinkuin nekin.

Keskellä yötä oli lähetetty noutamaan lääkäriä ja nuorille herroille oli sähkötetty, mutta kun lääkäri aamulla, hevonen vaahdossa, tuli Ronkaan kankaalle, kumisivat kuolinkellot jo häntä vastaan. Silloin hän ymmärsi millä kannalla asiat olivat ja käski ajaa tyynemmin.

Louhilinnassa istui Kaarina neiti kuin ukkosen lyömänä, eikä osannut käsittää mitä oli tapahtunut. Ja vaikka lääkäri oli käynyt ja selittänyt hänelle totuuden, ei hän uskonut sitä. Hän näki isänsä rinnan yhä nousevan ja laskevan ja hänen mielikuvituksensa loi tykintää vahanvalkoiseen käteen, joka lepäsi peitteen päällä. Bergstedt, pehtori, vanha Anna ja pikku Maiju kävivät vuoronperään pyytämässä, että hän lähtisi pois kuolinhuoneesta, että hän tulisi järkiinsä. Pitäisi välttämättä jo ruveta siirtämään ruumista peräkamariin missä rouvavainajakin oli ja kenraalivainaja ja… Kaarina sävähtää ikäänkuin häntä olisi sivallettu tulisella raudalla ja on pakahtua tuskaansa. Eikä häntä saada syömään eikä juomaan eikä hän hetkiseksikään poistu viereisestä huoneesta, jossa hän vaistomaisesti vartioi. Hän kävelee edestakaisin, hän koettaa puhua Jumalan kanssa. Hän on hänet joskus omistanut, on rippikouluajoiltaan asti monesti ollut häntä likellä, on voinut kantaa tuskansa ja onnensakin hänen jalkainsa juureen. Nyt… nyt on Jumala peittänyt kasvonsa ja kaikki on mustaa. Tai entä jos isä elääkin! Silloin tulee maailma yhdellä iskulla valoisaksi, ah niin valoisaksi ja onnelliseksi! Ja salaman väläyksen ajaksi valtaa hänet niin ääretön ilo, että rinta on ratkeamaisillaan ja hän hiipii taasen ovelle, raoittaa sitä ja kuuntelee ja tähystelee henkeä pidätellen. Oi isä, isä… hänen rintansahan huokuu, hänen kätensähän liikahtaa! Ja tässä toivon tuikahtavassa hetkessä on hän karkaamaisillaan ympäri taloa ja huutamaisillaan: eläähän hän, hän elää, elää. Mutta kuinka onkaan käsi niin läpikuultava…? Oi, ei se ole liikahtanut. Se lepää juuri samassa kuviossa peitteellä, jossa se aamun hämärryksestä asti on levännyt. Ja nyt hämärtää jo ilta. Hämärtää koko elämä. Hämärtyivät yksin Jumalan kasvotkin…

Kun voisikin kuolla… Kun veljet jo tulisivat, kun saisi jotakin varmuutta…! Kaarina nojaa kuin paikkaan naulattuna koko pituuttaan oven pieleen ja hänen silmänsä vain elävät ja harhaavat. Hämärtää. Siniset varjot liikkuvat, liukuvat ja syventyvät: kasvot pysyvät liikkumattomina, ne ammottavat ja kammottavat. Ne kytkevät paikoilleen elävän ihmisen joka niihin katsoo, ne pakottavat jäämään siihen paikkaan. Kun pääsisikin pakoon! Jonnekin jossa puhutaan, liikutaan! Ei, hän ei pääse, tuntuu siltä kuin jotkut kynnet pitäisivät kiinni, painuisivat lihaan, uppoaisivat silmäkuoppiin… Apua! Mutta ääni sihisee rinnassa eikä tule ilmoille. Hän tukehtuu. Hämärä, raskas kuin meri, tulee hänen päälleen. Hän ei tiedä kuinka kauan tätä on kestänyt.

Ah, äiti hymyilee hänelle, niin surullisesti ja hellästi. Äidin hiukset ovat laheat, äidin käsi on pehmyt, kunhan se aina olisi siinä päälaella! Äiti suutelee uudelleen ja uudelleen ja kyyneleet valuvat ohimoille. Kaarina on pieni lapsi, hän on jouluksi saanut nuken jonka nimi on Anna Cecilia niinkuin äidinkin. Äiti istuu kaiken päivää suuressa tuolissa päivänpaisteessa. Hänen ympärillään on peitteitä, jalkojenkin ympärillä. Hartioilla on kaunis sininen liina. Äidillä oli niin paljon hiuksia, että painavat, hänen täytyy päästää ne valumaan. Ne ovat hyvin kauniit. Äiti suutelee vieläkin. Kaarina rakastaa äitiä! Äiti suutelee myöskin Anna Ceciliaa! Hän on prinsessa… Äiti, miksi äiti itkee, Kaarinan poski on ihan märkä. Ja Anna Cecilian kaunis puku. Suutele vielä kerran, älä itke… Miksi ne vievät pois Kaarinan? Kaarina tahtoo olla äidin luona…

Suuria, kuumia kyyneliä putoilee Kaarinan käsille. Hän on lyyhistynyt kynnykselle, vanha pehtori seisoo hänen vieressään ja koettaa nostaa häntä pystyyn. Hän on monta kertaa käynyt täällä pyytämässä, nyt hänen väkivallalla täytyy viedä neiti pois. Hellästi hän rakastaa Kaarina neitiä, hänkin. Hän on aina ollut hänelle niin hyvä ja hänen vaimovainajalleen hän teki enemmän hyvää kuin kaikki lääkärit, hän kun niin kauan sairasti ja neiti kävi joka päivä sairaan luona eikä ollut sitä herkkua herrasväen pöydällä, josta ei olisi tuotu kipinää pehtorin kipeälle vaimolle.

— Neiti, rakas neiti, puhuu vanha palvelija, — ei saa sillä tavalla tuskitella. Herra on mennyt rouvan luo, pitäähän heidän saada olla yhdessä. Rouvalla on nyt niin hyvä. Olivathan he jo niin kauan erossa. Ja niin rakkaat kuin he olivat!

Kaarina herää kuuntelemaan. Tuolla lepää isä, kasvoilla kuoleman kivettymys, tuossa hymyilee kuvastaan äiti, vaaleat kutrit paljaalla kaulalla, rinnassa punainen ruusu. Ovatko he varmasti nyt yhdessä?

Kaarina ei tiedä ääneen kysyneensäkään, mutta pehtori vastaa, äänessä varmuus, jonka usko ihmiselle antaa:

— Ovat, ovat toki… Kun rouvavainaja haudattiin — minä sen muistan kuin eilisen päivän, se oli toukokuun alkua, mutta kevät oli jo niin kaunis ja leivoset lauloivat ja kun hautaa luotiin umpeen, kukkui käki. Meidän piti, omien miesten, se tehdä ja me seisottiin lapiot käsissä ja kaikki oli jo heittäneet kukkansa ja itkivät siinä. Niin herra ottaa käteensä multaa ja katsoo hautaan sillä lailla kuin ei hän mitään näkisi ympärillä, ja sanoo jotakin. Muut näkivät vain että huulet liikkuivat, mutta minä kuulin selvästi sanat. "Me tapaamme toisemme", hän sanoi. Ja kun minä sitten haudalta tullessa kerroin sen muille, niin kaikki itkemään sitä, että kuinka hän häntä rakasti. Kyllä se oli sellainen kevätpäivä, ettei kauniimpaa voi olla…

Vanhan palvelijan puhuessa ovat Kaarinan piirteet sulamistaan sulaneet ja vihdoin puhkeaa hän puhumaan:

Senjälkeen ei hän enää kutsu isää elämään, hän ymmärtää Jumalan tarkoituksen ja vanha palvelija nostaa hänet permannolta, auttaa hänen ympärilleen suuren huivin ja johdattaa hänet alarakennukseen, Miina mamsselin luo. Mamsseli raukka onkin niin kauan häntä kaivannut. Ihan koko päivän. Niin tottakin, kuinka hän onkin hänet niin voinut unohtaa!

Pihamaalla on lumi lapioitu korkeisiin kinoksiin molemmin puolin teitä. Päätie tulee isojen rappujen eteen, toisia vie alarakennuksille, aittoihin ja ulkohuoneisiin. Ne ovat kiiltäviksi tallatut. Kiviaita ylenee lumisena vallina ja sireenipensaat sen vierellä ovat kuin nakatut täyteen lumipesiä. Hämärä hyväilee pehmeästi maita. Jyväaitan ja riihirakennuksen väliltä näkyy sileitä, siintäviä peltoja ja surullinen, paljas metsänlaita. Pihakoivujen varpujen välitse häämöttää raskas taivas, puunrungot ylenevät mustina, liikkumattomina lunta vastaan kuin vartiosotamiehet. Puiston päällä käy tuttu tuuleton jylhä ja salaperäinen kohina. Muualta ei kuulu ääntä eikä liikahdusta.

Kaarina juo ilmaa, katselee hankia, lepuuttaa silmiään sinisen metsänlaidan tyynissä piirteissä.

Äkkiä sattuu hänen korvaansa koiran ulahdus. Hektor — missä on Hektor? Hän ei ole sitä nähnyt moneen päivään. Taas joku romahdus ikäänkuin halkopino kaatuisi tai lautaröykkiö menisi nurin. Kun hän on päässyt alarakennuksen portaille, tulee navetalta päin vouti, syli täynnä uusia, valkoisia lautoja, toisessa kädessä saha ja kirves. Hänen kulkiessaan helähtelevät laudat vastatusten. Hän menee suoraan pääportaita kohti. Silloin karkaa Kaarinan päähän aavistus kuin vihlovan veitsen terä. Hänelle tulee hätä. Hän ei käsitä mihin kääntyä, mitä tehdä. Hän hapuilee jotakin sijaa kädelleen, nyyhkii, voihkii, nielee kyyneliään, putoaa polvilleen hankeen, pusertaa lunta nyrkkiinsä… Joku huutaa hänen nimeään käheällä kipeällä äänellä. Hän ei jaksa käsittää että ääni häntä kutsuu, seuraa vain lautojen kalinaa. Ääni pusertuu esiin kipeistä keuhkoista. Kaarina tarttuu ääneen, seuraa sitä kuin unessa nuoraa myöten käyden ja tulee vihdoin Miina mamsselin kamariin, missä tärpätin, kamfertin ja linjamenttien haju sekaantuu elävän geraniumin ja kuivattujen minttujen hajuun. Kuuma siellä on, laiha vaimo ojentaa patjojen varasta häntä vastaan tutisevia käsivarsiaan.

Kauan he itkevät yhdessä. Sitten rupeaa Miina mamsseli puhumaan iankaikkisesta elämästä ja Jumalan tutkimattomista teistä. Miten mielellään hän olisi tahtonut astua Kristuksen kasvojen eteen, mutta ei ollut hänen vaelluksensa vielä päättynyt — herran piti mennä, jota ihmissilmillä katsoen niin olisi tarvittu.

Kaarina vain kuulee kuinka lautoja sahataan ja sovitellaan suureen keltaiseen sänkyyn peräkamarissa. Hän ei tahdo huutaa ääneen, hän puree kokoon hampaat ja nielee alas kyyneleet, jotka nousevat kurkkuun. Kunhan ne vain liikuttelisivat häntä hellästi ja hiljaa. Hänen pitäisi olla siellä vartioimassa. Kuinka veljet näin kauheasti viipyvät, tästä päivästä ei koskaan tule loppua! Joka kestikievarissa on hevosia odottamassa. Puoliyön aikana he voivat olla täällä, ainakin helsinkiläiset… Hänen käsiinsä on sattunut kirja, sama suuri postilla jota hän ennen mamsselille luki. Hän äänteli sanoja nyt niinkuin silloinkin, kuten puuta purren, ymmärtämättä mitään. Mutta mikä Hektorin on? Se karkaa pitkin pihaa ja ulvoo, ulvoo… Asettuu keskelle lapioitua pääkäytävää, painaa kuononsa hankeen ja valittaa siinä kuin ihminen… Kaarina karkaa suinpäin sen luo, se hyppii häntä vastaan, ulisee, nuolee ja itkee. He itkevät yhdessä. Hän saa sen houkutelluksi vanhan mamsselin kamariin, mutta se ulisee ja vikisee sielläkin ja on päästettävä pihalle. Pimeässä kiitää se sitten kuin mikäkin kummitus, jota tuuli ajaa. Ja kun se, kuono pystyssä, ulvoo keskellä pääkäytävää, on se kuin mikäkin hirviö jonka paholainen on lähettänyt rämistelemään kuollutta valveille.

— Herra, älä pane lapsesi päälle raskaampaa ristiä kuin hän voi kantaa, rukoilee Miina ja katselee Kristuksen kuvaa, johon lamppu punertavan varjostimen läpi loistaa.

Kaarina kiertelee kuin häkissä. Mamsselin kamari on täynnä romua, kaikenkaltaista pientä, jota hänelle uskollisen palvelusajan kuluessa on muistoina kerääntynyt. Koiran ulina viiltää hammasjuuria myöten, se raataa luissa ja ytimissä, se saattaa ihmisen epätoivoon!

— Herra, sinun äärettömän rakkautesi takia, anna luontokappaleellekin rauha…!

Pikku Maiju ja joku toinen tyttö tulevat pihamaalle houkuttelemaan pois koiraa. He pysyttelevät visusti yhdessä, tuskin toistensa käsiä päästäen. He pelkäävät.

Ihmistä pelätään, kun hän on kuollut! Kaarinan ajatus viipyy siinä ja hänen sydäntään kirvelee ikäänkuin sinne valettaisiin tulista suolavettä… Mutta mitä mamsseli kertookaan? Hän puhuu vanhoista ajoista, Kaarinan isoäidistä, joka ei koskaan ajanut muuta kuin vaunuissa. Lasten täytyi aina illalla käydä suutelemassa hänen kättänsä, hän ei mennyt ulos kuin kuumimpina kesäpäivinä, hänellä oli alusvaatteetkin silkkiä. Nuoren armon kuoleman jälkeen ei hän enää koskaan tullut Louhilinnaan. Mutta kerran kun hänen sisarensa täällä kävi — hän oli Ruotsissa naimisissa, kreivin kanssa —, niin pidettiin suuret pidot ja kokit tuotiin kaupungista.

Kreivinna oli niin nuoren näköinen. Illalla kun oli tanssit, pudotti kreivinna nenäliinansa, se oli hyvin hieno ja köykäinen ja lemusi kuin kukkakimppu, ja nuoret herrat karkasivat kaikki sitä ottamaan, he luistelivat lattian poikki ja joka tuon köykäisen pitsitukon sai, nosti sen suutansa vastaan… Ja nyt ovat kaikki iloiset herrasväet poissa. Niin… Niin…

— Lapsi kulta, ei saa antautua surun valtaan. Pitää kuunnella, kun vanha mamsseli kertoo. Ei saa istua siellä vetoisessa ikkunassa…

Ennen kesäisin oli täällä aina paljon vieraita. Puutarhaankin kun katsoi, niin joka lehdossa vilisi vaaleita hameita ja kiikkulaudoilta ja keinuista raikui laulu. Ja nurmet ja hiekkakäytävät olivat täynnä lapsia, jotka leikkivät ja hautasivat perhosia ja kukkia ja ruskettuivat päiväpaisteessa. Ei ollut sitä iltaa ettei tanssittu tai soudeltu vesillä.

— No, ei sinne ikkunaan nyt pidä mennä. Ei tämä vanha mamsselikaan enää niin kauan ole täällä kertomassa vanhoja asioitaan… Rouvan syntymäpäivänä, heinäkuun kuudentena päivänä oli aina paljon vieraita. Ruusut kukkivat silloin. Rouvalla oli valkoinen vene, jonka herra oli antanut ja rouvan syntymäpäiväksi se koristettiin punaisilla ruusuköynnöksillä. Herra naulasi ne itse kiinni laitoihin ja aamulla hän vei rouvan soutelemaan…

Kaarina voihkaisee keskellä kertomusta: peräkamarin ikkuna kiskaistaan auki, selälleen molemmat puoliskot ja muihin ikkunoihin syttyy tulta. Sahataan ja hakataan.

— No, no, no… Kerran oli niin kylmä ja myöhäinen kesä, etteivät ruusut kukkineet. Silloin herra tilasi ruusuja, mistä asti lienee tilannut. Rouva tuli niin iloiseksi, että itki…

Nyyhkytys tyrskii hänen rinnassaan. Hänen pitäisi tehdä jotakin, olla siellä mukana! Hän ei pääse lähtemään… eikä hän voi olla täälläkään. Hän tukehtuu…

Hetket kulkevat eteenpäin raskaina, yksitellen, kidutellen. Mamsseli rukoilee itsekseen. Kaarina kävelee toisesta päästä huonetta toiseen. Huone on kuin häkki. Hän kiertelee pöytiä ja tuoleja, pysähtyy ikkunaan, litistää kasvot ruutuun ja lähtee taas liikkeelle, mitatakseen huonetta kymmenennen kerran, sadannen kerran.

— Kuule, elostuu hän äkkiä, — onko se totta, että minun päässäni syntyessäni oli ristin merkki?

— En muista. Vanha Jere tai Leena tai joku muu. Oli sanottu, että se tietää suurta onnea tai suurta onnettomuutta…

Kaarina lyyhistyy tuolille, kasvot kiinni ruudussa. Tähän asti on ollut onnea, ajattelee hän. Tästä puoleen ei tiedä. Tulevaisuus on kuin suora tie äärettömällä jäällä: ei näy päätä, ei ole viittaa, kaikki on yhtä sileää, koleaa, harmaata. Tie on tukossa, nietos vajottaa, tuuli tunkee luihin asti. Palelee.

Vihdoin tulee pehtori hakemaan neitiä illalliselle. Kaarina ymmärtää, että kaikki nyt on kunnossa. Kuolinhuoneen ikkunat ovat auki ja peräkamarin ikkunan edessä on valkoinen lakana.

Ja taasen laahautuvat hetket eteenpäin, yksitellen ja kiduttaen, kunnes vähää ennen puoliyötä alkaa kuulua kulkusia. He ovat kaikki tulleet, Gustaf, Erik ja Olof. Nadja on mukana, Anna ei ole päässyt pieniltä lapsiltaan. Heidän ei tarvitse kysyä mitä on tapahtunut ja missä kuollut lepää. He menevät suinpäin peräkamariin. Ja siellä he suullaan nyyhkivät vuoteen ääressä, jossa valkoisen lakanan alta häämöttävät ihmisruumiin muodot.

Gustafin suru on lohduton. Itku kuolee häneltä rintaan, mutta pää putoilee vuoteen laitaa vastaan ja hän vääntelee käsiään. Veljet eivät saa häntä lähtemään, hän tahtoo olla täällä, tahtoo olla yksin.

Olof tulee ruokasaliin missä Nadja ja Kaarina itkevät ruokapöydän ääressä. Hänen kasvonsa ovat itkettyneet, hiukset epäjärjestyksessä.

— Nadja, saa hän katkonaisesti sanotuksi, me emme saa Gustafia pois.
Etkö sinä tulisi…

Väkipakolla tuovat veljet Gustafin peräkamarista. Hänen kasvoillaan kuvastuu ikäänkuin hävitys.

— Älä jätä minua. Sinä olet niin tyyni ja viileä. Kuinka sinä voitkin olla! Älä vain pane minua nukkumaan tuohon päähän rakennusta. Minä en tahdo nukkua Gustafin kanssa, hän on niin hermostunut. Enkö minä saa nukkua sinun kanssasi, Karin — sinä olet niin tyyni ja viileä.

Mutta sitten muistaa hän, että Kaarinan huone on likellä kuolinhuonetta ja senjälkeen ei hän mistään hinnasta tahdo nukkua Kaarinan kanssa… Eikö hän voi saada nukkua jossakin likellä kyökkiä — vaikkapa täällä ruokasalissa!

Päivällä on parempi, ei tunnu niin kolkolta ja tulee kaikkinaista työtä. Hautajaiset täytyy valmistaa tuota pikaa, sillä veljillä ei ole aikaa viipyä. Tulee kiire, täytyy ajatella ruokaa ja juomaa, vieraita ja kutsuja. Nadja on tilannut kokonaiset varastot suruharsoa ja seuraavina päivinä valmistaa hän siitä taitavasti mitä uusimuotisimpia vaatekappaleita. Päivät menevät työssä ja menisiväthän yötkin väsyneen unessa, jollei everstin nuori rouva niin kovin pelkäisi. Mutta keskellä yötä voi hän kuolonhiljaisessa talossa kirkaista kuin surmanaseen alla: hän on nähnyt sellaista unta, että kuollut seisoi hänen vuoteensa ääressä ja tuijotti häneen lasittunein silmin…

Mutta mikä Gustafin on? Hän on laihtunut, hiukset harventuneet. Hänen katseensa harhailee eikä pysähdy siihen, jonka kanssa hän puhuu. Mikä Gustafin on?

Hautajaisten jälkeen laukeaa jännitys ja suuri, tasainen, keskeytymätön autius alkaa.

Vieraat ovat lähteneet, sisaret ovat viimeistä iltaa koolla Louhilinnan salissa. Hämärä on heidät tavannut, he puhelevat hiljaa ja heidän kyyneleensä valuvat huojentavina. Hänestä he puhuvat, joka vasta on kannettu talosta. Hänen muistonsa on vielä niin likellä. Jos kaapin avaa, on siellä vielä hänen takkinsa sellaisena jommoisena hän sen riisui lämpöiseltä ruumiiltaan. Kun hänen pöytänsä ääreen menee, niin on siellä vielä hänen kynänsä sellaisena jommoisena hän sen kädestään laski. Siellä ovat vielä hänen muistiinpanonsa päivän tehtävistä… Hänen kätensä kosketus tuntuu vielä kaikkialla ja hänen henkensä ikäänkuin viipyy tuossa kosketuksessa.

Tuntuu hyvältä levätä, kun vieraat katseet ovat poissa. Lempeä on myöskin yhteinen suru vanhassa kodissa. Se hivelee polttavia ohimoja ja valelee kuin öljyllä kirvelevää sydäntä. Hämärä käärii ääriviivat näkymättömiin. Kaikki on pehmoista ja tuttua.

Sali on suuri huone, kruunu kuin kirkossa, huonekalut valkoista ja kultaa, ikkunoiden välissä korkeita peilejä, seinillä perhekuvia kultakehyksissä, vanha soittokone, suuria, hyvin hoidettuja kasveja.

— Minä muistan, puhelee Erik hiljaa, — yhden iltapäivän. Mamma oli silloin vielä terve. Oli pilvessä, mutta ei satanut. Ei tapahtunut mitään erityistä, mutta minä muistan kuinka mamma neuvoi miehiä. Laitettiin kuntoon kukkalavoja. Mamman kädet olivat multaiset. Hän poimi narsisseja. Minä olin ottanut onkimadon ja vedin sitä suoraksi. Mamma sanoi, ettei saa tehdä niin ja kun minä kysyin miksi, sanoi hän, että miltä sinusta tuntuisi, jos sinua noin venytettäisiin.

— Ja minä muistan, jatkaa Olof, — kuinka mamma soitti Hampurin polskaa ja me kaikki tanssimme.

— Ethän! Kuinka sinä voisit sitä muistaa, kiihtyy Kaarina ja hänen poskensa kuumenevat. — Ethän sinä ole kuin kolme vuotta vanhempi minua.

— Mutta minä muistan. Olin ruokasalissa. Miina hakkasi sokeria. Oli hämärä, puutarhassa lunta. Miina sanoi: "Tietääkös Oli, että on saanut pienen sisaren?" "Mistä Oli sen on saanut?" "Vieras täti toi sen. Eikö, Oli ole nähnyt hänen suurta laukkuaan." Ja minut vietiin sänkykamariin. Siellä oli pimeä, vain jossakin nurkassa tuikki lamppu. Mamma oli sängyssä, valkoisissa lakanoissa. Hän silitti minun päätäni ja hymyili ja käski minun suudella pientä sisartani. Silloin minä vasta huomasin jotakin mamman vieressä ja painoin sinne pääni ja suutelin umpimähkään ja sitten minut heti vietiin pois.

— Minulla oli ollut tummat hiukset ja päälaella ristinmuotoinen paljas kohta. Et sinä mitään sellaista nähnyt…?

Gustaf nousee äkkiä tuolistaan, astuu eteisen ovea kohti, vie käden päälaelleen ja häneltä pääsee huokaus, joka tuntuu nostavan koko salia.

Kaarina houkuttelee hänet sohvaan viereensä ja siinä Gustaf painelee päätään ja tuijottaa eteensä tyhjyyteen.

Äkkiä avautuu vierashuoneen ovi, taulunkehykset seinillä ja kynttiläkruunun kristallit välähtävät ja sisään astuu Nadja rouva, vaaleat hiukset kiiltävänä kehänä ympäri pään, pitkä, kahiseva surupuku lakaisten permantoa.

Hän on nukkunut ja virkistynyt, tuntuu taas keveältä ja hyvältä.
Kuolema on niin kammottava.

— Vai pimeässä te täällä istutte! huudahtaa hän ranskankielellä. — Pikku Karin, eikö sinua väsytä. Kuinka minä olen ihaillut sinun tyyneyttäsi! Se on aivan suurenmoinen. Kuinka sinä keskustelit vieraitten kanssa… ja haudalla — en tiedä, mutta minä olin katketa itkuun kun arkku laskettiin alas ja minä näin sen toisen arkunnurkan, teidän äitinne arkun — oi, se oli… se oli niin kummallista. Sinä seisoit vain ja katselit ja pudotit alas kukkasi ilman kyyneltä — tai itkithän sinä, mutta sinun surusi ei ollut musta, se oli miltei valoisa… Mutta kuulkaa, miten nyt käy talon? Kuka hoitaa taloa, Louhilinnaa?

Ei vastausta, ei hiiskahdusta. Jos hän olisi laskenut parketille jotakin vaarallista räjähdysainetta ja kehoittanut sisaruksia antamaan sille tarvittavaa tärähdystä, ei se olisi voinut herättää syvempää äänettömyyttä kuin hänen heläjävät sanansa.

— Kuka teistä jää tänne tätä hoitamaan? jatkaa hän. Ja kuka teistä tätä osaa hoitaa? Karin, nuori tyttö, ei voi tänne jäädä yksin ja mikä apu hänestä täällä olisi? Kyllä kai vain pitäisi ruveta ajattelemaan talon myymistä.

Ei ääntä vastaukseksi. Veljet ovat kai jonkin verran ajatelleet asiaa. Kaarinalle se tulee uutena. Hetken perästä päästään jonkinlaisen keskustelun päähän, mutta Olof katkaisee sen äkkiä:

— Myydä talo — mitä te ajattelette… Tuossa on äitimme hämärässä soitellut, tuossa…

— Nadja!… Entä pellot ja vainiot… niillä on isämme kävellyt ja ne olivat hänen elämänsä — voiko niitäkin siirtää?

Nadja rouvan suusta puhkeaa esiin kokonainen pärske. Alussa hän puhuu ranskaa, mutta sitten muuttuu puhe venäjäksi. Hänen äänensä taipuu kuin ilman alla aalto, se ivaa, uhkaa, pilkkaa ja se pyytää.

— No mutta keskustellaan tyynesti, voimmehan me nyt toki tyynesti puhua, rientää Olof väliin.

Ja he tulevat siihen johtopäätökseen, että pehtori on vanha, talon täytyy mennä alaspäin. Mutta pehtori on uskollinen ja entä jollei talo tuotakaan, kunhan se vain pysyy pystyssä… Niinkuin joku museoesine, sanoo Nadja rouva ja naurahtaa. Onko varaa sellaiseen ylellisyyteen?

Karin tietysti ei voi jäädä tänne. Hän tulee Pietariin… Oo, hän tulee viihtymään erinomaisesti. Ja hän menee hyvin pian naimisiin.

Kaarinaa pyörryttää. Hän kiertää nenäliinaa käsissään, onko hän todella näin heikko? Ja hän kuitenkin oli jo ihan tyyni. Kuinka hänen tuli näin vaikea olla? Eivät he toki tarkoita mitä sanovat… Mutta he puhuvat aivan vakavasti. Sulku särkyy pian, hän huutaa ääneen, jollei nyt lähde.

Syntymäseudun puut, maat, hanget ja tuulet ovat likeisiä ja omaisia, ne ymmärtävät! Ihmiselle täytyy sanoin selitellä — ne ymmärtävät sanoitta, ne laulavat ja lohduttavat. Ikäänkuin ihmeelliset urut hymisevät taivaan ja maan välillä, laulaen sydämeen juuri sitä raita se sillä hetkellä tarvitsee. Tuuli tulee syvistä, yksinäisistä metsistä, puhaltaa aukeilla pelloilla ja aavoilla järven selillä. Hanki leviää pehmoisena ja valkoisena, ei mikään hanki ole niin pehmoinen ja valkoinen kuin kotitalon hanki. Se on uskollinen syli, siihen on hyvä laskeutua lepäämään.

Kaarina tuntee tämän kaiken kun hän omaistensa joukosta astuu pimeälle pihamaalle. Joka puu ojentaa hänelle kättä, koko metsä riemuitsee häntä vastaan, tuuli kiertää väkevät käsivarret hänen ympärilleen ja vie häntä.

Tänne, tänne, tänne minä kuulun! Ne ovat hulluja siellä sisällä, eivät ne minun elämästäni mitään ymmärrä. Jos minä teidät kadotan, puuni, maani, hankeni, niin kadotan oman itseni eikä minusta ole jäljellä mitään. Te tiedätte kaikki, teille minun sieluni on avoinna, teille minä kuulun!

Ja hän kiertää rakennuksen nurkan ja tulee koivun juurelle ja kietoo käsivartensa sen ympäri. Hän painaa poskensa tuoheen ja kuuntelee kuinka naavanhetaleet ynisevät hänen korvansa juuressa ja yllä pauhaa suuri kohina koko metsästä.

Koivun oksalle hänen päänsä päällä on ajautunut lunta. Hän nousee varpailleen ja suutelee pois lumen ja kun kostea lumi kylmää hänen huuliaan, käy väristys läpi hänen ruumiinsa ja hän on kauan kuin pyörryksissä.

Kun hän silmänsä avaa, on hänen allaan, päällään, ympärillään ja sisässään suuri, harmaa, viileä laheus, rauha niin syvä, äänettömyys niin pohjaton, että hän on kuin haudan povessa. Hänelle ei ole olemassa muuta kuin hahtuvanharmaa taivas, tasainen, harmaa lumilakeus, puut jotka ripsuvat tuota suurta harmautta ja humisevat, ja hän, kasvaneena tähän kaikkeen kiinni, kuuluvana tähän pehmoisen harmaaseen lumilakeuteen.

Hän muistaa jo: he tahtovat riistää hänet irti täältä! Se on samaa kuin vaatia, että hän ojentaisi oikean kätensä hakattavaksi poikki. Jos häntä täältä yritetään irroittaa, niin katkeaa jotakin jonka kautta elämä valuu pois.

Hänen täytyy taistella henkensä edestä! Ajatuksia syttyy kuin kipunoita mieleen, syttyy ja sammuu. Mutta se on selvää ja varmaa, että hän jää tänne, hän kuuluu tänne! Ja tarmokkaana ja päättäväisenä, ikäänkuin uutena ihmisenä astuu hän sisään veljiensä eteen.

He ovat sytyttäneet yhden ainoan yksinäisen kynttilän keskelle kruunua ja katossa sen yläpuolella värisee kruunun suuri varjo. Gustaf kävelee kiihtyneenä edestakaisin, Erik istuu huolestuneena nojatuolissa, Olof ja Nadja keskustelevat hermostuneina. Kaarina ei sitä huomaa, hän tulee kokonaan eläen omassa asiassaan.

Jos isä olisi hänet nähnyt niin hän olisi tuntenut hänet omakseen. Hän olisi ymmärtänyt, että nukkuvat voimat alkoivat valveutua. Tytön ääni kalskaa ja silmät säihkyvät, hän aikoo kuin aikookin ajaa tahtonsa läpi.

Käly, komea Nadja rouva, pysähtyy keskellä lausettaan, keikauttaa päätä, jää katselemaan ja mittaa Kaarinaa kantapäästä kiireeseen asti.

Hän on aina ollut niin kiltti ja taipuvainen, eihän hänellä mitään omaa tahtoa ole ollutkaan. Vasta eilen hän kiitollisena otti kälynsä kädestä joka vaatekappaleen. Sama käsivarrenpaksuinen palmikko valuu vielä alas selkää, sama lumivuokon nukka peittää hänen poskeaan — mutta kasvoissa on outo uppiniskaisuus!

— Kuule nyt, lapsukaiseni, yrittää Nadja leikkiä lyöden, — me olemme täällä päättäneet, että talo myydään…

— Oo… vai niin! Ei, sinä et hautaa nuoruuttasi tänne. Sinä maistat elämää. Meillä pidetään hauskaa meillä, ei meillä tule ikävä. Ja katso — talo ei ole sinun yksin, se on myöskin veljiesi. Ei kukaan ole niin hullu, että säilyttää pääomaa korkoa kasvamatta. Sinä et hoida Louhilinnaa niin, että se tuottaisi korkoa.

— Bergstedt auttaa minua. Ja Heikkilä… isä luotti Heikkilään. Me hoidamme Louhilinnaa niin hyvin…

Kaarinan piirteet pehmenevät ja hänen hätääntyneet silmänsä harhailevat veljestä toiseen. Hänen äänensä rukoilee.

— Meidän syntymäkotiimme… Tuossa äiti soitteli… muistatteko kuinka me tanssimme… Isä rupesi rakentamaan suurta rakennusta… hän ajatteli, että asutaan täällä kauan. Hän ei ikinä olisi antanut myydä… Minä jään tänne — saanhan!

Olof astuu hänen luokseen, kyyneleet silmissä, ja laskee lujat, suuret kätensä hänen olkapäilleen.

Gustafilta pääsee tukahdutettu parahdus. Hän käy molemmin käsin kiinni päälakeensa ja karkaa ulos huoneesta, horjuen kuin humalassa.

Nadja katsahtaa hänen jälkeensä, silmissä väkevämmän halveksintaa heikompaa kohtaan. Sitten alkaa hän taasen kahista edestakaisin. Hänen varjonsa liikkuu suurena möhkäleenä vaalealla seinällä. Kun hän tulee kruunun alle, hyppii huulilla iva ja pilkka ja silmät kipinöivät.

Olof ja Kaarina seisovat sylitysten ja tuijottavat oveen, jonka heidän vanhin veljensä vasta sulki.

— Jäätkö sinä minun kanssani? kuiskaa Kaarina veljelleen ja etsii hänen uskollisia silmiään.

— Niin, katso… minun lukuni ovat vielä kesken. Mutta minä käyn usein sinua tervehtimässä. Mikä kumma Gustafille tuli?

Hän ottaa kädet siskonsa olkapäiltä ja menee Gustafin perässä. Kaarina jää tuijottamaan eteensä kattokruunun alle.

Niin, niin, hänen täytyy jäädä tänne yksin. Hän jää mielellään. Puut, maat, hanget, tuulet — hän omistaa ne kaikki aivan yksin!

Nadja rouva on seisahtunut hänen eteensä. Kaunis hän on: vaaleat hiukset sädekehänä ympäri valkoisen otsan, kulmakarvat kuin mustalla liidulla vedetyt, sieraimet väräjävät ja läpikuultavat, huulet kuin punainen haava, hartiat pyöreät, kädet maidonkarvaiset, kynnet punertavat, tasaiset ja suippokärkiset — mutta kuinka hän onkin niin peloittavan vieras!

— Sinä et suostu myymään taloa, puhuu hän sihisten ja silmissä palaa tulikiven karva, — mutta mitä sanot, jos veljesi ampuu kuulan rintaansa — hahhahhah, pieni Karin!

— Mahdollista, mahdollista! Mitä sinä tiedät elämästä, sinä! Luuletko että isäsi nukkuu rauhassa, jos hänen vanhin poikansa surmaa itsensä?

Hänen sanansa ovat kuin jääpuikot, joita lyödään lämpöiseen, elävään lihaan.

— En enää käske sinua taipumaan, mutta… jos jotakin tapahtuu, niin — syy on sinun!

Viime sanat sihisevät kuin vesi kuumiin kiviin. Nadja menee ja ovi läiskähtää kiinni hänen perässään.

Kaarina ei saa ajatustaan kulkemaan. Tulee kuin seinä vastaan.
Kristallikruunun kuvio väräjää katossa. Hiljaisuus hymisee.

Kaarina painaa käsillään voimiensa takaa tuolin selustaa, jonka ääressä seisoo ja vaistomaisesti kyykistyy hän alaspäin ikäänkuin suuri musta pilvi olisi putoamaisillaan hänen päälleen.

III

Louhilinnan "lääniä" ulottuu kolmen peninkulman päähän. Torppia on toista sataa, toiset suorittavat veronsa rahassa, toiset päivätöissä. Useat torpat pitävät kautta vuoden miehen ja hevosen talossa.

Ihan toista on talon neitinä olla mukana joissakin torpparien pidoissa tai käydä heidän sairaitaan oppimassa — ihan toista ryhtyä pitämään taloa ja vaatimaan täyttä mittaa työssä.

Pehtori on Louhilinnassa entinen, työväki entinen — luulisi töiden luistavan entiseen tapaan. Mutta työntekoon on tullut jotakin uutta. Kellon soitua lähtevät miehet ruokasijoiltaan aivan toisella tavalla kuin ennen. He hyppäävät kuormansa päälle ja alas kuormaltaan aivan toisella tavalla, kirves liikkuu toisin, talikko heiluu toisin. Kuormat ovat kutistuneet puoleen entistä kokoaan. Kaikessa, niin hyvin suuressa kuin pienessä on tapahtunut muutos: jonkinlainen höltyminen.

Ja lisäksi on kaikki ikäänkuin suojaa vailla. Lehmien selät ovat käyneet takkuisemmiksi, hevoset kulkevat korvat lysyssä, rengit repivät suupielistä ja tempovat ohjaksista. Isännän silmä on poissa. Vanha pehtori ei jaksa komentaa joka rautaseivästä paikoilleen eikä joka silaa paikatuksi. Siat pääsevät joskus etupihaan ja kuluu hyvän aikaa ennenkuin tytöt tulevat ajamaan ne pois.

— Sanovat lehmien vähentäneen niin, ettei meijeriin enää mene kuin neljättä sataa litraa päivässä.

Miksi tästä pitäjällä puhutaan vahingoniloin? Louhilinnan herra ei koskaan ole tehnyt kenellekään vääryyttä — miksi hänen elämäntyönsä alenemisesta iloitaan? Häntä on elinaikana kunnioitettu ja kumarrettu, hänen suosiotaan on etsitty. Mutta hän on ollut monen pitäjän mahtavin mies, hän on Louhilinnassaan elänyt yksinään ja ylpeästi, ei ole ollut hyvä tulla häntä likelle… Sellaista miestä tekee mieli nujertaa, vaikkapa kuolemankin jälkeen.

Ja Karin eli Kaarina, tuo viileä kaunotar, joka aina on ollut niinkuin hänen isänsäkin — saapa nyt nähdä eikö hän mahda ruveta taipumaan muiden pitäjäläisten seuraan, eikö hänen mahda ruveta tulemaan ikävä. Hän on aina ollut kuin lasista: älä tule likelle, minä menen rikki! Mitä hän mahtaa luulla olevansa! Ei hän ole edes koulua käynyt, kotiopetusta hiukkasen saanut, ranskaa hiukkasen puhuu. Kaarina on ikävä ihminen, päättelevät tytöt keskenään, kylmä ja kankea. Kruununvoudin Astrid, joka on jonkin verran vanhempi Kaarinaa ja jonka kanssa sentään on ollut senverran suhdetta, että on vaihdettu jokin kirje, palaa Genevestä, pensionaatista ja lähtee tervehtimään Kaarinaa.

Astrid heltyy itkemään sedän kuolemaa, talo on nyt niin kolkko, niin yksinäinen. Setä, joka aina oli niin herttainen! Kaarinan silmään ei tule kyyneltä. Hän katselee jonnekin kauas pois ja hymyilee. Hymyilee! Hyvä Jumala, näkeekö hän isänsä, puhuuko hänen kanssaan? Astridia ihan peloittaa.

Astrid viipyy kaksi päivää ja kaksi yötä. Kaarina aikoo panna hänet vierashuoneeseen nukkumaan.

Kaarina muuttaa hänen kanssaan vieraskamariin. Omaan huoneeseensa ei hän häntä ota.

Astrid kertoo ulkomaanmatkaltaan. Kaarina kuuntelee ja kysyy silloin tällöin jotakin.

— Eikö sinun tekisi mieli ulkomaille? Oi, kyllä siellä on ihanaa.
Sinun pitäisi lähteä…

Astrid avaa hänelle sydämensä, kertoo hänestä, jonka kanssa he seisoivat Rousseaun saarella ja katselivat mustia ja valkoisia joutsenia sinisessä vedessä. Hänen täytyi niin äkkiä matkustaa, hänen isänsä sairastui. Mutta hän tulee pian tänne… tänne, tänne, heille…

Kaarina ei hiivi ystävättärensä viereen, ei kiedo käsivarttaan hänen kaulaansa, ei ilmaise hänelle omaa salaisuuttaan. Astrid odottaa jotakin sellaista ja käy surulliseksi. Vihdoin hän kysyy eikö Kaarinalla ole mitään sanomista hänelle. Hän on hänestä aina niin paljon pitänyt. Ei ole, mitäpä hänellä olisi! Ja Kaarina vain punastuu ja silmät painuvat näkymättömiin.

Ei, Kaarina on auttamattoman ikävä, kuiva ja ylpeä! päättelevät pitäjän tytöt. Kun ei hän Astridillekaan mitään puhunut. Ja Astrid on kumminkin kymmenen kertaa hienompi tyttö kuin hän. Tulee todella olemaan hauskaa nähdä miten kauan hän yksinäisyydessään viihtyy! Kuinka hän mahtaa aikansa kuluttaa? Käy navetassa, tallissa, aitoissa ja puodeissa, seurustelee piikain kanssa ja koluaa kaikki töllit, ja kun tahdotaan pitää oikein hauskaa, niin keitetään kahvia ja kutsutaan pehtori sisään juomaan. Hahhahhah! erinomaisen hauskaa!

Kaarina on ollut kaikkien tölliläisten suosikki ja siunattu, mutta niin pian kuin hän rupeaa pitämään taloa, lakkaa hän olemasta sitä samalla tavalla kuin ennen. Hän nuhtelee kerran Jokelan poikaa, kun poika ajaessaan kuormaa, hankaa rikki nuoren puunkyljen. Se on viimeisiä isän istuttamia puita ja Kaarina kiihtyy, kun näkee kuorman vahingoittavan puuta. Siitä se alkaa. Kaikki tietävät Jokelan Matin häijy luontoiseksi pojaksi. Herran eläessä ei hän koskaan tullut päivätyöhön, hän ei vielä ole edes täysi mieskään. Mutta nyt hänet lähetetään ja hän levittää huhua, että neiti häntä löi. Kukaan ei usko kaikkea mitä hän sanoo, mutta hänen puheensa vaikuttaa kuitenkin jotakin.

Kaarina ei tästä tiedä enempää kuin hän huomaa muutakaan. Pehtori näkee ja kuulee kaikki. Hänen verensä kiehuu kun hän näkee torpparinrengin pysäyttävän kuormansa tyynessä rauhassa sytyttääkseen piippunsa, tai vastamäessä nousevan kuorman päälle. Parihevosten siiat ovat rasvattavat — hän muistuttaa siitä tallirengille kerran, toisen kerran. Kolmannella kerralla hän sanoo kovasti. Mies heilauttaa päätään ja huomauttaa olkansa takaa, että kyllä hän sen muistaa ja kyllä hän sen tekee jahka tästä ennättää… Eläinlääkäri on käynyt talossa, hänen hevoselleen on isojen portaiden eteen tuotu heinätukko ja se on seuraavana aamuna vielä siinä. Tallipoika kävelee vihellellen kyökistä navettaan — pehtori naputtaa ruutuun ja käskee korjata pois heinät. Mutta suuruksen jälkeen ovat heinät yhä siinä. Silloin ottaa pehtori itse haravan ja korjaa pois heinät. Hän ei tahdo, että Kaarina neiti niitä näkisi. Hän koettaa yksin kantaa niin paljon kuin suinkin, hän pui nyrkkiä taskussaan ja nielee harmit. Yhden ainoan kerran on hän sanonut: minä olen käynyt vanhaksi, neidin täytyy hankkia tänne toinen. Mutta silloin tuli neiti niin surulliseksi ja pyysi niin kauniisti, ettei pehtorilla enää ollut sydäntä sitä toistaa. Hän ei voi jättää neitiä vaikka siihen paikkaan nääntyisi. Ja hän nääntyy, sillä tätä menoa ei hän jaksa kestää, varsinkin kun se vain pahenemistaan pahenee.

Kaarina on todella säästynyt huolilta. Hänen talvensa kuluu yksinäisesti, mutta se on onnellinen. Hän elää omaa elämäänsä, hengessä isä yhä on hänen luonaan ja äitikin paljon enemmän kuin ennen. Harva se päivä, jolloin ei hän kävisi hautausmaalla. Hän sitoo sinne kauneimmat havunsa, hänellä on oma pieni lapionsa, jota hän säilyttää kiviaidan kolossa ja jolla hän hoitaa hautaa. Suurten pyryjen jälkeen on renki auttamassa, mutta sitten hän saa palata portille hevosen luo ja Kaarina jää yksin. Hän polvistuu hankeen ja painuu havuihin. Ja hän näkee maan poveen asti, näkee isän mustan arkun kukkien keskellä, näkee kulman äidin arkkua: jäätyneiden hiekkakokkareiden joukosta paistaa lahoava, mullankarvainen arkunkulma. Kaarinan jäätyneet kukkaset litistyivät arkkujen väliin.

Hautausmaan puut humisevat, tästä kulmasta avautuu silmälle valkoinen etäisyys ja sen reunassa tumma metsänlaita. Kaarinan mieli painuu poppelien huminaan ja valkoisiin kaukaisuuksiin… Ja on kesä ja aamu on kirkas ja vesi sininen. Ja puitten lehvät välähtelevät tuulessa ja ulapan pohja, siellä kaukana, on kuin sinistä utua vain. Veden pinnalla liukuu vene: isä on airoissa ja äiti pitää perää ja valkoinen vene on purppuranpunaisilla ruusuilla koristettu… Kun silmän avaa, ovat edessä haudan havut, lumen peitossa, ja syvällä niiden alla arkut rinnan, toinen uusi ja musta, toinen lahoava, mullankarvainen. Ja ympärillä pyöristyy kumpuja, toinen toisensa vieressä, ja ristejä puoleksi lumen peitossa. Kaarinan kyyneleet valuvat suolaisina, kaipaus sekä hivelee että kalvaa. Kirpeä viima käy kasvoihin, taivaalle on tullut kylmä, keltainen viiru. Palelee.

Toisinaan, kun ilma on lauha ja lumi lankeaa suurina hahtuvina, on hän hautausmaalla hämärissä. Hiljaa kulkee hän ristien joukossa, pehmoinen huivi valuen kasvoille, miltei silmäripsiin asti. Hän liikkuu hellävaroen, niinkuin ennen kun isä nukkui ja hän hiiviskeli oven takana kuuntelemassa hänen hengitystään. Hiljaa asettuvat hahtuvat poppelien paljaille käsivarsille ja mäntyjen mustanpuhuviin ripsuihin. Hahtuvat valuvat kalseille rautaseppeleille, joita rikkaat ovat ripustaneet kivilleen, ne laukeavat köyhien lahoaville risteille, valuvat tytön päälaelle ja hartioille ja peittävät heti jäljet ja kun hän vihdoin vaipuu läheisimpiensä haudalle, tulevat hahtuvat suurena villaisena vaippana ja käärivät hänet umpihuppuun, eikä kohta enää tiedä mikä on hautakumpua, mikä tyttöä, joka vielä elää ja kuuluu maailmaan. Sillä alhaalla on kaikki pehmoista ja valkeaa ja ylhäällä on kaikki samalla tavalla pehmoista ja valkeaa ja taivaan ja maan välillä putoilevat tuhannen tuhannet lumihahtuvat. Kuolleet nukkuvat ja peittyvät lumeen, kuolleilla on rauha…

Välistä tulee Kaarina haudalta hartaana, kirkastuneena kuin ehtoollispöydän äärestä. Hän paljastaa silloin päänsä ja hengittää ilman sineä keuhkot auki, huulet auki, sieraimet levällään. Ilma loistaa ja lemuaa. Mäntyjen, poppelien ja hautojen varjot valuvat sinisinä maaliskuun hangille, hankien pinta on välkkyvillä hileillä.

Muuten kuluu Kaarinan päivä pienissä, näkymättömissä askareissa kotona. Isänsä huoneesta, salista ja omasta huoneestaan pyyhkii hän itse tomut, hän hoitaa kasvit. Ja sitten hän käy tallissa ja navetassa. Hevoset tuntevat hänet, muutkin kuin parihevoset ja Troll, hänen musta ratsastushevosensa. Kun tallin oven avaa ja viisi, kuusi hevosta yhtaikaa hirnua helistää vastaan, niin siitä täytyy tulla niin iloiseksi, että tekisi mieli huutaa ja ilakoida. Kaarinalla on mukana leipää ja sokeria. Parihevoset ja Troll ovat tottuneet sokeriin, muut saavat leipää. Kaikki päät ovat käännyksissä häneen päin, kun hän murskaa kovaa leipää kaidepuuta vasten. Hevosilla on kauniit, syvät silmät ja ne ovat hyvin viisaat.

Tallin edustalla hyppää Hektor vastaan. Kun Kaarina taipuu ottamaan hangesta lunta käsiinsä, jotka ovat vähän tahriutuneet, laukkaa koira hankeen, ottaa suun täyteen lunta, viskaa sitä ympärilleen ja haukkuu ja tahtoo kaikin tavoin Kaarinaa kanssaan leikkimään. Niin niin, kaunis Hektor, täytyyhän jonkun hänenkin kanssaan leikitellä ja kenenkäs sitten jollei Kaarinan! Lähdetään nyt sitten! Niin, niin, suuhun suuri seiväs ja Kaarinan käsi toiseen päähän seivästä… Hää… hää… kuinka tämä on hauskaa! Noin, korkeaan hankeen… Huu, nurin närin ja huiskin haiskin. Ja molemmat kömpivät takaisin tielle ja ravistavat lunta turkistaan, Kaarina nauraa ja Hektor nauraa, kieli pitkällä suusta.

Navetassa vallitsee toimelias elämä, kun heinät tulla pölyävät alas parvelta, kun pitkät sarvirivit nousevat, laskevat, kiemurtelevat ja kaareutuvat ja toistasataa kurkkua nielee, ammuu ja anoo. Tyttöjä tuskin näkyy suurten heinäsylysten takaa ja heidän kulkiessaan pitkin pöytää, tihenee sarvikuja ja kytkyeitten helistessä narskavat heinät hampaissa.

Navettatytöt ovat hyvin hauskat — pehtori ei ole heihin oikein tyytyväinen, mutta Kaarina pitää heistä.

Manta on kauan ollut talossa. Hän on suuri ja roteva eikä ensinkään kaunis. Hänen liikkeensä ovat tuimat ja kulmikkaat, mutta voimia hänellä on kuin miehellä. Oikeastaan hän onkin enemmän miehen kaltainen kuin naisen. Hän puhua hölöttää kovalla äänellä ja kiroaa, kun suuttuu, niin raa'asti, että tekee mieli paeta kuulemasta. Kerrankin oli sonni päässyt irti ja silloin Mantan käsissä paukkui ja kolisi kaikki mikä eteen sattui. Kenenkään ei ollut hyvä joutua lähettyville. Kaarina pakeni ja päästyään oven taakse nauroi katketakseen. Sillä Manta oli hyvin hullunkurisen näköinen: hän puhkui, sylki ja potki. Mutta lehmiä ei hän lyönyt. Hän ei koskaan löisi lehmiä. Hän rakastaa niitä enemmän kuin mitään muuta, ne ovat kaikki hänen pikku kultujaan ja hän vain halailee ja silittelee niitä. Juuri sentähden Mantaa niin kauan on pidetty Louhilinnassa. Hän on ehkä hiukan hullu. Häntä täytyy kohdella hyvyydellä ja jos häntä kehuu, luistaa työ ilolla ja riemulla. Mutta jos häntä toruu, käy hän raa'aksi ja mahdottomaksi. Kahvi on hänen paras herkkunsa, sillä huuhtelee hän alas kaikki harmit.

Iso-Mari on terve, iloinen ihminen, hän nauraa niin että navetta raikuu ja riitelee alituisesti Mantan kanssa. Marilla on lapsi, se on nyt jo iso tyttö, ja Mari hyppää yökaudet poissa. Hän ei uskaltanut herran eläissä, mutta nyt on hän taas ruvennut. Manta käy säännöllisesti joka toinen pyhä kirkossa, oli sitten päivänpaiste tai pyry. Iso-Mari hankkii hänkin kirkkoon vuoronperään Mantan kanssa, rapsii silloin kokoon mitä ylleen saa, mutta ei mene sisään ennenkuin kuulutusten ajaksi, saarnan ajan istuu poikien kanssa kellotapulin rappusilla. Iso-Mari on hyvä työihminen ja herra on sentähden pitänyt häntä. Kaksi vuotta hän jo on ollut talossa, nauttien hyvää palkkaa. Ja siivosti on Ison-Marin täytynyt käyttäytyä, muuta ei ole uskaltanut. Mutta nyt herran kuoleman jälkeen hän on muuttunut. Manta kiroaa ja noituu, että hän ei vain ole sen ylenannetun kanssa tätä vuotta loppuun asti.

Iita on pieni, pyöreäkasvoinen, hiljainen ihminen, vähän hidas, mutta uskollinen. Hän on siitä hyvä, ettei hän vastusta kun Manta riehuu, vaan antaa pyryilman mennä ohitse. Joskus hiljaisuudessa hän yksinään itkee. Hänellä on hänelläkin lapsi, se on hänen äitinsä luona, se on vielä pieni.

Neljäs navettatytöistä on Heta, punaposkinen, tanakka, keski-ikäinen ihminen. Hän on hyvin uskonnollinen, sanoo itseään Kristuksen morsiameksi ja pelkää miehiä. Mutta pyhäaamuna seisoo hän runsaan tunnin pienen peilin ääressä ja punastuu kauniisti jos joku miehistä kirkkomatkalla lyöttäytyy hänen ja Mantan seuraan. Iso-Mari kiusaa häntä armottomasti. "Sinä se vasta olet miehille ahne! vai Kristuksen kunniaksiko sinä senkin sinisen röijyn laitoit ja panit kultanapit." Heta ei puhu vastaan, mutta hän lakkaa kokonaan puhumasta, ei vastaa kysymyksiinkään ja murjottaa puhumattomuudessaan viikkokausia.

Kaikki he vihdoin viimein kantavat neidille huolensa. Manta tulee kyökkiin paiskellen ja viskellen ja haukkuu pahanpäiväisesti toisten tyttöjen huolimattomuutta. Kun hän on sanonut, että rännin ovi pitää panna lukkoon ja avain koloon — ne tietävät sen hyvästi, mutta jättävät avaimen oveen, aivan kuin kiusalla. Ja Isoa-Maria ei enää viitsisi nähdä! Hän lypsää niinkin huonosti, että kun hän, Manta, tänäkin aamuna meni koettamaan, niin tuli joka lehmästä hyvästi puolen litran verran. Kun Mari kaiket yöt hyppii kylällä, niin mitäpä hän päivällä jaksaisi.

— Pehtorille — ykskaikki jos hänelle puhuu! Mutta jos neiti itse puhuisi niille. Neitiä ne sentään pelkää.

Kaarina katselee häntä: suuri suu, paksut huulet, tukka päistäreinen ja ruosteen karvainen, kädet suuret ja sierettyneet, hihat lyhyet ja ahtaat. Vaatteet eivät vähääkään solu hänen ruumistaan myöten, ne hankaavat ja hakkaavat alituisesti kiinni johonkin paikkaan. Silmät katsovat kieroon ja pyörivät kahvikupista Kaarinaan ja Kaarinasta taasen takaisin kahvikuppiin. Höyry nousee lautaselta, hän puhaltelee ja hörppää ja puhuu ja hörppää taas.

— Ja sitä en minä kärsi, että minun lehmäkultiani lyödään. Ja se
Iso-Mari on juuri sellainen, että kun tulistuu, niin lyö ja potkii.
Ja sen minä aina olen sanonut, että kuinka ihminen niin ylenannetuksi
heittäytyykin, että viattomia luontokappaleita rupeaa lyömään…

Mantan suupielet vavahtelevat, hänen töykeisiin kasvoihinsa tulee jotakin liikuttavan hellää. Kaarina laskee kätensä hänen olkapäälleen ja kaataa hänelle kolmannen kupin. Ja puhua hölöttäen ja kasvot paistaen kuin rasvassa, kiiruhtaa Manta takaisin navettaan. Kyllä hän nyt taas koettaa…

Iso-Mari tulee valittamaan, että Manta on kuin koira hänen kimpussaan eikä pehtori tee muuta kuin haukkuu. Eikä sitä sellaista kukaan jaksa kuunnella. Tottakai hän saa kirkko vuoroaan käyttää kuinka tahtoo. Onko se parempi että nukkuu penkissä niinkuin Manta tekee tai että viikkokaudet kantaa vihaa lähimmäistään kohtaan niinkuin Heta tekee, vaikka onkin olevinaan Kristuksen morsian! Mutta Heta vasta onkin niin miesten nälässä, että hän veisi miehet kaikkien muitten käsistä! Tunnustaisi suoraan, että heistä pitää — niin hänkin, Mari, tunnustaa että hauska hänestä vain on poikien seurassa! Mutta sitä hän ei siedä, että on olevinaan niin jumalinen ja miestenpelko ja kuitenkin…

— Miksi Iida on itkenyt? kysyy Kaarina joskus sattuessaan kahden Iitan kanssa.

Kuluu vähän aikaa ennenkuin Iita vastaa. Hänen kyyneleensä valuvat yksitellen ja silmät katsovat maahan.

Siinä alkavat huulet vavista, mutta sanat tulevat yhtä harvalleen kuin kyyneleet, hiljaa, alakuloisesti. Kaarina saa tietää, että lapsi koko ajan on kitunut, se on siellä niin huonolla hoidolla, äiti on vanha ja puolisokea ja äiti oli niin vihastunut lapsesta, ei hän ensin tahtonut nähdä tytärtään silmiensä edessä…

Iitan huulet vapisevat kovasti ja pienet, paisuneet kädet hypistelevät esiliinaa. Hän ei sano mitään, mutta Kaarina ymmärtää, että hänelle on ollut sanomattoman raskasta riistäytyä irti lapsesta ja asua siitä erillään, että hän elää alituisessa pelossa, että sen heikko elämänliekki sammuu. Mutta tämän jälkeen käy Iita Kaarinalle ikäänkuin toiseksi ihmiseksi. Hän on kuin simpukka, joka kantaa kallista helmeä — hänen tunteensa on hänen kipunsa, onnensa ja ainoansa.

Heta, joka pitkät ajat on ollut Kaarinalle vähimmän miellyttävä, käy hänkin ikäänkuin toiseksi, kun Kaarina kuulee että hän kerran nuorena on rakastanut. Ja mies heitti hänet ja hän on sitä niin surrut, että on ollut kuin sekaisin päästään. Sittemmin on hänet johdettu papin luo, hän on rukoillut itsensä Kristuksen morsiameksi ja tyyntynyt. Mutta ennallaan ei hän ole eikä hän ikinä tule terveeksi.

Kaarinalla on näin ollen ikäänkuin avain kaikkien näiden naisten sydämiin ja hän viihtyy heidän kanssaan, viihtyy navetan lämpöisessä, höyryävässä ilmassa, jossa kuivan apilan pöly läikkyy. Hänen sisässään elää suuri onni, ikäänkuin siellä kumpuilisi lämmin lähde.

Ja punaposkisena astuu hän kiiltäväksi tallattua polkua takaisin sisään, tömistelee portailla lumet jaloistaan, tulee pilarikatoksen alle ja alkaa jo eteisessä laulaa. Sitten Miina mamsselin kamariin — hän on isännän kuoleman jälkeen muuttanut päärakennukseen — ja kertomaan hänelle, että ilma on niin ihana, hanget täynnä lemua ja Troll oli puremaisillaan häntä sormeen ja he telmivät Hektorin kanssa hangissa. Mansikki on yöllä poikinut, sillä on kaunis punainen vasikka, aivan yksivärinen ja se pidetään, pehtorikin sanoi, että se pidetään. Ja nyt laitetaan kahvia ja paistetaan plättyjä, eikö niin? Ja pehtori kutsutaan kahville… Mitä hilloa otetaan?… Ei se ole ensinkään sama! On tärkeää tietää mansikoitako vai vadelmia vai…? Onko kylmä, särkeekö selkää? Uuniin täytyy toimittaa tulta.

— Mutta kuulehan, Miina mamsseli, sinä oletkin tänä talvena ollut kauhean terve! Sinähän olet käynyt kyökissä — kyllä minä kummastuin, kun silloin kerran tulin hautausmaalta ja sinä seisot torumassa Maijua! Ja tänään sinä taas tulet kahvipöytään! Bergstedt hämmästyy…

Talossa on vielä vanha Anna, joka aikoinaan on hoitanut Olofia ja Kaarinaa ja joka Miina mamsselin jouduttua työhön kykenemättömäksi on ottanut haltuunsa hänen asemansa. Hän pitää huolta ruoasta ja juomasta, pesosta ja kynttilänteosta. Hän on säästäväinen, uskollinen ja ankara. Hän ei koskaan käy kyläilemässä — ennen hän toki kävi kirkossa, mutta kerran jouluaamuna tungoksessa hän pyörtyi eikä sen koommin lähde kirkkoonkaan. Eikä hän kärsi muittenkaan kyläilyä. Hän on vimmoissaan Isolle-Marille, koko ihminen on sellainen, että hänet saisi viskata tunkiolle! Anna on Kaarinallekin äreä, kun vain tulee puhe matkasta Pietariin tai Helsinkiin. Miehiä ei vanha Anna kärsi, hän vartioi Kaarinaakin, ettei vain mikään eläinlääkäri tai sen semmoinen pikkuherra uskaltaisikaan häntä lähetä. Tietysti neidin pitää mennä naimisiin, mutta se ei saa olla mikä hyvänsä, joka Louhilinnan neidin vie. Sen pitää olla suuren herran! Jollakin vaivaisella meijeriherralla on joskus asiaa taloon ja sillaikaa kun hän neidin seurassa tyhjentää kahvikuppiaan on Annalla alituisesti asiaa saliin.

Pikku-Mari eli Maiju on Annan sisarentytär ja häntä kasvattaa Anna kurituksessa ja Herran nuhteessa. Maiju on kaunis, veikeä tyttö, ruskeasilmäinen, punahuulinen. Maiju ei voi astella salin peilin ohitse katselematta sinne, Maiju tanssisi, laulaisi ja leikkisi alituisesti — jollei Annan ankara silmä pitäisi häntä kurissa. Maijun käytöksessä on paljon luontaista suloa, hän niiaa pehmeästi ja liikkuu köykäisesti eikä koskaan pukeudu väreihin, jotka häiritsevät. Anna huomaa tämän kaiken ja pitää sitä suurena onnettomuutena. Se on kaikki perintöä kelvottomasta isästä ja kevytmielisestä äidistä, se on nyhdettävä tytöstä juuria myöten. Ja Anna nyhtää ja kurittaa, mutta Maiju kasvaa päivä päivältä kauniimmaksi ja oppii näyttämään tädille vakavia, tekopyhiä kasvoja, muille sensijaan hymyä ja helmenvalkoisia hampaitaan.

Kaarina neitiä Maiju ihailee ja rakastaa. Hän on hartaana kuin kirkossa kun Kaarina joskus näyttää hänelle koristuksiaan. Hänellä on paljon kauniita, hohtavia koristuksia. Hän on perinyt kaikki äitinsä kalleudet. Siellä on joukossa sellainenkin sormus, jonka kuningas on antanut: suuri, sininen kanta, sen keskellä valkoinen helmi, joka punertaa ja sinertää sen mukaan kuin sitä kääntää, ympärillä pieniä timantteja, kirkkaita kuin kastepisarat.

— Kun ei neiti koskaan pane niitä ylleen! puhkeaa Maiju puhumaan kuin kuumeessa.

He eivät tohdi paljoakaan olla kahden, sillä Anna vaanii heitä ja Maiju kuulee monta kertaa päivässä: "Mitä sinä siellä sisähuoneissa olet niin kauan?"

Kerran antaa Kaarina Maijulle vanhan pukunsa. Maiju ihastuu, nauraa ja hehkuu ja unohtaa kokonaan, että kyökin pöytä on täynnä astioita, jotka hänen kiireesti olisi pestävä. Hänen täytyy koettaa pukua. Se on liian pitkä ja liian ahdas, mutta hän pusertuu kuin pusertuukin sen sisään. Hänen täytyy katsoa salin suureen peiliin! Ja hän karkaa suinpäin ruokasaliin, on kompastumaisillaan helmoihinsa ja töytää salin ovea kohti. Silloin avautuu ovi ja Anna tulee vastaan.

Hän käy kiinni tytön käsivarteen, lyö häntä poskelle, lyö vielä ja vielä…

Ja kun Maiju on saanut hameen yltään, ottaa Anna sen haltuunsa. Hän on ihan valkoinen kasvoiltaan ja suu on kuin liimattu kokoon. Hän kiertää hameen myttyyn, pistää sen välikamarin pesään, noutaa kyökistä tuohia, sytyttää ne, pistää uuniin ja sulkee luukut. Hetkisen hänen suupielensä vavahtelevat. Sitten menee hän etsimään neitiä.

— Tietääkö neiti mitä neiti tekee? Neiti vie tytön huonoille teille. Sillä oli kunnoton äiti ja mikä kelvoton lie isä… Ja tytöllä itsellään on niin paha luonto. Että mitä siitäkin raukasta tulee tähän maailmaan…

Itku lopettaa hänen puheensa ja Kaarina lohduttaa häntä minkä voi. Mutta kun Anna on mennyt, näkee hän eteensä jonnekin kauas ja näkee jotakin, joka nostaa veren poskille ja iljettää.

Joskus lähtee Kaarina ajelemaan parihevosilla — täytyyhän niitäkin viedä jaloittelemaan, lihovat muutenkin liikaa. Otetaan pieni kasanilainen reki, perässä riippuu raskas ruskeahtava talja, kynnet harassa, edessä kiertyy toinen talja Kaarinan ympärille ja reen pohjalla uppoavat jalat pehmoiseen karvaan.

Tie on vasta aurattu, ilma lauha. Kuski antaa mennä: juoskoot kerrankin, etteivät kangistu. Lumi lentelee, tilsat singahtelevat. Mieleen tulee vallaton iloisuus, halu huutaa ja laulaa kulkusten kanssa kilpaa. Tuuli hulmuttelee hevosten harjoja ja pyyhkii ikäänkuin raikkain sulin kasvoja. Vähitellen tyyntyy mieli, Kaarina painuu lepoon, joka on miltei ajatukseton. Hänen silmänsä kulkee pitkin lumien harjoja, viipyy punertavassa metsänlaidassa ja liukuu ohi mustanpuhuvien mäntyjen ja kuusten. Kulkunen helähtää hiljalleen. Höyryten astelevat hevoset ylös mäkeä.

Äkkiä astuu tiepuoleen kaksi pientä poikaa. Kerjäläislapsia. Takit retkottavat, ne ovat vanhojen ihmisten vanhoja takkeja, niissä on suuria paikkoja. Toisen takki on ylhäältä pantu kiinni puupulikalla, jonka ympärille on kierretty nöylettä. Likaiset pussit, paikkoja paksunaan, painavat hihnassa kaulalla, pohjat pullollaan leipäpalasia. Käsineet ovat kuin tilkkuläjää. Pojat seisovat lakki kädessä, tuuli hulmuttaa pitkää, liankarvaista tukkaa. Toinen on pyöreäkasvoinen, nenä valuu. Toinen on laiha, silmät suuret, valittavat. Hevoset astuvat niin hiljaa, että Kaarina ehtii nähdä kaikki, yksityiskohtia myöten.

Hänen kukkaronsa ei ole mukana. Ei ole edes taskuun jäänyt sokeripalaa, hän antoi ne kaikki hevosille. No niin, eihän pojilla nyt oikeastaan ole mitään hätää. Ei ole ensinkään kylmä.

Ja taas soivat iloisesti kulkuset ja lumi sinkoilee vasten kasvoja, mutta Kaarina näkee pitkän aikaa kahden risaisen pojan huppuroivan hangessa ja kaksi suurta surullista lapsensilmää.

Toisen kerran sattuu, että mennään alas mäkeä. Lumi pölyää ja hevosten hännät ja harjat hulmuavat mustina soimuina lumipilvessä. Joku ihminen jää nytkin hankeen seisomaan, hänellä on kova kiire pois tieltä. Taakseen kääntyessään näkee Kaarina vanhan vaimon, säkki selässä. Hän sen tunteekin, se asuu Louhilinnan maalla, hän on joskus lähettänyt sille lääkettä ja se on sitten kesällä käynyt tuomassa marjoja ja kiittämässä. Nähtävästi se tällä kertaa on ollut noutamassa jyviään, se saa apua pitäjältä.

Vaistomaisesti silmäilee Kaarina rinnalleen — siinä on tilaa, hevoset juoksevat huvikseen. Tai ainakin voisi säkki mahtua kuskin viereen. Mutta vanhus on jo pitkien matkojen päässä ja Kaarina unohtaa hänet.

Joskus, kun hän puoliunessa, lämpöiseen turkkiinsa kääriytyneenä, lepäilee kuomireen selustan nojassa, sattuu vastaan tuntematon mies, tuollainen laiha, keltainen, jonka kaikki tamineet osoittavat, ettei hän tee maatyötä, vaan on suutari tai satulaseppä tai jotakin sellaista. Päällystakki on pitkä ja kulunut ja ulottuu leuan alle, nähtävästi joltakin herralta saatu. Hän ei vastaa Kaarinan tervehdykseen, hän ei katso sinnepäinkään, tuijottaa vain eteensä laihoista kasvoistaan surullisin, yksinäisin silmin.

Kuka hän on? Ehkäpä rauhaton ihminen, joka ei missään viihdy, aina vain etsii ja etsii. Ei hänellä ole kotia, yhden yön nukkuu toisen tuvan nurkassa, toisen yön toisen. Paikkailee kaikenlaista särkynyttä tavaraa, panee kuntoon kelloja — omaa särkynyttä itseään vain ei voi paikata. Mitä hän miettii yksin kulkiessaan? Jalka rupeaa painamaan ja hämärä painuu tielle. Kulkijan silmä alkaa etsiä tulen tuikkua tien varrelta. Tuon tulen ääressä ei ole omaista, joka odottaisi. Ei kukaan kysy, ei kukaan odota — jos kuolee, niin ehtii mädätä ennenkuin aletaan tiedustella.

Ja kyynel vierii Kaarinan silmästä ja hän näkee taasen pitkän aikaa selvästi edessään laihat olkapäät, kuluneen, vihreähtävän päällystakin ja hihnan, joka on syöpynyt kankaan sisään. Oi, kun hän saisikin tuolle miehelle jotakin antaa, hänelle jotakin olla, kuinka mielellään hän sitä tahtoisikin!

Suuret tuulisäät ovat Kaarinalle kuin juhlia. Jo hänen askaroidessaan sisällä kutsuu häntä humina kaiken aikaa. Koko maailma tuntuu huojuvan ja laulavan. Kaikki hienot varpuverkot, kaikki oksien ja runkojen välystät, joka loven, kaikki täyttää tuuli. Ja Otto herran uuden rakennuksen on tuuli ikäänkuin tehnyt linnakseen. Otto herra unelmoi kerran, että iloiset ihmiset kulkisivat ovista ulos ja sisälle, ja että kirkkaat lapsensilmät katselisivat ikkunoista maailmalle — ikuiseen asumattomuuteen tuomittuna törröttää nyt komea rakennus, ikkuna-aukot ammottavat mustina kuin silmät, jotka ovat puhkaistut ja täynnä hyytynyttä verta, tuuli asustaa saleissa ja ullakolla kulkien riemuiten ovista ulos ja sisälle. Kaarina kaihtaa uutta rakennusta, se on niin peloittavan surullinen.

Suurilla, aukeilla pelloilla ovat hänen varsinaiset juhlansa. Lumi lentelee siellä kuivana ja sinertävänä kuin lasijauho, täyttää ojat ja notkot ja kasvattaa kinoksia kahden puolen aitoja. Suuret valkoiset siivet kahisevat pitkin maata ikäänkuin sadat ja tuhannet joutsenet olisivat lähteneet lentoon ja viistäisivät kinoksia. Kauniita kiehkuroita piirtyy hankien harjoille ja kun Louhilinnan tytär ilmestyy pilarikatoksen alle, piirittävät siivet hänet, käyvät kiinni vaatteisiin, nostavat huivia ja hakevat esiin suortuvia, alkavat leikitellä. Tyttö tuntuu olevan tuulille rakas ja köykäinen, ne nostattavat häntä kainaloista ja lennättävät, ja ihastuksissaan ja janoisena vetää hän sieraimiin lumen lemua, tuulta, sihinää ja sohinaa. Hankeen hän kaatuu, makaa kuin kuollut, kädet rinnalla, ja kun hän vihdoin nousee, on hän kuin lumouksessa, antaen nietosten syleillä polviaan.

Sukulaiset saavat päähänsä, ettei Kaarinan yksinään sovi olla
Louhilinnassa. Miina mamsseli on sentään jo vanha ja liikkumaton ja
Anna on vain palvelija. Mutta suvussa on muuan "täti Ammeli", hyvin
hieno vanha nainen ja hän on vapaa lähtemään Louhilinnaan.

Hän on todella hyvin siro, kaunis, hemmoteltu, hermostunut ja luuvaloinen. Hänellä on pieni koira, Stella, valkoinen, pehmoinen eläin, jonka punertava iho paistaa selkävillan läpi. Stella on täti Ammelille rakkain maailmassa ja Stellan ja oman itsensä hoitoon menee koko täti Ammelin päivä.

Stella kammataan joka aamu, Stellan kaulaan sidotaan silkkinauha, milloin sininen, milloin punainen. Kerran viikossa Stella kylvetetään ja sinä päivänä täytyy huoneet lämmittää kolme kertaa, ja sitten Stella kiedotaan lämpöisiin vaatteisiin. Senjälkeen ei Stella saa mennä ulos. Muuten pitää sitä kävelyttää joka päivä ja silloin on se lämpöisissä, tiuku kaulassa.

Loukkaava sana Stellasta on täti Ammelille solvaus. Joka Stellan suosioon pääsee, se pääsee täti Ammelin ystäväksi, Stellan epäsuosio tekee ihmisen mahdottomaksi täti Ammelin silmissä.

Alussa käy kaikki hyvin. Tosin ei Stella voi kärsiä Maijua, mutta Kaarina ilmestyy joka aamu kello yhdeksän täti Ammelin kamariin ja tuo hänelle litran lämmintä, kermalla sekoitettua maitoa. Stella kärsii Kaarinaa, Kaarina saa kävelyttää Stellaa. Hektor pelkää Stellaa ja ikäänkuin häpeää. Kun se näkee Stellan tipsuttelemassa pääportaitten edustalla, luimuaa se, häntä koipien välissä, tiehensä. Kaarina nauraa, saattaa Stellan sisään, etsii Hektorin ja taputtelee ja kehuu sitä minkä jaksaa. Mutta sisään ei Hektoria saa. Alussa täti Ammeli ja Stella syövät ja nukkuvat hyvin — maalaisilma on niin voimakasta. Täti Ammeli kertoo nuoruudenaikaisista hovitansseista ja nykyajan visiiteistä ja kihlauksista. Mutta sitten huomaa hän, että Louhilinnassa sentään on kovin yksinäistä. Eikö täällä todella koskaan käy ketään? Kuinka saattoikaan Anna Cecilia, Karinin äiti, asua täällä, hän, ihailtu ja hemmoteltu kaunotar? Täällä on ihan kuin haudassa.

Kruununvoudin luo saattaisi lähteä käymään, keksii Kaarina. Rouva on hyvin miellyttävä, syntyisin Ruotsista ja… Aa! Täti Ammeli tietääkin jo, kuka hän on syntyisin… Ja tytär on joku kuukausi sitten palannut pensionaatista Schweizistä… Täti Ammeli päättää lähteä käymään kruununvoudilla ja menopäivää valmistetaan kaikkinaisella syömisellä ja lepäämisellä. Mutta tämä päivä koittaa niin kylmänä, ettei Stellaa saata ottaa mukaan — täti Ammelikin siirtäisi matkansa, jollei jo olisi ilmoitettu, että hän tulee. Ei siis muuta neuvoksi kuin että Kaarinan täytyy jäädä kotiin Stellan kanssa.

He jäävät. Stella itkee yöt, päivät. Kukaan ei saa nukkua. Miina mamsseli toruu, Anna uhkaa tappaa koko koiran, Maiju nauraa ja rengit laskevat pilaa. Kaarina yrittää hermostua hänkin, mutta pysyy sentään tasapainossa, kunnes hän eräänä onnettomana iltana pimeässä salissa kompastuu Stellaan, joka nukkuu matolla!

Senjälkeen ei Stella ota hänen kädestään mitään ruokaa, vaan näyttää hampaitaan. Kun täti Ammeli palaa, on Stella suonenvedontapaisessa kouristuksessa, laihtuneena, hulluksi tulemaisillaan. Turhaan Kaarina selittää, ettei hän saattanut aavistaa Stellan asettuvan lattialle, se on aina nukkunut tyynyllään tai sängyssä tai… Täti Ammeli hytkii aivan sairaana: pitää ymmärtää, että Stella voi asettua matolle, se voi asettua pöydälle tai piirongin laatikkoon tai vaikka minne! Ja seuraavana leutona päivänä lähtee täti Ammeli koiransa kanssa Louhilinnasta.

Veljet kirjoittavat Kaarinalle säännöllisesti joka viikko. Gustafilta tulee vain lyhyitä kortteja, mutta Anna ja Erik kirjoittavat pitkälti. Tuota hyvää Annaa, jolla sentään on niin paljon työtä! Olof ei ole ensinkään käynyt kotona vaikka niin lupasi, se on Kaarinaan vähän koskenut. Mutta sitten tulee selitys: Olof on kihloissa! Hän on löytänyt maailman suloisimman tytön, hänen nimensä on Greta. Oi, Greta on niin hyvä ja kaunis ja iloinen, sanalla sanoen: suloisin tyttö maan päällä! Ja yhtenä yönä herää koko Louhilinna siihen, että Olof ja hänen tyttönsä röykyttävät ovea. Pimeässä salissa sulkevat he syliinsä Kaarinan, joka on vähän uninen ja vähän pelästynyt, ja itkevät, puhelevat ja nauravat yhdessä.

Greta on todella herttainen: pieni, hento, heleäihoinen, ruskeasilmä, tukka punertavaan vivahtava. Hän on niin lapsellinen, että Kaarina hänen rinnallaan on kuin mikäkin vanha täti.

Viikon ovat Olof ja Greta Louhilinnassa. He leikkivät kuin lapset, he riemuitsevat joka vasusta, jonka tapaavat tiepuolessa, he kuljettavat kaiken maailman kerjäläislapset ja vanhat mummot Louhilinnaan juomaan kahvia. Greta nukkuu Kaarinan kanssa ja he juttelevat yökaudet. Nimittäin Greta kertoo kuinka hän ja Olof löysivät toisensa ja Kaarina kertoo rakastuneelle morsiamelle Olofista mitä ikinä muistaa. Greta ahmii herkkuina kaikki pienetkin tapaukset. Hänen pitää saada nähdä kaikki paikat. Hautausmaalla he toki käyvät useammankin kerran, mutta sitten — niin, ei voi paljon missään liikkua, kun kaikki on lumen alla. Mutta ensi kesänä he tulevat — silloin he jo ovat naimisissa! Se ihmeellinen vanha honka, se hänen kumminkin täytyy nähdä, hänen täytyy käydä sitä tervehtimässä. Olof on kertonut siitä niin paljon — ettei se vaan alkaisi häntä vainota. Ja Greta nauraa omia sanojaan, mutta mielen pohjalla on sittenkin pieni, taikauskoinen pelko. Niin, niin, hänellä on todellinen rakkauden jano, hänen täytyy päästä kaikkien suosioon täällä ihanassa Louhilinnassa! Hänen täytyy tietää, että vanha Miina ja Anna, jotka niin monta kertaa ovat sylissään kantaneet hänen Olofiansa, pitävät Olofin morsiamesta. Hänen täytyy tietää, että kaikki nuo hienot herrat ja naiset salin seinillä tunnustavat hänet suvun jäseneksi — ei hän ole mitään aatelia! Olisivatkohan Olofin isä ja äiti hänestä pitäneet? Se on niin kauheaa, että he ovat kuolleet, molemmat poissa!

Olof on luvannut jättää hänet joksikin aikaa Kaarinan seuraksi ja Greta pysyy miehuullisena kunnes viimeinen päivä tulee. Silloin on hänen rohkeutensa ihan lamassa eikä kenelläkään olisi sydäntä erottaa kihlatuita.

Kaarina on taasen yksin Louhilinnassa. Oikeastaan hän nauttii suuresta, hiljaisesta yksinäisyydestään.

Yhtenä päivänä tulee taloon outo vieras. Hän sitoo hevosensa aidan taakse ja Hektor haukkuu häntä niin, että Kaarinan täytyy lyödä ruutuun estääkseen sitä käymästä kiinni. Vieraalla on korkeavartiset saappaat, lyhyt harmaa leukaan asti napitettu takki. Hän on terve ja tanakka, kävelee touhuten ja huiskuttaa keppiään. Kun Louhilinnan neiti astuu hänen eteensä, tapaa hän hänet polttamassa paperossia — eikä hän vähääkään hätäydy, vaikka omin lupinsa on ruvennut tupakoimaan. Hänellä on pyöreät, rokonarpiset kasvot, pienet silmät, pysty valkoinen tukka, kulmakarvoja ei näy ensinkään. Hän tulee Kaarinaa vastaan tutunomaisesti ikäänkuin olisi hänet lapsuudesta tuntenut, ja esittelee itsensä herra Mäkirinteenä.

— Seikka on sellainen, alkaa hän sitten, — että minä tulen suuren tukkiyhtiön puolesta kysymään eikö neiti möisi meille metsää. Me maksetaan hyvästä tavarasta hyvä hinta.

— Mutta tietääkös neiti kuinka kauan puu kasvaa ja miten sitten käy kun puu lakkaa kasvamasta? Seikka on sellainen, että sitten puu alkaa mädätä ja teidän metsissä on paljon sellaisia puita, jotka mätänevät ja ovat mädäntyneet jo vuosikausia. Tänään niistä vielä voi saada hyvän hinnan — huomenna ei huoli kukaan.

— Keitäs puut siellä korvessa hyödyttävät? Joitakuita puita nyt voi pitää puutarhassa silmäruokana mätänemässä, niinkuin tuokin poika näkyy olevan tuolla kalliolla. Mutta joka niitä metsään heittää, se voi samalla heittää sinne setelitukkoja. Hahhahhah! Moisin minä vain neitinä, antaisin köyhille ihmisille työansiota.

— Neiti pelkää, että näköalat tulee rumiksi. Ehei! me karsittaisiin pois vain kaikkein suurimmat taarit…

— Vai ei, vai ei. No, ei väkisin oteta! Neitikös täällä nyt aikoo pitää taloa? Seikka on sellainen, että se ei naiselta käy. Ainakaan ei noin nuorelta ja kokemattomalta. Kyllä teitä petetään ja puijataan, torpparit ne ovat oikeita junkkareita puijaamaan. Ja ne vasta haaskaavat metsää. Neiti kyllästyy vielä tähän talonpitoon niin, että antaa pois polkuhinnasta…

— Ei neiti tykkää pahaa. Seikka on sellainen, että kun me ahväärimiehet, jotka tukkimetsiä ostetaan, näemme metsän noin oikein mätänevän seisoalleen, niin meidän alkaa syhytä sormiamme niinkuin sanoovat nuoren pröökynän käyvän kun pääsee muotikaupan ikkunaan ja…

— Ei neiti tykkää pahaa. Ei väkisin oteta. Mutta kyllä siinä niin moni köyhä ihminen saisi leipää ja… Ei, ei oteta väkisin. Kun ei tule kauppaa, niin ei tule.

Hän on niin närkästynyt, että hänen on vaikea olla sanomatta herralle, että tuossa on ovi.

— Mutta jos neiti nyt tulisi katumapäälle, sanoo herra Mäkirinne vielä ovessa, — niin kirjoittaa vain tällä osoitteella. Ei se tarvitse muuta, kyllä minut siellä tunnetaan.

Ja hän vetää esiin kuluneen lompakkonsa, joka on pullollaan rahaa ja ottaa sieltä nimikorttinsa. Hän tarjoaa sitä Kaarinalle, mutta kun ei Kaarina ojenna kättään vastaan, jättää hän sen pöydälle, etsii lakkinsa ja menee.

Herra on mennyt puutarhaan, huppuroi tottuneesti hangessa ja suuntaa askeliaan suoraan suurta honkaa kohti. Seisahtuu juurelle, katsoo latvaan… iskee kepillään runkoon… Kaarinan kädet pusertuvat nyrkeiksi, veri polttaa poskilla, hän karkaa kyökkiin lähettämään sanaa pehtorille. Mutta samassa palaa herra Mäkirinne ennen tekemissään jäljissä pihamaalle. Siellä hän vielä, toinen silmä ummessa, tähystelee rakennuksia, ikäänkuin katselisi jotakin kauppatavaraa.

Kaarinan mieli on tämän tapauksen jälkeen monta päivää kuohuksissa. Hän panee miehen puistoon tasoittamaan herra Mäkirinteen jäljet, mutta hänen mielensä ei tahdo tasaantua. Totisesti: vaikka hän tulisi kuinka köyhäksi, niin ei hän enää ikinä päästä noita tuollaisia pyhien puidensa alle!

Mutta hiljaa hiipimällä tulee hänen mieleensä epäilys: onko väärin antaa metsän mädätä? Köyhät ihmiset saisivat ansiota…

Erään postipäivän aamuna tulee pehtori pyytämään Kaarinalta everstin osoitetta. Hän ei osaa kirjoittaa venäläistä osoitetta ja neidillähän aina on tällaisia kirjekuoria valmiina.

Kaarina hämmästyy, huomaa, että pehtori on huolestuneen näköinen, huomaa miten hänen silmänsä verestävät, alkaa udella, kiihtyy kiihtymistään vanhan palvelijan välttelevistä vastauksista ja rukoilee vihdoin rukoilemalla, että saisi tietää, mitä on tapahtunut.

Eihän mitään, eversti vain kysyy miten talonpito käy, näyttävätkö tulot pysyvän entisellään, ja muuta sellaista vain. Pehtori nauraa hyväntahtoisella tavallaan ja selittää, ettei mitään ole tapahtunut. Mutta Kaarinalle selviää äkkiä, että hän viime päivinä alituiseen on käynyt katsomassa vanhoja tilikirjoja isän kansliahuoneessa, hänen ikkunassaan on parina iltana palanut tuli tavallista myöhempään ja hän on näyttänyt tuskastuneelta ja kiihtyneeltä. Pehtori sotkeutuu sanoihinsa ja vihdoin putoaa hän tuolille ja painaa kasvot käsiinsä. Kauan kannettu jännitys laukeaa.

Kaarina huomaa kuinka vanhaksi hän on käynyt, hiukset ovat ihan harmaat. Hän itkee — Kaarina ei milloinkaan ennen ole nähnyt hänen itkevän!

Kaarinan kasvoista häviää kaikki pehmeys, katse luisuu murtuneen miehen ohitse taaksepäin: kuinka ei hän ennen ole tätä huomannut? Kulmakarvojen väliin tulee kaksi syvää juovaa, huulet pusertuvat ohuiksi vastatusten. Vihdoin laskee hän kätensä lamaantuneen miehen olkapäälle ja ääni kalskahtaa:

Herra vainajan oli tapana sanoa "Bergstedt" — muut ovat aina sanoneet "pehtori". Tuntuu niin kummalliselta, kun neiti käyttää vainajan puhuttelusanaa.

— Te voitte, jatkaa Kaarina, — jakaa minun kanssani huolet. Kertokaa nyt. Mitä kirjoista on käynyt selville? Ovatko tulot vähentyneet?

Silloin purkaa vanhus hänelle kauan kannetun kärsimyksensä. Ei sitä vielä niin huomaa. Niin, maito kyllä on vähentynyt. Mutta talonpito ei yleensä käy, työväki ei tottele. Piiat varastavat. Herran silmä on poissa. Oi rakas herra, näkisipä mihin ollaan menossa!… Eversti ei enää luota vanhaan Bergstedtiin, ei kirjoittaisi niinkuin kirjoittaa, jos vähänkin vielä luottaisi.

Ja sitten… kerrotaan everstistä ja rouvasta myöskin — mutta ne voivat olla valheita ja ovatkin valheita —, että… tai mitäpä niitä kannattaa kertoa…

— Ei, ei, kalskaa Kaarinan ääni taasen, — vaikka ovatkin, niin kertokaa nyt vain.

Ja hänen eteensä nousee kohtaus hautajaisten jälkeen: kuinka he olivat koolla salissa ja puhuttiin Louhilinnan myymisestä ja Gustaf karkasi ulos päätään pidellen. Ja se pää oli käynyt niin paljaaksi ja hän itse niin huonoksi. Kaarinan ajatus katkeaa ja hän käy hyvin kalpeaksi.

— Ei juomaan, sanoo Bergstedt, — ei toki. Pelaamaan, sitä ne sanovat.
Mutta eihän se voi olla totta.

— Niin, eihän siitä kannata puhua. Mutta on niin kauheaa kun ei väki tottele. Heikkilän Joili villitsee kaikki.

— Hautajaisten jälkeenhän hän tänne ilmestyi. Käy aina välillä muualla ja palaa taas. Ja taas pirtteihin puhumaan, ettei tarvitse tehdä työtä, hullut itsensä työllä lopettavat…

Hän on varma, että hän toki Joilin kanssa tulee toimeen! Joili on hänen veljiensä leikkitoveri niinkuin Heikkilän tytöt ovat Kaarinan.

Ja hän muistaa kaukaisen kesän — oli hyvin kuuma, käytiin uimassa monta kertaa päivässä. Pojat uivat silloinkin ja pienemmät lapset pulikoivat rannassa. Kaarina oli juossut laiturille ja putosi äkkisyvään. Joili oli likinnä, ui paikalle ja saattoi lapsen maihin. Ei Kaarina tapauksesta muuta muista kuin että Hannaa, hänen hoitajaansa, toruttiin kovasti ja hänet pantiin pois palveluksesta. Kaarina oli häneen kiintynyt ja itki. Mutta isä pani silloin Joilille rahaa pankkiin, että hän suureksi tultuaan saisi ne.

Ja Joilia ajatellessa nousee Kaarinan silmiin kokkokallio — Joilin ääni siellä aina on soinut täyteläisimpänä. Kyllä hän Joilin kanssa sopii!

Ja vanha pehtori lähtee rauhoittuneempana toimiinsa, mutta Kaarina jää mietteisiin.

Onko pelaaminen niin vaarallista? Hän muistaa nyt, että hän on kuullut puhuttavan suurista, ulkomaalaisista pelihelveteistä. Mutta ei hän käsitä, että niitä oikeastaan olisi olemassa. Tai ovat ne sitten jossakin hyvin kaukana.

Isäkin pelasi korttia — isä ei koskaan olisi tehnyt sitä, jos se olisi ollut paha! Kaarina muistaa jotakin sellaista, että isän huoneessa oli pöytä keskellä lattiaa ja pöydällä kynttelejä, joista steariini valui, ja ympärillä herroja. Ja Kaarina oli juossut huoneeseen ja kurotti päätään pöydän tasalle. Vihreään verkaan oli liidulla tehty numeroja. Hän kysyi mitä ne ovat ja isä otti hänet polvelleen ja hänen kädessään oli kortteja. Kaarina ei silloin vielä tietänyt, mitä ne edes ovat. Samana iltana joku herroista oli juonut liiaksi eikä löytänyt eteisen ovea, vaan meni suureen kaappiin. Kaikki nauroivat sitä.

Myöhemmin oli Kaarina itsekin pelannut korttia. Talvisin, kun ei voinut leikkiä ulkona, Heikkilän tyttöjen kanssa. Ja sitten kun kortit kävivät huonoiksi, oli niistä rakennettu linnoja.

Mikä hänen on, pelkääkö hän? Heikkiläänhän hän vain menee. Hän on ollut siellä kymmeniä kertoja. Joka puu tien vieressä on tuttu, näiltä rinteiltä on hän poiminut kesän ensi mansikat ja syksyn punaiset puolat. Vanha emäntä sairasti kauan, silloin hän kävi Heikkilässä joka päivä. Sairas odotti hänen tulonsa hetkeä ja hänen jalkansa tulivat kuin siivekkäiksi, kun hän riensi odottavan luo. Kaksi morsianta on hän jo Heikkilässä puettanut, molemmat leikkitoverinsa Marjan ja Hannan. Ja Marjan lapsen kumminakin hän on Heikkilässä ollut, tuo pieni tyttö on hänen kaimansa. Miksi nyt tuntuu niin oudolta kulkea tätä tuttua tietä?

Heikkilä on Louhilinnan suurimpia torppia ja likin naapuri. Se on oikeastaan kartanon tiellä, viljelykset olisivat olleet yhdistettävät taloon, mutta Heikkilää pitää jo kolmas miespolvi samaa sukua eikä isäntä ole tahtonut kajota heidän vanhoihin oikeuksiinsa.

Heikkiläiset ovat harvinaisen kauniita ihmisiä, kookkaita ja terveitä. Herrasväet tavallisesti tiedustelivat mistä he ovat kotoisin, ovatko todella suomalaisia. Vanha vaari vastaa, että hänen isänsä isä jo oli tässä torpassa, mutta hänen äitinsä puolella on ollut joku kulkeva taalalainen tyttö, joka teki hiustöitä ja kaupitteli niitä. Sieltä kauneus ja komeakasvuisuus siis on kotoisin! päättelevät herrasväet.

Heikkiläiset ovat harvinaisen hellästi kiintyneet toisiinsa. Suuri ilo vallitsee joka kerta kun uusi lapsi syntyy, vaikka perhe jo on niin lukuisa. Eivätkä lapset kasvettuaan lähde maailmalle, vaan tyttäretkin tuovat miehensä Heikkilään.

Joili kyllä on poissa. Herra-vainaja kustansi hänet maanviljelyskouluun, jotta hän saisi oppia ja tulisi hoitamaan torppaa oikein uudenaikaisesti. Ei Joili tullut, kaupunkiin hän läksi. Ja se on ollut kotiväen suuri suru. Isä ei ole tahtonut jaksaa sitä kantaa, hänelle kun Joili aina on ollut ainoa poika ja silmäterä.

Mutta nyt on Joili palannut, palannut muuttuneena. Hän on asettunut kaupunkiin ja tulee sieltä vain opettamaan kotiseutunsa kansaa. Kaarinan sydän lyö oudosti, kun hän Joilia ajattelee. Joililla on nyt kravatti kaulassa — kuinka hauska hän oli entisissä vaatteissaan, jotka sisaret olivat kutoneet! Hän on nyt tullut herraksi. Kaarina ei ensinkään voi kuvitella mimmoiselta hän mahtaa näyttää. Heikkiläiset ovat hänestä aina olleet aitojen maalaisten perikuvia ja isä piti heitä maalaistyöntekijöiden ihanteina. Heikkilän vaari oli raatajien raataja, ja on vieläkin, vaikka on kahdeksankymmenen vanha! Hän leikkaa vielä ruistingin nuorten kanssa kilpaa ja kävelee joka sunnuntai jalan kirkkoon. Hän on kaunis katsella, tuo jalopiirteinen, puhdasihoinen, sarkatakkiin puettu mies, valkoiset hiukset tasalatvaisiksi leikattuina, kasvoilla tyyneys ja silmissä kirkkaus, jonka vain sisällinen rauha antaa. Kaarinan mieleen johtuu vanhan emännän hautajaispäivä — silloin oli vaari lamassa. He astuivat käsi kädessä, vaari ja Kaarina. Vaarin käsi vapisi ja hän turvautui Kaarinaan kuin lapsi. Mutta ei tätä heikkoutta kauan kestänyt.

Joili kantaa nimeään isoisän mukaan ja isoisä sen kai on saanut profeetta Joelilta. Joili on muutenkin isoisänsä näköinen.

Joili herrana? Miksei sitten? Helpompi elää herrana, miksei hän soisi sitä Joilille. Mitä kummaa hän sitä suree? Tämä on hullua?

Ja hän astuu lopputien nopeammin, nousee reippaasti porstuan kynnykselle, hyväilee Vahtia ja törmää ovesta vastatusten Marjan kanssa, joka on kuullut koiran haukunnan ja tullut katsomaan mikä on.

— Neitihän täällä on! Neiti kulta! Kun tässä juuri puhuttiin, ettei neiti ensinkään ole käynyt, ei ristitytärtäänkään katsomassa.

Tuvassa on kaikki ennallaan: suuri suunnaton muuri, koukussa porisemassa pata, josta viisitoista ihmistä saa keittoruokaa; peräseinällä vanhan emännän vuode, jonka laidalla Kaarina aikoinaan veisasi niin monet virret; peräikkunan alla kangaspuut, tukki kovanaan vihannankellertävää liinakangasta; katossa leipäsalot, seinillä sahoja, kirveitä ja miesten takkeja, nurkassa emännän ja tyttöjen rukit; kahdesta ikkunasta paistaa kevättalven aurinko, pelakuunit hehkuvat kuin veri, kissa loikoo permannolla ikkunan valoneliössä; kolmannen ikkunan alla tekee käämiä Aina, joka on rippikouluiässä, ja neljännen valossa kutoo kangastaan Katri, joka on morsian. Vanhan emännän sängynlaidalla istuu emäntä, käsivarret oikoina, ja hypittää naurussa suin ensimmäistä lastenlastaan. Hänen oma nuorimpansa opettelee vasta kävelemään.

Kaarinalta meni äskeinen mieliala kuin pyyhkäisemällä. Aina pyyhkii hänelle penkinpään, lapset kerääntyvät hänen ympärilleen — he saavat jokainen tuliaisiksi rinkelin ja piparikakun, pikku Kaarina hyppii jo hänen käsillään. Kas, kas, kun se ei ensinkään ujostele! Noin, noin nauraa kummille! Kun lapsi on niin kasvanut, että nämä ensimmäiset röijyt jotka neiti antoi, käyvät ihan pieniksi… Marja polttaa kahvia. Marja on vähän rasittunut. Tietäähän sen, kun on tuommoinen jöntikkä ruokittavana. Ja sitten vielä auttaa Taavia. Aijai, Taavilla on niin paljon työtä!

Hanna? Kas, minne tuo nyt meni? Vastikään hän tässä oli. Hän saa hänkin kohta kutsua ristiäisiin. Erinomainen siunaus vain näyttää seuraavan näitä Heikkilän tyttäriä. Ja kihloihin ne joutuvat heti paikalla kun rippikoulusta pääsevät. Onkos tuokin Katri nyt naimaiässä? Kahdeksannelletoista kääntyi miestenpäivästä eikä hänenkään sulhasensa enää odottaisi syksyyn.

Miehet ovat metsällä, vaari kokemassa pyydyksiään. Vaari on tässä joka päivä hankkinut kartanoon neitiä katsomaan, mutta ei ole saanut kuin senpäiväisiä lurikoita. Kyllähän hän sen tietää, ettei neiti mitään tuomisia odota, mutta hänellä nyt on sellainen tapa.

Kaarina saa kuulla kaikki uutiset, mitkä lehmät ovat poikineet, mitkä kanat ruvenneet munimaan. Kaiken aikaa tanssittaa hän lasta polvellaan, nauraa sille, näyttää kieltään, keikuttelee päätään. Lapset tuovat hänelle kissan ja tilkkuvauvan. Joku ojentaa hänelle konvehtipaperia ja sanoo:

Silloin laukeaa kuin pilven varjo huoneeseen, kaikki kasvot muuttuvat, emäntä nielee, nielee… menee hätäisesti lieden luo, viskaa puita padan alle ja nielee, nielee… Mutta pian painuu hän jakkaralle istumaan ja upottaa kasvot esiliinaansa. Marjan käsissä kilisevät kahvikupit. Kaarinan tulee vaikea olla, ei hän tiedä mihin ryhtyä.

— Niin, puhkeaa emäntä vihdoin puhumaan, — tänne kotiin hänen piti tulla vastukseksi. Suru ja huoli hänestä on. Niinhän hän puhuu, ettei luulisi oikein viisaaksi, eikä hän kajoa mihinkään työhön… joka ennen oli mainittava työmies. Meidän isä on häneen jo niin vihastunut, ettei tahtoisi silmiensä edessä nähdä. Ja tietäähän sen mihin tässä jouduttaisiin, jos lakattaisiin työtä tekemästä. Nyt hän tahtoo väkisin viedä isältään kaiken avun: tuota Marjaa ja sen miestä kehoittaa alituisesti muuttamaan kaupunkiin, siellä saa muka niin hyviä palkkoja. Niinkuin ei siellä taas menoakin olisi. Ja tyttöjä toimittaa lähtemään pois kotoa. Ei, ei sitä ymmärrä ensinkään…!

Kaarina seisoo emännän vieressä, käsi hänen olkapäällään, silittelee häntä ja etsii sanoja. Hänen tekisi mieli heltyä, mutta hän muistaa joka hetki, että hän on tullut tänne suojelemaan Louhilinnan rauhaa.

— Jaa, sen minä vain sanon, jatkaa emäntä, — ettei hän kotoa ole sitä oppia saanut. Nuhteessa ja Herran pelvossa on koetettu kasvattaa niinkuin näitä muitakin lapsia, ja ihmisiähän näistä muista on tullut. Ja ihminenhän se Joilikin oli ennenkuin sinne kouluun joutui, siellä se niin muuttui…

— Ei, neiti kulta, ei se herran syy ollut. Hyvää herra tarkoitti, herra sanoi, että hän sitten oikein osaisi torppaa pitää, kun oppisi uudenaikaista viljelystä. Mutta ei hän nyt välitä maatyöstä, ei niin yhtään… En minä sitten ymmärrä missä se syy on…

Kahvikupit höyryävät naisten edessä, höyryävät ja lakkaavat höyryämästä. Lapset ilakoivat kissan ympärillä päivänpaisteessa.

Emäntä itkee jonkin aikaa neuvottomana, sitten hän päättäväisesti kuivaa kyyneleensä ja käy käsiksi kahvikuppiin.

— Ei Joili nyt ole kotona? alkaa Kaarina. — Jos minä olisin vähän koettanut puhua hänelle…

— Neiti kulta, jos neiti puhuisikin! Se varmasti auttaisi. Minä aioin jo pyytää rovastiakin puhumaan, mutta ei se kärsi kuulla puhuttavankaan rovastista. Mutta neiti kulta, neiti puhuu sille! Ehkä Jumala neidin suun kautta tahtookin pehmittää hänen sydämensä.

Naiset valtaa uusi toivo. Kaarina lupaa palata ja lähtee Heikkilästä iloissaan siitä, että saa asian jonkin verran siirtymään.

Mutta hän on tuskin päässyt hakametsään, kun hän jo kuulee Joilin viheltävän vastaansa. Se on Joili, joka siellä tulee — sillä lailla ei vihellä kukaan muu kuin Joili. Mikä kumma Kaarinan on? Pelkääkö hän? Eihän hänellä ole mitään pelkäämistä.

Pienen mäennyppylän päälle ilmestyy pitkä, sorjaruumiinen mies, yllä tummat herrasvaatteet, kaulassa kaulus ja punainen kravatti, lakki takaraivolla, hyppysissä paperossinpätkä. Likemmä tullessa näyttävät vaatteet kiiltäviltä ja tahraisilta, kravatti on kulunut langoille, kaulus on kellastunut, paperossinpätkä imeskelty litteäksi. Miehen koko ruumis on ikäänkuin kutistunut kokoon ja venynyt pitemmäksi, kasvot ovat käyneet luiseviksi ja kalpeiksi, silmät ovat syvällä ja palavat levottomasti. Hiukset ovat ohimoiden kohdalta harmaantuneet. Hän on terveestä, huolettomasta maalaisesta muuttunut kaupunkilaiseksi. Hän ajattelee ja kärsii.

Kaarina ei ole odottanut, että hän olisi tällainen, hän on kuvitellut häntä jonkinlaiseksi keikariksi, sellaiseksi kuin puotipalvelijat. Hän hämääntyy entistä enemmän, posket polttavat, kädet puhkeavat hikeen. Hän tietää, että tuo mies ymmärtää kaikki paljon paremmin kuin hän, ei hänellä ole mitään sille sanomista… Se nauraa hänelle. Se saattaa sen tehdä, mitäpä hän elämästä ymmärtää — hullu hän, joka aikoi ruveta tuota neuvomaan!

Kaarina päättää, ettei sano mitään. Hän ei voi sanoa. Mieluimmin hän astuisi ohi eikä olisi tuntevinaan.

Kun hänen otsansa paljastuu, käy hän äkkiä tutummaksi eikä Kaarina pääse ohitse.

— Hyvää päivää, sanoo hän ja hänellä on se tunne, että hänen korvanlehdistään ehkä tihkuu veripisaroita. — Olette taas palannut kotiin.

He ojentavat toisilleen kaukaa kätensä. Joili kumartaa eikä sano mitään, katsoo vain silmillään, jotka ovat syvällä, sinisissä kuopissa.

— Te olette paljon muuttunut. Olette kai kulkenut kaukanakin. Täällä kotona on isäni kuollut… olette kai sen kuullut. Muuten on kaikki entisellään.

Hän päästää sanan huuliltaan kylmästi ja katkerasti, ja poskille puhkeaa heikko puna ikäänkuin häntä hävettäisi. Hänen suupielissään värisee iva ja ääni on selvä ja kirkas kuten ihmisen on, joka paljon on ääntään käyttänyt.

— Eikö ollut hauska tulla kotiin ja tavata kaikki ennallaan? sanoo
Kaarina tietämättä mitä oikeastaan puhuu.

Mies naurahtaa ja vetää ohuet huulet eräänlaiseen hymyyn. Hän hakee taskustaan paperossilaatikon ja raappii kiihkeästi tulta. Tikku toisensa perästä sinkoaa syttymättä hankeen.

— Paras on, että menemme kukin haarallemme, sanoo Joili hampaittensa välistä. — Meidän tiemme eivät kulje yhtäälle päin.

— Mitä te tarkoitatte? kiihtyy Kaarina ja vapautuu jonkin verran ahdistuksestaan. — Teissä kytee ja palaa — mitä teille on tapahtunut?

Mies puhaltaa sauhun syrjään, koppaa käteensä paperossin, rutistaa sen sammuksiin ja viskaa menemään. Nainen seisoo hänen edessään sorjana, kukkeana, silmissä levoton kysymys. Hän on heikko, ihana nainen!

Joilin ääni tulee kuin maan onkaloista ja nainen kalpenee tuon äänen alla. Hän jähmettyy, pitäisi paeta, mutta ei pääse paikalta.

— Minä en tässä katsokaan teitä minäkään aatelisneitona, jatkaa ääni, — vaan minä otan teidät jos tahdon, niinkuin tuhannet teidän vertaisenne ovat ottaneet minun vertaiseni naiset! Nyt tiedätte…!

Mies naurahtaa, työntää lakkinsa takaraivolle ja yrittää mennä. Mutta nainen on nyt päässyt päällepäin ja puhuu kuin vuoren harjalta.

Joili ei sano mitään, nauraa vain, kädet nyrkeillä, lakki niskassa, nauraa samalla jääkylmästi ja palavasti.

— Ei, totta puhuen, siellä silmät kyllä aukenivat, mutta juuret ovat paljon syvemmällä… Tahdottekos kuulla? Se alkoi jo silloin kun yhdessä leikittiin, kun minä reksuttelin paljain jaloin ja kartanon herratkin olivat paljain jaloin. Me etsittiin iltakaudet kasimatoja — minulla oli aikaa vain illoin, minä olin työssä kaiket päivää, herraspojat laiskottelivat, makaelivat ja tekivät mitä halutti. Yhdessä uitiin ruokatunnilla — vedessä oltiin ihan saman näköisiä ja arvoisia, yhdessä kaiveltiin, kasimatoja haeskellen, kivien ja hirsien alustoja. Mutta kun syömään mentiin, erottiin. He menivät herrasväen pöytään, minä väen pöytään. Nälkä oli ja hyvältä maistui — ei heille herkut sen paremmilta maistuneet kuin minulle silakat yhteisestä kalakupista. Ja talkkunavelliä minä vetelin ja hyvältä maistui, vaikka joku toinen vastikään oli nuollut lusikan puhtaaksi… Mutta hellan nurkalle sytytettiin kynttilä ja siinä nostelivat Annat ja Miinat puhtaille porsliinivadeille paisteja ja kukkakaaleja ja munia ja koristelivat niitä salaateilla ja muilla heinillä. Ja kun niitä kannettiin herrasväen pöytään, jäivät ovet auki ja näkyi puhdas valkoinen pöytäliina ja kukkia ja pulloja. En minä vielä silloin osannut verrata näitä pöytiä: sitä puhdasta, kukitettua ja pullotettua ja sitä tahmeaa, joka oli täynnä perunankuoria ja eltaantuneita silakanpäitä, molemmissa päissä puurovati, sohrittuna ikäänkuin kanojen nokilla. Minä vain muistan, että minulle tuli vesi suuhun, kun näin padoista nostettavan herrasväen koreita ruokia, mutta en minä tullut ajatelleeksi nurjuutta siinä, miksi laiskurit saavat mässätä ja ne jotka työtä tekevät, kitua suolakalan ja reikäleivän ääressä…? Minä muistan kuinka pojat popsivat krapuja — lautaset niin täynnä kuoria että tuskin naama takaa näkyi. Yhdessä me olimme kravut pyydystäneet. Minulle oli annettu kymmenen pienintä krapua. Ja herra vainajan minä muistan: hänellä oli salvetti leuan alla ja hän pyyhki viiksiään ja kaatoi pullosta viiniä ja silmät katselivat ahneina herkkuja…

— Silloin en minä vielä ajatellut mitään, minä olin kasvatettu siinä hengessä, että kaikki on niinkuin olla pitää. Mutta sitten…

Hetkeksi Joililta katkeaa puhe. Se on piiskannut Kaarinaa kuin rajuilma, hän seisoo pää kumarassa ja antaa piiskata.

— Niin, minä olen oppinut vihaamaan herrasluokkaa. Minä vihaan teitä kaikkia… Muistattekos kun me niitettiin kotiniittyä? Kuuma oli niin että hiki virtana valui. Ei maittanut ruoka eikä yöllä saanut unta kun sääsket söivät. Pehtori tuli sitten puhumaan, että koettaisimme saada kuivat heinät korjuuseen, baromeetteri laski ja pilviä nousi taivaalle. Me huhdotaan kuin hullut — omat heinät olivat luokona niityllä, me korjataan kartanon heiniä. Tulee sitten herrasväki katsomaan heinämiehiä, nuoret herrat ja heidän toverinsa, ja nuoria neitejäkin on mukana. Joku herroista hakee haravat ja yksi neideistä yrittää hänkin tarttua haravan varteen. Hän nauraa ja sohrii ja selittää vähän ajan perästä, että tässä tulee niin kuuma ja kädet paisuvat niin kamalasti. Hän sanoo sen selvällä suomenkielellä — muut eivät osaa suomea. Sitten mennään ladon taakse katveeseen ja kuunnellaan ukkosta joka möyryää kaukana. Yksi neiti ottaa heinänkorren ja sitaisee sillä herran huulia. Se on olevinaan jotakin leikkiä. Loikoillaan heinissä, karamellipussi kiertelee. Me hikoillaan ja haravoidaan. Hahhahhah — mitä te luulette meidän ajattelevan?

Kaarina seisoo kuin lyötynä. Ei hän tiedä onko hänen jalkansa alla maata vai vaappuuko hän ilmassa. Ei hän osaa mitään sanoa, hänen sisässään on kaikki sekaisin.

— Ennallaan täällä kaikki on, jatkaa mies. — Ennallaan! Täällä maataan, ei täällä tiedetä mitään niistä suurista aatteista, joitten alla maailma järkkyy. Kukin nakertelee nurkassaan ja on tyytyväinen, nakertelee homehtunutta luuta, joka on viskattu herran pöydältä, eikä uneksikaan mitään parempaa. Käydään kiltisti kirkossa, pappi sanoo että pitää olla nöyrä. Ja nöyriä ollaan!… Ennallaan, ennallaan täällä totisesti kaikki on. Täällä maataan. Mutta minä olen tullut tätä seutua herättämään. Ja jumaliste, raatajien pitää herätä näkemään mikä heidän herransa on: verenimijä, jota pitää vihata, vihata sammumattomalla vihalla…

Hän astuu Kaarinan ohitse. Askeleet narskahtavat lumessa, tupakinsavu tuntuu vielä ilmassa.

Kaarina seisoo kuin naulattuna polkuun. Hänen otsansa on kuuma ja kipeä, sydän lyö ja läähättää.

Aurinko laskee. Alastomat koivut punertavat, niiden varjot lepäävät sinisinä maaliskuun hangilla.

Lastu laineilla on enää loistava Louhilinna, kaarna koskessa on kaunis
Kaarina. Nyt mennään kukkuloilta alas horniin!

Se tuli Olofilta. Hänen täytyi kirjoittaa, kun ei hän itse päässyt tulemaan. Kaarina luki kirjeen uudelleen ja uudelleen, nousi, käveli edestakaisin huoneessaan, putosi istumaan tuolille, itki, kokosi voimansa, lamaantui taas ja koetti taasen päästä pystyyn.

Metsä täytyy myydä… Gustafilta epätoivoisa kirje… kunniavelkoja, nimittäin pelivelkoja… kun eivät aiheuttaisi epätoivoisaa tekoa. Hänen täytyy heti saada tieto, että sisarukset suostuvat — velkojat odottavat vielä jonkin aikaa. Metsä täytyy myydä. Jolleivät velat peity, täytyy uhrata talo.

Hän piteli päätään. Hän paineli ohimojaan ja pusersi käsiä rintaansa vastaan.

Kun isä oli kuollut, niin siinäkin surussa oli ollut jotakin lohtua — tässä ei ollut mitään. Revi kasvi juurineen maasta ja vaadi sitä vielä elämään. Elämä loppuu — hän menehtyy, ei äkkiä, vaan hiljalleen näivettyen ja kituen.

Hän oli pitkänään permannolla ja hypisteli terävää naulaa. Vanhassa uskollisessa permannossa oli suuria nauloja, jotka lohduttivat häntä hänen hädässänsä. Hänellä oli hätä käsissä. Olof ei raaski kirjoittaa koko totuutta, mutta selvää on, että talo täytyy uhrata. Silloin valuu elämä hiljalleen hänen suonistaan.

Ja hän kitui siinä permannolla ja repi sormiaan naulan päähän, silmät puserruksissa, huulet puserruksissa ja sydämessä tunne, että sitä raastettiin pihdeillä. Äkkiä hänen mieleensä välähti, että on kiire. Gustaf voi ryhtyä ajattelemattomaan tekoon. Ja hän kimmahti pystyyn, valeli kasvojaan kylmällä vedellä ja kutsutti ylös pehtorin.

Miten pääsi huhu pitäjälle? Mistä ihmiset sen saivat tietää? Kaarinan kasvoistako he sen lukivat?

Neiti on vihdoinkin väsynyt talonpitoon, kerrottiin, veljet tahtovat panna rahat pankkiin. Tai kun ei neiti vain olisi kihloissa. Mutta kenen kanssa? Louhilinnassa ei ole käynyt ketään sellaista eikä edes pitäjälläkään. Asia onkin niin, että eversti on vararikon partaalla ja talo täytyy myydä. Sellainen sillä juuri oli rouva, näkihän sen täällä hautajaisissa… Ei taloa myydä, metsä vain myydään mätänemästä. Ehei, ei tarvitse muuta kuin nähdä ylpeä neiti, niin tietää, että on tosi käsissä.

Talossa alkoi käydä tukkiyhtiöiden asiamiehiä. Toiset olivat hienoja, ruotsia puhuvia herroja, toiset norjalaisia, toiset herra Mäkirinteen tapaisia. Kaarina oli ensin aikonut jättää koko asian pehtorin haltuun, mutta sitten hän tuli ajatelleeksi, että hän kohteliaisuudellaan ehkä voisi vaikuttaa asioiden suotuisaan kulkuun. No niin, hän juo maljan pohjaan! Ja hän tarjosi herra Mäkirinteellekin kahvia suuressa salissa.

Kaikki nämä herrat kiertelivät taloa, tarkastivat rakennuksia ja lähtivät lopulta puistoon: Suurselän honka veti heitä ihmeellisesti puoleensa, jokaisen täytyi kepillään kolkuttaa sitä kylkeen ja ihmetellä ettei se ollut laho. Kaarina pakeni, hän kuuli koputuksen vaikka hän olisi mennyt maailman ääriin. Ja kun herrat sitten palasivat puistosta juomaan toista kuppia, ehdottivat he säännöllisesti jokainen, että talo myytäisiin yhtiölle kaikkineen päivineen. Se on aina edullisinta: yhtiö pitää silloin huolen maanviljelyksestä ja yhtiö panee toimeen oikein järkiperäisen metsänhoidon.

Kaarina toivoi viimeiseen saakka, että talo saisi jäädä. Keväällä hän pakotti itsensä panemaan puutarhan entiseen kuntoon ja kylvi taimilavat. Taimet nousivat rehevinä — sanotaan heinän veren valamilla taistelukentillä versovan paremmin kuin muualla — kyyneleet valuivat Louhilinnan taimilavoihin ja ne menestyivät erinomaisesti.

Toukoja tehtiin, leivoset pyörivät sinisessä avaruudessa ja hopeinen helinä soi taivaanrannalta toiselle. Neljättäkymmentä hevosta oli ahertamassa Louhilinnan vainioilla. Mutta maa nousi teräksen alta, väkevästi lemuten.

Talo oli pantu kesäkuntoon, sisäikkunat otettu pois, uutimet pesty, huonekalut päällystetty vaaleilla pesukankailla, pöydille tuotu kevään kalpeita ensi kukkia. Talo on juhlakunnossa, sillä Olof palaa tänään, palaa nuorena insinöörinä. Vaunut ovat lähetetyt asemalle ja tuntia ennen kuin häntä odotetaan kotiin, lähtee Kaarina keveillä rattailla vastaan.

Hän kukutti ensimmäistä käkeä kevätpurojen varrella, kun vaunut ilmestyivät tienkäänteeseen. Purot kiiltelivät auringossa, leivoset helistelivät säveliään, puut puhkeilivat, kun sisarukset kohtasivat toisensa.

He koettivat molemmat olla reippaita, vaunut jätettiin tulemaan perässä ja he läksivät Kaarinan keveillä rattailla edelle. Ja he puhelivat keväästä ja Gretasta ja Gretan ja Olofin häistä. Ne ovat jo kesäkuussa! Helsingissä, Gretan kodissa. Ja sitten he yhdessä tulevat Louhilinnaan. Täältä he sitten lähtevät ulkomaille, Belgiaan. Olof on saanut stipendin. Se on hauskaa, äärettömän hauskaa!

Ja Kaarina hymyili ja kyseli, mutta hänen suupielensä vavahtivat tuontuostakin ikäänkuin häneen olisi koskenut ja silmiin tuli säikähtynyt ilme. Kun ei Olof kerro sitä yhtä asiaa! Hän kiertää ja kaartaa sitä, on kai siis kuitenkin niin, että talo täytyy uhrata.

— Minä en jaksa odottaa enää, puhkesi Kaarina vihdoin puhumaan, — sano se nyt suoraan: eivätkö metsärahat riitä? Paljonko oikeastaan tarvitaan?

— Mutta älä nyt noin kiihdy… puhumme toisen kerran. Katso, Bergstedt kirjoitti suoraan, ettei talonpito enää mene…

— Eivät siis riitä…? Mutta jos me möisimme kaikki koristukset ja vanhat hopeat…

Kaikki katkesi häneltä niinkuin mestatessa menee uhrilta pää. Ei hän kuullut mitä Olof hänelle sanoi, ei hän käsittänyt sanojen merkitystä, ne kaikuivat korvissa kuin jotkut tarkoituksettomat äänet. Kotipuitten latvat jo näkyivät, kun hän vihdoin alkoi päästä tajuihinsa. Äkkiä hän joutui ikäänkuin raivoihin.

— Mitä sinä ymmärrät näistä asioista. Sinä vietät häitä ja menet vieraille maille. Teille kaikille veljille on tämä koti aina ollut hauta — minulle se on ollut elämä, kaikki.

— Minun aivoni syttyvät tuleen. Älä minua koetakaan lohduttaa. Minä tiedän, että minulta loppuu elämä, jos minut täältä siirretään. Minä taistelen henkeni puolesta… Te tapatte minut…

Enhän minä muuta pyydä kuin että saisin olla täällä… Onko se väärin? Olen hiljaa, olen hyvä, koetan olla hyvä! Eikö nyt kukaan voi tulla minun avukseni! Kaikki te ilkutte minun tuskaani, tuokin metsä kuinka se voi puhjeta! Minä rakastan sitä, lakatkoon jo, menkööt nuput takaisin kuoreen! Kuinka nuo linnutkin hennovat laulaa, eivätkö ne näe, että ilo on loppunut maan päältä, että jäljellä on vain tuskaa ja hätää. Rakkaus täytyy kaikki raastaa pois sydämestä. Minä tulen kohta ja revin maasta ruohot ja lumivuokot ja heinät. Minun täytyy ne kaikki repiä sydämestäni. Pelätköötkin minua kukkaset… minä pelkään itsekin itseäni… Kaikki näivettyy ja lakastuu, metsät ja kukkaset ja minä itse. Oi, kuinka minä olen niitä rakastanut, minun silmieni ilo ne ovat olleet — minun täytyy mennä pois ja toinen tulee niitä katselemaan, joka ei niitä tunne eikä rakasta!

He tulevat vainioille ja heidän silmiensä eteen leviää hedelmällinen musta maa ja kymmenet aurat, jotka kääntävät sitä. Silloin nousee Kaarina yhtäkkiä istualtaan ja hänen sydämensä huutaa: lakatkaa, miehet! Turhaa on teidän työnne: ei kasva mitään, vaikka kuinka kylväisitte. Minun silmieni valo ei enää saa lämmittää näitä peltoja eivätkä ne voi kasvaa!

Tietysti ei hän mitään sano, vaan putoaa heti takaisin rattaille. Kotiportti vingahtaa niinkuin lapsi, joka on jätetty kuolemaan metsään. Sinä musta maa, itke, se joka sinua rakastaa, on kovin onneton. Ne tulevat ja vievät sinut, ei, minun käteni eivät voi sinua suojella. Sinä musta multa, ole armollinen, ota minut syliisi ja anna minun siihen kuolla…!

Mutta hänpä ei päästä sisään noita vieraita ihmisiä! Tämä on hänen omaansa. Hän lyö jokaista, joka yrittää. Hän lyö säälittä. Hän repii silmät päästä, hän surmaa, jos tarvitaan…

Mutta ne ovat niin viisaita ja viekkaita: ne tulevat rahat kourassa. Raha on väkevämpi kuin rakkaus. Hän lyyhistyy rahaläjien alle. Ja vieraat kädet ostavat kaikki hänen oikeutensa. Ne taittavat kukat puutarhasta, ne soittavat äidin soittokonetta, ne ottavat kynän isän pöydältä, kynän, joka kului hänen käsissään. Vieraat menevät puistoon, koputtavat pyhän puun runkoon ja nauravat… Ja isän ja äidin hauta on kukatonna.

Louhilinnan naapurina järven toisella rannalla on Hintsan kartano, vanha herraspaikka, jonka talonpoika parikymmentä vuotta sitten on ostanut. Rikas ja mahtava on Hintsan isäntä. Komeilla hevosilla ajetaan kirkkoon ja muhkea silkki on emännän päässä, milloin musta, milloin ruskea, milloin valkoinen. Tyttäret ovat hyvissä naimisissa mutta pojilla ei ole ollut onnea: toinen on kuuromykkä, toinen roistonalku. Kuuromykkä on kotona eikä tee kenellekään pahaa, mutta se toinen, Janne, kiertelee maailmaa eivätkä vanhemmat monesti edes tiedä missä hän on. Hän purjehtii kaukaisilla vesillä kuumissa maissa eikä vuosikausiin anna tietoa itsestään. Äiti yhä itkee, rukoilee ja toivoo kotiin palaavaksi — isä toivoo salaisimmassa sydämessään, että poika jäisi sille retkelleen. Ei hänestä sentään ikinä ihmistä tule.

Mutta eräänä päivänä palaa poika, palaa nälkäisenä ja risoissa. Äiti ilostuu niinkuin pyhässä kirjassa isä tuhlaajapojastaan, isä päästää kirouksen ja lähtee ulos.

Janne kertoo liikuttavia tarinoita vaiheistaan. Hän oli ansainnut enemmän rahaa kuin koko Hintsan hinta, mutta laiva joutui Hyväntoivon ulkopuolella haaksirikkoon ja hänen toverinsa, irlantilainen kippari, sattui, senkin juupeli, pelastamaan hänen kirstunsa veneeseensä — ja sinne rahat menivät, jollei miehelle nyt tulisi paha omatunto ja hän lähettäisi hänelle edes osaa rahoista. Hän näet kyllä tietää hänen osoitteensa. He olivat olevinaan hyvät ystävät ja oli määrä joskus kirjoitella.

— Junkkari! keskeyttää esikoisensa suuren äänen isä, jonka äiti on noutanut kuulemaan kertomusta. — Vai luulet sinä voivasi meille vanhoille syöttää mitä loruja vain…

— Pappa, pappa, tulee äiti väliin. — Poika raukka on niin paljon kärsinyt…

Ja äiti puettaa Jannen, ottaa häneltä kauniita lupauksia, rukoilee hänen kanssaan ja tulee vakuutetuksi, että kaikki vielä kääntyy hyvin päin.

Jonkin päivän makailtuaan kotona lähtee Janne maailmalle. Hän tahtoo tuloja, ei tässä viitsi rahoitta olla, isä hoitaa maanviljelyksen eikä kuitenkaan anna sitä käsistään.

Janne palaa retkeltään kestikievarikyydillä, yllä kaupungin räätälin tekemät vaatteet ja tuo tuliaisia: äidille silkkiä, isälle kannun konjakkia.

Isä mittaa häntä kantapäästä kiireeseen asti, nyökäyttää päätään, sylkäisee, kääntää selkänsä ja menee.

— Älkääpäs menkö! Tämän pitäisi olla parasta lajia. Mamma, antakaapas lasit!

— No rahaa on, sama sitten mistä on tullut. Maistetaanpas nyt tätä ainetta.

— Sakta pakkona! sanoi saksalainen. Maistetaanpas nyt! Siinä on korkkikin niin pitkä ja pitää nostaessa sellaisen poksahduksen… No, eikös ole priimaa!… No ja helkutissa, katsotaanpas sitten tätä mamman silkkiä! On se annat-toista kuin ne entiset. Kelpaa mamman kirkolla kuiskaista tuttujen korvaan, että toi sen Janne sieltä Ameriikasta.

— Ethän sinä sitä suinkaan sieltä… Etkös ostanut nyt…? kysyy viaton, kyynelsilmä äiti.

— Ykskaikki tuliko ostettua meren tuolla tai tällä puolen… Ja nyt näette sitten sen seitsemännen ihmeen, näette oikein rahamiehen lompakon.

Janne viskaa pöydälle ihkasen uuden lompakon. Se on pullollaan. Isännän silmät menevät pojasta lompakkoon ja lompakosta poikaan ja iva ja epäilys on hänen kasvoillaan. Janne avaa lompakon, sylkäisee sormiinsa ja sitten alkaa pöytään läiskää sadan markan setelejä.

— Tiedättekös mitä näillä tehdään? Näillä ostetaan tuo tuolta… Minäkö? Jaa, saakuli sentään, ette mahda uskoa minun meidän vanhaa riihtä meinaavan! Kartanoa minä meinaan, viiden pitäjän suurimpaa, sitä jossa se aatelisfröökynä hallitsee.

— Tiedätkös sinä lurjus mistä puhut? Louhilinnassa on metsäkin puolen miljoonan arvoinen, ja talo…

— Mutta kun tässä on paperi, jossa sanotaan, että maanviljelijä Johan Hintsa minä hetkenä hyvänsä saa pankista nostaa aina kuuteensataan tuhanteen asti. Mamma, tuokaapas lasit, ei tämä pappa muuten mitään näe… No helkatissa, saisitte jo ruveta uskomaan.

— Saakula! sanon minä, noita häntiä ei joka mies teekään. Ne on tirehtöörin omia häntiä, joita hän sen ilmosen ikänsä on nimensä alle värkännyt. Onhan niitä häntiä ollut teidän omissakin papereissanne. Ja kun Louhilinnan herrat ne hännät näkee, niin lohkeaa koko kartano minulle että hihkaa…

— Olkaa vain uskomatta, mutta minulla on miehiä takanani. Seksat syötiin tuomari Seeterin ja patruuna Mäkirinteen kanssa. Ja Louhilinnassa on nyt asiat semmoisella kannalla, että rahalla saa. Eversti on pahassa kiikissä, täytyy saada rahaa, taikka menee kunnia. Rouvalta kuuluu jo ottaneen niin paljon kuin on voinut ottaa. Veljet eivät voi häpeää kestää, eikä suku muutenkaan. Ylpeää väkeä näet ollaan. Tämän tietää jo koko maailma paitsi te! Talo on näet vuosisatoja ollut tuossa järven takana ja te olette tottunut siihen, että suku istuu siinä kuin Herra taivaassa! Mutta minä sanon sen, että ylpeät herrasväet kiittää vielä Hintsan Jannea, kun hän heidät Mikistä päästää.

Janne vilkaisee isäänsä. Ähäh, jopas meni suu tukkoon! Hän on päästämäisillään naurun, mutta nielee sen ja laputtaa, viekas hymy kasvoilla, huoneesta.

Kypsyköön nyt uskossaan ukko! Hän tarvitsee hänen apuaan sen verran, että saa hänet kanssaan neidille puhumaan. Jos hän yksinään menee, niin ei synny kaupoista mitään, mutta ukkoon herrasväki luottaa… Kypsyköön, kypsyköön siellä uskossaan! Tämä maailma on niin kiperä ja kapera, ettei koskaan voi käydä suoraan asiaan kiinni, aina täytyy vähän kiertää ja kaartaa.

Seuraavana aamuna ovat isä ja poika matkalla Louhilinnaan. Molempien parta on ajettu, toiselta kokonaan, toiselle jätetty pitkät viikset. Jannella on tärkätty paidanetumus ja keltaisenkirjava kravatti. Rantaan päästyä kastelee isäntä vielä toisella puolen venettä tukkaansa ja viruttaa kasvojansa, toisella puolen venettä harjaa Janne vaatteitaan ja nostelee housujaan.

— Paras olisi, sanoo poika vähän epävarmana, — että te pyytäisitte ostaa talon… niinkuin minulle.

— Kyllä minä sen ymmärrän, ettei sinulle kukaan myy! Kun sitten edes pysyisit siellä.

— Minä pysyn varmasti, minä menen naimisiin — eikös mamma puhunut? Ja sillä tytöllä on rahaa. Reissattiin tässä junassa yhdessä ja minä autoin tavarat vaunusta ja ostin sille torttuja ja kysyin että passaakos tulla katsomaan. Ja tyttö sanoi, että passaa kyllä. Ja minä menen heti kohta naimisiin, kun vain talon saan.

— Mutta katso kanssa, että rupeat elämään ihmisiksi. Minä en enää toista kertaa mene rehellisiä ihmisiä sinun tähtesi pettämään. Äläkä sinä hopota, kun sitten neidin kanssa puhutaan — se pelästyy paikalla.

He eivät voisi valita otollisempaa hetkeä. Kaarina ei ole nukkunut moneen yöhön, hänen poskillaan palaa punaiset täplät ja käsi, jonka hän miehille ojentaa, oli kylmässä hiessä.

Vanha Hintsa on hyvä puhumaan ja hänen sileäksi ajetut kasvonsa ja jakaukselle kammattu tukkansa herättävät luottamusta.

— Kun me ollaan kuultu, ettei neiti sentään ajan pitkään pidä taloa, kun pehtorikin tulee vanhaksi ja työväestä alkaa olla vastusta. Ja kyllähän talossa on hyvä metsä ja varmasti yhtiöt ja sen semmoisetkin ostavat talon. Mutta ne pyyhkivät sitten maan ihan paljaaksi. Että mitäs jos neiti möisi kotipitäjän miehille ja vanhoille naapureille. Tuli tuo poikakin kotiin ja aikoo mennä naimisiin ja asettua olemaan hiljaa, senkin maankiertäjä. Jos tämä talo saataisiin, niin olisihan sitten mihin panisin asumaan ja olisi tässä vanhempien silmien alla. Ja rahaa on sitäkin tiedossa, jos herrasväki niinkuin tahtoisi. Ja eikös se sentään olisi mukavampaa, jos talo joutuisi tutuille. Herrasväki voisi sitten aina käydä katsomassa ja vaikka asua kesätkin tässä vanhassa rakennuksessa. Pantaisiin kuntoon uusi uudelle isännälle. Ja voisihan neiti vaikka ainakin asua tässä, niinkuin tähänkin asti.

Kaarinan piirteet ovat pehmenemistään pehmenneet ja veri tuontuostakin valautunut kasvoille. Hän on näinä päivinä niin paljon kärsinyt — vanhan naapurin puhe tulee kuin lieventävä lääke. Toivo alkaa hänelle tuikkia, jännitys on laukeamaisillaan ja kyyneleet puhkeamaisillaan silmiin.

Hintsalaiset näkevät selvään sanojensa vaikutuksen. Vaikea Jannen on ollut pysyä syrjässä, mutta hyvä se on ollut ja hyvä on vieläkin, ettei hän iloaan näytä. Tyttöraukalla on hätä käsissä, luulisi nyt voivan polkea hintaa. Yhtiö kyllä on antanut luvan mennä korkealle, mutta omaan pussiin putoaa osa, jos hyvät kaupat tulee.

— Niin, virkkaa Kaarina vihdoin ja huulet vapisevat, — minä en yksinäni voi mitään päättää. Minun täytyy kirjoittaa veljille. Tietysti olisi onnellisempaa, jos talo joutuisi tuttuihin käsiin. Te olette tunteneet isäni, te panisitte arvoa hänen työlleen…

— Kas mehän aina oltiin niin hyvät sen vainajan kanssa, ainahan se kävelytti pelloillaan ja sen neuvostahan minä ensinnä rupesin apilasta kylvämään.

— Jaa kyllä siellä on sellaisia puita, joita pitäisi kaataa mätänemästä…

— Onhan se toista, ymmärrättehän mitä minä tarkoitan. Te hoitaisitte karjankin, se on kaikki kotona kasvatettu.

— Aijai sellainen karja! Tämä vainajahan minulle ensinnä opetti uudenaikaista karjanhoitoa. Taitaisi ilman häntä Hintsalla tänäkin päivänä olla hakonavetta…

Kun miehet palaavat rantaan, paistavat heidän kasvonsa. Kaarinakin rientää puutarhaan vilvoittelemaan polttavia poskiaan ja hänen täysi sydämensä kuiskaa joka puulle: ehkei meitä erotetakaan!

Entä jos hän saakin pitää puiston ja päärakennuksen, entä jos hän saa pelastetuksi sen palasen syntymäkotia!

Pitäjällä on taasen uutta päänvaivaa. Mistä kummasta on Hintsan Janne saanut sellaisia rahoja? Ei toki Hintsan vanhalla isännällä ole pankissa kuin korkeintaan satatuhatta. Janne kyllä kertoo haaksirikosta ja Kaliforniasta ja kullasta, mutta kukapa hänen puheisiinsa uskoisi!

Louhilinnan vanhat torpparit, joiden suku on vuosisatojen kestäessä rakentanut taloa yhdessä isäntäväen kanssa, ravistavat päätänsä eivätkä usko, että koko myymishuhussa on perää. Nuoret nauravat: sama se kuka heitä käskee ja komentaa! Mutta vanhat miehet ja vaimot, jotka kesteinä asuvat tupien nurkissa ja jotka elävät kartanon turvissa voivottelevat, että ei nyt enää ole edessä kuin vaivaistalo! Kitkijä-Leena pysäyttää Kaarinan kerran puutarhassa.

— Onko se totta, kysyn sitä neidin omasta suusta, että onko se totta, että kartano myydään?

Vanha vaimo lyyhistyy lavan ääreen ja Kaarina kuulee hänen itkevän ja puhuvan itsekseen: minkäs tähden minä sitten enää kitken! Ei ole sitten enää ketään, joka kahvikupinkaan antaa, kun kyökkiin menee…

Eräänä aamuna huutaa Miina mamsseli Kaarinaa kamariinsa. Hänen silmänsä palavat ja huulet ovat kuivat. Hän on nähnyt unen: oli karvainen mies, jolla oli häntä ja sarvet ja se kömpi ylös Hintsan mäkeä. Sillä oli kädessä tulipunainen pussi ja sitä se heilutti portin edessä ja nauroi. Janne tuli portille ja huusi: suurempi sen olla pitää! Ja pussi paisui suuremmaksi. Ja Janne huusi sen kolme kertaa ja kolmannella kerralla tuli pussista kokonainen säkki eikä karvainen mies enää voinut sitä heiluttaa, vaan se oli kiinni maassa ja aukeni ja siitä valui hopearahaa. Sitä tuli niin että portti peittyi ja Janne seisoi hopeassa polvia myöten.

— En minä uniin usko, sanoo Miina mamsseli, — mutta kun äitini kuoli näin semmoisen unen, että suustani putosi etuhammas, ja hampaat ovat aina minun unissani merkinneet omaisen kuolemaa. Ja hopea on aina minun unissani ollut surua. Ja nyt minusta tuntuu, että Jumala tämän unen kautta tahtoo varoittaa meitä myymästä Hintsalle.

— Mutta ajattele, että jos Hintsa ostaa, niin me saamme jäädä tähän asumaan. Yhtiö kaataa metsän ihan paljaaksi. Ja meidän täytyy muuttaa pois… Hyvä Jumala, kaikki te neuvotte ja neuvotte, enkä minä ymmärrä mitä minä teen!

On niin myöhäistä, että linnut ovat lakanneet laulamasta, mutta isän ja äidin kamarista kuuluu yhä puhetta. Riitelevätkö he? Isän ääni on karkea ja äidin vetistelee.

Joilin on nälkä ja hän suuntaa askeleensa suoraan ruokahuoneeseen. Reikäleipäkasa on vanhalla paikallaan, vanhalla paikallaan niinikään kalakuppi, kylmät perunat ja piimäsaavi. Joili on nääntynyt ja nälissään. Uneen ei nyt ole aikaa, pää on tuumia täynnä: huomispäivänä pitää mennä kartanon neidin puheille.

Tuomet kukkivat, se tuntuu huoneessa vaikka ikkuna on peitetty. Ruoka maistuu, piimä on raikasta ja kirpeää.

Sänky porstuanperäkamarissa narahtaa, isän raskaat askeleet likenevät ovea. Ruoppi helähtää, isä seisoo Sarkkisillaan kynnyksellä.

Heidän äänensä ovat nyt kalseat ja he ovat kumminkin kerran olleet rakas isä ja poika. Miten ovat he saattaneet joutua niin kauaksi toisistaan? Heidän eronsa alkoi silloin, kun poika toista vuotta maanviljelyskoulussa oltuaan kävi lomalla kotona. Silloin antoi hän vähitellen isän tietää, ettei hän aio tappaa itseään sellaisella raadannalla kuin vaari ja isä, hän ei rupea olemaan Heikkilässä — mitä täällä kotona ansaitsee? Tuskin sen verran, että saa vaatteet selkäänsä. Maailmalla hänen kaltaisensa mies elää helpommalla työllä ja panee rahaa kassaan. Entä Heikkilä…? Onhan isä vielä hyvissä voimissa ja sitten — tuokoot sisaret miehiä taloon!

Seuraavana aamuna varhain oli äiti lähtenyt häntä saattamaan. Oli kertonut isän valvoneen koko yön. Äiti oli itkenyt ja rukoillut, niinkuin äitien tapa on.

Joili ei moneen vuoteen ollut käynyt kotona. Äidin rukoukset hänet sitten kotiin toivat ja ne ne häntä täällä pitelivät, vaikkei sovintoa saatu aikaan. Isä ja poika ymmärsivät toisiaan aina vain vähemmin ja vähemmin.

— Ruoka näkyy kelpaavan, sanoo hän tyynellä äänellään, — vaikkei työ.

Veri karkaa Joilin kasvoille, piimätuoppi kolahtaa hyllyyn ja markan kappale isän jalkoihin.

Joili tulee tutun kamarin kynnykselle. Äiti istuu särkkäsillään vuoteen laidalla ja itkee. Siinä kamarissa, siinä vuoteessa he kaikki ovat syntyneet.

Äiti ymmärtää että isä tahtoo jäädä pojan kanssa kahden, poistuu ja luo mennessään Joiliin rukoilevat silmänsä.

— Mutta tiedätkös myöskin kenen se on syy? Sinun. Et tyytynyt siihen, että itse heitit kotitorppasi vanhan vaarisi ja isäsi käsien varaan. Veit meiltä vielä hyvät haltiat, sellaiset haltiat, joita ei enää saada. Olet yllyttänyt työväkeä niin ettei enää tahdota tehdä työtä, neiti on kyllästynyt, pehtori muuttaa.

— Kun neiti tulee tupaan tai kyökkiin, niin ei enää nousta ylös, vaan istutaan lakki takaraivolla juuri niinkuin sinä nyt seisot tuossa. Sinä olet saarnannut, että se on nöyryyttä ja niin näytetään, ettei vain olla nöyriä eikä tervehditä haltiaväkeä. He ovat kyllästyneet ja myyvät talon.

— Eversti on juonut ja tarvitsee rahaa eikä siinä riitä vähemmät kuin
Louhilinna likoon.

— Ne ovat ihmisten puheita. Joka on nähnyt kaikki nämä herrat lapsesta, tietää että ne ovat ihmisten puheita. Mutta meiltä menee hyvät haltiat ja se on sinun syysi se.

Hänen äänessään on jotakin entistä, lapsellista, rehellistä ja kirkasta. Sanat tulevat painavina, ikäänkuin ne olisivat pitkien ajatusten tulos.

— Ottaisimme talon haltuumme! Siinä sitä on oppia ja sinä sitä olet levitellyt. Ei tarvitse tehdä työtä, ottaa vain haltuunsa muilta! Mutta mitä sinä siihen sanoisit, jos sitten kaiken maailman laiskurit tulisivat "ottamaan haltuunsa" sitä mitä sinä jo olet ottanut! Ja jos kaikki lakkaisivat tekemästä työtä — luuletkos sinä, että sitten enää olisi mitään haltuun otettavaa. Kyllä säästöt pian olisivat kulutetut. Jos mekin tässä, minä ja äitisi, lähtisimme vaeltamaan niinkuin sinä teet, mitä sinä söisit kun kotiin tulet…?

Ovi läiskähtää kiinni ja Joili töytää eteiseen. Täällä ei hän rupea olemaan, ei tätäkään yötä! Ja hän työntää syrjään äitinsä, joka tulee tielle ja käy hänen käteensä.

Hätä sydämessä rientää äiti aittaan Joilin perässä. Äiti on hänkin ollut Joilille paha, hän on häntä moittinut, hän ei ole häntä ymmärtänyt, mutta nyt sulaa hän vahaksi. Ja hän rukoilee, pyytää, selittelee ja kertoo. Ja tavarat, joita Joili kokoaa, lähteäkseen maailmalle, putoavat toinen toisensa perästä hänen käsistään ja hän unohtuu kuuntelemaan.

Kun kartanon neiti niin on kovasti koettanut olla työväen mieliksi. Kyökin pitää ennen aterioita olla niin juhlajärjestyksessä, pöydällä puhtaan liinan ja lautaset, veitset ja kahvelit. Ja ovensuussa on pesuvati ja siinä täytyy miesten pestä kätensä ennenkuin asettuvat syömään. Ja oli määrä, että kahdesti viikossa muutetaan pöytäliina ja pyyhinliinat, mutta miehet likaavat ne ikäänkuin kiusalla heti ensimmäisenä päivänä, niin että ne kolmen päivän perästä ovat mustat kuin maa. Ja piiat ovat vihaisia siitä, että pyykkiä tulee ylettömästi ja miehet ovat vihaisia siitä, että pitää pestä kädet. Ja vanhemmat miehet nauravat.

Eräänä päivänä oli neiti kannatuttanut pihalle kaikki piikojen ja renkien sängyt ja pesettänyt ne jollakin väkevällä aineella ja pannut polttamaan toisia sänkyjä ja teettänyt uusia sijaan. Ja joka sänkyyn piti pantaman aluslakana ja päällyslakana ja polstarisäkkiin olkia. Ja kun ei lakanoita ollut tarpeeksi, niin neiti toi herrasväen kaapista hienoja aivinaisia lakanoita. Mutta vanha Anna oli ollut niin kiukuissaan, että itki ja kaikki piiat olivat olleet vihoissaan kun piti pestä sänkyjä ja miehet olivat nauraneet, että kyllä nyt kelpaa potkia.

Ja ruoka on nyt entistä parempaa, vaikka se ainakin on ollut hyvää. Ja nyt syödään niin ylettömästi, ettei sellainen voi missään kannattaa. Mutta pian kuuluu Hintsa ostavan talon. Ja ne ovat ahneet ja kovat väelleen.

Joili yltyy kuvaamaan, että otetaan valtiolaina ja myydään metsä ja jokainen lunastaa oman torppansa. Hän matkustaa Helsinkiin toimittamaan lainan ja täältä pitää valita lähetystö mukaan. Huomispäivänä hän menee neitiä puhuttelemaan. Ja eikös nyt olisi mukavaa, että tämä kaikki olisi omaa? Ja on oikeinkin, että kaikki tämä tulee omaksi… Sillä kenellä muulla siihen on oikeus kuin sillä joka on tämän maan muokannut ja pannut kasvamaan?

Äitiä alkaa peloittaa, hänen kätensä hapuilevat neuvottomina Joilin huitovia käsivarsia ja rintapieliä.

— Menkää nyt, äiti, kertomaan tämä isälle. Meillä pitää vain olla luja usko ja luottamus. Ajatelkaa nyt, jos tuo pihamaa olisi teidän omanne — kuinka monta tuhannen tuhatta kertaa te olette siitä kulkenut navettaan ruokkimaan lehmiä! Ja navetta olisi oma ja pelto tuolla. Menkää nyt kertomaan isälle…

— Sinun pintasi on tullut niin hienoksi — mahtaisitko sinä sitten jäädä tänne tekemään työtä meidän kanssa? Kun ei Marjan mies tee maatyötä eikä Ainankaan ja Jumala näkyy antavan meidän sukuun paljaita tyttäriä. Sinä olet ainoa…

Joilin silmät lentävät haaveksien tuomen latvaan, joka kukkii ruokahuoneen ikkunan alla.

— Minun tehtäväni on kulkea herättämässä nukkuvia. En minä voi minnekään maatua.

— Lapseni… sinä herätät — mistä sinä herätät? Et sinä Jumalasta mitään puhu…

Joilin silmissä on taasen se palo, joka äitiä niin peloittaa — hänen silmäyksensä on kuin ei se olisi viisaan silmäys. Hän ei ehdi vastata, sillä tuvan ovi narahtaa hiljaisessa yössä ja he näkevät vaarin astuvan ulos. Hän on karkeassa liinapaidassa ja samanlaisissa housuissa. Paidan ylin nappi on auki ja punertava iho paistaa. Hän on paljain jaloin ja paljain päin, hopeiset hiukset hohtavat tummaa taivasta vastaan. Äiti ja poika odottavat häntä sanattomina. Joilin silmistä ikäänkuin sammuu jotakin ja hän näyttää tyyntyvän seuratessaan vanhuksen tyyntä käyntiä.

— Saakos vanha mieskin jotakin sanoa? puhuu hän reippaasti, miltei leikillisesti. — Minä olen seurannut sinun askeleitasi ja katsellut mitä jälkeä sinä teet. Sillä puheellasi mitä sinä pidät, kasvatat sinä sellaisia ihmisiä, etten minä ilmaiseksikaan ottaisi niitä työhön. Mutta luuletkos sinä, että sinä laiskasta koskaan teet onnellista ihmistä? Sano vain, että ihmiset vaativat hyvää palkkaa hyvästä työstä, mutta älä kiellä heitä tekemästä työtä.

— Ja siinä sinä erehdyt kun sinä luulet parantavasi maailman vihalla. Sinä opetat ihmisiä vihaamaan toisiaan. Ihmiset tekevät vääryyttä juuri siksi, että he vihaavat toisiaan. Eikä vain rikkaat köyhille vaan köyhätkin rikkaille. Saarnaa sinä ihmisille hyvää tahtoa, niin vääryys lakkaa…

He seisovat vastatusten kukkivalla pihamaalla, pään päällä kostea, pilvinen taivas. He ovat hyvin toistensa näköiset: sama kirkas otsa, samat sirot lahdelmat hiusrajassa, samat rehelliset silmät. Mutta vanhus on tyyni, terve, verevä — nuorukainen kiihtynyt, kalpea, sairas.

Nuorukaisen huulilta puhkeaa nauru. Hän oikaisee oikean kätensä ja viittaa vapisevalla etusormellaan vanhukseen.

— Te kysyitte, äiti, äsken, kuka nukkuu orjuuden unta: tuossa näette, tuossa! Siinä on mies, joka on raatanut herralle viidennestä ikävuodestaan kahdeksaankymmenenteen asti. Mikä on ollut hänen palkkansa? Pahnoissa makaa tuvan nurkassa, ei ole yhtä askeleellisen alaa maata, joka olisi hänen omansa. Ja sensijaan, että hän nousisi sortajaa vastaan, joka on imenyt hänen hikensä ja verensä, puolustaa hän sitä, suutelee ruoskaa, joka syöpyy hänen lihaansa… Voi sinuasi kotiseutuni kansa, jos minä hankin sinulle tilaisuuden lunastaa maat, jotka olet raivannut, niin mahdatko sinä uskaltaa niitä ottaa? Ehkäpä sinä menet herran luo ja notkistat niskasi ja paljastat pääsi ja rukoilet, että herra vain pitäisi maat omanaan ja sallisi sinun viljellä niitä niinkuin tähän asti ja maksaa korkeaa veroa…! Orjan leima on sinussa!

— Poika on kipeä, sanoo hän miniälleen. — Jos koettaisi antaa hänelle jotakin syötävää.

Emäntä kuivaa silmiään ja kiiruhtaa vaarin ohitse ruokahuoneeseen. Kun hän palaa, on Joili pitkänään aitassa. Ovi on auki ja käsivarsi niskan alla katselee hän tyyntä, pilvistä yötä. Aitannurkan takaa pilkoittaa kiiluva järven selkä.

Hänen luomensa painuvat umpeen, hän on näkevinään valkoista hankea ja sinistä taivasta ja hangella naisen mustissa vaatteissa. Hän ottaa tämän naisen käsivarsilleen ja kantaa hänet pois, kauas siitä luokasta, johon se syntymästään kuuluu, hän korottaa sen heikäläisten, sorrettujen korkeaan sukuun.

Ja sen kanssa ja sen kautta vie hän tämän kotiseudun kansan valoon ja vapauteen.

Joilin silmät rävähtävät auki ja vaistomaisesti ojentaa hän kätensä ottamaan voileipää äidin kädestä. Ja hän istuutuu vuoteen laidalle ja syö nälkäisesti, suun täydeltä.

Äiti kertoo ja Joili syö ja silmät harhailevat tuomen latvassa ja järvellä ja pitkin kukkivaa pihaa.

— Nyt minä nukun, sanoo hän vihdoin, — ja puhukaa nyt isälle siitä asiasta. Kun neiti on hyvä ihminen, niin hän saa omille torppareilleen tinkiä.

Ja hänet täyttää suuri riemu, kun hän ajattelee, että hänen sanansa niin ovat neitiin vaikuttaneet! Että hän niin on koettanut parastaan! Kaarina liitelee hänen edessänsä milloin hangella, milloin kukkivan tuomen oksilla.

Aamulla likenee hän kartanoa. Mikä hänen on: pelkääkö hän? Meneehän hän ajamaan kansan asiaa. Olisiko hänen pitänyt syödä, onko hän näin heikko?

Hän on aina ennen mennyt sisään kyökin kautta, nyt hän vähän mietittyään uppiniskaisena menee isosta ovesta. Mutta eteisessä tulee vanha Anna vastaan, tomurääsy kädessä. Ja hän puistelee sen miltei Joilin kasvoihin ja sanoo tiukasti:

— Päivää, päivää. Jokos se Joili on unohtanut missä meillä kyökinrappu on. Kelpaa maar se sama rappu vieläkin sellaisille herroille.

Ja hän pakottaa Joilin menemään edellään alas rappusia ja käskee kyökkiin odottamaan.

Saatana ja helvetti kuinka Joilissa kiehuu! Kaikki lauhamieli on poissa ja hän viskautuu kyökin penkille, lakki niskassa, rummuttelee pöytää ja pureskelee viiksiään. Häntä hullua, kun jo melkein ajatteli mokomaakin neitiä ystävyydellä niinkuin mitäkin sorrettua tehtaantyttöä! Ei kannata hellitellä. Nyt se näytti oikean karvansa. Kirottu paikka on tämä kartano ja tätä on tässä kärsitty vuosisatoja. Ja orjat ovat nöyrästi vaeltaneet sisään toista tietä, toista korskeat herrat.

Hän ärtyy ärtymistään ja koettaa ympäriltään löytää yhä uutta virikettä vihalleen. Juuri tästä hän poikana katseli ruokasaliin, jossa herrasväki söi ja mässäsi… Mutta kas vain: kyökki on aivan muuttunut. Se on suuri, iloinen huone, seinät vaaleat, penkit ja pöydät punaisiksi maalatut… Saakeli! tuossahan on elävä ihminen! Ei hän sitä ensinkään huomannut.

Sillä on pehmeä, norja ruumis ja tumma tukka, jonka sykeröstä tunkee kiharaisia suortuvia. Se askartelee lieden ääressä. Kun se kääntyy, tulee näkyviin verevät, nuoret kasvot ja… Kas, kas niitä punaisia huulia! Silmää ei tyttö nosta, mustat ripset riippuvat pitkinä silmien kansissa.

Vai tuon näköinen nyt on Heikkilän Joili! Hän tarkastaa häntä salavihkaa kun hän katselee kyökin seiniä — mitä hän niistä katsoo? Paikallapa heikkiläisen tuntee ulkomuodosta. Ihan tämä on Heikkilän vaarin näköinen. Mutta ei hän mokomaa ole nähnyt: mies istuu lakki päässä eikä tervehdi. Ei herroistakaan kukaan sillä tavalla käyttäydy. No, jollet sinä näe, niin en minäkään! Ja Maiju päättää, ettei ole huomaavinaan. Mutta hän tuntee Joilin katseen kasvoillaan ja veri nousee nousemistaan hänen poskilleen.

Kaarina tulee puutarhasta, kädet multaisina, vyöllä suuri esiliina. Kun hän Joilin näkee, punastuu hän, kumartaa ja käskee sisään.

Saakeli, kuinka hän sillä tavalla hätkähti! Joilia hävettää itseäänkin ja hän paiskautuu tervehdittyään entistä huolimattomammin penkille. Hän nousee kuitenkin samassa, likenee lakki kourassa välikamarin ovea ja katselee tutkistellen ruokasaliin. Kuinka kaikki näyttääkin paljon yksinkertaisemmalta kuin ennen maailmassa!

— Suokaa anteeksi, että Anna toi teidät kyökin kautta — hän on vanhanajan ihmisiä.

Joilin suu vetäytyy ivaan ja syntyy pitkä äänettömyys. Sitten Joili alkaa, katsomatta Kaarinaa silmiin:

— Eihän mitään vielä ole päätetty. Miksemme voisi torppareillekin myydä, jos te vain voitte maksaa.

— Te ette saa torppareiltanne kiskoa sitä mitä joltakin yhtiöltä tai yksityiseltä pohatalta.

— Mutta entä ne, jotka koko ikänsä ovat teille raataneet — eikö niiden pidä saada kokoon mitään?

— He jäävät tietysti torppiinsa, ei heille saa tehdä mitään pahaa.
Mutta me tarvitsemme paljon rahaa…

— Älkää kysykö, en voi mitään sanoa. Mutta uskokaa nyt, ettemme huvin vuoksi myy taloa.

— Jos herra eversti on juonut ja mässännyt, niin antaa niittää mitä on kylvänyt. Ettehän te toki yhden herrasmiehen hurjistelun takia pane alttiiksi satoja ihmisiä. Jollei enää voi elää, niin kuolkoon kuin koira…

— Kuka on teidän veljenne — hahhahhah! Nämä torpparit ovat vuosikymmeniä hiellänsä ja verellänsä teitä elättäneet. Ottakaa yksikin heistä, mies joka tuolla päivän paahteessa kyntää: tunti tunnilta hän astuu raskaassa maassa, hiki valuu pitkin ruumista ja aurinko on alhaalla ennenkuin hän pääsee olkivuoteelleen — ottakaa yksikin näistä miehistä ja pankaa rinnan sen hienohipiäisen herran kanssa, joka on yönsä juonut ja päivänsä nukkunut ja vielä virkatunneillaan opettavat ihmisille kuinka he toisia ihmisiä tappaisivat — kenelle näistä molemmista kuuluu maa?

— Jumalan tähden, antakaa meidän ajatella asiaa. Emme tahdo kenellekään vääryyttä.

Joili puhuu pitkältä. Hän kuvaa suurten maatilojen mahdottomuutta, sitä vääryyttä, että äärettömät alat ovat yksityisten käsissä, kun sadat ja tuhannet voisivat niistä hyötyä. Hän selittää, että he aikovat pyytää valtiolainaa. Ja tänä päivänä lähtee hän liikkeelle.

Joili oikaisee itsensä uhkaavaksi Kaarinan eteen. Hän on kuin läähättävä liekki, henki ilman ruumista, kuuma, tulinen miekanterä.

— Pitääkö minun vielä kerran asettaa teidän eteenne sadat työssä harmaantuneet, loppuun kuluneet alustalaisenne ja yksi hurjistelussa näivettynyt herrasmies, ja kysyä: kuka on teidän veljenne?

Nuo sanat kuulee Kaarina vielä pitkän aikaa Joilin lähdettyä, ne ahdistavat häntä kuin pyssyn piiput metsälintua.

Yöllä hän jo on täydessä kuumeessa. Rajat unen ja todellisuuden välillä ovat hävinneet. Hän hourii.

Hänen luokseen tulee paljon ihmisiä, etumaisimmat näkee hän kokonaan, mutta taemmista häämöttää vain päitä. Tämä tässä on Seppälä, laiha, nöyrä mies… sillä on kahdeksan lasta, ne ovat kaikki mukana, pienin ei vielä osaa kävellä, se konttaa. Ne ovat kaikki kahdeksan puisia ja töykeitä, ne eivät hymähdä, niiden kasvoissa ei mikään liiku. Seppälällä on päivätyössä aina ollut eväänä paljasta leipää, isä tahtoi monta kertaa panna hänet pois, kun hänen elämänsä oli ainaista kitumista vaikka hän kuinka olisi auttanut. Kaarinan rukoukset hänet pidättivät siinä töllissä, jonka hän omin käsin oli rakentanut. Vaikka tuolle miehelle ilmaiseksi antaisi torpan, niin ei hän pysty pitämään sitä käsissään. Miksi tuo mies sitten on niin surkea, mitä sille pitää tehdä, miten sitä auttaa? Ei hän ole ollut Louhilinnan maalla kuin viisi vuotta — pitääkö hänelle antaa torppa?

— Menkää kyökkiin saamaan ruokaa, sanoo Kaarina, — minä kirjoitan tohtorille ja insinöörille Helsinkiin… Pienen lapsen pitää saada lämmintä maitoa…

Tulee vähäläntä, kyttyräselkä, sitkeännäköinen mies, Vastamäki. Se on aina ollut hyvä työmies. Mutta sitä on seurannut alituinen onnettomuus. Ei ole kulunut sitä vuotta ettei siltä olisi kuollut lehmä tai hevonen. Ja vaimo on vuosikausia maannut vuoteessa. He ovat eläneet alituisessa puutteessa, veronmaksun edellä on aina täytynyt kuljettaa jokin eläin myytäväksi. Mutta nyt ovat lapset sentään jo suurempia. Vastamäen täytyy saada torppa!

Kolun mies tässä on maanmainio ojankaivaja. Hän on suuri ja lujatekoinen, kasvot laihat, parrattomat, ruumis luonnottomasti laajentunut ja hänen käsiään! Ne ovat niin suuret ja kovat, etteivät ne taivu edes tervehtiessä, vaan käsi käy kiinni kuin mihinkäkin koukkuun. Myöhään syksyllä, lehtien rapistessa ja sateen tulviessa harmaalta taivaalta, on tämän miehen pää vielä näkynyt suolta. Kaikki muu on ollut elotonta ja liikkumatonta, yksinäinen pää vain on liikahdellut mustien multavallien välissä. Kolulla on säästöjä pankissa, Kolu voi ostaa palstansa helisevällä rahalla.

Ja Mattila sitten, lyhyt, jäntterä, viisassilmäinen mies… ostaa hänkin torppansa milloin tahansa…

— Niin, sanoo Kaarina ja nostaa kätensä yli päiden, — minä julistan teille nyt, että te saatte lunastaa torppanne ja tästä puoleen olla itsenäisiä isäntiä…

Hän näkee kuinka heidän niskansa nousevat ja silmät välähtävät itsetietoisesti… Mutta samassa kohoaa päiden takaa pitkä, kalpea, kaljupää mies. Hänen otsastaan tihkuu verta, silmät kiertyvät nurin ja hän kaatuu ja häviää…

Silloin parkaisee Kaarina vuoteessaan ja purskahtaa itkemään. Hän tuntee, että veli on veli eikä veren siteitä saa katkaista. He eivät saa hylätä onnetonta veljeään!

Joili panee torpparit liikkeelle ja kun he kerran ovat liikkeellä, ei heitä enää äkkiä pysäytetäkään. Kokouksia pidetään, komiteoja asetetaan ja lähetystöjä menee taloon. Saadaan kuulla, että neiti yhä on kipeänä, että tohtori ja insinööri siihen ja siihen päivään asti viipyvät Helsingissä, ja lähdetään suinpäin Helsinkiin. Siellä voidaan samalla käydä puhuttelemassa muitakin herroja valtiolainan johdosta.

Lämpöisenä kesäkuun päivänä tömistelee Louhilinnan torpparilähetystö insinöörin nuorenmiehenasuntoon, jossa kaikki on huiskin haiskin. Sattuu olemaan insinöörin hääpäivä ja hänellä on vielä sangen paljon toimitettavaa. Tavarat ovat kaikki pakattavat, hansikkaat ja valkoinen kaulaliina ostettavat, soitettava räätälille, soitettava kukkakauppaan…

Nuori insinööri ilostuisi tavallisissa oloissa suuresti nähdessään Louhilinnan miehet. Nyt on hänellä niin tulinen kiire, että hän vain eteisessä seisoen kuulee heidän asiansa.

— Voi hyvät ystävät, se on kovin ikävää, mutta kyllä meidän täytyy myydä Hintsalle. Näettekö, valtion koneisto on hidas koneisto: kuluu kuukausia, ehkäpä vuosia ennenkuin te lainan saatte, ja meillä on kiire. Se on kovasti ikävää, mutta ei sille mitään voi. Koettakaapa sopia Hintsan kanssa.

Ja hän pistäytyy tuossa tuokiossa puhumaan asuntonsa emännälle, että miehille annettaisiin kahvia, puhuu heille vihkiäisistään ja käskee tulemaan kirkkoon. Sitten hän painaa jotakin miesten käsiin, sanoo heille ystävällisesti hyvästi ja lähtee kaupungille.

Ällistyneinä istuvat miehet suuressa helsinkiläisessä ruokasalissa. Ylpeän näköinen, pörröpäinen neiti tuo heille kahvia ja sanoo jotakin, kun he sylkevät permannolle. Neitsyt puhuu ruotsia, mutta pään nyökkäyksestä ymmärtävät he, että pitää mennä uunin luo sylkemään.

Mitä kaikkia insinööri antoikaan heille? Rahaa näkyi antaneen niin että junarahat tulevat maksetuiksi ja jää vielä ylitsekin. Ja sitten on tässä tällainen iso, kultalaitainen kortti. Siinä on kirjoitusta, mutta ei siitä mitään ymmärrä. Ja sitten tällainen laatikko, jossa on Sikaareja. Oikein hienoja mahtavat olla, kun on silkkistä nauhaa noin ympärillä ja kannessa koreat kuvat. Melkein täysi laatikko.

Palvelustyttö löydetään parin huoneen takaa, hän ravistaa päätään, kun miehet hänelle näyttävät kukkaroaan, mutta ottaa vastaan kymmenpennisen, jota he kukin arasti hänelle tarjoavat. Ja hetkisen perästä ovat miehet kuumalla, tomuisella kadulla ja neuvottelevat, että missä päin se nyt taas onkaan se Heikkilän Joilin kortteeripaikka.

Kauhea päivä on tullut. Kunhan se menisi, koska sen täytyy mennä, ettei vain mitään tulisi keskeyttämään. Voisihan vielä viime hetkessä joku lähetystö saapua, Joili voisi ilmestyä tänne kuin maan alta. Eikä niillä raukoilla kuitenkaan ole rahaa!

Kuka on veli — sekö joka on samaa lihaa ja verta? Kenen on maa — senkö joka sen on perinyt? Mutta entä kun sen rahasta myy — eikö silloin tee rikosta?

Tuntuu niin kummalliselta: taloa ei tunne entiseksi. Vanhat palvelijat kulkevat itkettynein kasvoin ja verestävin silmin… Kevät on, ruis menee tähkään, linnut laulavat — kuinka saattaa olla näin kauhean synkkää?

Greta on suloinen sinertävässä puvussaan. Hänen naurunsa vaikuttaa kuin päivän säde kuolinhuoneessa, jossa valkoiset lakanat peittävät ikkunaa ja jääsaavit hohtavat kylmää… Greta kiinnittää kukkia Kaarinan rintaan, Gretan kyyneleet vuotavat Kaarinan pellavanheleisiin hiuksiin. Ei tuo herttainen nuori vaimo voi itkeä kuin hetkisen, seuraavassa hetkessä hän hymyilee ja nauraa, niin suuri on hänen onnensa.

Kaarinalta menee kaikki… Hän saa jäädä tähän asumaan, mutta omaa ei ole mitään.

Pitäisivät herrat edes kiirettä! He ovat kaiken aamua viipyneet isän työhuoneessa… tuomari Ceder ja veljet. Hintsat istuvat salissa. Nuori Hintsa kävelee edestakaisin ja tupakoi. Paperossinpätkät ja tulitikut hän pistelee kukkaruukkuihin.

Kaarina tulee ja menee, poskilla palavat täplät. Hän on vasta noussut sairasvuoteelta. Saliin päästyä lennättää hän aina isännille jonkin sanan.

— Te saatte nyt kaikki mitä minulle on rakkainta. Isäni käsi tuntuu täällä vielä joka paikassa… Ettehän te kaada metsää puhtaaksi, otattehan vain yli-ikäiset puut… Säästättehän hevosia. Katsottehan, ettei pahat rengit saa repiä suupielistä. Vaunuhevoset eivät koskaan ole nähneet piiskaa, ovat vain tottuneet sokeriin… Ja vanhaa Jereä ja Leenaa täytyy kohdella hyvin… Ja…

Vanha Hintsa hörähtelee ystävällisesti Kaarinan puheeseen ja suostuu kaikkeen. Mutta se onkin oikea noita pyytämään, tuo mustapukuinen tyttö!

Kaarina pysähtyy kuin unessa isän työhuoneen kynnykselle. Pöydän ääressä seisoo tuomari. Hänen edessään on papereja ja hänen valkoinen kätensä lepää pöydällä. Hän on suuri ja käskevä, hän on vakava ja peloittava. Kun hän määrää, täytyy totella. Kun hän murskaa, täytyy murtua. Kun hän on lempeä, täytyy tulla onnelliseksi. Kun hän tahtoo ottaa, täytyy hänelle antaa.

Hän ikäänkuin täyttää koko huoneen. Ei ole mitään muuta. Kaarina pitelee kiinni pihtipielestä. Ei hän tiedä missä hän on tai miten kauan hän siinä on ollut. Hän kuuntelee vain ihmeellisen juhlallista ääntä, joka julistaa jotakin peloittavaa tuomiota. Sitten näkee hän kuin jostakin etäältä Gretan tulevan, kädessä teevadillinen vettä. Ja hän ajattelee: mitä hän sillä tekee? Olof ja Erik kastavat sormiaan veteen.

Kaarina joutuu kuin raivoon. Hänpä karkaa esiin, puree, repii ja hävittää…

Ei, ei hän mihinkään kykene. Hänet itsensä revitään säpäleiksi, hänet itsensä hävitetään. Hän ei voi pysyä pystyssä, hän ei voi elää.

Silloin käy joku kiinni hänen käteensä. Häneen valuu voimaa ja lämpöä.
Hän nousee.

Oi, oi… hän nostaa, hän tukee… hän katsoo, hän sulaa lempeäksi ja hyväksi. Hän ottaa omakseen ja vie kauas pois.

Eikä Kaarina enää muista mitään muuta eikä hänellä enää mitään muuta ole.

Kaarina kävelee puistossa ihmetellen uutta onneaan. Hän on löytänyt hänet, jota ei hän tietänyt olevankaan ja joka kuitenkin elämän alusta oli hänelle määrätty. Viktor on hänen. Viktor Ceder on hänen kihlattunsa. Se on niin ihmeellistä ja kuitenkin totta. Ei hän tähän asti ole tietänyt mitä onni on, eikä hän ole kauneudestakaan mitään tietänyt. Uusin silmin katsoo hän nyt maailmaa, joka hehkuu juhannusaaton kukoistuksessa. Ruusut kukkivat, nurmet lemuavat. Veden päällä vaappuu kevyt auer, taivas syventää järven suureksi kattilaksi, jonka toisella laidalla hehkuu iltarusko, toisella siintää tumma lempeä sini. Suurselkä on ihana kuin autuaitten laulu.

Kaarinan sielussa laulaa kilpaa lintujen, utuisten taivaanrantojen ja sinisten mäenrinteiden kanssa.

Onkin kesän onnellisin ilta, mittumaarin aatto. Jo syttyelee valkeita sinne tänne. Täällä Louhilinnan kalliolla aina on korkein kokko valkea roihunnut ja täällä se nytkin palaa, palaa punaisempana kuin koskaan ennen. Olisivatpa täällä isä ja äiti, veljet…

Naapurin nuoret järven toisella rannalla keräilevät risuja hekin, toiset tuovat tervatynnörin, toiset kantavat vanhan veneen.

Louhilinnan vinnilläkin on vanha punainen ja valkoinen vene. Siinä soutelivat kirkkaina kesäaamuina isä ja äiti, ja veneen laidoilla riippui ruusuköynnöksiä. Kaarinasta tuntuu, että veneen tänä iltana pitäisi olla mukana.

Ja hän menee sisään ja antaa käskyn. Kun hän palaa, sattuu hänen korvaansa parahdus, terävä kuin veitsellä vedetty haava. Ja taas parahdus! Mitä kummaa — kuka kärsii tänä ihanana iltana?

Louhilinnan omalla rannalla nauretaan. Uusi isäntä viettää tulijaiskemuja. Uusi rakennus on limoilla koristettu, katolla liehuu lippu. Uuden isännän vierasjoukko käy rannalle, pitkä rivi miehiä ja naisia. Hekin kantavat tarpeita kokkovalkeaan, raahustavat kuivia katajia ja vanhoja tervatynnöreitä. Käsihanuri soi, viulu kitisee. Nauretaan… Polskahdus! Jotakin raskasta putosi veteen, eihän vain ollut ihminen!… Siellä on sielläkin mukana nuori morsian, uuden isännän morsian.

Kaarina painaa kättä sydänalaa vastaan. On kuin paiseeseen olisi pistetty veitsi.

Helei! Hohoi! Ho-op! kuuluu Louhilinnan rannalta. Ja yli järven kaikuu vastaan samanlaisia huutoja Hintsan kokolta. Hanuri soi. Naiset nauravat, miehet hihkuvat.

Pehtori, vanha Anna ja vielä jotkut tulevat… Mitä… ruumisarkkuako he kantavat?

Kaarina tuntee painaessaan kättä rintaansa vastaan, ohuen kankaan alta paperin kahinan. Kirje…! Ja hänen poskilleen valautuu veri ja hän painuu kiikkulaudalle, kasvot Suurselän vesille päin. Hänen povellaan on Viktorin kirje! Siinä tulee häntä vastaan väkevä ihminen, hänen miehensä.

Ääneti, itkua niellen tuovat pehtori ja Anna paikalle kokkotarpeet. Neiti yhä vain hymyilee selälle päin. Kunhan eivät ne suuret surut todella pimittäisi hänen järkeänsä! Hän käyttäytyy niin oudosti.

— Iloitkaa minun kanssani, sanoo hän, älkää itkekö… minä olen niin onnellinen, minä olen kihloissa… Näettekö: tässä on kirje!

Ja hän heittäytyy Annan kaulaan ja sitten pehtorin kaulaan. Ja pehtori itkee ja kiittää Jumalaa, mutta Annan kasvot tulevat ihan samanlaisiksi kuin ennen kun odotettiin kruununvoudin herrasväkeä tai joitakin sukulaisia.

— Olipa hyvä, sanoo hän, — että vain kylvettiin pellavia. Ei ne ostetut lakanat koskaan ole sen arvoisia kuin omakutoiset. Rouva vainajakin aina sanoi, ettei hän viitsi niitä ostettuja käsitelläkään. Ja rouvan morsiuspeitteet ovat nekin vielä ihan hyvät. Pitää taas tuulettaa.

Ja kun Kaarina nyökäyttää päätään, tulee Anna hyvilleen ja sanoo, että kyllä hän sitä vähän ajatteli. Tämän Seeterin isä oli pappi ja äiti tuomarivainajan tytär. Se tuomari kyllä istui käräjiä täälläkin ja kaikki kehuivat sitä. Tämän nuoren tuomarin äiti oli kovin hyvä ihminen. Ne alkoivat niin köyhissä oloissa ja niillä oli niin summa lapsia, mutta nyt ne ovat kaikki suuria herroja ja hyvissä viroissa!

— Mene sinä nyt, Anna kulta, sanoo hän, — kertomaan mamsselille ja pikku Maijulle ja kaikille. Minä en itse pääse, minun täytyy polttaa kokkoa.

Hän jää yksin hongan alle. Yö on kuin lumottu. Taivaalla palavat ruskot ääntä päästämättä, kokkovalkea vain risahtelee ja humisee. Liekit nuolevat veneen haaltuneita laitoja ja kiertävät nimeä "Anna Cecilia".

Onnellisia ihmisiä katseli vanha vene parempina päivinään ja onnellisen ihmisen näkee se viimeisenäkin päivänään.

"Minä uskallan Teille kirjoittaa, sillä silmistänne luin siihen luvan. Minä uskon itseni Teidän käsiinne, minulla on palava halu saada paljastaa itseni Teille, saada paeta luoksenne, laskea pääni helmaanne ja itkeä siinä. Minä tulen Teidän luoksenne niinkuin tuhlaajapoika tulee kirkkoon ja heittäytyy tomuun pyhän neitsyen jalkojen juureen. Oi Te ihana Kaarina, Te kukkien kukka!

"Ette Te aavista miten Te minuun vaikutitte. Minä tulin lapseksi, minä tulin hyväksi ja viattomaksi kun minä teidän silmiinne katsoin. Oi, jos minä olisin runoilija, niin minä noille silmille laulaisin, noille kirkkaille, vakaville, syville silmille, jotka katsovat ihmisen läpi eivätkä jätä hänelle mitään salaisuutta! Minä punastuin Teidän puhtautenne edessä ja Teidän hyvyytenne kaatoi minut maan tomuun. Mutta siinä kului minusta pois kauna ja minä sain voimaa nousta ja alkaa uutta elämää. Ja kun minä Teidän voimakkaita, puhtaita piirteitänne katselin, kasvoi se voima kasvamistaan ja minä tiesin, että jos minä Teidän läheisyydessänne saan elää, kirkastun päivä päivältä. Kuinka palavasti minä haluan saada antaa Teille kaikki mitä minulla on, koko oman itseni, että se Teidän luonanne tulisi paremmaksi."

Kaarinan kasvot painuvat käsiin ja kädet pusertavat kirjettä. Sydän on tulvillaan onnea.

Liekit leimuavat. Nimi on jo näkymättömänä. Jo romahtaa koko rovio läjään, kipunat lentelevät, savupatsas leviää yltympärille ja hetkisen perästä palaa kokko maassa, mahtavana hiilloksena.

"Olisin minä teidät ennemmin nähnyt — paljon olisi tekemättä mikä on tehty ja mitä ei tekemättömäksi saa. Minun elämäni alkoi vaatimattomissa oloissa ja minulla oli niin hyvä äiti, mutta maailmalla on niin paljon lokaa ja tahraa ja harva se nuorukainen, joka pysyy puhtaana.

"Te puhdas, Te valkoinen, Teidän luoksenne pakenen. Älkää sysätkö minua pois, sanokaa minulle se sana, jota minä janoan kuulla…"

— Sinä olet sen jo kuullut, Viktor, kuiskaa Kaarina. Me kuulumme toisillemme…!

Äkkiä astuu Kaarinan eteen kaksi miestä. Ne tulevat pensaikosta, ryömien ylös mäkeä. Ne ovat rentoja, velttoja, lakitta päin, kasvoilla outo nauru. Niiden puhe on lepertelyä.

— Tulkaa pois… Ja täss' on viiniä. Ei se mitään rommia ole, sitä voi akkaväkikin juoda. Hintsan Janne pistouvaa. Sill'on morsian kuin riikinkukko ja kukko. Kukas neiti on? Onkos neiti morsiamen sukulaisia? Tai taidatte olla sulhasen sukulaisia…?

— Mihinkäs se nyt menee! Älä mene! Ei me juovuksissa olla, ei meitä pelätä tartte… Saakeli! tässähän on toinen kokko. Mitäs tämä merkitsee? Yksinkös se musta neiti täällä kokkoa poltti? Täällähän on niin korea kallio että koreampi kuin meillä onkaan. Ja tällainen petäjäpappa! Neiti, kuulkaas, tulkaa tänne, niin mennään tyskää…

Mikä häpeä! Maan alle hän tahtoisi vaipua. Suurselän hongasta he laskevat pilaa. Ja niitä tulee lisää… alkavat ehkä tapella. Ja siellä palaa vielä äidin vene. Mitä ovatkaan Louhilinnan onnettomat lapset tehneet: myyneet he ovat isän perinnön vieraille, jotka eivät pidä sitä pyhänä! Gustaf, Gustaf, sinä olet vaatinut paljon, liian paljon! Kunhan en minä alkaisi sinua vihata… Vai mitä se on tämä kauhea poltto, joka rintaan nousee… Viktor, Viktor, tule minulle takaisin, muuten minä olen hukassa!

— Perkele, miksei tänne saisi mennä? Täällähän se sileä kallio vasta onkin. Ja kiikkulaudat ja laitokset. Mitäs sinä puhut, Hintsa, eikös tämä sitten sinun olekaan, etkö sinä sitten tätä kartanoa ostanutkaan?… Saakeli, kun annoit parhaimman kallion muille!… Kyllä kestää ennenkuin hän kuolee. Hänhän on vallan nuori… Olisit samalla ottanut puulaakilta jonkun tuhannen lisää, että olisit ollut Louhilinnan herra. En minä vain kärsisi nurkallani puistoa, johon ei mennä saa… No, anna nyt sitä viiniä, saakeli!

Kaarina seisoo huoneensa ikkunan alla, kylki koivun kyljessä. Hänen silmänsä ovat kiinni, hän on kuin siihen paikkaan kivettynyt. Yksin rinnassa elää, tuska siellä velloo. Ja korvat ovat auki, kaikki hänen täytyy kuulla, viulut, hanurit, naurut, kiroilut. Nuo ihmiset siis vain odottavat hänen kuolemaansa, että saisivat käsiinsä puiston. Onnettomat, onnettomat puut, ne tulevat ja rääkkäävät teitä! Mitä minä olenkaan tehnyt, kun olen teidät myynyt! Ne lupasivat, etteivät ne tee mitään pahaa, että kaikki jää ennalleen — ne eivät pidä lupaustansa. Näin se jo alkaa!

"Puulaakilta jonkun tuhannen lisää…" mitä he niillä sanoilla tarkoittivat?

Kaarina tuntee ilkeää kipua päälaellaan. Hiukset nousevat oudosti. Nakuttelee, pistelee… Hänen päälaelleen muodostuu ristin merkki. Se sama, joka oli syntyessä! Hän on kuin painajaisen vallassa.

Hän repii auki silmänsä. Juhannusyön lumo on hänen ympärillään. Hän sivaltaa päälakeaan — kaikki on ennallaan. Tuolla palaa kokko, hiipuneena maan tasalle ja taivasta kohti nousee ohut sauhu. Se oli pahaa unta vain.

Täällähän he kävelivät sinä onnettomana päivänä, jolloin kauppa oli tehty, Viktor ja hän. Sinä onnellisena iltana! Hän puhui ranskalaisesta kirjallisuudesta ja kyseli tunsiko hän sitä. Hänen täytyi tunnustaa, että hän niin vähän tuntee, että hän niin vähän on lukenut.

— Niitä onnellisia! Ettekö minullekin tahtoisi hiukan avata lumottua maailmaanne. Vai olenko minä liian rohkea.

Ja he menevät kalliolle ja Kaarina kertoo hongan tarinan ja näyttää kiikkulaudan, jolla isä istui juhannusaattona ja vie hänet vanhalle huvihuoneelle ja he työntävät syrjään rytöä ja katselevat järvelle. Ja kertoo kuinka hän lapsena sunnuntaiaamuin katseli selälle ja kirkkoveneet tulivat. Airot kimmelsivät auringossa. Kerran oli veneen kokassa valkoinen risti. Siinä tuotiin pientä valkoista arkkua. Lapsi oli hukkunut… Ja Kaarina kertoo kertomistaan ja kysyy vihdoin punastuen, eikö hän jo naura häntä.

Viktor ei vastaa, mutta hänen kasvonsa ovat ylen vakavat ja hänen silmissään on kyyneliä…

— Jos tekin kertoisitte minulle jotakin itsestänne, uskaltaa Kaarina ehdottaa.

— Minä! sanoo hän katkerasti, — minun elämäni on ollut vain vaahtoa ja myrskyä… Se alkoi hiljaa ja kauniisti. Äiti luki illalla rukouksen vuoteeni ääressä. Hän kuoli pois enkä sen koommin ole rukoillut…

He astelevat ääneti puiden alla. Mies ottaa tytön käden ja vie sen huulilleen, tyttö ei tiedä mitä tehdä, miten selviytyä, kunnes hän raukeaa onneensa.

Viktorissa on turva, hän auttaa nytkin. Hän tulee tänne ja järjestää nämä asiat. Hän on niin väkevä, ei kukaan uskalla sanoa häntä vastaan. Hän muistuttaa Hintsalle mitä hän on luvannut…

Taasen tulee kalliolle joku. Tulee äänetönnä, pysähtyy, painaa lakin takaraivolle ja katselee selälle. Musta varjokuva erottautuu heleää taivasta vastaan. Kaarina tuntee hänet paikalla.

Hän menee samaa tietä kuin on tullutkin. Oliko se elävä ihminen vai oliko se näky vain?

Näetkö nyt mihin mennään! puhuu hänen katseensa. Yhden veltostuneen takia uhrasit sinä sadat elinvoimaiset, työssä kuluneet ihmiset. Kidu nyt ja kärsi. Se on sinulle oikein!

VII

Louhilinnan vanhassa päärakennuksessa läiskävät kangaspuut ja hyrisee ompelukone. Morsianta valmistetaan.

Lakanat leikataan hienosta, Louhilinnan pellossa kasvaneesta pellavakankaasta. Morsian on yhtä valkoinen kuin palttina, josta hänelle valmistetaan vaatetta.

Uusi murhe on astunut vanhaan taloon: Gustaf on mielisairaana. Uhri ei auttanut sittenkään. Kunniavelat kyllä maksettiin, mutta raskaimmalla hetkellä jätti Nadja rouva kotinsa ja miehensä ja silloin taittui miehessä mitä vielä oli taittumatta. Lääkärit eivät anna paljon toiveita. Aivot pehmenevät pehmenemistään. Tuo nuori, kalpea mies kävelee yötä ja päivää edestakaisin puhuen, että hänellä oli kartano, jossa oli komeita puita. Suurin honka kaatui hänen päälleen ja murskasi hänen päänsä, sillä se vaatii aina viidenkymmenen vuoden perästä ihmishengen. Se murskasi hänen päänsä, hänellä ei enää ole päätä!

Miksi piti näin käydä? miettii morsian ohjatessaan ompelijattaria. Onko meidän sukumme joskus tehnyt itsensä syypääksi johonkin suureen rikokseen vai pikkusynneistäkö, syömisestä, juomisesta, huvituksista ja mukavasta elämästäkö meitä rangaistaan? Morsian pelkää sairastuvansa. Ajatukset menevät niin peloittavan pitkälle. Ihan täytyy paeta omaa itseänsä.

Ennen hän pakeni puitten luo. Mikä lienee: nyt hän karttaa entisiä uskottujaan. Jollei hän pakene katsomaan Viktorin kuvaa, lukemaan hänen kirjettään tai kirjoittamaan hänelle, menee hän pellolle tai hakaan. Kauas ei hän uskalla mennä, siellä voisi alkaa kuulua jotakin. Metsät kaatuvat, isän ylpeät metsät kaatuvat.

Aukeat häntä tätä nykyä viihdyttävät. Hakametsän laidasta alkaa suo, jolle ojat jo olivat suunnitellut. Siellä hän käy seurustelemassa suon surullisten kasvien kanssa.

Oja on täynnä vettä ja kiiluvan kosteuden alta nostaa sammal pirteästi päätään. Maa on mättäillä, mättäitten välistä nousee hoikkia mäntyjä, joiden kaarnassa riippuu naavaa ja sammalta. Hopeankarvaiset kasvannaiset rävähtävät raikkaina märkään, harmaaseen ilmaan, joka suunnattomana hämähäkinverkkona lepää suon päällä. Mättäistä nousee suopursuja. Eivät ne kuki tähän aikaan, mutta syksylläkin suopursu lemuaa. Morsian taittaa oksan ja katselee mietteissään kuivia, kaitaisia lehtiä, jotka ovat harmaan vihreät päältä, alta ruosteen ruskeat. Hän sulkee oksan käsiinsä ja litistää sitä sieraimiaan vastaan. Ja siinä avautuu hänen eteensä satumaisia rotkoja, joita kiiluva, hyllyvä, pohjaton vesipermanto valaisee. Seiniä ei näy missään ja jos niitä on, ovat ne ruskeaa, niljaista mutaa, joka hyllyy ja pakenee sieltä. Siellä hyppivät suon jättiläiskokoiset, täpläiset sammakot, siellä leijaa keijukaiset, jotka syksyisinä iltoina nousevat suon päälle, tanssivat ja liitelevät läpi laaksojen ja pysähtyvät viipymään mataloiden lampien päälle. Ihmeellinen maailma on noiden pehmeiden mättäiden alla, pohjaton, rajaton ja surullinen. Sieltä saa suopursu elämänsä ja lemunsa. Suopursussa on lääkettä, jota metsän vanha noitavaimo antaa neidolle kun hän tulee häneltä hakemaan unohdusta.

Eräänä kirkkaana päivänä seisoo morsian suon laidalla, kädessä suopursun oksa. Silloin sattuu hänen korviinsa kaukainen rytinä. Se tulee niin etäältä, ettei toinen sitä kuulisikaan, mutta morsian tuntee, että suuri puu kaatuu. Puun kylkeen jää osa, joka ei ole hakattu irti, kaatuessa se repeää ja jää valkoisena, pistävänä piikkinä törröttämään kantoon. Morsian pusertaa suopursun käteensä ja hänestä tuntuu siltä kuin häntä itseään olisi silvottu. Metsän tuho likenee. Pian ei enää ole ainoaa paikkaa missä voisi olla rauhassa. Hukka likenee, ylpeän metsän tuho.

Tällaista on elämä nykyään Louhilinnassa: saloilla paukkuu ja rytisee. Isketään Ronkaan korvessa ja isketään Kaakin kankaalla. Kajea ilma kantaa kaiun kartanolle asti. Metsään menee joka mies joka kynnelle kykenee, menee torppareja, menee talollisten lapsia, menee itsellisiä, jotka puolella sadalla markalla ovat hankkineet hevoskonin ja aikovat rikastua. Paikalle tulvii miehiä kauempaakin. Viikko kuluu salolla, asutaan havumajoissa ja maakuopissa. Sunnuntaiksi tullaan taloon. Pyhä menee humalassa ja tahtoo mennä pari seuraavaakin päivää. Hintsa osaa pitää lystiä tukkipojilleen.

Ei Hintsa Louhilinnaa omista! Tietää sen jo koko pitäjä, morsian tietää sen ja tietävät hänen veljensä Helsingissä. Eikä vanha Hintsakaan sitä asiaa voi kieltää.

Janne valehteli jutun haaksirikosta — hän rehenteli tukkiyhtiön rahoilla. Herrat olivat viisaat: kun näkivät, ettei heille myydä, niin ottivat Jannen kätyrikseen. Ja siinä oli oikein tuomareita ja asianajajia mukana.

Komeasti Janne nyt levitteli Otto herran uudessa rakennuksessa. Koko alakerta on hänen hallussaan — yläkerta törröttää yhä silmät sokeina, ovet ammollaan. Hän on saanut Louhilinnan maat vuokralle. Mikäpä niitä on hoitaessa, ei tarvitse kyntääkään, pellot kasvavat kun vain heittää siemenen maahan. Ei niitä tarvitse vuosikausiin lannoittaa, näyttää olevan yhtä mustaa murua sylen syvyydelle. Hahhahhah, oikein aatelisherrojen ihralla lihotettua maata!

Kerran lauantai-illalla on Louhilinnan tupa täynnä miehiä. Ovat palanneet metsältä, ovat käyneet saunassa ja kuivattavat vaatteitaan takkavalkean ääressä. Koko päivän on satanut kuin kaatamalla, illansuussa on kirkastunut ja kelmeälle taivaanrannalle nousee kuu. Ilma kylmenee ja kuu paistaa kuin liekki aarniohaudan päällä, loimuamatta ja lämmittämättä. Puutarhassa koettavat naiset vielä suojella kukkasiaan hallalta. Morsian siellä peittelee astereitaan ja georginejaan — täytyy kai koettaa säilyttää jotakin iloa häihinsä, kun kukat omilta poskilta kaikki ovat menneet.

Pikku Maiju oli ensin hänen kanssansa, mutta hän teki kiireesti työnsä ja läksi sitten. Hän käy iltapuhteella tuvassa kehräämässä, hän tahtoo oppia kehräämään. Vanha Anna valvoo tarkasti, ettei hän enää ole tuvassa kun miehet tulevat töistään. Hän valvoisi vielä tarkemmin, jos tietäisi mitä varten Maijulla nyt on niin suuri halu kehrätä. Ei hän tiedä, että Maiju kehrää vain siinä toivossa, että Joili joskus pistäytyisi tuvassa tai että hän tulisi tapaamaan miehiä jonkin verran aikaisemmin kuin he tulevat työstä.

Maijun rukki on vanhan Leenan rukin rinnalla ja Leena neuvoo Maijua. Tyttö ei opi — ihmeellinen tyttö! Hän kehräsi jo jokin aika sitten aika hyvin, mutta nyt katkoo langanpäät alituisesti.

Miehet puhuvat yhtä ja toista. Joili ei tänä iltana puutu mihinkään. Joili, joka osaa puhua niin että kuulijan sydän rinnassa hypähtää, istuu nyt ääneti. Mitä Joili ajattelee? Vai odottaako hän jotakin ja alkaako hän sitten puhua? Vai sureeko hän jotakin? Pikku Maijun posket punastuvat punastumistaan ja huulista on veri kohta puhkeamaisillaan esiin. Hän syyttää sitä, että lamppu palaa huonosti, hän ei muka näe mitään. Mutta sepä on niin, että hän pelkää tädin, vanhan Annan pian lähettävän häntä noutamaan.

Miehet tiedustelevat koska häät ovat. Hyvä onkin, että ovat pian. Työt siirtyvät tälle kulmalle, ja sitten saavat useat perheet asuntoja vanhasta rakennuksesta, jossa neiti vielä nyt asuu.

Silloin rupeaa vanha Jere ärisemään. Vai vielä sekin rakennus noiden ylenannettujen haltuun! Kyllä on kärsimistä sillä, joka näki kenraalin ajat ja herravainajankin ajat. Järjestyksessä oli joka paikka ja koko pitäjä pelkäsi Louhilinnaa. Eivät maar kylän lapset uskaltaneet kuin varkain tirkistää sisään puiston aidanraoista eikä kukaan ilman asiaa rohjennut jäädä tuvan penkille istumaan. Sydän kurkussa likeni jokainen konttorihuoneen rappusia ja suuren Hektorin haukku kuului virstojen päähän.

— Antaa sen höperön puhua. Onhan se mukavaa kuunnella kuinka sade ropisee kattoon.

— Minä puhun, minä, ärisee Jere, — kirotkaa vain niin paljon kuin haluttaa. Minä en pidä itseäni parempana kartanon koiraa, Hektoria, jonka te tapoitte neidin ikkunan alle, mutta teitä parempi minä aina olen. Te tähän taloon tämän ylenannetun elämän toitte. Toista oli herran aikana, toista. Rehellinen oli ruoka ja rehelliset tuli ryypyt pyhinä ja aina riitti herroilta ystävällinen sana ruotivaivaiselle. Ja joka kerta kun Kustaa herra, se pietarilainen kenraali tuli kotiin, piti ruotivaivaiselle tarjottaman sikaaria ja ne oli sitten niin makeita, ettei yksinkertainen moukka tahtonut osata niitä polttaakaan, mitä keisarin Sikaareja lienevät olleetkaan.

— Johan siitä vähemmällä hulluksi tulee, kun isän talo joutuu tällaiseen kuntoon. Kun juoksukoirat luikkivat isoille rappusille asti ja kaiken maailman kakarat juoksentelevat siellä missä ennen vain herrasväet saivat kulkea. Ne ne olivat aikoja, kun rouva vainaja eli ja salista soi soitto ja kattokruunut valaisivat pihalle asti ja me seisottiin hangessa ja katseltiin! Nyt pitää likaisten maankiertäjien saaman haltuunsa sekin rakennus. Ja samassa ovat siellä ikkunat rikki ja rääsyillä paikatut ja joka huoneessa kuivataan kakluunin edessä lapsenriepuja…

— Katsoppas, ukon-rahjus, Heikkilän Joilin naamaa! kuiskataan ruotivaivaisen korvaan.

— Kuulkoon, kuulkoon vain! Minun on sappeni tässä niin täysi, että kuulkoon vain, nulkki, joka täällä villitsemisen aloitti…

— Ettekä tekään, jatkaa Joili, — tuki mokomalta suuta. Vai ettekö te kuulleet mitä hän köyhän lapsista sanoi?

— Saakeli, ettekö te nyt ikinä herää! Pitääkö minun teitä taluttaa kuin sokeita! Ohhoh, ihan teidän kanssanne tahtoo väsyä.

— Kuin että kaiken maailman kakarat tunkevat herrasväen hienoihin huoneisiin. Etkö sinä ymmärrä, että kaiken maailman kakaroiden isät ovat ne hienot huoneet rakentaneet! He ovat kaiken työn suorittaneet, jonka varassa hienot herrasväet laiskuudessa…

Joili ei kuule häntä. Hän pyyhkii hiuksia kalpealta otsaltaan ja nauraa ivallisesti:

— Siunaisit sinä, vanha hölmö, sitäkin hetkeä, jolloin tuon ummehtuneen aatelispesän ovet avautuvat kansan lapsille. Sillä työn ovat tehneet…

— Mutta sinä saarnaat, ettei pidä tehdä työtä, paperossia vain polttaa…

— Suu kiinni, sinä orja! Ihminen ei ole mikään kone, jonka voi panna yötä päivää käymään.

— Eikö kellään ole viinaa? Kaatakaa sen kurkkuun vähän viinaa, niin se taukoo…

Hetkisen hän vielä yrittää pitää puoliaan: luuletteko te sitten että ihmiset nyt ovat tyytyväiset, vaikka on näin hyvää tienestiä? Kaikkia kanssa! Torpparien muijat valittavat jo, ettei kohta saa kalikkaakaan kotiin, kun miehet kaiken viikkoa ovat metsällä tai talossa juomassa. Ja mitäs niistä rahoista, vaikka niitä tulee! Ne menee samaa tietä! Ennen oli viisi penniäkin rahaa, mutta nyt ei ole markkakaan rahaa. Se menee pelissä kuin nappi vain!

Ja viina tämän vanhan miehen taltuttaakin ja pehmittää. Mutta viinapäissään on hän varomaton. Hän menee tukkilaisten luo ja puhuu jonkun korvaan:

Pirtissä rämähtää nauru. Omanpuolen miehet eivät naura, mutta kauempaa tulleet miehet nauravat.

— Vai on niitä sellaisiakin puita, joita ei täällä saada poikki! sanoo Jaatisen Matti, pulska savolainen poika, jonka perässä kaikki tytöt hyppäävät. — Tämän pojan kirves kaataa vaikka hyvän ja pahan tiedon puun paratiisin yrttitarhasta.

Ruotivaivainen tuskin pysyy pystyssä, mutta jumalaton puhe selvittää hänen päätään ja hän rukoilee:

Joili nousee. Hänen silmänsä kiiluvat sinertävistä syvennyksistään ja hän alkaa katsella seinään. Hän hakee jotakin. Siellä riippuu märkiä takkeja, sahoja, kirveitä. Kiiltävimpään terään pysähtyy Joilin silmä.

Rukkien pyörät ovat pysähtyneet. Silmät suurina päässä katselevat naiset Joilin mutkiin. Kauempana olevat miehet puhuvat keskenään mitään ymmärtämättä, oman puolen miehet hymähtävät niinkuin hullulle, tai tuijottavat Joiliin jäykkinä jännityksestä.

Äkkiä karkaa verevä, punahuulinen tyttö rukiltaan ja käy kiinni Joilin ranteeseen.

— Puisto on neidin, Kaarina neidin, se on hänelle vuokrattu, siihen ei saa koskea. Neiti rakastaa puitaan!

Joili naurahtaa tytölle. Kosto soi hänen naurustaan, kosto leimuaa hänen silmistään, kosto täyttää koko hänen olentonsa.

— Sen puun pitää kaatua! sihisee hän tytölle niin hiljaa, ettei kukaan muu sitä kuule, survaisee hänet luotaan ja tarttuu aseeseen. Mokomakin aatelisneiti onkin aina rakastanut puitaan enemmän kuin köyhiä alustalaisiaan. Riemulla hän sen puun kaataakin!

— Kuuleppas, itkee Jere, — älä mene ase kädessä likelle sitä puuta.
Se suuttuu…

Joili sylkäisee kouriinsa, painaa lakin päähänsä, kiroaa, lähtee juoksujalan tuvasta ja katoaa kuutamoon. Hänen varjonsa luisuu yli sinertävän maan, tuontuostakin sulaen yhteen puitten varjojen kanssa, mutta samassa sukeltaen taas esiin ja hiihtäen eteenpäin kuin aave.

Autiona lepää puisto keskiyön hetkellä. Vain puut korkeudestaan puhelevat, huojumatta ja liikkumatta. Hongan ääni soi ylinnä, soi yli selän ja metsäin. Sen ääni on suuri ja synkeä. Kuu valaisee, puitten varjot valuvat mustanpuhuvina maidonkarvaiselle maalle. Suurselän kalvossa vaeltaa kuu ja tuikkivat tähdet. Elävä varjo mennä pyyhkii kalliolle. Se liukuu suoraan päin honkaa.

Joili pyyhkäisee hikeä otsaltaan, painaa lakkia syvemmälle päähänsä, hiukset liehuvat otsan ympärillä. Hän huimentaa juoksuaan. Millä riemulla hän…! Hän vihaa tuota naista, hänen tekisi mieli nyt huutaa hänet ikkunaan.

— Sinä siinä! ähisee hän käheästi puulle ja oikaisee itsensä suoraksi.
— Äh sinä!

Honka ynäjää korkealla tyyntä yninäänsä, Joili on jo sylkäissyt kouriinsa, mutta kohina pidättää häntä ja hän unohtuu hetkeksi tuijottamaan latvaan.

Äärettöminä kellahtavina käsivarsina ikäänkuin tuhathaaraisessa jättiläiskynttiläjalassa nousevat oksat kuulakkaan ilmaan. Tähdet näyttävät tarttuneen mustanpuhuviin neulatupsuihin, joiden ulkopuoli hohtaa hopeaisena.

Joili katselee ja muistelee. Hänestä tulee pieni poika, joka isänsä kanssa syyspimeässä taistelee tuulta vastaan Suurselällä. Heitä varoitettiin lähtemästä yön selkään, mutta isä sanoi: ainahan se honka tietä näyttää! Ja he pitivät hongasta kiinni. Keskellä pimeää saattaa erottaa mustemman kohoaman taivaanrannalla: se on Louhilinnan honka ja sitä kohti he ponnistavat. Kun he sitten keskellä yötä pääsevät kotiin ja kertovat matkastaan, kuuntelee äiti kyyneleet silmissä ja muori nousee sänkyynsä istumaan ja kiittää kädet ristissä Jumalaa. "Se on pannut honkansa merkiksi", sanoo vaari ja hymyilee, "toiset siihen hukkuvat, toiset sen kautta pelastuvat…" Ja pieni poika haukkaa isän rinnalla leipää ja vetelee lämmitettyä keittoa ja toimittaa, että juuri silloin kun ei enää ensinkään tietänyt missä päin koti oli, hajoitti tuuli pilviä ja taivaan rantaan nousi suuri musta niinkuin vuori ja sitten he taas tiesivät missä koti oli…

— Saakeli! parkaisee mies yhtäkkiä kuutamossa ja katselee kuin pyörryksissä ympärilleen. Mitä varten hän tässä onkaan, mitä hänen pitikään…? Hän polkee jalkansa tantereeseen, näkee välkkyvän kirveenterän maassa, muistaa kaikki, hyppää pari askelta taaksepäin, oikaisee itsensä suoraksi, heilauttaa ja hyökkää puuta vastaan…

Mutta mikä ihme hänen on? Kuinka hän on näin voimaton? Vai onko niin kylmä, ettei ase pysy käsissä? Ää sinä, senkin noita, odota sinä vain… Jumaliste, et sinä enää kauan tuossa kohise etkä pitele taivaan tähtiä oksillasi…! Ja Joili riisuu kiihkeästi takkinsa, koska hihat ovat liian ahtaat. No nyt! Mutta hänen kätensä vapisevat niin, että kirves putoaa.

Metsänlaidalle, kallion syrjään on noussut joku, joka tulee hiljaa, hartioilla valkoinen vaate. Se on kuin mikäkin pieni laiha akka, silmät kuopilla. Hampaat helisevät Joilin suussa ja vilu viiltelee selkää. Jos pakenisi… Hän ei pääse paikalta…

Äkkiä vihlaisee huuto ilmaa, huuto kuin naakan huuto, muttei kuitenkaan naakankaan. Se tulee jääkellarista päin… Joili ei saata nähdä sinne, siellä on vastassa sakea pimento, mutta hän tietää kuka siellä huutaa ja nostelee valkoisia käsivarsiaan… Pieni akka tulee suoraan häntä kohti.

Jo kuuluu eläviä ihmisääniä. Kylläpä ne lapsuudenajan muistot ovat sitkeässä.

Joili saa kätensä nousemaan ja jalkansa liikkumaan. Hän hätkähtää jotakin, joka hallavana koirana makaa hänen jaloissaan. Hänen takkinsahan se vain on, hän potkii sen menemään ja näkee, ettei missään ole vanhaa akkaa, suuri pensas vain maidonvalkoisessa kuutamossa…

Pienestä portista kyökinportaitten päässä tulee ihmisiä puistoon, toiset juosten, toiset vaivalloisesti kammertaen. He puhuvat ja huudahtelevat. Heidän tulonsa antaa Joilille tajunnan takaisin.

Hän oikaisee itsensä suoraksi, ikäänkuin tahtoisi kasvaa hongan tasalle, puree hampaat vastatusten ja pakottaa kontistuneet kouransa kirvesvarteen. Hän suuntaa koko voimansa puuta vastaan, ikäänkuin aikoisi lingota käsivartensa irti ruumiista.

Isku pongahtaa kajeassa kuutamossa vain vähän matkan päähän. Ei se ole sattunut puuhun. Se meni keltaiseen juureen, joka vongertelee alarinnettä.

Mutta Joili on tuohon iskuun pannut niin tyyten kaikki voimansa, että hän odottaa hongan jo kituvan kuolinhaavoissa. Hämmästyneenä hän tarkastaa jättiläistä.

Se kohajaa vuosisatojen takaista kohinaansa, tyynenä, synkeänä, salaperäisenä.

Mutta metsän reunassa menee taasen pieni, laiha akka, valkoinen vaate hartioilla. Ja Joilin selkää vihlovat vilunväreet. Akka nostaa varoittaen kättänsä… Joilin kädestä putoaa kirves ja hän sotkeutuu jaloistaan hallavaan koiraan…

Saakelit ja perkeleet, onko hän tullut hulluksi! Hän tempaa käsiinsä takin, kiertää sen myttyyn ja viskaa menemään. Hän tyyntyy hiukan ja huutaa järkeä avuksensa: olisiko ehkä viisainta hakea saha ja toinen mies avuksi? Tai jättää koko hakkaaminen… Puukin puhuu hänelle järkeä: mitä sinä minusta tahdot? Talvi tulee, minä panen maata, pane sinäkin.

Hän katselee latvaa, jonka lomitse loistaa sininen taivas ja kylmät, vilkkuvat tähdet. Alin oksa riippuu pitkänä tupsuna maata kohti. Siitäkin oksasta kerrotaan monta tarinaa: Niistä ei ikinä tule loppua.

Elävät ihmisäänet hänet taaskin vapauttavat, muistuttaen hänelle, että hänen pitää tuhota puu. Kartanon neiti, se keltatukka rakastaa tätä vanhaa noitapuuta! Tässä hän jo pienenä lapsena istuili pyhäaamuin ja katseli ulapalle. Et ikinä enää, keltatukka, tästä katsele järvelle. Puun pitää kaatua ja näiden käsien kautta sen pitää kaatua! Ja kirveen alle sen pitää suulleen kaatua, ei sahoja eikä miehiä avuksi! Nämä kädet sen kaatavat, vaikkeivät sitten enää koskaan mihinkään pystyisi!

Joili karkaa puun kimppuun, hänen voimansa palaa, hänen järkensä toimii, hän iskee iskemistään ja joka iskulta viiltää pieni hihkaisu ilmaa. Tulkoot vain sekä elävät että kummitukset katsomaan — puun pitää kaatua!

Ja hän vimmastuu vimmastumistaan, hänen silmissään on vain tulisia kielekkeitä ja kipunoita ja tässä vimmassa iskee hän pitkän aikaa. Äkkiä hän lakkaa ja vetää henkeään. Hän tarkastaa työtään, peläten, ettei ehkä näy mitään ja samalla odottaen, että puu jo olisi kaatumaisillaan. Hän päästää kirveen kädestään ja kourii runkoa. Hän tapaa pienen loven, tapaa toisen vähän suuremman. Latva kohisee iänikuista kohinaansa, tyynenä, ikäänkuin vain muurahainen olisi juoksennellut pitkin vartta.

Joilin voimat ovat lopussa, ruumis likomärkänä. Ei, ei tästä mitään tule…

Mitä? Nauravatko nuo tuolla aukean laidassa? Vai nauravat, vai luulevat, että hän jättää työnsä kesken! Ja neidinkin ikkunassa vilkkuu jo tuli, hänkin kai nauraa. Jumaliste, jolleivät nämä kädet jaksa…!

Joili iskee vimmatusti, tarkkaa tällä kertaa, että kirves osuu samaan hampaaseen, näkee lastujen sinkoilevan, innostuu menestyksestään ja hihkaisee niin että kuuluu kautta puiston. Lakki putoaa päästä — pudotkoon! Puunrungossa ammottaa jo suuri valkoinen lovi. Ja jahka se siitä vielä suurenee ja hän koko voimallaan käy puuta vastaan, niin sen täytyy kaatua!

Nurmikon laitaan on kokoontunut musta ryhmä. Tytöt ja miehet, Jeret ja Leenat ovat jättäneet tuvan ja seuraavat Joilia. Alussa he pelkäävät, odottaen vaistomaisesti, että Joili jollakin lailla saa surmansa. Mutta kun hänen kirouksensa ja uhituksensa yhä kuuluu hongan alta, rauhoittuvat he ja alkavat odottaa, että hän huomaa aikomuksensa mahdottomuuden ja tulee pois. Jere värisee viluissaan ja puhua kangertaa, että varokoonkin vain Joili. Kyllä se nyt on suututettu ja kyllä se nyt ottaa hänet. Älköön menkökään huonoihin jäihin. Tai kyllä se hänet jossakin tapaa, ei kukaan kohtaloaan vältä… Odotuksen kestäessä palaa toisia jo tupaan, toiset naureskelevat ja hyppivät nurmikon laidassa lämpimäkseen. Jere päättää hänkin jo lähteä pankolleen nukkumaan, kun läpi joukon käy kuiske:

Suurselän honganlatva huojuu kirveen alla. Hakkaaja hihkaa ja hyppää kuin verikoira kuolevan hirven kylkeä vastaan.

Tytöt tukahduttavat parahduksensa. Latva hulmahtaa verkalleen puolelle ja toiselle ikäänkuin jättiläisluuta ripsuisi taivaanlakea idästä länteen.

Tuo luonnon ihme tarvitsi vuosisatoja kasvaakseen näin suureksi. Satoina keväinä ja kesinä se imi suoniinsa maan ilman ja auringon salatut voimat! Kun tappava ase on sattunut puun sydämeen, on kohina latvassa ollut kuin kuolevan korinaa ja ruumis on vavissut ja ryskänyt. Puun ääni on ollut kuin Suurselän ääni paukkuvina pakkasöinä, kun jäät vahvistuvat ja halkeavat railoiksi… Yhä nopeammin ripsuu latva tähtitaivasta. Runko huojuu. Haava tyvessä suurenee suurenemistaan. Puu on jo kuin haavoitettu otus, joka ei tiedä minne paeta. Se värisee ja notkuu, ulina kuuluu ikäänkuin syvältä maan sisästä, sieltä minne käsivarrenpaksuiset, keltaiset juuret ovat uponneet. Vihdoin käy läpi ilman rytinä, joka on kuin parahdus, suuri suhahdus täyttää ilman ja perustuksia myöten tömähtää maa, kun vuosisatojen puu kaatuu.

Hampaat kalisten seisovat naiset paikoillaan, saamatta sanaa suustaan. Kaukaa tulleet miehet yrittävät tehdä pilaa. Maiju nyyhkyttää, ruotivaivainen seisoo kädet ristissä ja sopertelee jotakin. Kaikki he tuijottavat taivaanrantaan, joka nyt on paljaana, tuijottavat tuijottamistaan ikäänkuin odottaisivat, että honka nousisi takaisin paikoilleen. Toiset puut tuntuvat yksinäisiltä ja oikovat ikäänkuin avuttomasti oksiaan.

Äkkiä seisoo Joili joukon edessä. Hän on peloittavan näköinen. Kasvot ovat kuin kuolleella, hiki kiiltää otsalla, silmät ovat elottomat ikäänkuin eivät näkisi. Hän kävelee kuin humalassa, käsivarret heiluskelevat puolelle ja toiselle.

— Orja, ähisee hän Jeren edessä, — joko nyt uskot? Vai vieläkö kaadan kuusen ja koivun ja…?

Jere ei vastaa. Hän seisoo kuin paleltuneena maahan kiinni. Hän näkee sinisten varjojen liikkuvan nurmilla. Yksi varjoista tulee häntä kohti. Se on kenraalivainaja, hänen hopeinen partansa välkkyy kuutamossa. Hän ojentaa käsivartensa ja käy kiinni Jereen…

Naiset tarttuvat hänen käsipuoleensa. Hän ei nouse. Miehet kantavat hänet tupaan. Silloin lepää jo hänen kasvoillaan kuolema.

Joili ei välitä hänestä, Joili ei koskaan ole välittänyt eikä koskaan tule välittämään! Kuinka tylysti hän työnsi hänet luotaan, kun hän piteli häntä ranteesta ja rukoili kaikesta sielustaan ja mielestään. Joili ei rakasta häntä eikä tule rakastamaan — Joili rakastaa toista. Joili on onneton hänkin, sillä sitä toista ei hän koskaan saa. Hän vihaa sitä siksi, ettei saa rakastaa. Poloista Joilia…

Mitä teki sinä iltana morsian, kun ei hän kävellyt kuutamossa eikä niinmuodoin kuullut lastujen sinkoilevan eikä edes maan tömähtävän kun jumalanpuu kaatui?

Hänen huoneensa oli lämmin, sammuva hiilos punaili seiniä ja hän kirjoitti kirjettä armaalleen. Hän ei kuullut eikä nähnyt.

Aamulla läksi hän puistoon hoitamaan kukkasia ja hämmästyi avaruutta, mikä ympärillä vallitsi. Taivaanranta tuntui oudon suurelta ja paljaalta, mutta hän ei ymmärtänyt miksi, luuli vain että silmät näkivät jotenkuten väärin. Ajatuksissaan astui hän kalliota kohti: häntä vastaan tuli tuoreita valkoisia lastuja ja niitä tuli tulemistaan. Samassa näki hän jättiläisen maassa, näki valkoisen kannon ja ymmärsi, että tuho oli tullut itse hänen puistoonsa ja vienyt pyhimmän puun.

Hän hätääntyi ja käyttäytyi niinkuin ihminen, joka vielä luulee olevan jotakin pelastettavissa ja etsii apua. Mutta vihdoin meni hän aivan neuvottomaksi.

Joutuisivatpa häät! Mitä siitä, ettei huoneusto vielä ole valmiiksi korjattu — pääsisipä täältä pois! Toki kärsimykset sitten loppuvat kun on erossa kaikesta!

Mutta hän erehtyy! Kärsimykset eivät lopu, sillä hän ei aiokaan tehdä selvää eroa, hän ei eroa kaikesta. Hänen uusi kotinsa on ihan liian likellä Louhilinnaa. Siihen kaupunkiinhan täältäpäin tuotteet viedään. Ja kaupungin komein rakennus, jossa uusi koti tulee olemaan, on juuri torin varrella jonne maalaiset tuovat kuormiaan. Ja lisäksi kehoittaa Kaarina lukemattomia vanhoja ystäviään käymään tervehtimässä. Hän aikoo päästää heidät kotiinsa. Kovin hän on varomaton: se, joka rahasta myy muistojen kodin, joka päästää käsistään vuosisatojen perinnön, se katkaiskoon samalla kaikki siteet. Älköön hän milloinkaan tutkistelko mitä sille kulmalle kuuluu, vaan tukkikoon korvansa, jos joku yrittää jotakin kertoa. Joka kerran syntymäkotansa myy, se upottakoon sen ajan tapahtumat kuin kiven kaivoon. Silloin jää sielun pohjalle vain kaunis suru ja tyyninä iltoina saattaa sielun pohjalta nousta kuvia ja säveliä, jotka tuovat kyyneleet silmiin mutta jotka eivät raasta verille. Koko mennyt aika on kuin satukaupunki, joka upposi meren pohjaan: joskus kirkkaalla säällä saattaa sieltä kohoilla linnojen kupukattoja ja kirkkojen torneja, jotka siintävät ja välkkyvät.

Syyssateiden jälkeen nousee kylmänkelmeä viiru taivaanrantaan. Talvi tuntuu ilmassa ja morsian menee puutarhaan pelastamaan kukkiaan. Koko sylykset punaisia kukkasia kantaa hän sisään. Ne ovat vielä tuoreina kun hääpäivä koittaa vaikka ensi lumi lepää routaisella maalla.

Lunta on niin paljon, että sulhanen reellä tulee taloon, yhtenä ainoana yönä on satanut lunta niin paljon.

Huoneissa lemuavat ansarikukat, sukulaisten tervehdys kaupungista. On surkastuneita ruusuja ja kieloja. Ne tuoksuvat väkevästi näin kuollessaan.

Louhilinnan tulipunaiset kukat hehkuvat lemuamatta. Kyyneltä vuodattamatta, vakavana ja valkoisena astuu morsian vihille.

Hänen ympärillään valuvat kyyneleet — Louhilinnan alustalaiset surevat. He täyttävät huoneet sarkatakeillaan, kotikutoisilla sarsihameillaan, vakavilla kasvoillaan ja kyynelillään. Muita vieraita ei juuri olekaan.

Päivällisten päätyttyä veisaavat he virren. Se on kiitos- ja ylistysvirsiä, mutta iloiset eivät häät ole. Ne ovat paremmin kuin hautajaiset.

Virren päätyttyä katoaa morsian. Hän hiipii morsiuspuvussaan puistoon.
On jo hämärä, mutta lumi valaisee.

Hän astuu ennen poljettua polkuaan, ohi kesäisten kukkalavojen, ohi nurmien, joilla lapsena leikki, ohi puiden, joiden juurella tuulen humua kuunteli, ohi muistojensa hän astuu. Hän vaeltaa ohi entisen elämänsä, ikäänkuin se kuvina olisi kahden puolen tietä, vilun puistattamalla hän pysähtyy hongantyngän ääreen. Hänen valkoinen pukunsa valuu lumeen, hän sulaa yhteen maiseman kanssa, sulaa sen kanssa yhdeksi niinkuin niin monesti ennen, mutta nyt viimeisen kerran.

Rannat hohtavat valkeuttaan, keltaiset lehdet vielä lepattavat puissa. Pakkanen on yllättänyt metsät lehdessä eikä tuuli vielä ole ehtinyt niitä viedä. Taivas on lyijynkarvainen, lunta täynnänsä. Järvi vetäytyy hiljalleen jäähän.

Morsian vapisee vilusta. Mutta kaikki hellyys mitä hänen sydämensä elinaikanaan on tuntenut, tulvii yhtä haavaa rintaan kuumana. Kaikki maailman kauneus asuu siinä mitä silmä nyt viimeisen kerran katselee. Kaikki anteeksianto ja kaikki anteeksipyynnön jano nyyhkyttää sielussa.

Kun voisi sieluunsa syövyttää tämän kaiken, kun voisi vereensä imeä tämän kaiken, niin ettei siitä koskaan eroaisi! Kun voisi nämä kuvat juottaa silmänsä kalvoon, kun voisi tämän sävelen painaa korvansa pohjaan ikiajoiksi!

Hän kokoaa tahtonsa ja pääsee pois kalliolta. Hän käy läpi puiston, ohi puiden…

Mutta kuin unessa hän antaa riisua kruununsa ja huntunsa ja pukea ylleen matkavaatteet. Hiljaa seisoo alustalaisten joukko kuomireen ympärillä, kun hän siihen nousee. Hänen ympärilleen tuodaan kukkasia. Valkoiset ovat hänen kasvonsa, kukkaset jäätyvät.

Hänen päänsä painuu Viktor Cederin olkapäälle ja hänen väkevä käsivartensa kiertyy hänen ympärilleen. He ovat nyt mies ja vaimo.

He ajavat Louhilinnan portista. Suuria lumihahtuvia putoelee ja keltaiset lehdet lentävät alas mäkeä, saattaen heitä matkalle.

Ja kaatuvat puut poikinensa, vain pienet puulapset jäävät. Paukkuu, rytisee ja voihkaa. Kaiku kuljettaa äänet Ronkaan korvesta Kaakin kankaalle ja ympäri Louhilinnan lääniä. Valitus viiltää pitkin puiden latvoja, linnut, pelästyneet, kodittomat linnut pakenevat.

Nyt saavat taivaan linnut ja korpien pedot etsiä muualta suojaa.
Louhilinnan ylpeät metsät ovat menneet, mennyt on Louhilinnan loisto.

VIII

Seurahuoneen juhlasalista alkaa yleisö jo poistua. Joka ovenavauksessa välähtää näkyviin ruusunkarvainen punerrus, samalla paisuu valssin sävel voimakkaammaksi, kuin autereen läpi häämöttää tanssivia pareja ja tulvii vastaan hajuvesien ja tupakinsavun sekainen ilma.

Kylmässä eteisessä ojentavat uniset ovenvartiat yleisölle päällysvaatteet. Kuuluu kuparirahan kilinää ja huudahduksia juhlan onnistumisesta.

Portaissa odottamassa seuraansa seisoo nuori nainen, hartioilla tummanpunainen viitta, päässä valkoinen huntu. Viitan sisästä näkyy sinertävä silkkipuku, pitsitettyjä liepeitä ja valkoinen suippokärkinen kenkä. Käsi, joka pitää liepeitä koossa, peittyy laskoksiin, mutta käsivarsi jää paljaaksi koristeenaan kultainen rannerengas. Untuva-päärmäisen huivin sisästä näkyvät nuoret kasvot, kiiltävä, pellavanvaalea tukka ja hymyilevät silmät. Hän hyräilee vieläkin valssin säveltä, joka kuuluu tänne asti. Hänet on liian aikaiseen temmattu tanssin pyörteestä ja hän jatkaa iloa vielä tässä.

Varatuomari astuu verkalleen alas portaita, päässä moitteettoman kiiltävä silinteri. Hänen rinnallaan astelee tuomari Färling rouvineen. Kun Viktor pääsee vaimonsa rinnalle, karkaa Kaarina hänen käsivarteensa ja tanssii sen varassa alas portaita.

He ovat, kuten tavallisesti, olleet yhdessä Färlingien ja Pitkäpäiden kanssa. Nämä perheet ovat Cederin vanhoja tuttuja ja hänen nuori rouvansa on heti avosylin suljettu heidän piiriinsä.

Märta Färling ja Siiri Pitkäpää ovat paljon kasvattaneet Kaarinaa, sillä oikeastaan hän oli aivan ilman kasvatusta kun heidän käsiinsä joutui. He hänet ovat toimittaneet tuttaviensa piiriin, he hänet ovat tutustuttaneet elämään Helsingissä. Olof ja Greta ovat niin paljon ulkomailla, Erik ja Anna eivät ole Kaarinalle niin paljon kuin olisivat, jos perheet kuuluisivat samaan kieliryhmään. Varatuomari Ceder on suomenmielinen — hyvin siivo kyllä, ei kenelläkään ruotsinmielisellä ole syytä häntä kaihtaa, eivät he sitä teekään, päinvastoin he yhä enemmän ovat ruvenneet käyttämään häntä asianajajana. Mutta klubit, kokoukset ja huvit vievät joka tapauksessa Cederit toiseen leiriin ja Kaarinan ja hänen sukulaistensa välinen seurustelu tapahtuu yksinomaan perhepiirissä.

Färlingit, Pitkäpäät ja Cederit kuuluvat siihen varakkaaseen sivistyneitten suomenmielisten ryhmään, jossa kotikielenä on ruotsi, mutta lapset käyvät suomalaista koulua ja käyttävät hekin koulussa välitunneilla ja yleensä seurustelukielenään ruotsia. Näihin perheisiin saapuu tukuttain keräyslistoja eivätkä ne koskaan palaa tyhjinä. Kansallisteatterin ensi-illoissa ovat Färlingit, Pitkäpäät ja Cederit säännöllisesti — heidän paikkansa ovat permantoaitiossa. Useimmiten kyllä rouvat yksinään saavat hoitaa velvollisuuksia teatteria kohtaan, herroilla on matkoja, kokouksia ja muuta sellaista.

Märta Färling ja Siiri Pitkäpää ovat ainakin viidentoista vuoden aikana olleet huomatuimpia teatterin verraten vaatimattoman yleisön joukossa. He ovat aina olleet hyvin puetut ja esiintymisessään itsetietoiset. Märta rouva on upea ja komea, vilkkaat kasvot — tosin ei millään lailla kauniit, mutta epätavalliset ja pirteät. Märta rouvalla on rohkea ryhti ja suu täynnä rohkeita sanoja. Hän ei vielä milloinkaan ole jäänyt vastausta vaille. Häntä ihaillaan ja panetellaan ja ne jotka enimmän panettelevat, ovat kuitenkin ensimmäisinä ottamassa vastaan hänen suosionosoituksiaan, jos hän suvaitsee niitä antaa. Märta rouva on hyvin suorasukainen ja sen kautta peloittava. Suuri joukko suomenmielisten huomatuimpia nuorukaisia ja vanhojapoikia on liehitellyt häntä. Märta rouva pitää miehistä eikä sitä ensinkään peitä. Hyvänen aika, millä hän aikansa kuluttaisi kun hänen miehensä on niin paljon poissa! Viktor Cederkin on aikoinaan viettänyt vapaat hetkensä hänen kauniissa keltaisessa budoarissaan, josta kaupungilla kerrotaan niin tarumaisia juttuja… Märta käyttää mielellään koristuksia, pitsejä ja kevyitä hetaleita. Hänen seurustelupukunsa ovat hiukan uskalletusti kaarretut, hänellä on kauniit olkapäät ja täytyyhän hänen saada niitä näyttää.

Siiri Pitkäpää on tumma, pehmeäihoinen kaunotar, pitkä, solakka ja tyyni. Hänen silmänsä ovat suuret ja hämmästyneet. Hän on erinomaisen monipuolinen ja aikaansa seuraava. Hän ahmii kaiken uudemman kirjallisuuden, hän lukee filosofiaa, hän käy sinfoniakonserteissa, hän puhuu maalaustaiteesta kuten tuntija konsanaan. Mutta näillä kaikilla taipumuksillaan hämmästyttää hän kerrassaan vanhat tuttavansa, sillä vasta hänen vanhemmilla päivillään ne ovat hänessä heränneet ja juuri kun maailma vähimmin odottaa, ne tulevat päivänvaloon. Tähän saakka hän esimerkiksi ei milloinkaan ole osoittanut musikaalisuuden oireita eikä edes hänen kodissaan ole ollut soittokonetta. Yhtäkkiä ostetaan taloon konserttiflyygeli. Siiri rouva hankkii sarjalipun sinfoniakonsertteihin ja syventyy suurten säveltäjien elämäkertoihin.

Siiri suuttuu kuin pippuri, mutta hieroo pian taas sovintoa, hän kun on Märtaan niin tottunut, ettei hän voi elää ilman häntä. Märta sopii paikalla, hän ei koskaan kanna vihaa ketään vastaan.

Siiri rouva käyttää usein samettipukua. Hänellä on kaunis kaula ja kallisarvoiset helmet. Aluksi tekee hän paljon vaatimattomamman vaikutuksen kuin Märta, joka on niin suulas, mutta vähitellen hämmästyttää Siiri salatuilla tiedoillaan. He eivät kumpikaan ole mitään yhdistysihmisiä. Kokouksissa he eivät koskaan käy eivätkä kärsi ompeluseuroja. He elävät enimmäkseen kodissa, järjestäen suurella tottumuksella päivällisiä miestensä mahtaville asiatuttaville. He osaavat pitää seuraa kenelle hyvänsä, heillä ei seurustelussa milloinkaan synny mitään kiusallista vaitioloa. Miltei joka vuosi tekevät he joko yksin tai miestensä kanssa pienen matkan Norjaan tai Rivieralle tai Kööpenhaminaan. Heidän nimensä on aina arpajaisvoittoja vastaanottavien naisten luettelossa. Heidän palvelustyttönsä esiintyvät, avatessaan ovea eteisessä, valkoisessa pitsimyssyssä, vyöllä pieni, tärkätty esiliina, kuten palvelustytöt ulkomailla. Hopeatarjottimella tuovat he nimikortit herrasväellensä. Märta ja Siiri ovat tottuneet siihen, että heidän miehensä ovat enemmän poissa kuin kotona. He elävät omaa elämäänsä eivätkä utele miestensä asioita. Miehet puolestaan eivät surkeile rahoja — rouva saa niin paljon kuin tahtoo. Miehen asema vaatii, että hän käy hyvin puettuna ja että koti on kaunis. Palvelijoita pitää olla tarpeeksi — ja riitaa heidän kanssaan riittää yllin kyllin. Märta rouvalla palvelustytöt sentään pysyvät pari kolme vuotta, mutta Siiri rouvalle ovat he raskas risti, raskain tässä maailmassa.

Näiden molempien naisten johdolla on Kaarina Ceder astunut Helsingin elämään. Hän on noussut kermaksi sen kerman päälle, hienoimman arpajais- ja premiääriyleisön joukkoon. Vaistomaisesti ovat nämä naiset määränneet, että Kaarinan on pukeuduttava viimeisen muodin mukaan, he ovat tulleet hänen mukaansa kauppoihin, hän kun on ollut Helsingissä outo, he ovat vieneet hänet ompelijattarensa luo, he ovat neuvoneet ja opastaneet häntä kaikessa. Kaarina on ollut nuori, viisitoista vuotta heitä nuorempi, kokematon ja kiitollinen hyvistä neuvoista. Hänen kodissaankin on enemmän Märtan ja Siirin aistia kuin Kaarinaa itseään. Kun hän meni kihloihin, ei hänellä ollut halua mihinkään — silloin Märta ja Siiri hänen sulhasensa kanssa hankkivat huonekalut heidän ensimmäiseen kotiinsa maaseutukaupungissa. Nyt he taasen ovat olleet auttamassa kuntoon heidän helsinkiläistä kotiaan. Kaarina on kaiken aikaa ollut kiitollinen. He ovat niin käytännölliset ja taitavat, he tuntevat kaikki puodit ja heille ollaan niin kohteliaita. Onhan sentään monta asiaa, johon eivät he ole saaneet Kaarinaa kasvatetuksi. Suuret päivälliset esimerkiksi ovat yhä Kaarinan kauhistus. Vaikka on hankittu hyvä keittäjätär ja Viktor on valmis uhraamaan rajattomat summat päivällisten onnistumiseen, kärsii Kaarina ja pelkää. Hän ei opi pitämään keskustelua vireillä, mieliala on kankea ja ikävä, vaikka Viktor puhuu ja ystävättäret puhuvat ja tekevät parastaan. Märtalla on kaksi keppihevosta, joita hän ohjaa keksimällä yhä uusia ja uusia puolia asiassa. Hän ivaa suomenmielisiä ja hän ivaa juristeja.

— Minä! huudahtaa Märta ja painaa käden upealle povelleen. — Missä suhteessa? Siinäkö, että minä osaan suomea?

— Erehdys! Mistä te sen päätätte? Jos suomenkieli olisi minulle rakas, käyttäisin sitä. Minä en koskaan käytä sitä.

— Nyt sinä teet itsesi huonommaksi kuin olet! Olen itse kuullut teidän käyttävän suomea…

— Joskus… kaksikymmentä viisi vuotta sitten koulun päättäjäisissä — niinkö?

— Ei, vaan paljon myöhemmin. Trettifemmassa näyteltiin pieni kappale, jossa teillä oli pääosa ja jossa te…

— Tunnustan, tunnustan! Ja ulkomailla minä niinikään heittelen ympärilleni suomalaisia runonpätkiä. Se on niin originellia olla Suomesta ja osata suomea. Mutta täällä kotona!

— Myöntäkää te vain kaikki, että se kieli, jonka asiaa te ajatte, ei ole teille mikään sydämen kieli. Se on jonkinlainen paraadihevonen, joka juhlatilaisuuksissa, syötettynä, suittuna ja harjattuna talutetaan nähtäväksi. Mutta kun juhlat ovat menneet, kuljetetaan hevonenkin taas pilttuuseensa. Ole siellä! Ja siellä se on, hyvä jos muistetaan viedä olkia eteen!

Hilpeää ei Cederillä koskaan ole. Emännän mieliala painaa ilmaa. Se on
Viktorille todellinen huoli eikä asiaa saa paranemaan vaikka Märta ja
Siiri kuinka neuvoisivat.

Heidän vaikutuksensa ja Helsingin ilma ovat yleensä tehneet Kaarinalle hyvää. Hän oli sairas kun hän sieltä pikkukaupungista tuli. Viktor on kertonut hänen kärsineen romanttista ikävää vanhaan kotiinsa. Hän oli aina kiivennyt kaupungin harjulle ja tuntikausiksi jäänyt katsomaan kotipuoleensa ja hän oli ollut näkevinään kuinka taivaanranta harveni. Viktorin olisi alituisesti pitänyt istua hänen vieressään, käsi hänen kädessään. Hän tietysti ei sitä voinut! Hänen täytyi matkustaa pois ja kun hän palasi, oli pikku rouva entistä huonommissa voimissa. Hänelle oli Viktorin poissaollessa taasen kerrottu ryövärijuttuja entisestä kodista. Käytännöllisenä ja rakastuneena miehenä — niin, niin, Viktor oli rakastunut, vakavasti ja pysyväisesti rakastunut — hän ymmärsi, ettei tämä käy. Ja hän möi pois koko toimistonsa ja muutti Helsinkiin. Pieni ulkomaanmatka vielä ja pikku rouva parani ja kukkii niin, että koko Helsinki sitä ihmettelee.

Kaarina on todella herättänyt huomiota, ensiaikoina kalpealla, väsyneellä kauneudellaan, sitten ruusuisella nuoruudellaan, joka vasta nyt näyttää puhjenneen kukkaan. Kaksikymmenviisivuotiaana tanssii hän vallattomasti kuin helsinkiläiset seitsentoistavuotiaat ja vielä kaksikymmentäyhdeksänkin vuotiaana hän tanssii. Aluksi hän kyllä koettaa muistaa ikäänsä ja arvoansa, mutta muiden tanssiessa hänen tulee uni ja kun joku sitten tulee pyytämään häntä tanssiin, unohtaa hän, että on niin vanha, ja lähtee lentoon ja ilakoi niinkuin entisinä aikoina. Ja hän saattaa unohtaa, että sali on täynnä väkeä ja karata tanssitoverinsa käsistä suoraan miehensä kaulaan ja puhjeta puhumaan:

— Viktor, Viktor, on niin äärettömän hauskaa! Voi kun et sinä tanssi!
Etkö sinä nyt voisi…

Ja hän tumpuloi hänen valkoisen kaulaliinansa vinoon, silittelee hänen kaljua päälakeaan, katsoo häntä silmiin ja veikeilee ja lavertelee, kaiken aikaa keinutellen itseään tanssin tahdissa.

— Mutta jos sinä koettaisit… Kuule, kun minä tiedän, ettei kukaan osaa niinkuin sinä! Voi kuinka sinä yhden, yhden kerran tanssisit minun kanssani.

Hänen miehensä sitaisee ihastuneena hänen silkkiin sidottua vyötärystään ja antaa hänen tumpuloida ja silitellä… Hän on ylpeä kauniista vaimostaan, jota kaikki ihailevat, hän kuiskaa hänen korvaansa, että on niin hauska istua tässä ja katsella omaa ruusunnuppua, joka on ihanampi kuin kaikki muut. Ja kun samassa nuori mies pysähtyy tekemään kohteliainta kumarrustaan Kaarinalle, omistaa Viktor sen itselleen, nyökäyttää armollisesti päätään ja luovuttaa vaimonsa tanssitettavaksi. Ja Kaarina liihoittelee pois hehkuvin poskin, hiukset hulmuten, suu kaiken aikaa puhellen ja hymyillen.

Nuoret puhuttelevat häntä suomeksi. Osaahan hän suomea, mutta hän ei puhu kirjakieltä, vaan kotiseutunsa murretta. Omituisen vaikutuksen tekee mehevä talonpoikaiskieli hienon silkkipukuisen naisen suussa. Hänen ilonsa tarttuu ympäristöön. Vanhat harmaat herrat, jotka ovat ostaneet hänen arpa-maljansa tyhjäksi ennenkuin kenenkään muun myyjättären, hymyilevät, kun hän tanssii ohitse. Vanhat rouvat, jotka eivät edes ole hänelle esitellyt, sitaisevat harsoa, joka liihoittelee alas hänen olkapäältään, tyttöset, jotka tänä iltana ensi kertaa kantavat pitkää hametta, karkaavat ottamaan kukkaista, joka putoaa hänen poveltaan ja kun hän hiestyneenä ja pyörryksissä pysähtyy nurkkaansa, ottavat Siiri ja Märta häntä kiinni kädestä ja vetävät luokseen.

— Ihmettelen minä sinua Viktor, sanoo Siiri rouva, — ettet sinä ole mustasukkainen.

— Varo, varo, pistelee Märta, — se päivä voi tulla, jolloin hän huomaa, että sinä olet vanha kaljupää ja kettu, kuten kaikki juristit!

Tuomari tarttuu lujemmin vaimonsa käsivarteen ja koettaa nauraa. Se on vähän väkinäistä.

Ulkoilma soluu mereltä päin heidän kasvoilleen kuin märkä, vilpoinen vaate. Päivänvaloa ei vielä tunnu, taivas on kuulakka ja tähdessä. Jää välkkyy, kirjavanaan lumitäpliä, joita tuuli on kasannut. Kadut ovat paljaat, muutama ajuri torkkuu torilla, jostakin etäämpää kuuluu rattaiden rytinää.

— Aamulla siis lähdet? On miltei kevytmielistä tällaisen yön jälkeen lähteä ajamaan sellaista asiaa.

— Koska palaat? sanoo Märta rouva, mutta lisää samassa: — ei, ei, sitä ei koskaan pidä herroilta kysyä, he eivät sitä kuitenkaan tiedä!

— Sinä jäät taas yksin, sanoo Siiri Kaarinaa hyvästellessään. — Mutta muistakin, ettet istu siellä kotona itkemässä. Tule meille. Tiedät, että voit olla yötäkin.

— Ei hän kuitenkaan tule, nauraa Märta. — Minä olen aivan lakannut häntä pyytämästä. Hän kai tahtoo itkeä yksinäisyydessään. Sanovat itkemisen olevan niin suloista. Minä en itke minä… Viheltäkää, viheltäkää, vievät kaikki ajurit…!

Färlingit ja Pitkäpäät jäävät kävelemään, Cederit nousevat rattaille.
Kaarina kääntyy vielä kerran taakseen ja viittaa paljaalla kädellään.
Viktor nostaa silinteriään, nostaa kauluksen pystyyn ja kiertää
käsivarren vaimonsa ympäri.

Rattaat rämisevät, katulyhdyt palavat sameina kahden puolen, kivimuurit törröttävät mustina ja kuolleina. Viktor vaipuu ajattelemaan oikeusjuttuansa. Se on sellainen hämärä, epävarma juttu, jommoisissa asianajajat saavat mitellä voimiaan, ja joissa vain heidän kekseliäisyytensä määrää voiton. Hänen täytyy tuo juttu voittaa, hänellä on takanaan sellaisia koukkuja, että… että…! Ja hänellä on puolustuspuhe valmiina — sellainen puolustuspuhe, että sen täytyy panna ihmiset vapisemaan…!

Kaarinan kasvoista on kuin pyyhkäisemällä mennyt äskeinen hilpeys. Häntä vaivaa tämä puhumattomuus. Miksi aina käy niin, että he vaikenevat kun jäävät kaksin? Hän vilkaisee salavihkaa Viktoriin: silinterin alta näkyy komea nenä ja kalpeat, lihavahkot kasvot. Silmät katsovat jonnekin kauas pois, ne ovat jossakin aivan toisaalla. Tietysti huomisessa matkassa. Mutta eikö hän voisi puhua siitä vaimolleen? Kaiken mitä Kaarina siitä tietää, on hän kuullut Märtan kautta… Vähitellen lähtee Kaarinankin ajatus kulkemaan omaa latuansa, se menee sinne minne se aina menee, kun taivas on kirkas ja tähdessä: siellä, siellä, kuinka siellä nyt onkaan kaunista!

Rattaat pysähtyvät nelikerroksisen kivimuurin eteen. Toisen kerroksen ikkunarivin alla kulkee suuri kilpi, mustat kirjaimet valkoisella pohjalla: Asianajaja Viktor Ceder Sakförare. Kilpi kiertää kulman taakse ja toistaa siellä samat sanat. Se hallitsee kaikki heidän ikkunansa, koko heidän asuntonsa. Viktor maksaa ajurille, Kaarina odottaa ovella, kasvot yhä tähdättyinä taivasta kohti. Huivi valuu niskaan ja yksityiset hiussäikeet kimmeltelevät… Viktor valaisee avaimenreiän pienellä taskulyhdyllään, avaa, päästää huomaavasti vaimonsa edellä ja valaisee taasen portaat. Kumeasti kaikuvat askeleet nukkuvassa talossa. Toisessa kerroksessa on kaksi ovea rinnan, niiden päällä on yhteinen suuri nimikilpi, joka toistaa samat sanat kuin ulkopuolinen kilpi. Oikeanpuoleisen oven päällä on sanat Konttori Kontor, vasemmanpuolisessa ovessa Yksityisasunto Privatvåning.

Kaarina livahtaa eteiseen, kiertää sähkön palamaan, viskaa viittansa naulaan ja tulee saliin: suuri huone, kiiltävä parkettilattia, katossa kristallikruunu, jonka hiotut lasit välkähtävät ja luovat seinille valotäpliä. Flyygelin kansi, palmujen jättiläislehvät, punertavat silkkipäällykset huonekaluissa, taulujen kultakehykset kaikki välkähtää valossa joka tulee eteisestä. Vain marmorikuvat jalustoillaan pysyvät kylminä ja himmeinä. Ruokasali on sekin suuri huone, seinät lämpöisen punaiset, tuolit ja pöydät raskasta, vakavaa tammea. Emäntä sytyttää tulen makuuhuoneen punakupuiseen kattolamppuun. Suuret englantilaiset parisängyt ovat kohollaan hienoa liinaa ja pehmeitä peitteitä, pesupöydän levy on kiiltävää marmoria, leposohvaa peittää iloinen italialainen vaate ja lattialla sen jatkona on valkoinen talja. Suuresta peilistä tulee Kaarinaa vastaan hänen silkkiin ja pitseihin puettu oma itsensä, mutta kasvot, kasvot! Ne surevat ja miettivät jotakin, eivätkä pääse tulokseen.

Pöydällä on suuri, ruskeahtava nahkalaukku avoinna vieteriensä varassa. Kun Kaarina sen näkee, muistaa hän, että Viktor matkustaa ja alkaa riisua tanssipukua yltään… Hame on takaa kiinni, hän ei saa sitä auki! Palvelustytöt nukkuvat, ei ole muuta neuvoa kuin pyytää Viktoria auttamaan. Ja juoksu jalan menee hän eteiseen, solahtaa kapeasta tapettiovesta konttorin puolelle ja on miehensä työhuoneessa. Viktor istuu suuren amerikkalaisen kirjoituspöydän edessä ja selailee papereja. Vihreällä himmennetty lamppu palaa hänen edessään, paperien joukosta pistää esiin Kaarinan kuva. Se on tyttöajoilta ja kehyslasin alla on ruoho, joka on poimittu puistosta, siltä paikalta, missä Viktor ensinnä suuteli Kaarinan kättä… Kaarina katsahtaa arasti seuraavaan huoneeseen, hän on niin tottunut siihen, että siellä aina on konttoristeja ja vieraita. Mutta oviaukko on mustana edessä ja huone tyhjänä.

— Suo nyt anteeksi, mutta auttaisitko sinä vähän… Minä en saa tätä auki. Tämä puku on niin hullusti tehty!

Ja hän kääntää Kaarinan selän valoon päin ja alkaa päästellä hakasia.
Kaarina tuntee hänen kuuman hengityksensä niskassaan.

— Kiitos… hullua tehdä hame tällä tavalla, puhelee Kaarina, painelee käsiä poskiaan vastaan ja yrittää lähteä. — Kyllä minä nyt pidän huolta, ettei hameitani enää ikinä tehdä näin…

— Sinun pitää teettää ne kaikki sillä tavalla. Teetä ne kaikki sillä tavalla…

Minä otan kylmän kylvyn, päättelee Kaarina, vihdoin juostessaan takaisin makuuhuoneeseen. Ja hän avaa jo oven kylpyhuoneeseen: siellä on valkoista ja vilpoista, seinät ja permanto ovat iloista punakirjavaa kaakelia, sieltä saa yöt päivät kuumaakin vettä. Mutta samassa muistaa hän matkalaukun: pitää ruveta sitä järjestämään!

Se on jokin suuri juttu se ylihuominen, sitä on jo kestänyt kauan, vaikkei hän ole tietänyt siitä mitään. Sen yhteydessä on murhia, murhapolttoja ja aviorikos ja… Häntä niin hävettää, että hän aina vieraan kautta saa kuulla sen vähän minkä tietää miehensä asioista. Viktor puhuu Färlingille ja Färling Märtalle ja sitä tietä saa Kaarina tietonsa.

Kun Viktor vihdoin tulee makuuhuoneeseen, makaa Kaarina vuoteessaan, silmät suurina tähdäten kattoon. Silloin hän kysyy Viktorilta, miksei Viktor koskaan hänelle mitään kerro. Hän on niin paljon yksin, hän ajattelee niin paljon niitä asioita…

— Mutta minun kukkaseni, minä saan niistä jutuista muutenkin niin kylläkseni. Tunnustan suoraan, etten tahtoisi tuoda niitä kotiini. Niissä on niin paljon rumaa… jos keneltä, niin asianajajalta sen seitsemät kerrat uhkaa mennä usko hyvän voittoon. En minä edes soisi, että minun kukkaseni kaikki ne asiat tietäisi. Siinä huomisessakin on niin paljon likaa ja rikosta, ettei…

— Minun! Mutta onhan se minun työni. Minun täytyy koettaa selvittää ihmisten hämääntyneitä vyyhtejä…

— Sinä olet minun silmieni ilo ja minun sieluni lepo, kun minä väsyneenä…

— Etkö sinä ole kertonut minulle kaikkea mitä mielessäsi liikkuu…?
Et vastaa… Mitä…? Sano!

— Se on totta, minulla on ollut niin paljon työtä… Onko sinulle tullut jotakin lisää? Rakastatko toista… Sano… Jumalan tähden sano!

— Mutta Viktor… Ei… ei… ei… Sehän on mahdotonta. Kuinka sinä sellaista kysyt.

— Mitähän sinä mahdat luulla minulla olevan kertomatta! Mutta tiedätkö, kyllä meidän pitäisi ruveta ajattelemaan nukkumista.

— Sinä menet taas moneksi päiväksi, älä jätä minulle näitä ajatuksia, ota ne pois! Minä niin pelkään, että meille tulee ero…

— Ei sillä tavalla, mutta henkisesti. Tarkoitan, ettemme joutuisi henkisesti erillemme…

— Mitä henkistä yhteyttä sinä mahdat tarkoittaa? sanoo Viktor ja haukottelee. — Sitäkö, että sinä syventyisit kaikkiin niihin juttuihin, joita minun täytyy käsitellä?

Kaarinalle tulee kuin seinä eteen. Viktorin äänessä on jotain tylyä, joka häntä tympäisee.

— Sinä olet taas niin hermostunut. Sinun täytyy muistaa, etten mielelläni toista kertaa voi muuttaa asuinpaikkaa. Täytyy ajoissa ruveta parantamaan tätä sinun tautiasi…

— Niin, sanoo Kaarina ja hiki nousee hänen otsalleen, — ehkä me koetamme nukkua.

Kaarina jauhaa ajatuksia, jotka hän on läpikäynyt satoja kertoja ja joiden ympärillä hän aina yksinäisyydessä kiertää kuin vanki kivipöytänsä ympärillä.

Minä en ole sinun paras ystäväsi, puhuu hän ajatuksissaan miehelleen. Sinä kannat huolesi yksin, tai eikö sinulla ole huolia? Sinä pidät minua kauniina ja puetat minut kauniisti, sinä näyttelet minua maailmalle — jos minä tulisin rumaksi, mitä sinä silloin tekisit? Pitäisitköhän vielä minusta? Sinä ylpeilet siitä, että minusta pidetään — jos maailma minua kivittäisi, hylkäisitkö sinä? Sinä pidät minun sukuni vanhuudesta. Muistatko — kun me panimme kuntoon kotiamme, tahdoin minä viedä vanhat sukutaulut omaan kamariini, jonne kaikki muukin Louhilinnan vanha koottiin. "Kuka niitä siellä näkee?" sanoit sinä. Ja kehykset kullattiin uudelleen ja vanhat kuvat ripustettiin meidän uudenaikaiseen saliimme. Sinä esittelet niitä sitten kaikille, jotka meille tulevat. Kun minä ruokasalissa liikun, kuulen sinne: tämä on parooni se ja se, vaimoni äidin isä; hänen rouvansa oli syntyisin se ja se… Minä punastun sitä kuunnellessani. Onhan se oikeastaan hyvin viatonta huvia, miksi sitä sinulta kieltäisin, kun sinä siitä pidät! Minä olen muutenkin tuottanut sinulle monta pettymystä, kun en minä opi sellaiseksi emännäksi kuin Siiri ja Märta.

Viktor kuorsaa jo syvässä unessa. Kuinka hyvä uni hänellä on. Kaarina nukkuu vähän ja valvoessa pitää hän pitkiä puheluja Viktorin kanssa, tietysti vain ajatuksissaan. Hän tottuu niihin niin, että hän pitää niitä Viktorin poissaollessakin.

Sitten sinussa on, jatkaa hän tälläkin kertaa, muutamia pieniä piirteitä, joita en minä ymmärrä — ne ovat tosin nekin aivan pieniä ja viattomia. Sinulla on niin hirveän paljon kravatteja, monta sataa. Niitä on tuotu ulkomailta ja aina sinä vain tuot niitä lisää. Niitä on tummia ja kirjavia, vaaleita ja yksivärisiä, leveitä ja kapeita, sidottavia ja solmittuja. Sinä olet niistä kovin arka. Ja jollet sinä löydä mitään, joka sillä kertaa sopisi pukuusi ja makuusi, on tuulesi tärvelty. Tämähän on oikeastaan hyvin viatonta huvia! Miksi minä olen paha ja miksi minä tätä ajattelen! Sinulla on niin kehittynyt aisti, niin äärimmilleen kehittynyt väriaisti. Sinun on mahdoton vaaleiden vaatteiden kanssa käyttää tummia kenkiä, siksi sinulla on kaikenvärisiä kenkiä: vihreähtäviä, harmaita, valkoisia ja ruskeita, hevosennahkaisia, vasikannahkaisia, kilpikonnannahkaisia ja kankaisia. Minun pitäisi oikeastaan olla iloissani, kun sinä joskus huudat minua ja kysyt: mitkä kengät minä nyt otan, nämä harmaat vaiko kilpikonnannahkaiset? Mutta minä paha ihminen, minua naurattaa! Kai se johtuu siitä, että isällä ja veljillä aina oli vain aivan harvoja kravatteja. Ja aivan harvoja kenkäpareja… Kerran tulin minä huutamaan sinua telefoniin. Sinä kiiruhdit ja minä jäin hetkiseksi huoneeseesi. Näin jotakin, jota en koskaan ollut nähnyt: avonaisen laatikon, jossa oli kymmeniä purkkeja ja pulloja. Menin likemmä: ne olivat hiusvoiteita, rasvoja ja öljyjä, punaisia, valkoisia ja kellertäviä. Hiivin varpaillani pois, mutta kun olin päässyt tänne makuuhuoneeseen, nauroin, voi kuinka nauroin! Minun olisi pitänyt itkeä, sillä minun olisi pitänyt ymmärtää, että sinä paljon olit kärsinyt hiustesi lähtemisestä. Mutta sellainen minä olen, häijy ja paha!

Sinä olet sanonut minua pelastajaksesi. Mistä minä sinut oikeastaan olen pelastanut? Myrskyisestä elämästä, niinkö? Sanot muuttuneesi aivan toisenlaiseksi ja niin sanovat tuttavatkin, jotka ovat tunteneet sinut ennenkuin menimme naimisiin. Märta sanoo, ettei hän ikinä olisi luullut sinusta tulevan sellaista mallikelpoista aviomiestä. Mutta lapsia meillä ei ole. Olisi se sentään onnellista kun niitä olisi! En olisi koskaan yksin. Yölläkin kun heräisin, kuulisin niiden hengityksen. Ja kuinka me leikittelisimme ja nauraisimme! Nyt hyväilen minä vieraita lapsia Esplanaadissa. Märta nyökyttää merkitsevästi päätään. En tiedä mitä hän tarkoittaa eikä minulla ole rohkeutta kysyä. Minä häntä välistä pelkään…

Mutta se on kaikista pahinta, Viktor, etten minä omista sinun sieluasi, sinun ajatuksiasi, sinun sisintä ihmistäsi. "Äsh!" sanoisi Märta, "ei juristilla ole mitään sisintä ihmistä. Ei hän tarvitse mitään uskottua samassa merkityksessä kuin muut ihmiset. Juristi tarvitsee vain riitaisia ihmisiä, kuten vissit syöpäläiset tarvitsevat likaisuutta. Juristi elää ihmisten riitaisuudesta, kääntelee ja vääntelee ja sotkee selvätkin asiat. Ja sitten tarvitsee juristi kauniin rakastajattaren, sama sitten kantaako se hänen nimeään vai onko se nimetön…" Minä pelkään Märtaa, mutta onko hän oikeassa? Eikö sinulla, Viktor, ole mitään sisintä ihmistä ja etkö sinä kaipaa minun sisintä ihmistäni?

Joskus palatessa kaupungilta olen täällä ovemme edustalla tavannut ihmisiä, jotka ovat näyttäneet kovin onnettomilta. Minun on tullut paha olla, olen jo ollut menemäisilläni heiltä kysymään, mikä heidän on, mutta olen muistanut, ettet sinä tahdo minun sekaantuvan konttorin asioihin. Kerran tuli tänne nainen, hän ei mennyt konttorin puolelle vaan tuli suoraan tänne. Hän oli käynyt monta kertaa. Hän oli niin laiha, niin harmaa ja niin kärsineen näköinen. Vihdoin viimein menin itse häntä puhuttelemaan, sain kuulla, että hänen täytyy tavata sinua itseäsi ja ilmoitin hänelle millä junalla sinä tulet. Hän oli täällä ennen sinua, istui eteisessä ja tuijotti seinään. Hänen kasvoillaan oli suru, sellainen suru, joka on anastanut sydämen pohjia myöten, joka jo on tyhjentänyt kaikki kyyneleet, joka ei enää itselleen toivo mitään lievennystä, vaan toimii yksinomaan pelastaakseen muille mitä pelastettavissa on.

Kun sinun tutut askeleesi kuuluivat portaista, avasin oven ja ojensin kynnykseltä vastaasi käsivarteni. Ja sinä olit juuri sulkemaisillasi minut syliisi, kun näit hänet takanani. Kuinka selvästi hänet vieläkin näen: puolipitkä musta takki, eheä mutta niin säästämällä ommeltu, että juuri ja juuri oli vaatekappaleeksi saatu, hattu vähän vihreähtävä, toisella syrjällä köyhä höyhentöyhtö, vasemmassa kädessä kinnas, jonka kaikki sormenpäät olivat parsitut. Kaiken tämän minä näin enkä kuitenkaan oikeastaan nähnyt mitään muuta kuin hänen kalpeat, näivettyneet kasvonsa ja silmät, joista puhui sammunut hätä… Sinä työnsit minut käsistäsi ja sinä kasvoit hänen eteensä armottomaksi ja kovaksi. Sinä puhuit äänellä, jolla konnaa puhutellaan, sellaista, jolle ei ole olemassa anteeksiantoa eikä parannusta, ikuisesti tuomittua olentoa. Sinä käskit minua pois ja minä koetin mennä, mutta en minä päässyt kuin salin ovelle. Kuulin hänen sammuneen äänensä huutavan kuin haudan takaa ja kuulin taasen tuomarin äänen jylisevän kuin pilvistä. Hän huusi minuakin avukseen, minusta tuntui siltä kuin hukkuva ihminen olisi tarttunut kiinni polviini ja minä armottomasti olisin työntänyt häntä syvyyteen hukkumaan. Ja vihdoin näin minä sinun komentavan hänet menemään. Hän katsoi taakseen, ei hän itkenyt, hänen silmänsä olivat himmeät kuin ihmisellä, joka on menettänyt järkensä… Sinä likenit minua, minä lyyhistyin maahan, luulin sinun lyövän. Mutta sinä vain nostit minut käsivarsillesi ja kannoit tuohon sohvalle… Tunsin kuinka sinä värisit vihassa. Paiskasit oven kiinni ja jätit minut yksin. Minä tiesin, ettei tuo nainen ollut mennyt alas portaita, vaan että se yhä seisoi ovemme takana ja tuijotti eteensä sammunein silmin.

Myöhemmin minä koetin sinulta udella mikä sen naisen oli. Sinä nauroit. Hän oli vain yksi joukosta! Sinä olit hänelle suuttunut siitä, ettei hän mennyt konttorin puolelle asioinensa. Sinä vaadit ehdottomasti, että kaikki asiat viedään sinne! Ja sinä selitit, että sinun tuolla ynseällä tuomariudellasi täytyy panssaroida itsesi kaikkea sitä valhetta vastaan, joka alituisesti astuu eteesi.

"Lapsi", sanoi Märta ja nauroi minua, "se on juridiikkaa! Taitavan juristin tulee osata esiintyä niin, että hän saa syyttömänkin tunnustamaan syyllisyytensä! Taitava juristi solmii uhrin hänen omiin sanoihinsa, taitava juristi peloittaa sinut puolikuolleeksi. Taitava juristi on hyvä näyttelijä ja hypnotisoija!"

Oi Viktor, Viktor, herää ja todista kaikki minun epäilykseni turhiksi! Sano vielä kerran, että sinä rakastat minua ja että me henkisestikin kuulumme yhteen. Sinä olet sen niin monta kertaa todistanut, silloin kun sinulla oli enemmän aikaa. Aamulla minä taasen jään yksin ja kaikki ajatukset nousevat mieleen. Kun minä voisinkin nukkua!

Ja hän pakottaa itsensä ajattelemaan arpajaisia ja tanssia ja hän saakin vihdoin valssin sävelen korviinsa ja menee jonkinlaiseen horrokseen.

Aamulla on kiire. Kaarina menisi mielellään asemalle saattamaan, mutta Viktor ei sitä tahdo. Ja eteisessä ojentaa hän miehelleen huopapeitteen ja matkalaukun.

— Mene nyt Märtan ja Siirin luo, sanoo Viktor vetäessään hansikkaita käsiinsä.

— Minä sähkötän sinulle. Sinä saat heti tietää, jos juttu on mennyt hyvin… Älä nyt itke, kukkaseni. Ja muista mitä olet luvannut: ettet koskaan pimeän aikaan yksin lähde kävelemään.

Kasvot painettuina ruutua vastaan katselee Kaarina kuinka Viktor ajaa alas toria. Miten hän on komea, kun hän noin suorana istuu rattailla! Hän tuntee totisesti puolet Helsinkiä, hänen täytyy alituisesti nostaa hattuaan. Kummallista, että kaljupäisyys miltei pukee Viktoria. Se tekee hänet niin majesteetilliseksi. Nyt hän kääntyy, heilauttaa kättä! Oi Viktor, Viktor! Ja Kaarinan kyyneleet alkavat taasen valua ja hän nyökyttää päätään ja heiluttaa kättään, kunnes rattaat ovat kadonneet kulman taakse.

Hänen huoneensa on suuri kulmahuone. Sinne hän on koonnut kaikki tavarat vanhasta kodistaan ja siellä hän enimmäkseen oleskelee. Siellä on äidin soittokone ja hänen kirjoituspöytänsä. Seinällä kirjoituspöydän yläpuolella on lasin alla suuri kimppu oksia riippukoivusta. Pöydällä on Viktorin kuva, sama, jonka turviin hän kihlausaikansa huolissa niin usein pakeni.

Viktor oli silloin niin likellä. Varmaan hänellä silloin oli jonkinlainen uusi nuoruus. Hänen sydämensä oli vahan pehmeä. Sellaisena näki morsian hänet hänen ensi kirjeessään ja sellaisena näki nuori vaimokin hänet pitkän aikaa!

Samalla haikea ja onnellinen oli hääilta, kun he läpi metsien ajoivat uuteen kotiin! Oli jo pimeä, he eivät saattaneet erottaa toistensa kasvoja, mutta toistensa sielut näkivät he selvemmin kuin koskaan ennen tai koskaan jälkeenpäin. He lepäsivät toisissaan, terveempi heistä tuki sairaampaa ja unohduksen vilpoinen vaate kääriytyi ympäri polttavan sydämen ja haavat alkoivat mennä umpeen. Kun he tulivat kotiin oli sydänyö jo ohi ja pimeä mustimmillaan, mutta ikkunat olivat valoa tulvillaan ja palvelustyttö valkoisessa esiliinassaan oli avaamassa ovea. Ja Viktor hieroi nuoren vaimonsa hartioita ja käsiä ja sitten piti Kaarinan rientää näkemään kaikkea. Oi kuinka komeaa!

"Tässä on sali. Mitä sinä sanot näistä huonekaluista, ne ovat Märta Färlingin ja Siiri Pitkäpään tilaamat ja joku taiteilija on ollut heidän neuvonantajanaan… Tässä on minun huoneeni, tämä on kaikki vanhaa…! Tässä on sinun huoneesi — se on pieni, mutta eikö se nyt ole soma! Näistä kukkasistahan sinä pidät!… Tässä on ruokasali, nämä huonekalut ovat vanhasta kodistani ja tämä kello on oikea vanha 'Könni'. Juhla-ateria on pöydällä, teekeittiö höyryää, kukkaset lemuavat. Oi, kaikkialla on niin komeaa, niin suurenmoista! Ja joka huoneessa kiertää Kaarina ylenpalttisen kiitollisena kädet miehensä kaulaan, itkee, nauraa ja tuntee elämän palaavan koko olentoonsa.

"Ja tässä… tässä…" He seisovat makuuhuoneen kynnyksellä punertavan lampun valossa. Kaarina luo mieheensä vakavan, kirkkaan katseensa. Siinä silmäyksessä, joka hänen katsettaan kohtaa, on jotakin outoa ja peloittavaa… Kaarina ei ymmärrä mitä se on. Hän pelkää…

Aika kuluu, Viktor kantaa häntä käsillään ja koko pikkukaupunki hakee heidän suosiotaan. Kaikki kehuvat Viktoria. Hän on erinomaisen taitava juristi. Kuinka komeasti hän oli ajanut senkin nuoren rouvan asiaa, jota syytettiin miehensä myrkyttämisestä! Hänestä tulee ihan varmaan hyvin kuuluisa asianajaja! Ja Kaarina joutuu kaikkien niiden huvien keskipisteeseen, mitä pikkukaupunki vain voi tarjota. Nouseva kaupunki se muuten onkin, teatteri vierailee siellä joka vuosi ja suuretkin kotimaiset taiteilijat esiintyvät siellä. Kaikki kävisi varmaan hyvin, jollei onnetonta Louhilinnaa olisi.

Mutta Kaarina on omin huulin käskenyt vanhoja tuttujaan tervehtimään ja he tulevat ja tyhjentävät hänelle sydämensä. He tietävät kertoa hävityksestä ja hädästä, se ja se entisistä alustalaisista on muuttanut kaupunkiin, se ja se on kuollut, se ja se on viety vaivaistaloon. Kaikki louhilinnalaiset eivät tule sisään, Kaarina näkee heidät ikkunastaan. Toripäivinä heitä liikkuu maalaiskuormien ääressä, he ovat monesti tullessaankin jo humalassa. Siellä on torppareja, vakavia, tasatukkaisia miehiä — mikä heille onkin tullut? Tottakin! Tukkirahoillaanhan he elämöivät. Helposti tullutta, helposti mennyttä!

Kerran on rouva Ceder menossa nimipäiville pormestarille. On kevättalvea ja sataa märkää lunta. Käy kylmä viima. Hän astuu kaupungin suurimman kauppapuodin ohitse ja näkee maalaisten sarkatakeissaan, paksu huivi kaulassa, raskain askelin kulkevan ulos ja sisään. Pihamaalla on heidän hevosiaan. Portin ohi kulkiessa hän sen huomaa. Mahtaako joukossa olla louhilinnalaisia?… Kuinka nuo rattaat näyttävätkin tutuilta… keveät rattaat kahta henkeä varten. Hän menee likemmä: niillä rattailla on hän istunut kymmeniä kertoja, tuota hevosta on hän ajanut kymmeniä kertoja. Se on hänen ratsastushevosensa, Troll.

Mutta hän tulee järkiinsä: eihän hänellä ole minkäänlaisia oikeuksia! Hevonen on ilman peittoa tällaisessa ilmassa. Mahtaisiko se tuntea hänet, jos hän menisi luo? Hän pelästyy: kuinka hän saattaisikaan kestää sen syyttävää katsetta! Hänen mieleensä johtuu äkkiä jotakin. Hän menee puotiin ja puhuu kiihtyneenä, ääni katkeillen:

— Onko teillä jotakin peitettä… sellaista joka sopisi hevoselle? Minulla on kiire. Se on hyvä tuo… Minulla ei ole rahaa mukana. Te tiedätte minne lähetätte laskun. Viekää tämä nyt tuolle hevoselle tuonne pihamaalle, tuolle mustalle. Juottakaa se… Katsokaa, että sillä on ruokaa. Lähettäkää vain lasku kaikesta!

Ihmiset katsovat häneen ihmeissään. Mikäs hänelle tuli! Hän menee kuin tuulispää puodista ja purskahtaa kadulla täyteen itkuun…!

Hän painaa huulia nenäliinaansa, jotta saisi nyyhkytyksensä pidätetyksi. Kun hän vihdoin viimein pääsee kotiin, valelee soimausten tulva hänen päätään.

Nousevat syyttämään torpparit, vakavat, tasatukkaiset miehet, jotka kyntivät isän peltoja ja jotka nyt juovat satunnaiset tukkiansionsa kaupungissa. Itkevät pellot, jotka rikkaruoho on ottanut haltuunsa. Valittavat vanhat miehet ja vaimot, jotka ennen saivat ansionsa talosta ja elivät talon varassa. Ammuu karja ja helistelee kytkyitään, hirnuvat hevoset ja kaapivat maata. Hädässä ja nälässä huutavat hänelle kaikki: tuho sinulle, joka möit isäsi perinnön! Kirous sinulle, joka meidät kaikki petit!

Mutta minun veljeni, minun onneton, sairas veljeni! koettaa hän puolustaa itseään.

Iltapäivällä välähtää hänen mieleensä, että hänen täytyy lähteä katsomaan, onko hevonen vielä pihamaalla. Ja hän lähtee suinpäin.

Nyt hän vie sen kotiin, käyköön kuinka hyvänsä! Ja kun eläimen kiduttaja tulee, ei olekaan uhria, johon voisi ajaa julmuuttaan. Kunhan Kaarina vain ehtisi ennenkuin Hintsa tulee!… Hän on kuumeisessa jännityksessä ja toiselta puolen hänen sydämensä koko hellyys on herännyt. Tämä hevonen hirnui, kun hän tallin ovea avasi ja nyt hän pelkää katsoa sitä silmiin!… Suupielet ovat kiskotut haavoille, suitset ovat olleet suussa koko päivän! Alahuuli riippuu kuin vanhalla hevosella… Mutta me lähdemme pois nyt. Et ikinä enää joudu julmurin käsiin!

Samassa hoippuu Hintsa laulaen kadun poikki porttia kohti, perässä poika, joka raahustaa olutkoria. Hän menee päin portinpieltä ja kiroaa. Lakki kierii lumisohjossa. Poika laskee korin maahan ja antaa hänelle lakin. Kaarinan on kuin ihmisen, joka näkee hukkuvan ulapalla, eikä osaa uida eikä saa venettä rannasta: kiskoo, kiskoo kädet verille eikä vain saa sitä mihinkään! Hänen kätensä ovat märässä kylmyydessä kohmettuneet, hän ei saa hihnansolkea auki… Nyt keksii Hintsa hänet, hoippuu häntä kohti, hakee asetta, huutaa.

Kaarinan täytyy lähteä. Hän juoksee. Lumiräntä valuu pitkin selkää, hänen on niin vilu, että hampaat kalisevat suussa.

Mutta tämä tapaus tulee tutuksi kautta kaupungin ja siitä syntyy
Viktorille ja hänen nuorelle rouvalleen ensimmäinen erimielisyys.

Hänen vaimonsa tappelemassa humalaisten kanssa! Sellainen skandaali! Ja se se olisi puuttunut, että hän olisi tuonut hevosen kotiin — sehän olisi ollut varkaus! Ja Viktor painaa kasvot käsiinsä ja toistelee toistamistaan: tätä häpeää! tätä häpeää!

— Tällaista ei saa tapahtua! huutaa Viktor tylynä ja kylmänä. — Ymmärrätkö: ei saa tapahtua. Sinä hävität minun hyvän nimeni, minun kunniani sinä tahrit…

Kaarina seisoo liikkumattomana ja hänen sydämensä jäätyy hiljalleen. Viktor käy niin pieneksi, jokin sädekehä, joka on ollut hänen päänsä ympärillä, revitään pois ja jäljelle jää pieni ihminen. Kuinka hän onkaan joskus voinut sitä ihailla! Hänen sydämensä käy äkkiä autioksi ja tyhjäksi, sen ympärille kasvaa ikäänkuin kuori. Tästäpuoleen täytyy tuon kuoren sisään kätkeä kaikki. Viktor ei häntä enää ymmärrä, lieneekö milloinkaan ymmärtänyt! Eikä ymmärrä kukaan.

Ennen hänellä oli suuria suruja, mutta silloin oli usko, että Viktor hänet ymmärtää, että on joku, jonka luo aina voi paeta. Kuinka se oli onnellista! Nyt ei ole ketään! Ja Kaarina herää vasta nyt paljaaseen todellisuuteen ja tuntee olevansa ypö yksin.

Ja senjälkeen oppii hän ihmisten seurassa nauramaan, vaikka hänen sielussaan on hätä.

Kerran suuressa seurassa sanoo hänelle viskaali, joka aina näyttelee huvittajan osaa: "Mistä se johtuu, että enimmät tappelijat ja riitapukarit aina ovat teidän kotipitäjästänne! Aina toripäivän jälkeisenä yönä heitä on putkassa, vanhojakin miehiä!" Tuomari Ceder rientää heti antamaan asiallista selitystä, mutta Kaarina nauraa, tekee rakastettavan kumarruksen ja sanoo: "Se on tietysti minun syyni!" Kaikki nauravat sukkeluutta ja senjälkeen Kaarinan itseluotto kasvaa, vaikkei hän todenperään tiedä sanoneensa mitään sukkelaa.

Hän uskaltaa nykyään yksinään kiivetä harjulle katselemaan kotipuolen taivaanrantaa. Hän kuvittelee, että se alenee ja harvenee. Ja hän näkee ikkunastaan, kuinka Louhilinnan miehet räyhäävät torilla. Hän tuntee torilla Heikkilänkin liinaharjan, jolle hän niin monet kerrat antoi leipää, kun se oli kyntämässä puutarhaa. Heikkilä itse, Joilin isä, rimpuilee ja kiskoo ohjaksista, ohjaa oikealle, ohjaa vasemmalle, ottaa piiskan ja — taas alkaa nykiminen ja kiskominen.

Kaarina painelee ohimojaan. Joko siis hänkin — hänkin! Mutta Kaarinan kasvot eivät mitään ilmaise.

Välistä valtaa hänet outo kaipuu maahan — kun omistaisi edes pienen palasen, vaikka kuinka pienen, niin pienen, että mahtuisi siihen vaikkapa vain seisomaan! Hänhän voisi ostaa hiukkasen maata, hän on saanut periä pienen summan. Mutta mistäpä hän maata ostaisi! Yhtä kolkkaa hän voisi pitää omanaan: sitä missä hänen isänsä, äitinsä ja sukulaisensa lepäävät. Ja häntä alkaa vetää tutulle hautausmaalle. Täytyy sanoa Viktorille, että hänet kuoltuaan viedään sinne.

Kerran hän uudessa kävelypuvussaan, valkosulkainen hattu päässä, lähtee sunnuntaikävelylle miehensä kanssa. Heilahtavat uutimet puutalojen ikkunoissa ja harvat vastaantulijat kääntyvät katsomaan taakseen. Jos on kaunis rouva, niin onpa komea herrakin, kiiltävä silinteri päässä, kädessä hopeahela keppi. He astuvat pääkatua tulliin päin. Lyhtypaaluissa on jokin hektografeerattu ilmoitus. Äkkiä alkaa kuulua laulua. Työväenyhdistyksen talolta se kuuluu. Niillä on tietysti kokous. Laulu loppuu. Ikkunat sysäytyvät auki ja miehiä kerääntyy tupakoimaan. He istuvat käsi toistensa kaulalla, puhelevat ja nauravat. Kaarina kääntyisi mieluimmin takaisin tai astuisi edes kiireesti ohitse. Mutta Viktor haluaa kävellä verkalleen ikäänkuin antaakseen ihmisille tilaisuutta oikein ihailla itseään ja kaunista rouvaansa.

— Missä? kuulee Kaarina äkkiä äänen ikkunasta. Ja ääni tuntuu ihmeen tutulta. — Päästäkääpäs vähän.

Ikkunaan tehdään tilaa ja näkyviin tulee pitkä, laiha mies. Pään kumartuessa läikähtävät hänen hiuksensa otsalle, silmien alla on syvät, tummat varjot. Se on Joili Heikkilä.

Kaarina ei parahda eikä juokse pakoon. Hänen miehensä ei huomaa mitään. Ja kuitenkin on Kaarinassa hetkiseksi kaikki pysähtynyt, ikäänkuin salama olisi lyönyt hänet tainnoksiin. Joili on vain hymähtänyt, suupielissä ja silmissä se sama iva, jolla hän häntä ennen löi. Ja hän jää siihen ikkunalle seuraamaan herrasväen kävelyä. Hän mittaa heitä kantapäästä kiireeseen asti. Kaarina tuntee sen, vaikka kulkee häneen selin päin. Häntä onnetonta, että hän tänään panikin ylleen tämän uuden puvun! Se on niin kallis ja komea, silkki vuori kahisee. Nyt tietysti Heikkilä pilkkaa ja nauraa, pitää ehkä puheen, jonka alkaa kuvauksella rikkaasta yläluokan naisesta, joka kahisee silkissä…

Sanomalehdet tietävät sittemmin kertoa Joilin puheista. Toiset niitä moittivat ja ivaavat, toiset ylistävät. Erinomaisella taidolla on puhuja paljastanut räikeitä yhteiskunnallisia epäkohtia, hänen puheensa ovat otetut vastaan myrskyisellä innostuksella ja puoluetoverit ovat kaikki olleet saattamassa häntä asemalle.

Kun huhtikuun myrskyt tulevat, ovat Kaarinan hermot pilalla. Kuori sydämen ympärillä ei ole sulanut, mutta se on mennyt rikki ja säröt ovat haavoittaneet sydämen. Seuraa sitten ulkomaanmatka ja muutto Helsinkiin. Terveys tuntuu palaavan. Viktor pitää häntä ihan terveenä ja terveeksi luulevat häntä tuttavatkin. Omastakin mielestään hän on terve — eikä ole kuitenkaan.

Aluksi tekee hän pitkiä kävelyretkiä yksinään. Hän menee Eläintarhan kallioille ja harhailee siellä tuntikausia. Kun tuulee, vetää häntä jonnekin, jossa on puita ja vettä. Kun päivä paistaa, käy huoneissa ahtaaksi ja hän ikävöi avaran taivaan alle. Sateella haluaa hän tuntea pisaroiden putoilevan päälaelleen ja nähdä kosteat, harmaat pilvet. Metsässä on sateella niin hivelevän tyyntä, niin alakuloisen rauhallista. Mutta kerran ahdistaa häntä pari humalaista miestä, hän pelästyy pahanpäiväisesti ja senjälkeen tulee kävelyretkistä loppu. Hänen miehensä viime pyyntö matkalle lähtiessä on aina: ethän vain mene kauas.

Märta saa hänet innostumaan ratsastukseen. Teetetään ratsastuspuku, se pukee häntä suurenmoisesti ja kuinka hyvin hän istuu hevosen selässä! Aivan kuin juotettu patsas. Mutta ratsastusretketkään eivät kestä kauan.

Hänen toverinaan on Färlingien tuttava, vanhanpuoleinen vapaaherra, joka kai aikoinaan on ollut hyvin rakastunut Märtaan, siltä tuntuu. Vapaaherralla on kaskuja kaiken maailman ratsastusretkiltä ja jo portista lähtiessä hän alkaa naurattaa naisiaan.

Kaarinan hymy sammuu äkkiä. Kun hän voisikin kääntyä takaisin eikä enää koskaan tulla tänne!… Toverit yhä nauravat ja puhelevat, he eivät tiedä mitä hänelle on tapahtunut: Joili on tullut vastaan, vanha iva huulilla, silmien alla entistäkin syvemmät varjot… Mikä hänet tuokin vastaan aina kun Kaarina vain lähtee tänne päin? Tietysti hän asuu jossakin täällä, mutta mikä salainen mahti hänet aina silloin tuokin kadulle?

Nyt hän tietysti taas paljastuspuheissaan maalaa yläluokan laiskottelijoita, kuinka he nauravat ja ratsastavat. Sen hän tietysti on seitsemät kerrat kuvannut, kuinka lapset leikkivät yhdessä ja köyhän lapset sitten viedään kyökin tahmean pöydän ääreen, herraslapset runsaaseen, valkoliinaiseen pöytään. Ja yleisö on taputtanut käsiään!

Mitä sinä Joili minusta tahdot, puhuu Kaarina totuttuun tapaansa, ajatuksissaan, mikset sinä jätä minua rauhaan! Minun komeita huoneitaniko sinä tahdot? Ota vain, en ole niissä onnellinen. Minä kadehdin kerjäläisvaimoa, joka saa kulkea sydänmaan hiljaisessa metsässä, kuunnella huminaa ja lepattelevia lehtiä ja katsella lunta, joka lentelee ja asettuu kiehkuroihin aidanvarsille.

Ratsastusretkien loputtua on Kaarina jonkin aikaa kuin vankina: ei liiku päivisin keskikaupungilla. Yhtenä iltana näkee hän ikkunoiden kimmeltelevän laskevassa auringossa. Köyhät mustat katotkin ovat punahohteessa. Silloin hän käy rauhattomaksi, vaeltaa huoneesta huoneeseen ja pysähtyy tuontuostakin katselemaan välkkyviä ikkunarivejä. Pieni puistikko ei saa mitään iloa auringon laskusta. Se hohtaa vain syksyisessä kellassaan, joka rapisemistaan rapisee: aamulla lakaistiin käytävät ja nyt ovat ne taasen ihan keltaiset. Puistikko lepää korkeiden kivimuurien keskellä. Ja kaikki nuo ihmiset samojen korkeiden muurien sisällä, eivät he mitään tiedä siitä kauneudesta, joka tälläkin hetkellä valuu maailmaan. Ja entä köyhät ihmiset kellarikerroksissa — he ovat kuin haudassa!

Joili, se on oikeastaan todella kauheaa, että minä asun tällaisessa loistossa. Mutta kuule, sinä näet sen: tämä ei ihmiselle riitä, en ole täällä onnellinen. Minun ikäväni on maalle, minä tiedän, että järvi nytkin hehkuu iltaruskossa ja että taivas on suuri ja avara. Minä tukehdun täällä, minä paha ihminen, kun toisten täytyy asua kosteissa kellareissakin. Mutta miksi ovat he kellarikerroksissa, miksi ovat he kaupungissa?

Hän seisoo ikkunassa ja katselee kadulle. Ihmisiä tulee ja menee. Ikkunarivit alkavat sammua. Yksinäinen ajuri tulee verkalleen ylös mäkeä. Samassa välähtää Kaarinan mieleen: minä lähden ajelemaan! Ja hän elostuu ja kädenkäänteessä on hän valmiina ja kadulla ja rattailla ajamassa maalle päin, kohti sellaista onnellista seutua, jossa on metsää ja vettä!

Hän on hyvän aikaa istunut kuin puutuneena, unohtuneena omaan kaihoonsa, kun hän äkkiä huomaa, että hänen ajajanaan on nuori poika. Tämä ajaa ystävällisesti hevostaan, ei revi suitsista eikä lyö, silloin tällöin puhutteleekin. Hevonen on kiiltävä ja hyvin hoidettu, kuuntelee pojan puhetta ja höristelee korviaan. Kaarina innostuu kyselemään. Hevosen nimi on Polle. Se on erään tutun isännän, sieltä kotipuolesta. Ja kun Kaarina kysyy, missä sitten pojan kotipuoli on, rupeaa poika kertomaan.

— Kyllä me ollaan vallan siitä neidin elikkä herrassöötinskan entisestä kodista. Kävin minä isän kanssa joskus tuomassa marjojakin, mutta minä olin silloin vain seitsemän vanha eikä rouva voi sitä muistaa. Nyt minä olen seitsemäntoista vanha.

He saivat tukinajossa kokoon rahoja ja läksivät kaupunkiin. Ensin kävi oikein hyvin, mutta sitten on isäntä ruvennut juomaan ja on sakotettukin, mutta ei hän vain lakkaa… Sieltä Louhilinnasta on täällä paljon väkeä, mikä missäkin työssä. Kolun Antti on vesijohtotöissä. Hänellä on vain vaimo ja koira ja he elävät hyvin. Kolun Erkki taas on poliisina, hänen onnistui hänenkin niin hyvin. Mattilan tyttöjä täällä on kaksikin, toinen palvelee hienoissa herrasväissä Kaivopuistossa, mutta se Manta on sellainen kevytmielinen, että vain kävelisi huveissa ja aina muuttaa paikkaa. Jaa Heikkilän väetkö? Ne on melkein kaikki täällä. Se Joilikin oli jo ennen, se pitää puheita ja kirjoittaa lehtiin. Marjan mies, se Nieminen, on räätälinä. Niillä on asunto Perhelissä, mies tekee työtä jossakin verstaassa. Mutta he kuuluvat olevan köyhyydessä, heillä on niin ylettömästi lapsia. Sitten täällä on se Hanna. Ja sen mies, se Rantala, on vankilassa varkaudesta. Ja onhan niitä muitakin, kun ne vain kaikki muistaisi. Sitä ei hän tiedä mitä kartanoon nyt kuuluu, hän on ollut täällä jo seitsemättä vuotta. Silloin Hintsa vielä hoiti maanviljelyksen puolta siinä, mutta hän joutui kaiketikin siitä sitten pois, kun talo myytiin. Sanomalehdissä siitä oli ollut… Jaa Joili? Kyllä sanotaan hänen olevan naimisissa. Työläisiä se vaimo on, vaikka rouvaksi sanotaan, hän käy hänkin pitämässä puheita.

Kaarina pyytää poikaa sisään juomaan teetä kanssaan, mutta hän ei uskalla jättää hevosta kadulle yksin ja Kaarina painaa vain rahat hänen käteensä ja kiirehtii asuntoonsa.

Hän on kuin kuumeessa eikä kuitenkaan moneen monituiseen aikaan ole tuntenut sellaista voimaa kuin nyt. Louhilinna on myyty ja hän on istunut täällä kädet ristissä, mitään yrittämättä! Hänen vanhoja tuttaviaan ja leikkitoverejaan on vuosikausia asunut täällä eikä hän ole tietänyt siitä mitään! Mutta nyt hän tietää heidän osoitteensa ja nyt hän menee heidän luokseen…

Onko hän mieletön, mitä hän siitä pelkää! Päinvastoin hänen pitääkin tavata Joili, Joilin täytyy hänelle sanoa, mitä hän häneltä vaatii. Hän tahtoo kerran katsoa Jollia silmästä silmään ja kysyä, mitä hän hänestä tahtoo.

Hän muistaa nyt joskus etsineensä päivän sanomalehtiä. Niitä ei löytynyt mistään ja Viktor ikäänkuin koetti johdattaa hänen ajatuksiaan muualle. Hän ei koskaan saanut etsimiään lehtiä käsiinsä. Olisiko juuri niissä ollut uutinen, että Louhilinna on myyty? Niin, niin, sellaista se on kun on hermostunut vaimo, niin ei hänelle voi olla suora.

Mutta minä en enää ole hermostunut enkä saa olla. Nyt kun minä tiedän, että täällä on louhilinnalaisia, on köyhyydessäkin, niin minun täytyy elää heitä varten! Minähän olen nuori ja väkevä, ja terve minä olen! Kuinka minä olenkaan näin monta vuotta jaksanut elää tätä tyhjää elämää! En ole tietänyt, että heitä on ollut näin likellä. Mutta nyt minä tiedän ja riemuitsen! Minähän voin alkaa ommella vaatteita Marjan lapsille, minähän voin käydä heidän luonaan ja he tulevat minun luokseni. Minulla ei enää koskaan ole ikävä. Osa Louhilinnaa tulee minun luokseni…

Mutta miltä näyttää itse Louhilinnassa? Kolunkin pojat ovat täällä — kuinka isä tulee toimeen, hän ei enää voi jaksaa kaivaa ojaa…! Ja kuinka mahtaa olla Heikkilässä — isännän muistaa Kaarina nähneensä torilla liinaharjansa kanssa, lapset ovat nyt kaikki täällä. Missä on sitten vaari, vanha vaari?… Onko kuollut ja korjuussa vai näkeekö häviön ja kärsii?

Ilo välähti minulle äsken kuin lintu vieraalta maalta. Mutta ei näy kuuluvan ilo minulle. Se on varastettua tavaraa ja livahtaa käsistä ennenkuin olen ehtinyt kiinnikään tarttua.

Aamulla, juuri kun hän tekee lähtöä Kallioon, pyytää nuori varatuomari konttorin puolelta häntä puhutella.

Viktor on kehunut tätä apulaistaan teräväksi ja tunnolliseksi mieheksi, hänen käytöksensä on siisti ja hänen pukunsa moitteeton. Hän pyytää tuhansia kertoja anteeksi että häiritsee, ja Kaarina vie hänet Viktorin turkkilaiseen tupakkahuoneeseen.

— Te hämmästytte minun kysymystäni, hyvä rouva, mutta minulla todella ei ole muuta neuvoa kuin vaivata teitä. Muistatteko, kulkiko teidän kotitalonne Louhilinnan sydänmailta talvitie Hintsan talon maan poikki uittoväylälle?

Kaarinassa pysähtyy kaikki mikä juuri pulppusi ja eli, ja jäljelle jää vain pingoitettu jännitys.

— Se on hiukan pitkä juttu. En tahtoisi häiritä. Asia on sellainen, että kartano paraikaa on myytävänä konttorimme kautta ja ostaja haluaisi tietää tätä seikkaa…

Aa! ajattelee Kaarina. Sinä et näy tietävän, ettei konttorista saa tuoda mitään tälle puolelle. Mies raukka, ettet vain menetä paikkaasi, kun tämä tulee ilmi!

— Sillä puolella järveä on suuri halkometsä, joka pitäisi realiseerata, ja paikkakunnalla oli kerrottu, ettei edellämainittu Hintsa salli ajaa puita kannaksensa poikki. Oli sanottu, että siitä joskus on kulkenut talvitie, mutta tämä ostaja oli käsittänyt, että siitä oli hyvin pitkä aika, ehkäpä kymmeniä vuosia.

— Louhilinna on siis myytävänä! päästää Kaarina huuliltaan hiljaa, ikäänkuin itsekseen.

— Se kuuluu viime kymmenen vuoden kuluessa olleen myytävänä seitsemän kertaa.

Kaarinan sanat tulevat kaukaa kuin kaiku. Hän istuu ihan hiljaa ja vain silmät riippuvat kiinni puhujassa.

Kaarina laskee käden otsalleen, taistelee hetkisen ja saa takaisin mielenmalttinsa.

— Pyydän anteeksi, jos olen tuonut huonon uutisen. Minä en ymmärtänyt.
Ostaja toivoi pikaista vastausta…

— Ei, ei, ei! Päinvastoin, onhan tämä hyvä tietää… Niin, te kysyitte sitä talvitietä. Kyllä minä sen muistan. Kyllä siitä ajettiin, ainakin kymmenen vuotta sitten. Meidän suuri metsä vietiin juuri siitä.

— Olen erittäin kiitollinen… Kaikesta päättäen tässä on jotakin riitaa Hintsan ja nykyisen omistajan välillä.

Kaarinan poskille syttyy punaiset täplät ja silmäterät suurenevat ja mustenevat. Hän nousee ja oikaisee itsensä suoraksi. Hänen täytyy nyt toimia! Ja hän levittää käsivartensa ja nostelee niitä ikäänkuin jänteitä tunnustellen. Johtopäätökset taaksepäin ja suunnittelut eteenpäin singahtelevat kuin salamat mielessä.

— Ette te tiedä onko Hintsan talo nyt nuoren vaiko vanhan isännän hallussa?

— En tiedä varmaan, mutta minä sain sen käsityksen, että hän olisi verraten nuori…

— Vai niin, vai niin. Ajattelin vain… Tiedättekö onko talo aina, kaikkina näinä seitsemänä kertana ollut myytävänä mieheni konttorin kautta.

— En voi sanoa, olen vasta niin lyhyen ajan ollut tuomari Cederin konttorissa. Mutta eiköhän. Onhan tämä konttori suurin laatuaan. Niin, en tahdo kauempaa häiritä…

Kaarina seuraa häntä eteiseen ja koettaa puhua niin välinpitämättömästi kuin suinkin.

— Kuulkaa — onko miehelläni persoonallisesti tekemistä näiden talonkauppojen kanssa? Tarkoitan: onko hän itse mukana välittämässä joka talonkauppaa?

— Ei, ei läheskään! Siinä on aivan oma miehensä siinä osastossa. Hän sattuu nyt olemaan matkoilla ja tämä osasto on sentähden väliaikaisesti uskottu minun haltuuni. Johto on tietysti aina tuomari Cederin käsissä, mutta me koetamme vaivata häntä niin vähän kuin suinkin.

— Kuulkaa, minä niin mielelläni haluaisin nähdä sen miehen, joka ostaa minun entisen kotitaloni. Ettekö te voisi lähettää häntä tänne, kun hän tulee konttoriin.

Huomaavainen nuori tuomari selittää, että se on talonpoika, hyvin kelpo miehen näköinen. Sellainen, joka itsekin voi tarttua työhön. Sen näkee käsistä. Hänen nimensä on Pöyry. Hän tulee tänään, eihän hänellä ole pitkä matka tälle puolelle, varmaan hän mielellään tulee.

Kaarina kumartaa hajamielisenä, kuulee oven lisahtavan lukkoon ja astelee mietteissään saliin.

Tuntuu siltä kuin katto kohoaisi hänen päänsä päältä ja taivas nousisi ylemmä. Louhilinna on myytävänä! Ostaa takaisin Louhilinna, koota sinne kaikki, jotka ovat hajonneet kuin akanat tuuleen!

Tuo vieras mies ei saa ostaa sinua, Louhilinna. Minä sinut otan, minulle sinä kuulut. Oi, asua siellä… Oi tulenko minä sokeaksi, kun minä jälleen näen sinut. Kuolenko minä onnesta!

Kaarina Ceder on pitkässä yksinpuhelussa itsensä kanssa. Tai oikeastaan hänestä tuntuu siltä, kuin hänen ympärillään olisi suuri seura tuttuja ja tuntemattomia, joille hänen on tekeminen selkoa hyvin hämmästyttävistä asioista. Hän tekee suorastaan paljastuksia.

Tiedättekö te, hyvät ihmiset, mikä kauppatalo on? Ette! Mutta minä
Kaarina Ceder, suuren asianajaja Viktor Cederin rouva, minä tiedän sen!

Minun kaupunkilainen kotini on valmistettu juhlaan. Kukkaset lemuavat, pöydät notkuvat: tänne on koottu kaikki herkut, joista tiedän talon herran pitävän. On ostereja ja valkoista viiniä, on kaviaaria, hirvenpaistia, shamppanjaa…! Ah kuinka minä nauran! Elämä ei ole muuta kuin naurun arvoinen.

Eilen illalla tuli sähkösanoma: loistava voitto! Viktor Ceder on nyt Suomen ensimmäinen asianajaja, hänen nimensä on kaikkien huulilla. Vain minä, hänen vihitty vaimonsa, minä elän siinä vakaumuksessa, että tämä kaikki on petosta, että hän on näytellyt ja hypnotisoinut, että hän on maalannut mustan valkoiseksi ja valkoisen mustaksi, että hän julmasti on ivannut sitä valkoista totuutta, jonka pappina hän on ollut esiintyvinään. Niin, niin, Viktor Ceder, sinä maankuulu asianajaja, minä tiedän sinusta yhden sellaisen asian, että kaikki muu on mahdollista!

Kun ystävät ja kylänmiehet saivat kuulla tästä suuresta voitosta, soi telefooni soimistaan, minua onniteltiin, minä otin hymyillen vastaan onnittelut, olin olevinani iloinen ja ylpeä ja minä ilmoitin, koska sankari palaa ja he lupasivat kukkasin ottaa hänet vastaan. Ja nyt ovat kukkaset täällä, täällä on ihania ruusuja, viattomia orvokkeja ja valkoisia kieloja! Kaikki ne odottavat sankaria kotiin. Onhan hän musertavalla tavalla paljastanut murhaajat ja konnat, onhan hän niin jalosti nostanut viattomuuden sen alttarille. Hän oli esiintynyt niin mahtavasti kuin viimeisen tuomion herra, hän oli katseillaan murskannut syylliset ja syyttömät olivat vaipuneet hänen jalkainsa juureen — tällaisia kertomuksia on minulle sadellut pitkin päivää. Oo, sankarini, tervetuloa kotiin, minä sinun puolisosi olen koettanut tehdä kaiken voitavani iloittaakseni sinua! Tiedätkö, minä olen hankkinut erityisen kravattilaatikonkin, johon mahtuu tuhat kravattia. Uskotko! Olen sen tilannut, sillä sellaisia ei saa valmiina. Se on erinomaisen käytännöllinen — saat vain nähdä! Sitä voi kuljettaa matkoillakin, se voi aina seurata sinua, sankari. Ajatteles, kaikki pitkät ja lyhyet ja leveät ja kaitaiset kravatit sopivat siihen, eivät rypisty, eivät kärsi vähintäkään vammaa… Niin, ja sinun kenkäsi, kolmetoista paria — vähän onneton luku! mutta kiiltävinä tai himmeinä, kunkin nahan luonnon mukaan, seisovat ne kopissaan ja odottavat sinua. Jos minä osaisin aukoa väärillä avaimilla, olisin avannut sinun kaikkein pyhimpäsi — hiusvoidelaatikkosi, sillä varmaan se on järjestämisen tarpeessa! Mutta sinä olet sen lukinnut enkä minä pääse sinne.

Mutta kauppatalo — tämä sana on täyttänyt minun olentoni jollakin aivan uudella, se on kuin avain avannut minun sieluni ja päästänyt irti voimia, joita en ennen ole tuntenut. Kauppatalo, kauppatalo…! Aa kuinka minä nauran!

Minun silmäni ovat avautuneet. Tähän saakka olen minä ollut typerä kuin kyyhkynen, jolle viskellään herneitä. Nyt olen minä viisas, viekas ja kylmä. Käärme minä olen. Veri on hyytynyt suonissani. Minua palelee. Minä olen kaunis, näin sen tänään ensi kerran. Niin, sankari, minä ymmärrän nyt, miksi olet minusta ylpeillyt! Sinun ehkä kannatti ottaa köyhä tyttö, kun hän oli kaunis ja kun hänellä oli perhekuvia, joiden nimet helisevät…! Oi naurakaa ihmiset minun kanssani, sillä on olemassa jotakin niin hullunkurista kuin kauppatalo!

Mutta kuka onkaan jättänyt tuon oven auki? Sen pitää olla kiinni, sanon minä! Kiinni! Ja avain ovesta pois. Sinne ei kukaan saa mennä. Se on Kaarinan huone. Sen huoneen ilmassa värisee Kaarinan kaipaus, sen seinillä on muistoja pyhistä paikoista ja pyhistä puista… Kaarina, oletko sinä kuollut? Minä rakastin sinua, hyvä sinä olit ja puhdas. Minä en ole Kaarina, minä olen kiero, kurja ja matala, minä menen alaspäin samalla vauhdilla kuin kauppatalo!

Ryövärit ovat yllättäneet sydänmaan koskemattoman tytön, riisuneet hänet alasti, runnelleet, raadelleet, raiskanneet. Hän makaa tiepuolessa kuolemaisillaan, avuttomassa häpeässä ja joka ohikulkija ottaa armottomasti osansa. Sellainen on kauppatalo! Ja minun isäni talo on tullut kauppataloksi, minun lapsuuteni koti on nyt kauppatalo… Häpeään minä menehdyn…

Ei, nyt ei menehdytä. Minä olen nuori ja terve ja minä katselen totuutta silmiin.

Kauppatalo se on sellainen, joka kulkee käsistä käsiin. Jokainen uusi tulokas käy nälkäisenä kiinni, imee siitä niin paljon kuin irti saa ja viskaa sitten menemään. Kauppatalosta on hävitetty kaikki yksilöllisyys ja lyöty numero otsaan. Kauppatalolla on numeronsa asianajajan konttorissa ja luettelosta löydetään se numeronsa mukaan ja sanomalehti-ilmoituksista tunnetaan se niinikään numerostaan. Kauppatalo on paljaaksi koluttu kuin kesäkauden syötetty lampaanlaidun, puut ovat kaadetut, pellot menneet turpeelle, ojat kasvaneet umpeen, rakennukset ränstyneet, katot vuotavat, ikkunoita on paikattu rääsyillä. Mutta sanomalehdet kertovat, että kaikki on erinomaisessa kunnossa, hoi ostajat, maanviljelijät hoi! Ja silloin niitä kokoontuu kuin haaskalintuja raadon ympärille… Oo, sellaiseksi raadoksi on joutunut minun isäni talo!

Maanviljelijä Pöyry tämän kaiken minulle selitti. Kun metsä oli kaadettu eikä vuokralainen Hintsa enää kyennyt suorittamaan maksujaan, vei tukkiyhtiö talon asianajokonttoriin. Talollisenpoika Heikki Hietaranta osti sen vihdoin huutokaupasta ja hänellä lienee ollut hyvä tahto, mutta pääomasta oli puute ja kolmen vuoden perästä tuli lähtö. Taasen talo asianajokonttoriin ja vasaran alle! Aapeli Salminen huusi sen varsin helpolla ja piti neljä kuukautta, jo onnistui saamaan myydyksi, kymmenen tuhannen markan voitolla. Sen perästä ostajat alkoivatkin olla miehiä, joiden varsinaisena työnä on talojen ostaminen ja myyminen. Ei ensinkään viljeleminen tai hoitaminen, vaan nylkeminen ja viskaaminen tiepuoleen. Ihmeellinen ammatti se sellainen, ettei taloa ostakaan siinä mielessä, että sen pitäisi, että suku siinä kasvaisi, siihen kiintyisi, sitä kunnioittaisi! Vaan: kiskon irti mitä irti saan ja myyn ensimmäiselle tyhmälle, joka ansaan menee. Kauppatalo saatetaan myydä jo asianajajan konttorissa. Tuskin ovat kauppakirjat valmiina, kun asianajaja, joka juuri on nostanut sievoisen välityspalkkionsa, huomauttaa ostajalle, että haluttaako myydä pois.

Koettakaa, hyvät ihmiset, ajatella sellaista surullista taloa, jossa ei ole mitään omaa, ei mitään pyhää, ei mitään koskematonta, ei mitään kätkettyä salaisuutta, jonka vain rakkauden silmä etsimällä löytää, vaan kaikki on alituisesti avoinna vieraan silmille, enimmän tarjoavalle. Kaikki on kaupan rahasta, ei ole mitään hellyyttä maahan, ei sääliä. Ei ole ketään, joka rakastaisi kauppataloa, joka sinne ikävöisi. Ja sellaiseksi on minun isäni talo tullut ja minun mieheni on ollut sitä sellaiseksi välittämässä! Niin, niin! Oo, kuinka minä tätä kurjuutta nauran ja itken. Etten lopulta tulisi hulluksi!

Minun mieheni se oli, joka antoi yhtiölle neuvon, että sopii käyttää välittäjää, jollei omistaja tahdo myydä yhtiölle. Sellaista tapaa käytetään paljon. Hän, minun mieheni, keksi Hintsan, hän punoi koko juonen ja kantoi siitä palkan. Sitten kääntyivät veljeni hänen puoleensa ja hän oli taasen valmis! Ah, kuinka tämä on kurjaa!

Kauhea rikos on tapahtunut minun syntymäkotini kamaralle. Minä ja minun mieheni sen olemme tehneet, siksi rauha pakenee meitä. Maata ei saa loukata, mustaa multaa ei saa raiskata — se rikos kostaa itsensä verisesti. Voi minua, joka luovuin turpeesta! Minun olisi pitänyt riippua siinä kynsin hampain, minun olisi pitänyt antaa raatajien lunastaa mitä omin käsin olivat viljelleet. Minun olisi pitänyt tulla yhdeksi heistä, puhua heidän kieltään, elää heidän elämäänsä, sulaa yhteen heidän kanssaan. Minun isäni ei ikinä olisi uhrannut taloa. Hän tiesi, ettei niitä siteitä saa katkaista. Hän olisi koettanut pelastaa poikansa, mutta ei maan kustannuksella. Hän kunnioitti mustaa multaa. Olisiko hän myynyt torppareille? Ehkei terveytensä päivinä. Hän tarvitsi suurta toiminta-alaa, mutta jollei hän itse olisi voinut kaikkea hoitaa, niin he maan olisivat saaneet, eivät vieraat. Sen minä isästäni tiedän.

Tuo Pöyry oli kummallinen ihminen. Tai ehkä hän oli tavallinenkin, mutta minun silmissäni hän tuli niin kummalliseksi, kun tiesin hänen ottavan haltuunsa Louhilinnan, minun raastetun, ihanan syntymäkotini. Ensin minä häntä vihasin, kadehdin ja kohtelin ylpeästi ja ynseästi. Mutta kaikki minun kaunani suli pois. Hän oli niin vakava ja vaatimaton, oikea työmies, talonpoika. Hänen kouransakin olivat niin suuret ja kovat. Oi, minä olisin tahtonut suudella niitä käsiä ja rukoilla, että ne vain jaksaisivat. Nuo onnelliset kädet, jotka saavat pidellä minun syntymäkotini multaa!… Hän kertoi minulle aivan avomielisesti kaikki tuumansa, silmissä rehellisyyden kirkkaus. Hän ostaa nyt talon suurimmaksi osaksi velaksi, koettaa hankkia valtiolainan ja palstoittaa torpat. Me sovimme, että minä ostan yhden palstan, minullahan on se pieni summa, jonka sain periä, minä saan valita palstani mistä vain tahdon. Huutokauppaan menen, hän ilmoittaa minulle, koska se on. Minä vapisen kun ajattelen, että taasen saan nähdä kaikki tutut paikat. Ainakin kivet ja kannot ovat paikoillaan, ainakin ojien sijat ovat erotettavissa. Minä en itke hävitystä, minä olen jo vuodattanut niin paljon turhia toimettomuuden kyyneliä! Minä tahdon aina vain hymyillä ja koettaa parantaa haavoja.

Ei hänellä, tuolla Pöyryllä, minusta suuria luuloja ollut. Hän sanoi suoraan, että maanviljelijän ammatti on kovaa, ettei tällainen kaupunkilaisrouva ensinkään osaa sitä käsittää. Toista on sen, jonka ei tarvitse katsoa kannattaako, joka elää pääomiensa varassa. Mutta sille, jolla ei ole muuta edessä kuin ottaa toimeentulo kamarasta itsestään, sille ei maanviljelys ole leikintekoa. Ja hän mittasi minua kantapäästä kiireeseen asti, minulla oli avohihat ja käsivarteni olivat maidonkarvaiset hänen kovien käsiensä rinnalla. Hän hymähti ja sanoi:

— Olemme olleet viisi vuotta. Minun vaimoni hoitaa koko navetan eikä hän paljon muusta välitä. Hän on joka aamu viideltä navetassa.

Hän kuvaa kuinka se pienempikin jo osaa puhua ja mitä kaikkea se suurin jo ymmärtää… Oi, hän kasvaa minun silmissäni suureksi ja kauniiksi! Oi, kaunis on onnellinen ihminen, eheä ihminen, joka tietää elämän tarkoituksen!

Minä rupean puhumaan niistä louhilinnalaisista, jotka ovat muuttaneet tänne kaupunkiin — eikö niitä voisi siirtää sinne kotiin takaisin. Ne näkevät täällä vain kurjuutta. Hyvin se hänen mielestään käy — jos ne vain lähtevät, ovat ehkä jo ehtineet mielistyä kaupunkilaiselämään.

Hänen mentyään lähden kaupungille. Osun Pitkällesillalle juuri kuuden tienoissa, kun koulut purkautuvat kadulle ja tehtaitten nokiset miehet etsivät kotejaan. Tylsäsilmäisiä humalaisia hoipertelee riitelevien humalaisten joukossa. Naisia, shaali hartioilla, pujottelee koululasten ja työmiesten joukkojen läpi. Joku vanha muija raahustaa olkapäillään säkkiä, jonka on saanut varastetuksi täyteen puita puutorilta. Sanomalehtipojat huutavat kimeillä lapsenäänillään.

Jota likemmäksi Linjoja tulen, sitä hiljaisemmaksi käy. En ole milloinkaan ollut täällä. Täällähän on kokonainen uusi maailma! Kyselemällä ja etsimällä löydän siihen taloon, jossa Heikkilän Marja, leikkitoverini asuu.

Pihamaalla juoksentelee risaisia lapsia. Kaksi pientä naskalia koettaa kolmannelta ottaa jotakin, tuo kolmas huutaa ja juoksee pakoon. Pihan perällä on joitakin matalia rakennuksia, ovet ammollaan, sinne katoavat pojat ja vain parkuna kuuluu. Sänkyvaatteita on kannettu ulos. Ne ovat viskatut tomuiselle nurmelle. Haaltuneesta polstarista tutisee silppua. Rappujen edessä on lahoavia rääsymattoja. Jalkojen alla narskaa lasinpalasia ja pullonkaula on puoleksi kaivautunut hiekkaan. Lapset juoksentelevat paljain jaloin.

Alan heidän kasvoistaan etsiä tuttuja piirteitä. Kaksi tytöistä tunnen paikalla Marjan lapsiksi. Pysäytän heidät ja kysyn missä he asuvat… Sama vaalea tukka kuin äidillä… samat siniset silmät. Toinen on kuvankaunis, suuret, kärsivät silmät, vaalea, miltei läpikuultava iho. Hän suuntaa minuun vakavan, varhaisvanhan katseensa ja kertoo minulle, että heitä on yhteensä kahdeksan. Yksi pienemmistä on kipeänä kamarissa, siinä on sellainen tauti, että pää on niin suuri ja korvista vuotaa keltaista visvaa. Katri käy koulua ja Martta ja he nuoremmat pääsevät hekin kouluun ensi vuonna. Nyt se pienin itkee, se on vasta puolen vuoden vanha… Jaa, tuossahan Katri ja Martta jo tulevatkin.

Kolme tyttöä astelee touhuissaan sisään portista. He puhelevat jotakin huomispäivän läksyistä ja ojentavat sitten kätensä kolmannelle tytölle, joka lähtee takaisin kadulle. "No, joutukaa nyt!" huutaa suurempi tytöistä, "kun täällä on vieras neiti!" Katri ja Martta tulevat ja niiaavat kohteliaasti. He ovat siistimmin puetut ja he vievät meidät kaikki sinne pihan perälle, mistä ne mustat oviaukot ammottavat ja minne pojat katosivat. Siellä nousee äkkiä eteen punainen, vanha kivimuuri, jonka ikkunoista tulee vesihöyryä ja jonka kyljessä on kirjoitus Sauna ja vieressä sama venäjäksi. Nyt noustaan jyrkkiä portaita myöten likeiseen uudempaan kivitaloon ja tullaan pimeään eteiseen, jossa hajuaa homeelta. Kolme ovea saattaa erottaa rinnan. Vasemmanpuoleisen oven päällä on nimi, mustalla pohjalla kömpelöjä hopeakirjaimia, Räätäli R. Nieminen.

Huone ei ole aivan pieni, siinä on kaksi ikkunaa, mutta ne ovat niin nokiset ja likaiset, että ruudun läpi tuskin näkyy. Saunan höyry nousee alituisesti niihin ja kosteus tunkee läpi rakojen. Nurkassa on sänky, pohjalla pari litistynyttä lankavyyhteä, vanunut, lumppuinen peite, tyyny ilman päällistä ja joitakin vaatekappaleita. Seinällä on vedettävä sohva, neljäs jalka poissa ja sen tilalla jakkara, jonka varassa sohva seisoo, hiukan kallellaan. Uuni on savuttunut, lattialla sen ääressä on suuri noettu sanomalehti ja sille asetettuna pata ja kahvipannu. Paksu harmaa tukinpää on osaksi pilkottu polttopuiksi, kirves lojuu vielä lastujen joukossa. Huoneen toisesta päästä toiseen kulkee pingoitettu nuora, jolla harmahtavia rääsyjä riippuu kuivamassa. Seinät ovat kellertävät, paikoittain homeenkarvaiset, siellä täällä valuu alituisesti tihkuvan kosteuden tekemiä juovia laesta lattiaan. Sohvan vieressä on kaksi kehtoa. Toisessa kitisee rääsyissään se puolen vuoden vanha lapsi, toisessa vaikeroi hiljaa ja herkeämättä häntä vanhempi lapsi jonka pää on suuri ja rupinen. Huoneessa on kostea, kirpeä katku.

Minä otan tuolin istuakseni likemmä kehtoja. Tuolinselkä jää käteeni.
Asetun varovaisesti sohvalle, joka on hiukan kallellaan.

Pikku Katri menee pienimmän lapsen luo, nostaa tottuneesti puolialastoman lapsen syliinsä ja alkaa sitä hellästi viihdytellä ja hoidella. Kipeä lapsi seuraa silmillään hänen liikkeitään. Nuo silmät ovat suuret ja kirkkaat. Martta on tarttunut kirveeseen ja lyö tottuneesti irti lastuja. Hän noutaa vettä, tekee tulta ja pesee perunoita pataan. Uunin suu on niin pieni, ettei pata tahdo mahtua. Vettä läiskähtää liekkiin ja koko tuli on sammumaisillaan.

Äiti on ollut pyykillä. Tämä on jo kolmas päivä, hän arveli tänään pääsevänsä aikaisemmin. Isäkin tulee kohta. Jos sitten tulee… Isä käy juomassa toisten miesten kanssa. Tässä samassa talossa on niin paha mies, suutari vai mikä lienee, joka aina houkuttelee isää. Isä on juovuspäissään paha, on monta kertaa lyönyt äitiä eikä siinä silloin auta kenenkään olla…

Se kaunis kalpea tyttö istuu lattialla kipeän lapsen kehdon ääressä, vilkaisee silloin tällöin vieraaseen rouvaan ja alkaa sitten taas sormillaan huvitella sairasta. Tyttönen tekee sormillaan kaikenlaisia kuvioja, panee sormet lomitusten ja erottelee niitä taas. Sairaan lapsen loistavat silmät seuraavat totisina siskon leikkiviä sormia.

Vihdoin tulee Marja. Hänen hameensa on märkä, hiharääsyjen sisästä välähtää käsivarsi, röijy on ahdas, napit auenneet. Kuka uskoisi häntä Marjaksi! Marja oli kukoistava ja kaunis, tämä hampaaton, loppuun kulunut.

Me lankeamme toistemme kaulaan, Marja ja minä, ja itkemme molemmat. Viivyn hänen luonaan myöhään iltaan. Hänen miestänsä ei kuulu, hän on nähtävästi joutunut juomaretkelle. Marjalta saan sitten kuulla Helsingissä olevien louhilinnalaisten tarinan ja hänen kanssaan minä seuraavina päivinä käyn heitä katsomassa.

Hanna kuljettaa jonkun suuren kartanon maitoja asemalta ja jakaa ne kaupungissa. Se on mukava toimi, se elättää eikä kuitenkaan sido kuin muutamaksi tunniksi päivässä. Hän pitää sitäpaitsi huoneessaan asukkaita. Kaksi poikaa, tai johan ne on täysiä miehiä, asuu hänen luonaan, sitäpaitsi usein joku tyttö. Eihän se hauskaa ole, tahtovat lapset oppia kiroilemista ja muutakin, mutta mitäs sille voi, auttaahan vähän sisartaan, kun ansaitsee. Ei hänellä ole kuin kaksi lasta. Aina asuu hänkin hänen luonaan. Aina on ruokapuodissa myymässä. Ainalle kävi tässä takavuosina niin surkeasti, että syntyi lapsi, mutta se kuoli onneksi ihan pienenä, niin että Ainakin nyt tulee hyvin toimeen.

Kolun Antti on rakennustöissä. Se on siivo mies, ei juo eikä mitään. Antilla on vaimokin sieltä kotipuolesta ja niilläkin on jo kolme lasta, tai olisiko neljä. Vanha Kolu oli kuollut vaivaistalolla. Ja niinkuin se mies eläessään työtä teki!

Mattilan Manta on tehtaassa ja hän kuuluu kaikkiin yhdistyksiin ja näyttelee niiden iltamissa. Ei hän pysynyt missään palveluspaikassa ja hänestä puhuvat kaikkia rumia.

Ja se "pikku Maiju" joka kartanossakin palveli, se oli joutunut vallan huonoille jäljille. Hän asui pienessä puutalossa Pursimiehen kadulla, pihan perällä. Raskaita plyyshituoleja oli pihamaalla tuulottumassa, uutimet olivat alhaalla keskellä päivää ja kamala, lihava ihminen joka avasi oven, selitti meille äreästi, että Mari nukkuu, häntä ei saa tavata. Ei huomenna eikä ylihuomenna…

Joka paikassa minä koetin kehoittaa ihmisiä palaamaan maalle. Lähetin sanaa niillekin, joita en tavannut. Mutta näyttää olevan niinkuin Pöyry sanoi, että ne ovat ehtineet mielistyä kaupunkilaiselämään. Marjakin, joka elää sellaisessa kurjuudessa, ei halua lähteä. Kuka sitä voi käsittää, että hän tahtoo pysyä homehtuneessa kaupunkilaislovessaan! Ainoa, joka tuntui asiaa todenteolla ajattelevan, oli Kolun Antti, sen suuren ojankaivajan poika.

Ja minä, minä menen! Minua ei mikään pitele… Jos minulla olisi lapsia, en voisi tätä askelta ajatella. Mutta silloin ei minun elämäni myöskään milloinkaan olisi päässyt näin tyhjäksi ja köyhäksi. Minä en rakasta Viktoria — lienenkö koskaan rakastanut! Minä olin silloin niin yksin ja avuton ja minä kuvittelin hänelle kaikki mitä minä tarvitsin. Se oli valhetta ja siksi tuo epäjumala nyt romahtaa rikki!

Kun vieraat illalla ovat menneet, sanon minä hänelle kaikki. Jos hän suuttuu ja kohtelee minua tylysti, on minun varsin helppo lähteä, mutta jos hän heltyy ja pyytää jäämään, mitä minä sitten teen? Silloin hän kahlehtii minut tänne. Ja minä en voi tänne jäädä, sillä minun sieluni janoaa sinne, minne minä kuulun, mistä ei minun koskaan olisi pitänyt poistua. Minulla ei ole kuin yksi ainoa halajaminen ja ikävöiminen: sinne, sinne! Minä kokoan sirpaleet siitä mikä silloin hajosi, minä tahdon olla mukana rakentamassa uudelleen. Se ei ole minulle vaikeaa: luonto on minuun pannut rakkauden syntymäseudun kamaraan. En muuta pyydä, kuin että näen peltojen taas alkavan kasvaa ja omistan pienen palan omaa maata. Ja siellä tutussa maassa, siellä minä sitten joskus saan nukkua ja tutut puut humisevat minulle aina, aina…

Vieraat! Kello soi… Tämä on viimeinen ilta täällä. Palavatko tulet? Palakaa kaikki tänään, tämä on minun jäähyväisiltani! Terästä tahtoon täksi illaksi, että pääsen sen ohi…

— Kaarina, Kaarina, sinä olet tullut aivan uskottomaksi! Et kertaakaan ole käynyt meillä. Oletko ollut sairas? Mutta sinä olet aina ollut ulkona, kun olen soittanut. Minun piti tulla sinua katsomaan, mutta sitten minä sain päänsärkyni, pahan päänsärkyni…

— Ja kuule, kun me silloin päivälliseksi olimme laittaneet sitä luumuilla, kravunpyrstöillä ja linnunpaistilla täytettyä laatikkoa, josta sinä niin pidät. Etkä sinä tullut!

— Mitä sinä oikein olet tehnyt? Täällä oli ollut joku maalainen, nuori herra, ja hänet sinä pyydät päivällisille ja te juttelette tuntikausia. Aijai! entä jos minä kantelen Viktorille. Katsokaa kuinka Kaarina punastuu.

— Mutta kuinka musta sametti sopii sinulle. Missä premiäärissä sinulla oli tämä puku…? Ai niin, minä en ollut silloin!

Herrat vetävät kellot taskustaan ja talon emäntä juoksee ruokasalin ovelle: juhlallisella vaalealla kellotaululla juhlallisessa tammikaapissa kulkee kullankarvainen viisari. Hetken perästä pitäisi junan tulla. Juhlallinen vastaanotto on valmistettuna. Kunhan aika kulkisi, kunhan loppuisi ilta!

Kuinka minä voinkaan mennä takaisin saliin, minulla ei ole mitään sanomista noille vieraille ihmisille ja minun kasvoihini sattuu, kun minun pitää hymyillä! Kymmenen vuotta minä olen hymyillyt — kuinka minä olen voinutkin?

Ei, ei! Nyt täytyy purra hammasta ja jännittää jänteitä. Tämä ilta, vain tämä ilta! Ja Kaarina luo vielä viimeisen silmäyksen pöytään: kaikki on kunnossa, kukkaset ovat paikoillaan, kunkin lautasella kimppu, talon herran lautasella suuria keltaisia ruusuja.

Salissa on keskustelu vilkastunut. On puhuttu Viktor Cederin voitoista ja Märta rouva on kuin itsestään johtunut mieliaiheeseensa, hämmästelemään juristeja.

— Kuulkaa nyt, sanoo hän ja lakkaa selailemasta koruteosta, joka on hänen edessään pöydällä, — minä olen kuullut mainion jutun. Teidän kannattaa vaieta, niin kerron sen teille. Se sopii mainiosti näin kun Suomen suurinta asianajajaa odotetaan kotiin.

Ja kun kaikki vähitellen ovat vaienneet, alkaa Märta rouva, kädet ristissä leuan alla kertoa:

— Taivaassa kerran, kun Jumala ja enkelit pitivät hauskaa, alkaa tuntua palaneen käryä. Jumala nuuhistelee: mitä kummaa? Helvetin puolelta tietysti taas jotakin! Oo, lattiaan on palanut kokonainen läpi ja siksi sieltä niin käryää. Menkää, enkelit, kiireesti sanomaan, että tukkivat läven.

"Ei tule kysymykseen!" vastaa perkele. "Jos taivaan herrasväkeä häiritsee, niin tukkikoot itse."

"Helvetistä päin se on rikottu ja sieltä se on tukittava. Menkää, enkelit, uudelleen sanomaan. Tässä savuttuvat taivaan kauniit seinät."

"Ohoo!" ja perkele panee kädet puuskaan ja nauraa leveää nauruaan. "Ei paikata tältä puolen, ei tarvitse pelätäkään!"

— Tässä maailmassa vie paholainen aina voiton, jatkaa yhteen kyytiin joku vieraista.

— Tjaa, hyve on tavallisesti typerä. Kaiketi taivaassa niinkuin maankin päällä.

— Ei, ei, ei se kelpaa tähän! Eikö teistä nyt kukaan voi arvata, miksi paholainen voittaa…? Kaarina, missä sinä olet, nukutko…?

— E-ei! Jumala ei ole onnistunut saamaan ainoaakaan asianajajaa, sillä katso he ovat jokikinen — helvetissä!

Kaikki purskahtavat nauruun, paitsi Märta rouva itse, joka tyynesti asettuu sohvaan ja rupeaa juomaan jäähtynyttä teetään.

— Hän on sairas, soittakaa tänne lasi vettä! Älä naura, älä… Viktor on heti täällä. Kuule nyt!

Mutta Kaarina ei voi lakata. Hän seisoo pitkin pituuttaan oven pieltä vastaan ja hänen päänsä lyö kovaan puuhun. Äkkiä hän erottaa, että kadulla ajetaan, että rattaat pysähtyvät… Portaissa kaikuu… ne ovat tutut, kerran niin ikävöidyt askeleet! Silloin hänen naurunsa yhtäkkiä kuolee, hän kuivaa silmänsä ja karkaa miestänsä vastaan. Nyt kuolemantanssi alkaa!

Hän seisoo ovenavauksessa säihkyvän iloisena, vieraat takanaan. Hänen sisässään ikäänkuin kimmeltelee ja kipinöi. Viktor likenee komeana ja tyynenä. Kun hän näkee vaimonsa juhlapuvussa kasvot hymyssä, tulee hänen ryhtinsä voitonvarmaksi ja iloinen odotus kuvastuu kasvoilla. Mutta jota likemmä Viktor tulee, sitä enemmän Kaarina herpautuu. Vieraat huudahtelevat tulijaa vastaan, naurahtavat ja viskelevät sukkeluuksia. Kaarina pelkää miehensä syleilyä, hän pelkää hänen hyväilyään. Ettei hän vain huutaisi ääneen, kun Viktorin käsi häntä koskettaa. Mutta hän puree kokoon hampaansa ja pääsee siitäkin hetkestä.

Sitten alkaa kaikki kuin utukuvina kulkea hänen silmiensä ohitse. Ihmiset ovat omituisen kaukana ja se mitä he puhuvat on käsittämätöntä. Välistä he rämähtävät suureen nauruun ja silloin he tulevat likemmä. Hän kutsuu heidät syömään, hänen toimintakykynsä leimahtaa hetkisen eloon: hän kyselee kuinka he haluavat istua, mutta osoittaa heille vihdoin paikat, jotka on edeltäkäsin määrännyt. Viktor istuu häntä vastapäätä. Hän ei uskalla häneen katsoa.

Kello lyö… hän laskee lyönnit. Kahden… kolmen tunnin kuluttua tämä loppuu! Syödessä vaipuu hän suureen väsymykseen, hänen on niin uni, että hän voisi nukkua istualleen. Pidetään puheita… laseja kilistellään. Hänen on kovin uni, hän ei ymmärrä mitään… Hänellekin aletaan puhua, hän koettaa pakottaa itseään pystyyn… Sanotaan jotakin leikillistä ja kaikki nauravat. Hän nauraa hänkin, mutta ei ymmärrä mitään. Mistä tämä suuri väsymys tulikin? Hänen maljansa juodaan, hän koettaa reippaasti lyödä lasiaan toisten lasien kylkeen, mutta kun Viktor tulee häntä kohti, painaa hän alas silmänsä ja shamppanja läikkyy maahan. Ettei hän vain pyörtyisi!… Kaikki muut ihmiset vaipuvat tuontuostakin sumuun — Viktor on kaiken aikaa selvä. Hän näkee hänet tänään oikeastaan ensi kerran, hän tarkkaa häntä. Hänen täytyy häneen katsoa, vaikkei tahtoisikaan. Kamalaa on häneen katsoa.

Hänhän on vanha mies, tuhkanharmaa, pöhöttynyt, ilman hiuksia. Hän hörpähtää osterit särpimällä suuhunsa ja kulisten ne luistavat kurkkuun. Hän iskee silmänsä seuraavaan osteriin kuin saaliiseen, jonka pelkää menevän pakoon. Hänen sormensa ovat ihranvalkoiset, kynnet leikatut suippeiksi, toinen ihan samanlaiseksi kuin toinen… Palvelustyttö tuo hänelle jäällä täytetyn ämpärin… hän tarttuu pulloon ja lisää vieraitten laseihin… Kaarinan silmät tuijottavat häneen. Äkkiä Viktor korottaa lasiansa häntä kohti, silloin hän herää ajatuksistaan ja pelästyy.

Kahvi juodaan Viktorin turkkilaisessa tupakkahuoneessa. Kaarina kuluttaa aikaansa ruokasalissa. Hän vaeltelee pöydän ja kaapin väliä, menee silloin tällöin makuuhuoneeseen, palaa, katsoo kelloa, pakottaa itsensä hetkiseksi menemään vieraitten luo ja komentaa kasvonsa hymyyn.

Vieraat ovat yhtenä mylläkkänä eteisessä. Se on sinisenään tupakansauhua. Huivit heilahtavat, kepit pistäytyvät pystyyn kainaloon. Kaarina pakottaa vielä kerran kasvonsa hymyyn, sitten hän nopeasti menee omaan huoneeseensa. Hänen täytyy voittaa aikaa, hän ei tiedä miten saada asia sanotuksi. Tässä on jotakin niin rumaa: mies tulee voittoretkeltä, kotona ovat shamppanjat ja juhlat vastassa ja vieraitten mentyä vaimo… Se on katalaa!

Yhtäkkiä ovi avautuu ja Viktor astuu kynnykselle. Kaarina tukahduttaa parahduksen ja kylmä hiki peittää hänen jäsenensä.

— Kukkaseni, älä pelästy… Odotin, että pyytäisit minua auttamaan…
Eikö tämä pukusi olekaan selästä avattava? Anna minun auttaa.

Silloin Kaarina kuumenee. Hän saa jotakin käsiinsä ja viskaa sen maahan. Hän tahtoisi lyödä tuota miestä!

— Kuinka hermostunut sinä taas olet. Vieraat ihmiset kukittavat — oma vaimo…

Sähköliekki syttyy saliin ja välähtelee seinillä ja laessa. Viktor liikkuu tohveleissa, alusvaatteisillaan. Kun Kaarina näkee hänen aikovan makuuhuoneeseen, pakottaa hän itsensä puhumaan.

— Noo? Muuten sinun pitäisi ymmärtää, että minä olen ansainnut rauhaa ja lepoa. Märta puhui jostakin nuoresta miehestä, joka sinua täällä on liehakoinut — hänkö sinut on tehnyt näin hermostuneeksi?

Hetkiseksi hätkähtää tuomari, mutta silmänräpäyksessä on heikkous voitettu, hän elostuu, kiukustuu, asettuu nojatuoliin istumaan ja puhuu käskevä viha äänessä.

— Eipä ensinkään! Jollet sinä sitä sano, täytyy minun huomispäivänä panna toimeen ankara tutkinto.

— Louhilinnan uusi ostaja. Hän kertoi minulle kotitaloni tarinan. Sinä olisit voinut sen tehdä!

— Niin no… minun, suoraan sanoen, ei ole tehnyt mieli joutua sinun hermokohtaustesi kanssa tekemisiin. Sinä olet sairastunut kun Louhilinnaa vain on mainittukin. Minä olen jo sinun tähtesi muuttanut…

— Olet, olet! Mutta mikset sinä koskaan ole kertonut minulle, että sinä olit välittämässä Louhilinnaa Hintsalle ja tukkiyhtiölle?

— Älä huuda… yön hiljaisuudessa kuuluu joka ääni sekä ylä- että alakertaan.

— Eikä tulekaan! Koeta nyt olla järkevä: jollen minä olisi välittänyt kauppaa, olisi joku toinen sen tehnyt. Te tarvitsitte rahaa, minä hankin teille hyvän hinnan.

— Minä olen heti valmis. Katso… minä en enää rakasta sinua. En voi senjälkeen kun kuulin, että sinä… Minä olen tehnyt väärin kun rupesin sinun vaimoksesi. Minä pyydän anteeksi. Ja pyydän, että annat minun mennä pois.

— Märta on siis sittenkin ollut oikeassa: sinä olet siis vihdoinkin rakastunut! Ja nyt sinä tahdot päästä Louhilinnan rouvaksi.

— Mutta älä uskokaan että Louhilinna enää on samanlaisessa kunnossa kuin teidän aikananne, jatkaa tuomari.

— Sinä olet väsynyt, minä koetan olla lyhyt. Annathan sinä siis minun mennä?

— Ei, nyt on minunkin kärsivällisyyteni lopussa! Minä en anna sinun mennä!

Ja Kaarinan eteen nousee äkkiä ja ensi kerran suuri tuomari, joka katseellaan murskaa. Hän kasvaa jättiläiseksi. Hän ei ole kiivas, hän on jäisen tyly.

Kaarinan mieleen muistuu se kulunut, sammunut nainen, jonka Ceder työnsi ulos heidän ovestaan.

— Vai nämä nyt ovat sen suuren asianajajan välikappaleita! Näin siis ihmisiä peloitellaan ja syyttömiäkin tehdään syyllisiksi.

Suuri raukeus valtaa äkkiä Kaarinan. Miksi hän tässä taistelee, miksi ärsyttää tuota vanhaa miestä? Sehän on mielettömyyttä. Rauhan hän tahtoo hänelle suoda. Vain rauhaa hän itselleenkin pyytää. Hän on väsynyt, he ovat molemmat väsyneet, kukin omalla tavallaan ja omista taisteluistaan.

— Minä en sinua päästä, kuulee hän samassa. — Miksi minä sinusta luopuisin? Vasta nyt sinä olet minulle nainen… houkutteleva, valloitettava.

— Älä minuun kajoa, saa Kaarina vaivoin huuliltaan. — Minä huudan niin, että koko talo herää…

— Etkö ymmärrä, että jota enemmän sinä pakenet, sitä kiehtovammaksi käyt… Minä rakastan sinua!

Kaarina on edennyt huoneen äärimmäiseen kulmaan. Yhtäkkiä hän pysähtyy, kädet tuolin selustassa. Hänen kasvoillaan on inho ja häpeä.

Tuomarikin pysähtyy, he katselevat toisiaan silmiin ja joka silmänräpäyksen kestäessä laajenee kuilu heidän välillään. Kaarina nyökyttää verkalleen päätään, tuomari pyyhkii hikeä otsaltaan. Alakerrassa lyö kello kaksi. Hetkisen perästä kuuluu toisen kellon ääni yläkerrasta.

— Hyvää yötä! sanoo Kaarina hiljaa ja menee hänen ohitsensa huoneeseensa.

Sävelet putoavat ilmaan kuin puhtoiset vesipisarat. Kajeassa syysilmassa kantavat ne kauas.

Kaarina pysäyttää kyytihevosen, käskee miehen ajaa edellä ja odottaa jonkin matkan päässä. Hetkiseksi hän jää seisomaan kostealle, punertavalle maantielle.

Hänen kasvonsa ovat käyneet entistä kapeammiksi ja ikäänkuin pidentyneet, hän on kalpea, silmien alla siniset varjot.

Kuinka hän on odottanut tätä päivää! Hän ei moneen aikaan ole nukkunut tervettä unta, viime yö kestikievarissa oli miltei uneton ja niin pian kuin päivänvalo alkoi tuntua, hän nousi ja käski valjastaa.

Ja tuossa leikkaa nyt raja metsää ja tekee hampaan taivaanrantaan. Hän näkee nuoren, kosteanvihreän petäjikön, näkee suuren, tutun kiven rehevissä sammaleissaan. Tuo maa tuossa muutaman askeleen päässä on Louhilinnan maata. Hän kysyy itseltään näkeekö unta, vai onko tämä totta. Hän hengittää syvältä — ilma on kirvoittavaa ikäänkuin itse elämää joisi. Kaikki auringon kulta valautuu vihreälle nuorelle metsälle ja hänen kasvoilleen. Kirkonkellot soivat.

Hän astuu kohti kellonsoittoa ja tulee kotitalonsa kamaralle. Hänen sydämensä on hiljaa, hän sulaa aamun raikkaaseen rauhaan.

Oja tuossa on täynnä vettä, nurmi märkää ja vihantaa. Tämä on Louhilinnan maata, se on uskomatonta! Hän on kotona, kotona! Kun silmiä raoittaa, on pään päällä sininen taivas ja hopeahtava nuori petäjikkö ja yltympärillä vilpoiset sammalmättäät. Ja mättäillä on puolanterttuja! Hän ottaa tertun, irroittaa marjat huultensa välissä ja tuntee niiden kirpeän makeuden sekaantuvan vereensä. Ja kaikki tämä on totta!

Hetkisen perästä istuu hän taasen rattailla, matkalla kirkonkylään. Joka mäki on tuttu, joka tienkäänne tuttu, joka vanha asumus on entisestään ränstynyt, joku uusi tullut lisää. Suuri metsä vain on poissa… Kaivolla juottaessa on kolme pientä poikaa: ne puhuvat tuttua, vanhaa kieltä, jota hänkin lapsena puhui. Ääneti istuu Kaarina rattailla, katsellen nuorta mäntymetsää, keltaisia koivuja, punaisia pihlajia ja harmaita ihmisasuntoja, joiden piipuista nousee sauhua. Jota likemmä kirkonkylää tullaan, sitä tutummaksi käy seutu. Vuodet ikäänkuin katoavat väliltä, jonakin hetkenä saattaa tuntua siltä, että hän yhä onkin Louhilinnan tytär, hän on vain ollut matkalla ja palaa kotiin. Mutta sitten hän näkee, että heidän suuri metsänsä on poissa, ja muistaa kaikki tyyni.

Kirkonkylä on jo ihan likellä, kun tiehaarasta verkalleen valuu valtatielle hautaussaatto, kolme hevosta. Ensimmäisessä hevosessa istuu isä ja äiti, äidillä sylissä pieni valkoinen arkku. Isä ajaa hevosta, takana istuu kolme lasta. Isä on tanakka, tasatukka talonpoika, äiti luiseva työihminen, päässä musta silkki. Paljas käsi, joka pitelee pientä arkkua, on suuri, punainen, työssä kovettunut.

Sekin vanha tapa on säilynyt, että matkalla sopii ajaa kuinka hitaasti hyvänsä, mutta kylässä pitää antaa mennä. Hänen kyytimiehensä rempoo ja repii ohjaksia, oikaisee piiskansa suoraksi, saa hevosen kulkuun ja täyttä karkua ajavat he ohi hautaussaaton, ohi kirkkokansan, joka molemmin puolin tietä vaeltaa temppeliä kohti. Kauppiaan portailta karkaa koira haukkumaan. Sehän on se entinen koira, se on nyt niin lihava, että tuskin pääsee liikkumaan, se on jo nilkkukin, mutta yhä uskollinen virassaan.

Kirkonkellot alkavat taasen soida. Ne kumisevat nyt ihan likellä, ensin lyhyempi, valoisa sävel, sitten pitkä, tumma, värisevä sävel, joka ikäänkuin pingoitettua metallikieltä myöten lentää kauas siniseen kirkkauteen.

Minä menen kirkkoon, ajattelee Kaarina. Minä en kymmeneen vuoteen ole ollut kirkossa. Tuossa onkin jo tuttu, haaltunut kirkko. Kuinka se on käynyt pienen näköiseksi. Kuinka minä ikävöin sen urkuja, kuinka minä ikävöin nähdä tuttujen isäntien ja emäntien istuvan totisina penkeissään…

Hän jättää tavaransa kestikievariin ja sekaantuu ihmisjonoon. Hän on liikutuksen vallassa, astuu epätasaisin askelin eikä voi välttää vesilätäkköjä. Jumalanpalvelus ei vielä ole alkanut, kellotapulin portailla istuu miehiä tupakoimassa ja toisia juttelee hevosten luona, jotka ovat kiinnitetyt aitaan. Vanhat vaimot, jotka suuret virsikirjat nenäliinaan käärittyinä katoavat kirkonovesta sisään, ovat niin tutut, että haluttaisi mennä kättelemään jokaista, ja muuatta pientä poikaa, joka pitelee kiinni äitinsä liepeestä, hänen tekisi mieli käydä kiinni leukaan ja kysyä: mikä sinun nimesi on? Poika on kankeissa harmaissa sarkavaatteissa ja uusissa kovissa saappaissa. Hattu menee korvien päälle. Se on pirteä, punaposkinen poika, varmaan ensimmäisissä miesmäisissä vaatteissaan…

Korkean, sammaltuneen kiviaidan takaa nousevat hautausmaan tummat puut. Siellä haudataan paraikaa. Kuuluu yhden äänen veisuuta. Kähisevä, särkynyt ääni kuljettaa katkeamalla eteenpäin surullista, juhlallista ruumisvirttä.

Vastapäätä hautausmaata on entisen pitäjäntuvan viereen kohonnut uusi, suuri rakennus. Siinä odottavat ruumissaatot vuoroaan. Siinä viipyy äänetön ihmisjoukko, jonkun lapsen kädessä räikeitä syyskukkia tai vihanta katajaseppel. Pappi ja lukkari likenevät aina hautausmaan porttia ottaakseen vastaan joka uuden vainajan.

Korkean, kellertävän saraheinän sisästä kohoaa vanhoja peltitauluja ja syksyn punaamia orjantappurapensaita. Suuren poppelin alle on kokoontunut kokonainen läjä lahonneita puuristejä, joiden kirjoituksia ei enää erota. Hautaussaatot suuntaavat kulkunsa kohti uutta hautausmaata, jossa hiekka vajottaa ja hautakummut vielä ovat paljaita ja kolkkoja. Kaarina astelee vanhalle puolelle, missä hänen sukunsa lepää. Hän näkee mustaa kuusiaitaa vastaan vanhimmat haudat, ne, jotka ovat kasvaneet kokonaan pensastojensa peittoon, näkee marmoriset hautapatsaat rautaristikkojensa sisässä ja näkee isänsä ja äitinsä haudan. Kuinka se onkin käynyt tuuheaksi! Villissä ilossa kumpuilevat punaiset, keltaiset, hopeankarvaiset ja vihannat pensaat maasta, tuskin pääsee mustan obeliskin huippu enää näkyviinkään… Itse kiven juurella on sileää vihantaa ja multaan on pistetty kukkasia. Ne ovat ihan tuoreet, vasta tänä aamuna tuodut. Joku siis muistaa hautaa…

Kaarina pusertaa käsiään yhteen ja etsii ulospääsyä sille, mikä täyttää hänen mielensä. Vihdoin puhkeaa hän itkemään. Hän itkee niinkuin itkee ihminen, jonka kyynellähteet kymmenen vuotta ovat olleet seisahduksissa, hän rukoilee niinkuin rukoilee ihminen, jolta rukouksen siunaus kymmenen vuotta on ollut seisahduksissa. Hänen rintaansa repii, hänestä tuntuu, että hänen rikoksensa on suurempi kuin että se voidaan saada anteeksi. Hän on tuomittu, hän on myynyt syntymäkotinsa, hän on pettänyt isänsä haudan. Kuinka hän rohkeneekin tänne tulla…!

Oi isä, huutaa hän ilman ääntä, sinä tiedät, että minä olen tätä kotia rakastanut, sinä olet nähnyt minun elämäni tyhjyyden ja minun ikäväni. Älä minua hylkää, anna minun tuntea, että sinä olet likelläni…

Vähitellen käy hänen tuskansa lievemmäksi. Yhtäkkiä kuulee hän jonkin äänen varovaisesti lausuvan:

Mutta hän on niin omissa ajatuksissaan, ettei vielä tajua sen tarkoittavan itseään.

Silloin nostaa Kaarina raskasta päätään ja kääntää kasvojaan. Hänen takanaan seisoo kolme vanhaa vaimoa kankeissa, ruskeissa vaatteissa, suuret virsikirjat kierrettyinä nenäliinaan. He ovat miltei kuin pääsiäisaamun naiset, peloissaan ja iloissaan, eivätkä tiedä näkevätkö näyn vaiko elävän ihmisen.

— Se on Kaarina neiti! toistavat he kaikki kolme yhteen ääneen ja yksi kääntyy vielä huutamaan taakseen sitä samaa.

Ja silloin ilmestyy kuolleen saraheinän ja ristien joukosta muitakin, vanhoja miehiä ja vaimoja, jotka kyynelsilmin likenevät ja toistelevat toisilleen:

Muut ovat menneet kirkkoon, hän ja Heikkilän emäntä, Joilin äiti, istuvat hautausmaan kiviaidalla, siinä missä se on matalimmallaan. Kuinka vanhaksi se muhkea Heikkilän emäntä on käynyt! Hampaat ovat pudonneet suusta, suu painunut sisään, huulet kuihtuneet sinisiksi ja leuka kärjistynyt teräväksi. Kovasti on elämä häntä näinä kymmenenä vuonna pidellyt. Hän itkee ja hän kertoo. Kaarina saa kuulla sekä sellaista, jota jo tietää, että sellaista jota ei vielä tunne.

Onnettomuudet heikkiläisille alkoivat kyllä silloin kun Joili maanviljelyskouluun joutui, sillä siellä hän rupesi maatyöntekoa vihaamaan. Mutta mitä se oli sen rinnalla mikä tuli, kun tukkityöt alkoivat! Silloin vieraantuivat kaikki miehet maatyöstä, Heikkiläkin, vanha mies, rupesi juomaan ja seurustelemaan kaikenlaisten tyttöjen kanssa. Lapset läksivät kaupunkiin, torppa jäi emännän ja vaarin varaan. Ei saa työväkeä mistään, sellaisia palkkoja ei voi maksaa mitä ne vaatii ja jos ne sitten edes tekisivät työtä, mutta se ei enää, tämä nykyajan kansa, osaa tehdä työtä!… Kaksi vuotta sitten kävi lisäksi niin, että vaari sai halvauksen. Ruokapöydässä hänen kädestään äkkiä putosi lusikka ja siihen kangistui koko ihminen ja sitten oli viikkokausia puhumattomana. Onhan nyt niin paljon parempi, että ajattelee ja puhuu, mutta ei pääse mihinkään liikkumaan eikä työnteosta ole puhettakaan. Hänet piti jo kerran lähetettämän vaivaistaloon…

— Ei, ei, ei! keskeyttää Kaarina vanhan vaimon keskellä kertomusta ja hänen kasvonsa ikäänkuin luutuvat tuskaan. — Vaari, sellainen työmies vaivaistaloon… ei, ei, ei!

Niin, eihän muuten, mutta kun hoitaminen tahtoi käydä niin raskaaksi. Eikä leipäkään olisi riittänyt ja vanhan miehen olisi sentään pitänyt saada tupakkaakin… Ei vaarin kanssa toki mitään riitaa ole ollut. Se on sellainen ratto talossa, se on aina niin tyytyväinen, ei se valita eikä se tule kärsimättömäksi. Ja se on oikein turva se vaari, vaikkei liikkumaankaan pääse. Ukko pelkää sitä, ei uskalla niin juoda, ja vaari komentaa hänet työhönkin kun hän kotiin tulee.

Kaarinan kasvot kuumenevat ja hän päättää, että vaikkei hänellä enää olisi mitään muuta tekemistä maailmassa, niin siitä hänen on pitäminen huolta, että vaarilla on lämmintä ja hoitoa ja yllin kyllin tupakkaa ja joku joka lukee ääneen postillasta. Vaari osaa sen ulkoa, mutta hän haluaa kuitenkin aina kuulla siitä. Niin se oli silloin kymmenen vuotta sitten ja niin se varmaan on yhä vieläkin.

Joilin nimeä mainitessa käy Kaarina tarkkaavaiseksi. Joili on taasen täällä, tietää äiti. Jumalanpalveluksen jälkeen on kokous tuolla pitäjäntuvalla, palvelijoiden kokous. Että kuinka lapsi voikaan niin vieraantua omaisistaan! Ei hän tule tervehtimään, ei vaariakaan, jonka niin on tehnyt mieli häntä nähdä. Eikä välitä omasta äidistään, ei niin paljon, että olisi kirjeen kirjoittanut tai kahvinaulan lähettänyt tai… ei niin mitään…

Kaarina lupaa vielä illalla käydä Heikkilässä eikä emännällä enää ole aikaa ajatella kirkkoon menoa edes kuulutusten ajaksi. Hän rientää rientämällä kotiin. Mutta Kaarinan mieleen jää: Joili on täällä, minun täytyy saada tavata Joilia, minä tahdon kerrankin katsoa silmästä silmään ja kysyä miksi hän minua vainoo. Minä tahdon kerrankin sanoa hänelle, etten yksinäni ole syyllinen — hän on syyllinen hänkin! Tyytymättömyyden henki, työnteon vihaaminen työväessä alkoi ennenkuin talo myytiin, se alkoi talvella, heti kun isä oli mennyt pois. Enkö minä tehnyt kaikkea tyydyttääkseni meidän väkeä?… Heidän vuoteensa olivat yhtä hyvät kuin minun vuoteeni, he söivät samaa ruokaa… Jota enemmän minä osoitin hyvää tahtoa, sitä katkerampia kasvoja näin ympärilläni. Tämän kaiken tahdon minä sanoa Joilille ja hänen pitää vastata mitä hän vielä minulta tahtoo…

Mutta mistä saa hän Joilin käsiinsä? Mennäkö kokoushuoneeseen ja pyytää saada häntä puhutella…? Hiljaa ajaa Kaarina ylös mäkeä kyytirattaillaan. Uuden pitäjäntuparakennuksen valkoinen katonharja jo näkyy eikä hän saa päätöstä tehdyksi. Silloin alkaa hän kuulla jotakin outoa ääntä, on kuin hiekkakuormia kaadettaisiin korkeilta rattailta. Ääni käy yhä kuuluvammaksi, vuoroin hiljeten, vuoroin paisuen. Kunhan ei se olisi ihmisääntä… joukko ihmisiä, jotka puhuvat yhtaikaa. Joku mies tulee vastaan, kasvot kiihtyneinä. Tulee toinen, tulee useita. Samassa pongahtaa äskeinen ääni meluksi, jossa kymmenet ihmiskurkut yhtaikaa huutavat ja jotkut yksityiset äänet raivossa kuuluvat yli muiden. Ovi pamahtaa auki ja suuri ihmismassa vyöryy ulos. He tulevat toinen toisessa kiinni, nyrkit pystyssä, verestävin silmin, lakki takaraivolla. He tuuppivat ja he kiskovat toisiaan, he syleilevät toisiaan vimmatuin, rautaisin kourin, heidän vihansa puuskuu jotakin vastaan, joka on keskellä joukkoa. Kun he sen tapaavat, silpovat he sen palasiksi…! Siltapalkit tömisevät, naisia pakenee, joku mies viskautuu erilleen eteenpäin vyöryvästä ihmismöhkäleestä, menee nurin, kiroaa, nousee ja ryntää takaisin joukkoon. Nurin närin, hurjassa sekamelskassa vierii joukko alas portaita.

Kaarina tietää näkemättäkin, että Joili on rähisevän joukon keskuksena. "Toverit… veljet…" ne sanat lausuttiin Joilin äänellä, ne tulivat käheinä vaivaantuneesta rinnasta… Tappelevan ihmisjoukon keskeltä nousee voimakas pää, nuoret kasvot loistavat vahanvärisinä auringossa, silmät leimuavat syvien varjojen sisästä yli päiden ja vaivaantunut ääni korottautuu, mutta sammuu samassa rähinään. Nyrkit heiluvat ja puukot välkkyvät puhujan ympärillä. Vielä kerran kohoaa pää, käsi pyyhkii hikeä otsalta, mutta vaipuu samassa ja häviää humalaisten painiin…

Äkkiä hiljenee joukko, humalaiset väistyvät ja jäävät tylsin, ihmettelevin silmin tuijottamaan kuin aaveeseen.

Hautausmaan portilta päin tulee hoikka, mustapukuinen nainen. Hän ei puhu mitään, nostaa vain tyynesti kättään ja katsoo suurin, lempein silmin. "Se on nyt se Kaarina neiti", kuiskataan joukossa. Ja ennenpitkää on koko rähisevä kokousväki hajalla, ja Joili ja Kaarina seisovat kahden.

Joili ei ensi hetkessä häntä tunne, hän heilauttaa hiuksia kasvoiltaan ja sivelee otsaansa. Sitten hänen huulensa värähtävät, silmät loistavat kosteina hellyyttä, ja hänen suunsa avautuu sanomaan jotakin hyvää ja onnellista, onnellisempaa kuin milloinkaan…

— Joili! kuiskaa Kaarina, sydän sulana, huulet väristen. — Tule… mennään!

Silloin nousee Joilin pää, harmahtavat hiukset heilahtavat ja kasvoihin tulee katkera ilme…

Kaarina ojentaa hätäyksissään käsiään ikäänkuin pidättääkseen pakenevaa.

— Mutta te ette voi täällä mitään, minun pitää saada puhua kanssanne, ne ovat humalassa… Omaisenne teitä…

— Minulla ei ole mitään omaisia. Minulla ei ole mitään muuta kuin aatteeni.

Hän lausuu viime sanan riemulla ikäänkuin siinä taas olisi löytänyt oman kadotetun itsensä ja pitelisi siitä kiinni kynsin hampain, ettei se pääsisi menemään.

— Entä jos repivätkin! Minä en sääli elämääni. Armollinen rouva voi rauhassa jatkaa matkaansa. Nämä ovat minun omaisiani, he saavat mielellään repiä minut kappaleiksi. Mutta teikäläisten avusta en minä huoli!

Sanat vinkuvat Kaarinan korvissa. Kaikki menee häneltä. Ei ole enää ketään maan päällä…

Mutta Joili ei armahda, Joili nostaa ylpeästi päätään ja lähtee. Kaarina tuntee, että hän nyt menee iäksi, hän ei häntä koskaan enää näe, hän ei palaa, jos hän häntä kutsuisikin.

Kaarinan sydämessä itkee ja hänen silmissään hyppii punaisia kieliä. Joili meni! Tämä ei käy, hänen täytyy koota tahtonsa. Ja hän tähtää katseensa eteensä ja näkee häikäisevän auringon, kullatun ristin hautausmaan portinpylvään päässä sekä jossakin kylällä kiiluvan ikkunanruudun. Aurinko laskee…

Häntä väsyttää… minne hän nyt menee? Hänellä ei ole ketään, ei ole mitään omaa. Hautausmaa on! Mutta rattaat ovat häntä vastassa tiellä ja kuin unessa hän nousee niihin. Hänen tunteensa on nyt kuollut, hän ei kärsi, hän ei iloitse, hän ei tunne mitään. Hän tietää, että ikävöidyt seudut paraikaa kulkevat hänen silmiensä ohitse. Mutta hän ei iloitse eikä hänellä ole yhtään kyyneltä.

Joili palaa hänen silmiensä eteen. Joili oli käynyt harmaahapsiseksi, Joilin aatetoverit olivat hänet hylänneet! Joili aukaisi sulun — virta ei enää ole Joilin hallittavissa! Joili sytytti tulen — Joili ei enää voi pitää tulta kurissa. Joilin omat olivat nyrkit pystyssä häntä vastassa.

Mutta Kaarina ei tunne sääliä, Kaarinalla ei ole kyyneliä. Lasittuneen silmän läpi näkee hän tutut tienkäänteet, näkee vaivaiset, runnellut maat, näkee isän vainiot pajupensaan vallassa, näkee kantoja siinä missä muinoin oli ylpeä metsä. Jahka tie nyt kääntyy, tulee näkyviin talo…

Hänen lapsuutensa koti, hänen isänsä koti, hänen kaadettujen puidensa koti, hänen tuskiensa ja hänen onnensa koti — tänne hänen sielunsa on ikävöinyt ja tässä hän nyt istuu kuin kuollut! Kuinka ihminen voikaan olla aivan tunteeton, ja samalla kuitenkin elää? Kaikki hän tarkalleen muistaa, kaikki hän tietää. Täällä avautuivat hänen ja isän eteen suorat, vasta-aukaistut ojat, isän rinnalla astellen hän täällä hengitti keväisen maan hajua… Mahtavatko puut talvella elää tällaista elämää, kun niissä kaikki on seisahduksissa ja oksien ympärille on jäätynyt kiiltävä kuori? Kuin jääkalvon läpi näkee hän rakennusryhmän, katon katon vieressä ja ylempänä päärakennuksen pilarikkoineen. Päärakennus on haaltunut värittömäksi ja sen takaa on hävinnyt puunlatvojen seppel. Joku yksinäinen latva vain nousee katon takaa. Hän ei sure tuon latvan yksinäisyyttä.

Kotipellolla palaa tuli ja liikkuu ihmisolentoja. Hänen tylsä silmänsä pysähtyy keltaiseen liekkiin, joka tyynenä nousee taivasta vastaan. Ihmiset sen ympärillä liikkuvat kuin haamut. Ne kyykistyvät ja ottavat jotakin maasta. Aarteitako ne etsivät? Siellä on mies… pari naista… lapsia. Kylmä taivas tapaa keltaisen, viluisen metsänlaidan. Järvi näkyy, ennen ei sitä näkynyt. Uudessa rakennuksessa ovat ovet ja ikkunat yhä mustina, tyhjinä aukkoina. Se on kaameaa, mutta Kaarina ei sitä kauhistu. Elämässä on niin paljon kaameaa.

Mies kotipellolla oikaisee äkkiä selkänsä suoraksi, viskaa vihannan sylyksen käsistään, hyppää aidalle, hyppää yli aidan, seisahtuu hetkiseksi keskelle tietä, alkaa sitten tulla vastaan päin, ottaa lakin päästään ja huutaa:

Se on Pöyry, jalassa pitkävartiset saappaat, yllä harmaa sarkatakki.
Mikä terve, raikas ääni sillä miehellä on!

— Me jo pelättiin, ettei rouva tulekaan. Me odotettiin silloin huutokaupan aikaan, niinkuin puhe oli.

Isäntä käy hänen käsivarteensa auttaakseen häntä rattailta. Se on luja kouraus, oikein se koskee ja oikein siihen täytyy herätä. Kaarina rientää selittämään, ettei silloin sopinut tulla ja kysyy kuulumisia. Pöyry kertoo ensi työkseen miksi he näin sapattia rikkovat. On ollut niin kiire, ettei ole ehditty nyhtää hernettä ja tänä yönä tulee varmasti halla ja pitäisi korjata pois… Hänellä on täällä näin pieniä apulaisia, ne ovat ihan orpolapsia, hän teki tuohon tulen, että saavat lämmitellä. Kun ei täällä tahdo saada työväkeä, ei hinnalla millään…

Kaarinan silmät seuraavat lapsia, jotka suurten ihmisten risaisissa vaatteissa hääräävät pellolla. Vai ovat ne orpoja!

Hänessä alkaa ihmeellisesti kirvellä. Kyyneleet nousevat rintaan. Kuinka likeisiä nuo lapset hänelle ovatkaan! Niitä ei omista kukaan, ne ovat hylättyjä, ne ovat hänen! Kaikki mikä on orpoa ja hylättyä on hänen omaansa, jota orvompaa sitä enemmän hänen omaansa!

— No, virkkaa hän äkkiä terveellä äänellään, joka vaikuttaa ikäänkuin käsivarteen tartuttaisiin ja nostettaisiin pystyyn, — mistäs rouva nyt tahtoisi sitä omaa maata?

Kaarina herää selkoisen selväksi, muistaa että hän on uuden elämän kynnyksellä, muistaa että häntä odottaa työ ja kuivaa kiireesti kyyneleensä.

— Mistä isäntä sitten antaisi minulle maata? sanoo hän samaan terveeseen ääneen kuin isäntä.

Silloin isäntä selittämään kuinka hän on ajatellut. Jos rouva ottaisi Heikkilän niemen. Se on kaunis paikka ja siinä ovat puutkin säilyneet — vaari ja emäntä ovat niitä oikein kynsin hampain varjelleet! Sillä niemellä on niin paljon peltoa kuin rouva tarvitsisi — vai kuinka paljon karjaa rouva oikeastaan tahtoisi pitää?… Kolme, neljä lehmää ja hevosen, kai. No, sen verran siihen jäisikin peltoa, kun kartano ottaisi haltuunsa ne maat, jotka liittyvät kartanon viljelyksiin.

— Ei rouva nyt pelästy… tällaisessa kunnossa täällä portit nyt ovat… ja kaikki muu kanssa. Puistoa ovat pitäneet vasikkahakana ja siihen aikaan kun talo oli yhtiöllä, olivat kaataneet polttopuuta mistä likimpää vain saivat. Entinen isäntä asuu vielä tuossa, jota sanotaan uudeksi rakennukseksi. Hänellä on tänään jäähyväiskestit, ne ovat hänen vieraitaan, joita tuolla tulee. Navetta meillä alkaa olla kunnossa.

Hän selittää, mistä on ostanut lehmiä ja mistä aikoo mennä ostamaan lisää. Vähän neljättäkymmentä lehmää tuli talosta — niin vähään ne olivat lehmät päästäneet häviämään! Omia lehmiä hänellä oli vain viisitoista. Mutta ne ovat hyviä lehmiä! Se on vielä vähän tyhjän näköinen tämä navetta, ja karjakin on kirjavaa, mutta muutaman vuoden perästä!

Tuttu, hikevä, tervanhajuinen ilma tulee ovesta vastaan. Seinät hohtavat valkaistuina, uusista suurennetuista ikkunoista loistaa kelmeä iltataivas. Molemmin puolin pitkää pöytää nousevat, laskevat sarvekkaat päät, suuret, kiiluvat silmät tuijottavat herkeämättä eteensä ja pitkät, liukkaat kielet vievät ahneesti suuhun tuoreita heiniä. Navettatytöt liikkuvat vaaleissa kesävaatteissaan ja keskellä pöytää kävelee pieni poika.

Silloin lähtee pieni poika juoksemaan isää vastaan ja äiti nostaa päätään vasikkakarsinasta.

Hän on sinikirjavassa pumpulipuvussa, heleäraitainen esiliina vyöllä. Hän on nuori, puhdasihoinen, vaaleatukkainen nainen. Hän likenee ujona, ojentaa lämpöisen, vastakuivatun kätensä ja toivottaa vieraan tervetulleeksi. Pieni poika kumartaa, vastaa reippaasti, että hänen nimensä on Pekka Pöyry ja pakenee sitten äitinsä helmoihin. Äiti silittää hänen päätään ja seuraa hymy kasvoilla isän kertomusta.

Isä selittää navetan sisustusta, miksi hän panetti sementtipermannon ja kuinka hän sekoituksen teki. Tällainen sulkulaitos, joka estää lehmiä pääsemästä kaukaloilleen paitsi ruoka-aikoina, on erinomainen laitos. Vesijohto on niinikään valmis. Sitten esittää isäntä lehmät. Kun hän tulee niiden viidentoista luo, jotka ovat hänen entisestä kodistaan, alkavat hänen silmänsä loistaa. Hän tietää täsmälleen jok'ikisen tarinan. Tämän hän osti niiltä ja niiltä markkinoilta. Se oli laiha ja takkuinen ja halvalla hän sen sai, mutta sillä oli jo silloin mainiot merkit. Tällaisia maitosuonia ei paljon olekaan, ne ovat niin täynnä mutkia ja mukuroita…! Ja isäntä silittelee ja taputtelee lehmien selkiä ja ottaa tuontuostakin koko suuren turvan kämmeniensä väliin. Lehmät katsovat häneen suurin, kostein silmin ja päästävät sieraimistaan lämpöisen henkäyksen.

Täältä, ajattelee Kaarina, täältä leviää uusi elämä hävitetyille maille. Tuo päivettynyt työkourainen mies ja tuo terve vaalea nainen ne ne rakentavat uudelleen sen mikä kymmenessä vuodessa on mennyt raunioiksi. Ja pieni Pekka jatkaa isänsä ja äitinsä työtä. Kaarinan sydän on niin tulvillaan hellyyttä, kiitollisuutta ja hartautta, ettei hän saa sanaa suustaan. Hän vain nielee kyyneliä ja koettaa seurata isännän kertomusta. Isäntä viittaa kauas tuleviin aikoihin, niihin, jolloin ei täällä ole laiskaa, saamatonta torpparilaumaa, vaan vapaita, itsenäisiä, uuraita pikkuviljelijöitä. Ja osuusmeijerit ja osuuskassat ja uusimmat koneet ja… ja työ on ilo… Kaarinan huulet värisevät ja silmät kiiltävät kyynelissä, kun hän isäntää katselee. Kaunis on eheä ihminen, ihminen joka tietää tehtävänsä ja joka elää kokonaan siinä!

He tulevat päärakennukseen. Huoneet siellä ovat muuttuneet ihan tuntemattomiksi. Niitä on jaettu kahtia ja varustettu hellauuneilla, seiniä on päällystetty räikeäkukkaisella tapetilla ja sanomalehtipaperilla. Permannot ovat kuluneet ja uunien edestä palaneet mustille refille. Ruutuja on paikattu vihreähtävällä, halvalla lasilla.

Ja Kaarina hypittää polvillaan isäntäväen lapsia, hän antaa heille makeisia ja tutustuu heidän kissaansa ja koiraansa. Vihdoin hän kiertää rakennuksen kulman ja tulee puistoon. Hän astelee polkuja, joita niin monta kertaa on astellut ja seisahtuu paikoille, joilla niin monta kertaa on viipynyt.

Kukkulat ovat tasaantuneet näkymättömiin, hiekkakäytävät kasvaneet umpeen, suuret havupuut ovat poissa, huvihuone ja koko sen pimento hävinnyt. Kaikki on aukeaa, paljastettua, kylä näkyy säleaidan takaa, joka on kaatunut. Joku yksinäinen lehtipuu on ikäänkuin vahingossa jäänyt paikoilleen.

Vain järvi on entisellään. Kiiluen ja liikkumatonna uinuu se kelmeässä illassa, viihdytellen sylissään keltaisia rantoja. Hienona sauhuna leijaa auringon jättämä lämpö veden pinnalla. Pois se pakenee niinkuin pakenevat päivät, yöt, unelmat ja vihdoin koko elämä…

Herra-vainajan uudessa rakennuksessa on tanssit, vieraita on tuotu kaupungista asti, jäähyväisiä juodaan ja tanssitaan.

Alakerran ikkunat ovat tulvillaan tahmeaa, savunsekaista valoa. Piano rämisee. Suuressa salissa sulloutuvat parit toisiaan vastaan. Portaille tulla hoippuu miehiä lakitta päin, käsivarret kaulatusten. He menevät rantaan päin, kompastuvat, kiroavat. Joku nainen kirkaisee kuin hädässä, mutta nauraa samassa. Portaille tulee tanssivia vilvoittelemaan, tuoden mukanaan parfymien, tupakan ja punssin sekaisen hajun. Siltapalkit tömisevät, nauru rämisee, soittokone parkuu…

Pimeä, oveton, ikkunaton yläkerta on alkanut elää. Siellä jyskää. Joku kulkee siellä raskain, harvoin askelin. Outo kulkija lähtee puistonpuoleisesta kulmasta ja tulee järven puolelle, siihen suureen kulmakamariin, joka on salin päällä. Juuri siihen hän pysähtyy, missä ikkunat avautuvat järvelle, ja jää katsomaan ulos.

Jyske alakerrassa loppuu. Kaikki vaikenee. Tuijottavat katseet kääntyvät portaisiin, jotka johtavat yläkertaan. Siellä ei ole käyty vuosikausiin, vuotava katto on mädännyttänyt tikapuut niin, että ne tuskin kissaa kestävät. Niiden päästä ammottaa musta oviaukko.

— Herra-vainaja! kuiskaa alhaalla joku punapukuinen tyttö, kasvot valkoisina.

— Minä näin viime yönä unissani herra-vainajan! kuiskaa vastaan
Hintsan Janne ja hänen silmänsä verestävät.

— Tähän se loppuukin! kuuluu isännän terve ääni hänen rinnaltaan. —
Ensimmäiseksi päiväksi on näiden määrä olla poissa.

Isäntä on vieraansa kanssa lähdössä Heikkilään. Eivät he siellä tänään paljon voi nähdä, mutta menevät huomenna uudestaan.

Kaarina ei ole malttanut odottaa, hänen täytyy jo heti saada suunnilleen tietää, mikä hänen palstansa tulee olemaan! Ja kirkkaan hämärässä illassa mittaavat he peltoja, tekevät suunnitelmia ja vetävät rajoja, kunnes Heikkilän lapset keksivät heidät ja vievät sanan sisään. Silloin karkaa emäntä hikisenä heitä huutelemaan ja Kaarina juoksee avosylin häntä vastaan ja siinä on iloa ja itkuakin.

— Emäntä kulta, selittää Kaarina, minä ostan Heikkilän ja me pidämme sitä yhdessä ja se on meidän yhteinen kotimme!

He tulevat tupaan, jossa takkavalkea räiskii, jossa lapsenlapset leikkivät ja vaari odottaa, paita puhtoisena, kädet rinnalla ristissä.

Kuinka kirkas onkaan vaarin korkea otsa, kuinka kunnianarvoinen hänen hiustensa lumi, kuinka tyynet hänen kasvonsa ja kuinka hyvä hänen katseensa! Kaarina istuutuu vuoteen laidalle ja pitelee hänen kättään kädessään.

Myöhemmin lähtee hän yksinään ulos. Häntä vetää puiden alle, hänen täytyy tähän kaikkeen tutustua. Ja jo huomenna tehdään kauppakirja!

Puut seisovat liikkumattomina, hallassa väristen. Taivaalta hehkuu sinertävää hohdetta, tähdet tuikkivat viluissaan. Mäen alta, valkoisten koivujen lomitse kiiltää väreetön järvi, kalvossaan nukkuvat rannat ja taivaan vilkuttavat valot. Metsän laidalla loistaa kuu.

Kaarina kävelee henkeä pidätellen. Hiljaisuus on niin syvä, että rapina kuuluu kun lehti putoaa puusta. Maidon valkoisena on rannan hiekka, yksityiset jyväset kimmeltelevät ja välkkyvät. Kuusta valuu häikäisevä valotie yli järven, rantaan asti.

Tämä maa tulee minun omakseni, puhelee hän itsekseen, jo huomenna on se minun omani eikä kukaan voi sitä minulta ottaa…

Ja hän panee kätensä koivun ympäri ja viipyy siinä äänettömässä hartaudessa.

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK LOUHILINNA: TARINA VANHASTA TALOSTA ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.

The Project Gutenberg eBook of Louhilinna: Tarina vanhasta talosta

LOUHILINNA

MAILA TALVIO

I

II

III

IV

V

VI

VII

VIII

IX

X

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE