The Project Gutenberg eBook of Golgatalta Roomaan: Historiallinen romaani, by Robert Heymann

      I. Jäähyväiset.
     II. Agrippinan suunnitelmat.
    III. Salajuoni.
     IV. Uusi caesar.
      V. Julia ja Antonius.
     VI. Silanuksen sisar.
    VII. Sabina Poppea.
   VIII. Kunnia vaiko rakkaus.
     IX. Kaksi kärsivää.
      X. Vapaa.
     XI. Akte.
    XII. Tuomio ja sen toimeenpano.
   XIII. Vierailu.
    XIV. Julia.
     XV. Askel askeleelta.
    XVI. Katakombeissa.
   XVII. Agrippinan loppu.
  XVIII. Akaiassa.
    XIX. Oktavian surma.
     XX. Rooman palo.
    XXI. Arenalla.
   XXII. Britannian metsissä.
  XXIII. Löydetty ja taas kadotettu.
   XXIV. Locuste.
    XXV. Lännen kapina.
   XXVI. Neron soihdut.
  XXVII. Nemesis.
XXVIII. Taistelu purppurasta.
   XXIX. Jerusalem.

I. LUKU.

JÄÄHYVÄISET.

Erään komean hautapatsaan varjossa Via Appian varrella istui kivellä kaksi ihmistä jutellen keskenään kuiskaten, aivan kuin olisivat he pelänneet häiritsevänsä paikalla vallitsevaa kuolonhiljaisuutta. Tyttö oli vetänyt hunnun kasvoilleen, ja kypärä varjosti puolittain nuoren miehen piirteet.

Kuu valaisi kirkkaasti ja ainoastaan korkeat sypressit, attikalaiset pylväät ja leveät, korkokuvilla varustetut marmoripatsaat loivat juurelleen suojelevaa varjoa.

Mies, sen mukaan mitä kallisarvoisesta vaipasta voi päättää, ylhäissäätyinen, saattoi olla noin kolmenkymmenen vanha, kun taas neidon liikkeiden jalouteen liittyi ensi nuoruuden sulo.

Tytön silmät olivat kyynelissä; nuori mies leikki uhkamielisen ja synkän näköisenä miekallaan.

"Sinä pakoitat minut siis, Oktavia", jatkoi hän äsken keskeytynyttä puhettaan, "mykkänä todistajana katselemaan, kuinka kunniattomat poikanulikat minulta riistävät nimen, arvon, pyhimmän mitä sydämeni omaa? Minun pitää pysyä tyynenä, kun onneani jaloin tallataan, kuten pedot polkevat arenan hiekkaa?"

"Kuinka voisin minä sinua pakoittaa", vastasi tyttö itkun tukahduttamin äänin. "Suututko siitä minulle, että koetan pidättää sinua vastaamasta väkivaltaan väkivallalla? Tahdotko vetää tuhon hirveässä suuruudessaan päällesi?"

Ritari teki torjuvan liikkeen huulten vetäytyessä puoliksi ivalliseen, puoliksi uhmailevaan hymyyn.

"Oi, minä tiedän", jatkoi neito, "että sinä halveksit vaaraa. Arvaan, että mieluimmin syöksyisit paljain miekoin caesarin palatsiin kostaaksesi sukusi häpeän… mitä se auttaisi, rakkaani? Ehkä löytäisi joku säilä tiensä sydämeesi, ehkä… näytännöt ovat edessä! Juhla olisi se tuolle roomalaiselle verikoiralle, juhla tavallista suurempi, nähdä ritari Junius Silanuksen kuolevan arenalla eläinmiekkailijana."

Hän pysähtyi väsyneenä ja peitti käsin kasvonsa, kiivaan nyyhkytyksen pannessa koko ruumiin värisemään. Mies oli noussut seisoalleen ja käveli rauhattomasti hautakiven varjossa edestakaisin.

"Me elämme aikaa", virkkoi hän synkästi, "joka ei tunne kunnian ja maineen käsitteitä. Me elämme häpeän ja raukkamaisuuden aikaa. Miehelle, joka vielä ei ole myynyt arvoaan kurjasta armonosoituksesta tuolle voimattomalle keisarille ja… hänen puolisolleen, ei voi tuntua vaikealta kuolla. Jokainen kuolema on nykyään maineeton ja mainehikas samalla kertaa. Sillä kaadunko taistelukentällä — kenen, minkä vuoksi minä silloin taistelen? Purppuraa kantavan naisen, jolla ei ole hyvettä, ei siveyttä. Ja jos vereni sekaantuu gladiaattorien halpaan vereen — enkö silloin kuole kuten vapaa roomalainen ritari kunniani ja Rooman muinaisuuden puolesta? Ei, Oktavia, se tapa, jolla kuolen, ei minua pelota. Mitäpä varten eläisikään Silanus sen jälkeen, kun hän on menettänyt Oktavian?"

Tuskaisa hymy värähti hänen huulillaan. Mutta kuten metsäkauris, joka on saanut kuolinhaavan, vielä kerran ponnahtaa ilmaan, ikäänkuin se esiin sukeltavan kuoleman kynsistä toivoisi tämän hypyn pelastavan, niin ponnahti tyttökin pystyyn, pelästyttäen läheisyyteen yöpuulle asettuneen linnun lentoon.

"Mitä varten eläisit, Silanus? — Minua varten! Minua, jonka ijäksi menetät, mutta jonka koko muistojen maailma on sinulle pyhitetty."

Hän nojautui miehen rintaa vasten ja kietoen kätensä hänen kaulansa ympäri, jatkoi hän nopeasti, melkein hätäisesti:

"Minun tähteni täytyy sinun elää, ainoa rakastettuni. Etkö muista enään sitä hetkeä, jolloin vannoit eläväsi ja kuolevasi minulle? Sinä et saa ruveta lupauksesi rikkojaksi. Minä vaadin, että sinä elät minun tähteni, minun, joka sinua rajattomasti rakastan, minun, jonka sielu siinä silmänräpäyksessä on kuollut, jolloin menetän onnen omistaa sinut. Pitääkö kaikkien lempemme lupausten pois haihtua? Tahdotko ihanien yhteisten hetkien muistot ja sulot sammuttaa, kuni Jupiter päivän yöksi muuttaa?"

Ja nojautuen lähemmäksi häntä vasten, niin että huulensa koskettivat melkein miehen huulia, jatkoi hän intohimoista puhettaan:

"Älä luule, etten kykene tuntemaan, armas, mitä sydämessäsi liikkuu! Emmekö ole rakastaneet toisiamme? Ja emmekö vieläkin toisiamme rakasta, pyhemmin kuin konsanaan ennen? Kaihojeni, unelmieni kukka, se minun sydämestäni raastetaan; sillä hän, jota olen niin paljon rakastanut, jossa ajatukseni ovat riippuneet auringon noustessa ja sen taas mailleen mennessä, ei saa minulle kuulua.

"Täytyykö minun nähdä, kuinka tämä kukka poljetaan? Tahdotko niihin kärsimyksiin, jotka ovat osakseni tulleet, liittää vielä tiedoista tuskallisimman: sinä et ole enään elävien mailla; olet astunut Hadeksen varjovaltakuntaan, josta ei koskaan palata?"

Hän näki selvään mielenliikutuksen, joka oli vallannut ritarin, ja tietäen, että tästä silmänräpäyksestä riippui hänelle rakkaimman henkilön tulevaisuus, elämä, jatkoi hän entistä kiihkeämmin:

"Toivoni on sammunut, sammunut ijäksi. Jumalat ovat niin päättäneet. Mutta muistoa eivät ne voi minulta evätä, onnea, jonka tuottaa tietoisuus, että sinä elät, hengität samaa ilmaa kuin minäkin ja saman isänmaan tannerta tallaat.

"Kun minä aamuisin herään, kyynel silmässä, eikö sitä saa kuivata aina sun luonasi viipyvä aatos? Eikö minulla pidä koko suuressa Roomaan valtakunnassa oleman ketään, joka olisi ystäväni, joka rakastaisi minua? Eikö ketään, Silanus?"

Heidän huulensa olivat yhtyneet viimeiseen, intohimoiseen suuteloon; ja tyttö tiesi voittaneensa.

"Minä lasken aseeni sinun suuren rakkautesi edessä, joka on niin ihana, että pelkään, ett'en koskaan tule sen arvoiseksi. Sitäpaitsi hän ei olekaan todellinen syyllinen. Tuo nainen…"

"Vaiti, Junius! Hän on minun toinen äitini. Pitäisikö minun häntä häpäisemällä nostaa jumalien kosto päälleni? Onko minulla ylipäätään oikeus sanoa pahaa kenestäkään naisesta, minulla, joka olen Messalinan tytär, tuon naisen, josta sanotaan…"

"Jätä tuo puheesi, rakas! Hän ei ole ensimäinen nainen sitä lajia valtaistuimella — eikä viimeinenkään. — Ja lopuksi, tehköön keisarin puoliso mitä hän tahtoo, minua se ei liikuta. Kuitenkin tämä nainen, joka on syypää niin paljoon onnettomuuteen, on raa'oin käsin turmellut elämäni onnen. Sinä sanot, Oktavia, että jumalat ovat niin päättäneet, jumalat — —"

"Näyttäytykööt viimeinkin jumalat! Missä on heidän voimansa? Missä on oikeus, joka vallitsee hyvän ja pahan maan päällä? — Ei, Oktavia. Jumalilla ei ole mitään syytä riistää meitä toisiltamme, vaan näillä ihmisillä. Tiedätkö, miksi meidän liittomme keisarin käskystä on purettu? Miksi sinut on kihlattu prinssi Domitius Nerolle?"

"Minä luulin, että perhesuhteet saivat isän määräämään minut Domitiukselle. Minä tunsin hiljakkoin selittämätöntä kauhua, kun sattumalta yllätin ministeri Narsissuksen, hänen puhellessaan pretorianiupseeri Antoniuksen kanssa. Kuulin ainoastaan sekavia sanoja, kun aioin avata esiripun atriumiin vievän oven edestä. Hän puhui naisesta, joka tahtoi keinotella itselleen kruunun — mutta minä kiiruhdin sieltä pois tuskan valtaamana, kuuntelematta enempää. Sinä arvelet —"

"Minä arvelen", täydensi upseeri synkästi, hilliten ääntään, "että keisarinna tahtoo kohottaa poikansa Domitiuksen kruunun perilliseksi ja Caesarin todellisen pojan Britannicuksen —"

"Oo… tottahan sinä tunnet sukusi vaiheet. Eikö sinulle ole uskottu perheesi salaisuuksia?"

Oktavia käsitti, mitä Silanus tarkoitti. Hän vaikeni. Syntyi pitkä äänettömyys. Molemmat hautoivat vaan omia ajatuksiaan, jotka olivat vielä katkerammat, kuin heidän sanansa.

Josko hän tunsi julius-claudilaisen keisarihuoneen vaiheet! Tiberiuksen, Augustuksen jälkeläisen, ajoista saakka oli olemassa salaisuuksia, joista hovissa puhuttiin vain kuiskaamalla, ja joiden arvosteleminen rangaistiin valtiopetoksena. Tiberiuksen hallitessa oli Germanicus, Rooman kansan ylpeys, sen uljas, voittoisa sotapäällikkö, selittämättömällä tavalla kuollut. Keisarin oma poika joutui suosikki Sejanuksen myrkyn uhriksi, kun ensin viimeksimainittu oli vietellyt kruununprinssin puolison. Germanicuksen leski ja molemmat pojat Drusus ja Nero tuomittiin nälkäkuolemaan. Vanha kaartinprefekti Macro oli Tiberiuksen kuoleman ainoa todistaja. —

Ja Caligula, hänen seuraajansa, Germanicuksen huoneen viimeinen vesa?
Häntä syytettiin kolminkertaisesta sukurutsauksesta…

Tämän sisar oli keisarinna Agrippina, Oktavian äitipuoli, keisari Claudiuksen puoliso. Vuonna 40 j. Kr. oli hänet lähetetty Ponzas-saarelle maanpakolaisuuteen, koska hän oli muodostanut salaliiton oman veljensä henkeä vastaan. Siihen aikaan oli hänen puolisonansa ollut ritari Domitius Ahenobarbus, jolle hän v. 37 oli synnyttänyt pojan, nimeltä Domitius. Leskenä oli hän Caligulan murhan ja Tiberiuksen valtaistuimelle nousun jälkeen palannut Roomaan ja siellä mennyt naimisiin kuuluisan puhujan Crispus Passinuksen kanssa, joka myöskin pian oli kuollut. Ja nyt, kun keisarin ensimäinen puoliso Messalina, Oktavian ja Britannicuksen äiti, oli teloitettu, oli tämän saman Agrippinan onnistunut juoniensa, kiehtovan käytöksensä ja keisarin uskotun neuvonantajan vaikutuksen kautta kohota koko sivistyneen maailman hallitsijan puolisoksi…

Oktavia ajatteli kauhistuen ensimäistä kohtaustaan tämän naisen kanssa, jonka sekä menneisyys että koko esiintyminen todistivat hänen kykenevän minkälaisiin vehkeisiin hyvänsä. Heti alusta pitäen oli hän ponnistanut kaiken voitavansa, valmistaakseen pojalleen Domitiukselle yhtä korkean aseman Britannicuksen rinnalla. Hän kietoi heikon puolisonsa tykkänään juonineen ja vehkeineen ja nyt olivat hänen suunnitelmansa riistäneet Oktavialta hänen nuoren onnensa. Jo Messalinan eläissä oli keisari suostunut tyttärensä kihlaukseen ylhäisen ritarin, Junius Silanuksen kanssa. Agrippina oli saanut aikaan sen, että keisari nojautuen tekaistuun syytökseen, erotutti Silanuksen senaatista ja purki Oktavian ja hänen kihlauksensa. Sen jälkeen oli tyttö kihlattu prinssi Domitiukselle, kysymättä lainkaan hänen omaa mieltään.

Niin paljon oli prinsessalle selvää jo ennestään, mutta vasta nyt näki hän keisarinnan vehkeitä johtavat vaikutteet. Nyt ymmärsi Oktavia kaikki ja kauhulla katsoi hän tulevaisuutta, joka ei ollut turmeleva ainoastaan hänen elämäänsä, mutta oli käyvä vaaralliseksi myöskin hänen veljelleen Britannicukselle, ehkäpä hänen isälleenkin — —

Kaukana idässä alkoi heikko sarastus punata taivaan rantaa ja aamun verkkaan vaaletessa sammuivat tähdet.

Silanus nojasi pylvään jalustaa vasten ja katseli Oktaviaa, ikäänkuin olisi hän ikuisiksi ajoiksi tahtonut syövyttää tämän piirteet sieluunsa. Hänen otsansa oli kirkastunut ja kasvonsa osoittivat jaloa itsensähillitsemistä.

Oktavia ojensi ääneti hänelle kätensä. Hänellä ei ollut enään mitään sanomista. Yö vaaleni vaalenemistaan ja heleä purppuranpuna levisi taivaalle. Oli tullut hetki, jolloin eivät sanat, eivät kyyneleet enään voi sydäntä huojentaa, hetki, jolloin rautaisen täytymyksen alla vielä kerran kaikki tuska, kaikki epätoivo hurjalla voimalla sydänparkaa pusertaa. Itsensä hillitseminen, jonka tuo intohimoinen mies oli saavuttanut hänen vaikutuksestaan, lohtu, jota hän toiselle oli jakanut, puuttui häneltä itseltään, ja nyt kun eronhetki oli lyönyt, värisytti raju epätoivo Oktavian sielua. Mutta tuo jalo nainen hillitsi kaihonsa, koettaen silloinkin kun kipeimmin kärsi, lieventää rakastetun miehen surua raskaana hetkenä.

"Oktavia", virkkoi Silanus vaivoin koettaen saada äänelleen varmaa sointua, "meidän täytyy erota. Viimeinen toivomuksesi on minulle käsky, jonka edessä taivun. Minä kannan kuormaa, jommoinen elämä minulla tästä lähtien on, siinä tietoisuudessa, että siten palvelen sinua. Nyt alkavaa päivää seuraavana yönä olen jo matkalla Syyriaan, jossa liityn sikäläiseen armeijaan. Suojelkoot jumalat, joihin sinä uskot, minua pahimmalta. Sinusta tulee toisen vaimo ja jäät yksin, kuten minäkin. Mutta sielumme ovat ainiaaksi toisilleen vihityt ja ajatuksissani olen aina sinun luonasi.

"Suokoon Jupiter, etteivät kamalat aavistukseni toteennu. Mutta viimeinen jäähyväissanani, kallis ystävä, on: jos, ollessasi tuon sekasikiön vaimona, joskus tulee aika, jolloin sinua vaara uhkaa, jolloin jäykkä, miehekäs säilä ja taipumaton rohkeus ovat tarpeen, ja sinä turhaan etsit uskollisia miehiä tueksesi, silloin kutsu minua, ja nopeammin kuin keisarillinen pikaviesti olen minä Aasiasta rientävä tänne."

Viimeisen kerran sulki hän armaan tytön syliinsä, viimeisen kerran yhtyivät huulet lyhyeen jäähyväissuuteloon. Syvästi katsoi neito Silanuksen silmiin, aivan kuin olisi tahtonut hänen sieluunsa tunkea. Sitten riistäytyi hän irti ja kiirehti kuin pelästynyt metsäkauris pois, häviten pian hautapatsaiden varjoon.

Silanus katsoi hänen jälkeensä ja ensi kerran elämässään itki tämä mies. Verkkaan alkoi hän astella samaa tietä, jota Oktavia oli kiiruhtanut. Etäämpänä näyttäytyi vielä kerran neidon kantotuoli, jota uskolliset orjat kiidättivät eteenpäin. —

Tuskin oli ritari poistunut hautapatsaan luota, kun sen takaa kohottautui varovasti mies. Hän oli jo elähtänyt ja hänen kasvoilleen olivat paheet lyöneet leimansa; mutta puku oli ajan tavan mukaan erinomaisen loistelias. Mies oli Anicetus, prinssi Domitiuksen uskottu.

Hänen kasvonsa vääntyivät inhoittavaan irvistykseen, kun hän vaanien silmäili ympärilleen. Sitten järjesti hän pukuaan, joka maassa maatessa oli joutunut epäkuntoon, ja kulki jonkun matkaa tietä kaupunkiin päin, saapuen pian paikalle, missä orja odotti häntä hevosen kera.

Täyttä laukkaa ajoi Anicetus sitten Rooman tietä, jolla liike taas vähitellen elpyi.

II. LUKU.

AGRIPPINAN SUUNNITELMAT.

Claudius, maailman hallitsija, istui työhuoneessaan ja kuunteli ministeriensä selontekoja. Nämä seisoivat kunnioittavan matkan päässä hänestä ja lukivat vahatauluista muistiinpanojaan. Siinä oli Pallas, valtakunnan raha-asian hoitaja, lukien laskelmiaan; Narsissus tuoden tietoja Ylä-Germaniaan lähetetyn Pomponius Sekunduksen toimista; Callistus, jonka oli tehtävä esitys saapuneista anomuskirjeistä, armahduspyynnöistä ja oikeusasioista. Viimemainittu oli juuri lopettanut, ja keisari ilmoitti ystävällisin päännyökkäyksin vastaanoton päättyneen. Silloin alkoi Pallas uudelleen puhua:

"Suo anteeksi, Caesar, että minun vielä silmänräpäykseksi täytyy pyytää sinua kuulemaan minua. Vakoojani ovat saaneet selville seikkoja, jotka mielestäni ansaitsevat tulla valtakunnallisten asioiden yhteydessä sinulle esitetyiksi."

Keisari, joka oli juuri noussut seisoalleen, istuutui uudelleen ja kiinnitti väsyneen katseensa ministeriin.

"Asia koskee sinun perhettäsi", jatkoi Pallas, "ja toivon sinun suovan minulle anteeksi, että olen tässä suhteessa tehnyt huomioita, koska se on tapahtunut sinun onnesi hyväksi."

"Minun perhettäni?" kysyi keisari, käyden tarkkaavaisemmaksi. Hänen äänessään oli epävarma sointu ja vaikka hän ponnisti, näyttääkseen tyyneltä, esiintyi hänen kasvoillaan pelon tapainen ilme.

"Molemmat tapaukset, joista sinulle tahdon ilmoittaa", jatkoi ministeri suunnaten kylmän katseensa keisariin, "ovat viimeyöllisiä ja näyttävät olevan jonkinmoisessa yhteydessä keskenään. Vakoojani ovat onnistuneet saamaan tiedon kohtauksesta entisen senaattori Junius Silanuksen, tasavaltalaismielisen, Thrasea Paetuksen, joka kuuluu vastustajiisi senaatissa, hänen ystävänsä Borea Soranuksen, pretoriaanien upseeri Antonius Sekunduksen ja prinssi Britannicuksen välillä."

"Britannicus?" toisti keisari miettiväisenä, lausuen nimen painolla, ikäänkuin olisi hänestä tuntunut mahdottomalta kuulla prinssiä mainittavan tässä yhteydessä. "Ja Silanus? — Vai niin. — Silanus. — Sehän on kyllä mahdollista. He olivat ystäviä. — Prinssin arvolle ei sovi kuitenkaan seurustella tuon erotetun senaattorin kanssa. — Hänellä lienee joku yksityisasia sen miehen kanssa. — Thrasea Paetus. — Mies on epäilyttävä. — Silanus — samoin epäilyttävä. — Mitä on pretorianiupseerilla tekemistä heidän seurassaan?"

"Mutta Britannicushan oli joukossa. Se seikka asettaa asian kaiken epäilyksen yläpuolelle. Eikö niin?"

"Olisi majesteettirikos toisin ajatella", vastasi ministeri vältellen, hyvin huomaten keisarin vaanivan katseen. Näytelköön vaan viekas Claudius välinpitämätöntä; hän, joka oli niin epäluuloinen, että oli hankkinut itselleen kaksinkertaisen henkivartioston. Pallas tiesi, että keisarin ajatukset eivät tulisi vähiin aikoihin rauhoittumaan.

Että prinssin ja näiden yhtyminen oli ollut ainoastaan Syyriaan lähtevän Silanuksen jäähyväisjuhla, siitä ei Pallas puhunut mitään.

Vuosikausia oli Agrippinan puolue ponnistellut, saadakseen isänsä epäsuosioon varomattoman Britannicuksen, joka halveksi näiden juonien vastustamista samanlaisilla keinoilla.

Claudius oli nojannut päänsä käden varaan ja tarkasteli nyt itämaisen maton kuvioita, hypistellen kädessään olevaa kultaista rengasta.

"Niin, caesar. Velvollisuuteni pakoittaa minut täydentämään ensimäistä tiedonantoani toisella. Prinsessa Oktavian kantotuoli nähtiin varhain aamulla Via Appialla. Hänen eunukkinsa tunnettiin varmasti."

"Ja — eteenpäin? Mikä saattoi hänet uskaltamaan aamuhetkellä Via
Appialle?"

"Tämä on kummallista", mutisi keisari. "Ehkäpä arvoitukselle keksimme kuitenkin luonnollisen ratkaisun."

Sitten vaipui hän jälleen mietteisiinsä, mutta kohotti päätään äkkiä ikäänkuin vaistomaista päähän pistoa seuraten ja kysyi:

"Hän on juuri palanut uhraamasta sinun terveydeksesi", vastasi Pallas, näköjään välinpitämättömästi.

"Niin. Minusta ei se kuitenkaan ole kylliksi merkillinen ja tärkeä asia kiinnittääkseen sinun huomiotasi."

"Mikä eroitus", virkahti Claudius äkkiä, kokonaan heittäen naamarinsa, "mikä eroitus Neron ja Britannicuksen välillä! Jälkimäinen kuljeksii yökaudet epäilyttävissä paikoissa ja asettaa minun älyni ratkaistavaksi vaarallisia ongelmia. Edellinen alkaa päivänsä huolehtimalla minun hyvinvoinnistani."

Pallas heitti Callistukseen pikaisen silmäyksen, joka merkitsi suunnilleen: Se isku veti!

Callistus oli kavala luonne, jonka kasvojen ilmeet osoittivat aina sitä, mitä hän tahtoi. Keisarin edessä oli hän matelevan nöyrä, mutta alempia virkamiehiä kohtaan armottoman kopea. Keisari Cajus Caligulan murhanäytelmässä hän oli esittänyt epäiltävää osaa, ja osanottoaan tuohon palatsivallankumoukseen hän luultavasti saikin kiittää nykyisestä asemastaan.

Merkitsevä silmäys, jonka Pallas ja Callistus olivat vaihtaneet, ei jäänyt huomaamatta teräväkatseiselta Narsissukselta. Tämä, nuorempi molempia virkaveljiään ja miellyttävän näköinen, oli ehdottomasti uskollinen Claudiuksen kannattaja ja ainoa hovimies, joka koetti suojella prinssi Britannicusta ja käyttää vaikutusvaltaansa Caesariin tehdäkseen tyhjäksi hovin viekkaasti kudotut juonet. Hän oli kohta älynnyt, että Agrippinan vaikutuksen alaiset valtiomiehet koettivat kaikin tavoin valmistaa prinssi Domitiukselle paikan valtaistuimelle, siinä tapauksessa, että Claudius silmänsä sulkisi, ja hän tarvitsi koko loistavan puhujataitonsa, voidakseen estää ylivoimaista Agrippinan puoluetta pääsemästä voitolle. Luonnollisesti ei hän kyennyt estämään keisarinnan turmiollista vaikutusta. Mitäpä voivat valppaus ja hyvä tahto synnillisen naisen silmiä vastaan? — Hän silmäsi synkästi virkatovereitaan ja astui lähemmäksi keisaria.

"Sen mukaan, mitä minä tiedän", aloitti hän, "otti Silanus prinssi Britanicukselta jäähyväiset; sitäpaitsi koko prinssin tähänastinen elämä, samoin kuin hänen työnsäkin, jotka, kiitos vakoojiemme kyvykkäisyyden, kaikki ovat selvillä, tekevät tyhjiksi vaillinaisen ilmoituksen aiheuttamat epäluulot."

Keisari katsahti rohkeaan puhujaan ja hänen piirteensä kirkastuivat jonkun verran. Näyttipä melkein kuin olisi hän ollut kiitollinen ministerille tämän lohduttavista sanoista, jotka silmänräpäykseksi todellakin syrjäyttivät kaiken epäluulon hänen mielestään.

Mutta Callistus, jolta, yhtävähän kuin Pallakseltakaan, ei ollut jäänyt huomaamatta Caesarin mielen äkkinäinen, heidän suunnittelmiinsa tykkänään sopimaton muutos, väisti taitavasti poliittisen vastustajansa hyökkäyksen.

"Ei mikään ole kauvempana meistä", alkoi hän, "kuin prinssi Britannicuksen epäluulon alaiseksi saattaminen, enkä minä muista mitään sentapaista virkatoverini uskaltaneen lausuakaan. Me ilmoitimme ainoastaan tapauksen, joka, minun täytyy se myöntää, Caesarin turvallisuudesta levottoman Pallaan mielestä on näyttänyt tärkeämmältä kuin se itse asiassa ehkä onkaan. Ja vaikka prinsessa Oktavia palaakin päivänkoitossa palatsiinsa, niin ei siitä tarvitse päättää, että hän olisi ollut retkillä, joita hän ei olisi voinut tehdä päivän valossakin. Se on ollut ainoastaan oikku tai mikä muu hyvänsä, kaikissa tapauksissa merkityksetön. Minun mielestäni ei Caesarin kallista aikaa saa kuluttaa tuollaisilla mitättömyyksillä, joilla ei ole minkäänlaista valtiollista taustaa."

Tämä kavala, kauttaaltaan teeskentelevä, näennäisesti vaan mielistelevä, mutta todellisuudessa keisarin muuttelehtivan mielen mukaan asetettu puhe ei ollut vaikuttamatta. Hallitsija ei vastannut heti. Hänen katseensa luisui kysyväisenä Narsissukseen, odottaen, että tämä jälleen tekisi väitteen, joka kumoaisi Callistuksen taitavasti salatun syytöksen.

Mutta Narsissus oli voitettu, ei ainakaan kyennyt heti vastausta antamaan. Viekkaus, jolla Callistus veti keskusteluun Oktavian yöllisen retken, riisti kaiken vastaamismahdollisuuden. Hän ei voinut käsittää, mikä oli saanut prinsessan öiseen aikaan jättämään palatsin, ja hän saattoi ainoastaan ajatuksissaan sadatella moista varomatonta askelta. Mahdollisuus, että hän vielä ennen naimisiin menoansa Domitiuksen kanssa olisi ollut tapaamassa Silanusta, oli lähinnä; mutta Narsissus luonnollisesti vältti huolellisesti johtamasta Claudiuksen ajatuksia sille suunnalle.

Hallitsija nousi hitaasti, pään nyökkäyksellä laskien ministerit, Pallaan ja Callistuksen menemään. Kun Narsissus aikoi poistua heidän mukanaan, pidätti keisarin viittaus hänet. Silmänräpäyksen mitteli tämä häntä läpitunkevasti. Hän näytti tahtovan asettaa ministerille kysymyksen, hillitsi kuitenkin itsensä ja virkahti lyhyeen, rypistäen kulmiaan:

"Hyvä on. Minulla on liian paljon töitä, voidakseni kauvempaa antautua yksityiskeskusteluihin."

Narsissus meni. Hän ei salannut itseltään, että tämän lyhyen välikohtauksen kautta hänen asemansa hallitsijan luona oli kokojoukon huonontunut. Hän oli kadottanut Caesarin luottamuksen ja yksinomaan vaan suojattiensa tuhmanrohkean varomattomuuden vuoksi.

Domitius Nero astui äitinsä Agrippinan makuuhuoneeseen. Hän ei ollut nähnyt tarpeelliseksi edes puhdistautua tomusta. Ylipäätään hän oli hyvin huonolla tuulella, sillä hän oli kuluttanut koko menneen yön juomingeissa, jotka olivat satunnaisesti hiukan huonontaneet hänen terveyttään.

Agrippina istui puoleksi makaavassa asennossa itämaalaiseen malliin tehdyllä leposohvalla ja katseli ääneti hymyillen poikaansa, joka odotti äitinsä puhuttelua.

Kaikki tässä naisessa todisti ajatuksen, voiman ja syntyperän majesteetillisuutta. Vaikka hän luonteeltaan olikin perin toisenlainen kuin hänen suuri isänsä Germanicus, jonka nimi liittyy eroittamattomasti Rooman aseitten kunniakkaisiin voittoihin Saksassa, voi kuitenkin hänen piirteistään nähdä polveutumisen nuoremman Antonian pojasta; vartalo taas oli täydelleen vanhemman Agrippinan, hänen onnettoman äitinsä, jolta hän muutoin ei ollut mitään perinyt. Hänen huulensa olivat aistilliset, otsa matalahko ja kaareva, nenä säännöllinen ja vahvasti kehittynyt ja sen yläpuolella kaareentuivat sirosti muodostuneet kulmakarvat. Mutta silmissä hehkui intohimojen ja kunnianhimon synnillinen tuli.

Domitius Nerolla oli säännölliset, melkein naiselliset kasvot. Hän näytti muistuttavan enemmän isäänsä kuin äitiään, sillä hänen piirteensä ikäänkuin henkivät lempeyttä, hyvyyttä ja suvaitsevaisuutta. Mutta hänen silmänsä olivat samanlaiset kuin äidinkin. Puhuessa tapasi hän usein levittää ne mahdollisimman suuriksi. Silloin saattoi pelästyä sitä omituista tulta, vaihtelevaa kimmellystä, joka leimusi niistä, ja joka heitti heijastuksensa kasvojen ilmeeseen, tehden sen äkkiä julmaksi, hekumalliseksi.

"Hääsi Oktavian kanssa", sanoi keisarinna prinssille, "ovat mahdollisimman pian vietettävät. Nämä häät ovat nykyään polttavin kysymys niiden suunnitelmien sarjassa, joita minä mietin. Ole siis valmiina ja koeta edes esiintyä paremmassa valossa hänen silmissään, kuin tähän asti olet tehnyt."

Nero katseli äitiään synkästi, mutta samalla nöyrästi. Itse asiassa ei hän rakastanut tätä äitiä, joka vain koetti tehdä hänet tahdottomaksi, rajattoman kunnianhimonsa välikappaleeksi. Toiseltapuolen tunsi hän kuitenkin tuon naisen henkisen etevämmyyden liian hyvin, voidakseen olla osoittamatta hänelle ehdotonta kunnioitusta, johon kuitenkin liittyi salainen pelko.

"Sinä vaadit paljon minulta", sanoi hän vihdoin. "Olen suostunut menemään kihloihin Oktavian kanssa, olen luvannut mennä hänen kanssaan naimisiinkin. Suunnitelmasi, äiti, eivät kyllä ole minulle tuntemattomat. Mutta kuitenkin — minun täytyy tunnustaa, että en tunne juuri erikoista halua tyydyttää Oktavian tasavaltalaisia mielipiteitä kaikenlaisten hyveiden suhteen; ne sopivat hänelle erittäin mainiosti, mutta minua ne ikävystyttävät. Eikö ole kylliksi, kun olen suunnitelmiesi orja — täytyykö minun vielä teeskennellä ikäänkuin olisin osakas niissä? Sinä aiot tehdä minusta caesarin — jätä tuo hymysi, äiti, älyn puolesta en ole huonompi sinua — ja tahdot siitä huolimatta kasvattaa minusta ilveilijän?"

Keisarinna katseli poikansa ryhdikästä, komeaa vartaloa ylpeänä hymyillen ja sanoi sitten ivallisin äänenvärityksin:

"Suurisuinen houkka! Tietysti minä sitä tahdon. Ensin ilveilijä, sitten caesar ja lopuksi kumpikin. Semmoiseksi minä sinut tahdon, ja toivon sinun nyt käsittävän minun päämääräni, jotka ovat kaiketi samat kuin sinunkin. Mikä on keisari, ellei hän näyttelijä ole? Raukka. Ei ole ollut vielä ainoatakaan caesaria, joka sitä ei olisi ymmärtänyt. Kansalle on majesteetti sama kuin jumaluuskäsitekin; se pelkää, mutta ei ymmärrä sitä. Ilveilijää ymmärtää se, ja siten pääsee hallitsija hallittaviaan lähelle, välttämättömyys, joka sinulle myöhemmin on selviävä. Se siitä."

Prinssi, jälleen kytkettynä tuon naisen tahdon voiman hänelle valmistamiin kahleihin, kysyi ujosti:

Keisarinna, jolle tämä nimi oli siihen määrään tuttu, että hän sitä vihasi, koska se ei sulautunut hänen aikeittensa puitteisiin, ei ollut täydelleen ymmärtävinään poikansa tarkoitusta.

"Akte? Akte?" toisti hän kärsimättömästi. "Mikä hän on laatuaan?
Nainenko?"

"Orjatar, prinssi. Minun taloni orjatar, jonka annan heti ruoskia ulos, kun luen kajastuksenkin hänen nimestään sinun silmistäsi."

Nero räpytteli silmiään keisarinnan läpitunkevan katseen edessä. Siten jäi tältä näkemättä raju leimu, joka syttyi prinssin silmissä ja joka muistutti vastenmielisesti kesyttäjänsä tahtoon taipuvan tiikerin katsetta.

"Ja mitä sitten? Puhutko sinä minun kanssani koirista? Taikka oletko koskaan tullut maininneeksi hevosistasi? Mistä se johtuu, että mainitset orjattaren nimen linnassa, keisarillisen äitisi edessä?"

"Niinpä juuri. Lemmitty on aina orjatar", vastasi kylmästi tuo nainen, joka purppuransa alle kätki tuhansia paheita.

Nero leimahti vihanvimmaan. Peto jota tänään piiskan iskuilla lakkaamatta oli ärsytetty, alkoi todenteolla vastustaa piinaajaansa.

"Akte on minun lemmittyni", karjahti Domitius. "Se nainen, jota prinssi Nero rakastaa, ei ole orjatar!"

Keisarinna puristi huuliaan yhteen ja pirullinen ilme leikki hänen kasvoillaan.

"Kohta saat sanoa, hän on ollut sinun lemmittysi. Menneisyys on kuollut, nykyisyyttä vallitsen minä, ymmärrätkö, poika?"

Agrippina huomasi menneensä liian pitkälle. Hän oli nähtävästi arvostellut "pojan" liian huonoksi, oli unohtanut, että hänen verensä virtasi tämänkin suonissa ja se oli leijonan verta.

Muutos, joka nyt tapahtui muutoin niin kuuliaisessa pojassa, sai tuon kylmästi harkitsevan äidinkin pelästymään. Prinssin silmät olivat laajentuneet ja kipenöivät vihertävinä, hänen vartalonsa oli pidentynyt ja täyteläisten huulien raosta kimmaltivat terävät helmimäiset hampaat.

Mitä liikkui hänen sisimmässään? Oliko hän karkaava oman äitinsä kimppuun? Tämä, vaikkakin pelästyneenä, ei muuttanut ilmettäkään kasvoillaan. Hän oli varma vallastaan ja hallitsi katseillaan jokaista pojan liikettä. Prinssi kääntyi äkkiä:

Kun prinssi ei tästä kääntynyt, painoi Agrippina salamannopeudella salaista soittokellon nappulaa. Melkein samassa silmänräpäyksessä seisoi kaksi pretoriania, kuin maasta kasvaneina, sisäänkäytävässä. Nero aikoi heistä välittämättä mennä ohi, mutta upseerit eivät väistynnet ovelta.

"Mitä tämä merkitsee?" huusi prinssi raivoissaan. "Ettekö tunne keisarillisen huoneen jäseniä?"

Hänen äitinsä kasvot olivat kovat kuin marmoriin hakatut. Äidin ja pojan katseet risteilivät hetkisen kuni miekkailijain kalvat.

"Jupiterin kautta." Hengessään ajatteli hän, mitä myrkkyä olisi paras käyttää orjattaren huomaamatta tieltä poistamiseksi.

Agrippina kumartui suutelemaan poikansa otsaa. Sitten työnsi hän kädellään kiharat hänen otsaltaan ja pakoitti hänet katsomaan ylös.

Nuori mies, nähden itsensä paljastetuksi, ei uskaltanut sen pelottavan vaikutuksen vuoksi, joka tämän naisen kylmällä, kaikki vallitsevalla hengellä häneen oli, valheen kautta torjua ivallista syytöstä. Niinpä oli hänestä sangen mieleistä, kun keisarinnan suosikkiorjatar ilmoitti Pallaan odottavan puheillepääsyä ja Agrippina salli poikansa jälleen poistua, ensin velvoitettuaan hänet Senecan kanssa menemään puistoon filosofisia ajatuksia vaihtamaan.

Tuskin oli prinssi ehtinyt ottaa äidiltään jäähyväiset, kun Pallas astui huoneeseen, varman itsetietoisesi, ilman nöyryyttä, mutta myös ilman sitä kohteliaisuutta esiintymistavassa, joka Rooman ritareille oli ominaista. Ei mikään osoittanut sitä juopaa, joka eroitti entistä vapautettua keisarinnasta.

Agrippina oli ottanut uuden asennon; kasvot olivat myös muuttaneet ilmettä. Etevämmyyttä ilmaiseva, ankara piirre oli hävinnyt, ja sijalle tullut viettelevä hymy. Äsken niin varma jäykkä suu avautui hiukan, huulet värisivät tuskin huomattavasti, ja silmäluomet laskeutuivat puoleksi silmäterien päälle, mikä antoi hänen katseelleen jotain kissaa muistuttavaa.

Pallas oli noin 40 vuoden ikäinen mies, oikea voimaluonne ruumiillisessa ja henkisessä suhteessa. Hänen liikkeensä olivat rauhalliset ja varmat, hänen ryhtinsä sotilaallinen, hänen käyntinsä jäntevää ja voimakasta samalla. Rohkeapiirteiset kasvot vaativat itselleen kauniin nimen; silmät kätkivät läpitunkevan katseen, joka kaikki ymmärsi eikä mitään ilmaissut.

Hän seisoi ääneti sisäänkäytävässä, kunnes orjattaren askeleet lakkasivat kuulumasta. Sitten astui hän keisarinnan luo ja suuteli keveästi hänen otsaansa, vaikka Agrippina tarjosi huulensa hänelle.

Ruumiillistutettu miehinen raakuus ja naisellinen salakavaluus olivat kahden kesken.

Pallas veti togansa liepeistä vahataulun ja hymyili jäätävästi, keisarinnan katseen kärsimättömästi riippuessa hänen huulillaan.

"Ratkaisu on lähestynyt hyvän joukon", alkoi ministeri hajamielisesti.
"Meidän täytyy alkaa toimia."

"Sinä olet valpas. Se on hyvä. Me sanomme, että he ovat punoneet salaliiton."

Hän ojensi keisarinnalle vahataulun, jolle Silanuksen ja Oktavian jäähyväiskohtaus oli jokseenkin uskollisesti jäljennetty.

"Edelleen olen minä", jatkoi Pallas, "tullut siihen päätökseen, että meidän täytyy poistaa Narsissus, ellemme jonakin kauniina hetkenä tahdo nähdä tiellemme nousevan ylipääsemättömiä esteitä."

"Sinä puhut minun ajatuksiani", vastasi Agrippina, "mutta oletko unohtanut, miten vaarallisiksi hankkeet häntä vastaan voivat käydä? Hän nauttii puolisoni rajattominta luottamusta; puolisoni on kylliksi heikkopäinen antaakseen tuon hyveen sankarin johtaa itseään."

Pallas nojasi teräväpiirteisen päänsä oikeaan nyrkkiinsä ja kalvoi hampaillaan huultaan.

"Ja sitten", jatkoi keisarinna kavalasti hymyillen, "on hänen vaimonsa meidän tiellämme; tuo nainen kuuluu olevan yhtä siveellinen kuin viekaskin."

Pallas hymyili. Tällä hetkellä tekivät hänen kasvonsa sanomattoman vastenmielisen vaikutuksen, sillä tämän miehen sisimmät ajatukset, hänen ihmishalveksumisensa, kaikkien ihanteitten ja ihmiskunnan uskon ivaaminen esiintyivät tällä silmänräpäyksellä huomattavan selvinä, vaikkakaan kukaan ei olisi kyennyt selittämään mitä hänen hymynsä oikeastaan tarkoitti. Siinä oli jotain kammottavaa; kun Pallas hymyili, silloin uhkasi vaara jotakin.

"Olen juuri keksinyt keinot", virkkoi hän hypistellen kultakirjaista leposohvan esirippua, "tuon vaimon eristämiseksi."

"Et kai aio häntä vangita? Silloin olisi kaikki edeltäkäsin hukkaan tuomittu!"

"Epäluulosi on loukkaavaa. Yleensä olet jättänyt minun huolekseni vaarallisimpien suunnitelmien toimeenpanemisen, joten en voi käsittää, mistä sinun äkkinäinen pelkosi johtuu."

"Sinä liioittelet, Pallas. Missä on kysymys miehistä, siellä on sinun paikkasi ennen muita; mutta josko sinä osaat naisia käsitellä —"

Pallas siristi silmiään ja katsoi keisarinnaan niin ivallisesti, että tämä punastuen käänsi päänsä toisaalle.

"Hm. En ymmärrä, mistä rikoksesta häntä voitaisiin syyttää ja toiselta puolen sellaisesta tavasta olisi vähän hyötyä. Paljon mieluummin tahdon vetää hänet voitettuna meidän puolellemme. Hänestä tulee meidän liittokumppanimme."

"Poikani Markus on saanut tehtäväkseen tämän toistaiseksi vaikean työn.
Hänen onnistuu kyllä vietellä Narsissuksen puoliso."

"Sitten on helppo asia toimittaa tuolle palatsinukelle myrkytettyjä sieniä taikka muuta tepsivää, ja välttää epäluulot. On paras aika ratkaisevaan askeleeseen. Kukaan ei epäile meitä; osoittaahan hän silminnähtävästi suosiotaan Nerolle. Toimemme on onnistunut, kiitos siitä hänen heikkoutensa ja epäluuloisuutensa."

"Olen mahdollisuuden mukaan käyttänyt hyväksemme näiden ominaisuuksien tuottamia etuja", keskeytti Agrippina.

"Tietysti. Mutta tämän Claudiuksen heikkouden huomasi Narsissus yhtä hyvin kuin mekin. Sitten on hänellä erikoisia etuja puolellaan. Kansa seisoo edelleen hänen takanaan. Kaarti on tyytyväinen, ja hänellä on oikeus puolellaan. Hän aikoo tunkea poikasi takaisin ja säilyttää kruunun Britannicukselle.

"Mitä me olemme vuosikausien vaivaloisella, vaarallisella työllä saaneet aikaan, voi hän muutamassa päivässä tuhota, jos hänen onnistuu jollakin taitavalla käänteellä herättää Claudiuksessa luonnon ääni, joka näyttää nyt vaan uinuvan.

"Taktiikka, jota hän noudattaa, on oikea. Tähän saakka on minun onnistunut estää hänet pääsemästä prinssi Neron omituisten mielijohteitten perille. Sattuma voi hänelle ilmaista, että sinun poikasi puuhailee aivan toisia, mitä me Caesarille kerromme. Minä puolestani en voi hyväksyä prinssin elämäntapoja, kaikista vähimmin hänen juominkejaan!"

"Tietysti. Minulla ei ole minkäänlaista oikeutta sekaantua niihin.
Minä voin ainoastaan antaa neuvoja. Mutta mitä tekee Britannicus?
Hän käyttää aikansa filosofisiin tutkimuksiin ja sotilaallisiin
harjoituksiin."

"Pah", nauroi keisarinna. "Hän on Claudiuksen poika. Hänen sotaleikkinsä ovat vaarattomia meille."

"Ei niinkään kuin luulet! — Älä unhota, että kansansuosio takaa hänelle joukkojen uskollisuuden. Häntä rakastetaan. — Prinssi Nero saisi alkaa hankkia itselleen myöskin kansansuosiota."

"Jätä se minun huolekseni, Pallas. Minä osaan orjia kohdella. Nero käy minun kouluani. Toimita Narsissus tieltä; se on sinun tehtäväsi!"

Keisarinnan kasvojen sävy oli jälleen muuttunut. Hymy oli sammunut. Suupielissä väreili ylimielistä ivaa, silmäterät olivat supistuneet ja niistä säkenöi kammottava tuli.

"Minun on vielä yksi asia lisättävä", jatkoi ministeri keskustelua. "Sinä tiedät, Agrippina, me olemme useamman kerran laskeneet väärin. Myös Polybius, muinoinen virkatoverini, oli Messalinan suhteen laskenut väärin. Hän oli valmistanut kaikki tuon naisen kukistamiseksi, mutta tämä oli arvannut hommat paheelle ominaisella vainulla ja ennättänyt ennen häntä. Mies mestattiin. Keisari oli antanut suostumuksensa ilman, että siitä kukaan hänen uskotuistaan olisi tietänyt. Hänen päätöksensä eivät ole koskaan laskettavissa, ja taistelussa häntä vastaan ei auta minkäänlainen matematinen johdonmukaisuus."

Agrippina venytti ihanaa vartaloaan, kuten naarastiikeri, aasialaisilla nahoilla vieritteleiden.

"Minä olen nyt Messalina, ystäväni", nauroi hän äänekkäästi ja ylimielisesti, "nyt sätkii Claudius minun kynsissäni. — Ei sinun tarvitse päätäsi pelätä, Pallas", lisäsi hän julmin silmäniskuin, taivuttautuen häntä lähelle, niin että tämä tunsi hänen tulisen hengityksensä.

"Enhän minä olekaan Polybius", sanoi hän omituisella painolla. "Pahaan kaulaan ei pysty pyövelin kirves."

"Pallas, me elämme rajattomien mahdollisuuksien valtakunnassa, ja jumalat ovat käyneet oikullisiksi."

Tokko Pallas kuvitteli sellaista mahdollisuutta. Hänen kasvoissaan ei värähtänyt yksikään lihas.

"Varovainen sotapäällikkö", jatkoi hän, käymättä lähimpään puheenaiheeseen enään käsiksi, "turvaa ennen kaikkea selkänsä ratkaisevaan taisteluun ryhtyessään. Ehkäpä tuottaa peräytyminen vaarallisia yllätyksiä, jotka meidän täytyy nyt jo ottaa huomioon."

"Ei voi kieltää mahdollisuutta, että Livia jäisi häntä vastaan suunnitellussa salahankkeessa voittajaksi."

"Kuinka?" hohotti keisarinna, "enkö minäkin ole roomatar? Ja etkö ole nähnyt, että olen ollut paljon enemmän nainen kuin roomalainen, — sinua kohtaan?"

"Kyllä", vastasi uskottu pisteliäästi hymyillen. "Sinä et ole aina ollut roomalainen, mutta aina keisarinna. — Myöskin minua kohtaan?"

Agrippina katsoi miestä kummissaan, enemmän yllätettynä kuin tyytyväisenä tämän teräväkatseisuudesta, joka tällä hetkellä teki hänelle epäilyttävän kohteliaisuuden.

"Eikö ole vaarallista antautua tekemisiin olennon kanssa, joka on nainen ja —"

"Miksikä en sinua pelkää, kysyt", jatkoi Pallas järkähtämättömän rauhallisesti. "Minä tahdon sinulle antaa vastauksen. Ensiksi, koska minulla on voimaa, toiseksi, koska — koska minä rakastan sinua."

Jos kaikki muu, mitä tämä kunnianhimoinen, mistään välittämätön mies sanoi, oli valhetta, niin puhui hän tällä kertaa totta.

Agrippina katseli häntä hetkisen tutkivin silmäyksin. Hän muistutti tällä hetkellä käärmettä, joka väijyen asettuu uhrinsa eteen, sitoen sen sydämen yhdellä ainoalla lumoavalla silmäyksellä ja ryöstäen sen tahdon, voiman, kyvyn, valmistautuu sitä tuhoamaan.

Agrippina ei epäillyt voivansa käyttää vaikutustaan kaikkiin miehiin nähden, tuota määrättömän syntisen voiman vastustamatonta vaikutusta. Sillä hän piti kaikkia miehiä heikkoina raukkoina, joiden tahdon täytyi loppuun hehkua rakkauden myrkyn vaikutuksesta, kuten hiili hehkuu tuhaksi tulessa.

Hän itse keskitti kaiken tahtonsa intohimoihinsa, sillä hän ei rakastanut ketään — ei mitään muuta kuin kultaista tulevaisuutta ja siinä poikaansa.

"Me jouduimme syrjään puheenaiheestamme", alkoi hän uudelleen, tehden kiusallisesta asemasta, jonka tuo pieni välikohtaus oli aiheuttanut, taitavasti lopun. "Ehkäpä sinun pojassasi ei ole miestä suoriutumaan — roomattaresta?"

"Silloin olisi tämä vedos katsottava epäonnistuneeksi. Täydellinen peräytyminen olisi vaarallista, eikä sopisi meidän ohjelmaamme. Jos meidän siis ei onnistu suoriutua Narsissuksesta tuota pikaa, niin — —"

Hän pysähtyi. Agrippina kohottautui puoleksi. Hän katsoi puhujaan jäykästi, sillä hän oli heti arvannut tämän ajatuksen kulun; vieläpä se, mitä mies ei uskaltanut tai tahtonut sanoa, oli hänen oma, kauvan harkittu suunnitelmansa, jonka hän itse tuhansina viittauksina, aina erilaisessa muodossa, aina kätkettynä oli pannut rakastajansa suuhun. Mitä mies piti omana päätöksenään, sen oli tämä nainen hänen ajatuksiinsa ajanut aikoja sitten, niin että ajatus oli juurtunut hänen aivoihinsa jo ennen kuin hän sitä todella oli ehtinyt harkita.

Mutta Agrippina tahtoi, että tämä hänen rikoksiensa välikappale tuon vaarallisen suunnitelman ensin ilmoille saattaisi; ei siksi, että hän olisi omasta puolestaan pelännyt — se heikkous oli hänelle vieras — vaan siten kiinnittääkseen miehen lujemmin rikoksiensa ketjuun.

"Voi sattua tapaus", virkkoi hän niin hiljaa, että Agrippina pikemmin arvasi kuin kuuli hänen sanansa, "että Claudiuksen hallitusaikaa täytyy lyhentää."

"Hallitusaikaa?" toisti keisarinna väijyen, sanaa venyttäen ja äänellään alleviivaten.

"Hänen elämäänsä", täydensi ministeri kylmästi. "Mutta se saa olla sinun tehtäväsi."

"Saan jo tänään tietoja pojaltani, miten pitkälle suunnitelmamme ovat edistyneet, taikka, taikka taantuneet", kuiskasi hän puristaen raskasta purppuraista verhoa. "Jumalat olkoot sinulle armolliset."

Kun Agrippina jälleen oli yksin, levisi ilkeä hymy hänen kasvoilleen. Hän nousi hitaasti ja astui kevein askelin suuren kyprolaisen peilin eteen. Hänen komea vartalonsa kuvastui hienoin, täyteläisin piirtein lasissa, ja hänen kalpeissa kasvoissaan hehkuivat suurten, mustien timanttien lailla salaperäiset silmät.

"Minä olen voittava", mutisi hän, "sillä minä olen kaunis ja minulla on voimaa."

III. LUKU.

SALAJUONIA.

Keisarinnan suuren vastaanottohuoneen eteisessä odottivat prefekti Vitellius ja filosofi Annaeus Seneca. Edellinen, tehdäkseen käyntinsä hänen luokseen, suoritettuaan virka-asiat Claudiuksen luona, jälkimäinen tehdäkseen selkoa prinssi Domitiuksen opinnoiden edistymisestä, keisarinnan nimenomaisen toivomuksen mukaan. Pian ilmestyi sinne myöskin Afranius Burrus, pretorianien päällikkö, joka Agrippinan käytäntöönottaman tavan mukaan, häneltä kävi saamassa joukoille päivän tunnussanan, sensijaan että olisi sen keisarilta ottanut. Sitten tuli Callistus, jonka oli, esittelyn jälkeen keisarille, luettava vielä keisarinnalle osoitetut anomuskirjeet ja odotettava hänen määräyksiään. Miehet keskustelivat politiikasta ja erittäinkin lähellä olevasta prinssi Domitiuksen naimisiin menosta prinsessa Oktavian kanssa; eikä heissä ollut ainoatakaan, joka ei olisi ihmetellyt keisarinnan älykkäisyyttä ja valtioviisautta. —

Agrippina oli mennyt puolisoaan tapaamaan hänen työhuoneeseensa ja tavannut hänet mitä huonoimmalla tuulella, mikä seikka kuitenkin oli vain hänen aikeilleen eduksi.

Edellisellä oli ollut kylliksi rohkeutta tarjota hänelle otsansa suudeltavaksi ja rauhallisesti tunnustaa käyneensä jättämässä rakastetulleen jäähyväiset; jälkimäinen oli mennyt vielä pitemmälle, käynyt tekemään syytöksiä äitipuoltaan vastaan.

Kaikessa näki keisari itsetietoista vastarintaa, joka suuntautui häntä vastaan keisarinnan puolisona, ja ollen kykenemätön kaikessa, hän tunsi vihaa heitä kohtaan, jotka kuitenkin läheisen suhteensa vuoksi jo olivat oikeutetut ilmaisemaan ajatuksensa, mutta jotka, kiitos Agrippinan uutteruuden, olivat käyneet vieraiksi isälleen.

Niinpä lankesi keisarinnan neuvo kiirehtiä Neron ja Oktavian häitä, suopeaan maaperään, ja Claudius ei vastannut tällä kertaa, kuten sihteerinsä Narsissuksen epäilyksien vuoksi muulloin, ainoastaan päätään pudistamalla. Hän omisti päinvastoin mitä suurinta huomaavaisuutta keisarinnan sanoille.

Tämä Claudius oli aivan omituinen mies. Nuoruudestaan saakka jonkun verran sairaloisena, epäröivänä ja tahdotonna oli hänet temmattu kirjallisista ja tieteellisistä töistään ja asetettu Caesarien valtaistuimelle. Hänen luontainen hyväntahtoisuutensa, rehellisyytensä, mutta etenkin huono kasvatus olivat tehneet hänestä itseensä luottamattoman välikappaleen kaikellaisten vehkeilevien neuvonantajien käteen. Nämät neuvonantajansa hän valitsi ilman erikoista tarkkanäköisyyttä ja hänen ensimäisen puolisonsa Messalinan monivuotinen, häpeällinen vehkeily oli osoittanut, miten altis hän oli naisten vaikutuksille.

Agrippina oli sen lisäksi omiaan alistamaan vahvojakin luonteita. Miten helposti kykenikään hän siis vaikuttamaan Claudiukseen!

Agrippina tarkasteli nytkin hiljaisella ivalla puolisonsa ennenaikojaan vanhettuneita kasvoja, uurteista otsaa, synkkäilmeisiä silmiä, hentoa suuta ja harmaantunutta tukkaa. Ainoastaan voimakkaasti kehittynyt nenä ja vahva niska todistivat tahdon voimaa, joka kuitenkin, asetettuna vierasten juonien palvelukseen, oli huonontunut luonteettomuudeksi.

"Puhuessani sinulle Narsissuksesta", jatkoi Agrippina esitystään, jota keisari tarkkaavasti kuunteli, "tahtoisin kiinnittää huomiotasi hänen julkeaan tunkeilevaisuuteensa. Minulle ei ole tuntematonta, että hänen vaikutuksestaan tuli Messalina teloitetuksi, tuo arvoton nainen, joka oli kyllin häpeämätön sinua pettääkseen. Tämän siveetön elämä oli pääsisältönä hänen syytöksessään, ja sillä kertaa hän ajoi oikeuden ja totuuden asiaa. Mutta sitä suurempi syy olisi hänen valvoa että sinun toinen vaimosi asettaa huoneesi kunnian ankaralla elämällä entiseen puhtauteensa.

"Minun suuri rakkauteni sinuun, jumalallinen, olisi jo itsessään kylliksi, saattamaan minut katselemaan jokaista muuta miestä kuten arvotonta orjaa. Kuitenkaan ei minun elämäni vielä sillä ole kylliksi puhdas, ellei sen puolella ole myöskin hyvän, mallikelpoisen elämän varjo, jonka mukaan joukot tuomitsevat. Ja minun täytyy surkutella, kun olen pakoitettu tunnustamaan sinulle, että tämä Narsissus vaivaa minua katseilla, jotka voisivat antaa hoviväelle aihetta kaikenlaisiin otaksumisiin. — Ei niin, että tahtoisin häntä syyttää! Varjelkoot jumalat minua siitä, sillä minua surettaisi, jos tuottaisin niin etevälle miehelle vahinkoa, taikkapa vielä hänen kykynsä sinulta ryöstäisin. Mutta hän on mies, joka voi naiselle olla vaarallinen, olkoonpa sitten vaikka vaan hovin ja kansan juoruamisen takia. Olisi siis hyvä, jos sinä ryhtyisit toimenpiteisiin asian suhteen. Mitäs arvelet, rakkaani?"

Claudius oli käynyt kalpeaksi. Hänen povessaan kiehui viha Narsissusta, tuota renkiä kohtaan, joka oli uskaltanut kohottaa silmänsä Rooman ensimmäiseen naiseen. Vielä enemmänkin, kuin viha — —; Claudius, mailman herra, oli kuitenkin ensisijassa ihminen ja riippuvainen intohimoista, jotka tekevät ihmisestä luonnonvoimien taipuisan välikappaleen ja siten hänen kohtalonsa muovailevat.

Hehkuva lemmenkateus paloi hänen sydämessään, ja hallitsi häntä sitä täydellisemmin, kun hän persoonallisessa epävarmuudessaan ei kyennyt kohoamaan mitättömimmänkään epäluulon yläpuolelle.

Niin hidasluontoinen kuin hän muutoin olikin, hypähti hän nyt kiivaasti pystyyn.

"Minä mestautan sen roiston!" huusi hän niin, että etuhuoneesta lakkasivat vahdin askeleet kuulumasta, aivan kuin tämä olisi kuulostanut, oliko hänen apuuntulonsa jotakin vaaraa torjumaan tarpeen.

Agrippina ei voinut estää huuliaan vetäytymästä halveksivaan hymyyn, nähdessään kuinka tuo mies sokeana lensi jokaiseen ansaan, joka hänen tielleen asetettiin.

"Minä luulen, jumalallinen", vastasi hän, "että sellainen menettelytapa ei olisi viisas, ja tämä harha-askel, ollen kovin silmiinpistävä sinun viisasten ja varovaisten päätöstesi sarjassa, voisi herättää kansassa ikävää huomiota. Sinä olisit pakoitettu nostamaan oikeusjutun häntä vastaan, asettamaan hänet tuomioistuimen eteen, josta ehkä et olisi täysin varma. Syntyy kysymysten ja vastausten joukko, joka voi antaa aihetta juoruihin ja häväistysjuttuihin ja meille koituisi jutusta enemmän vahinkoa kuin Narsissuksen kuolemasta olisi hyötyä."

Keisari, tottuneena näkemään puolisonsa neuvoissa ja ehdotuksissa vaatimattomasti esitettyjä käskyjä, jotka hän sokeasti täytti, koska hän tunsi liiankin hyvin tämän henkisen etevämmyyden, katseli hetkisen miettiväisenä puolisoaan, aivankuin odottaen tämän tulevan hyvin neuvoin hänelle avuksi.

Mutta Agrippina vaikeni ja katseli odottavasti puolisoaan, sananmukaisesti siirtäen tahdonvoimallaan toiveensa tämän ajatuksiin.

"Jos sinä niin luulet parhaaksi", sanoi keisari vihdoin, "voin minä säästää hänen elämänsä. Minä poistan hänet ilman melua hovista."

Agrippina riemuitsi ajatuksissaan. Muuta hän ei ollut tahtonutkaan; tämä toimenpide saattoi enemmän häntä hyödyttää, kuin hätiköity kunnioitetun, kansan rakastaman ministerin surmaaminen.

"Tämä päätös", virkkoi hän siis, "tuottaa sinun viisaudellesi kaikkea kunniaa. Todellakin, sinä olet suurin caesar, joka koskaan on Roomaa ja maailmaa hallinnut. Eihän hänen rikoksensa, minun siveyteni ja varovaisuuteni tähden, olekaan kuoleman rangaistusta ansaitseva. Minä olen varma, että muutamien kuukausien maanpako on kylliksi viilentämään hänen liian tulista sydäntään."

Claudius nousi ja Agrippina riensi tarjoamaan hänelle huulensa, joita tämä intohimoisesti suuteli.

"Kuinka minä sinua rakastan, sinä suuri, ylevä, jumalallinen!" kuiskasi Agrippina nojaten päänsä hänen olkansa varaan. "Tokko sinun rakkautesi koskaan voi olla niin suuri?"

Ja heittäen puolisoonsa hymyilevän katseen poistui hän, jättäen Claudiuksen sydämessä raivoamaan rajun liikutuksen, jonka rakkauden tulisimmat intohimot ja mustasukkaisuus olivat synnyttäneet.

Claudius seisoi kauvan liikkumatonna etuhuoneeseen johtavan oven esiripun luona, ja tuijotti Tiberiuksen kuvapatsaaseen.

Hänen kasvonpiirteensä olivat tuskallisesti vääntyneet ja silmissä oli synkkä alakuloinen ilme.

Hän tahtoi poistaa läheisyydestään miehen, joka tähän saakka oli osottautunut uskollisimmaksi kaikista hänen neuvonantajistaan, joka sanoin ja töin aina valvoi vaan herransa parasta.

Oliko hän oikeutettu poistamaan tämän miehen antamatta hänelle tilaisuutta puolustaa itseään?

Mitä — jos Agrippina olisi erehtynyt? Jos jonkun ulkonaisen sattuman kautta hänen epäluulonsa olisi suuntautunut väärälle tolalle?

Mutta oliko se Agrippinan suhteen mahdollista? Tuon aina harkitsevan, varovaisen ja viisaan naisen suhteen, joka katsoi ihmisten läpi kuin lasin?

Narsissus oli syyllinen, enemmän taikka vähemmän, se oli kaiken epäilyksen ulkopuolella — ja silmänräpäyksen, pienen, lyhyen hetken seisoi siinä maailman mahtavin mies, kädet silmillä, mutisten:

"Eikö siis ole enään ketään, johon luottaa saattaisin? Eikö yhtään, joka kestäisi koetuksen?

Kuinka? — Eikö todellakaan ollut ketään, joka hänen ja hänen huoneensa onnea vartioi? — Olihan hänellä Agrippina. — Hän ja hänen palvelijansa olivat hänen valtaistuimensa viimeiset tuet. —

Hän jätti vartijalle sinetöidyn kirjeen, ja muutamia tunteja myöhemmin oli Narsissus matkalla Vähään-Aasiaan salaiselle asialle.

Mutta caesar Claudius, tuo sokea houkkio, seisoi nyt ypöyksin vihamiestensä keskellä; hän oli itse riistänyt itseltään miekkansa — —.

Agrippina oli astunut uskottujensa luokse, joiden ilmoitukset hän vuoron jälkeen otti vastaan, toisia heistä pannen merkille, toisia sivuuttaen hymyillen, toisia kovin sanoin moittien, toisia pelästyttäen kulmakarvojen rypistyksellä.

Häntä huvitti viettää pieni hetki, vapauduttuaan asioistaan, jutellen uskottujensa kanssa, joiden seurassa hän käyttäytyi, kuin ei heidän ja keisarinnan välillä voisi olla mitään salaisuutta, niin että miehet yhtä merkittäviä luonteittensa ja kykyjensä puolesta, mutta sangen erilaisia siveellisten ominaisuuksiensa suhteen, vähitellen, antoivat naamarinsa pudota ja uskoivat keisarinnalle salaisimmatkin ajatuksensa, sillävälin kun tämä ainoastaan sen verran ilmaisi, kuin näytti tarpeelliselta ja hallitsi noita miehiä jättämättä heille mitään varmaa syytöksen aihetta omaa persoonaansa vastaan.

Tätä nykyä herättivät mielenkiintoa etupäässä valtiopetos- ja majesteettirikosjutut. Nämä oikeusjutut olivat Tiberiuksen hallitessa tulleet muotiin ja pysyneet Claudiuksen aikanakin päiväjärjestyksessä. Tällä kertaa oli kysymyksessä tasavaltalainen liike, jota hovissa olisi saatu kenties pelätä, ellei olisi ollut kylliksi rahoja legionien ja erittäinkin pretorianien tyydyttämiseksi, jotka muutoin saattoi helposti voittaa jonkun uuden caesarin puolelle, mutta ei koskaan tasavallan.

Niinpä oli tasavaltalaismielisen Arruntius Skribonianuksen yritys nostaa kapinaan illyrialaiset maakunnat, joiden prokonsuli hän oli, saanut huonon lopun. Skribonianus murhattiin pakomatkallaan eräällä pienellä Adrianmeren saarella, kun hän, pitkästä matkasta väsyneenä, oli laskenut päänsä rakastamansa naisen helmaan.

Luonnollisesti oli tätä tapausta seurannut lukuisia vangitsemisia. Useat ylhäiset Skribonianuksen ystävät saivat marssia vankikoppeihin, ja nousi suunnaton oikeusjupakka, jonka kestäessä useita Rooman kunnioitetuimmista kansalaisista tuomittiin surmaamaan itsensä.

Päivän suurkysymys oli juttu Caecina Paetusta vastaan, jonka jutun viimeisimmistä vaiheista ei keisarinnalla voinut vielä olla tietoa, kun asiapapereita ei ollut hänelle ehditty esittää.

"Hänet selitettiin syylliseksi ja tuomittiin kuolemaan", kertoi prefekti Vitellius.

"Viisas tuomio", arveli keisarinna. "Hänen puolisonsa", jatkoi Vitellius, "oli seurannut häntä vankilaan ja siellä odottanut oikeuden päätöstä. Tuomion langettamisen jälkeen lähetettiin miehelle tikari, jotta hän voisi kuolla roomalaisena."

"Entä sitten? Minä en tässä näe mitään eriskummallista! Hän pisti itseään taitamattomasti, vai?"

"Odota. Mieltäkiinnittävä osa kertomuksesta on jälellä. — Hän näyttää epäröineen kuolemantuomion täytäntöönpanossa, sillä vartijat näkivät kohtauksen, joka on Paetuksen puolisolle vakuuttava sijan Lukretian rinnalla."

"Kyllä, Arria on hänen nimensä. Hän syleili puolisoaan, otti tikarin hänen kädestään ja painoi sen rintaansa, hervahtaen Paetuksen käsivarrelle. 'Ei se pahalta tunnu, Paetus', olivat hänen viimeiset sanansa, eikä Paetus luonnollisesti nyt enään epäröinyt seurata häntä kuolemaan."

Tämä kertomus, jota läsnäolevat eivät uutuutena kuulleet, koska koko Roomassa ei tänään muusta puhuttu, teki kuitenkin syvän vaikutuksen jokaiseen heistä.

"Roomasta löytyy vielä sellaisia naisia?" kysyi hän hypistellen kultaista vyötäiskoristettaan.

Agrippinan silmien eteen kuvastui Livian, Narsissuksen puolison muoto, ja äkkinäinen tuskan puuskaus sai hänet vapisemaan.

"Kysymyksesi tuntuu kummalliselta", pisti Callistus, imperatorin uskottu, väliin. "Sellaisia naisia on aina ollut Roomassa ja tulee olemaan eteenkinpäin, kunnes Jupiter on päättänyt maailman hävityksen."

"Juttuja!" hohotti Burrus, kaartin eversti. "Maailma ei häviä niinkauvan kuin Rooma on, ja Rooma on ijankaikkinen."

Filosofi oli sellaisissa asioissa auktoriteetti. Burruksen kera ohjasi hän prinssi Domitius Neron kasvatusta, ja jo siihen aikaan, kun keisarinna kutsui hänet maanpakolaisuudesta, oli hänen nimensä tunnettu ja hänen maineensa stoalaisen koulun kannattajana, ja samalla uudenaikaisen, vapaan filosofisen suunnan esitaistelijana, kuulu Roomassa ja kaikissa valtakunnan sivistyskaupungeissa.

Burrus myhäili Senecan sanoille, sillä tämän rakkausseikkailut, joilla oli sangen vähän tekemistä hyveen kanssa, kävivät Roomassa sananparresta.

"Mitä sinä tarkoitat tuolla komealla väitteellä?" kysyi Vitellius.
"Minun mielestäni hyve ei liene Rooman vallan lujimpia peruskiviä."

Seneca oivalsi heti Vitelliuksen tarkoituksen. Hänen lausuntonsa oli jonkimmoinen imarrus imperatorin mieliksi.

"Arriaan kuolema", jatkoi Vitellius, "on todistus siitä, että hyve ei
Roomasta ole sukupuuttoon hävinnyt. Ja kuitenkin on Arriaan kuolema
Rooman menestykselle merkityksetön; minä väitän enemmänkin, se on
levottomuutta herättävä, omiaan kiihoittamaan ärtyneitä mieliä."

"Jos tarkoitat tasavaltalaisia", vastasi Seneca varovaisesti, "lienet oikeassa. Mutta tässä tapauksessa ei Arriaan kuolemaa ole tarkastettava persoonallisena tekona, vaan yksilöllisenä Roomalaisen voiman ilmauksena. Minkälaisina seurauksina ja minkälaisessa muodossa tämän voiman ilmaus tapahtuu, on minusta sivuasia. Joka tapauksessa, niinkauvan kuin kestää tämä roomalainen, siveellinen voima, halveksien katsella kuolemaa, on Rooma ja sen vallan tasainen kehittyminen turvattu."

"Sinä et siis pidä yksinvaltiuden säilyttämistä Rooman menestyksen ensimäisenä ehtona?"

Tämän kysymyksen oli Callistus tehnyt; hän oli kateellinen Senecalle ja asetti usein aivan äkkinäisillä, odottamattomilla käänteillä tämän tielle ansoja, jotka Seneca kuitenkin aina taitavasti osasi väistää. Vieläpä hän usein teki aseettomaksi valtiollisen vastustajansa verrattoman rohkeutensa avulla. Levollisesti kysyi hän nytkin:

Keisarinnan luodessa häneen tutkivan katseen, kiiruhti hän kuitenkin lisäämään:

"Kuitenkin näyttää minusta edullisimmalta, että valtiolla on yksi pää, sillä edellytyksellä tietysti, että tämä pää on hyveellinen, se on: edustaa hyvettä, josta äsken puhuin."

"Mielipide", pisti keisarinna väliin, "johon minä täydellisesti yhdyn.
Mutta selitähän kuitenkin lähemmin!"

Seneca ei suotta ollut taitava hovimies, ja olot keisarihovissa olivat hänelle liian hyvin tunnetut, jotta häneltä olisi voinut jäädä huomaamatta, mihin keisarinnan pyyntö tähtäsi.

Hän tunsi kaikki suunnitelmat prinssi Domitiuksen suhteen, ja hänen, kuten Burruksenkin päätehtävänä oli ollut, niin hyvin kansan kuin ylimysten keskuudessa ylistää tätä ja halventaa Britannicusta. Niin näki hän tässäkin, näennäisesti välinpitämättömästi tehdyssä huomautuksessa kehoituksen vetää Nero keskustelun esineeksi. Hän oli aina siihen valmis, sillä hänellä ja näillä miehillä ei ollut juuri mitään odotettavissa enään Claudiukselta; sensijaan Nero oli heille mitä suurimmassa kiitollisuuden velassa.

"Imperatorin", alkoi siis Seneca, "täytyy koettaa olla maltillinen ja lempeä. Ankaruus olkoon hänen viimeinen hyveensä. Sillä korkeimman vallan täytyy vaikuttaa joukkoihin lempeydellä, kuten aurinko, jota ne jumaloivat. On paha, jos kansalaiset pakenevat ja pelkäävät keisariaan, kuten sotilaat leijonaa, joka odottamatta on tunkeutunut leiriin. Luonnollisesti on keisari kaikkien yläpuolella — mutta hänen täytyy olla myöskin kaikkia varten. Ainoastaan siten täyttää hän jumalallisen virkansa, jonka kautta hän ohjaa tuhansien kohtaloita. Sillä hän on sen ruumiin sielu, jolla tarkoitamme Rooman valtakuntaa. Jos hän keksii sairaloisuutta tässä ruumiissa, niin tulee hänen sitä anteeksi antaen rangaista. Mutta kun hän surmaa, tapahtukoon se vasta viimeisestä pakosta, ei itsensä vuoksi, vaan yhteiskunnan vapauttamiseksi pahasta. Mutta milloin keisari rupeaa tyranniksi ja rikollisesti leikkii kuolemalla, silloin asettuu häntä vastaan vapaudellinen vastaliike kansassa, tuoden hänelle perikadon. Ja vaikkapa hän lakkaamatta antaisi kaikkia valtakuntansa portteja vartioida, yksi käytävä jää aina vapaudelle avoimeksi: kuolema."

Miehet seisoivat ällistyneinä puhujan kuulumattomasta rohkeudesta ja tarkoittelevaisuudesta. Mutta Agrippina, tämän miehen sanojen valtaamana, joka mitä loistavimmalla tavalla yhdisti itseensä hengen voiman ja jumalallisen puhetaidon, katseli hetkisen miettiväisenä eteensä.

Hän oli helposti huomannut vihjauksen Arriaan kuolemasta Senecan viimeisissä sanoissa, mutta puheen kärki, joka silminnähtävästi oli suunnattu Claudiukseen, teki Senecan puheen oivallisesti harkittuna, salaisena kiihoituksena Neron hyväksi, jota pidettiin spartalaisena tapojen puhtaudessa ja Soolonina oikeudenrakkaudessa, hyvin tervetulleeksi.

Ennen kuin hän ehti mitään filosofille vastata, astui sisään orjatar ja ilmoitti jonkun lähetin saapuneen; heti senjälkeen kiiruhtikin ministeri Pallaan uskottu palvelija sisään odottamatta lupaa, ja ojensi keisarinnalle kirjeen, tehden salaisen merkin.

Tämä säpsähti, sillä ainoastaan epämieluinen, ehkä vaarallinenkin tapaus saattoi panna kylmäverisen Pallaan lähettämään hänelle tällaisella hetkellä viestejä.

Hän otti kirjeen ja vetäytyi salia ympäröivien marmoripatsaiden luomaan varjoon.

"Livia voittanut. Poikani, hänen kauneutensa hurmaamana, antanut houkutella itsensä ilmaisemaan suunnitelmamme. Livian sanansaattaja matkalla palauttamaan Narsissusta. En onnistunut häntä pidättämään. Livia paennut Ostiaan. Kahdeksan päivän kuluttua voi Narsissus olla täällä. Sitä ennen täytyy ratkaisun meidän hyväksemme tapahtua. Pidä huoli tehtävästäsi…"

Agrippina kalpeni vihasta Markusta, Pallaan poikaa kohtaan, joka niin huonosti oli tuota naista ymmärtänyt. Hän ei kyennyt käsittämään noita sankareita, jotka silloin, kun heidän pitäisi viisaudella taistella, ovat niin kykenemättömiä. —

Asema oli muuttunut. Mikä oli tähän asti ollut vielä kaukaisuudessa, sen siirsi tämä tieto lähimpään tulevaisuuteen. Nykyisyys astui taustalle. —

Hänen täytyi toimia. Hetki oli tullut, jolloin hänen voimansa oli asetettava vaaralliseen koetukseen. Ainoa ehto voittoon oli nopeus, kaiken menestymisen avain. —

Hän seisoi yhäti, silmät miettiväisinä lattiaan kiinnitettyinä, kädessään tuo turmiollinen kirje. Miesten silmät tarkastelivat tutkivaisina hänen kasvojaan. He odottivat merkkiä saada poistua.

"Seuratkaa minua!" käski hän, kulkien toiseen päähän salia, joka siellä muuttui avaraksi pylväskäytäväksi. Agrippina oli pistänyt vahataulun, joka sisälsi Pallaan tärkeän tiedonannon, togansa liepeeseen ja keräsi nyt miehet ympärilleen, koettaen itse näyttää hyvin hämmästyneeltä.

"Me olemme hukassa", olivat ensimäiset sanat, jotka kuiskaamalla pääsivät hänen huuliltaan, hänen tutkivasti silmäillessään salin jokaista nurkkaa.

Miehet kalpenivat, olematta selvillä oikeastaan minkä vuoksi he hukassa olisivat. Heidän ajatuksensa olivat kyllä valtiopetoksellisia, mutta heidän työnsä ja sanansa eivät koskaan voineet tarjota mitään kouraantuntuvaa heitä vastaan. — Mutta siitä huolimatta, kukapa voi olla tuona aikana turvassa matelevalta epäluulolta? Kun uskollisimmat valtion palvelijat kaatuivat valtion pettäjinä, kun siveellistä valtaa Roomassa pitivät vakoojat, kun Messalinan kaltainen henkilö, suurrikoksellinen ja tahrainen, mutta kuitenkin keisarinna ja — Messalina, kun sellainen vaimo, jonka kielenkärjestä keisarin tahto riippui, noin vain odottamatta voi menettää valtansa ja henkensä, niin —!

"Kuulkaa!" jatkoi Agrippina. "Minun ei ole tarvis tehdä lähemmin selvää häpeällisistä vehkeistä, joittenka verkoissa meidän luullaan auttamattomasti jo olevan. Britannicus, tuo nulikka, on muodostanut salaliiton poistaakseen minut ja minun kannattajani — on sangen imartelevaa minulle, että myöskin teidän nimenne ovat sillä listalla — keisarin läheisyydestä. Tie, jota tuo kavala hanke aiotaan toteuttaa, ei edes ole uusi.

"Meitä syytetään, taikka paremmin sanottuna, on syytetty; ja Claudiuksen salaisessa kansliassa tällä hetkellä neuvotellaan meidän tuhoamisestamme mitä innokkaimmin. Mistä meitä syytetään?

"Valtiopetoksesta. — Me olemme muka tehneet salaisen liiton keisarin surmaamiseksi ja prinssi Domitiuksen kohottamiseksi valtaistuimelle. Claudius, tuo ijäti horjuva, on järjestänyt tutkinnon, ja Pallas, tuo ijäti valpas, ilmoittaa tässä minulle, että meidän kaikkien vangitseminen on vaan yhden yön kysymys."

Keisarinna pysähtyi ja tarkasteli, minkä vaikutuksen tämä hyvin harkittu valhekudos oli miehiin tehnyt. Hänen odotuksensa eivät pettäneet. Kaikki seisoivat neuvottomina, kauhun valtaamina. Ei yksikään kyennyt heti vastaamaan. Kaikkien katseet suuntautuivat keisarinnaan, ikäänkuin häneltä, joka oli ilmoittanut kauhunsanoman, myöskin tarpeellisia neuvoja odottaen.

Seneca oli ainoa, joka, hämmästystään salaamatta, ei kadottanut mielenmalttiaan.

"Mutta sehän on järjettömyyttä", sanoi hän vihdoin. "Minä en ole mitään sellaista ajatellut."

Myöskin toiset vakuuttivat nyt samaa, vieläpä avonaisuudella, joka saattoi todistaa hyvää omaatuntoakin. Ehkä olisi Agrippinan suunnitelma viime hetkessä mennyt myttyyn, ellei hänelle olisi tullut avuksi epäluulo, joka näitten näennäisesti yhteisten asiain puolesta työskenteleväin miesten keskuudessa vallitsi. Kukin syytti tovereitaan kaikessa hiljaisuudessa salahankkeista ainakin prinssi Britannicusta vastaan ja tässä tapauksessa oli jokainen, joka salaliittolaisten kanssa oli ollut tekemisissä, epäilyttävä henkilö.

Mutta mikä miehiltä riisti viimeisenkin itseluottamuksen, se oli
Agrippinan erinomaisesti teeskennelty neuvottomuus.

"Eikö se ole kirottua heikkoutta, joka jo lähenee rikosta," huusi hän säkenöivin silmin, "että keisari ilman muuta kallistaa korvansa todellisten petturien salaisille kuiskailuille, antamatta meille tilaisuutta puhdistaa itseämme? Eikö ole sellainen menettelytapa caesarille arvoton? Sillä kuka voisi tällaisten uutisten jälkeen rauhallisena katsella tulevaisuuteen? Eikö meidän täydy, vaikkapa vaara menisikin ohi, joka aamu pelätä ettemme iltaa enään näe? Eikö meiltä riistä yönkin rauhan ajatus, että millä hetkellä hyvänsä saattaa tyrannin pyöveli ottaa hengen meiltä?"

Ja sitten, itkuun purskahtaen ja kätensä taivasta kohti nostaen, jatkoi hän nyyhkyttävin äänin:

"Kuinka? Eikö keisarin tarvitsekaan täyttää kiitollisuuden velkaansa? Onko hänen silmissään uskollinen puoliso, uhrautuvainen orjatar ja oikeudenmukainen neuvonantaja sama kuin hänen kruununsa vihollinen, valtionpettäjä? Minun, joka olen lähinnä häntä koko Rooman valtakunnassa, täytyy pelätä hänen epäluuloaan, ja en ole koskaan varma hänen salakavalilta töiltään, jotka voivat kuinka pian hyvänsä kypsyä hänen aivoissaan! Ja te, joitten esi-isät ovat vertaan säästämättä taistelleet Rooman suuruuden puolesta, te joitten arvet todistavat kunniakkaasta isänmaan palvelemisesta, te, jotka luulitti keisarinnaa palvelemalla palvelevanne myöskin hänen puolisoaan, te saatte jakaa saman kohtalon vaan sentähden, että liian suuren uskollisuutenne takia olette epäiltäviä.

"Kuinka? Minä olen vaan heikko vaimo, joka ei ole tottunut aseitten käyttelyyn. Jo paljastettu miekka saa minut kauhistumaan. Mutta ettekö te ole miehiä, jotka kykenette käyttämään miekkaa ja peistä? Ettekö te ole ennenkin osoittaneet urhoollisuutta?

"Annatteko laahata itsenne teurastuspenkille, kuten lammas laahataan alttarille papin uhrattavaksi?

"Jos teillä ei olisi rohkeutta puolustaa omaa henkeänne, niin on teidän velvollisuutenne asettaa kätenne heikon vaimon turvaksi, joka sitäpaitsi kantaa Rooman kruunua!"

Tämä puhe, joka näytti tulvivan todellisesta sydämen tuskasta, naisen suusta, joka luonnollisen kauneutensa vuoksi herätti ehdotonta hurmausta ja sitäpaitsi keisarinnana nautti kunnioitusta, teki tarkoitetun, sytyttävän vaikutuksen.

Tämän naisen herättämän lumouksen mukaansa tempaamina ja siinä varmassa tietoisuudessa, että he ainoastaan keisarinnan johdolla kykenivät välttämään heitä vastaan suunnatun iskun, tempasivat Burrus, Callistus ja Vitellius säilänsä huotristaan ja välkkyvää terästä ojentaen vannoivat he keisarinnalle ehdotonta uskollisuutta ja kuuliaisuutta.

Kukaan heistä ei ollut enään epätietoinen siitä, mihin Agrippinan puhe tähtäsi, eikä kukaan enään pelännyt hänen tahdostaan astua äärimmäistäkin askelta.

Roomassa oli totuttu palatsivallankumouksiin ja sitäpaitsi nämä miehet eivät lainkaan halunneet antaa Claudiuksen ehtiä ennen ja ottaa heiltä hengen. Seneca yksin seisoi järkähtämättömän rauhallisena muutamaan pylvääseen nojaten, ja tarkasteli hienolla ivalla kuvaa, jonka keisarinna ja hänen ystävänsä tällä haavaa tarjosivat.

Heti Agrippinan ensimäisten sanojen jälkeen, joitten taustan hän heti terävällä älyllään arvasi, tiesi hän kaiken, ja hiljaisuudessa oli hän myöskin punninnut syyt ja seuraukset tästä kohtauksesta.

Mutta hänellä oli syytä kyllin vaieta, ja tottuneena hovimiehenä, joka ei koskaan tuhlaa ratkaisevaa silmänräpäystä, valitsi hän osan, jota katsoi edullisimmaksi näytellä nykyisessä asemassaan.

"Olemme vaihtaneet jo kylliksi sanoja!" huusi Vitellius. "Nyt käymme toimimaan."

"Ennen kaikkea", ehdotti Burrus, taitavin ja nopeatoimisin Agrippinan kannattajista, "olisi valittava caesarin seuraaja epäjärjestyksen välttämiseksi."

"Minä otan keisarinnana vastaan poikani vaalin", hymähti Agrippina. "Te osoitatte olevanne valtiollisesti tarkkaälyisiä miehiä. Nero ei ole unohtava kiitollisuuden hyvettä, kun hän kerran Caesariksi tulee."

"Kautta Styxin", huudahti Vitellius, "sitä varovaisuutta! Kuinka voidaan hänet tappaa — aioit kai sanoa, eikö niin?"

Hän tahtoi saada sen, joka kullan tai pelon vuoksi helposti saattoi tulla petturiksi, persoonallisen silmälläpitonsa alaiseksi.

"Se on varmin keino ja vaikuttaa ilman tarpeetonta melua. Mutta mies täytyy saada suostumaan puuhaan."

"Hyvä sitten — kaartista menen minä takuuseen", vakuutti Burrus, pretorianieversti. "Jokaiselle sotamiehelle on vaan luvattava rahaa."

"Vielä yksi seikka. Prinssi Neron täytyy olla paikalla näyttäytyäkseen heti joukoille ja Britannicus on estettävä sekaantumasta asiain kulkuun."

"Ja minä toimitan asiat kuntoon senaatissa", lupasi Vitellius. "Muutoin onkin siellä mieliala prinssi Neroa kohtaan suopea, tarvitsee vaan sitä taitavasti käyttää hyväkseen."

"Se on luonnollista", huomautti Seneca, "Britannicuksen haaveksiva luonne ei juuri häntä suosittele roomalaisten silmissä. Tahdotaan nähdä miehiä valtaistuimella, sillä valtakunnassa on paljon sellaista, jonka karsimiseen tarvitaan rautaista nyrkkiä."

"No niin", virkkoi Agrippina katsoen hymyillen Senecaan, "siinä suhteessa minä menen takaukseen Neron puolesta."

Samassa silmänräpäyksessä astui tämä äitinsä orjattaren kutsumana saliin. Miehet tervehtivät kunnioittavasti ja hän vastasi hiukan epäluuloisesti. Hän aavisti, että täällä oli ollut kysymys jostain erikoisemmasta, ja äidin läsnäolo teki häneen epämieluisan vaikutuksen. Agrippina astui häntä vastaan ja virkkoi kätensä hänen olalleen laskien:

Nero kohotti kulmakarvojaan ja hänen silmänsä leimahtivat. Hänen ryhtinsä, äsken vielä huoleton ja veltto, kävi äkkiä varmaksi ja hänen katseensa lennähti kiitollisena miehestä toiseen, kiintyäkseen taas synkkänä äitiin.

"Minä onnittelen sinua, prinssi", sanoi Seneca oppilaalleen. "Osoita olevasi uuden asemasi veroinen!"

"Ja osoita", täydensi Agrippina, "että olet Rooman jaloimpien ja mahtavimpien miesten luottamuksen arvoinen!"

Nero astui Burruksen luo, joka häntä oli ohjannut sotilaallisissa harjoituksissa.

"Luota minuun. Pretorianit tulevat ensimäisinä huutamaan sinulle: imperatori."

"Prinssi Nero pitää sotamiehistä", nauroi Vitellius. "Hän on hyvin tutkinut Rooman menneisyyttä. Kohteliaisuuteni, Seneca."

Neron ensimäiset ajatukset kohdistuivat hänen äitiinsä. Viimeinkin pääsisi hän vapaaksi hänen sietämättömästä esimiehyydestään. Hän ei ajatellut, että hänen tiensä valtaistuimelle tasoitettiin rikoksen kautta. Hän tunsi ainoastaan, että tällä hetkellä suuren, maailmaa mullistavan suunnitelman säikeet keskittyivät häneen ja hänet valtasi tyrannimainen itsetietoisuus, herättäen hänen sydämessään valtavan, verisen huumauksen. —

Oli aika lopettaa neuvottelut, jottei epäluuloa heräisi. Agrippina lupasi uskotuilleen audiensin seuraavana päivänä samaksi ajaksi, ja miehet poistuivat.

Vaan Callistus jäi huoneeseen keisarinnan viittauksesta. Agrippina katseli hetken aikaa tutkivasti ministeriä, millä välin tämä kainostelematta suuntasi kavalan katseensa keisarinnaan.

"Mitä käskyjä annat, ruhtinatar?" alkoi hän. "Minulla on tärkeitä tehtäviä."

"Suunnitelmamme on valmis — minä aion sen heti panna täytäntöön, mutta tarvitsen sinua — odottamattomien tapausten varalle."

"En vaarallisempana kuin sitäkään, että vartoisimme, kunnes Claudius on tehnyt meidät vaarattomiksi."

"Se on totta. Mutta miksi pitää juuri minun sekaantua tähän onnettomaan tekoon?"

"Jokainen tekee osansa, Callistus. Muutoin olen minä taipuvainen myönnytyksiin."

"Vielä yksi asia, majesteetti. Minun toiveeni eivät ole tyydytetyt.
Tahtoisin pyytää vielä joitakin vähäpätöisyyksiä."

"En vaatimattomampi kuin keisarinnakaan. Claudius tarjoaisi minulle kaksikymmentätuhatta."

"Eihän toki — minä laskin ainoastaan leikkiä. Mutta — tuottavan viran kai ansaitsen lisäksi?"

"Minun olisi jäähdytettävä hiukan kuumaa vertani ja samalla suoritettava pieni kostotoimenpide."

"Sinäpä sen sanoit. Eräästä tytöstä, joka on minua loukannut pitämällä hyvettään minun suosiotani korkeammalla."

"Sepä oli ymmärtämättömästi häneltä. Asia on mieltäkiinnittävä. — Mutta — minä en mitenkään estä sinua viilentämästä hänen kauttaan mieltäsi."

"Oo. — Neron valtaistuimelle nousun jälkeen on prinssi Britannicuksen suojelus epäilyttävä."

"Kaunista. Sinä olet minua ymmärtänyt. Sopivaan aikaan olen sinulle muistuttava asiasta."

"Hyvä sitten. Niin pitkälle kuin minun voimani riittävät, saat luottaa apuuni. Minä vihaan hänen laatuisiaan naisia."

Siihen päättyi Rooman hovin suurimman konnan neuvottelu Italian huonoimman naisen kera.

Kunnioittavasti kumartaen poistui Callistus, Agrippinan toimittaessa orjatarta hakemaan keisarin henkilääkäriä.

Kului kotvan aikaa, ennenkuin tämä saapui. Agrippina oli vetäytynyt makuuhuoneeseensa ja heittäytynyt itämaalaiseen leposohvaan.

Orjatar kuletti lääkärin keisarinnan luo useampien huoneitten ja pylväikköjen läpi, missä pretorianiupseerit pitivät vahtia.

Tässä käynnissä ei ollut mitään tavatonta, sillä Agrippinaa vaivasi usein pahoinvointi, jonka vuoksi hän käytti lääkäriä useammin kuin Claudius.

Notkea kreikkalainen, keskikokoinen mies, jolla oli pienet, viekkaat silmät ja leveä nenä, mikä ilmaisi että hän ei polveutunut puhtaasti helleeneistä, kulki kuulumattomin askelin keisarinnan huoneeseen ja tarttui heti hänen käteensä koetellakseen suonta.

Kreikkalainen epäröi seurata tätä tavatonta kehoitusta. Hänen synnynnäinen orjanluontonsa saattoi hänen uskomaan kuulleensa väärin.

Siispä jäi hän seisomaan, tietämättä mitä tehdä, ja tuijotti keisarinnaan. Tälle oli vastenmielistä suoda tuolle miehelle hymyä. Mutta hänen silmäinsä edessä kajasti selvänä päämaali, joka hänen oli saavutettava, ja tällaisessa tapauksessa ei imperatorin puolisolle ollut mikään keino liian halpa.

"Istu!" huusi hän käskevästi, ja kun kreikkalainen katseli sopivaa paikkaa, osoitti hän tyhjää tilaa sohvallaan.

Agrippinalta ei ollut jäänyt huomaamatta, että orja häntä rakasti, sillä tämän osittain ujot, osittain julkeat kokeet aikaisemmilta ajoilta eivät olleet jättäneet väärinymmärryksen varaa.

Mutta hän oli osannut pitää miehen tarpeellisen matkan päässä ja osoittaa hänelle oman paikkansa. Mitä hyötyä hänelle olisi ollut kreikkalaisesta? Mato oli hän Pallaan rinnalla, jonka askelista keisarilinna vapisi. Ja ainoastaan tarkoitus oli Agrippinalle kylliksi riittävä syy, heittääkseen vaakaan naisarvonsa.

Nyt oli asema muuttunut. Kreikkalainen muodosti jäsenen hänen lähimmissä suunnitelmissaan ja siksi oli tili tehtävä hänen kanssaan. Hänet oli välttämättä voitettava noitten suunnitelmien puolelle, ja sentähden oli Agrippina valmis käyttämään niitä keinoja, jotka tiesi parhaiten perille vievän.

"Imperatoriko? Hänen pitäisi säästää itseään enemmän. Vähemmän työskennellä. Hänen terveytensä on heikontunut."

"Hän vanhettuu niin nopeasti, että minusta usein näyttää epäilyttävältä, tokko hän kauvemmin kykenee täyttämään paikkansa — minä arvelen, lepo ei kai tekisi hänelle pahaa."

"Tuskin siitä olisi apua. Hänen henkensä on liian lujasti kiintynyt huoliin ja työskentelyyn."

"Ehkä — jos hän vetäytyisi kokonaan syrjään, arveletko, että se olisi hänelle parasta?"

"Ensimäinen väitteesi lienee oikea. Se kuuluu sinun ammattisi alaan; sen sinä tietänet. Jälkimäinen väite on väärä."

Lääkäri oli kyllin perehtynyt hovijuoniin, voidakseen nähdä, mihin keskustelu suuntautui. Mutta hän ei antanut viisaudestaan mitään huomata, vaan kysyi viattoman näköisenä:

Kreikkalainen nojasi päänsä oikeaan käteensä ja vajotti pistävän katseensa keisarinnan silmiin.

"Etkö sinä ole Rooman kansan edustajatar? On sanottu, että sinä olet tyytymätön muutamiin keisarillisen herrani tekoihin."

"Sinua ei uskottaisi, orja, ja minä palkaksi heittäisin sinut koirien syötäväksi."

Hän nousi ja seisoi kreikkalaisen edessä kaikessa kauneudessaan. Kevyt toga antoi vartalon sulavat muodot paremmin näkyä, kuin peitti niitä, ja hänen säkenöivät silmänsä suuntasivat tulisen katseen lääkäriin. Hänen oikea kätensä piteli raskasta purppuraista esirippua, jonka hän oli puolittain syrjään vetänyt.

Kreikkalainen seisoi nöyränä hänen edessään, kavalasti hymyillen ja vavisten koko ruumiiltaan.

"Tunnen", nauroi keisarinna, näennäisesti mitä parhaimmalla tuulella; ja hetkisen kuluttua lisäsi hän temmaten esiripun syrjään:

IV LUKU.

UUSI CAESAR.

Keisari Claudius makasi kuolemaisillaan. Edellisenä päivänä oli hän nauttinut sienistä valmistettua mieliruokaansa ja sairastunut muutamia tunteja myöhemmin. Xenophonin taudinmääritys kuului: sydänheikkoutta — eikä kellään ollut syytä epäillä hänen määritystään. Aikaisin lokakuun 13 päivän aamulla ilmoitti henkilääkäri, joka oli itse valvonut hänen luonaan yötä, keisarillisen perheen jäsenille, että imperatori voi nyt paremmin, ja kaikilla Rooman alttareilla leimusivat uhrivalkeat keisarin parantumisen hyväksi.

Oktavia kulki rauhatonna edestakaisin huoneissaan, jotka nyt kuuluivat Neron palatsiin. Hän oli käynyt entistään vaaleammaksi ja hiljaisemmaksi siitä pitäen kun hänestä oli tehty Agrippinan pojan puoliso. Nero kohteli häntä tietyllä huomaavaisuudella, joskaan ei riittävällä kunnioituksella.

Hänen olentonsa huokui alistuvaisuutta, hänen silmistään kimmelsi syvä surumielisyys. Hän oli yksi sellaisista naisolennoista, jotka, olematta yleisen käsitteen mukaan kaunottaria, muotonsa jaloudella, liikkeittensä sulolla ja kasvojensa sopusuhtaisuudella herättävät kauneuden tunnelman ja valavat rakkautta, minne vaan säde heidän silmistään osuu.

Oktavia ei ollut salannut Nerolta rakkauttaan Silanukseen, ja tämä oli ollut kyllin jalomielinen sen hänelle surkuttelevalla olkapään nykäyksellä anteeksi suodakseen. Surussaan ja yksinäisyydessään etsi Oktavia lohtua ystävättärensä Julian kera stoalaisesta filosofiasta.

Tämä ystävätär, polveutuen ylhäisestä roomalaisesta aatelisperheestä, oli kasvatettu Oktavian kanssa ja oli jokseenkin samanikäinen kuin hänkin. Hovielämän turmelevaisuus ei ollut jättänyt minkäänlaista vaikutusta hänen sieluunsa, ja hänen nuorteaan viehättäväisyyteensä liittyi todellisen puhtauden hento sulo.

Ystävättärien välillä oli salaisuus, joka oli alkanut kummallisesti muuttaa Juliaa. Ilmaisematta syytä oli Julia jo useamman kuukauden aikana usein öisin jättänyt palatsin ja Oktavia auttoi häntä salaamaan näitä retkiään, koettamatta päästä hänen salaisuutensa perille.

Erikoisesti pisti Oktavian silmään, että Julia aina kaikellaisilla tekosyillä pysytteli uhritoimituksista erossa, ja vaikkakaan ei Oktavia voinut arvata syytä siihen, niin tuntui se hänestä vaaralliselta kotitapojen rikkomiselta ja suojeli ystävätärtään kaikin neuvoin ilmijoutumiselta. —

Tänä surullisena päivänä, jona hetki hetkeltä varrottiin lääkärin tiedonantoja, oli Oktavia jälleen paennut ystävättärensä luokse lohtua etsimään.

Julia istui palatsin parvekkeella nojaten muutamaan pylvääseen ja katseli aatoksissaan Rooman kattojen yli, kun Oktavia astui hänen luokseen.

"Ah ystäväni!" huudahti Julia, rientäen häntä vastaan ja syleillen häntä, "miten kalpealta sinä näytät. Enkö minä ole sinulle sanonut, ettet saa niin paljon sureksia? Siitä ei mitään hyvää seuraa."

"Etkö sinä siis voi unohtaa menneisyyttä?" jatkoi Julia, istuutuen ystävättärensä vierelle. "Hillitse toki ajatuksiasi, tee niille väkivaltaa, sulje sielusi kaikilta pahoilta kuiskutuksilta, ja —"

"Koeta olla onnellinen, sydänkäpyni. Lopuksikin onni on vaan rauhaa, tahtoa tulla rauhalliseksi."

"Miten voin minä löytää rauhan, kun sydämeni on rikki poljettu? Kun minulta on tahto ryöstetty. — Oi, jos sinä voisit tuntea, Julia, minkä tuskan kätkee itseensä kaipaus! Elämäni antaisin mielelläni, jos saisin sydämelleni rauhan. Mutta mitä hyödyttää hyvä tahto? Veri kuohuu suonissani. Ohimoissani jyskyttää, silmäni näkevät varjoja, olentoja maailmoista, joita ei ole. Minusta tuntuu kuin olisin itsekin varjo, avaruuteen viskattu ajatus. Muuta tehtävää ei minulla ole kuin kärsiä ja viimein riutua suruun, jonka jumalat ovat ihmisille lahjaksi antaneet."

"Kaikki on kerran muuttuva, rakkaani", kuiskasi hän, "ja aika on sinunkin sydämestäsi varjot karkoittava, nuo menneisyyden haamut, jotka peittävät kaiken, mikä elämässä on kaunista, jotka riistävät mieleltä rauhan."

"Minä kiitän sinua hyvyydestäsi, rakas Julia. Mutta älä koeta antaa minulle lohtua, joka tuottaa tuskaa. Minulle ei ole enään olemassa rauhaa eikä unohdusta. Minun täytyy raahata elämääni kuten parthialainen orja raahaa kahleitaan, siksi kun kuolema sammuttaa kerran kärsimykseni."

"Sitäkö varten olemme sinua kuten kukkaa hoivanneet, että niinpian meiltä kuihtuisit?"

"Jumalat tahtovat sen. Ylipäätään —" Oktavian ääni muuttui teräväksi, "voidaanko uskoa jumaliin aikana, jolloin pyhimmät tunteet poljetaan? Jolloin kamalin rikos jää rankaisematta, syyttömyys sorretaan?"

"Oi Julia, minkä rikoksen olen minä tehnyt, miten loukannut jumalia, että he kahlitsivat minut Neroon, tuohon poikaan, jonka rinnassa yhtyvät äitinsä sydämettömyys ja aikamme turmelus? Täytyykö minun sovittaa sitä, mitä onneton äitini on rikkonut? Eikö hänen julma kuolemansa sovittanut hänen erehdyksiään? Oliko hänen kohtunsa kirottu?"

"Sano Julia, etkö ole koskaan tullut ajatelleeksi, että sukuani vallitseisi onneton kohtalo? Usein kun öisin herään ja hopeinen kuutamo lattian mosaikkiin kummallisia kuvia valaa, kun valjut hetket yksitoikkoisina, melkein näkyväisinä kulkevat laahaten ohitseni, ja sydäntäni tuska syö, silloin sukeltaa päähäni tuommoisia kummallisia ajatuksia. Tuntuu kuin kävisi valo verenpunaiseksi ja piirtäisi seinille kainaloita lukuja. Ja kummallisia olentoja sukeltaa uhkaavina minun silmieni eteen. On kuin hiipisi haamumaisia ihmisiä palatsin käytävissä ja pöyristyttävä salaperäinen kuiskutus seuraa varjoja."

"Henkesi on rauhaton", vastasi Julia osanottavasti, kiinnittäen uneksivan katseensa ystävättäreensä. "Sinun pitäisi kääntyä Xenophonin puoleen, taikka vielä mieluummin…"

"Kuolleet lepäävät, Oktavia, eivätkä enään nouse ylös", sanoi hän sitten.

"Uskotko niin, ystäväni? Minä epäilen sitä. Puhutaan ja kirjoitetaan paljon kuolleista. Mutta minä luulen, että ne jotka eivät saaneet levätä eläissään, eivät löydä rauhaa haudoissakaan.

"Niitä on loppumaton sarja", jatkoi prinsessa soinnuttomalla äänellä; "Augustus antoi tyttärensä Julian nääntyä autiolla saarella. Tiberius murhasi Germanicuksen perheineen, ja sanotaan, että Macro, joka Gajuksen aikana teloitettiin, oli hänet omin käsin kuristanut. Ja Gajus Caligula? Hänen ruumiinsa ylitse astui minun isä-raukkani valtaistuimelle, tosin viatonna hänen kuolemaansa. Eikö Caesarien veri tahraa hänen istuintaan? Eikö se turmele jokaista, joka tuota tahraista purppuraa kantaa? Messalina, minun eksynyt äitini —"

"Irtaudu kauheista ajatuksistasi! Tahdotko itse raadella sydämesi? Peloittava on jumalan rangaistus niille, jotka tekevät syntiä hänen pyhintä käskyään, rakkauden käskyä vastaan. Mutta hän on myöskin armollinen."

"Tarkoitan kristityiden jumalaa, Oktavia. Yhtä, ainoaa Jumalaa, joka kaikkea elämää hallitsee."

Oktavia tiesi tuskin, mitä kristityt olivat. Jotkut keisarillisen huoneen jäsenet olivat joskus sattumalta maininneet noita "kapinannostajia." Osittain sanottiin heitä kiihoittuneiksi talonpojiksi, jotka olivat tyytymättömiä oloihinsa, osittain kiihkoilijoiksi, jotka olivat tulleet Judeasta ja jotka häpäisivät vanhoja jumalia.

"Ne ovat jumalan lapsia", vastasi Julia. "Kuinka kertoisin minä sinulle heistä, joita ei kukaan voi kuvailla? Katsos", jatkoi hän puhuen kuin unessa, silmät ihastuneina ylöspäin luotuina, "minä kerron sinulle, kuinka minusta tuli kristitty. Silloin olet sinä ymmärtävä heitä. Olin menehtymäisilläni surusta äitini menettämisen takia. Minä olin siitä päivästä, kun hän lempeät silmänsä sulki, yksin maailmassa, ja kun hänet oli laskettu hautaan, makasin minä kalliolla sen päällä kauvan ja itkin katkerimmin. Ja kun minä jälkeenpäin harhailin Tiberin rannalla, valmiina millä hetkellä hyvänsä tekemään lopun omasta elämästäni, joka nyt oli käynyt minulle sietämättömäksi, astui minun luokseni tuntematon nainen ja puhutteli minua lempeästi:

"'Minä olen eversti Gnaejuksen leski', virkkoi hän ja hänen silmänsä tulvahtivat kyyneleitä täyteen.

"Minä en uskaltanut katsoa häneen. Ajatus, että hän oli etsinyt tämän tilaisuuden kostaakseen minulle työn, jota minä en olisi koskaan voinut estää, herätti minussa vastustushalua.

"'Minun isäni oli vakuutettu hänen syyllisyydestään', vastasin minä nopeasti.

"'Sinun isäsi oli ihminen', sanoi hän, 'ja kaikki ihmiset erehtyvät.
Minä en vihaa häntä sen vuoksi.'

"'Sinä olet onneton', jatkoi nainen, 'minä olin paikalla, kun äitisi laskettiin hautaan ja pidin silmällä sinua. Sinua vaivaa synnillinen päätös.

"En voi ymmärtää, mikä sai minut seuraamaan tuntematonta. Me jätimme Tiberin rannan, teimme useita kierroksia kaupungissa, kunnes Porta Flaminian kautta poistuimme kaupungista. Kuljimme pitkin maantietä, poikkesimme Malvian sillan luona oikealle ja saavuimme vihdon Pariolin kukkuloille. Vaimo tarttui käteeni, kun kompastelin pimeässä, ja veti minut perässään tuskin miehen korkuisesta kallioaukosta maan sisään.

"Me saavuimme pitkään, kolkkoon käytävään, jossa näin pienen lyhdyn valossa, jonka seuralaiseni oli sytyttänyt, hautapatsaita. Sitten tuntui, kuin olisimme nousseet muutamia kerroksia ylöspäin vuoren sisässä, kunnes astuimme soihduilla valaistulle paikalle.

"Siellä oli satoja miehiä ja naisia, kaiken säätyisiä, enimmäkseen juutalaisia ja talonpoikia; mutta ei puuttunut roomalaisia aatelismiehiä ja ylhäisiä naisiakaan.

"Keskellä väkijoukkoa seisoi komea, arvokkaan näköinen vanhus, jonka kasvot ilmaisivat sielun sopusointua ja silmät säteilivät kuin rubinit.

"He kutsuivat häntä Pietariksi, ja kunnioitus, jolla kuljettajani häntä lähestyi, ilmaisi minulle, että vanhus oli tänne kokoontuneen kansajoukon päämies.

"'Tämän lapsen äiti on tänään haudattu', sanoi Gnaejuksen leski, 'hän on sinun lohdutuksesi tarpeessa, kunnianarvoisa isä.'

"Ja Pietari, tänne katakombeihin kokoontuneitten kristittyjen ylipappi, tarttui käteeni, asetti minut seurakunnan eteen ja puheli minulle kauvan ja lempeästi elämästä, kuolemasta ja ylösnousemuksesta. Kun minä aamulla palasin kotiin katakombeista, olin minä kristitty. Pian senjälkeen sain minä kasteenkin."

"No mitä opettavat sitten kristityt? Mikä on heidän jumalansa, jota he palvelevat?"

"Jumala, joka kaikki ymmärtää, kaikki anteeksi antaa ja kaikki tietää. Hän on jumala, joka ankarasti rankaisee synnin ja käskee meitä nurisematta, nöyrin mielin kantamaan tämän maisen elämän kärsimykset. Hän käskee välttämään pahaa ja tekemään hyvää, vastaamaan loukkauksiin hyvyydellä, eikä mitään katsomaan niin pahaksi, ettei se anteeksiantoa ansaitseisi. Kristittyjen jumala on rakkauden jumala."

Tuskin oli Julia sanonut viimeiset sanansa, kun oviverho temmattiin syrjään ja sisään syöksyi orjatar.

Päästäen kauhun huudahduksen hypähti Oktavia istuimeltaan ja kiiruhti isänsä kuolinhuoneeseen, läpi käytävien, missä hoviväkeä seisoskeli pelästyneenä kuiskaillen.

Hän tuskin tunsi isäänsä, astuessaan tämän vuoteen ääreen. Keisarin ruumis oli turvonnut paksuksi, kasvot olivat viheriän väriset ja tukka käynyt lumivalkeaksi.

Vuoteen ääressä oli Agrippina polvillaan nyyhkyttäen rajusti. Hänen vierellään seisoi Nero välinpitämättömän, synkän näköisenä ja Oktavian silmään pisti, että hän oli asestettu. Muutamassa nurkassa näki Oktavia Britannicuksen nojautuneena itkien seinään. Vuoteen jalkapäässä seisoivat Xenophon, lääkäri, Pallas, valtakunnanrahaston hoitaja, Callistus, valtiosihteeri ja Burrus, kaartineversti.

Parahtaen oli Oktavia vaipunut isänsä vuoteen vierelle. Hän siveli hänen turvonneita käsiään ja lausui hellästi hänen nimeään.

"Isä, rakas isä! Mikä sinulla on? Etkö kuule? Lapsesi, Oktaviasi puhuu sinulle."

Imperatorin jäykistyneisiin silmiin näytti syttyvän jälleen eloa. Ne avautuivat levälleen ja harhailivat ympärillä seisovain piirissä, aivan kuin etsien jotakin. Sinertävät huulet vapisivat suonenvedon tapaisesti.

Lääkäri astui hänen sivulleen, mutta Claudius kohottautui vaivoin, tehden torjuvan liikkeen kädellään.

"Britannicus!" huusi Oktavia, "isä tahtoo sanoa sinulle jotakin. Tule lähemmä!"

Keisarin katse kiintyi häneen, tunki pojan silmiin, ja jälleen liikkuivat huulet, mutta mitään ääntä ei kuulunut. Ponnistaen viimeiset voimansa, kohotti Claudius kätensä, ja viitaten Britannicukseen, kuiskasi hän sanan, jonka Rooma hänelle itselleen oli niin usein riemuiten huutanut, joka sana hänet oli tehnyt maailman herraksi ja samalla vieraiden intohimojen leikkikappaleeksi. Hänen suustaan kuului viimeisen kerran sana:

Hän vaipui takaisin vuoteeseen; vielä kerran nytkähti ruumis ja sitten oli kaikki lopussa.

Ääneen itkien heittäytyi Agrippina ruumiin yli ja ummisti kuolleen puolisonsa silmät. Britannicus oli tarttunut sisarensa käteen ja polvistunut hänen viereensä.

Kului hetkinen — silloin syntyi palatsissa eloa jälleen. Oktavia nousi kuulostaen ylös, katse kysyväisenä Britannicukseen suunnattuna.

Alhaalta tunkeutui epämääräistä, sekavaa melua. Melun seasta kuului huutoja: "Nero", ja heikommin: "Britannicus!"

Prinssi hyppäsi pystyyn ja vasta nyt huomasivat Claudiuksen lapset, että huone oli tyhjä. He olivat yksin kuolleen kanssa. Sisarukset vaihtoivat nopeaan silmäyksen; he ymmärsivät kaiken. Britannicus kiirehti ovesta ulos ja käytävää pitkin portaille. Siellä seisoi yksi pretoriani, miekka kädessä.

Tämä unohti tervehtiä prinssiä. Salaman nopealla, voimakkaalla liikkeellä tempasi Britannicus miekan pretorianilta ja paljastettu säilä kädessään syöksyi hän marmoriportaita alas.

Hänen jäljessään kiiruhtaa Oktavia. Päätön sekamelska vallitsee kaikkialla. Tie heidän edessään on tukettu. Portaat ovat täynnä sotilaita. Upseerit ovat epätietoisia. Aatelisia ja kaiken karvaista hoviväkeä tunkeilee sekaisin.

"Terve caesar! Terve Nero! Nero imperatori!" Britannicus kalpenee. Eräs upseeri nauraa hänelle vasten kasvoja. Silloin halkeaa hänen kallonsa prinssin iskusta. Se vaikuttaa. Sotilaat väistyvät. Eräs senatori tunkeutuu Britannicusta kohti. Häntä seuraa toinen.

"Nopeaan — muutoin on kaikki mennyttä!" Joukko sotilaita liittyy heihin. Antonius, kaartinupseeri ja prinssin lapsuudenystävä, lentää astuimia ylös.

"Tervehtikää, koirat!" karjasee hän sotilaille. "Ettekö näe caesaria?
Terve Britannicus!"

Pretorianit hölmistyvät. Osa kerääntyy Antoniuksen ympärille. Eräs toinen upseeri astuu tätä vastaan.

Se on merkki yleiseen käsikähmään. Ainoastaan pieni osa sotilaita Antoniuksen kohortista on häntä seurannut, toiset kaikki ovat pettureita. Syntyy taistelu.

Melu alhaalla kadulla on muuttunut valtavaksi pauhinaksi. Kuuluu yksinäisiä huutoja: "Terve Britannicus!" Melkein kaikki mylvivät: "Nero!"

Oktavian erottavat taistelevat Britannicuksesta. Hän näkee Antoniuksen kaatuvan haavoitettuna.

Juuri astuu prinssi jalkansa ystäväinsä kanssa ulkorappusten ensimäiselle portaalle, josta voi nähdä kaikki.

"Britannicus! Vivat imperatori!" huudetaan hänelle. Silloin tarttuu joku lujasti prinssin käsivarteen. Sotilaat heittäytyvät hänen ja hänen ystäväinsä väliin. Eversti Burruksen jättiläisvartalo sukeltaa esiin. Hänen kasvonsa ovat vaaleat. Hän astuu Britannicuksen eteen.

"Nero on keisari!" vastaa Burrus; sotilaat tunkevat hänet takaisin. "Pretorianit ovat valinneet keisarin. Juuri nyt vahvistaa senaatti heidän vaalinsa. Älä pakoita minua, prinssi, käyttämään asetta. Neron määräykset ovat ankarat."

Hitaasti nousee Britannicus veren tahraamia portaita ylös. Sotilaat väistyvät tieltä, mutta sulkeutuvat takana taas rautaiseksi muuriksi. — —

Claudiuksen kuolinhuoneessa makasi Oktavia polvillaan. Kuolleen kasvot olivat jäykistyneet, hänen kätensä kouristuneet.

"Se oli edeltäpäin valmistettu", nyyhkytti Oktavia. "Ne olivat tehneet salaliiton. Joukot oli lahjottu."

Hän astui kuolleen vuoteen luo ja avasi ruumiin lujasti kiinni puristuneen suun väkivallalla.

Oktavia katsoi veljeään jäykästi, ja vasta, vähitellen käsitti hän hirveän totuuden.

"Myrkytetty?" huusi hän. "Myrkytetty. — Oi Jupiter, mikä ryövärien luola tämä palatsi onkaan! Mikä kirous vainoaa sukuamme! Mitä hyenoita täällä hiipii!

"Onneton isä raukkani! Kunpa et ikinä olisi astunut hiljaisesta huomaamattomasta elämästäsi tähän punaiseen loistoon! Kunpa et koskaan olisi noussut tälle valtaistuimelle, jonka purppura on verestä kudottu! Oi, onnettomia meitä — — ja sinua, Britannicus! Mitä aiot sinä nyt?"

"Minä olen uneksinut", vastasi hän synkästi, "ja olen hirveään todellisuuteen herännyt. Minä tahdon edelleen uneksia — kostosta — ja kautta Jupiterin — Styxin, kautta Marsin, kautta kaikkien jumalten — kun heräämisen hetki on jälleen tullut, minä tahdon toimia."

Oktavia kiirehti ystävättärensä luokse. Mitä tämä ei vielä tietänyt, sen oli hän arvannut.

Julia oli kalvennut, ja hänen silmistään huokui syvä suru, kun hän suuntasi ne ystävättäreensä.

"Jumala on vanhurskas", sanoi hän, "hän on myös meidän asiamme voittoon vievä."

Oktavia säpsähti äkkiä. Katsoen tuskallisesti ystävättäreen ja painaen kättään rajusti sykkivälle sydämelle, kuiskasi hän:

"Mitä sanoit sinä tänään? Hän rankaisee synnintekijät viimeiseen jäseneen saakka!"

V LUKU.

JULIA JA ANTONIUS.

Kun Antonius avasi silmänsä, herätti hänen huomiotaan syyrialaiset matot, joita oli ripustettu hänen makuuhuoneensa seinille ja joille heitti heikkoa kirjavanväristä valoa katossa riippuva, taiteellisesti valmistettu lamppu. Huone oli tavattoman pieni.

Hän aikoi nousta ylös, mutta vaipui takaisin vuoteeseen päästäen tuskanhuudahduksen. Hänen päätään poltti kuin tulessa. Vaistomaisesti tapasi hän kädellä otsaansa. Se oli paksuissa kääreissä.

Nyt palasi muistikin. Hän muisti metelin keisaripalatsissa, vallankumouksen, kuinka hän, suojellakseen korkeata ystäväänsä, oli rientänyt paikalle, kuinka kahakka oli syntynyt hänen kohorttinsa ja kapinallisten pretorianien välillä ja kuinka hän oli saanut miekaniskun päähänsä, jolloin kaikki oli mustennut hänen silmissään.

Hän ei voinut sitä laskea. Pitkää aikaa siitä ei saattanut olla. Ehkä oli se eilen tapahtunut — pari päivää takaperin — mutta pitempää aikaa ei siitä ollut.

Häntä alkoivat ahdistaa kaikenmoiset ajatukset. Miten oli käynyt
Britannicuksen? Oliko hän voittanut? Oliko Nero päässyt imperatoriksi?

Tuskalliset otaksumat kiusasivat häntä ja ähkien koki hän uudestaan kohoutua.

Missä hän oli? Ystävienkö luona? Vaiko vihollisien? Oliko hän vanki?
Häntä ihmetytti, miksi hänet oli sijoitettu näin ahtaaseen huoneeseen.
Mattoseinät uhkasivat tukahduttaa hänet.

Eikö ylipäätään täällä ollut ainoatakaan elävää olentoa? Oliko hänet unohdettu?

Silloin siirsi pieni, valkea käsi esiripun syrjään, ja sisään astui nuori tyttö, kaunis kuin Vestan naispappi.

Nähdessään nuorukaisen tointuneen, valahti heleä puna hänen hennoille kasvoilleen. Epäröivä ilme teki hänen silmänsä entistään ihanammiksi ja suloisemmiksi. Semmoisena seisoi hän sisäänkäytävässä hetken, epätietoisena, astuako eteenpäin, vai palatako takaisin.

Päättävästi ja nopeasti astui hän sitten sairaan vuodetta kohti, ja hänen pehmyt kätensä siveli tunnustellen sidettä otsalla.

"Ah — minä kiitän sinua. En uskalla kysyä, kuka olet. Ehkä on joku suopea jumala lähettänyt sinut luokseni. Ehkä on tämä unta vaan, haihtuva unikuva, liian kaunis, muuttuakseen todellisuudeksi."

Hän lausui tuon nimen kuten lausutaan jumalan nimeä, pyhällä kunnioituksella.

"Me nostimme sinut haavoittuneena, kuolettavasti kuten luulimme, ja kannoimme sinut tänne — minun luokseni."

"Niin. Sinä olet nyt minun huoneissani. Sillä missään muualla et olisi ollut turvassa caesarin nuuskijoilta", lisäsi hän kiireesti.

"Nero on ehdottanut sovintoa ja Britannicus on alistunut kohtaloon, jota ei voinut muuttaa."

"Nero on ehdottanut sovintoa? Huono rauha. Miksi ei mieluummin heti avonainen sota? Voi, prinssi, tämä ei tiedä hyvää!"

"Sinun täytyy rauhoittua, Antonius", sanoi hän vienon vaativasti. "Ei hyödytä mitään reuhtominen nykyisyyttä vastaan."

"Oi että täytyy tällaista kokea! Miksi ei harhaile sieluni nyt Hadeksessa, tiedotonna siitä mitä on, tai on ollut olemassa? Helpompi olisi sen olla siellä!"

Vastauksen asemasta veti Antonius Julian käden huulilleen ja suuteli sitä intohimoisesti.

"Miten kantaa keisarinna Oktavia verin tahrattua purppuraa?" kysyi hän synkästi.

"Hänestä ei tiedetä mitään. Hän on Aasiassa yhdennessätoista legionassa."

"Mistä saat sinä moisen voiman? Oletko sinä yksi noita muinaisajan roomattaria, joita nykyään tunnemme vaan historiasta? Mikä henki elää sinussa, lapsi?"

"Senkö vuoksi, että kuulut noihin kiihoittajiin, jotka myyräin tavoin öiseen aikaan hiipivät maanalaisissa käytävissä ja Roomaa vastaan raivoavat? Ei tyttö. Jos minä vihaan Neroa isänmaan vihollisena, niin halveksin minä kristityitä Rooman valtakunnan pahimpina vastustajina. Nero loukkaa lakeja. Ne voidaan jälleen asettaa voimaan. Mutta kristityt nousevat meidän jumaliamme vastaan, ja Rooma sortuu niiden mukana."

"En koskaan. Mitä olet minulle tehnyt, Julia, se todistaa sydämesi hyvyyttä, ei oppisi totuutta."

Julia ei vastannut. Eräs orjatar juoksi kuulumattomin askelin huoneeseen, veti esiripun syrjään Antoniuksen keinotekoisen sairashuoneen edestä ja kuiskasi jotakin Julian korvaan.

Tämä teki myönteisen merkin, ja tyttö poistui jälleen. Heti sen jälkeen kuului lujia askelia ulkoa. Samassa seisoi prinssi Britannicus esirippujen välissä.

"Hiljaa, ystäväni. Sinä olet paranemaan päin, kuten lääkärini on ilmoittanut. Ei mitään kiihkoa — ei mitään kiitoksiakaan, päämies. Eikö ole luonnollista, että minä ja ystäväni teemme voitavamme säilyttääksemme minulle puoluelaisen?"

"Voi onnettomuutta, prinssi", kuiskasi Antonius. "Minä häpeän, etten saa tervehtiä sinua imperatorina."

"Hiljaa siitä, Antonius. Aika on paras tuomari. Se on minun asiani kerran oikeudenmukaisemmin johtava, kuin sitä ihmisten viha voisi tehdä."

"Et mitään, päämies, et mitään. Minulle et ole kiitoksen velassa, vaan tuolle jalolle neidolle. Oman henkensä uhalla pelasti hän sinut Neron sotilaitten ryöstömurhalta."

"Neito", sanoi Antonius, "minä loukkasin ehkä sinua äsken. Anna anteeksi se minulle: se oli minun karkean sotilassydämeni syy. Kieli puhuu usein enemmän kuin sydän voipi vastata. Suotko anteeksi minulle?"

"Miten voit sinä noin puhua, Antonius? Minulla ei ole sinulle mitään anteeksi annettavaa."

"Elämäni on tästälähin sinun käytettävänäsi, jalo neito", virkkoi nuorukainen haltioissaan.

"Viimeinen askel vapauttamiseksesi on minulla vielä tekemättä. Sillä mitä olisi ollut hyötyä siitä, että sinut ryöstimme kuolemalta, jos se millä hetkellä hyvänsä voi sinua uudelleen uhata?"

"Aion pyytää Nerolta sinulle anteeksiantoa. Olen useimmille ystävilleni saanut armon. Nero on sen sinullekin antava."

"Sinä, jolle valtaistuin oikeastaan kuuluu, aiot upseerillesi elämän — kerjätä?"

"Sinä et ole minun upseerini, vaan caesarin. Jalo ihminen ei koskaan anna turhamaisten ajatusten johtaa itseään niiden turmioksi, jotka häntä rakastavat. Minun onneni ei ole pääasia, vaan Rooman kansan menestys.

"Ja minun täytyy myöntää, että Nero tähän saakka on ryhtynyt vaan sellaisiin alotteisiin, joitten vuoksi saamme onnitella Roomaa. Jos minä nyt sinulle hankin vapauden, niin en sitä tee sitä varten, että tuhmanrohkeudella vahingoittaisit asiaamme. Sillä vaikkakaan en tahdo pyrkiä caesarien valtaistuimelle, jota tuhannet kiroukset painavat, niin on minulla vielä työ tehtävänä, työ, jonka täyttämisessä minä tarvitsen kaikkien ystävieni apua — — —

"Ei kuitenkaan Nero ole syyllinen. Tuo poika oli — ainakin sillä hetkellä vielä — liian vähäpätöinen, liian pieni ja ehkä liian hyväkin, suunnitellakseen tällaista konnantyötä. Työ on Agrippinan suorittama — ja tämän naisen kanssa minä tahdon vielä tehdä lopputilit, jos jumalat minua auttavat."

"Ne auttavat sinua, prinssi — ja minun käsivarttani tulevat he kostonsa hetkenä käyttämään."

"Luuletko todellakin Antonius, että jumalat antautuvat kostonne välikappaleiksi?"

"Meidänkö jumalat? Sen he tekevät. He rakastavat voimaa — ja Jupiter ei anna mitään tapahtua kostamatta."

"Mitä sanot, tyttö? Sinä häpäiset jumaliamme? Hm — minä unohdin. Sinä olet kristitty. No mutta mitä tekisi sinun jumalasi tällaisessa tapauksessa?"

"Hän käskisi antamaan anteeksi. Sillä rangaistus on hänen asiansa, eikä ihmisten."

"Voimakas jumala, täytyy sanoa. Hänen ensimäinen käskynsä on siis heikkouden käsky. Jokainen vääryys pitää ihmisen maksaa anteeksiannolla, kuinka?"

"Niin. Jos joku lyö sinua poskelle, niin käännä hänelle toinen, sanoo
Kristus, Jumalan poika."

"Vai semmoinen on teidän jumalanne? Sellaista ei meidän tosiaankaan tarvitse pelätä. Moisilla opeilla ette ikinä voita."

VI LUKU.

SILANUKSEN SISAR.

Oli myrskyinen yö, kun Marcia, ent. senaattori Silanuksen sisar, kiiruhti vanhan kaupungin katuja kotiaan kohti. Hän asui Palatinin kukkulan seutuvilla, jonne oli vielä hyvän matkaa. Kulkiessaan nopeasti eteenpäin viipyivät hänen ajatuksensa kaukana sotatoimissa olevan veljen luona. Hän oli saanut kirjeen, jossa veli kertoi ylenneensä everstiksi ja kuvaili asemaa Aasiassa. Hän voi siellä kaukana barbarien keskuudessa niin hyvin kuin sikäläisissä oloissa oli mahdollista. Halusi vaan kuulla Rooman oloista. Marcia mietti, mitä hän veljelleen kirjottaisi. Puhua lähemmin Nerosta oli vaarallista. Sillä Pallaan asettamat vakoojat tilaisuuden sattuessa häikäilemättä pidättivät sanansaattajat ja avasivat kirjeitä.

Ja mitä muutoin oli sanottavaa Nerosta? Hallitusasioita hoitivat ministerit Seneca ja Burrus Pallaan kanssa yhtä hyvin kuin niitä ennenkin oli hoidettu, vieläpä osittain, kuten vakuutettiin, paremminkin. Neron toivomuksesta oli pantu toimeen erinäisiä taloudellisia parannuksia. Agrippina, nuori leskikeisarinna, kävi nykyään katkeraa taistelua Neron ministereitä vastaan vaikutusvallasta keisariin.

Mitä kirjottaisi hän Oktaviasta? Tuo marttyyri vaikeni valtaistuimellaan ja kärsi. Hänellä ei ollut edes sitä onnea, että olisi voinut toisinaan hetkeksi unohtaa tuskansa, kuten Silanus sodan melskeessä. —

Marcian ajatukset häiriytyivät. Hän kulki juuri Tiberin takaisen korttelin läpi, jossa parhaasta päästä asui köyhää väkeä. Nuorelle tytölle oli vaarallista kulkea yksin tässä kaupunginosassa ja Marcia kiirehti juoksujalkaan pitkin tyhjiä katuja. Pienistä kapakkahuoneista kuului juopuneitten inhottavaa hoilotusta. Marciaa, joka oli käynyt erään sairaan luona, kadutti jo, että oli lainkaan näin myöhäisenä iltahetkenä lähtenyt kaupungille.

Äkkiä oli hän kuulevinaan jälestään säännöllisiä miehen askelia. Hän lisäsi vauhtiaan, mutta samassa sivuutti hänet muutamia epäilyttävän näköisiä olentoja, jotka jonkun matkan päässä jäivät odottamaan. Marcia aikoi kiertää miehet ja juoksi sen vuoksi jokea kohti.

Mutta miehet sulkivat tien sinnekin päin. Samassa huomasi Marcia takanaankin juoksevan vainoojia.

Voimiensa takaa huusi hän apua. Silloin heitettiin hänen päänsä ympäri liina, joka tukahutti hänen toisen huutonsa. Hänen kätensä sidottiin selän taakse; säkin tapaista liinaa vedettiin syvemmälle hänen päähänsä ja hänet heitettiin kantotuoliin. Mutta nyt alkoi kuulua ympäriltä elämää. Hätähuuto oli kutsunut läheisistä kapakoista miehiä ja juoksujalkaa läheni poliisikohorttikin paikkaa. Marcia tunsi kantotuolin kohoavan maasta. Kuului aseitten kalsketta ja raakoja huutoja. Mutta kantotuoli poistui nopeaan taistelupaikalta. Marcia meni tainnoksiin.

Kun hän jälleen tuli tuntoihinsa, huomasi hän kantotuolin pysähtyneen. Kaksi voimakasta mieskäsivartta nosti hänet tuolista ja kantoi loppumattoman pitkiä portaita ylös. Sitten kuuli Marcia raskaan oven paukahtavan lukkoon, säkki leikattiin hänen päästään auki ja kädet vapautettiin siteistään; mutta ennenkuin hänen silmänsä olivat ehtineet tottua valoon, olivat olennot, jotka häntä olivat kulettaneet, kadonneet.

Marcia huomasi olevansa komeassa huoneessa, jonka sisustus oli mitä ylellisin. Ensi silmäyksellä tiesi hän olevansa yhdessä noista epäilyttävistä huviloista, joita roomalaiset mässärit olivat itselleen rakennuttaneet ja jotka siihen aikaan olivat yhtä tunnetut kuin pelätytkin.

Marcian ensimäinen ajatus oli huutaa apua. Mutta mitä olisi siitä hyötyä? Hän kiiruhti useitten huoneitten läpi, kunnes saapui lujasti suljetulle rautaovelle. Hän mittasi silmillään korkeutta akkunoihin — ne olivat varmoilla ristikoilla varustetut. Epätoivoisesti huoahtaen kääntyi hän ympäri ja näki edessään ministeri Callistuksen, joka huomaamatta oli astunut salaisesta ovesta huoneeseen.

Muutamia silmänräpäyksiä mitteli hän avutonta tyttöä törkein silmäyksin. Hän näytti nauttivan tämän hämmästyksestä ja epätoivosta, kunnes Marcia punehtuen häpeästä ja kiukusta käänsi hänelle selkänsä. Callistus nauroi omituista, ilkeää nauruaan. "Mitäs pidät olostasi täällä, kyyhkyläiseni?" kysyi hän ivallisesti, heittäytyen lähellä olevaan nojatuoliin.

"Minä vaadin lain nimessä, että päästät minut heti vapaaksi", vastasi tyttö suunnaten vihasta säihkyvät silmänsä konnaan.

"Ah — minä en ole osannut aavistaakaan, että sinä voit olla noin vihainen", jatkoi ministeri järkähtämättömän tyynesti. "Paha kyllä, en voi tällä hetkellä noudattaa toivomustasi. Millä oikeudella sinä asetat noin epäjohdonmukaisen vaatimuksen minulle?

"Mitäkö tahdon? Katsos, sinä kysyt liian paljon samalla kertaa. Jos sinä tunnet minut, ei sinun liene vaikea arvata sitä."

"Sinä olet Callistus. Mikäli minä tiedän, suurin konna, mikä Rooman muurien sisällä asustaa."

"Kohteliaisuutesi tuottaa minulle kunniaa, neito. Mutta minä näen, että muistisi ei ole kärsinyt pelästyksestä! Virkistäpäs sitä vielä hiukkasen!

"Tokko minä muistan? Sinä olit kyllin julkea tunkeutuaksesi veljeni maataloon."

"Rakkaus oli noussut päähäni. Älä nimitä sitä julkeudeksi. Sano: päihtymys. Mutta samapa se — minä tulin luoksesi vierailulle."

"Sinä luulit minun olevan yksin kotona. Mutta veljeni olikin saapuvilla ja antoi sinulle sellaisen selkäsaunan, että kiemurtelit kuin mato hänen kynsissään."

"Vaiti, nainen", sähähti Callistus ja hänen silmänsä säihkyivät vihertävinä, "älä muistuta minua siitä, jos henkesi on kallis."

"Miksikä en sinua muistuttaisi, raukka? Sinä vikisit kuin sammakko. Jos ei minua olisi ollut, olisi Silanus sinut tappanut. Minusta näyttää, että hän olisi tehnyt siinä hyvän työn."

Callistus siristi ilkeästi silmiään. "Sen jälkeen minä esitin Claudiukselle hienosti suunnitellun syytöksen veljeäsi vastaan. Seuraus oli, että häneltä kaapattiin lihava paisti, Oktavia, pois."

"Oh — kurja! Etkö sinä tiedä, että minä aion ottaa Vestan neitsyen hunnun?"

Pilkallinen hohotus oli vastaus. Callistus oli lähestynyt Marciaa, mutta hyppäsi samassa parkaisten takaisin. Silmänräpäyksessä oli Marcia vetänyt vaippansa liepeestä tikarin, jota hän aina piti mukanaan ja syössyt sen hirviön rintaan. Ainoastaan vaistomaisesti eteen nykäisty käsivarsi oli pelastanut Callistuksen varmasta kuolemasta. Tikari oli tunkeunut syvälle olkapäähän, josta juoksi tulvimalla verta lattiamatolle.

"Ensi kerralla syöksen minä raudan omaan rintaani", huusi Marcia hänen jälkeensä. Hän seisoi suorana ristikkovarusteisen ikkunan alla. Hänen silmänsä salamoivat ja huulet olivat lujasti yhteen puristautuneet. Noista ihanoista kasvoista kuvastui järkähtämätön tahdonvoima. Valkoisessa togassaan seisoi tyttö siinä kuin ruumiillistutettu puhtaus. Mutta hänen voimansa olivat lopussa. Heittäen epätoivoisen silmäyksen taivasta kohden, vaipui hän lähimmälle vuoteelle, lähettäen tulisen rukouksen Jupiterille, kaikkivaltiaalle.

VII LUKU.

SABINA POPPEA.

Oli kulunut muutamia päiviä edellä kuvatuista tapahtumista, kun Kolosseumin ja Lateranin välillä, suunnilleen Coelimontanumin kukkulan tienoilla sattui tapaus, jonka merkitys Roomalle pian oli osottautuva mitä suurimmaksi.

Lähellä sitä paikkaa, mihin myöhemmin Marius Maximus pystytti uljaan palatsinsa, sijaitsi ritari Rufius Crispinuksen asunto. Hän oli pääkaupungin ylhäisimpiä aatelismiehiä, suunnattoman rikas ja sen lisäksi urhoollinen, oikeutta rakastava ja jalomielinen. Maailma, siinä merkityksessä kuin sitä Roomassa käsitettiin, piti häntä onnellisena, sillä paitsi persoonallisia ominaisuuksiaan ja ulkonaista rikkauttaan sanottiin hänen omistavan myöskin Italian, se on, maailman kauneimman naisen.

Tämä nainen oli Poppea Sabina. Ken tämän naisen oli nähnyt, hänen täytyi tunnustaa, että hän oli vielä kauniimpi kuin maineensa.

Viisitoista vuotiaana oli Rufius tuonut hänet kotiinsa. Silloin oli hän ollut solakkakasvuinen olento, jolla oli neitseelliset piirteet ja tavattoman vaaleat kasvot, joista loisti pari suuria silmiä. Näissä silmissä palava lempeä tuli ilmaisi sopusointuista sielua, joka ei ollut minkäänlaisten intohimojen alainen.

Jouduttuaan naimisiin ja Crispinuksen loistavan suvun keskuuteen, osoitti hän heti harvinaisia luonnonlahjojaan. Ja jos oli ollut niitä, jotka väittivät Poppean äidin olevan tytärtään kauniimman, niin luopuivat he pian tuosta mielipiteestä.

Hänen vartalonsa alkoi muodostua yhä täydellisemmäksi. Kasvot saivat tyttömäisen ilmeensä sijalle kokeneen naisen itsetietoiset piirteet. Silmien loiste muuttui vaihtelevan intohimoiseksi. Niiden kajastus teki puhtaat kasvot viehättävän arvoituksen kaltaisiksi, jonka ratkaiseminen oli suotu vain yhdelle onnelliselle ihmiselle maailmassa.

Hänen otsallansa oli tavallista huomattavampien hengenlahjojen leima. Ja pian olikin Poppea Sabina Rooman huomattavin nainen. Hänen loistaville persoonallisille ominaisuuksilleen antoi hänen ylhäinen syntyperänsä ja miehensä aateluus sen taustan, jota tämä nainen tarvitsi.

Mutta hän itse ei tuohon taustaan ollut kuitenkaan tyytyväinen. Heräävän aistillisuuden rinnalla vallitsi tämän naisen rinnassa mitä rajattomin kunnianhimo. Hän hyvin tiesi olevansa kaunis ja nerokas, ja ken olisi nähnyt hänen sisimmät soppensa, hän olisi voinut vakuuttaa, että hän oli myöskin, eikä suinkaan vähäisimmässä määrässä, huono ja turmeltunut; ja sitä tarkoituksella ja harkinnasta.

Hänet voitiin laskea siihen lajiin Roomaan naisia, joka kilvan koetti pilkata muinaista, tasavallan aikuista siveellisyyttä rajattomalla siveettömyydellään. Rooman senaikuiseen tapainturmelukseen oli pääasiassa syynä voitettujen itämaalaisten vaikutus. Mutta myöskin kotimaastaan siirtyneet kreikkalaiset koettivat tehdä parastaan levittääkseen turmeltuneen Hellaan paheita voittajiensa pääkaupunkiin. Ylhäissäätyiset suorastaan kilpailivat porvarisnaisten kanssa koettaessaan elää yleisten naisten tavoin ja kaikenlaiset häväistysjutut olivat maailman pääkaupungin yleisön mieluisimmat puheenaiheet.

Poppea olisi pettänyt miestään ensimäisen tilaisuuden sattuessa. Tämä tilaisuus tarjoutuikin pian roomalaisen Dandy Salvius Othon muodossa. Otho oli Rooman rikkaimpia, jalosukuisimpia ja hienoimmin sivistyneimpiä, mutta myöskin turmeltuneimpia nuorukaisia. Ollen Rufiuksen ystävä, oli hän melkein joka päivä Sabinan läheisyydessä, joka kohta oli mieltynyt nuorukaiseen, sillä välin kuin tässä paloi mitä kiihkein intohimo ihanaa talon emäntää kohtaan. Mutta Rufius ei ollut ainoastaan uskollinen, vaan myöskin valpas ja mustasukkainen puoliso, eikä ollut niinkään yksinkertainen asia tehdä hänet vihollisekseen.

Eräänä päivänä oli Rufius matkustanut asioilleen Campanialle, ja Poppea päätti käyttää tilaisuutta hyväkseen, uhratakseen Isiksen temppelissä. Hänen puolisonsa oli ankarasti kieltänyt häntä menemästä Isiksen kunniaksi toimeenpantuihin jumalanpalveluksiin; syytä kylliksi, että Poppea oli hankkinut itselleen perinpohjaiset tiedot niistä.

Hän oli ottanut palvelukseensa erään vanhan syöjättären, nimeltä Hippolyte, koska tämä, kuten vakuutettiin, osasi mestarillisesti hoitaa hiuksia. Tämä laji naisia välitti ammattinsa turvissa kaikkia aikansa paheellisia toivomuksia. Myöskin Hippolyte osasi haltijattarelleen niin seikkaperäiset tiedot ja kuvata kaikki niin viekoittelevasti, että Poppea päätti niin pian kuin mahdollista käydä Isiksen temppelissä, missä pappien suojeluksen alla oli kaikki luvallista, jokainen synti jumalalle mieleen.

Tänään, jolloin hän oli Rufiuksen palatsin rajaton valtijatar, ei mikään käynyt hänen mielestään kyllin pian. Tuskin oli aamuaurinko alkanut heittää säteitään viheriän akkunan läpi, kun Poppea työnsi kultakirjaiset peitteet päältään ja laskeutui korkealta vuoteeltaan.

Tyndaris orjatar odotti jo valtijatartaan viedäkseen hänet kylpyhuoneeseen. Siellä pesi Poppea itsensä, ensin lämpöisellä, sitten kylmällä vedellä, ja hierotutti ihoonsa harvinaisimpia hajuvesiä ja öljyjä. Pukuhuoneeseen palattuaan antoi hän Tyndariksen ihomaalilla somistaa kasvojaan, Hippolyten valvoessa toimitusta. Ensin hieroi orjatar vielä kasvoja öljyllä, josta iho kävi notkeaksi, pani varovasti lyijymaalia pieniin ryppyihin ja veti päälle keveästi ihomaalia. Sitten siveli hän salvalla kulmakarvat ja silmäripset, veti tumman juovan silmien alapuolelle ja laittoi poskille, huulille ja korvanipukoille vienon rusoittavan punan.

Eräs orja toi Actadiurnan, niinkutsutun valtakunnan lehden, joka oli
Rooman ainoa sanomalehti.

Poppea luki. Siinä kerrottiin viimeisistä nimityksistä, perhetapahtumista ja sodan kulusta. Henkilääkäriltä oli tiedonanto vaarallisesti sairastuneen keisarinna Oktavian terveydentilasta.

Poppea luki sen tarkkaavaisesti, pani sitten sanomalehden pois ja huoahti syvään.

"Jupiter —" virkkoi hän katsahtaen peiliin, "miten on tuo hyveellinen
Oktavia minua parempi?"

"Ei mitenkään, ei kerrassa mitenkään", ehätti Hippolyte sanomaan. "Hän on kuiva kuin taatelipalmu."

"Ja kuitenkin keisarinna", sanoi Poppea. "Keisarinna — käsitättekö, mitä se merkitsee?"

"Maailman valtijatar. Hän on Jumalatar. Junolla, Jupiterin puolisolla ei ole ihanammat olot kuin hänellä."

"Kuka tietää", pisti väliin Hippolyte viekkaasti hymyillen, "kuka tietää… sinä olet kaunis…" Poppea nauroi.

"Imartele vaan, vanha noita. Mutta sinä olet oikeassa. Ehkä — jos minä vaan tahdon…"

Nyt muisti hän, että hän aikoi mennä ulos, ja huusi orjattaret järjestämään tukkaansa.

Tyndariksen tehtäviin kuului sekin. Hänen pienet, kapeat kätensä hävisivät valtijattaren uhkeaan tukkaan. Tehtyään sen salvalla ja öljyillä notkeaksi, kieritti hän suortuvat ruuvikierteen tapaisesti ylös, yhä korkeammalle ja korkeammalle, kunnes taiteellisesti järjestetty tukka kohosi kuin uljas rakennus hänen päänsä päällä. Sitten siroitti hän helmiäisen kuoresta kultajauhoa suortuville, niin että tukka kimmelsi kuin päivän kellervä valo.

Poppea nyökäytti tyytyväisenä päätään. Tukkalaitteen huipulle kiinnitti
Tyndaris kultaisen pallon ja asetteli sinne tänne pieniä jalokiviä.

Kiiruusti lopetettiin pukeutuminen, jolloin Tyndaris, germaanilainen orjatar, sai pieniä erehdyksiä tuntuvasti sovittaa. Helmillä koristetut kengät kätkivät siromuotoisen jalan, ja avara, purppuran värinen stola, jossa oli valkeat juovat rinnan kohdalla, ympäröi komean roomattaren jaloa vartaloa.

Nyt toi Tyndaris norsunluisen koristelippaan ja otti sieltä esiin kaikellaisia rikkaan roomattaren koristeisiin kuuluvia kalleuksia. Tukkaan pisti hän kaksi kultaista nuolta, joitten sulat olivat helmistä. Kaulaa ympäröi kaksinkertainen helminauha, jonka helmien väliin oli sovitettu smaragdeja. Korvalehtiin kiinnitettiin suuret kultaiset päärynän muotoisiin palloihin päättyvät koristeet, etruskilaiset rannekoristeet ja sormukset, joiden kantoihin oli kiinnitetty ametystejä, koralleja ja jalokiviä, täydensivät pukua; nyt laskeutui Poppea hitaasti, majesteetillisesti, viettelevä hymy huulillaan puutarhaan, missä kantotuolin kuljettajat jo häntä odottivat.

Kantotuoli oli yli miehen korkuinen, suljettu huone, Oktophori-niminen. Sen seinät olivat lasista, nurkat koristettu kultaisilla, korkokuvilla varustetuilla pylväillä. Poppea istuutui huolettomasti hytkyviin patjoihin, ja samassa silmänräpäyksessä nousi kantotuoli maasta, alkaen tasaisesti liikkua eteenpäin neljän nubialaisen orjan notkein säännöllisin askelin sitä kulettaessa.

Poppea veti kallisarvoiset ikkunaverhot syrjään, nähdäkseen kadulle. Hän näytti odottavan jotakin, sillä hänen silmänsä tarkastelivat kärsimättömästi ihmisjoukkoja, kun kantajat kääntyivät Via Sacralle. Täällä oli vilkasta elämää. Hienoja naisia loistavissa kantotuoleissa kulki Poppean ohi tervehtien osaksi kunnioittavasti, osaksi tuttavallisesti jaloa roomatarta. Usein seurasi näitä naisia kääpiöitä, orjia, soittajia, kaikenmoista väkeä, jonka maine ei ollut juuri epäilyksen yläpuolella. Toiset niistä ratsastivat muuleilla, kun taas toiset ajoivat keveissä vaunuissa. Sen lisäksi kulki kadulla patriiseja, ritareita, senaattoreita ja nuoria tyhjäntoimittajia, jalkaisin, matkalla seikkailuja etsimään.

Eräs, jota jokainen tervehti, jonka kaikki tunsivat ja jota kaikki kadehtivat, keisarin läheinen ystävä, hänen seuralaisensa metsästysretkillä ja kumppaninsa juomingeissa, ritari ja aatelismies sanan senaikuisessa täydellisessä merkityksessä, sen lisäksi kaunis kuin Apollo, aistikkaasti ja kalleuksia säästämättä puettu, käveli juuri ryhdikkäin askelin katua alas, kun hän kaukaa huomasi Poppean kantotuolin.

Orjat pysähtyivät. Poppea piti sormuksilla koristetulla kädellään kiinni verhosta ja nyökäytti hiukan päätään ikkunasta.

"Salve, Otho", vastasi Poppea. "En luullut tapaavani sinua näin aikaiseen kävelyllä."

Hän valehteli. Sillä juuri häntä oli hän etsinyt. Mutta hän oli siksi viekas, ettei koskaan ilmaissut omia ajatuksiaan.

"Sano — näin myöhään", nauroi Otho, asettaen käsivartensa ristiin rinnalleen. "Tulen juuri keisarin luota. Palatsissa oli suuret hovijuhlat."

"Sinä siis olet väsynyt ja kaipaat lepoa", sanoi Poppea, katsellen nuorukaista säteilevillä silmillään. "Puolisoni on matkustanut", lisäsi hän hiljaa. "Olen matkalla Isiksen puistoihin."

Viittaus — ikkunaverhot sulkeutuivat. Orjat nostivat kantotuolin ja
Poppea hävisi.

Otho seisoi hieman hämmästyneenä ja katseli poiskiitävän kantotuolin jälkeen. Toisia naisia kulki hänen ohitsensa. Tuliset silmäykset kohtasivat häntä.

Mutta hän ei huomannut mitään. Komealla kädenliikkeellä kutsui hän vuokrakantotuolin.

Poliisikohortti oli tehnyt kierroksensa Quirinalissa. Rufiuksen palatsissa olivat kaikki levolla. Tuuli suhisi hiljaa korkeissa poppelipuissa ja taivutteli sypressejä. Puiston keskellä lirisi yksitoikkoisesti punaisten tulpaanien ympäröimä suihkukaivo. Hopeankirkas vesi välkkyi valkeassa marmorialtaassa, jota nauravat karyatidit olkapäillään kannattivat. Kauvempana taustalla näkyi kahden hampaisiin saakka asestetun orjan haamut. He pitelivät paria vahvaa muulia, jotka kantoivat välillään kantotuolia. Uljas berberiratsu kaapi kavioillaan maata läheisyydessä. Orjat odottivat jännitettyinä vihellystä, sovittua merkkiä, joka oli tarpeen tullessa kutsuva heidät herransa avuksi.

Palatsin ulkoseinällä huojui jättiläiskokoinen varjo sinne tänne. Milloin se suli kokoon, milloin laskeusi alemma, sitten taas ylemmäksi kohotakseen, kasvaen rajattomiin. Ei voinut päättää, mistä tämä kummallinen varjoleikki johtui. Äkkiä sytytettiin ensimäisessä kerroksessa lamppu. Akkunasta tulvahti valoa pimeyteen ja valon keskestä näkyi Poppean vartalo. Hänen yllään oli kallisarvoinen puku, jonka päälle oli heitetty musta, silkkinen vaippa. Hänen hiuksensa valuivat valtoiminaan olkapäille ja kipertyivät kultaisina kiehkuroina selkää alas. Hänen kalpeitten kasvojensa ilme oli tuskallisen jännittynyt. Kuunneltuaan hetkisen, otti hän käteensä öljylampun, joka ei levittänyt ympärilleen juuri enemmän valoa, kuin kiiltomato, ja piti sitä ikkunan ulkopuolella. Köydessä vähän alempana heilui mies, kuten kellon heiluri. Silmänräpäyksessä oli hän akkunan tasalla ja heilahutti itsensä huoneeseen sisään.

Se oli Otho. Hänen pukunsa oli yksinkertainen, tavallisen maalaisen puku. Kasvot oli mustattu noella. Kainalossa hänellä oli paljastettu miekka.

"Kuinka minä sinua rakastan — nythän saan sen tunnustaa. Tiedätkö, mitä minä sinun tähtesi uskallan?"

"Minä tiedän — kysymyksessä on meidän molempien onni, kallis nainen.
Meillä ei ole aikaa hukata. Eteenpäin!"

Hän nosti voimakkaalla käsivarrellaan Poppean siron ruumiin maasta ylös. Tämä kyyristyi vavisten hänen rintaansa vasten ja puristi käsivartensa lujemmin hänen kaulaansa. Yhdellä hyppäyksellä oli Otho ikkunalaudalla, tarttui oikealla kädellään köyteen ja alkoi verkkaan laskeutua alas.

Kun he riippuivat arviolta puolivälissä ikkunan ja maan välillä, ilmestyi ylös iljettävä, vanha pää, irvisti kavalasti, ja vanha raivotar Hippolyte huusi hiljaa laskeutuville.

Pakolaiset eivät vastanneet. Otho liukui entistä nopeammin syvyyttä kohti. Mutta vanhus, joka näki menettävänsä paikkansa ja joka sitä paitsi pelkäsi Rufiuksen epäilevän häntä osalliseksi pakosuunnitelmaan, huusi nyt täyttä kurkkua:

"Valtijatar! Pysähtykää! Minnekkä näin myöhään? Ylös, orjat! Hälyyttäkää talo! Valtijatar ryöstetään! Varas on palatsissa! Laskekaa koirat irti!"

Silmänräpäyksessä oli talonväki liikkeessä. Juuri saavuttivat Otho ja Poppea maan, kun portit syöstiin auki ja ulos ryntäsi kaksi orjaa suoraan pakolaisia kohti. Otho jätti Poppean sylistään ja tempasi miekan vaippansa alta. Samalla päästi hän kimakan vihellyksen. Taitavalla iskulla teki hän toisen ahdistavan orjan taisteluun kykenemättömäksi. Mutta toinen suuntasi jo aseensa häntä kohti. Muita orjia kiirehti paikalle. Syntyi kauhea hälinä. Tuotiin tulisoihtuja. Paikalla rientävän poliisikohortin hätämerkit kaikuivat kolkkoina yössä —.

Silloin harppasi kaksi jättiläiskokoista miestä Rufiuksen orjien joukkoon. Salamannopeasti jakoivat he iskuja oikealle ja vasemmalle, niin että hyökkääjät hämmästyneinä ja pelästyneinä väistyivät. Nämä miehet olivat kaksi Othon orjaa, jotka kuten raivoisat tiikerit hyökkäsivät Rufiuksen palvelijoiden kimppuun. Syntyi yleinen hämminki. Tulisoihdut sammuivat. Silloin sieppasi Otho puoleksi tajuttoman Sabinan syliinsä ja katosi pitkin harppauksin yön peittoon.

Kun talon orjat olivat tointuneet ensimäisestä pelästyksestään, olivat Otho ja Poppea hävinneet. Syntyi raivoisa taistelu Othon orjien ja talon palvelijoiden välillä. Pian huomattiin, että edelliset olivat gladiaattoreita. Viisi heidän vastustajistaan kieri maassa. Toiset peräytyivät takaisin palatsia kohti. Silloin ilmestyi paikalle poliisikohortti. Mutta ennenkuin Rufiuksen orjat, jotka luulivat saaneensa uusia vihollisia, tunsivat sotilaat, olivat gladiaattorit pujahtaneet heidän näkyvistään ja hävinneet pimeään.

Sillä välin oli Otho Poppean kera, joka taas oli täydelleen tointunut, rientänyt kantotuolille. Sabina hyppäsi sisään. Otho heittäytyi ratsulleen — piiskan isku ja pieni karavaani kiisi pitkin ahtaita katuja kaupungin itäistä porttia kohti. Kaukaa kuului taistelun melu. He olivat jo jokseenkin loitolla vaaran paikasta, kun äkkiä tien sulki poikkikadulta syöksyvä ratsumies.

"He — minne matka?" huusi hän Otholle, joka tuskin sai pidätetyksi hevostaan, ettei töytännyt ratsastajaa vastaan, "minusta näyttää, ett'et sinä ole oikeilla asioilla! Seis, sanon minä!"

Otho, joka ensi silmäyksellä tunsi kotia palaavan Rufiuksen, koetti ajaa hänet kumoon. Mutta Rufius istui varmasti satulassa. Muulit säihkyivät. Miesten miekat kalskahtivat yhteen.

Tätä hetkeä käytti Otho hyväkseen, antaakseen muuleille raivoisan iskun, niin että ne täyttä ravia lensivät paikalta.

Rufius säpsähti. Hänen kätensä lensi vaistomaisesti otsalle — hän käsitti oitis asian laidan. Hänen jalot piirteensä vääristyivät. Otho painoi kannukset syvälle ratsunsa kylkiin. Mutta samassa pyörähytti Rufiuskin hevosensa ja nelisti pakenevain jälkeen. Miekat välkkyivät kuutamon valossa. Hetkisen riehuivat miehet milloin rinnakkain milloin jälekkäin ja kalvat risteilivät kalskahdellen kolkosti toisiaan vastaan.

Koko kaupungin osa havahtui yöunestaan. Silloin, kun Rufius taas oli jäänyt hiukan jälkeen, käänsi Otho äkkiä uskomattoman taitavasti ratsunsa ja samassa silmänräpäyksessä kun Rufius täyttä laukkaa syöksyi ohi, sysäsi hän takaa päin säilänsä kahvaa myöden vastustajansa niskaan.

Rufius päästi tuskan huudon ja putosi raskaasti hevosen selästä, joka pelästyneenä nelisti eräälle sivukadulle. Mutta Otho laski jälleen täyttä vauhtia muulien jälkeen.

Äänekkäästi valittaen nostivat orjat herransa maasta, saattaakseen hänet kotiin. Mutta Rufius teki kädellään heikon, kieltävän liikkeen. Sitten viittasi hän siihen suuntaan, jonne murhaaja oli kadonnut.

"Kirous teille!" mutisivat värähtelevät, vaahdon peittämät huulet. "Onnettomuus sinulle, Otho, sinun suvullesi, koko Roomalle. Kuolema teille kaikille…"

Samassa silmänräpäyksessä sivuuttivat Otho ja Poppea portin, vartijan ollessa nukkuvinaan. Otho ei ollut suotta keisarin suosikki ja yhtä kaikkivoipa kuin hänkin.

Muutamia tunteja myöhemmin kätki eräs maatalo Campanjalla pakolaiset ja heidän rikoksellisen onnensa. Mutta Rufius makasi paareilla palatsissaan, jossa nyt oli autiota ja hiljaista.

VIII LUKU.

KUNNIA VAIKO RAKKAUS.

"Voitto, Antonius! — Tässä on armahduskirjasi. Nero asettaa sinut jälleen pretorianikaartiin. Britannicus onnittelee sinua."

Julia oli kiireisin askelin rientänyt siihen huoneeseen, jonka hän oli luovuttanut Antoniukselle. Hän itse nukkui viereisessä salissa, jota erotti upseerin huoneesta ainoastaan raskas, purppurainen esirippu.

Antonius oli toipunut jo niin paljon, että voi vapaasti ja ilman käärettä päässä liikkua. Hän oli koko päivän kävellyt huoneessaan edestakaisin, odottaen tuomiotaan. Salaisesti hautoi hän päässään voimatonta kiukkuaan ja mietiskeli tulevaisuutta ja sen tuomia tehtäviä, sillä hän oli edelleenkin varma oikean asian voitosta.

Hänen edessään seisoi vienosti punehtuen tuo ihana naisolento, jota hän sai kiittää hengestään, ja katseli loistavin silmin häntä.

"Ilmottaudu mahdollisimman pian keisarin puheille", jatkoi neito, "ja pidä huoli siitä, että voit hänelle mainita jonkun piilopaikan, jossa olet ollut sairautesi ajan. Ei kukaan saa tietää sinun olleen minun luonani, sillä tällaista rikosta keisarillisen huoneen lakeja vastaan ei imperatori todellakaan antaisi anteeksi."

"Minä olen noudattava määräyksiäsi, Julia", vastasi Antonius, ottaen päälleen panssarinsa, joka niin monta viikkoa oli riippunut käyttämättä seinällä. Julia ojensi hänelle kypärän. "Sinä menet minun makuuhuoneeni läpi pieneen käytävään, joka johtaa palatsin kappeliin. Siellä odottaa minun orjattareni, jonka johdettavaksi sinun on antauduttava. Takaportin kautta pääset kenenkään huomaamatta täältä. Jumala olkoon sinulle armollinen, Antonius."

Nuorukaisen kalpeat kasvot synkistyivät. Kauvan katsoi hän tyttöä. Tämä piti silmänsä alasluotuina, aivan kun ei hän olisi uskaltanut katsoa silmiin miestä, jonka elämän hän oli ryöstänyt kohtalolta.

Antoniuksen oli vallannut syvä liikutus. Mikä ajoi hänen silmäänsä kyynelen — hänen joka ei koskaan ollut itkenyt? Mikä ahdisti hänen sydäntään tällä hetkellä ja ryösti puhetaidon? Kiitollisuuttako se oli?

Ainoastaanko vaan kiitollisuutta? Hän ei osannut itsekään selittää, mikä voima pakoitti hänet heittäytymään polvilleen Julian eteen ja kostuttamaan hänen käsiään kyynelillään.

Hetkisen he olivat molemmat hiljaa. Julia seisoi suorana ja katseli kaihoisasti edessään polvistuvaa nuorukaista. Vienolla liikkeellä irroitti hän oikean kätensä tämän kädestä ja laski sen ritarin kumartuneen pään päälle. Mutta hänen silmänsä suuntautuivat taivasta kohti ja kaikkivaltiaan luokse kohoutui tulinen rukous hänen puolestaan, joka oli tullut hänelle niin sanomattoman rakkaaksi.

Pyhä rakkauden side yhdisti nämä sydämet toisiinsa, vaikka he itse sitä tuskin tiesivät. Sillä kuinka olisi Antonius hetkeksikään voinut unohtaa itsensä niin, että olisi toivonut saavansa Julian, joka oli ylhäinen kuin prinsessa? Ja kuinka olisi Julia, kristitty, saattanut lahjoittaa sydämensä henkilölle, joka uuden Jumalan tunnustajia piti pahimpina vihollisinaan?

Niin erosivat he sydämessä kaiho, jota ei aika eikä mikään ollut kyennyt poistamaan.

Jo tarttui Antonius esirippuun, kun hänen vasen kätensä tunnustellen koetti sivua.

"Minä unohdin", mutisi hän — "mutta etkö tahdo ottaa imperatorilta vastaan uuden? Tämä on vielä veressä."

Soturin kasvoihin ilmestyi julma piirre. "Juuri sitä tahdon minä kantaa, Julia. Miekkaa, jota vielä petturien veri tahraa. Anna se minulle." Huoahtaen otti Julia aseen seinältä, jossa se oli ollut piilossa muutamien eläinten taljojen välissä. Sinä päivänä, jona tiedoton soturi tuotiin hänen huoneisiinsa, oli hän ripustanut miekan sinne ja siellä se oli ollut unohduksissa.

Mutta Antonius tunsi vanhojen voimiensa palaavan, omistaessaan taas vanhan miekkansa. Voimakkaalla liikkeellä oli hän temmannut raudan huotrastaan ja katseli sitä nyt miltei liikutuksella. — Se oli ruostepilkkujen peitossa, mutta niiden välillä punoitti hyytynyttä verta. Unohdettu oli Julia, unohdettu menneisyys ja nykyisyys. Entinen rajuus valtasi sotilaan, katsellessaan murha-asetta.

Heittäen vielä silmäyksen hämmästyneeseen tyttöön, kiiruhti hän ulos, etsien neuvottua tietä, joka hänet oli viepä taas vapauteen.

Sitten lähti hän ajatuksiinsa vaipuneena siihen palatsin osaan, jota keisarinna vallitsi. —

Antonius oli saapunut kadulle kenenkään häiritsemättä. Raikas, leppeä, aurinkoinen ilma häikäisi häntä ja huumasi samalla kertaa.

Siinä lepäsi Rooma, vanha, ylväs Rooma! Kaikki neljätoista kaupunginosaa olivat entisellään. Keisarin komeat rakennukset eivät olleet luhistuneet. Tasavallan rakennuttamat temppelit huikaisivat silmää valkeudellaan. Ruusut tuoksuivat kuin ennenkin. Kapitoli yleni synkkänä, jylhänä. Ihmiset kulkivat, nauroivat ja juttelivat kuten ainakin. Aurinko paistoi ja Italian päällä kaareutui ikuinen, tummansininen taivaankansi.

Mietteissään kulki soturi eteenpäin, välittämättä suunnasta. Hän mietti, missä sanoisi olleensa ajan tuosta muistettavasta päivästä lähtien. Että tyranni sitä tiedusteleisi, oli epäilemätön asia, ja hänen täytyi välttää epäluulon kohdistumista Juliaan.

Kauvan harhaili hän hiljaisemmissa kaupungin osissa. Hän ei ollut huomannut, että oli tullut hämärä ja koettaessaan välttää seutuja, jossa voisi tavata tuttuja, oli hän joutunut Ostian portille ja jatkanut matkaansa pitkin Via Ostiaa.

Yö oli saapunut. Taivaalle oli noussut kuu ja sen valossa huomasi Antonius äkkiä edessään tiellä miehen ruumiin, jota ympäröi laaja verilammikko. Säikähtyneenä kumartui upseeri tarkastelemaan kuollutta. Hän näytti tulleen matkalta, sillä hänen pukunsa oli pölyssä ja hänen kasvonsa, joihin myös oli sattunut miekan isku, olivat sannoittuneet. Kaikki yksityisseikat todistivat, että mies oli ylhäissäätyinen; hänen vaippansa oli komea, aseet mitä kallisarvoisimmat ja kädet hennot. Ja kun Antonius tarkemmin katseli kuolleen kasvoja ja lähemmin tutki hänen kasvonpiirteitään, kouristi äkkiä sanomaton kauhu hänen sydäntään; raivosta huudahtaen peräytyi hän surmatun luota.

Siis hänetkin olivat Agrippinan vehkeet vaatineet uhrikseen! Antonius polvistui ruumiin viereen ja tutki, eikö olisi ollut mitään merkkejä mahdollisesti huomattavissa, jotka johtaisivat hänet murhamiesten jäljille. Hän ei epäillyt silmänräpäystäkään, että murhan suunnittelija istui keisarillisessa linnassa. Mutta ne, jotka olivat panneet toimeen konnantyön, ne tahtoi Antonius saada selville ja saattaa edesvastaukseen.

Kuollut oli ollut ennen hänen ystävänsä. Oli ollut aika, jolloin Antonius oli ollut Liviassa, Narsissuksen puolisossa nähnyt maailman ihanimman, viehättävimmän naisen. Nuoruuden huumauksessa oli hän kerran ilmaissut Livialle intohimonsa. Mutta tämän hylkäys oli saanut hänet pian järkiinsä, ja siitä saakka ei Narsissuksen puoliso olisi mistään löytänyt uskollisempaa ja kunniallisempaa hyveensä puolustajaa. Narsissus ei kuitenkaan ollut koskaan voinut unhottaa tätä nuorekkaan upseerin tekoa, jonka merkitystä hän liioitteli. Niin oli syntynyt molempien miesten välille salainen vihollisuus josta ainoastaan Livialla oli aavistus. Tätä ajatteli Antonius, seisoessaan tuon kunnioittamansa miehen kylmenneen ruumiin ääressä. Hän päätti verisesti kostaa niille, jotka olivat palkinneet tämän miehen rajattoman uskollisuuden ja hänen monet ansiokkaat palveluksensa valtiolle noin konnamaisella tavalla.

Hän ajatteli Liviaa ja hänen suruaan. Se seikka, että Narsissus oli ollut matkalla Ostiaan, saattoi hänet otaksumaan, että Liviakin nyttemmin oleskeli siellä.

Lähenevien askelten kaiku herätti hänet ajatuksistaan, luullen, että murhaajat palaisivat vielä korjaamaan ruumista, taikkapa etsimään verenjanolleen uutta uhria, paljasti hän miekkansa ja syöksyi lähestyviä vastaan. Pian huomasi hän kuitenkin että luullut rikoksentekijät olivatkin poliiseja, ja ennen kuin hän osasi arvata mitä tämä merkitsi, olivat nämät hänet saartaneet.

Kohortin päällikkö kävi tarkastelemaan ruumista ja astui sitten sotilaitten kiinni pitelemän Antoniuksen luokse.

"Auttakaa minua rikoksentekijäin etsimisessä", huusi nuorukainen. "Mitä mielettömiä te olette! Pidätätte minua, sen sijaan, että ajaisitte takaa murhaajia."

"Se on tuskin tarpeellistakaan", vastasi komentava upseeri, "syyllisen olemme juuri saaneet käsiimme."

Antonius kohotti miekkaa pitelevän käden, mutta sotilaat väänsivät häneltä aseen ja ojensivat sen johtajalleen. Tämä katsoi sitä tarkkaavasti.

"Terä on tahmainen. — Sinä näytät kauvan levänneen työsi jälkeen, päämies. Tässä on hyytynyttä verta."

Antonius koetti puhua, mutta ääni ei tehnyt tehtäväänsä. Häntäkö siis pidettiin murhaajana? Häntä!

Nyt kun hän tarkemmin silmäsi ruumista, astahti hän hämmästyneenä taapäin.

"Kautta Styxin — elleivät silmäni petä, on kuollut — Narsissus, rahaministeri."

"Jonka kruunatun rikoksentekijän kurjat kätyrit ovat toimittaneet tieltä pois", huusi Antonius.

Mutta Antonius oli kyllin viisas jättääkseen lähemmin selittämättä varomattoman huomautuksensa, jonka häpeä ja raivo olivat puristaneet hänen suustaan.

"Minä kuljin tätä tietä", sanoi hän vastaukseksi, "ja tapasin aatelismiehen veressään virumassa. Hänen murhaamisestaan ei voinut olla kovin kauvan."

"Uskokoon sitä ken tahtoo", vastasi kohortin päällikkö naurahtaen. "Mitä on sinulla tekemistä öiseen aikaan täällä? Mitä varten raahaat sinä ruostunutta, veristä miekkaa mukanasi? Missä olit sinä silloin kuin aatelismies murhattiin, ellet täällä?"

Jo oli Antonius vastaamaisillaan: Silloin olin minä keisarillisessa linnassa — mutta ennen kuin ensimäinen sana pääsi huulilta, hillitsi hän itsensä ja vaikeni.

Antonius vietiin Mamestinuksen vankilaan. Ahtaassa kopissa, jonka heikko öljylampun valo teki paremmin kolkommaksi kuin hauskemmaksi, istui hän homeisella puupenkillä ja koetti miettiä, mitä oli tapahtunut ja mitä hänellä oli odotettavissa.

Kuka oli murhannut Narsissuksen? Se oli kysymys, joka hänen eteensä tultaisiin asettamaan.

Hänen täytyi oikeuden edessä puolustaa itseään, se oli päivän selvää. Ja hän kykenisi myöskin todistamaan syyttömyytensä. Sillä päivällä, jolloin konnantyö oli tapahtunut, ei hän ollut murhapaikan läheisyydessäkään ollut. Sillä hetkellä, jolloin ministeri oli kaikesta päättäen surmattu, oli hän ollut vielä keisarillisessa palatsissa. Syyttömyytensä varmassa tunnossa ojentautui Antonius kovalle sijalleen, palaten taas ajatuksissaan sinne, jossa hän viimeiset viikot oli viettänyt. Hänen silmiensä eteen nousi tuon tytön kuva, joka hänen sydäntään hallitsi, säteilevän puhtaana, lupaava hymy huulillaan.

Keisari oli jättänyt jutun senaatin käsiteltäväksi. Vastoin tapaa vaati Agrippina oikeutta olla läsnä istunnossa, jossa juttu nuorta kaartinupseeria vastaan oli esillä; senaatti, joka ei ollut enään vapaa kansan edustuslaitos, vaan keisarin tahdoton palvelija, antoi suostumuksensa. Tosin oli senaatissa jäseniä, jotka uskollisesti pysyivät velvollisuuksissaan ja noudattivat Rooman lakeja vastoin keisarinkin tahtoa. Mutta mitä voivat he? He olivat kallioita, jotka kyllä horjumatta kestävät myrskyn möyrivien aaltojen hyökkäykset, mutta eivät kykene niitä hillitsemään.

Agrippinalle oli varattu kunniaistuin, jolla keisari istui silloin kuin hän itse johti jotakin tärkeätä senaatin istuntoa.

Hitaasti täyttyi korkea sali. Senaattorit kävivät paikoilleen. Viimein ilmestyi Agrippina, leskikeisarinna. Hänen olkapäillään riippui komea kultaompeluksin koristettu purppuraviitta aleksandrialaisesta silkistä. Senaattorien kunnioittavasti tervehtiessä istuutui hän valtaistuimelle. Hän näytti olevan vanhentumaton, näytti käyneen entistä kauniimmaksi sen jälkeen, kun hänestä oli tullut Rooman mahtavin henkilö. Sillä vielä oli hänen vaikutuksensa nuoreen hallitsijaan horjumaton. Pallaan rautakylkeä vastaan taittuivat kaikki leskikeisarinnaa vastaan suunnatut juonet.

Hän katseli ylpein silmäyksin komeata kokousta. Usea paikka oli uudelleen täytetty Neron hallitukseen astumisen jälkeen. Siinä lähinnä istui Callistus, joka esillä olevassa jutussa toimi syyttäjänä. Hän kantoi oikeaa kättänsä puolittain togan alle kätkeytyvässä siteessä. Leskikeisarinna oli itse hänet tähän tärkeään tehtävään valinnut, ja ystävällisellä silmäyksellä rohkaisi hän uskottuaan näyttelemään osaansa taitavasti ja — kauniisti. Callistus oli itse toimittanut Narsissuksen murhan; ei kukaan olisi siis paremmin kyennyt valvomaan hovin etuja tässä jutussa, kuin hän, hovin konnamaisin palvelija.

Synkin katsein mitteli hän miestä, joka oli rohjennut astua puolustamaan syytettyä. Tuo peloton oli Borea Soranus, mies yhtä urhoollinen kuin oikeamielinenkin, mies, jonka hänen persoonalliset hyveensä olivat tehneet yhtä suosituksi kansan keskuudessa, kuin epäiltäväksi hovissa.

Hän oli kalpea sairaudestaan sekä elämästä maanalaisessa kopissaan heikontunut. Kuitenkin oli hänen ryhtinsä ylpeä ja luottamuksensa horjumaton.

Hän oli syytön ja ainoastaan onneton sattuma oli heittänyt häneen syyllisyyden varjon.

"Senaattorit", alkoi yleinen syyttäjä, "jos kukaan on ansainnut koetellun oikeudentunnon täyttä ankaruutta, niin on sen tehnyt Markus Antonius, keisarillisen kaartin upseeri, joka on murhannut meidän kaikkien kunnioittaman ja rakastaman miehen." Makealla hymyllä ja teeskennellyllä ihastuksella luetteli hän Narsissuksen ansiot, hänen palveluksensa kuolleelle, jumalalliselle Claudiukselle, hänen hyveensä, hänen oikeudenmukaisuutensa sekä ystävää että vihamiestä kohtaan.

"Isänmaa menetti hänessä parhaan kansalaisen — keisari uskollisimman palvelijan… eikö jokaisen isänmaan onnea ihannoivan silmiin nouse häpeän, epätoivon ja vihan kyyneleet ajatellessa, että tällainen kansalainen on saanut päättää päivänsä maantiellä, että ylhäinen virkamies on konnamaisen salamurhaajan uhrina verensä kuiviin vuodattanut?" Nyt ryhtyi Callistus lähemmin kuvailemaan Antoniuksen vangitsemistilaisuutta. "Kaikki tosiasiat viittaavat siihen, että kukaan muu kuin Markus Antonius ei voi olla syypää tuohon konnamaiseen tekoon. Mutta nämä suoranaiset todisteet eivät ole saaneet paatunutta rikoksen tekijää vielä tunnustamaan syyllisyyttään. Hän kieltää, ja hänen puolustukseksensa kärjistyy kysymykseen, jonka hän on tehnyt tutkintotuomareille:

"Todellakin, senaattorit, siinä olisi ratkaisematon arvoitus, ellei minulla olisi käytettävissäni todisteita, jotka osoittavat, että pretorianilla oli vieläpä erittäin painavat syyt murhata Narsissus.

"Me olemme kaikkivaltiaat valtakunnassamme, Antonius, eikä pieninkään synti jumalia tai keisaria vastaan jää meiltä huomaamatta.

"Ymmärrä minua oikein, Antonius, ja jumalien ja kunniasi nimessä vastaa totuuden mukaisesti:

Antonius kalpeni, ei sen vuoksi, että hän olisi pelännyt kysymyksen takana piilevää vaarallista ansaa, vaan siksi, että hänen jaloa mieltään pahoitti tämän kunnioitettavan naisen nimen sekoittaminen tähän juttuun. Siitä huolimatta vastasi hän totuuden mukaisesti:

"Kyllä", vastasi hän, "oli aika, jolloin minä tätä jaloa naista rakastin. Mutta hänen hyveensä ohjasivat minut oikealle tolalle, tavottelemaan — ei hänen rakkauttaan — vaan hänen kunnioitustaan."

"Ei kukaan, Antonius, tahdo epäillä Livian hyveellisyyttä, mutta meidän on lupa tämän tunnustuksen jälkeen epäillä sinun sanojesi totuutta. Sillä aistillinen intohimo on kuin hehkuva hiilos, jonka myrskyt voivat uudelleen saada hehkumaan. Kieltäytymisen tuhan alla hehkuu salainen tuli, joka ensimäisen aiheen johdosta leimahtaa liekiksi. Se tuli kuluttaa kaiken — totuuden, kunnian ja hyveen. Ei ole enään epäilystäkään siitä, että Antonius ei olisi todellinen rikoksentekijä. Ja tietäen, että te, senaattorit, halveksitte murhamiestä yhtä paljon kuin minäkin, jätän turvallisesti teille tuomion langettamisen."

Jännitys, jolla kuulijat olivat seuranneet puhetta lankesi Callistuksen lopettaessa. Agrippinan huulilla väreili tyytyväinen hymy. Callistus heitti ilkkuvan silmäyksen Antoniukseen, mutta laski paikalla katseensa. Yliluonnollinen viha, joka leimusi upseerin silmissä sai hänet kauhistumaan.

Voi, jos Antonius joskus pääsisi kostamaan. Siitä sukeutuisi hirveä tilinteko.

Nyt astui Borea Soranus esiin ja mitellen Callistusta halveksivin silmäyksin alkoi hän selvällä, täyteläisellä äänellä:

"Senaattorit! Minun mielestäni Callistuksen puheessa ilmeni liian suuressa määrässä persoonallinen viha. Olisi hyvä, jos tätä asiaa ratkaistaessa ei kiinnitettäisi kovin paljon huomiota syyttäjään, vaan sitä enemmän tosiasioihin ja — eikä suinkaan vähimmässä määrässä — syytetyn persoonallisuuteen."

Sitten puhui senaattori olosuhteista, joissa Antonius vangittiin. Hän huomautti, kuinka oli aivan luonnotonta otaksua, että Antonius, jos hän todellakin olisi ollut murhaaja, olisi jäänyt paikalle niin pitkäksi aikaa ja sitten syöksynyt poliisikohortin lähestyessä sitä vastaan. Myöskin osoitti hän tyhjiksi ne johtopäätökset, jotka Callistus oli vetänyt Antoniuksen tunnustuksen johdosta suhteestaan Liviaan, Narsissuksen puolisoon.

"Callistus", lopetti Soranus puheensa, "nimitti rakkautta kaikki kuluttavaksi tuleksi, jonka synnilliseen hehkuun hyveet hukkuivat. Minun mielestäni se on huono selitys jalolle tunteelle, minkä valtaan Antoniuskin oli kerran joutunut. Ei pahaan, vaan päinvastoin hyvään täytyi häntä johtaa ihailunsa jaloa Liviaa kohtaan. Sillä rakkaus on kuin puhdas, valkoinen tähti, joka tuikkaa taivaan laella ja johtaa yksinäisen miehen askelia pimeässä. Onnellinen se, jolle rakkauden valossa elämän yö muuttuu päiväksi, jonka myrskyävä sydän saa odottaa sitä hetkeä, jolloin tuo tähti puhtaana ja kauniina astuu alas korkeudestaan, antautuaksensa rakastetun omaksi. Mutta onnellinen myöskin hän, joka kykeni kieltäytyen sulkemaan nuot kalpeat säteet sydämensä sopukoihin, joka kykeni varjelemaan hyveensä ja pitämään sielunsa puhtaana. — Sellainen, senaattorit, oli Antoniuksen rakkaus; ei ikinä voinut se johdattaa häntä surmaamaan miestä, joka oli jo kauvan ollut hänen persoonallinen ja valtiollinen ystävänsä —."

Puhe ei ollut tekemättä vaikutusta. Agrippina rypisti uhkaavasti kulmiaan, Callistus päästi käheän naurun.

Ryhdyttiin uudestaan kuulustelemaan syytettyä, joka jo vankilassa oli kertonut kaikki, mitä tiesi.

"Sinä et ollut Roomassa sinä päivänä, jolloin Narsissus murhattiin?" kysyi kuulusteleva senaattori.

"Sinut otettiin tuona päivänä, jolloin sinut vangittiin, imperatorin armosta jälleen armeijaan. Sinä olit ollut kuolemaan tuomittujen joukossa siihen asti. Otaksuttavasti sinä tulit nyt piilopaikasta, jossa olit viettänyt ajan keisarin valtaistuimelle nousemispäivästä."

"On selvää, Antonius, että jos sinä voit osoittaa olleesi mainittuna päivänä edes muutamia tunteja aikaisemmin, kun sinut tavattiin kuolleen luota, jossakin toisessa osassa Roomaa, niin sinun syyttömyytesi on todistettavissa. Mutta vaikenemisesi on sama kuin tunnustus. Siis puhu."

Yhä vaikeni Antonius. Hänen katseensa harhaili ympäri huonetta, pysähtyi Agrippinan kasvoihin ja suuntausi sitten lattiaan.

Eikö tässä ollut olemassa joku salaisuus, jonka uhriksi Antonius nyt oli joutumassa?

"Missä olit tuona päivänä Antonius?" kysyi hän pehmein, viettelevin äänin. "Mikä katto varjosi sinua tuona onnettomana hetkenä? Eikö ole yhtään ystävää, joka voisi astua puolestasi todistamaan?"

"Selitä meille, Antonius, missä olit silloin kun murha tapahtui, ja minä annan keisarillisen sanani — sinä olet vapaa."

Hän oli nähnyt valkoiseen pukuun puetun tytön kuninkaallisella kädenliikkeellä työntävän vartijan keihään syrjään ja astuvan saliin juuri kun hän lausui viimeiset sanansa.

Silloin astui tyttö etualalle, ja ojentaen kätensä rukoilevasti, hän huusi väräjävin äänin:

Keisarinna oli hypähtänyt istuimeltaan ja ojensi käskevästi kätensä tyttöä kohti — mutta ääni kielsi palveluksensa. Callistus puri huuliinsa — ainoastaan Soranus, senaattori, hymyili lempeästi.

Antonius oli astunut askeleen taaksepäin. Hän katseli osittain kauhistuneena, osittain ihaillen Juliaa, ja hänen voimakkaille piirteilleen levisi ihmeellinen loiste. Hetkeksi vaan lyhyeksi silmänräpäykseksi käänsi tyttö kalpeat, enkelimäiset kasvonsa nuorukaiseen päin ja hänen ihanat silmänsä säteilivät kauniimmin kuin koskaan.

Mutta Antonius oli silloin jo kääntynyt hänestä pois päin ja oikeaa kättään ojentaen sanoi hän varmasti:

Senaattorit olivat tointuneet ällistyksestä, jonka naisen ilmestyminen neuvossaliin oli synnyttänyt ja istuutuivat uudelleen.

Soranus käsitti, että tästä silmänräpäyksestä riippui kaikki. Ennenkuin
Callistus oli ehtinyt tointua, kääntyi hän ankarana Antoniuksen.

"Kuinka, ritari", sanoi hän, "sinä et sano tuntevasi prinsessa Juliaa, keisarinnan ystävätärtä?"

Antonius, joka oli oitis käsittänyt, että Julia tahtoi uhrata itsensä, tahtoi tunnustaa totuuden, pelastaakseen hänet pyövelin käsistä, oli lujasti päättänyt torjua tuon jalomielisen uhrauksen.

Hänkö jättäisi tämän kauniin, puhtaan olennon keisarinnan kostolle, ostaakseen itselleen vapauden? Noitten kukoistavien kasvojenko pitäisi hänen tähtensä vaaleta? Loistavien silmien hänen tähtensä sammua?

"Kuinka", jatkoi Soranus, "sinä, joka niin usein olet ollut vahdissa keisarillisessa linnassa, et sano nähneesi keisarinnamme seuralaista?"

"Kuinka, Antonius, sinä et muista enään, kuinka minä kerran näytin prinsessaa Appian kadulla, kuinka sinä ihmetellen hänen kauneuttaan ja suloaan pysähdyit tielle katselemaan?"

Antonius hymyili, ja heittäen ystäväänsä surumielisen, paljon puhuvan silmäyksen, pudisti hän ääneti päätään. Soranus ymmärsi ja vaikeni.

"Kuinka?" huudahti Julia, astuen askeleen Antoniusta kohti, "etkö sinä tunne minua?"

"Ah — sinä et tahdo tunnustaa totuutta, säästääksesi minua, Antonius?
Tahdot mieluummin kärsiä kunniattoman kuoleman, kuin nähdä minun
kunniani epäilyksen alaisena? Kuinka tuhmaksi minun pitää sinua sanoa?
Mitä olisi puhtaus, jos sen pitäisi olla toisten alhaisuuden kuvastin?
Petollinen varjo, arvoton koristeeksi naiselle.

"Ei, senaattorit, älkää uskoko häntä. Hän valehtelee, senaattorit; ensi kerran puhuvat hänen huulensa sanoja, jotka eivät ole totta —.

"Hän tuntee minut yhtä hyvin kuin minä hänet, sillä silloin kun
Narsissus surmattiin, oli Antonius minun luonani, minun huoneissani."

"Ei, Antonius — sinun eksynyt sydämesi ei tahdo ymmärtää todellista hyvettä. Hän on syytön, senaattorit — minä vannon, että sanani ovat totta!"

Agrippina oli vaipunut takaisin istuimelleen. Hänen silmistään sinkoilivat salamat. Hänen huulensa vapisivat.

Agrippina nousi verkkaan ylös. Kohottaen päänsä korkealle, katsoi hän halveksumisesta ja säihkyvin silmin prinsessaa.

"Sinä olet vapaa, Antonius. Senaattorien tuomio ja minun keisarillinen sanani takaavat sen. Tunkeutumisestasi palatsin huoneisiin, on se vastuussa, joka unohtaen velvollisuuden ja kunnian vaatimukset, on rohjennut katujen loan tuoda keisarin linnaan.

Antonius istui senaattori Soranuksen huoneessa tuijottaen tajuttomin katsein lattiaan. Hänen sydämensä jyskytti, rinta kohoili kiivaasti. Hänen edessään seisoi senaattori ja katseli huolissaan ystäväänsä.

"Tapahtuu ihmeitä ja merkkejä, Antonius", virkkoi hän. "Mitä minä tänään olen kokenut, on uuden, sarastavan ajan merkkejä."

"Oi, minua kurjaa, minua onnetonta — minun tähteni täytyy hänen joutua turmioon. Miksi eivät jumalat suoneet mieluummin minun kuolla, kuin jäädä tämmöiseen tuskaan elämään?"

"Ah — minä tahdon vapauttaa hänet. Soranus. Minä tahdon valmistaa kiduttajien ruumiista sillan, joka johtaa vankilasta ulos. Hänen jalkansa on astuva satojen ruumiitten yli, taikka — he saavat tappaa minut hänen kanssaan!"

"Mieluummin toteutukoon ensimäinen toivomuksesi, Antonius", virkkoi senaattori. "Minun miekkani on oleva sinunkin. Mutta nyt Britannicuksen luokse neuvottelemaan keinoista, miten vapautamme prinsessan."

IX LUKU.

KAKSI KÄRSIVÄÄ.

Oikeusjuttu Antoniusta vastaan, hänen omituinen vangitsemisensa ja odottamaton välikohtaus, joka oli aiheuttanut hänen vapauttamisensa ja prinsessa Julian vangitsemisen, olivat luonnollisesti ainoana puheenaiheena Roomassa. Että Antoniuksen täytyi olla syytön, sen käsitti jokainen. Että Julia oli heitetty tunnustuksensa vuoksi vankilaan, herätti yleistä tyytymättömyyttä. Sillä hänen rikoksensa oli ainoastaan hänen rakkautensa — ja eikö pyhä tunne, joka tuo sellaisen uhrautuvan jalomielisyyden, olisi mieluummin ansainnut anteeksiannon kuin syytöksen.

Livia, salaperäisesti hengiltä toimitetun ministerin puoliso yksin aavisti, kuka oli todellinen syyllinen hänen miehensä surmaan. Hän oli saanut muutamia päiviä ennen nyt surmatun ministerin Roomaan tuloa, tältä kirjeen, jossa hän kertoi, että hän kaikellaisten toimien vuoksi ei ollut ennen päässyt Aasiasta, mutta tahtoi nyt kaikella tarmolla Roomaan palattuaan ryhtyä ajamaan prinssi Britannicuksen asiaa. Hän ei vielä silloin tietänyt, että hänet jo aikoja sitten oli eroitettu virastaan, että hän oli nyt henkilö, jolle laajasta Rooman valtakunnasta ei löytynyt turvallista paikkaa.

Livia oli kuitenkin toivonut armahdusta. Olihan hän Pallaan pojan
Markuksen kautta päässyt kauhean rikoksen perille, jonka uhriksi
Claudius oli joutunut ja jota Nero kiitti valtaistuimestaan.
Eikö keisarillisella hovilla ollut täysi syy koettaa ostaa hänen
vaikenemistaan?

Livia ei tuntenut Aprippinaa. Caesarien hovissa ei ostettu mitään. Otettiin — väkivallalla. Kun Livia näki verentahrimaa miestään kannettavan kotiin, ei hän itkenyt. Tällä hetkellä hän paremminkin ihmetteli, kuinka hän ei ollut tullut lainkaan ajatelleeksi tällaista loppua. Itse vartioi hän ruumista ja saattoi miestä, jolle hänen elämänsä ja rakkautensa olivat kuuluneet, tämän viimeiseen lepopaikkaan. Narsissus haudattiin, kenenkään sitä estämättä, juhlallisesti sukuhautaan, jossa jalon roomalaisen esi-isät lepäsivät. Puolet Roomaa otti surujuhlallisuuksiin osaa. Ja kuolleen kaunis vaimo herätti mykässä surussaan yleistä myötätuntoa. Samoin hänen tummakutrinen tyttärensä, joka tuskallisin katsein silmäili äidin kyynelten vuoksi äkkiä synkistynyttä maailmaa.

Oli myöhäinen iltapäivä, kun Livia lapsineen ilmestyi keisarilliseen linnaan Palatinilla ja vaati pääsyä keisarinna Oktavian puheille.

Sotilaat tekivät kunnioittavasti tietä leskelle. Eteissaleissa astui häntä vastaan lakeijat, jotka ottivat vastaan hänen määräyksensä. Hänen täytyi odottaa, kunnes hänen vierailustaan oli ilmoitettu ylihovimestarille. Väsyneenä istahti hän muutamaan mahonkituoliin. Hänen silmänsä tarkastelivat välinpitämättömästi marmooriveistoksia ja kiintyivät sitten lattiaan, joka oli taiteellista mosaiikkisommittelua.

"Täällä on niin yksinäistä, äiti", kuiskasi pienokainen. "Emmekö palaa taas kotiin? Minun on kylmä."

"Sinä sanoit niin eilen ja nyt taas. Mutta minä en sitä ymmärrä. Minun täytyy hänet taas nähdä. Voisimmeko milloinkaan nauraa, äiti, jos emme isää enään näkisi? Emmehän voisi?"

"Me emme enään koskaan naura, lapseni. Emme koskaan. Kurjat ihmiset ovat tappaneet isäsi, ja äitiäsi uhkaa joka hetki sama kohtalo."

Lukrezia oli vaiti ja mietti, mitä äiti mahtoi puheellaan tarkoittaa. Lapsi ei käsittänyt mitään. Mitä tiesi hän kuolemasta? Ei muuta, kuin että ihmiset sitä pelkäsivät.

Mutta hän pelkäsi kaikkea siitä saakka, kun hänen äitinsä oli käynyt heikoksi ja surulliseksi. Hänen ylväs äitinsä, joka aina oli puhellut hänelle niin vapaasti ja luottavasti. Mikä mahtoi se voima olla, joka hänen rohkean äitinsä oli niin äkkiä masentanut?

Verkkaan kyyneltyivät lapsen kirkkaat silmät, ja kun hän ne kohotti äitiinsä, kuvastui tämän pohjaton suru lapsen viattomissa silmissä.

Rajulla liikkeellä tempasi Livia lapsen kiivaasti aaltoilevalle rinnalleen ja äidin kyyneleet sekaantuivat tyttären kyyneleihin.

Orja ilmoitti keisarinnan tahtovan ottaa tavattomasta ajasta huolimatta Narsissuksen lesken puheilleen. Livia kulki ylellisesti koristeltujen huoneitten läpi, joitten seinillä riippui etevien kreikkalaisten taiteilijain maalauksia. Milloin kuljetti orja häntä peilikirkkaita marmooriportaita, milloin käveltiin mattoja pitkin, jotka olivat niin pehmeitä ja joustavia, että askeleen ääni tykkänään niihin kuoli. Täällä kuiskaili joukko hoviväkeä, tuolla asteli tahdikkaasti pretoniani. Viimein saavuttiin etuhuoneeseen, jossa Liviaa odotti keisarinnan palvelijatar.

Livia ei ollut vielä kulkenut orjien pitelemien purppuraisten oviverhojen ohi, kun keisarinna tuli häntä vastaan. Livia polvistui suutelemaan hänen vaippansa lievettä; mutta keisarinna nosti hänet nopealla liikkeellä ylös.

Molemmat naiset seisoivat vastakkain. Keisarinnan kasvojen piirteet kertoivat murheesta ja yksinäisyydestä — ja Livia, joka tunsi tuon puhtaan, kärsivän sielun tarinan, unhotti hetkeksi oman surunsa; kuinka syvästi hän säälikään maailman hallitsijan puolisoa!

"Sinä tulet miehesi vuoksi", jatkoi Oktavia, Livian istuuduttua. "Sinä olet kaiketi kuullut Antoniuksen aiheettomasta vangitsemisesta ja sitten ystävättäreni Julian vangitsemisesta?"

"Minun ei tarvitse vakuuttaa, Livia, että minua syvimmästi surettaa niin ansiokkaan miehen, isäraukkani uskollisimman auttajan traagillinen kuolema. Mikäli minun voimani riittävät, olen tekevä parastani, että todellinen syyllinen saataisiin ilmi ja ansaittuun rangaistukseen."

Nyt nosti Livia nopeasti päätään ja suuntasi keisarinnaan niin terävän katseen, että tämä kalpeni.

"Etkö sinä tiedä todellisia syyllisiä, keisarinna?" kysyi Narsissuksen leski, "etkö sinä tunne niitä kurjia salamurhaajia, jotka väijyvät jokaista, joka ei heidän tekojaan, heidän järjestelmäänsä hyväksy? Sinä et tunne niitä, jotka Antoniuksen raahasivat syytettyjen penkille, jaloimman ja kunniallisimman upseerin, mitä keisarillisessa armeijassa on? Mutta ne syyt, ne intohimot, jotka saivat leskikeisarinnan heittämään syyttömän tytön vankikoppiin, ne kai sinä tunnet?"

"Minä tunnen ne", vastasi vihdoin Neron puoliso — "minä tiedän kaikki, Livia, arvaan kaikki — — miksikä teeskentelisi kärsivä kärsivän edessä? Niin, vaimo parka — yhtä voimaton ja onneton olen minä kuin sinäkin, niin voimaton, etten voi edes ystävätärtäni Juliaa pelastaa."

"Hänen nuoruutensa voisi korkeintaan tehdä hänen vihollisensa leppymättömiksi. — Minä näen, valtijatar, ett'et voi mitään puolestani tehdä. Mutta minulla on sinulle vielä eräs tieto tuotava; iloinen ei ole sekään —."

"Marcia", sanoi hän tuskallisesti. "Minä tunnen tämän nimisen ylimysnaisen — mutta hän ei ole kai sama, jota sinä tarkoitat."

"Silanus", kuiskasi hän, ja hetkiseksi näyttivät hänen ajatuksensa hellin muistoin kiihtyneen tuohon nimeen.

"Niin", sanoi hän sitten nopeasti, "minä tunnen hänet — hän on Silanuksen sisar — lupautunut Vestan neitsyeksi — mutta sano, mitä hänelle on tapahtunut?"

"Kuka, kysyt sinä, keisarinna? Oi Jupiter, aina sama voima, sama rikoksellisuus, sama pahe. Nosta silmäsi Germanicuksen tytär, ja sinä näet syyllisen lähimmässä ympäristössäsi."

"Callistuksen? Oo — aina hän, missä konnantöitä suoritetaan. Mutta mihin perustat syytöksesi?"

"Hän vainosi tyttöä jo aikaisemmin. Mutta niinkauvan kun Silanus häntä suojeli, ei konna uskaltanut häntä lähestyä. Nyt on tuo ilkityö voinut tapahtua. Mutta ehkä pelastus ei vielä ole myöhäistä."

Keisarinna ei vastannut, hänen kätensä painoi kelloa, ja heti astui orjatar esiin.

"Minä pyydän keisarinna, että minut nyt lasket menemään. Olen sinulle kertonut, mitä tiedän. Velvollisuuteni on täytetty. Jupiter olkoon suojanasi."

"Hyvästi, Livia. Jumalat suojelkoot sinua. Jos on mahdollista tehdä tyhjiksi Callistuksen suunnitelmat, on se tapahtuva. Minä panen henkeni takuuseen siitä, ja Britannicus tekee samoin."

Livia suuteli kunnioittavasti Oktavian kylmää kättä. Kun hän astui huoneesta ulos, näki hän Britannicuksen juuri saapuvan keisarinnan luo.

"Jupiter siunatkoon sinua, nuorukainen", kuiskasi Livia, puristaen lastaan rintaansa vasten. "Ehkä ovat jumalat armollisia, ja uusi aika hänen toimestaan koittaa vielä Roomalle."

Sitten astui hän marmooriportaita alas. Orjat kumarsivat syvään hänen kulkiessa ohitse.

X LUKU.

VAPAA!

Keskellä Tiberiä on pieni, kukoistava saari, jossa on Aeskulapin temppeli. Vuonna 292 e.Kr., jolloin mustasurma oli vienyt Rooman lähemmäksi perikatoa kuin gallialaisten sotaretki, oli saari pyhitetty tuolle pyhälle käärmeelle, joka oli laivalla tuotu Epidamasta hätääntyneeseen kaupunkiin.

Ainoastaan erinäisiä seikkailijajoukkueita kuljeksi siellä täällä kaduilla, häiriten kaupunkilaisten rauhaa. Tällaiset yölliset retkeilijät olivat muuttuneet maanvaivaksi Roomassa. Poliisi ja yksityiset eivät uskaltaneet niitä ahdistaa, sillä nuoren keisarin mieluisimpia huveja oli kuljeskella kumppaneineen öiseen aikaan valepukuisena kaupungin vaarallisimmissa osissa, eikä ollut viisasta silloin joutua hänen kanssaan riitaan. Keisari ja hänen toverinsa olivat vahvanyrkkisiä miehiä, eivätkä säästäneet iskuja. Jos he taas joutuivat häviölle, saattoi se voittajille käydä jälestäpäin kalliiksi.

Yö oli pimeä. Kuuta peittivät paksut pilvet. Palatinin rinnettä alas asteli muulinajajan asuun pukeutunut mies, kulki yhdennentoista kaupunginosan läpi ja suuntasi sitten matkansa Tiberin rantaa ylöspäin, saapuen pian paikalle, johon oli rantaan kiinnitetty pieni venhe. Katsottuaan ensin varovasti ympärilleen, hyppäsi muulinajaja purteen, tarttui airoon ja alkoi voimakkaasti meloa venettä virran poikki. Virta tempasi venheen mukaansa ja muutaman minuutin kuluttua nousi kulkija tuolle pienelle Tiberin saarelle sen pohjoisimpaan päähän. Mies sitoi venheen kiinni rantaan ja jatkoi matkaansa saaren sisäosaan. Suunnilleen saaren pohjoisimman kolkan ja Fabriciussillan keskivälillä kohoutui komea, rehevien puistojen ympäröimä huvila. Se oli yksi tuommoisia marmorikoristeisia maataloja, jommoisia Rooman aatelismiehet ja rikkaat kauppiaat itselleen laittoivat. Portin yläpuolelle oli suurin kultaisin kirjaimin kirjoitettu: Salve. Kaikkialla kasvoi tiheitä pensaita ja ruusuja. Sisäpuutarhaan vievän portin päällä oli mustalle pohjalle sirosti kaiverrettu sanat: Cave canem.

Suuren verikoiran haukunta todisti matkamiehelle, että varoitus ei ollut turhanaikainen.

Hän seisoi hetken epäröiden. Villainen tunika avautui hiukan ja paljasti alla olevan vahvan panssarin ja vyöllä riippuvan miekan.

Viimein näytti yöllinen kulkija tehneen jonkinmoisen päätöksen. Hän kietasi vaipan tiukemmin ympärilleen ja kiipesi melua herättämättä portin yli. Samassa silmänräpäyksessä, kun hän ponnahutti itsensä rautaisten piikkilaitteiden yli, kuuli hän ilmaa nuuskivan koiran lähestyvän. Mutta ennenkuin tämä ehti häntä huomata pudottautui mies puutarhaan. Koira, pelästyneenä putouksesta, hyppäsi taaksepäin, mutta palasi kohta taas huomatessaan ruumiin makaavan pitkänään ruohossa ja nuuski henkeään pidättävää miestä. Se aikoi juuri ruveta uudestaan haukkumaan, kun miehen käsi salaman nopeudella tarttui sen kurkkuun ja miekka upposi altapäin eläimen rintaan. Ääntä päästämättä vaipui koira maahan tahraten verellään miehen vaipan.

Valepukuinen muulinajaja nousi varovasti. Kuten varjo pujotteli hän kukkapensaiden välitse, kunnes saavutti palatsin oven.

Tutkien liukuivat hänen silmänsä ikkunasta toiseen; viimein pysähtyivät hänen katseensa muutamaan ensimäisen kerroksen ikkunaan. Se oli varustettu ristikolla, jotavastoin toisten akkunain edessä oli vaan tavalliset verhot.

Kuu ilmestyi pilvien raosta näkyviin ja mies painautui varjoon likemmä rakennuksen seinää.

Sitten veti hän esiin omituisen esineen, ja heti sen jälkeen leikkasi hiljaisuutta tuskin kuuluva raapiva ääni.

Sitä kesti määrättömän pitkän aikaa. Mutta viimein aukeni ovi aivan kuin taikavoiman vaikutuksesta ja mies hävisi pimeään käytävään sulkematta ovea jälkeensä.

Marcia oli viettänyt vankilassaan muutamia viikkoja Callistuksen häiritsemättä. Hän näytti jättäneen huvilan, sillä mikään ei osoittanut hänen läsnäoloaan.

Orjatar palveli Marciaa, toi hänelle ruokaa ja juomaa, Senecan ja Lucanuksen kirjoja, peilin ja ylipäätään kaikkea, mitä jalosukuinen roomatar voi tarvita. Marcialta ei puuttunut siis muuta kuin vapaus. Hän oli koettanut päästä orjattaren kanssa puheisiin, mutta pian huomannut, että tyttö parka oli kuuromykkä. Vangille ei siis jäänyt muuta neuvoksi kuin tyytyä kohtaloonsa. Kauhulla odotti hän sitä päivää, jolloin Callistus taas uudistaisi katalan yrityksensä. Joka aamu tutki hän huolellisesti tikarinsa kärkeä; öisin piilotti hän sitä päänalusensa alla.

Kun hän eräänä aamuna herättyään etsi tätä uskollisinta suojelijaansa, huomasi hän sen kadonneen.

Turhaan vannotti hän orjatarta merkkien kautta tunnustamaan varkautensa. Aasialainen joko ei ymmärtänyt lainkaan häntä, taikka hän teeskenteli.

Hirveässä tuskassa vietti Marcia päivänsä. Ruo'at, joita hänelle tuotiin, saatiin koskemattomina korjata pois. Mitä enemmän yö läheni, sitä enemmän kasvoi hänen tuskansa.

Kauvan orjattaren poistuttua istui Marcia vuoteellaan, punehtuneet silmät tuijottaen ympäröivään pimeyteen. Hetki hetken perään kului. Silloin tällöin pilkisti kuu kalpeita säteitään akkunasta. Marcia taisteli uljaasti unta vastaan, eikä hänen aavistuksensa pettänytkään. Hän oli väsymyksen valtaamana juuri hiukan uinahtanut, kun hän pelästyen hypähti pystyyn, kuullessaan varovaisesti ovea suljettavan.

Hänen edessään seisoi Callistus, käsivarret ristissä, huulillaan hänelle ominainen alhainen hymy.

"Oletko vihdoinkin tullut järkiisi, valkea kyyhkyni?" keskeytti hän tuskallista äänettömyyttä.

Samassa tunsi hän Callistuksen käsivarsien kietoutuvan ympärilleen ja painavan häntä vuoteeseen.

Vaaran hetkellä palasivat hänen voimansa. Hän iski kaikin voimin ahdistajaansa kolme, neljä kertaa kasvoihin, mutta tämän kädet pusertuivat kuten rautaiset renkaat hänen kalvosiensa ympäri ja samassa alkoi huoneessa tuntua omituista, huumaavaa hajua.

Callistus tahtoi huumata hänet. Tämä hirveä tietoisuus sai hänet taas ponnistamaan voimiaan ja hänen onnistui lyödä maahan sieni, jota hirviö piteli hänen suunsa edessä.

Silloin kuullosti Callistus. Hänen käsivartensa jättivät vapisevan olennon — —.

Muulinajaja oli hiipinyt pienintäkään melua herättämättä matoilla peitettyjä portaita ylös. Hengitystään pidättäen odotti hän pimeässä käytävässä, eikö kuuluisi mitään ääntä, joka osoittaisi hänelle tien.

Tällä hetkellä näytti mies, joka tähän saakka ei ollut jättänyt mitään varovaisuustoimenpidettä huomioonottamatta, menettäneen kokonaan kylmäverisyytensä ja itsensähillitsemiskyvyn. Äännähtäen raivokkaasti kuin äärimmäisyyteen saakka ärsytetty petoeläin, heittäytyi hän kaikin voimin ovea vastaan — kerran, kahdesti, kolmasti.

Muurit näyttivät vapisevan liitoksissaan — rymähdys, puisen oven pirstoutuminen ja mies suorastaan lensi huoneeseen.

Callistus oli vetäytynyt takaisin. Ensi peljästyksessään ei hän löytänyt salaovea. Silloin sai hän miekaniskun, joka oikaisi hänet kuin kaadetun puun lattialle. Marcia heittäytyi pelastajansa syliin ja tuskin oli hän nähnyt tämän kasvot, kun hän riemusta huudahtaen kietoi käsivartensa miehen kaulaan. "Britannicus — minun Britannicukseni!" Callistus kuuli vielä tämän. Sitten menetti hän tajuntansa.

Talon orjat syöksyivät pimeään porraskäytävään. Kiireessä ja pelästyksissään kävivät he toistensa kimppuun. Kun he sitten huomasivat erehdyksensä, hyökkäsivät rohkeimmat heistä Callistuksen salakammioihin.

Prinssi — sillä hän oli tuo valepukuinen muulinajaja — tempasi puoliksi tiedottoman tytön syliinsä ja miekka oikeassa kädessä hakkasi hän oikeaan ja vasempaan, raivaten tiensä tyhmistyneitten orjien välitse portaita alas.

Marcia tointui pian ja kiisi keveästi prinssin rinnalla. Alhaalla asettui kaksi orjaa heitä vastaan, koettaen sulkea oven. Salaman nopeudella hyppäsi Marcia oven väliin, estäen aikeen. Britannicuksen miekka kaatoi toisen orjista, samalla kun hänen vasen kätensä tarttui toista kurkkuun ja murskasi hänen päänsä seinää vasten. Sanaa virkkaamatta kiiruhtivat pakolaiset puutarhan lävitse.

Hätä opetti Marciaa voimistelemaan. Kissan tavoin kiipesi hän ristikkoa ylös. Kun hän oli päässyt portin päälle, seurasi prinssi häntä ja molemmat hyppäsivät toiselle puolen maahan.

"Nyt joutuin! Seuraa minua!" huusi prinssi pudottaen verisen vaippansa, joka haittasi juoksua.

Molemmat riensivät eteenpäin niin paljon kuin jalat kannattivat. Nyt olivat he Fabriciuksen sillalla.

Heidän jäljessään melusivat takaa-ajajat. Jo olivat he jättäneet sillan taakseen ja kiiruhtivat suuren avonaisen paikan yli, josta he Porta Flumentanan kautta voivat päästä Kapitolille.

"Ohoh — katsoppas! Kautta Jupiterin, olet siepannut itsellesi korean naikkosen! Hihasi on veressä, ystäväni!"

Britannicus, joka kuuli Callistuksen orjain lähestyvän, eikä tahtonut ilmaista nimeään, tarttui miekkaan.

Silloin lensivät viinin huumaaman joukonkin miekat huotristaan. Sillä, joka oli puhunut, oli yllään roomalaisen ritarin puku. Hänen somia kasvojaan ympäröi tiheä parta; hän näytti Britannicuksesta ihmeellisen tutulta.

"Luovuta nainen meille", sanoi mies jälleen, painaen seppeltä alemmaksi otsalleen.

Britannicus kietoi käsivartensa vapisevan tytön vyötäisille, ja asettuen miekkailuasentoon, virkkoi hän raivokkaasti:

"Hyvä, pojat. Jos teille eivät ole rakkaus ja kunnia kalliita, niin oppikaa kunnioittamaan voimaa."

Naurunrähäkkä seurasi näitä sanoja. Hengästyneinä juoksi joukko orjia aukean paikan poikki.

"Pidättäkää ne!" huusi etumainen. "Varas — murhaaja", mylvivät toiset.
Juopuneen ritarin miekka kalskahti Britannicuksen kalpaa vasten.
Mutta tuskin oli miekkailu alkanut, kun nuorukainen pudotti säilänsä.
Britannicus oli haavoittanut häntä käsivarteen.

Hurjapäisten nuorukaisten nauru tyrehtyi, kun he näkivät johtajansa kauhistuneena hoipertelevan taaksepäin. Hänen lähinnä seisova ystävänsä aikoi heittäytyä Britannicuksen kimppuun, mutta haavoittunut pidätti häntä.

"No niin, hurjapää; minä olen prinssi Britannicus. Laskekaa minut menemään jos teille henki on kallis."

Orjat olivat saapuneet paikalle ja aikoivat miekoin ja väkipuukoin heittäytyä pakolaisia ahdistamaan. Mutta silloin irroitti nuori ritari valepartansa ja suunnaten suuret siniset silmänsä käskevästi hyökkääjiin, karjasi hän komentavasti: "Takaisin — nämä henkilöt ovat minun suojelukseni alaisia!"

Silmänräpäyksessä ryömivät kaikki polvillaan nuoren ritarin edessä ja suutelivat hänen vaippansa lievettä. Ritari oli Nero, keisari.

Mutta Britannicus oli aikaa tuhlaamatta kiiruhtanut Marcian kanssa eteenpäin. Molemmat hävisivät juuri Capitolinon juurella näkyvistä.

Callistuksen orjat luikkivat kotiinsa kertomaan haavoittuneelle herralleen tästä odottamattomasta välikohtauksesta.

"Me eroamme tässä", sanoi Nero kääntyen seurueensa päin ja kuuliaisella "Salve imperator!" hävisivät nuoret aatelismiehet paikalta, palaten kaupungin sisäosiin. Ainoastaan yksi jäi edelleenkin keisarin läheisyyteen.

"Oletko huomannut Otho", sanoi hän viimein, kohottaen vaivoin haavoittunutta kättään, "kuinka Britannicus osaa miekkailla?"

"Minusta näyttää", mutisi hän, "että on aika jo ryhtyä varokeinoihin, suojellakseni itseni tuolta miekkailutaidolta."

XI LUKU.

AKTE.

Tiberin takana oli ylväs palatsi, joka hiljattain oli Neron toimesta rakennettu. Sypressejä kasvoi korkean portin kahden puolen.

Puutarhassa kukoistivat rehevät palmut ja ulkomaalaiset kukat. Vartija seisoi yöt päivät portilla pitääkseen jokaisen kutsumattoman vieraan loitolla talosta.

Yöllä, jolloin keisari niin odottamatta oli törmännyt yhteen velipuolensa kanssa, oli hän pian eronnut ystävästään Othosta lähteäkseen tuohon taloon, joka hänet usein näki ainoana vieraanaan.

Vartija tervehti kunnioittavasti kuultuaan tunnussanan, laski peitsensä ja sytytti tulisoihdun, joka samassa heitti häikäisevää valoaan portin sisäpuolelle, näyttäen tulijalle tietä. Tämä oli tuskin tarpeen. Varmoin askelin kulki Nero ovista, jotka näkymätön käsi avasi. Kuten taikaiskusta syttyivät tulet hiljaisessa palatsissa. Tuhat värillistä kynttilää leimahti tuleen, valaisten marmooriportaita sinervällä valollaan. Suurissa marmoorimaljakoissa värjyivät monet ruusut. Palmut näyttivät havahtuvan unestaan ja laskevan tervehtien suuret lehtensä levälleen. Mirhamin ja malobathrumin tuoksu täytti käytävät.

Nero nousi ripein askelin portaita ylös. Kaksikymmentä orjatarta kaikenrotuisia, mustakiharaisesta nubialaisesta kalpeaan circassilaiseen, nuoruuden ensimäisessä kukoistuksessa olevia neitosia, heittäytyi molemmin puolin Caesarin kulkemaa tietä. Keinotekoisen puutarhan läpi saapui hän loistavista matoista tehdyillä verhoilla suljetulle ovelle. Kaksi orjatarta, kauniita kuin Kaukasian kukkaset, avasi verhot. Ovenvartijoitten takana piilossa istui nuoria tyttöjä, jotka hiljaa helkyttivät harppujaan. Hopeanheleät äänet kiirivät vienoina ympäri palatsia.

Akte oli noussut vuoteeltaan, kun kellonsoitto ilmoitti caesarin tulon. Hämmästyksissään iloaan peittelemättä riensi kaunis kreikatar miestä vastaan, joka milloin muulinajajana, milloin caesarina, milloin jumalana ilmestyi hänen luokseen, mutta jota hän vaan ihmisenä rakasti.

Tämä painoi hänet rajusti rintaansa vasten ja peitti tytön punehtuvat kasvot tulisin suudelmin.

"Viimein taas tulet", virkkoi kreikatar hymyillen, ja vei hänet vuoteelle. Orjattaret toivat kallisarvoisissa maljakoissa viiniä, joka caesarin silmien edessä sekoitettiin.

"Sinä luulit, valkea lotus, että olisin sinulle uskottomaksi tullut, niinkö?"

"En tiedä, mitä ajattelin. Kun sinä olet poissa luotani, olen onneton — sanomattoman onneton. Siinä kaikki mitä voin muistaa ajatuksistani, kun sinä taas luokseni tulet."

"Vaiti. Päivä on tuleva, jolloin sinä aina olet oleva minun läheisyydessäni, joka hetki."

"Ja miksi ei nyt heti Domitius? Tänään? En tahdo muuta kuin olla orjattaresi, joka on onnellinen kun hän näkee sinun hymyilysi."

"Se olisi ihanaa — liian ihanaa kauvan kestääkseen. Ja sitten — minä pelkään sinua."

"Oi rakkaani — miksi pukeutuvat ajatuksesi taas synnilliseen muotoon? He ovat sinua mahtavampia. Sillä sinä olet kaikesta huolimatta ainoastaan ihminen."

"Sinä erehdyt, Akte. Jumalat ovat — harhakuvia. Minä olen maailman valtijas."

"Ja sinä, jumalallinen, pelkäät Aktea, joka ei omaa muuta kuin sinun rakkautesi, joka sinua on seurannut Atenan aurinkoisista laaksoista ruvetakseen vapaasta lapsesta vapaudettomaksi vaimoksi, jonka elämä on hirveätä yksinäisyyttä ja sinun omistamisesi onnea?"

Nero kaatoi timanteilla koristetusta maljasta Methymni-viiniä kurkkuunsa, katsoi tyttöä puoleksi arastellen puoleksi ihastellen ja vastasi:

"Niin, Akte, minä sinua pelkään. Kotka pelkää kyyhkystä — eikä kyyhkynen sitä ymmärrä."

"Ei — minä en sinua ymmärrä. Enkö ole hyvä? Eikö sydämeni ole silmiesi katseltavana kuin läpinäkyvä kristalli?"

"Kyllä, Akte — sinä olet hyvä. Sielusi on puhdas kuin Aasian kulta. Minä en ole pettynyt sinun suhteesi. Jos sinä olisit huono ja kavala — Kapitoli sortuisi semmoisen valheellisuuden päälle. Sinä et ole toisten minua ympäröivien ihmisten kaltainen. Oletko ajatellut koskaan, mitä käsite caesar oikeastaan sisältää?"

"Olen, Domitius. Onneni olisi täydellinen, jos sinä todella olisit se, jona sinä niin usein luokseni tulet — yksinäinen, tavallinen ihminen."

"Usein", jatkoi Nero haaveksivasti, "tuntuu minusta, että olisin onnellinen, jos luopuisin tästä purppurasta, joka kuten lyijystä valettuna painaa olkapäitäni: Mutta se ei ole mahdollista. Kuka kerran on voittoriemuin kulkenut kumartuneitten harteitten yli, kuka kerran on sanallaan taivuttanut tuhanten tahdon, kuka kerran on hallinnut, hän ei voi koskaan kieltäytyä. Purppura on samallainen kuin kulta. Se herättää rauhattomuutta ja kuumetta, onnea, joka on lähempänä tuskaa kuin tyytyväisyyttä. Mutta yksi voima siinä piilee, valta. Se synnyttää taistelua ja hävityksen hekumaa."

"Oi lakkaa! Älä saata minua ajattelemaan, että sinä olisit se, joksi ne sinua siellä ulkona kuvailevat. Oi, jos sinä tietäisit kuinka monet sinua häpäisevät."

"Miksikä en. — Ja tämä se on juuri se, jonka vuoksi caesar sinua pelkää. Täällä en minä ole keisari, en Nero. Irtautuneena Rooman lukemattomista intohimoista tulen minä luoksesi täydellisenä luonnonlapsena. Mutta kun aamu sarastaa ja minä taas ratsastan keisarilinnaa kohden, silloin jännittyvät lihakset, sydän käypi kovaksi, elottomaksi ja ainoastaan kajastus sinun viattomuudestasi luopi valoa tielleni. Vartija, joka kunnioittaen tervehtii, piilottelee ehkä panssarinsa alla jo tikaria, joka on raivaava jollekin toiselle tien valtaistuimelle. Kaartini päällikkö on minun ystäväni. Silmäys, sana on saattanut häntä loukata, ja jo hiipivät veriset suunnitelmat hänen aivoissaan. Filosoofi, joka on elämän viisauden sydämeeni istuttanut, mairittelee minua. Hän rakastaa kultaa. Vieras käsi ehkä on hänelle tarjonnut aarteita, joiden vuoksi hän on myynyt itsensä pettääkseen minut. Ja äitini aivot miettivät samalla kertaa, kun hän tarjoaa minulle kätensä suudeltavaksi, myrkkyä, joka parhaiten minut tuhoaisi."

"Oi, ei niin, valtijaani. Aivosi ovat kiihtyneet, kuumeiset kuvat vaivaavat sinua. Oi, minkälaisia sanoja sinä puhut! He rakastavat sinua, joiden luulet pettävän. Oi, ihan varmaan — kenenkä vuoksi he sinut uhraisivatkaan?"

"Minä aion turvata itseni. Tahdon ehtiä niiden edelle, joiden mielestä olen liian kauvan elänyt."

Oi caesar — mitä hurjia aikeita liikkuu mielessäsi? Paina sydämesi rinnalleni, opi minun rakkaudestani käsittämään, että on olemassa ihmisiä, jotka voivat olla hyviä.

"Sitä en ole koskaan epäillyt. Sinun rakkautesi on aina ollut hyvien ajatusteni ja päätösteni lähde. Sinun rakkautesi tekee minut vahvaksi itseäni vastaan, mutta — heikoksi muita kohtaan. Ja caesar hymyilee ihmisen heikkoudelle — hänen on pelättävä ihmisten hyvettä. Sinun vaikutuksesi loppuu kun olen jättänyt sinut; caesar on taas entisellään. Hänen täytyy surmata voittaakseen. Hänen täytyy uhrata muita, jotta eivät muut uhraisi häntä. Minun voimani murtuisivat sinun puhdasta sydäntäsi vastaan, jota rikoksen täytyy kaihtia."

"Niinpä älä laske minua luotasi silmänräpäykseksikään, jotta minun voimani siirtyisi sinuun."

"Juuri sen minä estän. Minä pelkään sinun voimaasi — sinä ymmärrät minua."

Valot sammuivat ja leppoisa ilmavirta kantoi kukkien tuoksua leyhytellen rakastavien ympärillä.

Harpun säveleet vaikenivat. Akte otti luutun käteensä. Keisari kyyristyi hänen jalkoihinsa ja laski päänsä hänen helmaansa. Siinä asennossa hän tavallisesti kuunteli lemmittynsä ihania lauluja rakkaudestaan ja kauniista kotimaastaan.

XII LUKU.

TUOMIO JA SEN TOIMEENPANO.

Leposohvassaan istui Agrippina, leskikeisarinna. Hän oli antanut päänsä vaipua käden varaan ja tuijotti miettien eteensä.

Eksyneitä auringon säteitä tunkeutui arastellen eriväristen lasiruutujen läpi huoneeseen, tehden upean pantterin nahan Agrippinan jaloissa kukkaispengermän kaltaiseksi, johon leskikeisarinnan siro kenkä vajosi.

"Hän ylenkatsoo äitiään unohtaen, että hän se juuri hänelle purppuran hankki. Oi kiittämättömyyttä. Enkö ole öitä valvonut, enkö satoja vaaroja torjunut ja kätenikin verin tahrinut? Ja kaikki tehdäkseni hänestä keisarin."

"He koettavat riistää Neron hänen äitinsä sydämeltä, saadakseen itse hänen kauttaan hallita."

"Mielettömät", virkkoi Pallas painostaen sanojaan. "Jos tuo poika joskus alkaisi omin jaloin kulkea, olisivat he ensimäiset, joiden ruumiitten ylitse hän yksinvaltiuteensa kulkisi."

Agrippina oli hetken aikaa vaiti. Sitten kiinnitti hän säihkyvät silmänsä kaikkivaltiaaseen ministeriin, ja ääntään hilliten sanoi hän: "Etkö ole koskaan tullut ajatelleeksi, että Nero saisi päähänsä jonakin päivänä vapautua sinusta."

"Ehkä arvostelet hänet huonommaksi kuin hän on", jatkoi keisarinna, "ja jätät huomioonottamatta, että hän on minulle jo valmistanut häpeän, joka on sinunkin asemaasi huonontanut. Oletko unohtanut päivän, jolloin täällä olivat parttialaisten lähettiläät? minä istuuduin valtaistuimelle Neron rinnalle. Mutta hän vei minut alas valtaistuimelta kansan ja lähetystön nähden. Se kepponen oli Senecan ja Burruksen valmistama."

"Ah — minkä tähden? Käänny Locustan, myrkyn sekoittajattaren puoleen.
Hän valmistaa juoman, joka vaikuttaa vasta kuukausien perästä."

Agrippina ponnahti istuimeltaan. Hänen miellyttävät kasvonsa vääristyivät, ja silmissä leimusi kamala lieska.

"Locusta", kähisi hän hampaittensa raosta, "Locusta, kaikkien aikojen suurin myrkyn sekoittaja on Neron palveluksessa?"

"Hän on pian oppinut käsittämään ja seuraamaan edeltäjiensä menettelyä."

Tukahdutettu huudahdus tunki Agrippinan suusta. Aikansa suurin rikoksentekijä vapisi ajatellessaan toisen ehdottamaa konnantyötä.

"Mitä vaadit?" huudahti hän valittaen. "Pallas, onneton, mihin vievät tiemme?"

"Täytyykö minun murhata oma lapseni? Rakas lapseni? Poikani, joka on minun ylpeyteni? Jota minä vieläkin rakastan enemmän kuin mitään muuta?"

"Enemmän kuin mitään muuta? Enemmän kuin kunnianhimoa? Enemmän kuin elämääsi?"

"Ensin minut — sitten sinut", jatkoi kansleri järkähtämättömän levollisena. "Minun ruumiini ylitse kulkee salamurhaajan tikarin tie sinun sydämeesi."

"Mutta — ainoastaan otaksuen, otaksuen, että me — caesarin — kuinka sinä sanoit, Pallas?"

"Niin — syrjäyttäisimme — eihän olisi tarvis häntä tappaa, Pallas, eikö totta? Otaksuen, että me hänet syrjäyttäisimme — mitä tekisimme sitten. Asema voisi kehittyä toisenlaiseksi kuin tahdomme. Kansa ei ole tyytyväinen hallitsijan kukistumiseen, ellei häntä seuraa toinen."

"Ah — sinä olet oikeassa. Hän olisi meidän käsissämme. Me asettaisimme hänet valtaistuimelle ja tekisimme hänestä tahdottoman aseen itsellemme."

"Se ei ole niin yksinkertaisesti tehty. Britannicus on vaarallisempi kuin Nero."

"Hyvä on, Pallas. Minä en vastusta sinua. Tee valmistukset. Tarvitsetko rahaa?"

"Minä ymmärrän. Kun hetki on lähellä, jolloin tarvitset minua, niin luota minuun."

Pallas kumarsi ja kääntyi lähteäkseen. Hän veti oviverhon syrjään, mutta jäi kuin kivettyneenä seisomaan.

Hänen edessään seisoi caesar. Pallas koetti päästä hänen ohitseen. Mutta vaikkakin kansleri oli suuri ja vahva mies, oli Nero häntä paljoa voimakkaampi.

Nero antoi Rooman valtakunnan pelätylle kanslerille, Agrippinan uskotulle, sellaisen sysäyksen, että hän horjahti takaisin huoneeseen.

Kirkaisten oli Agrippina hypähtänyt istuviltaan. Mutta tämän naisen synnillinen voima oli suurempi kuin hetken hämmästys. Kuka takasi, että Nero oli kuullut heidän keskustelunsa? Ehkä oli häneltä pääasia jäänyt kuulematta — ehkä hän aavisti vaan, mitä ei voinut todistaa…

Hänen kasvojensa piirteet tasaantuivat ja kätensä keisarille suudeltavaksi ojentaen sanoi hän tyynesti: "Jupiter kanssasi, poikani. Olen iloinen nähdessäni sinut taas kerran luonani."

Nero ei suotta ollut jo vuoden ajan kantanut purppuraa. Sirolla liikkeellä kumartui hän suutelemaan äitinsä kättä.

"Sormesi ovat kylmät kuin jää", sanoi hän tarkastellen Agrippinaa. Hänen huulillaan leikki hymy, joka olisi saanut pelottomimmankin vapisemaan. Mutta ennenkuin leskikeisarinna ehti löytää sanaa vastatakseen, kääntyi Nero Pallaksen puoleen.

Tämä seisoi suorana hänen edessään, käsivarret rinnalla ristissä, silmät synkästi lattiaan suunnattuina.

Nero istuutui lähellä olevaan nojatuoliin ja sanoi hetkisen kuluttua äänellä, joka ei ilmaissut pienintäkään liikutusta:

Tuskin huomattava värähdys puistatti miehen vartaloa, joka ei koskaan ollut vapissut.

Mutta Agrippina, joka huomasi Neron kuulleen kaiken, heittäytyi nyyhkien poikansa jalkoihin.

"Armoa, poikani, armoa — kaikkien jumalien nimessä, minä vannon sinulle, että sydämeni on puhdas kaikesta petoksesta."

"Nouse äiti", sanoi Nero jäisen kylmästi. "Rikoksestasi olen sinulle kiitollisuuden velassa. Jos sinä aina tällä tavalla ilmaiset minulle todelliset vihamieheni, en koskaan unohda, että olet minun paras liittolaiseni."

Kauhistuneena nousi Agrippina. Häntä värisytti. Hän kietoi vaipan tiukemmin ympärilleen.

Pallas oli roomalainen, eikä hän pettänyt syntyperäänsä silloinkaan, kun hän näki kuoleman silmäinsä edessä. Hän nosti päätään, katsoi lujasti Neroa silmiin ja virkkoi:

"Minä tahdoin syrjäyttää caesarin, joka ylenkatsoo ystäviänsä ja palkitsee vihollisiansa."

"Sinä olisit purppuran arvoinen, jota tahraa veristen rikosten häpeä, Pallas. Ehkä olisit sinä suurempi kuin minä — ehkä. Sillä minä voin todistaa, etten minä tälle purppuralle häpeää tuota."

"Minä näen", vastasi caesari, "että sinä olet arvoiseni vastustaja.
Minä kunnioitan sinua siksi. Ojenna minulle kätesi, Pallas."

Rautatahtoinen kansleri astui Caesarin luo ja ojensi hänelle kätensä. Tämä piteli sitä lujasti omassaan, katsoen kansleria verenjanoisen tiikerin tavoin.

Pallas kalpeni. Tämä kamala leikkiminen elämällä ja kuolemalla uhkasi häneltä viedä mielenmaltin.

"Sinä olit äitini uskollinen palvelija. Olet siistinyt minulle tien valtaistuimelle, ja olet — minun täytyy se tunnustaa — taitavasti hoitanut valtakunnan varoja. Kuolleen ansioita on kunnioitettava. Sen vuoksi saat sinä komeat hautajaiset. Minä itse tahdon osoittaa sinulle viimeistä kunnioitusta. Agrippina, keisarillinen äitini on sinua itkevä. Rooma pystyttää sinulle muistopatsaan ja historia on tekevä nimesi kuolemattomaksi."

Nero pudisti ministerin kättä. Sitten veti hän taskustaan pienen pullon ja ojensi sen Pallakselle.

Pallas vitkasteli. Kalman kalpeus levisi hänen kasvoilleen, mutta lihaskaan ei niillä värähtänyt.

"Minä toivon, että tämä tapa on sinulle mieluisampi kuin pyövelin kirves. Minä odotan, Pallas, sillä minulla on vielä enemmän aikaa jälellä kuin sinulla."

Pallas huoahti syvään. Hänen katseensa suuntautui ensin Agrippinaan, sitten hänen ohitseen akkunasta ulos, yli ikuisen Rooman, joka kylpi auringon valossa.

Vielä ei ollut viimeinen pisara kulkenut kurkusta, kun hän raskaasti sortui lattialle, kuin elinvoimainsa kukoistuksessa kaadettu tammi.

Hänen kasvonsa muuttuivat tumman vihreiksi, ja vastenmielinen haju levisi huoneeseen.

"Se oli samaa myrkkyä, johon Claudius kuoli", sanoi Nero rauhallisesti, "ainoastaan huomattavasti suurempi annos."

Esiriput sulkeutuivat aaltoillen keisarin takana, joka säännöllisin askelin kulki palatsin läpi.

Mutta Pallaan ruumiin vieressä makasi Agrippina epätoivoisesti käsiään väännellen. Hänen kyyneleensä kostuttivat kuolleen jäykistyneitä kasvoja.

XIII LUKU.

VIERAILU.

Nero istui työhuoneessaan ja antoi käskyjä sanansaattajille, joiden piti viedä ne rajoilla oleville sotapäälliköille. Kun tämä toimi oli lopussa ilmestyi huoneeseen Claudius Etruskus, uusi raha-asiain ministeri, joka oli kutsuttu Pallaan tilalle sisä-asiain johtoon. Nero antoi hänelle muutamia määräyksiä ja lähetti hänet sitten Senecan, uskottunsa luokse lähemmin asioistaan neuvottelemaan. Claudius Etruskuksen lähdettyä soitti Nero.

Heti sen jälkeen ilmestyi huoneeseen kaksi kookasta pretoriania ja heidän välillään Markus, kuolleen Pallaan poika.

Merkin saatuaan poistuivat sotilaat. Nero rypisti kulmiaan ja tarkasteli nuorta, kalpeata miestä, jonka ulkonainen esiintyminen ihmeellisesti muistutti häntä itseään.

"Sinä olet Markus, Pallaan poika?" kysyi Nero, katsoen häntä lujasti silmiin.

"Minä olin se, caesar, nyt olen minä vaan Markus", vastasi hymyillen nuori mies, punastumatta näin kieltäissään oman isänsä.

"Että minun onneton isäni hoitaissaan valtakunnan kassaa mieskohtaisen tuhlaavaisuutensa ja petostensa kautta oli saattanut valtion perikadon partaalle."

"Jos minä astuisin sinulle isän sijaan — tulisitko osoittautumaan kyllin arvokkaaksi pojaksi?"

Markuksen kasvoilla välähti omituinen hymy. Ilosta huudahtaen heittäytyi hän caesarin jalkoihin.

"Oo, miten voisin sinua kyllin kiittää armostasi ja rakkaudestasi!" huudahti nuorukainen syleillen keisarin polvia. "Tahdon olla sinun tahtosi kuuliaisin orja, sinun henkesi uskollisin suojelija."

"Hyvä. Minä olen sinulle katsonut loistavan uran. Sillä minä kunnioitan rohkeuttasi ja ihailen viekkauttasi. Nimitän sinut Britannian käskynhaltijaksi. Sinä matkustat jo tänään sinne."

Markus asettui sotilaalliseen asentoon, sillä Nero oli jälleen soittanut. Orja ilmestyi huoneeseen.

"Toivon näkeväni sinut muutaman tunnin perästä matkavalmiina", sanoi Nero tästä kummallisesta kiireestä ällistyneelle Markukselle ja poistui tehden armollisen kädenliikkeen.

Kun esiriput olivat sulkeutuneet Neron ja murhatun kanslerin pojan välillä, muuttuivat kummankin kasvojen ilmeet. Nero kohensi ryhtiään ja mutisi, tyytyväisen näköisenä itseään hopeaisesta peilistä tarkastaen: "Tämä vaara on vältetty. Britanniassa ei tuo poika voi minulle olla vaarallinen."

Mutta Markus malttoi tuskin rauhallisesti kulkea vartijain ohi, ennenkuin hän kääntyi ympäri, ja heittäen vihasta hehkuvan katseen keisarin huoneisiin päin, sähisi hampaittensa välistä.

"Me teemme vielä tiliä, kruunattu roisto. Sinä olet kuuleva
Britanniasta viestejä minusta!"

Keisari oli pannut toimeen Britannian uuden käskynhaltijan kunniaksi loistavat pidot. Upean salin keskelle oli sijoitettu pitkä marmoripäällyksinen pöytä. Itämaiset viiniköynnökset kiertelivät korkeitten, jonialaisten pylväitten ympäri. Puoliympyrän muotoon rakennettua seinää koristivat mosaikkikuvat, ja nurkissa seisoi taiteellisia kuvapatsaita lukuisten värillisten lamppujen valossa.

Pöydän ympäriltä oli setripuisia, arabeskeilla ja norsunluukoristeilla varustettuja lepotuoleja hyllyvine patjoineen. Tuolien jalat olivat kullasta ja raskaat, silkkikudoksiset peitteet verhosivat puoliksi leposijat.

Vähitellen täyttyi sali vieraista. Siinä olivat Corbulo, vasta nimitetty sotajoukkojen ylipäällikkö, jonka oli määrä vihdoinkin lopettaa sota aasialaisia vastaan; Markus, Britannian käskynhaltija; Otho, keisarin uskottu juomatoveri; Petronius, roomalaisen ylhäisön hienoin, nerokkain seuramies; Burrus, kaartinprefekti; Seneca, vanhanajan suurin filosofi; Tigellinus, caesarin salasihteeri; Luccanus, Senecan sukulainen ja etevä runoilija; Pomponius Mela ja paljon muita valtiomiehiä ja taiteilijoita sekaisin.

Myös ulkomaalaisia valtijoita, vieraita Aasiasta ja Pohjolasta liikkui saleissa. Näistä veti erikoisempaa huomiota puoleensa armenialainen kruununtavottelija Tiridates. Hänelle osoitettiin mitä suurinta huomaavaisuutta caesarin pidoissa, jott'ei hän niin helposti huomaisi Rooman valtakunnan ystävien ja liittolaisten olevan vaan kultaisilla kahleilla kytkettyjä orjia.

Torventörähdykset ilmoittivat keisarin saapumisen. Heti senjälkeen astui caesar saliin, kävi paikalleen ystäviensä tervehdyshuutojen kaikuessa. Pidot alkoivat. Neron katse lensi pikaisesti pöydän ympäri ja pysähtyi hetkeksi muutaman tyhjän paikan kohdalle. Hänen otsansa vetäytyi ryppyyn.

Mutta pian kirkastuivat hänen kasvonsa jälleen. Ruokasalin edustalla olevaan pylväskäytävään ilmestyi prinssi Britannicus, astui nopeasti pöydän luo ja tervehti kunnioittavasti Caesaria.

"Suo anteeksi epätäsmällisyyteni, caesar", sanoi hän, "olen keskustellut keisarinnan kanssa ja toivon etten sillä ole herättänyt epäsuosiotasi."

"Jätä anteeksipyytelysi, rakas Britannicus. Olen sinulle kiitollisuuden velassa, että olet huomaavainen keisarinnalle. Yksinäisyys, jolla hän itsensä ympäröi, vaikuttaa painostavasti häneen."

Aterian alkuosa kului verrattain rauhallisesti. Keskusteltiin poliittisesta asemasta ja haasteltiin arkipäiväisistä aiheista. Mutta jo aterian keskivaiheilla unohtuivat sirot tavat, joiden vertauskuviksi oli ripustettu ruusuja pöydän yläpuolelle. Huudettiin, meluttiin ja naurettiin kilvan, välittämättä lainkaan keisarista. Tämänkin kasvot alkoivat runsaasta viinin nauttimisesta punottaa. Juomanlaskija juoksi ahkeraan edestakaisin sekoittaen vettä viiniin etuhuoneessa, jonne tynnörit olivat asetetut. Seppelkiehkuraiset poikaset puikkelehtivat vieraitten välillä täyttäen heidän maljansa aina uudelleen. Juhlivien ympärille levisi hajuvesien viehättävä tuoksu. Vieraat olivat painaneet laakeri- ja viininlehtiseppeleet päähänsä, orjat voitelivat herrojensa käsivarret hyvänhajuisilla öljyillä.

Juomingit olivat parhaillaan. Neron viittauksesta lehahti saliin joukko kevytjalkaisia tanssijattaria puoleksi verhoutuneina babylonialaisiin kultakoristeisiin harsokankaisiin, jotka tuskin peittivät neitosten moitteettomia muotoja. Heitä seurasi laulajia, jotka lauluillaan ylistivät keisaria, huilunsoittajia ja ilveilijöitä mitä vaihtelevin joukko.

Nyt nosti Nero raskaan kultaisen maljansa, teki käskevän kädenliikkeen, ja kaikki vaikenivat.

"Minä juon käskynhaltija Markuksen kunniaksi. Onni hänen matkalleen ja jumalat hänen suojakseen! Britannian ja minun uskollisen prefektini onneksi!"

Kaikki yhtyivät maljaan. Onnentoivotusten myrsky vyöryi ympäri pöytää nuoren aatelismiehen kunniaksi, jonka kasvot ilmaisivat kaikkea muuta kuin surua isän kuoleman johdosta.

Nyt heilutti Markus itse maljaansa: "Jupiter suojanasi, armollinen keisari. Sinä olet suurin kaikista jumalallisista caesareista, jotka ovat hallinneet Roomaa. Mitä oli Augustus sinun rinnallasi? Varjo. Sotiasi ovat jumalat suosineet. Valtakunta kukoistaa hyvinvointia ja varallisuutta. Sinä olet viisas ja urhoollinen, tarmokas ja lempeä, oikeudenmukainen ja ankara, missä valtakunnan etu on kysymyksessä. Onnellinen olet, ikuinen Rooma! Kuolemattomat ovat lähettäneet parhaimman joukostaan maailmaa hallitsemaan!"

Myrskyisät suosionosoitukset seurasivat näitä sanoja. Huilujen sävelet hukkuivat vieraitten äänekkääseen puheluun ja nauruun.

Vanha, inhottavan näköinen rampa vaimo, kummallisesti puettu, antoi juomanlaskijalle pienen hopeaisen pullon. Silmänräpäykseksi yhtyivät juomanlaskijan ja Neron katseet.

Tämä nyökäytti, ja tekoparran alla vetäytyi juomanlaskijan suu ilkeään hymyyn.

Juomanlaskija oli Anicetus, nykyään Neron uskottu. Ei kukaan nähnyt, kuinka hän verkkaan ja huolellisesti laskien valutti pullosta kymmenen pisaraa muutamaan maljaan; ei kukaan nähnyt miten hän vaihtoi tämän maljan erään toisen kanssa ja sitten toi sen pöydälle.

Juopuneena, kasvot vääntyneinä ja silmät hehkuvina heilutti caesar maljaansa.

"Britannicuksen terveydeksi, Rooman jalon prinssin, urhoollisimman sotilaan ja uskollisimman ritarin kunniaksi!"

"Caesarin onneksi, joka on, lahjoittaakseen Roomalle rauhan, uhrannut oman leponsa."

Hän vei maljan huulilleen. Caesarin katseet tarkastelivat häntä kuten pedon silmät.

"Eläköön Britannicus", kaikui huoneessa. Silloin — mitä merkitsee tämä? Prinssi, puristaen suonenvedontapaisesti maljaa oikeassa kädessään, hyppää paikaltaan, horjahtaa, tarttuu pöydän reunaan pysyäkseen pystyssä ja puhuu kolkolla äänellä luonnottoman suuriksi levinneet silmät jäykästi Caesariin suunnattuina: "Kolminkertainen murhamies — jälkeeni verioikeus!"

Viimeisin voimin singahutti hän maljan caesaria kohti. Se lensi keisarin ohi, mutta jäännökset sen sisällöstä tahrasivat hänen kallisarvoisen, turkisreunusteisen purppuransa, jättäen siihen suuria täpliä.

Britannicus oli luhistunut maahan eikä enään liikahtanut. Nero seisoi vapisten valtaistuinkorokkeen viimeisellä portaalla. Osa vieraista oli paennut, rajaton hämminki vallitsi seurassa.

XIV LUKU.

JULIA.

Syvällä maanpinnan alapuolella sijaitsevassa vankilanholvissa, jossa päivän ja yön vaihteesta ei mitään tiennyt, istui Julia kiveen kahlittuna.

Hänen kasvoistaan henki rauha ja osaansa alistuminen. Viikkomääriä oli hän jo täällä istunut kohtaloansa odotellen. Mutta kukaan ei hänestä huolinut. Ystävät näyttivät hänet unhoittaneen samoin kuin vihollisetkin.

Yksinäisyys ja kylmä värisyttivät aika ajoin hänen ruumistaan. Mutta hän ei pelännyt mitään. Ajatus, että hän oli onnistunut pelastamaan viattoman miehen, joka jo näytti olevan auttamattomasti kiedottu hiipivän rikollisuuden pauloihin, antoi hänelle rohkeutta ja luottamusta kestämään kaiken, mitä Jumala oli hänen kärsittäväkseen asettava.

Raskas portti vapisi. Oven yli kulkeva rautasalpa siirrettiin syrjään.
Julia kuunteli. Portaitten yläpäästä näkyi valoa.

Hitaasti, varovasti tunnustellen läheni sieltä valkea olento. Ovi oli hänen jälkeensä taas sulkeutunut.

"Kuka olet sinä, mikä voima tuopi sinut tänne?" huudahti hän puolittain iloisesti, puolittain peloissaan.

Henkilö tuli lähemmä; nyt seisoi hän aivan Julian edessä, joka pelästyneenä peräytyi.

Vieras viskasi hunnun syrjään ja Julia näki edessään kalpeat surulliset kasvot.

"Oktavia — rakas Oktavia!" huudahti Julia, kykenemättä hillitsemään liikutustaan, syleillen keisarinnan jalkoja.

"Miten pääsit sinä tänne?" kysyi Julia, keisarinnan istuuduttua kivellä ja vaivoin hengittäessä ummehtunutta ilmaa, johon Julia oli jo tottunut.

"Olen etsinyt sinua päivät ja yöt", vastasi keisarinna. "Maksoi paljon vaivaa, kärsivällisyyttä ja toivoa, ennenkuin sinut löysin. Keisarin äiti on ovela. Mutta viimeinkin sain kullalla voiton hänen kavaluudestaan. Hänen valtansa on murrettu — hän on nyt enään ainoastaan yksinäinen nainen, joka uneksii vaalentuneesta loistostaan."

"Ja sinä kysyt? Roomassa tapahtuu joka päivä jotakin. Nero on kostanut sukumme puolesta. Pallas on kuollut."

"Jumala armahtakoon häntä! Hän on syntisenä ja rikosten painamana täältä eronnut. Hänessä on kukistunut Agrippinan vallan mahtavin edustaja. — Miten otti Britannicus vastaan tiedon tästä tapahtumasta?"

Julia ymmärsi kaiken. Naiset lukevat tapahtumat jo silmäyksistä. Hän katsoi Oktaviaan kauhistuneena. Sitten kääntyi hän poispäin, kätki kasvonsa hiljaa nyyhkien togaansa.

Oktavia istui hiljaa, liikkumattomana, katsellen polttavin silmin tyhjään pimeyteen.

"Mutta sinä et saa kuolla", jatkoi Oktavia, "sillä sinun sydämessäsi orastaa toivo paremmasta, onnellisemmasta elämästä. Kuolemasi olisi hyödytöntä, se olisi rikos."

"Jumala? — Jos sinun Jumalasi on niin viisas, oikeudenmukainen ja kaikkivaltias, kuin sinä olet häntä kuvaillut, ei hän voi tahtoa sitä, että koko elämän sisältö on vaan kärsimystä."

"Kuule, Julia. Kadun päässä kävelee vaippaan verhoutunut mies kuin petoeläin rauhatonna. Hänen silmänsä palavat. Irtonaisena riippuu miekka hänen vaippansa alla. Hänen katseensa vartioivat lakkaamatta tätä vankilaa, jonka hän tietää holviensa suojassa kätkevän ainoan kalleuden, joka tekee hänelle elämän elämisen arvoiseksi.

"Tällä miehellä on lapsen sielu. Mutta hän rakastaa. Sinä päivänä, jolloin hän kuulee Julian kuolleen, on Nero alttarin ääressä, palatsissaan, ajoretkellä, sama se missä, vaipuva verissään maahan."

"Antonius", toisti Julia, ja hänen huulillaan väreili hymy, joka kertoi rajattomasta rakkaudesta.

Tuon miehen nimi oli sytyttänyt Julian sydämen. Hänen silmänsä loistivat ja onnen ja ilon kajastus valaisi hänen kuihtuneita kasvojaan.

"Mutta miten minä pakenisin", sanoi hän vitkastellen. "Nämä seinät ovat paksut ja lujat. Portit ovat kaikki teljetyt ja holveissa kulkevat vartijat."

"Voit paeta ottamalla minun vaippani ja verhoni. Sinä poistut keisarinnana vankilasta, minä jään tänne Juliana."

Kauvan esteli Julia. Mutta Oktavia osasi kumota kaikki hänen vastaväitteensä. Viimein hän suostui toivoen jo samana päivänä saavansa nähdä keisarinnan terveenä hovissaan. Kahleet irroitti Oktavia hankkimillaan avaimilla, ja vangittu neito jätti keisarinnan vaippaan verhoutuneena, harso kasvoille vedettynä vankilan. Vartijat tervehtivät ja kenenkään estämättä kulki hän holvien läpi. Kun hän astui kadulle, häikäisi auringon valo hänen silmiänsä niin, ettei hän nähnyt mitään. Veri pakeni hänen kasvoiltaan ja tiedotonna olisi hän vaipunut maahan, ellei samassa voimakas käsivarsi olisi kiertynyt hänen vyötäisilleen ja keveästi kuin lapsen nostanut odottavaan kantotuoliin. Tuulen nopeudella lennättivät orjat kantotuolin paikalta. —

Oktavia istui kivellä, pää rinnalle kumartuneena, pitäen kahleita ikäänkuin olisi ollut niihin kytkettynä.

"Ne tappavat minut", kuiskasi hän itsekseen, "ja muuta en hartaammin toivokaan." — — —

Muutamia tunteja edellä kerrottujen tapahtumien jälkeen avautui vankilan ovi jälleen.

Oktavia näki jonkun naisen laskeutuvan hitaasti portaita alas. Soihtua kantava mies seurasi häntä.

"Minä vihaan sinua petollisen hyveesi vuoksi. Ymmärrätkö minua? Sinun täytyy kuolla. Valmistaudu! Onko sinulla vielä toivomuksia?"

"Millä oikeudella asetuit sinä silloin minun tahtoni ja oikeuden väliin? Kuka olet sinä, että uskalsit ryöstää minulta uhrikseni määrätyn miehen? Onko hyve mahtavampi voimaa? Voittaako totuus, viattomuus paheen rohkeuden? Ei, kyyhkyseni, minä näytän, että yhä edelleenkin olen Agrippina ja kaikesta huolimatta siksi jään."

Hän oli tempaissut Oktavian pään pystyyn kumaraisesta asennostaan, niin että naisten katseet yhtyivät.

Agrippina kannettiin tiedotonna vankikomerosta. Toistamiseen jätti keisarinna vankilan. Vartijat eivät voineet tätä ihmettä käsittää.

XV LUKU.

ASKEL ASKELEELTA.

Eräissä pidoissa oli Nero tutustunut ensikerran suosikkinsa Othon lemmittyyn, Sabina Poppeaan. Vastustamaton intohimo ihanaa naista kohtaan oli herännyt Nerossa ja Poppea koetti jokaisessa tilaisuudessa sitä kiihoittaa.

Eräänä myrskyistä yötä seuranneena synkkänä aamuna kutsutti Nero ystävänsä luokseen.

Otho ilmestyi kohta, kauniina kuin nuori jumala, hajuvesillä ja öljyillä voideltuna, kallisarvoisissa pukineissa. Tällä kertaa ei keisari ottanut häntä vastaan tuttavallisesti kuten ennen. Hän otti caesarin asennon ja viittasi Othon, joka yritti kiiruhtaa hänen luokseen, ylpeällä kädenliikkeellä takaisin.

"Sinulla on, Otho", alkoi nuori keisari, "talossasi nainen, joka on kyllin arvokas koristamaan valtaistuinta."

Otho kauhistui. Veri karkasi hänen kasvoiltaan. Sillä niin kevytmielinen kuin nuori Dandy olikin, niin vähän kuin hän koettikin viettää siveellistä elämää, rakasti hän kuitenkin Sabinaa intohimoisesti.

"Sinä tarkoitat kaiketi Sabina Poppeaa?" vastasi nuori aatelismies pitkän vaitiolon jälkeen, ponnistellen näyttääkseen mahdollisimman välinpitämättömältä.

"Jumalat antakoot minulle anteeksi — en tiennyt, ett'et sinä enään välitä minun ystävyydestäni."

"Sinä et tule häntä minulta riistämään", sanoi hän uhkaavasti, kiivaasti hengittäen.

"Sen minä teen, Otho. Ja minä neuvon sinua vanhan ystävyytemme nimessä välttämään tällä kertaa kaksintaistelua. Hän on minun, ymmärrätkö?"

Viimeiset sanat kuuluivat kovina. Neron kasvoilla kuvastui koko hänen rajaton aistillisuutensa ja julmuutensa.

"Minä en lähde Lusitaniaan", vastasi Otho kiihkoissaan. "Pidä maasi, tyranni. En vaihda ihaninta naista, joka koskaan on Rooman tannerta polkenut, maakuntiisi."

Nero nousi. Ensimäisen kerran huomasi Otho keisarin suunnattoman paksun niskan ja hänen kasvojensa aistilliset piirteet.

Nero vetäsi esiripun syrjään. Viereisessä huoneessa seisoi mies tulipunaisessa viitassa, järkähtämättömän rauhallisena. Hänen käsivartensa oli paljas, joten muodottoman vahvat lihakset näkyivät. Hänen suonikkaassa nyrkissään oli suuri miekka.

"Sinä aiot minut murhauttaa? Sinä et kammo alhaisinta, halveksittavinta salamurhaa päästäksesi naisen omistajaksi?"

Nero ravisti hymyillen päätään. Hän antoi merkin ja härkämäinen pyöveli astui huoneeseen, laskien raskaan nyrkkinsä Othon olalle, niin että tämä värisi kuin ruoho.

Viittaus — pyöveli hävisi. Esirippu sulkeutui. Kello helähti. Orja otti Nerolta kirjoituksen. Caesar teki liikkeen kädellään, Lusitanian käskynhaltia sai mennä.

"Aja", huusi hän kuskille, ja keveät ajoneuvot lensivät nuolen nopeudella Rooman katuja pitkin. Ritarit, jotka tulivat vastaan, ihmettelivät hirveätä vauhtia, jolla nuori, päänsä togaan verhonnut ylimys kiisi eteenpäin. Usea arvasi syynkin ja hymyili ilkkuen.

Saavuttuaan kotiinsa, kiiruhti Otho suoraa päätä rakastettunsa huoneisiin. Tämä oli juuri noussut kylvystä ja ehtinyt kiireesti kietaista silkkisen kylpyliinan ympärilleen, kun Otho hengästyneenä törmäsi sisään. Raskas, tuoksuva ilma ja ihana puolialaston nainen kiihottivat häntä entistä enemmän. Hän heittäytyi lemmittynsä jalkoihin ja syleillen hänen polviaan kuiskasi rukoilevasti:

Poppea, joka ei ollut ymmärtävinään Othon kiihtymyksen syytä, kumartui alas niin että hänen tuoksuvat hiuksensa peittivät polvistuneen miehen pään ja nosti hänet hellästi ylös.

"Mikä sinun on, ystäväni?" kysyi hän hymyillen, Othon katsellessa häntä tuskallisesti.

"Oh sitä koiraa! Konnaa!" huusi Otho äkillisessä raivonpuuskauksessa.
"Se hyena tahtoo yhä enemmän ruumiita. Voi häntä!"

"Ketä muuta kuin tuota kruunattua hirviötä, valapattoa, salamurhaajaa, rosvoa ja varasta!"

"Oo, mitä valtiopetoksellisia sanoja sinun suusi puhuu, rakas Salvius", vastasi Poppea, ja hyväntahtoinen hymy hänen huulillaan näytti muuttuvan ivaksi. "Tuntuuko hän sinusta todellakin niin hirveältä?"

"Sitten, kautta Styxin, täyttyvät kummankin teidän toiveet. Oi kirottu luuska!"

Poppea ojentausi ylpeästi ja katsoen rakastajaansa lujasti silmiin, vastasi hän:

"Hän ei voi tarjota sinulle mitään enemmän kuin minä — paitsi häpeää, pahetta."

"Minä tahdon kantaa kruunua. Eikö sinustakin se paremmin somistaisi minun päätäni kuin tuon jäykän Oktavian?"

Poppea heittäytyi nojatuoliin, veti Othon pään syliinsä ja kuiskasi hänen korvaansa:

"Minkä kohtalo sinulta kielsi, sen voi jumalien suosio suoda. Jumalat ovat rohkeiden puolella. Kuinka ihana sinä olisit — caesarina!"

Otho päästi huudahtuksen ja hypähti pystyyn. Hänen silmänsä hehkuivat, huulet vapisivat. Käsi puristi sivulla riippuvaa lyhyttä miekkaa.

Poppea otti silkkivaipan lattialta ja heitti sen välinpitämättömästi hartioilleen. Hänen silmänsä suuntautuivat säihkyen Othoon, jonka otsalla pisaroivat hikihelmet.

Nero astui sisään. Oven edessä seisoi vartija. Mutta hän itse oli aseeton. Hänen synkkä katseensa kiintyi Othoon.

Sitten kääntyi hän Poppeaan päin ja suudellen hänen vaippansa lievettä kuiskasi hän:

Poppea kumartui ja kietoen äkkiä kätensä Neron pään ympäri, niin että tämän selkä oli Othoa kohti, sanoi hän lujasti:

"Kyllä, minä tahdon —" ja hänen katseensa suuntausi säihkyvänä Othoon. Aatelismiehen säilä välähti ilmassa ja — putosi helähtäen marmoriseen pesuammeeseen.

Poppea nauroi. Nero oli salaman nopeudella käännähtänyt. Otho seisoi poiskääntyneenä, kasvot togaan verhottuina — — —

Oli yö, unten, hyväilyjen ja lemmen hetki. Otho seisoi makuuhuoneessaan. Poppean vuode oli tyhjä. Kuihtuneet ruusut kiertelivät patjojen välissä. Himmeä kattolamppu heitti epätasaista valoa nuoren ritarin kasvoille.

Surusta ei näkynyt enään jälkeäkään hänen kasvoillaan. Suu oli lujasti, kuten uhmaten kiinni puristettu. Raju lieska paloi punertuneissa silmissä.

Otho oli matkavalmis. — Kauvan seisoi hän liikkumattomana, ajatuksiinsa vaipuneena. Sitten painoi hän huulensa vuodetta vasten, jossa Poppea vielä aamulla oli levännyt ja jätti kiireisin askelin huoneen. Rautapuku helisi hänen rajusti astuessaan ja ääni kaikui kolkkona tyhjissä käytävissä. Otho heittäytyi odottavan ratsun selkään ja nelisti asestetun palvelijajoukon seuraamana pois onnensa paikalta, onnen, jonka hän rikoksen kautta oli saavuttanut ja rikoksen kautta menettänyt.

Kun keisarilinna sukelsi kuutamossa näkyviin, pidätti Otho hevostansa. Ihmeissään katselivat palvelijat herraansa, jonka kasvot vääntyivät raivoisaan irveen. Mutta sanaakaan ei hän puhunut. Silmät tuijottivat vaan linnaa kohti ja huulet liikkuivat.

Poppea odotti keisarin makuuhuoneessa kalleisiin, tuoksuviin vaatteisiin puettuna. Hän lepäsi vuoteella, jota ympäröivät tuoksuvat ruusunlehtikasat. Hänen silmänsä tarkastelivat peitettä, johon oli jäljennetty erään kreikkalaisen maalarin mestariteos: Leda ja joutsen.

Mutta vaikka Poppea oli erittäin hienoaistinen taiteentuntija, ei kuva voinut hänen mieltään kiinnittää. Rauhattomasti lennähti hänen katseensa milloin minnekin, ja sekavat ajatukset näyttivät kiusaavan häntä. Hän nousi ylös ja siirsi verhon syrjään ikkunan edestä.

Alhaalla lepäsi Rooma. Hän antoi katseensa lentää valaistun kaupungin yli. Silloin huomasi hän äkkiä joukon ratsumiehiä sukeltavan esiin pimeästä. Etumainen niistä pysähdytti hevosensa, ja katseli kuin kivipatsaaksi muuttuneena linnaa. Poppea vetäytyi verhon suojaan, aivan kuin olisi hän pelännyt ritarin, jonka hän hyvin tunsi, huomaavan hänet. Hetkisen kuluttua oli joukko taas hävinnyt. Syvä huokaus tunkeusi Poppean rinnasta; vaikka hän ei sitä tahtonut itselleenkään tunnustaa, tunsi hän, kuinka paljon hän Salvius Othoa oli rakastanut ja vieläkin rakasti. Kunnianhimo vaan oli ollut sydäntä vahvempi. Poppea kääntyi pois akkunasta.

Huoneen toisessa päässä seisoi orjatar valmiina hänen käskyjään täyttämään. Poppeaa hämmästytti tytön tavaton kauneus. Suurista, loistavista silmistä puhui syvä surumielisyys.

"Nimeni on Akte", vastasi hän hiljaa, aivan kuin olisi hän pelännyt mainita tuota nimeä.

"Älä vihastu minuun, valtijatar — minun rikokseni oli rajaton rakkauteni häneen."

Vavisten kääntyi Poppea poispäin ja hänen ajatuksensa vertailivat salaman nopeudella tuon tytön kohtaloa hänen omaan tulevaisuuteensa.

Oviverhot vedettiin syrjään ja komea nainen astui majesteetillisesti huoneeseen, diademi tummassa tukassa.

Poppea risti käsivartensa rinnoilleen ja katseli puolittain ihmetellen, puolittain peloissaan vierasta, jonka hän heti tunsi Agrippinaksi, caesarin äidiksi.

"Kuuleppas sitä — mistä saakka on Roomalla kunnia totella kahta keisarinnaa? Minä tunnen ainoastaan yhden keisarinnan; se on Oktavia."

"Mitä, orja", huusi keisarin äiti vihaisesti, "sinä uskallat kantaa häpeäsi valtaistuimen eteen saakka. Sinä uskallat kohottaa silmäsi kruunuun, jonka jumalat ovat suoneet koskemattomana omaisuutena Germanicuksen tyttärelle?"

"Älä häpäise. Kuinka voit sinä hänen hyveitään verrata omiin paheisiisi?"

Agrippina kohotti valkoisen käsivartensa. Tikarin kärki välkkyi lampun valossa.

"Poistu", karjahti Nero uudestaan äänellä, jonka kaiku kiiri kauvan palatsin holveissa.

"Käy vartioimaan", komensi Nero vapisevalle Aktelle, ja tottelevaisena hiipi tyttö esirippujen väliin, johon hän kuuli jokaisen caesarin Poppealle lausuman hyväilysanan.

Nero oli vetänyt Poppean rintaansa vasten, mutta tämä painoi käsivartensa väliin ja rajusti palavin silmin kuiskasi hän:

"Hänen täytyy kuolla", vastasi hän tietämättä mitä sanoi. Hänet oli vallannut raju huumaus, jonka intohimo Poppeaan oli synnyttänyt.

XVI LUKU.

KATAKOMBEISSA.

Julia oli jo samana päivänä, jolloin hän pelastui vankilasta, jättänyt Antoniuksen. Hän asui nyt Kampanian tasangolla, Pietariksi itseään kutsuvan vanhuksen, kristittyjen päämiehen mökissä.

Julia oli liian harras kristitty, voidakseen ajatellakaan rupeamista pakanallisia jumalia tunnustavan miehen vaimoksi. Sentähden täytyi hänen erota Antoniuksesta. Antonius jätti hänet synkkänä, epäillen hänen rakkauttaan, kun taas Julia oli näkevinään Antoniuksen yksinäisestä käytöksestä ja siitä, että tämä jokaisessa tilaisuudessa pilkkasi hänen uskontoaan, ett'ei hänen lempensä ollut syvempää laatua.

Pitkin Via Appiaa yön pimeydessä, kulki kaksi henkilöä. Toinen oli vuosien köyristämä ukko, toinen nuori tyttö, joka tarjosi matkatoverilleen olkapäänsä tueksi. Aika ajoin seisahtui vanhus katsellakseen varovasti ympärilleen ja jatkoi sitten taas matkaansa. Eräässä paikassa, missä hautapatsaat olivat vähemmän komeita, oli kallioryhmä, jonka keskeltä alkoi ahdas holvikäytävä. Kulkijat astuivat sitä kohti. Ukko tarttui tytön käsivarteen, sillä tämä näytti epäröivän seurata häntä käytävään. Varovasti tunnustellen kulkivat he pilkkopimeässä holvissa eteenpäin, kunnes äkkiä heidän edestään kaikui hiljainen, mutta luja ääni:

Samassa sytytettiin soihtu, joka heitti kirkasta valoaan tulijoihin. Tuskin oli vartioiva nuori mies nähnyt valkopartaisen ukon, kun hän kunnioittavasti kumartui suutelemaan tämän vaipan lievettä.

Sitten kulki hän edeltä, pitäen korkealla soihtua, jonka liehuva valo heitti vaappuvia viiruja seinille ja loihti esiin kiviin piirretyt kummalliset kuvat. Pylväitä ja mahtavia kivihakkauksia tuli näkyviin ja hävisi jälleen läpitunkemattomaan pimeyteen. Holvikatto kaareutui korkealla, käytävä, joka ensin oli ollut niin kapea, että kaksi henkeä tuskin siinä sopi rinnakkain astumaan, laajeni laajenemistaan.

Nyt laskeutui opastava nuorukainen alaspäin viepiä portaita. Pelonsekaisin tuntein seurasi Julia vanhusta ja opasta. Ainakin sata askelmaa laskeutuivat he alaspäin. Silloin avautui luola äkkiä avaraksi pylväiköksi, jossa joka puolella näkyi tilavia komeroita. Julian katse kiersi puoliksi pelokkaana, puoliksi uteliaana pitkin sivuseiniä. Kuten talot kaupungissa, kohosivat kiviset alttarintapaiset korokkeet, joiden päällä sijaitsivat ruumisarkut suurten, kuolleitten nimillä varustettujen kivitaulujen takana.

Äkkiä pysähtyi Julia ja pidätti kuunnellen seuraajaansa. Tämä nyökäytti hymyillen.

Kaukaa leijui ihana, kirkas sävel holvien läpi. Tuntui kuin olisivat tuhannet enkelit laulaneet siellä Jumalalle kiitosta. Puhtaina kuin kristalli ja kuitenkin hartautta ja sydämen liikutusta ilmaisevina tunkeutuivat sävelet nuoren tytön sydämeen, saaden sen kiivaampaan sykintään. Nyt kulkivat he kiireesti vielä yhden kapean käytävän läpi ja olivat kohta Rooman ensimäisen kristityn seurakunnan kirkossa. Valkeilla ruusuilla ympäröidyn alttarin edessä seisoi pappi, lukien messua. Valkopukuiset naiset, jotka näyttivät taivaasta tulleilta enkeleiltä, muodostivat puoliympyrän; sen sisällä rukoilivat kristityt polvistuneina.

Äänet vaikenivat. Pappi alttarin edessä kumarsi ensin Vapahtajan kuvaa, sitten tämän sijaista maan päällä, kalastaja Jonaan poikaa, Pietaria, kristittyjen päämiestä. Kuoripoikia juoksi samassa esiin, pukemaan Pietarin papilliseen pukuun ja kristittyjen hallelujaa laulaessa astui tämä alttarin luo. Julia jäi väkijoukkoon.

Ritareita, orjia, naisia senaattorien piiristä ja köyhiä työläisiä polvistui sekaisin täällä rakkauden ja uskon huoneessa. Täällä ei tullut kysymykseen muu eroitus kuin puhtaus ja synti. Mutta enimmäkseen olivat ne köyhiä ja ahdistettuja, jotka täällä toiveensa kantoivat uuden ajan, uuden evankeliumin turviin. Julia katseli ympärilleen ja hänen silmänsä näyttivät turhaan etsivän jotakin.

"Missä on Felix, orja?" kysyi hän vieressään polvistuvalta naiselta, joka oli erään Neron orjan vaimo.

"Kuinka", kuiskasi Julia kauhistuneena, "hän oli kyllin heikko valmistaakseen itse itselleen kuoleman?"

Valtava liike kävi kautta kokoontuneitten joukon. Kirkon käytävään oli ilmestynyt mies, jonka olento jo riitti synnyttämään kunnioitusta ja tottelevaisuutta. Hänen kasvonsa olivat kovat, kuten marmoriin hakatut ja ainoastaan säteilevät silmät ja ylevä otsa lievensivät kasvonpiirteitten ankaruutta.

Paavali astui Pietarin luo, suuteli hänen vaippansa lievettä ja meni sitten kansliahuoneena käytettyyn komeroon, Pietarin jatkaessa messua.

Hän kertoi entisestä elämästään ja ihmeellisestä kääntymyksestään. Puhui Vapahtajasta, joka ansiollaan on kaikki syntiset vapahtanut; ihmisluonnon heikkoudesta ja Jumalan valtakunnasta. Sanat tulivat hänen huuliltaan katkeamattomana virtana, tulisina, sydämiin sattuvina.

Henkeään pidättäen seurasivat kuulijat jokaista hänen sanaansa. Kun hän viimein lopetti, alkoi kuoro taas laulaa, ja pyhä vavistus valtasi kaikki sydämet.

Silmänräpäyksessä vaikeni laulu. Ei minkäänmoista hämminkiä, pakokauhua, ei edes erityistä kiirettä ollut huomattavissa kokoontuneitten valmistautuessa pakoon. Soihdut sammutettiin. Salaiset käytävät avattiin ja kuten aavejoukko hävisivät kristityt äänettöminä kiviseiniin, aivan kuin olisivat kalliot avanneet heille lymypaikkansa.

Pian tunkeutui käytävästä soihtujen valoa nyt tyhjään kirkkoon ja sotilaskohortin etunenässä syöksyi samassa sisään muuan upseeri. Suitsusavu ja myrhamin tuoksu löi tulijoita vastaan. Muutoin oli kaikki hiljaa ja autiota. Kiroillen hajaantuivat sotilaat käytäviin.

Muutamalla kivialttarilla istui valkoinen olento ikäänkuin ajatuksiinsa vaipuneena. Ensin luuli upseeri sitä kuvapatsaaksi, joka oli hakattu hautakivelle. Mutta lähestyessään olentoa, huomasi hän, että se oli yksinäinen tyttö, joka oli jäänyt tähän kaameaan holviin istumaan.

Synkin katsein häntä tarkastellen, astui upseeri lähemmä, sotilaitten asettautuessa puoliympyrään hänen taakseen.

Mutta vastausta ei kuulunut. Liikkumatonna, jäisen rauhallisena istui tyttö siinä, pää kumarassa.

Silloin astui upseeri vihaisena lähemmä ja tempasi valkoisen verhon tytön silmiltä.

"Marcia! — Marcia!" huudahti hän toistamiseen, "ystäväni Silanuksen sisar! Kuinka olet sinä täällä, tyttö?"

Silloin huomasi hän, että tytön kasvot olivat vaaleat kuin norsunluu.
Silmät olivat sulkeutuneet ja huulilla kuvasteli onnellinen hymy.

Marcian sydämen oli murtanut Britannicuksen kuolema. Hän oli tänään hymyillen nukahtanut kristittyjen joukossa, olematta itse kristitty. Hän oli etsinyt lohtua tästä rakkauden paikasta ja Jumala, joka hyljättyjä holhoo, oli sen hänelle antanut.

Kalpeana kääntyi upseeri sotilaittensa puoleen, jotka näyttivät olevan aikeissa käydä kuolleeseen käsiksi.

Kun sotilaat olivat jättäneet kirkon ja ainoastaan seinään pistetty soihtu heitti valoaan hautakivelle, jolla kuollut istui, heittäytyi Antonius polvilleen ja kätki päänsä tytön kylmiin käsiin; niin monta kaunista hetkeä oli hän viettänyt tuon surun murtaman, enkelimäisen olennon seurassa.

Sitten nousi hän ja palasi raskain askelin sotilaittensa luo, ja kohta sen jälkeen kuului kohortti marssivan käytävää pitkin ulospäin.

Kun askelten ääni oli lakannut kaikumasta holveissa, avautuivat seinät, ja kristityt ottivat jälleen kirkon haltuunsa. Jumalanpalvelus muuttui nyt hautajaisjuhlaksi.

XVII LUKU.

AGRIPPINAN LOPPU.

Nero oli palannut Poppean kanssa Kreikasta, jossa hän oli viettänyt triumfeja vaununohjaajana ja laulajana. Poppean rauhallisessa makuuhuoneessa istui Nero. Hän oli täydelleen tuon naisen vallassa, joka oli yhtä kaunis kuin Akte, mutta yhtä turmeltunut kuin Agrippina.

Akte muuten ei näyttänyt Poppeasta lainkaan vaaralliselta; siksi oli hän kovin hiljainen ja hyvä. Mutta sitä enemmän oli sitä Agrippina, joka teki kaikkensa voittaakseen jälleen vaikutusvaltansa Neroon. Neron horjuva mieli voi millä hetkellä hyvänsä kääntyä äidilleen suopeaksi ja mitä siitä olisi seurauksena, sen tiesi Poppea liiankin hyvin.

Poppea lepäsi kultakoristeisella vuoteella purppuraisen katoksen alla. Nero oli polvillaan leposohvan edessä, antaen päänsä nojata hänen syliinsä.

Akte istui toisessa päässä huonetta, mattopeitteisellä lattialla, ja lauloi.

"Minusta tuntuu, että olen kuullut sen joskus Roomassa", jatkoi Nero, nojaten miettien päätään käteensä.

"Sinä puhut liian paljon", sanoi Poppea hymyillen, samalla kuin hän veti pitkän, terävän neulan hiuksistaan, "opettele olemaan vaiti."

Näin sanoen työnsi hän neulan kielen ja toisen huulen lävitse, niin että punainen verijuova värjäsi tytön rinnan.

Caesarin käsivarsi kietoutui tuon synnillisen naisen notkean vartalon ympärille.

"Ja minä", vastasi Poppea tyynesti, "minä olen caesarin lemmitty. Siis mahtavampi kuin hän."

Nero nauroi, mutta hänen huulensa puristuivat uudelleen yhteen, kun
Poppea jälleen sysäsi hänen kätensä luotaan.

"Älä uskalla toista kertaa tulla uhkaamaan minua, Nero. Minä en pidä pelkureista."

"Koska pelkäät pitää lupauksiasi." Nero mietti hetkisen, mutta ei voinut muistaa antaneensa lupausta, jonka täyttämistä hän olisi pelännyt.

"Kautta Jupiterin — minä olen pitävä lupaukseni, jonka olen sinulle antanut."

Nero kalpeni. Veri pakeni kasvoilta; tuijottaen naista suurin silmin, vaikeni hän.

"Sinä mieletön. Etkö ole koskaan nähnyt niitä silmäyksiä, joita hän sinuun heittää, kun hän luulee, ettei kukaan sitä näe? Etkö ole huomannut hänen merkitseviä silmäyksiä vaihtavan kaartinupseerien kanssa? Kuinka hän jakaa rahaa sotilaille? Kuinka hän liehakoi Senecaa? Seneca on tyytymätön sinuun. Samoin Burrus. Pidä varasi — vaalea jättiläinen — sinä olet ainoastaan rengas niiden suunnitelmien ketjussa, joita tuo noita aikoo lähimmässä tulevaisuudessa toteuttaa. Suojele itseäsi, ole vahva, taikka minun täytyy pelätä saavani maksaa sinun kanssasi elämälläni epäröimisesi."

Nero ei vastannut. Hänen ajatuksiinsa oli satoja kertoja sukeltanut aie toimittaa Agrippina tieltä pois. Mutta tämäkin turmeltunut ja huono caesar, joka ei kaihtinut mitään enemmän kuin hyveellisyyttä, oli kuitenkin kammoksunut tuota luonnotonta ajatusta. Kun Poppea herätti tuon ajatuksen, vapisi hän. Mutta Poppean samoinajatteleminen lähenti häntäkin suunnitelmaan, ja naisen viimeiset, osittain todenmukaiset, osittain valheelliset, hyvin harkitut sanat, kypsyttivät hänet kiipeämään lähimmälle portaalle rikostensa asteikolla, valmistivat hänestä äidinmurhaajan.

Kauvan neuvotteli hän hiljaa Poppean kanssa, joka ei enään sysännyt takaisin hänen kättään.

Neapelin yläpuolella loisti kuu. Hopeinen valo leikki Vesuviuksen huipulla ja lahti näytti tummansiniseltä, väikkyvillä helmillä koristetulta matolta. Oenarian, Brocidan ja Bajaen satamissa lepäsivät hiljaa purjealukset. Ei mistään näkynyt valoa, lukuunottamatta Kap Micenumin majakkaa. Kuin hengästyneen jättiläisen rinnasta nousi Vesuviuksen povesta höyrypilvi taivasta kohden.

Vastapäätä Hortensiuksen puistoja sijaitsi Caesarille kuuluva Baulin upea palatsi, suhisevain puitten ympäröimänä. Äänekkäitä, iloisia huutoja kuului puistokäytäviltä ja soihdut risteilivät lakkaamatta sinne tänne. Nyt kävivät huudot kovemmiksi. Musiikki kaikui. Puiston sisästä ilmestyi joukko upseereja, jotka kiireisin askelin riensivät läheiseen satamaan, missä laineitten harjalla keinui uljas, kukilla koristettu purjealus. Joukon johtaja oli komeavartaloinen mies, mutta hänen kasvonsa olivat vastenmieliset, osittain kavaluutta, osittain kovuutta ja julmuutta ilmaisevat.

Mies oli Anicetus, Micenumissa majailevan laivaston päällikkö. Tänään hänellä oli kunnia kulettaa leskikeisarinna lahden toiselle puolen. Laivasta laskettiin juuri silta, jota myöten upseerit kävivät paikoilleen aluksessa, kun caesar astui puistosta, taluttaen käsivarresta äitiään, jonka sanoja hän näytti kunnioittavasti kuuntelevan.

Agrippina tunsi itsensä onnelliseksi ja iloiseksi, tehtyään sovinnon poikansa kanssa, varsinkin kun Nero itse oli tätä sovintoa ensin ehdottanut. Agrippina saattoi toivoa pääsevänsä jälleen poikansa kautta hallitsemaan Roomaa.

Anicetus seisoi komentosillalla, kun leskikeisarinna astui laivaan. Keisari seisoi seurueensa kanssa rannalla ja viittasi iloisesti hänelle hyvästiksi.

Purjeet pullistuivat, ankkuri nostettiin ja uljaan joutsenen lailla liukui laiva merelle.

Agrippina lähti laivan sisäsuojiin, jossa kaikki oli häntä varten laitettu mukavaan kuntoon. Hän heittäytyi eräälle leposohvalle hautoakseen rauhassa valoisia ajatuksiaan, kunnes laiva saapuisi määräpaikkaansa.

Tällä välin seisoi Anicetus etukannella, kuunnellen laivalla matruusina palvelevan orjansa selontekoa.

"Oletko pitänyt huolen käskyjeni täyttämisestä?" kysyi amiraali otsaansa rypistäen etiopialaiselta.

"Laivan pohjaan tehty reikä on jalan levyinen. Tarpeen tullessa on vesi syöksyvä suoraan kuolemaan tuomitun hyttiin."

Anicetus laski tyytyväisenä orjan luotaan. Laiva kulki täysin purjein, lentäen yötuulessa kuin lokki eteenpäin. Agrippina avasi luukun, josta hän voi katsella ulos ja tähysteli, eikö jo Lukrinin ranta, missä hänen huvilansa palmumetsän helmassa sijaitsi, alkanut näkyä. Pelästyneenä koetti hän pimeässä tuntea seutuja. Mitä tämä merkitsi? Miksi eivät tulet Micenumin valotornista enään näkyneet? Hänen arvelunsa mukaan piti laivan lähetä Puzzeolia, mutta niin paljon kuin Agrippina ponnistikin näköelimiään, ei hän erottanut muuta kuin vettä. Tähdetkin olivat peittyneet mustien pilvien taakse.

Vihaisena paiskasi leskikeisarinna akkunan kiinni ja nousi kannelle.
Komentosillalla seisoi Anicetus, katse rauhallisesti merelle tähystäen.

Neron suosikki käänsi leveän päänsä purppuraa kantavaa naista kohti ja huulet alamaisessa hymyssä vastasi hän:

"Mitä se merkitsee?" kivahti keisarinna vihaisesti. "Mitä päämäärää kohti?"

"Puzzeoli", sanoi Anicetus, katsoen leskikeisarinnaan niin ihmettelevästi, että tämä tuli rauhallisemmaksi.

Kun hän avasi oviverhot, näki hän huoneessa sorean, miellyttävän näköisen nuoren miehen, joka tehden vaitioloa pyytävän liikkeen, heittäytyi polvilleen hänen eteensä.

Leskikeisarinna vetäsi esiriput yhteen ja katsellen kaunista nuorukaista, jonka hän tunsi yhdeksi laivan miehistön jäseneksi, sanoi hän:

Agrippina kauhistui. Huolimatta Anicetuksen rauhoittavasta vakuutuksesta ei hän voinut tukahduttaa salaista pelkoaan, sitä enemmän, kun hän oli hyvin huomannut salatun kunnioituksen puutteen Anicetuksen käytöksessä.

Niinpä saivat nämä muutamat orjan sanat hänet vapisemaan. Viitaten orjaa nousemaan, vaati hän kärsimättömästi tätä jatkamaan.

"Nyt ei ole aikaa hukata pitkiin selityksiin, valtijatar. Laiva voi upota millä hetkellä hyvänsä."

Koko hänen epätoivonsa ja voimaton raivonsa kuvastui tuossa ainoassa, kaksitavuisessa sanassa.

Agrippina laski käsivartensa kauniin orjan olkapäälle ja vieden huulensa aivan lähelle hänen korvaansa, kuiskasi:

Orja katsahti rajattomasti ihmeissään tuota naista, jossa vieläpä kuoleman vaaran uhatessa synti oli voimakkaampi pelon tunnetta. Siinä silmänräpäyksessä näki hän tässä naisessa kuvan pakanallisesta maailmasta.

Agrippina hymyili, katsoen häntä silmiin. Mutta hänen hymynsä jähmettyi suunnattoman kauhun ilmeeksi.

Kuului peloittavaa ryminää. Palkit heidän päittensä päällä taipuivat ja taittuivat kuin lastut, seinät huojuivat, voihkivat, surina ja loiskina heidän allaan paisui korvia huumaavaksi pauhuksi.

"Olemme hukassa!" huusi Agrippina, tarrautuen kauhun valtaamana kiinni Agrippaan, joka nopeasti silmäsi hävitystä ympärillä. Jo tunkeutui vesi alhaalta huoneeseen. Silloin osui orjan katse akkunaluukkuun. Ottaen puoleksi tiedottoman naisen syliinsä, riisui hän tältä nopeaan hänen hankalan purppuraviittansa ja keisarilliset arvonmerkit ja syöksi hänet vastustamattomalla voimalla luukusta ammottavaan syvyyteen. Itse hyppäsi hän jälkeen.

Agrippinan hätähuudon tukahdutti hänen päänsä yli syöksyvä tumma aalto. Pian pääsi hän kuitenkin pinnalle ja ollen mainio uimari, halkoivat hänen valkeat käsivartensa voimakkaasti aaltoja. Hän silmäsi taakseen. Kieppuvaan pyörteeseen upposi komea laiva ja miehistö souti valmiina pidetyillä venheellä takaisin Baulia kohti. Hänen vierestään sukeltautui orjan pää näkyviin. Puhumatta sanaakaan, ui mies edellä, katsahtaen aika-ajoin taaksensa, tokko keisarinna häntä seuraisi. Tämä jännitti voimiaan, kokien pysytellä pelastajansa perässä.

Agrippa odotti, että hän pääsi rinnalle, ja tukien uupunutta naista vasemmalla käsivarrellaan ja koettaen häntä rohkaista, ponnisteli hän eteenpäin vyöryvien aaltojen lävitse.

Niin uivat he eteenpäin joka silmänräpäys kuoleman kanssa taistellen, Neron äiti, Rooman valtijatar, maailman kadehdituin nainen ja kurja orja, kaksinverroin halveksittu asemansa ja uskontonsa vuoksi. Agrippina menetti tajuntansa, kun hädän suurimmillaan ollessa ilmestyi kalastajavene. He olivat saapuneet lähelle rantaa ja Agrippa voi jo nähdä kiihoittuneen kansanjoukon, joka palavien soihtujen valossa meluten tarkasteli rannikkoa. Onnettomuus nähtävästi oli siellä jo tunnettu ja odotettiin vaan keisarinnan ruumiin ajautumista rantahiekalle.

Agrippa huusi kalastajille ja tuokion kuluttua purjehti pieni alus, johon Agrippa ja pyörryksistään jälleen toipunut ruhtinatar olivat pelastuneet, huomiota herättämättä satamaan.

Kapeaa sivutietä kulkien saapuivat haaksirikkoiset pian keisarilliseen huvilaan, ja tuskin olivat hovimestari ja orjat tunteneet valtiattarensa, kun he heittäytyivät polvilleen hänen ympärilleen, suudellen hänen vettä valuvia vaatteitaan.

Agrippina käski nuorukaista seuraamaan itseään. He kulkivat ylellisesti sisustettujen huoneustojen läpi, kunnes saapuivat keisarinnan makuuhuoneeseen.

"Odota", sanoi keisarinna ja hävisi viereiseen huoneeseen vievän oven verhojen taa. Lyhyen hetken kuluttua palasi hän tukka ruususeppelin koristettuna ja vartalo ohkaseen silkkivaippaan tuskin verhottuna. Hän astui nuorukaisen luo ja suuteli häntä otsalle.

"Minkä palkinnon vaadit minulta?" kysyi hän. "Kuten näet, poikani toivoo minun perikatoani; minä en ole enään kyllin mahtava sinulle kunniaa, enkä kyllin rikas sinulle kultaa luvatakseni."

"Minä en halua kiitoksia enkä palkinnoita", vastasi Agrippa, kumartaen kunnioittavasti, ja Agrippina ihaili hänen ryhtiään ja käytöstään, jotka olivat täydellisesti sopusoinnussa hänen jaloluontoisten kasvojensa kanssa.

"Mutta miksi tahdoit sinä välttämättä pelastaa sen miehen äidin, joka on sinulle niin paljon pahaa tehnyt."

"Tuonko Julian, jota minä olen pitänyt vankilassa ja jota minä olen loukannut?"

Löytämättä sanoja vastatakseen, tuijotti Agrippina mieheen, jonka omituinen johdonmukaisuus sai hänet sanattomaksi kummastuksesta. Mutta ennenkuin hän ehti mitään virkkaa, sanoi Agrippa:

Kansajoukon meluaminen oli lakannut. Ulkona oli jälleen hiljaista ja yksinäistä. Ainoastaan rantakiviä vasten vyöryväin aaltojen pauhina rikkoi hiljaisuutta.

Nero oli juuri saanut tiedon äitinsä pelastumisesta ja oli jo ryhtynyt toimenpiteisiin konnantyönsä päätökseen viemiseksi.

Ovi vingahti. Agrippina hyppäsi akkunaan. Soihtujen valossa näki hän Anicetuksen sotilasjoukon etunenässä astuvan huvilaan. Hovimestari avasi kumartaen rakennukseen johtavat ovet.

Silmät selkoseljällään kuten kangistustaudissa, huulet valkoisina, vavisten heittäytyi Agrippina orjan eteen maahan ja halaillen hänen polviaan huusi: "Pelasta minut — pelasta minut, orja — ja sinä saat vallita minua — pelasta minut Jupiterin nimessä, Venuksen nimessä, oman Jumalasi nimessä —"

Hänen kädessään säteili miekka. Hän syöksyi muutamien huoneitten läpi, kunnes törmäsi sotilaitten seuraamaa Anicetusta vastaan.

"Jumalan nimessä", vastasi nuorukainen, "minä vaadin teitä poistumaan tästä talosta."

"Loruja! Tunnetko sinä tuon naisen elämän? Hänen syntinsä? Hänen paheellisuutensa? Hänen rikoksensa?"

"Houkkio!" kiljasi Anicetus. "Pois edestä taikka…" Hän tavoitti miekallaan orjaa. Mutta Agrippa väisti taitavasti. Hänen miekkansa kalskahti murhamiehen kypärää vastaan. Tusina sotilaita kävi kimppuun. Säilät risteilivät. Useitten terärautojen lävistämänä vaipui Agrippa verissään lattialle, vielä kuollessaankin sulkien murhaajilta tien tuon naisen luo, joka niin paljon oli pahaa aikaan saanut.

Agrippina oli kuullut melun, Agrippan puolustautumisen ja kaatumisen, murhaajien askeleet, jotka nyt hänen huonettaan lähenivät. Hetkellä, jolloin hän näki kuoleman silmiensä edessä, eikä missään pelastusta, heräsi hänessä jälleen ajatus, että hänen suonissaan virtasi Rooman caesarien veri, ja heittäen vaipan ympärilleen, astui hän rauhallisesti sisääntunkeutuvia vastaan.

Anicetus peräytyi, kun hän äkkiä seisoi vastapäätä tuota naista, joka ennen oli caesariakin mahtavampi, joka tällä silmänräpäyksellä esiintyi ihanampana kuin konsanaan.

"Mitä te tahdotte?" kysyi Agrippina ylvän ylenkatseellisin silmäyksin mitellen päällysmiestä. Tämän kädessä oli miekka; sen lappeella punersi Agrippan veri. Silloin avasi Agrippina vaippansa ja katsoen lattiamattoon, virkkoi hän kolkolla äänellä:

"Minä kiroan kohdun, joka on synnyttänyt Rooman suurimman murhamiehen, kiroan hänet itsensä, purppuran, Rooman ja Rooman valtakunnan. Vereni hänen päällensä…" Anicetuksen miekka tunkeutui hänen rintaansa. Verissään kaatui hän maahan, vääntelehtien kuoleman tuskissa. Sotilaat nostivat maton, jolle hän oli vaipunut ja asettivat sen keisarilliselle lepovuoteelle.

Anicetus läksi osastonsa kanssa huvilasta, mennäkseen ilmoittamaan keisarille hänen äitinsä kuolemasta.

XVIII LUKU.

AKAIASSA.

Agrippinan kuolema riisti Nerolta rauhan. Omantunnon tuskat kalvoivat häntä, kamalat harhanäöt karkoittivat hänet öisin vuoteestaan ja liian myöhään sai katua tekoaan, jolla oli ryöstänyt itseltään kaikista välikohtauksista huolimatta uskollisimman ystävättären. Paetakseen kiusallisia ajatuksiaan, lähti Nero Akaiaan, ilmoittautuakseen isthmiläisiin leikkeihin osanottajaksi.

Poppea seurasi mukana, samoin lukuisa joukko kaartin upseereja, joiden joukossa oli myös Antonius.

Korintissa astui caesar seurueineen maihin, sekottautuakseen heti samana päivänä kilpailijain joukkoon.

Korintti nukkui vuosisataista unta menneisyyden unelmissaan. Helleneistä oli tullut orjia Roomalaisten esiinnyttyä käskijöinä, ja Kreikan kukoistava kulttuuri oli joko rappeutunut tai siirtynyt Roomaan. Julius Caesarin annettua rakentaa uudelleen Korintin muurit, oli siitä ulkonaisessa suhteessa taas muodostunut pääkaupunki. Niihin aikoihin, kun valmistuksia leikkejä varten lopetettiin, näytti kaupunki kiistelevän Rooman kanssa maailman valtiudesta — ei aseellisen voiman suhteen, vaan taiteitten rikkauteen nähden, ja todellakin Korintti oli siihen aikaan maailman valtijatar. Viikkoja aikaisemmin oli vieraita kaikilta tunnetun maailman ääriltä virrannut Kreikkaan; siinä oli voimailijoita, vaununohjaajia ja laulajia ja heidän mukanaan tuhansia uteliaita, jotka eivät tahtoneet jättää näkemättä suurinta näytöstä, minkä maailma voi tarjota; sitäkin enemmän, kun huhu tiesi kertoa, että Nero, Rooman caesar, itse oli ottava mieskohtaisesta osaa kisoihin. Korintti muistutti sotilasleiriä, taikka paremmin maailman kaupan keskusmarkkinapaikkaa. Sirot laivat keinuivat satamassa, kaduilla tunkeili juhlapukuista yleisöä; korkeita virkamiehiä ajoi kallisarvoisissa ajoneuvoissa, uljaat ritarit korskuttelivat jaloja ratsujaan toreilla.

Eräs satamassa ankkuroiva kaleeri herätti yleistä huomiota. Se oli kuusisoutuinen alus. Kultainen emäpuu heijasteli auringon säteitä; purppuran väriset purjeet liehuivat tuulessa. Sirosti keikahteli se aaltojen harjalla. Jokainen kyseli sen omistajaa, kukaan ei kyennyt vastausta antamaan. Muutamia erikoisemman uteliaita oli pistäytynyt tiedustamassa asiaa prokonsuliltakin, mutta saanut siellä vastaukseksi vaan salamyhkäisen haltijain nykäyksen.

Suuri päivä valkeni. Gymnasiumissa lainehti ihmisjoukko kuin myrskyn myllertämä meri. Itse gymnasio tarjosi mitä loistavimman ja taiteellisimman näyn.

Prokonsuli antoi merkin ja kisat alkoivat. Ensimäisenä parina astui areenalle korinttilainen ja roomalainen. Korinttilainen oli rakenteeltaan herkulesmainen, suorastaan vastakohta maanmiehillensä. Paksu häränniska kannatti pyöreätä, kookasta päätä ja auringon valossa voi hyvin tarkastella ruumiin voimakkaasti kehittyneitä lihaksia. Roomalainen, hänen vastustajansa, ei näyttänyt hänkään heikolta. Kuitenkin olivat hänen ruumiinsa muodot pehmeämmät, kasvot enemmän naiselliset kuin miesmäiset, tukka vastoin tapaa, verrattain pitkä. Halveksivin silmäyksin katseli korinttilainen painija vastustajaansa. Roomalaisen katse sitävastoin lensi ihmismeren yli, pysähtyen prokonsulia varten tehdylle korokkeelle, jolla istui muiden muassa ihmeen ihana, tuntematon nainen.

Roomalaisen katse upposi hänen silmiinsä. Hän viskasi nopealla jalanliikkeellä purppuravaipan syrjään maasta, johon sen oli orja unohtanut, sillä jo kohottivat palkintotuomarit sauvojansa antaakseen alkamismerkin.

Lihakset jännitettyinä, niska köyryssä hiipii kreikkalainen roomalaista kohti. Tämä seisoo liikkumatonna katse vastustajaan naulittuna. Kyynärpäät kylkiin painettuna karkaa korinttilainen äkkiä kiinni. Mutta roomalainen tekee notkean pantterihypyn ja väistää otteen. Nopeammin kuin ajatus on hän pyörähtänyt ympäri ja tarttunut tyhjää tapaavaa korinttilaista takaa kiinni. Seuraavassa silmänräpäyksessä ei voi painijoista eroittaa muuta kuin vierivän, tomupilveen kääriytyneen muodottoman möhkäleen. Äkkiä irtautuvat he, ponnahtavat pystyyn ja käyvät uudestaan toistensa kimppuun. Otsat iskevät vastakkain kuin rautaiset muurit. Roomalaisen käsivarret kietoutuvat käärmeen tavoin vastustajan ympäri ja ennen kuin painija ehtii aavistaa vastustajansa aikomusta, puristaa hän sellaisella voimalla korinttilaisen ruumista, että tämä ehdottomasti nousee ilmaan samalla kun veri purskahtaa hänen sieramistaan ja suustaan. Nyt paiskaa roomalainen vihamiehensä tantereeseen ja asettaen oikean jalkansa nytkähtelevän ruumiin päälle, tervehtii hän hämmästyksen valtaamana yleisöä.

Seitsemän paria otteli kunniapalkinnosta ja voittajan kanssa paini vielä korinttilaisen lannistanut roomalainen.

Nytkin suoriutui hän voittajana ja hämmästyneet juhlavieraat katselivat uteliaina naista, jota voimakas roomalainen aina tervehti.

Seuraavana päivänä kilpailtiin vaunun ohjaamisessa. Useita vaunuja oli ilmottautunut kilpailuun. Korinttilaisia, teebalaisia, aasialaisia ja roomalaisia ajajia seisoi muinaishelleeniläisissä sotavaunuissaan, ohjakset ja pitkät piiskat käsissä, katseet hevosten selkiin suunnattuina.

Paineissa eilen voittajana suoriutunut roomalainenkin oli mukana. Hänellä oli päällään sininen, kallisarvoisesta kankaasta tehty tunika, jonka helmoja jalokivet koristivat. Kun aurinko valoi kirkasta valoaan niille, välkehtivät ne kuin tuhannet tähdet taivaan laella. Hän katsoi järkähtämättä, näennäisesti välinpitämättömänä hevosiensa selkiin. Ne olivat jaloja arapialaisrotuisia oriita, kolme uljasta eläintä, niin valkoista, kuin omenapuun kukat Boiotian vuorien rinteillä. Katselijoitten joukko vaikeni henkeään pidätellen. Torven törähdys kajahti areenan toisesta päästä. Nyt laukesi joukkojen jännitys villiksi, tuhansista kurkuista kaikuvaksi huudoksi. Tomupilveen peittyneinä syöksähtivät vaunut radalle, joka niiden oli kierrettävä seitsemään kertaan. Toisessa päässä oli merkkipylväs, jonka ympäri jokaisen oli ajettava. Se oli vaarallinen este, vaarallisempi, kuin hevosten hullaantuminen ja ajajan maltittomuus. Melkein rinnakkain, lähelle toisiaan sulloutuneina riensivät vaunut eteenpäin. Kukaan ei näyttänyt tahtovan ajaa edelle toisista, jokainen ohjaaja näytti koettelevan hevosiensa notkeutta ja juoksukuntoa. Nyt hajosi ryhmä. Akaialainen ajoi edelle. Loistavasti sivuutti hän merkkipylvään, katse kiinnitettynä pylvään päässä olevaan pieneen alttariin. Toiset seurasivat jälestä pitkin kapeaa rataa. Kansa riemuitsi. Hevoset kävivät entistään raisummiksi, ajajien silmät säkenöivät. Tuli toinen kierros. Kuumeinen kiihko näytti vallanneen ohjaajat. Johdossa oleva akaialainen antoi hevostensa mennä neliä. Tessalialainen hänen jälessään teki samoin. Kaikki vaunut sivuuttivat roomalaisen, joka lakkaamatta kiristi ohjaksia, hiljentäen vauhtia. Kansa alkoi hänelle nauraa. Huudettiin, ett'ei hänen sovi nukkua kilpa-ajoissa. Mutta hän ei vilkahuttanut silmääkään. Kierros toisensa perään suoritettiin. Tessalialainen innostuksissaan ei ollut kyllin varovainen ja murskautui vaunuineen pylvästä vasten. Akaialainen otti nyt johdon. Onnellisesti kiersi hän viimeisen kerran pelottavan pylvään. Hänen perässään tuleva korinttilainen joutui saman kohtalon uhriksi kuin tessalialainen. Nyt olivat kaikki sivuuttaneet pylvään. Piiskat läiskyvät juoksijain korvissa. Hevosten vatsat näyttävät koskettavan maata. Vaunut lentävät hiekkatannerta eteenpäin. Nyt nostaa yhä jälkimäisenä ajava roomalainen päätään. Hänen katseensa mittaa välimatkaa päätepisteeseen. Hän huutaa muutamia käsittämättömiä sanoja. Silloin syöksähtävät valkeat elukat tuulispäänä eteenpäin. Vaunut tuskin koskettavat maata. Samassa saavuttaa hän lähimmät kilpa-ajajat. Piiska läiskähtää arapialaisten hevosten korvissa. Vauhti paranee. Ja kuten taitavan käden ampuma nuoli kiitävät vaunut suoraan eteenpäin, sivuuttaen kaikki kilpailevat vaunut. Ensimäisinä sivuuttavat roomalaisen höyryävät, pärskyvät hevoset päätemerkin.

Seuraavana päivänä kokoontui kansa seppelöimään laulajien parasta. Viimeisenä astui areenalle nuori roomalainen. Jaloimmat sävelet olivat kaikuneet, kukaan ei enään uskonut edellisen taiteilijan veroista voivan ilmestyä. Laulajan sormet koskettivat keveästi harpun kieliä. Joukko vavahti. Ei hengähdystäkään kuulunut yleisöstä, kun nuorukainen esitti laulunsa. Hän lauloi ihmeellisen laulun rakkaudesta, jota jokainen aavisti, mutta kukaan ei käsittänyt, onnesta, joka on tuskallisempi kuin kaikki sydämen kaihot; hän lauloi laulun synkistä hetkistä, jotka saivat jokaisen sydämen vapisemaan.

Kun hän oli lopettanut, näytti kansajoukko joutuneen tykkänään järjiltään. Miehet huusivat, naiset viskelivät kukkia laulajan päälle. Hän seisoi tuoksuvan kukkaismeren keskellä ja katseli taas tuota ihanaa naista prokonsulin parvella. Äkkiä suuntautuivat kaikkien katseet naiseen, joka oli voittanut mainion miehen suosion ja jyrisevät suosionosoitukset kaikuivat hänen kunniakseen.

Antonius oli vartiossa oven edessä, jonka takana Nero ja Poppea nukkuivat. Hän seisoi kuun hopeisessa valossa ajatuksiinsa vaipuneena. Selvempänä kuin koskaan näki hän edessään tuon kristityn kuvan, jolle hän oli suuressa kiitollisuuden velassa, ja joka oli häneltä paennut.

Hetkeäkään ei hän voinut olla ajattelematta tuota tyttöä sen jälkeen kun hän oli hänet oikeusistunnossa pelastanut. Ajatus, ettei hän koskaan voisi saada neitoa omakseen ei lakannut häntä kiusaamasta.

Leppoisa yö-ilma, satamasta kuuluva vieno soitto, ja yön rauhallisuus alkoivat vähitellen saada hänet uniseksi. Hän istuutui marmooriportaalle, nojasi päätään käteensä ja nukahti. Unissaan hän näki Julian valkeassa puvussa, yhtä kauniina kuin viime kerran erotessa. Hänen hienoja kutrejaan koristi lumivalkeista ruusuista punottu seppele. Tytön tummat silmät kiintyivät kaihoa ilmaisevina, lempeän hymyilevinä ja kuitenkin sanomattoman surullisina häneen ja hänen kätensä nousi verkkaan ylös tähtiä kohti.

Äkkiä huomasi hän suuren, punaisen pilkun neidon vaatteella. Pelästyneenä ponnahti hän pystyyn. Miekka lensi tupesta. Vasta silloin huomasi hän uneksineensa. Alhaalta kuului sotilaan tahdikkaat askeleet. Tähdet tuikkivat taivaalla. Caesarin makuuhuoneesta tunkeutui kuiskailevia ääniä.

Antonius istuutui jälleen ja hänen tahtomattaan varastautui Neron ja Poppean keskustelu hänen korviinsa. Ensin ei Antonius siitä välittänyt, sitten kuunteli hän jännitettynä. Hänen kasvonsa vääntyivät vihasta, silmät alkoivat hehkua kekäleinä ja miekka kourassa, käsi oviverholla seisoi hän valmiina syöksymään seuraavassa silmänräpäyksessä huoneeseen. —

"Kuinka voisin minä olla onnellinen?" vastasi hän viimein kyynelten tukahduttamalla äänellä, "olenhan Rooman viimeinen nainen."

"En ymmärrä sinua. Sinä hallitset minua ja minun kauttani maailmaa. Kansat ovat sinun toiveittesi alamaisia. Kenelle kuuluu voittajani kunnia? Sinulle!"

"Mikä kunnia! Roskaväki nauroi minulle vasten silmiä. Sille ei juolahtanut mieleenkään sinun arvoisesi kunnioituksen osoittaminen."

"Kansa ei tuntenut minua. Jospa se tietäisi että minä olin caesar?
Huomenna kertoisi siitä koko Korintti, muutaman viikon kuluttua Rooma."

"Ja mitä sitten? Saanko minä ottaa osaa kunniaasi? Onko minulla oikeutta ottaa vastaan tämän kansan kunnioitusta. Ei."

"Siksi että Roomassa on nainen, jolle tämä kunnia kuuluu, nainen, jonka olemassaolo tekee minut tarpeettomaksi ja naurettavaksi."

Kauvan aikaa oli hiljaista. Ainoastaan Neron kiivas hengitys kuului terrassille.

"Mitä huolit tuosta onnettomasta", sanoi viimein caesar. "Hän on vaaraton sinulle."

"Ah? Mikä lohdutus! Sinä osaat olla ivallinen, Nero. Vai tahdot sinä kohottaa minut valtaistuimelle hänen kuoltuaan? Kiitän tuosta ihanuudesta. Mutta minä tahdon hallita niin kauvan kuin olen vielä elossa. Siksi — tapa hänet."

"En koskaan", huusi Nero vihasta vapisevin äänin. "Täytyykö minun vereen tukehtua? Mistä minä häntä syyttäisin? Korkeintaan hänen viattomuudestaan ja halveksumisestaan, jota hän minulle osoittaa."

"Katsopas! Noinko inhimillisesti ajattelee Nero? Sinä et ole maineesi arvoinen, valtijaani. Ja sitäpaitsi, sinä olet, minun nähdäkseni, vielä lyhytnäköinen ja heikko. No kuulepas sitten — Oktavia tahraa huoneesi kunniaa, hän pettää sinua."

"Oh, sinä syytät minua sensijaan, että olisit kiitollinen. Todistajia voi olla muitakin, kuin minä."

"Tigellinus! Minä tunnen. Hän on mässääjä. Huomenna annan minä pudottaa häneltä pään jalkoihin."

"Eihän toki! Palkitse mieluimmin häntä, koska hän on suonut sinulle tilaisuuden hävittää talostasi käärmeen, jota jo kyllin kauvan olet povellasi vaalinut. Jos sinä häntä rankaiset, ryöstät itseltäsi parhaimman todistajan."

Huoneessa taas vallitsi hiljaisuus. Uskoiko Nero tuota satua? Siitä ei voinut saada selkoa. Antonius ei kuullut enään mitään, sillä Neron kuiskaukset hukkuivat Poppean suudelmiin. —

Seuraavana aamuna pyysi Antonius lomaa, matkustaakseen Roomaan. Hän syytti sairautta, ja kuluneen yön mielenliikutus oli jättänyt niin selvät jäljet hänen kasvoilleen, että Nero empimättä suostui pyyntöön.

Keisarillisena upseerina matkustus kävi nopeaan. Keveäkulkuisin purjejahti vei Antoniuksen meren poikki, paras ratsu lennätti hänet pääkaupunkiin.

Siinä osassa keisarilinnaa, jossa Oktavia, Neron puoliso asui, vallitsi kuolon hiljaisuus. Ainoastaan yksinäisyys näytti keisarinnalle tuottavan jonkinmoista lohtua. Siten oli hän tuossa upeassa palatsissa, erillään maailmasta, Vestan papittaren tavoin. Näihin aikoihin mietiskeli hän paljon elämän merkitystä ja rakkautta. Hänen ajatuksiensa päätepisteenä oli kuolema, jonka sylissä hän toivoi mahdollisimman pian saavuttavansa sen rauhan, mikä häneltä elämässä puuttui.

Kun hän erään kerran polvillaan kotialttarinsa ääressä palavasti rukoili Jupiteria, ilmoitettiin hänelle, että muuan orjatar tahtoi välttämättä päästä hänen puheilleen.

Orja riensi ulos ja palasi kohta uusimman kuosin mukaan puetun tytön kera, jonka kasvoja peitti tiheä verho. Kaikesta päättäen kuului hän caesarin jalkavaimon palvelusväkeen.

Hän kumarsi kunnioittavasti Oktavialle. Kun orjan askeleet olivat lakanneet kuulumasta, kysyi Oktavia osittain kummastunein, osittain pelonsekaisin tuntein tyttöä silmäillen:

"Mikä toi sinut tänne, lapsukaiseni? Etkö tahdo nostaa huntua, jotta sinut tuntisin?" Orjatar pudisti päätään.

"Älä suutu, valtijatar, jos pyydän sinua olemaan tiedustamatta nimeäni. Siitä ei olisi sinulle hyötyä eikä huvia. Mutta minulle olisi vaarallista jos tunnettaisiin, kuka olen."

"Olen orjatar ja kuulun seurueeseen, joka…" Hän pysähtyi ja Oktavia saattoi huomata, kuinka hän huntunsa takana punastui.

"Sano rauhallisesti vaan nimi", virkkoi keisarinna. "Ken on kärsinyt, kuten minä, häntä ei enään säikähdytä mikään muisto, mikään nimi. Sinä olet Poppean orjatar?"

"On nykyään Akaiassa. Kuinka en sitä tietäisi. Tiedän vielä, että hän on tuon Poppean seurassa Ostiasta purjehtinut sinne."

"No hyvä", jatkoi tyttö huoahtaen helpotuksesta, "minä olin yövartiona Poppean huoneessa yöllä kolmannen voittopäivän jälkeen. Nero luuli, että hän oli kahden Poppean kanssa, mutta erehtyi. Lattialla karhunnahkojen välissä oli kolmas henkilö, nainen, joka on vuosikausia seurannut Neroa, häntä vartioinut, häntä suojellut ja —"

Tyttö oli vaiti. Hän näytti itkevän, sillä Oktavia huomasi hänen huntunsa alla salaa pyyhkäisevän silmiään. Silmänräpäyksessä selvisi hänelle, että tyttö tuossa ei ollut kukaan muu kuin onneton Akte.

Mutta hän ei puhunut mitään, vaan nojautui kauvemmaksi lepotuolillaan, niin että hänen kasvonsa joutuivat varjoon.

"Suo anteeksi, valtijatar", jatkoi Akte, "jos olen ilmaissut liikaa.
Tarkoitus, joka minut tänne tuo, puolustaa minua."

"Elämäni", puhui Oktavia, "on minulle surujen ja kärsimysten ehtymätön lähde. Jos kuolemani tuottaa jollekin hyötyä, miksi valittaisin vaihtaa tuskani unhotukseen?"

"Minä en tietänyt, että Roomassa voitaisiin ajatella sillä tavoin", vastasi epäröiden Akte, "ja katsoin velvollisuudekseni antaa sinulle tiedon häpeällisestä suunnitelmasta."

"Minä kiitän sinua, tyttö ja jos sinusta on jonkun arvoista tietää se, niin ole varma, että rakastan sinua uskollisuutesi takia."

"Oi, ei toki — älä puhu niin!" huudahti Akte, heittäytyen kyynelten vallassa keisarinnan jalkoihin, "älä puhu uskollisuudesta! Kutsu sitä velvollisuudeksi. Sillä uskollisuuteni vuoksi ei kiitollisuus saa täyttää sydäntäsi. Sinä et tunne vaikuttimia, jotka minut johtavat pettämään sitä, jota rakastan. Mutta minä vihaan sitä toista. Minä vihaan tuota häpeällistä naista kuin syntiä. Minä voisin hänet tappaa — mutta olen pakoitettu vaikenemaan, kärsimään, hymyilemään; sillä minulta puuttuu voimaa tekemään kuten tahtoisin. Mutta kärsiä, että tuo nainen voitonriemuisena raastaisi puhtaan, jalon nimesi lokaan, että yksinpä sinun hyveesi leimattaisiin paheeksi — se meni yli voimieni."

"Aviorikoksesta? Minua? Eikö sitten ole keisarillisen puolisoni verenjano vielä tyydytetty? Eikö ole kylliksi, että minä antaisin pääni, elämäni vapaaehtoisesti? Eikö Germanicuksen tyttären kunnia ole koskematon? Eikö tuo nainen kunnioita kärsimyksienkään pyhyyttä?"

Hän vaipui uupuneena lepotuoliin. Akten valtasi syvä sääli ja halu pelastaa onneton keisarinna, auttaa häntä; mutta mitään keinoa ei hän siihen keksinyt.

"Hetken epäröityään. Hän horjui vihan välillä sinua ja epäilyksen
Poppeaa kohtaan."

"Olen hänestä kuullut. Mies, jonka maine on sangen epäilyttävä, mutta tavat vieläkin epäilyttävämmät. Oi, mikä häpeä minulle on valmistettu! Eikö Roomassa ole enään hituistakaan kunniantuntoa ja jumalien pelkoa? Häväistys ja valheko yksin valtikkaa pitävät? Oi Jupiter, mitä on minun tehtävä tämän solvauksen torjumiseksi!"

"Samana päivänä, kun minä jätin Kreikan, pisti kokkansa merelle toinenkin alus. Sillä purjehti Italiaan eräs pretorianiupseeri. Tunnen hänet hyvin. Ilman syytä ei hän jättänyt sellaisella kiireellä Akaiaa, missä hänen paikkansa oli caesarin seurueessa. Sinä yönä, jolloin Poppea caesarin kietoi valheillaan, piti hän vahtia keisarillisten makuuhuoneen ovella."

"Sinä et tiedä minne hän on Roomasta lähtenyt? Täällä ei kai hän enään ole?"

"Tänne saavuttuani kuulin, että hän neljä päivää sitten oli lähtenyt
Syriaan."

"Jupiterille kiitos! Hän viepi sanan Silanukselle. He eivät anna tuon kauhean teon tapahtua. Olen kärsinyt kaikkea vaieten. Mutta häpeän tahraamana, kunniattomana ja kuitenkin syyttömänä astua ijankaikkisuuteen, se olisi arvotonta heikkoutta. Germanicuksen tytär eroaa elämästä, kuten hän on sitä viettänytkin, puhtaana, tahratonna, todellisena roomattarena ja keisarinnana."

Hän vaipui mietteisiin ja hänen kasvojensa ilmeistä näki Akte, että paljon kärsineen roomattaren ajatus viipyi tällä hetkellä sen miehen luona, jota hän oli rakastanut, mutta joka häneltä oli riistetty.

Orjatar jätti ääneti huoneen rientääkseen jo samana päivänä Ostiaan, missä keisaria odotettiin joka hetki saapuvaksi.

Vielä istui Oktavia pää käden varassa, kuten Vestan patsas, kun eräs toinen nainen astui kynnyksen yli ja asettui sille paikalle, jonka Akte äsken oli jättänyt. Kuullessaan vaatteiden kahinaa, katsahti keisarinna ylös ja näki edessään Julian.

Julia näki mielenliikutuksen jäljet keisarinnan kasvoilla ja aavistaen jälleen onnettomuutta, syleili hän ystävätärtään ja kysyi tuskallisesti:

"Mikä sinua vaivaa, ystäväni? Onko tapahtunut joku onnettomuus? Onko sinua loukattu? Vai uhkaako sinua joku vaara?"

"Jokaiseen kysymykseesi on minulla myöntävä vastaus." Hän kertoi ystävättärelleen, mitä juuri oli Aktelta kuullut.

Kun hän mainitsi Antoniuksen matkasta, painoi Julia käsin jyskyttävää rintaansa.

"Älä pelkää! Hän tuopi pelastajan. Kun Silanus on täällä, olen huoletta. Jos vaan…"

"Jos hän ehtii ajoissa. — Sinä olet oikeassa. Neron suunnitelmat kypsyvät nopeasti."

Ystävättäret laskivat matkan ja ajan, joka oli kuluva, ennenkuin Silanus oli pääsevä Roomaan turvattoman naisen kunniaa puolustamaan. Oktavia rauhoittui, ja uutta toivoa virisi hänen mieleensä, kun Julia johtui laskelmissaan siihen tulokseen, että ennenkuin senaatti ehtisi langettaa tuhoisan tuomionsa, olisi Silanus Roomassa.

"Minun on tuotava sinulle eräs surullinen uutinen", jatkoi Julia sitten keskustelua. "Jälleen on seurastamme poistunut henkilö, jota olemme rakastaneet, yksi meidän onnettomuustoverimme."

Keisarinna katsoi suojelusjumalattarensa kuvaan. Ei ainoatakaan tuskaa ilmaisevaa sanaa tullut hänen huuliltaan. Hänen sielunsa oli kuin varjoisain kuusten välissä välkkyvä tumma lammen pinta. Ei liikahda se suurimpienkaan myrskyjen raivotessa. Yhtä kirkkaana pysyy aina sen peilikirkas pinta.

"Miten kuoli hän? Mihin?" kysyi Oktavia pitkän hiljaisuuden perästä. "Britannicus on hänen sieluaan odottanut. Hän ei kuulunut enään tähän maailmaan", lisäsi hän sitten vienosti.

"Minkä vuoksi kuoli hän? Oktavia raukka! Minkä vuoksi kuolevat ihmiset, joiden onni on raastettu siitä maaperästä, johon se on juurtunut? Minkä vuoksi kuolevat ihmiset, joilta koti on ryöstetty? Joiden sielu on myrkytetty? Joiden sydäntä syöpi kaipaus, epätoivo?

"Miksi kuolevat sellaiset ihmiset? Kuka sen voisi sanoa. — On helppoa sanoa — sydän särkyi; siitä kuolema. Oletko nähnyt kukkasen, jonka julma ihmiskäsi on poiminut maasta ja asettanut kultaiseen maljakkoon? Verkkaan haipuu sen tuoksuva sielu, jok'ikisen ijäisyyden mereen vierivän hetken kera kuihtuu sen kauneus, ja pian aurinko näkee sen kuolleena, käpristyneenä. Se ei voinut elää, jouduttuaan pois maaperästä, johon sen juuret olivat imeytyneet.

"Niin Marciakin. Hän oli liian paljon kärsinyt enään toipuakseen. Kun hänelle ilmoitettiin Britannicuksen kuolema, ei hän itkenyt. Minä itse hänelle kerroin tuon kamalan uutisen, kun kukaan muu ei sitä uskaltanut. Minä koetin häntä lohduttaa, ja kuitenkin minusta näytti aluksi, kuin hän olisi sitä kaivannut vähemmän, kuin olisi odottanut. Mutta hänen välinpitämättömyytensä oli vaan näennäistä. Kuten ihminen, jonka ruumiiseen kuolettava rauta tunkeutuu, voi hetken puhua ja nauraa, värin vaihtumatta hänen kasvoillaan, sitten äkkiä hervahtaakseen kuoliaana maahan, niin kävi Marciankin. Tieto koski häneen kuin tikarinisku. Sydän oli saanut haavan, joka ei voinut parantua. Mutta hän oli tyyni, sillä haavaa ei ensi silmänräpäyksessä kirveltänyt.

"Kun minä olin poistunut, oli hän lyhistynyt kokoon. Lähinnä seuraavan ajan pidin häntä silmällä. Sanattoman epätoivon ajamana harhaili hän ympäri. Venuksen temppelistä hän kerran syöksyi Neron puistoihin, kourassaan tikari, jonka minä kuitenkin vaivatta häneltä ryöstin. Silloin hän heittäytyi rinnoilleni itkien ja tuskistaan kertoen, mutta samassa silmänräpäyksessä hän taas tylysti sysäsi minut luotaan, pakeni pois paikalta, heittäytyäkseen Tiberin kosteaan helmaan. Laivamiehet pelastivat hänet vedestä.

"Sitten tuli muutos. Hän kävi rauhalliseksi ja hymyilikin väliin. Mutta samalla hän kuihtui kuin kukkanen. Minä koetin parhaani mukaan lieventää niitä hetkiä, jotka hänellä vielä oli elettävänään. Otin hänet viimein mukaani jumalanpalvelukseemmekin. Siellä istuutui hän eräälle kivijalustalle, kuunteli ja hymyili. Tämä hymy huulillaan nukkui hän, ehtimättä kääntyä uskoomme, joka oli hänelle suonut viimeisen lohdun elämässä."

"Niinpä oli hän onnellisempi kuolossa kuin elämässä", virkkoi Oktavia, katse miettiväisenä kaukaisuuteen tähdättynä. "Sinun uskosi, Julia, on varmaan kaunis ja suuri; sillä ainoastaan ennen kuulumaton jumalallisuus voi tässä maailmassa, joka riehuu ikuisen järjettömyyden partaalla, luoda jotain hyvää."

"Olet oikeassa, Oktavia. Minun uskoni on suuri ja kaunis. Kätke huolesi sen helmaan ja hymyillen olet kantava sitä taakkaa, joka nyt uhkaa sinut murtaa. Sinä olet jälleen toivova, sen sijaan kun nyt epätoivo vaan kalvaa sydäntäsi. Sillä siinä on uskomme suuri, lohdullinen totuus, että Jumalan valtakunta ei ole tässä maailmassa. Vaikka meiltä kaikki tässä maailmassa ryöstettäisiin, Jumalan valtakuntaa ei kukaan meiltä voi viedä. Mitä ihmiset täällä toisiltaan raastavat, sen Jumala korvaa haudan tuolla puolen. Sillä kaikki, jotka ovat puhtaat ja oikeutta rakastavaiset, ovat hänen lapsiaan, ja yksinpä vihassaankin Jumala on heille vaan hyvää tarkoittava isä. Hän ei ole meidän yläpuolellamme, vaan meidän keskellämme, ja jotta me ihmisinä häntä ymmärtäisimme, niinkuin hän meitä Jumalana ymmärtää, lähetti hän oman poikansa, joka tuli ihmiseksi, heitä opettamaan, heidän puolestaan kärsimään ja heidät Isänsä kanssa sovittamaan."

"Yhtä hyvin kuin se on uusi roomalainenkin uskonto. Se on koko ihmiskunnan uusi uskonto. Sillä meidän Jumalamme on kaikkien ihmisten Jumala. Hän ei asu missään temppelissä, ei mikään Olympo ole hänen olinpaikkansa. Koko maa on hänen asuinsijansa, sillä hän on luonut maailman ja sitä hallitsee. Hänessä me elämme, sillä hänen kauttansa me olemme tänne tulleet. Kun me kärsimme, tapahtuu se hänelle ja hänen kauttansa. Hänen olemme me kuolemassakin, sillä hän on ylösnousemus maallisista kärsimyksistä taivaalliseen autuuteen."

Oktavia ei vastannut. Hän jätti Vestan kappelin Julian seuraamana. Hänen silmänsä olivat lattiaan luodut, hänen ajatuksensa kohoutuivat maasta, harhailivat tuntemattomissa maailmoissa.

"En voi seurata sinua, Julia, vaikkakin sinua ymmärrän. Olen liian paljon roomalainen, liian paljon menneisyyden lapsi, voidakseen enään uudelleen uskoa. Mutta minä luulen, että sinun Jumalasi on voimakkaampi meidän menneisyyttämme, hän on hallitseva Roomaa kun meidän jälkemme ovat haipuneet. Mutta tokko hänen sanansa on tuova ihmiselle onnea sen enemmän kuin Jupiter? — Kuin Vesta taikka Venus? Kuka sen tietää, Julia? Katso, minun uskoni on: ihmisen onni on hänessä itsessään, ei hänen ulkopuolellaan, ja ihmiset eivät tule ajankaan mukana muuttumaan. Sinun uskontosi tietää suurta, ihmeellistä onnea — mutta se onni ei ole tästä maailmasta, ei tätä maailmaa varten, niinkauvan kun löytyy ihmisiä, joiden intohimot juurtuvat maahan."

Hän jätti Julian, joka mitä erilaisimpien ajatusten valtaamana lähti keisarillisesta linnasta.

Samana iltana, kun Antonius oli saapunut Roomaan, kokoontui hänen kutsustaan joukko miehiä, joiden tasavaltaiset mielipiteet takasivat heidän uskollisuudestaan. Heille kertoi hän Poppean suunnitelmista; ja miehet vannoivat pyhästi pelastavansa keisarinnan hinnalla millä hyvänsä. Filosoofi Seneca päätettiin kutsua liittoon. Burrus oli kuollut hiljattain ja Seneca oli vetäytynyt yksityiselämään, tyytymättömänä keisarin politiikkaan.

Nyt oli hän taas jalon puolisonsa Paulinan vaikutuspiirissä, eivätkä liittoutuneet lainkaan epäilleet, ett'ei hän olisi valmis yhtymään heihin; olihan kysymyksessä rikoksen estäminen, joka kataluudessa ei tiennyt vertaa.

Samana yönä matkusti Antonius Aasiaan, mukanaan liittoutuneitten kirjelmä. Hän meni etsimään sitä miestä, joka tällä hetkellä oli itseoikeutettu heitä johtamaan, hän meni etsimään Corbulon johdolla Aasiassa mainehikkaasti taistelevaa Silanusta.

Kadriassa, Eufratin varrella sijaitsevassa kaupungissa hän vihdoin tapasi everstin. Corbulo teki juuri pitkällisten ja vaihtelevain taisteluiden perästä Syyrian kuninkaan Tiridateksen kanssa rauhaa.

Kun Antonius saapui suureen leiriin, tarjoutui hänen katseltavakseen huomattava näytelmä. Legioonat oli asetettu aukealle kentälle puoliympyrään, josta kultaiset voitonmerkit kohoutuivat. Keskellä seisoi ylipäällikkö upseeriensa ympäröimänä. Hänen edessään oli luonnollisen kokoinen, sotasaaliiksi saadusta kullasta valettu Neron kuvapatsas. Antonius astui upseerien parveen, tuntien heti ystävänsä, joka kuitenkaan ei häntä huomannut. Silanus näytti vanhettuneelta. Hopean värisiä hapsia näkyi tukassa ja parrassa, ahavoittuneilla kasvoilla oli väsynyt ilme.

Mutta Antoniuksen huomio kiintyi toisaalle. Puoliympyrään astui Corbulon kunnioittavasti tervehtäissä, Syrian kuningas Tiridates, kruunu päässään, purppura harteilla, loistava seurue mukana. Synkän näköisenä läheni kuningas Rooman keisarin kuvaa. Sen eteen tultuaan hän näytti epäröivän. Roomalainen ylipäällikkö kohotti kulmakarvojaan. Aasialaisen katse lensi voitonmerkkien ohi, yli roomalaisten legioonien. — Sitten taivutti hän toista polveaan, otti kruunun päästään ja laski sen nöyrästi kuvapatsaan juurelle.

Myrskyävät riemuhuudot seurasivat tätä tekoa. Ympyrä sulkeutui.
Sotapäällikkö asetti kruunun jälleen nöyryytetyn kuninkaan päähän…

Silanus kääntyi ympäri ja näki edessään Antoniuksen, vanhan ystävän, jota hän ei ollut niin pitkiin aikoihin tavannut.

Hänen silmänsä levisivät ihmetyksestä, mutta sitten sulki hän riemusta huudahtaen ystävän syliinsä. Sitten vasta näytti hän huomaavan, että tässä odottamattomassa jälleennäkemisessä oli omituista ja laskien molemmat käsivartensa upseerin olalle, virkkoi hän syvin, liikutuksesta vapisevin äänin:

"Hän tarvitsee sinun suojelustasi, Silanus." Karaistuneen soturin kasvoille levisi kummallinen hymy.

"Tule", sanoi hän viitaten telttariveihin, "minulla on vielä aikaa kuunnella kuluneiden vuosien tapahtumia. Mielelläni olen hengelläni maksava tämän murhenäytelmän."

XIX LUKU.

OKTAVIAN SURMA.

Nero oli taas Roomassa. Siellä vallitsi suunnaton mieltenkuohu. Keisari oli eronnut puolisostaan Oktaviasta, koska tämä ei ollut hänelle lahjottanut ainoatakaan lasta; syy, joka täysin kuvasi Caesarin tarkoitusten kunniattomuutta ja verukkeellisuutta. Keisarinna karkoitettiin Kampanialle.

Hiljaisena, kyynelehtimättä oli hän antanut koota tavaransa ja vetäytynyt uskollisimpien palvelijattariensa kera kampanialaiseen maataloon, missä hän vihdoin luuli saavuttavansa kauvan toivomansa rauhan. Mutta ilman uutta häväistystä ei hän Roomasta päässyt. Tigellinus, halpamainen nousukas, oli Poppean lahjomana syyttänyt häntä aviorikoksesta. Mutta niin puhdas oli hänen maineensa, niin tahraton hänen elämänsä, että keisarihovin turmeltuneet mässääjät eivät kyenneet langettamaan syyllisyyden varjoakaan hänen päälleen.

Jupiter Capitolinuksen temppelissä vietettiin tällävälin harvinaista juhlaa. Kansajoukot vyöryivät Via Sacraa pitkin Scipion kunniaportin alitse ja samosivat meluten Konkordian temppelin ohitse Kapitolia kohti. Siellä leimusivat uhrivalkeat taivaille, ja savu kohosi pystyyn Jupiterin valtaistuinta kohti. Ylijumalan kuvapatsaan juurella istui valkoiseen harsoon verhottu nainen, kasvot peitettyinä, liikkumatonna kuin patsas. Hänen edessään, kansan ylhäisimpien läsnä ollessa, uhrasi ylimäinen pappi. Hänen rinnallaan caesarien arvomerkit yllään seisoi Nero.

Nainen oli Poppea Sabina, joka nyt oli kiivennyt suunnitelmiensa korkeimmalle astuimelle. Hän oli nyt keisarinna. Juuri astui Nero esiin, kietoi purppuraviitan puolisonsa olkapäille ja asetti kruunun hänen päähänsä, kun ulkoa kajahti raivoisia huutoja. Nero astui Poppean kanssa, jaloimpain ritareitten seuraamana temppelin portaille. Siellä avautui hänen silmiensä eteen odottamaton näytelmä.

Alhaalla kadulla kulki suunnaton kansajoukko, jonka etunenässä kuljetettiin kantotuolissa Oktavian kuvaa. Äänekkäitä solvaus- ja pilkkasanoja Poppeasta kuului, kun keisarilliset astuivat näkyviin. Huudot paisuivat yhdeksi ainoaksi rajattomaksi, riehuvaksi mylvinäksi, josta vaivoin erottautuivat keisarinnalle tähdätyt, syvintä inhoa osoittavat sadattelut.

Pretorianit muodostivat elävän muurin keisarillisten ympärille ja siten saapui Nero uuden puolisonsa kera Palatinille keisarilliseen linnaansa, kaartin avatessa paljain miekoin seurueelle tietä raivoavan kansajoukon keskitse.

Tuskin olivat Poppea ja Nero päässeet kahden kesken, kun Poppea sormuksilla koristetulla kädellään viittasi kadulle, missä taistelu kansajoukon ja kiireesti kokoontuneitten legioonien välillä vielä raivosi.

Kapina, jonka Silanus oli Paetuksen, Soranuksen, Pison, sekä useiden muiden ritarien kanssa nostanut, ei onnistunut. Sitkeän taistelun perästä olivat sotilaat päässeet voitolle. Satoja kuolleita virui pitkin katuja. Thrasaea Paetus, Borea Soranus ja Piso muiden muassa olivat joutuneet vangeiksi; Silanus oli töintuskin välttänyt saman kohtalon.

Oli leppoisa yö, kun yksinäinen ratsastaja täyttä neliä ajoi Kampanian tasangon halki, pelottaen nukkuvat linnut yösijoiltaan. Vaikka ratsu oli ylt'yltään hien ja veren peitossa, pakotti mies sitä yhä tuimempaan vauhtiin; aina uudelleen hautautuvat hänen kannuksensa kuolemaan vihityn elukan kylkiin. Viimeinkin näkyi tulta pimeän läpi. Tasanko muodosti siinä paikassa matalia aaltomaisia kumpuja; eräälle kummulle rakennetusta huvilasta näkyi valo. Tähän huvilaan pyrki Silanus. Portin lähelle pysähdytti hän rautaisella väkivallalla hevosen, joka kohta lysähti hervotonna maahan, ratsastajan notkeasti ponnahtaessa selästä ja lähetessä porttia.

Mutta tuskin oli Silanus ehtinyt ottaa pari askelta, kun pimeästä kuului käskevä "seis!" Siitä välittämättä riensi ritari eteenpäin. Silloin sukelsi pensasaidakon takaa sotilaitten kypäriä ja yöllisen kulkijan luo astui purppurapukuinen mies, liktorin sauva kädessään.

Miesten katseet leimahtivat vastakkain. Silloin kuului karjahdus, raivoisa kuin kuolevan jalopeuran. Silanus oli tuntenut Callistuksen.

Ennenkuin yksikään sotilaista oli ehtinyt päästä selville asemasta, olivat everstin sormet kiertyneet kurkkuun; kolme, neljä kertaa upposi hänen säilänsä ahnaasti miehen ruumiiseen, niin että kärki tunki selästä esille. Voihkaen hervahti Callistus tanterelle, missä hän kuolemantuskissa jäi vääntelehtimään, sillävälin kun sotilaat kävivät rohkean murhaajan kimppuun.

Mutta taistelut Aasiassa olivat tehneet Silanuksesta miehen, joka kykeni tarpeen tullessa näyttämään miekkailutaitoaan useammallekin vastustajalle. Kaksi kaatui hänen iskuistaan, toiset väistivät ja jo oli tie selvä porttikäytävän läpi, kun sotilaskohortin komentaja ilmestyi huvilasta uusia voimia mukanaan.

"Oktavia", huusi tämä, niin kovaa kuin jaksoi, "Oktavia", huusi hän uudelleen iskien miekallaan ympärilleen niin rajusti, että Anicetus miehineen hölmistyneenä peräytyi. Silloin kajahti talosta kimeä huuto, niin hirvittävä, että vartijatkin, jotka sitä olivat odottaneet, kammosta hätkähtivät; huuto, jossa samalla kertaa oli kauhua, epätoivoa, raivoa ja — vastaus liian myöhään saapuneen ystävän huutoon. Hervotonna laskeutui taistelevan miehen käsivarsi. Kukaan ei häntä enään ahdistanut. Tulet rakennuksessa sammuivat. Eräästä akkunasta lensi ulos pää; kalpea naisen pää pitkine kiharoineen ja seljälleen jääneine silmineen putosi suoraan ritarin jalkoihin, tahraten hänen säärystimiään verellä.

Silloin nauroi upseeri naurua, joka karmi kuulijoita, kamalammin kuin hirmuisin vala. Sitten riensi hän paikalta ja hävisi öiselle Kampanialle.

Sotilaat käärivät pään purppuraiseen peitteeseen ja veivät sen Roomaan häälahjaksi uudelle keisarinnalle.

Nero oli lähettänyt entiselle puolisolleen määräyksen surmata itsensä. Mutta kun kiusautunut vaimoparka ei ollut rohjennut sitä tehdä, oli hän lähettänyt muutamia taitavimpia salamurhaajia, jotka olivat väkivallalla avanneet hänen suonensa ja tukehduttaneet hänet kuumiin höyryihin. Vielä oli hän ollut hengissä, kun muinaisen rakastetun ääni ulkoa kuului; vielä oli hän toivonut pelastusta, mutta silloin olivat murhaajat eroittaneet häneltä pään ruumiista. Sellainen oli jalon Oktavian loppu.

Yön varjot kävivät entistä synkemmiksi. Eräässä puutarhassa Kampanian tasangolla loi kaksi henkilöä hautaa.

Ääneti tekivät he työtään, tyttö lapiolla, mies verisellä miekalla.
Aamu hämärsi, kun he vihdoin peittivät Oktavian ruumiin maan poveen.
Silanus tallasi maan haudan päällä lujaksi, ojensi sitten kiittäen
kätensä surmatun ystävälle ja aikoi poistua.

Mielettömyyden raivo oli noussut korkeimmilleen. — Rooma rypi paheissa, mutta vielä ei ollut tapahtunut se hirveä rikos, joka oli oleva Roomalaisen pakanuuden tuho.

XX LUKU.

ROOMAN PALO.

Nero oli yksin. Hänen elämänsä vieri nopeasti sitä päämäärää kohti, jonka kohtalo oli hänelle varannut. Yhtään entisistä uskotuista ei ollut enään elossa hillitsemässä hänen rajattomia intohimojaan, ja Poppea, kerran purppuran saatuaan, unohti kaikki rajat, jotka luonto on asettanut naiselle ja ihmiselle. Viimeisen salaliiton jäsenet oli sikäli kuin niitä oli kiinni saatu, mestattu. Senecakin oli ollut pakotettu avaamaan suonensa.

Niin riehui Nero entisten uskottujensa ruumiiden ylitse, säästämättä ystävää yhtä vähän kuin vihollista; kruunattu villipeto, joka tukahdutti rikoksensa häpeään, katumuksensa vereen; ja hänen alinomaisena kiihoittajanaan oli Poppea, jonka nautinnon himoa ei mikään näyttänyt tyydyttävän.

Mitä mietti tämä nainen nyt levätessään mukavasti silkkipatjoilla palatsinsa katolla ja antaessaan katseensa liidellä yli Rooman, tuon mahtavan Rooman, joka oli alistanut valtikkansa alle koko maailman, mutta jolta puuttui rohkeutta temmata purppura Poppeanlaisen henkilön harteilta…

Kun Nero astui hänen luokseen, kuiskasi hän jotakin hiljaa tämän korvaan. Imperatori näytti ensin hämmästyvän, mutta sitten välähtivät hänen väsähtäneet silmänsä kummallisesti. Hän paukutti käsiään, ojensi sitten ne Rooman yli ja nauroi hillittömästi. Poppean katse riippui kiinteästi hänessä, ja aivan kuin ymmärtäen hänen salaisimmat ajatuksensa, lähetti Nero kohta orjan kutsumaan Anicetusta. Caesarin uskottu on pian paikalla; Nero esitti hänelle suunnitelman, joka sai yksin Agrippinan ja Oktavian murhaajankin vapisemaan. Mutta hyvin tietäen vastustelemisesta seuraavan epäsuosion, hymyili hän vaan ja oli samaa mieltä käskijänsä kanssa. Muutamia tunteja myöhemmin kerääntyi keisaria lähinnä vaikuttavimman miehen taloon suuria joukkoja huonointa väkeä mitä Roomasta löytyi. Siellä tehtiin tavallista harvinaisempi salaliitto, suunniteltiin rikos kansaa vastaan sellainen, jonka vertaista ei historia toista tunne.

Rooma lepäsi unessa. Korkeat talot heittivät kuutamossa ahtaille kaduille tummia varjoja. Rooman rakennukset olivat enimmäkseen yläosaltaan puisia ja tulen vaaraa silmällä pitämättä laadittuja. Kaupungissa olivatkin tulipalot sentähden hyvin tavallisia ja oivallisesti järjestettyä palokuntaa saatiin kiittää, ettei valkea ollut päässyt vielä koskaan ylivoimaisesti riehumaan.

Tänä yönä olivat muutamat myöhästyneet jalkamiehet kulkiessaan Circus Maximuksen ohi huomaavinaan palon käryä. Säikähtyneinä riensivät he Palatinin ja Callian kukkuloitten välillä olevalle markkinapaikalle, missä kauppiaat puisissa rakennuksissaan säilyttivät erilaisia öljyjä ja muita tulenarkoja tavaroita. Lähelle tullessaan näkivät he paksun savupilven kierivän mustan, suunnattoman käärmeen tavoin tyyneen yö-ilmaan. Liekit loimusivat rajusti taivasta kohti ja hetken kuluttua seurasi räjähdys, joka pani koko kaupungin tärisemään. Kauhistuksissaan pakenivat uteliaat, kulettaen huudon "Tulipalo" kautta unestaan herätetyn Rooman. Ajatuksen nopeudella levisi punertava loimu koko sirkuksen puoleiselle taivaalle, ja liekit äkkiä nousseen tuulen kannattamina valloittivat yhä uusia taloja. Suuret merkkitorvet alkoivat mylviä, liekkien valaisemassa kaupungissa olivat pian kaikki jalkeilla. Pelästyneitä, typertyneitä naamoja pisti kaikkialta ovista ja ikkunoista esille.

Nyt karahutti keisarillinen sammutuskunta palopaikalle. Roomassa majaileva toinen legioona marssi niinikään joukkueissa, joita kutakin komensi upseeri, yhdettätoista kaupunginosaa kohti. Mutta ennenkuin se sinne oli ehtinyt, paloi kahdestoistakin kaupungin osa, jossa olivat lukuisat hyyryhuoneustot.

Kauhu oli vallannut ihmiset. Tuhansia tunkeili pakoon pyrkien ahtailla kaduilla. Pakenevien kirkunaan sekaantuivat upseerien komentohuudot.

Nyt suihkusivat ensimäiset vesisateet liekkeihin. Mutta ne hukkuivat kohisevaan tulimereen. Tuuli oli kiihtynyt ja lennätti liekkejä talosta toiseen sellaisella nopeudella, että ihmiset eivät enään kaikkialla ehtineet paeta asunnoistaan; nyt ojentelivat lieskat ahnaasti kieliään jo Palatininkin yli. Kauhun valtaamina katselivat ihmisjoukot luonnonvoimain raivoa. Kaikki näyttivät kadottaneen arvostelukykynsä, orjat, ritarit, aateliset, porvarit; ainoastaan sotilaat säilyttivät kylmäverisyytensä. Tuli lensi kuin siivillä kaupunginosasta toiseen. Palatini oli yhtenä ainoana leiskuvana merenä, siellä täällä leimahtivat liekit taivaalle jo Veliassa ja Esqvilinissa. Pohjoisessa olivat Mascenan puutarhat viidennessä kaupunginosassa vaaran uhkaamia. Mutta siellä oli vastassa pääosa keisarillista palovartiostoa, jonka onnistui yliluonnollisin ponnistuksin pysähdyttää liekit vanhalle Serviuksen muurille. Lännen ja lounaan puolella paloi kaikki: Velabrum, eläintori ja Aventini Kapitolinus-vuoreen, Tiberiin ja kaupunginmuuriin saakka.

Seitsemän päivää ja seitsemän yötä kesti tulipalo, ja luultiin sen olevan jo ohitse, kun liekit jälleen leimahtivat Marskentän lähistöllä, nielivät rakennukset Aemiliuksen puistoissa, tuhosivat seitsemännen ja yhdeksännen kaupunginosan melkein perinpohjin ja raivosivat lähes kolme vuorokautta vielä Kapitolin ja Onirinaliksen luoteisrinteillä, säästäen ainoastaan kookkaista hakkokivilohkareista tehdyt yleiset rakennukset.

Rooma oli porona. Kukkuloiden välisissä laaksoissa näkyi epätoivon valtaamia ihmisiä, jotka penkoivat kotiensa raunioita; epäilyttäviä kuljeksijoita, jotka yleistä sekasortoa käyttivät varastaakseen ja ryöstääkseen, liikkui hiiltyneitten ruumiitten ja haavoittuneitten seassa. Neljästätoista kaupunginosasta oli jäänyt neljä jäljelle. Caesarien linna oli raunioina; Apollon temppelistä oli tullut tuhkakasa ja sen mukana olivat hävinneet Rooman historian jaloimmat muistomerkit.

Hirvittävää onnettomuutta oli seurannut jonkinlainen huumaustila. Satatuhatta ihmistä majaili Marskentällä ja huusi leipää. Paksu, tukahduttava ja käryävä savupilvi riippui tuhoa ennustavana kaupungin yllä, ja joka sopukassa kyti vielä valkea.

Nero ajoi seurassaan Poppea ja koko hovi, hävitettyjä katuja pitkin. Hänen vaunujaan veti kuusi komeata kimoa, hänen pukunsa oli kullalla ja jalokivillä koristettu, ja Poppea hänen rinnallaan näytti paremmin marmoriin veistetyltä juuri temppelistä ryöstetyltä Venukselta, kuin naiselta, niin kaunis oli hän loistavassa asussaan.

Hymyillen kuin verta tarpeekseen saanut tiikeri, silmäili Nero rikoksensa hedelmiä. Poppean silmät säikkyivät hävityksen perinpohjaisuutta tarkastellessaan. Keisari ei häikäillyt laskea leikkiä tapahtuneesta onnettomuudesta vaunujen rinnalla ratsastavien uskottujen kera.

Tänään se ei ottanut caesariaan vastaan myrskyävin riemuin, kuten ennen. Ei kukaan tervehtinyt.

Kansan mykkä mielenosoitus näytti kiihottavan Neron ylimielisyyttä.
Hän huuteli kompasanojaan äänekkäästi, saaden vastaukseksi sadatuksia.
Mitä kauvemmaksi hän tuli, sitä sankemmaksi kävi kansajoukko, sitä
uhkaavammaksi sen käytös.

Anicetus ja Tigellinus, jotka ratsastivat vaunujen rinnalla, neuvoivat palaamaan. Tuskin olivat vaunut kääntyneet, kun joku takana huusi: "Murhapolttaja!"

Keisari kalpeni ja etsi silmillään huutajaa. Mutta nyt huusi kymmenen, kaksikymmentä ääntä yhtäaikaa:

Ajaja koetti kiirehtiä hevosia, mutta joukot sulkivat tien. Seurue pääsi vaan verkalleen etenemään. Pilkallisesti hymyillen silmäili Poppea kiihoittuneita ihmisiä. Tigellinus pakotti hevosensa lähemmä keisaria ja paljasti miekkansa.

"Ensin hän varastaa meidät putipuhtaaksi, sitten aikoo vielä tappaa", kirkui ääni joukosta.

Caesaria kohti tunkeutui vanha mies ja ojentaen vapisevaa kättään tarttuakseen purppuravaippaan, kuiskasi hän:

"Kuka sytytti Rooman, Caesar?" Anicetuksen miekka eroitti ukon käden muusta ruumiista. Vanhus retkahti verissään maahan.

Raivoisa karjunta kulki joukkojen läpi. Kiviä sinkoili vaunuja vastaan. Rohkeimmat tarttuivat hevosten kuolaimiin ja pakottivat ne seisomaan. Tikarin haava rinnassaan putosi ajaja kuolleena maahan. Jo kurottivat kymmenet kädet vaunuja kohti; Tigellinus ja Anicetus muitten ritarien kera tungettiin pois Caesarin rinnalta. Silloin ojensi Nero vartaloaan, heitti huolettomasti hymyillen purppuran liepeen rintansa yli ja käski kädenliikkeellä joukkoja vaikenemaan.

"Kysyttekö te sitä?" vastasi hän sitten kylmin, selvin äänin. Ja vähän vaiettuaan jatkoi hän:

Hetkisen vallitsi kuolonhiljaisuus. Sitten alkoi tuo suunnaton ihmismeri lainehtia ja raivota. "Kristityt! Kristityt!" kuului sekaisin. Huuto kasvoi, paisui suunnattomaksi raivon myrskyksi, joka vyöryi ryhmästä toiseen, levisi nopeammin, kuin liekit äsken onnettomassa kaupungissa.

Kaikkialta etsittiin kristittyjä; heitä rääkättiin ja surmattiin mitä raaimmalla tavalla. Tuhansiin nouseva kansajoukko samosi sokeassa raivossaan katakombeja kohti, mistä se toivoi tapaavansa onnettomia vihansa esineitä suuremman joukon.

Mutta Nero palasi jälleen palatsiinsa. Kansa riisui hevoset hänen vaunujensa edestä ja kuletti riemusaatossa hänet sinne.

XXI LUKU.

ARENALLA.

Livia, Narsissuksen leski, oli kuollut Rooman palon aikana. Kristityt olivat kokoontuneet hautaamaan kuollutta Via Appian katakombeihin. Sillä Livia oli tyttärineen, josta oli varttunut ihana neitonen, kääntynyt kristinuskoon.

Tulelta säästyneen talonsa atriumissa makasi Livia, saavutettuaan vihdoin kauvan kaipaamansa rauhan, Lucrezia ja Julia olivat sulkeneet hänen silmänsä. Kun yö läheni, saapui surujoukko taloon. Neljä kristittyä nosti paarit, joille Julia levitti kalliin tyrolilaisen purppurapeitteen. Itse Pietari siunasi ruumiin; sitten lähti seurue liikkeelle. Edellä kulkivat talon orjat valaisten tulisoihduilla tietä. Sitten seurasi Pietari pappeineen. Heidän perässään kannettiin paareja, joitten jälessä kulkivat Lucrezia ja Julia, sekä joukko surevia kristittyjä. Niin kulki seurue Coelimontimnin rinnettä alas ja poistui kaupungista Appian portin kautta. Nyt sammuttivat orjat soihtunsa, sillä pelättiin keisarillisia vakoilijoita, jota paitsi huolestusta herättivät siellä täällä seisoskelevat kiihoittuneet kansaryhmät. Pitkin Appian tietä komeiden hautapatsaiden välitse liikkui surusaatto verkkaan eteenpäin, kunnes pysähdyttiin kahden jättiläissypressin juurelle, mistä huolellisesti kätketyt porraskäytävät johtivat maanalaisiin hautakäytäviin. Koska käytävä oli ahdas, nostettiin ruumis paareilta ja kannettiin varovasti aukosta sisään. Vihdoin saavuttiin sille komerolle, joka oli varattu Livialle. Käytävä laajeni tässä muhkeaksi, avaraksi holviksi, jonne kristitty seurakunta oli kokoontunut. Myös Paavali varttoi täällä muiden muassa surusaattoa, sillä hänen oli määrä pitää ruumispuhe.

Papit lauloivat juhlallisen virren; seurakunta yhtyi kertauspaikoissa lauluun. Kuollut asetettiin suitsutussavuun ja hyviin hajuihin verhottuna komeroonsa.

Seurakunta painautui ahtaammalle. Kaikki ryhmittyivät Pietarin ja
Paavalin ympärille, katseet jännitettyinä suunnattuina rappukäytävään.
Kaikkien kasvoista loisti luottavaisuus ja antautuminen siihen, mitä
Jumala oli heidän osakseen määrännyt.

Muutamien silmänräpäyksien perästä tunkeutuivat roomalaiset sotilaat raivoavan kansan seuraamina kristittyjen kirkkoon.

"Mitä te täältä etsitte ja ketä olette?" kysyi Kristuksen apostoli sotilailta.

Vastauksen asemasta heittäytyivät nämät paljastetuin miekoin kristittyjen kimppuun, pannen toimeen kauhistavan verilöylyn. Petomaisen murhaamisen raivostuttamina asettuivat kristityt miehet ja nuorukaiset, jotka olivat sattumalta asestettuja, vastarintaan. Syntyi vimmattu kamppailu, jossa suurin osa kristittyjä sai surmansa, ja toiset, niiden joukossa olivat Pietari ja Paavali, Julia, Lucrezia, sekä joukko muita naisia ja miehiä, joutuivat vangeiksi.

Pian oli katakombeissa taas hiljaista. Ei liikkunut enään ainoatakaan elävää sielua synkissä käytävissä. Surmattujen veri imeytyi vähitellen maahan.

Oli tapahtumista rikas päivä. Aurinko loisti häikäisevän kirkkaasti varhaisesta aamusta alkaen. Albanian vuorelta puhalteli raikas, elvyttävä tuulen henki. Hopean valkeitten pikkuisten pilvenhattaroitten välitse lähetti päivä kuumia säteitään juhla-asuiseen Roomaan. Virran tavoin kulkevain kansajoukkojen keskellä näkyi upseerien kultahelaisia varustuksia, ylhäisten virkamiesten purppuravaippoja ja sotilaitten välkehtiviä aseita.

Sirkuksen ympärillä oli tungos suuri. Caesar oli luvannut kansalle näytelmän, jommoista Roomassa ei äsken oltu nähty. Sirkuksen sisällä oli surinaa kuin mehiläispesässä. Hiljalleen täyttyivät siellä kaikki paikat. Vihdoin ilmestyi Nerokin kansan myrskyisästi tervehtimänä, ja. asettui paikalleen häntä varten tehdylle korokkeelle; senaattorit, Vestan neitsyet ja muut keisarillisen seurueen jäsenet ryhmittyivät hänen ympärilleen.

Puolittain ylpeä, puolittain halveksiva oli silmäys, jonka Nero heitti ympärilleen. Kuka lähemmältä häntä katseli, joutui ehdottomasti ihmettelyn valtaan, nähdessään muutoksen, mikä hänessä oli tapahtunut. Kauniista nuorukaisesta oli tullut ruumiikas mies, jonka kasvot liiankin selvään ilmaisivat hänen elämäntapansa. Kun hän siinä istui, sormuskoristeiset kädet veltosti valtaistuimen nojasimella, ruumis hervottomasti taakse heitettynä, huulet kavalassa hymyssä, odottaen nautintoa, joka oli oleva suurin, mitä hän koskaan oli maistanut, oli tämä valtijas ruumiillistutettu kuva roomalaisesta caesariudesta, pakanallisesta despotismista, joka ei kunnioittanut mitään, ei välittänyt mistään; joka oman ihmisarvonsa julisti jumaluudeksi, sitä samalla kuitenkin mitä riettaimmin ryvettäen.

Sirkuksen kaksikymmentätuhatta istumapaikkaa oli täynnä, jotapaitsi käytävillä ja seinänvierillä tunkeili seisojia. Kaikki tahtoivat päästä osallisiksi edessä olevasta nautinnosta.

Juhla alkoi vihkitoimituksella, jolla papit pyhittivät sirkuksen tarkoitukseensa. Kultaisten tankojen päässä kannettiin keisarin ja hänen puolisonsa kuvaa arenan ympäri. Kansa riemuitsi äänekkäästi nähdessään caesarinsa kuvan; torvet ja huilut jotka seurasivat juhlakulkuetta, lisäsivät melua. Mutta kun toimitus alkoi kestää kovin kauvan, kävi kansa kärsimättömäksi. Huudettiin, että tämä juhlallisuus oli ikävämpi kuin joku typerä proloogi. Poppeakin, joka istui keisarin rinnalla, kääntyi kehoittavasti puolisoonsa päin. Tämä antoi hermostuneen merkin.

Juhlallisuus loppui vihdoinkin. Tyytymätöntä melua seurasi täydellinen hiljaisuus. Kaikki silmät tähtäsivät Neroon, odottaen häneltä alkamismerkkiä.

Sotilaitten vartioimina odottivat kristityt kohtaloaan areenan vieressä olevassa huoneessa. Muutamalla kivellä istuvan Paavalin ympärille oli pieni seurakunta ryhmittynyt. Turhaan etsi silmä joukosta Pietaria. Hän oli jo kärsinyt marttyyrikuolemansa. Hän oli kuollut saman kuoleman kuin Herransakin. Kristittyjen päämiehenä oli hänelle määrätty suurin rangaistus: hänet oli naulittu ristiin. Seurakunnan päämiehen kohtalo oli ollut kova isku kristityille. Mutta heitä lohdutti tietoisuus siitä, että Herran opetuslapsi oli ennen heitä päässyt valtakuntaan, josta heitä eroitti ainoastaan elämä. Ilolla tahtoivat he luopua tästä elämästä, vaihtaakseen sen toiseen, ikuiseen.

Eivät sotilaatkaan voineet vastustaa sitä liikuttavaa vaikutusta, jonka nämä kuolemaanvihityt heihin tekivät. He ihailivat miesten tyyneyttä ja naisten uskomatonta mielenvoimaa. Tuossa istui äiti pidellen viimeistä kertaa sylissään lastaan. Tuolla morsian sydämensä valitun rinnalla, jonka veri pian oli areenalla sekaantuva hänen vereensä. Isä kehoitti poikaansa, veli rohkaisi sisartaan, ystävät syleilivät viimeistä kertaa toisiaan.

Neitosten joukossa veti huomiota puoleensa enkelimäisen ihana tyttö, Lapsi hän ei enään ollut, mutta hän näytti elävän taas lapsuutensa varhaisimpia aikoja. Hänen suurista silmistään säteili karitsan viattomuus. Hänen huulensa hymyilivät, ja ken hänet näki, olisi voinut luulla häntä onnelliseksi morsiameksi, joka oli valmistautunut ottamaan vastaan ylkäänsä.

Hän oli asettanut ristissä olevat kätensä apostoli Paavalin syliin ja istuutunut hänen jalkoihinsa.

"Eikö se ole surullista, isä", sanoi hän ukolle, joka häntä kirkkailla silmillään tarkasteli, "että niin paljon nuoruutta ja onnea tuhlataan, jotta nuo, joitten mitta on reunoja myöten jo täysi, saisivat iloita siitä?"

"Todellakin, sinä olet oikeassa, neito", virkkoi hän tulisesti. "Kun näkee tämän kansan rikokset, on vaikeata hillitä kuohuvaa mieltään ja rauhallisena antaa kulettaa itsensä teurastuspenkille, tuon kruunatun paholaisen saadessa edelleenkin jatkaa jumalatonta menoaan."

"Minkälaisia sanoja, Narsissus! Jätä Jumalalle rangaistus ja kosto. Maailman tapahtumat rakentuvat yksilöiden kohtaloista. Meidän kuolemamme vahvistaa uutta elämää, josta mestarimme on ilmoittanut. Hän joi kalkin pohjaan. Miksi me epäröisimme tehdä samoin, me, jotka olemme kutsutut hänestä todistamaan, näyttämään että henki elää, vaikka ruumis tapettaisiinkin?"

"Ja miten luulette antautuvaisuudellanne sovittavanne rikoksenne; olettehan polttanut Rooman", sekaantui eräs sotilas keskusteluun.

"Kristityt eivät ole Roomaa polttaneet, poikani", vastasi Paavali.
"Joka sillä tavalla sanoo, panettelee meitä."

"Niinpä panettelee sitten keisari meitä", virkkoi Paavali. "Ehkä tietämättään, sillä hän ei tunne meitä."

"Ohoh, hän tuntee teidät", vastasi sotilas halveksivasti. "Te olette isänmaan vihollisia; siksi olette sytyttäneet kaupungin ja kieltäneet kuuliaisuuden jumalalliselta Nerolta."

"Me kunnioitamme keisaria, poikani, niin suuresti kuin se meille on sallittua ja hänelle hyödyllistä", vastasi Paavali. "Me uhraamme keisarin onneksi mutta uhrimme on pyhitetty Jumalalle; ei keisarille, vaan hänen puolestaan. Me emme maksa pahaa pahalla, sillä meidän uskontomme on kärsimistä."

Sotilas kääntyi vaieten pois. Muuan centurio antoi merkin. Torven törähdys kuului.

Kilpa-ajot, joilla näytännöt oli aloitettu, olivat lopussa. Kahdet vaunut olivat pirstoina areenalla, kahden ajajan ja kolmen hevosen ruumiit viruivat pirstojen joukossa.

Malttamattomuus katsomossa oli noussut korkeimmilleen. "Pois hevoset!" mylvivät joukot. "Missä ovat kristityt? Missä eläimet, joitten kanssa he saavat otella?"

Ristikko-ovet vastaukseksi avautuivat ja arenalle kulkivat pelottomin askelin päivän uhrit. Etunenässä astui Paavali. Viime päivien mielenjännitys oli uuvuttanut vanhuksen voimia, hän kulki vaivaloisesti eteenpäin, nojaten vasemmalla kädellään Julian olkapäähän ja oikealla vahvaan ryhmysauvaansa. Tämä pari, kunnianarvoisa vanhus, kukoistavan nuoruuden rinnalla kiinnitti joukkojen huomion itseensä. Jotkut huutelivat ivasanoja heille. Useimmat pysyivät vaiti, seuraten silmin kunnianarvoisaa apostolia ja nuorta neitosta heidän astellessa pitkin kilparataa, verkalleen, osoittamatta pienintäkään pelon merkkiä. Heitä seurasivat toiset kristityt. Äidit painoivat rinnalleen lapsiaan, jotka tiedottomina vaarasta puolittain uteliaina, puolittain peloissaan silmäilivät suunnattomia, syyttömiin verta janoovia väkijoukkoja. Pitkiin valkoisiin pukuihin puettuina kulkivat papittaret laulaen ylistystä sille, jonka nimen tähden he olivat itsensä kuolemaan vihkineet. Nero oli ollut kyllin armollinen luvatakseen vapauden kaikille kristityille, jotka luopuisivat uskostaan. Mutta ainoatakaan petturia ei ollut löytynyt. Naisten joukkoon hajaantuneina astelivat miehet. Yleisön nautinnon vuoksi oli heille annettu aseita henkensä puolustukseksi. Oikeassa kädessä terävä miekka, vasemmassa pieni, pyöreä kilpi, asetti Nero heidät petoja vastaan, hyvin tietäen, että aseet voivat hiukan pidentää heidän elämäänsä, mutta ei sitä pelastaa.

Nyt seisoivat uhrit tiheässä ryhmässä, sillä he eivät tahtoneet viimeisessä silmänräpäyksessä erota toisistaan vaan yhdessä, jos mahdollista, yhtäaikaa, ottaa vastaan kuoleman. Mutta kaikkien voimat eivät enää kestäneet. Siellä täällä vaipui neitonen tiedotonna arenan hiekalle; toiset peittivät kasvonsa ja kyyristyneinä maahan odottivat hirveätä hetkeä, jolloin heidän oli kestettävä viimeinen koettelemus. Äidit kostuttivat epätoivon kyynelin lapsiaan ja raaka kansa tällaisiin näytöksiin tottuneena, vaan pilkkasi onnettomien heikkoutta. Sitä enemmän mieltymystä herätti Julia, joka ojennetuin vartaloin, silmät taivasta kohti tähdättyinä, seisoi uskolaistensa keskellä. Miehet olivat muodostaneet piirin naisten ja lasten ympärille, valmiina hyökkäämään petoja vastaan ja laskemaan ne vasta ruumiittensa yli turvattomien omaistensa kimppuun.

Jännitys nousi äärimmilleen kun eräs toinen ristikko-ovi äänettömästi kohosi ylös. Pimeästä astui ensimäisenä esiin mahtava leijona. Valon sokaisemana jäi se hetkeksi epäröiden seisomaan, heittäen hännällään ilmaan komean kaaren. Sitten astui se eteenpäin, avasi suunnattoman kitansa, niin että suuret valkeat hampaat välkkyivät auringon valossa ja päästi maatajärisyttävän kiljunnan. Näennäisesti kristittyjen joukkoa huomaamatta astuskeli se majesteetillisesti arenalle antaen aika-ajoin äänensä kajahdella. Vähän ajan kuluttua ilmestyi arenalle tiikeri, täplikäs, notkea kuin kissa, vielä nuori, ylimielisempi kuin leijona, mutta myöskin pelottavamman näköinen suunnatessaan heti keltaiset silmänsä kristittyihin. Nyt hyppäsi komein, kaarevin harppauksin kolmas, neljäs noita kellertäviä punajuovikkaita kissoja häkistään, jonka ovi viimeisen jälkeen ääneti pudotettiin alas.

Vielä kuljeskeli leijona välinpitämätönnä muurin kuvetta; mutta tiikerit, verenhimoisempina kuin aavikkojen kuningas, olivat kiinnittäneet huomionsa ihmisryhmään, jonka juhlallinen kiitoshymni kaikui juhlallisena, petojen kiljunnan silloin tällöin siihen sekaantuessa.

Katsojat himoiten veren näkyä, koettivat huudoillaan ärsyttää petoja. Pieniä, teräväkärkisiä nuolia suhahteli eläimiä kohti, kirjavia lappusia lenteli arenalle. Yhä ahtaammaksi kävi kehä, jota yksi pedoista kiersi kristittyjen ympäri; nyt kyyristyi se, harppaus — myrskyävät riemuhuudot täyttivät ilman. Kaksi nuorukaista, jotka olivat seisoneet lähinnä petoa, olivat heittäytyneet sitä vastaan. Pitäen silmällä tiikerin liikkeitä, olivat he sen hypätessä asettuneet niin, että eläin lensi juuri heidän ojennetuille kilvilleen. Mutta samassa silmänräpäyksessä kuin raskas ruumis putosi maahan, tempasi se mukanaan myöskin taistelijat. Nämä upottivat miekkansa tiikerin rintaan. Kiljuen tuskasta löi peto hurjasti ympärilleen, haudaten nuorukaiset allensa, raadellen heitä hampain ja kynsin. Hetken kuluttua makasivat kaikki kolme liikkumattomina verilammikon heidän ympärillään yhä laajetessa.

Tämä lyhyt ottelu oli merkkinä toisille pedoille hyökätä ihmisten kimppuun ja kerran veren makuun päästyään ne panivat lyhyessä ajassa toimeen verilöylyn, jota mikään kynä ei voi kuvailla. Pikemmin kuin katselijoiden uteliaisuus olisi sallinut, makasivat kaikki kristityt kuolleina taikka kuolettavasti haavoitettuina. Ainoastaan yksi tyttö oli kuin ihmeen kautta säästynyt. Seisoessaan keskellä uskonheimolaisiaan oli hänen ympärilleen muodostunut kuolleitten ruumiista varustus, jonka keskellä hän seisoi hymyilevänä kuolemaa odotellen.

Mutta pedot, uupuneina taistelusta ja kylläisinä verestä ja lihasta, eivät osoittaneet minkäänlaista halua tuhota tätä viimeistä uhria.

Kansa tahtoi neidollekin kuolemaa. Ja erikoisesti juuri hänelle, sillä hän oli kaikista kaunein. Näytösten ohjaajan käskystä ajettiin kylläiset eläimet takaisin häkkiinsä, ruumiit laahattiin tuota pikaa ulos Porta ligitina'n kautta. Nyt laskettiin näyttämölle komea puhvelihärkä, joka raivoisasti ilmaa nuuskien laukkasi arenalle niin että hiekka pilvenä pölysi. Kolme kertaa se kiersi kilparadan ympäri, sitten äkkäsi se vihdoin neidon. Joku heitti tytön jalkoihin punaisen liinan. Koko katsomosta ei kuulunut hiiskahdustakaan. Vihaisesti häntäänsä piesten läheni härkä tyttöä, pysähtyi ja painoi niskansa hyökkäysasentoon.

Tämän äänen kuullessaan vavahti tyttö. Kuten heränneenä unesta kääntyi hän siihen suuntaan, mistä ääni tuli. Hänen katseensa kohtasi kaksi kuumeen tapaisesti palavaa silmää, jotka kiihkeästi häntä tarkastelivat. Tuskallinen hymy väreili tytön huulilla. Päätään hiljaa ravistaen kääntyi hän härkään päin, joka raivostuneena erään orjan keihään pistosta ryntäsi kohti. Pari sekuntia vielä, ja viimeinen uhreista oli seuraava tovereitaan.

Silloin tapahtui odottamatonta. Arenaa ympäröivän suojelusmuurin yli heittäytyi nuori mies. Teko oli uskalias, sillä aitaus oli korkea. Eheänä suoriutui mies kuitenkin hypystä ja kiisi nyt härkää kohti. Tämä pysähtyi keskellä vauhtiaan nähdessään eteensä ilmestyvän vastustajan. Silmänräpäyksen seisoivat molemmat vastakkain. Nyt voivat katsojat tarkastella miehen suoraa, notkeata vartaloa. Hän kuului nähtävästi sotilassäätyyn, mutta oli jättänyt pois panssarinsa ja säärisuojustimensa. Vasemman käden ympärille hän oli kietaissut punaisen vaippansa, oikea nyrkki puristi miekan kahvaa.

Tyttö päästi huudahtuksen tuntiessaan miehen. "Antonius!" tuli hänen huuliltaan puolittain rukoilevasti puolittain riemuitsevasti.

"Kuka hän on?" kulki riviltä riville. Ei kukaan tiennyt. Ei keisarikaan. Sillä ikäänkuin suojanaan piti nuorukainen kättään alinomaan kasvojensa edessä, ja Antonius-nimisiä miehiä oli paljon Roomassa.

Näytelmä ei antanut katsojille aikaa kauemmin huolehtia tuntemattoman nimestä. Härän hölmistyminen oli ohitse. Antonius, kääntääkseen eläimen huomion Juliasta, juoksi nyt sen ympäri pitäen yhä edessään punaista vaippaansa, joka raivostutti härkää entistä enemmän. Rohkea taistelija houkutteli tällä tavoin elukan arenan toiseen päähän. Siellä pysähtyi hän. Sonni ryntäsi häntä kohti. Sillä hetkellä, jolloin sen sarvet näyttivät lävistävän miehen ruumiin, ponnahti tämä notkeasti sivulle ja salamana välähtäen upposi hänen miekkansa ohi syöksyvän eläimen kylkeen. Härkä kääntyi takaisin. Veristävin silmin tavoitti se uudestaan vastustajaansa. Sama näytelmä uudistui jälleen. Kun härkä taas kääntyi, ei Antonius ehtinytkään temmata miekkaansa sen kyljestä irti. Se jäi törröttämään siihen ja raivoisana ryntäsi eläin uudelleen kohti. Kansa taputti myrskyisästä käsiään. Mitä tekee mies nyt? kysyivät joukot.

Antonius tempasi tikarin manttelinsa sisästä, jonne hän sen oli varalta kätkenyt ja kun härkä taas teki hyökkäyksensä, asetti hän, juuri kun sen sarvet hänen edessään kyntivät maahan, jalkansa elukan leveälle päälaelle ja lensi härän voimakkaan niskan singahuttamana seisoalleen kaaressa läpi ilman. Ennenkuin härkä ehti kääntyä, oli Antonius valmiina ottamaan vastaan uutta hyökkäystä. Uskomaton oli taistelijan rohkeus ja notkeus. Kansa unohti ihmetyksestä suosionosotuksensa. Henkeään pidättäen seurasivat kaikki härän liikkeitä. Jälleen lensi Antonius ilmaan. Mutta tällä kertaa ei härkä syöksynytkään edelleen, vaan pysähtyi kuin maahan juurtuneena vastaanottamaan putoavaa. Mutta taitavasti tuli tämä sen selkään, kumartui silmänräpäyksessä alas ja pitäen vasemmalla kädellään kiinni tiheästä harjasta painoi hän tikarinsa kerta toisensa perään sen kurkkuun. Härkä laukkasi hurjasti uhkarohkean ratsastajansa kera arenan ympäri, pysähtyi ja kaatui nytkähdellen maahan; Antonius hyppäsi kuolevan eläimen selästä ja kumarsi yleisölle. Hän oli hukannut manttelinsa, mutta varjosti kasvojaan kädellään. Kansan suosio oli rajaton. Kukkasia ja seppeleitä sateli hänen päälleen, peittäen arenan hänen ympäriltään.

Mutta ääneti astui nuorukainen tytön luo, joka rukoillen oli polvistunut, kietoi käsivartensa hänen ympärilleen ja huusi kansaan kääntyen: "Armoa!"

Nero nyökäytti päätään. Poppea heitti ruusun hiuksistaan arenalle ja Sanaviria, elävien portti, avautui päästääkseen voittajan ja voittonsa palkinnon vapauteen.

Kuten unesta nousi Julia. Hänen silmänsä kiittivät pelastajaa paremmin kuin sanat olisivat voineet sen tehdä, ja sitten astui hän uljaana kuin kuningatar Antoniuksen rinnalla kukkaissateessa arenalta.

Mutta äkkiä pysähtyi Antonius, painoi käden sydämelleen, horjui ja vaipui maahan. Orjat kiirehtivät paikalle ja kantoivat tiedottoman miehen pois.

Ennen kuin Julia ehti tointua oli Antonius kadonnut hänen silmistään. Hän tuskin huomasi kuinka joku tarttui hänen käteensä, veti hänet pimeään holvikäytävään ja kuiskasi.

XXII LUKU.

BRITANNIAN METSISSÄ.

Pohjois-Britannian vuoristossa jylhien kukkuloiden välissä oli laakso, jossa näytti asustavan ainoastaan metsän riistaa. Eräänä sumuisena talviaamuna astui laakson rinteelle, huolimattomasti kokoonkyhätystä pirttirakennuksesta, nuori nainen päästäen lyhyen, kimakan vihellyksen.

Kohta juoksi paikalle kesytetty, naaras saksanhirvi, joka vastustelematta seurasi naista hökkeliin, mistä kuului herttaista lapsen naurua. Heti senjälkeen ilmaantui ovelle parhaissa voimissa oleva mies, jousi olalla ja joukko alkuperäisiä nuolia eläimen nahasta tehdyssä viinessä. Hän varjosti kädellään silmiään, tarkastellen vuoren huippuja, joiden takaa aurinko juuri nousi taistellen voitokkaasti pilvien kanssa.

"Tulee kaunis päivä, Prasuta", virkkoi hän sisään. "Minä lähden metsälle tänään."

Mies vihelti ja erään kallion takaa hyppäsi haukkuen ja häntäänsä heiluttaen jättiläiskokoinen koira, iloisesti laskien eturuumiinsa maahan ja katsellen isäntänsä silmiin. Mutta vielä vitkasteli metsämies. Hänen huolestuneesta katseestaan voi päättää, että hän pelkäsi jonkun vaaran uhkaavan. Huolellisesti tarkastelivat hänen silmänsä läheisiä kukkuloita.

"Eikö sinua pelota, Prasuta?" kysyi hän, hyväillen lasta, joka oli juossut hänen luokseen. Vaimo astui nyt taas ulos. Hän oli kookas, muutaman tuuman pitempi kuin mies, ja kaunismuotoinen vartalo näytti notkeudessa ja voimassa jättävän miehen kauas jälkeensä. Pitkä, punertava tukka, joka verhosi vaipan tavoin yläruumista, suuret silmät ja puhe ilmaisivat hänen olevan friisittären. Mies puhui murteellista gallian kieltä käyttäen runsaasti roomalaisia sanoja.

"Ne eivät tänne tule, Markus. Mistä tämä äkkinäinen huoli? Olemmehan täällä asuneet rauhassa jo vuosikausia. Rankaisematta sitäpaitsi ei kukaan tule minua hätyyttämään."

"Tiedänhän, että olet uljas ja vahva", virkkoi hän, "mutta ylivoima voisi sinutkin lannistaa. Mutta ainakin tahdon sinun kanssasi kuolla, jos Jupiter tämän kohtalon sinulle olisi valmistanut."

"Minä näin kummallista unta viime yönä. Olin näkevinäni jättiläiskokoisen korppikotkan lennosta syöksyvän majaani kohti, ja ennenkuin ehdin mitään tehdä, oli se tarttunut sinuun ja lapseemme, vieden molemmat etelää kohti. Olin niin pelästynyt, etten edes nuoltani saanut ammutuksi sen perään. Vasta kun lintu oli teidän kanssanne hävinnyt kaukaisuuden utuun, lähdin minä takaa ajamaan."

"Sinä näet aina sellaisia unia, Markus. Ne aiheutuvat kovin kiihottuneesta mielikuvituksesta. Pitääkö minun haukkua sinua pelkuriksi, unen näkijä?"

Vastauksen asemasta syleili Markus kumppaniaan ja lähti vuorille.
Prasuta katseli hänen jälkeensä niin kauvan kuin hän oli näkyvissä.
Kun mies ja koira olivat häipyneet hänen silmistään, meni hän tupaan
takaisin, lapsen jäädessä ulos leikkimään.

Mies oli Markus, entinen roomalainen seuramies, sittemmin Britannian käskynhaltija; nainen oli Prasuta, onnettoman kuningatar Boudiccan tytär. Kun Markus astui virkaansa Britannian käskynhaltijana, hallitsi hänen ajatuksiaan yksi voima: hän tahtoi kostaa Nerolle. Hän sai huomata heti vaaranalaisen asemansa tuossa maassa, joka alinomaan antoi Rooman legioonille tekemistä, ja kiirettä vastaamaan britannilaisten vapauden rakkauteen ja heidän lakkaamattomaan, peitettyyn vastarintaansa sortavin mielivalloin. Tällöin sattui hän kerran, ollessaan icenien kuningattaren Boudiccan vieraana, huomaamaan tämän tyttären. Tytön alkuperäinen, kuvailematon kauneus sytytti roomalaisessa intohimon, joka syrjäytti kaiken muun, ja pitkän vastustuksen jälkeen leimusi vastalempi Prasutan sydämessä yhtä valtavana. Mutta Prasuta osasi, epäillen roomalaista, pysytteleidä etäällä. Jo hautoi Markus päässään ryöstösuunnitelmaa, aikoen antaa sotilaittensa väkivallalla tuoda tytön luoksensa, kun syttyi tuo hirveä kapina, joka maksoi lähes sadantuhannen roomalaisen hengen. Boudiccalla oli kostettavana miehensä, ruhtinas Prasutaguksen kuolema ja oma nöyryytyksensä roomalaisille, jotka Markuksen edeltäjien samoinkuin hän itsensä käskynhaltijana ollessa, olivat pöyristyttävällä raakuudella menetelleet maan asukkaita kohtaan, polkien sorretun kansan lakeja ja oikeuksia. Druidien pyhissä metsissä pitivät maan asukkaiden päämiehet kokouksen ja kohta senjälkeen veivät he Boudiccan kiihottamina heimonsa roomalaisia vastaan. Markus oleskeli Commuladonumissa, kun kapinallisten sotajoukot, käsittäen noin 120,000 miestä, hyökkäsivät hänen kimppuunsa. Kaikki roomalaiset menettivät henkensä, lukuunottamatta Markusta, jonka Prasuta pelasti. Intohimoisen rakkautensa valtaamana, muistaen vihaansa Roomaa kohtaan, joka Caesarin persoonassa oli hänelle tuottanut niin suuria kärsimyksiä, sekä kunnianhimonsa sokaisemana, toivossa päästä Britannian kuninkaaksi, oli hän ruvennut kapinoitsijain puolelle ja ottanut vastaan heidän sotajoukkojensa ylijohdon. Mutta pian läheni pikamarsseissa, Commuladonumia kohti rientävä urhoollinen Luetonius Paullinus valiojoukon kera, johon kuuluivat XIII ja XX legiona. Kaupungin porttien edustalla syntyi ratkaiseva tappelu. Markus joutui tappiolle. Hänen sotajoukkonsa hajaantui eri tahoille, kuningatar Boudicca surmasi myrkyllä itsensä, hän itse Prasutan kera painautui sisämaan vuoriston helmaan, missä eleli sitten vuosikausia, hautoen voimatonta vihaa Roomaa kohtaan. Entisestä irstaasta roomalaisesta oli tullut vapaa luonnonihminen, joka oli täydelleen mukautunut kelttien elintapoihin. Usein tapasi hän etelän miehiä. Näiltä sai hän kuulla, että Nero oli asettanut korkean palkinnon hänen päästään; keisari täydellä syyllä oletti että Markuksen johdolla saattoi tuossa levottomassa maassa millä hetkellä hyvänsä syntyä uusi kapina. Mutta Markus oli varoillaan, eikä kukaan ilmaissut hänen olinpaikkaansa roomalaisille, sillä häntä kunnioitettiin kuninkaana avioliittonsa tähden kuningassuvun viimeisen prinsessan kanssa.

Tuona päivänä, jolloin Markus oli lähtenyt metsälle, ei Prasutakaan voinut vapautua painostavasta mielialasta. Hän hengähti keveämmin, nähdessään erään kelttiläisen lähestyvän kukkulalta majaa.

"Mikä tuo sinut tänne, Devanus?" kysyi Prasuta asetettuaan vieraan eteen maitoa ja juustoa. "Sinulla näyttää olevan minulle asiaa."

"Niin onkin, ruhtinatar", vastasi Devanus, "laakson heimot lähettävät minut varoittamaan sinua."

"Roomalaiset ovat jäljillänne, ja ellen erehdy, ovat he muutaman päivän kuluttua täällä."

"Niinpä täytyy meidän jättää tämäkin paikka", valitti Prasuta, "noitten kirottujen isänmaamme sortajien haltuun. Koska viimeinkin vapautemme hetki koittaa? — Milloin luulet kohortin olevan täällä, Devanus?"

"Mieheni lähti muutamia hetkiä takaperin vuorille", virkkoi Prasuta. "Kahteen päivään hän ei palaa. Tahtoisitko mennä häntä etsimään? Hänen pitäisi palata viipymättä, jotta ehtisimme koota omaisuutemme ja vetäytyä pois, ennenkuin vainolaiset ovat paikalla."

"Minä lähden heti häntä etsimään", vastasi paimen. "Jos Freya suosii minua, luulen hänet löytäväni ennen päivän maille menoa. Tunnen suunnilleen tiet, joita hän käyttää."

Päivä kului; jo alkoi hämärtää. Oli tullut aika, jolloin Prasuta lapsen kera tavallisesti ojentautui Markuksen huolehtivan käden valmistamalle vuoteelle. Hän heitti vielä tutkivan silmäyksen kukkuloille, ennenkuin kävi levolle. Hän ei ollut ehtinyt vielä päästä uneen, kun hän hätkähtäen hypähti istualleen. Tuntui, kuin olisi hän kuullut tutun äänen, ja jännittämällä kuuloaan, eroitti hän kesyn hirvilehmän huohotuksen, joka kuului aivan majan edestä.

Kummastuneena jätti Prasuta vuoteen ja meni ulos. Siellä seisoi uskollinen eläin kurottaen vavisten päätään emäntäänsä päin. Kun hän hyväillen ja tyynnyttäen siveli sen selkää, huomasi hän että se oli ylt'yltään veressä ja selässä törrötti nuoli.

Tuhoa aavistaen hän riensi takaisin huoneeseen; temmaten lapsen syliinsä ja suuren taistelukirveen käteensä syöksyi hän pimeään yöhön. Mutta koko vuoren rinne tuntui elävän. Kuun valossa, joka nyt kuin ilmaistakseen hänet, pilkisti esiin pilvien raosta, näki hän roomalaisia sotilaita, jotka laskeutuen vuoren rinnettä alas sulkivat häneltä pakotien.

Prasuta kiirehti takaisin ja salpautui huoneeseen. Ensin päästi hän kuitenkin kolme kertaa vihlovan huudon, joka satakertaisen kaiun kulettamana vieri kautta vuoriston, vieden viestin hänelle, joka yksin enään vaan voi avun tuoda. Roomalaisten kirveet jyrisivät oven lankkuja vasten. Mutta tammiovi oli vahva ja kesti murtumatta iskut. Prasuta oli siepannut käteensä jousen ja singahutti nuolen toisensa jälkeen pienestä tähystysluukusta, kaataen joka kerta jonkun roomalaisista, jotka pimeässä eivät keksineet minkäänlaista maalia heittokeihäälleen. Raivostuneina iskivät he kaksinkertaisin voimin; vihdoin se petti ja rymisten avasi tien hyökkääjille.

Hurjasti huutaen syöksyivät sotamiehet huoneeseen. Mutta pian sulkeutui etumaisten suu, kun Prasutan leveä tappara vinhasti heilahteli ilmassa halkoen etumaisten hyökkääjien kallot. Mutta ylivoima oli liian suuri. Muutaman silmänräpäyksen kuluttua makasi Prasuta maassa köytettynä omilla hiuksillaan niin tiukkaan, ettei voinut liikahtaakaan. Lapsi myös köytettiin, jonka jälkeen sotilaat tutkivat huoneen. Huomattuaan, että Markus todella oli poissa, pakoittivat he kepin iskuin Prasutan seuraamaan heitä. Majan pistivät he ennen lähtöä tuleen ja ennen pitkää valaisivat kirkkaat loimottavat liekit laaksoa, jossa taas vallitsi syvä hiljaisuus.

Kun Markus palasi hurjalla kiireellä Devanuksen kera kotilaaksoonsa, tapasi hän tupansa hehkuvana hiilikasana. Lähellä makasi kuollut elättihirvi ja kaatuneitten roomalaisten keskeltä hän löysi vaimonsa verisen tapparan.

Miehet eivät tuhlanneet aikaa sanoihin. He katsahtivat merkitsevästi toisiinsa ja syöksyivät sitten nopeammin kuin olivat tulleet poistuneitten jälkeen.

XXIII LUKU.

LÖYDETTY JA TAAS KADOTETTU.

Poppea ei ollut voinut unohtaa tuota uljasta taistelijaa, joka niin uskomattoman voitokkaasti oli otellut härän kanssa arenalla. Alituisesti näki hän miekkailijan kuvan silmiensä edessä. Hän oli kiivennyt kaikki asteet, jotka hänen kunnianhimonsa oli hänen eteensä asettanut. Hän oli keisarinna; vieläpä enemmänkin: hän vallitsi caesaria ja Roomaa. Hänen viittaustaan totteli maailma. Saavuttuaan näin pitkälle hänen rauhaton sielunsa etsi uusia päämääriä. Hänen aistillisuutensa, tähän asti alistettuna kunnianhimon palvelukseen, etsi uusilla aloilla tyydytystä, ja kun Nero ei enään voinut häntä hyödyttää, kävi tämä hänelle ikävystyttäväksi, alkoipa hän vähitellen vihata keisarillista puolisoaan. Ja äkkiä nousi hänessä ajatus: Mitä — jos Neroa ei olisi olemassa? Tosin Nero oli caesar — mutta Poppea oli keisarinna. Neron läsnäolo asetti hänen elämälleen epämieluisia rajoituksia, jotka ajanoloon tuntuivat sietämättömiltä sellaisesta ihmisestä kuin hän.

Mitä — jos hän liittoutuisi jonkun miehen kanssa, yhtä rohkean, yhtä kunnianhimoisen kuin hän itsekin, tämän vaarallisen suunnitelman toteuttamiseksi? Sopivan miehen hän luuli tavanneensa rohkeassa härkätaistelijassa, jonka pelottomuus oli osottautunut yli kaiken epäilyksen. Eikö tuolla miehellä ollut povessaan jotakin vihaa roomalaista yhteiskuntaa vastaan, kun hän rohkeni astua kristityn puolesta arenalle, missä joukkojen ratoksi taistelevat kuolemaan vihityt orjat? Eikö hän voisi sopivalla tavalla tuota vihaa käyttää hyväkseen?

Jospa onnistuisi saada tuo mies pauloihinsa, jospa hänen onnistuisi tuon miehen kanssa kulkea ruumiin yli, joka yksin nyt seisoi hänen tiellään? — Poppea ei ollut niitä, jotka antavat suunnitelmien vanhettua. Eräänä aamuna kun Nero oli Neapelissa, kutsutti hän luokseen Anicetuksen.

Poppea puhui kaikenlaisista valtioasioista ja keisarillisesta taloudesta, kunnes hän vähitellen näitä sivuteitä tuli viimeisiin sirkusnäytännöihin.

"Se oli mieltäkiinnittävin taistelu, mitä koskaan olen katsellut", huomautti hän ohimennen.

"Olet oikeassa, keisarinna", vastasi amiraali, "harvoin olen nähnyt sellaista rohkeutta ja kylmäverisyyttä, kuin mitä tuo upseeri osoitti suojellessaan kristittyä orjatarta puhvelilta."

"Oli, valtiatar. Haavoittuneena oli hän pakoitettu ilmaisemaan itsensä. Härän sarvi oli raapaissut hänen vasempaan kylkeensä haavan, joka muutoin, mikäli tiedän, nyt on paranemassa. Hänen nimensä on Antonius; arvoltaan on hän kaartin upseeri."

Poppean silmät leimahtivat. Siis pretoriani! Mikä onnellinen sattuma!
Eivätkö sattumatkin tulleet hänelle avuksi?

"Huomasitteko, keisarinna", jatkoi Anicetus keskustelua, "kuinka ihmeellisen kaunis oli tuo orjatar, jonka rakastettunsa rohkeus pelasti?"

Poppea hämmästyi silminnähtävästi. Siis nainen jo hänen aikeittensa tiellä. Joutavia! Vaan orjatar…

"Ah — eikä ollut ketään muuta, joka hänen haavaansa olisi kyennyt hoitamaan?"

"Kenellepä olisi se toimi enemmän kuulunut, kuin hänelle, jonka tähden mies oli pannut henkensä alttiiksi?"

Poppea rypisti kulmiaan. Mutta hetkeksi vaan. Sitten näki hän tässä esteessä sattuman, joka kentiesi paremminkin voisi olla hänelle hyödyksi.

Hän kuului siis tyytymättömiin. Eikö hän voisi taitavasti käyttää hyväkseen hänen vihaansa caesaria kohtaan? Mutta nainen oli syrjäytettävä — hän katui tällä hetkellä tahtoneensa hänen armahtamistaan.

"Sinä erehdyt", väitti Anicetus, "vielä on elossa Silanus, toistaiseksi ei häntä kaikista ponnistuksista huolimatta ole saatu kiinni."

"Rooman valtakunnassa on paljon tyytymättömiä; Gallian sanotaan kiehuvan arveluttavasti."

"Niin. Oktaviaa vastaan nostetussa oikeusjutussa hän oli tämän innokkain puolustaja."

Anicetus ei ymmärtänyt Poppean kaukaisuuteen suunnattua voitonriemuista katsetta. Keisarinnan silmät tuijottivat akkunasta yli ikuisen Rooman ja hänen ajatuksensa näyttivät kiiruhtavan tapahtumain edellä, joiden mahdollisuutta turmeltunut Anicetuskaan ei voinut aavistaa.

"Minä autan sinua tuon naisen rankaisemisessa", sanoi hän, "sillä minä pidän arvossa uskollisuuttasi ja vihaan kristityitä, jotka aina suunnittelevat vaan jumaliemme perikatoa."

"Sinä olet oikeassa valtiatar", huomautti hän, "heidät täytyy hävittää sukupuuttoon. Mutta he eivät ole tuhottavissa. Yksin kuollessaankin näyttävät he voittavan uusia kannattajia."

"Minä annan vangita tuon orjattaren", arveli Poppea hetken mietittyään, "sinun on sitten helppo nostaa kanne häntä vastaan ja —"

Siihen loppui keskustelu ja Anicetus vetäytyi takaisin, ihmetellen, mistä keisarinnan mieltymys tuohon upseeriin johtui. Sillä syyt tähän avunlupaukseen hän aavisti, vaikkakaan ei voinut päästä selville niiden hienoimmista johtolangoista. Joka tapauksessa päätti hän olla varuillaan. Mahdollisesti voi hän keksiä jonkun salaisen teon keisarinnan puolelta, jota hän voisi käyttää hyväkseen.

Tällävälin tiedusteli keisarinna pretoriaani Antoniuksen olinpaikkaa ja sai kuulla hänen asuvan neljännessä kaupunginosassa.

Antonius oli herännyt hourailevasta unestaan ja näki edessään tytön, jonka kuva oli seurannut häntä viimeiset vaiherikkaat vuodet.

Hänen avatessa silmänsä oli Julia polvillaan vuoteen vieressä, ristiinnaulitun kuva käsissään ja silmät intohimoisen rukoilevasti ylöspäin suunnattuina. Hän oli niin vaipunut rukoukseensa, ettei lainkaan huomannut Antoniuksen heräämistä.

Viimein käänsi hän katseensa sairaaseen ja nähdessään hänet valveilla, antoi puisen ristiinnaulitunkuvan kiireesti solahtaa vaippansa liepeen alle ja laskien kätensä sairaan kädelle virkkoi mitä kiitollisimmin äänensävyin:

"Miten voin sinua kiittää Antonius, suuresta työstäsi, jolla pelastit hirveästä lopusta kuolemaan vihityn naisparan?"

"Älä puhu kiitollisuudestasi, Julia, silloin kun olen vaan täyttänyt velvollisuuden, joka minulle olisi aikoja ennen kuulunut."

"Oma sokeuteni vaan, jatkoi Antonius, esti minut astumasta sinun rinnallesi, sinun puolustajaksesi. Se oli enemmänkin kuin sokeutta, se oli pelkuruutta."

Mutta samalla kuin Julia sanoi tämän, oli hän huomaavinaan muutoksen tapahtuneen miehessä, jossa hän aina oli nähnyt jalosydämisen, mutta samalla raa'an ja armottoman soturin. Kummallinen hohde valaisi ritarin jaloja kasvonpiirteitä, ja Julia tuskin uskoi korviaan kuunnellessaan hänen sanojaan:

"Sinä erehdyt Julia. Minun uskoni on sama kuin sinunkin. Kuka on se ihminen, joka, nähtyään aikamme kurjuuden ja mädännäisyyden, voisi kylmänä, välinpitämättömänä katsella kristittyjen Rooman kansalle tarjoamaa näytelmää? Ei, Julia — mikään ei voinut minua enään pidättää vanhoissa jumalissamme. Minä näin selvästi, että meidän uskontomme ei voinut olla oikea. Mitä oli tullut jumalistamme? Jupiter, kaikkivaltias, oli kaiken nimellisten, inhimillisten intohimojen nöyrä palvelija. Jokainen roisto huutaa häntä avukseen ja uskoo varmasti saavansa hänen tukensa konnantöilleen uhrin kautta. Mikä oli Venus, hedelmällisyyden, kaikki ylläpitävän rakkauden jumalatar? Alhainen olento, jonka temppelissä harjoitetut siivottomat irstailut eivät olleet kylliksi siivottomia häntä tyydyttämään. — Mars, uljas, sotainen valloittaja? Naisellinen itämaalainen, joka itseään hoiti voiteilla ja hajuvesillä ja voimaansa koetteli Rooman kansan hyveen alentamisessa. — Entäs keisarius? Mitä olivat caesarit, jotka olivat saaneet kruununsa jumalilta, joiden suonissa virtasi olympolaisten verta? Onko maailma koskaan nähnyt inhoittavampaa eläintä, kuin Nero? Eivätkö luonnon puhtautta häpäise ne naiset, jotka kiistelevät Rooman valtaistuimesta ja purppurasta? — Ja mitä oli tullut Roomasta? Sen kansasta, jonka voimaa maailma totteli?

"Me olemme kuolemaan vihittyjä; se mitä gladiaattorit huutavat caesarille käydessään maineettomaan taisteluunsa, se sopii niin mainiosti koko Rooman kansaan, koko pakanalliseen maailmaan. Paheissaan luisuu se perikatoaan kohti, mutta vielä kuollessaan suitsuttaa valtaistuimelle ja huutaa: 'Ave caesar, morituri te salutant'." Hän pysähtyi vetääkseen henkeään. Hänen katseensa kiintyi ikkunaan, jonka ahtaitten kehyksien välistä näkyi kappale ikuista Roomaa. Kadulta kuului roomalaisten sotilaitten laulua; ne palasivat Galliasta palveluksestaan vapautettuina, veteraaneina, kuten heitä nimitettiin. Julia tarkkasi jokaista piirrettä Antoniuksen kasvoilla. Niiden ilme oli synkkä, puolittain vihainen, puolittain surumielinen ja Julialle selvisi nyt vasta, kuinka vaikea mahtoi olla ero menneisyydestä niille, joiden tunne-elämä, voima oli siihen juurtunut. Mutta äkkiä kirkasti joku uusi ajatus sairaan kasvoja.

"Kaiken tuon olen tunnustanut itselleni; olen monen muun kera ollut pakoitettu tunnustamaan, vaikkakin sydän on tehnyt kauan vastarintaa. Silloin tulitte te kristityt ja tarjositte uutta uskontoa, joka minusta tuntui niin tosioloihin sopimattomalta, että minä sille nauroin. Minä ajattelin: koko maailma on kapinassa, hyvä on kaikkialla tappiolla, sitä poljetaan; kaikkialla riehuu voitostaan ylpeänä väkivalta, pahuus; — kaikkien silmät tähyävät, odottavat käsivartta, voimaa, joka vastustamattomalla mahdilla, vihalla ja väkivallalla, leppymättömällä ankaruudella johtaa maailman taas vanhalle uralleen, kukistaa pahuuden valtaistuimet ja auttaa hyveen jälleen voittoon — ja te opetatte kärsivällisyyttä? Te opetatte alistuvaisuutta? Opetatte maksamaan pahan hyvällä? Väkivallan nöyryydellä? Te opetatte rakastamaan niitä, jotka meille pahaa tekevät?

"Minä nauroin. Ei; minä tunsin vihaavani sellaisia, jotka tarjoavat ihmisille lohdutusta, joka tuo vaan epätoivoa.

"Useasti olen katsonut kalmaa silmästä silmään. Olen nähnyt paljon kuolevia ihmisiä, urhoollisia ja pelkureita, viattomia ja rikoksellisia — mutta kenenkään en ole nähnyt kuolevan kuten kristityt, miehet, naiset ja lapset. Koskaan en ole nähnyt ihmisten sellaisella maltilla, hymy huulilla odottavan hirvittävää loppuaan. Ja kun minä näin puhvelin laukkaavan verestä punottavalla arenalla, silloin valtasi minut voima, jota en enään voinut vastustaa, silloin tunnustin minä oppinne oikeuden, silloin seestyi minulle tulevaisuus. Minä näin kristinuskon voittamattomuuden, minä ymmärsin kärsimyksen voiman. Minä tunsin rakkauden olevan mahtavamman vihaa, sillä viha vaan hävittää, tuhoaa, mutta rakkaus viittaa toivoon.

"Silloin, kun näin kaikki kuolleina, eläimellisen väkivallan raatelemana, repimänä, silloin syöksyi veri sydämeeni ja minusta tuntui kuin olisi minun pitänyt huutaa tuolle barbaarijoukolle: 'Ottakaa minutkin, uhratkaa minutkin raakuuden alttarilla, sillä katsokaa, minäkin olen kristitty!'

"Silloin näin sinut. Silmäni kohtasivat enkelimäisen olentosi ja oli kuin joku olisi kuiskannut korvaani: 'Jos tunnustat, et voi häntä pelastaa.' Niinpä tahdon ainakin hänen kanssaan kuolla, ajattelin minä ja tuolla hetkellä lähetti Antonius, pakana, palavimman rukouksensa kristittyjen Jumalalle. Minä pyysin häneltä rohkeutta, voimaa ja anteeksiantoa ja sitten heittäydyin arenalle, saaden sinut Jumalan avulla pelastetuksi, Jumalan, joka tuolla hetkellä oli minut ottanut armollisesti omakseen."

Julia, liikutuksen valtaamana, jonka tämä tunnustus oli aiheuttanut, ei kyennyt heti vastaamaan.

"Suuri on Jumalan voima", kuiskasi hän vihdoin. "Minä tunsin, että hän sinut kerran kutsuisi."

He katsoivat toisiaan silmiin; vuosikausia hillitty kuluttava, hehkuva lempi löysi vihdoin tiensä sydämestä sydämeen ja huulet yhtyivät pitkään, huumaavaan suuteloon.

Eräs upseeri useiden soturien seuraamana astui huoneeseen, tehden sotilaallisesti kunniaa esimiehelleen, eversti Antoniukselle.

"Keisarin nimessä", toisti upseeri, ikäänkuin anteeksi pyytäen, ja kääntyen Juliaan kysyi hän: "Oletko Julia kristitty?"

Julia kääntyi avuttomana Antoniukseen päin. Suuttumuksen puna peitti tämän kasvot ja raivosta vapisevin äänin kysyi eversti upseerilta:

Upseeri kohautti olkapäitään. Hän näytti vangitsemismääräystä, jonka alla riippui Poppean sinetti. "Ah!" nauroi Antonius katkerasti. "Hänen kätensä siis on pelissä. Silloin ei todellakaan tarvita syitä."

"Hän on orjatar, eversti", huomautti upseeri, joka ei voinut käsittää, mikä sai Antoniuksen asemassa olevan miehen ryhtymään kristityn orjattaren puolustajaksi.

"Anteeksi", vastasi upseeri, "siitä hetkestä asti kuin hän on kristitty, on hän orjatar. Minua surettaa, mutta olen pakoitettu heti panemaan täytäntöön keisarinnan määräyksen."

"Minä vastustan sitä määräystä", huusi Antonius ja huolimatta tuskin parantuneesta haavastaan hyppäsi hän vuoteestaan, temmaten miekan naulasta.

Upseeri seisoi epäröiden, tietämättä mitä tehdä kiusallisessa asemassaan, jota varten hän ei ollut valmistautunut. Silloin astui väliin Julia ja tarttuen Antoniuksen käteen hän kuiskasi:

"Niinkö pian sinä unohdat sen opin, jolle elämäsi olet pyhittänyt. Jos hän meitä koettelee, onko meillä oikeus asettua vastustamaan? Anna minun seurata sotilaita, jotka hekin täyttävät korkeimman käskyjä. Jumalan tiet ovat ihmeelliset; tämäkin on vievä tarkoitettuun päämäärään."

Mutta Antonius ei alistunut niin heti tällaiseen katsontatapaan. Liian paljon piili hänessä barbarimaista, hävittävää voimaa, voidakseen täydelleen hillitä itseään. Hän antoi kyllä nostetun miekan empien laskeutua, mutta ei osottanut minkäänlaista halua suostua Julian ehdotukseen. Silloin astui huoneeseen musta orja, joka kumartaen syvään Antoniuksen edessä, juhlallisesti ilmoitti:

"Keisarinna käskee ilmoittamaan ritari Antoniukselle, että hän kohta on saapuva hänen vieraakseen."

Antonius tuijotti älyttömänä orjaan, ja niin hämmästynyt oli hän tämän uutisen johdosta, ettei huomannut, kuinka upseeri, joka käytti tilaisuutta hyväkseen, vei Julian mukanaan.

Kunniavartija astui taloon, miehitti rappukäytävän, muodostaen kujan, jota myöden kulki nainen, ihanampi kuin Venuksen kuvapatsaat; hänen aaltoilevilla välkkyvillä kiharoillaan upeili kruunu ja purppuravaippa viilsi maata hänen takanaan.

Niin seisoi hän pian Antoniuksen edessä, kiinnitti lumoavan katseensa hämmästyneenä miehen kalpeisiin kasvoihin ja teki kysyvän eleen nähdessään paljaan miekan ritarin kädessä.

"Sinä olet aina taisteluvalmis, minä näen", huomautti hän sointuvalla äänellään, viitaten Antoniusta käymään vuoteeseensa, samalla kuin hän itse istuutui lepotuoliin.

"Minulta on juuri väkivaltaisesti viety morsian, keisarinna", sanoi hän kumartaen. "Samalla kuin olen hämmästynyt odottamattomasta kunniasta nähdä sinut luonani, olen myöskin iloinen, voidessani pyytää sinua korjaamaan tapahtuneen erehdyksen."

Hän tarkasteli näennäisesti välinpitämättömänä edessään seisovaa ritaria, hänen voimakasta vartaloaan, jaloa otsaansa ja tulisia silmiään.

Tämä mies näytti hänestä sopivalta kulkemaan hänen suunnitelmiensa tietä, murhan kautta valtaistuimelle.

"Minä en luullut, että sankarit sellaiset kuin sinä, niin kiireesti rientäisivät antautumaan orjiksi."

Nämä sanat sattuivat Poppeaan kuin miekan iskut. Hänen silmänsä säkenöivät, mutta hän hillitsi itsensä ja vastasi tyynesti:

"Tämän Julian minä tunnen. Hän on epäluulonalainen osanotosta vehkeilyyn keisarin jumalallista henkeä vastaan."

"Puhelkaamme asiasta ritari, jonka vuoksi minä olen tänne tullut", jatkoi Poppea.

Poppea katsoi ritaria hymyillen kasvoihin ja näytti olevan tyytyväinen, kun Antonius kävi hämilleen. "Sinä olet sankari", sanoi hän painostaen jokaista sanaa.

"En tiedä", vastasi Antonius punastuen, "milloin minulla on ollut onni osoittaa sellaisia ominaisuuksia keisarinnalle, jotka aiheuttaisivat tämän kunnioittavan arvostelun?"

"Sinä olet vaatimaton, kuten kaikki todella suuret miehet. Taistelusi sirkuksessa oli sankarillinen."

"Sinä ymmärrät, että minä pidän sellaisista miehistä kuin sinä olet.
Enemmänkin. Minä rakastan semmoisia miehiä."

Antonius taivutti päätään ja katsoi lattiaan. Poppea, joka ei voinut lukea sanojensa vaikutusta hänen kasvoistaan, jatkoi:

Ritari pudisti päätään, mutta Poppea, antamatta keskeyttää, jatkoi puhettaan:

"Sinä olet muinaisroomalaista sukua, joka johtaa alkunsa Scaevolasta. Olet yhtä rohkea kuin rehellinen. Kuule minua! Rooma on ilolla alistuva, jos tuo käsi sille hankkii sen vanhan voiman. Sinä olet mies, jonka askelista on keisaripalatsi vapiseva. Purppura sopii sinulle paremmin kuin ritarin toga; ja purppuran alla olet sinä kantava panssaria. Sinä olet uljas ja kaunis kuin Jumala; suurin caesareista. Sinä olet naisen arvoinen, joka on ojentava sinulle käsivartensa, ettet kompastu ruumiiseen, jonka yli käy tiesi valta-istuimelle."

Hän oli lausunut nämä sanat verkkaan, juhlallisesti, kuten lausutaan edeltäkäsin tarkoin valmistettua puhetta.

Antonius ojentautui sotilaalliseen asentoon ja tyynesti keisarinnaa silmiin katsoen, hän vastasi:

"Velvollisuuteni aion tehdä, keisarinna. Olen kaartin upseerina varoittava caesaria häntä uhkaavasta vaarasta ja sitten eroava toimesta, joka minulle kristittynä ei sovi."

Poppea hätkähti kuin käärme, jonka päälle on astuttu. Hetken tuijotti hän kuin poissa suunniltaan mieheen. Ensimäisen kerran elämässään oli hän laskenut väärin. Sitten suoristi hän vartaloaan ja luoden Antoniukseen katseen, jossa kuvastui rajaton raivo ja ilkeä iva, hän virkkoi:

Antonius kumarsi; Poppea poistui huoneesta kietoen lujemmin purppuraviittaa ympärilleen, aivan kuin häntä olisi viluttanut.

Antonius näki hänen alhaalla nousevan kantotuoliin. Joukko pretorianeja ympäröi kantotuolin: toinen osa piti Antoniuksen palatsin miehitettynä. Eräs eversti astui huoneeseen:

Tyynesti jätti Antonius miekkansa upseerille, joka arvoltaan oli hänen vertaisensa, ja seurasi sotilaita vankilaan.

Poppea ei palannut keisarilliseen palatsiin. Kerran ryhdyttyään tavottelemaan uutta päämääräänsä, ei hän lannistunut yhdestä pettymyksestä. Kantajat kulettivat hänet Tirin takaiseen kaupunginosaan, siihen taloon, jossa asui kuuluisa myrkynsekoittaja Locuste.

Samalla hetkellä ratsasti keisarillinen pikalähetti Roomasta Neapeliin mukanaan seuraavansisältöinen kirje:

Keisarinna vietti hetken salaisessa keskustelussa Antoniuksen, kaartineverstin kanssa. Ritarin palatsista meni hän Locusten luo. Tehköön Nero tästä ilmoituksesta johtopäätöksen, jota minä en tohdi papyrukselle uskoa.

XXIV LUKU.

LOCUSTE.

Samaan aikaan kun Nero sai amiraali Anicetuksen kirjeen, tuotiin hänelle sanoma Gallian legaatilta. Siinä ilmoitettiin kelttien nousevan kapinaan. Legaatti kiinnitti tiedonannossaan caesarin huomiota samalla erääseen vaikuttavaan mieheen, entiseen senaattori, sittemmin eversti Silanukseen, joka, vaikka virasta eroitettuna, pohjoisen Espanjan käskynhaltijan suojeluksen alaisena oli ottanut huostaansa sikäläisten joukkojen päällikkyyden ja nyt samosi Roomaa kohti.

Nämä kaksi viestiä saivat keisarin mahdollisimman huonolle tuulelle, vaikkakaan hän ei kumpaankaan pannut kovin suurta huomiota. Hän oli liian varma Poppean uskollisuudesta, uskoakseen salajuonien olevan mahdollisia hänen puoleltaan; hän rakasti liian paljon tuota naista, tahtoakseen uskoa semmoista hänestä. Kelttien kapina ei myöskään häntä huolestuttanut. Kuitenkin päätti hän matkustaa Roomaan ottaakseen varmuuden asiain tilasta. Matkalla mietiskeli hän amiraalinsa kummallista viestiä. Ollen epäluuloinen ja valmis otaksumaan lähimmistä uskotuistaankin pahinta, hän alkoi vainuta petosta Anicetuksen puolelta ja päätti päästä hänen kavalluksensa perille tavalla tahi toisella. Seurueensa hän palautti takaisin Neapeliin ja lähetti Roomaan edeltään sanan aikovansa viipyä vielä lyhyemmän ajan Caprisaarella, mutta jatkoi itse muulinajajaksi pukeutuneena matkaansa pääkaupunkiin. Mukaansa otti hän ainoastaan Tigellinuksen, johon hän sillä hetkellä rajattomasti luotti.

Oli ilta kun caesar tuntemattomana saapui Roomaan. Hän suuntasi kulkunsa suoraan Locusten asunnolle, hänelle ennestään hyvin tuttuun paikkaan. Yö oli jo käsissä, kun valepukuiset miehet kolkuttivat ovelle, jonka takana asui kaikkien aikojen inhoittavimman maineen saavuttanut myrkynsekoittaja. Seurana hänellä oli käärmeitä, villikissoja ja muita samantapaisia miellyttäviä olijoita.

Kohta avautui ovi ja himmeän öljylampun valossa tarkasteli eukko vieraita, tuntematta heitä kuitenkaan oivallisissa valepuvuissaan.

"Tulkaa", sanoi hän lyhyesti, astuen edellä synkän pihan poikki seuraavalle ovelle. Tuskin oli eukko sen avannut, kun sisältä tulvehti huikaiseva, fosforimainen valo tulijoita vastaan. Aavemaisia olentoja suikahteli huoneessa, jonka asujamisto ei ollut kaikista rauhoittavinta laatua. Paksu, muodoton käärme kiemurteli ruumistaan lattialla. Huoneen yhdessä nurkassa oli sen pää pystyssä, haarainen kieli suusta ulkona ja silmät palaen kuin tulipunaiset rubiinit. Yökköjä rapisteli vieraitten pään päällitse ja jaloissa kyyristeleiksi sähiseviä villikissoja. Seinillä riippui harvinaisen muotoisia pulloja, joissa oli eri värisiä nesteitä. Hiljaa räiskähtelevällä tulella oli pieni kattila, jossa porisi epämiellyttävää tuoksua levittävä puuromainen seos. Takalla, kuparisessa vadissa oli erilaisia, osaksi tuoreita, osaksi kuivattuja yrttejä.

Tigellinus, joka ensimäistä kertaa astui jalkansa tämän kummallisen, keisarinnaa lähinnä Rooman rikkaimman naisen asuntoon, tarkasteli huonosti peitetyllä kauhulla ympäristöään. Myrkyn sekoittaja viskasi sillävälin uusia yrttejä kattilaan mumisten samalla loitsujaan.

"Niin. Hän ei voi itse tulla hakemaan juomaa", vastasi caesar, jatkaen näyttelemistään. "Sinun on annettava se meille."

"Hyvä on", vastasi Locuste, täyttäen pienen kristallisen pullon nesteellä, jota syntyi tulella porisevan seoksen kuohusta.

"Hm. Sanokaa keisarinnalle, että sekoittaa tämän hänen yöjuomaansa. Jos hän liian aikaisin saa kuumetta, on hänelle annettava maitoa. Vaikutus hidastuu siten."

Hän ei huomannut pulloineen askaroidessa muutosta, joka oli tapahtunut toisessa miehessä. Tämä näytti perin lannistuneelta, polvet vapisivat ja hartiat nytkähtelivät kuin itkiessä.

"Keisari on vahva", huomautti Tigellinus saattaakseen todistuksen täydelliseksi.

"Tämä aine lannistaa häränkin, ja sitäpaitsi on Nerosta tullut mässääjä. Hän ei näe enään aamua, joka seuraa yötä, milloin hän on nauttinut annoksen."

"Hän on varmaan lähettänyt vielä yhden uskottunsa, kun olet vitkastellut näin kauvan myrkyn valmistamisessa", sanoi Tigellinus nopeasti.

"Mitä palvelijoita?" vastasi juuri Poppean ääni. "En ole mitään palvelijoita lähettänyt."

"Ketäs sitten ovat ne liittolaiset, joiden piti hakea myrkky minulta?" kysyi Locuste.

Naiset olivat juuri ilmestyneet oven puitteisiin, kun Nero raivoisasti karjaisten repäsi naamarin kasvoiltaan ja avasi lyhyen togansa, jonka alta kiilsi Caesarin hyvintunnettu kultainen panssari.

"Nero!" kirkasi Poppea, mutta ennenkuin hän oli ehtinyt kääntyä pakoon, sai hän Caesarilta potkun niin valtavan, että hän vääntelehtien kaatui lattialle ja heitti muutaman sekunnin kuluttua henkensä.

"Anna olla", sanoi hän sitten. "Hän harjoittaa vaan ammattiaan, — ja minä tarvitsen häntä vielä."

Ähkyen pakeni Locuste huoneen kaukaisimpaan nurkkaan, heittäen aika-ajoin arkoja silmäyksiä Caesariin. Tämä seisoi vaimonsa ruumiin vieressä ajatuksiinsa vaipuneena.

Kadulta kuului yksitoikkoista laulua, jota kristityt tavallisesti hymisivät viedessään ruumista hautaan. Salaman nopeudella pujahti Tigellinus ulos, heittäytyi ohikulkevaan joukkoon, tarttui käsivarteen erästä, joka sattui olemaan nuori tyttö. Ennenkuin kristityt olivat ehtineet tointua hämmästyksestään, oli Tigellinus raastanut tytön pihalle.

"Caesarin nimessä", jyrisi hän perään yrittäville kristityille, jotka empien pysähtyivät. Poliisikohortti läheni empien paikkaa. Miehet hajaantuivat nopeasti, tietäen olevansa kykenemättömiä ilman aseita pelastamaan onnetonta, joka päästi yhä surkeampia avunhuutoja.

Tigellinus vei saaliinsa sisälle. Hämmästyneenä astahti Nero taaksepäin nähdessään tytön. Vavisten seisoi hän Caesarin edessä, satumaisen ihanana, kykenemättä tajuamaan näytelmää, johonka hänet oli vedetty mukaan.

"Kristuksen nimessä", rukoili lapsi, "olkaa armollisia! Mitä olen minä tehnyt? Mitä aiotte minulle?"

"Katso tuota ruumista", sanoi hän Poppeaa osoittaen ja silmäillen samalla kiinteästi tyttöä. Tämä huomasi vasta nyt ruumiin ja kirkasi kauhusta.

"Minä? Kristuksen kuoleman kautta — minä vannon olevani syytön tähän rikokseen."

"Et kuitenkaan, kristitty", vastasi Nero, "sinä vannot väärin." Sitten kääntyi hän Locusteen, joka enenevällä uteliaisuudella seurasi näytelmää.

"Tämän tytön", sanoi hän tiukasti, mutta niin hiljaa, että vaan Locuste sen kuuli, "täytyy tulla mielipuoleksi."

"Mutta…" yritti Locuste väittää; Nero kuitenkin painoi hänet takaisin istuimelleen.

"Joko sinä kuolet tunnissa mestauslavalla, taikka hankit puolessa minulle myrkyn."

Eukko nyökäytti innokkaasti päätään. "Jättäkää minut kahden kesken hänen kanssaan", virkkoi hän hiukan mietittyään.

"Hyvä", vastasi caesar, "sinä vastaat päälläsi tuloksesta. Mutta vaan mielipuoleksi, kuuletko?" lisäsi hän, "vaan mielipuoleksi, sillä —" hänen silmänsä tarkastelivat tytön jaloa vartaloa — "hän on liian kaunis kuollakseen niin pian."

Sitten jätti caesar Tigellinuksen kera tuon kauhistuttavan pesän, jossa nyt esitettiin näytelmä edellistä inhoittavampi. Locuste äänsi pari sihahtavaa sanaa ja heti permannolla alallaan maannut suunnaton käärme alkoi liikkua, kietoutuen vähitellen turvattoman tyttöraukan ympärille. Sillä välin valmisti Locuste juoman kaikellaisista yrteistä ja nesteistä. Tätä juomaa tipahutti hän muutamia pisaroita tiedottoman, käärmeen syleilyssä liikkumattomana seisovan Lucrezian huulille…

Hetkistä myöhemmin veivät sotilaat juhlallisessa saatossa Poppean ruumiin Caesarin palatsiin. Kantotuolin edessä ajettiin nuorta tyttöä, joka mielettömine katseineen ja hajalle revittyine hiuksineen tarjosi ohikulkijoille surkean kuvan. Tyttö huusi alituisesti nauraen: "Minä olen murhannut Poppean, keisarinnan, purppuraan pukeutuneen hyenan, kansamme, kristittyjen vihollisen."

Vielä samana yönä tunkeutuivat raivoisat kansajoukot kristittyjen asuntoihin, ja ketä pyövelin viha ei saavuttanut, sen vangitsivat keisarilliset sotilaat ja laahasivat kärsimään rangaistusta ilkityöstä, joka pantiin heidän syykseen.

XXV LUKU.

LÄNNEN KAPINA.

Merelle asti oli Markus seurannut roomalaisia sotilaita. Mutta hän tuli liian myöhään; moniaita tunteja ennen kuin hän saapui rannikolle, oli Prasuta kuljetettu Galliaan, sieltä Roomaan vietäväksi. Silloin leikkautti Markus partansa ja pukeutui jälleen roomalaiseen togaan. Kauppiaan puvussa purjehti hän Galliaan lujasti päättäen riistää vaimonsa ja lapsensa roomalaisilta, vaikkapa sen täytyisi tapahtua keskellä Roomaa. Silloin pidättivät häntä sisä-Gallian tapahtumat.

Gallialaisten kapina oli kehittynyt asteelle, joka sai ajattelemattomimmankin pelkäämään.

Gajus Serilius Vindex, Aqvitanian hallitsijoiden jälkeläinen, oli kasvatettu Roomassa ja osoittanut siellä suurella kyvyllään olevansa omiaan hoitamaan vastuunalaisia tehtäviä. Nero olikin hänet keisarillisena legaattina asettanut Gallia Lugdunensiksen esimieheksi. Mutta Vindex urhoollisena ja rohkeana germaanina, hautoi päässään aivan toisenlaisia tehtäviä, kuin Nero hänelle oli asettanut. Hän kuului suureen, mahtavaan kansaan, joka kerran Rooman porteilla oli huutanut rohkeasti: Vae victis! Gallialaisruhtinas oli katsonut nyt ajan tulleen, jolloin miekan oli ratkaistava Rooman valtakunnan kohtalosta. Mitä oli Roomalla, oikeammin Caesarilla, heitettävänä vaakaan hänen miekkansa vastapainoksi? Kultaako, kuten kerran ennenkin? Gallialaiset olisivat nauraneet sellaiselle vastustajalle. Sotilaitako? Sotilaat vihasivat caesariaan; ainakin ne legioonat, jotka useamman vuoden olivat majailleet Reinin ja Tonavan rannoilla. Ei, — Neron, vaikkapa hän vielä olikin maailman valtijas, Rooman caesari, legioonien imperatori, olivat sotilaat aikoja sitten hyljänneet heikkoutensa ja etenkin paheittensa vuoksi, jotka olivat kaikkien tiedossa. Tarvittiin ainoastaan muodollinen syy tyytymättömyyden ilmipuhkeamiseen.

Vuonna 68 kehotti Vindex maamiehiään, sitten naapurimaita, vieläpä roomalaisia legioonejakin kieltämään uskollisuutensa Nerolta ja vannomaan kuuliaisuutta Rooman senaatille, Rooman kansalle. Yhtenä miehenä nousi Gallia ja lyhyessä ajassa oli maa Pyreneiltä Pohjanmereen ilmikapinassa, valmiina asevoimin tekemään lopun tilasta, jossa oikeus oli vaan irvikuvaa ja yhteiskuntajärjestys mielivaltaa. Mutta tämä vallankumous olisi jäänyt hajanaiseksi ja tarkoituksettomaksi, elleivät siihen olisi liittyneet Rooman suuret legaatit. Silloin saivat kapinalliset mahtavan liittolaisen vanhasta Servius Sulpicius Galbasta, joka oli mitä läheisimmissä sukulaisuussuhteissa keisarilliseen huoneeseen. Tämän vaikuttavan sotapäällikön liittymisen kapinaan aiheutti toinen yhtä mahtava mies, Lusitanian käskynhaltija Salvius Otho, jonka kanssa Galba oli solminnut sydämellisen ystävyyden liiton. Tämä mies oli eräänä yönä vannonut kostoa Nerolle ja katsoi nyt ajan tulleen tehdä tiliä kruunatun vihollisensa kanssa.

Jo oli kapina levinnyt Afrikaan asti, kun Vindex kärsi perinpohjaisen tappion Vesontion luona. Kölnin legaatin, Verginius Rufuksen sotilaat olivat väärinymmärryksen kautta vastoin päällikkönsä tahtoa hyökänneet kelttiläisen armeijan kimppuun ja tuottaneet sille tuhon. Vindex lävisti rintansa, Galba, pitäen itseään petettynä, sulkeutui pääkaupunkiinsa Cluniaan; yritys näytti olevan hukassa, jumalat näyttivät vielä kerran ojentaneen suojelevan kätensä Caesarin turvaksi, tämän itsensä ollessa toimetonna.

Näihin aikoihin oli Silanus tullut Galliaan. Hän kävi puhuttelemassa Othoa ja kiirehti sitten Kölniin tuon Rufuksen luo, joka oli kukistanut Vindexin. Hänen onnistui saada Rufus liittymään Neron kukistamiseksi alettuun liikkeeseen. Niin oli Silanus, tuo leppymätön, väsymätön Neron vihollinen, joka vuodet läpeensä oli valmistellut näitä tilin hetkiä, kerännyt vallankumouksen johdon omiin käsiinsä. Hän oli ensimäinen, joka huusi Galban keisariksi; esimerkki, jota seurasi heti koko Gallia, Germania, Afrika, sanalla sanoen koko länsi-Rooma.

Roomasta Lusitaniaan saapuvat viestit osoittivat, että Nero ei suinkaan pitänyt asemaansa menetettynä; päinvastoin — hän arveli liikettä vaan tavalliseksi sotilaskapinaksi, joka helposti ase kädessä voitiin lannistaa.

Sinä päivänä, jolloin Silanus Othon pääkaupungissa varustautui lähtemään retkelle Roomaan, astui häntä vastaan mies, joka ilmoitti olevansa Markus, Pallaan poika.

Silanus puristi ääneti hänen kättään ja vei hänet Othon luo. Nämä kolme miestä tunsivat hyvin toisensa noilta huolettomilta ajoilta, jolloin he olivat eläneet yhdessä Roomassa, kunnes Neron despotinen käsi oli turmellut heidän onnensa ja karkoittanut heidät eri ilmansuunnille.

Nero oli julistanut Galban menettäneeksi virkansa ja samaan aikaan saapuivat viestit, jotka asettivat Othon valtiopannaan. Niinpä ei näillä kolmella roomalaisella, jotka nyt tapasivat toisensa, ollut muuta tietä edessään, kuin väkivallan.

Sinä yönä laati tämä koston triumviraatti rohkean suunnitelman, jonka uhri oli oleva Nero. Kun aamu sarasti, ratsastivat Markus ja Silanus Roomaa kohti; edellistä kannusti nopeaan matkan tekoon tieto vaimon ja lapsen vaarasta, jälkimäisen silmissä väikkyi verinen pää, joka oli viskattu hänen jalkoihinsa yöllä Campanian maahuvilassa.

XXVI LUKU.

NERON SOIHDUT.

Anicetus ei ollut ehtinyt edes riemuita Antoniuksen vangitsemisesta, sillä tapahtumat, jotka Rooman ulkopuolella toistensa kilvalla seurasivat toisiaan, eivät jättäneet Rooman kohtaloihin kietoutuneille henkilöille aikaa ajatella lähimmäisiänsä. Toisin oli Tigellinuksen laita, jolle kaartin ylipäällikkönä heti oli ilmoitettu everstin pidättämisestä. Kun Poppea oli kuollut, eikä minkäänlaista syytä ollut everstin vangittuna pitämiseen, järjesti hän viipymättä hänen vapauttamisensa. Mutta erikoisesti tämän aiheutti eräs seikka. Kaartin komentaja oli jännityksellä seurannut lännen tapahtumia, eikä voinut olla huomaamatta, että Neron valtaistuin horjui arveluttavasti. Hänen mieleensäkään ei juolahtanut asettua ehdottomasti suojelemaan Caesaria, hän punnitsi vaan, miten voisi saada suurimman hyödyn asemasta. Hän oli joka hetki valmis luopumaan Nerosta, voittaakseen siten vastustajain armon ja suosion. Voidakseen tämän tuuman vaaratta toteuttaa, tarvitsi Tigellinus kaikkien Neroon tyytymättömien upseerien apua, sillä suurin osa pretorianeista oli Caesarille ehdottomasti uskollinen. Antonius oli yksi niistä, niin toivoi Tigellinus, jotka eivät empisi noitaa miekkaansa niinpian kuin oli kysymys vihatun hallitsijan kukistamisesta.

Nero itse ei aavistanut mitään. Hän oli pitänyt Poppealle hautajaiset, jommoisia Rooma ei ollut ennen nähnyt. Mutta tuskin oli kuollut keisarinna päässyt leposijaansa, kun Nero puuhasi jo toisia juhlia.

Eräänä iltana pystytettiin Neron kultaista taloa ympäröiviin puistoihin paaluja, niin että ne määrätyn matkan päässä toisistaan reunustivat teitä ja ympäröivät suuria kukka- ja nurmikenttiä. Toisin paikoin pystytettiin yhteen kohti kokonainen metsä, toisiin paikkoihin, missä maisemat olivat erikoisemman kauniit, asetettiin vaan yksi paalu.

Yön saapuessa kuletettiin suuri joukko kristittyjä sotilaiden ja pyövelien seuraamina kukoistaviin puistoihin, joitten ilma väreili leppeätä ruusujen ja kukkasten tuoksua. Heidät oli kaikki verhottu raskaisiin, kallisarvoisiin pukineisiin, ehkä senvuoksi, että he enemmän muistuttaisivat uhrieläimiä, jotka alttarille viedessä koristetaan nauhoilla ja leluilla.

Vastusta tekemättömät kristityt sidottiin paaluihin. Heitä oli lukematon joukko; täyskasvuisia miehiä, voimattomia ukkoja, pieniä, viattomia lapsia. Mutta enimmäkseen olivat nämät kahleilla paaluihin kytketyt uhrit nuoruuden ensimäisessä kukoistuksessa olevia neitoja. Kun kaikki vihdoin oli valmista, kun ihmisruumiit teiden varsilla seisoivat riveissä kuin kuolinkynttilät, siellä täällä muodostaen taiteellisia ryhmiä palmujen, sypressien, ruusujen ja narsissuskukkien joukossa, ja kun ilmassa leijailivat aloen ja suitsusavujen tuoksut, silloin tulivat pyöveli, valoivat öljyä onnettomien vaatteisiin ja sytyttivät ne palamaan. Ajatuksen nopeudella leimahtivat vaatteet tuleen ja silmänräpäyksessä heitti tuhannen elävää soihtua purppuraista valoaan puutarhaan. Yön hiljaisuutta häiritsivät tuskan huudot ja kristittyjen surullinen kuolinvirsi.

Tätä näytelmää katselemaan oli kansakin laskettu puutarhaan ja joukot aaltoilivat nyt kuin meri soihtujen, savun ja höyryjen keskellä huutaen, ivaten ja ihmetellen caesarin nerokkuutta, joka julmuudessa voitti Tiberiuksenkin älyn.

Rajua liikettä syntyi äkkiä pretorianien järjestyksessä pitämässä kansajoukossa. Puiston ympäri oli rakennettu kilparata. Huuto: "keisari tulee!" keräsi joukot sen äärelle.

Kullatuissa sotavaunuissa, joita veti neljä lumivalkeata arabialaista oritta, ajoi Nero myrskyisten riemunosoitusten seuraamana areenaa pitkin. Öljypuunlehvä koristi hänen päätään, komea purppura verhosi hänen paisunutta ruumistaan. Ylpeänä ohjasi hän hevosiaan, vasemmassa kädessään piiska, jonka siima oli varustettu teräsokailla.

Hänen silmänsä tähysivät soihtuihin; jokaisen tuskanhuudon tunkeutuessa läpi ilman vetäytyi hänen suunsa hekumalliseen hymyyn. Lopulta hänellä ei ollut aikaa lainkaan sulkea kuihtuneita huuliaan.

Kahden pretoriaanin välissä astui esiin nainen. Hänen jättiläisvartalonsa oli paljoa pitempi kuin saattajainsa. Kullan värinen tukka liehui valtoimenaan tuulessa. Kirkkaat, siniset silmät katselivat puolittain epätoivoisesti, puolittain uhmailevasti ihmismerta, pysähtyäkseen kauhun kivettäminä kammottaviin soihtuihin. Hän talutti kädestä poikaa, joka oli nähtävästi vasta muutaman vuoden vanha, mutta yhtä rohkearakenteinen kuin äitikin. Sotilaat sitoivat naisen tukastaan vaunujen takaosaan ja nostivat lapsen hänen syliinsä. Mutta kun hän tahallaan sen pudotti, sitoivat he sen hänen rinnoilleen, köyttäen hänen kätensä samalla selän taakse.

Nero katseli hymyillen toimitusta. Nyt nykäisi hän hevosia ohjaksista. Kansa riemuitsi. Verkkaan kiersivät vaunut rataa. Friisitär seurasi. Hevoset alkoivat kiihdyttää vauhtiaan, kunnes ne nelistivät parhaansa mukaan areenaa pitkin. Perässä juoksi Prasuta, Markuksen vaimo ähkyen, verinen vaahto huulillaan. Hänen kaulassaan riippui lapsi. Henkeään pidätellen katseli kansa naista, joka osottautui melkein kestävämmäksi kuin uljaat arabialaishevoset. Äkkiä alkoi nainen horjua ja kaatui. Kuolemassaankin hän kuitenkin varoi lastaan, heittäytyen ympäri ja jääden seljälleen laahaamaan maata, lapsen saamatta minkäänlaista vammaa. Tällävälin nelistivät hevoset piikkiruoskan kiihoittamina raivoisasti eteenpäin.

Kukaan ei tämän näytelmän aikana joutanut huolimaan puutarhan keskellä palavista soihduista. Vahditkin olivat lähentyneet areenaa, nauttimaan näytelmästä. Samalla hetkellä kuin Nero, oli Antoniuskin saapunut puutarhaan. Päästyään vankilasta, oli hän kuullut kammottavasta juhlasta, jolla Nero nyt huvitti roomalaisia, ja aavistaen Julian olevan mukana onnettomien joukossa, oli hän tunkeutunut puistoon. Jo paloivat soihdut, jo kuuluivat tuskanhuudot, kun Antonius, tuskin enään järjillään tätä inhoittavaa teurastusta nähdessään, kiisi rivien välitse etsien, huudellen aina samaa nimeä, kunnes eräältä pieneltä kummulta tuli heikko vastaus.

Hän oli liekkien ympäröimänä; mutta pyövelit eivät olleet enään häntä sytyttäissään olleet kovin virkaintoisia. Niinpä eivät liekit olleet vielä tarttuneet hänen ruumiiseensa Antoniuksen saapuessa. Tämä ei tiennyt muuta keinoa tulen sammuttamiseksi, kuin heittäytyä itse liekkeihin, tukahuttaen ne omalla ruumiillaan. Vinhasti iski sitten hänen miekkansa vitjoja, joilla Julia oli kytketty paaluun. Ne antoivat perään ja Antonius tempasi tiedottoman tytön syliinsä, syöksyen pitkin harppauksin puiston lävitse.

Nero kiisi juuri viimeistä kertaa areenan ympäri, kun huuto, niin raivoisa, niin järisyttävä kajahti puutarhassa, että kansa joutui pakokauhun valtaan.

Markus harppasi vaimonsa ruumiin vierelle. Kukaan ei häntä tuntenut. Hän kantoi gallialaisen tavan mukaan hiustöyhtöä ja oli muutoinkin gallialaisessa puvussa. Hänen rinnallaan seisoi Silanus, niinikään gallialaisessa asussa. Kaikki tuijottivat mieheen, joka piti käsivarsiaan taivasta kohti ojennettuina ja näytti joka silmänräpäys voivan sortua yliluonnollisen tuskan painosta. Silloin kuiskasi hänen kumppaninsa jotakin hänen korvaansa. Hänen käsivartensa laskeutuivat, hänen vartalonsa näytti kasvavan. Hän astui caesarin luo, kumartui syvään ja virkkoi niin hiljaa, että vaan keisarillinen vaununohjaaja sen saattoi kuulla:

"Seuratkaa minua", hän kuiskasi gallialaisille, viittasi luokseen erään upseerin ja antoi tuoda itselleen ratsun. Kuin raivotarten ruoskimana hän sitten nelisti palatsiaan kohti.

Sanaa sanomatta otti gallialainen lapsen kuolleen äitinsä rinnalta. Kukaan ei yrittänyt sitä estää. Kansajoukko lainehti. Tuhansia kysymyksiä sateli ilmassa.

Soihdut sammuivat. Kylmä yötuuli kuletteli hiiltyneitä ihmisruumiin jätteitä sinne tänne. Silloin lensi joukon läpi uutinen. Kansa kävi yhä kiihkeämmäksi ja meluisammaksi.

"Ei. Nero on pettänyt meitä. Niissä on Niilin hiekkaa hänen gladiaattoreitaan varten."

"Mitä? Hiekkaako viljan asemasta? Ja Galba marssii Roomaan? On ehkä jo porteilla? Olemme hukassa! Me kuolemme nälkään! Alas petturi! Alas Nero! Kuolema Nerolle! Eläköön Galba! Eläköön senaatti!"

XXVII LUKU.

NEMESIS.

Kun Julia tointuessaan avasi silmänsä, näki hän olevansa yksinkertaisesti sisustetussa huoneessa. Sisäänkäytävässä seisoi miekkaansa nojaten Antonius. Kuutamon hopeisessa loisteessa erottautui hänen voimakas vartalonsa teräväpiirteisenä ympäristöstä. Tuskin oli Antonius kuullut Julian liikahtavan, kun hän kiirehti hänen luokseen.

"Enkö minä olekaan kuollut?" kysyi Julia heikolla äänellä. "Uneksinko? Vai olenko toisessa maailmassa? Onko se sittenkin ihanaa todellisuutta, että näen sinut edessäni, että sinun käsivartesi kiertyvät hellästi uumilleni, että sinun silmäsi katsovat minuun huolehtien, lempien?"

"Ei tämä ole unta, ei harhanäkyä, kallis ystävä: menneisyys on ollut samallaista todellisuutta kuin nykyisyyskin. Muutama tunti on kulunut vasta siitä, kun liekkien ympäröimänä odotit kuolemaa."

"Minä muistan. Minkä suunnattoman kiitollisuuden velan sinä keräät kannettavakseni! Kuinka koskaan voin osottautua sinun arvoiseksesi?"

"Ei niin, Julia. Minä pidän itseäni onnellisena ja ylistän Jumalaamme, saadessani sanoa sinua omakseni."

Sellaisessa asennossa viipyi hän kauvan, vaipuneena onneensa, joka oli sitä suurempi, kun se merkitsi pitkän kärsimysten sarjan loppua.

Vuosia oli kulunut siitä päivästä, jolloin Julia oli ojentanut ruostuneen miekan pakanalliselle nuorukaiselle tämän lähtiessä hänen turvistaan. Silloin ei hän aavistanut, kuinka syvälle nuorukaisen sydämen sopukoihin oli rakkaus tunkeutunut. Silloin oli hän ollut vielä melkein lapsi. Ajan veriset tapahtumat ja raskaat koettelemukset olivat tehneet neitseellisestä lapsesta naisen, jonka sielu oli kypsynyt ja samalla kirkastunut totuuden jalossa tunnustuksessa. Miehessä oli myös tapahtunut muutos vaikein, mihin ihmissydän on kykenevä — muutos vihasta rakkauteen. Rajusta nuorukaisesta oli tullut totinen, voimakas mies, jonka rohkeus oli muuttunut taipumattomaksi, uhrautuvaksi voimaksi, jonka suopi sisäinen rauha ja onni.

Kadulta kuului uhkaavia huutoja. Tuuli kantoi kaikua kaukaisesta melusta yli kaupungin.

"Olemme paenneet pyhän vuoren taakse", vastasi Antonius. "Täällä olemme täysin turvassa."

"Me olemme vapautetun orjan Phaonin talossa: hän on minun ystäväni. Näetkös", hän osoitti avoimesta ikkunasta puutarhaan, "tuo valkea talo tuolla on hänen huvilansa. Hän itse on palatsissa Neron luona — kenenkään päähän ei voisi pälkähtää, että me piilottelemme täällä. Ja vaikkapa niinkin olisi — sinä kuulet, loppu on lähellä. Tänään on jokainen kansan turvissa, kellä vaan on Neron kanssa laskuja suoritettavanaan."

"Anna anteeksi, jos todella sellaiset ajatukset nousivat mieleeni. Viha on kovin voimakas. Sydämeni ei vielä ole vapaa siitä."

"Ja missä ovat kaikki toiset?" jatkoi Julia kuiskaten, "niitä oli paljon, lukemattoman paljon, jotka kuletettiin minun kanssani Neron puistoihin — missä ovat he?"

"Entäs Lucrezia, tuo lapsi? Näitkö häntä, Antonius? Sanovat, että hän olisi murhannut Poppean — minä en voi sitä uskoa."

Antonius, joka oli kuullut Poppean kuolemasta, mutta ei siitä, miten se oli tapahtunut, kysyi raa'asti:

"Uusi uhri. Hänet on tietysti tapettu kuten toisetkin. Mutta hiljaa — näen kahden naisen rientävän puiston läpi."

Todellakin kulki puiston kautta vievää tietä kaksi naista. Toinen oli pitkäkasvuinen, solakka ja kantoi keisarillisen orjattaren loisteliasta pukua. Toinen oli pienempi ja näytti vielä olevan sangen nuori. Hän seurasi vaan vastahakoisesti kumppaniaan, joka silloin tällöin pysähtyi puhumaan muutaman sanan hänelle.

Joukko asestettuja talonpoikia tuli heitä vastaan. Nyt poikkesi vanhempi pois tieltä puitten varjoon, vetäen nuorempaa mukanaan. Siten lähenivät he majaa, jossa Antonius ja Julia olivat.

"Hiljaa lapseni, ole hiljaa — Jupiterin nimessä, älä huuda", koetti orjatar tyynnytellä seuralaistaan.

"Laske minut — en tule enään kauvemmas! Sinä aiot tappaa minut — niin, minä tapoin Poppean — minä sen tein — salaa — minä kostin kristittyjen puolesta."

"Minne matka?" kysyi hän. Tämän äänen kuullessaan hätkähtivät molemmat naiset.

Nainen oli todella Akte, Neron entinen lemmitty, nyttemmin orjatar, jonka kohtalot kaartin upseeri hyvin tunsi.

Kuullessaan tuon äänen, näytti mielipuoli miettiväiseltä. Julia tarttui hänen käteensä ja kysyi:

Kuin arka eläin, joka vihdoin on löytänyt turvapaikan, kätkeytyi
Lucrezia Julian vaatteen liepeisiin.

"Minä pidin häntä silmällä siitä asti kun sotilaat hänet toivat. Caesar antoi hänet sulkea haaremiinsa. Tänä yönä, jolloin kaikki siteet näyttävät irtautuneen, vapisin minä hänen puolestaan, ja sillä aikaa kun caesar oli sulkeutuneena yksityiskabinettiinsa, pakenin minä tyttöraukan kanssa tänne."

"Minä kiitän sinua", sanoi Antonius, "kiitän sinua lapsiraukan puolesta. Mutta sinä Akte — etkö pelkää caesarin kostoa?"

"Minun ei tarvitse enään pelätä caesaria", vastasi hän, "vaan suojella.
Hyvästi, eversti."

Kun Nero pelästyneenä, kauhun lamauttamana gallialaisen tuoman viestin johdosta palasi palatsiinsa, kummastutti häntä, ettei portailla ollut ainoatakaan vartijaa. Kun hän katseli ympärilleen, huomasi hän palatsissa vallitsevan käsittämättömän epäjärjestyksen. Verhoja virui permannolla kallisarvoisten pukineitten joukossa.

Neron yksityishuoneitten eteinen oli tyhjä. Ei palvelijoita, ei pretorianeja ollut kuuluvissa.

Kaupungilta kuului uhkaavaa melua. Kansa oli juuri saanut kuulla, että
Ostiaan saapuneissa laivoissa viljan sijasta olikin hiekkaa.

Neuvotonna, vavisten katsoi tämä seuralaisiaan, jotka äänettöminä kuin kuvapatsaat seisoivat ovella.

"Aivan hyvin. Poissa ollessasi ovat Galban ystävät lahjoneet joukot. Leirissä ei pidetty vielä sinua menneenä miehenä. Mutta Tigellinus asettui uuden caesarin puolelle. Hän komensi vartijat palatsista pois. Tällä hetkellä tekee Icelus, yksi Galban uskotuista parhaansa, kiihoittaakseen Rooman kansaa äärimmilleen sinua vastaan. Senaatti kokoontuu sinua erottamaan."

"Mutta miten se on mahdollista?" huusi epätoivoissaan Rooman valtijas.
"Siis Tigellinuskin! Hänkin! Ja kaarti!"

"Tulkaa tänne!" sanoi hän. Tuohon huoneeseen, jonka tunsivat vaan hänen lähimpänsä, sulkeutui Nero molempien gallialaisten kera.

Tällävälin oli palatsin käytäviin kerääntynyt vapautettuja ja orjia; kaikki, joiden kohtalo riippui caesarin kohtalosta, joilla ei ollut mitään toivomista hänen perikadostaan.

Anicetus, joka nähtävästi vasta nyt oli saanut kuulla tapahtumista, kiiruhti palatsin läpi.

Vapautetut, jotka kaikessa kiireessä olivat asestautuneet, osottivat hänet caesarin huoneeseen. Nero otti hänet vastaan rajattomalla ilolla.

"Pahimpia", vastasi tämä silmäillen gallialaisia läpitunkevasti. "Kansa vaatii sinun kuolemaasi. Senaatti on selittänyt sinut isänmaan viholliseksi ja järjestänyt vangitsemisesi."

Nero, joka oli tuhon arvaamattomuuden vuoksi menettänyt ryhtinsä, voitti nämä tiedot saatuaan jälleen ylpeytensä.

"Kuinka?" huusi hän, "senaattiko uskaltaa panna minut viralta? Tämä valikoima pelkureita, matelijoita ja rikoksentekijöitä selittää minut isänmaan viholliseksi? Senaatti käskee vangita minut, minut, caesarin?"

Hän hypähti pystyyn ja kuten raivoava villipeto kierrellen huonetta hän jatkoi:

"Minä annan heille vastauksen, jommoisen he ansaitsevat. Minä annan heidät seivästää, nuot kunnianarvoisat isät. Minä…"

"Minä julistan senaatin virastaan erotetuksi. Minä julistan Galban kavaltajaksi. Minä vaadin, että joukot Reiniltä ja Aasiasta viipymättä kutsutaan takaisin. Minä lupaan pretorianeille kullekin tuhat drachmaa, jos he viipymättä rientävät tänne caesarinsa suojaksi."

"Riennä pretorianien leiriin ja ilmoita määräykseni. Tarjoa jokaiselle sotilaalle kaksituhatta, jokaiselle upseerille viisituhatta drachmaa — mutta käske heidän paikalla siirtymään Roomaan ja miehittämään kaupungin!"

Ääneti seurasi häntä se gallialaisista, joka tähän asti ei ollut puhunut mitään. Hän riensi tunkeilevien orjien välitse rappusia alas. Atriumissa tavoitti hän Anicetuksen, joka kummastuneena kääntyi ympäri.

Anicetus, pelästyneenä gallialaisen kasvojen ilmeestä, ajatuksissaan harkiten, missä hän oli tuon miehen nähnyt, kääntyi mennäkseen.

Tämä nimi riitti heittämään Anicetuksen polvilleen. Tietäen, ettei hänellä ollut armoa odotettavissa, hän kuitenkin kohta ryhtyi vastarintaan. Syntyi raju kamppailu, joka pian päättyi. Rasituksissa ja taisteluissa karaistuneen soturin jättiläisvoimia ei roomalaisen hovimiehen voimat kauvan riittäneet vastustamaan. Upseerin koura kiertyi vastustajan kurkkuun. Tämä hervahti polvilleen uudestaan ja pyysi kiemurrellen armoa.

Elotonna retkahti Anicetus maahan. Rauhallisena kuin ei olisi mitään tapahtunut, palasi gallialainen takaisin.

Tuskin olivat Anicetus ja Silanus lähteneet keisarin huoneesta, kun tuo toinen gallialainen ilmoitti:

"Koska Galba on luvannut pretorianeille seitsemän ja puoli tuhatta miestä kohti."

Kansan melu oli noussut korkeimmilleen. Eräs vapautettu kolkutti caesarin ovelle.

"Kansa aikoo rynnätä palatsiin!" huusi hän tuskallisesti. "Meitä on liian vähän puolustamaan suurta rakennusta. Pelasta itsesi, caesar!"

"Mitä?" huusi hän, "ollaanko jo niin pitkällä? Mitä minä olen? Mitä on keisarius? Eikö Jupiter ole antanut minulle purppuran? Enkö minä ole jumalallinen Nero? Kuinka voi kansa minut kukistaa? Onko ääni, jota eilen sadattuhannet tottelivat, muuttunut voimattomaksi kaiuksi?"

Silloin löi Nero päätään seinään, heittäytyi lattialle pitkäkseen, puri mattoja ja mylvi silmät verestävinä kuin villi peto. Sitten sieppasi hän seinältä miekan ja hyökkäsi ovelle.

"He näkevät vielä minussa caesarin", karjui hän, "heidän täytyy totella, kun minä kerran tahdon. Minä taistelen, miekkailen, minä — yksin tuhatta vastaan — yksin — sataatuhatta — vastaan —" toisti hän, antaen voimattoman käsivartensa laskeutua. — "Kautta Styxin — onko tämä mahdollista? Yksikään sydän ei syki minulle — yksikään käsi ei tartu miekkaan minun puolestani — loppuniko on käsissä? Loppuniko?"

"Jupiter, ijankaikkinen, kaikkivaltias, voitko sallia, että minut surmataan kuin orja? Etkö kykene minua suojelemaan? Oletko suuttunut minulle? Lupaan sinulle tuhannen nautaa! Koko maailma on leimuava uhritulena, jos minut pelastat!"

"Sinä et kykene, raukka? Sinä voiman varjokuva! Sinä tuhmuuden jumala! Eikö rukoileminenkaan auta? Mitä — oletko sinä ehkä ainoa jumala, sinä jota kristityt palvelevat? Auta sinä minua, todista voimasi, osoita valtasi, ja minä vannon rupeavani kristityksi! — Kaikki temppelit muutetaan kirkoiksi — minä kiellän sirkusnäytännöt, minä annan kastaa itseni, minä teen mitä ikinä vaadit, kristittyjen jumala…"

Silloin ryömi caesar polvillaan gallialaisten luo ja halaillen heidän polviaan ähkyi hän:

"Pelastakaa minut — ketä lienettekin! En ole kysynyt vielä teidän nimiännekään. Tietysti tulette Reinin legionien lähettäminä minua pelastamaan: viekää minut sinne! Taikka auttakaa minua pääsemään Aasiaan. Aasialaiset legionat ovat uskollisia. Minä marssin niiden etunenässä Roomaa vastaan — auttakaa minua!"

"Seuraa meitä!" sanoi toinen heistä. He riensivät alas portaita Neron seuratessa kintereillä kykenemättä mitään epäilemään. Yksi seikka häntä ihmetytti: kuinka miehet tunsivat niin tarkoin palatsin, että aina voivat empimättä valita tiet, joilla vähimmän tarvitsi pelätä tapaavansa vihollisia. Mutta kiihtymyksessään hän ei joutanut asiaan suurempaa huomiota kiinnittämään. Salakäytävien kautta johtivat gallialaiset caesarin eräästä palatsin takaportista ulos. Siellä odotti kolme hevosta. Jälleen ihmetteli Nero, mutta ei ehtinyt tälläkään kertaa kummastustaan ilmaisemaan. Hänen seuralaisensa heittäytyivät hevostensa selkään. Nero nousi kolmannelle, ja vaiteliaan gallialaisen nelistäissä edellä, jättäytyi toinen Neron jälkeen, niin että hän tuli ratsastamaan heidän keskellään kuin vartioitu vanki. He ratsastivat täyttä laukkaa kaupungin läpi, ohi parveilevien kansajoukkojen. Missä ratsastajat huomattiin, huudettiin heille: "Seis!" taikka: "Minne matka?" mutta he eivät huolineet ruveta vastailemaan, vaan kannustivat ratsujaan entistä tulisempaan vauhtiin. Nero piteli vaistomaisesti togaansa kasvoillaan, jotta kukaan ei häntä tuntisi.

Kun seurue karahutti Nomentanin portin läpi, tuli heitä vastaan joukko sotilaita, sulkien tien.

"Verivihollisia", vastasi etumainen gallialainen äänellä, joka pelästytti Neroa, vaikka hän tiesikin, että vastaus oli annettu sotilaiden pettämiseksi.

Kun Nero ratsasti heidän ohitsensa, tempasi tuuli hänen punaisen vaippansa syrjään. Soihtujensa valossa tunsivat sotilaat hänet. Mutta ennenkuin he ehtivät ryhtyä mihinkään toimenpiteisiin huomionsa johdosta, olivat ratsastajat jo ohi.

"Kautta Styxin", huusi kohortin johtaja, "keskimäinen oli Caesarin näköinen."

"Heti perään!" komensi upseeri, ja juoksujalkaa seurasivat sotilaat ratsastajien jälkiä.

Tällävälin nelistivät nämä alas Nomentanin tietä, kunnes heidän eteensä ilmestyi Phaonin maatalo. Gallialaiset vaihtoivat silmäyksen ja kääntyivät Patinariuksen tielle, kunnes he puiston läpi ajaen saapuivat majalle, jossa Phaonin orjat tavallisesti asuivat. Nero, joka ei tuntenut seutua, eikä taloa, kysyi peloissaan:

Tien vieressä seisoi Akte, joka juuri oli palaamassa kaupunkiin. Hän oli tuntenut Neron. Tuuli kantoi hänen korviinsa sanat:

Silloin huokasi Akte ja astui taas tielle. Mutta hän pysähtyi hämmästyneenä, kun tietä myöten hengästyneenä saapui paikalle juokseva sotilaskohortti.

Akte mietti silmänräpäyksen. Sitten hän lähti sotilaiden edellä kulkemaan pitkin Salarian tietä, päinvastaiseen suuntaan kuin pakolaiset olivat menneet.

Kun he lähenivät majaa, ilmaantui ovelle Antonius, katsellen seuruetta epäröiden. Hän oli heti tuntenut Neron ja muistaen Julian sanoja, että kosto kuului Jumalalle, hän astui tervehtien syrjään, silmäillen ihmetellen ohitsensa astuvia, äänettömiä gallialaisia.

"Mitä — pretorianieversti? Kuinka olet sinä täällä? Aiotko sinä vangita minut? Te olette minut pettänyt!" Ja miekkansa vetäen hän asettui puolustusasentoon.

"Olen pakolainen, caesar", vastasi hän, "ja tarjoan sinulle vierasvaraisuuttani."

Tällä välin olivat gallialaiset keskustelleet hiljaa keskenään. Toinen heistä astui nyt Antoniuksen luo ja alkoi jutella hänen kanssaan. Julia ja Lucrezia olivat vetäytyneet majan sisäosiin.

Nero oli voipuneena nopeasta ratsastuksesta istuutunut permannolle seinän viereen. Silloin läheni häntä vaitelias gallialainen:

"Etkö sinä tunne minua, Nero?" kysyi hän hillityin äänin, luoden häneen kylmän katseen.

"En tunne", hän sanoi. "Tiedän vaan olevani sinulle kiitollisuuden velassa. Kun taas olen caesar, olen palkitseva uskollisuutesi."

"Ohoh — mitä sinä tarkoitat? Täytyykö meidän jatkaa matkaa? Ovatko viholliseni kintereilläni?"

Nero ponnahti parkaisten ylös. Puutarhasta kuului melua. Siellä olivat jo sotilaat.

"Minut on petetty!" parkui Nero. Ja kääntyen Silanukseen päin: "Armoa!
Armoa, Silanus! Pelasta minut! Antonius — apua!"

Mutta Antoniuksen kanssa, joka tahtoi tulla caesarin avuksi, painiskeli toinen gallialainen, Markus, estäen kristityn pääsemästä häiritsemään tilintekoa.

"Oletko sinä tuntenut armoa, Nero", kuiskasi hän, painostaen jokaista sanaansa. "Tunsitko sinä armoa riistäessäsi sylistäni Oktavian, kahlehtiaksesi tuon jalon naisen elämääsi? Tunsitko sinä armoa, koettaessasi tahrata puhtainta olentoa ja antaessasi pyövelin surmata hänet jalkavaimollesi mieliksi. Oletko koskaan tuntenut armoa elämässäsi, joka on ollut vaan loppumaton rikoksien, konnantöiden sarja? Nyt kuole, pelkuri!"

Nero, kuullessaan heidän askeleensa ja tietäen olevansa auttamattomasti hukassa, oli vetänyt tikarin esiin ja asettanut sen kurkulleen. Mutta ollen liian pelkuri toteuttamaan aikomuksensa hän yritti nousta pakoa koettaakseen. Silloin tarttui Silanuksen voimakas nyrkki tikarin kahvaan ja painoi sen caesarin kurkkuun. Tämä hervahti takaisin verissään lattialle.

"Armoa", hän ähisi; Silanus vastasi potkaisemalla, ja kääntyen sisään tunkeutuvien sotilaitten puoleen hän kylmästi virkkoi:

Caesar koetti taas nousta. Hänen jähmettynyt katseensa lensi miehestä mieheen pysähtyen Silanukseen. Sitten retkahti hän elottomana maahan veren vuotaessa tummana virtana haavasta.

"Kuka sinä olet?" kysyi gallialaiselta sotilaitten komentaja, jota oli järisyttänyt kamala näytelmä.

Upseeri tervehti sotilaineen kunnioittavasti päällikköään, jonka puku heti ilmaisi hänen arvonsa. Markus, joka niinikään oli heittänyt valepukunsa ja kantoi kapteenin arvomerkkejä, astui myös joukkoon. Sanaakaan enään virkkaamatta astuivat molemmat kunniaatekevien sotilaitten välitse ulos ja hävisivät pian yöhön.

Antonius, joka oli ollut pakoitettu toimetonna katselemaan näytelmää, astui nyt esiin ja kaartin upseerina komensi sotilaat viemään senaatille ilmoituksen caesarin kuolemasta. Hän itse Julian ja Lucrezian kanssa liittyi heihin palatakseen kaupunkiin, jossa hänellä ei enään ollut mitään pelättävää.

Tämä tapahtui yöllä kesäkuun 9 päivää vasten vuonna 68, siis keisarinna
Oktavian kuolinpäivänä.

Maja, jossa caesar makasi verissään, jäi autioksi. Kun poistuvien askeleet olivat lakanneet kuulumasta, hiipi Akte pimeään huoneeseen. Turhaan koetettuaan johtaa harhaan sotilaita, oli hän tullut kuulemaan caesarin viimeistä huutoa.

Hän verhosi verisen ruumiin vaipallaan, pesi hänen kasvonsa kyynelillään, voiteli hänen tukkansa ja piti koko yön kuolinvartiota ruumiin ääressä.

Hän kuletti sen marmooriseen hautakappeliin, jonka Nero jo nuoruutensa päivinä oli rakennuttanut. Samana päivänä julisti senaatti Galban keisariksi.

XXVIII LUKU.

TAISTELU PURPPURASTA.

Lokakuun alussa vuonna 68 saapui uusi imperatori Roomaan kansan, joka odotti parempaa aikaa, tervehtiessä häntä riemulla, ja legionien ilomielin uskollisuuttaan osottaessa. Mutta mieliala muuttui pian. Jo Rooman porteilla tapahtui kiusallinen näytelmä. Neron merisotilaat odottivat siellä häntä pyytääkseen päästä uuden caesarin palvelukseen. Galba viivytti vastausta, syntyi meteli, ja liian kiihkeänä sotilaallisessa ankaruudessaan, antoi Galba espanjalaisten legioonainsa hakata sotilaat kappaleiksi. Siten jätti hän verisen jäljen tielleen jo Roomaan tullessaan, ja tämä tapahtuma, jota seurasi joukko kovin ankaroita, osittain aiheettomiakin teloituksia, näytti merkitsevän pahaa Rooman tulevaisuudelle.

Kansa kävi pian välinpitämättömäksi uutta hallitsijaa kohtaan. Kaarti nurisi ja sen tyytymättömyys pian levisi muihinkin armeijan osastoihin.

Sillä kannalla olivat asiat kun Antonius, vietyään Julian ja Lucrezian campanialaiseen maataloon, palasi Roomaan ilmoittautuakseen keisarillisen kaartin päällikölle, jona edelleenkin oli Tigellinus, ja pyytäen häneltä eroa upseerinvirastaan. Samana päivänä kuin hän saapui Roomaan, vietiin Locuste, Neron myrkynsekoittajatar, mestauslavalle.

Tigellinus, joka niin halpamaisesti oli pettänyt Neroa, ei tuntenut syitä, jotka saivat everstin luopumaan paikastaan, ja hän kuunteli määrätyllä tyydytyksellä tämän kertomusta. Tyytymättömänä uuteen herraansa, joka maksoi huonosti ja asetti korkeita sotilaallisia vaatimuksia, toivoi keisarillisten joukkojen johtaja taas löytävänsä Antoniuksesta sopivan apumiehen pannakseen toimeen uuden kavalluksen.

"Minä esittelen sinut imperatorille", sanoi hän. "Tänä levottomana aikana ei tarvita suuria anteeksipyyntöjä lipuilta lähtemisesi vuoksi. Tunnettu tosiasia, että olit Neron vihollinen, riittää suosittelukseksesi. Katso sitten kuinka tulet häneen olemaan tyytyväinen."

"Minä en tule muodostamaan minkäänlaista arvostelua enään imperatorista", vastasi Antonius, "sillä en aijo enään jäädä paikalleni keisariuden palvelukseen."

Tigellinus, joka oli huomaavinaan tässä vastauksessa peitettyä kapinanhenkeä, jatkoi urkkimistaan:

"Mistä väkivallasta sinä puhut? Minusta tuntuu, ettemme enään ymmärrä toisiamme."

"Väkivalta, jota tarkoitan, ei ole mikään henkilöllisyys. Jos sen edustajaa nimitetään Galbaksi taikka Neroksi — mitä kuuluu se asiaan? Se on Rooma. Se on se ajatus, joka syntyi Roomassa ja Roomasta maailman pääkaupungin teki. Siitä luopumisen pidän ensimäisenä velvollisuutenani."

"Mitä oppia sinä tunnustat, eversti?" arveli päätään pudistellen
Tigellinus, jonka tämä keskustelu saattoi yhä enemmän ymmälle.

Nyt ymmärsi pretorianien päällikkö upseeriaan. Hän nauroi pilkallisesti ja käänsi hänelle selkänsä.

Antonius antoi pois miekkansa ja riisui yltään kallisarvoisen vaipan, joka ilmaisi hänen ritarillista arvoaan. Siten oli hän ottanut ratkaisevan askeleen, joka vei hänet ulos aikaisemman elämänsä piiristä. Se oli sisältänyt loistoa, rikkautta, kunniaa ja mainetta, mutta ei totuutta, jota tämä uuden uskon ritari ennen kaikkea etsi.

Omaisuutensa hän jakeli köyhille, pitäen itse vaan sen verran, että kykeni suojelemaan Juliaa ja sairasta Lucreziaa puutteesta. Sitten jätti hän Rooman, lähteäkseen rakastamansa naisen ja suojattinsa kanssa siihen kaupunkiin, joka yleni idässä toisena tulevaisuuden kaupunkina Rooman rinnalla. Messiaan vaikutuspaikoille tahtoivat he perustaa itselleen uuden kodin. — Jerusalem oli sen pienen seurueen päämäärä, joka eräänä syysaamuna astui laivaan Ostiassa, jättääkseen ainaiseksi Italian mantereen.

Antonius seisoi aluksen kannella sen enenevällä nopeudella poistuessa rannasta. Yhä epäselvempänä häämötti manner, kunnes se kapeana viivana uiskenteli taivaanrannalla, häviten viimein kokonaan näkyvistä.

Julia viittasi kaukaisuuteen. Aurinko nousi juuri purppuran punaisena, hehkuvana kiekkona merestä heittäen heijastelevia säteitään aalloille.

Antonius syleili häntä ääneti. Lähellä istui sairas Lucrezia, höpisten itsekseen maasta, johon he nyt matkustivat, jossa ei ollut murhia eikä verta.

Italiassa oli syttynyt kansalaissota. Asema Roomassa oli käynyt yhä jännittyneemmäksi, joukkojen mieliala yhä uhkaavammaksi. Varsinkin voimakas reiniläisarmeija oli kuohuksissaan, ja suojellakseen itseään alapäällikköjensä juonilta lähetti Galba uskottunsa Aulus Vitelliuksen Kölniin. Vitellius oli sotilaille tunnettu entisenä Neron ystävänä; hänen luonteensa oli jokseenkin sovelias tyynnyttämään sotilaita, sillä aristokrati hän ei ollut koskaan ollut, eikä hän sellaisena esiintynytkään. Niinpä Mainziin sijoitetut legionat hetimiten uuden päällikkönsä saapumisen jälkeen huusivat hänet imperatoriksi. Samaan aikaan nousi Lusitaniassa Salvius Otho, entinen Neron suosikki, hehkuvan kunnianhimonsa kannattamana pyrkien itse sille valtaistuimelle, jolle hänen kerran oli täytynyt luovuttaa oma vaimonsa. Siten oli Rooman valtakunnassa kolme Caesaria, ja heidän törmätessä vastakkain syntyi yksi historian verisimpiä kansalaissotia.

Othon puolesta vaikutti Roomassa kaksi upseeria, joita hehkuva viha Roomaa kohtaan kannusti taas heittämään palavan soihdun keisarilinnaan. Nämä miehet olivat Markus ja Silanus. Ensimainittu oli kaartissa hyvin tunnettu ja suosittu; jälkimäisellä oli senaatissa suuri kannatus. Markus sai Tigellinuksen loistavilla lupauksilla salaa luopumaan Galbasta. Silanus keräsi senaatissa kaikessa hiljaisuudessa puolueen, joka tunnusti uuden caesarin. Ja Vitelliuksen tehdessä Reinillä suuremmoisia sotavarustuksia, kiiruhti Otho suoraan Roomaan. Ainoastaan muutamien ystävien seuraamana hän öiseen aikaan ratsasti pääkaupunkiin. Taas lensi hänen katseensa, kuten kerran ennenkin, uhkaavana keisarilinnaa kohti, jossa nyt Galba pahaa aavistamatta nukkui pretorianien keskellä.

Otho riensi Zitadelleen. Sinne kerääntyneet pretorianit tervehtivät häntä caesarina, samoin Galban suututtama meriväki. Tammikuun 15 päivän aamuna karahutti Otho sotilasparven etunenässä Rooman läpi. Kukaan ei aavistanut, mitä oli tekeillä. Galba laskeutui juuri Palatinilta, jossa hän oli ollut uhraamassa Apollolle, kun katu täyttyi sotilaista.

Keisaria seuraava kaartinkohortti tervehti kapinoitsijoita, Tigellinus itse huusi heidän johtajaansa caesariksi, ja Galban, joka oli ihan ällistynyt uhkarohkeasta hyökkäyksestä, surmasi eräs hänen omista upseereistaan. Kansa uuden verilöylyn huumaamana tervehti rohkeata kapinoitsijaa riemulla, ja muutamia tunteja myöhemmin astui Otho senaatin imperatoriksi julistamana caesarien valtaistuimelle.

Tällä välin samosi vastakeisari Vitellius Gallian ja Britannian legionilla vahvistetun sotajoukkonsa kanssa Italiaa vastaan.

Otho osoitti kaikissa valmistuksissaan, ettei nuoruusajan velttoudesta ollut hänessä mitään jäljillä. Hän varustautui tarmokkaasti ja uupumattomasti Vitelliusta vastaanottamaan. Bedriacumin, Pohjois-Italiassa sijaitsevan lujasti linnotetun kaupungin edustalle kerääntyivät hänen sotajoukkonsa. Kaksi voimakasta armeijanosastoa oli Markuksen ja Silanuksen komennossa ja jälkimäinen oli jo ehtinyt antaa tuntuvan iskun eräälle vihollisen sotapäällikölle, Caecinolle, lähellä Cremonaa. Vastoin sotapäällikköjensä kehoitusta, päätti nyt Otho, sotamiestensä toivomusta noudattaen, ryhtyä heti taisteluun, odottamatta moesialaisten apujoukkojen tuloa.

Taistelu, joka syntyi Po-joen rantamilla, käytiin molemmin puolin raivoisan urhokkaasti. Mutta eräitten päällikköjen luopumisen ja muutetun taktiikan vuoksi menetti Otho taistelun. Kun yö pimeni, makasi kentällä kunnialla kaatuneena parhain osa Rooman armeijasta, joukossa myöskin Markus ja Silanus. Huhtikuun 16 päivän aamulla v. 69 teki keisari Otho tikarin iskulla itse lopun elämästään ja luovutti siten ennen aikojaan valtaistuimen, joka oli ollut hänen unelmiensa päämaali. Joulukuun 20 päivänä samana vuonna kaatui Vitellius joukkojensa kapinassa. Hänet murhasi Rooman pyöveli mitä julmimmalla tavalla, uuden caesarin, Vespasianuksen, armeijan kolmelta taholta käydessä Antonius Primuksen johdolla kaupungin kimppuun.

XXIX LUKU.

JERUSALEM.

Vuorillaan, vastapäätä komeaa Öljymäkeä, sijaitsee Jerusalem, pyhä kaupunki. Tänne, Kristuksen vaikutus- ja kärsimyspaikalle oli Antonius asettunut asumaan, aikoen yksinkertaisena käsityöläisenä ansaita leipänsä. Mutta Antonius ei ollut vielä ehtinyt tutustua uljaaseen kaupunkiin, kun sitä kohtasivat kovat koettelemukset. Huhtikuussa vuonna 70 ilmestyi mahtava roomalainen sotajoukko prinssi Tituksen komennossa Sionin porttien edustalle, aikeissa rangaista juutalaisia näiden luopumisesta Roomasta. Skopos-vuoren tienoille leiriytyi roomalainen armeija. Niin kauvas kuin silmä kantoi, välkkyi roomalaisten aseita ja varustuksia. Kaikkialla kaupungin ympärillä näkyi Rooman kotkia. Joka puolelta kuului piirityskoneitten jyrinää.

Mutta Jerusalem oli valmistautunut ratkaisevaan kamppailuun. Itse kaupunki oli hyvin vaikeasti vallattava varustus, joka oli jakautunut useampiin itsenäisiin linnoituksiin. Pohjoisessa, vihollista vastapäätä oli niinsanottu uusi kaupunki, Begetha; selkäpuolella uljas, kullanhohtoinen juutalaisten kansallispyhäkkö Antonia-linnoituksen turvaamana. Pohjoiseen Sionista oli Akra-vuori, jolla sijaitsevaa kaupunginosaa suojasi murtamaton muuri. Näiden linnoitusten takana seisoi kuusisataatuhatta miestä ase kädessä — Juudan kansan kiihkein osa, joka oli noussut taistelemaan ainoan Jumalansa kunnian nimessä.

Kukaan ei ajatellut noina kauhun päivinä, jolloin tuhannet kaatuivat miekan mittelyssä kuin tuleentunut elo niittomiehen viikatteen edessä, jolloin puolet Sionia makasi raunioina ja kuolemaapelkäämättömät zelotit valmistautuivat viimeiseen kamppailuun, kukaan ei ajatellut silloin sitä päivää, joka oli nähnyt juutalaisten kuninkaan riippumassa Golgatalla ristillä, kansansa pilkkaamana.

Kaksi henkilöä oli kuitenkin Jerusalemissa, jotka polvillaan rukoilivat tämänkin kansan puolesta marttyyrikuoleman kärsinyttä Vapahtajaa: Antonius ja Julia. He asuivat Moriah-kaupunginosassa ja heidän silmiensä edessä tapahtui tuo verkkaan, mutta varmasti edistyvä hävitystaistelu.

Lucrezian olivat ensimäisten raskaiden piirityskoneiden viskaamat, kaupunkiin putoavat kivimöhkäleet säikähdyttäneet tylsämielisyydestään. Kummallinen rauhattomuus oli hänet vallannut; hänen järkensä oli käynyt selvemmäksi viimeisten veristen viikkojen kuluessa, niin että hän käsitti missä hän oli ja mitä hänen ympärillään tapahtui.

Oli hehkuvan kirkas kesäkuun päivä, kun roomalaiset, vallattuaan Antonian linnan, kävivät ratkaisevaan rynnäkköön Temppelivuorta vastaan. Taisteluiden ja hirveän nälänhädän harventaman armeijan sydänjoukot puolustivat pyhäkköä. Aikaisin aamulla alotti Titus pommituksen. Valtavat kallionlohkareet sinkoilivat ilmaan ja putosivat kauhein jymähdyksin maahan puolustajien alueelle, murtaen muurit, ruhjoen kaiken, mikä alle sattui. Samaan aikaan alkoi jalkaväki rynnäkön. Osastoittain kaatui hyökkääjiä puolustajain kivien murskaamina ja miekkojen silpomina. Juutalaiset valoivat kiehuvaa pikeä roomalaisten päälle ja kenen näistä onnistui kiivetä muurille saakka, häntä kohtasi siinä hirveä kuolema. Äkkiä kajahti tuhansista suista maata järisyttävä huuto: "Temppeli palaa!"

Loppumattomana joukkona kuin lukematon muurahaisparvi syöksyivät Rooman legionat eteenpäin kaatuneitten veljiensä yli. Heidän voimansa saivat aina vahviketta yhä uusilta perästä tulevilta joukoilta, kun taas juutalaisten soturien taistelukyky alkoi vähetä, heidän joukkojensa arveluttavasti harventuessa.

Paksu tulipatsas leimahti temppelistä taivaalle. Julia oli vavisten
hiipinyt Antoniuksen turviin. Melu oli käynyt huumaavaksi.
Haavoittuneitten huutoihin sekaantui taistelun pauhina. Taivas punertui
Jehovan temppelistä syöksyvien liekkien valosta.

"Missä on Lucrezia?" kuiskasi äkkiä Julia, silmäillen kauhistuneena ympärilleen.

"Hän oli juuri täällä", vastasi hän, kiiruhtaen ovelle ja äänekkäästi huutaen tytön nimeä. Kukaan ei vastannut.

"Lucrezia", huusi Antonius uudelleen. Silloin tuntui hänestä kuin olisi äkkiä taistelun melu tauonnut, kuin olisi yliluonnollinen voima pakottanut hetkeksi sekä hyökkäävien, että puolustajien miekat laskeutumaan. Kuin magnetisen voiman vetämänä suuntautui hänen katseensa palavaan temppeliin. Sen korkeimmalla harjalla seisoi naisolento, tukka hajallaan, kädessä juutalaisten lippu. Pieneksi hetkeksi tuntui hiljaisuus syntyneen; selvään ja kirkkaasti kuului halki ilman riemuisa huuto: "Kristuksen, voittajan edestä!"

"Lucrezia!" huusi Antonius epätoivon voimin. Mutta ilmestys oli kadonnut. Savu ja liekit peittivät paikan missä tyttö oli seisonut…

Illalla oli pyhäkkö roomalaisten hallussa. Vangittujen joukossa olivat Antonius ja Julia, jotka roomalaisina vietiin Tituksen eteen ja armahdettiin. Kun kahdeksantoista päivän kuluttua myöskin Sionin vuori oli vallattu, kun lähes puolen miljoonaa ihmistä oli menettänyt henkensä ja Jerusalemista oli jälellä vaan savuavat rauniot, silloin sai Antonius luvan asettua muutamien roomalaisten veteranien kanssa asumaan kukistetun kaupungin paikalle.

Hävitetyn kaupungin raunioilla kukoisti kahden paljon kokeneen ihmislapsen onni. Yksikseen elelivät he välittämättä paljoa muusta kuin rakkaudestaan ja uskostaan, joka oli heidät johtanut niin monien tuskien ja pimeiden päivien läpi valoon. Usein kun illan varjot laskeutuivat yli seutujen, kun kuului vaan kauvemmaksi leiriytyneen X legioonan vaimenevaa melua, puhelivat Antonius ja Julia menneisyydestä ja tulevaisuudesta.

"Kuinka arvoituksenomaista", huomautti nuori vaimo kerran, "on Jumalan johto. Golgatalta meni hän Roomaan uudestaan ristiinnaulittavaksi; ja Rooma lähettää sotajoukkonsa Golgataa vastaan, kurittamaan Jumalan välikappaleena fariseuksia."

"Viisaalle ei tämän tapausten kulun jumalallinen johdonmukaisuus voi jäädä huomaamatta", vastasi Antonius. "Me ihmiset emme tiedä mitään, siksi me uskomme. Ja minä uskon, että vielä kerran jumalallinen voima, voima inhimillisessä muodossa on idästä kulkeva Roomaan, vieden pitkän erhetyksien ja valheiden yön jälkeen totuuden Golgatalta Roomaan." [Vuonna 306 huudettiin Constantinus, erään mesopotamialaisen orjattaren poika, Roman caesariksi. Hän teki kristinuskon valtion uskonnoksi.]

Julia syleili vaieten miestään; yön rauha, joka levisi yli maan, täytti heidän onnelliset sydämensä.

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK GOLGATALTA ROOMAAN: HISTORIALLINEN ROMAANI ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.