The Project Gutenberg eBook of Musta tähti: Romaani, by Sven Elvestad

       Prologi.
    I. Vangitseminen.
   II. Ylhäinen matkustaja.
  III. "Vain tästä kirjasta löydät pelastuksen."
   IV. Mitä norjalaiselle tapahtui.
    V. Robinson vankilan katolla.
   VI. Ristikon-takaiset kasvot.
  VII. Tiedemies.
VIII. Tuntematon huvilinna.
   IX. Aamiainen vankilankatolla.
    X. Kolmas.
   XI. Palava laiva.
  XII. Puhuvat muurit.
XIII. Kädet.
  XIV. Kapinan kynnyksellä.
   XV. Kapinalliset.
  XVI. Viimeiset laukaukset.

Eräänä kesänä viisi vuotta sitten matkailijatulvan ollessa suurimmillaan Asbjörn Kragilla oli varsin rasittava juttu selvitettävänään. Erään suuren matkailijalaivan viipyessä Kristianiassa tapahtui laivalla joukko varkauksia. Varastettiin usean tuhannen kruunun arvosta kaikenlaisia esineitä. Laivassa oli vain arvossapidettyjä henkilöitä, enimmäkseen saksalaisia. Etsiskelyt täytyi siitä syystä tehdä erikoisen varoen ja arkaluontoisesti. Asbjörn Krag sai tehtävän suorittaakseen. Hän nousi laivaan Kristianiassa ja matkusti aina Bergeniin asti. Siellä varas — saksalainen valeparooni — otettiin kiinni. Kragin onnistui sitä paitsi pelastaa suuri osa arvoesineitäkin. Mutta hänen työnsä oli ollut siinä määrin rasittavaa, etenkin levon puutteen takia, että hän palatessaan Kristianiaan tunsi itsensä perin murtuneeksi ja oli pakotettu kääntymään lääkärin puoleen.

Lääkäri huomasi heti, että hänen hermonsa olivat huonossa kunnossa, ja neuvoi häntä lähtemään merimatkalle. Asbjörn Krag päätti heti noudattaa lääkärin neuvoa. Ja sattui vielä niin onnellisesti, että salapoliisilla oli muudan hyvä ystävä kapteenina isossa vehnäaluksessa, joka juuri oli lähdössä Kristianiasta Mustallemerelle. Alus oli englantilainen, mutta kapteeni oli norjalainen — kotoisin samasta pienestä itäisestä kaupungista kuin Asbjörn Krag. Miehistöön kuului samoin useita norjalaisia. Ja tuossa tuokiossa asia oli järjestetty. Kapteeni oikein loisti ilosta saadessaan lapsuudenystävänsä mukaan, ja Asbjörn Krag puolestaan iloitsi siitä, ettei hänen tarvinnut käyttää ikävää matkustajalaivaa. Salapoliisille laitettiin kuntoon pieni hytti kapteenin hytin viereen. Hän nousi laivaan matkakirstuineen, ja samana yönä alus lähti vuonosta. Matka muodostui oikein hauskaksi. Purjehtiessaan yli Pohjanmeren, läpi kanaalin ja Biskajanlahden heillä oli mitä ihanin sää; ja kun alus saapui Välimerelle, oli Asbjörn Krag melkein tullut entiselleen. Mustanmeren rantakaupungista, johon he olivat tulleet, Asbjörn Krag aikoikin jo palata maitse Kristianiaan, sillä hän kaipasi työtänsä. Mutta alus otti kuljettaakseen rahtitavaraa Amerikkaan, ja kapteenin onnistui houkutella Krag mukaan matkalle. Tosin tähän päätökseen lähinnä sentään vaikutti halu saada tutustua Amerikan poliisioloihin. Elokuussa alus saapui määräpaikkaansa, Yhdysvaltojen suureen maailmankaupunkiin. Ja täällä Asbjörn Krag tapasi vanhan norjalaisen tuttavan ja auttoi häntä pulassa, jossa hänen henkensä olisi voinut olla vaarassa. Asia oli yhteydessä suuren Crowbury-salaliiton kanssa, joka juuri siihen aikaan järkytti mieliä Amerikassa.

Höyrylaivan, jossa Asbjörn Krag matkusti, piti lähteä paluumatkalle kahdeksantenakolmatta päivänä elokuuta. Mutta juuri samana iltana Asbjörn Krag pelasi uhkapeliään pelastaakseen norjalaisen ystävänsä häpeällisestä kohtalosta. Sen vuoksi Krag pyysi kapteenia viivyttämään laivan lähtöä kaksitoista tuntia. Kun nämä kaksitoista tuntia olivat loppuun kulumaisillaan, odotti hän kovin jännityksissään tietoa norjalaisen kohtalosta. Mutta aika kului, eikä mitään ilmoitusta tullut. Laiva odotti vielä kaksi tuntia, mutta sitten sen oli pakko lähteä, ja Asbjörn Krag matkusti takaisin Norjaan, voimatta ajatella muuta kuin tätä arvoituksellista tapausta. Vasta puolen vuoden kuluttua hän sai kirjeen, joka selitti hänelle tapahtumat. Samalla hän sai kuulla tapauksesta, joka oli merkillisimpiä ja vaarallisimpia, mitä nykyaikaan on kenellekään sattunut. Tämä kertomus perustuu Asbjörn Kragin omiin suullisiin ja kirjallisiin tiedonantoihin ynnä Yhdysvaltojen ylipoliisipäällikön raporttiin.

Asbjörn Krag oli nähnyt melkein kaiken, mikä suurkaupungissa häntä huvitti. Heti sinne saavuttuaan hän oli tavannut Norjan pääkonsulinviraston jäseniä, jotka olisivat tahtoneet kuljetella häntä taidekokoelmissa ja taulugallerioissa. Mutta se ei häntä huvittanut. Sitävastoin hän tutki suurella innolla kaikkea, joka kosketteli poliisi- ja vankilalaitosta. Hän teki tuttavuutta salapoliisien kanssa ja sai paljon hyviä ystäviä heidän keskuudestaan. Monta yötä hän vietti poliisiasemalla, oli mukana vangitsemisissa, näki kahakoitakin kaupungin valonaroissa pahantekijöitten kapakoissa, kävi vartiomatkoilla poliisikonstaapelien mukana mitä pimeimmissä ja viheliäisimmissä kaupunginosissa ja kolusi vankilat ristiin rastiin.

Etenkin vankilat kiinnittivät hänen huomiotansa. Kaupungissa oli maailman suurin vankila. Kansan kesken sitä nimitettiin "Mustaksi tähdeksi". Alkuperäinen rakennus oli likemmä sata vuotta vanha, muodoltaan kahdeksankulmainen torni, jonka kaupungin viisaat isät olivat rakennuttaneet kalliolle eli kukkulalle silloisen, ei varsin suuren kaupungin läheisyyteen. Siellä sen tuli seistä uhkaavana, peloittavana ja varoittavana. Sitä mukaa kuin kaupunki nopeasti kasvoi, oli tornia laajennettava ja rakennettava lisää, joten torni lopulta tuli aika korkeaksi. Mutta kaupunki kasvoi yhä, ja siksi oli rakennettava uusia vankilarakennuksia. Nämä kulkivat säteittäin alkuperäisestä rakennuksesta, lopulta rakennus muodosti jonkunlaisen tähden, jota korkea, ylitsepääsemätön muuri ympäröi. Ryhmä näytti yksinpä kirkkaimmassa päivänvalossakin kaamealta ja uhkaavalta, ja näin ollen oli varsin luonnollista, että se on saanut kuvaavan nimensä "Musta tähti". Asbjörn Kragille kerrottiin, että siellä paraikaa oli kokonainen vankiarmeija — kahdeksantuhatta henkeä. Vankilan ympärysmuurin sisällä oli teloituspaikka, jossa ennen muinoin mestattiin ihmisiä pyövelin kirveellä, sittemmin hirttämällä ja nyt vihdoin sähköä käyttäen.

Asbjörn Krag näki kaiken tämän. Ja vielä paljon muutakin. Hän tutki ahneesti ylempää poliisihallintoa, penkoi arkistot, katseli rikollistilastoa. Ja kun hän sitten oli nähnyt ja kuullut mitä halusi, ylpeili hän sillä, ettei hän ollut nähnyt ainoatakaan taulua eikä käynyt ainoassakaan museossa.

Viime päivät hän kumminkin tahtoi käyttää kansanelämän katselemiseen, hän tahtoi tutkia tyyppejä ja kasvoja katujen miljoona-tungoksessa ja kahviloiden savunsakeassa ilmapiirissä. Se oli aina ollut hänen vapaahetkiensä hupia.

Hän kuljeskeli paljon ystävänsä, kapteenin, kanssa. Eräänä iltana he istuivat miettien maailman menoa pienessä satamakahvilassa, jossa kävi monenkarvaista väkeä, pikkuporvareita, kaupanvälittäjien apulaisia ja merimiehiä.

He olivat vasta hiukan maistelleet laseistaan, kun Asbjörn Krag yht'äkkiä nykäisi kapteenia takinhihasta.

"Näetkö tuota nuorta miestä, joka tuli juuri sisään ja seisoo tuolla tarjoilupöydän luona?"

"Tuoko, jonka lakki on vedetty otsalle, ja joka muutenkin on jokseenkin rappiolle joutuneen näköinen?"

Asbjörn Krag nousi ja meni tarjoilupöydän luo, jossa mies parhaillaan vapisevin käsin vei konjakkilasia huulilleen.

Vieras mies hätkähti niin kovasti, ettei edes Asbjörn Krag voinut peittää hämmästystään.

Kesti hetkisen, ennenkuin puhuteltu sai puhekykynsä takaisin. Sitten hän tarttui lämpimästi Asbjörn Kragin käteen ja sanoi:

"Tule mukaani pöytäämme istumaan", sanoi hän. "Istun laivani kapteenin seurassa."

Nuori mies vastusteli aluksi, mutta vihdoin Asbjörn Krag sai hänet suostumaan. Krag esitteli hänet kapteenille. Hänen nimensä oli Harald Vik.

Vik istahti pöytään sanaakaan virkkamatta. Krag pani merkille, että hän painoi lakkinsa vielä syvempään otsalle. Salapoliisista tuntui siltä, kuin hän olisi tahtonut kätkeä kasvojansa. Krag kertoi hänelle kodista ja hänen vanhemmistaan, jotka Krag tunsi ja jotka hän oli tavannut ennen lähtöänsä. Hänen puheensa näytti liikuttavan Vikiä.

"Mutta sinähän matkustit tänne toivorikkaana insinöörinä kehittyäksesi edelleen."

"Niin, sinähän olet aina ollut melko runollinen ja haaveellinen. Missä asut?"

"Yksinomaan huvimatkalla? Tarkoitan, eikö sinulla ole mitään virkatehtäviä."

"Sinä käyttäydyit niin merkillisesti hetki sitten tarjoilupöydän luona, kun tervehdin sinua."

"Niinpä kyllä, mutta sanoithan itse, että pelästyit kauheasti. Mitä sinä sillä tarkoitit?"

"Sitä paitsi hätkähdit kovasti", jatkoi Krag. "Eihän se ole tavallista, kun joku laskee kätensä olkapäällemme, ellei…"

Asbjörn Krag melkein pelästyi nähdessään, kuinka nuori mies äkkiä kalpeni. Hänen suunsa vääntyi tuskalliseen virnistykseen, ja hänen kasvoilleen levisi kamala, tuhkanvärinen kalpeus. Kristianialainen salapoliisi älysi heti, että jotain vakavaa oli kysymyksessä. Hän antoi ystävälleen, kapteenille, viittauksen, jonka tämä heti ymmärsi. Kapteeni tyhjensi lasinsa nopeasti ja poistui. Harald Vik aikoi myöskin lähteä, mutta Krag pidätti hänet.

"Tahdon jutella vakavasti kanssasi", hän sanoi. "Mitä maailmassa sinä oikein olet toimitellut sitten kuin viisi vuotta takaperin tulit tänne? Oletko tehnyt joitakin tyhmyyksiä? Oletko tehnyt jonkun rikoksen?"

"En ole tehnyt mitään rikosta", huomautti Vik kiivaasti, "mutta kumminkin minua ajetaan takaa".

"Ei, ei, Jumalan tähden. Sinä et vielä voi mitään tehdä. Yhtä minä pyydän sinulta: Kun ratkaiseva hetki on käsissä — itse kyllä ymmärrät, milloin se on käsissä — tee silloin kaikki mitä voit pelastaaksesi minut. Tiedän että siihen pystyt, että olet nerokas…"

Hän nousi seisoalleen. Krag tahtoi jälleen painaa hänet tuolille, mutta onneton työnsi hänet syrjään.

"Jos suot hyvää minulle", sanoi hän rukoileva ilme silmissä, "älä seuraa minua. Se voi silmänräpäyksessä viedä minut perikatoon."

Odottamatta vastausta hän nyökkäsi hajamielisenä Kragille ja hiipi pois kapakasta.

Asbjörn Krag istui yksin paikallaan jotenkin hämmästyneenä kaikesta mitä oli kuullut ja nähnyt. Hänellä oli varma aavistus, että jotain vakavaa oli odotettavissa, ja hän meni laivaan jokseenkin alakuloisella mielellä. Hän puhui asiasta kapteenin kanssa, ja he päättivät mennä seuraavana päivänä kaupungille ja jos mahdollista koettaa päästä nuoren Vikin jäljille.

Asbjörn Krag nukkui huonosti sinä yönä ja nousi sen vuoksi jo kuuden aikaan aamulla. Suurilla rantakaduilla oli jo täysi työ ja touhu. Korviahuumaavan melun läpi hän saattoi kuulla sanomalehtienmyyjäin kimeät huudot. Hän osti kasan aamulehtiä saadakseen aikansa kulumaan aamiaiseen asti ja antoi katseensa välinpitämättömänä liukua sivuja pitkin. Äkkiä pieni uutinen veti hänen huomionsa puoleensa. Uutisessa mainittiin, että tunnettu poliitikko ja valtiomies X… oli saapunut kaupunkiin matkallaan maapallon ympäri. Asbjörn Krag oli tutustunut tähän kuuluisaan mieheen muutamana kesänä Norjassa, missä Kragilla oli ollut tilaisuus tehdä hänelle pieni palvelus, varsin vähäpätöinen palvelus muuten — ainoastaan varastettu kirje, joka hankittiin takaisin. Asbjörn Krag käänsi mietteissään lehteä. Ja silloin hänen silmänsä sattuivat heti päivän suureen tapaukseen, joka loisti siinä jättiläismäisin otsakkein:

Asbjörn Krag luki artikkelin kuumeisella innolla. Poliisi oli kauan epäillyt, että anarkistinen, vallankumouksellinen järjestö oli tekeillä — — sivistyneitä proselyyttejä — — enimmäkseen kokemattomia, haaveellisia nuorukaisia — — myöskin naisia — — johtaja tunnettu anarkisti Crowbury, tuttu Mc Kinley-jutun ajoilta — — vaarallinen salaliitto tehty — — pommeja, aseita joukoittain — — tarmokkaitten poliisiemme on onnistunut päästä jäljille j.n.e. — — erityisesti kunnostautui salapoliisi Hawkins — — tähän mennessä viisi henkilöä vangittu. Asbjörn Krag luki yhä jännittyneemmällä innolla:

"Sitä paitsi on vangittu muudan nuori mies, Harold Wigh, joka kuuluu olevan syntyisin Skandinaaviasta ja muuttaneen Amerikkaan viisi vuotta sitten. Tämä henkilö ei tosin ole aktiivisesti ottanut osaa salaliittosuunnitelmiin, mutta hän esiintyy kuitenkin sangen huonossa valossa. Kaikki vangitut ovat sijoitetut 'Mustan tähden' vankilaan."

Asbjörn Krag taittoi sanomalehden hitaasti kokoon. Hän ymmärsi heti, että Harold Wigh oli amerikkalainen väännös Harald Vikin, hänen norjalaisen ystävänsä, nimestä.

"Enkö sitä arvannut", sanoi hän, "että poliisi ajoi häntä takaa. Siitä koituu kyllä vakava juttu nuorelle norjalaiselle."

"Äärimmäisen vakava. — Näin heti Mc Kinleyn murhan jälkeen ei amerikkalaisten kanssa käy leikkiminen tällaisissa jutuissa. Sanalla sanoen, hän on hukassa — mennyttä miestä."

Kapteeni huokaisi ja katsahti kaupunkia kohti, jossa "Musta tähti" kohosi yli suunnattomien kivitalojen kuin synkkä, uhkaava pilvenpatsas.

"Olen varma siitä", sanoi Asbjörn Krag tyynesti, "että vain nuorekas maltittomuus ja kiihkoilu ovat saattaneet hänet sinne, missä hän nyt on".

"Niin, mutta amerikkalaiset eivät sellaista ymmärrä. Hän on joka tapauksessa hukassa."

"Mitä ihmettä, Krag!" huudahti kapteeni. "Voitko todella kuvitella voivasi pelastaa hänet?"

"Ei mikään ole mahdotonta", vastasi salapoliisi. "Voin päästää miehen vahvimmastakin vankilasta, kun minulla vain on kylliksi aikaa käytettävissäni. Milloin laiva lähtee?"

"Aivan liian aikaisin. Saat odottaa vielä lisäksi kaksitoista tuntia.
Pakoa 'Mustasta tähdestä' ei saadakaan toimeen puolessa päivässä."

"En minä ole mikään tomppeli. Minulla on omat varokeinoni. Tahdotko siis odottaa kaksitoista tuntia?"

Hän tarttui kapteenia käsipuolesta ja poistui hänen kanssaan laivankantta pitkin.

"Menkäämme syömään aamiaista", jatkoi hän. "Meillä on raskas päivätyö edessämme."

Kapteenista näytti siltä, kuin Krag olisi tullut ihan toiseksi ihmiseksi. Hän oli iloisempi. Hänen kasvonsa loistivat rohkeutta ja tarmoa.

II.

"Eiköhän olisi parempi, että kääntyisit konsulinviraston puoleen?" kysyi hän.

"Siitä ei ole mitään hyötyä", vastasi Asbjörn Krag. "Konsulin pieninkin yritys saada vangittu norjalainen vapautetuksi vankilasta herättäisi paheksumisen myrskyn. Sellaista sekaantumista pidettäisiin sopimattomana."

"En", vastasi norjalainen kapteeni, "en silloin kun sinä olet johdossa.
Onko sinulla jokin suunnitelma?"

"Kiitos, vanha ystävä, sen kyllä tiesin, mutta tarvitsen vielä yhden miehen."

"Tunnen heidät kaikki järjestään", vastasi Krag, "ja olen varma siitä, että jokainen heistä mielellään tahtoisi olla mukana seikkailussa. Etenkin kun on kysymys oman maan miehestä. Mutta tarvitsen jonkun, joka osaa maan kieltä."

"No, sitten otamme Johnin, toisen perämiehen", sanoi kapteeni ja soitti, "hän on kelpo poika. Hän on vuosikausia purjehtinut miljoonamiesten jahtialuksilla."

"Istu", sanoi kapteeni, "ja syö hieman aamiaista kanssamme. Meillä on vähän puhuttavaa."

John suostui heti kuultuaan mistä oli kysymys. Hän oli onnellinen, että sai olla mukana seikkailussa. Mutta sen rohkeus kummastutti häntä.

"Sepä helkkarinmoinen kepponen", mutisi hän itsekseen — "helkkarin kepponen".

Kuvaavaa kylläkin ei kapteenin eikä perämiehen mieleenkään juolahtanut kysäistä, mitä osaa he tulisivat näyttelemään seikkailussa. He luottivat Kragiin ja jättivät kaiken ilman muuta hänen huolekseen.

Aamiaisen jälkeen Asbjörn Krag meni hyttiinsä, jossa hän puuhaili hetken aikaa. Kun hän palasi kajuuttaan, oli hänellä kädessään pieni, musta lipas. Hän laski lippaan pöydälle ja aukaisi lukon sanoen: "Minulla oli aavistus Kristianiasta lähtiessäni, että varmasti joutuisin johonkin seikkailuun. Siksi otin viisaasti kyllä tämän lippaan mukaani. Se on lipas, jota ei pidä puuttuman silloin kuin Asbjörn Krag on toimessa."

Äänekkäästi rapsahtaen lukko antoi perään, ja lipas aukeni. Kapteeni ja perämies katsahtivat siihen uteliaina.

"Voisipa melkein luulla", sanoi perämies ihmeissään, "voisi luulla, että te olette murtovaras ettekä salapoliisi".

Lipas, joka oli jokseenkin iso, isompi kuin tavallinen käsikoffertti, oli jaettu kahteen osastoon. Toisesta osastosta pisti esiin joukko kiiltäviä työkaluja. Oli poria jos jonkinlaisia parsinneulan kokoisesta aina puolen kyynärän pituiseen asti, monenlaisia avaimia, tiirikoita ja kaikenlaisia kapistuksia, joilla lukkoja murretaan, puukkoja, sorkkarautoja ja muuta senkaltaista; lasin leikkaamiseen tarvittavaa timanttia ei liioin puuttunut, yhtä vähän kuin kipollista tervamaista ainetta, jota voidellaan ikkunaruutuihin, ettei minkäänlaista ääntä synny, silloin kun Asbjörn Krag tahtoo leikata ikkunaruudun kappaleiksi.

Krag otti lippaasta kaksi kapeata, litteätä teräskalua, poran ja pitkähampaisen sahan.

"Nämä", sanoi hän ja punnitsi esineitä kädessään, "ovat valmistetut kovimmasta teräksestä, mitä Essenin terästehtaissa on voitu saada aikaan".

"Nämä esineet", sanoi kristianialainen salapoliisi, "ovat ennen iltaa vangitun norjalaisen, Harald Vikin, hallussa."

"Minua naurattaa ajatellessani, että Norjan etevin poliisimies järjestää tämän kaiken."

"Sinun pitää muistaa, etten ensiksikään ole Kristianian poliisilaitoksen palveluksessa. Toimin yksityisesti. En liioin ole salapoliisi siinä mielessä kuin poliisit ovat. Olen ruvennut salapoliisiksi mielenkiinnosta itse ammattia kohtaan ja sen jännityksen vuoksi, joka siihen liittyy. Olen usein vastoin poliisin etuja auttanut ihmisiä pulasta. Minun tarvinnee vain muistuttaa suurrikoksellisen 'Oslon kreivin' juttua. Sitä paitsi olen vakuutettu siitä, että Harald Vikin oma kiihoittunut mielentila on viekoitellut hänet tuohon onnettomaan juttuun; tuskin hän on tullut ajatelleeksi, kuinka kohtalokkaalle tielle hän on astunut. Ja sitä paitsi", lopetti Krag puheensa paiskaten mustan lippaan kannen kiinni, "minä etsin jännitystä ja uhkapeliä, mistä ikänä niitä löytyy. Siitä on jo neljä kuukautta, kun viimeksi olin toimessa. Minulla on ollut kamalan ikävää viime aikoina."

"Kello on jo kymmenen", sanoi hän. "Jos meillä on hiukankaan toiveita pelastaa onneton vankilasta ennen kello 12 yöllä, on meidän heti käytävä työhön käsiksi. Meillä ei ole aikaa tuhlattavana."

"No niin", sanoi Krag, "sinä jäät toistaiseksi laivalle, perämies.
Kapteeni tulee mukaan."

"Pukusi ei kelpaa", sanoi hän, "saat luvan pukeutua aamupäiväpukuun, redingotiin".

Pukeutuminen suoritettiin nopeasti. Kun kapteeni palasi hytistään, hätkähti hän nähdessään Asbjörn Kragin. Hänen edessään ei ollutkaan enää kristianialainen salapoliisi. Siinä oli hieman iäkäs herrasmies valtiomiestyyppiä. Hänen leuka- ja poskipartansa olivat harmahtavat. Ja napinreiässä oli ritarikunnan nauha.

"Varjelkoon", huudahti kapteeni, "tänään me mahdamme esittää hienoa väkeä".

Krag otti aamulehden ja luki uudelleen ääneen uutisen, joka aamulla oli vetänyt hänen huomionsa puoleensa. Nimittäin uutinen tunnetun eurooppalaisen poliitikon X:n tulosta kaupunkiin matkallaan maapallon ympäri.

Kapteeni tuijotti ihmeissään häntä. "Ja mitä osaa minä sitten näyttelen?" kysyi hän.

"Mainiota. Nyt alan ymmärtää. Siis valtiomies ja hänen sihteerinsä käyvät katsomassa vankilaa."

"Mutta jos se oikea 'ylhäinen' matkustaja saa vihiä asiasta, miten silloin käy?"

"Silloin voin saada hänet helposti vaikenemaan, kuiskaan vain hänen korvaansa, kuka olen. Olen kerran, kun hän matkusti Norjassa, tehnyt hänelle palveluksen. Oli kysymys eräästä kadonneesta, erinomaisen tärkeästä kirjeestä. Näetkö tätä jalokivineulaa, kapteeni?"

"Katsos, sen olen saanut häneltä. Jos jotakin tapahtuisi, on hän kyllä puolellani."

"Meidän on tietenkin asetuttava asumaan johonkin hienoimpaan hotelliin", sanoi hän.

"Tietysti. Hän asuu Savoy'ssa. Menemme siis asumaan samaan hotelliin. Sillä aikaa kuin sinä pukeuduit, kävin minä puhelimitse tilaamassa huoneet. Hotellissa esiinnymme ylhäisinä ranskalaisina, jotka ovat tulleet automobiilimatkalle jostakin naapurikaupungista."

Puoli tuntia myöhemmin komea, vihreä auto pysähtyi hotellin eteen. Asbjörn Krag ja kapteeni astuivat juhlallisesti autosta ja tuskin nyökkäsivät palvelija- ja ovenvartijajoukolle, joka kiiruhti joka puolelta. Herrat kävivät huoneisiinsa, kahteen suureen toisen kerroksen huoneeseen, jotka maksoivat sata dollaria vuorokaudelta.

"Aiomme mennä Melban konserttiin illalla", sanoi Krag ovenvartijalle antaen hänelle viidensadan dollarin setelin, "hankkikaa meille liput!" Sitten hän lähti alentumatta kuulemaan miehen kysymystä, minkähintaisia lippuja olisi otettava.

Herrat lähtivät hotellin puutarhaan kuulemaan soittoa. Krag tiedusteli eurooppalaista valtiomiestä. Joko hän oli noussut?

"On kyllä", vastasi tarjoilija, "hän on noussut aikoja sitten. Hänen ylhäisyytensä on nyt lähettilään luona."'

Kapteeni nautti ihanasta soitosta, joka kätkössä olevasta orkesterista kuului puutarhaan. Kun hän kappaleen loputtua aikoi kysyä jotain Kragilta, oli tämä kadonnut. Kapteeni jäi rauhallisena istumaan. Krag ei enää kummastuttanut häntä.

"Niin, mutta kirjeellä, joka on kirjoitettu hänen ylhäisyytensä omalle kirjepaperille ja jonka kuoressa on hänen kreivillinen kruununsa."

"Niin", vastasi Krag rauhallisesti, "mutta silloin myös saadaan suuret voitot."

"Yksitoista", mutisi hän, "kello kaksitoista on meidän oltava vankilassa. Meillä on vielä vähän aikaa käytettävänä. Nauttikaamme musiikista!"

Molemmat norjalaisemme tekivät ihanan automatkan halki suuren kaupungin auringonpaisteisten bulevardien ja katujen. Kuljettaja ohjasi taitavasti komeata ajopeliä alituisesti esiinpursuvan ihmisvirran läpi, jonka hälinä ja eloisuus saivat heidän hetkiseksi unohtamaan tehtävänsä vakavuuden. Lyönnilleen kello kaksitoista auto pysähtyi suunnattoman vankilan eteen, jonka mahtavat, kosteat muurit ikäänkuin jäähdyttivät ilman ympärillään.

Ahdistavin sydämin kapteeni nousi vaunusta ja silmäili niitä valmistuksia, joita oli tehty heidän vastaanottamisekseen. Vankilan sisäänkäytävällä seisoi rivi virkamiehiä, itse johtaja keskessä, tervehtien kunnioittavasti Asbjörn Kragia.

Kristianialainen salapoliisi näytteli osansa erinomaisesti. Hän hymyili alentuvan kohteliaasti ja lausui ilonsa siitä, että hänellä oli tilaisuus tutustua maailman suurimpaan vankilaan ja luoda silmäys tähän loistavaan laitokseen, jota hän kaukana idässä oli kuullut kiitettävän ylen määrin. Vankilanjohtaja kumarsi hyvillään ja näytteli eri osastot "ylhäiselle matkailijalle". Muutamat vankilan virkamiehistä seurasivat heitä kunnioittavan välimatkan päässä.

Siitä tuli väsyttävä, tuntikausia kestävä vaellus paikoissa, joissa Asbjörn Krag oli ollut ennen. Mutta "ylhäinen matkustaja" näytti kovin huvitetulta ja otti tarkan selon vankien olosuhteista, jutteli vakavasti usean kanssa ja sovitti aina silloin puheeseensa jonkun raamatunlauseen ja uskonnollisen ajatelman. Kuljettuaan lukemattomissa käytävissä, työsaleissa ja kopeissa johtaja aukaisi oven, joka vei molemmat norjalaisemme vankilan kriminaalimuseoon.

Kapteeni säpsähti. Hän tuijotti suurta huonetta, jonka seinät lattiasta kattoon asti olivat hirmuisten, leveäteräisten kirveitten peittämät.

"Pyövelinkirveitä", sanoi johtaja, "meillä on sellaisia kaiken kaikkiaan satakaksikymmentä. Tässä on vanhin. Tällä kirveellä teloitettiin kuuluisa joukkomurhaaja Bury neljä ihmisikäkautta sitten. Tämä kirves vei pään murhayrityksentekijä Jacksonilta, ja tällä teloitettiin presidentti Lincolnin murhaaja." Johtaja kertoi kaikkien teloituskirveitten historian, ja Asbjörn Krag oli olevinaan kovin innostunut, vaikka hän tunsi kaiken ennestään.

Seuraavassa huoneessa, isossa salissa, jossa oli katto-ikkunat, riippui hirsipuita ja köysiä.

Seurasi sitten rivi huoneita, joiden seiniä peittivät kaikenlaatuiset murtovehkeet. Siellä oli tiirikoita, sorkkarautoja ja poria tuhansittain.

Viereisissä huoneissa olivat murhaajien aseet. Jokaisella aseella oli oma surullinen tarinansa. Muutamissa puukoissa näkyi vielä hyytynyttä verta. Joka esineen alle oli kiinnitetty lappu, joka kertoi sen tarinan. Erään viikatteen alle oli kiinnitetty seuraava kirjoitus: "Tällä viikatteella leikkasi farmari Pearson naapurinsa M.C. Chartyn pään aamulla 24 p:nä marraskuuta 1836. Pearson mestattiin hirsipuussa n:o 11." Aseita oli kaikenkaltaisia alkaen rautakangesta ja kuluneista tuolinjaloista aina bowiepuukkoihin ja nykyaikaisiin revolvereihin asti.

"Eikö koskaan mieleenne ole juolahtanut sellaista mahdollisuutta", sanoi hän, "että tämä vankijoukko jonakin yönä tekisi kapinan, murtautuisi kopeistaan, surmaisi virkamiehet ja valtaisi tämän kauhistuttavan asekokoelman?"

Johtaja hymyili suopeasti. "'Musta tähti' ei päästä ainoatakaan vankia kopeistaan", sanoi hän.

"Ei, mutta jos se tapahtuisi, koituisi siitä kamala yö nukkuvalle kaupungille."

"Täällä ovat tutkintovangit", selitti johtaja, "menkäämme nyt katsomaan hiljakkoin keksityn salaliiton sankareita."

"En, ikävä kyllä", vastasi 'ylhäinen matkustaja' hämillään, "sen olen todellakin lyönyt laimin".

"Olemme ottaneet kiinni itse johtajan, Crowburyn, jota epäillään osalliseksi murhayritykseen Mc Kinleytä vastaan. Silloin ei ollut mitään todisteita häntä vastaan, mutta nyt hän on pahasti pulassa."

Seurue oli nyt saapunut suureen rakennukseen. Vanhasta muurilaastista lähtevä inhoittava haju kutkutti sieraimia.

"Voimme vaikka ensiksi pistäytyä tämän nuoren miehen luona", sanoi johtaja ja pisti avaimen läheisen kopinoven lukkoon. "Hänen nimensä on Harold Whigh. Hän kuuluu olevan skandinaavilaista syntyperää."

Asbjörn Krag teki johtajalle jonkun kysymyksen, niin että tämän juuri avatessaan kopin oven täytyi vastata niin kovalla äänellä, ettei sisällä oleva vanki voinut olla sitä kuulematta:

Kapteeni seurasi häntä kalpeana ja vapisten. Tämä mieletön seikkailu oli saattanut hänen hermonsa äärimmäisen jännittyneeseen tilaan.

Lavitsalla makasi kyyristynyt, laiha, kurja olento, joka nousi seisoalleen, kun Asbjörn Krag astui sisälle johtajan perässä. Se oli Harald Vik.

III.

"Mitä nyt tapahtuu?" ajatteli hän. "Jos tuo raukka tuntee Asbjörn Kragin, onko hänellä tarpeeksi itsensähillitsemiskykyä ollakseen ilmaisematta itseään. Ellei hän tunne Kragia, joka on uskottavinta, miten Asbjörn Krag siinä tapauksessa voi jättää hänelle ne kapineet, jotka auttavat häntä pakenemaan?"

Harald Vik tuijotti tylsänä ja välinpitämättömänä tulijoita. Asbjörn
Krag näki, että kärsimys oli jo lyönyt leimansa hänen kasvoihinsa.

Kapteeni huomasi, että Krag piti kelloa kauan kädessään. Se oli iso kaksikuorinen kultakello, jossa oli joitakin merkillisiä kaiverruksia. Kapteenia kummastuttivat suuresti Kragin kellolla tekemät liikkeet, mutta kun hänen silmänsä sattuivat Harald Vikiin, ymmärsi hän heti kaiken. Onneton tuijotti kuin noiduttuna kelloon muutamia sekunteja, ja hänen kasvonsa kuvastivat mitä suurinta kummastusta. Mutta kummastelua kesti vain muutaman sekunnin. Sitten hän oli taas yhtä tylsä ja välinpitämätön. Kapteeni ymmärsi, että salapoliisi ilmaisi vangille kellon avulla keitä he olivat. Johtaja ei ollut huomannut tätä välinäytöstä. Hän arveli nähtävästi, että "ylhäinen matkustaja" ottaessaan kellonsa esille ainoastaan tahtoi osoittaa, ettei hän enää voinut uhrata kallista aikaansa "Mustan tähden" tarkastelulle. Kapteeni siunasi mielessään Harald Vikiä siitä, että hän ratkaisevassa silmänräpäyksessä oli osoittanut itsensähillitsemiskykyä.

"Ylhäinen matkustaja" lausui sitten muutamia lohduttavia sanoja salaliittolaiselle. Hän johtui siten pian puhumaan uskonnosta, ja sekä johtaja että kapteeni kuuntelivat hartaina. Krag oli ylipäänsä koko keskustelun aikana vankien kanssa puhunut Raamatusta ja uskonnosta — mikä sangen suuresti ihmetytti kapteenia — mutta nyt hän ymmärsi, että tämä kaikki sisältyi Kragin suunnitelmaan. Jokaisella vangilla oli Raamattu kopissaan, siis myöskin Harald Vikillä.

"Teille, nuori, harhaanjoutunut ihminen", sanoi "ylhäinen matkustaja" sydämellisellä äänellä, "on minulla raamatunlause, joka luullakseni on lohduttava teitä yksinäisessä, hyljätyssä, epätoivoisessa tilassanne".

"Mihinkä ihmeeseen olen hukannut silmälasini." Vihdoin hän löysi silmälasinsa, jotka hän asetti silmilleen varsin arvokkaasti, alkaen sitten lukea raamatunlausetta. Kapteeni ymmärsi, että nyt oli hetki käsissä, jolloin hänkin voisi olla hyödyksi.

Krag seisoi ristikkoikkunan luona selkä valoa vasten ja suuri kirja nostettuna silmien kohdalle, joten oli miltei mahdotonta, että muut läsnäolijat voisivat nähdä hänen kasvonsa. Hän luki heikolla, värisevällä äänellä.

Raamatunlause oli hyvin pitkä. Kapteeni ei voinut olla huomaamatta, että johtaja tukahdutti melkein huomaamattoman haukotuksen.

Kapteeni, joka tahtoi kääntää hänen huomionsa Kragista, kumartui hänen puoleensa sanoen:

"Se johtuu siitä, että tämä koppi on niin korkealla. Täältä voi katsella kaupungin kattoja."

"Minäpä luulen", väitti kapteeni, "että vangit mieluummin tahtoisivat nähdä vilauksen sinisestä taivaasta".

"Voitte nähdä myöskin taivaan täältä", huomautti hän. "Tutkintovangeilla onkin itse asiassa enemmän mukavuuksia kuin tuomituilla."

Nyt oli Krag lopettanut lukemisen ja hitaasti sulkenut kirjan. Hän ojensi sen vangille ja sanoi liikutetulla äänellä:

"Ota tämä kirja, harhaanjoutunut nuori mies, tutki sitä, pidä siitä lujasti kiinni. Vain tästä kirjasta voit löytää pelastuksen."

Harald Vik otti kirjan, ja saattoi huomata kuinka hän suorastaan puristi sitä, niin että hänen sormensa kävivät valkoisiksi.

"Toivon", sanoi hän, "etten väsytä teitä pitkillä puheillani, joita pidän vangeille?"

"Ette ollenkaan", vastasi johtaja, "minua ilahduttaa, että teidän ylhäisyytenne huolehtii onnettomien henkisestäkin tilasta."

"Niin, sillä sehän on tärkeintä", sanoi "ylhäinen matkustaja" ja pisti silmälasinsa takaisin takintaskuun.

"Ei mikään ole sen tärkeämpää", vastasi johtaja vakavasti vieden vieraat käytävään ja edelleen seuraavaan koppiin.

Tämä oli suurikasvuinen, raaka mies, joka vastaanotti sekä johtajan että "ylhäisen matkustajan" halveksumista osoittaen.

Kun Krag aikoi aloittaa tavanmukaiset saarnansa, keskeytti anarkisti hänet karkein haukkumasanoin. Krag hämmästyi tästä niin, että pudotti silmälasinsa ja loi sangen loukkaantuneen silmäyksen johtajaan, joka valitti tapausta, antaen Crowburylle vakavan ojennuksen. Hän huomautti vangille, että hänen vieraansa oli maailman tunnetuimpia henkilöitä.

Crowbury tuijotti "ylhäistä matkustajaa" uteliaana ja mutisi itsekseen, että juuri sellainen mies sopi mainiosti tikarin kärkeen.

"Ylhäinen matkustaja" peräytyi silmänräpäyksessä ovea kohti eikä rauhoittunut, ennenkuin kopin ovi oli suljettu hänen ja anarkistin välillä. Hän siveli harmaantuneita, aristokraattisia hiussuortuviaan ja sanoi:

Johtaja pahoitteli tapausta ja tahtoi kuljettaa Kragia edelleen. Mutta nyt oli "ylhäinen matkustaja" tullut epävarmaksi.

"Ovatko nuo salaliittolaiset kaikki sellaisia — — Tarkoitan niin raakoja", änkytti hän, "niin vastaanottamattomia uskonnon lohdutukselle?"

"Siinä tapauksessa", sanoi "ylhäinen matkustaja", "luulen että jätän koppivierailut tähän. Sentapaiset näyt vaikuttavat — kuinka sanoisinkaan — ne vaikuttavat suorastaan hämmentävästi minuun. Hepä ovat todella ikäviä ihmisiä — — Sitä paitsi on kello jo puoli viisi."

Johtaja oli itsekin puolittain iloinen siitä, että pitkä vaellus suunnattomassa vankilassa vihdoinkin oli loppunut. Hän saattoi Kragin vankilanportille, jossa auto yhä odotti. Siellä seisoi joukko virkamiehiä kuin paraatia varten asettuneina.

"Ylhäinen matkustaja" kiitti huomaavaisuudesta ja valitti, ettei hänellä ollut tilaisuutta käydä tervehtimässä herra johtajan perhettä. Krag ja kapteeni nousivat autoon, joka nopeasti suhahti liikkeelle. Johtaja seisoi paikallaan ja kumarsi vielä pölypilven keskellä. Sepä oli rakastettava mies.

"Museoon", huusi Krag. Auto kulki alaspäin muuatta sivukatua. Asbjörn Krag ei virkkanut sanaakaan matkalla, mutta hän pyyhkäisi monta kertaa hikeä otsaltaan nenäliinalla ja käsi vapisi hieman. Kapteeni ymmärsi, että nyt seurasi vastavaikutus suunnattoman jännityksen jälkeen. Krag tarvitsi muutaman minuutin levon. Mutta mitä hän aikoi tehdä museossa?

Neljännestunnin ajon jälkeen auto pysähtyi kauniin marmoripalatsin, valtion suuren kansallismuseon eteen, jonne oli kerätty suunnattomia aarteita. Krag kiiruhti ensimmäisenä ulos. Nyt hän oli taas joustava ja pirteä.

"En tarvitse teitä enää", sanoi hän kuljettajalle ja antoi hänelle setelin. "Menemme kotiin käytyämme museossa."

Kuljettaja kiitti runsaasta maksusta, ja hetken kuluttua oli suuri, vihreä auto kadonnut katuvilinään.

He kulkivat nopeasti usean suuren salin läpi. Tähän aikaan ei ollut paljoa väkeä. Tuskin ristinsielua. Siellä täällä seisoskeli uninen vahtimestari, ja joskus he tapasivat naismaalarin, joka kopioi vanhoja mestareita.

He saapuivat puolipimeään, autioon käytävään. Siellä Krag pysähtyi ja riisui peruukin ja harmahtavan poskiparran, hieraisi muutaman kerran kasvojaan nenäliinalla ja oli taas oma itsensä.

He tulivat jälleen kadulle takatietä. Taivas oli mennyt pilveen, ja näytti siltä, kuin rajuilma olisi tulossa. He ottivat ensimmäisen ajurin minkä käsiinsä saivat ja pyysivät nostamaan suojakatoksen pystyyn.

Vaunuissa katoksen alla he saattoivat istua kenenkään näkemättä heitä. Kello kuusi he olivat laivalla jälleen. Siellä he tapasivat toisen perämiehen, joka odotti heitä kärsimättömänä.

Ennenkuin Asbjörn Krag aamupäivällä lähti laivasta, oli hän kapteenin pukeutuessa antanut määräyksen toiselle perämiehelle.

Alhaalla kajuutassa hän näytti Kragille köysiportaat, jotka hän oli laittanut kuntoon sillä aikaa kuin he olivat poissa. Ne olivat tehdyt ohuista köysistä, mutta olivat erittäin vahvat.

"Kuten kyllä ymmärrät", sanoi hän kapteenille, "on onneton maanmiehemme nyt saanut tiedon aikeesta. Kello kaksi yöllä hän on murtautunut vankikoppinsa ovesta."

"Annoin hänelle poran ja terässahan. Enempää ei hän tarvitse. Nämä esineet vedin taskustani silloin kun otin esille silmälasini, kuten kai muistat. Panin ne Raamatun lehtien väliin ja pyysin häntä pitämään kiinni kirjasta."

"Sitten hän tietää tarkalleen miten hänen on toimittava. Pistin kirjeenkin kirjan lehtien väliin. Tästä kirjeestä hän löytää vankilan pohjapiirustuksen, ja punainen viiva osoittaa tietä, jota myöten hänen on hiivittävä eteenpäin pimeydessä. Hänen on tultava määrätylle kohdalle ympärysmuurin luo, ja sieltä hän löytää sitten muurin yli heitetyt köysiportaat. Ne ovat nämä mainiot köysiportaat, jotka toinen perämies on laittanut kuntoon. Kuten näet, on niissä molemmissa päissä hakaset, joista ne voidaan kiinnittää. Ne voi helposti kiinnittää muuriin, joka sillä kohtaa on kovin epätasainen."

"Siitä pitää toinen perämies huolen. Tässä, katsos, on 'Mustan tähden' ja sen lähimmän ympäristön kartta. Juuri tällä kohtaa Winston Streetillä on Harald Vikin tultava muurin yli. Kadulla ei liiku öisin ollenkaan väkeä. Kammottavan naapurin takia on kadun varrella vain makasiineja ja kauppapuutarhoja eikä mitään asuinrakennuksia eikä kauppapuoteja. Ja sitä paitsi on pimeys meidän puolellamme. Onni suosii meitä, tänään on ilta pimeä, kuuletko, kuinka sade jo rapisee kattoikkunoita vasten. Kello puoli kaksi sammutetaan lyhdyt sillä kadulla. Kello kaksi kulkee toinen perämies ohitse ja heittää köysitikkaat muurin ylitse. Sillä aikaa me odottelemme 'New Holborn'issa, yöravintolassa, joka on noin viiden, kuuden minuutin matkan päässä Winston Streetiltä. Kaikki on ilmaistu Harald Vikille siinä kirjeessä. 'New Holborn'in edustalla odottelee todennäköisesti useita vaunuja. Pakolaisen on noustava kolmanteen vaunuun. Järjestän niin, että meidän vaunumme aina on kolmas".

"Se on erinomainen suunnitelma", sanoi kapteeni, "ja olisi synti, ellei se onnistuisi".

Kello puoli yksi yöllä olivat Asbjörn Krag ja kapteeni jälleen kaupungilla. Se oli merkillinen yö. Se oli pimeämpi kuin tavallisesti. Kaikki valot taistelivat tätä pimeyttä vastaan, joka vyöryi eteenpäin yhä paksumpina ja paksumpina möhkäleinä ja koetti tukahduttaa valon mustaan vaippaansa. Ei yhtään tähteä näkynyt taivaalla. Suunnattomat sumujoukot mahtoivat leijua kaupungin yllä, sillä tiheä sade virtasi maahan.

"New Holborn'in" yöravintolassa vietettiin iloista elämää. Mutta sekä Asbjörn Kragia että kapteenia kiinnitti vain ajatus siitä, mitä tapahtuva oli, niin ettei melu, loisto eikä musiikki ollenkaan tunkenut heidän tietoisuuteensa.

Kello kaksi tuli toinen perämies ilmoittamaan, että kaikki oli käynyt suunnitelmien mukaisesti. Ei elävää sielua ollut näkynyt kadulla silloin, kun hän oli heittänyt köysitikkaat muurin ylitse.

Kello puoli kolme herrat lähtivät ravintolasta ja istuutuivat vaunuihin. Silloin piti norjalaisen olla vapaa, jos kaikki oli käynyt hyvin.

He odottivat ylen jännittyneinä. Minuutit vierivät pitkinä kuin tunnit. Kello tuli kolme, vaunu toisensa jälkeen ajoi tiehensä. Kun kello läheni puolta neljää, alkoi Krag aavistaa pahaa.

Neljänneksen kuluttua hän syöksyi takaisin. Hän hyppäsi nopeasti vaunuihin.

Kapteeni istui kuin kivettyneenä. Mutta Asbjörn Krag huusi rauhallisesti ajajalle:

Tiellä hän virkkoi vain yhden sanan: "Epäonnistunut!" Ja hänen äänessään oli niin surullinen väre, että se viilsi kapteenin sydäntä.

Laivaan päästyä kapteeni valmistautui lähtöön. Koneissa oli jo täysi höyry. Kapteeni oli käynyt kovin hermostuneeksi.

"Luuletko", kysyi hän Kragilta, "että vankilanjohtaja on keksinyt näiden asiain olevan yhteydessä keskenään?"

"Ei", vastasi Krag, "ei vielä, mutta hän keksii sen kyllä. Pyysin Vikiä hävittämään kirjeen."

Kun laiva oli lähdössä satamasta, oli elämä juuri alkanut rantakaduilla. Pieni sanomalehtipoika toi juoksujalkaa aamulehtiä.

"Parasta lienee saada mukaan viimeiset uutiset, ennenkuin jätämme
Amerikan", mutisi hän.

Hän oli tuskin ehtinyt aukaista ensimmäisen lehden, kun hän jo kiivaasti huusi kapteenille:

Kapteeni ryntäsi Kragin luo, joka liikutuksesta kalpeana ojensi lehden hänelle.

"Juuri kun lehti on painoon menossa, kuulemme, että yksi salaliittolaisista, Harold Whigh, on tänä yönä karannut 'Mustasta tähdestä'. Hän on paennut muurin ylitse köysiportaitten avulla. Paon on täytynyt tapahtua kello kahdelta. Kello puoli kolme, vahdin tehdessä yökierrosta, oli hänen koppinsa ovi murrettu auki ja koppi tyhjä. Tarkempia tietoja puuttuu."

"On selvää", sanoi hän, "että pako on onnistunut! Mutta se on todella arvoitus, ettei pakolainen jo ole laivalla. Hän tietää tapaavansa meidät. Odottakaamme vielä tunti!"

Kello puoli seitsemän saapui uusia lehtiä laivalle. Se oli toinen painos. Siinä oli koko pako kuvattuna. Se oli selvästi päivän huomattavin tapaus. Muutamat otsikot kuuluivat tähän tapaan:

"Pako 'Mustasta tähdestä'. Vale-eksellenssi ja hänen sihteerinsä. Johtajaa vedetty nenästä."

Kapteeni alkoi jälleen käydä levottomaksi. Kello seitsemän aamulla laiva vihdoin lähti laiturista ja jätti sataman. Harald Vik ei ollut saapunut laivaan.

Asbjörn Krag seisoo laivan perässä ja tuijottaa kohti suurta kaupunkia, jossa aamuinen elämä nyt on herännyt. Suunnattomista kivikasarmeista tunkee kova hälinä taivasta kohti. Eteenpäin syöksyvät rautatiejunat käyvät ristiin silloilla, ja kadut kaikuvat satojen tuhansien raskaitten vaununpyörien alla. Aamu-usvassa kaupunki muistuttaa suunnatonta palorauniota, josta savu vielä nousee.

"Tänään", sanoo kristianialainen salapoliisi, "on elämäni tullut yhtä arvoitusta rikkaammaksi".

Ja tähän jätämme toistaiseksi Asbjörn Kragin, jonka tapaamme jälleen vasta Norjassa.

Palaamme norjalaisen Harald Vikin luo, jolla oli onni olla mukana merkillisimmässä seikkailussa mitä uudella ajalla on sattunut.

IV.

Harald Vik seisoi hetken kuin herpautuneena, kun hän huomasi "ylhäisen matkustajan" kellon. Hän tiesi, että kristianialainen salapoliisi Asbjörn Krag omisti tämän vanhan, omituisen kultakellon, jolla oli oma tarinansa Harald Vikin suvussa.

Lähemmin tarkastettuaan "ylhäistä matkustajaa" hän ymmärsi, ettei tämä voinut olla kukaan muu kuin Asbjörn Krag itse. Äkillinen ilo valtasi hänet. Krag oli pitänyt lupauksensa. Oli selvää, että hän tahtoi koettaa pelastaa hänet. Hän koetti näyttää välinpitämättömältä, mutta seurasi tarkasti Asbjörn Kragin jokaista liikettä.

Kun salapoliisi veti esille silmälasinsa lukeakseen Raamattua, näki vanki selvästi, että jotakin seurasi silmälasien mukana, jotain, jonka matkustaja sitten pisti kirjan lehtien väliin.

Ja kun Asbjörn Krag antoi hänelle Raamatun ja liikutuksesta värisevällä äänellä pyysi häntä "pitämään kiinni siitä kirjasta", puristi Harald Vik kaikin voimin kirjaa ja painoi sen hellästi rintaansa vasten. Sen hän teki, jottei huomattaisi, että lehdet eivät yhdellä kohtaa olleet oikein kiinni toisissaan.

Heti kun kopin ovi oli suljettu "ylhäisten matkustajien" poistuttua, ja hän jäi yksin, aukaisi hän kirjan.

Kirje, pora ja terässaha putosi sieltä. Luettuaan tarkoin Kragin kirjeen hän tarttui noihin kahteen pieneen esineeseen ja punnitsi niitä uteliaana kädessään.

Hänestä tuntui uskomattomalta, että tuolla pienellä, viattomalla, tuskin kahden millimetrin levyisellä terässahalla voisi murtaa kopinoven lujan rautalukon tuskin puolessatoista tunnissa. Mutta kun Asbjörn Krag oli sanonut niin, oli se kai mahdollista.

Yht'äkkiä alkoi häntä kovasti peloittaa. Mitä jos vankilanjohtaja päivän kuluessa saisi selville mikä tarkoitus "ylhäisen matkustajan" käynnillä oli ollut. Oli varsin todennäköistä, että hänen koppinsa heti tarkoin tutkittaisiin. Silloin löydettäisiin kirje ja työaseet, ja sitten olisi sekä hän että Asbjörn Krag hukassa. "Hävitä kirje", oli Krag kirjoittanut. Mutta miten? Harald Vik katsoi ympärilleen.

Pienellä seinässä olevalla luukulla oli hänen aamiaisensa vielä koskemattomana. Nimittäin puuvati, jossa oli jonkunlaista keittoa, vähän voita ja vähän tuoretta ruisleipää sekä sitäpaitsi tylsä puuveitsi leivän paloittelua varten.

Mutta pelastuksen toivo antoi ruokahaluakin Harald Vikille. Nyt hän alkoi tuntea, ettei hän ollut syönyt neljäänkolmatta tuntiin.

Hän luki vielä kerran Asbjörn Kragin kirjeen ja tutki tarkoin Kragin jättämää vankilanpohjapiirustusta, joka osoitti hänelle tien, jota hänen tuli kulkea päästyään ulos kopista. Hän ikäänkuin painoi tämän piirustuksen muistiinsa ja koetteli monta kertaa, muistiko hän sen pienempiä yksityiskohtia myöten.

Sitten hän repi Asbjörn Kragin kirjeen tuhansiksi palasiksi. Se ei ollutkaan suuri. Vain reväisty kirjoitusarkin puolikas. Revittyään sen niin pieniksi palasiksi kuin suinkin taisi hän keräsi tarkasti palaset ja heitti kaikki ruoan joukkoon. Hän hämmensi paperipalaset ruoan sekaan ja söi sitten keiton hyvällä ruokahalulla.

Pora ja terässaha eivät olleet suuret, hän saattoi kätkeä ne
Raamattunsa kannen alle.

Hän odotti siis jännityksissään määrähetkeä. Hän tiesi, että kierrokset tehtiin kello seitsemän, yhdeksän, yksitoista ja kello kaksitoista. Kello kahdentoista ja kello neljän välillä aamulla ei tehty kierrosta.

Kello seitsemän ja yhdeksän kierros tapahtui kuten tavallisesti. Ei mitään epäiltävää ollut huomattavissa.

Viimeiseksi seurasi kahdentoista kierros, jonka teki uusi mies. Hän tuntui olevan puhelias ja olisi mielellään ryhtynyt keskustelemaan Harald Vikin kanssa, joka aivan paloi kärsimättömyydestä.

"Mies parka", sanoi vanginvartija, "tästä koituu teille ikävä juttu.
Kaikkia hullutuksia mieleenkin tulee."

"Ettekö te käsittänyt", jatkoi vanginvartija, "että johtajanne Crowbury oli lurjus?"

"Hänhän suostui ilmiantamaan teidät kaikki tyynni pelastaakseen oman nahkansa."

"Minä en valehtele koskaan. Mitä se hyödyttäisi? Poliisilla on todisteita siitä, että Crowbury on lurjus. Kun hän älysi, ettei asema enää ollut kauemmin säilytettävissä ja että hänen vangitsemisensa oli pian tapahtuva, kirjoitti hän poliisipäällikölle tarjoutuen ilmaisemaan kaikkien salaliittokumppaniensa nimet ehdolla että hän itse saisi pitää vapautensa. Mutta yht'aikaa kun poliisi sai kirjeen, otettiin hänet kiinni."

Harald Vik tunsi, kuinka hiki helmeili hänen otsallaan. Oli aivan kuin hänen eteensä olisi auennut kuilu.

"En tarvitse teidän sääliänne", sanoi Vik karkeasti päästäkseen miehestä eroon — kello oli jo paljon yli kahdentoista — "sanokaa minulle mieluummin, milloin pääsen tästä kirotusta luolasta?"

"Luolasta!" huudahti vanginvartija. "Teidän koppinne on totta tosiaan kaikkein kauneimpia ja valoisimpia. Odottakaahan, kunnes saatte tuomion. Sitten saatte kuten uudet tulokkaat ainakin pienen kopin syvällä maan sisässä. Sitten voitte ruveta puhumaan luolasta."

"Olen väsynyt", sanoi hän, "en ole nukkunut kahteen vuorokauteen, antakaa minun olla rauhassa".

"Niin, niin", mutisi vanginvartija, sammutti valon ja toivotti poistuessaan ystävällisellä äänellä:

Harald Vik kuuli, kuinka avainta kierrettiin kaksi kertaa suuressa lukossa, minkä jälkeen vanginvartijan askeleet tuntuivat etenevän. Hänen koppinsa oli selvästi viimeinen käytävässä.

Hän makasi hetken aikaa ja hänen ruumiinsa vapisi jännityksestä. Nukkuako? Totta kylläkin, ettei hän ollut saanut unenrahtuakaan silmiinsä kahtena viime vuorokautena, mutta nyt hän oli hereillä ja oikein uhkui tarmoa, kenties enemmän kuin koskaan ennen elämänsä varrella. Hän tajusi täydellisesti, mihin uhkapeliin hän oli antautunut, mutta nyt sai sitten mennä syteen tai saveen. Hänellä oli kaikki voitettavana, mutta ei mitään kadotettavana. Nyt oli kello varmaan neljänneksen yli kahdentoista. Hän hypähti seisoalleen.

Hänen silmänsä olivat vähitellen tottuneet pimeyteen, niin että hän kutakuinkin voi erottaa kopissa olevien esineiden ääriviivat himmeässä, tummanharmaassa valossa, joka ristikkoikkunasta tihkui sisälle. Hän etsi käsiinsä Raamatun, mutta oli siinä määrin hermostunut, ettei hänellä ollut malttia kaivaa esiin kapineita. Hän repi kannen kappaleiksi ja sai siten poran ja terässahan käsiinsä. Hän meni kopin ovelle. Oli niin pilkkopimeätä, että hänen piti haparoida käsillään, ennenkuin löysi lukon.

Harald Vik ei osannut oikein käytellä tämänlaisia murtovehkeitä. Hänen piti tuumia hetkinen. Sitten hänelle selvisi, että hänen oli sahattava puhki koko iso lukko saadakseen oven auki. Hän porasi ensin reiän lukon yläpuolelle ja koetti sitten asettaa sahan aukkoon. Hän sai porata vielä kerran. Tämä vei aikaa, ja hän alkoi jo epäillä, saisiko hän tämän vaikean työn suoritetuksi kello kahteen mennessä.

Vihdoinkin hän sai sahan asetetuksi ja voi aloittaa sahaamisen. Se oli suurenmoinen kapistus. Nyt se kävi raudan kimppuun, ja Harald Vik kuuli, kuinka pienet raudansirut tanssien putoilivat lattialle.

Mutta samassa pelko valtasi hänet, kun saha sai aikaan ärsyttävää kitinää, joka kuului kahta selvemmin hiljaisessa, tyynessä yössä. Se oli naurava, vihlova ääni, joka sai hänet kauhistumaan.

Olisipa hänellä ollut pikkuisen öljyä. Tätä kitinää ei saanut jatkua, sillä sen voi varmaan kuulla käytävän päähän asti.

Äkkiä hän tuli taas muistaneeksi aamiaistaan ja vapisi ilosta. Hänellähän oli vielä jäljellä vähän voita puukupissa. Hän meni pöydän luo. Voi oli ihan kovaa. Miten hän saisi sen sulatetuksi?

Mutta nytpä tuli hänen mielentilansa avuksi. Hän tunsi olevansa sairas. Hänen ohimoitansa poltti, ja lämpimät hikihelmet kastelivat taukoamatta hänen otsaansa. Koko hänen ruumiinsa oli kuumeisen lämmin.

Hän otti rahtusen voita ja piti sitä kourassaan, kunnes se alkoi sulaa. Sitten hän tiputti sitä tippa tipalta lukkoon ja siihen loveen, jonka saha oli jo tehnyt siihen.

Ja nyt saattoi sahalla työskennellä aivan äänettömästi. Puolessa tunnissa hän oli sahannut puhki enemmän puolen lukkoa. Mutta sitten työ edistyi hitaammin.

Saha oli erikoisen karaistua terästä, ja sen hampaat olivat alussa yhtä terävät kuin partaveitsen terä. Mutta rautaa yhä hangatessaan saha tylsyi. Vik kuuli kellon vankilantornissa lyövän puoli kaksi ja neljännestä vaille kaksi, ennenkuin lukko vihdoinkin tuli puhkisahatuksi.

Kopin ovi aukeni hiljaa ja äänettömästi itsestään. Hän oli vähällä huutaa ilosta, mutta hillitsi itsensä. Nyt oli pahin työ suoritettu. Harald Vik oli työskennellyt niin, että hänen olkapäänsä olivat miltei hervottomat.

Mutta vaarallisin tehtävä oli jäljellä. Hänen oli hiivittävä portaita alas pihalle. Jos hänet sillä matkalla keksittäisiin, voisivat vartijat ampua hänen kuin koiran. Mutta hänen oli uskallettava. Varovaisuuden vuoksi hän otti poran ja terässahan mukaansa. Poran hän piti kädessään. Se voisi olla mainio ase. Se oli melkein kuin tikari hänen mielestään.

Sitten hän astui askeleen eteenpäin mennäkseen ovesta ulos. Mutta hän peräytyi samassa.

Hänen kenkänsä, jotka olivat suuret ja kömpelöt, pitivät hirveätä ääntä hänen kulkiessaan kivilattialla. Se ei käynyt laatuun. Hän muistutteli että portaat olivat raudasta, siis kolina vain pahenisi hänen ulos kulkiessaan. Mitä pitäisi tehdä. Ei hän mitenkään voinut jättää kenkiä koppiinkaan. Jos hän juoksisi sukkasillaan "New Holborn'in" yöravintolaan, otettaisiin hänet todennäköisesti heti kiinni. Ei, hän oli keksinyt paremman keinon. Hän riisui sekä sukat että kengät. Sitten hän veti kengät paljaitten jalkojensa päälle ja kenkien päälle hän veti sukat. Hän kuunteli kauan ovella, olisiko joku mahdollisesti suuressa käytävässä. Hän ei kuullut mitään.

Silmänräpäystä myöhemmin hän oli käytävässä. Hän sulki oven huolellisesti. Mutta oli mahdotonta saada sitä ihan kiinni.

Mutta tultuaan toiseen kerrokseen hän kuuli äänen, joka sai hänen sydämensä pysähtymään kauhun jähmetyttämänä.

Hän kuuli lujia askelia, jotka kaikuivat rautaportaissa. Mies nousi portaita myöten.

Portaissa oli pilkkoisen pimeätä, mutta niissä oli kuitenkin mahdotonta pimeässäkään sivuuttaa toisiaan koskettamatta vastaantulijaa, sillä portaat olivat siksi kaitaiset.

Rykimisestä ja yskimisestä Harald Vik arvasi tulijan olevan vanginvartijan. Hänellä ei ollut muuta neuvoa kuin nousta ylös jälleen. Nyt hän siunasi sitä, että varovaisuudessaan oli vetänyt sukat kenkien päälle. Hän saattoi kulkea äänettömästi vartijan edellä portaissa. Aina oli kerros heidän välillään.

Tullessaan seitsemänteen kerrokseen Harald Vik tuumi: Jos on aikomus tehdä ylimääräinen kierros, alkaa koppien tarkastus ylhäältäpäin. Jos nyt hiivin pois tieltä tässä käytävässä, menee mies ohitseni, ja sitten voin taas jatkaa matkaani alaspäin.

Onnettomalla ei itse asiassa ollut valitsemisen varaa. Hän meni käytävään, jossa oli yhtä pimeää kuin portaissakin. Otettuaan kymmenisen askelta käytävässä hän pysähtyi odottamaan, että vanginvartija kulkisi ohitse.

Mutta mies pysähtyy portaanlevossa. Vik kuulee kuinka hän kopeloi taskuistaan tulitikkulaatikkoa ja päästää kirosanan, kun ei heti löydä sitä. Mies kolistelee myöskin lyhtyä kädessään. Hän aikoo siis sytyttää sen. Vihdoin onnistuu hänen sytyttää lyhty, ja nyt hän tulee käytävää pitkin.

Harald Vik syöksyy eteenpäin käytävän perimmäiseen sopukkaan. Siellä hän puskee päin uusia portaita, mutta kuulee samassa, että vanginvartija nousee niitäkin pitkin. Hän käsittää nyt, että on pantu toimeen ylimääräinen kierros. Vartijoita on siis joka kerroksessa.

Puolitainnoksissa Harald Vik hoipertelee uusia portaita ylöspäin. Hän alkaa uskoa, että kaikki on hukassa. Kohtaisipa hän vain tuon yksinäisen vartijan, niin hän rohkenisi käydä kimppuun. Hän voisi puhkaista hänen sydämensä tällä pienellä, terävällä kapineella, joka on hänen kädessään. Joka tapauksessa hän möisi vapautensa niin kalliista kuin mahdollista. Hän puree hampaansa yhteen ja pusertaa pientä asetta kädessään.

Silloin Harald Vik taasen näkee toivon vilauksen. Molemmat vartijat, joilla nyt kummallakin on lyhtynsä, kohtaavat toisensa portaanlevossa ja ryhtyvät juttusille.

Sitten molemmat moittivat turhaa ylimääräistä kierrosta, ikäänkuin jonkun mieleen johtuisi yrittää karata "Mustasta tähdestä".

Vik nojaa kuolemanväsyneenä kalkittua seinää vasten. Äkkiä hän tuntee rautasinkilän selässään. Hän hapuilee käsillään ja päättelee, että hän on vanhan savupiipun vieressä. Rautaluukku peittää piipun kyljessä olevaa reikää. Omituinen ajatus, toivo saa vallan hänessä. Hän muistelee oikein pitkissä savupiipuissa olleen ennen vanhaan tuontapaisia aukkoja nuohoojien varalta. Hän kohottaa poikkipienaa. Luukku voidaan avata. Vartijain keskustelu on nyt niin äänekästä, etteivät he huomaa sitä narinaa, joka syntyy, kun rautaluukku avataan. Vik ryömii raukeasti aukosta ja saa jalansijaa savupiipussa. Sitten hän vetää rautaluukun kiinni. Lukko paukahtaa. Hän kuulee, kuinka vartijat portaitten päässä äkkiä keskeyttävät juttelunsa.

"Vanhassa rähjässä kummittelee", huomauttaa ensinmainittu hymyillen. He kulkevat lujaa puhellen portaita ylös. Heidän lyhtyjensä valo hohtaa savupiippuun, Harald Vikin luo, kun he kulkevat ohitse.

Harald Vik istui hiljaa kuin hiiri savupiipussa ja odotti, kunnes raskaat askeleet olivat häipyneet ja vartijoiden puheensorina oli vaiennut käytävissä.

"Vielä ei ole liian myöhäistä", ajatteli pakolainen, "vielä ei kello ole lyönyt kahta. Minä koetan joka tapauksessa päästä piha-alueelle ja yli muurin."

Hän koetti aukaista rautaluukkua, joka vei savupiippuun, mutta hän huomasi kauhukseen, että poikkipiena oli pudonnut eteen ja että luukkua oli mahdoton aukaista sisältäpäin.

Hän kirosi puoliääneen harmissaan. Nyt hän oli itse saattanut itsensä satimeen. Mutta mitä jos hän koettaisi mennä alas savupiipun kautta. Senhän täytyi päättyä keittiöön, joka oli hänen alapuolellaan.

Hän päätteli, ettei savupiippua käytetty. Aikoja sitten oli koko vankilaan laitettu keskuslämmitys ja kaasukeittiöt. Savupiippu oli nähtävästi lähes sadan vuoden ikäinen. Nokijäännökset olivat kivikovat.

Hän kuunteli jännittyneenä hetken. Jossain kuului ääni, joka muistutti ruosteista jarrua. Ja äkkiä hän hätkähti kuullessaan korkean ja äänekkään läppäyksen; sitä seurasi vielä toinen, ja sitten seurasi taas hiljaisuus. Vankilantornin kello oli lyönyt kaksi. Pakolainen kuunteli taasen. Ei, nyt hän ei kuullut pienintäkään ääntä. Ylimääräinen kierros oli nähtävästi tehty.

Hän alkoi laskeutua alaspäin savupiipussa, nojasi olkapäitään toista ja jalkojaan toista seinää vasten, laahustaen sillä tavoin alaspäin. Silloin tällöin hän sai jalansijaa koloissa, joita oli tehty piipunseinään nuohoojien kulkua helpottamaan. Hän tajusi olevansa hyvin korkealla, ja että savupiippu oli hyvin syvä, sillä alhaaltapäin huokui kylmää kuin kuilusta.

Äkkiä hän keskeytti alaskipuamisensa, sillä hän kuuli kuinka kaksi suurta kelloa alkoi soida yht'aikaa vankilantornissa. Se ei ollut tuo tavanmukainen, juhlallinen kellonääni, vaan kiivaita, nopeita läppäyksiä, jotka tunkivat pakolaisen luihin ja ytimiin. Yht'aikaa kuului askeleita portaissa ja kiihtyneitten ihmisäänten sorinaa. Hän käsitti mitä kellojen soitto ja hälinä tiesi — pako oli huomattu.

Nyt he ovat keksineet minun koppini oven, joka oli auki. Nyt he miehittävät kaikki vankilan ovet ja käytävät. Todennäköisesti he ovat löytäneet köysiportaatkin ja poistaneet ne muurilta. Pako on täydellisesti epäonnistunut.

Ilmaisisiko hän itsensä? Jatkaisiko hän alaskiipeämistään, kunnes tulisi savupiipun pohjaan, menisi sitten pihamaalle ja sanoisi: "Tässä minä olen, hyvät herrat."

Hänen mietiskelynsä keskeytti ihmisääni, joka kuului syvältä hänen altansa. Hän ei voinut erottaa sanoja, mutta ääni ja melu kierivät ylös savupiippua myöten kuin fonografin ratin kautta.

Ehdottomasti hän alkoi kiivetä ylöspäin. Niin hiljaa kuin mahdollista, hitaasti, hän pyrki eteenpäin pitkin ahdasta savupiippua. Hän kulki rautaluukun ohitse, pysähtyi siinä silmänräpäykseksi, mutta kun hän ei kuullut mitään, jatkoi hän matkaansa.

Sitä mukaa kuin tuli ylemmäksi, hän huomasi että ilma tuli kylmemmäksi ja puhtaammaksi. Savupiippu ei siis ollut tukossa. Hän voisi päästä katolle, jossa hän ehkä toistaiseksi oli turvassa.

Puoli tuntia kestäneitten yli-inhimillisten ponnistusten jälkeen hän oli vihdoin päässyt ylös asti. Kalteva, rautapeltinen hattu peitti osaksi piipun aukon. Peltihatun ja piipun väliä oli kuitenkin siksi paljon, että hän voi helposti pujahtaa välistä. Hän pisti päänsä piipunreunan ylitse ja katsoi alas. Raitis tuuli puhalsi katolla. Se jäähdytti hänen kuumaa otsaansa. Täysin siemauksin hän ahmi raitista, puhdasta ilmaa.

Piipunhatusta oli tuskin metri katolle, joka vietti tasaisesti molemmille puolille. Pakolainen ryömi ulos aukosta ja hyppäsi katolle. Makasi hetken hiljaa siellä ja katseli ympärilleen puolipökerryksissä kaikesta mitä oli kokenut.

Oli vielä ihan pimeä. Kaukana hänen allaan oli kaupunki, pimeä kivimeri, jota syvät kadut kaikkialla risteilivät. Kaupungin keskustassa loistivat kadut kuin valojuovat, ja siellä voi selvästi erottaa autoja ja vaunuja, jotka ajelivat edestakaisin. Ihmisiä tuskin erotti niin korkealta. Ne muistuttivat mustia pilkkuja, jotka hitaasti liikkuivat pitkin katukäytäviä. Pimeyden ja kivijättiläisten yläpuolelle kohosivat kirkonhuiput. Monesta tornista kaikui yht'aikaa kaksi kellonlyöntiä yli kaupungin. Kello oli nyt puoli kolme.

Pakolainen ryömi aina katonharjalle asti ja katseli alas. Harald Vikistä tuntui siltä, kuin hän olisi vanhan linnan katolla. "Mustan tähden" keskusrakennus muistutti melkoisesti Bastiljia. Koko kattoa ympäröi metrin korkuinen piikkimuuri. Siinä olevat aukot muistuttivat tykkiportteja.

Muutamasta tällaisesta aukosta pakolainen katseli kaupunkia. Harald Vik tunsi hyvin tämän suuren kaupungin. Hän oli heti selvillä paikoista. Tuolla leveän, valoa kimaltavan kadun varrella, ihan vankilanmuurin vieressä, oli "New Holborn". Pakolainen näki vilahdukselta vaunurivin sen edustalla. Kolmannen vaununhan piti olla Asbjörn Kragin. Hän makasi kauan ja tuijotti kuin noiduttuna sitä vaunua. Vihdoin hän näki sen ajavan pois. Kristianialainen salapoliisi oli kai nyt heittänyt kaikki toivonsa. Kas, tuolla vaunu katosi kadunkulman taakse. Se hävisi äkkiä pimeyteen.

Harald Vik katsoi kaihoten satamaan, jossa joukko punaisia ja vihreitä valoja ilmaisi rantalaiturit. Satama oli itäänpäin. Kaukana merellä välkkyi majakka, päivä alkoi sarastaa. Ääretön rusko nousi merestä.

Mutta vankila! Miltä näytti vankilanpihalla? Joko hänen etsiskelynsä oli jätetty sikseen. Olikohan köysiportaat löydetty?

Pakolainen alkoi ryömiä katon poikki. Katto oli märkä sateen jäljeltä, ja hän tunsi, kuinka vaatteensa tulivat likomäriksi ja tahmeiksi. Vihdoin hän pääsi toiselle syrjälle. Alhaalla vankilanpihalla oli aika hyörinä ja pyörinä. Virkailijoita juoksenteli sinne tänne lyhdyt käsissä. Pako oli nähtävästi saanut aikaan suuren hämmennyksen.

Harald Vik muisti, että Asbjörn Kragin ohjeitten mukaan köysiportaitten piti olla sillä kohtaa, jossa ympärysmuuri leikkasi Winston Streetiä. Hän katsoi sinnepäin ja näki, miten sinne oli kerääntynyt lyhtyjä. Köysiportaat oli siis löydetty. Nyt ei enää voinut pakoa ajatella. Hän oli auttamattomasti suljettu "Mustaan tähteen", maailman suurimpaan vankilaan. Montakohan minuuttia tai tuntia kuluisi, ennenkuin hänen olinpaikkansa keksittäisiin ja hänet kuljetettaisiin takaisin koppiinsa?

Äkkiä hänelle selvisi, että hän kaikesta huolimatta toistaiseksi oli turvassa. Juuri siksi, että köysiportaat oli löydetty.

Vankilan palveluskunnan täytyi tietenkin uskoa, että Harald Vikin pako oli onnistunut, koska eivät löytäneet häntä mistään. He luulivat tietenkin, että hän köysiportaitten avulla oli päässyt muurin ylitse. Poliisi siis koettaisi kaikin voimin päästä hänen jäljilleen kaupungissa, eikä heidän mieleensä luultavasti juolahtaisi, että pakolainen oleskeli vankilan piirissä. Vielä vähemmin ymmärrettäisiin etsiä häntä vankilan katolta.

Kun Harald Vik oli päässyt selville asemastaan, huomasi hän, kuinka uupunut hän oli. Hänhän ei ollut nukkunut moneen vuorokauteen, ja nyt seurasi vastavaikutus suunnattoman rasituksen ja ankaran jännityksen jälkeen. Hän heittäytyi pitkin pituuttaan märälle katolle, ja hetken perästä hän nukkui syvää, virkistävää unta.

Kun pakolainen heräsi, oli aurinko jo korkealla taivaalla. Hän ei aluksi oikein tajunnut, missä hän oli. Yön tapaukset tulivat hänen mieleensä sekavina kuvina. Vihdoin hän tajusi olevansa yhä edelleen vankilan katolla ja ettei häntä oltu vielä löydetty.

Hän kävi surulliseksi. Hänen asemansa oli kauhistuttava. Hänellä ei ollut rahtuakaan toivoa päästä pakoon nyt enää, kun valvonta tietenkin yöllisten tapahtumien johdosta oli entistä tarkempaa. Mutta toisaalta ei hän voinut olla iloitsematta siitä, että hänellä kuitenkin tavallaan vielä oli vapautensa. Poliisi otaksui hänen piileskelevän jossain etäisessä, pimeässä pahantekijöitten kapakassa. Ainoastaan sattuma voi antaa hänet ilmi. Nähtävästi se ei tapahtuisi vielä pitkään aikaan, mutta hän voisi myöskin odottaa sitä vaikka jonkun tunnin kuluttua.

Pakolainen nousi seisoalleen ja katseli yli katon, joka oli niin leveä, että se melkein peitti kaupungin hänen silmäinsä edessä. Omituinen tunne valtasi hänet. Hän oli siis yksin keskellä suurta kaupunkia ja usean miljoonan ihmisen keskessä. Hänen jalkaansa alla nukkui tuhansittain ihmisiä. Ja hän oli joka tapauksessa kuin Robinson. Hän ei voinut päästä yhteyteen kenenkään ihmisen kanssa. Hänen oli itse tultava toimeen. Ja nyt hän seisoi täällä katolla tyhjin käsin. Hänen tilansa oli totta tosiaan huonompi kuin Robinson Crusoen. Mitä hänen pitäisi tehdä? Miten hän hankkisi ruokaa itselleen? Voisiko hän millään keinolla pujahtaa vankilaan kenenkään huomaamatta ja saada käsiinsä hiukan elintarpeita? Hän ymmärsi heti, että ellei hänen onnistuisi hankkia ruokaa, hän olisi mennyttä miestä. Silloin hänen olisi pakko antautua. Mutta ensin oli kaikki keinot koetettava.

Uni oli vahvistanut häntä, ja hän tunsi itsensävarjelusvaiston lisäävän rohkeuttaan ja tarmoaan. Hän päätti lähteä löytöretkelle katolle.

Kun hän vain varoisi menemästä katonharjalle asti, voisi hän kyllä liikkua vapaasti ilman vaaraa. Hänen olinpaikkansa oli korkein kohta monen peninkulman alalla. Se kohosi korkeammalle kuin korkeimmat kirkontornit.

Hän kulki eteenpäin ja löysi monta vanhaa savupiippua, joita ei käytetty enemmän kuin sitäkään, jota myöten hän oli tullut katolle. Katto oli muuten täynnä ulkonemia ja lisärakennuksia. Se oli niin laaja, että siellä olisi voinut pitää harjoituksiaan kokonainen pataljoona sotilaita. Äkkiä hän keksi, että kevyt savu tuprusi katon yli. Oli siis joka tapauksessa olemassa yksi savupiippu, jota käytettiin. Hän huomasi samassa piipunkin, joka oli ihka uusi. Asemasta päättäen se vei johtajan yksityisasuntoon.

Harald Vik tuli katonreunalle. Sieltä hän katseli toisia vankilanrakennuksia, jotka lähtivät säteittäin vanhasta, alkuperäisestä rakennuksesta, jonka katolla hän oli. Olisi vallan helppoa päästä toisillekin katoille, mutta näin päiväsaikaan se olisi uskallettua. Hänet voitaisiin silloin helposti nähdä jostakin ylimmistä ristikkoikkunoista. Hän päätti jättää yrittelyt tuonnemmaksi, kunnes tulisi pimeä.

Hän istuutui katolle nojaten selkäänsä suurta, korkeata muurikiveä, vanhan tähystystornin jäännöstä vasten. Aurinko lämmitti, tuuli oli lauhkea ja leikkivä. Hän istui ja torkkui kauan lämpöisessä auringonpaisteessa. Hänellä oli loistava näköala yli jättiläiskaupungin, joka levisi siinä hänen eteensä kuin suunnaton, levällään oleva viuhka. Kadut muistuttivat mustia virtoja, niin taajat olivat ihmisjoukot. Hän oli niin korkealla, ettei hän voinut erottaa eri ihmisiä. Kaikki näytti hänestä yhdeltä virralta. Mutta omnibusvaunut ja raitioteiden katot uiskentelivat pinnalla kuin hirret virrassa.

Hän katseli huvitettuna hetken aikaa junia, jotka raivokasta vauhtia kiitivät yli kattojen ja siltojen. Hän muisti junien kulut siltä ajalta, jolloin hän vielä eleli vapaana kaupungissa. "Tuolla menee 3.12-juna", ajatteli hän itsekseen, "siltä asemalta tulee 3.21-juna". Sitten hän väsyi tähän ajanviettoon ja rupesi laskemaan monia kultaisia kirkonhuippuja, joissa aurinko leikitteli. Mutta alituiseen ilmestyi uusia kirkonhuippuja, ja hän jätti sen sikseen. Hänen katseensa liiti aina viheriöivään maahan asti; niityt, puutarhat ja viljapellot aaltoilivat kuin järvet kaukana kaupungin hyörinästä. Toiselta puolen hän saattoi nähdä meren, joka ojensi mahtavan haaran kaupunkia, kohti ja ikäänkuin piti sitä suuressa kourassaan. Merellä liikuskeli mustia pilkkuja. Ne olivat laivoja, jotka kulkivat siellä jättäen jälkeensä savupilviä. Hänellä oli kuninkaallinen näköala.

Äkkiä hän hätkähti. Eivätkö ne olleet ääniä, ihmisääniä, joita hän kuuli? Äänet tuntuivat tulevan ulokkeen toiselta syrjältä. Samassa hän kuuli ilmassa suhinaa, ja harmahtava varjo liukui hänen ohitseen. Hän ymmärsi nyt, mistä ääni johtui. Kyyhkysiä oli lähettyvillä.

Hän huusi ääneen jotain peloittaakseen kyyhkysiä ja oudoksui samassa itsekin omaa ääntään. Se soi niin kummalta hänen korvissaan. Kyyhkysparvi nousi suurella melulla lentoon, lennellen hetken ympäri, mutta laskeutui taas vankilankatolle.

Hän tunsi iloa nähdessään muitakin eläviä olentoja katolla ja hän ajatteli:

"Jospa minulla vain olisi jotain, millä voisin pyydystää kyyhkysiä, niin saisin kyllä ruokaa moneksi päiväksi."

Mutta hänellä ei ollut mitään. Hän alkoi tuntea olevansa hirmuisesti nälissään.

VI.

Kun Harald Vik nojasi kaidepuuta vasten, joka ympäröi kattoa, voi hän nähdä ylimpänä oleviin koppeihin. Hän näki vankeja, jotka kulkivat edestakaisin pienellä lattialla ja silloin tällöin menivät ristikkoikkunan luo painautuen ruutua vasten nähdäkseen vilauksen sinistä taivasta.

Mutta pakolaisen täytyi olla sangen varovainen, sillä hänet voitiin helposti keksiä.

Niin kauan kuin oli valoisaa, kätkeytyi hän vanhan tähystystornin raunioitten taa. Sieltä oli suurenmoinen näköala yli kaupungin ja sataman, ja siellä hän ei ollut vaarassa tulla nähdyksi.

Hän löysi uuden, käyttämättömän savupiipun, joka, kuten hän otaksui, ei johtanutkaan varsinaisiin vankiosastoihin. Kun kello tuli kaksitoista ja viimeinen kierros oli tehty, koettaisi hän tunkeutua alas rakennuksen sisälle tämän piipun kautta. Menköön sitten syteen tai saveen. Nyt hänen oli koetettava saada jotain syötävää, jollei hän aikonut nääntyä nälkään.

Aurinko laski. Ilma alkoi viiletä, ja hämärä haihdutti maiseman etäiset ääriviivat.

Pakolainen kumartuu varovaisesti "tykkiportista" alas ja katselee vankilanpihalle, jossa vankeja juuri viedään sisään "iltakävelyn" jälkeen. He astelevat hitaasti suunnattoman pitkissä riveissä. He eivät puhu keskenään. Useimmat katselevat suuria puukenkiään, jotka kopisevat kiviä vasten. Vahdit seisovat pienillä korokkeilla ja pitävät huolta siitä, että ohjesääntöjä noudatetaan. Marssimista kestää puolisen tuntia, jonka kuluttua suunnaton vankimäärä jälleen on sirotettu pitkin vankilarakennuksia. Jokainen on päässyt koppiinsa. Tämä suuri onnettomien joukko teki valtavan vaikutuksen nuoreen norjalaiseen. Hänen katseensa liukui hitaasti lähimmän vankilarakennuksen suuntaan. Jokaisessa kerroksessa oli sata vankia. Ja kerroksia oli lukemattomiin. Harald Vik laski kahdeksan — kymmenen — kaksitoista. Kun hän kurkotti hieman pitemmälle kaidepuun yli, voi hän nähdä koppeihin.

Sieltä, lähimpänä olevan ristikkoikkunan takaa, hän näki kasvot, jotka tuijottivat häntä.

Harald Vik vetäytyi nopeasti poispäin, mutta se oli myöhäistä, sillä ristikkoikkunan takana olevat kasvot olivat jo kauan tuijottaneet häneen. Hän ei muistanut koskaan ennen nähneensä niin kummallisia, ilmeettömiä ja kovia kasvoja.

Kukahan se mahtoi olla? Nähtävästi joku vanki. Hän kävi surulliseksi. Hän tiesi, että vangit mielellään koettivat saavuttaa kaikenlaisia etuja rangaistusaikanaan, ja hän käsitti, että se, joka voisi ilmaista paenneen Harald Vikin piilopaikan, saisi kyllä runsaan palkinnon. Ei kestäisi enää montakaan tuntia, ennenkuin hän olisi kiinni. Nuo ristikon-takaiset, parrakkaat, tunteettomat kasvot eivät ennustaneet hyvää.

Mutta vastustamaton uteliaisuus ajoi Harald Vikiä ottamaan selkoa, oliko mies hävinnyt ristikon takaa. Hän kumartui taasen katsomaan.

Mutta jäätävä kauhu valtasi taas hänet. Kasvot eivät olleet rahtuakaan siirtyneet. Tuijottivat vain yhä häntä samassa asennossa ristikon takaa. Ne eivät olleet pienimmässäkään määrässä uteliaan tai hämmästyneen näköiset. Pikemminkin niissä kuvastui tarkkaava ilme. Silmät tuijottivat suoraan silmiin Harald Vikiä, jota miehen hypnoottisen tuijottava katse kiusasi.

Pakolainen teki samassa uuden keksinnön. Hän huomasi, että ristikkoikkuna, jonka takana nuo julmat, tuijottavat kasvot olivat, oli suurempi kuin muut saman rakennuksen ristikkoikkunat. Se oli ylimmässä kerroksessa. Harald Vik nousi pystyyn ja katseli vankilaryhmää kokonaisuudessaan. Itse päärakennuksesta, jonka katolla hän oli, lähti säteittäin seitsemän muuta pienempää rakennusta. Pakolainen laski nämä rakennukset. Hän aloitti numero yhdellä, joka oli aivan suuren vankilaportin lähellä. Siten laskien oli häntä vastapäätä oleva sivurakennus viides järjestyksessä, — ja viidennessä rakennuksessa piti hänen kuulemansa mukaan olla kuolemaantuomittujen kopit. Nyt hän ymmärsi, miksi se ristikkoikkuna, josta kasvot häntä tuijottivat, oli muita suurempi. Se oli kuolemaantuomittujen koppi. Ja kasvot, jotka hän näki, olivat kuolemaantuomitun.

Hän katsahti taas ristikkoikkunaan, ja — aivan oikein — siellä näkyivät kasvot yhtä kovina, yhtä kylminä. Hämärä yllätti. Suuren kaupungin melu vaikeni. Norjalaista kammotti. Kasvot tuntuivat hänestä nyt aavemaisilta ja olemattomilta. Yht'äkkiä ne katosivat. Mies oli mennyt koppiin.

Mutta samassa mies tuli taas näkyviin, ja kylmät, omituiset silmät tuijottivat taas häneen. Ja nyt hänestä tuntui, kuin olisi miehen katse ollut kysyvä. Hänelle juolahti jotain mieleen.

Harald Vik tiesi, että kuolemaantuomituille annetaan hyvää ruokaa ennen mestausta. Jos hän jollain tavoin pääsisi miehen kanssa tekemisiin, voisi hän ehkä saada häneltä hiukan ruokatavaroita. Ja Vik puolestaan voisi vastapalvelukseksi koettaa auttaa miestä pakenemaan. Joka tapauksessa hän koettaisi jollain tavoin ilmaista ajatuksensa kuolemaantuomitulle.

Pakolainen ryömi aivan katon reunalle, niin että vanki kopistaan voi tarkoin seurata hänen liikkeitään. Sitten Harald Vik koetti merkkikielellä ilmaista vangille, että hänen oli nälkä. Hän osoitti suutansa ja ojensi kätensä rukoillen vankia kohti.

Kuolemaantuomittu katsoi häntä hetken ilmettäkään muuttamatta. Sitten hän nyökkäsi, ikäänkuin osoittaakseen, että hän oli ymmärtänyt pakolaisen eleet, ja katosi sitten ikkunasta. Tuokion kuluttua hän taas näyttäytyi ristikon takana. Nyt hän vain näytti Harald Vikille leipää. Hän laski leivän heti syrjään ja seisoi kuten ennenkin herkeämättä tuijottaen katolla oleilevaa pakolaista.

Raju ilo valtasi nuoren norjalaisen. Nyt hän tiesi, että kuolemaantuomittu tahtoi auttaa häntä. Mutta kuinka hän saisi leivän käsiinsä? Hän älysi heti, että se voisi tapahtua vain ristikkoikkunan kautta.

Pakolainen ei vielä voinut liikkua vapaasti katolla, oli liian valoisaa. Mutta puolen tunnin kuluttua olisi jo niin pimeätä, että hän vaaratta voisi kompuroida alas sivurakennuksen katolle. Sieltä voisi helposti päästä yhteyteen kuolemaantuomitun kanssa.

Kun monien kirkontornien kellot kajahuttivat yhdeksän lyöntiään yli suuren kaupungin, jätti Harald Vik piilopaikkansa. Hän kiipesi tuumanpaksuista ukkosenjohdatinta myöten alas lähimmälle katolle. Hän ryömi varovasti eteenpäin, kunnes arveli tulleensa suoraan kuolemaantuomitun kopin yläpuolelle.

Hän repäisi pari liuskakivenpalasta katosta, ja kirjoitti toiselle niin hyvin kuin pimeässä taisi:

Mutta kuinka hän saisi tämän tiedonannon miehelle koppiin? Hän kallistui kattoa pitkin niin pitkälle kuin voi ja katsoi alas. Aivan oikein, hän oli ihan kopin yläpuolella.

Sitten hän nousi seisoalleen ja riuhtaisi takin yltään. Terässahalla, joka ennenkin oli ollut hänelle suureksi hyödyksi, hän leikkasi muutaman kaistaleen mustasta vuorista ja solmi ne liuskakivenpalaseen, joten siitä muodostui lingon tapainen.

Hän laski liuskakivenpalasen alas koppivankilan kohdalle ja alkoi heiluttaa nauhaa edestakaisin.

Hänen aikomuksensa oli murtaa pieni lasi-ikkuna, joka oli varsinaisen ristikon ulkopuolella. Hän tiesi vallan hyvin, että kierros tehtäisiin kello yksitoista, mutta vanginvartija ei voinut mitenkään pimeässä huomata, oliko ikkuna ehyt vai ei. Ilma oli tyyni, eikä vetoakaan tuntuisi kopissa.

Nyt hän kuuli, kuinka ruutu meni säpäleiksi heikosti kilahtaen, ja lasisirut putosivat kilisten ikkunasyvennykseen. Ikkuna muodosti kourun muuriin, joka oli lähes puolen kyynärän paksuinen. Siksi ei yksikään lasisiru pudonnut vankilanpihalle, jossa pieninkin kolina olisi voinut herättää epäilystä.

Pakolainen odotti pari minuuttia, mutta kun ei kolinaa kuulunut, alkoi hän taas heilutella nauhaa. Nyt se oli ihan ristikkoikkunan sisällä. Ilokseen huomasi Harald Vik, että liuskakivenpalanen pidätettiin siellä. Hän antoi nauhan riippua velttona. Yht'äkkiä siihen tartuttiin, ja hän antoi perää niin pitkälle kuin nauhaa riitti. Minuutin toisensa jälkeen hän odotti hurjan jännittyneenä. Äkkiä nauhaa nykäistiin kovasti kolme kertaa.

"Se on varmaan merkinanto", ajatteli pakolainen ja alkoi vetää nauhaa takaisin.

Hän oli näkevinään pimeässäkin, että nauha paitsi liuskakivenpalasta oli saanut lisätaakankin.

Hetkisen kuluttua oli hänellä kaikki hallussaan. Suuri leivänkappale oli sidottu kiinni liuskakivenpalaseen.

Pakolainen oli niin surkean nälissään, että hän heti alkoi syödä leipää. Se maistui ihanalta.

Lopetettuaan vaatimattoman ateriansa hän otti liuskakivenpalasen katsoakseen, oliko kuolemaantuomittu kirjoittanut hänelle jotain.

"Olen yksi salaliittolaisista. Pakenin savupiipun kautta. Sanokaa vahdille, joka tulee kierrokselle kello yksitoista, että olette itse rikkonut ruudun. Kuka te olette?"

Sitten hän hilasi liuskakivenpalasen alas samoin kuin ennenkin ja hänen onnistui heittää se sisään ristikkoikkunasta.

"Tahdon paeta tänä yönä. Näyttäkää minulle savupiippu! Täältä vie käytävä päärakennukseen. Olen kuolemaantuomittu."

Hän kömpi takaisin samaa tietä, jota oli tullutkin. Ukkosenjohdatinta myöten hän pääsi päärakennuksen katolle. Hän näki vilaukselta kuolemaantuomitun kasvot ristikon takana.

Harald Vik meni savupiipun luo, nojaten siihen. Hän näki, että kuolemaantuomittu nyökäten ilmoitti ymmärtäneensä.

Sitten pakolainen taas hyppäsi alempana olevalle katolle ja kaiversi liuskakiveen:

"Kahdeksannessa kerroksessa on savupiipussa ovi, joka avataan ulkopuolelta. Tarvitsetteko työkaluja?"

Vähitellen oli tullut aivan pimeä. Yhdentoista aikaan kuu nousi ja loi aavemaista ja kalpeaa valoaan vankilankatoille. Ja kaupunginkin melu hiljeni vähitellen.

"Jos tuo kuolemaantuomittu todella aikoo paeta, on sen tapahduttava kello kahdentoista kierroksen jälkeen. Viisainta lienee pysytteleidä aivan hänen koppinsa yläpuolella, siten voin ehkä tarvittaissa olla avuksi."

Hän heittihe pitkäkseen katolle ja odotteli kärsimättömänä ja jännityksissään.

Vihdoinkin kirkonkellot kajahuttivat kaksitoista lyöntiä, ja samassa hän kuuli heikkoa kolinaa allansa. Ovi avattiin.

"Se on vartija, joka on mennyt koppiin", ajatteli Harald Vik. "Nyt on aika käsissä, jolloin onneton voi tehdä pakoyrityksensä. Niin pian kuin vanginvartija on mennyt — —"

Puheensorina keskeytti hänen mietteensä. Kaksi henkilöä puheli keskenään. Sen täytyi kuulua kuolemaantuomitun kopista.

Toinen ääni vastasi. Se oli merkillisen kuiva ja soinnuton, mutta tyyni ääni:

"Onko ikkuna rikki? Oletteko hullu, mies? Oletteko todellakin lyönyt ikkunan rikki? Se on törkeä rikos ohjesääntöjä vastaan."

"Minun asemassani olevien henkilöiden", vastasi kuolemaantuomittu, "ei tarvitse noudattaa niin yksityiskohtia myöten ohjesääntöjä".

"Mutta eihän käy laatuun rikkoa ikkunaruutuja. Miten te oikein menettelitte? Eikö ristikko ollut tiellä?"

Harald Vik kuunteli äärimmäisen jännittyneenä, kuuli lasin helinää, ja arvasi siitä, että vartija oli mennyt ikkunan luo. Heti sen jälkeen hän kuuli vanginvartijan ihmettelevän äänen:

"Niin, totta tosiaan, koko ruutu on säpäleinä. Tämä on mitä törkein — —"

Puhe katkesi, ja pakolainen kuuli puolitukahdetun huudahduksen, jota hän ei heti käsittänyt. Muutaman sekunnin ajan kuului kovanlaista kolinaa, sitten kaikki hiljeni.

VII.

Tuo hiljainen kolina, jota Harald Vik erotti kopista, teki häneen syvän vaikutuksen. Hän käsitti, että siellä yön hiljaisuudessa taisteltiin kiivasta, kamalaa taistelua, jonka tuloksesta sekä hänen että kuolemaantuomitun kohtalo oli riippuvainen. Mutta kun hän kuuli kuolemaantuomitun äänen, rauhoittui hän. Hän arvasi, että vartija oli joutunut häviölle taistelussa ja saanut suukapulan.

Kuolemaantuomitun sanoja seurannut hiljaisuus kesti vain minuutin ajan. Sitten hän kuuli mutinaa alhaalta kopista ja kaksi peräkkäistä kumeata lyöntiä. Ne kuuluivat ihan siltä, kuin olisi lyöty märkää pyyheliinaa kovasti pöytään. Sitten oli kaikki hiljaista. Mitä oli tapahtunut?

Pakolainen kurottautui niin pitkälle räystäskourun ulkopuolelle kuin voi ja kuunteli jännityksissään. Hän kuuli sen verran, että jotain kopissa puuhailtiin. Hän kuuli askelten äänen, ne kulkivat edestakaisin.

Yht'äkkiä koputettiin kolmasti ristikkoikkunaan. Olikohan se merkinanto? Pakolainen makasi liikkumatta ja odotti. Silloin koputettiin taas, tällä kertaa kovemmin, minkä vuoksi Harald Vik näki parhaaksi vastata. Hän koputti kolmasti räystäskouruun. Heti paikalla vastattiin alhaalta. "Miks'ei hän puhu", ajatteli Harald Vik, "ehkä hän pelkää, että joku voisi kuulla". Hän otti taas nuoran, sitoi sen liuskakivenpalasen ympäri ja päästi sen alas ristikkoikkunaan. Hän oli jo tullut niin taitavaksi, että hän silmänräpäyksessä osasi heilauttaa liuskakivenpalasen ristikkorautojen lomitse, joihin se tarttui kiinni.

Puolen minuutin kuluttua hän taas voi vetäistä nuoran ylös. Nyt oli kivenpalaseen kirjoitettu aika paljon. "Hän tahtoo jatkaa kirjeenvaihtoa", ajatteli pakolainen.

"Tiedän, missä käytävä on, mutta minun on vaikea löytää savupiippua. Ryömikää heti sinne ja matkikaa rotan nakerrusta sieltä käsin. Olkaa aivan levollinen, ei se ole vaarallista."

Harald Vikiä ihmetytti tiedonannon suojeleva ja samalla käskevä sävy, mutta hän oli heti valmis täyttämään kuolemaantuomitun toivomuksen. Hän iloitsi jo suuresti siitä, että hänellä oli seuraa toivossa. Kun heitä oli kaksi, oli tietysti helpompi tehdä pakosuunnitelmia.

Niinpä hän kiipesi kolmannen kerran ukkosenjohdattimen sivutse, pääsi päärakennuksen katolle ja meni savupiipun luo. Hän kuunteli kauan, mutta ei kuulunut hiiren hivahdusta, haudanhiljaisuus vallitsi. Taaskin häntä kammoksutti tuijottaa sisään savupiipun aukosta, joka oli yhtä syvä ja kylmä kuin kuilu. Mutta hän rohkaisi mielensä ja ryömi piipusta sisään. Hän hilasi itsensä alaspäin samoin kuin ennenkin — jännittämällä hartioitaan ja jalkojaan piipun seiniä vasten.

Vihdoin hän tuli sille kohdalle, jossa hän tiesi olevan rautaoven. Hän hapuili käsillään ja löysikin sen. Sitten hän alkoi raapia sormillaan kovettunutta nokea. Se kuulosti ihan rotan nakertelulta, ja sen täytyi kuulua kautta koko käytävän.

Kesti miltei kymmenen minuuttia, ennenkuin hän kuuli, että kuolemaantuomittu oli läheisyydessä. Hän erotti hiiviskeleviä askelia käytävässä, ja heti sen jälkeen aukaistiin pieni rautaovi, ja kuiskaavalla äänellä kysyttiin:

Hän ryömi ylöspäin sen verran, että kuolemaantuomittu pääsi aukosta sisään. Harald Vik arveli nyt, että mies mahtoi olla tavallista pienempi, koska hän ryömi aukosta kevyesti ja ketterästi kuin kissa.

"Ja nyt on ovien luona ja pitkin muuria asetettu kaksinkertainen määrä vartijoita. Ei siis kannata toistaiseksi yrittääkään lähteä pakoon."

Harald Vik kompuroi ylöspäin niin nopeasti kuin ikinä taisi. Mutta sentään liian hitaasti toisen mielestä, joka kiipesi satumaisella taidolla.

Kun he olivat onnellisesti päässeet katolle, jäi kuolemaantuomittu hetkeksi seisomaan, katsellen kaupungin kattoja, jotka kimaltelivat kalpeina kuunvalossa.

Harald Vik kuuli hänen mutisevan: "Tiesinhän minä, että tälläkin kertaa välttäisin mestauslavan."

Kuten sanottu hän oli aivan pieni mies. Hänellä oli yllään harmaa viitta, joka liehui hänen laihan ruumiinsa ympärillä. Hän oli kenties noin viisikymmenvuotias, mutta nähtävästi yhtä joustava kuin kolmikymmenvuotias.

"Olemmeko teidän mielestänne pelastuneet?" kysyi hän. "Olemme täällä katolla emmekä voi päästä pois täältä. Eikä meillä ole edes mitään syötävää."

"Mutta vapaus", vastasi vanki, "kun ihminen on vapaa, voi hän tehdä mitä hyvänsä. Kun minä olen vapaa, ei mikään ole minulle mahdotonta."

"Se on minun asiani, mutta olen varma, että teidät olisi keksitty vuorokauden kuluessa, jollen olisi ehtinyt avuksenne."

Harald Vik ei voinut olla hymyilemättä toverinsa suunnattomalle itseluottamukselle.

"Voin vaikka vannoa", jatkoi kuolemaantuomittu, "että olette laiminlyönyt kaikkein yksinkertaisimmatkin varokeinot?"

"Esimerkiksi nämä liuskakivenpalaset, joita olemme käyttäneet kirjeenvaihdossamme, ne ovat tietysti hujan hajan pitkin kattoa?"

"Siinä kuulette itse, kuinka kevytmielinen olette. Tietenkin se on varsin tärkeää. Meidän täytyy olettaa, että vankilan vartiosto tämän toisen karkuretken perästä alkaa epäillä, että olemme paenneet katon ylitse. Heti huomenaamulla kun he löytävät hänet tuolla sisällä" — kuolemaantuomittu viittasi koppiinsa — "alkavat he tutkia asiaa. Rikkilyöty ruutu herättää jo epäilyjä. He nousevat katolle ja löytävät liuskakivenpalaset."

"Ettekö usko, että he ensin löytävät meidät, jos he kerran tulevat katolle?" kysyi hän.

"Mihin aiotte kätkeytyä tällä katolla, jossa ei ole ainoatakaan piilopaikkaa?"

Kuolemaantuomittu vastasi lyhyesti ja välinpitämättömästi poistuessaan
Harald Vikin luota:

Norjalainen näki, kuinka vieras mies kiipesi ukkosenjohdatinta pitkin toisen rakennuksen katolle ja poimi pienet liuskakivenpalaset, jotka hän huolellisesti pisti taskuunsa.

Vik katsoi ällistyneenä häneen. Hän alkoi vähitellen uskoa joutuneensa hullun kanssa tekemisiin.

"Te ette ymmärrä minua", jatkoi tiedemies. "Vaikka meillä ei olekaan liikoja aikoja, koetan kuitenkin selittää asian teille. Kun te jokseenkin tältä kohdalta keksitte minut ristikkoikkunan takana, pelästyitte te varsin suuresti. Tunnustakaapa vaan. Te luulitte silloin, että vapautenne oli jo ollutta ja mennyttä. Mutta minäpä olin tarkannut teitä jo neljä tuntia. Arvasin heti, kuka te olitte, sillä vanginvartija oli kertonut minulle paostanne. Mutta ymmärsin myöskin, että tilanne oli toivoton, ellette saisi apua. Harkitsin sitten lähes puolisen tuntia kaikkia mahdollisuuksia. Koettaisinko päästä katolle vai odottaisinko sopivampaa pakotilaisuutta. Olin heti selvillä siitä, että katolla olisi vaikea sekä piiloutua että hankkia ruokaa itselleen. Mutta kun samassa keksin kyyhkyset, sain rohkeutta kuitenkin koettaa. Mutta olin kuitenkin yhä kahden vaiheella. Mutta sitten huomasin tämän ukkosenjohdattimen, joka on hyvin sopivassa paikassa, ja se ratkaisi asian."

"Kyllä, muun puutteessa. Kyyhkyspaisti ei olekaan huonointa. Mutta tällä hetkellä ei ruokakysymys ole päivän polttavin kysymys. Tunnen, etten tule nälkäiseksi ennen kuin huomisaamuna."

"Olenhan sanonut teille, että olen tiedemies. Tämä ukkosenjohdatin on minulle nykyisessä asemassani aivan verrattoman arvokas."

Yht'äkkiä hän löi kovasti käsiänsä yhteen, ja kyyhkysparvi pyrähti lentoon vanhalta katolta.

"Kuulin eräältä vanginvartijalta, että pääsitte pakenemaan viilaamalla vankikopin lukon puhki. Onko se totta?"

"Ja otaksuttavasti ette ole ollut niin kevytmielinen, että olisitte unohtanut nämä työkalut koppiinne?" kysyi pikku mies läähättävällä, totisella äänellä.

"Mainiota", mutisi tiedemies, joka taas oli hyvällä tuulella. "Näillä työkaluilla ja ukkosenjohdattimella voimme uhmailla vaikka kokonaista vartija-armeijaa. Nyt on sade varmaan jo tulossa."

"Se on aivan katon vieressä. Se salpaa vanhaan tähystystorniin vievän käytävän."

"Niinpä niin, mutta joka tapauksessa on olemassa yksi käytävä. Kyyhkyset oleskelevat siellä, villikyyhkyset nimittäin. Olen huomannut sen koppini ristikkoikkunasta. Otaksun, että huone on kyllin suuri asunnoksemme."

"Se on meidän tehtävä jo tänä yönä. Revimme irti muutamia kiviä palomuurista. Kuten jo sanoin, täytyy sen sulkea käytävä. Ryhtykäämme työhön heti!"

Neljännestunnissa oli pikku mies kiskonut irti kaksi kiveä. Hän pisti kätensä sisään aukosta.

"Aivan kuten otaksuinkin", sanoi hän, "nyt voin tuntea käytävän". Hän irroitti useampia kiviä, pidellen niitä ylen varovaisesti, etteivät menisi rikki. Harald Vik sai koota kalkin kasalle. Rankka sade liotti kalkin nopeasti läpimäräksi, niin että se oli kuin puuroa. Kun kivet oli pantu paikoilleen jälleen, oli varsin helppoa sivellä tätä puuroa niille, niin että miltei kaikki jäljet hävisivät.

Pikku mies keskeytti työnsä. Hän etsi katseellaan kyyhkysiä, jotka peloissaan olivat hiipineet muutamalle savupiipulle.

Hän tähtäsi aseella kyyhkysparvea kohti, joka häämötti epäselvästi pimeässä.

"Ette suinkaan aio saattaa meitä molempia onnettomuuteen. Ymmärtänette toki, että laukaus kuullaan alas."

Samassa silmänräpäyksessä uusi salama välähti. Hän odotti kaksi sekuntia ja ampui. Revolverin pamaus hukkui täydellisesti ukkosenjylinään.

Kaksi kyyhkystä putosi kuolleena katolle. "Yksi kummallekin", mutisi hän, "se riittää aluksi".

Seuraavassa hetkessä oli hän jo työssään irroittamassa kiviä palomuurin luona.

VIII.

"Otin sen yksinkertaisesti mieheltä, joka makaa tuolla", vastasi vanha mies, osoittaen samalla entisen koppinsa ikkunaa. "Hän kyllä kaipaa sitä huomenaamulla, kun herää."

Mutta samalla hän nauroi katkerasti ja pilkallisesti. Harald Vik tarttui pelästyneenä hänen käteensä.

"Olen", vastasi tiedemies, "hän herää varmasti, olen murhaaja vain silloin, kun se on aivan välttämätöntä".

"Lienee viisainta käydä noutamassa kyyhkyset tänne", sanoi hän, "nyt tuulee aika navakasti, ja tuuli voisi helposti pyyhkäistä ne matkoihinsa".

Toista oli ammuttu suoraan rintaan ja se oli varmaankin kuollut paikalla. Toinen eli vielä, kun Vik otti sen ylös. Lopettaakseen sen kärsimykset norjalainen katkaisi sen kaulan.

Palatessaan tähystystorniin joutui hän näkemään sellaista, joka huolimatta hänen hirvittävästä asemastaan tuntui niin hullunkuriselta, että hänen täytyi nauraa ääneen.

Tiedemies oli nyt irroittanut niin monta kiveä, että voi yrittää ryömiä sisään aukosta.

Mutta hän oli ollut liian hätäinen ja tarttunut kiinni aukkoon, niin ettei hän päässyt ulos eikä sisään. Pikku miehen sääret ja viitan lieve sätkyttelivät surkeannäköisinä ilmassa.

Norjalainen meni hänen luokseen ja koetti vetää häntä ulos jälleen, mutta se näytti mahdottomalta. Lopuksi hän keksi, että mies itse sätkytteli vastaan. Samassa vihuri ulvoi katolla niin, ettei Vik voinut kuulla toverinsa puhetta. Mutta heti myrskyn vaiettua hän kuuli vanhuksen vihaisen, marisevan äänen muurin sisältä:

Hänestä tuntui siltä, kuin vanhuksen hintelä ruumis ihan menisi kappaleiksi kivien välissä. Vihdoinkin hän luisui sisään. Harald Vik näki hänen jalkojensa katoavan pimeästä aukosta. Samassa lensi pelästynyt kyyhkysparvi tähystystornista vastakkaisella puolella.

"Silloinhan teillä on yhtä hyvä onni", sanoi norjalainen loukkaantuneena. Häntä ei miellyttänyt toisen suuri itsekkyys.

"Ei", vastasi tiedemies nauraen kamalaa nauruaan, "teillä on onnea, sillä minä tiesin, että siellä olisi tilaa minulle. Ja meidän täytyy mennä piiloon. Jollei siellä olisi ollut tilaa molemmille, olisi teidän täytynyt lähteä katolta. En olisi voinut sallia teidän käyskentelevän täällä katolla, kun on mahdollista, että huomenna pannaan toimeen etsiskelyjä."

"Haa, minun olisi varmaankin täytynyt kuristaa teidät ja työntää teidät johonkin vanhaan savupiippuun."

Norjalainen hätkähti. Katsoessaan vanhuksen kasvoja, jotka pistivät esiin muurinaukosta, alkoi häntä kammoksuttaa. Vanhus muistutti aivan korppikotkaa häkissään. Nyt oli Vik varma siitä, että hän oli joutunut tekemisiin mielipuolen kanssa, mutta hän ajatteli, että parasta oli kohdella miestä säälivästi.

"Vanginvartija oli jättiläinen", jatkoi vanhus, "ja kuitenkin oli minulle yhtä helppoa voittaa hänet kuin taittaa niska kyyhkyseltä".

Norjalaista puistatti, mutta hän hillitsi itsensä ja hymyili, ikäänkuin kaikki olisi ollut vain herttaista pilaa.

"Mutta siinä on jäljellä vain neljä kuulaa", vastasi tiedemies. "Se on liian vähän jo sekin. En tahdo tuhlata yhtä kuulaa teihin. Löysittekö kyyhkyset?"

"Aivan oikein. Paisti kummallekin. Mutta pelkään pahasti että saamme syödä ne raakoina."

"En ikinä. Kun minä olin vapaana tuolla suuressa kaupungissa, pidettiin minua suurena herkkusuuna. Kuinka voitte luulla, että minä alentuisin syömään raakaa lihaa?"

"Siksi etten näe mitään mahdollisuutta saada kyyhkysiä paistetuksi.
Siihenhän tarvitsemme tulta."

"Tietysti, missä muutoin? Luuletteko, että aion mennä vankilanjohtajalta pyytämään sitä. Vankilanjohtaja on viholliseni. En aio pyytää mitään häneltä."

"Niin on moni luullut", sanoi hän, "minä pidän tätä huudahdusta kohteliaisuutena, ja minä olen kärkäs imartelulle. Vastalahjaksi rohkenen pyytää teitä pienelle aamiaisaterialle vankilankatolla huomenaamulla varhain."

"Se ilahduttaa minua, mutta teidän tulee pitää hyvänänne yksinkertainen kestitys. Valitan etten vielä voi tarjota teille viiniä."

"Sen sijaan aion tarjota oikein herkullisia vihanneksia kyyhkyspaistin kera. Se ehkä maistuu, vai miten?"

Keskustelun aikana oli vanha mies irroittanut taasen muutaman kiven, niin että aukko oli melkoista suurempi.

"Pelkäättekö?" huudahti kuolemaantuomittu, puoliksi yllätettynä, puoliksi harmissaan; "vai niin, te pelkäätte siis?"

"Ryömikää sisään sitten! Missään tapauksessa teillä ei ole valinnan varaa."

Tiedemies vetäytyi taaksepäin kattoon päin, ja Harald Vik pisti päänsä aukosta. Vanhoista muureista lähtevä tympeä haju lehahti häntä vastaan.

Kyynärpäittensä avulla hän nousi muurinreunan yli ja liukui sisään aukosta.

"Täällä on pehmeätä", huusi hän yllätettynä, kun hän oli päässyt sisälle raunioon.

"Me olemme suuressa kyyhkyslakassa", sanoi hän. "Te putositte pesään, joka on täynnä höyheniä ja heiniä, joita kyyhkyset vuosikausien kuluessa ovat keränneet. Sen tuoksu ei tosin ole varsin suloinen, mutta toistaiseksi saamme tyytyä siihen."

"Aivan oikein, mutta se teidän olisi heti pitänyt tajuta siitä, että kyyhkyset pyrähtivät lentoon, kun minä ryömin sisään raunioon."

Harald Vik nousi, mutta löi päänsä kovasti kolahtaen kivikattoon.
Tahtomattaan pääsi häneltä tuskanhuudahdus, ja hän oli tupertua maahan.

"Hyvä on", sanoi tiedemies rauhallisesti, "tahdoin vain saada selville, kuinka korkeata täällä on. Minä nimittäin voin seistä suorana. Valitan ettei asunto ole yhtä mukava teille."

Harald Vik istahti masentuneena jälleen lattialle. Vanhuksen häikäilemättömyys teki hänet kokonaan voimattomaksi.

"Muuten voin ilmoittaa teille", jatkoi vanhus, "että huone on jokseenkin neliskulmainen ja kai noin pari metriä leveä. Ymmärtänette siis, että täällä on tilaa yllin kyllin."

"Onni seuraa meitä", mutisi vanhus, "nyt alkaa taas sataa kuin saavista kaataen. Tilaisuus on otettava varteen."

"Pimeästä huolimatta Harald Vik saattoi nähdä, kuinka vanhus otti esille valkoisen nenäliinan, jonka hän pisti ulos aukosta, mistä kyyhkyset olivat paenneet."

"Ei, ette tänä yönä. Tänä yönä saatte olla täysin levossa. Teidän täytyy nukkua."

Norjalainen tunsikin samassa olevansa hirveän väsynyt. Hän nojasi päätään muuria vasten. Hänen silmäluomensa painuivat kiinni. Hän koetti taistella unta vastaan, mutta turhaan.

Unen jo painaessa hänen silmäluomiaan hän näki, kuinka tiedemies heilutti nenäliinaa häntä kohti, sitten hän kuuli selvästi tämän sanovan:

"Minun täytyy olla varma, että te ette liiku kahdeksaan tuntiin. Teidän malttamattomuutenne voisi helposti pilata kaiken meiltä, ja minä olen tottunut toimimaan omin neuvoin."

Sitten väsymys ja uni saivat täysin valtaansa Harald Vikin, ja hän nukkui pian raskaasti nojaten päätään ja yläruumistaan seinää vasten.

Niin pian kuin Harald Vik oli vaipunut uneen, pujahti tiedemies ketterästi kuin kissa aukosta ja katosi suuren vankilankaton pimeyteen. Sade valui virtanaan. Silloin tällöin sininen salama välähti pimeydessä.

Kun Harald Vik heräsi, oli kaikki jo valoisaa hänen ympärillään. Hän tunsi päässään merkillistä suhinaa, joka kuitenkin vähitellen taukosi. Hän katsahti ympärilleen, aluksi oikein tajuamatta missä hän oli.

Sitten hän yht'äkkiä muisti kaiken. Hän oli vanhassa rauniossa. Tuossa oli vankilankatolle antava suuri aukko ja toisella puolen oli pieni aukko, josta kyyhkyset olivat paenneet. Norjalainen ryömi viimeksimainitun luo ja katsoi ulos. Hän katsoi ensin alas syvään kuiluun. Vanha tähystystorni oli yhtä korkealla kuin vankilanpääty. Alempana ei ollut minkäänlaista jalansijaa, vain leveä räystäskouru, joka oli vielä märkä öisen sateen jälkeen. Harald Vik antoi katseensa liukua edelleen. Hän näki jälleen suuren kaupungin siellä kaukana alapuolellaan. Kirkkojen huiput ja tuhannet ikkunaruudut välkkyivät.

Aamupäivä oli jo varmaan pitkälle kulunut. Taivas oli nyt aivan pilvetön ja aurinko paistoi. Hän tunsi suloisen lämmön virtaavan jäsenissään. Hän oli herännyt uuteen elämään. Mutta missä oli kummallinen ukko? Harald Vik kääntyi aikoen hypätä katolle, mutta pysähtyi äkkiä.

Siellä, aukossa, seisoi pikku tiedemies ja katseli häntä hyväntahtoisesti hymyillen.

"Kahdeksan tuntia", mutisi vanhus, "olette nukkunut tasan kahdeksan tuntia. Kävi aivan niinkuin laskin. Olen aina oikeassa."

"Ei", vastasi tiedemies, "ei kukaan ole ollut täällä. He eivät näy epäilevän. Uskovat nähtävästi, että minäkin olen päässyt pakenemaan muurin ylitse. Nyt voimme toistaiseksi olla turvassa."

"Tunnin ajan. Nukun tavallisesti hyvin vähän. Uni on välttämätön paha.
Minä pidän aikaa, jonka nukumme, hukkaan heitettynä."

"Valitan että uupumus valtasi minut", änkytti norjalainen. "Olisin ehkä voinut olla teille avuksi."

"Hyvä että nukuitte", vastasi hän, "niin ette häirinnyt minun työtäni. Minä järjestin kaiken siltä varalta, että mahdollisesti tultaisiin käymään vankilankatolla. Oli niin hiljaista, niin hiljaista meidän asunnossamme, ja aukko oli muurattu umpeen. Voitte arvata, että tuolla alhaalla nousi aika metakka, kun he huomasivat pakoni. Sitä kesti yli tunnin ajan. Kyllä ihmiset ovat aika nautoja", huudahti hän lyöden käsiään yhteen, "nyt ne väittävät tuolla alhaalla, että nämä karkaukset ovat salaperäisiä, mutta ei heidän mieleensäkään juolahda ainoa mahdollinen ratkaisu — katto. Katto, josta tulee meidän huvilinnamme. Tuntematon huvilinna!"

IX.

"Minulla on vettä vaikka kuinka paljon. Haluatteko ehkä peseytyäkin.
Mikään ei estä."

Norjalainen kömpi esiin rauniosta. Katto oli vielä paikka paikoin märkä sateen jälkeen, mutta aurinko paahtoi kuumasti, joten se pian kyllä kokonaan kuivuisi.

Hän kiipesi alaspäin ukkosenjohdatinta myöten ja käski Harald Vikiä laskeutumaan vatsalleen ja ottamaan vastaan jotain, jota hän ojentaisi hänelle.

Harald Vik näki nyt että alempana olevalla katolla häämötti joitakin muodottomia esineitä, joissa oli vettä.

"Toinen on vanhan räystäskourun palanen", vastasi tiedemies, "toinen on vanha savupiipun-hattu. Voin vakuuttaa teille, että se on tarkoin puhdistettu, ennenkuin se on otettu käytäntöön. Se vetää kaksikymmentä litraa vettä."

"Ette kai muista yöllistä sadeilmaa. Minulle ei tuottanut pienintäkään vaikeutta kerätä nuo muutamat litrat. Luulen, että se riittää ensi aluksi noin kahdeksaksi tai kymmeneksi päiväksi. Sitten toivoaksemme tulee jo uusi sade. Ne eivät tavallisesti ole harvinaisia tähän vuodenaikaan."

"Vaikeampi oli saada sopiva juoma-astia", sanoi hän. "En tahtonut, että olisimme juoneet piipunhatusta."

"Teidän erinomaisten murtokapineittenne avulla onnistui minun helposti sahata kaksi levyä tästä vanhasta läkkikourusta. Muovailin ne, ja, olkaa hyvä, tässä on kupillinen vettä."

Norjalainen tarttui ahnaasti "kuppiin" ja joi sen pohjaan. Vesi tosin ei ollut kylmää eikä oikein puhdastakaan, mutta Harald Vikin mielestä se maistui helmeilevältä viiniltä. Hän pyysi lisää, ja vanhus tarjosi hänelle nähtävästi huvitettuna norjalaisen ihastuksesta.

"Nyt seuraa ohjelmassa aamiainen", sanoi tiedemies, kavuttuaan taas ukkosenjohdatinta myöten ylös. "Muistatteko, että lupasin tarjota teille aamiaisen? Luulen melkein, että syöminen on jo paikallaan."

"Olen, tietysti, minähän sanoin teille, etten pidä raa'asta lihasta.
Emmeköhän nauti aamiaistamme verannalla?"

Tiedemies katsoi kummissaan nuorta miestä. "Miksi tärvelette kuvitteluni?" kysyi hän moittien. "Emmekö me mielestänne oleskele huvilinnassa? Maailman suurimmassa. Katsokaahan tätä kattoa, jossa vaikka rykmentit voisivat marssia. Eikö tämä veranta ole kyllin hyvä?"

Tiedemies otti häntä käsipuolesta, ja he kulkivat hitaasti yli vankilankaton. He kulkivat vanhan tähystystornin ja useitten savupiippujen ohitse. Äkkiä he pysähtyivät suuren ilmanvaihtimen luo, joka loi leveän varjon katolle.

"Kas tässä", sanoi vanhus, "tässä on varjoisa paikka, jossa voimme mukavasti nauttia aamiaisemme. Täältä voimme myöskin nähdä kaupungin vihreät puistot ja sinisen meren tuolla etäisyydessä. Meillä on ihana näköala."

"Kyllä, tuo, josta savu nousee. Sen olen nähnyt ennen. Se on ainoa piippu tällä katolla olevista, jota käytetään."

"Olette oikeassa", sanoi vanhus. "Se piippu kiinnitti heti minunkin huomiotani, ja siitä on meille paljon hyötyä. Siellä on meidän keittiömme. Tänään olen itse laittanut ruoan, mutta vähitellen saatte te opetella, sillä minun on pian antauduttava tieteeni palvelukseen."

"En, sen vieressä. Siispä teidänkin mielestänne näyttää siltä, kuin savu nousisi savupiipusta. Sepä mainiota, silloin olen varma, ettei alhaalta pihalta eikä liioin ympärillä olevista kirkontorneista huomata mitään epäilyttävää. Savu nousee savupiipun vierestä."

"Nokihiili!" Harald Vik ei ymmärtänyt mitään ja tuijotti hämmästyksen vallassa pientä miestä, jota kohtaan hänen kunnioituksensa nyt alkoi kasvaa.

Vanhus oli nähtävästi loistavalla tuulella ja hänellä oli ihmeen hauskaa. Hänen kasvoistaan oli kokonaan kadonnut kaikki hirvittävä, kova ja tunnoton. Mutta hänen silmänsä olivat yhtä kylmät ja terävät. Juuri silmät tekivät hänen hymynsäkin ilkeäksi ja luonnottomaksi, ja kun hän nauroi, oli hän kauhistuttavan näköinen, sillä silloin loistivat hänen suuret, keltaiset hampaansa parran läpi.

"Täällä on hiiltä joukoittain", sanoi hän. "Olette itsekin sitä nähnyt.
Savupiippujen sisällä, mies, on paksu kerros vanhaa, kivenkovaa nokea.
Se palaa erinomaisesti, kun se ensin on kuumennut. Olen irroittanut
muutamia kappaleita teidän kapineittenne avulla."

"Käytin vanhaa menettelytapaa. Löin kahta kiveä vastatusten, kunnes lämpöä syntyi."

"Ei vaan höyhenissä, joita olin pannut tuotapikaa kyhäistyjen tulusten alle."

"Niin, vaikeinta on keksiä yksinkertaisinta ja sitä mikä on meitä lähinnä", vastasi tiedemies. "Istuutukaa", jatkoi hän. "Valitan etten vielä ole hankkinut tuoleja. Toistaiseksi on meidän tyydyttävä istumaan jalat ristissä turkkilaiseen tapaan. No, istukaahan nyt!"

"Otan vapauden palvella teitä", sanoi vanhus, "mutta tämä tapahtuukin nyt ensimmäisen ja viimeisen kerran. Tästä lähin jää se teidän asiaksenne. Minun täytyy melkein yksinomaan antautua opintojani harjoittamaan sekä myöskin pohtimaan kysymystä, kuinka voisimme parantaa asemaamme."

Pikku mies meni tupruavan savupiipun luokse ja palasi samassa takaisin mukanaan kaksi suoraksi taottua vesirännin kappaletta.

"Tässä on lautaset", sanoi hän, "parhaat mahdolliset lautaset, mitä täällä on saatavissa".

Sitten hän toi vadin — niin ikään ränninpalanen — jossa oli punaista taikinaa.

"Huomaan ettei kyyhkyspaisti vielä ole valmista", sanoi vanhus, "joten minulla on aikaa hiukan selitellä teille. Se on sanalla sanoen vihanneksia."

"Teette pilaa, nuori mies. Ei, nämä vihannekset kasvavat vanhoissa, kosteissa muurinraoissa. Se on omituinen sienilaji, oikein herkullinen ja hyvänmakuinen ruokalaji, josta tuolla kaupungin hienoimmissa ravintoloissa maksetaan järjettömän korkeita hintoja. Oletteko kuullut puhuttavan luostarisienestä? Vai niin, ettekö? Se keksittiin näet ensiksi vanhojen, kosteitten luostarinraunioitten sammalissa kasvamassa. Sittemmin se on käynyt yhä harvinaisemmaksi. Poimin sen aikaisin tänä aamuna ja keitin sen oikein kunnolla. Tulen syömään sen todellisella nautinnolla."

"Voisipa melkein uskoa", sanoi Harald Vik hymyillen, "että te olette jonkun ruhtinaan hovikokki ettekä tiedemies."

"Tämä on tieteeni haara", vastasi pikku mies. "Tunnen kaikki kasvit ja niiden vaikutuksen ihmisen elimistöön — myrkyllisimmästä yrtistä herkullisimpaan, syötäväksi kelpaavaan sieneen asti. Voin kertoa teille, että olen löytänyt eräästä näistä muurinraoista kasvin, jota olen käyttänyt tämän yksinkertaisen aamiaisen valmistuksessa. Se on lihava, keltainen yrtti, jolla on hyvin mehevä varsi. Olen pusertanut mehun muutamista varsista, ja mehu on niin rasvaista, että sitä aivan hyvin voi käyttää voin asemesta. Se antaa sitä paitsi paistille miellyttävän kirpeän maun. Mutta nyt luulen kyyhkysten jo olevan valmiita."

Vanhus meni savupiipun luo. Harald Vik oli sangen utelias näkemään toverinsa keittotaidon tuloksia. Kun vanhus palasi käsissään räystäskourusta tekemänsä pannu, jossa molemmat kyyhkyset juhlallisesti porisivat, hypähti norjalainen seisoalleen ja hurrasi ilosta.

Eikä kestänyt kauan, ennenkuin molemmat miehet olivat kokonaan vaipuneet nauttimaan paistista. Kaksi alkuperäistä kuppia, joissa oli jokseenkin selkeätä vettä, täydensi aterian.

Se oli hauska aamiainen. Se maistui ainakin norjalaiselle erinomaisesti. Näköala oli suurenmoinen ja ilma virkistävä; edellisen yön sade oli sen puhdistanut.

"Kuka te oikeastaan olette?" kysyi Harald Vik. "Olen sanonut teille nimeni, mutt'en ole vielä saanut tietää teidän nimeänne."

"Olen kuolemaantuomittu", sanoi vanhus vakavana. "Olen tuomittu kuolemaan kaksi kertaa elämässäni."

Norjalainen ymmärsi ottaneensa puheeksi arkaluontoisen asian. Hän ei tahtonut kiusata vanhusta enempää, vaan alkoi sen sijaan puhua tulevaisuudesta.

"Ikävyys kai tulee olemaan pahinta", huomautti tiedemies. "Minä kun olen tottunut elämään keskellä kuohuvaa elämää suuressa maailmassa. Etenkin kiusaa minua, ettemme saa tietoja siitä, mitä tapahtuu. Mitä merkitsee esimerkiksi, että koko kaupunki on liputettu tänään? Minun tietääkseni ei tänään pitäisi olla mikään kansallinen juhlapäivä. Se kiusaa minua suuresti. Mutta koetan järjestää asian lähipäivinä."

Vanhus katsoi häneen, ja hänen ivallinen silmäyksensä sai Harald Vikin vaikenemaan.

"Enkö ole sanonut teille kyllin selvästi", virkkoi hän, "että minulle on paljon mahdollista, mikä teille on mahdotonta? Aion näinä päivinä laittaa sähköpatterin."

"Juuri sen. Jos meillä olisi puhelin, olisi epäilemättä suuri puute autettu."

"Mutta se meni ohitse muutaman minuutin kuluttua. Paitsi päänsärkyä tunsitte epämiellyttävää suhinaa korvissanne."

"Niin, minä se aiheutin teidän tavattoman väsymyksenne yöllä. Tahdoin että te nukkuisitte, ettette millään häiritsisi minua, ja että olisitte hiljaa, jos jotain tapahtuisi. Enhän tuntenut teitä enkä niinmuodoin voinut luottaa teihin."

Tiedemies veti esille taskustaan pienen pullon. "Kun aukaisen tämän pullon", sanoi hän, "vaikuttaa sen sisällyksen tuoksu heti nukuttavasti ihmisiin, jotka ovat lähettyvillä. Niinpä siis aukaisin pullon, kun istuimme yhdessä yöllä rauniossa."

Harald Vikin mieleen muistuivat nyt vanhuksen temput, joita hän oli tehnyt nenäliinalla, ja hän murahti:

"Sepä oli mestarillisesti tehty. Mistä maasta tämä ystävänne oli kotoisin?"

Tiedemies oli juuri aikeissa juoda vesikupista, kun Harald Vik mainitsi Norjan pääkaupungin. Mutta hän jätti kesken juontinsa ja kysyi kiivaudella, joka suuresti hämmästytti norjalaista:

Peltikuppi putosi siihen paikkaan, niin että vesi valui Harald Vikin housuille.

Norjalainen katsoi vanhusta ja säpsähti. Ensi kerran oli hän nähnyt tiedemiehen todella hämmästyneenä ja kiihdyksissään.

"Tässä kaupungissako? En tiennyt että Asbjörn Krag on ollut ennenkin täällä käymässä."

Pikku mies oli nyt täysin voittanut liikutuksensa, mutta hän tuijotti etäisyyteen hajamielisin katsein, ikäänkuin ajatellen jotain kaukaista tapausta.

"Ei näytä siltä", jatkoi norjalainen, jonka mielenkiinto oli herännyt, "ei oikein näytä siltä, että olisitte iloinen, kun teille muistutetaan mainiosta maanmiehestäni".

"Henkilöä, jonka mainitsitte", vastasi vanhus, "olen usein ajatellut. Hän on yksi niistä harvoista ihmisistä maailmassa, joita todella olen pelännyt."

"Silloin te varmaankin olette ollut pahantekijä", sanoi hän, "sillä vain pahantekijät pelkäävät Asbjörn Kragia".

Vanhus kääntyi äkkiä ympäri ja loi norjalaiseen silmäyksen, joka sai tämän heti nousemaan seisoalleen.

"Minulla on aina ollut aavistus", jatkoi vanhus, "että vielä kerran tapaan Asbjörn Kragin. Ja jos tapaan hänet kolmannen kerran…!"

Norjalaista kauhistutti, sillä nyt olivat vanhuksen kasvot yhtä synkät ja uhkaavat kuin silloin, kun hän oli nähnyt ne vankikopin ikkunan takana. Hän poistui muutaman askeleen päähän. Monia ajatuksia pyöri hänen päässään. Mitä tekemistä oli tällä omituisella kääpiöllä hänen ystävänsä Asbjörn Kragin kanssa? He olivat nähtävästi toistensa katkeria vihollisia. Mutta eikö tiedemies ollut hänenkin vihollisensa? Mikä hän oikeastaan oli miehiään? Hän ei edes ollut tahtonut ilmaista nimeään.

Harald Vik, läheni jälleen päättäväisesti vanhusta. Tiedemies istui yhä tuijottaen ajatuksiinsa vaipuneena eteensä.

"Siksi ettei se ole välttämätöntä. Mutta istukaahan, en tee teille mitään pahaa. En ole luonnostani paha. Puhuimme merkillisestä maanmiehestänne, Asbjörn Kragista. En mielelläni puhu hänestä. Minä vihaan häntä."

"Hän on ystäväni", vastasi norjalainen vakavana. "Sitä paitsi hän on tehnyt minulle suuria palveluksia."

Vanhus ei kiinnittänyt ollenkaan huomiota norjalaisen puheeseen. Hän ojensi kätensä merta kohti, joka loisti sinisenä juovana kaukana idässä kivisen kaupungin ja mastometsän ulkopuolella.

"Tahtoisitteko mielellänne olla merellä?" kysyi hän. "Tahtoisitteko mielellänne purjehtia pois tästä kirotusta kaupungista — merelle, toisiin maihin, kotiinne?"

"Vapaus", mutisi Harald Vik ja seurasi vanhuksen katseen suuntaa, "mutta miksi sanotte niin? Tiedättehän hyvin, ettemme voi päästä katolta pois joutumatta kiinni."

"Ei mikään ole mahdotonta", vastasi tiedemies. "Luulen että Asbjörn Krag olisi tarvinnut siihen noin kahdeksan tai kymmenen päivää. Ja jos nyt sanon teille, etten missään suhteessa ole häntä huonompi tai vähemmän kekseliäs, uskotteko sitten, että voin pelastaa sekä teidät että itseni?"

Harald Vik pudisti päätään. "En tiedä, miten se kävisi päinsä", sanoi hän.

Äkkiä hän pisti kätensä kaapunsa taskuun ja veti esiin parin melkein rikkinäisiä glacé-hansikkaita.

"Olipa onni", mutisi hän, "että poliisi antoi minun pitää nämä vanhat hansikkaat. Ei kai luultu minun voivan käyttää niitä. Olen varma, että pidätte minua hulluna, kun väitän, että nämä hansikkaat tulevat tuottamaan meille vapauden."

"Sen kyllä näette, kun minun aikani tulee. Mutta toistaiseksi saamme järjestää kaikki kuntoon täällä pitemmänpuoleista oleskelua varten, ehkä ainaiseksi."

"Teidän on kestettävä. Jos teette pienimmänkään yrityksen livahtaa matkoihinne, tapan teidät heti paikalla."

Tosin hän oli pieni ja vanha, mutta norjalainen päätteli hänen sormistaan ja paljaista käsivarsistaan, että hänellä oli teräksiset jänteet. Hänen sormensa muistuttivat suuria petoeläimen kynsiä.

"Ellemme voi päästä pois tästä vankilasta", jatkoi vanhus tyynesti, "täytyy meidän koettaa järjestää olomme niin mukavaksi kuin suinkin mahdollista. Meillä on runsaasti apulähteitä käytettävänämme."

"Toisin sanoen meillä on kaksi tyhjää kättämme eikä mitään muuta", pisti Harald Vik väliin.

"Sellaiselle miehelle kuin minä, joka yli miespolven on kokeillut melkein kaikkien tieteiden aloilla", vastasi vanhus, "ei sellainen tilanne, jossa me olemme, tuota mitään voittamattomia vaikeuksia. Mitä kaikkea voikaan saada esim. ihanasta auringonpaisteesta, jota meillä on. Olen jo jonkun vuoden ajan koettanut synnyttää uutta voimalähdettä keräämällä auringonvaloa suuriin peileihin. Olen siten päässyt aika pitkälle. Täällä katolla on minulla mainio kenttä kokeilultani varten."

"Peilien ei välttämättä tarvitse olla lasisia", sanoi vanhus, "mutta nyt on meillä muuta ajattelemista", lisäsi hän. "Neuvon teitä keräämään aamiaisemme tähteet ja kätkemään ne huvilinnaamme. Ellei minun onnistuisi hankkia ruokaa päivälliseksi, ovat ne hyvät olemassa varalta."

Tiedemies otti esille Harald Vikin työkalut — poran ja terässahan — ja poistui jonkun matkan päähän.

Norjalainen ryömi taas sisälle raunioon ja alkoi järjestellä siellä. Hän irroitti kaupunginpuoleisesta seinästä joukon kiviä, niin että siihen syntyi oikea ikkuna. Siten tuli näköala vapaammaksi ja pieni huone tuntuvasti valoisammaksi. Ja huone tuli niin kodikkaaksi, ettei norjalaista enää ollenkaan peloittanut ajatus, että hän mahdollisesti saisi viettää pitkät ajat vankilankatolla.

Vanhan sinkkikourun jäännöksistä ja irtokivistä hän teki penkin, joka ulottui toisesta seinästä toiseen asti. Siinä voivat molemmat istua, katsella ikkunasta ja nauttia näköalasta. Ja kun toinen oli katolla hommissaan, voi toinen heittäytyä mukavasti pitkäkseen ja polttaa piippuansa… Piippuansa! Olisipa ollutkin rahtunen tupakkaa, ajatteli norjalainen. Hän oli saanut sellaisen uskon pieneen tiedemieheen, että uskoi jo senkin mahdolliseksi, että tämä hankkisi hänelle tupakkaa. Mutta mitä hän hommaili katolla?

Norjalainen katsoi ulos. Auringonvalo häikäisi häntä niin, ettei hän aluksi nähnyt mitään. Oliko vanhus kadonnut? Ei, tuollahan hän makasi savupiipun kätkössä.

Harald Vik säikähti pahoin. Vanhus heristi kättään hänelle viitaten häntä pysymään hiljaa. Oliko joku tullut katolle? Hän aikoi nopeasti vetäytyä takaisin raunioon, mutta kun vanhus taas antoi merkin, jäi hän paikoilleen seisomaan.

Nyt tiedemies osoitti erästä kohtaa katossa, ja Harald Vik keksi pienen linnun, kyyhkysenpoikasen, joka makasi katolla. Tai ehkei se ollut edes kyyhkysenpoikanen. Se oli varmaan vain yksi siipi ja jokunen irtonainen höyhen. Samassa hän kuuli suhinaa ilmassa. Hän katsoi ylös. Vankilankaton yläpuolella kierteli suuri haukka. Nyt hän älysi mitä vanhuksen omituinen käytös merkitsi: Hän oli virittänyt ansan. Hän oli myöskin huomaavinaan joitakin puikkoja, joita pisti esiin höyhenistä. Ei kestänyt kauan ennenkuin haukka syöksyi alas. Mutta niin pian kuin se oli iskenyt kyntensä höyheniin, alkoi se surkeasti räpytellä siipiään. Vanhus kiiruhti paikalle ja väänsi haukalta niskat nurin.

Harald Vik läheni uteliaana tarkastellakseen lähemmin ansaa. Se oli aivan yksinkertainen, mutta erinomaisen näppärä, valmistettu kahdesta raskaasta liuskakivenpalasesta ja silmukasta.

Niin pian kuin suuri lintu tarttui höyheniin, kietoutui silmukka raskaiden liuskakivenpalasten vaikutuksesta linnun jalkojen tai nokan ympäri — ja kun se ei jaksanut nostaa kivenpalasia, jäi se sätkytellen riippumaan.

"Minä arvelin, että ehkei pieni vaihtelu haittaisi meidän linturuokalajeissamme", sanoi vanhus nauraen. "Tällä ansalla pyydystämme vielä monta lintua."

Pari tuntia kului, ja Harald Vik alkoi valmistaa päivällistä savupiipun kyljessä. Kun vanha tiedemies näki, miten avulias hänen kumppaninsa oli, murisi hän tyytyväisenä ja heitti kuolleen linnun hänelle.

Norjalainen keräsi joukon taulaa rauniosta. Se oli niin kuivaa, että se ihan rätisi, kun hän puristi sitä sormiensa välissä. Sitten hän kaapi hiukan nokihiiltä piipusta ja laittoi rovion. Eikä kestänytkään kauan, ennenkuin valkea syttyi. Noki oli paljon helpommin syttyvää kuin tavallinen kivihiili.

"Kun pääsen vapaaksi", sanoi hän, "sommittelen koneen, joka kerää ilmasta kaikki nokihiukkaset ja sitten valmistaa siitä polttoainetta".

Harald Vik ei vastannut, häntä olivat vanhuksen suunnitelmat ruvenneet väsyttämään. Hän hyräili iloista säveltä lintua höyhentäessään, ja sen tehtyään hän pisti linnun vartaaseen, jonka tiedemies oli taittanut sinkkikourusta, ja piti sitä tulen yläpuolella. Silloin oli vanhus jo jättänyt hänet yksikseen ja poistunut katon toiselle puolelle.

Kuumuus alkoi käydä pahaenteiseksi. Ei pilvenhattaraakaan näkynyt taivaalla. Auringosta tulvi ääretön lämpö katolle, jonka suuri pinta säteili kuumuutta. Sitä paitsi valkeasta nouseva tympeä savu kirvelti Harald Vikin silmiä.

Hän oli tukehtumaisillaan. Hän loi kaihoavia silmäyksiä kaupunkia kohti, jossa puistot muodostivat varjoisia, tummanvihreitä pilkkuja kiviröykkiöiden keskessä. Helle värisi suuren kaupungin yllä.

Nyt oli tiedemies taas kadonnut hänen näkyvistään. Harald Vik nousi seisomaan. Tuolla hän oli. Taivasten tekijä, hän oli ryöminyt erään sivurakennuksen katolle ja makasi nyt siellä äärimmäisellä räystään syrjällä hypistellen puhelinjohtoja. Norjalainen jäi sanattomaksi nähdessään toverinsa uhkarohkeuden. Ensinnäkin hän oli vaarassa syöksyä alas ja toiseksi yhtä suuressa vaarassa joutua ilmi. Ja mitä tekemistä hänellä sitä paitsi oli puhelinjohtojen kanssa? Jos hän vahingoitti niistä jotakin, tultaisiin tietenkin heti katsomaan katolle, mistä vika johtui.

Norjalainen tarkasteli häntä jännitetyn tarkkaavaisesti. Vihdoinkin hän oli valmis. Hän ryömi takaisin ukkosenjohdattimen luo ja kiipesi takaisin heidän omalle katolleen. Siellä hän voi vaaratta kulkea suorana. Harald Vik huomasi, että hänellä oli pieni, valkoinen esine kädessään. Kun vanhus tuli hänen luokseen, kysyi hän:

Päivällisen aikana, joka oli vielä yksinkertaisempi kuin aamiainen, tahtoi Harald Vik taas ottaa puhelinjohdot puheeksi, mutta vanhus keskeytti hänet hymyillen.

Tiedemies oli nyt ensi kerran katolla-oloaikana riisunut harmaan viitan yltään. Harald Vik hämmästyi nähdessään kuinka ryppyinen ja likainen hänen takkinsa ja liivinsä oli. Viitta oli tehnyt hänet jossain määrin arvokkaan näköiseksi, mutta nyt hän oli suorastaan surkean näköinen — parrakas, pieni ukko, jolla oli vastenmieliset kasvot. Harald Vik piti yhä vähemmän hänestä. Mutta joka kerta kun vanhus loi häneen kylmän, kivenkovan katseensa täytyi hänen kuitenkin painaa silmänsä alas.

"Järjettömyyksiä! Lähdemme löytöretkelle savupiippuja pitkin alas. Ihan alas asti."

"Mitä se hyödyttää? Saatamme itsemme vain vaaraan, joudumme kiinni ja kuulusteltaviksi. Savupiippujahan ei enää käytetä. Ne ovat varmasti muuratut umpeen alhaalta."

"Mitä ihmettä!" huudahti Harald Vik kauhuissaan. "Aiotteko mennä sitä piippua myöten alas? Sitten ainakin joudutte heti kiinni."

"Niin, te kyllä joutuisitte kiinni, hutilus", vastasi vanhus, "mutt'en minä. Toisen piipun, jota ei käytetä, jätän teidän haltuunne. Te saatte ottaa selvän, minne se johtaa."

Ikäänkuin vakuuttaakseen, ettei hän tahtonut enempää puhella asiasta, kääri hän vaatteensa kokoon ja veti hatun silmilleen. Hetken kuluttua hän nukkui.

Mutta Harald Vik ei saanut unta, kuumuus kiusasi häntä. Hän päätti sen sijaan lähteä katolle tarkastusmatkalle.

Vanhus nukkui kaksi tuntia. Kun hän heräsi, ei hän nähnyt norjalaista missään. Hän odotti vielä tunnin. Aurinko laski taivaanrannan taa, ja mereltä puhalsi katolle suloinen, vilpoisa tuuli.

Vihdoinkin Harald Vik näyttäytyi. Hän tuli muutamalta sivukatolta. Hän oli kalpeampi ja totisempi kuin tavallisesti.

"Ai", huusi vanhus ja hypähti seisoalleen, "voin lukea kasvoistanne, että jotakin on tapahtunut. Missä olette ollut?"

"Niin, niin olenkin. Olen nähnyt että teidän vanhassa kopissanne taas on asukkaita."

"Älkää lörpötelkö järjettömiä", sanoi hän, "tahdotteko saattaa meidät molemmat turmioon?"

Norjalainen kävi kiivaasti tiedemiehen kimppuun ja teki liikkeen ikäänkuin olisi tahtonut potkaista pientä, parrakasta ukkoa.

XI.

Pikku mies nousi, meni Harald Vikin luo ja tarttui häntä lujasti käsivarteen.

Norjalainen katsoi häntä pilkallisesti. "Minua ei ole tuomittu kuolemaan", vastasi hän, "minä uskallan joka tapauksessa. Mutta te voitte päästä siitä."

"Ohoh", mutisi norjalainen ylimielisesti, "kun olen onnistunut saamaan teidät katolle, saan kyllä hänetkin".

"Mikä oli minulle mahdollista", huusi hän, "ei ole mahdollista kenellekään muulle. Sitä paitsi saatte kiittää onneanne, että minä tulin tänne. Muutoin olisitte kuollut nälkään tai janoon tai teidän olisi täytynyt heittää kaikki toivo, kiittämätön. Ja nyt tahdotte hetken kevytmielisyyden takia pilata kaiken meiltä molemmilta."

"Silloin minä vannon teille", sanoi nuori mies korostaen jokaista sanaa, "etten jätä tätä paikkaa, ennenkuin olen koettanut pelastaa hänet."

Vanha tiedemies katseli häntä tarkkaavaisesti. Ensin näytti aivan siltä, kuin hän olisi aikonut raivoissaan syöksyä norjalaisen kimppuun, mutta lopuksi hän hillitsi itsensä.

"Mutta jos minä nyt takaan teille, että pääsette vapaaksi kahden viikon kuluessa — tai minä takaan teille, ettette enää koskaan joudu kiinni?"

"Tahdon tehdä tuttavuutta hänen kanssaan samalla tapaa kuin tutustuin teihinkin."

"Ei, ei heti. Siitä ei ole hyötyä. Hän ei enää ole ikkunassa. Mutta huomenna aion mennä niin kauaksi katolla, että hän huomaa minut."

Vanhus läimäytti kätensä yhteen. "Sehän on ihastuttavaa", huusi hän. "Jumaliste, verratonta! Ei, totta vieköön, kyllä te nuoret olette oikeita nautoja. Sanoitteko, että hän on mustatukkainen?"

"Tiedättekö", jatkoi vanhus, "että hän on nihilisti? Yli kahden vuoden ajan on poliisi etsiskellyt häntä, häntä on epäilty osalliseksi presidentti Mac Kinleyn murhaan."

"Tiedän ainoastaan", vastasi norjalainen, "etten koskaan ole ristikkoikkunan takana nähnyt niin onnettomia kasvoja kuin hänen".

Vanhus hymyili ja napitti pitkäliepeisen harmaan takkinsa tiukemmalle.
Harald Vik hätkähti, kun hän näki hänen hymynsä.

"Ensinnäkin te ette saa ilmaista itseänne hänelle ennen kuin 48 tunnin kuluttua."

"Toiseksi on teidän laskeuduttava aivan alas asti jotain käyttämätöntä savupiippua myöten. Itse menen alas sitä piippua myöten, joka savuaa."

"Hyvä on", sanoi vanhus ja istuutui katolle, "silloin voimme täällä aikamme kuluksi katsella ihanaa auringonlaskua. Meillä ei ole mitään tehtävää ennen kuin pimeän tultua. Katsokaahan, kuinka kummallinen on lännen taivas. Nythän loimuaa ja palaa kaikkialla. Ja kuulkaahan, kuinka hiljaiseksi kaikki vähitellen käy suuressa kaupungissa."

Harald Vik jäi seisomaan. Hän tunsi nyt itsensä paljon epävarmemmaksi kuin koskaan pienen likaisen tiedemiehen suhteen.

"Ette siis usko minua? Ymmärrän sen niin hyvin. Te kallistutte siihen käsitykseen, että minä joko olen hullu tai hirvittävän vaarallinen pahantekijä."

"No niin", jatkoi vanhus, "siis vakuutan kunniasanallani, että olen ystävänne".

"En vielä koskaan ole sitä syönyt", sanoi hän hiljaa, "mutta on jotain, jota te ette ymmärrä. Osoittaakseni, kuinka suuresti annan arvoa teille, näytän teille tämän."

Hän pisti käden taskuunsa ja otti esille pienen valkoisen esineen, johon Harald Vikin huomio jo aikaisemmin oli kiintynyt.

Norjalainen otti sen käteensä ja tutki sitä tarkkaan. Se oli pieni posliininappi — sellainen, jommoisia käytetään telefonipatsaissa.

"Näin että se oli teidän kädessänne, kun palasitte puhelinjohtojen luota", sanoi Harald Vik. "Mihin te oikeastaan aiotte käyttää sitä?"

"Jos kaikki muu menee myttyyn", vastasi hän, "on tämä auttava meitä.
Siitä on tuleva puhelimemme."

"Niin, ettekö näe, että se on ontto. Siitä tulee erinomainen mikrofoni. Niin pian kuin olen saanut hansikasnahkani kuntoon, on vain hetken asia kiinnittää se puhelinlankoihin. Ettekö te ole koskaan nähnyt, kuinka puhelintyöntekijät pääsevät keskusasemalle ollessaan johtoja korjaamassa? Heillä on oma kone matkassa. Mutta kun puhelin itse asiassa on kaikkein yksinkertaisimpia keksintöjä, on varsin helppoa valmistaa primitiivinen kone — vallankin kun omaa sekä langat että sähkön. Olin iltapäivällä johtojen luona ja irroitin sieltä tämän posliininapin. Langat, jotka kuuluivat tähän, siirsin toiseen nappiin ja katsoin tarkoin, ettei muodostunut lyhytsulkua — muuten kyllä olisimme saaneet heidät pian vieraiksemme tänne katolle."

Harald Vik tunsi loukanneensa vanhusta ivallisella huomautuksellaan hänen kunniasanastaan. Hän luuli, että tiedemies oli laverrellut näin laajalti puhelimesta vain johtaakseen keskustelun uudelle alalle. Harald Vik, joka ei koskaan ollut opiskellut sähkötekniikkaa, ei ymmärtänyt, mihin hän tähtäsi puheellaan.

Vihdoin pimeys alkoi kietoa vaippaansa vankilan ja kaupungin. Se kävi yhä tiheämmäksi. Lopulta kaupunki loisti heidän allaan tuhansine valoineen, ja sen yllä kaareili taivas mustansinisenä ja tähdettömänä.

"Nyt on aika käsissä", sanoi vanhus, "ryömikää nyt 'kuolleeseen' piippuun".

Harald Vik nousi. Hän katseli kaupunkia ja erotti illan hälinää ja melua, jonka ääni tunkeutui hänen korviinsa. Hän kuuli jokseenkin epäselvästi, kuinka ajopelit vierivät siltojen kivitystä myöten, rautatiejuna puhkui etäisyydessä, sähköraitioteiden varoituskelloja soitettiin ja ihmisjoukkojen puheensorina nousi ja laski kuin meren tyrskyjen kaukainen kohina. Hänen mielestään ilta oli ihmeen ihana. Alhaalla vankilanpihalla, alhaalla kuilussa, hän näki lyhtyjä heiluvan edestakaisin, ja hän kuuli vahtimiesten askeleiden kumajavan kiviä vasten. Kaikki vangit olivat nyt käyneet levolle…

"Älkää siellä seisoskelko ja hukatko aikaa", sanoi vanhus, "minä olen ollut valmis jo aikoja sitten".

Hän oli kolmatta kertaa piipun sisällä. Hän osasi melkein ulkoa portaat. Hän oli tullut kahdeksanteen kerrokseen. Mutta sitten hänen täytyi äkkiä pysähtyä, sillä hän kuuli äänen, jota ei ennemmin ollut pannut merkille. Hän istui aivan liikkumattomana, pysytteli käsin ja jaloin kiinni ja kuunteli.

Ne eivät olleet ihmisääniä. Ääni ei oikeastaan muistuttanut mitään hänelle tuttua ääntä. Oli kuin heikot iskut, joita seurasi tasaisten väliaikojen perästä, olisivat tärisyttäneet koko suurta rakennusta. Sitä seurasi jonkunlainen raapiminen tai ratina — aivan kuin joku suuri eläin jossain rakennuksen kolkassa olisi purrut hampaitaan yhteen. Harald Vikistä tuntui kolkolta. Hän oli aivan kuolleen piipun alaosassa, vastustamatta antautui hän tuskan valtaan. Piipussa oli aivan pimeätä. Hän ei nähnyt enää yläpuolellaan taivaan sinistä nelikulmiota. Oli jo yö. Taivas oli musta ja riippui kuin musta lakki siellä piipun aukon päällä.

Äkkiä kummallinen kolina taukosi, ja kaikki hiljeni, mutta Harald Vikistä tuntui hiljaisuuskin painostavalta. Ei koskaan ennen ollut hänen asemansa hänestä tuntunut niin toivottomalta ja synkältä kuin tässä ahtaassa, pahalle haisevassa, kuolleessa piipussa. Kun hän oikein ajatteli, että hän oli täällä, keskellä tätä jättiläismäistä rakennusryhmää, tätä suurta kivihautaa, jossa oli joukko ihmisiä elävältä haudattuina, valtasi pelko ja alakuloisuus hänen mielensä.

Mutta hänen täytyi jatkaa matkaansa edelleen. Ja hän ryömi alemma piippua pitkin. Kun hän oli tullut neljännen kerroksen kohdalle, alkoi jälleen kuulua sama hermostuttava, aavemainen ääni. Hän oli heti selvillä siitä, etteivät rotat olleet sen aiheuttajina. Nakutus kuului useista kohdista yht'aikaa eikä vain yhdestä. Se kuulosti aivan siltä, kuin jossain kaukana olisi lyöty soinnuttomiin koskettimiin. Melu kesti lähes neljännestunnin. Sitten se äkkiä taukosi, ja Harald Vik kompuroi taas alemmaksi.

Hän oli tullut kolmanteen kerrokseen, silloin hän pysähtyi äkkiä. Hänen korviinsa oli kuulunut ihmisääni.

Se kaikui suoraan alhaalta, luultavasti ensimmäisestä kerroksesta. Se oli kuiskaava ääni, joka sanoi:

Harald Vik ei voinut kuulla, mitä toinen ääni vastasi. Oli selvää, että kaksi ihmistä keskusteli suoraan hänen allaan olevassa huoneessa, josta savupiippu nousi. He olivat ensin keskustelleet aivan piipun kyljessä, mutta sitten loitonneet hiukkasen.

Harald Vik oli varma siitä, että puhujat olivat olleet vanginvartijoita. Hän ei uskaltanut mennä alemmaksi, vaan katsoi viisaimmaksi nousta jälleen ylöspäin. Askel askeleelta, niin äänettömästi kuin suinkin mahdollista hän läheni kattoa. Kun hän läheni aukkoa, kuuli hän vanhan tiedemiehen kuiskauksen:

Ja samassa hän seisoi katolla. Tiedemies kävi hänen käsivarteensa kiinni, ja oli niin innoissaan, että hänen koko ruumiinsa vapisi.

"Kuulitteko?" kysyi hän, "kuulitteko? Noita omituisia sysäyksiä kautta rakennuksen?"

"Kuulin", vastasi norjalainen, "kyllä minä kuulin ne. Minusta ne olivat kammottavia."

"Se johtuu siitä", sanoi tiedemies, "ettette ymmärrä, mitä ne tarkoittavat. Mutta minä ymmärsin sen heti."

Vanha mies siveli hämillään otsaansa, tuijotti mietteissään eteensä ja mutisi hajamielisesti:

"Ajatelkaamme sitä myöhemmin", sanoi hän ja osoitti merelle päin, josta punainen valo loisti niinkuin tulimajakka tai soihtu.

"Siitä tulee hyvä uutinen Herald'iin, jonka ensimmäistä painosta ruvetaan puolen tunnin kuluttua painamaan."

Vanhus otti hänet mukaansa; hän oli kuumeisen kiihtymyksen tilassa. He tulivat sivukatolle, ja tiedemies johti hänet puhelinlankojen luo, jossa hän varhemmin aamupäivällä oli tehnyt kokeitaan.

"Nyt on puhelimeni vihdoinkin valmis", sanoi pikku mies. "Se on hieman alkuperäinen, minun täytyy sekä puhua että kuunnella mikrofonissa. Mutta sehän maksaa vaivan. Nyt panemme toimeen pienen lyhytsulun."

Harald Vik erotti epäselvästi pimeydessä, että vanhus hypisteli puhelinlankoja. Sitten hän vei valkoisen esineen korvaansa, ja heti sen jälkeen kuiskasi ihastuksissaan:

Sitten hän otti nopeasti valkean esineen korvaltaan ja piti sitä suun edessä, lausuen korkealla ja selvällä äänellä:

XII.

Harald Vik istui aivan ukon vieressä katonharjalla. Hän tunsi, kuinka vanhus suorastaan värisi jännityksestä.

"Tämä on 'Mustan tähden' vankilasta", sanoi tiedemies. "Tahdotteko saada uutisen?"

"Näemme täältä palavan laivan kaukana merellä. Se näyttää olevan suuri höyrylaiva."

"Aivan suuren luotsimajakan ulkopuolella, vähintään kolme peninkulmaa merelle päin, jos näemme oikein."

"Kuuluuko muuten mitään uutta. Onko tapahtunut jotain suuressa maailmassa?" kysyi tiedemies, uteliaisuudesta palaen.

"Olemme saaneet sähkösanoman Pearylta. Hän on saavuttanut suurenmoisia tuloksia. Julkaistaan huomenna Herald'issa. Muuten ei mitään erikoista… Niin, se on totta. Olemme kuulleet uutisen, joka huvittaa teitä. Kuolemaantuomittu, joka karkasi vankilasta pari päivää sitten, on kuulemma saatu kiinni."

"Buffalossa. Sikäläinen poliisipäällikkö on vakuutettu siitä, että hän on saanut oikean käsiinsä. Hän on nyt matkalla tänne."

"Hyvä on. Pidämme kyllä huolen siitä, ettei hän enää toista kertaa pääse karkaamaan. Vaikka se on kyllä pirun vikkelä mies."

Tiedemies työnsi mikrofonin äkisti Harald Vikin korvaan, ja norjalainen kuuli selvästi äänen vastaavan:

Norjalainen tunnusteli pimeässä uteliaana esinettä, joka oli hänen kädessään. Hän käsitti, että sen täytyi olla posliininappi, jonka hän aikaisemmin oli nähnyt vanhuksella.

"Suurenmoista", mutisi Harald Vik, "mutta minä en ymmärrä, kuinka olette saanut sen järjestetyksi."

"Tämän posliininapin, kahden pienen langanpätkän, jotka varastin johdosta, ynnä hansikasnahan avulla. Se on samanlainen kone, mutta suunnattoman paljon yksinkertaisempi kuin se, jota puhelintyöntekijät käyttävät, kun heidän puhelinjohtoja korjatessaan on puhuttava keskusasemalle. Olemme siis vihdoinkin tulleet yhteyteen ulkomaailman kanssa", huudahti vanhus ihastuksissaan ja löi kätensä yhteen. "Eikö ole kummallista, että me kaksi pakolaisparkaa, jotka istumme täällä vankilankatolla, ilman minkäänlaisia apuneuvoja, olemme päässeet puhelinyhteyteen maailman suurimman lehden kanssa. Mutta se on vain alkua."

Vanhus käänsi kasvonsa ukkosenjohdattimeen, joka kohosi korkealle mustansinistä yötaivasta vasten.

"Siitä on oleva meille suunnattoman suurta hyötyä." Hänen äänensä kuulosti kovin ylimieliseltä. "Nämä tavalliset puhelinyhteydet tuntuvat minusta liian kaukaisilta. Meidän on keksittävä jotain uudenaikaisempaa."

"No, esimerkiksi langaton sähkölennätin", vastasi tiedemies ja osoitti ukkosenjohdatinta. "Kun saan sähköpatterini kuntoon…"

Keskustelu Herald'in kanssa oli tehnyt niin valtavan vaikutuksen Harald Vikiin, ettei mikään, jota vanhus suunnitteli, tuntunut hänestä enää mahdottomalta. Hän huomautti kumminkin:

Vanhus nauroi äkkiä ääneen ja kauan. Hän istahti ja nauroi oikein sydämensä pohjasta. Se kuulosti suorastaan mielettömältä; Harald Vikiä ihan puistatti.

"Niin minulle kerrottiin Herald'ista. Minut on otettu kiinni Buffalossa ja olen nyt matkalla tänne. Hahaha!"

"Vai niin, silloin ymmärrän, kenestä lupasitte pitää niin hyvää huolta, ettei hän enää karkaa."

"Aivan niin. Menemmekö nyt takaisin taloomme? Täällä tulee todenteolla kylmä."

Vanhus poistui. Harald Vik loi katseen merelle, jossa palava laiva nyt loisti punaisempana ja kirkkaampana kuin ennen.

"Sen tunnen hyvin", sanoi vanhus, "se on Herald'in alus. Sillä on valonheittäjä keulassa. Se on jo matkalla laivahylyn luo. Se on Amerikan nopein höyrylaiva. Mikään torpedovene ei vedä vertoja sille nopeudessa. Kahdessa tunnissa se on perillä. Mutta kuulkaa, tulin ajatelleeksi jotain."

"Mitä sitten?" kysyi Harald Vik ja läheni vanhusta, ryömien nelin kontin sinkkikatolla.

"Kiikari meillä myöskin täytyy olla. Niin, kaksi kiikaria, yökiikari ja päiväkiikari. Ikävää, ettei meillä ole tilaisuutta katsella läheltä noin jännittävää tapahtumaa kuin tuo tuolla ulkona."

"En tiedä. Joko pääsemme täältä parin päivän perästä tai sitten saamme jäädä tänne hyvin pitkäksi aikaa."

He olivat nyt saapuneet asuntonsa, raunion, luo. Harald Vik aikoi heti kömpiä sisään, mutta vanhus esti häntä.

Norjalainen ei pimeässä voinut nähdä, mitä tiedemies puuhaili, mutta hän kuuli rapinaa, jonka hän oli tuntevinaan.

Hän vei Harald Vikin raunion aukon luo, sytytti tulitikun ja pisti sen aukosta sisään.

Majan sisällä oli sievästi katettu pöytä, palanen makkaraa, leipää, voita ja pullo viiniä.

Norjalainen oli nyt ryöminyt ihan sisälle majaan, ja vanhus seurasi jäljessä.

"Olkaa hyvä", sanoi vanhus, "ja syökää kunnolla. Meillä on ollut rasittava yö."

"Pullo oikeata viiniä", mutisi hän, "ja tuoretta, ihanaa leipää. Kuinka se maistuneekaan! Oletteko varastanut kaiken tämänkin?"

"Ettekö muista, että olin yöllä savuavassa piipussa. Menin ihan alas asti ja tulin virkamiesten keittiöön. Sieltä löysin tavarat. Jos minulla olisi ollut enemmän aikaa käytettävissäni, olisin varustautunut vielä paremmin."

"Ei, sitä en luule. Siellä on niin suuret määrät elintarpeita, ettei tämä pieni varkaus tee huomattavaa lovea varastoon."

"Palatkaamme nyt yöllisiin retkeilyihimme", sanoi vanhus. "Tahdon heti sanoa teille, että minäkin kuulin tuon kummallisen kolinan, mutta ymmärsin heti, mistä se johtui."

"Ettekö tehnyt huomiota", jatkoi vanhus, "ettei melu ollut tilapäistä?
Se kuului varsin säännöllisesti määrättyine väliaikoineen."

"Se ei siis voi olla rottien tai muiden eläinten aiheuttama, jotka elämöivät näissä muureissa."

"Ei, se on mahdotonta. Sitä paitsi oli melu aivan liian kova johtuakseen siitä."

"Että melu oli kova, ei itse asiassa merkitse paljon. Teidän on muistettava, että me olimme savupiipuissa, jotka tällaisissa korkeissa rakennuksissa ovat suorastaan mikrofoneja."

"Olenhan kertonut teille, että olen ollut kaksi kertaa kuolemaan tuomittu. Olen kaiken kaikkiaan istunut vankilassa monta vuotta. Kysykää norjalaiselta ystävältänne, Asbjörn Kragilta. Hän kyllä tietää miksi. Olen myöskin pitkän vankilassa oleskeluni aikana oppinut, miten vangit keskustelevat toistensa kanssa."

"Sekä koputtamalla että raapimalla", jatkoi vanhus. "Heillä on nyt uusi sähkötysmetodi, vanha alkoi käydä liian tutuksi vanginvartijoiden keskuudessa."

"Sepä juuri tekikin sen mieltäkiinnittäväksi. Muuten ei siinä olisi ollut mitään huomiota ansaitsevaa."

"He puhuivat tietysti kaikki keskenään. Ajankuluketta ihmisparoille.
Milläpä he muullakaan aikaansa kuluttaisivat?"

"Aivan niin. Siellä minäkin kuulin koputukset. Ensimmäiseksi johtui mieleeni: 'Mitkä vangit ovat tässä osassa rakennusta?' Silloin muistui mieleeni, että Crowburyn salaliittolaiset, joihin tekin kerran kuuluitte, muutettiin sinne teidän karkauksenne jälkeen. Vanginvartija kertoi sen minulle. Hän kertoi minulle myöskin, missä itse johtaja Crowburyn koppi oli. Se on 'Mustan tähden' vahvin vankikoppi. Kuuntelemalla tarkasti ja laskemalla koppien aseman sain pian selville, että koputukset ja raapimiset ensin lähtivät Crowburyn kopista. Sitten ne jatkuivat kautta kaikkien koppien seinien. Oli kuin hän olisi antanut merkin tai käskyn, jonka toiset heti antoivat mennä edelleen. Vastaukset tulivat hänelle takaisin."

"Tarkoitatteko —?" kysyi Harald Vik ja katsahti ylös. Hänellä oli makkaranpalanen toisessa ja viinipullo toisessa kädessä.

"Tarkoitan, että se peijakkaan Crowbury taasen valmistelee salaliittoa. Ei hän niin vähällä anna itseään lannistaa. Olen muuten hänen kanssaan yhtä mieltä."

"Hän on konna", puuttui norjalainen puheeseen, "joka tahtoi myydä meidät kaikki tyynni pelastaakseen oman nahkansa".

"Konna tai ei. Se on yhdentekevää. Hän tulee joka tapauksessa tekemään meille suuren palveluksen."

"Kyllä, kuulin kokonaisen lauseen ja yhden yksityisen sanan. Molemmat olivat minulle kumminkin täysin käsittämättömiä."

"Niin, se on itse asiassa mystillisin. Kuulin sanan keskellä pitkää sähköttämistä, josta en muutoin ymmärtänyt hituistakaan. Sana oli:

"En tiedä. Olen hiukan miettinyt asiaa. Huomenna avataan
Kansallismuseon vuosinäyttely."

"Niin, tiedän kyllä", vastasi vanhus. "Nämä ihmisethän ovat terroristeja. Onkohan jotain tapahtuva presidentin käydessä museossa? Heillä on ehkä vankilan ulkopuolella ystäviä, jotka ryhtyvät johonkin? En tiedä vielä… Mutta nyt näen, että päivä alkaa sarastaa", keskeytti vanhus äkkiä puheensa. "Te ette ole koko yönä ummistanut silmääkään, nuori mies. Te mahdatte olla väsynyt."

"Niin, olen hirveän väsynyt", mutisi Harald Vik puoliunessa. Hän istui jo nyökyttäen päätään edestakaisin.

Mutta vanhus ei mennyt nukkumaan. Hän istui kokoonkyyristyneenä mieliasennossaan polvet vedettyinä leuan alle. Hän ajatteli.

Norjalainen oli kai nukkunut parisen tuntia, kun kova isku selkään herätti hänet. Vanhus herätti hänet sillä tavoin.

"Nyt olen urkkinut asian", vastasi vanhus. Hänen äänensä oli niin kiivas ja innokas, että Harald Vik heti heräsi toden teolla.

"Te kerroitte minulle, että olitte kuullut kahden miehen keskustelevan alapuolellanne savupiipussa. Eivätkö he puhuneet aseista?"

"Silloin tiedän, mitä sana 'museo' merkitsee. Mutta tahdon myöskin tietää, mitä hän tarkoitti sillä, että kaikilla piti 'olla tieto käsistä'."

Äkkiä vanhus pysähtyi ja keikahti muutaman askeleen takaperin. Ensi kertaa Harald Vik näki todellisen pelon kuvastuvan hänen kasvoissaan.

Ja kun norjalaisen piti katsoa, mikä aiheutti vanhuksen kauhun, tunsi hänkin veren ikäänkuin jähmettyvän suonissaan.

Tuskin kymmenen askeleen päässä heistä seisoi outo mies revolveri kädessä.

XIII.

Harald Vik näki, että vanhuksen kasvot kävivät tuhkan harmaiksi, ja hän kuuli vanhuksen kuiskaavan:

Vieras mies oli kookas ja jäntevä. Hän astui askeleen likemmäksi karkulaisia. Aluksi hän oli ylenmäärin hämillään, mutta näkyi nopeasti tajunneen, kutka hänen edessään seisoivat.

Vanhus ja Harald Vik peräytyivät yhä askel askeleelta takaperin silmät tiukasti kiinnitettyinä muukalaiseen, joka piti revolveria heidän päittensä tasalla.

"Hän seuraa meitä", sanoi norjalainen, "pian olemme katonharjalla, ja silloin meidän on joko heittäydyttävä alas tai antauduttava".

Molemmat olivat nyt tulleet aivan katonreunalle, ja vieras mies oli tuskin viiden askeleen päässä heistä. Hän läheni yhä.

Muukalainen näytti ilmeisesti hämmästyvän vanhuksen katseesta. Hän pysähtyi ja vastasi viivytellen:

"Mitä te täällä katolla teette?" kysyi tiedemies terävällä, käskevällä äänellä.

"Vai niin, hitto vieköön", mutisi vanhus. "En ole ollut kylliksi varovainen. Tuosta puhelimesta tulee meille turmiollinen ylellisyys."

"Ei teidän tarvitse tarkastella minua niin ankarasti, herra insinööri. Tunnen vallan hyvin molemmat."

Huolimatta hetken äärettömästä jännityksestä huomasi Harald Vik miehen sanat. Hän oli sanonut vanhusta "insinööriksi".

"Huomatkaa, että minä olen asestettu", jatkoi vanginvartija vakavasti, "ja minua seuraa monta muuta tänne katolle. Antautukaa vaan!"

Vanhus nauroi, ei vihaisesti eikä ivallisesti, vaan hyväntahtoisesti ja suopeasti. Harald Vik tajusi hänen näyttelevän komediaa ja ihaili hänen mielenmalttiaan.

"Meitä on kaksi", sanoi vanhus ja nyökkäsi tuttavallisesti, "ja te olette yksin".

"Näen, että teillä on ase mukana", vastasi tiedemies ja ojensi kätensä, "mutta onko teillä myöskin käsiraudat?"

Vanginvartija astui rivakasti esiin ja kiinnitti käsiraudat vanhuksen likaisiin ranteisiin.

"Aina meillä ne on matkassa", sanoi hän, "mutta harvoin meillä on enempää kuin yksi pari." Hän loi terävän katseen Harald Vikiin.

"Pidän siis edelleen revolverin valmiina", lisäsi hän vakavana. "Menkää oikealle", käski hän, "kulkekaa viisi askelta edelläni!"

Molemmat karkulaiset tottelivat. Vartija kulki yhä ladattu revolveri oikeassa kädessä.

"Tuolla", sanoi hän. "Tahdon, että te kuljette sillä puolen vankilankattoa, josta voin antaa merkkejä vankilanpihalle."

"Jotain, josta olisi hyötyä teille", vastasi vanhus lempeästi. "Kysyin ystävältäni, eikö hänenkin mielestään meidän pitäisi kertoa teille, mistä johtui vika puhelinjohdoissa."

Harald Vik ymmärsi nyt, minne hän tähtäsi. Hän odotti jännittyneenä ja tarkkaavaisena sopivaa hetkeä, jolloin voisi ruveta toimimaan.

"Se on oikein", sanoi vanginvartija. "Teille on edullista, että olette sävyisiä. Näyttäkää minulle vika!"

Vanhus ojensi molemmat kahleissa olevat kätensä ja osoitti puhelinjohtoa, josta hän oli yöllä soittanut Herald'iin.

"Tuolla se on", sanoi hän, "tehän näette, että yksi posliininapeista on poissa. Se on paha vika. Katsokaahan vaan!"

Harald Vik oli saavinaan kouristuskohtauksen ja keikahti kumoon vankilankatolle.

Vanginvartija joutui hämilleen ja hämmästyksissään antoi revolverin liukua käsistään.

Harald Vik näki ruumiin pyörivän ilmassa ja kuuli puoleksi tukahdutetun, kamalan huudon.

Vanginvartija oli kadonnut katonreunan yli. Vanhus makasi pitkin pituuttaan ja tuijotti vankilanpihalle.

Norjalainen ryömi kauhun vallassa kaidepuiden luo ja katsoi alas suunnattomaan kuiluun.

Syvällä, syvällä alhaalla kivetyllä pihamaalla häämötti musta esine, joka makasi hiljaa ja liikkumattomana. Ihmisiä riensi juoksujalkaa; muiden muassa tuli nainen, jolla oli valkoinen, liehuva esiliina.

Ihmiset alhaalla näyttivät muurahaisilta. Heitä riensi paikalle yhä useampia. Lopulta oli kuolleen ympärille kertynyt suuri, liikkumaton möhkäle. Parin minuutin kuluttua liikkui koko ihmisjoukko, joka katolta katsoen näytti suurelta, tiiviiltä joukolta, kohti muuatta pientä hallintorakennusta. Ja sitten piha oli taas harmaana ja autiona kuten ennenkin. Kuollut oli kuljetettu pois.

Harald Vik nousi ja katsoi tiedemieheen. Hän oli aivan suunniltaan kaikesta, mitä oli nähnyt.

"Oli, kyllä se oli", vastasi vanhus, "ja sehän kävi sekä pian että helposti. Eikä se ollut minun ensimmäinen murhani", lisäsi hän nauraen hiljaista ja kamalaa naurua, joka kävi Harald Vikin luihin ja ytimiin.

"Sitä paitsi hän kuoli heti ja kivuttomasti. Ilmanpaine tappoi hänet. Hän oli jokseenkin yksinkertainen, mies parka, oikea tomppeli. Hänen täytyi kuolla."

"Sepä merkillistä", sanoi Harald Vik ihmeissään, "en koskaan ole huomannut, että teillä on niin muodottomat ja käyrät kädet".

Ja samassa hänen kätensä saivat entisen muotonsa. Ja käsiraudat luistivat alas ja putosivat kalisten maahan, ikäänkuin liian suuret renkaat.

"Muuan asia ihmetyttää minua nyt, kun näen miten taitava te olette", huomautti Harald Vik selvittyään hämmästyksestään. "Miten kummassa teidät on saatu kiinni?"

"Petoksella", mutisi vanhus katkerasti, "mutta älkäämme ajatelko sitä. Olemme tällä haavaa vaarallisessa asemassa, ystäväni. Voimme odottaa vieraita katolle."

"Ei, tuolla alhaalla tietysti luullaan, että vanginvartija on tapaturmaisesti syöksynyt alas katolta. Hänen suunsa on vaiennut ainiaaksi. Mutta puhelinjohdoista ei vielä ole päästy selville. Linja, jolla kokeilin yöllä, ei enää toimi. Luulin, että sain sen taas kuntoon, mutta jokin vika on siis kuitenkin keksitty konttorissa. On selvää, ettei sattunut onnettomuustapaus saa peloittaa heitä. Puhelin on saatava kuntoon."

"Ei, me ryömimme majaamme ja panemme kivet paikoilleen. Kukaan ei meitä löydä. Muistakaa, ei kenelläkään ole aavistusta siitä, että täällä katolla on eläviä olentoja. He eivät edes tarkemmin ota selkoa asiasta."

"Pidän huolen siitä, että näyttää siltä, kuin myrsky olisi vioittanut johtoa. Nämä käynnit täällä katolla ovat muuten ehdottomasti vain eduksi meille."

"Niin, heidänhän täytyy jostain tulla katolle, eivätkä he luultavasti tule savupiipusta. Täällä on siis jossain luukku, jota emme ole löytäneet. Meidän täytyy tähystellä vieraitamme muurin reiästä. Nyt menen puhelinjohtojen luo", lopetti vanhus puheensa, "ja te voitte sillä aikaa hävittää kaikki näkyvät jäljet meistä täällä ulkopuolella ja kerätä kokoon kiviä."

Tiedemies ryömi heti ukkosenjohdatinta myöten alas sivukatolle ja lähestyi puhelinlankoja.

Puolessa tunnissa Harald Vik keräsi kokoon kaikki näkyvät jätteet heidän puuhistaan ja vei ne majaan. Sitten hän pinosi kiviä kasaan aivan sisäänkäytävän viereen ja ryömi sitten raunioon.

Harald Vik odotti hirveän jännityksissään, mitä tapahtuman piti, tiedemies taas oli täysin rauhallinen. Hän käyttäytyi aivan kuin olisi hiljaisena keskiyön hetkenä tehnyt kokeita lukukammarissaan.

Vanhus sulki ensin täydellisesti aukon ja otti sitten irti yhden kiven, niin että syntyi kurkistusreikä, josta hän voi nähdä katon kokonaisuudessaan.

"He antavat odotella itseään", mutisi vanhus, istuessaan ja herkeämättä tuijottaessaan aukosta.

Vihdoinkin hän vilkastui, ja Harald Vik päätteli siitä, että telefonin korjaajat olivat nyt varmaankin tulleet katolle.

"Ahaa, tuolla on luukku", kuiskasi tiedemies itsekseen. "Sehän on täysin piilossa sinkkilevykatossa. Kas, kas, tuossa on numero kaksi ja tuossa numero kolme. Sehän on oikea varusjoukko… Mutta katsokaa, kuinka huolimattomia ihmiset voivat olla… He eivät edes ole asestettuja… Ensimmäinen oli edes… Mutta hänpä saikin surmansa… Nyt he menevät puhelinjohtojen luo… Mutta tuo pitkä mies, jolla on valkoinen nahkavyö, kuka tuo noin utelias on?… Näyttää aivan siltä, kuin hän tahtoisi lähemmin tarkastella vikaa… Hän kumartuu lankojen ylitse ja kutsuu muutkin sinne…"

Siihen tapaan tiedemies puheli itsekseen siinä istuessaan, ja hänen löpinästään Harald Vik voi arvata, mitä katolla tapahtui.

"Mitä he nyt tuumivat… Niin, enkö sitä arvannut", jatkoi vanhus, "nyt he ovat rauhoitetut… He nyökkäävät toisilleen… Kyllä sen täytyy olla myrskyn työtä, haha… No, nyt he alkavat korjata… Se on itse asiassa aivan mitätön vika…. Voin nähdä, kuinka he ovat harmissaan… No, kaiken takia sitä nyt kannatti lähettää tänne kolme miestä… Nyt he ovat valmiit… He menevät takaisin luukulle… He seisovat ja varjostavat silmiään ja katselevat näköalaa… No, nyt he menevät alas… He ovat kadonneet."

Pakolaiset odottavat varovaisuuden vuoksi vielä puoli tuntia, ennenkuin ryömivät ulos. Kun he taasen ovat katolla, lyövät kellot yhdeksää kaupungin monissa kirkontorneissa. Vanhus laskee lyönnit.

"Yhdeksän", sanoo hän, "silloin on hetki tullut. Tulkaa, menkäämme sille kohtaa, josta meillä on näköala yli harjoituskentän."

Suunnattoman suurella kentällä, syvällä heidän allaan, näkevät he sadoittain vankeja liikehtimässä. Vangit ovat ulkona jaloittelemassa. He liikkuvat taukoamatta eteenpäin, yksi mies joka rivissä. Rivit liittyvät renkaiksi ja kehiksi. Renkaitten sisäpuolella on korokkeita, joilla vartijat seisovat ja pitävät tarkasti silmällä, etteivät vangit puhu keskenään. Kentän laidoille on sijoitettu joukko sotilaita, jotka kivääreihinsä nojaten katselevat surullista näytelmää.

"Huomaatteko", kysyi hän norjalaiselta, "huomaatteko niitä miehiä, jotka seisovat korokkeilla?"

"Kyllä, ne ovat vartijoita, jotka katsovat, että säännökset otetaan huomioon."

"Eivät ne kaikki ole vartijoita. Jos tuntisitte tämän vankilan järjestelmän, tietäisitte, että tavalliset vangitkin voivat joutua niille paikoille. Ne annetaan vangeille, jotka ovat osoittaneet erikoisen suurta ahkeruutta ja hyvää käytöstä. Heistä tulee silloin apulaisvartijoita. Näettekö tuota miestä punaisen varastokatoksen luona esimerkiksi — se on vanki. Katsokaa, kuinka aurinko paistaa hänen vanginpukunsa keltaisiin raitoihin."

"Ymmärrättekö siis, mitä tarkoitettiin kysymyksellä, joka yöllä lähetettiin muurien läpi: 'ovatko kaikki saaneet tiedon käsistä?'"

Harald Vik seurasi kaukaisen, punaisen varastokatoksen luona seisovaa pientä, keltaista miestä vielä suuremmalla tarkkaavaisuudella.

"Ainoastaan sen, että hän on vilkkaampi ja innokkaampi toimessaan kuin muut vartijat. Mutta se johtunee siitä, että hän on erikoisen kykenevä apulaisvartija."

"Aivan oikein… hän on vilkkaampi. Mutta ettekö voi nähdä, mitä hän tekee?"

Vanhus aikoi sanoa jotain muutakin, mutta keskeytti äkkiä. Hän katseli hyvin tarkkaavaisesti kentälle, ja Harald Vikistä näytti siltä, kuin hänen huulensa olisivat liikkuneet.

"Niin, vankienhan täytyy kulkea tahdissa", sanoi norjalainen, "se on ohjesäännöissä".

"Aivan oikein, mutta samalla kuin hän lyö tahtia, tekee hän muutakin käsillään."

XIV.

"Puhuuko hän?" kysyi Harald Vik hymyillen. "Ettehän mitenkään voi kuulla hänen puhettaan tällaisen välimatkan päähän. Mehän vaivoin näemme hänet."

"Minusta näyttää siltä, kuin rivit eivät kulkisi tahdissa", vastasi norjalainen, "ja kuin korokkeella seisovan miehen pitäisi yhä kiirehtiä niitä. No, nyt hän herkeää paukuttamasta käsiään."

"Mutta nyt hän taas alkaa", huudahti vanhus innostuksissaan, "laskekaa, laskekaa nyt, mies!" jatkoi hän ja tarttui Harald Vikiä lujasti käsivarteen.

"Yksi, kaksi, kolme, neljä, viisi, kuusi, seitsemän, kahdeksan, yhdeksän, kymmenen, yksitoista. Yksitoista kertaa hän lyö yhteen käsiänsä. Katsokaa, nyt hän pysähtyy hetkiseksi, ikäänkuin tarkastaakseen, kuinka rivit kulkevat. Nyt hän taas aloittaa."

Vanhus laskee uudelleen. Hänen silmänsä ovat suunnatut kaukana olevaan pisteeseen, jota hän tarkkaa äärimmäisen jännittyneenä.

"Kaksikymmentäyksi lisäksi, ennenkuin korokemies taas pysähtyi! Kirjoittakaa luvut muistiin liuskakivenpalalla, niin muistamme ne paremmin", komensi hän Harald Vikiä.

Norjalainen alkoi käsittää, mihin tiedemies tähtäsi. Hän etsi kiireesti liuskakivenpalasen ja kirjoitti molemmat luvut, yksitoista ja kaksikymmentäyksi, katolle.

"Jos laskemme aakkosista, saamme helposti merkityksen näille luvuille.
K on yhdestoista kirjain."

"Ja u on yhdeskolmatta", jatkoi Harald Vik. Hän oli itse suunnattomasti innostunut saamaan selkoa arvoituksesta.

"Tässähän on aivan selvästi", sanoi hän: "Kukaan ei petä. Se on kehoitus", jatkoi hän, "vala. Salaliitto on siis jo muodostettu ja suunnitelma tehty. Nyt on vain kysymys siitä, että 'kukaan ei petä'. Se on suurenmoista. Vanha veijari on tehnyt samoin kuin Nelson ennen Trafalgarin taistelua. Hän on nostanut kehoittavan merkin. Tietysti ovat kaikki suunnitelmaan osalliset ymmärtäneet merkinannon. Alan uskoa, että tänä yönä räjähtää."

"Mutta se on merkillistä", sanoi Harald Vik, "ettei kukaan vartijoista ole ymmärtänyt hänen liikkeitään".

"Muistakaa, että siellä korokkeilla seisoo vähintään parikymmentä miestä. Kaikki lyövät tahtia käsillään, ja hän on todenmukaisesti ainoa, joka on tällä tavoin sähköttänyt."

"Mutta joku vanki, joka ei ole ollut perillä suunnitelmasta, on voinut ymmärtää merkit."

"Hänen tarkoituksensa on todennäköisesti ollutkin, että niin moni vanki kuin suinkin ymmärtäisi, mitä hänellä oli sanottavaa."

"Sen hän saa uskaltaa. Mutta se on yhtä vähän otaksuttavaa kuin että joku vartija kiinnittäisi häneen huomiotaan ja alkaisi epäillä sen vuoksi, että hänen lyöntinsä ovat niin merkillisen säännöttömiä. Muistakaa, että vangit näissä vankiloissa pitävät lujasti yhtä. Jos vanki on tehnyt vääryyttä tovereilleen, juorunnut tai muuten käyttäytynyt petollisesti, muuttuu hänen elämänsä täällä sen jälkeen suorastaan helvetilliseksi. Ja vaikka hänet siirrettäisiin toiseen vankilaan, saavat hänen uudet toverinsa pian kuulla puhuttavan hänen käytöksestään, ja sitten hänet hukka perii. Hänen henkensä voi olla kysymyksessä silloin."

Elämä alhaalla suurella vankilanpihalla veti taas molempien miesten huomion puoleensa. Vankeja virtasi suurissa laumoissa joka taholta, niin että lopuksi oli kertynyt kokonainen pieni armeija. Yhteinen juovikas vankilanpuku antoi lisää väririkkautta taululle. Vangit järjestettiin syviin rivistöihin ja marssivat eri suunnille. Muutamilla oli matka työpaikalle, toiset taas palasivat koppeihinsa. Mutta heidän marssissaan ei ollut muuta sotilaallista leimaa kuin säännöllinen tahti. Se oli hidasta ja kuhnailevaa, ja melkein kaikki vangit kulkivat etukumarassa ja katsoivat maahan, ikäänkuin olisivat kantaneet raskaita taakkoja.

"Niin, istun tässä juuri ja mietin", sanoi vanhus, "kuinka monta heitä oikeastaan on. Se on joka tapauksessa aika voima."

"Niin, kunnes he heittävät kahleet yltään. Ehkä se tapahtuu jo ensi yönä. Meidän on toimittava sukkelaan, jos aiomme saada jotain hyötyä kapinasta."

"Vai niin, museo, sana, joka nakutettiin vankilanmuurien läpi", sanoi norjalainen, "kriminaalimuseo siis."

"Juuri niin, ja siellä ovat ne tuhatviisisataakuusikymmentä puukkoa ja kolmesataaviisikymmentäneljä revolveria ynnä joukko muita aseita. Olen kerran kulkenut museon läpi, ja se teki yksinpä minuunkin suorastaan kamalan vaikutuksen. Muun muassa on siellä kokoelma vanhoja mestauskirveitä, jotka ovat vallan ihastuttavan teräviä. Kapina puhkeaa luultavasti kahdentoista ja kahden välillä yöllä, jolloin muutamat murtautuvat kopeistaan ja aukaisevat ovet toisille. Ensin he leikkaavat puhelinjohdot poikki, niin että vankilan yhteys kaupungin kanssa tulee katkaistuksi. Sitten, ennenkuin vartijat vielä ovat mitään huomanneet, he miehittävät kriminaalimuseon ja hankkivat itselleen aseita, minkä jälkeen he, kuten otaksun, kylmäverisesti surmaavat johtajan ja kaikki virkamiehet. Sitten he kaikki tunkeutuvat ulos vankilasta. Mitä muuta tapahtuu, voitte helposti aavistaa. Armeija verenjanoisia rikoksellisia, sanokaamme, kahdeksantuhatta miestä, joukko, joka on melkein puolet linnaväestä ja hyvillä aseilla varustettu, syöksyy suoraan rikkaaseen ja nukkuvaan kaupunkiin. Siitä tulee sellainen ryöstö, jonka vertaa emme ole nähneet nykyaikana."

"Siis on koko kaupunki vaarassa", sanoi Harald Vik kauhistuen.
"Tapahtuu joukko murhia."

"Mutta sehän on kamalaa. Mitä osaa me näyttelemme tässä kauheassa näytelmässä?"

"Me näyttelemme hienointa osaa", sanoi hän. "Me keräämme kaikki valtit käsiimme tässä uskaliaassa pelissä. Niin, olen jo kerännyt ne. Ne ovat jo minulla, mutta vielä ei ole aika käsissä, jolloin niitä voi käyttää."

"Mutta jos kapina epäonnistuu", huomautti Harald Vik, "ammutaan meidät ehkä. Joka tapauksessa joudumme taas kiinni kuten muutkin rikolliset."

"Ei, annamme kapinan jatkua siksi, kunnes johtaja on saanut surmansa.
Sillä hetkellä minä esiinnyn."

"Niillä neljällä panoksella, jotka teillä mahdollisesti on jäljellä revolverissanne?"

"Se on onnistuva. Sen pitää onnistua. Kuulkaa nyt", jatkoi hän hymyillen. "Minkälaisissa ajoneuvoissa haluatte lähteä vankilasta?"

"Olisin kiitollinen, jos voisin lähteä täältä jalkaisin", vastasi norjalainen.

"Mieluummin sitten automobiilissa", sanoi Harald Vik ja katsoi tutkivasti tiedemiestä. Taaskin välähti hänen mielessään ajatus, että vanhus mahtoi olla hullu.

Norjalainen nousi seisoalleen ja loi katseensa kaupunkiin, jossa elämä nyt tykytti vilkkaimmillaan. Kaikilla kaduilla vilisi vaunuja ja ihmisiä. Pääkadut muistuttivat kanavia, joissa vesi virtaa, niin taaja oli yhdysliikenne. Harald Vik meni sille pienelle ulkonemalle, josta hän voi nähdä tiedemiehen kopinikkunan. Siihen hän istahti ja jäi kärsivällisenä odottamaan silmät kiinnitettyinä ristikkoikkunaan nähdäkseen edes vilaukselta mustakutrista.

Ei kestänyt kauankaan, ennenkuin naisanarkistin kasvot ilmestyivät ristikon taakse, ja norjalaisen täytyi sukkelaan piiloutua kaidepuitten taa, ettei häntä nähtäisi. Norjalainen tuli kovin kiihdyksiin nähdessään, kuinka raskaat jäljet sanomaton surumielisyys ja avuttomuus olivat jättäneet noihin kauniisiin kasvoihin. Hän vannoi vielä kerran pelastavansa hänet, vaikka panisi oman vapautensa alttiiksi.

Nuori mies istui useita tunteja ja tuijotti koppia kohti. Nuori tyttö näyttäytyi usein ikkunassa nähdäkseen vilauksen sinistä taivasta, joka tänään kaareutui kaupungin ja vankilan yllä kuin jättiläismäinen sininen ja kirkas posliinikupoli.

Kun lähimmän kirkon kello löi kaksi, poistui Harald Vik vihdoin paikaltaan ja lähti katolle päin. Samoihin aikoihin tiedemies nousi siitä savupiipusta, jossa norjalainen oli ollut yöllä ja josta hän oli kuullut tuimien äänten neuvottelevan aseista.

"Nyt olen saanut selitetyksi nuo äänet", sanoi vanhus. "Tämä kuollut savupiippu päättyy varastohuoneeseen, jossa säilytetään vankien lapioita ja kivenhakkuukapineita. Joskus on siellä vankeja myöhään illalla korjaamassa työkaluja, jotka ovat menneet työskennellessä rikki. Tietenkin kuulitte yöllä juuri kahden sellaisen vangin keskustelun."

"En, mutta meidän tulee olla valmiit siltä varalta, että se tapahtuu tänä yönä."

Muutaman suuren savupiipun varjossa pakolaiset söivät päivällisensä. He valmistivat erinomaisen hyvän aterian ruoista, jotka vielä olivat jäljellä tiedemiehen yölliseltä löytöretkeltä. Ja kun vesi oli vielä kylmää, maistui yksinkertainen ateria kummallekin oivallisesti.

He puhelivat yleisistä, asioista päivällisen aikana. Tiedemies selvitteli käsitystään tulevaisuuden tieteestä. Päästyään vapaaksi vankeudesta hän aikoi edelleen tehdä kokeita auringonvalolla voimalähteenä, sanoi hän. Oli myöskin toisia voimia, joita voitaisiin käyttää. Itse asiassa oli ihmisellä omassa ruumiissaan suurin voimalähde, nimittäin sydän. Tiedemies kehitteli vähitellen joukon hurjia, uskaliaita suunnitelmia, joita Harald Vik mielenkiinnolla kuunteli. Mutta ellei hän olisi nähnyt niin monta todistusta tämän kummallisen miehen kyvystä, olisi hän epäilemättä pitänyt vanhaa miestä hulluna.

Kun he päivällisen jälkeen lojuivat ja torkkuivat kovassa kuumuudessa ja katselivat kaupunkia, sanoi vanhus:

"Tosin minulla on paljon puuhattavaa tuolla maailmassa, mutta kun ajattelen, kuinka ihanaa elämää voisin viettää täällä korkeuksissa, haluttaa minua melkein jäädä tänne. Täällähän minulla on kaikki, mitä voin toivoa. Minulla on puhelin, jonka avulla aina voin hankkia tietoja suuren maailman tapahtumista kuin myös tieteen voitoista. Ruokaa ja juomaa on minulla tarpeeksi. Savupiipun kautta pääsen milloin hyvänsä suunnattoman suureen varastohuoneeseen, jossa ei huomata pieniä anastuksiani. Totta kyllä, että tie savupiipun läpi on hiukan vaivalloinen, mutta —"

Hän oli niin totinen ja niin vakuutettu siitä, että oli vallan vähäpätöinen asia laittaa hissi savupiippuun, että norjalainen yht'äkkiä vaikeni.

"Kun saan sähköpatterini valmiiksi", jatkoi vanhus, "voisin taas aloittaa kokeiluni uudestaan. Johtaisin sitten sähkövalon tänne. On niin harmillista, kun ei voi pimeän takia kirjoittaa öiseen aikaan — —. Mutta vapaus, vapaus", mutisi hän.

"Niin, mieluimmin vihreässä automobiilissa. Mutta oikein suuressa, viidenkymmenen hevosvoiman vaunussa."

Harald Vik huomasi ukon olevan hyvällä tuulella ja tuumi, että oli parasta jatkaa pilantekoa.

"Hyvä", sanoi vanhus nyökäten. "Nyt on kello viisi. Jos kapina puhkeaa tänä yönä, voin taata teille automobiilimatkan huomenaamuksi kello kahdeksaksi. Silloin ajamme suoraan New Carlton'in ravintolaan ja syömme siellä aamiaista. Minä tarjoan samppanjaa."

"Hm", vastasi norjalainen ja katsoi merkitsevästi ukkoon. "Siitä tulee varmasti matka, josta me kaikki kolme suunnattomasti iloitsemme."

Tiedemies katsahti ylös. Hän oli taas muuttunut. Hänen kasvojensa ilme oli nyt suorastaan kamala. Harald Vik nousi sukkelaan ja astui muutaman askeleen takaperin. Hän seurasi hyvin tarkkaavasti jokaista vanhuksen liikettä. Tänä hetkenä hän pelkäsi häntä.

"Lähtekää te vain vankilasta", sanoi norjalainen, "minä voin vallan hyvin jäädä tänne vielä joksikin aikaa. Ja minä tulen toimeen ilman sähkövaloa ja puhelinta."

"Olkoon menneeksi, siis jään tänne ja turmelen kaikki teiltäkin, jollette edes koeta pelastaa tuota nuorta kuolemaantuomittua tyttöä."

"Näen, että olette sokaistu", sanoi hän. "Niinpä on hyvin mahdollista, että minun on pakko tehdä vielä yksi murha, ennenkuin lähden vankilankatolta."

Vanhus oli kerrassaan häikäilemätön. Sitä paitsi oli hänellä revolveri viittansa taskussa, ja revolverissa oli vielä neljä panosta. Harald Vik oli täydellisesti suojaton. Hänet voitiin ampua kuin koira. Kunpa hän edes keksisi keinon, jolla saisi viekoitelluksi itselleen vanhuksen revolverin.

Tunti tunnin perään kului, ja norjalainen tuli yhä tarkkaavaisemmaksi. Vanhus hyöri ympäri kuin hyeena. Norjalainen ei vahingossakaan kääntynyt selin häneen.

Pimeä yllätti. Nyt läheni kapinan hetki. Ensimmäinen merkki oli pian annettava, jos sen oli määrä tapahtua tänä yönä.

XV.

Norjalainen tunsi aina vähän väliä, kuinka vanhuksen silmät leimuten suuntausivat häntä kohti. Hän tiesi nyt olevansa tiedemiehen käsissä, mutta hän oli päättänyt myydä henkensä niin kalliista kuin suinkin. Hän ei hetkeäkään epäillyt, että vanhus, jos hän piti sen sopivana, surmaisi hänet ehdoin tahdoin.

Vanhuksella oli vielä neljä panosta revolverissaan. Jos hän vain voisi viekoitella revolverin häneltä, olisi vanhus voimaton. Hänellä oli ase jossakin viittansa taskussa.

Äkkiä Harald Vikin päähän juolahti ajatus. Hän ryömi raunioon. Vanhus jäi paikoilleen ja katseli häntä epäluuloisesti.

"Minun täytyy puhua kanssanne", sanoi hän, "tällainen vihamielisyys ei saa enää jatkua".

"Onko teille todella mahdotonta pelastaa tuo nuori kuolemaantuomittu tyttö?" kysyi hän.

"Ei suinkaan mahdotonta", vastasi tiedemies ylpeästi, "on ylipäänsä sangen vähän sellaista, joka on minulle mahdotonta. Mutta se haittaisi aiettani, vieläpä voisi suorastaan saattaa sen raukeamaan tyhjiin, ja sitä en tahdo panna alttiiksi."

"Ja jos minä siis kieltäydyn auttamasta teitä suunnitelmanne toteuttamisessa, mitä sitten?"

"Joka tapauksessa pyydän teitä tekemään minulle suuren palveluksen", jatkoi norjalainen. "Jos kuolen tänä yönä, tahdotteko toimittaa kirjallisen tervehdyksen eräälle ystävälleni kotimaahani. Vain parisen sanaa, jotka piirrän tälle pienelle liuskakiven palaselle."

"Siitä pidän kyllä huolen", vastasi vanhus, "mutta mikä on ystävänne nimi?"

"Taas tuo ihminen", mutisi hän, "mutta olkoon menneeksi, teen teille joka tapauksessa tämän palveluksen".

"Kiitos, silloin kirjoitan heti tämän omituisen kirjeen", vastasi Harald Vik. "Muistaakseni te hankitte tulitikkulaatikon alhaalta hallituksen keittiöstä. Saanko lainata sitä?"

"Olkaa hyvä", sanoi hän, "mutta varokaa, etteivät näe valoa reiän läpi alhaalle".

Pienellä kivilattialla oli hujan hajan olkia, kynityitä höyheniä ja muuta senkaltaista. Jos tuikkaisisi tikulla tulen näihin helposti syttyviin aineksiin, ei kestäisi kauan, ennenkuin kaikki tyynni olisi ilmiliekissä.

Harald Vik raapaisi tulta ja pudotti ilmeisesti varomattomuudesta tulitikun. Samalla hän teki kömpelön liikkeen, niin ettei vanhus voinut sammuttaa.

Silmänräpäyksessä oli koko lattia ilmitulessa. Harald Vik huusi ja kirkui lisätäkseen hämminkiä. Vanhus koetti sammuttaa tulta hatullaan, mutta turhaan. Tällainen aimo valkea katolla voi mikä sekunti tahansa saattaa heidät turmioon. Sen norjalainen heti ymmärsi.

Vanhus huomasi, että norjalainen oli oikeassa, ja riuhtaisi viitan yltään. Hän heitti sen tulen päälle. Harald Vik auttoi häntä sammutustyössä, niin että tuli oli tukahdutettu hetken perästä.

Savu kirveli kovasti hänen kasvojaan. Pian saapui tiedemieskin katolle.
Hänellä oli mukanaan viitan jäännökset.

"Likipitäen", vastasi vanhus ja näytti vaatekappaletta. Liekit olivat polttaneet siihen suuria reikiä, ja se haisi jo kaukaa palaneelta.

"Mutta se ei ole niin pilalla", jatkoi hän, "etten vallan hyvin voisi käyttää sitä".

Ja hän puki viitan ylleen. Nyt hän oli vielä hassumman näköinen kuin ennen.

Harald Vik seisoi jonkun askeleen päässä ja odotti, että vanhus huomaisi jotain.

"Te käyttäydyitte sangen omituisesti. Näytti aivan siltä, kuin olisitte ehdoin tahdoin sytyttänyt tulen. Ahaa, nyt minä ymmärrän…!"

Vanhus kävi äkkiä raivosta aivan kalpeaksi ja valmistautui hyökkäämään kuin petoeläin norjalaisen kimppuun.

Mutta Harald Vik pysyi tyynenä paikallaan ja tähtäsi eteenpäin vanhuksen revolverilla.

"Täällä on neljä panosta jäljellä", huusi hän, "varokaa itseänne, älkää astuko askeltakaan lähemmäksi, muutoin ammun".

"Rosvo", sähisi vanhus, vapisten hämmästyksestä ja raivosta, "antakaa minulle takaisin revolveri!"

"Se olisi hyvin tyhmästi tehty kaikkien uhkausten jälkeen, jotka te äskettäin lausuitte. Nyt tahdon pakottaa teidät pelastamaan myöskin tuon nuoren tytön. Joko pääsemme kaikki täältä tai ei kukaan. Myönnätte kai", lisäsi hän hymyillen, "että tuo tulipalo oli erinomainen keksintö. Olisi ollut aika vaikeata muulla tavoin päästä kopeloimaan viittanne taskuja… No, no, olkaa nyt vain levollinen. Te näette, että sormeni on liipaisimella. Pieni liike vain, vaikka kuinka pieni, ja minä ammun. Ettekö usko, että tunnen teidän voimanne ja notkeutenne. Olen myöskin selvillä siitä, että henkeni on kysymyksessä. Teette varsin viisaasti, jos astutte askeleen taaksepäin."

Vanhus kiehui raivosta. Harald Vik odotti oikein valtavaa purkausta, mutta äkkiä kiintyi molempien huomio johonkin outoon.

Harald Vik ei aluksi voinut päästä selville, mikä huuto se oli. Mutta se kuulosti kamalalta ja aavemaiselta yössä ja sai hänet säpsähtämään. Molemmat kuuntelivat jännityksissään.

"Käsitättekö, mikä ihmeen huuto tuo on?" kysyi norjalainen. Hän seisoi yhä revolveri kädessä valmiina ampumaan, mutta oli antanut kätensä vaipua alas.

"En ole koskaan kuullut pöllönhuutoa tässä vankilassa", vastasi vanhus. Kuulosti siltä, kuin hän olisi täydellisesti unohtanut revolverikohtauksen.

"Ei sekään mahdotonta. Muutaman minuutin kuluttua saamme kyllä ratkaisun arvoitukseen."

He seisoivat aivan liikkumatta ja kuuntelivat useita minuutteja. Harald Vikin oli vallannut omituinen mieliala. Hänen sydämensä tykytti aivan kuuluvasti.

Suuren kaupungin melu oli nyt vaimennut melkein täydeksi hiljaisuudeksi. Vain silloin tällöin kuului huudahdus tai vierivän vaunun kolina. Ja pimeys ja hiljaisuus lepäsivät vankilaryhmän, "mustan tähden", yllä.

Mutta nyt he kuulivat kirkaisun uudelleen. Tällä kertaa se tuntui lähtevän ryhmän toisesta nurkasta, nimittäin itäisestä osasta. Siihen vastattiin lännestä.

"Tämä mahtaa olla merkki kapinan alkamisesta", kuiskasi vanhus.
"Kuulkaa… kuulkaa!"

Kaukana portin luona he näkivät joitakin valoja, jotka häilyivät edestakaisin. Melu kuului sieltäpäin. Harald Vikistä tuntui siltä, kuin ovia olisi murrettu auki. Oli selvää, että alhaalla oli liikkeellä paljon ihmisiä, sillä alinomaa ilmestyi uusia lyhtyjä. Äkkiä kuului pari revolverinlaukausta.

Mutta useampia laukauksia ei ammuttu. Meteli vain eneni suuren portin seutuvilla. Harald Vik oli kovin kiihtynyt. Mutta vanhus seisoi tyynenä rikkinäisessä, likaisessa, savun mustaamassa viitassaan ja katseli näytelmää kuin kenraali, joka katselee taistelun alkua ja on varma voitosta.

"Aivan oikein", puheli hän, "nyt loistavat tulet hallintorakennuksessa.
Näettekö valoja, jotka hitaasti liikkuvat ikkunasta ikkunaan?"

He odottivat ja katselivat merkillisiä tapahtumia. He eivät voineet erottaa olioita, he näkivät ainoastaan valojen liikkuvan.

"Kolme minuuttia on kulunut", sanoi vanhus, "ja minä olen nyt varma asiastani. Kapinalliset ovat vankilassa herroina. Ilmeisesti ovat monet vartijat jo saaneet surmansa ja johtaja on otettu vangiksi."

"Luulen, että hän on vain vankina. He ovat siksi viisaita, että pitävät hänet panttivankina."

"Se tulee yhä selvemmäksi", vastasi tiedemies. "Ja minä pääsen vähitellen voitolle kaikissa otaksumisissani. Nyt näen tulta kriminaalimuseossa, asekammioita ryöstetään. Kapinallisilla on vain yksi teko jäljellä. Heidän täytyy syöksyä kaupunkiin, ryöstää, mitä käsiinsä saavat, ja sitten hävitä maan kaikille kulmille. Tietysti joutuu suurin osa jälleen kiinni. Mutta kaikki tietenkin toivovat kuuluvansa niihin, jotka pääsevät pakoon."

"Vihdoinkin", mutisi hän, "te siis suostutte pelastamaan tuon nuoren, kuolemaantuomitun tytön?"

He ryömivät molemmat alas piippuun, jonka kautta he pääsivät kuolemaantuomitun kopin lähettyville, tiedemies oli etumaisena.

Päästyänsä pimeään käytävään he kuulivat allaan kovaa kolinaa. Oli aivan kuin he olisivat olleet tehtaassa, jossa työt olivat käynnissä.

"Vangit pääsevät ulos", kuiskasi vanhus. "Kiiruhtakaa, meillä ei ole sekuntiakaan hukattavissa."

He saapuivat kopin luo, ja vanhus kävi työkapineineen heti lukon kimppuun. Sisäpuolelta he kuulivat pelästyneen naisäänen kysyvän, mitä oli tekeillä. Kymmenen minuutin ankarain ponnistusten jälkeen lukko aukeni, ja norjalainen ensimmäisenä työnsi särkyneen oven syrjään ja astui koppiin.

"Olemme ystäviä", huusi hän tytölle, joka peloissaan oli lyyhistynyt kopin nurkkaan, "olemme tulleet teitä pelastamaan".

"Siitä ei ole mitään hyötyä. Tunnin kuluttua on kapina kukistettu. Mutta me pelastamme teidät joka tapauksessa. Luottakaa meihin ja tulkaa kanssamme!"

Vanhus oli jäänyt seisomaan kopin ovelle ja kuunnellut kärsimättömänä sananvaihtoa. Nyt hän kiirehti heitä ja kulki itse edellä käytävässä.

Piipun lähellä jokin törmäsi heitä vastaan pimeässä ja pysähdytti heidät. Tuntematon ampui revolverilaukauksen tiedemiestä kohti, mutta ei osunut. Silmänräpäyksen kuluttua vanhus antoi hänelle kovan iskun päähän, niin että hän tunnottomana tupertui maahan. Revolverinlaukauksen lyhytaikaisessa valossa he olivat tunteneet vanginvartijan tunnusomaisen virkapuvun.

"Piru parka", mutisi vanhus, "hänen on onnistunut päästä pakoon noiden petojen kynsistä, ja nyt hän juoksee suoraan suuhumme. Hänen takaa-ajajansa seuraavat varmaankin heti jäljessä, meidän on kiiruhdettava."

Hälinä vankilarakennuksessa oli nyt suuresti yltynyt. He kuulivat vihaisia ääniä aivan alapuolellaankin olevista kerroksista.

Ei kestänyt kauan, ennenkuin he olivat tulleet piipun sisään. Jonkun minuutin kuluttua he kaikki kolme seisoivat katolla.

Anarkisti veti täysin siemauksin sisäänsä puhdasta, virkistävää yöilmaa.

"En vielä ole oikein selvillä", sanoi hän, "uneksinko vai olenko valveilla. Olin menettänyt kaiken toivon ja odotin joka aamu, että pyöveli tulisi noutamaan minut sähkötuoliin. Ja nyt… Nyt koittaa pelastus ja vapaus minulle!"

"Olen nähnyt teidän kasvonne ristikkoikkunan takaa", sanoi hän. "Olen vannonut joko pelastavani teidät tai sitten heittäväni henkeni koettaessani toteuttaa aiettani. Olkaa urhoollinen ja väkevä, ja se onnistuu."

Vanhus oli sillä välin ryöminyt puhelinjohtojen luokse. Toiset seurasivat häntä ja katselivat hyvin tarkkaavasti hänen kokeilujaan.

Nuori tyttö ei käsittänyt hänen puuhiaan, mutta Harald Vik tajusi heti, että hän tahtoi puhelimitse varoittaa kaupunkia siitä suunnattomasta vaarasta, jossa se oli.

"Selvä", mutisi vanhus. Sitten hän painoi johtoa ja asetti tekaisemansa kuulokojeen korvalleen.

Hän kuunteli kauan, mutta nähtävästi hän ei saanut mitään vastausta, koska vanhuksen täytyi toistaa liike.

Kuunneltuaan kolme minuuttia hän nousi nopeasti seisomaan. Harald Vik voi hänen liikkeistään päätellä, että jotain vakavaa oli kysymyksessä.

XVI.

Sillä välin melske kasvoi kasvamistaan vankilassa. Minuutti minuutilta kävi asema yhä vakavammaksi kolmelle katolla-olijalle.

"Ellen nytkään pääse keskusasemalle, voimme pitää tuumamme tyhjäksi rauenneena, eikä meillä silloin ole muuta tehtävää kuin — —."

Hän oli nähtävästi saanut myöntävän vastauksen, sillä hän jatkoi kiivaasti:

"Nyt on kaikki niinkuin olla pitää. Muutaman tunnin kuluttua olemme kaikki vapaita. Ehdotan puolestani, että söisimme aamiaista New Carlton'issa."

"Mainiota", sanoi Harald Vik ilosta loistaen ja puristi vielä kerran nuoren tytön kättä. He seisoivat hiljaa vierekkäin ja katselivat hyvin tarkkaavasti vanhuksen kokeiluja.

"'Mustan tähden' vankilasta puhutaan", sanoo hän. "Vangit ovat tehneet kapinan. He ovat ottaneet haltuunsa kriminaalimuseosta aseet, ovat ottaneet vangiksi, ehkä surmanneetkin johtajan ja muut virkailijat ja ovat nyt isäntiä vankilassa — —."

"Ei", jatkoi hän, "en voi antaa enempiä tietoja, mutta kapinanjohtajain aikomus on hyökätä kaupunkiin ja ryöstää se".

"Puolen tunnin kuluttua voivat ensimmäiset joukot olla täällä", sanoi hän. "Meillä on vielä hiukan toimitettavaa ennen niiden tuloa. Ehdotan, että neiti toistaiseksi jää tänne katolle. Kun kaikki on ohitse, noudamme hänet täältä. Hän olisi muuten vastukseksi. Meidän molempien täytyy taas lähteä savupiippua myöten alas."

Harald Vik tahtoi vastustaa tytön jättämistä. Tiedemies raivostui siitä, ja he olivat vähällä joutua taas riitaan.

"Minkä savupiipun me tällä kertaa valitsemme?" kysyi Harald Vik.
"Edelleenkö jonkun kuolleista?"

"Ei, meidän on mentävä tuota piippua pitkin, jonka näette tuolla ja josta muuten tavallisesti nousee sauhu."

Hälinä vankilassa oli nyt käynyt kammottavaksi. Kuului huutoja ja kirkunaa kaikissa käytävissä, ja ovia paiskeltiin taukoamatta kiinni ja auki. Harald Vikistä tuntui siltä, kuin koko vankila olisi muuttunut suunnattoman suureksi muurahaispesäksi, joka oli täynnä kuohuvaa elämää.

Tähän savupiippuun laskeutuminen tuotti paljon suurempia vaikeuksia kuin mihinkään kuolleeseen piippuun, koska noki, jota taukoamatta putoeli, teki heille paljon kiusaa.

Vihdoinkin he lähenivät pohjaa, kun vanhus, joka koko ajan oli ryöminyt edellä, äkkiä pysähtyi:

"Tuo on nainen, jonka huudon kuulemme", kuiskasi Harald Vik.
"Kiiruhtakaa, vanhus!"

Tiedemies käski hänen olla vaiti. He kuulivat vielä pari kertaa rukoilevan äänen, jonka pari vahvaa, raakaa kirosanaa keskeytti. Sitten kaikki kävi hiljaiseksi.

Molemmat pakolaiset pyrkivät edelleen alaspäin. Vihdoin he olivat turvassa suunnattoman savupiipunhormin päällä.

He olivat suuressa keittiössä. Oli vielä pimeä, ja ikkunaluukut olivat suljetut, mutta keskellä lattiaa paloi pieni lyhty, ja sen niukan valon avulla, joka tästä lyhdystä levisi, he voivat nähdä vilauksen suuressa huoneessa olevista monista esineistä.

Lyhdyn likellä makasi kolme ihmisolentoa sidottuina. Pari heistä päästeli korisevia ääniä, joista päättäen heillä oli suukapulat.

Vanhus hypähti nopeasti lattialle ja kiiruhti lähimmän olennon luo. Se näytti olevan mies.

Vanhus kumartui hänen puoleensa, ja Harald Vik, joka mielenkiinnolla oli seurannut hänen liikkeitään, näki nyt, kuinka hän yllätettynä peräytyi taaksepäin.

"Hyvä jumala", huudahti nuori mies, "sehän on johtaja itse! Onko hän surmattu?"

Vanhus poisti kapulan, joka oli pantu johtajan suuhun, ja vapautuksen huokaus pääsi tämän huulilta.

"Enkö minä sitä arvannut", kuiskasi vanhus. "Senkin veijarit, he ovat olleet siksi viisaita, etteivät ole häntä surmanneet."

Sillä aikaa Harald Vik katkaisi toistenkin pidätettyjen siteet. Ne olivat alijohtaja ja hänen vaimonsa.

Johtaja näytti olevan pahimmin kolhittu, mutta virvoitettuaan itseään vedellä voi hän sentään seistä pystyssä.

Näiden kolmen henkilön hämmästys oli sanoin kuvaamaton, kun he näkivät, ketkä heidän pelastajansa olivat.

Johtaja nosti lyhdyn tiedemiehen kasvoja vasten ja oli vähällä lentää selälleen kauhusta.

"Niin, kopeista kylläkin, mutt'ei vankilasta. Sen saamme kuitenkin myöhemmin selittää. Toistaiseksi täytyy meidän varjella itseämme ylläköltä. Missä vartijanne ovat?"

"Ne ovat kaikki menneet viinikellariin", puuttui alijohtaja puheeseen. "Pari oli täällä meitä silmällä pitämässä, mutta kun he huomasivat, että ryhdyttiin ryöstämään viinikellaria, läksivät he mukaan."

"Se ei liioin ole välttämätöntä", sanoi tiedemies, "mutta me voimme puolustautua täällä, sanokaamme, neljännestunnin?"

"Oven särkeminen vie vähintään neljännestunnin, kun salpa on sisäpuolella eessä. Odotatteko te apua?" jatkoi johtaja.

"En ainoastaan vankilaa", vastasi vanhus, "vaan myöskin kaupungin. Kapinallisten suunnitelmaan kuuluu kaupungin ryöstäminen. Hiljaa, mitä se on?"

"Se ääni pitäisi minun tuntea", sanoi hän. "Ne ovat tykinlaukauksia. Sotamiesjoukot ampuvat portin puhki. Arvoisat herrat, tällä laukauksella on kapina tukahdutettu."

Nyt syntyi kauhistuttava hälinä ulkopuolella, ja ovea alettiin lyödä nyrkeillä.

Sitten kuului ääni sanovan: "Kurjat naudat, joiden piti vartioida heitä, ovat humalassa. Katsokaa, tuolla ne hoipertelevat. Ampukaa niitä, toverit!"

Väki huusi ja kirkui raivossaan ulkopuolella, ja useita pistolinlaukauksia kuului.

Mutta lankut olivat paksuja, ja rautasalpa vahva. Luodit, jotka, laukaistiin ovea vasten, eivät tunkeutuneet lävitse.

Tykinlaukaukset, jotka panivat rakennuksen tärisemään, hämmensivät väliin melun kuulemattomiin.

Vihdoin onnistui kapinallisten saada siksi suuri aukko oveen, että henkilö, joka kumartui aukosta sisään, voi ulkoapäin työntää salvan syrjään.

Pieni mustakasvoinen mies koetti temppua heti, mutta johtaja antoi hänelle vasaralla iskun, joka vei miehen tainnoksiin.

Kapinalliset antoivat oikein satamalla sataa revolverinluoteja mieheen.
Hän hoiperteli syrjään, usean ampuman satuttamana.

"Sotamiesjoukkojen täytyy olla täällä puolessa minuutissa", huudahti johtaja kalveten, "muutoin olemme hukassa".

Norjalainen antoi hänelle kiireesti aseen. Samassa silmänräpäyksessä koetti toinen ulkopuolella olevista kapinallisista tunkeutua aukosta heittääkseen syrjään salvan.

Hän tähtäsi huoneen toiselta sivulta ja ampui. Kapinoitsija kaatui kuolleena toveriensa syliin. Nämä päästivät kauhistuttavan raivonkirkauksen, ja revolverinluoteja laukaistiin umpimähkään huoneeseen — mutta osumatta.

"Kummallinen laukaus", sanoi johtaja ja katsoi ihaillen vanhusta. "Te osasitte suoraan päähän."

"Aivan oikean silmän yläpuolelle", vastasi vanhus levollisesti, "— tai aivan niinkuin toivoin".

"Joutukaa, toverit. Meidän täytyy iskeä kyntemme johtajaan. Hänen henkensä voi pelastaa meidänkin henkemme."

Uusi kapinallinen näyttäytyi aukossa, mutta vanhus ampui hänet silmänräpäyksessä. Vielä yksi yritti ja sitten neljäs järjestyksessä.

"Nyt menee viimeinen panokseni", sanoi vanhus. Hän tähtäsi, eikä hänen kätensä vapissut hiventäkään. Hän ampui.

Nyt kuului ulkopuolelta äkkiä aseiden kalsketta. Kuului valitushuutoja, sapelinkalinaa ja laukauksia.

Silmänräpäystä myöhemmin oli kapinallisilta riisuttu aseet, ja univormuun puettuja sotilaita tunkeutui sisään.

Vanhusta ja norjalaista juhlittiin kuin sankareita. Vähitellen saapuivat kaikki kaupungin viranomaiset vankilaan, ja ylituomari kysyi, oliko tiedemiehellä jotain toivomusta; siinä tapauksessa hän tekisi kaiken voitavansa täyttääkseen sen.

Vanhus katsahti norjalaiseen ja sanoi: "Minulla on vain yksi toivomus, ja sen täyttäminen ei teille suuria merkitse."

Ja vanha tiedemies, mustakutrinen tyttö ja Harald Vik läksivät vankilasta vihreässä automobiilissa.

Omituisesta kohtalon sallimasta kai johtui, että se oli sama vihreä auto, jota Asbjörn Krag käytti "ylhäisenä matkustajana" tehdessään vierailun vankilassa.

Harald Vik matkusti Norjaan morsiamensa, mustatukkaisen tytön kanssa, jonka hän oli pelastanut kuolemaantuomittujen kopista.

Vanhus hävisi taas suurkaupungin vilinään, suuriakaan välittämättä itsestään tai tovereistaan. Viimeinen vilahdus hänestä, joka jäi hänen toveriensa mieleen, oli hänen likainen, harmaa viittansa.

Harald Vik rouvineen asuu nykyisin pienessä huvilassa Stavangerin lähellä. Kristianialainen salapoliisi Asbjörn Krag on jo kauan pitänyt tapanaan käydä heitä tervehtimässä ja hän on viettänyt monta rauhallista viikkoa tuossa kauniissa kodissa. Asbjörn Krag muistaa vallan hyvin "vanhuksen" — yksinäisen, omituisen olion, joka on tehnyt paljon rikoksia, mutta joka myöskin — nerokas kun oli — on saanut suuria aikaan. Hän kauhistutti aikoinaan koko Kristianiaa insinööri Barra-nimisenä. Hän matkusti herkeämättä kaikissa maissa ollen kansainvälisen rikolliselämän merkillisimpiä ja nerokkaimpia ilmiöitä. Asbjörn Krag uskoi varmasti vielä kerran tapaavansa hänet.

Joka kerta kun tulee puhe Asbjörn Kragin kokeesta pelastaa maalaisensa "Mustasta tähdestä", sanoo salapoliisi ilman vaatimattomuuden hiventäkään, tavalla, joka ihastuttaa hänen ystäviään:

"Hän pääsi katolle. Ja viranomaiset luulivat, että pako todella oli tapahtunut. Siten tämäkin juttu todistaa, ettei mikään yritykseni voi täydellisesti mennä myttyyn."

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK MUSTA TÄHTI: ROMAANI ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.