The Project Gutenberg eBook of Kuloa ja kevättä: Novelleja, by Aino Kallas

Sisar.
Agnes.
Tunnustus.
Tien vaihteessa.
Lomalla.
Hänen päiväkirjastaan.
Oli kerran.

SISAR

Johan Magnus Hjelm, Rautlahden herra, selvitteli purjeveneensä pohjalla toisiinsa tarttuneita ja sekaantuneita nuoria. Vene oli jo työnnetty teloiltaan ja keinuili kivien välissä pienessä, kapeassa syvänteessä, joka varta vasten oli kaivettu, sillä ranta oli pitkältä matalaa. Vasta niemen kärjen kohdalla aukesi meri aavana, vihertävänä ulappana, siihen asti sai luovailla lahden poukamassa, jossa harvoin tuuli tuntui purjeen täyteisenä.

Vihdoin olivat nuorat selvillä, hän päästi auki isopurjeen, joka oli ryöstäytyä hänen käsistään, — äkillinen tuulenpuuska pingoitti sen kaarevaksi, ja vene, joka oli kiinnitetty nuoralla rantapaaluun, liikehti levottomana kuin lentoon lähtevä vesilintu. Hän nousi kiinnittämään kokkapurjetta ja katsahti samassa ulapalle. Mainio tuuli, — myötäinen koko ajan, — tunnissa olisi hän perillä.

Hän seisoi kokkapurjetta kiinnipitäen, ja vartalon pitkä varjo luikerteli monimutkaisena veden pinnalla. Hän oli hienossa, harmaassa kesäpuvussa, valkoinen kaulaliina huolellisessa solmussa, — napinreikään oli pistetty ruusu. Hän ei näyttänyt enään nuorelta, jollei vanhaltakaan, piirteet olivat suvun tunnettua, hienoa tyyppiä, iho ruskettunut ja päivän paahtama, kuten alituisesta ulkoilmassa olemisesta, ainoastaan otsa, jota jo harmaantuva tukka varjosti, oli hatun suojassa jäänyt valkoiseksi. Ensi katsannolta hän teki voimakkaan ja lujatekoisen miehen vaikutuksen, hänellä oli urheilijan kehittynyt vartalo, leveät hartiat ja suora ryhti. Mutta toisena hetkenä, varsinkin jos rupesi puheisiin hänen kanssaan, alkoi heti epäillä ensi vaikutuksen todellisuutta, — harmaissa silmissä, jotka ensi katsannolta näyttivät kylmiltä ja totisilta, taisi äkkiä kuin pohjemmalta välähtää jotain muutakin, jotain herkkää, tunteellista, vaikutuksille altista. Eniten kuitenkin vaikutti siihen hänen äänensä, sillä oli omituinen, alakuloinen väre, vaikka hän olisi puhunut mistä tahansa, jokapäiväisimmistäkin asioista, — sen vähän pitkäveteistä sointua taisi jäädä kuuntelemaan, sanoja ajattelematta.

Johan Magnus oli saanut purjeet kuntoon ja aikoi juuri päästää veneen irti, kun taakseen katsahtaessaan näki naisen päivävarjo kädessä tulevan rantatietä pitkin. Nainen oli pitkä ja sulava vartaloinen, käveli kepeästi, mutta hitaasti ja vähän kumarruksissaan, — ei näyttänyt pitävän kiirettä.

Johan Magnuksen päivän paahtamille kasvoille levisi omituinen ilme, — hän kumartui asettelemaan veneen pohjalautoja paikoilleen ja antoi samalla ruusun pudota rinnasta.

Nainen oli saapunut rantaan ja pysähtynyt laiturin päähän, sen kaidepuuta vasten nojaten. Hän oli keski-ikäinen hänkin, — kenties likemmä neljänkymmenen — ja hyvin Johan Magnuksen näköinen, — ensi katseella olisi heidät tuntenut sisaruksiksi. Samat harmaat, tummaripsiset silmät, samat hienot, kapeat piirteet, — naisella vaan kaikki vielä paljon sirotekoisempaa. Hän teki sen vaikutuksen, että oli ollut sangen kaunis nuorena, — kauneutta, joka kenties kuitenkin enemmän oli herättänyt abstraktista ihailua muotojen puhtaudellaan ja säännöllisyydellään, kuin välitöntä tunnetta. Sillä hänellä oli samalla jotain kylmää ja suljettua, jotain 'noli me tangere' kasvojen hienoissa piirteissä, melkein luotaan karkoittavaa, jota ei niinkuin veljellä lieventänyt katseen lämmin värähdys.

Ääni, jolla sanat lausuttiin, oli tyyni ja tasainen, ilman vähintäkään mielenliikutuksen värettä.

"Niin, Edith", — Johan Magnus näkyi yhä puuhailevan lautojensa kanssa, joita tänään oli vaikea saada paikoilleen. Ja sitten, hetken kuluttua, kun ei nainen siihen mitään vastannut: "Sinä et kenties sittenkään soisi sitä, — vai kuinka?"

Nainen ei liikahtanut, ainoastaan hienot rypyt silmien alla vetäytyivät kokoon.

"Eihän tässä voi olla puhetta minun tahdostani tai mielipiteestäni", hän vastasi. "Sinä kai itse tiedät parhaiten, mikä on onneksi… Mutta…" hän etsi sanoja, "— oletko sitten varma, että hän, tuo pikku… no niin, että hän suostuu, tarkoitan…?"

Johan Magnus oli hypännyt kivelle ja piteli veneen irroitettua nuoraa kädessään. Hän oli punastuksissaan ja hämillään kuin koulupoika.

"Minä toivon sitä, tietysti… Tapasin hänet viime keskiviikkona pappilassa ja luulin huomaavani…"

"Johan Magnus", hän sanoi, "lupaa minulle eräs asia. Jos hän myöntyy pyyntöösi, niin tuo hänet vielä tänä iltana tänne, lupaatko? Anna minun ensimmäisenä ottaa osaa onneesi, — sillä Jumala tietää, että soisin siitä sinulle onnea koituvan", lisäsi hän huo'aten. "Ja kuule, muista vetää lippu mastoon kotimatkalla, jos kaikki käy hyvin. Minä tahdon nähdä jo kaukaa, miten on käynyt".

Johan Magnus oli nopeasti sitaissut nuoran vielä kerran paalun ympäri ja seisoi sisarensa vieressä.

"Edith", hän tarttui häntä kädestä, "Edith, luuletko, etten minä ole nähnyt, ettei tämä kaikki ole mieleen sinulle, vaikket sitä ole suoraan sanonutkaan. Minä olen nähnyt sinun kärsivän viime aikoina, mutta sinä olet niin äänetön ja hiljainen… Etkö sinä, — etkö sinä kenties — pidä hänestä?" tuli hiljemmällä äänellä.

Sisar veti kätensä irti. "Kyllä hän on hyvin sievä tyttö, — pikku Aili
Laitinen. Hyvin soma, — ja iloinen myös!"

Johan Magnus katsoi häntä tutkivasti, koittaen noista läpipääsemättömistä, verhotuista silmistä saada selville hänen ajatuksiaan.

"Mutta sittekin on siinä jotain, — eikö niin, Edith? — Minä en tiedä, mutta minusta on kuin ei meidän välimme enään olisi oikein samaa kuin ennen?"

"Se ei enään voi eikä saa olla niinkuin ennen, Johan Magnus. Samalla hetkellä kuin sinä tuot morsiamesi kotiisi, olen minä toisessa sijassa, — minun on väistyttävä. Siitä hetkestä on hänen ennen muita jaettava sinun ajatuksesi."

"Kas niin, elkäämme enään puhuko siitä. — Sinulla on myötätuuli Lepolaan, — eikö niin?" Hän sanoi sen ihan jokapäiväisellä äänellä ja varjostaen kädellä silmiään katseli ulapalle.

"Ni-in", Johan Magnus katseli myös sinnepäin hiukan hajamielisenä. "Ja hyvästi nyt sitte, Edith!"

Hän puristi vielä kerran sisaren kättä, mutta ei voinut mitään lukea tämän tyynistä, suljetuista kasvoista.

"Hyvästi, Johan Magnus! Onnea matkalle! — Ja muista lippua", huusi hän vielä jälkeen.

Hän seisoi laiturin porraspuulla ja katseli, kuinka vene pitkiä luoveja tehden purjehti kohti niemen kärkeä. Hänen oli ollut tapana veljensä purjehdusmatkoille lähtiessä huiskuttaa nenäliinaa, niinkauan kuin nähdä saattoi, ja nytkin haparoi käsi vaistomaisesti hameen taskua, mutta sitten hän veti sen äkkiä pois. Ja veneen kadottua niemen taakse, hän lähti kulkemaan takaisin päin pitkin rantatietä, yhtä hitaasti kuin oli tullutkin.

Rautlahden kartano oli rakennettu verkalleen kohoavalle rantatörmälle, keskelle kuusikkoa. Se ei ollut suuren suuri ja oli uuden aikaista huvilatyyliä, avarat verannat molemmin puolin ja pienet ulkonevat parvekkeet yläkerran päädyissä. Puutarha, joka oli raivattu sen ympärille kivikkomäkeen, näytti olevan vielä jotenkin alullaan, kukat ja pensaat eivät oikein ottaneet menestyäkseen pengermissä, joita tuuli alati lakaisi. Rakennuksen takana kohosi jyrkkänä vuoriseinä, — huipulle oli pystytetty näkötorni, josta toisella puolen näki merelle, kauas yli niemen ja lahdelman ja toisaalla vihertäviä pelto- ja niittymaita ylt'ympäri siellä, täällä mäkien notkoissa.

Edith kiersi huvilan ja pysähtyi keittiön portaille, jossa palvelustyttö istui marjoja puhdistellen.

"Tilta laittaa illallisen kolmelle hengelle tänään, — jotain lämmintä ruokaa myös, ymmärräthän, — ja sitten saa hakea pari simapulloa kellarista. Tulee vieraita".

Hän sanoi sen lyhyesti ja käskevästä ja odottamatta sen enempää kysymyksiä lähti sisään.

Suuri avara ruokasali, jonka ikkunat olivat pihalle päin, näytti kodikkaalta vaikka vähän jäykältä jykevine, vanhanaikuisine tammihuonekaluineen. Seinät olivat lautapeitteellä verhotut, ja molemmin puolin ovea riippui öljymaalauksia, jotka kuvasivat kirjavia hedelmiä tahi ammuttuja lintuja ja metsänriistaa. Uuni oli suuri ja avonainen, ruskeasta kiiltävästä fajansista, muinaispohjoismaalaista mallia. Edith oli pysähtynyt moniosastoisen kaapin eteen, joka yksinään täytti melkein koko seinä-alan. Hän avasi vasemmanpuolisen oven ja tarkasteli häikäisevän valkoisia pöytäliinoja, joita hyllyt olivat täynnä. Nekin olivat kaikki vanhanaikuista tekoa, suurikuviollista hienon hienoa kangasta ja Hjelmien suvun vaakuna kudottuna kuhunkin kulmaan. Hän valitsi niistä yhden ja levitti pöydälle ja alkoi sitä kattaa, ottaen kaapista esiin toisen toisensa jälestä sinikukkaisia, hapraita posliinilautasia, himmeäksi tahkottuja laseja ja hopeisia lusikoita, joitten varteen isot nimikirjaimet oli kaiverrettu.

Hän teki työnsä tyynesti, koneellisesti, tottuneella pehmeällä kädellä, liikkuen hitaasti pöydän ja kaapin väliä. Saatuaan kaiken järjestykseen, loi hän tarkastavan yleissilmäyksen ympäri huonetta ja toi hetken mietittyään salista kaksi pronssista korkeaa kynttiläjalkaa, jotka asetti pöydälle. Sitten heitti hän hartioilleen pehmeän, silkkikutoisen huivin ja avasi oven merenpuoliselle verannalle.

Tuulen henki, joka ei juuri koskaan Rautlahtea jättänyt, vaan pyrähteli aina esiin milloin miltäkin ilman suunnalta, lymyillen hetken aikaa rotkon pohjissa ja kallionkielekkeitten takana, se leyhähti häntä vastaan, leikitellen esiliinan pitkillä nauhoilla ja työntäen pikku hiukset otsalta taemmas. Vaan tänä iltapäivänä se oli hyväilevä ja pehmeä sävyltään, huokui kauan kestäneitä poutia ja meren suolaa.

Edith kietasi huivin tiukemmin olkapäilleen ja istahti keinutuoliin, ottaen pöydältä sinne jääneen koruompeluksen. Hän ompeli alussa ahkerasti, kumartuneena työnsä yli, ikäänkuin ajatuksia karkoittaakseen, mutta sitten yhä useammin pysähtyi neula, työ vaipui syliin, ja hänen harmaat, hiukan teräväkatseiset silmänsä jäivät tuijottamaan kaukana aukenevaa merenselkää, jonka toinen ranta sulautui pitkäksi, tummansiniseksi juovaksi.

Siitä oli siis ummelleen viisi vuotta, kun hän Johan Magnuksen kanssa oli tänne muuttanut ja siitä asti elänyt täällä erämaassa talvet ja kesät, — ollen hänelle, veljelleen, — sisar, äiti ja ystävä, — kaikki yhdessä.

Ja hän johtui muistoissaan yhä aikaisempiin aikoihin. Hän tunsi kuin tarvetta niitä ajatella, vetää esiin entisyyden tänä ratkaisevana hetkenä, jolloin uudet vaiheet jo ovella kolkuttivat.

Johan Magnus oli häntä kahdeksan vuotta vanhempi ja oli nuoruudessaan ollut koko perheen ja suvun kadotettu poika. Koulussa oli hänen käynyt yhä huonommin luokka luokalta, hän oli huolimaton luvuissaan eikä niistä välittänyt, mutta sitä enemmän kaikenlaisista urheiluista maalla sekä merellä, joista hän aina palasi voittajana. Seitsentoistavuotiaana hän karkasi kotoa ja lähti merelle vanhempainsa tietämättä ja ilman heidän suostumustaan. Se herätti sanoin kuvaamatonta suuttumusta ja kauhistusta koko hänen hienossa, ennakkoluuloisessa suvussaan: vanhan senaattori Hjelmin poika alhaisena, tavallisena merimiehenä! Hän oli ottanut pestin valtameriä kulkevaan laivaan ja purjehti pari vuotta etäisiä vesiä, säännöllisesti joka satamapaikasta kirjoittaen kotiinsa kirjeitä, jotka säikäyttivät ylimysmielistä, heikkohermoista äitiä voimakkailla merimiestermeillään, mutta jotka hän kuitenkin luki salaa ilosta itkien.

Jonkun vuoden kuluttua kirjoitti hän asettuneensa maihin Etelä-Afrikaan, johonkin Kapmaan englantilaisista siirtoloista, jossa hän oli saanut edullisen paikan eräässä suuressa tavara-liikkeessä. Sitten rupesivat kirjeet tulemaan harvemmin, hänellä oli paljon työtä, mutta näkyi menestyvän muuten hyvin, oli perustanut oman liikkeen ja laajensi sitä yhä. Se kannatti erinomaisesti ja tuotti voittoa, koska kilpailu ei ollut kovin suuri.

Edith oli ollut pikku tyttö hänen lähtiessään eikä muistanut häntä kuin ihan hämärästi, mutta kasvaessaan kuuli hän alati hänestä puhuttavan. Ja tämä veli, josta isä puhui teeskennellyllä ankaruudella, äiti pelonsekaisella rakkaudella ja hienot serkut ivallisella halveksimisella, — hän kasvoi hänen lapsellisessa mielikuvituksessaan jonkinlaiseksi ihme-olennoksi, jota hän salaa ihaili ja ihmetteli, uskaltamatta sitä sanoa.

Muuten oli Edith jo lapsenakin sukunsa täysiverinen tyyppi ja kehittyi siksi yhä enemmän. Hän oli sulava liikkeissä, aika-ihmiseksi tultuaan hiukan kalpea, käytökseltään varma ja hillitty, puhui pikemmin vähän kuin paljon. Hän herätti aina huomiota, mihin ikinä tuli, ruhtinaallisella ryhdillään, seura-elämässä, kaduilla, joka paikassa, — mutta harva uskalsi häntä lähestyä. Ja hänen kahta vuotta nuorempi sisarensa, jonka koko viehätys oli pienessä pystynenässä ja valkoisessa hammasrivissä, vei hänestä kokonaan voiton. Edithiä kyllä ihailtiin tavallaan häntäkin, mutta niinkuin hän olisi seisonut kuvapatsaana korkealla jalustalla.

Hän oli jo täysikasvuinen kun tapahtui ettei Johan Magnukselta tullut pitkään aikaan kirjeitä. Se teki kummallisen vaikutuksen kotona, äiti itki peittelemättä, isä sen sijaan koitti kätkeä levottomuuttansa ankariin sanoihin, mutta sähköitti kuitenkin salaa konsulaatille Kapkaupungissa. Sieltä tuli masentava vastaus. Mr. John Hjelm oli lähtenyt sisämaahan vuosi sitten muutamien alkuasukasten kanssa eikä hänestä sen jälkeen ollut mitään kuulunut. Kun se sanoma saapui, sulkeutui Edith päiväksi huoneesensa ja pysyi kauan aikaa eteenkinpäin kalpeana ja totisena.

Sitten kolmen vuoden kuluttua, — Edith oli silloin 22 vanha, — tuli Hyväntoivonniemen postileimalla varustettu kirje: kuolleeksi luultu Johan Magnus kertoi palanneensa pitkältä retkeltään terveenä ja reippaana. Äiti, joka jo viime ajat oli ollut kivulloinen, sairastui ilosta ja mielenliikutuksesta, vilustui vielä siihen lisäksi ja makasi monta viikkoa vuoteen omana.

Silloin päätti Edith ryhtyä toimeen. Hän kirjoitti veljelleen kirjeen, veljelle, jota hän ei oikeastaan yhtään tuntenut, ja joka ei tuntenut häntä, — kaunopuheisen, pitkän kirjeen, johon pani koko sielunsa ja sydämensä, — ja pyysi häntä edes käymältä palaamaan kotiin, jos vielä halusi äitiään nähdä. Äiti oli huono, ja loppu voisi tulla milloin hyvänsä.

Sitä lähettäessä ei hänellä ollut juuri suuria toiveita tuumansa onnistumisesta. Mutta kirjeen vaikutus oli odottamaton. Neljä kuukautta siitä kun se oli postiin pantu, saapui Johan Magnus Hjelm isänsä kotiin, oltuaan silloin poissa yhtä mittaa kolmetoista vuotta.

Tämä takaisin tullut tuhlaajapoika hämmästytti kaikkia niitä, jotka olivat toivoneet erityistä huvia hänen afrikalaistuneista tavoistaan, käytöksensä luonnollisuudella ja yksinkertaisuudella, jossa oli vaikea keksiä suurempaa moitteen sijaa. Sedät ja tädit arvelivat sen tulevan siitä, että hänen suonissaan sittenkin juoksi Hjelmien veri, mutta toiset varsinkin pääkaupunkilaisserkut huomauttivat, ettei sitä asiaa voinut niin arvostella, eikä tietää, koska Johan Magnus oli kyllin viisas aina vetäytyäkseen pois, missä suinkin voi, eikä seuroissa juuri suutaan avannut. Hän ei toisin sanoen antaunut mihinkään tilaisuuteen, jossa hänen sivistyksensä puutteellisuus olisi tullut ilmi.

Ja totta olikin, että tämä suuri, pitkä, roteva mies englantilaiskuosisessa puvussaan, jossa tuskin kukaan enään olisi tuntenut entistä hoikkaa, vilkasta Johan Magnusta, oli tavattoman hiljainen, harvapuheinen ja äänetön, — liekkö se sitten tullut siitä, että hän pitkillä sisämaan retkillään oli niin vähän ollut tilaisuudessa vaihtaa ajatuksia ja oli kuin tottunut pois siitä. Ainoa, jonka kanssa hän enemmän puheli, oli Edith, johon hän muuten heti ensi näkemältä oli kiintynyt.

"Vai niin, tuon näköinenkö sinä nyt oletkin, — pikku sisko", oli hän tervehtiessä sanonut, "— niin kasvanut ja niin kaunis! Vaan juuri tuollaiseksi minä sinua ajattelinkin saadessani sen kirjeen."

Ja sitte toisen kerran, kun he olivat jääneet kahden kesken: "Sinä et voi aavistaa pikku Edith, kuinka hyvän työn teit, kun kirjeesi kirjoitit. Minä olin jo tottunut pitämään itseäni sellaisena erakkona, ilman kotia ja omaisia. En luullut teidän minusta paljoakaan huolivan".

Heidän välinsä tuli yhä sydämmellisemmäksi sen kesän kuluessa, jonka Johan Magnus viipyi. Ja Edith, — hieno suuren maailman nainen, ylimysperheen ylimysmielinen tytär, — hän tunsi suurta kummallista myötätuntoisuutta tätä pitkää, hiukan kömpelöä veljeä kohtaan, johon erämaitten yksinäisyys oli painanut leimansa.

Syyskesällä äiti kuoli, — esikoispoikansa syliin, jonka kohtalo oli ollut hänen elämänsä suurin suru. Pian sen jälkeen lähti Johan Magnus.

"Minä tulen kenties joskus takaisin", hän lähtiessään sanoi Edithille, "— ja sitten ostan suuren talon ja vien sinut sinne emännäksi, — jollei sinulla jo ole omaa kotia", hän lisäsi.

Sitä poissa oloa kesti kuitenkin vielä kymmenen vuotta, osittain Afrikassa, osittain Lontoossa, jonne hän siirtyi myytyään liikkeensä Kapmaassa. Sillä aikaa ehti vanha senaattori Hjelm kuolla ja molemmat nuoremmat sisaret joutua naimisiin. Edith hoiti isäänsä viimeiseen saakka ja otti sitten vastaan opettajattaren paikan eräässä kaupungin tyttökoulussa. Hänellä oli kyllä ollut kosijoita, — ei kuitenkaan kovin monta, — mutta ei ollut huolinut kestään niistä. Hänen kylmä hieno, säännöllinen kauneutensa ei vuosien kuluessa ollut paljoakaan kadottanut, ja yli kolmenkymmenen ikäisenä hän oli yhä soleva ja suoraryhtinen vartaloltaan, harmaissa silmissä sama umpimielinen, mitään ilmaisematon piirre kuin ennenkin.

Näitten kymmenen vuoden kuluttua palasi Johan Magnus takaisin, — koko joukon vanhettuneena, mutta rikkaana miehenä ja muuten ulko-olennoltaan viime aikoina huomattavasti hienontuneena, kuin silitystä saaneena. Ja lupauksen, jonka hän kerran puoleksi leikillä oli tehnyt, hän sanoja myöten täytti. Hän osti eräältä etäiseltä sukulaiselta Rautlahden vanhan perintökartanon, revitti alas vanhan huoneuston ja rakennutti meren rannalle uuden. Ja tuskin oli sen katto kohonnut, kun Edith virasta erottuaan muutti sinne veljelleen emännyyttä pitämään, vieden mukanaan entisen kotinsa sisustuksen, joka melkein koskematta oli jäänyt hänelle sisarten mennessä naimisiin.

Ja nyt kehittyi vähitellen omituinen suhde näiden kahden välille, — veljen ja sisaren, jotka oikeastaan olivat eläneet niin erilaisissa oloissa kuin suinkin.

Molemmat olivat he harvapuheisia ja hiljaisia, Edith luonteensa pakosta, Johan Magnus tottumuksesta. Mutta toistensa läheisyydessä he kumpikin sulivat. Johan Magnus, — merimies, Afrikanmatkustaja, tavaranvälittäjä, — joka ei koskaan ollut joutunut muitten kanssa mihinkään suhteisiin, paitsi liike-asioissa eikä naisia tuntenut muita kuin äitinsä, hän näki tässä kauniissa, pehmeäliikkeisessä sisaressa ensi kertaa naisen, — kaiken sen, mikä siihen käsitteesen sisältyy.

Tämä yli neljänkymmenen vanha mies, jonka hiukset levoton elämänlaatu oli ennen aikojaan harmaantanut, jonka kädet olivat voimakkaat ja työhön tottuneet kuin maalaisrengin, — hänellä oli monessa suhteessa vielä kuin lapsen mieli. Yhdeltä puolen oli hänellä paljonkin tietoja, vaikka hiukan hajanaisia ja sieltä täältä koottuja, ja monella erikoisalalla oli hän hyvin perehtynyt, mutta toiselta puolen löytyi paljon asioita, jotka hänelle olivat yhtä uusia ja outoja kuin ensiluokkalaiselle. Ne koulutiedot, jotka hän aikoinaan suurella vaivalla oli saanut päähänsä, olivat vuosien vieriessä haihtuneet näkymättömiin, ja itse vakavan Edithinkin täytyi toisinaan nauraa hänen nurinkurisille kysymyksilleen ja vastauksilleen. Muuten puhui Johan Magnus usein lapsuutensa aikuisista oloistaan, — taisi selvään huomata, kuinka paljon hän niitä oli ajatellut, — kertoi pieniä tapauksia ja muistelmia, jotka Edith oli luullut hänen aikoja sitten unohtaneen. Ja ensimmäistä joulua vietettäissä uudessa kodissa, pyysi hän sisarta koristamaan ja sytyttämään joulukuusen suljettujen ovien takana ja sitten vasta avaamaan ne, "niinkuin ennen kotona!"

Tunne- ja ajatuselämä sen sijaan oli hänessä hyvinkin kehittynyt, mutta omituiseen yksipuoliseen suuntaan, kuten ihmisten, jotka paljon ovat olleet yksin. Se oli kehittynyt pitkillä erämaa- ja aavikkoretkillä, jolloin hän kerrankin ei ollut kahteen vuoteen nähnyt ketään valkoihoista, öisten nuotiotulten ääressä, jolloin hän oli ollut pakoitettu etsimään seuraa omassa itsessään. Hän ei ollut lukenut kirjallisuutta tuskin ollenkaan, ei tuntenut tavallisempienkaan suuruuksien nimiä, mutta oli ajatellut ja miettinyt sitä enemmän. Ne olivat yksinäisyyden alakuloisia ajatuksia, erämaan teräväokaisia kukkia ja tuottivat hänelle harvoin iloa, mutta aina tyydytystä. Ja näitä tuumailujaan, — kaikkea sitä, mitä hän vuosi vuodelta oli miettinyt kokoon elämästä, kohtalosta, luonnosta, itsestään ja muista, — hän nyt alkoi vähitellen kertoa Edithille, kehitellä toista toisensa jälestä.

Edith kuunteli näitä uskontunnustuksia, — niin kaukana kaikesta kaunopuheisuudesta, mutta selvä- ja jyrkkäpiirteisiä kaikessa yksinkertaisuudessaan, — ja syvä hellyyden tunne, jommoista hän ei koskaan sitä ennen ollut muita kohtaan tuntenut, alkoi kasvaa hänen sydämessään. Tämä kylmä ja ylpeäluontoinen nainen, joka oli kasvanut ja ehtinyt täysi-ikäiseksi yhä pysyen tuntemattomana ympäristölleen, lähimmillekin omaisilleen, jota ei kukaan voinut kehua tuntevansa, jolla ei koskaan ollut varhaisimpina tyttö-aikoinakaan ollut ystävää eikä uskottua, joka ei ollut koskaan ollut rakastunut kehenkään, — hän puolestaan löysi tässä veljessä kaiken, mitä tiedottomasti tai tietoisesti oli etsinyt.

Hänen hieno, naisellinen käsitystapansa vaikutti lieventävästi Johan Magnuksen jyrkkiin, usein liioitteleviin ajatuksiin, hänen tyyni, aina tasainen käytöksensä vähensi ainakin osaksi sitä synkkyyttä ja epäluuloisuutta, johon entinen erakko oli taipuvainen antaumaan. Ja yhtä suuressa määrin muuttui näinä aikoina Edith itse. Hänessä taisi huomata iloisuutta, joka ennen oli ollut kokonaan vierasta hänelle, hän oli tullut puheliaammaksi, avomielisemmäksi muitakin kohtaan, — jäykkyys ja luopääsemättömyys hänen olennossaan, jotka kauvan olivat vaikuttaneet sen, että häntä aina kohdeltiin pikemmin pelonsekaisella kunnioituksella kuin rakkaudella, alkoivat vähitellen, kuin huomaamatta haihtua.

Heidän suhteensa, joka muodostui näitten vuosien kuluessa, oli enemmän kuin veljen ja sisaren tavallisesti, — se oli jonkinlaista ystävyyttä, sellaista, jota syntyy ainoastaan samasieluisten ihmisten välillä. Se oli hieno suhde, jota ei olisi voinut puristaa mihinkään niistä ahtaista muodoista ja rajoista, joita ihmiset ovat määränneet sitoviksi miesten ja naisten keskisille suhteille eikä nimittää millään niistä nimityksistä, joita niille aikojen kuluessa on keksitty.

Erakko-elämää, johon heitä kumpaakin luonne veti, he nytkin jatkoivat tavallaan, mutta tällä kertaa kahden. He olivat asuneet neljä vuotta Rautlahdessa tutustumatta muihin pitäjäläisiin kuin omiin alustalaisiinsa, ja vieraita ei koko sillä ajalla ollut käynyt muita kuin toinen naiduista sisarista pikku tyttönsä mukana. Koko sen käynnin aikana oli Johan Magnus ollut tavallista vaiteliaampi, leikitteli pikku Margitin kanssa ja hypitteli häntä polvillaan, antaen Edithin kokonaan pitää huolta sisarensa viihtymisestä ja vilkastuen entiselleen vasta kun vieraitten vaunut olivat kadonneet tien käänteesen.

Muuten puuhasi hän ahkerasti kartanossa ja maittensa hoidossa, — hän tuli hyvin toimeen väkensä kanssa, osasi asettua heidän kannalleen, — seikka, jota Edith ei koskaan oppinut. Hän puolestaan piti huolta kodista ja taloudesta, ja iltasin Johan Magnuksen tultua työstä, hän tavallisesti soitteli pianon ääressä pitkät iltakaudet. Kerran hän ehdoitti että ruvettaisiin lukemaan ääneen kirjallisuutta, mutta silloin oli Johan Magnus vastannut: "Ei, tiedätkö mitä, Edith, soita ennemmin, sitä kieltä minä paremmin ymmärrän". Kehittymättömän luonnonlapsen herkkään mieleen sulautuivat välittöminä ja valtavina kaikki ne ihmeelliset, surumieliset soinnut ja säveleet, jotka kerran olivat syntyneet kuolemattoman Schubertin tahi Beethovenin sielussa. Ja istuessaan lumisina talvi-iltoina pienessä salongissaan, jonka Edithin kehittynyt kauneusaisti oli koristanut, tunsivat he kumpikin tyytyväisyyttä elämäänsä ja toisiinsa.

Niin kului neljä vuotta. Silloin sattui seikka, yhtä odottamaton toiselle kuin toisellekin, jota ei kumpikaan ollut ottanut lukuun suunnitelmissaan, ja joka oli omiaan vaikuttamaan suuria ja ratkaisevia muutoksia heidän välisessä suhteessaan. Johan Magnus rakastui.

Hänen rakkautensa esine oli läheisen tehtaanomistajan pieni koti-opettajatar, joka sinne eräänä syyspäivänä oli pyrähtänyt pääkaupungista. Johan Magnus näki hänet kerran tehtaalla käydessään, — teenjuonnin aikana oli tullut sisään pikkuinen olento, joka esitettiin neiti Aili Laitiseksi. Johan Magnus oli tottumaton ja saamaton naisten seurassa ja mieluummin heitä karttoi kuin katseli, mutta tätä tyttöä täytyi hänen silmäillä yhtämittaa. Hän oli pienen pieni ja hyvin vilkas, silmät, suu ja kädet alituisessa liikkeessä ja yhtämittaa hän sanoi: "Voi hyväinen aika!" Hän nauroi alituisesti ääneen, aiheettomasti ja vallattomasti, ja se ensin kiusasi Johan Magnusta, mutta kun tyttö sitten vähän aikaa pysyi totisena, kiusasi sekin häntä, ja hän olisi taas tahtonut kuulla hänen nauravan. Hän mietti kauvan mitä olisi sopivinta sanoa puheen aluksi, mutta ei keksinyt muuta kuin tuon tavallisen: "Kuinka neiti viihtyy maalla?" ja saatuaan sen sanotuksi hän heti häpesi ja punastui. Tyttö nauroi sydämen pohjasta ja vilkaisten isäntäväkeensä hän vastasi viihtyvänsä erinomaisen hyvin, koska hän ylipäänsä viihtyi erinomaisen hyvin joka paikassa.

Siihen ei Johan Magnus enään osannut mitään sanoa, ja hän turhaan mietti uutta keskustelu-ainetta. Mutta tyttö pelasti hänet pulasta. Hän alkoi kysellä kaikenlaista Rautlahdelta, ja tuskin ehti Johan Magnus vastata, kun tytöllä oli jo uusi kysymys valmiina. Oliko siellä kaunista? Oliko hänellä purjevene? Miksei neiti Hjelm ollut tullut mukaan? Oliko hän asunut kauan Rautlahdella? Ja saatuaan kuulla, että Johan Magnus suurimman osan ikäänsä oli oleskellut Afrikassa, pani tyttö päänsä kallelleen ja sanoi: "Voo-i, — todellako, — hyvänen aika!"

Kun Johan Magnus myöhään illalla ajoi kotiin puolikuutamossa, oli hän oudolla mielellä. Hän oli yhä näkevinään ruskeat, kirkkaat silmät, ne loistivat häntä vastaan pimeästä kuin tähdet, nauraen ja veikistellen… Ja hänen korvissaan soi yhä heleä nauru, joka kaikui tarttuvana ja vastustamattomana ja niin nuorena, niin nuorena… Hän vetäsi ohjaksia tiukemmalle, ja virma hevonen ryntäsi juoksuun. Koko loppumatkan hän ajoi samaa tulista kulkua, se kuin rauhoitti ja tyynnytti, mutta tultuaan likelle Rautlahtea ja nähtyään tulen pilkoittavan Edithin kamarista, hän yht'äkkiä hiljensi vauhtia ja saatuaan hevosen riisutuksi, hän hiipi makuuhuoneesensa yläkertaan, varpaillaan ja kolinaa varoen kuin pahantekijä. Sinä iltana hän ei olisi tahtonut tavata Edithiä.

Mutta tehtaalle oli hänellä jo seuraavalla viikolla asiaa ja sitten yhä tiheämmin. Nämä käynnit muodostuivat hänelle merkkipäiviksi, ja niitten välillä olevan ajan hän eli edellistä muistellen ja seuraavaa odotellen. Joskus sattui, että tyttö ei tullut näkyviin koko iltana ja silloin oli Johan Magnus mustalla mielellä kotiinpäin ajaessaan, mutta saatuaan edes vilahdukselta nähdä vilkkaat, mielittelyhaluiset silmät, taisi hän niistä uneksia pitkät ajat. Tyttö puhui aina hyvin paljon, kaikista asioista sekaisin, mutta Johan Magnuksesta oli aivan sama, mistä hän puhui, hän kuunteli kaikkea samalla mielenkiinnolla. Ja sitten yksin jäätyään, hän ajatteli, kuinka hauska olisi aina saada kuulla tuota puhelua, joka oli kuin linnun viserrystä tai laineitten lipinää ja kuinka hauska olisi kerran saada koskettaa tuota ruskeata tukkaa, joka aina oli vallattomassa epäjärjestyksessä. Ja sitten kietoa kätensä vartalon ympäri, joka oli hieno ja hoikka ja taipuva kuin nuori paju.

Kesken näitä ajatuksiaan muisti hän Edithin, ja silloin hänestä tuntui, kuin olisi hän saanut kylmää vettä niskaansa. Hän ei siihen saakka ollut lainkaan koittanut selvittää ajatuksiansa eikä tuumia, mihinkä ne johtaisivat, mutta siinä silmänräpäyksessä hän tiesi, että hänen tunteensa tyttöä kohtaan oli rakkautta eikä mitään muuta, ja ettei hän mitään niin olisi toivonut kuin voida mennä naimisiin hänen kanssaan. Ja saatuaan tämän ajatuksen selville, hän häpesi sekä sitä että itseään. Hän tunsi itsensä kuin syylliseksi Edithiä kohtaan, tunne jostain vääryydestä alkoi kalvaa häntä. Mutta sen sijaan että hän olisi koittanut sisarta karttaa, osoitti hän hänelle kaksinkertaista huomaavaisuutta, ikäänkuin siihen ajatuksiaan kätkeäkseen.

Hänen ei pistänyt päähänsäkään kertoa niitä Edithille, vaikka tämä vuosien kuluessa oli ollut hänen ainoa ystävänsä ja uskottunsa. Hän tiesi, että Edith tunsi hänet perin pohjin, tunsi joka sopukan hänessä, ja kuitenkin oli hänellä tunne siitä, ettei Edith tällä kertaa voisi häntä ymmärtää. Sillä hän ei itsekään ymmärtänyt itseään. Se, mikä hänessä kehittyi, oli jotain ihan uutta ja outoa, ennen aavistamatonta, jotain, jonka mahdollisuus kenties kauvankin oli asustanut hänen sielussaan, ilman että hän sen olemassa olosta tiesi. Siinä ei ollut rahtuakaan siitä puoleksi jumaloivasta, puoleksi toverillisesta tunteesta, joka hänellä oli ollut Edithiä kohtaan. Edith oli aina ollut yläpuolella häntä, — kaikessa, — hän oli sisaressaan ihaillut kuin jotain korkeampaa ja täydellisempää olentoa. Ailia hän sitävastoin ajatteli aivan toisella tavalla, — hän tunsi suojelevaa hellyyttä tuota tyttöä kohtaan, jolla alati oli kuopat poskissa ja silmät naurussa, hän tunsi itsensä niin suureksi ja voimakkaaksi hänen suhteensa. Ailin läsnäolo ei milloinkaan häntä painanut, hänen mielensä kävi heti kevyeksi, kun hän näki tytön, ja ajatukset alkoivat heti kiertää iloisia teitä. Hän tunsi itsensä noreaksi ja elämän haluiseksi kuin nuori poika, ja hänet valtasi halu toisinaan tehdä jotain oikein hurjaa ja vallatonta, vääntää kiviä ja kantoja ja katkoa rautakankeja, että tyttö olisi saanut nähdä, kuinka voimakas hän oli.

Edithillä ei pitkiin aikoihin ollut edes aavistustakaan siitä, mikä veljen sielussa oli herännyt. Johan Magnuksen tiheät tehtaalla käynnit eivät tietysti jääneet häneltä huomaamatta, mutta siihen aikaan oli Rautlahdella juuri rakennusten korjauspuuhia, ja hän uskoi sentähden helposti sen tekosyyn, että Johan Magnus kulki niitä koskevissa asioissa, joka muuten osaksi oli tottakin. Hänelle oli myös pistänyt silmään, että veli oli vähemmän raskasmielinen kuin ennen eikä enään niin useasti kehitellyt hänelle omituisia ajatussuunnitelmiaan, mutta vaikka hän aina tunsikin, että Johan Magnus oli häntä lähinnä juuri synkkinä hetkinään, iloitsi hän kuitenkin tavallaan siitä muutoksesta, jonka luuli veljessä huomanneensa.

Sitten, — kun suhdetta jo oli kestänyt pari kolme kuukautta, — sai hän äkkiä tiedon koko asiasta, juorupuheena kylältä, juttuna, jota kuiskailtiin talosta taloon. Hänen ensimmäinen tunteensa oli suru siitä, että Johan Magnus ei ollut itse sitä hänelle kertonut, vaan että hänen oli täytynyt se muitten kautta kuulla. Mutta siihen sekaantui heti lukemattomia muita tunteita, — hän ymmärsi yht'äkkiä, mitä oli kadottamaisillaan. Ja kotiintultua tämä tyyni, järkevä nainen, niin tottunut itseään hillitsemään ja tunteitaan voittamaan, kätki kasvot käsiinsä ja itki, — katkerasti, kuten kerran nuorena tyttönä, kun Johan Magnusta luultiin kuolleeksi.

Johan Magnus tullessaan kotiin ei heti ensi katsannolta huomannut sisaressaan mitään erinomaista, mutta sitten oudostutti häntä tämän tavaton kalpeus ja äänettömyys. Illallisen aikana ei Edith puhunut juuri sanaakaan, ja kun he sen jälkeen siirtyivät saliin, istahti hän pianon ääreen soittamaan tapansa mukaan. Vaan lyötyään pari väärää accordia, hän käännähti veljeensä päin ja ilman mitään johdantoa kertoi koko asian, semmoisena kuin oli sen kuullut. Itse puolestaan ei hän lisännyt siihen sanaakaan.

Johan Magnukselle tuli se ihan odottamatta. Hän ei itsekään ollut oikein selvillä, millä lailla hän olisi suonut Edithin saavan tiedon siitä, — että sen joskus täytyi tulla ilmi, sen hän kyllä ymmärsi, — mutta näin se ei ainakaan olisi saanut tapahtua. Ja hän olisi melkein suonut, että Edith olisi ollut kiivastuksissa, itkenyt ja pannut toimeen kohtauksia, — se olisi tehnyt asian hänelle helpommaksi. Sisaren tyyni käytös vei häneltä aseet.

"Vai niin, — niinkö kerrotaan… No, — entäpä, jos he olisivatkin oikeassa…"

"Ei noin, — Johan Magnus, — ei noin…! Minä olen ollut sokea, kun en ymmärtänyt, että näin lopulta oli käyvä. Minähän olen sinulle vain sisar… Mutta minä olisin suonut, että itse olisit ensimäisenä kertonut…"

Nämä harvat sanat, sisaren matala, pehmeä ääni ja hänen katseensa, jonka Johan Magnus tunsi sitä katsomatta, ne vaikuttivat häneen omituisesti ja valtavasti. Hänessä heräsi hetkeksi voimakkaana koko se ihailun ja hellyyden sekainen tunne, joka oli sitonut häntä tähän sisareen. Mitä hän oli tekemäisillään? Työntäisikö hän pois sen ainoan olennon, joka oli häntä ymmärtänyt, sen ainoan, jolle hän oli voinut kertoa ajatuksiaan, — joka oli antanut hänelle kodin! Silmänräpäyksen aikana hän tuli vasten tahtoaan verranneeksi Edithiä ja Ailia, ja tällä kertaa vaa'an tasapaino arveluttavasti kallistui. Ja häntä alkoi yhtäkkiä kaduttaa kaikki.

Hän katsoi heltynein mielin Edithiä, sinä hetkenä ensimmäisen ja viimeisen kerran selvään tuntien, kuinka paljon sisar oli hänelle antanut.

"Edith, — rakas, pikku sisko, näenhän minä sen Edith, sinä et saa itkeä, kuuletko… Kas noin, et minun tähteni… Kuule", hän yhtäkkiä lisäsi, "minä lupaan jättää koko asian, — niin, sen minä lupaan. Minä en voi kestää, että sinä…"

Hän sanoi sen nopeasti ja kiivaasti, itse sitä sanoessaan uskoen, että se kävisi päinsä helpostikin.

Edith oli saanut taas takaisin tyyneytensä ja katsoi veljeen. Jos hänellä olikin myrsky sydämessään, ei pinnalle ehtinyt edes väreitä.

"Johan Magnus", hän sanoi, "sinä olet ollut minulle rakas, rakkaampi kuin kukaan muu. Jos minulla olisi ollut poika, niin olisin kenties rakastanut häntä samalla tavalla…"

"Ymmärrätkö, Johan Magnus, minä en pyydä sinulta mitään muuta, kuin että saan olla uskottusi kuten ennen. Minä en ikinä antaisi itselleni anteeksi, jos koittaisin asettua sinun ja onnesi välille… Sinä voit tulla kertomaan minulle kaikki, — ihan kaikki, — ymmärräthän… Hänestä myöskin", — tuli hitaammin.

Viimeiset sanat kuultuaan Johan Magnus säpsähti, hän muisti äkkiä Ailin, selvästi, ikäänkuin olisi nähnyt hänet ilmi-elävänä edessään, — ja sitten hän käsitti, ettei hän olisi voinutkaan täyttää lupaustaan. Hän puristi Edithin kättä painaen alas päänsä, ja vaikka hän ei sanonut sanaakaan, ymmärsi sisar kuitenkin, että Johan Magnus tunsi kiitollisuutta häntä kohtaan. Hän kuittasi koko tapahtuman pienellä hymyllä ja tavallisella: "No niin, soitanko jotain, Johan Magnus?" mutta jäätyään yksin, hän tiesi, että Johan Magnus oli häneltä mennyttä kalua.

Heidän suhteensa ei tämän jälkeen enään ollut sama kuin ennen, ja he tunsivat sen kumpikin, Edith selvästi, Johan Magnus himmeämmin. Se ei sentään estänyt häntä kerran alkuun päästyään kertomasta sisarelle rakkautensa iloja ja huolia, jotka vaihtelivat sen mukaan, millä päällä Aili-neiti oli sattunut olemaan. Ja puhuessaan tytöstä tuli hän melkein kaunopuheiseksi. Aili oli niin iloinen, niin iloinen, että häntä pelotti ja hurmasi samalla, — hän oli kuin päivän paiste metsässä, joka yhä pakenee, — jotain, "ota kiinni!" koko olennossa. Ja hänellä oli silmät, jotka taisivat panna pään pyörälle… Ja kuinka hän osasi nauraa… Johan Magnus joutui intoihin puhuessaan, ja vasta jälkeenpäin hänelle johtui mieleen, ettei Edith ollut vastannut mitään hänen ylistyksiinsä, vaan kuunnellut äänetönnä.

Kerran sai hän hänet houkutelluksi mukaansa arpajaisiin kirkonkylässä, jossa Ailin oli määrä myydä arpoja. Edith oli suostunut puoleksi vastahakoisena, puoleksi uteliaana. Ja perille tultua hän ilman Johan Magnuksen esitystäkin olisi tuntenut tytön, — juuri tuommoiseksi oli hän häntä ajatellut. Aili tuli häntä vastaan veikistelevän kohteliaana ja alkoi puhua laverrella tapansa mukaan, taisi selvästi huomata hänen koittavan miellyttää, mutta hän vaikeni pian. Edithin koko olennossa oli jotain, joka teki, että hänestä tuntui, kuin olisi hän yhtä hyvin voinut ampua nuolensa kiviseinään, ne ponnahtivat takaisin. Ja paikalleen palattuaan hän pyörähti kantapäillään ja kuiskasi toverilleen: "Huh, kuinka ikävä hän on, — neiti Hjelm, — ja ylpeä, oikea puunukke!" Mutta Johan Magnukselle hän sanoi pää kallellaan: "Kuinka teidän sisarenne on kaunis!" Ja huomattuaan sen olevan tälle mieleen, hän lisäsi: "Voi hyvänen aika — ja niin teidän näköisenne!" Mutta koko sen illan hän vaistomaisesti karttoi Edithiä ja keikaili Johan Magnukselle tavallista vähemmän.

Edith kävi kovaa taistelua sielussaan näinä aikoina, ja tämän illan jälkeen katkeruus hänessä kasvoi. Se kalvoi ja kidutti häntä öin ja päivin, ja hän taisi valvoa ja käännellä vuoteellaan, vakuuttaen itselleen, että hänen elämänsä ja työnsä oli ollut turhaa ja että Johan Magnus tuon leikkikalun, tuon liikkuvan nuken tähden oli valmis unohtamaan koko heidän henkisen yhdyselämänsä ja työntämään hänet pois loppuunkäytettynä. Mutta aamulla sellaisen yön jälkeen oli hän sama kuin ennenkin, hiukan kalpeampi vaan kenties, hän liikkui hiljaisena ja arvokkaana toimissaan, piti huolta kaikesta, muisti kaikkea, ja Johan Magnukselle oli hänellä aina ystävällinen sana ja hymyily. Toisinaan häntä äkkiä alkoi kuin väsyttää, hän kammoksui omaa teeskentelyään, ja hänelle vilahti ajatus: mitä komediaa tässä näyttelemmekään? Hänen olisi tehnyt mieli huutaa tuskasta, kertoa kaikki kärsimyksensä Johan Magnukselle, rukoilla häntä, varoittaa, pyytää… Mutta hän puri huuleensa ja vaikeni, ja taakka painoi häntä raskaampana kuin ennen.

Joka kerta kuin Johan Magnus iltasin tuli hänen pieneen boudoiriinsa, ja hän näki veljen katseesta, että tällä oli taas jotain kerrottavaa, — häntä peloitti, ja hän olisi tahtonut paeta. Joka kerta hän sanoi itselleen: Tämä on viimeinen kerta, nyt en jaksa enään! — ja hänet valtasi taas sama kiusaus, sama vastustamaton halu sanoa suoraan ajatuksensa, niin kauvan kuin vielä oli aikaa. Ja joka kerta hän kuitenkin kuunteli äänetönnä ja vaieten. Häntä oudostutti Johan Magnuksen ilme, tällä oli katseessaan melkein jotain haaveksivaa ja ujoa kuin nuorella pojalla, ja kun hän puhui tytöstä, kirkastui koko hänen muotonsa. Edith katseli näitä kasvoja, joissa hän oli luullut tuntevansa joka väreen, joka piirteen, joka ilmeen, ja hänestä ne näyttivät uusilta ja tuntemattomilta. Ja hän tunsi käyvänsä yhä vieraammaksi Johan Magnukselle.

Sitten seurasi se ajanjakso Johan Magnuksen rakkausjutussa, jolloin hän rupesi epäilemään, tokko saisikaan vastarakkautta. Tämä suuri lapsi tuli synkäksi ja raskasmieliseksi ja saapui Edithiltä hakemaan lohdutusta ajatuksilleen, kuten monasti ennenkin. Edith tukahutti kapinalliset tunteensa ja lohdutti häntä niin hyvin kuin taisi, vakuutti hänelle kaiken käyvän hyvin, hänen piti vaan odottaa ja olla kärsivällinen… Tytön kylmyys oli vaan satunnaista ja oikun synnyttämää, seuraavana päivänä oli hän oleva toisin…

Hän uskoi itse siihen mitä sanoi, hän ei hetkeäkään epäillyt, ettei tyttö kuitenkin lopulta ottaisi Johan Magnusta. Johan Magnus ei tosin enään ollut nuori, mutta hän oli komea mies huolimatta harmaasta tukastaan ja sitäpaitse rikas ja Rautlahden omistaja. Edith ei ollut tarvinnut kuin kerran nähdä tytön tietääkseen tarpeeksi… Jos tyttö oikuttelikin, niin oli se vaan ollakseen sitten sitä varmempi asiastaan. Nuo tuollaiset osasivat kyllä pitää kiinni valloituksistaan…

Mutta heidän vastainen avioliittonsa… Tytöstä tulisi Johan Magnuksen taloudenhoitaja ja hänen lastensa äiti, — vaan ei mitään muuta. Hän ei olisi koskaan ymmärtävä miestään, ei koskaan kohoava hänen kannalleen, ei milloinkaan käsittävä sitä, mikä oli hienointa ja parasta hänessä. Johan Magnuksen sisäinen mailma, hänen ajatuksensa ja tunteensa, niin täynnä erämaan omituista runollisuutta, se oli pysyvä hänelle aina lukittuna ja suljettuna. Ja kun Johan Magnukselle tulisivat nuo mustat hetket, jotka hän niin hyvin tunsi, niin saisi hän taistella taistelunsa yksin, eikä kukaan ojentaisi hänelle auttavaa kättään.

Johan Magnuksella ei ollut enään niin paljon aikaa olla sisarensa kanssa kuin ennen, mutta Edith istuutui ikkunan ääreen ompeluksineen salaa katsellakseen, kuinka hän liikkui pihalla tai pelloilla jakelemassa käskyjään. Hän näki Johan Magnuksen voimakasrakenteisen vartalon, joka kohosi päätä pitemmälle muita ja kuuli hänen äänensä yli hälinän, ja hän ajatteli kaikkia niitä vuosia, jotka he olivat eläneet yhdessä… Mutta kun hän huomasi Johan Magnuksen tulevan kartanoa kohti, siirtyi hän pois, ennenkuin tämä ehti kohottaa katsettansa ikkunaan.

Eräänä iltana, kun hän istui salissa lukien, astui Johan Magnus sisään. Hän oli levoton näöltään, karttoi katsoa Edithiä silmiin ja kulki ympäri huonetta, tuon tuostakin pysähtyen ikkunan ääreen, naputellen ruutua sormillaan. Edith pani pois kirjansa ja istui liikahtamatta, odottaen mitä tulisi. Vihdoin pysähtyi Johan Magnus hänen eteensä.

Sisar painoi alas päänsä, jonka liikkeen taisi selittää hyväksyväksi nyökäytykseksi eikä kysynyt sen enempää, yhtä vähän kuin Johan Magnuskaan rupesi mihinkään lähempiin selittelyihin. Hän seisoi vähän aikaa tuijottaen Edithiin, käännähti sitten taas ja kulki pari kertaa salin poikki.

Hetken kuluttua hän pysähtyi uudelleen ja keskeytti vaiti-olon vähän epävarmalla äänellä:

Edith oli kohottanut päänsä ja katsoi veljeen suurilla, verhotuilla silmillään.

"Minä olen ajatellut, että sitten kun menen naimisiin…" Hän vaikeni ja tavoitteli sanoja. "Niin, — minä olen ajatellut pyytää sinua jäämään kotiini, kuten tähänkin asti, Edith, — sittenkin kun olen naimisissa".

Hän melkein pelästyi outoa ilmettä, joka levisi sisaren kasvoille. Edith oli noussut seisomaan, ja käsi, joka piteli kiinni tuolista, vapisi:

"Ei koskaan, Johan Magnus, ei missään tapauksessa… Minä olen jo kyllä
ajatellut tulevaisuutta, — aion ottaa virkani takaisin kaupungissa.
— En milloinkaan suostuisi siihen… jos sinä tietäisit, mitä pyydät,
Johan Magnus. Ja jo tulevan vaimosikin tähden…"

Hän oli kääntynyt nopeasti ja lähti huoneesta sulkien oven, ikäänkuin peläten liikoja sanovansa.

Johan Magnus jäi seisomaan liikahtamatta. Hänet valtasi ääretön halu juosta sisaren jälkeen, sulkea hänet syliinsä ja suudella häntä, pyytää anteeksi, lohduttaa… Mutta sitten hän vaipui istumaan ja peitti kasvot käsillään. Oikeastaan, mitä olisi hänellä sanomista…

Sisaren omituinen äänen sointu kiusasi häntä ja soi hänen korvissaan, hän oli kuin vilahdukselta nähnyt osan siitä taistelusta, joka riehui niin likellä häntä. Sinä iltana hän valvoi kauan vuoteellaan ristiriitaisten ajatusten uhrina, miettien ja tuumien sinne tänne, voimatta kuitenkaan muuttaa päätöstään.

Ja seuraavana päivänä hän pani purjeveneensä kuntoon purjehtiakseen
Lepolan tehtaalle.

Käsityö oli jo aikoja sitten solunut Edithin helmaan ja siitä vähitellen lattialle, ja kun hän vihdoinkin kumartui sitä nostaakseen, oli hänen kasvoissaan väsynyt ilme.

Sitten hän nousi taistellen alakuloisuutta vastaan, joka väkisin pyrki valtaamaan hänet, ja meni sisään. Boudoirissa heitti hän yltään suuren valkoisen talousesiliinansa ja viivähti hetken aikaa kuvastimen edessä. Hänen violettiin vivahtava kesäpukunsa oli vyötärön kohdalta tiukka ja ruumiinmukainen, mutta valahti siitä alaspäin pehmeinä laskoksina. Hihansuissa ja kaulanympärillä oli leveätä, keltaista pitsiä tiheissä poimuissa. Hänen uhkea tukkansa, joka ei ollut tumma eikä vaalea, vaan siltä väliltä ja omituisen kiilloton, oli koottu päälaelle komeaksi solmuksi, ja niskassa sekä ohimoilla kihertyivät hiukset pieniksi suortuviksi.

Hän poikkesi keittiössä antaakseen vielä jonkun käskyn, ja kummasteli itse, ettei hänen äänensä mitään ilmaissut. Sitten astui hän jälleen verannalle ja pantuaan kokoon pöydälle jääneen koru-ompeluksen, hän kävi istumaan portaille ja pyyhkäsi kädellä otsaansa. "Huomenna kaikki tämä on ohi", hän mietti ja tarttui siihen ajatukseen, — "kaikki ohi, — kuinka kummallista!" Ja hän alkoi tuijotella merelle päin.

Oli elokuun loppupuoli, ja päivät lyhenivät huomattavasti. Syksyä oli ilmassa, enemmän kuitenkin enteinä vain ja aavistuksena vielä. Niinkauan kuin päivä paistoi, oli kuumaa ja helteistä kuin keskikesällä, ruoho niityillä oli kasvanut uudelleen pitkäksi ja mehukkaaksi, ja kukkien värit olivat loistavampia ja hehkuvampia kuin ennen. Mutta auringon alettua, muuttui kaikki. Iltahämärä oli varhainen ja kylmä ja laskeutui kosteana sumuna alaville maille, ja yön saavuttua syttyivät taivaalle ensimmäiset vaaleat tähdet. Koivu veden partaalla alkoi kellastua, pelloilta katosi ruiskykö toisensa jäljestä riiheen, josta varhaisena aamuna kuului puinnin kalske, ja jonka ovi-aukosta savu sinisenä nauhana kierteli.

Kauan aikaa jälestäpäin tätä hetkeä ajatellessaan, Edith muisti lukemattomia yksityiskohtia, jotka nyt kulkivat huomaamatta hänen ohitseen. Väki tuli kotiin leikkuupellolta sirpit käsissä ja viikatteet olalla, — joku kuului huutavan äänekkäästi: "Pistetäänköhän näitten talkoitten jälkeen tanssiksi, — vai…", ja siihen vastasi vouti karkeasti: "Aina tässä nyt hyppelemään!" Johon äskeinen ääni kuului kiusoittelevasti sanovan: "No, ilot ne pitää oleman köyhälläkin!" ja jatkoi sitten hyräillen muitten nauraessa: "— ja frali lali lei — ja ilot ne köyhälläkin". Toiselta puolen pihaa alkoi kuulua karjankellojen kilinää, lehmien ammuntaa ja karjatytön laulua sekaisin, — laulu oli puoleksi huhuilemista ja päättyi aina loppusäkeesen: "Tulkaa, tulkaa kotio, hoo-oi!"

Edith kuuli ja näki kaikki eikä kuitenkaan mitään. Hänen kaikki aistinsa, koko sielunsa ja olemuksensa oli keskittynyt katseesen, joka suuntautui ulapalle, — jännittyneenä, odottavana, liikkumatonna…

Äkkiä tuli niemen kärjen takaa näkyviin jotain valkoista, joka nopeasti suureni, ja hetken kuluttua näkyi vene purjeet levällään ja välkkyvinä laskevan kauniin kaarroksen ympäri kivikkokarin. Juova, jonka se piirsi jälkeensä, näytti säihkyvän säkeniä mailleen menevästä auringosta, ja valkoiseksi maalatut laidat kimaltelivat ja kiilsivät. Edith oli noussut seisomaan, varjostaen käsillä silmiään. Samassa hän säpsähti: lippua ei ollut näkyvissä!

Hänen päätään huimasi, eikä hän heti käsittänyt. Hän pääsi jännityksestään ja tunsi fyysillistä raukeutta ja samalla kummallista tyhjyyttä, melkein kuin pettymystä. Sitten alkoivat ajatukset kiertää. Lippua ei ollut, — ei näkynyt, — se merkitsi, — se merkitsi — niin, mitä…? Ja äkkiä hän käsitti… Johan Magnus palaisi yksin, tyttö ei ollutkaan suostunut, — hän ei siis menisikään naimisiin… Hän palaisi hänen vanhaksi, tutuksi Johan Magnuksekseen… Kaikki oli oleva kuten ennen, kuten ennen…

Hänen sydämensä alkoi tykkiä kuuluvasti, ja raju ilon tunne, vieras hänen luonteelleen, melkein esti hänet hengittämästä. Yht'äkkiä muisti hän Johan Magnuksen kasvot ja oli niissä näkevinään äärettömän väsyneen ja alakuloisen ilmeen, jonka pettynyt toive jättää jälkeensä… ja sitten hän häpesi iloansa… Samalla hetkellä kohosi jotain tummaa nopeasti ylöspäin pitkin veneen mastoa, — kun se oli päässyt huippuun asti, tarttui siihen tuuli ja liehutti sitä. Se oli lippu, — sama, jonka hän itse kerran oli ommellut Johan Magnukselle.

Hänen puoleksi kohotetut kätensä vaipuivat alas, ja hän jäi seisomaan liikahtamatta kuin kivettynyt, tuntien, kuinka ilo ikäänkuin solui pois sormien lomitse. Mutta siinä ajatuksessa, joka vilahti hänen sielussaan, oli ainoastaan vähäinen vivahdus katkeruutta. Ratkaisu oli ohitse, — kaikki oli ohitse.

Hän hiipi alas portaita, pujoitteli ohi kukkalavojen, antaen hameensa viistää käytäväin valkoista hiekkaa ja pysähtyi puutarhan portille, jonne näkyi osa rantatietä. Melu kartanossa oli vaiennut, kaikki oli äänetöntä, hän taisi kuulla pienimmänkin risahduksen.

Ensin kuului purjeveneen synnyttämä ryske sen työntyessä rantakiville, sitten suhinaa, kun purjeet laskettiin alas ja lopuksi pyörivien telojen kolinaa. Hetkisen aikaa oli taas kaikki hiljaa, sitten alkoi rantatieltä kuulua ääniä.

Tien mutkauksessa tuli näkyviin Johan Magnuksen pitkä vartalo ja hänen vierellään tyttö, jonka vyötäreille hän oli kietonut kätensä. Tyttö oli ottanut hatun päästään ja heilutteli sitä nauhasta, hänellä oli kasvot käännetyt Johan Magnusta kohti, ikäänkuin olisi juuri aikonut sanoa jotain, kun hän äkkiä näytti huomaavan portilla seisojan ja vetäytyi nopeasti irti vähäisen välimatkan päähän.

Mutta Johan Magnus oli myöskin nähnyt Edithin. Hän heitti kuin äkillisestä päähän pistosta lakkinsa ilmaan liikkeellä, joka ilmaisi voiton riemua ja valloille laskettua iloa, ja saatuaan sen kiinni, alkoi hän juosta porttia kohti, vetäen tyttöä mukanaan.

Hänen hengästyneessä äänessään oli lapsellisen onnellinen sointu, ja hän puristi Edithin käsiä voimakkailla kourillaan.

Edith oli silmänräpäyksessä saanut takaisin tottuneen mailman naisen käytöksensä.

"Ah, siinäkö te olettekin… Minä kyllä näin purjeveneen, mutta…
Niin, tervetuloa nyt, rakas Johan Magnus, — ja sinä Aili…"

Hän oli ottanut tytön molemmat kädet omiinsa ja ennenkuin kumartui suutelemaan, hän hetkisen aikaa katseli hänen kasvojaan pitäen häntä vähän matkan päässä itsestään.

Tyttö oli kaunis, — hänen täytyi nähdä se väkisinkin, jos tahtoi tai ei, ja hänestä tuntui kuin olisi hän sen nyt vasta huomannut. Seuraavassa silmänräpäyksessä hän vakuutti itselleen, ettei hän koskaan ollut ihaillut sen laatuista kauneutta, että se oli liian epäsäännöllistä, liian tarkoittavaa… Ja kuitenkin… Kuinka hän oli nuori, tuo tyttö tuossa seistessään, hiukan hämillään hänen tarkastavista katseistaan ja hieno puna kohonneena otsalle asti, jolle kiharat putosivat varjostaen katsetta ja antaen sille syvyyttä, jota sillä ei kenties muuten olisi ollut. Hän oli nuori, nuori… Ja tunne jostakin kauvan aikaa sitten menetetystä, jostakin, jonka hän oli antanut kulua hukkaan, se tänä hetkenä ikäänkuin löi häntä vasten kasvoja…

Kaikki kolme kääntyivät kulkemaan rakennusta kohti. Niemen takaa nousi kuu puoleksi pilviin peittyneenä, ja puutarha väreili himmeää, valkeaa valoa. Edith kulki edellä, tahallaan nopeammin, ettei häiritsisi jäljessä tulevain puhelua, mutta kuuli siitä huolimatta joka sanan, minkä Johan Magnus lausui ja Ailin heleän, vaikka hiukan kimakan naurahduksen, joka kaikui melkein eksyneeltä äänettömässä puutarhassa. Ja hän tunsi kateutta, kalvavaa, kasvavaa kateutta tuota tyttöä kohtaan, koska hän oli ryöstänyt häneltä Johan Magnuksen ja samalla kaiken, mikä hänelle elämässä oli jonkin arvoista, ja koska hän oli kaunis ja nuori… niin, koska hän oli nuori… Hänessä heräsi jotain halpaa, alhaista, hiipivää, — koko hänen huonompi itsensä nousi kapinaan, ja hänen täytyi purra huuleensa, estääkseen kyyneleitä kohoamasta. Sitten hän kääntyi:

"Kenties te tahtoisitte vielä mennä hiukan kävelemään puistossa… Minä menen sillaikaa sisään…"

Hän kummasteli taas oman äänensä sointua, se tuntui tulevan kaukaa, jostain etäältä, ikäänkuin hän itse ei olisikaan lausunut noita sanoja, vaan joku vieras. Johan Magnus kuului vastaavan jotain, vaan hän ei eroittanut sanoja ja kiirehti sisään.

Etehiseen saavuttuaan hän pysähtyi oudostuneena, — Johan Magnus oli rientänyt hänen jäljessään.

"Aili jäi puutarhaan", hän vastasi sisaren kysyvään katseesen. Ja sitten hetken kuluttua, syvältä henkäisten: "No, — Edith…! Mitä sinä nyt sanot?"

Johan Magnuksen yksitotiset, päivänpaahtamat kasvot säteilivät, ja silmissä välähtävässä ilon ilmeessä oli jotain poikamaisen avomielistä, hiukan haaveksivaa, mutta voimakasta ja luotettavaa samalla…

Sisar seisoi hänen edessään ja katseli häntä povi kohoillen. "Nyt oli hänen hetkensä tullut!" vilahti kuin salamana hänen sielussaan. Hän sanoisi kaikki, kaikki… syytäisi tuskansa ja kärsimyksensä tuolle miehelle vasten kasvoja, tallaisi jalkojensa alle hänen onnensa, jonka täytyi nousta hänen oman onnensa raunioista…

Sisaren katse oli yhä kiintynyt veljen kasvoihin, ja yhtäkkiä alkoi ilme niissä häntä liikuttaa. Mistä se olikaan kotoisin! Tuo lapsellinen, onnellinen hymy, joka muodosti niin omituisen vastakohdan kasvojen kehittyvälle kulmikkaisuudelle… Tuota Johan Magnusta, joka seisoi nyt hänen edessään, ei hän oikeastaan tuntenut, hän oli uusi, outo, vieras, kuten ilme hänen kasvoissaan. Mutta rakastiko hän siksi häntä vähemmän…

Ja tuonko hymyn hän hävittäisi, karkoittaisi katseesta luottamuksen ja uskon ja valaisi sijalle omia epäluulojaan, aavistuksiaan, öisiä ajatuksiaan…? Hän ei voisi sitä, — ei voisi… Vaikka koko tuo onni olisikin harhaluuloa, ja Johan Magnuksen itse kerran täytyisi siitä herätä pettyneenä ja tyhjänä, niin hän ei voisi nyt häntä varoittaa… Jumala saisi lukea sen hänelle synniksi, jos tahtoi… Ja yhtäkkiä hän käsitti, että kysymykseen, joka kuvastui Johan Magnuksen kasvoissa, ei löytynyt muuta kuin yksi vastaus.

Sitten, yhä saadakseen nähdä saman ilmeen, estääksensä sitä haihtumasta ja katoomasta, — tahtoen mistä hinnasta hyvänsä pysyttää sen, hän sanoi melkein äidillisellä hellyydellä, — äänellä, jossa väreili muistona koko heidän hieno, kaunis suhteensa, kaksin kerroin hieno tänä hetkenä, jolloin siihen sekaantui kaipauksen tunne:

"Johan Magnus, — rakas poika, — minä otan osaa sinun onneesi, — koko sydämestäni, — aivan niinkuin se olisi omani…"

Ja nähtyään Johan Magnuksen kiitollisen katseen, hän ymmärsi, että se sovitti hänet paljon suhteen.

AGNES

Te katsotte niin tarkasti tuota valokuvaa, — olkaa hyvä ja ottakaa se albumista, — se ei ihmetytä minua. Te ette ole ensimäinen, joka on jäänyt sitä katsomaan. Eikö totta, sangen omituiset kasvot, — tekisi mieli sanoa, että niissä on jotain arvoituksen tapaista…

Minä hyvin muistan, kuinka eräs nuori maalari sattui näkemään saman kuvan, — hän joutui aivan haltioihinsa, tiedättekö. "Missä se tyttö on, esittäkää hänet minulle! Minä tahdon maalata hänet, — poimutettu huntu vaan päähän, ja hän on valmis odaliski uneksivine silmineen. Oh, siitä voisi tehdä jotain!" No niin, minä tietysti jäähdytin hänen kuuman intonsa ilmoittamalla, että ihailtu tyttö nyt jo oli vanha nainen… Mutta kuitenkin, minä huomaan että tekin myönnätte… Niin, kuva on kaunis, sitä ei voi kieltää. Eikä ainoastaan kaunis, se voisi olla paljoa kauniimpikin, — ehkä siinä juuri onkin sen suurin viehätys. Se, että aina tulee ajatelleeksi, mitä se voisi olla. Tahtoisi nähdä, miltä nuo silmät näyttäisivät, jos ne kerran katsoisivat ylöspäin, avautuisivat kokonaan, — nyt niitä ripset liiaksi peittävät. Olisiko katse noitten hieman raskasten luomien alla suruinen vai iloinen, hymyilisivätkö vai itkisivätkö kenties? Ja sitten ajattelee, mitä noilla hienoilla huulilla olisi sanomista, jos ne eivät olisi niin tiukasti yhteen puristetut. Se kuva vaikuttaa kuin arvoitus, kuin ratkaisematon probleemi, — se kiihoittaa mielikuvitusta ja pakoittaa etsimään sille selitystä…

Te kysytte, eikö hän ole naimisissa? Taaskin sama kysymys, jonka niin moni ennen teitä on tehnyt! Minua huvittaa vastata teille, että hän ei ole sitä, — niin, se todella huvittaa minua, sillä näen, että te olette siitä yhtä ihmeissänne kuin kaikki muutkin.

Eikö totta, hän näyttää siltä, kuin istuisi miettimässä jotain, mitä ei kuitenkaan saa selville, — ikäänkuin ihmettelemässä elämää. Niissä on paljon uneksijaa ja haaveksijaa noissa tummissa silmissä, — sisäänpäin kääntynyt luonne… Ne ovat kuin avautuneet näkemään jotain, joka niitä on peljästyttänyt ja vienyt lapsen rauhaisan, kirkkaan katseen, ja sitten taas puoleksi sulkeutuneet päästäkseen sitä näkemästä, — sielussa, joka niissä kuvastuu, on varhain herännyt epäilys elämästä… Minä olen aina nähnyt saman katseen niillä ihmisillä, joilla on hyvin kehittynyt velvollisuuden tunto ja itsensä tarkastamishalu, — jotka paloittelevat oman sielunsa pieniin hiukkasiin ja sitten niitä katselevat kuin suurennuslasilla, — kiduttavat itseään ja kuitenkin katselevat, — ymmärrättekö?

Arvoituksen hänen kasvoissaan voisi selittää sitenkin, että hän odottaa rakkautta, että rakkauden ääretön kaiho olisi olennoituna hänen hienoissa, alakuloisissa piirteissään. Ja että sen saavuttua, tuo hento vartalo, joka nyt on kumarruksissa ja taipunut kuin kukka sateen jälkeen ja tuskin näkyy jaksavan kannattaa päätä, joka sen suhteen on melkein liian suuri, jälleen kohoisi ja ojentautuisi kohti onnea, ja silmistä, jotka nyt näyttävät mielivän uneksia pois elämän, välkähtäisi jotain nuorta, vilkasta, heräävää… Kuitenkin on se vain erehdystä.

Häneen oli hyvin moni rakastunut, — hän oli juuri yksi niitä, jotka saavat rakkautta joka taholta, koskaan sitä pyytämättä. Vaan se oli kenties juuri hänen onnettomuutensa, — uskokaa minua, sekin voi olla sitä.

Hänen ei tarvinnut kuin kulkea tanssisalin poikki, ja kaikkien katseet seurasivat häntä. Ei kukaan tuntenut hänen ajatuksiaan eikä tiennyt hänen luonteestaan, mutta jokainen saattoi nähdä, että hän oli kaunis. Ja kenties suurimpana syynä siihen, että kaikki häneen rakastuivat, oli juuri se, että jokainen taisi häneen ajatella oman mailmansa ja omat ihanteensa. Todellisuudessa hän kenties ei vastannut yhdenkään ajatuksia, — hänellä oli oma, erityinen mailmansa, jos kellään…

Hänen nimensä oli Agnes. Minä en tiedä, mitä Tiinulla aina on ollut sitä nimeä vastaan, — minä en ikinä antaisi sitä tyttärelleni. Se on niin pehmeä ja kaunis ja sointuva, mutta siinä on jotain surullista, enkä minä koskaan voi kuulla sitä, ajattelematta puolihämärää katolilaista kirkkoa, jossa rautaristikon takana nunnat laulavat: Agnus Dei. Minusta on aina tuntunut, kuin se nimi ei voisi olla onneksi… Te pudistatte päätänne…? Niin, tietysti on se vain taikauskoa ja ennakkoluuloja eikä mitään muuta.

Missäkö minä häneen tutustuin? Oh jaa, — sillä on myös oma historiansa. Minä huomaan tulevani oikein puheliaaksi tänä iltana, — takkavalkea uunissa ja lumipyry ulkona, — no, tietysti…

Niin, siitä on todellakin monta vuotta. Näin hänet ensi kerran rautatievaunussa, — olin silloin matkalla mieheni sisaren luo, — tehän tiedätte. Pitkä matka sinne Viipuriin, — ja vielä semmoinen ilma, melkein kuin tänään, pyrytti ja pyrytti, ettei eteensä nähnyt. Minä vakuutan teille, vaikka kuinka olisin koittanut katsoa vaunun ikkunasta, en voinut nähdä muuta kuin valkoista, — kaikki, koko ilma sakeana lumesta. Istuin toisen luokan naisvaunussa ja olin hiukan nukahtanut, — hyvin anteeksi annettavaa, — minulla ei ollut edes matkalektyyriä.

En tiedä, kuinka kauvan sitä lienen tehnyt, mutta sitten heräsin siihen, että kuulin ääniä. Ensin miehen äänen, syvänä ja karheana, katkonaisia sanoja, jotka pyysivät ja rukoilivat… Siihen tyttö vastasi, ensin kierrellen ja kartellen, pikkuinen, sointuva ääni niin kylmänä ja terävänä… Vaan sitten tuli itku, pitkiä nyyhkytyksiä ja tukahutettuja huokauksia…

Ovi oli puoliksi auki vaunun toiseen osastoon, minä taisin nähdä heidät hyvin. Tyttö istui kasvot minuun päin, — aivan niinkuin te nyt, — hänellä oli silmät kyynelissä ja kiharat otsalla epäjärjestyksessä. Mies seisoi puoleksi selin, hänestä minä näin vaan voimakasrakenteisen profiilin…

He luulivat tietysti olevansa yksin eivätkä kuulleet, vaikka minä koetin yskiä ja kalistella kapineitani, huomauttaakseni heitä läsnäolostani. Ja sitten katsoinkin parhaaksi vaieta ja istua hiljaa.

Toden totta, minun kävi sääli sitä miestä. Ajattelin, että hän oli tehnyt rakkauden tunnustuksen tai jotain sinnepäin, — ja että tyttö oli kieltänyt. Vaan miksi hän itki niin katkerasti, jos ei rakastanut, se ei mahtunut minun päähäni.

He alkoivat puhua yhä kovempaa, joka sana kuului selvästi. "Agnes, minä en käsitä yhtään, — en kerrassaan mitään… Mitä siis on tapahtunut? Meidänkö erota, mahdotonta…"

Tytön kasvot värähtelivät kuin ruumiillisesta tuskasta, — ja kuitenkin, kuinka kaunis hän oli sillä hetkellä, tiedättekö, se pikku raukka. "Täytyykö minun sanoa se", — hänellä oli toden totta epätoivoa äänessä, — "näetkös, Bernhard kosi minua eilen, sinun oma veljesi! Ymmärrätkö, Bernhard, joka on niin… Oh, sinä et voi uskoa, kuinka minua peloitti".

Mies kysyi sitten, oliko tyttö suostunut? Ei, kuinka se olisi tullut kysymykseen, päinvastoin, tietysti oli hän kieltänyt, mutta kuitenkin, — kaikissa tapauksissa… Oh, eikö hän, Yrjö, nyt ymmärtänyt…

Sitten ei kuulunut pitkään aikaan mitään, tyttö itki hiljaan, ja mies, — niin minä en tiedä, mitä hän teki, hän istui pää käsien nojassa.

Tyttö se vihdoin alkoi puhua. Hän puhui hyvin pitkältä, aivan kuin kirjasta lukien, sellaisia hienoja käänteitä ja vivahduksia, — vahinko, että olen niin paljon siitä unohtanut. Niin, — siitä on pitkä aika. Se on vanha juttu, ollut ja mennyt aikoja sitten.

Hän sanoi jotain siihen tapaan, ettei mitenkään tahtonut rikkoa veljesten väliä, jos jonkun täytyi kärsiä, niin oli hän itse sen tekevä. Ei ymmärtänyt se raukka, että hän sillä juuri saattoi kaikille kolmelle kärsimystä… Sitten vielä, että hänestä tuntui, kuin olisi hänen rakkautensakin rikos, ikäänkuin hän toisi onnettomuutta muassaan… "Minäkö sinun vaimonasi, Yrjö? Ja entä Bernhard, — ei, ei, minä en voi!"

Hän puhui sitten vielä paljon, ja se on jäänyt minulle muistiin. Minä olen usein sitä ajatellut, sillä sinä hetkenä minulle selvisi hänen omituinen luonteensa, joka niin monelle on ollut kuin arvoitus.

"Tiedätkö mitä, Yrjö", hän sanoi, "minä en juuri koskaan ole ollut iloinen. En siitä asti, kun tulin täysikasvuiseksi. Minä olen aina tuntenut tuovani surua muassani. En koskaan ole tehnyt mitään saadakseni miehet itseeni rakastumaan, ja kuitenkin ovat he sen tehneet toinen toisensa jäljestä. Itse vaan en voinut rakastaa ketään. Lopulta rupesin pelkäämään ihmisiä, Yrjö, pelkäämään ihmisiä ja itseäni. Minä olen ollut aina sellainen uneksija koko ikäni, nähnyt unia selvällä päivällä ja silmät auki, kantanut aavistuksia sielussani, — ja minusta on aina tuntunut, kuin asuisi minussa onnettomuus… Mutta sitten rakastuin sinuun ja luulin tulleeni ihmiseksi. Ja kun sinäkin rakastit minua, luulin tulleeni myös onnelliseksi… Siksi kunnes sinun oma veljesi myöskin minuun rakastui… Silloin minä taas tunsin kirouksen painavan itseäni…"

Sitä sanoessaan oli hänellä niin äärettömän tuskaisa katse pitkien ripsien alla, ikäänkuin hänen olisi täytynyt olla edesvastauksessa koko mailman rikoksista. Niin, niin, — mutta kuulkaa, ettekö tahtoisi vielä panna yhden puun uuniin, — kun se on palanut, on tämäkin juttu jo lopussa.

Mihinkä minä jäinkään? Niin, tiedättekö, sillä hetkellä kävi minulle tyttö enemmän sääliksi kuin mies. Hänellähän oli onni melkein käsissään, eikä hän osannut pitää siitä kiinni, vaan antoi livahtaa ohitse. Vaan hän oli niitä ihmisiä, jotka eivät usko onneensa eivätkä siksi sitä koskaan saavutakaan. — Minä en sitten enään kuullut, mitä mies sanoi. Hän puhui hiljaa ja kauan, ja tyttö itki hänen puhuessaan, mutta ei taipunut. Sitten oltiinkin jo aseman kohdalla, ja mies lähti pois.

Uskokaa minua, sinä hetkenä olisin tahtonut olla vaikka missä muualla, mutta en siinä rautatievaunussa. Sillä, tiedättekö, tuskin oli mies lähtenyt, kun tyttö ilmestyi naisosaston ovelle. Hän oli ottanut hatun päästään ja pyyhkäsi vaistomaisesti pitkiä suortuviaan taaksepäin, — hänellä oli hyvin kihara tukka, kuten valokuvastakin näette. En voi sanoa, että hän näytti peljästyneeltä minut nähdessään, se olisi liian vähän, hän suorastaan kivettyi siihen paikkaan, tuijotti ja tuijotti, ikäänkuin ei olisi käsittänyt. "Te, te, oletteko te kuullut — kaikki?"

"Lapsi kulta!" minä sanoin, "suokaa nyt anteeksi, mutta enhän voinut sille mitään. Kas niin, tulkaa nyt tänne ja itkekää vähäisen!"

Silloin, tiedättekö, — niin, sitä minä en koskaan unohda. Hänelle nousi veri yhtäkkiä kasvoihin, ja sitten pääsi kaikki valloilleen, hän heittäysi sohvalle, itki ja nyyhkytti, koko ruumis väristen. Oletteko koskaan nähnyt kenenkään itkevän todellisessa sielun tuskassa? Se ei ole helppoa edes katsella.

Niin, — siihen se juttu melkein loppuukin. Minusta tuli sen jälkeen hänen uskottunsa, niinkauan kuin asuimme samassa kaupungissa, — niiltä ajoilta tämä valokuvakin on. Hän kertoi minulle vähitellen koko tarinansa yksityiskohtia myöten, ja me puhuimme siitä useinkin, mutta minun täytyy sanoa, etten kuitenkaan koskaan häntä sen paremmin ymmärtänyt. Sama tapaus, jonka joku toinen olisi kuitannut olkapään kohauksella ja hetkeksi ummistamalla silmänsä ja sydämensä, se synnytti hänessä ratkaisevan taistelun. Eikä hänkään puolestaan koskaan käsittänyt, että kenties oli tehnyt väärin, päinvastoin, hänestä oli menettelynsä ainoa oikea ja ainoa mahdollinen, — niin, suorastaan velvollisuus.

Olkaa varma, jos hän olisi elänyt vanhoina aikoina, olisi hänestä tullut marttyyri, ja hän olisi astunut polttoroviolle silmiään räväyttämättä. Hän oli juuri yksi niitä. Jos taas keski-ajassa, olisi hän sulkeutunut luostariin, — ihan varmaan, — minä voin kuvitella mielessäni, kuinka hän olisi istunut yksinäisessä kammiossaan ja kirjaillut alttariliinaa, ihmetellyt itseään ja muita ja koko suurta elämää. Nyt sen sijaan oli hän protestantti ja eli nykyajassa. Mutta hänenlaisensa luonteet löytävät marttyyriytensä kuitenkin, se on heissä itsessään, kirjoitettuna syntymästä saakka heidän otsaansa, ja he kantavat tragediansa omassa povessaan. Heidän ei ole enään mahdollista sulkeutua luostariin, mutta he sulkeutuvat omaan itseensä, vetäytyvät kuoreensa kuin haavoitettu simpukka ja elävät elämänsä vieraina muille, arvoituksena ympäristölleen.

Hän olisi voinut tulla hyvin onnelliseksi ja tehdä siksi toisenkin, — jos hänellä vain olisi ollut usko, — usko itseensä ja usko onneensa. Mutta sitäpä ei hänellä koskaan ollut, — hän kadotti sen ensimmäisestä esteestä. Kas niin, tahdotteko olla hyvä ja kohentaa hiukan tulta, minä huomaan, että puut ovat palaneet hiilokselle.

Hän oli yksi niitä, jotka eivät koskaan voi nauttia elämästä, koska he aina kulkevat omissa ajatuksissaan ja niillä katkeroittavat iloisetkin hetkensä. Heillä on aina omat kysymyksensä: Miksi? Minkätähden? Mikä on tarkoitus? Miksi käy juuri näin ja miksi näin? Oh niin, — heille tulee aina riittämään kysymyksiä eivätkä he koskaan saa niihin vastausta. Sillä elämä, ja sen kärsimykset pysyvät heille yhä samana suurena kysymysmerkkinä.

TUNNUSTUS

He istuivat kahden kesken puolihämärässä huoneessa, ovi viereiseen valaistuun saliin oli raollaan, ja valojuova kulki kapeana yli lattian. Mies oli kietonut kätensä tytön ympäri ja leikitteli pitkillä silkkinauhoilla, jotka riippuivat mustan, pehmoisen hameen vyötäisistä.

"Mitä sinä äsken sanoit, Elmi? Ettäkö sytytettäisi tulta? Ei, tiedätkö, annetaan olla, ei missään ole niin tunnelmaa kuin tämmöisessä iltapäivähämärässä".

"Eikö sinustakin… siinä on jotain niin pehmoista ja hyväilevää, se ikäänkuin tasoittaa ja tyynnyttää epämääräisyydellään… Se saa avomieliselle tuulelle, jos sitten tahtoo tai ei".

Tyttö käänsi häntä kohden kasvonsa, joiden hienot piirteet ja suuret, sielukkaat silmät taisi eroittaa läpi hämäränkin.

"Avomieliselle? Niin, ne, joilla siihen on taipumusta… Ja muuten, ainahan sinä olet avomielinen, Hannes!"

"En tiedä. Minä olen liian suljettu luonteeltani. Voin niin harvoin olla avomielinen".

"Elmi, kuulehan!" mies alkoi hiukan epävarmasti, "toisinaan minusta tuntuu, kuin sinua oikeastaan niin vähän tuntisin. Sinä olet niinkuin iltahämäräkin, puoleensa vetävä, vaan epäselvä, verhottu…" Hän veti tytön pään luoksensa ja silitteli sitä. "Elmi, minä tahtoisin nähdä sinut sieluun saakka. Sinun sieluasihan minä sinussa rakastan".

"Rakastat siksi, ettet tunne". Tytöllä oli alakuloisuuteen vivahtava väre äänessä.

"Niin, mutta minä tahtoisin oppia sitä tuntemaan ja juuri siksi rakastaa vielä enemmän. Se on kuin uusi, tuntematon mailma, ja minä tahdon olla ensimäinen, joka sen valloittaa".

"Miksikö ensimäinen? Kuinka minä sen sinulle selittäisin… Sentähden juuri minä rakastuin sinuun, että sinä olit niin koskematon ja kylmä, niin nuori ja vasta auennut. Sinun sielusi oli kuin pyhäkkö, jonka salaisia polkuja ei kukaan ollut kulkenut, kuin puhdas lehti, jolle ei nimeä vielä ollut painallettu… Sinä olit kuin kirja, jonka lehdet olivat aukileikkaamatta, ja minä tahdoin ne ensimäiseksi lukea…"

"Elmi, pikku Elmi, miksi sinä puhut noin! Ja jos niin olisikin, etkö sitten tahtoisi, että oppisin yhä paremmin? Minullehan sinä voit olla oikein avomielinen, eikö niin?"

"Ehkä, Hannes! En tiedä oikein… Kenties, kun sinä vaan annat minulle kyllin aikaa…" lisäsi hän nopeasti kuin anteeksi pyytäen.

Mies ei vastannut mitään, vaan katsoi häntä silmiin. Hän oli pitkä ja suurikasvuinen, leveä hartioiltaan ja ijältään varmaan koko joukon yli kolmenkymmenen. Tyttö sen sijaan oli aivan nuori, hentovartaloinen ja hienohipiäinen.

"Tiedätkö, Hannes", hän jatkoi, "minä olen niin omituisella mielellä tänään. Ehkä sinä sittenkin olet oikeassa, kun sanot, että hämärä tekee avomieliseksi… Kuulehan", hän lisäsi vilkkaasti, "entäs sinä, oletko sinä kertonut minulle kaikki entisyydestäsi?"

"Kenties en aivan kaikkea, — mutta osaksi ainakin. Ja vähitellen kai tulee ihan kaikkikin kerrotuksi".

"Hannes, enhän minä ollut ensimäinen, jota sinä rakastit?" Tytön silmät näyttivät suurilta hämärissä, ääni oli arka ja kuin verhottu.

"Et, Elmi kulta, — luulenhan siitä kertoneenikin. Soisin, ettei niin olisi, mutta minähän olin jo täysi mies, kun sinuun tutustuin. Minulla oli pitkä elämä takanani, siihen mahtui yhtä ja toista".

"Vaan minulta sinä kuitenkin vaadit, että itse olisit ensimäinen ja ainoa, niinhän?"

"Elmi, rakas tyttöseni, ymmärräthän, että se on aivan toista. Minähän rakastuin sinuun juuri siksi, että sinä olit minun ruusuni, johon minä hengitin elämän, jonka minun suudelmani herätti…"

Mies tarttui tytön ranteihin ja puristi niitä. "Toinen…! Mitä sinä tarkoitat, Elmi…? Olisitko sinä…?"

Hän kuiskasi sen katkonaisesti ja epäselvästi, ikäänkuin aikoen joka sanaa pidättää. Katse oli tuskallisesti kiintynyt miehen kasvoihin, hän olisi läpi hämäränkin tahtonut lukea joka väreen niistä.

"Kihloissa… sinä, Elmi!" Miehellä oli omituinen, kova sointu äänessä, hän työnsi äkkiä luotaan kädet, jotka tahtoivat häntä pidättää ja nousi nopeasti. Tyttö seurasi häntä, koettaen tarttua hänen käsivarteensa.

"Hannes… kuule… miksi sinä työnnät minua pois… Voi tätähän minä juuri pelkäsin!" Hänen äänensä tukahtui nyyhkytyksiin.

"Ja miksi sinä tähän asti olet salannut minulta tätä?" Mies katsoi poispäin kysyessään ja yritti vetää irti kättään.

"Miksikä…? Voi, Hannes, minä en tohtinut, en… Se on painanut minua kuin raskas taakka, mutta minä en voinut, en voinut… Minä pelkäsin, että sinä et minua enään rakastaisi…"

Mies ei vastannut mitään, hän seisoi huulet yhteenpuristettuina ja tuijotti tytön pään ylitse.

"Hannes, — anna minun toki kertoa, sen täytyy nyt tulla esille. Näetkö, minä olin niin nuori silloin, melkein lapsi vielä. Muistatko sinä erästä taulua kevätnäyttelyssä kolme vuotta sitten… tyttö, joka lepää karhuntaljalla, kädet pään alla… 'Hämärissä' sen nimi oli. Siitähän puhuttiin niin paljon, kiitettiin kaikkialla. Näetkös, hän, joka sen maalasi, hän rakasti silloin minua…"

"Ja sinä rakastit häntä?" Mies sanoi sen kylmästi ja väkinäisesti vieläkään tyttöön katsomatta.

"Niin, minä rakastin… Hän oli pyytänyt minua modellikseen, ja minä olin siihen suostunut. Äitikin suostui siihen… Vaan minusta tuli paljoa enemmän kuin hänen modellinsa. Hänen oli tapana työnsä kestäessä ja sen päätyttyä istua ja kertoa minulle kaikenlaista itsestään ja toiveistaan; hän teki minut osalliseksi kaikista rohkeista unelmistaan ja mielikuvistaan… Nyt jälestäpäin olen ajatellut, että hän puhui niin paljon vaan siksi, että hän oli niin yksin mailmassa ja tarvitsi jonkun, joka kuunteli ja ihmetteli, samapa sitten kenen…

"Minä olin niin lapsellinen silloin vielä, ja minun sieluni oli taipuva kuin vaha. Hän leikitteli sillä ja muodosteli sitä omaksi huvikseen, mutta se kasvoi hänen käsissään. Minusta tuli täysi nainen hänen silmäinsä edessä. Hän huomasi sen myöskin, — ja kerran sitten, — suuteli hän minua…"

"Sitten — niin, sitten me olimme kihloissa jonkun aikaa, salassa kuitenkin. Hänen piti lähteä ulkomaille, ja vasta kun hän sieltä palaisi, olimme aikoneet julaista. Hän lähti sitten ja oli poissa vuoden, koko pitkän vuoden. — Kun hän vihdoin tuli sieltä takaisin, oli hän unohtanut minut…"

"Hannes, tiedätkö, — ei, älä työnnä minua pois, — sinun täytyy kuulla minua. Tiedätkö, mitä kaikkea kärsin sitä seuraavana vuonna! Minä en ensin ollut käsittää, — mutta sitten kun sen vihdoin ymmärsin! Minun nuori, kuohuva tunne-elämäni, joka oli ollut kuin keväinen virta, se jähmettyi äkkiä; sen ympärille kutoutui kuori, jonka läpi ei lämmin säde päässyt. Minä kadotin entisen avomielisyyteni, muutuin umpimieliseksi, alakuloiseksi. Minä olin rakastanut häntä niin suuresti…"

Mies oli vaiti. Kaikki oli tullut niin odottamatta, hän ei ollut siihen lainkaan valmistunut, ja se oli yhtäkkiä nostanut myrskyn hänen mielessään. Hänen oli niin vaikea kestää sitä ajatusta, että joku toinen olisi ollut ennen häntä. Nuo suuret viattomat silmätkö olivat kerran kuvastaneet toisen katseita, toinen käsikö oli leikitellyt noilla pehmeillä kiharoilla? Ja tuo hieno, arka sielunelämä, joka häntä aina oli viehättänyt luopääsemättömyydellään, — senkö oli jo toinen muodostanut…?

Mies yhtäkkiä säpsähti kesken ajatuksiaan, hänessä nousi silmänräpäyksessä uusi tunne. Antaako anteeksi, — miten kummallinen kysymys! Oikeastaan mitä hänellä oli anteeksi annettavaa? Sekö, että Elmi oli rakastanut toista ennen häntä? Rakkausko siis olisi rikos…? Eikö päinvastoin hänen ollut itsekästä vaatia jotain, mitä ei itse puolestaan voinut antaa…

Oman syyllisyyden tunne heräsi valtavana hänen mielessään, hän ikäänkuin näki oman elämänsä kaikkine erilaisine ja kirjavine vaiheineen. Ja kuitenkin hän samalla tunsi, ettei siihen niin syvää syntiä ja hairahdusta mahtuisi, jota ei tuo tyttö, tuo puhdas lapsi hänen vierellään antaisi anteeksi. Ja hänkö sitten seisoisi epäröimässä, voisiko unohtaa, ettei itse aina ollut ensi sijassa ollut… Oliko hänellä edes oikeutta sitä vaatia…?

Hän kumartui äkillisen mielenliikutuksen valtaamana ja painoi tytön kättä huulilleen.

TIEN VAIHTEESSA

HENKILÖT:

IRMA, nuori laulajatar. HÄNEN ÄITINSÄ. VÄINÖ FALK, arkitehti.
PALVELUSTYTTÖ.

(Yksinkertaisesti, mutta aistikkaasti kalustettu sali. Oikealla avattu pianiino. Vasemmalla suuri kuvastin. Irma, valkoisessa avokaulaisessa atlaspuvussa, seisoo kiinnittäen kukkia hiuksiinsa).

Äiti (tulee sisään suuri kukkavihko kädessä.): Irma, katsohan, miten kauniita kukkia! Minä panen ne tähän tuolille. — Vaan sinähän olet jo valmiiksi pukeutunut. Eikä kello ole vielä kuin puoli seitsemän!

Irma: Niin, minä lupasin ottaa vastaan erään vieraan ennen konserttia. (Tarttuu kukkavihkoon.) Todella, hurmaavia kukkia, äiti. Vain valkoisia ruusuja ja lemmikkejä. Eikö seurannut mitään nimilappua?

Irma: En, äiti, kuinka minä,voisin… (Taittaa yhden ruusuista.) Tiedätkö mitä, tämän minä panenkin hiuksiini. Kas noin, (kääntyen) miltä minä nyt näytän, äiti?

Äiti: Kuin kuningatar, Irma. Odotahan, minä korjaan hiukan tuota laskosta. (Kumartuen) Ketä sinä sitten odotat tänne?

Irma: Niin juuri. — Kuule, äiti, eikö Berliinistä vielä ole tullut sähkösanomaa?

Äiti: Ei vielä, kumma kyllä. Vaan kai se saapuu tänään. Niinkuin tiedät, pyysin oopperan tirehtööriä jouduttamaan vastaustaan.

Äiti: Mutta Irma, mitä sinä ajattelet. Olihan jo keväällä päätetty asia, että sinä pääset oopperaan.

Irma: Niin, niin, — minä vain lausuin arvelun. (Istahtaa nojatuoliin.) Kauvanpa se herra arkitehti viipyykin.

Äiti: Kuulehan, Irma, minä mielelläni kysyisin sinulta yhtä asiaa. Herra Falk kävi viime talvena Berlinissä, eikö niin?

Äiti: Tiedätkö, mitä täällä kerrottiin? Että hän ainoastaan sinun tähtesi sinne lähti. Sanottiin vielä että te olitte kihloissa.

Irma (leikitellen kukilla): Oh, tuo vanha juttu! Ihmiset osaavat aina löytää puheen ainetta.

Äiti: Ei, minun täytyy saada se tietää. Sinä olet kerran rakastanut häntä, Irma, eikö niin?

Äiti: Rakastat kenties vieläkin…? Irma tyttöseni, sinä olet aina minua kohtaan niin umpimielinen, ja kuitenkin olen äitisi. — Sinun onnesi ja menestyksesi ovat minunkin.

Äiti: Paremmin kuin kenties luuletkaan. Sinä olet niin samanlainen kuin minä itse; on kuin näkisin sinussa oman kuvani.

Äiti: Tiedäthän sen, Irma. Rakastuin isääsi ja menin hänelle vaimoksi, — minusta tuli sinun ja kolmen veljesi äiti.

Äiti: Katunut? (Miettien) En, katunut en ole. Olen ollut sangen onnellinen, — niin, sen voin sanoa. Mutta en soisi kuitenkaan sinulle omaa kohtaloani.

Äiti: Niin, vaikka. Onneni minä kyllä saavutin, mutta vasta sitten, kun olin uhrannut sille toisen puolen olentoani, kaiken sen, mikä minussa oli taiteilijaa. Minusta tuntui, kuin olisin kantanut sielussani suurta mailmaa täynnä säveliä ja sointuja tuhansissa nyansseissa loppumattomiin, mutta minä hävitin sen, suljin korvani sen ääniltä.

Irma: Teitkö sinä oikein siinä, äiti? Saako sitä, — onko edes oikeutta niin tehdä? Tukehuttaa toinen itsensä!

Äiti: Niin, — jospa sen tietäisi! Muuten, minusta on aina tuntunut siltä, kuin olisi se kaikki sinussa paljon voimakkaampaa ja kehittyneempää kuin koskaan minussa itsessäni.

Irma (kuin itsekseen): Ja se toinen, — se mikä ei ole taiteilijaa, — eikö se ole kehittynyt samassa määrin sekin… (Ääneen) Voi, äiti!

Äiti (jatkaen): Sinussa vasta minä elän uudestaan, minäkin, Irma. Kaikki mitä kaunista kerran ajattelin, se on sinussa toteentunut, kaikki, mikä minulle jäi vain unelmiksi. Kun minä kuuntelen lauluasi, on kuin tulisi joka sävel omasta rinnastani. (Lämmöllä) Irma, sinusta pitää tulla suuri taiteilija, sinulle on annettu siivet, sinun pitää lentää niillä, ilman siteitä ja kahleita, vapaana… Sinun pitää valloittaa mailma!

Irma (uneksivasti): Valloittaa mailma, äiti! (Muuttuneella äänellä) Äiti, rakastatko sinä minua?

Äiti (silittää hänen päätään): Rakastanko, — sitä sinä kysyt? Sinä olet minulle kaikki kaikessa.

Irma (äkkiä katsahtaen ylös): Toisinaan minusta tuntuu, kuin sinä rakastaisit vain omaa kuvaasi minussa,äiti!

Irma (nousten nopeasti): Käske hänet sisään. (Palvelustyttö menee). — Minne sinä menet, äiti?

Väinö Falk (astuu sisään): Hyvää iltaa, neiti. Jo täydessä konsertti-loistossa! Etten vaan tullut teitä häiritsemään.

Irma: Ette suinkaan, siitä voitte olla varma. — Teitäkö minä muuten saan kiittää näistä kauniista kukista.

Falk: Eivät ne sitä ansaitse. — Mutta kuulkaa, sanokaa vaan suoraan, neiti, kenties olisi teidän pitänyt mennä muuanne?

Irma: Suoraan? Milloinka minä en olisi ollut suora teitä kohtaan? (Istahtaa sohvaan.) Niin vanhat, hyvät tutut kuin me olemme.

Falk (myös käyden istumaan): Hyvät tutut! Niin, siinä te olette oikeassa. Ainakin olemme sitä olleet.

Falk: Niin, kuinka lienee? Emme kenties kuitenkaan samalla lailla kuin ennen. Muistatteko niitä aikoja, jolloin te vielä olitte koko joukon lyhempi ja kuljitte pitkä palmikko selässä? Silloin te luotitte minuun kuin parhaasen ystävään.

Irma (hymyillen): Niin, — ne olivat aikoja nekin. Minusta te olitte silloin paras ihminen, mikä maan päällä löytyi, — ja viisain myöskin.

Falk: Tiedättekö, kuinka omituista, — kun minä näinä viime päivinä olen ajatellut teitä, olen muistanut teitä vaan pikku tyttönä. Suurine, kirkkaine silminenne. Niilläpä silmillä te osasitte katsoa suoraan sydämeen. — Tiedättekö, te olette paljon muuttunut siitä.

Falk: En, — sitä en toki tee. Teille on kasvanut siivet ja te tunnette, että ne kannattavat, — siinä kaikki. Mutta en voi auttaa, että te minulle aina olette pysynyt samana. Samana tyttönä, jonka yksi ainoa katse taisi sulattaa kaiken raskasmielisyyden ja synkkyyden.

Irma (katsoen häneen pitkään): Tiedättekö, minusta tuntuu, kuin olisi jotain erityistä teissä tänä iltana. Jotain vierasta, — tai kenties tuttua, — en tiedä, — mutta jotain teissä liikkuu paraikaa.

Falk: Näittekö te nytkin taas minun ajatukseni? Te olette oikeassa, minussa kuohuu paljon tänä iltana, jotain kauvan pidätettyä ja kauvan kätkettyä! Vuosikausia salattua, ymmärrättekö. Mutta minusta tuntuu, kuin pitäisi sen päästä irti nyt.

Falk: Sitä minä en kykene ajattelemaan tällä hetkellä. Minun ajatukseni ovat lintuja, jotka lyövät siipensä verille häkin ristikkoon. Niitten täytyy, tiedättekö, täytyy päästä valoon ja valkeuteen. Tulkoon vaan niistä siipirikkoja.

Falk: Sitä on minussa aina ollut, Irma neiti, mutta se on kuohunut piilossa kuin maanalainen lähde. Mutta, näettekö, voi olla myrskyjä, jotka yhdessä hetkessä kohottavat pinnalle sen, mikä ennen on ollut pohjalla ja syvällä. — Kuulkaa, neiti, tehän lähdette parin päivän päästä Berliiniin?

Irma: Me emme vielä ole saaneet lopullista vastausta oopperasta, mutta odotamme sitä joka hetki. Ja kun se saapuu, niin — arvatenkin.

Irma: Sitten? No sitten kai tournée ympäri mailman, konserttimatkoja kaikkialle.

Irma (hiukan naurahtaen): Vanhaksi! — kylläpä te olette kohtelias. No niin, sitten kai eletään muistoilla.

Irma (miettiväisesti): Te olette kenties oikeassa. Minun on vaikeata sitä mielessäni kuvitella nyt, kun elämä on niin — kuinka sanoisin — käsin tuntuvana edessäni. Vaan minä olen ajatellut, että senkin voisi, kun vaan saisi kerran oikein elää, elää niin että sen tuntee, ymmärrättekö.

Irma: En tiedä, osaanko sitä sanoin selittää. Mutta tuntenut minä olen sen toisinaan, se on kuohahtanut ylitseni kuin suuri lämmin aalto. Joka kerta kun olen laulanut… Tiedättekö, kun näen nuo ihmisjoukot edessäni, toiset toisensa vieressä, on kuin olisi minulla jalkojeni juuressa meri ja lauluni kuin tuuli, joka saa laineet liikkeelle. Kun minä ajattelen, että voin saada heidät sekä iloitsemaan että itkemään…! Nuo monet, nuo tuhannet!

Falk: Ja tiedättekö, miltä minusta tuntui, kun viime talvena näin teidän seisovan konserttilavalla, kun kuulin, miten he arvostelivat jokaista liikettänne, jokaista silmänneluontia. Tiedättekö, että minä sinä hetkenä vihasin koko tuota joukkoa, minä olisin tahtonut raivata itselleni tien sen läpi, nostaa teidät käsivarsilleni ja kantaa kauas pois!

Irma (epävarmasti): Minä en tiedä, — mutta — minusta on kuin pelkäisin teitä tänä iltana.

Falk (muuttuneella äänellä): Pelkäisitte? Minua, joka teitä niin suuresti rakastan, Irma.

Irma (säpsähtäen ja puoliksi pois kääntyen): Kenties juuri sen vuoksi, — voi, ettekö käsitä, juuri siksi…

Irma: Minä en ole tahtonut sitä ajatella, joka kerta olen karkoittanut sen ajatuksen.

Irma: Siksi että — siksi että — oh, tiedättekö, minunlaiselleni naiselle ei löydy rakkauden onnea.

Falk: Nyt te ette tunne itseänne, Irma! Teillekö ei olisi rakkautta! Minähän kuulen, kuinka nuoruus teissä kuohuu, minä näen sen kuultavan kuumana virtana hienoissa suonissa. Päästäkää se oikeuksiinsa, Irma, ja se on saava kukat nousemaan ympärillenne! Lähtekäämme yhdessä avaraan mailmaan kuuntelemaan elämän laajaa laulua ja suuria säveliä!

Irma: Oh, — jos te tietäisitte! Minä en voi — en voi… Minun täytyy olla kokonaan jotain, minä en voi ryöstää mitään taiteeltani. — Kuulkaa, muistatteko te satua merenkuninkaan tyttärestä, joka meni kalastajalle vaimoksi, mutta ei koskaan voinut unohtaa entisyyttään. Se houkutteli, kutsui ja kiehtoi ja veti hänet lopulta takaisin syvyyteen. — Samalla lailla kävisi minunkin. Niistä on jo tullut minulle elinehto, kättentaputuksista, hyvähuudoista ja kukkien tulvasta. Minä tarvitsen niitä elääkseni.

Falk: Te ette vastaa? Tiedättekö te mitään oikeasta elämästä, suuresta rikkaasta elämästä, joka on lämmin ja monivaihteinen ja samalla ehjä kuin sointuva accordi? Ja siitä rakkaudesta, joka on yli joukkojen ihailun? Nuo ihmiset, jotka teille käsiä taputtavat, he ovat unohtaneet teidät, kun laulunne viimeinen sävel on vaiennut; kukin heistä menee omiin puuhiinsa ja omaan elämäänsä. Te olette heille ainoastaan huvituksen, nautinnon välikappale. Mutta jos te voisitte aavistaa, mitä te olette minulle!

Irma: Teidän olisi pitänyt tulla ennen, — miksi ette tullutkin! Tiedättekö, Väinö Falk, on hetkiä, jolloin minä tahtoisin antaa pois koko suuren taiteeni, ollakseni nainen ja ihminen ennen kaikkea.

Falk: Elkää antako pois mitään, vaan yhdistäkää! Teillä on kyllin rikas sielu, te voitte olla sekä taiteilija että nainen yhtaikaa.

Irma: Oh, nyt te ette tunne minua. Sitäpä minä juuri en voi. Ja jos voisinkin, niin tulisi kuitenkin kerran hetki, jolloin te ette tyytyisi puoleen, vaan vaatisitte kaikki: — Ei, elkää sanoko mitään, — minulle ei löydy muuta kuin joko — tahi. Minulla on sielussani kaksi eri mailmaa ja jompikumpi on minun valittava.

Irma: Niin, äiti! Ja kuitenkin hän sanoi, ettei soisi minulle omaa kohtaloansa.

Irma: Enkö rakasta, — niinkö sanotte! Jos te tietäisitte… Minulla on hetkiä, jolloin koko loistava tulevaisuuteni tuntuu köyhältä ja värittömältä. Hetkiä, jolloin tahtoisin heittäytyä itkemään, itkeä itseni helläksi ja hyväksi, tuntea itseni niin pieneksi… Ja sitten kuulla jonkun lohduttavan, kuiskaavan rakkauden sanoja ja hyväilevän. (Äkkiä): Oh, te, — miksette te silloin raivannutkin itsellenne tietä konserttilavalle! Te, joka olette suuri ja voimakas!

Falk (nousee seisaalleen): Irma! Nyt tunnen teidät! Tätähän minä aina olen aavistanut kaiken loistavan kuoren alla. Jotain niin lämmintä ja tulvehtivaa… Irma, tulkaa — tulkaa onneen ja elämään!

Palvelustyttö (raoittaa ovea): Tässä olisi neidille sähkösanoma, tuotiin juuri.

Irma (hypähtää ylös, tarttuu sähkösanomaan, repii sen kiireesti auki): Sähkösanoma! Berlinistä, oopperan tirehtööriltä! (Lukee): Sitoumus kahdeksi vuodeksi — 25 tuhatta markkaa vuodessa — tervetuloa oopperamme primadonnaksi —! Oi hyvänen aika, nytkö, nytkö — vihdoinkin! (Seisoo sähkösanoma käsissä, hymyillen, silmät loistavina).

Falk (on koko ajan tarkastellut Irmaa, astuu pari askelta lähemmäksi): Irma neiti, minä alan uskoa satua merenkuninkaan tyttärestä. Minä en sittenkään teitä tuntenut. Jääkää hyvästi!

Irma (kuin unesta heräten): Elkää menkö vielä! (Rientää hänen luokseen). Elkää menkö, — tai menkää, voi, menkää! Teille täytyy olla onnea varattuna… Hakekaa itsellenne joku, joka teitä rakastaa, — niitä te kyllä olette löytävä. Joku noista pienistä, suloisista olennoista, jotka ovat kokonaan jotain, — voivat rakastaa koko sielullaan, ymmärrättekö. Joitten ei tarvitse valita taiteensa ja rakkautensa välillä, ei jakaa itseään. (Melkein itkien) Menkää, minä pelkään teitä tänä iltana, sillä — minä rakastan teitä!

Falk (puristaa hänen käsiään ja katsoo suoraan silmiin): Irma, te kerroitte äsken minulle sadun. Minäkin voisin kertoa vanhan jutun nuoresta miehestä, joka kerran näki metsänhaltian eikä sitten enään löytänyt rauhaa eikä rakkautta. — Ymmärrättekö, Irma, te olette ollut minulle sellainen metsänneiti, — olette joskus, elämäni parhaimpina hetkinä, katsonut syvälle sydämeeni. Miksi minun se katse pitäisi unohtaa! Se, joka hetkenkään on luullut omistaneensa teidän rakkautenne — hänelle ei muita naisia ole olemassa. — Ja nyt — jääkää hyvästi! (Menee, — seisahtuu ovelle ja katsoo taakseen, sulkee sen jälkeensä).

Irma (vaipuu tuolille, pää käsiin painettuna, istuu liikkumatonna, sähkösanoma putoo lattialle).

Äiti (tulee sisään): Irma, — mutta, Irma, rakas lapsi, mikä sinun on? Itketkö sinä, — ja nyt juuri, kun sinun kohta täytyy esiintyä. Koita toki rauhoittua! (Huomaa sähkösanoman.) Mikä paperi tässä on lattialla? Sähkösanoma! Ja Berlinistä! (Lukee) Irma, rakas lapsi! (Syleilee häntä.) Tiedätkö, mikä sinua odottaa, — olet kai lukenut? Tulevaisuus on edessäsi, suuri ja loistava ura, kukkia myöten olet sinä kulkeva! Irma, katsohan toki, mailma on auki sinulle, se ottaa avosylin sinut vastaan, sinä olet valloittava sen!

Irma (katsoo ylöspäin, heittäytyy äkkiä polvilleen ja painaa päätään äitinsä syliin): Äiti, äiti, jos sinä tietäisit, minkä mailman minä olen kadottanut!

LOMALLA

Hän istui rautatievaunun pienessä naisosastossa ja tuijotteli ulos ikkunasta, ei juuri maisemia katsoakseen, sillä ne olivat yksitoikkoisia ja ikäviä, — mutta päästäkseen katsomasta muihin matkatovereihinsa, jotka hänestä olivat vielä ikävämmät. Hänestä tuntui, kuin olisi hän ollut yksin vaunuissa, — istuessaan siinä selin toisiin. Avaroita, vihertäviä lakeuksia vilahteli silmäin ohitse, siellä täällä keskeytti niitä pieni kylä, tiilikattoisine rakennuksineen. Oli äsken satanut, ja kaikella oli tumma, kostea värivivahdus, — aurinko paistoi räikeästi hajoavista pilvistä.

Hän istui ja ajatteli, — tuumien itsekseen, ettei mikään ollut niin omiaan synnyttämään ajatuksia kuin juuri pitkät rautatiematkat. Tuo koko päivän paikoillaan istuminen, vaunujen hiljainen huojunta, pyörien tasainen kolina ja ikävät näkö-alat, jotka vaihtuvat nopeammin kuin panoraamassa, — sillä milloinka junat kulkevat kauniita seutuja? — kaikki se synnyttää omituisen tunnelman. Unohtaa kuuluvansa koko tuohon mailmaan, se on kuin jotain vierasta, ulkopuolella olevaa, jotain, mitä katselee ikkunalasin läpi, ja itse on vain kuin liikkuva piste avaruudessa. Ja sitä jää tutkimaan itseänsä, vajoo omaan pieneen, sisäiseen mailmaansa, kulkee siellä kuin löytöretkeläinen. Löytää ajatuksia, joista ei ennen ole tiennyt, muistoja, jotka on luullut unohtaneensa, mielikuvia, joilta jo aikoja sitten luuli siivet katkaisseensa.

Rautatiematkoja sanotaan yksitoikkoisiksi, — hänelle ne ainakin olivat vaihtelua. Hänelle oli uutta ja outoa se, että oli aikaa vaipua ajatuksiin, että sai istua näin kädet ristissä. Sillä kun hän kotona iltaisin palasi säännöllisestä konttorityöstään, oli hän väsynyt ja haluton, liian uupunut edes mitään ajatellakseen, — hän oli silloin istunut koko päivän korkean työpöydän ääressä, kirjoittanut numeroita ja taas numeroita sivut täyteen toisensa jälestä, yhteenlaskenut, vähentänyt ja kertonut ja kirjoittanut tulokset kauniilla, selvällä konttori-käsialalla sivujen alareunaan. Kun yksi kirja oli lopussa, ilmestyi heti sijalle toinen. Päivästä päivään, — vuodesta vuoteen, — aina samaa, ilman vähintäkään vaihtelua tai muutosta. Ja kun hän nyt kymmenvuotisen työ-ajan kuluttua oli pyytänyt kuuden viikon lomaa matkustaakseen Parisiin, oli isäntä näyttänyt yhtä hämmästyneeltä, kuin jos kirjoituskoneen olisi yhtäkkiä pistänyt päähän vaatia virkavapautta.

Hän ei sitä ihmetellyt. Hänestä itsestäänkin oli viime aikoina tuntunut, kuin olisi hän ollut muuttumaisillaan koneeksi, jäykistynyt tunteettomaksi, ajatuksettomaksi olennoksi. Numerot, jotka muodostivat hänen koko toimi-alansa, alkoivat tunkea hänen päähänsäkin ja järjestää siellä kaikki oman mielensä mukaan, säännölliseksi, kaavamaiseksi, työntäen pois kaiken, mikä oli vähänkään elinvoimaista tai tunteen tapaista. Oli kuin hänessä vuosi vuodelta olisi jotain kuollut ja kivettynyt, kuin olisi hän ollut puu, josta aina yksi oksa kerrallaan kuivettui. Toisinaan taas tuntui, kuin olisi hänessä sittenkin vielä löytynyt elämää, — kevät, joka väreili ilmassa, sai hänessä yhä jotain liikkeelle, pani kuin kuohumaan ja poreilemaan jotain, — hän taisi nauttia jokaisesta lämmittävästä päivänsäteestä ja ensimäisistä vaaleista vuokoista. Mutta se oli kaikki niin syvällä ja pakeni vuosi vuodelta yhä syvemmäs. Ei ollut aurinkoa, joka olisi sulattanut kovan kuoren, ei mitään hänen yksitoikkoisessa elämässään, joka olisi auttanut kehittymään hänessä sitä, minkä elämä ja ankara työ varhain oli surmannut.

Yksi halu ja toive hänelle kuitenkin aina oli jäänyt: päästä matkustamaan. Se oli hänellä ollut jo ihan nuorena, silloin kun se oli sula mahdottomuus toteuttaa. Mutta silloin ei ollut vielä mielikuvituksen siivet katkaistu, ja hän oli päästänyt sen vapaasti lentämään, ilman ohjaksia. Joka kevät oli hän ajatuksissaan tehnyt pitkiä matkasuunnitelmia, epämääräisiä ja etäisiä, — noita, joita melkein jokainen joskus muistaa suunnitelleensa, — hän oli samonnut halki koko avaran mailman, kyntänyt valtameren laineita ja ratsastanut karavaanissa poikki helteisen Saharan. Sitten sattui hän kerran kuulemaan Mendelssohnin sävellyksen "Hebriidit", ja siitä asti oli Fingalin salaperäinen luola alati hänen ajatustensa esineenä. Itsekään tietämättä miksi, hän yhä kuvaili mielessään sitä ikuista puolihämärää, joka siellä vallitsi ja laineitten kummallista, sointuista kohinaa murtuessaan basalttikallioihin…

Lopulta hän kuitenkin kyllästyi siihenkin ajatukseen, ja kahdeksantoistavuotiaan mielikuvitus, jota ei mikään pidättänyt, lähti löytöretkille. Mitä maista, jotka kaikki olivat nähneet, — eikö hän tuntenut valokuvista ja kertomuksista jo Schweizin ja Italian ikäviin asti? — uusia seutuja hänen piti etsiä, nähdä jotain, mitä ei kenenkään silmä ennen häntä ollut nähnyt eikä aavistanut…

Aikojen kuluessa olivat hänen matkatuumansa suuresti supistuneet, mutta itse halu oli jäljellä. Hän piti kiinni siitä ajatuksesta kuin ainoasta, mitä hänelle oli jäänyt kaikesta siitä, joka kerran oli kuohunut ja kukkinut hänessä, hän helli ja vaali sitä kuin äiti ainoata lastaan. Se oli ainoa, joka sai hänet vireille vielä, ja hän tunsi vaistomaisesti, että jos häneltä sekin mahdollisuus katoaisi, olisi hän samalla vajonnut jokapäiväisyyden tyhjyyteen, kadottanut viimeisenkin vivahduksen yksilöisyyttään, muuttunut numeroita kirjoittavaksi koneeksi, yhdeksi monesta.

Joka vuosi oli hän niukasta palkastaan tehnyt pieniä säästöjä, iloinnut niitten kasvamisesta ja mielemmin uhrannut monta mukavuutta ja huvia kuin koskenut niihin. Hän tahtoi ennemmin odottaa vuoden tai pari enemmän, kuin lähteä liian vähillä varoilla. Tiesi milloin hän sitten taas voisi semmoista matkaa tehdä, sentähden piti siitä tulla jotain ehjää ja kokonaista, muisto, joka valaisisi hänen lopun elämäänsä. Ja kun summa vihdoin oli täysi, ja hän oli sen nostanut pankista ja vaihtanut ulkomaanrahaan, — hänet valtasi utelias ja samalla kuin arka tunne katsellessaan noita seteleitä, hän ensin tuskin tohti niihin koskea. Sitten järjesteli hän niitä pakkoihin, katseli joka puolelta, käänteli ja koitteli, — leikki kuin lapsi… Ja kun hän ne kokosi käteensä, — hänestä tuntui, kuin olisi hän pidellyt siinä onneaan. Jotain kauan sitten elettyä ja tunnettua ikäänkuin vilahti hänen sielunsa ohitse, koskettaen sitä kevyenä ja lämpöisenä. —

Hän oli kokonaan vaipunut ajatuksiinsa ja muistoihinsa ja havahtui niistä vasta junan pysähtyessä Parisin asemalle. Saatuaan tavaransa kokoon, istuuntui hän ajurin vaunuihin; ne olivat suljetut eikä hän ikkunasta voinut nähdä muuta kuin katulyhtyjen tuikahtelevat tulet ja puotien kirkkaasti valaistut ikkunat. Mutta suurkaupungin melu se huumasi häntä. Hän kyyristyi vaunujen nurkkaan ja kuunteli, hänen ensimäinen tunteensa kaupunkien kaupungissa oli melkein pettymystä, avuttomuuden, yksinäisyyden, turvattomuuden tunne. Mutta hän karkoitti sen vakuuttaen itselleen, että seuraavana päivänä oli kaikki oleva toisin. Ja saavuttuaan asuinpaikkaansa, hän paneutui heti maata, nukkuen raskasta, syvää unta, ilman unelmia ja ajatuksia.

Hän heräsi siihen, että aurinko paistoi varjostimen lomasta huoneesen, pitkänä, kultaisena virtana, jossa tomuhiukkaset leijailivat ylös, alas. Hän ei heti muistanut, missä oli; — hänellä oli epämääräinen, himmeä tunnelma siitä, että oli sunnuntai-aamu kotona ja hän saisi rauhassa maata, tarvitsematta mennä konttoriin. Hän kiersi käsivartensa pään alle ja aikoi juuri nukahtaa uudelleen, kun kuuli askeleita ja oven pauketta käytävästä, jonkun kysyvän kelloa vieraalla kielellä ja toisen siihen vastaavan. Hän kohosi puolinojalleen ja hieroi unen silmistään, — muisti yhtäkkiä, missä oli.

Hän pukeutui kiireesti ja lähti ulos, asemakartta kädessään. Kirkas valo, joka heijastui kivimuurien valkoisista riveistä, häikäisi silmiä, ja keväinen, aamuviileä ilma, joka toi tuoksuja mukanaan läheisestä Luxembourgin puistosta, se kuin huumasi, — hänen täytyi seisahtua ja vetää syvään henkeä. Sitten alkoi hän kulkea eteenpäin pitkin vaaleanvihreitä boulevardeja, hitaasti, ympärilleen katsellen. Häntä oudostutti ja huvitti kaikki, ihmisten paljous, myymälät loistotavaroineen, sanomalehtimyyjät, jotka kantoivat moniväristä taulua päänsä yläpuolella ja kimeällä, laulavalla äänellä huusivat: "La Patri-e, — La Patri-e!" Häntä ihmetytti, että niin monella vastaantulijalla oli vihko puksipuun oksia kädessään; sitten muisti hän, että oli palmusunnuntai, ja hänelle johtui mieleen hämäriä muistoja koulu-aikaisista huviretkistä ja harmaista, pehmeistä pajukissakimpuista. Hänen täytyi pysähdyttää pieni poika ja ostaa häneltä parilla sou'lla itselleen samanlainen tuoreen vihreä vihko, — poika hymyili hänelle, — luultavasti hänen vieraan ääntämistapansa tähden, — ja hän hymyili takaisin, tietämättä itsekään miksi. Sitä oli ilmassa, hymyä ja aurinkoa.

Hän kulki yhä eteenpäin, ilman mitään varsinaista päämäärää, uteliaana, tiedonhaluisena, nauttien kaikesta, katsellen kaikkea. Hän tunsi kummallisen vapautumisen tunteen, ikäänkuin olisi istunut kauvan pimeässä huoneessa ja sitten yhtäkkiä päästetty valoon ja valkeuteen, tahi kuin olisi hän kauan kulkenut helteisellä maantiellä ja sitten saanut hetkeksi heittäytyä vilpoiseen, kirkkaasen veteen.

Hän oli sivuuttanut Seinen kaarisillat ja saapunut Place de la Concordelle. Puistikossa oli penkkejä, ja hän istuuntui yhdelle, nojautuen sen selkälautaa vasten.

Hän istui ja katseli. Edessä hiekkakentällä heitteli joukko koulupoikia palloa, he olivat paitahihasillaan, kartut kädessä, — nopeita liikkeissään, koko sielullaan leikissä kiinni. Etelän vilkkaita, tulisia lapsia.

Hän katsoi eteenpäin ja näki Parisin avautuvan edessään, äärettömine perspektiiveineen, — hienona, loistavana, suloa täynnä kuin salongien kaunotar, jonka piirteissä ei löydä ainoatakaan epäsäännöllisyyttä. Hän näki Napoleonin voitonkaaren kaukana kaareutuvan, peittyneenä kuin hienoon violettiharsoon, keveään sumuun, joka ei kirkkaimmallakaan ilmalla jätä Seinen kaupunkia, joka tasoittaa rajapiirteet ja pehmentää muodot, antaen kaikelle satumaisen, haaveellisen leiman. Ja vierellä solisi suihkulähde, jota häikäisevän valkeat marmoripatsaat reunustivat; sen vesi kimalteli ja leikki taittuvissa auringonsäteissä!

Hän istui ja uneksi. Hänestä tuntui, kuin olisi joku hiljaa koskettanut jotain kauan vaiennutta kieltä hänen sielussaan, ja kuin se olisi alkanut soida, — soida kuin kaukainen, etäinen kaiku siitä keväisestä, valtavasta laulusta, joka kerran oli soinut hänen sydämessään.

Hän hymyili pientä alakuloista hymyä. Se on sentään kumma kapine, — se sydän, — aina valmis kukkimaan uudelleen, kuten Jerikon ruusu, aavikon kasvi, joka vuosikaudet voi kestää kuivuutta ja sitten taas sateen tultua tuoksuu ja viheriöi.

Hän nousi, katsoi vielä kerran ympärilleen ja lähti kotiinpäin, tehtyään pitkän kierroksen rantoja myöten. Hän oli kuin huumauksissa, — Parisi oli valloittanut hänet yhdellä näkemällä.

Se elämä, joka hänelle nyt alkoi, — niin peräti erinlainen kuin hänen entinen, tavallinen olonsa, — se tempasi hänet mukaansa kokonaan. Hänelle, — työorjalle — oli jo outoa ja uutta tämä täydellinen vapaus ja riippumattomuus, se, että itse saisi päättää ja määrätä jokaisesta hetkestä, sai olla ja mennä, miten tahtoi. Hän oli kotona tottunut kääntelemään joka penniä, säästämään missä suinkin voi ja kieltämään itseltään monta elämän pienistä nautinnoista, — niistä, joita tuskin huomaa, kun ne löytyvät, mutta joitten puute heti tuntuu, — jotka tekevät elämän yksitoikkoisuuden siedettäväksi, ovat kuin maustimet arkiruo'assa. Nyt sitävastoin oli hänellä ensi kerran eläissään kyllin rahaa eikä hän aikonut säästää. Hän oli ollut kauan janoissaan, nyt tahtoi hän juoda pohjaan asti.

Hän, joka kotikaupungissaan tuskin sateellakaan käytti raitiotietä, vaan ennemmin käveli pitkän matkan konttoriinsa saakka viittätoista penniä säästääkseen, hänellä oli nyt jokapäiväisenä huvina vuokrata tunniksi tai pariksi sametilla sisustetut vaunut uljaine parihevosineen ja ajella pitkin katuja, joitten tasaisella puupeitteellä pyörät luistavat kevyesti kuin lattialla. Hän, joka kotona oli tottunut syömään suurukseksi pari kuivaa voileipää, jotka paperissa vei mukanaan, hän iloitsi kuin lapsi hienoista aamiaispäivällisistä monine ruokalajineen, ostereineen, banaaneineen, — kaikesta siitä, mitä alati kekseliäs Parisi voi tarjota. Hän tunsi omituista huvia antaessaan juomarahoja, hän nautti vastaanottajien kiitollisista katseista ja siitä tunteesta, että kerrankin sai antaa eikä aina ottaa vastaan.

Kevät, joka kehittyi hänen silmäinsä edessä, kevät joka lämpimänä tuulena kulki yli vihertävien ketojen, ja tuoksui kastanjien vaaleissa kukkatertuissa, — se valtasi hänet, — voimakkaasti ja välittömästi kuten ennen muinoin. Hän muisti eläneensä ajan, jolloin hän ikäänkuin tunsi joka värähdyksen luonnossa myös itsessään, jolloin jokaisen kukan ja lehdykän keralla, jonka kevät kohotti, myös aukesi, nousi kukalle jotain hänen sielussaan. Hän tunsi jotain samankaltaista nyt, — ei niin selvänä ja itsetietoisena kenties, — mutta kuitenkin… Se oli vanha, tuttu tunne, joka hiipi hänen sydämeensä avatessaan ikkunan ja nähdessään talon takaisessa puutarhassa syreenin kukkivan ja viiniköynnöksen kiertelevän pitkin korkeaa, päivänpaahteista muuria… Ja kun iltasin hämärän tullen, joku viereisessä talossa soitti viulua, ja sen ääni valittavana, hienona, hivelevänä tunkeutui hänen luokseen, — hän taisi tuntea samaa unelmoivaa, epämääräistä kaipausta kuin aikoja sitten…

Hänellä oli luonteessaan, — kuin pohjasävelenä, — niin paljon hienoa, runollista, kaikelle kauneudelle herkkää, joka ei koskaan ollut saanut kehittyä ja muodostua. Hän oli kyllä aina tuntenut sen olemassa-olon, mutta kun hän ei milloinkaan löytänyt sille mitään ilmaisumuotoa, oli hän sen sulkenut sielunsa syvimpään, kätköön vierailta silmiltä. Hänellä ei ollut mitään talentteja eikä lahjoja, joissa hän sen olisi voinut esille tuoda, ja jos niitä olisi ollutkin, ei hänellä kuitenkaan olisi ollut varaa eikä aikaa niitä edistää.

Täällä sen sijaan kaikki se kehittyi yhtäkkiä ja kuin itsestään. Häneltä putosi peite silmiltä, hän sai ne äkkiä auki sille suurelle kauneusmailmalle, joka häntä ympäröi. Hän taisi tuntikaudet kulkea Louvren museoissa, vaeltaen salista toiseen kuin läpi moniosastoisen temppelin, — hänen olisi tehnyt mieli panna kätensä ristiin, seisoa ja ihailla keskellä tätä taiteen pyhäkköä. Hänestä tuntui, kuin ei hän olisi koskaan käsittänyt eikä tuntenut itseänsä ennenkuin nyt. Ja kuin hän nyt ensi kerran eläissään olisi ollut omalla alallaan, siinä ilmapiirissä, johon hän oikeastaan oli luotu ja asetettu.

Kun se ajatus kerran oli syntynyt hänessä, ei se myöskään enään jättänyt eikä poistunut, se seurasi häntä alati, kasvoi ja selveni. Kun hän ajeli Boulogne-metsässä hienoston kävelyaikana ja näki suurkaupungin ylimysnaiset loistavissa, värikkäissä puvuissaan, sulavina, kevytkäyntisinä, — hänestä tuntui, kuin olisi hän oikeastaan syntynyt yhdeksi niistä. Kuin olisi hänen oikea paikkansa ollut salongeissa, joitten permantoja turkkilaiset matot peittävät ja pöytiä sèvreläiset vaasit koristavat, — siellä olisi hän kulkenut kepeänä kahisevassa silkkipuvussaan, jaellut hymyjä ja vastaanottanut ihailua. Kaikki se, mikä oli kaunista hänen sielussaan, se olisi vapaasti saanut kehittyä, hän olisi luonut ympärilleen oman kauneusmailman, hienon ansari-ilmaston, jossa olisivat viihtyneet harvinaiset kasvit.

Kaikki hänen aikaisimman nuoruutensa monet halut, toiveet ja pilviä pitävät mielikuvat, ne uudistuivat, ne heräsivät, mutta vaativampina ja selvempinä. Ja niitten rinnalla kehittyi toinen tunne. Keskellä huveja ja iloja, keskellä tyytyväisintä tunnelmaa, taisi hän äkkiä tuntea kuin tyhjyyttä, kuin pistoksen sielussaan. Hän, joka ennen oli elänyt elämäänsä päivästä päivään, täynnä resignatsioonia ja alistumista, hänessä alkoi hitaasti kasvaa jotain katkeruuden tapaista. Katkeruutta elämää kohtaan, joka oli pannut kehittymisen siemenen hänen sydämeensä, mutta riistänyt siltä kasvamisen mahdollisuuden, joka oli synnyttänyt hänessä sammumattoman tulen, mutta tukahuttanut sen polttavaksi kipinäksi tuhan alle. Joka oli tehnyt hänestä köyhän konttoristin, mutta antanut hänelle taiteilijasielun kaikkine eri vivahduksineen. Ja hänellä oli hämärä tunne siitä, että hänen elämässään oli jotain hukkaan mennyttä ja pirstaleista ja ettei hänestä koskaan ollut tullut sitä, miksi hänellä kuitenkin oli edellytykset.

Toisena hetkenä hän sen kuitenkin karkoitti jonkinmoisella mielenkeveydellä, joka oli hänelle synnynnäistä. Miksi katkeroittaa moisilla ajatuksilla tätäkin lyhyttä kevätaikaa? Nythän hänellä oli tilaisuutta, hänen täytyi ja hän tahtoi sitä käyttää, korvata, mitä vuosikaudet olivat laiminlyöneet. Hän tahtoi pidentää oloaan niin kauvas kuin mahdollista, pitää kiinni jokaisesta päivästä ja hetkestä. Hänen täytyi koota kuin pää-oma, elinvoimaa, nuorteutta, kevättä, — jonka korot sitten riittäisivät käyttää pitkäksi aikaa.

Hän oli ollut viikon päivät Parisissa, oli taas sunnuntai, ja hän oli päättänyt lähteä huviretkelle Saint-Cloud'iin, ulkopuolelle kaupunkia.

Pieni matala höyryvenhe, joka halkoi Seinen mustanharmaita aaltoja, oli täpösen täynnä väkeä, luultavasti enimmäkseen pyhäpukuista työläiskansaa, ompelijattaria, puotilaisia, kenties konttoristeja, — hän hymähti itsekseen, — jotka olivat päättäneet täysin määrin nauttia ainoasta vapaapäivästään ja keväästä. Nuoria tyttöjä, kalpeita, hieno-ihoisia suur-kaupungin lapsia, sirovartaloisia ja tummatukkaisia, — vaikea olisi heti ollut määritellä, mihin säätyluokkaan he kuuluivat. Vaatteet sulivat vyötärön ympäri yhtä pehmeästi kuin kenen hienon neidin tahansa, — ne olivat vaan huonompaa kangasta ja kenties ommeltu myöhäisinä iltahetkinä muun työn päätyttyä. Heillä näytti olevan hauska sydämen pohjasta, seisoivat kumartuneena laiteen yli, tekivät pieniä huomautuksia kaikesta, huudahtivat ääneen ja sitten nauroivat…

Hän katseli katselemistaan koko tätä joukkoa, — tuntien omituista myötätuntoisuutta. Hänestä tuntui, kuin olisi hän ollut sukua sen kanssa, samaa heimoa hänkin. Hän oli myöskin tullut iloitsemaan pyhäpäivästään, kuten hekin, — jos se olikin kuusiviikkoinen, se ei muuttanut paljoa asiaa… Ja kuten hekin, oli hänkin jonakuna päivänä heräävä taas työhön, yksitoikkoiseen, koneelliseen.

Laiva pujahteli toisen kaarisillan alitse toisen jälestä, ja Saint-Cloud'n metsäiset kukkulat alkoivat tulla näkyviin. Hän nousi mennäkseen keulaan paremmin nähdäkseen, kun hänen katseensa sattuivat matkustajaan, joka istui yksinään sohvan nurkkauksessa. Se oli keski-ikäinen mies, kasvot kalpeat ja laihat, silmät syvällä ja niitten ilmeessä jotain väsynyttä ja sairaalloista. Hänellä oli yllään päällystakki, joka leudosta ilmasta huolimatta oli napitettu kaulaan saakka. Hän ei näkynyt katselevan muita eikä puhelevan kenenkään kanssa, tuijotti vaan rantamaisemia, jotka laivan kulkiessa liukuivat ohi.

Miehen kasvojen tavaton sairaalloisuus herätti hänessä ohimenevän säälin tunteen, mutta tuskin oli hän ehtinyt kääntää pois katseensa, kun siihen sekaantui jotain muutakin. Kun hän vaan ei olisi nähnyt noita kasvoja ennenkin, — mutta missä? Niissä oli jotain niin tuttua, — samalla kuitenkin vierasta…

Hän tuli kuin levottomaksi, jännitti ajatustaan, koitti muistutella… Hän kuin hapuili ajatusta, joka yhä pakeni ja väistyi… Sitten katsahti hän vielä kerran taakseen, — mies oli noussut ja seisoi häneen katsellen, tarkasti, tutkivasti, kummastuneena…

Hän kääntyi poispäin melkein harmissaan, tuntien heikosti punastuvansa. Samalla toi tuuli hänen jalkojensa juureen pienen kukkakimpun, joka varmaankin oli pudonnut jonkun rinnasta. Hän otti sen ylös veteen heittääkseen ja katsahti siihen sivumennen, — puoleksi rikkipoljettuja tummia kevätorvokkeja… Se, itsessään mitätön tapaus, se avasi kuin sulun, — hänelle tulvahti äkkiä mieleen joukko muistoja, — hän ei olisi voinut selittää, mistä ne tulivat eikä minkätähden, jos hän tahtoi tai ei, täytyi hänen niitä ajatella… Itsekään tietämättä miksi, muisti hän yhtäkkiä nuoruutensa aikuisen rakkaussuhteen, yhden noista tavallisista kesäisistä jutuista, jotka itsestään ovat niin vähän ja joitten vaikutus kuitenkin monesti jää pysyväiseksi. Se oli sama, aina uudistuva leikki, jota niin monet nuoret tytöt olivat leikkineet ennen häntä ja tulisivat niin tekemään hänen jälkeensä, — sanattomia lupauksia, äänettömiä valoja, joita ei sitten koskaan täytetty. Mutta se oli ollut hänen ensimäinen suuri pettymyksensä, jota sitten muilla aloilla oli seurannut monta muuta… Se oli ollut hänelle kuin sisäänpääsötutkinto elämän moniluokkaiseen kouluun…

Laiva oli pysähtynyt Saint-Cloud'n laiturille. Hän odotti hiukan taampana, antaakseen pahimman tungoksen mennä ohitse, kun kuuli jonkun kysyvän laivan takaisin lähtö-aikaa kapteenilta. Puhujan ulkomaalainen äänensointu veti hänen huomiotaan, hän kääntyi hiukan ja huomasi taas seisovansa silmätysten äskeisen matkustajan kanssa. Tutunomaisuuden tunne valtasi hänet vielä selvempänä kuin ensi kerralla, — hän aikoi juuri sanoa jotain, kun herra hiukan epäröiden vei käden hatulleen ja kohotti sitä. Se käden liike, — se selvitti hänelle kaikki, hän muisti sen vanhastaan, — kuinka hän ei ollutkaan heti tuntenut, hänhän se oli, Leo Vidner, — sama jota hän juuri oli ajatellut…

"No, mutta, sitä minä tuumin koko ajan, — tuo on neiti Borg, vaikka mikä olkoon! Ja te — tunsitteko te minut heti?"

Vidner oli puristanut hänen kättään, he kulkivat yhdessä laituria myöten ylöspäin, — hän puhui iloisella, kevyellä äänellä, kasvojen väsähtänyt ilme koko joukon vilkastuneempana.

"Niin, sen minä kyllä uskon. Mutta sitä ei voi sanoa teistä, — ei tosiaan. Tietysti parisilaistunut kuitenkin", hän lisäsi kohteliaasti. "Kuinka kauan te olette ollut täällä?"

"Vasta yhden viikon". Hänestä tuntui omituiselta, ettei sitä aikaa vielä ollut pitemmältä, siihen oli jo mahtunut niin paljon.

"Viikon vain! Sitten minä voin lukea itseni täysi ranskalaiseksi teidän suhteenne. Minä olen ollut Parisissa jo, — odottakaapas, — niin, huomenna tulee ummelleen neljä kuukautta. Pitää ruveta tuumimaan poislähtöä jo".

"Niin, minä sain tämän vuotuisen säveltäjä-apurahan. — Ja te", — hän katsahti sivulta vierustoveriinsa, — huvittelemassa, vai kuinka?

"No, tietysti". Vidner heilutti kävelykeppiään. "Sepä todella vahinko, että minun jo luultavasti huomenna pitää lähteä pois, muuten olisin tarjoutunut teidän oppaaksenne. Minä täällä jo vähin tunnen kaikki paikat, — olen kai jo kolmatta kertaa Seinen rannoilla. Vaan kuulkaa", hän pysähtyi äkkiä, "te olette tietysti nyt matkalla puistoon, vai kuinka? Ette suinkaan paheksu, jos minä teen seuraa?"

"Minä rakastan sitä puistoa", Vidner jatkoi vastausta odottamatta, — "näin keväällä varsinkin, kaikkine eri värivivahduksineen. Ja niin hiljaista kuin siellä on, — äänetöntä ja yksinäistä".

He kääntyivät kadulle, joka vei puiston portille. Hän käveli hitaasti, oli nostanut harson silmiltään, lämmin tuuli hiveli kasvoja, — hänen olisi ollut hyvin vaikea sanoa, mitä hänen mielessään oikeastaan liikkui. Hän ei ollut nähnyt Vidneriä siitä kesästä asti, jonka he olivat viettäneet yhdessä, mutta kuullut puhuttavan kyllä, — useinkin. Vidner oli säveltäjä, jonka nimeä alati mainittiin, häntä pidettiin lupaavana, originellina, itsenäisenä. Viime aikoina oli tosin alkanut kuulua ääniä, jotka väittivät, ettei hän ollut edistynyt niin suuressa määrin kuin toivottiin, että hänen kehityksensä oli jäänyt kesken… Ja sitten oli hän kuullut kerrottavan hänen tulleen kivulloiseksi, — jokin vika keuhkoissa hänen muistaakseen… Hän oli seurannut kaikkea sitä omituisella mielenkiinnolla, — ensi vuosina oli se häneen aina koskenut kipeästi, koskettanut arkaa kohtaa, joka ei oikein ottanut parantuakseen, — mutta aikojen kuluessa oli se vähitellen arpeutunut, hän oli tottunut muistamaan kaikkea tyynesti ja resignatsioonilla, katsomaan välttämättömyydeksi ja luonnolliseksi kehitykseksi sitä, mikä hänestä kerran oli tuntunut äärettömältä vääryydeltä ja kovuudelta.

Hän kuunteli hajamielisenä Vidneriä, joka jutteli vilkkaasti ja huolettomalla tavallaan. Hän tunsi niin hyvin tuon äänen kaikkine värähdyksineen, lyhyen matalan naurahduksen ja omituisen tavan vetää henkeä keskellä lausetta, — se oli kaikki jäänyt hänelle mieleen menneiltä ajoilta. Mutta hänestä ei tuntunut lainkaan kummalta eikä sattumuksen oikulta kuulla sitä nyt taas, niin pitkä aika kuin siitä oli vierinytkin, — päinvastoin, se ikäänkuin liittyi siihen tunnelmaan, joka koko ajan oli vallinnut häntä Parisissa, — se kosketti samoja kieliä, kuten kaikki muutkin, mikä hänessä kuin kertauksena entisyydestä oli herännyt.

He olivat saapuneet puistoon, jonka varjoisat käytävät houkuttelevina ja vilpoisina pujahtelivat sinne tänne, kuin piilosta leikkien. Satavuotisten lehmusten ja plataanien tuuheat lehvät sulivat yhteen holvikatoksi pään ylle ja putosivat pehmeinä, vihreinä verhoina sivuilla, kuin alas lasketut uutimet. Lämpöisen kosteassa, tyynessä ilmassa niitten alla oli jotain raukaisevaa ja unettavaa.

He olivat tulleet suihkulähteen luo ja istahtaneet sen viereiselle ruohosohvalle. Vesi ei ollut käynnissä, vaan kuin sekin uneksi, liikkumatonna, vihreänä, liejuisena, — suurilehtinen muratti kierteli tummana ja kiiltävänä mustunutta marmori-allasta.

Äänettömyys, joka vallitsi luonnossa, oli hetkeksi tarttunut heihinkin, sitten keskeytti nainen vaiti-olon.

Se oli hyvin tavallinen ja luonnollinen kysymys, — hän sen melkein enemmän teki kohteliaisuudesta ja ylimalkain jotain sanoakseen. Vidnerin suupielet värähtivät hermostuneesti, häneltä katosi silmänräpäyksessä kevyt huolettomuuden hymy kasvoista, niihin ilmestyi samassa kärsinyt, kulunut piirre.

"Teillä on hyvä oikeus tehdä se kysymys", — hän hitaasti vastasi, — "ettekä te muuten ole ensimäinen, joka sen tekee. Neljän kuukauden työ-aika, — voisihan sitä todella jo odottaa jotain. Ja sitä ne kai odottavatkin siellä kotona!

"Minä en ole säveltänyt kerrassaan mitään", hän kiirehti lisäämään, — "en mitään, en edes laulun pätkääkään. Jonkun vanhan sävellyksen sovitin uudestaan pianolle, — siinä kaikki. Näettekö, että olen sangen suora", hän hymähti.

"Inspiratsiooni? No niin, — kenties sekin, — tahi toiselta puolen, olisi kai sitäkin löytynyt, jos se yksin riittäisi. Minä olen näettekös, ollut sairaana, — siinä pääsyy on".

Hän katsahti ylöspäin ja kohtasi Vidnerin katseen, — säälin tunne valtasi hänet äkkiä. Oli kuin hän nyt vasta oikein olisi huomannut, kuinka sairailta nuo kasvot näyttivät.

"Sitä myös. Makasin kuumeessa kokonaisen kuukauden, — vilustumista vai mitä lie ollut".

Vidner kertoi sitä kuin ulkoläksyä, samaten kuin kerrotaan vastenmielisiä asioita, joita kuitenkin usein on pakko ajatella.

"Se meni kyllä ohitse", hän jatkoi, "mutta jäi yskä jäljelle, joka ei ota poistuakseen. Vaan mitä niistä, — ikävistä asioista… Laulatteko te paljon vielä?" hän yhtäkkiä kysyi, "… kuten ennen…" tuli vähän epäröiden.

"Oh en, — kyllä se on kokonaan jäänyt". Hän hymyili sitä vastatessaan, mutta tunsi veren samalla kohoavan kasvoille. Ja hänelle nousi omituinen, epämääräinen pelko siitä, että Vidner kenties koskettaisi heidän entistä suhdettaan. Se ei saisi tapahtua, ei mistään hinnasta. Sen suhteen muisto oli yksinomaan hänen omaisuuttaan, hän oli sen pettymyksellään ja kyynelellään ostanut omakseen, siihen kajoominen olisi ollut kuin pyhyyden loukkausta…

"Todellako, — sepä vahinko! Teillähän oli niin suuri ja kaunis ääni, — niin lämmin väreeltään, — keski-äänet varsinkin, — sitä olisi vain tarvinnut hiukan kehittää." Hän hymähti. "Minä aina muistan, kuinka te lauloitte Kjerulfin: 'Jeg sad og vented så mangen kveld', — muistatteko? Tai sitten tätä", — hän hyräili, — "kuinka ne sanat olivatkaan…"

Hän kuunteli Vidnerin puhetta pieni katkeruuden vivahdus mielessä. Hän ei ensin ollut ymmärtää… Mutta sitten vähitellen se selvisi, — hän sai kuin valoa monivuotiseen arvoitukseen, — käsitti, kuinka vähän koko se kesä, joka hänelle niin paljon oli merkinnyt, oli ollut Vidnerille. Se oli haihtunut uusien vaikutusten tieltä, vaipunut niinkuin mereen, joskus vain sukeltaen esiin kuin kaukainen saari. Kun sitävastoin hän oli jäänyt sitä yhtä muistoa ja yhtä vaikutusta paloittelemaan ja kertaamaan, — kenties siitä yksinkertaisesta syystä, ettei hänen väritön ja yksitoikkoinen elämänsä ollut mitään muuta yhtä voimakasta tuonut hänen tiellensä.

"Emmekö lähde hiukan edemmäksi?" Hän nousi keveästi värähtäen, ikäänkuin olisi äkkiä tuntenut vilua.

He alkoivat kulkea pitkin polkua, joka hitaasti mutkia tehden, nousi pengermälle.

"Mutta tehän tulette kotiin juuri jäittenlähtö-aikaan, — se ei suinkaan voi olla edullista katarrillenne".

"Ei tietystikään, — luuletteko, etten ole sitä ajatellut. Kävinhän minä täällä lääkärinkin luona samasta asiasta, ja hän olisi oikeastaan tahtonut minut pariksi viikoksi etelään. Sanoi suoraan, että kotiinlähtö olisi samaa kuin mennä kerrassaan surman suuhun… Turha sekin käynti… kaksikymmentä francia maksoi enkä tullut muuta kuin entistä melankoolisemmaksi. Asiat kun kuitenkin vaativat kotiin…"

"Ovatko ne sitten niin kiireellisiä?" Häntä hiukan oudostutti Vidnerin peittelemätön puhetapa, — siinä oli kuin tuomitun väliäpitämättömyyttä.

"Oh, ei, — en minä tarkoita asioita kotona, — raha-asiat — näettekös…"

Hänessä kuohahti jotain kapinallista. "Mutta ettekö te ymmärrä, — sehän on sulaa itsemurhaa, tuo!"

"Niin hänkin sanoi, lääkäri. Toisina aikoina olisin kenties itsekin ajatellut samalla lailla. Mutta minä olen nyt kerran mennyttä miestä, — tuleeko finaali ennemmin tai myöhemmin, — se lie jotenkin yhdentekevä".

Hänet valtasi toistamiseen syvä, alakuloinen säälin tunne, — itseään, Vidneriä, kaikkea kohtaan. "Etteköhän te sentään erehtyne, — tai liioittele", sanoi hän hiljaa, samalla kuitenkin tuntien, että toinen ei liioitellut.

"Erehdykö, — en toki! Luuletteko, etten minä näe heidän katseistaan, — lääkärien nimittäin, — mitä he minusta ajattelevat, vaikka eivät sitä sano. Minä tunnen nuo päänpudistukset, nuo välttelevät vastaukset… Ja sitäpaitsi tunnenhan sen itsessäni…"

He olivat saapuneet pengermän huipulle. Vidner nojautui matalaa muuria vasten ja tuijotti synkkänä Seine-virtaa, joka kimaltavana ja päivänpaisteisena kierteli laaksossa.

"Ja jos se olisi ainoastaan fyysillistä", hän jatkoi. "Oletteko lukeneet näitten parin viimeisen vuoden arvosteluja minun sävellyksistäni? Sitäkin viimeistä kirjoittamastani orkesterisviitistä? Luulevatkohan ne arvostelijat, etten minä ymmärrä heidän peiteltyjä lauseitaan… Kun ne edes sanoisivat suoraan koko totuuden…"

Vidner kääntyi äkkiä, hänen kalpeille kasvoilleen oli kohonnut kiihtynyt puna.

"Oletteko te — voitteko te käsittää, mitä se on, kun elämä tuntuu hukkaan menneeltä?"

Hän nyökäytti myöntäen päätään eikä vastannut. Miksei hän sitä olisi käsittänyt, — jos kukaan!

"Kun tuntee, ettei koskaan ole päässyt siihen, mihin on pyrkinyt, — ettei koskaan ole tullut siksi, miksi on aiottu… Kun huomaa tuhlanneensa suuren pääomansa, repineensä alas ideaalit elämästään…"

Hän katsahti Vidneriin, arasti, pelokkaasti ja loi sitten taas silmänsä alas. Tunteet aaltoilivat hänessä sekavina ja ristiriitaisina. Ja yhtäkkiä hänestä tuntui, kuin olisi häneltä mennyt pirstaleiksi jotain, mikä tähän saakka oli säilynyt ehjänä ja kuin jokainen niistä olisi häntä haavoittanut. Häntä oli aina — enemmän kuitenkin tiedottomasti — lohduttanut se, että hänen oman onnensa ja rakkautensa häviö oli ollut ikäänkuin uhri suurelle asialle, — sille, että Vidner voisi vapaasti kehittyä taiteilijaksi. Kun hän oli huomannut Vidnerin häneen kyllästyneen, ei hän ollut tehnyt mitään häntä pidättääkseen, — hän oli antanut hänen mennä kuten oli tullutkin… Ja nyt täytyi hänen nähdä hänet näin…

Hänelle muistui mieleen lyhyt kesä laulujuhlineen, huviretkineen… se kulki kirjavana kuvasarjana hänen ohitseen… Vidner, — nuorena, ylimielisenä, vastustamatonna, — varmana itsestään ja suuresta tulevaisuudestaan…

Hänestä kuin yhtäkkiä unehtui vuosien katkeruus, jälelle jäi vaan yksi ainoa tunne: hänen täytyi tehdä jotain, pelastaa jotain, pelastaa tuo muisto itselleen…

"Ei, ei, — noin te ette saa lähteä kotiin! Kuulkaa", jatkoi hän kuin päähänpistosta, "eikö teillä ole tuttavia täällä Parisissa, jotka voisivat auttaa teitä?"

"En luule", hän vastasi. "Tosin minulla on muutamia ranskalaisia ystäviä, — vaan ei — mahdotonta…"

Hän istui ääneti. Hänessä alkoi kasvaa ajatus, joka ensin oli kuin tukahuttaa hänet, — se kohosi suurena, rohkeana, velvoittavana, ikäänkuin viitoittaen tien…

"Kaikissa tapauksissa", hän katsoi Vidneriä suoraan silmiin, — "luvatkaa minulle, että hoidatte itseänne. Teillä on velvollisuuksia taidettanne kohtaan — ja niitä kaikkia, joille — se on ollut — niin suureksi iloksi. Itseänne kohtaan myös. Ja nyt kuulkaa", hän lisäsi kiireesti, "teidän ei pidä palata laivalla takaisin kaupunkiin, — tuuli voi olla kylmä… Pääseehän täältä raitiotielläkin, jos suostutte, niin voimme käyttää sitä".

Vidner nyökäytti päätään, hänestä tuntui oudon hyvältä, että joku piti hiukan huolta hänestä.

"Te olette todella — hyvin ystävällinen, neiti Borg… Tehdään vaan, kuten ehdotitte", hän jatkoi, — "kai se on varovampaa".

He kulkivat puistokujaa pitkin takaisin ja saavuttuaan kadulle nousivat
Parisiin menevään höyryraitiovaunuun.

Se oli vastoin tavallisuutta melkein tyhjä, he istuutuivat sohvan kulmaukseen kumpikin, vastapäätä toisiaan. Vaunun pysähtyessä Sèvres'issä, kaikui korviin torvisoiton säveleet, — vilkasta mukaansa tempaavaa tanssimusiikkia, — tricolor lippuja näkyi liehuvan siellä, täällä, ja kansaa kirjavissa, heleissä sunnuntaipuvuissa liikkui joukottain kaduilla. Joku kansanjuhla arvatenkin.

Hän katseli kaikkea kuin sumun läpi, kuin unessa. Hän oli omituisessa, kiihtyneessä mielentilassa, taisteli ajatuksen kanssa, joka yhä palasi, karkoitti sen, työnsi luotaan ja taas taisteli…

Vidner sen sijaan kävi puheliaaksi. Taisi selvään huomata, ettei hän pitkiin aikoihin ollut purkanut ajatuksiaan kellekään ja nyt tunsi avomielisyyden tarvetta.

"Luuletteko, etten sitte itse ole huomannut taantuvani? Paraiten kenties…" Hän kumartui hiukan eteenpäin. "Kummallista… minä muistan hyvin sen ajan elämässäni, jolloin arvelin, että kehittymiskyky ja tuotantovoima olivat rajattomia, aina uudistuisivat itsestään, omasta voimastaan… En olisi koskaan uskonut, jos minulle olisi sanottu, että nekin voisivat väsähtää ja että tulisi hetki, jolloin turhaan hakisin uusia ajatuksia, uusia säveliä sielustani… Oh, niin, ne olivat aikoja, jolloin ei ollut säröä soittokoneessa…"

"Te ette ole ollut terve, — siinä kaikki!" Hän sanoi sen hiukan väsyneesti.

"Niin, niin, — siinäpä se juuri on! Sitäpä minä en koskaan ottanut lukuun, — enkä alussa välittänyt sittenkään, kun aloin tuntea, ettei ollut kaikki niinkuin pitäisi… Se sulki minun tieni pudoten kuin kivi taivaasta, enkä minä voinut käsittää, minkätähden sen piti siinä olla…"

"Uskokaa pois, minä olen paljon filosofeerannut siitä nyt tänäkin kuukautena, jonka makasin sairaana. Epäterveellisiä ne filosofiat… ei niistä hyödy, katkeroituu vaan lisään. Miksi juuri minun? ajattelin. Eikö niitä ollut monta muuta, joitten suhteen oli yhden tekevää, kuolivatko vai elivätkö, — ei ainakaan mailma olisi mennyt hituistakaan eteenpäin eikä taaksepäin sen takia… Vaan nyt te pidätte minua auttamattomana egoistina, eikö niin…?"

"En tiedä… luulen teidät ymmärtäväni kaikissa tapauksissa". Hänelle kuvastui mieleen oma elämänsä, niin täynnä uhrausta ja kieltäymyksiä, pettymyksiä… Ja kuitenkin eikö ollut hänelläkin oikeastaan paljon enemmän edellytyksiä kehittymiseen, kuin monella muulla? Elämä oli todella rikas, kun sillä oli varaa heittää hyödyttömäksi ja käyttämättä niin paljon voimia.

"Elkää sentään luulko että minun ajatukseni aina kulkevat näin mollissa. Joka kerta kun yskä helpoittaa, niin minäkin kuin elän uudestaan, luon itselleni taas tulevaisuuden, kuten ennenkin… Jos nyt olisin päässyt etelään, vaikkapa vain vähäksi aikaa, kenties se olisi auttanutkin… Kuka tietää?… Se päivänpaiste siellä, joka tulvailee ja läikkyy ja lämmittää… jos te käsittäisitte, kuinka minä sitä rakastan. Minä niin hyvin ymmärrän ne kansat, jotka ovat pitäneet aurinkoa jumalanaan, uhranneet sille ja kumartuneet sen edessä…"

"Te luulette todella, että se tekisi hyvää teille, — parantaisi kenties…" Hän sanoi sen nopeasti, mieli jännittyneenä, veri kohosi kuumana ohimoihin, ajatukset kuin kolkuttivat hänen päässään. Kuinka hyvin hän tunsi Vidnerissä tuon mieli-alojen äkillisen vaihdoksen, — aina syvyydestä korkeuteen ja päinvastoin. "Tietysti, — siitä ei ole epäilystä. Jollei parantaisi, niin ainakin… Vaan mitä siitä, sehän on sula mahdottomuus. Minulla ei ole penniäkään enemmän mitä kotimatkaan tarvitsen", lisäsi hän avomielisesti ja jonkinlaisella itse-ironialla.

He olivat astuneet alas raitiovaunuista, ja Vidner saattoi häntä ne pari askelta, jotka hänellä vielä oli käveltävänä kotiportillensa.

"Hyvästi nyt, neiti Borg", — Vidner piteli hänen kättään omassaan. "Onko teidän kylmä, te näytätte niin kalpealta?… Niin minä kiitän teitä tästä päivästä, — te teitte hyvän työn, kun huolitte kuunnella minun synkkiä ajatuksiani", hän lisäsi alakuloisesti hymyillen. "Oikeastaan, — itsekästähän niistä on puhua… Se on totta, — minä kai saan sitten viedä terveisiä Suomeen?"

"Niin, tehkää se! Ja onnellista matkaa!" Hän hymyili myöskin, pientä, omituista, kuin puristettua hymyä, josta Vidner, jos olisi ollut parempi psykoloogi, olisi voinut paljon lukea. Sitten kumarrettuaan hiukan vieraasti, hän kiiruhti sisään.

Saatuaan huoneensa oven kiinni, hän heittäytyi tuolille pöydän ääreen ja painoi pään käsiinsä. Ajatus, joka kehittyi hänessä, sai hänet melkein vapisemaan, — kahlehti ja peloitti samalla…

Hän nousi epäröiden kuin unissakävijä ja pysähtyi avonaisen ikkunan ääreen. Kadulta kuului melua ja huutoa, rattaitten ratinaa ja ohikulkijain puhetta, mutta puutarhan korkea muuri esti häntä sinne näkemästä. Vihreällä nurmikolla kukkivat orvokit ja voikukat, kalalammikon ruskea vesi kuvasteli yksinäisen plataanin riippuvia oksia, ja muurin seinustalla tekivät ruusupensaat lehteä… Hän katseli sitä kaikkea hajamielisenä, muuta miettien, — tätä palasta idylliä ja luontoa keskellä suurta Parisia, auennut keskellä kuivia kivikatuja ja loppumattomia huonerivejä, — piilossa vieraitten silmiltä, kätkössä…

Hän käännähti äkkiä ja palasi pöydän ääreen. Sitten nopeasti, ikäänkuin päätöksen tehden, hän veti auki yhden lukituista laatikoista ja otti sieltä esiin setelitukon. Hän levitteli ne pöydälle, — niitä oli kuusi sadan francin seteliä, kirjavia, sinipunervia papereja. Hän eroitti niistä yhden, kääri sen kokoon ja pani huolellisesti takaisin. Sitten kokosi hän muut käteensä…

Ajatukset kulkivat kuumeisesti, työntäen toinen toistaan tieltään… Näillä rahoilla hän voisi vielä jäädä kuukaudeksi Parisiin, voisi huvitella, nähdä ja nauttia… Hän istuisi oopperassa ensi rivillä hienossa parisilaisessa puvussaan, yhdessä noista, joita hän ihaillen oli jäänyt katsomaan Rue de Rivolia kulkiessaan, — varmana ja hymyillen, tietäen olevansa "chic" sormenpäihinsä asti… Hän antaisi sävelten tulvata luokseen, aaltoina, jotka nousivat ja laskivat ja tuudittivat… Hän ajelisi keskipäivällä pitkin Champs Elyséetä puolilepäävässä asennossa vaunujen nojaa vasten, hengittäen kevättä ja kastanjien tuoksua…

Hän istui tuijottaen kuin johonkin kaukaiseen, — ikäänkuin nähden kaiken sen edessään, mitä ajatteli… Ja sitten äkkiä muuttui kuva… Hänestä tuntui kuin koko loistava, hymyilevä, voittamaton Parisi olisi vajonnut sumuun, kadonnut korkeine rakennuksineen ja kirkonkupooleineen ja suunnattomine ihmisjoukkoineen… Ja sumusta sukelsi esiin sairaat kasvot, joissa elämää oli ainoastaan silmissä, — piirteet, jotka tauti oli hienontanut henkeviksi ja sielukkaammiksi entistään…

Ajatus, joka poltti ja kyti hänessä, se pääsi samalla irroilleen, leimahti liekiksi… Nyt hän tiesi sen, näillä rahoilla, — juuri näillä, joita hän nyt piti kädessään, — piti Vidnerin matkustaa etelään!

Hänen piti lähteä sinne, missä päivä paistoi parantavana ja uudistavana, — missä ilma väreili kuivana, puhtaana, helteisenä, — hänen piti hengittää keuhkoihinsa terveyttä ja voimaa… Hänen piti vielä kerran uskoa itseensä ja taiteesensa, hänen piti tulla siksi, miksi Luoja oli hänet luonut… Ja juuri näillä rahoilla oli hän lähtevä…

Hän haki vapisevin käsin esiin kirjoitusneuvot ja paperia. Vidner oli aikonut lähteä huomenna, — mitä oli tehtävä, se oli tehtävä pian… Hän mietti hetkisen, pää käden varassa, koittaen koota ajatuksiaan. Sitten kirjoitti hän ranskaksi suurella, varmalla käsi-alalla, jota hän tuskin itsekään olisi tuntenut omakseen:

"Eräs teidän ranskalaisista ystävistänne, joka tahtoo pysyä tuntemattomana, pyytää teitä vastaanottamaan seuraavan rahasumman ja käyttämään sen muutamaviikkoista oloa varten etelässä. Teille terveyttä ja pikaista parantumista toivoo

Hän luki nopeasti läpi, mitä oli kirjoittanut, taittoi paperin ja sulki sen sekä rahat koteloon. Nimi ja osoite, — se oli tehty.

Hetken kuluttua hän taas seisoi avoimen ikkunan ääressä. Hän tunsi mielensä oudon kevyeksi ja hymyili, — mille? — auringolle, joka paistoi hänen kasvoihinsa, tuoreelle kevättuoksulle, jota ilma oli täynnä. Hän muisti hämärän konttorihuoneen korkeine työpöytineen ja harmaakantisia kirjoja loppumattomme numeroineen, — ja hän hymyili sillekin ajatukselle.

Rakastiko hän tuota miestä, — yhä vielä? Kenties — ja kenties ei, — jos se sitä oli, niin oli se rakkautta, josta aika oli hionut pois itsekkäisyyden. Itselleen ei hän mitään pyytänyt. — Vidner ei saisi ikinä tietää, kuka rahat oli lähettänyt…

Hän sovitti hatun päähänsä, otti kirjeen ja meni viemään sitä läheiseen postitoimistoon, kävellen nopeasti ja kevein askelin poikki varjoisan boulevardin.

Ensimäisessä sanomalehdessä, jonka hän kotimaahan tultuaan sai käsiinsä, luki hän uutisena, että säveltäjä Leo Vidner oli kuukauden ajaksi lähtenyt Välimeren rannoille heikontunutta terveyttään hoitamaan.

HÄNEN PÄIVÄKIRJASTAAN

Ylhäällä neitikammiossani, jonka seinät hohtavat häikäisevän valkoisina ja puhtaina, minä istun ja kirjoittelen. Keveät, vaaleat verhot häilyvät ikkunassa, lattialla on hienoksi hakattuja katajanoksia, niistä leviää raitis tuoksu. Alhaalta kuuluu liikettä ja melua, lapset kai pukeutuvat paraikaa. Ovien pauketta, huutoa, heleätä, raikasta naurua, — ja sitten äidin ääni hiljaisena ja varottavana. Minä kuuntelen sitä kaikkea kuin jotain kaukaista ja etäistä, — kuin jotain, mikä on kokonaan ulkopuolella itseäni, joka ei liikuta minua vähintäkään. Ah, nyt joku nopeasti juoksee portaita ylös, — Lyyli-sisko varmaankin, — tänne hän ei kuitenkaan tule, minä olen sulkenut oven. Minä tahdon olla yksin.

Minulla on edessäni kirje, koteloon suljettu, avaamaton. Se on ollut siinä jo tunnin aikaa, minä olen sitä katsellut ja katsellut, kunnes tunnen joka koukeron, joka epätasaisuuden suuripiirteisessä käsi-alassa.

Minä en avaa sitä vielä, en. Minulle on kyllin, että se on käsissäni, minä nautin siitä, että voin kuvitella, mitä se sisältää, minä ajatuksissani luen siitä joka rivin. Kuinka kauan minä olen sitä odottanut, päiviä, viikkoja, kuukausia, kokonaisen pitkän vuoden, loppumattoman pitkän. Mutta minä tiesin, että se kerran oli tuleva. Minä odotin.

Ja se tuli, se on minulla edessäni. Minä hyväilen sitä silmilläni, minä silittelen sitä, painan siihen huuleni, mutta en tohdi avata. Minusta tuntuu kuin seisoisin oven edessä, joka vie onneen ja autuuteen, minä kuin kuulen sointuvaa soittoa ja säveliä ja näen valon häikäisevänä tulvivan… Tai kenties erehdynkin, — ehkä viekin se onnettomuuteen ja pettymyksiin, — enhän tiedä. Kaikissa tapauksissa, — minulla on avain kädessä, minä hetkenä hyvänsä voin avata sen, mutta kuitenkin minä viivähdän. Minä ummistan silmäni ja ajattelen entisyyttäni, minä annan varjojen kulkea ohitseni… Minun onneni peloittaa minua, minä värisen ja vapisen.

Sinä pieni kirje, joka poltat käsiäni, minä jo edeltäpäin tunnen sisällyksesi. Hän ei voi kirjoittaa minulle mitään muuta, kuin mitä aavistan. Mutta ennenkuin sinut avaan, minä tahdon muistella menneitä aikoja, sitä, mikä on ollut.

Ne muistot, ne palajavat tänä hetkenä toinen toisensa jäljestä, palajavat kuin vanhat tuttavat. Niitä nousee minun sieluni kätköistä yhä uusia ja uusia, ne soivat ympärilläni, milloin iloa, milloin surua; ne yhtyvät accordeiksi, taas hajoavat. Ja minä kuuntelen…

Minä olen rakastanut vain kerran eläissäni. Sanotaan, että voi rakastaa useamminkin, — voihan olla. Muut kenties, — minä en. Minulla on ollut vain yksi nuoruus ja yksi rakkaus.

Minulle on sanottu, että rakkaus on suloinen kuin rauha, — hyvä, levollinen, pyhä tunne. Minä olen nähnyt ystävättärieni tulevan luokseni onnen kyyneleet silmissä, ja minä olen joka kerta heitä kadehtinut. Rakkaus on heillä samaa kuin rukous, he pystyttävät itselleen ajatuksistaan alttarit ja polvistuvat niitten edessä, ja heidän sielunsa puhdistuu…

Minä en tiedä sellaisesta rakkaudesta. Minä tunnen vain oman rakkauteni, ja se on ollut kuin uhrituli, häikäisevä, levoton liekki, jonka omaksi olen saanut heittää kaikki, mitä minulla on ollut pyhää ja kallista, kerta toisensa jälestä. Taistelua on se ollut alusta loppuun saakka, taistelua, johon olen kuluttanut joka atoomin itsestäni. Se on ollut virta täynnä koskia, siellä täällä päivänpaisteisia suvantoja.

Hän rakasti minua, — tiedänhän sen, mutta omalla tavallaan. Kun olimme erillään, valtasi hänet kaipaus ja ikävä, kun yhdessä, kyllästyi hän minuun. Hän taisi yhtäkkiä kääntyä kylmäksi ja välinpitämättömäksi, kohdella minua kuin vierasta, ivata, mitä tiesi minun pyhänä pitävän. Viikkokausia kului usein, ilman että häntä kertaakaan tapasin. Mutta hän tuli aina takaisin.

Minun ei tarvitse muuta kuin jäädä yksin ajatuksineni, ja minusta on kuin taas näkisin hänet edessäni, sellaisena kuin hän oli. Puutteineen ja ansioineen, hyvine ja huonoine puolineen. Minä rakastin hänessä kaikkea, — yksin ulkonaisia vikojakin, jotka eivät jääneet minulta huomaamatta, — hänen käyntiään, jolloin hän omituisesti nosteli olkapäitään, ja arpea, joka valkoisena juovana kulki yli ohimon. Minä rakastin niitä siksi, että ne olivat osa hänestä, kuuluivat häneen, — minä en voinut ajatella häntä ilman niitä. Ja samalla lailla rakastin hänen luonteensakin kaikkia ominaisuuksia, ilman eroitusta.

Minä en ollut sokea hänen suhteensa, tiesin hyvin, kuinka vaihteleva ja häilyvä hän oli, yksi niitä, joita ei kukaan voi kauan kiinnittää, jotka eivät siteitä siedä, eivät niitäkään, joihin he vapaaehtoisesti antauvat. He katkaisevat ne ennemmin tai myöhemmin… Mutta juuri siksi minä häntä rakastin. Juuri siksi, ettei hän ollut kuin muut. Hän oli niin oma itsensä kaikessa, hänen pieninkin tekonsa, vähäisinkin sanansa kantoi individualiteetin leimaa, — omituisen, suuripiirteisen ja kuitenkin niin epävakaisen luonteen.

Minäkin olin joskus, — kuten kaikki tytöt, — uneksinut ihannetta itselleni, miestä, jossa sekä ulkonainen että sisäinen voima olisi olennoituna, joka olisi yhtä luja kuin luotettava… Jonka luo minä olisin voinut mennä kaikkine ajatuksineni — niinekin, jotka muilta kätkin, — joka aina kuitenkin olisi ymmärtänyt ja koittanut ymmärtää, — puolestakin sanasta… Joka ei milloinkaan olisi työntänyt minua luotaan… Ja kuitenkin, kaikesta huolimatta, minä rakastuin juuri häneen, johon en koskaan voinut luottaa, jonka rakkauteen en uskoa.

Minä en koskaan ollut varma hänen suhteensa, en koskaan tiennyt, millaisena hänet seuraavana päivänä tapaisin; hän piti minua alituisessa jännityksessä. Heti hänen ensi katseestaan minä luin, millä mielellä hän kulloinkin oli, ja värisin kuin vilusta, kun sen kylmänä ja luopääsemättömänä kohtasin. Mutta hänen ei tarvinnut muuta kuin tulla takaisin, sanoa yksi anteeksipyytävä sana, — niinkuin ainoastaan hän osasi sanoa, — ja kaikki oli unohdettu.

Minä annoin hänelle kaikki, mitä minulla oli, nuoruuteni, iloisuuteni… koko olentoni. Minä olin olemassa vain häntä varten; tahdoin olla kaunis, siksi että se häntä miellytti, iloinen, koska tiesin hänen siitä pitävän. Minä annoin hänelle vielä enemmänkin, minä uhrasin hänen tähtensä yksilöisyyteni, vapaan kehitykseni. Minun ajatukseni, tunne-elämäni, sekä sisäinen että ulkonainen olentoni, kaikki muodostui kokonaan hänen mielipiteittensä ja aistinsa mukaan. Hänen katseensa oli minulle käsky, ja toisen toisensa jälkeen minä hylkäsin entisistä peri-aatteistani ja tavoistani, jotka olivat kulkeneet kuin sukuperintönä polvesta polveen ja lapsesta asti painettu mieleen. Hän ei hyväksynyt niitä, — siinä oli minulle kyllin.

Minä hänelle selvään näytin rakastavani häntä, — hän itse minut siihen pakoitti. Mutta saatuaan sen esiin, kyllästytti se häntä. Hänenlaisilleen luonteille täytyisi aina olla vaikeuksia voitettavana, päämäärä kaukana ja vaikea saavuttaa, muuten heidän innostuksensa laimenee. Minä annoin hänelle niin paljon, — hän tiesi sen. Hän tunsi senkautta joutuvansa kuin kiitollisuuden velkaan, se velvoitti ja painoi häntä, hän tunsi itsensä sidotuksi. Ja hänessä heräsi vapauden halu.

Hänenlaisensa ihmiset, — levottomat sielut, jotka aina etsivät uutta ja parempaa, joita ei mikään tyydytä, joille ei mikään ole kylliksi, — ne eivät koskaan voi tuoda onnea mukanaan, eivät tehdä muita onnellisiksi. Mutta rakastaa heitä täytyy, rakastaa kuin elämäänsä, kuin kohtaloaan, rakastaa, mitä enemmän he vaativat, mitä enemmän täytyy heille uhrata. Heille täytyy ainoastaan antaa, — mutta vaatia jotain takaisin, pyytää jotain, — ah, ei.

Minä en koskaan ollut varma hänen rakkautensa pysyväisyydestä. Minä kuljin aina pelko sydämessä, pelko siitä, että sen kadottaisin; minusta tuntui kuin olisin kulkenut kapeata polkua syvyyden yli, joka hetki vaarassa pudota. Minulla oli alati oma aavistukseni, joka usein kyllä hukkui iloihin ja riemuihin, mutta kuitenkin aina oli allapäin, pimeänä, uhkaavana, surullisena…

Meidän suhteestamme tuli kuitenkin kihlaus, — kaikkien takaisin vetäymisien, erimielisyyksien, kyyneleitten ja mutkien jälkeen. Ainoastaan kuukauden se kesti, lyhyen, nopean, keväisen kuukauden. Minä osaan vielä kuin ulkoa kaikki ne päivät, tunti tunnilta, minä niitä yhä kertaan mielessäni, muistellen: sitä ajattelin silloin, tuossa istui hän sinä iltana… Se on minulle jäänyt mieleen kuin kaunis satu, jota kuulen kerrottavan, mutta en voi uskoa itse eläneeni, kuin hieno, suloinen unelma, liian lyhyt ollakseen todellisuutta.

Sillä sitten… Se ei tullut äkkiä, vähitellen se saapui, melkein huomaamatta, hiipien, nousten, — taajeten kuin sumu, joka peittää päivän. Eräänä iltana, kun hän oli mennyt, minusta tuntui, kuin hän ei olisi ollut ihan samanlainen, ei yhtä hellä, yhtä lämmin… Minä en voinut mitenkään selittää, minkä tähden minusta niin tuntui, — se ei ollut mikään varma, selvä tieto, hämärä, vaistomainen tunne vaan. Mutta siitä se alkoi ja kehittyi.

Hän ei ehtinyt enään viipyä kaiket illat kuin ennen, oli paljon työtä ja yhtämittaisia kokouksia, jotka veivät hänen aikansa… Hänelle ilmestyi kuin jotain levotonta käytökseen ja katseesen… hän muuttui harvapuheiseksi, synkäksi, raskasmieliseksi. Minä seurasin pelko ja epämääräinen tuska sydämessäni hänen jokaista mielentilaansa, aavistaen, mitä seuraisi, — mutta tahtomatta sitä itselleni selittää.

Sitten hän yhtäkkiä ei tullut neljään päivään. Minä odotin häntä joka ilta, kuin kuumeessa, — kuuntelin jokaista askelta, jokaista liikettä portailta, — säpsähdin jokaista kellonsoittoa… Häntä ei kuulunut.

Kuinka selvään minä voin nähdä hänet vielä nytkin, kalpeana, arpi otsassa selvästi näkyvissä, kuten aina silloin, kun hän jostakin oli liikutettu, — kuinka hyvin minä muistan sen karttavan katseen, jolla hän minua tervehti. Pitkät ajat jälkeenkin päin, se katse minua yhä seurasi, — jos ummistin silmäni, näin sen kuitenkin, se ei paennut, vaan oli kaikkialla edessäni, katosi, ilmestyi uudelleen… Minulla oli yhdessä silmänräpäyksessä kaikki selvillä; en tarvinnut muuta tietääkseni, että taas olin kaiken kadottanut.

Minä sanoin sen katkonaisesti, nopeasti; kaikki pelko ja tuska, mitä olin kärsinyt, yhtyneenä niihin harvoihin sanoihin.

"Tiedätkö", sanoin hänelle, "minä en voi kestää tätä kauemmin. Minä olen kärsinyt kyllin kauan, — vaan nyt, — meidän täytyy erota".

"Minä olen myös sitä ajatellut", vastasi hän, "ainakin joksikin aikaa…" Minä keskeytin hänet.

"Ei joksikin aikaa, mutta kokonaan, — ainaiseksi, ymmärrätkö? Sinun täytyy lähteä pois".

"Sen aionkin tehdä", vastasi hän. "Minä otan vastaan vikariaatin. Siihen menee vuosi… Mutta sitten kun tulen takaisin, luuletko, että enään koskaan voisit uskoa minuun?"

Minun täytyi kauan taistella rakkauteni ja ylpeyteni välillä ennenkuin vastasin.

"Sitä sinä kysyt minulta", sanoin vihdoin. "Minä olen uskonut sinuun uudestaan kerta toisensa jälestä ja joka kerta pettynyt. Minä en jaksa sitä enään, — sanoinhan sen sinulle?"

Miksei hän mennytkin pois heti ne sanat kuultuaan! Minä olisin silloin jäänyt vapaaksi ihmiseksi, olisin voinut aloittaa elämäni uudelleen. Minä olisin vihdoinkin päässyt rakkaudestani, joka oli sekä onneni että onnettomuuteni. Vaan hän ei tehnyt sitä.

"Alice!" hän sanoi, "kuule minua vielä kerran. Jos sinä voisit nähdä minun sielunelämäni, kaiken sen, mikä vuoroin ylenee ja alenee, kehittyy ja taantuu minussa, — kenties et sitten niin minua tuomitsisi. Se epävarmuus ja vaihtelevaisuus luonteessani, jolle en itse voi mitään, vaikka kuinka tahtoisin, — etkö luule, että itse siitä kärsin? Jos sinä aavistaisit, mitä nämä ajat ovat olleet minulle".

Hän kai odotti vastausta, mutta minä istuin ääneti, yhteenpuristetuin huulin.

"Minä tahdon olla suora, Alice, en voi pettää sinua, en teeskennellä rakkautta, jota tällä hetkellä en tunne. Mutta jos se tulee takaisin, niin tulen minäkin."

Ja hän meni. Mutta niillä viimeisillä sanoillaan, kädenpuristuksellaan, katseellaan, joka ei lakannut minua seuraamasta, — niillä hän sitoi minut uudelleen. Minut sekä itsensä. Sillä siinä silmänräpäyksessä minä tiesin yhtä hyvin kuin hänkin, että hän oli tuleva takaisin. Enkä minä voinut muuta kuin odottaa.

Minä odotin, — odotin kokonaisen vuoden. Minä en koskaan ennen ollut käsittänyt, että vuodessa todellakin oli niin monen monta päivää ja monta, pitkää yötä, joista ei luulisi loppua tulevan, täynnä ajatuksia, jotka ovat nopeita ja levottomia ja lentäviä kuin tuulessa höyhenet ja kuitenkin raskaita kantaa kuin lyijy. Ja minä opin säälillä ajattelemaan kaikkia niitä, joilla ei ole muuta kuin yksi ainoa muisto ja yksi ainoa toivo. Sillä heille on vuosi jo kuin ijäisyys.

Minä rukoilin joka ilta, että hän palaisi takaisin, ja joka kerta minusta tuntui, kuin olisin rukoillut onnettomuutta ylitseni. Ja kuitenkaan en voinut muuta kuin rukoilla, palavasti, kiihkeästi, koko sielu keskittyneenä siihen ainoaan ajatukseen…

Ja nyt…! Minun toivoni on täyttynyt, rukoukseni on kuultu, — hän on tullut takaisin. Minun pitäisi iloita, tuntea onnea, — ja kuitenkin minä epäröin ja pelkään. On kuin kaikki ne pimeät voimat, jotka minua ovat kietoneet ja pitäneet vallassaan, vielä kerran uhkaisivat. Kaikki vuosikautiset aavistukset ja epäilykset, kaikki sielua repivät tuskat, jotka olen kärsinyt, ne ympäröivät minua tällä hetkellä. Minusta tuntuu kuin eläisin uudestaan koko entisyyteni.

Ja samalla, — minä ikäänkuin tänä hetkenä näen kauas eteenpäin, kauas tuleviin aikoihin. Minä näen edessäni pitkän elämän, vähän iloja ja paljon pettymyksiä, jotka viiltävät sydänjuuriin saakka. Sillä niinkuin hän nyt vielä kerran tuli takaisin, samaten on hän kerran taas minut jättävä. Minä tiedän sen, se on minulla varmuutena, järkähtämättömänä, väistymätönnä. Häntä ei mikään voi pidättää.

Minä näen taisteluni alkavan uudestaan, epätoivoisan, loputtoman, hyödyttömän taistelun. Minä näen, kuinka hänen rakkautensa vähitellen taas kylmenee, kuinka hän velvollisuuden tunnosta tekee turhia yrityksiä sitä peittääkseen, koittaa olla niinkuin ennen… Mutta se ei onnistu. Minulta hän ei kuitenkaan voi sitä salata, minä näen hänen ajatuksensa ja tunteensa, ennenkuin hän niitä lausuukaan.

Kuinka monta kertaa olen ajatellut mielessäni, millaisen hänen vaimonsa oikeastaan pitäisi olla, sen naisen, joka hänet voisi kiinnittää. Yhtä vaihteleva kuin hänen nopea mielikuvituksensa, yhtä kaunis kuin hänen sielunsa ihanin unelma ja ijäti uusi, ijäti nuori, — nuori kuin itse luonto, joka kukkii uudelleen joka kevät…

Minä sitävastoin… Minä näen itseni kuluvan taisteluissani, näen kuinka panen koko sieluni alttiiksi pitääkseni kiinni jostakin, joka kuitenkin liukuu käsistäni, pala palalta, aste asteelta, armotta, säälimättä. Ja minä näen sen päivän tulevan, jolloin minulla ei ole enään mitään jäljellä…

Minulle kohoaa tuska kuumana sydämeen. Kuin salama tulee ajatus: Mitä jos hävittäisinkin kirjeen, repisin sen palasiksi tuulen viedä tai tulen tuhota, — lukematta, avaamatta… Mutta seuraavassa silmänräpäyksessä minä sen avaan… vapisevin käsin ja sydän sykkien…

Minä olen lukenut sen. Minä katselen ulos ikkunasta, josta voin nähdä puutarhan, kukkalavoja siellä täällä, — ruusuja, punaisia, hehkuvia ruusuja… Ja kauempana järven pilkoittavan puitten välistä aavana ulappana.

Olenko koskaan ennen nähnyt tätä maisemaa…? Mitä värejä, heleitä, kirkkaita, kesäisiä, — häikäisevää valoa ja jyrkkiä varjoja, päivänpaistetta, joka pujahtelee ja piiloittelee… Minä katson ja katson… kuinka kaunista on kaikki…! Ja kuitenkin, ilmassa on jotain painostavaa ja raskasta, se hehkuu hellettä pitkien poutien jäljestä. Minä näen pääskysen liitelevän matalalla, siipi viistäen vettä, — on kuin raju-ilma olisi tulossa. Se on saapuva rankkana sateena, joka huuhtoo pois kirkkaat värit… Mutta kuka ajattelee sitä nyt…?

Minä en kysy enään, en ajattele enään tulevaisuutta. Minä en kysy, onko hän minun onneni vai onnettomuuteni, — hän on kumpaakin, hän on molempia, hän on yli niitten ja enemmänkin. Minä en tiedä muuta, kuin että tämän hetken tähden voisin antaa koko elämäni enkä sittekään olisi sitä liian kalliisti maksanut.

Minua ei peloita enään pettymykset, joiden tiedän tulevan, ei surut, ei kärsimykset… Minun onneni on oleva lyhyt, mutta kokonainen, — suuri ja ehjä kuten se tunne, joka vallitsee sieluni. Parempi kerran kokonaan, kuin aina muruja.

OLI KERRRN…

Oli kerran nuorukainen, joka kapusi meren rannalta korkeille vuorille kangastuksia katsomaan. Ja kun hän näki niitten leijailevan kultahohteisina hattaroina, katseli hän niitä, kunnes ne häikäisivät hänen sielunsa sekä silmänsä.

"Minä tahdon rakentaa tänne linnani", hän sanoi, sillä hän, kuten kaikki, ajatteli linnaa itselleen. "Minä tahdon elää korkeudessa ja päivänpaisteessa".

Mutta kun hän ojensi käsivartensa niihin tarttuakseen, hajosivat ne sumuksi hänen allaan, ja hän suistui jyrkänteeltä syvyyteen.

Tointuessaan hän huomasi makaavansa pimeän luolan pohjalla. Hänen vierellään istui nainen, syvässä surupuvussa, — hän itki lakkaamatta, ja hänen kyyneleensä vuosivat puroon, joka hopeankirkkaana luikerteli läpi rotkon.

"Minä olen Murhe", vastasi nainen, "ja minun täytyy aina itkeä maailman alusta sen loppuun saakka. Tämä puro on syntynyt minun kyyneleistäni, ja se kulkee näkymättömänä virtana läpi koko maan. Kaikkien täytyy siitä juoda, rikkaitten ja köyhien, ylhäisten ja alhaisten, ja joka kerta kun sen tekevät, itkevät he, kuten minä".

"Minun silmäni ovat sokaistut", sanoi nuorukainen, "minä en löydä tietä eteenpäin. Minä olen katsonut kangastuksiin, ja minä näen ne yhä edessäni".

"Sinulla on vain kaksi ehtoa valittavana", sanoi nainen. "Joko sinä annat minulle toisen silmäsi ja revit kangastukset sielustasi taikka jäät tänne ja tulet sokeaksi".

"Ne olivat niin kauniit", sanoi nuorukainen. "Aurinko paistoi niihin, ja ne olivat niin valoisat! Miksi minun pitäisi ne unohtaa?"

Nuorukainen loi silmänsä pitkin luolaa ja totuttuaan pimeyteen eroitti hän siellä, täällä kyyryisiä olentoja, jotka istuivat liikahtamatta kumarruksissaan ja ryysyisinä rotkon pohjalla. Kaikkien tukka oli lumivalkea, ja heidän katseensa valo oli sammunut.

"He ovat kaikki olleet nuoria, kuten sinä", sanoi nainen ja itki, "ja hekin ovat kerran katsoneet kangastuksiin. Mutta he eivät voineet niistä erota, sentähden tulivat he sokeiksi eivätkä enään löytäneet pois Murheen luolasta".

"Minä tahdon rakentaa linnani",hän sanoi. "Minun täytyy rakentaa se.
— Ota minun toinen silmäni, Murhe!"

Ja Murhe ojensi hänelle maljan, jossa puron vesi kuohuili. "Juo!" hän sanoi, — "mutta pohjaan asti!"

Nuorukainen vei maljan huulilleen, ja ensi pisarat polttivat kuin tuli. Ja kun hän oli juonut puolet siitä, tuntui hänestä kuin olisi kaksinteräinen miekka työnnetty hänen lävitsensä. Ja kun hän oli juonut sen pohjaan asti, kaatui hän maahan ja makasi liikkumatta kuin kuollut.

Kun hän taas heräsi, näki hän edessään erämaan, ja hän nousi kulkeakseen eteenpäin. Mutta hänen tukkansa oli harmaissa, ja nuoruuden veri oli paennut hänen kasvoistaan, ja hänen mielensä oli vanhan mieli.

Erämaa oli aava ja ääretön ja kasvoi katkeria yrttejä, ja vesi lähteissä oli sameaa ja suolaista. Ja hän kulki yhä eteenpäin. Mutta hän ei katsonut enään ylöspäin eikä seurannut silmillään pilviä eikä koittanut mitata taivaan avaruutta. Sen silmänsä oli hän antanut Murheelle. Hän kulki kumarruksissa, ja hänen katseensa oli kiintynyt hiekkaan, — hän näki pieniä kukkia, jotka kiertelivät maata pitkin ja hiekkajyviä, jotka olivat hienomuotoisia ja kimaltelivat ja paljon muuta, jota hän ei ennen ollut nähnyt.

Mutta kun hän oli kulkenut koko helteisen päivän, saapui hän matalan ja laajan kallion luo, ja siihen hän pysähtyi. Kallio oli autio ja päivän polttama ja tuskin kohosi yli maan pinnan, mutta se oli luja ja järkkymätön eikä murtunut jalkojen alla. Ja hän kumartui maahan ja suuteli kovaa kiveä. "Tähän minä rakennan linnani", hän sanoi.

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK KULOA JA KEVÄTTÄ: NOVELLEJA ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.