The Project Gutenberg eBook of Herrasmies varkaana: Salapoliisikertomus

This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

Title: Herrasmies varkaana: Salapoliisikertomus

Author: Sven Elvestad

Release date: April 21, 2018 [eBook #57011]

Language: Finnish

*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK HERRASMIES VARKAANA: SALAPOLIISIKERTOMUS ***

Produced by Tapio Riikonen

HERRASMIES VARKAANA

Salapoliisikertomus

Kirj.

STEIN RIVERTON [Sven Elvestad]

Suomennos

Tampereella, Kustannusliike Alku, 1919.

SISÄLLYS:

 1. Valekreivi.
 2. Tuleva tehtävä.
 3. Kragin käynti kreivin luona.
 4. Sähkösanoma.
 5. Teräslipas.
 6. Amerikkalaiset sopimuspaperit.
 7. Mies, jolla oli kummallinen nimi.
 8. Huone n:o 6.
 9. I.A.B. yhtiön osakkeet.
10. Automatka.

1. Valekreivi.

Tämä tapahtui neljän aikaan iltapäivällä.

Asbjörn Krag oli tapansa mukaan siihen aikaan päivästä Grand Hotellin kahvilassa. Hän kävi siellä tavallisesti, sikäli kuin aikaa oli, joka päivä ja kolmesta eri syystä: odotellessaan päivällistä, lukeakseen ulkolaisia lehtiä ja — katsellakseen ihmisiä, jotka täällä kävivät, paikassa, joka oli tullut kaikennäköisten ja kaltaisten ulkolaisten tyyppien kokouspaikaksi.

Täällä hän oli tavannut juuri sellaisiakin olioita, joita kotimaansa viranomaiset innokkaasti etsivät ja silloin hän oli myöskin aina pitänyt huolen heidän kotimaahansa lähettämisestä.

Asbjörn Krag ei kiinnittänyt koskaan mitään huomiota naapureihinsa ennenkuin oli lukenut sanomalehtiä ja tilannut erikoisjuomaansa.

Kun hän tänään oli lukenut lehtensä ja tilannut vahtimestarilta lisää juotavaa, huomasi hän parin herrasmiehen juuri tulevan eteishuoneeseen ja istuutuvan lähimmän oven pielessä olevaan sohvaan. Salapoliisin katse kiintyi heti heihin.

Hän tunsi toisen olevan tunnetun laivanvarustaja Skogselnin pojan, miehen, joka siihen aikaan oli Kristianian rikkaimpia. Mutta laivanvarustajan poika ei tällä kertaa kiinnittänyt hänen mieltään vaan hänen seuralaisensa, roteva, hienosti puettu herrasmies, ulkonäöltään tyypillinen amerikkalainen, jolla oli hauskat ja miellyttävät kasvot ja jonka Asbjörn Krag oli mielestään varmasti tuntenut. Siitä mahtoi olla kauan aikaa jo kulunut.

Salapoliisi koetti muistella aikoja taaksepäin, päästäkseen selville miehestä. Vihdoin hän muisti. Mutta siitä oli jo kulunut viisitoista vuotta, se oli siihen aikaan, jolloin rikokset eivät olleet yleensä niin laajalti järjestettyjä kuin meidän päivinämme.

Mies oli amerikkalainen Nelson, rohkea ja sivistynyt rikollinen, joka vuonna 1900 teki kolttosiaan Kristianiassa Oslon kreivin nimellä.

Krag hämmästyi suuresti tästä odottamattomasta tapaamisesta. Hän oli uskonut miehen jo aikoja sitten kuolleeksi ja haudatuksi tai ainakin varmaan talteen teljetyksi vankilan muurien sisäpuolelle.

Samalla kuin Krag tunsi Nelsonin, kohotti hän Times-lehden kasvojensa kohdalle voidakseen itse pysyä piilossa tuntemattomana. Mutta hän ei sittenkään ollut varma, vaikka Oslon kreivi olisi jo kerinnyt hänet huomatakin, hän kurkisteli kuitenkin yli sanomalehden kreiviä, joka näytti keskittävän kaiken huomionsa keskusteluun Oscar Skogselnin kanssa. Tuntui sittenkin siltä kuin Oslon kreivi ei varmastikaan ollut huomannut Kragia ja salapoliisi oli siihen erinomaisen tyytyväinen. Hän koetti tehdä huomioita tulematta itse paljastetuksi, mutta vähitellen tuli hän kuitenkin siihen lopputulokseen että hänetkin oli nähty ja tunnettu. Hän huomasi kreivin vähän väliä katsovan häneen päin ja kun Krag pani lehden pois ja hänen katseensa kohtasi Nelsonin, nyökkäsi Nelson hänelle hymyillen, joka osoitti sitä iloa, mitä hänen entinen vastustajansa uudelleen tapaamisesta tunsi. Kreivi ei näyttänyt vähääkään pelästyneeltä tai tuntevan vastenmielisyyttä tapaamisesta ja ellei Krag olisi ennestään tuntenut miehen äärettömän voimakasta itsensähillitsemiskykyä, olisi hän varmasti uskonut ettei miehellä ainakaan tällä kertaa ollut pahoja aikeita mielessään.

Asbjörn Krag valmistautui lähtemään. Hän maksoi tarjoilijalle, pani pois lehden, joi lasinsa pohjaan ja nousi. Samassa hän huomasi Oslon kreivin pyytävän anteeksi laivanvarustajan pojalta, nousevan ja kun salapoliisi oli tulossa ovelle, kohtasi hän siinä Nelsonin, joka ojensi hänelle kätensä sanoen:

— Olipa tosiaankin erinomaisen hauskaa nähdä teitä, herra Krag. Ette kai pahastuisi, pyytäessäni saada keskustella hieman kanssanne?

Salapoliisi puristi hänen kättään ja he siirtyivät kauemmaksi eteissaliin.

— Se on minulle erinomaisen mieluista, parahin kreivi. Nyt minulla ei ole kuitenkaan aikaa. Minun täytyy mennä kotia päivälliselle.

— Niin, minä en myöskään juuri nyt ole vapaa. Mutia ehkä voitte määrätä sopivan ajan myöhemmin iltapäivällä?

— Kello seitsemän. Sopiiko?

— Erinomaisesti, mutta missä?

— Vaikkapa etsivänosaston virkahuoneessa, vastasi Krag vakavana.

Oslon kreivi hymyili koko kasvoillaan, kun hän katsahti salapoliisiin:

— Te olette totisesti mainio, sanoi hän. — En ole koskaan tavannut teidän asemassanne olevaa, jolla olisi niin loistava huumorinlahja kuin teillä, mutta tiedättehän ettei tapani ole käydä sellaisissa paikoissa. Määrätkäämme joku toinen paikka, esimerkiksi kotonanne.

— Siellä te olette ennenkin ollut, vieläpä minun nukkuessanikin, sanoi Krag hymyillen. — Mutta sittenkään ei minua haluta tavata teitä siellä. Ehkäpä teidän luonanne. Missä te asutte?

— Tässä hotellissa, huoneessa numero 310. Mutta mihin aikaan? Sopiiko kello 7?

— Mikä teidän nimenne nyt on?

Mies hymyili.

— Nimeni on Nelson kuten viime kerrallakin. Te tulette siis?

— Kyllä, tulen kello 7, sanoi Krag, nyökkäsi ystävällisesti etevälle roistolle ja meni noutamaan päällystakkiaan.

2. Tuleva tehtävä.

Asbjörn Krag ajoi autolla kotiin. Matkalla mietti hän päänsä ympäri, mikä oikeastaan mahtoi olla syynä siihen, että roisto tahtoi välttämättä saada tavata häntä.

Suurena mahdollisuutena piti hän sitä, että kohtaus oli tarkoitettu hänen saattamisekseen satimeen ja vaarattomaksi joksikin aikaa, pitää häntä vangittuna voidakseen itse esteettä järjestellä asioitaan. Tai ehkäpä tuosta lurjuksesta olikin tullut oikea mies tai ehkei hänellä juuri tällä kertaa ainakaan ollut mitään tekeillä eikä tahtonut näin ollen tulla epäillyksi vanhojen syntiensä vuoksi. Krag ei oikein tiennyt, mitä pitäisi uskoa.

Kun salapoliisi oli saanut päällystakkinsa naulakkoon, ilmoitti hänen emännöitsijänsä, että eräs herrasmies odotti vastaanottohuoneessa.

Krag meni sisään ja pieni, hieman kumarainen mies nousi ja tervehti häntä. Krag tunsi hänet ulkonäöltä. Hän oli laivanvarustaja Skogseln. Hän esitteli itsensä ja molemmat istuutuivat kirjoituspöydän ääreen. Näytti aluksi sillä kuin laivanvarustajalla olisi ollut vaikea alkaa asiaansa. Hän oli huomattavasti hermostunut ja epävarma. Vihdoin sanoi hän hitaasti ja kuin hapuillen jokaista sanaa:

— Tulen luoksenne hyvin tärkeän asian vuoksi ja uskon voivani täydellisesti luottaa herra Kragin…

Laivanvarustaja vaikeni ja katsahti salapoliisiin, Krag viittasi kädellään:

— Jatkakaa.

— Niin, sanoi laivanvarustaja, — olen tullut luoksenne poikani tähden.

Krag ei voinut olla ajattelematta tätä omituista sattumaa, että hänen luokseen tulee pojan isä, saman, jonka hän oli nähnyt juuri roiston seurassa, jonka hän oli tavannut ensikerran viidentoista vuoden kuluttua. Ja kyseessä täytyy olla jotain rikollista, koska isä kääntyy juuri salapoliisin puoleen.

Hetken kuluttua oli laivanvarustaja päässyt rauhallisempaan mielentilaan ja jatkoi kuin liikeasioista puhellen:

— Jotta voitte paremmin käsittää epäilykseni, kerron teille liikeasioistani. Kuten tietänette, olen maan suurimpia laivanvarustajia ja olen läheisessä yhteydessä amerikkalaisten laivanveistämöiden kanssa. Ennen sodan puhkeamista olin tehnyt sopimuksen erään suuren amerikkalaisen veistämön kanssa kahden laivan rakentamisesta ja näiden piti valmistua kuukauden kuluttua. Sen vuoksi lähetin valtuutetun asiamiehen vastaanottamaan laivat. Edustajani sai mukaansa 250,000 markkaa rahassa ja arvopapereissa. Hän matkusti Bergenin kautta viikko sitten.

— Onko tällä seikalla jotain tekemistä poikanne asian kanssa, keskeytti Krag. — Hänhän on kaupungissa. Näin hänet vähän aikaa sitten.

— Tulen pian asian ytimeen, sanoi laivanvarustaja. Mutta tahdon kuitenkin ensiksi huomauttaa olevani täydestä sydämestäni nykyaikaista osakekeinottelua vastaan, johon nuorempi polvi on niin intohimoisesti takertunut. Ja nyt olen tullut siihen tulokseen, että poikani on joutunut samanlaisiin liikepuuhiin. Ja hän alkoi pörssikeinottelunsa heti valtuutetun matkustettua Amerikkaan.

— Te luulette…?

Laivanvarustaja kohotti olkapäitään.

— Voidakseen tehdä sitä, tarvitaan rahaa, sanoi hän, — ja voidakseen tehdä niin laajassa mitassa kuin poikani, tarvitaan paljon rahaa. Sitä paitsi Amerikkaan lähettämäni valtuutettu ja poikani olivat hyviä ystäviä. He ovat sitä paitsi olleet lukutovereita. Ja mistä hän muutoin olisi saanut rahoja? Ei hänellä ole mitään yksityistä omaisuutta. Ainoa mahdollisuus olisi se, että hän olisi saanut lainattua suuremman määrän rahaa.

— Mitä te haluaisitte sitten minun tässä asiassa tekevän? kysyi Krag.

— Niin, pyytäisin teidän ottamaan selvää, mistä hän on saanut rahaa, mihin papereihin hän on sitoutunut ja mistä määrästä. Voitteko ottaa tämän tehtäväksenne?

— En, vastasi Krag. — Sen laatuisia liikeasioita minä en tavallisesti hoida. Te erehdytte todellisen maailmanmiessalapoliisin tehtävien suhteen. Sellaiset sopivat tanskalaisille perheurkkijoille, mutta eivät minulle.

— Pyydän anteeksi, sanoi laivanvarustaja änkyttäen, — minun tarkoitukseni ei ollut suinkaan loukata teitä. En yksinkertaisesti tietänyt, miten tällaisen sotkun saisin selvitettyä ja huolissani tulin teitä ajatelleeksi.

Skogseln katseli häntä onnettomin, pyytävin katsein, mutta Krag ei kuullut sanaakaan hänen anteeksipyynnöistään. Hän tuli ajatelleeksi, että eiköhän vain Oslon kreivin sormet olleet tavalla tai toisella mukana tässä asiassa. Ja se ajatus ratkaisi hänen päätöksensä.

Laivanvarustaja nousi lähteäkseen, mutta Krag esti häntä.

— Tahdon sittenkin auttaa teitä, hän sanoi, — sillä luulen tämän asian olevan yhteydessä erään toisen seikan kanssa, joka minua huvittaa. Näin tänään poikanne erään vaarallisen, kansainvälisen rikollisen kanssa. Tämä roisto oli viisitoista vuotta sitten Kristianiassa, enkä ole häntä sen jälkeen nähnyt ennenkuin tänään.

Laivanvarustajan kasvot, jotka Kragin antaman lupauksen jälkeen olivat uudelleen kirkastuneet, osoittivat kauhua tämän kuultuaan.

— Uskotteko, uskotteko tosiaankin, että poikani olisi joutunut rikollisten pauloihin, kysyi hän tuskallisesti.

— Se ei ole kovinkaan uskottavaa, koetti Krag häntä rauhoittaa. — Mutta nyt täytyy teidän luvata olla hiiskumatta sanaakaan tästä asiasta kenellekään ja olla ryhtymättä minkäänlaisiin toimenpiteisiin häntä kohtaan.

— Sen lupaan.

— Silloin ryhdyn alkupuuhiin jo tänä iltana ja tulen konttoriinne huomenna yhdentoista aikaan päivällä. Jos jotain uutta sattuisi, voitte soittaa minulle.

Asbjörn Krag kirjoitti puhelinnumeronsa eräälle kortille ja hyvästeli laivanvarustajaa, joka yhä vielä näytti olevan kovin järkytetty siitä, että hänen poikansa oli joutunut vaarallisten rikoksellisten seuraan.

Hetken kuluttua ajoi Krag etsivään osastoon ja meni päällikön huoneeseen. Täällä tarkasti hän kaikki ilmoitukset ulkolaisista rikoksellisista ja luettelot henkilöistä, joista toisten maitten viranomaiset olivat ilmoittaneet. Sen jälkeen keskusteli hän etsivänosaston päällikön kanssa ja kun hän palasi ulkona odottavaan autoonsa, hymyili hän itsekseen tyytyväisenä.

Auto pysähtyi Grand Hotellin edustalle ja täsmälleen kello 7 koputti hän Oslon kreivin ovelle ja astui sisään.

Nelson nousi ja meni salapoliisia vastaan.

— Täsmällinen kuten tavallista, sanoi hän ja auttoi Kragia päällystakkiaan riisumaan ja pyysi istumaan.

Salapoliisi istui vastapäätä kreiviä ja sytytti savukkeen Nelsonin jalokivillä koristetusta savukekotelosta.

— Tämäpä on erinomainen savuke, sanoi Krag. — Mutta käykäämme suoraan asiaan. Mistä te halusitte kanssani keskustella?

3. Kragin käynti kreivin luona.

Oslon kreivi katsoi hetkisen tutkivasti Kragiin.

— Niin, herra Krag, sanoi hän, — muistan viime käynniltäni kaupungissa, miten tavaton kyky teillä on sekaantua toisten ihmisten asioihin. Huomasin, että te olette kovin huvitettu myöskin minusta ja minun asioistani ja teidän sekaantumisenne niihin sai aikaan siksi paljon vahinkoa ettei kannattanut sillä kertaa pitemmälle jatkaa. Täytyi panna myymälä kiinni ja pudistaa Kristianian pölyt jaloistani. Otaksun myöskin teidän, herra Krag, vielä muistavan tapaukset, joita tarkoitan.

— Kyllä, minulla on hyvin hyvä muisti, sanoi salapoliisi, — paras ystäväni Nelson, jatkoi hän, — mutta ei kai syynä ollut ainoastaan vanhojen muistojen elvyttäminen, joka sai teidät pyytämään minua tulemaan luoksenne?

Kreivi karisti sirosti tuhkan savukkeestaan.

— Ei, herra Krag, ei se yksistään, sanoi hän, — mutta te muistatte varmasti, että minulta jäi jättäessäni viitisentoista vuotta sitten äkkiä tämän maan muutamia pikku asioita selvittelemättä täkäläisen poliisin kanssa, koska minulla ei ollut siihen aikaa.

Asbjörn Krag hymyili.

— Aiotteko siis sanoa tulleenne nyt maksamaan velkojanne?

— En, herra Krag. Mutta sen vuoksi pyysin saada keskustella kanssanne. Minulla ei ole nyt nimittäin aikaa sen tilin järjestämiseen, aikani on kokonaan sidottu paljon tärkeämpiin toimiin.

Asbjörn Krag alkoi nyt ymmärtää, mitä roisto oikein tarkoitti. Nelson pelkäsi joutuvansa kiinni ja vapaaseen asuntoon jonnekin vankilaan, jolloin hän menettäisi vapautensa ja etuoikeutensa pidemmäksi aikaa. Nyt yritti hän saada salapoliisin vaikenemaan.

Kreivi jatkoi:

— Ja kun te nyt, herra Krag, olette tuntenut minut ja kun te olette aivan varmasti ainoa, joka minut vielä tunsitte, koska siitä on niin monta vuotta kulunut, kun viimeksi täällä olin, tahdon suoraan kysyä, onko teillä mitään erikoista syytä minun pidättämiseeni?

Nelson katsoi jännittyneenä odottaen Kragiin ja hän vuorostaan viivytti hetkisen vastaustaan.

— Minulla ei nyt juuri ole ehdotonta syytä teidän asettamiseenne telkien taakse.

Nelsonin silmät loistivat tyydytyksestä.

— Te ette siis aio tehdä minulle mitään? ilmoitti hän.

— En, en aio ryhtyä teidän suhteenne mihinkään toimenpiteisiin, en nyt.

Näytti siltä kuin kreivi olisi tuntenut kevennyksen sydämellään tämän vastauksen jälkeen, mutta samalla näytti hänelle olevan kuitenkin vaikeaa salata kummastustaan. Hän istui ääneti hetkisen, puhallellen haikuja savukkeestaan, mutta äkkiä hän alkoi hymyillä ja katsahti sauhun läpi tutkivasti Kragiin. Siinä hymyssä oli ivaa.

— Rakas, Asbjörn Krag, te olette totisesti vanhentunut.

— Mitä tarkoitatte?

— Te olette tullut vanhemmaksi. Hiukset ovat ohimoilta aivan harmaat ja päälaelta ovat ne kokonaan kadonneet.

Krag hämmästyi. Hän ei ymmärtänyt, mitä amerikkalainen tuolla puheellaan hänen iästään oikein tarkoitti.

— En ymmärrä teitä, sanoi hän.

— Sitä paitsi eräs toinenkin seikka, sanoi Nelson.

Krag pudisti käsittämättä päätään.

— Ehkä olette ystävällinen ja selitätte suoremmin. En ymmärrä tarkoitustanne.

— Niin, vuosien mukana muuttuu aina lempeämmäksi ja sääliväisemmäksi, sanoi amerikkalainen koettamatta enää laisinkaan pidättää ivallista painostusta äänessään, — olen tietysti kovin iloinen päätöksestänne olla minua vangitsematta, mutta suoraan sanoen, jännittävämpää tämä ennen aikaan oli. Mutta olettehan te myöskin minua vanhempi.

Krag katsahti häneen ja kohotti olkapäitään:

— Te olette etevä heittiö, parahin kreivi, mutta lakiasioihin te ette ole perehtynyt.

Nyt ei Nelson vuorostaan ymmärtänyt.

— Kuinka niin? Mitä te sillä tarkoitatte, etten ole lakiasioihin perehtynyt?

— Tahdon teille selittää. Siitähän on jo kulunut viisitoista vuotta, kun olitte viimeksi täällä ja ne lainrikkomukset, joihin teitte itsenne syypääksi, ovat jo kuoletetut tai kauan sitten unohdetut ja etsivissä osastossa olen ottanut selvää siitä, ettei teistä myöskään ulkomailta ole ilmoitusta tehty.

Ivallinen piirre katosi Nelsonin kasvoilta, mutta hän hymyili sitä leveämmin.

— Vai niin, vai sillä tavalla. Teillä ei ole siis mitään syytä vangita minua.

— Kyllä on.

— Kuinka niin? kysyi Nelson hieman hämmästyneenä.

— Onpa eräs syy varmasti, jonka nojalla voisin riistää teiltä vapauden, sanoi Krag. — Uskon aivan varmasti, että te tulette tekemään jonkun konnantyön, mutta ikävä kyllä ei ole tällä kertaa mitään perusteita pidätykseen.

— Ja te siis valittaen toteatte, että teidän täytyy jättää minut rauhaan.

— En, vastasi Krag vakuuttavasti, — te voitte olla aivan varma siitä, etten minä tule jättämään teitä rauhaan. Tunnen teidät ennestään ja olen lujasti päättänyt olla varuillani.

Kreivin kasvot loistivat pelkkää mielihyvää, kun hän hetken kuluttua sanoi:

— Ikävä kyllä minulla on kovin vähän aikaa tällä kertaa. Se seikka, että te sekaantuisitte asioihini ei estäisi minua täyttämästä suunnitelmiani, se ainoastaan viivyttäisi lähtöäni. Sen vuoksi neuvoisin mitä vakavammin teitä tekemään pienen virkistysmatkan, joka pidättäisi teidät viikon päivät pois kaupungista.

— Ei, tulen pysymään kaupungissa ja vastapalvelukseksi huolenpidostanne annan teille sen neuvon, ettette unohtaisi minun olevan täällä.

— Otan kaikki kohdat laskelmissani huomioon, mutta tahdon ainoastaan varoittaa teitä käymästä estämään suunnitelmiani. Muistakaa, että olen sellainen elämän karaisema, joka on täynnä vaaroja, jotka minä olen tottunut voittamaan. Enkä minä perusta mistään. Sekaantumisenne asioihini tällä kertaa saattaa käydä teille hyvin vaaralliseksi. Viime kerralla pelastuitte aivan sattumalta hengissä.

Asbjörn Krag kohotti olkapäitään vastaamatta mitään. Amerikkalaisen katse kävi kylmäksi ja tiukaksi.

— Se saattaa maksaa teille henkenne, sanoi hän uhkaavasti.

Salapoliisi hymyili ivallisesti.

— Luuletteko tosiaankin voivanne pelottaa minua, sanoi hän. — Teidän pitäisi tietää, että minä olen tottunut vaaroihin ja jännittäviin seikkoihin. Ja voitte olla varma siitä, että moni ennen teitä on uhannut henkeäni. Kuten vastikään sanoitte, minä olen tullut vanhaksi, eikä kukaan ole voinut sitä estää. Ja voitte olla vakuutettu, ettei minun murhaamiseni käy niin helposti kuin konstaapeli Graaffin, jonka te kerran otitte hengiltä. En ole käynyt vuosien mukana heikommaksi, enkä vaarattomammaksi, enkä epäile hetkeäkään, etten vielä kerran voisi teitä voittaa.

Salapoliisi nousi lähteäkseen. Kreivi seurasi häntä ja aukaisi oven.

— Siis meidän välillemme on julistettu sota, sanoi hän.

— Niin on, vastasi Asbjörn Krag. — Hyvästi, herraseni.

Hän meni. Kreivi pysähtyi ovelle ja katsoi hänen jälkeensä.

4. Sähkösanoma.

Tultuaan kadulle kreivin luota, oli hän jo päättänyt samana iltana pitää vastustajaansa silmällä. Hän riensi kiireesti erääseen pieneen hotelliin kaupungin keskuksessa. Hänellä oli siellä oma huoneensa, joka oli yksinomaan hänen käytettävissään, ja jossa hänet hyvin tunnettiin. Hän käytti usein tätä huonetta väijytellessään kaupungilla ja etenkin johtaessaan ihmisiä harhaan. Pääasiallisesti käytti hän huonetta puvun muuttoon, mutta myöskin piilopaikkana ollessaan itse epäiltynä ja päästäkseen eroon seuraajistaan.

Huoneessa oli kaikki tarvittavat naamioimisvehkeet, puvut, ihomaalit, irtotukat jne. Ja Krag oli täysin oppinut mestari naamioimistaidossa.

Hän viipyi tällä kertaa huoneessa kymmenisen minuuttia ja tultuaan ulos, oli hän muuttunut punatukkaiseksi tyypilliseksi englantilaiseksi herrasmieheksi monokkeli silmässä ja kasvoilla välinpitämätön, liikkumaton ilme. Krag teki naamioinnin aina mitä huolellisimmin, kun vain kyseessä oli teräväsilmäisen ja vakoilevan vastustajan silmälläpito. Hän ei tyytynyt ainoastaan kasvojensa muuttamiseen, vaan hän muutti vaatteet kiireestä kantapäähän sekä käyntinsä ja ryhtinsä.

Vähän vaille kahdeksan astui englantilainen herrasmies Grand Hotellin kahvilaan istuutuen pöydän ääreen, josta oli vapaa näköala yli eteissalin. Puhtaimmalla englanninkielellä, Lontoon murteella, pyysi hän whiskyä ja soodavettä, otti Daily Mailin taskustaan ja alkoi nähtävästi hyvin innokkaana lukea sen tiheitä palstoja.

Asbjörn Krag oli laskenut siten, että jos kreivi olisi järjestänyt tapaamisen jonkun toisen henkilön kanssa myöhemmin illalla, niin olisi hän varmaankin ottanut huomioon yhden tunnin ajan keskustelua varten Kragin kanssa ja kun salapoliisin käynti oli nyt kestänyt ainoastaan vähän yli puoli tuntia, tuntui hyvin todennäköiseltä, että kreivi oli vielä huoneessaan.

Tämä laskelma näyttikin pitävän paikkansa. Hetkisen Asbjörn Kragin tulon jälkeen, näki hän laivanvarustajan pojan tulevan eteissaliin ja heti sen jälkeen tuli myöskin amerikkalainen alas portaita päällystakkiinsa pukeutuneena.

Tällä ajalla oli Asbjörn Krag jo kerinnyt maksamaan juomansa, ja kun molemmat herrat poistuivat iloisesti keskustellen hotellista, pisti toinenkin englantilainen Daily Mailin taskuunsa, nousi ja alkoi heitä seurata sopivan matkan päässä.

Nelson meni seuralaisineen kansallisteatteriin. Katseltuaan kaksi näytöstä Cornevillen kelloista, siirtyivät he ravintolahuoneeseen Kragin luonnollisesti seuratessa perässä.

Täällä aukaisi hän jälleen Daily Mailin ja luki sitä ahkerasti koko ajan. Samalla hän huomasi laivanvarustajan pojan lähettävän asiapojan matkaan mukanaan pieni paperilappunen, johon oli jotakin kirjoitettu.

Samaa poikaa puhutteli hetki sen jälkeen englantilainen herrasmies hyvin kehnolla norjankielellä.

Tullakseen paremmin ymmärretyksi, pisti hän viisimarkkasen pojan käteen ja sai siten tietää pojan soittaneen sähkösanomakonttoriin lähetettäväksi seuraavan sisältöisen sähkösanoman:

    "P. T. Goete. Arnesens Hotell. Moss.
    Kaikki kunnossa. Ole valmis. Oscar."

Englantilainen palasi takaisin pöytäänsä, otti Daily Mailin ja joi kahviaan samaan aikaan kuin kaksi herraa läheisessä pöydässä.

Lähellä yhtätoista poistuivat Nelson ja Oscar Skogseln. He erosivat aivan portin ulkopuolella. Kreivi suuntasi kulkunsa Grand Hotelliin päin.

Englantilainen seurasi häntä ja odotti hotellin ulkopuolella kunnes näki valojen syttyvän huoneessa numero 310. Sitten palasi hän pukuhuoneeseensa, ja jonkun ajan kuluttua istui salapoliisi Asbjörn Krag Grand Hotellin kahvilassa saman pöydän ääressä, jossa aikaisemmin oli istunut punatukkainen englantilainen.

Täällä istui hän kello yhteen saakka, mutta kreiviä ei näkynyt. Vihdoin lähti Asbjörn Krag kotiin tarkistettuaan ensin, että valo huoneessa 310 oli sammutettu ja kreivi siis kaikesta päättäen mennyt vuoteeseensa.

Eipä ollut salapoliisi uskonut saavansa lopettaa työtään näin aikaisin tänä iltana. Hän oli ollut aivan varma siitä, että kreivi menisi ulos illalla. Öisinhän sen laatuiset miehet tavallisesti työnsä tekevät. Ehkäpä Nelson ei ollut kerinnyt varaamaan itselleen vielä riittävästi apulaisia. Hän oli toivonut saavansa tilaisuuden vakoilla Nelsonia ja päästä selvyyteen paikasta, missä mies tapasi apureitaan. Mutta nyt alkoi Kragista melkein tuntua siltä kuin kreivi olisikin yksin tällä kertaa ja ettei hän nykyisiä suunnitelmiaan varten apulaisia tarvitsisikaan. Ehkäpä Nelson olikin vain mukana osakehuijauksissa. Sitä todisti osaksi sekin, että hän oli niin paljon nuoremman Skogselnin seurassa, jota juuri oma isänsäkin epäili tällaisesta keinottelusta. Kragia ihmetytti myöskin mitä P.T. Goetelle lähetetty sähkösanoma oikein mahtoi tarkoittaa.

Krag ei kyennyt vielä tekemään mitään varmoja loppulaskelmia. Hän oli liian vähän asioista selvillä.

* * * * *

Asbjörn Kragin nukkuessa kuljeskeli muuan suurikasvuinen herrasmies pitkin kaupungin katuja hämärtävässä kevätyössä.

Näytti siltä kuin mustapukuinen herrasmies olisi odottanut jotain. Levottomana kuljeskellen katsoi hän vähän väliä kelloaan. Kaikesta päättäen odotti hän määrättyä kellonlyöntiä. Käveltyään kauan aikaa edestakaisin samaa katua, siirtyi hän Kirkkokadulle ja pysähtyi hän erään portin ulkopuolelle. Avainnippu kilahti ja samassa hetkessä hävisi hän porttikäytävän pimeyteen. Hän ei sulkenut porttia jälkeensä.

Häiritsemättä vähäisestikään yön hiljaisuutta, nousi hän portaita, joissa oli aivan pimeää. Mutta hänen äänettömät askeleensa eivät hapuilleet. Hän kulki niin varmana kuin hän tuntisi joka ainoan porrasaskeleen. Hän pysähtyi vahan väliä ja kuunteli yön hiljaisuuden yksitoikkoista humua.

Toisessa kerroksessa hän pysähtyi erään oven eteen ja kuunteli jälleen. Äkkiä avautui ovi jossakin kauempana ja kuului raskaita askeleita käytävässä. Vielä kerran avautui ja sulkeutui ovi, ja askelten ääni kuului yhä laimeammin ja kauempaa, sammuen vihdoin jonnekin etäälle talon toisessa osassa. Mutta musta olento seisoi kauan liikkumattomana vielä senkin jälkeen, kun askelten ääni oli lakannut kuulumasta. Sitten valaisi hän taskulampulla avaten oven. Hän oli tullut suureen konttorihuoneeseen ja taskulampun terävä valo valaisi huonetta. Konttoripöytien ja tuolien tyhjät rivit näyttivät kuolleilta ja autioilta. Kirjoituskoneet olivat äänettöminä pöydillään. Kaikkialla oli niin äärettömän hiljaista.

Valo sammui ja huonekalut hävisivät jälleen pimeään äänettömän olennon kulkiessa sisähuoneisiin.

Kymmenen minuuttia myöhemmin välähti valo taas hetkisen. Mustapukuinen tuli takaisin. Hänellä oli mukanaan raskas kantamus.

Toisen ja kolmannen kerroksen välikössä kirosi hän yhteen kiristetyin hampain. Hän oli pimeässä horjahtanut seinää kohden ja kantamuksen paino oli viedä hänet kumoon. Ponnistamalla kaiken voimansa pääsi hän jälleen tasapainoon, ja jatkoi jälleen kulkuaan. Autiolla kadulla katosi hän pimeään.

* * * * *

Seuraavana aamuna soi Kragin puhelin. Salapoliisi ei ollut vielä pukeutunut. Hän puuhaili vielä aamupuvussaan lueskellen kirjeitä ja sanomalehtiä. Hän vastasi puhelimeen.

— Tämä on laivanvarustaja Skogseln. Tahdon kysyä, olisiko Teillä heti aikaa tulla konttoriini!

Hänen äänensä särähti hyvin hermostuneena.

— Onko tapahtunut jotain? kysyi Krag.

— Konttoriini on viime yönä murtauduttu, voitteko tulla?

— Kyllä, minä tulen heti.

Asbjörn Krag sulki puhelimen.

5. Teräslipas.

Salapoliisi Asbjörn Krag alkoi aina alusta ryhtyessään tutkimaan sisäänmurtoja. Hän alkoi siitä ovesta, josta varkaan oli täytynyt tulla sisään ja päästyään siihen huoneeseen, missä varkaus oli lopullisesti tapahtunut, oli hän säännöllisesti päässyt selvyyteen tapahtuman kulusta ja kykeni arvioimaan, minkä laatuinen rikollinen kulloinkin oli kysymyksessä.

Tultuaan Kirkkokadulle, missä laivanvarustajalla oli konttorinsa, eräässä sen kadun suurimmista liiketaloista, pysähtyi hän toiselle puolelle katua ja alkoi tutkia lähemmin taloa.

Se oli suuri rakennus, paljon korkeampi viereisiään ja hän huomasi heti, että naapuritalojen katoilta oli mahdottomuus päästä tähän taloon ilman tikkaita. Laivanvarustajan konttorin ikkunoiden läheisyydessä ei ollut minkäänlaisia vesirännejä. Varkaan tai varkaiden oli siis kaikesta päättäen täytynyt mennä sisään portista.

Salapoliisi meni yli kadun portille. Krag tarkasteli hetkisen ulkosuojuksia tullen siihen tulokseen, ettei taloon voinut päästä portin ollessa suljettuna. Eikä hän huomannut jälkeäkään siitä, että portti olisi väkivaltaisesti murrettu auki. Sen, joka oli murtautunut sisään oli täytynyt tehdä varkauden ennen porttien sulkemista illalla tai sitten tulla taloon ennen sitä ja piilotella siellä siksi kunnes portit aamulla jälleen avattiin, tai sitten oli hänellä täytynyt olla erinomainen tiirikka tai oikea avain.

Noustessaan portaita, huomasi hän seinässä noin parin metrin korkeudella maasta aivan vastasyntyneitä naarmuja. Nämä naarmut, jotka olivat toisen ja kolmannen kerroksen välikössä, olivat varmasti syntyneet siten, että joku kova esine oli sattunut seinään. Alempana oli portaalla seinärappauksen jätteitä, jotka eivät saattaneet olla seitsemää, kahdeksaa tuntia vanhempia.

Asbjörn Krag pysähtyi Skogselnin oven ulkopuolella. Täälläkään ei näkynyt jälkeäkään siitä, että varas olisi murtautunut sisään. Ovessa oli patenttilukko ja sitä paitsi tavallinen, jotka oli täytynyt avata avaimilla. Ei pieninkään jälki osoittanut, että lukkoja olisi käsitelty kovakouraisesti.

Salapoliisi aukaisi oven ja tuli suureen, valoisaan konttoriin, jossa istui 3 naista ja 2 herraa kirjoittamassa pöytiensä ääressä. Eräs naisista tuli Kragia vastaan.

Ilmoittettuaan hänelle asiansa, osoitettiin hänet huoneeseen, jossa istui muuan herrasmies, joka näytti olevan hyvin hermostunut sekä kalpea. Hän on varmaan konttoripäällikkö, ajatteli Krag, ja hän varmasti tietää varkaudesta. Sieltä johdettiin hänet Skogselnin huoneeseen, jossa tämä hermostuneena ja kiihtyneenä kulki edestakaisin.

Nähdessään Kragin huudahti hän:

— Vihdoinkin! Erinomaista, että tulitte. Olen odottanut Teitä kärsimättömänä!

Asbjörn Krag katsahti ympärilleen. Huoneessa oli kaksi ovea, toinen kassaholviin, toinen oli se, josta hän oli tullut sisään. Sen lisäksi oli huoneessa kolme ikkunaa, jotka kaikki olivat pihalle päin. Ikkunat olivat suljetut, mutta kassaholvin ovi oli raollaan.

Salapoliisi oli odottanut näkevänsä kaikki ylösalaisin käännettynä, pöytälaatikot auki revittyinä, tuolit kumollaan ja lattian täynnä papereita. Mutta täällä olikin kaikki mitä parhaimmassa järjestyksessä.

— Täällä ei tosiaankaan näytä siltä, kuin täällä olisi tapahtunut varkaus. Tässäkö kunnossa kaikki oli tultuanne tänne aamulla?

— Niin, minä en ole koskenut mihinkään. Tulin juuri äsken, eikä täällä ole ollut kukaan ennen minua.

— Oliko tosiaankin täällä näin? Olivatko ikkunatkin myös kiinni? kysyi salapoliisi.

— Kyllä, ja toisekseen on kerrassaan mahdotonta sitä tietä päästä sisään. Ikkunan lähellä ei ole palotikkaita eikä vesiränniä.

— Kuka aukaisi konttorin tänä aamuna?

— Konttoripäällikköni, herra Wittfooth.

— Oletteko puhunut hänelle varkaudesta?

— Kyllä, olen puhunut hänelle siitä, mutta kukaan muu henkilökunnastani ei tiedä varkaudesta. Soitin heti paikalla Teille.

Asbjörn Krag pyysi saada puhutella herra Wittfoothia ja teki muutamia kysymyksiä hänelle. Hän sai tietää, ettei Wittfooth ollut huomannut mitään epäilyttävää konttoriin tullessaan. Ovet olivat olleet lukittuina ja auenneet yhtä helposti kuin tavallisesti ja konttorissa oli kaikki ollut täysin samassa kunnossa kuin kaikkina muinakin aamuina.

Sen lisäksi sai Krag tietää siivoojattaren tavallisesti tulleen kello 4 aamulla ja menneen kello 6, koska hänellä oli pari muutakin konttoria siistittävä samassa talossa.

Varkauden oli siis täytynyt tapahtua kahden tienoissa yöllä, mutta miksei aikaisemminkin, sillä koko suuri liiketalo oli aivan tyhjä kello 7 jälkeen illalla. Talonmies oli ainoa, joka asui samassa talossa, ja hänen asuntonsa oli viidennessä kerroksessa aivan toiselle puolella rakennusta. Krag piti tarkoituksettomana kuulustella häntä.

Konttoripäällikön palattua huoneeseensa, sanoi Krag laivanvarustajalle.

— Niin, nyt on siis kysymys siitä, mitä on varastettu ja mistä.

— On varastettu teräslipas, jota säilytettiin kassaholvissa.

— Oliko holvin ovi auki tullessanne tänne?

— Ei, se oli suljettu, mutta ei lukittu.

Asbjörn Krag meni rautaovelle ja tarkasteli sitä perinpohjaisesti, mutta siinäkään ovessa ei ollut minkäänlaisia väkivallanmerkkiä. Salapoliisi pudisti päätään.

— Totisesti, sanoi hän, varkaalla tai varkailla on täytynyt olla avain kaikkiin lukkoihin. Oletteko koettaneet avaimianne?

— En.

Krag pyysi saada avaimet ja hän koetti niitä lukkoihin. Avaimet toimivat erinomaisesti. Lukoissa ei ollut mitään vikaa.

Salapoliisi antoi avaimet takaisin, ja pyysi laivanvarustajan näyttämään hänelle holvia. Se oli pieni, seinään muurattu huone. Se oli melkein täynnä konttorikirjoja ja papereita, yhdessä nurkassa oli ollut teräslipas. Krag tutki tämän huoneen myös mitä huolellisimmin, mutta jälkeäkään ei löytynyt.

— Epäilettekö varkauteen ketään henkilökunnastanne? Varkauden suoritus osoittaa selvästi, että rikollisen on täytynyt hyvin tuntea huoneistot.

Laivanvarustaja pudisti päätään.

— En, en tosiaankaan tiedä mitä uskoisin, vastasi hän.

— Oliko lipas niin raskas, ettei yksi mies olisi voinut sitä kantaa?

— Ei, se oli hyvin pieni lipas. Se saattoi painaa korkeintaan 20 kg.
Kulta teki sen niin raskaaksi.

— Kulta? Krag katsoi kysyvästi laivanvarustajaan.

— Niin, enkö ole kertonut mitä lippaassa oli. Suokaa anteeksi hajamielisyyteni, mutta minä olen tosiaankin hyvin hermostunut.

Krag katseli miestä, joka oli jälleen alkanut kävellä edestakaisin, huomasi miten järkytetty hän oli. Hänen kasvonsa olivat liidunvalkeat ja käsi, missä hän piteli suurta, tummaa sytyttämätöntä sikaria, vapisi huomattavasti.

— Kulta, niin, jatkoi Skogseln välttäen. — Eräällä laivallani sain noin 5,000 puntaa kullassa eräältä englantilaiselta liikkeeltä, ja kun pankit oli jo suljetut, panin rahat lippaaseen. Kukapa olisi uskonut muuta kuin että ne olivat varmassa tallessa kassaholvissa.

— Tiesikö kukaan muu kultalähetyksestä ja missä sitä säilytettiin?

— Kyllä, konttoripäällikkö Wittfooth tiesi siitä myös. Hän auttoi minua rahojen lippaaseen panemisessa.

— Eikö kukaan muu tietänyt siitä? Krag katsoi laivanvarustajaan vakavana.

Tämä kysymys näytti tekevän liikemiehen vielä hermostuneemmaksi, hän koetti sytyttää sikaarin. Kaksi ensimmäistä tulitikkua sammui. Vasta kolmannella onnistui hänen vapisevien käsiensä sytyttää sikaari. Krag melkein arvasi, minkälaisen vastauksen hän saisi. Hän tiesi isän ajattelevan poikaansa ja taistelevan itsessään, paljastaisiko hän hänet vai suojelisiko häntä. Lopulta näytti hän tekevän päätöksensä. Hän sanoi verkalleen:

— Kyllä, poikani tiesi myöskin siitä. Hän oli myös täällä konttorissa.
Ja hänellä on myöskin kaikki avaimet.

— Myöskin teräslippaaseen?

— Ei, ainoa avain on minulla. Minä olen aina pelännyt toista avainta luovuttaa muille. Ja tästä on johtunut myöskin se, etten ole ilmoittanut asiaa poliisiviranomaisille. Jumala varjelkoon! Tämä on kauheaa.

— Te uskotte siis poikanne syylliseksi? kysyi Krag.

Laivanvarustaja näytti sangen avuttomalle ja hän puristi epätoivoisesti päätään:

— Mitä pitäisi uskoa, sanoi hän. — Sittenkään en uskoisi poikani tekevän sellaista, mutta kaikki kuitenkin osoittaa hänen olevan syyllisen. On hirveätä epäillä poikaansa varkaudesta!

— Mutta eihän ole laisinkaan varmaa, että se on hän, joka on syyllinen, lohdutti Krag. — Ei löydy vielä mitään ratkaisevia todisteita. Eikö lippaassa ollut mitään muuta kuin nuo 5,000 puntaa kullassa?

Laivanvarustaja muisti erään seikan:

— Mutta tuon amerikkalaisen liikkeen suhteen minut vielä paha perii, huudahti hän.

Samalla hetkellä kuului ovelta huudahdus. Krag kääntyi ympäri. Laivanvarustajan poika oli tullut sisään. Hän katsoi vuoroin isäänsä vuoroin Kragia. Hänen kasvonsa osoittivat ääretöntä kauhua.

— Mitä? Mitä nyt? änkytti hän. — Mitä te tarkoitatte?

6. Amerikkalaiset sopimuspaperit.

Nuoren miehen käsi oli vielä oven rivassa. Hän oli kalpea ja hänen silmänsä olivat suuret ja tuijottavat. Koko hänen esiintymisensä osoitti äkkinäistä ja silmäänpistävää pelästystä. Aivan liian silmäänpistävää, ajatteli Krag. Laivanvarustajan mielestä osoitti hänen pelästyksensä syyllisyyden todisteen ja tämä sai hänen kasvonsa yhä vakavammaksi.

— Vai niin, sinä uskallat vielä tulla tänne, sanoi hän.

Poika ravisti päätään.

— En ymmärrä mitä tarkoitat, sanoi hän, ja yritti hymyillä. — Miksi minä en uskaltaisi tulla? Mitä sitten on tapahtunut?

— Sen saat nähdä.

Skogseln viittasi pojan luokseen ja astui ripein askelin kassaholviin,
Asbjörn Krag seurasi heitä.

— Katsohan tänne, sanoi laivanvarustaja, osoittaen paikkaa, missä lipas oli ollut. — Täällä on ollut yöllä varkaita ja lipas on viety.

Asbjörn Krag seisoi aivan pojan vieressä ja hän kuuli aivan selvästi hänen heikon kuiskauksensa. Nuori mies huokasi helpotuksesta:

— Ah, jumalan kiitos, mutisi hän.

Salapoliisi tarkasti häntä kasvoihin ja huomasi, miten niissä oli tapahtunut selvä muutos. Siitä saakka, kuin poika oli tullut isänsä huoneeseen, oli koko hänen ulkomuotonsa ollut todisteena tuskasta ja syyllisyydentunteesta. Nyt olivat hänen kasvonsa kokonaan kirkastuneet. Niin, nuori mies hymyilikin, ja hänen olemuksensa osoitti huomattavampaa varmuutta. Asbjörn Krag oli aivan ymmällä. Mikä saattoi olla syynä huomattavaan ja äkkinäiseen muutokseen ja mistä saattoi johtua tuo helpotuksen tunne, mikä hänessä ilmeni.

Salapoliisi kääntyi pojan puoleen.

— Tämä varkaus on tapahtunut kovin salaperäisesti. Lukot eivät osoita minkäänlaisia väkivallanmerkkejä. Kaikki ovet ovat kaikesta päättäen avatut avaimilla, jotka ovat täydellisesti sopineet lukkoihin.

— Vääriä avaimia? kysyi poika.

Krag kohautti olkapäitään.

— Niin, vastasi hän, — joko vääriä, mutta äärettömän hyvin tehtyjä avaimia, tai ovet ovat avatut oikeilla avaimilla. On tavattoman vaikeaa tehdä vääriä avaimia niin monimutkaiseen lukkoon, kun kassaholvin ovessa on, vioittamatta sen laitteita. Ja sitä paitsi on eräs toinen seikka, joka saa tämän kaiken vielä kummallisemmaksi ja se on se, että varas — uskon nimittäin ainoastaan yhden varkaan — että varas on erinomaisen hyvin tuntenut huoneiston. Hän on tullut sisään ja katsomatta oikealle tai vasemmalle mennyt suoraan johtajan huoneeseen. Sitten on hän avannut kassaholvin oven, mennyt suoraan sisään ja ottanut lippaan. Samaa tietä on hän sitten poistunut. Otaksun, ettei koko puuha vienyt 10 minuuttia enempää aikaa.

Salapoliisi katseli tutkistellen ympäri holvia puhuessaan.

— Ja mitä sitten tulee varkaaseen, niin on hänen täytynyt olla voimakas mies. Hän on täällä sisällä ilman muuta nostanut lippaan olalleen. Hänen täytyy sitä paitsi olla suunnilleen minun mittaiseni, sillä minä huomaan, että hän ulos mennessään on lippaalla koskettanut seinää ja saanut siihen pienen naarmun.

— Ettekö epäile ketään määrättyä henkilöä, kysy laivanvarustaja
Kragilta, samalla pitäen poikaa silmällä.

Salapoliisi hymyili.

— Teitä, herra laivanvarustaja, minä en voi epäillä, sillä te ette ole kyllin pitkä ja Teidän konttoripäällikkönne se ei myöskään voi olla, sillä hän ei ole niin voimakas, että hän kykenisi käsittelemään raskasta teräslipasta.

Krag kääntyi edelleen nuoren miehen puoleen ja jatkoi:

— Mutta Teitä sitä vastoin, herra Oscar Skogseln, minä melkein tahtoisin epäillä. Te olette hieman pidempi kuin minä, siis koko sopii, ja sitä paitsi olen vakuutettu siitä, että teillä on riittävästi voimaa tuollaisen painon liikuttamiseen.

Laivanvarustaja nyökkäsi ja oli juuri aikeissa sanoa jotakin, mutta salapoliisi antoi hänen huomata, että hän tahtoi mielellään itse puhua, ja hän jatkoi yhä poikaan kääntyneenä:

— Ja sitten on juuri Teillä kaikkien ovien avaimet, ja sitä paitsi Te olitte kolmas, joka tiesitte lippaan sisältävän 5000 puntaa kullassa.

Kun salapoliisi yhä jatkoi näin varmaa todistelua, alkoi poika huomata, että tosi oli kysymyksessä.

— Pidättekö, herra Krag, kysyi hän hieman levottomasti, — minua todellakin epäiltynä tähän varkauteen?

Salapoliisi katsahti isään ja näki hänenkin jännitettynä odottavan vastausta. Krag koetti saada äänensä niin välinpitämättömäksi kuin mahdollista kohottaen olkapäitään.

— Tjaa, poliisin täytyy aina epäillä ja ettekä Te voi tässä tapauksessa itsekään kieltää, ettei minulla olisi tällaisiin epäilyksiin syytä. Mutta istuutukaamme, tahtoisin kysyä Teiltä, herra laivanvarustaja.

Kun kaikki olivat istuutuneet, kysyi Skogseln:

— No, mitä siis haluatte kysyä?

— Kuulkaahan, sanoi Krag, — kysyin hetki sitten oliko lippaassa muutakin kuin kultaa ja silloin mainitsitte Te jotain sellaista kuin että sen amerikkalaisen liikkeen suhteen minun perii paha. Tuntui siltä kuin Te olisitte kiihtynyt jostakin, voitteko ilmaista sen minulle. Sillä saattaa ehkä olla merkityksensä.

— Niin, joka tapauksessa ainakin minulle, vastasi laivanvarustaja, — lippaassa oli nimittäin eräitä papereita, joiden kadottaminen saattaa tuottaa minulle monin verroin suuremman vahingon kuin 5,000 punnan varastaminen.

— Mitä papereita ne olivat?

— Ne olivat laivanrakentamissopimuksia. Olen varmasti ennemmin jo maininnut Teille niistä. Kysymyksessä on kolme laivaa, jotka tulevat pian valmiiksi. Koska laivojenrakentamissopimukset tehtiin ennen sotaa, ovat ne nyt tavattoman arvokkaita ja amerikkalainen liike koettaa käyttää kaikkia mahdollisuuksia hyväkseen vapautuakseen laivojen lopullisesta toimittamisesta. He saattavat nimittäin nyt jokaisesta laivasta saada monta kertaa enemmän kuin mitä minä olen sopimuksen mukaan velvollinen heille maksamaan. Ja juuri välttääkseni kaikkia ikävyyksiä lähetin edustajani Amerikkaan hyvissä ajoin suorittamaan viimeisen maksuajan erät ja vastaanottamaan laivat. Ja kaikkein pahinta asiassa on se, että minä olen myynyt jo kaksi laivoista ja nostanut lyhennysmaksut.

— Mutta uskotteko varkaalle olevan mahdollista myydä sopimuskirjoja?

— En, kukaan muu kuin minä ei voi ottaa laivoja huostaansa.

— Sellaisessa tapauksessa uskon voivani hankkia nämä sopimukset takaisin, sanoi Krag, — elleivät ne jo ole hävitetyt tai varas poistunut maasta.

Laivanvarustaja ilostui huomattavasti tästä toivorikkaasta lupauksesta.

— Kuinka se kävisi? kysyi hän.

— Ilmoittamalla ja lupaamalla palkkion, sanoi Krag — ja suhteitteni avulla rikollisten piireihin.

— Sepä hyvä, sanoi laivanvarustaja, — 5,000 punnan tappion kestän, mutta ellei sopimuskirjoja koskaan saada takaisin, voi sellainen tuottaa liikkeelleni suuria vaikeuksia.

Samalla koputettiin oveen ja konttoripäällikkö tuli sisään mukanaan paketti, jonka hän jätti Skogselnille, sanoen:

— Tämä tuli nyt postissa, se oli osoitettu liikkeelle, jonka vuoksi sen avasin. Mutta sen mukana ei seurannut mitään kirjettä, eikä muutakaan ilmoitusta, josta selviäisi, kuka on lähettäjä.

Laivanvarustaja avasi paketin ja otti esille kimpun koneella kirjoitettuja asiapapereita, joihin hän jäi suurin silmin tuijottamaan.

— Täällä ovat nyt sopimuspaperit, sanoi hän, — amerikkalaiset sopimuskirjat ovat tosiaankin tulleet takaisin.

7. Mies, jolla oli kummallinen nimi.

Kun laivanvarustaja oli selvinnyt ensimmäisestä suuresta ihmetyksestä saatuaan niin helposti tärkeät paperinsa takaisin, kysyi hän salapoliisilta minkä johdosta varas oli mahtanut paperit palauttaa.

— Kaikesta päättäen, sanoi Krag, — on tässä kysymyksessä joku ns. hienompi rikoksellinen. Tämän kolttosen on varmasti tehnyt joku herrasvaras. Ja hän on huomannut asiapaperit itselleen täysin arvottomiksi, mutta ymmärtänyt niitten suuren merkityksen Teille sekä ollut täysin tyytyväinen 5,000 puntaan.

Kun oltiin hetkinen juteltu kaikenlaista paperien takaisin saamisesta, pani laivanvarustaja asiakirjat kassaholviin sulkien samalla sen oven. Salapoliisi halusi päästä kahden kesken vanhemman Skogselnin kanssa ja ehdotti sen vuoksi, että mentäisiin jonnekin syömään aamiaista yhdessä, poika saisi sen aikaa olla konttorissa.

Asbjörn Krag käveli äänettömänä ravintolaan. Hänestä tuntui yhä varmemmalle se, että poika oli itse tehnyt murron tai että hän oli muutoin sotkeutunut siihen. Sopimuspapereitten takaisin lähettäminen viittasi myöskin sellaiseen. Mutta sittenkin oli hänen vaikea sitä uskoa.

Istuuduttuaan ruokasalin nurkkaukseen ja tilattuaan ruokaa, kysyi laivanvarustaja:

— No, mitä uskotte varkaudesta? Uskotteko totta puhuen, että sen on tehnyt poikani?

— En tiedä oikein mitä uskoa, vastasi Krag, — mutta monet seikat saattavat epäilemään häntä syylliseksi. Sittenkään minä en luule häntä varkaaksi, mutta minä olen kuitenkin aivan varma siitä, että hän on kietoutunut johonkin epäilyttävään liikehommaan, jonka hän pelkää tulevan paljastetuksi.

— Luuletteko hänen pelkäävän sitä, että minä tulisin tietämään hänen keinotteluasiansa?

— Ehkä! Mutta minä uskon, että kysymyksessä on paljon pahempaa. Mutta sanokaahan minulle, oliko poikanne viime yönä kotona?

— Sitä en tiedä. Hän asuu nykyisin hotellissa. Hän aikoo juuri muuttaa omaan huoneistoon.

— Missä hotellissa?

— Hotelli Skandinaviassa.

— Silloin menemme sinne tiedustelemaan heti, kun olemme syöneet. Koska arvaan Teidän olevan hyvin levottoman, tulen soittamaan Teille käyntini tuloksista. Sillä, jos hän on ollut yöllä kotona, niin ei hän ainakaan ole murtoa tehnyt. Minusta tuntuu joka tapauksessa siltä, kuin hän ei olisi syyllinen ja minun vaistoni on harvoin minua pettänyt.

— Toivon parasta. Rahat eivät niin paljoa merkitse. Jumalan kiitos, että olen saanut sopimuspaperit takaisin.

Asbjörn Krag ei vieläkään käsittänyt mitä nuori mies oli kassaholviin astuessaan tarkoittanut, päästäessään tuon vapauttavan huudahduksen "jumalan kiitos".

Ainoa järkevä selitys siihen oli hänen mielestään se, että poika itse oli varas, ja että hän oli pelännyt ja luullut jättäneensä jälkeensä joitakin todisteita, jotka olisivat voineet osoittaa hänet syylliseksi ja sitten, kun hän astui holviin huomasikin pelkonsa aiheettomaksi. Kaikesta huolimatta oli Krag hyvin epävarma. Nuori mies oli tehnyt häneen nyt kuten aikaisemminkin tavatessaan miellyttävän vaikutuksen, eikä hän senkään vuoksi halunnut uskoa Oscar Skogselnia varkaaksi.

Heti aamiaisen jälkeen meni Asbjörn Krag hotelli Skandinaviaan. Hän tapasi vanhan eteisvartijan ja keskusteli hänen kanssaan kauan aikaa laivanvarustajan pojasta. Eteisvartija ei voinut kuitenkaan muuta sanoa kuin että nuori Skogseln ei ollut ollut koko yönä kotona, vaan tullut vasta kello 8 aikaan aamulla. Silloin oli hän mennyt suoraan huoneeseensa. Eteisvartija oli sen lisäksi huomannut hänen menevän ulos yhdeksän aikaan ja oli hänellä silloin päällään toinen puku kuin kotiin tullessaan.

Nämä tiedot, jotka yhä vain lisäsivät epäluuloja nuorta miestä kohtaan, eivät suinkaan saaneet Kragia iloiseksi. Hän kiitti kuitenkin eteisvartijaa saamistaan tiedonannoista ja lähti portille päin.

Aikoessaan juuri astua kadulle, pysähdytti hänet kuitenkin nuorempi vahtimestari, joka jonkun verran epävarmana ja häveten sanoi:

— Anteeksi, hyvä herra, mutta, mutta minä kuulin osan keskustelustanne eteisvartijan kanssa ja Te puhuitte jotakin herra Skogselnista, joka asuu tässä hotellissa, eikö niin?

Asbjörn Krag nyökkäsi.

— Aivan oikein, sanoi hän. — Tiedättekö jotakin kertoa hänestä?

— Kyllä, vaikka en tiedäkään olevan sillä mitään merkitystä, mutta minä näin herra Skogselnin astuvan eteläiseen kaukojunaan, joka lähtee 11.30 illalla.

— Oletteko varma, että se oli hän?

— Aivan varma. Ja kuullessani Teidän kysyvän häntä, niin, ajattelin voivani Teille ehkä sen sanoa. Ehkä sillä ei ole mitään merkitystä, mutta tahdoin joka tapauksessa kertoa, mitä tiesin.

Salapoliisi hymyili ystävällisesti.

— Monet kiitokset, sanoi hän.

Tultuaan hotellista soitti Asbjörn Krag ensi työkseen laivanvarustajalle, kertoakseen hänelle, mitä oli saanut tietää.

Vanhan miehen äänestä saattoi helposti huomata, miten iloiseksi hän oli tullut Asbjörn Kragin ilmoituksesta. Salapoliisista tuntui aivan kuin hän näkisi, miten laivanvarustajan kasvot loistivat ilosta.

Asbjörn Krag kulki ajatuksiinsa vaipuneena pitkin katuja. Hän oli nyt aivan varma siitä, ettei poika itse ollut murtoa tehnyt, mutta todistamatta oli, tiesikö poika mitään varkaista ja oliko hän heitä auttanut. Nuoren Skogselnin täytyi asiassa olla mukana, sillä varas oli käyttänyt oikeita avaimia ja tuntenut huoneiston. Krag päätti nopeasti ottaa hänestä lähemmin selvää.

Krag alkoi kävellä nopeammin. Kello oli puoli 12, ja hän päätti matkustaa Mossiin koettaakseen saada lähemmän selvyyden miehestä, joka oli sähkösanomat saanut ja pojan yöllisestä käynnistä siellä. Mutta ensiksi hänen täytyi sittenkin saada enemmän tietoja kreivistä.

Kymmenen minuutin kuluttua tiesi hän Nelsonin olevan huoneessaan kirjeitä kirjoittamassa. Hän oli ollut kotona koko päivän ja syönyt aamiaista ruokasalissa. Hän oli ollut aivan yksin eikä kukaan ollut käynyt hänen luonaan. Krag kysyi, oliko amerikkalainen käynyt yöllä ulkona, mutta eteisvartija ei tietänyt siihen varmasti vastata. Kukaan muukaan hotellin henkilökunnasta ei voinut antaa lähempiä selityksiä asiassa ja se eteisvartija, joka oli ollut yövuorossa ei sattunut olemaan nyt hotellissa.

Asbjörn Krag tapasi erään hyvän ystävänsä etsivästä osastosta, joka otti pitääkseen silmällä kreiviä hänen ollessaan matkoilla. Selvitettyään hänelle tapahtumain kulun, otti hän auton ja ajoi asemalle, hypäten viime tingassa etelään menevän junan toisen luokan osastoon.

Kaksi tuntia myöhemmin poistui hän junasta Mossin asemalla ja meni
Arnesenin hotelliin.

Vanhan talon matoilla peitetyssä käytävässä kohtasi hän palvelustytön, pysähdytti hänet ja kysyi:

— Onko herra Goete kotona?

Nuori tyttö purskahti raikuvaan nauruun:

— Ylipäällikkö Petronius Vergilius Horatius Terentius Goete Etiopiasta on lähtenyt.

— Hitto vie, huudahti Krag, — olipa siinä mahtava määrä klassillisia nimiä.

8. Huone n:o 6.

— Mitä te sillä tarkoitatte, että tuo herra, jolla on niin monta ihmeellistä nimeä, ei ole täällä?

— Hän on poissa. Hän on matkustanut eikä kukaan tiedä, mihin.

Tytön iloisuus hävisi, kun Asbjörn Krag ilmoitti olevansa poliisi ja tulleensa ottamaan selvää tuosta miehestä, jolla oli niin ihmeellinen nimi.

Asbjörn Krag kysyi, kuinka kauan mies oli asunut hotellissa.

— Täsmälleen viikon, vastasi tyttö. — Hän tuli viime viikolla keskiviikkona. Minä otin sitä paitsi hänet vastaan ja kun pyysin häntä kirjoittamaan nimensä matkustajakirjaan kysyi hän, oliko se niin välttämätöntä. Hän asuisi täällä vain viikon. Selitin hänelle, että niin täytyi. Piti kirjoittaa koko nimi, ammatti ja paikka jne. Niin, hän hymyili ja kirjoitti: Petronius Vergilius Horatius Terentius Goete — ylipäällikkö, kotipaikka ja viimeinen olopaikka Etiopia Skytia.

Tyttöä alkoi uudelleen naurattaa, eikä Asbjörn Kragkaan voinut tuollaisille nimille olla nauramatta. Mies mahtoi olla aika koiranleuka.

Salapoliisi pyysi saada nähdä huoneen, missä vieras oli asunut. Palvelustyttö vei häntä ylös portaita läpi mutkikkaan käytävän huoneeseen n:o 6. Tultuaan huoneeseen lähetti hän tytön hakemaan matkustajakirjaa. Krag oli utelias näkemään miehen käsialan. Hän oli hyvin huvitettu käsialatutkimuksesta ja oli täysin perillä sen merkityksestä. Sellaiset taidot olivat auttaneet häntä monesti vaikeista pulmista selviämään.

Tytön poissaollessa tutki Krag huoneen hyvin tarkoin. Hän tarkasti pöydällä olevan imupaperin, paperikorin ja uunin löytämättä pienintäkään paperipalasta, jolla olisi ollut mitään merkitystä. Imupaperi oli aivan käyttämätön. Näytti siltä kuin mies ei olisi käyttänyt laisinkaan mustetta ja kynää, sillä kun Krag yritti aukaista mustepulloa, oli tulppa kuivunut lujasti kiinni ja vaikeasti avattavissa. Paperikorissa ei ollut muuta kuin rikkirevitty sähkösanoma, jonka salapoliisi oli ollut edellisenä päivänä tilaisuudessa lukemaan. Huoneessa ei löytynyt kerrassaan mitään, joka olisi jollakin tavalla auttanut häntä eteenpäin tutkimuksissaan päästä toteamaan, kuka tuo mies ihmeellisine nimineen todellisuudessa oli.

Kun tyttö tuli matkustajakirjoineen, kysyi hän:

— Mitä herra Goete teki täällä ollessaan?

— Oh, hän söi, makasi ja luki saksalaisia kirjoja ja tupakoi.

— Eikö hän kirjoittanut mitään kirjeitä tai muuta sellaista?

— Ei, hän ei koskenut musteeseen eikä kynään. Yhden ainoan sähkösanoman hän kirjoitti ja senkin lyijykynällä käskien minun lähettämään sen.

— Muistatteko ehkä kenelle se oli osoitettu ja mitä siinä seisoi?

— Muistan ainoastaan sen olleen osoitetun jollekin henkilölle, joka asui hotelli Skandinaviassa ja siinä seisoi: Mitenkä menee tai jotain sinnepäin.

Salapoliisi luuli varmasti käsittävänsä, mikä tarkoitus tällä kaikella oli ollut. Siinä ei voinut olla kysymyksessä mikään rikos, sillä molemmatkin sekä tämä mies että nuori Skogseln olisivat siinä suhteessa olleet aivan liian vaarattomia. Jos heidän salaperäisen esiintymisensä takana olisi ollut jotain laitonta ja rikoksellista, olisivat he varmasti itse toimittaneet sähkösanomansa lähetetyiksi, eikä n:o 6:n vieras olisi rohjennut kirjoittaa matkustajakirjaan hullutellessaan näin huomiota herättävää nimeä.

Krag avasi kirjan ja selaili sitä, kunnes löysi sen sivun, mille vieras oli kirjoittanut nimensä. Se oli kirjoitettu kolmelle riville lyijykynällä.

Tutkiessaan käsialaa tuli Krag seuraavaan tulokseen: kynän käyttäjän täytyi olla noin 30 vuotias, itsetietoinen ja rohkealuonteinen mies ja kaikesta päättäen liikemies, joka oli kirjoittanut hyvin paljon. Salapoliisin huomio kiintyi erikoisesti siihen, että kaikki sanat olivat nopeasti kirjoitetut, eikä mihinkään kirjaimeen oltu kiinnitetty huomiota. Krag oli samalla kertaa täysin selvillä asiasta. Hän tiesi, kuka tuo mies oli, jolla oli niin kummallinen nimi, eikä hänellä tämän jälkeen ollut hotellissa muuta tehtävää.

Hän sai vielä tietää palvelustytöltä, että miehen luona oli käynyt edellisenä iltana eräs ystävä, joka oli tullut viimeisellä junalla, ja että molemmat olivat lähteneet aikaiseen seuraavana aamuna keritäkseen hyvissä ajoin ensimmäiseen junaan.

Krag lähti ja oli 3 tuntia myöhemmin takaisin kaupungissa. Kello oli vähän yli 6 ja hän lähti heti etsimään Oscar Skogselnia.

Nuori mies ei ollut hotellissa eikä hänen isällään ollut aavistustakaan, missä hän oli. Kragilla ei ollut aikaa vastata vanhan miehen erilaisiin kysymyksiin, vaan hän ryhtyi heti soittamaan eri ravintoloihin ympäri kaupunkia. Häntä ei tavattu kuitenkaan mistään. Hän oli juuri poistunut Teatterikahvilasta.

Hän soitti Grand Hotellin eteisessä olevasta puhelinkopista. Hänen astuessaan ulos sieltä, tuli laivanvarustajan poika sisään:

Krag astui heti hänen luokseen ja sanoi:

— Tahtoisin hyvin mielelläni kysyä Teiltä parista asiasta, onko Teillä aikaa?

Nuori mies katsahti häneen vähän hämmentyneenä.

— Kyllä, olkaa hyvä. Menkäämme kahvilaan.

Riisuessaan päällystakkiaan eteisessä, sanoi Krag:

— Laiva ei mene siis Amerikkaan Bergenistä ennen kuin huomenna?

— Miksi ei?

— Niin, minun mielestäni isänne valtuutettu herra Georg Smith eli Petronius Vergilius jne. sopisi siirtää matkansa illaksi, jotta minä olisin ollut tilaisuudessa saada häntä tavata!

9. I.A.B. Yhtiön osakkeet.

Nuori herra Skogseln hölmistyi täydellisesti. Hän jäykistyi riisuessaan päällystakkiaan ja tuijotti katkeamatta Kragia hämmästynein katsein. Kului melkein minuutti ennenkuin hän sai takin päältään ja ojensi sen vahtimestarille. Hän mutisi hämmentyneenä:

— Anteeksi, herra Krag, luulen, etten oikein ymmärtänyt, mitä tarkoititte!

— Ei tarvinnutkaan! vastasi Krag, ja kulki edellä kahvilaan. Krag kääntyi Skogselnin puoleen ja kysyi vakavana:

— Oliko Georg Smithillä nuo 250,000 mukanaan, kun hän yhdessä teidän kanssanne matkusti Mossesta?

— Ennen kuin vastaan kysymyksiinne, tahdon tietää minkä tähden te minua vakoilette.

— Isänne luona tapahtuneen varkauden tähden.

— Sen kyllä arvasinkin. Tunsin olevani epäilyksen alainen.

— Niin, monet seikat viittasivat siihen, että Te olisitte varas. Sen vuoksi otin selville, missä Te asutte. Eräs hotellin vahtimestareista oli nähnyt Teidän nousevan junaan, joka meni Mosseen, eilen illalla. Matkustin sinne ja sain tietää, että mies, jolla oli niin omituinen nimi, oli asunut Arnesenin hotellissa viikon ajan ja siitähän oli myös kulunut viikon päivät, kun isänne valtuutettu Georg Smith ilmoituksen mukaan matkusti Amerikkaan mukanaan 250,000 mk.

Nuori laivanvarustajan poika hymyili vastatessaan:

— Kyllä tosiaankin, hupainen nimi. Mutta palatkaamme kysymykseenne,
Georg Smithillä oli koko summa mukanaan, kun hän matkusti tänä aamuna.

Salapoliisi tarkasteli nuoren miehen kasvoja suurimmalla kiintymyksellä, äkkiä kysyi hän:

— Mitä suhteita Teillä on Nelsonin kanssa?

Laivanvarustajan poika ei näyttänyt erikoisesti hämmästyvän Kragin kysymyksestä. Päättäen hänen ilmeestään ei Nelsonin mainitseminen näyttänyt häntä paljon liikuttaneen, ja hän vastasi hyvin välinpitämättömästi:

— Ah, amerikkalainen! Hän on vaan muuan ystävä, jonka tapasin kerran meren toisella puolella. Hän oli hotelli Astorian oppaiden ja tulkkien päällikkö.

Asbjörn Krag oli nyt täysin selvillä siitä, ettei nuori mies tietänyt mitään kreivin rikollisista toimista. Muutoin olisi hän sen huomannut miehen kasvoista. Mitkään ajatukset ja tunteet eivät voineet välttää vanhan salapoliisin terävää katsetta. Kun Krag ei sanonut mitään, jatkoi laivanvarustajan poika:

— Muutoin täytyy minun kiittää häntä loistavasta kaupasta, jonka olen tehnyt isäni rahoilla!

Krag tuli huvitetuksi.

— Kuinka sitten? kysyi hän.

— Niin, hän kehotti minua lainaamaan nuo 250,000 markkaa ja ostamaan
I.A.B.-yhtiön osakkeita.

— Kuinka kauan siitä on? kysyi hän.

— Tiistaina, 8 päivää sitten. Ostin osakkeet keskiviikkona.

Nyt alkoi vähitellen juoni selvitä. Pian ymmärsi Krag koko asian. Hän oli itse ollut huvitettu I.A.B:n liikeasioista, ja hän muisti keskustelleensa viime keskiviikkona johtajan kanssa, joka oli hänen ystävänsä, ja tämä oli uskonut hänelle, että yhtiö seuraavana päivänä aikoi julkaista tiedonannon, että erästä sen laivoista "Fridaa", joka ei ollut vakuutettu, täytyi pitää kadonneena miehistöineen päivineen, koska siitä ei ollut kuulunut mitään kolmeen viikkoon. Se oli tuottanut 1/4 miljoonan vahingon. Mutta sitten olikin 'Frida' keskiviikko-iltankeskiviikko-iltana tullut Bergeniin. Laivan kone oli vioittunut sekä langaton lennätin joutunut epäkuntoon. Frida oli ajelehtinut pitkin Atlantia 6 päivää, kunnes vihdoinkin onnistuttiin korjaamaan kone, ja laiva pääsi omin voimin Bergeniin.

Krag oli varma siitä, että kreivi tiesi siitä, että laivaa pidettiin kadonneena. Hän tiesi varmasti osakkeiden laskevan huimaavasti ja kehotti laivanvarustajan poikaa ostamaan osakkeita 135 kurssiin. Päästäkseen lopulliseen varmuuteen, kysyi hän:

— Oletteko aivan varma siitä, että se oli Nelson, ettekä Te, joka keksi ostaa juuri I.A.B:n osakkeita?

— Kyllä, ehdottomasti. Tuo yhtiö ei ollut tullut minun mieleenikään. Olin aikonut ostaa muita papereita, mutta Nelson vakuuttamalla vakuutti, että I.A.B:n olivat ehdottomasti parhaimmat, ja niin hän sai minut sijoittamaan kaikki rahani siihen yhtiöön. Ja hän oli oikeassa, sillä kun minä ne möin, niin ne olivat silloin jo 160, siis samassa kuin 2 viikkoa sitten. Ja nyt ne ovat 173.

— Eikö Teillä ollut aavistustakaan huhuista, jotka vaikuttivat sen, että osakkeet laskivat 160:stä 135 markkaan?

— Ei.

Asbjörn Krag nyökkäsi. Tämä oli riittävä todistus siitä, että amerikkalainen oli laskenut käyvän niin, että nuori mies häviäisi isänsä rahat. Nyt oli saatava vain selvää siitä, miksi kreivi olisi niin halunnut ja mistä johtui, että hän niin suuresti oli huvitettu nuoren ystävänsä liikeasioista. Salapoliisi istui ja mietti.

Ensiksi oli kreivi neuvonut Oscar Skogselnia lainaamaan ne rahat, jotka piti lähetettämän Amerikkaan. Toisekseen oli hän tehnyt kaikkensa, jotta ystävänsä menettäisi nämä rahat keinottelussa. Näin myöhästyi tärkeä lähetys Amerikkaan ja hän uskoi tietysti, etteivät rahat pojan häviön kautta matkalle koskaan joutuisikaan.

Krag tuli siis siihen tulokseen, että kreivi oli tehnyt kaikkensa, jotta amerikkalaisen laivaveistämön sopimuksessa olevat määräykset jäisivät täyttämättä. Salapoliisi muisti laivanvarustajan arvelleen amerikkalaisen liikkeen varmasti käyttävän pienimpiäkin syitä hyväkseen vapautuakseen täyttämästä tilausta. Krag tuli myös siihen päätökseen, että sama amerikkalainen laivanveistämö oli palkannut kreivin saattamaan mikäli mahdollista vaikeuksia laivanvarustajalle.

Päästyään mietteissään tähän saakka, johtui salapoliisin mieleen varkaus, ja hän huudahti nuoren miehen kummastukseksi:

— Piru vieköön! Sopimukset! Olinpa tyhmä, kun en tuota ennemmin tullut ajatelleeksi.

10. Automatka.

Asbjörn Krag nyökkäsi ja mutisi itsekseen:

— Tietysti sopimuskirjat.

— Mitä sopimuskirjoja Te tarkoitatte, herra Krag?

Salapoliisi ei vastannut mitään. Hän nousi äkkiä ja kiiruhti eteiseen puhelinkoppia kohden. Samassa pysähdytti hänet ystävänsä etsivästä osastosta, joka ilmoitti hänelle joutuneensa 10 minuuttia sitten pois kreivin jäljiltä. Kreivi oli tullut hotellista laukkuineen ja ottanut auton ja ajanut Drammentielle päin. Autosta, jonka salapoliisi sai käsiinsä, meni kumi rikki, joten hänen oli mahdottomuus seurata perässä.

Asbjörn Krag kiitti ja meni puhelinkoppiin.

Hänen ystävänsä poistu, sillä hän tiesi, ettei Kragilla ollut aikaa pitempiin keskusteluihin.

Salapoliisi soitti ja tapasi laivanvarustajan kotona. Pitemmittä puheitta sanoi hän:

— Tämä on Asbjörn Krag, ajakaa autolla heti konttoriinne.

— Mitä, mitä nyt?

— Ajakaa heti. Ilmoitan sitten lähemmin, mutta ottakaa kaikki avaimet mukaanne!

Salapoliisi palasi takaisin kahvilaan, antoi vahtimestarille setelin, viittasi nuorelle miehelle ja meni eteiseen.

Kello oli silloin puoli 8.

Viisi minuuttia myöhemmin tapasivat nämä kolme herrasmiestä laivanvarustajan konttorissa. Laivanvarustajan suuri loistoauto seisoi puhkien kadulla.

Kun he tulivat konttoriin, pyysi salapoliisi saada nähdä sopimuskirjoja ja molempien herrojen ihmetellen katsellessa toisiaan ja salapoliisia, luki Krag koneella kirjoitettuja asiapapereita.

Päästyään kahdeksanteen pykälään ja luettuaan sen kahteen kertaan, antoi hän paperit hymyillen laivanvarustajalle ja sanoi:

— Aivan kuten arvasin.

Vanha mies, käsittämättä mitään, katsoi Kragia.

— Kuinka? Mitä se merkitsee? kysyi hän.

Vastaamatta kysyi Krag:

— Oletteko varma siitä, että nämä ovat alkuperäiset sopimuspaperit?

Laivanvarustaja katseli hetken Kragia, aivan kuin hän olisi epäillyt kuulleensa väärin ja tarkasteli sen jälkeen papereita, ruveten taas uudelleen katsomaan salapoliisia.

— Kyllä, sikäli kuin minä voin nähdä, nämä ovat oikeat paperit ja miksipä ne eivät oikeat olisi?

— Pyydän lukemaan uudelleen kahdeksannen pykälän ja sen jälkeen vastaamaan kysymykseeni, sanoi Krag. — Saattaa käydä niin, että muutatte ajatustanne.

Laivanvarustaja alkoi lukea pykäliä. Hänen kasvonsa osoittivat edelleenkin samaa ihmetystä, osaksi kiukkuakin, aivan kuin hän olisi kaikkea tätä pitänyt tarkoituksettomana. Äkkiä muuttuivat hänen kasvonsa. Hän katsoi hetken salapoliisiin ja alkoi uudelleen lukea. Vihdoin lausui hän epävarmalla äänellä:

— En ymmärrä tätä. Tässä on eräs kohta, jota totisesti ei ole ennen näissä ollut. Miten tämä on ymmärrettävissä? Hän katseli uudelleen paperia ja luki puoliääneen: VIII pykälä: Kuitenkin pidättää American Shipcompany itselleen oikeuden kuolettaa sopimuksen, jos laivanrakentamiskustannukset kohoavat kolmella neljäsosalla kauppasummasta sillä ajalla, joka on kulunut sopimuksen allekirjoittamisajasta työnsuorittamispäivään.

Vallitsi hetkisen äänettömyys laivanvarustajan lauottua lukemasta. Laivanvarustaja näytti punnitsevan tilannetta ja päästyään sanojen tarkoituksesta selville, suuttui hän silmittömästi:

— Kuka peijakas on vaihtanut oikeat sopimuskirjat? Nämä eivät totta totisesti ole samat, jotka minä otin vastaan vuosi sitten ja allekirjoitin.

— Ei, vastasi Krag, — varmasti ei. Ja varas juuri on jättänyt väärennetyt paperit pitäessään itse alkuperäiset.

— Mutta silloin täytyy tässä pelissä olla amerikkalaisen liikkeen mukana, sillä kellään muulla ei niistä ole hyötyä.

— Niin minäkin luulen, sanoi salapoliisi, — ja minä tiedän sitä paitsi, kuka tämän on tehnyt.

— Kuka? Missä hän on? Voinko minä saada hänet käsiini?

Asbjörn Krag katsoi kelloaan.

— Varas istuu parhaillaan Bergeniin menevässä pikajunassa, jatkaakseen huomenna matkaansa Amerikkaan.

Laivanvarustaja oli kiihtynyt.

— Oletteko varma siitä? Onko mitään mahdollisuutta saada hänet vangituksi? Voitteko hankkia takaisin alkuperäiset sopimuspaperit?

Salapoliisi oli kyllä varma sanoistaan, mutta saadakseen todisteen niille, meni hän puhelimeen ja soitti Grand Hotelliin.

— Saanko puhutella eteisvartijaa… Onko eteisvartija? Tiedättekö minne herra Nelson matkusti…? Ette… Milloin hän lähti…? kello 7… Hyvä on. Hyvästi.

Krag kääntyi laivanvarustajan puoleen:

— Nyt olen aivan varma asiasta ja minulla on hyvät toiveet siitä, että kaikki tulee käymään hyvin… Kuinka nopeasti voi autollanne päästä?

Laivanvarustaja arvasi heti, mikä salapoliisin tarkoitus oli.

— Niin, luulen että saatte asian kuntoon. Autolla pääsee aina yksitoistakin peninkulmaa tunnissa. Antakaa pyöriä vaan.

— Odottakaahan, sanoi Krag ja meni puhelimeen uudelleen. Hän pyysi sähkösanomakonttoriin ja lähetti pikasähkösanoman H:n aseman asemapäällikölle, pyytäen häntä pidättämään Bergeniin menevää pikajunaa asemalla, kunnes hän kerkiäisi perille.

Hetkisen myöhemmin kiiti auto pitkin katuja sellaisella vauhdilla, joka oli paljon yli luvallisen nopeuden. Asbjörn Krag ohjasi itse. Hän tunsi pian auton ominaisuudet, hän oli etevä ohjaaja. Hän ajoi läpi ihmisvilinän ja vaunujen, huimaavaa vauhtia, mutta varmasti. Hänellä ei ollut aikaa laskea, kuinka moni poliisi kirjoitti muistiin auton numeron. Kun he pääsivät maantielle, pani hän koneen vielä vimmatumpaan vauhtiin ja vaunu kiiti eteenpäin sellaisella nopeudella, että maantie savusi vain pelkkänä pölypilvenä. Merkkitorvi parkui yhtämittaa. Vauhti kasvoi. Ihmiset ja eläimet töllistelivät pelästyneinä raivoavaa kummitusta, joka yhtäkkiä sukeltautui esiin, heitti huimaavan kirkkaan valojuovan heidän silmiinsä ja hävisi jälleen jättämättä muuta jälkeensä kuin mahtavan pölypilven. Matka lyheni nopeasti. Autossa olijat saivat tuskin hengitettyä, kun ilma painoi niin voimakkaasti vastaan. He suojelivat kasvojaan käsillään ja nenäliinalla. Vain vanha salapoliisi istui liikkumattomana ja huolettomana ohjauslaitteen takana. Hänen huulensa olivat lujasti kiinni. Hänen varmuutensa ei kertaakaan pettänyt. Aivan kuin hän olisi vaistomaisesti aavistanut, missä tulee mutka ja käännös. Hän sivuutti kaikki vaaralliset paikat huimaavalla vauhdilla, vaikka monesti ei vaunun pyörästä ollut montaakaan sormenleveyttä äkkinäisen jyrkänteen reunaan tai muuhun vaaralliseen paikkaan tien varrella. He tulivat oikeaan aikaan perille.

Pikajuna oli seisonut asemalla ainoastaan kaksi minuuttia yli tavallisen lähtöajan, kun auto pysähtyi äkkiä ja Krag hyppäsi erääseen ensimmäisen luokan vaunuun.

Se keskustelu, mikä oli parin aseman välimatkan Kragilla ja kreivillä, oli kyllin riittävä saamaan Oslon kreivin luovuttamaan varastetut sopimuspaperit. Vastapalkkioksi sai hän luvan vapaasti poistua maasta. Mitä itse varkaustapahtumaan tulee, selvisi Kragille, että kreivi oli eräänä iltana ollut ystävänsä kanssa laivanvarustajan konttorissa ja siten perehtynyt huoneistoon. Iltaa ennen murtoa oli hän saanut ystävänsä unohtamaan avaimet huoneeseen n:o 310. Kun hän oli käyttänyt avaimia hyväkseen varastamiseen, oli hän vuokrannut huoneen Skandinaviassa ja siten saanut avaimet sopivasti jätettyä takaisin ystävänsä huoneeseen. Murron oli hän tehnyt kahden aikaan yöllä. Kaiken lisäksi sai salapoliisi takaisin myöskin varastetut 5,000 puntaa.

Asbjörn Krag olisi tietysti mielellään vanginnut valekreivin, mutta hän ei halunnut joutua tekemisiin mahtavan amerikkalaisen miljoonaliikkeen kanssa, sillä rettelöimiset olisivat saattaneet helposti johtaa ikäviin tuloksiin.

Loppu