Title: Murattiköynnös: Runoja
Author: L. Onerva
Release date: April 15, 2018 [eBook #56983]
Language: Finnish
Produced by Tapio Riikonen
MURATTlKÖYNNÖS
Runoja
Kirj.
Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Ahjo, 1918.
Melankolia.
Murattiköynnös.
Muratti.
Ilta.
Yössä valvon.
Muistojuhla.
Syyshuokaus.
Columbarium.
Styx'iltä palannut.
Autio polku.
Tuhlari.
Virvaliekit.
Harmaa Kuolema.
Reseedat tuoksuu.
Epilogi.
Hän kolkuttaa.
Tähti-yö.
Maljakko.
Utuneiet.
Varjoleikkiä.
Metsälammella.
Kadonnut joulu.
Talvinen taival.
Metsäkohtaus.
Lemmen onni.
Toukokuun yö.
Venheessä.
Sävel-aallot.
Kevätodotusta.
Suoyrtit.
Hätähuuto.
Lumoissa.
Muuttolinnut.
Syksy.
Sanajalka.
Päivänlasku.
Vasamat.
Tulipiirto.
Vapauden aamuna.
Pääsiäis-yö.
Tottako on?
Tähtitulet.
Isänmaalle.
Korkein hetki.
Vartiolaulu.
Maan nousu.
Lemminkäisen äiti.
Suomen lippu.
Z. Topelius.
Työn veljien virsi.
Robert Kajanuksen täyttäessä 60 vuotta.
Eino Leinolle 6.VII.1918.
Viipurin laulu.
Juhannustunnelma 1918.
Haavekellot.
Don Quijote.
Huokaus.
I.N.R.I.
Aamun siinto.
Kehtolaulu.
Lemmen muisto.
Ad astra!
Kaiho.
Juhla-ilta.
Helmikuu.
Varhaiskevät.
Luonnon ikävä.
Lux.
Suviyön sävel.
Ihminen.
Salainen sytö.
Faustin loppusanat.
Kajastus.
Serenitas.
Aamuinen sade hiljaa pisaroi; kuin haavekellot paatehen se soi. huuhdellen pois kuin aika armoton. tään laulun kalvahan, min hiekkaan kirjoitan, näin vihkein unholle, mi unhon on.
Niin haihdun itsekin kuin laulu tää; vain haavekellot haudalleni jää, elämän murhe ylle öisen veen. Mut lapset tumman maan tuon murheen saatuaan mun lauluani laulaa edelleen.
Sa murheen muratti, sa tumma yrtti, mun tumman luona on sun hyvä olla. Niin peität pehmein sormin sydän-raukkaa kuin hautaa yksinäistä kalmistolla. Ma kätken joka kuiskees hiljaisen, ma joka lehteäsi hyväilen.
Sa kyynelköynnös, kimaltava risti, sa toivoin turhain odelmainen musta, niin luen hartahana helminauhaas kuin sielu katoolinen rukousta, ja kiitän eestä joka kyynelen, sa suuri kasvattaja sydämen!
Sun lasken, sydämeni kallein kukka, kuin rukouksen, tervehdyksen lauhan kummulle elon taistoon murtuneiden, kuin muiston, siunauksen seppelnauhan, kuin lohdun laulun yöhön kärsiväin, poloisten ihmisyyteen rientäjäin!
Jo muistot taivaltani varjostaa, käyn taaksepäin; on muistot sielun suuri kotimaa, jost' orvoks jäin. Näin illan kalve syömmeen lankeaa, oi ystäväin!
Yö ylleni kuin huntu leviää, yö ikuinen. Viel' elon kukkarannat häämöittää ääriltä sen, käs' armas huiskuttaa… Hyvästi jää, oi armainen!
Yössä valvon. Aistin salatuinta, katson kohtaloni synkkään syteen, korva kooten hiljaisuuden pauhun, silmä auki suureen pimeyteen.
Yössä valvon. Niinkuin vartoin jotain,
jot' ei koskaan kuulu tulevaksi.
Sydän hiiltyy, teot uljaat uupuu
yksinäisen sielun unelmaksi.
Yössä valvon. Äänettyyden mailta, tummuudesta tiuvut korvaan helää. Kuolon kulkuset noin kutsuu rauhaan vainajaa, mi kummitellen elää.
On pyhät mulle puistot vieraan maan, jääsinerväiset lammet kuurassaan, unessa talven. Kaikki muistan ne, nuo mykät todistajat lempemme ja tuskamme. Jäi sinne rakkautemme, mut tuska ijäks kietoi sydämemme.
Se siellä elää, siellä riuduttaa, mut raskahimman, konsa marrasmaa saa talvimielen, puistot saartaa hyy, jääriitteheksi lammet sinertyy. On raskas muistojuhla mulla silloin: kuollutta rakkauttain itken illoin.
Soi — soi — syksyinen sade, pisare pieni, muuten on kuluton tieni; ei minun sieluni enää laulaa voi.
Näy — näy — punainen puola armaani tiellä, hohtele kirkkaalla miellä; pois jo mun poskeni hohto himmentäy.
Jää — jää — ystävän ylle iltainen rusko, loista kuin rintani usko kaunein, jonka ei äärtä silmäni nää!
Luo — luo — kanervakangas kalveesi mulle, vaipaksi unhoitetulle; helmaasi lapsesi raukeen nukkua suo!
Sadat vainajat uinuvat noin tomu-untaan unhossa uurnain. Kuva mantelisilmä, ah, miks mua viivytät, maanitat luo? Sa keskenkö katkesit pois tuliriemusta kuohuvain kuumain? Tuhatvuotinen unhotuskaan ei lohtua, viihtyä suo?
Tai kadutko kuumia öitäs, sa karkelon kaunehin impi? Suus haastaa, sa kuiskutat noin punahuulosin kelmennein: — Elon leikkihin seppelepäin ah, öisin nyt alttihimpi: Suren unta ma elämän yön, sitä en, mitä kelmeä tein.
Ma ehtinyt aueta en, sydän mulle ei sykkinyt mikään, tuhat vuotta jo kuollut oon, ja elänyt konsana en. Siks uurnani tyhjyys tää yhä hehkuvi ijästä ikään. Käy luo, hymy myöhäinen suo varjolle kauneuden!
Aattelen, mietin menneitä aikoja, jotka ma taistelon hurmassa vietin.
Tuska ja riemu nuoruuden taikoja, loihtuja sainion sammuneen! Armoton autius, tyhjyyden tuijotus kytkevi mielen muinaisen muistelon hiillokseen.
Oi elämääni! Kärsimyshetkein liekkinen kehrä ympäri pääni, marttyyrikirkkaus aurinkoretkein yllä mun haahteni joella Styx'in, noin minä halasin suurena, yksin, salaisen sankariratani päättää!
Äyräältä palasin sisäisin vammoin, jäsenin rammoin, harteilla taakka ikävään, hämärään, pirttiin pimeään.
Näin saan riutua ääneti, salassa, yö sydänalassa kuolohon saakka.
Niin vielä leikin, laulan elämästä kuin tuhat kertaa muinoinkin ma tein, mut varjo vain oon elon mailla näillä: siit' irti ammoin on jo sydämein.
Tuoll' alla akkunani keltakrassit kuin kulta aaltoo, säleen alta soi kuin tuttu sydänhelke. — Kaiku menneen! Noin nauraa, itkeä en enää voi!
On syksy tullut ja synkät yöt, on ehtynyt purojen juoksu, ja parmailla ruskean, raukean maan on kuolleiden kukkien tuoksu.
Myös sieluni pohjalla kylmä on yö, kato kulmilla kukkaisteiden, vain polku autio eespäin vie yli korsien paleltuneiden.
Elämän kaiken tuhlari olin, tuhlarin polkuja tuhmia polin. Nyt olen köyhä, tyhjä on sydän, autio pää nyt; ei ole ainoaa, ainoaa laulua yöhöni jäänyt.
Kerran ne raikuivat kaikkien kuulla, Sirkkuina ilman, sulolla suulla kun minä rintani aarteita jaoin. Nyt olen köyhä, köyhä ja vanha, otsani uurrettu murheen vaoin.
Laupias Luoja, muistuta mieleen elämän parhain! Kiinnä se särkyneen soittoni kieleen, jotta se sieltä siunaten helkkäis, kaikuisi ylitse kohtalon harhain;
jotta ma unessa näkisin vielä lempeni vehreän morsiusmyrtin, onneni yrtin, sulkisin sieluuni suvisen taulun, elämän suuren aurinkolaulun!
Myöskin ma loimusin, kuoleman lapsi, auringon lailla juhlassa elon, kons' olin nuori ja seppelehapsi. Elämä suuri, sult' eikö riitä säkene pienoinen yöhöni siitä?
Turhia toivon tuhlari rukka, turhaan se aukes mun unteni kukka. Yllä ei luokseni ei sulosointu, ei valon säen. Aution, kolkon eessäni taipaleen tuomitun näen.
Katumuskaavun ja kerjäläis-sauvan! Ah, kuinka kauvan näin saan astua aukeita armahan, ryöstetyn puiston, kuollehen, paljaan, jossa ei yhtään yrttiä, ei edes ruusuja muiston!
Niin polttaa tuntoani se, min tein ma, hukatun voiman turhan pieni jäännös, kuin elon taistelossa raukeevassa viel' oisi mahdollista täysikäännös.
Niin polttaa tuntoani se, min sain ma,
kuin katinkulta-siru halvin, kelmein,
min sieppas käsi haaksirikon yössä
painuissa pohjaan suurten jalohelmein.
Mut virvaliekit, jotka paloi kerran
yön aartehien yksinäisten yllä
ma joit' en totellut, vaan ohi kuljin,
vaikk' kutsunsa ma kuuman tunsin kyllä,
ne tuskaisimmin tuntoani polttaa, työt tekemättömät, jo jääneet taaksi, nuo aarteet hukkaan mua rukoelleet, pimennon syliin syöstyt ainiaaksi!
Tää harmaus, mi sielun huntuaa, on kuolemaa; se lukinlankoihinsa langettaa.
Ah, hiljalleen
se kutoo kaihen raskaan katseeseen
ja sydämeen.
Kuin usvan peitossa ma harhailen.
Hämärtyy maa, myös itse myötä sen
pois himmenen.
Reseedat tuoksuu, katsehilta piillen, nuo kaunot, loiston kruunaamattomat; vain öinen kaste säihkynsä luo niillen, Reseedat tuoksuu. — Arka hiljaisuus maan, meren kiertää niinkuin enkelsiipi; kuin kirkon kuisti seisoo hento heisi. On niinkuin joku yössä rukoileisi Luojalta armolahjaa hyvyyden, ja on kuin tuntisin ma äänen sen! — Tää yö mun kutoo kummaan riutumukseen. Ma muistan vaimon maasta varjojen, mi ammoin kerran, vuoks mun poloisen, pois huokas, niinkuin Luojaan sammumaan yökynttiläisen tuikku huokaistaan, järkensä valon tuhon rukoukseen — Reseedat tuoksuu. — Vieno enkelsiipi mun varjoo niinkuin lasna, yö kun hiipi, maan kahlehista irroittaen, nostain. Reseedat tuoksuu. — Äidin silmä hymyy mun sydämeeni suoraan — kaukaa jostain —
Taas talvi saapuu niinkuin usein ennen, kumartuu pää, mi muinen nousta tohti. Ja yhä tyhjempänä, köyhempänä ma kuljen tummaa ijäisyyttä kohti.
Miss' on sun leiviskäs, suur' synnyinlahjas?
kysytään multa. Mitä silloin vastaan?
Kaikk' kadotin. Ei mitään, Herra, mulla,
elämän suuri suru ainoastaan.
Tuhlaajapojan lailla kotiin palaan
mielellä nöyrällä ja murretulla.
Niin alastonna viel' ei tullut kenkään.
Luojansa luokse: mitään ei oo mulla!
Hän kolkuttaa, Hän kolkuttaa, tuo Poika Jumalan. Ken ottaa Hänet, lempeän, majaansa vastahan?
Sa sielu sairas, murheinen,
muit' alttiimpi liet sa,
liet tullut taivaan rannalle
maa-elon matkalla.
Pois vieri auvos maallinen
laineilla kyynelveen.
On varaa sulla, köyhällä,
vain sääliin, hyvyyteen.
Hän kolkuttaa, Hän kolkuttaa.
Ken avaa Hälle, ken?
Hän murheen mustan kirkastaa
ja kruunaa hyvyyden.
Laps surussasi suloinen,
jo riennä avaamaan!
Hän saapuu orjan vaatteissa,
tuo Poika Kuninkaan.
Vaeltaa yössä pimeessä
maailman Valkeus,
tylyillä itkee ovilla
koditon Rakkaus.
Hän kolkuttaa, Hän kolkuttaa
porteilla sydänten.
Ken armahtaa, hän armon saa,
elämän ijäisen.
Miks on tuskaa, miksi syytä, ylväimmänkin yllä yö? Kypenäiset taivahalta kysyjälle vastaan lyö:
Yö on suurempi kuin suru,
suru suurempi kuin syy,
yö on alku avaruuden,
yössä taivaat tähdittyy.
Syy on porras syyttömyyden,
polku päivän maille yö,
suru kaste, kiirastuli:
polttaa, puhtahaksi syö.
Takaa tuskan, surun summan tähtitemplit häämöittää, takaa suuren vaikenevan sfäärein laulut heläjää.
Sa valkomaljakko, sa rukoilet, sun että viini taikka ruusut täyttäis, taas elävältä että sulos näyttäis, min julma käsi äsken tyhjiin kaasi. Kuin mykkä orja vaiti vartoat elämän antajata, valtiaasi.
Kuin mykkä orja varron minäkin, ja sieluni amfooran tyhjän lailla on sisältöä, kauneutta vailla, osaton ruusustoista onnetarten. Taas täytä maljani, ma rukoilen, suur' Jumaluus, oon luotu sua varten!
Yön kaukotaivahalla heloittaa
heleän purppurainen liekkein maa.
Sotien soihtu! Rauha sunnuntainen!
Ees, ihmislapset, nopsaan rientäkää!
Pois kiirehtää maa-elon onni tää,
tää aineen lumekuva armahainen!
Ja tummat kädet ilmaan ojentuu,
tyhjyyttä haukkoo tukehtuva suu:
Liet Helvetti! Liet Taivaan valtakunta!
Näin elon varjoleikit temmeltää
ja häviää. Ei muuta jälkeen jää
kuin savua, kuin utua ja unta.
Yössä korven venho yksinäinen tuudittelee mieltä yksinäistä. Laulu äänetön soi kaislain päistä, unta punoo unhon lummekukat, veden yllä sumuneiet heijaa, kelohonkain alla hiipii hukat.
Vaiti tuijottaapi synkkä tummuus metsälammen pohjattoman sylin niinkuin murhe, jota salaa kannan. Tänne iltahuuruun soisen rannan vaipuneet on pitkät sukupolvet, yksilöiden elon-aatos ylin.
Myöskin minä, tumma orpolapsi, tänne painunko kuin taatot muinen? Rauhaan halaa rinta tuiretuinen. Kerran uupuin elon taistoon, riitaan, ijäks viihtyy mureneni tänne, Tuonen mykkään, himmeähän viitaan.
Taas Joulu-aamu sarastaa kuin muisto lapsuuden. Mut kansat kaikki arastaa äänt' ylhäin kellojen.
Maa-elon enkelhaaveita
ne ennen meille toi;
nyt on ne surman aaveita:
kuin ilkkuen ne soi!
Lie tehnyt iki-pahoja
syän rakkaudeton,
kun kylvi hurmein ahoja
käs' inha inehmon,
kun herjas rauhaa tähtien
raudalla murhamies.
Himmeenä siitä lähtien
on ollut Joulun lies.
Ei tähtiä, ei Joulua,
vain kuolon kulkuset!
Elämän kovaa koulua
pyhät ja arkeimet!
Ei vehnästä, ei olusta
myös yhdelläkään lie!
Ei tiedä kenkään polusta,
mi Joulukirkkoon vie.
Kuin eksyneet me harhaamme,
me tuhmat lapset maan.
On kadoksissa parhaamme,
ei tuika tuletkaan.
Ei kutsu rauhan kuusien
säteilyt kulkijaa.
Vuossatain vanhain, uusien
yömyrskyt meuruaa.
Oi milloin, milloin heräämme taas enkel-lauleluun, maan lapset kaikki keräämme taas ympär joulupuun?
Kimaltain talven taulut leviää yön haavekylläisyyttä kylmää täynnä. Puut lumiharkoin halkoo hämärää, tienviitat vaiti vastaan sinertää. Vain kuuraholvein pimennoista kuuluu jäähileen himmeätä helinää.
Ne helisee kuin helmet, kyyneleet, kuin soittais yhteen oudot sukupolvet, niin tulevat kuin ennen eläneet, ja kyselis: mit teit sa? mitä teet? kuin kuiskis halujansa hangen alla keväiset silmut, lehdet varisseet.
Kuin taru vierii taival talvinen. Maan kukkeus ja kurjuus, kaikki kuultaa kalvosta kuvastimen kaukaisen. Jääkahleissa on kielet kantelen. On vielä matkaa vapauden voittoon ja pauhuun suurten kevätvirtojen.
— Muistatko, muistatko, muinainen armas, leikkejä niitä, joita me lapsina leikittiin? — Niin, niin, mut siitä on aikoja siitä!
— Muistatko, muistatko, muinainen armas,
kuuvalo-öitä,
kuinka me lemmessä leimuttiin?
— Niin, niin,
älä muistele hullun töitä!
— Muistatko, vilpikäs valkeaparmas,
vavahdit, armas,
ehtoota, jolloin me erottiin?
— Sinä iltana, niin,
ma itkin itseni nukuksiin.
— Hyvästi, hyvästi, muinainen armas!
Sinusta irti mun retkeni vei.
Kauaksi lähden.
— Ei, ei,
mua sääli, oi, murheeni tähden!
— Hyvästi, hyvästi, muinainen armas!
— Elosi tie
kunne siis kulkee, minnekkä vie?
— Niin, niin,
se hiljaa painuvi syvyyksiin.
— Milloin sa palajat, milloin, milloin?
— Kenties ma palajan silloin, silloin,
kun vuokseni mun,
niin, niin,
taas itket itsesi nukuksiin.
Niin olit lemmen onni suven kuva kuin ruusu neidon rintaan rutistuva, julmaa haltijaansa pelkääväinen.
Nyt sydämessä rakkauden muisto on kaunis kalmisto, syyskirkas puisto, otsallansa helminauha jäinen.
Katkelma.
(Alfred de Musset.)
Runoilija, luuttuusi tartu ja suutelo suo! Tänä yönä ruusupensahan umput aukee ja suven hehkua ilman tuuloset tuo. Pää sievän sirkkusen oksalla unehen raukee yöpuulle se painuu vihreän silmikon luo. Runoilija, luuttuusi tartu ja suutelo suo!
Valot vaipuu taivahilta, lankee laaksoon tumma ilta. On kuin nähnyt oisin näyn! Väikkyi lailla hengen aran varjo yllä kukkasaran! Haaveet saartaa sielu-paran. Yksinhän ma yössä käyn!
Runoilija, luuttuusi tartu, on yöhyt lauha ja länsituuloset tuoksuvin siivin leijaa! Oi, kuuntele, luonnossa on kuni pyhäinen rauha, vain ruusun umppunen nuori himmeenä heijaa vuotellen helmiäisperhoja simaisin suin. Käy niinipuun alle, unelmahan unhoittuin, ja mielitiettysi armaita juonteita muista! Säde sammuvan päivän soi kuin jäähyväiskuiske; kuin lemmenleikki, kuin morsiushuntujen huiske jo kuuluu yöstä, niittyjen yltä ja puista,
Mikä levottomuus mulla sydämessä tuiretulla? Ukseen pälyn säikkyen. Joku kolkuttiko salaa? Miksi lampuntuikku palaa loimahdellen, häikäisten? Taivas, kuinka värisenkään! Joku kutsuu! Harhaluulo! Yksin olen, — petti kuulo — yksin, köyhä kuin ei kenkään!
Runoilija, luuttuusi tartu, nyt nuoruuden viini tänä yönä virtaa suonissa jumalien! On poveni rauhaton, huuleni hehkuva kiini pysy ei, kun lietsovat tuuloset keväimen. Oi, laps, mua katso, oon kaunis niinkuin ei kukaan, jo unhoititko ensi lempesi sun? Sua enkö ma silloin korjannut kalvaana mukaan, ja etkö sa itkien vaipunut helmaani mun? Ah, siipeini alla ma tuuditin tuskasi karvaan: olit lemmen murheesta painua alle maan! Tänä iltana lohduta mua, et kieltäy, arvaan; rukouksin käykäämme aamuhun valkenevaan.
Runottaren tuo on ääni! Kaivattuni, kuoloton! Lien nyt liki ystävääni, ainutta, mi elämääni uskollisna jäänyt on. Ah, sun luokses sielu halaa, lemmittyisen, sisaren! Yössä tunnen, kuinka salaa sädehuntus helee valaa kultaa yöhön sydämen.
Runoilija, luuttuas lyö, iki-itsesi oon! Sun murheessa, mykkänä, yksin istuvan näin, olen rientänyt taivaista tuskasi ahdinkoon kuin liitävi lintu luo poikainsa piipittäväin. Sa, ystävä, kärsit, sun kanssasi itkeä halaan, joku yksin-nyyhky povessasi polossa on, joku lemmenkaiho lie syöpynyt sydänalaan, joku riemun varjo, uhkaus kohtalon. Jumalalle ne laulakaamme helkkyvin kielin! Sun kanssasi suudelmaan pois haihtua mielin, pois pilvien taa, elon erheet jättäen taaksi. Vaan onnemme oikkuja tottelee haaveemme haaksi, kun soljumme siinä vienosti haastellen, me kahden vain, me valtiaat kaikkeuden, maailman kaiken muuttaen untemme maaksi!
Veen yli saartuu suuri suvi-ilta, huntuilee ympärillä metsäin helmat. Päin kaupunkia venho kääntäkää! Jäähyväisiksi saaren laiturilta kas liina, punaverka häilähtää. Niin airon pirskeet vanavirtaan jää kuin muiston kimmeltävät runoelmat.
Ah, tänne meren, taivaan siintohon ijäksi jäisin, täällä hyvä on: pois tietymättä vieris päiväin luku ja elon hetket niinkuin laulu, uni, vain mainingit sois hiljaa sieluhuni, kuin tarinoisi atlantiidein suku.
Mut sydän tuo niin monin toivein, töin viel' elon kytketty on turhuuteen, ma etten rauhaa saa, vaan päivin, öin, tuot' omaa pettymystäin ikävöin!
Tuoll' yli usvan siintää kaunehinna äärillä kaukotaivaan ruskorannan, kuparivyössä aurinkoisen sannan suurkaupunki kuin outo satulinna. Mut kummalta jos kuinka kuultanet, sa synnyinkylä, mulle outo et! Nuo kiusan kivet, harmin haarniskat ainaisen jäljen rintaan polttivat!
Sa satakieli, taivaankaari-sulin sa helkyit kerran liian ihanasti; sua kuunnellessani mielipuoleks tulin: nyt lumoissasi käyn ma hautaan asti!
Sa kultakala, kiiltosuomuin uit katveessa kauniin viuhkapalmu-altaan, kyynpyrstös vedenneidon vaippaan puit, seireenin lailla suortuvias suit, sähköisen lukinlanka-verkkos valtaan ma kunnes jouduin, teon hurjan tein: sun syötiksesi heitin sydämein!
Sun omas olin, ajatuksin, vaistoin, sua tutkin, lemmin, kaikki maljas maistoin, sun vuokses painoin joka tuskan palkeen; yöt, päivät hehkui ahjo kiirasvalkeen!
Suurkaupunki! Sa polttava ja jäinen! Muurahaispesä, korpi yksinäinen! Ken kauhus, kauneutes kaikki keksi! Sun, kurjuuden ja onnen onkalon, sun tunnen jo, nyt verkkos vaaraton, mut entistänsä rakkahampi on: sun helmassasi kypsyin ihmiseksi!
Lyö meri venhon laitaan lainein loivin Jo veteen kuultaa kivimuurit kuumat, kolahtaa rantamöljään lavat airon. Kaleeri-orjan lailla kapinoivin, mut nöyrin mielin vankilaani palaan. Kuin uudet Kleopatrat vanhan Kairon kaikk' ihmispedot ilveksestä kettuun taas ympärillä teuhaa, helkkää huumat elämän tyhjän, ruman, ruttohisen. Ja vanha inho vanhaan rakastettuun ja tyrannihin, kurjaan kultakalaan, mun valtaa taas. Pois ulapalle halaan, unhoisaan lauluun laineen onnellisen.
(Baudelaire.)
Niin heittäyn kuin meren helmaan hyrskyävään sävel-aaltojen valtaan; sukeltavan eetterin sineen ma purteni nään, alle usvien paltaan.
Kuin purjehet tunnen ma keuhkoni pullistuvan, ja innossa hetken ylös laineharjojen selkähän ponnahdan; yö verhoaa retken.
Soi karjunta pohjalla sieluni ulvahtaen kuin hukkuvan laivan; siell' ärjyt on myrskyn ja kaikki hirviöt sen.
Taas kauhun ja vaivan vesipeili jo peitti. Siin' uinuu ulpuina aivan syyt sydämen.
On yllämme kuin kevätyö jo suven suuren tuntu, se heijaa, väikkyy ilmassa kuin sinipiikain huntu.
Se metsän puissa huiskuttaa,
lyö lainehena rantaan
ja lainesormin kirjoittaa
kuin lupauksen santaan.
Mut suvi viipyy, kylm' on yö
ja yössä peikot tuiskii,
ne silmiin seuloo sumua
ja korvaan turmaa kuiskii:
"Ken tietää, vaikka ruskonne
vain oiskin päivän lasku,
kaikk' unelmanne, uskonne
vain kaunis lastenkasku!"
No ollaan sitten lapsia,
mut uskomast' ei laata,
ett' aamun kaunis aurinko
viel' armastaapi maata.
Niin kulkee mielen kaipaus
kuin onnen päiviin uusiin
tai nousee kuvat kultaiset
kuin muiston kukkakuusiin:
Kuin koivut notkuu valkeat
suv'illan suussa immet,
niin silmät täynnä unelmaa
kuin suuret salorimmet.
Ja Suomen poiat pellollaan
kuin hongan rungot vankat.
Työn, lemmen piilopirteistä
saa rauhan savut sankat.
Näin oudon onnen näkyjä me näämme lapset hullut! Se untako on kesästä, mi milloinkaan ei tullut?
Heloitti äsken heinät Maarian
ja päivänsäteet leikki korkealla.
Nyt ehtoo hiipii, mua kiehtoo loihdut
suo-yrttein yksinäisten vaarain alla.
Yön sydän vetää synkkiin syväriinsä.
Maa-emo valmistaikse maatapanoon.
Sen hetesilmää tummaa ikävöitsen,
sen huuruavaa hengitystä janoon!
Ei lehti liiku, ääret taivahan
vain leimuavat uhmaa kylmän palon.
On valkohurstin saaneet laaksot, alhot,
yökosteen turpeen tuoksu saartaa salon.
Keinuilkaa jalan alla sammalkeitaat,
lemutkaa yrtit, teistä taitan parhaan!
Katajat, höytykukat, pursut kuiskaa:
myös itse kuulut öiseen ryytitarhaan.
Miks viihdy ei koskaan suru sydämessäin? Enää kuulla en kestä iki-ikävätäin!
Tuhat kertaa jo tuskas
ykstoikkoisen näin:
Noin hukka vain ulvoo
vilutähtiä päin!
Noin hylje vain haukkuu
sumupaadellaan!
Noin huutavi huuhkain
yön kattaissa maan!
Hätä rinnasta häipyy, hätähuuto vain jää. Koko luonnon on tuskaa mun huutoni tää!
Niin vieras on tie, ei kotiin se vie. En taloa tunne, en maata, en puita, en taivastakaan. Kulen horjuen ja itseä, muita pois torjuen. Ah keitä, ah keitä te lienette kaikki, te lapsoset maan? En tunne ma teitä!
Kai unta mä nään! Niin laakea kansi on ilman tään! Niin ahdasta täällä on alhossa! Oli kotini korkea huipulla, veen, pilvien päällä. Ja siell' olit sa, sydän-ystävä mun. Mistä löydän ma sun?
Ja itseäin nää minä missään en. Ole entinen ei itseni tää, mi oudoille puhuu kuin tuttuja ois ne, kyläraitille huhuu kuin armahan tois se, vaikk' armaani ajoi vain hattara-ratsain, säde-orhilla päivin ja öin tulenpatsain; ei jalkansa koskenut tomuhun maan, ei morsionkaan!
Niin minä silloin morsius-illoin istuin sirpillä kuun, keinua joutelin, aavoja soutelin, vierellä ylhän unteni purjepuun. Loitos matkasin satujen saariin, kauas katselin taivahan kaariin, huumion kukkasin kiertelin pään. Ehkä ma silloin sieluni hukkasin onneeni häikäisevään.
— Tuu tuu tummahuista! Ihaninta et itseäs löydä, et muista! Tuu tuu ruma-parkaa, syynraskasta, arkaa! Soi toisin, ah, kerran sun vertesi tahti! Olet loihdittu muoto, lumokoira ja vahti, kahlittu ikuisin pakkovyö-kahlehin portille Helvetin!
— Tuu tuu Manan hurtta, sisu ilkeä sulla, ei hyvä lie vieraan sun lähelles tulla. Olit kuitenkin kerran sa ihminen hellä ja liidätit vienoa lemmen purtta! Nyt syömmes on kellä?
— Hau hau, Manan Halli! Et rintaasi sairasta koskea salli, et silittää selkää. Kaikk' yrmyäs pelkää. Ken olet, ken olit? Ken päästäisi loihdun ja heittäisi sieluhus auringon soihdun? Tuu tuu tuiretuinen!
Olen itseni ilta, vain kummitus, aave, vain himmeä haave, ah, päiviltä muinen niin onnellisilta. Ei sielua mulla, sen kadotin ma. Se sulla, se sulla on tallella, sydän-ystävä mun. Ma itseni löydän, jos löydän ma sun!
Niityt tummuu, vainiolla vaiti, alastomia sänki rukiin, kauran. Rientää kukkaisempain kumpuin puoleen saatto muuttolintuin lumi-auran, Siipein havina kuin haave soi, mieli vaikeroi:
Sinne, sinne, kerallanne kauas, sinne kukkaisempain kumpuin puoleen! Sinne, sinne, joss' on lohdun yrtit, huojennusta joka tuskaan, huoleen, lempeämpiin lehtoloihin pois, kunpa lentää vois!
Maaemon syksynkypsään äidinhelmaan niin lasna katsoin syvään, ihaellen kuin ihanaiseen tauluun, runoelmaan.
Nuoruuden seppelöimään nousi päähän
syysrypäl-viini maljass' elojuhlan:
kuin häihin syöksyin hävityksen säähän.
Taas huminoivat huilut syksyn tuulen,
mut häihin ei, ah pelkään: hautajaisiin;
sen omaan rintahani tulleeks kuulen.
Kuink' olin rikas, kun mun kaukaa kaarsit,
yön, kuihtumuksen karkeloiva kuoro,
kuin köyhä nyt, kun sydämeni saarsit!
Veronsa vertyin maksaa elämälle maaeon parmas. Toist' on ihmislapsen: varisee kaikki, mitään ei jää hälle.
Sanajalka, miks sua pelkään, salasiittiö inha ja kuolemankoura! Väre kylmä nousevi selkään, kun lehvies lomitse joiun yli varjoisan polun.
Et pure, et pistä, kudot pitsiä helmellistä ja katveessa korven päälakeas lauhkeaa kampaat. Mut juurissa sulla on sakset ja loukut ja raateluhampaat! On niinkuin haastaisi mulle, vuostuhanten takainen muisti: on alla sun vaippasi päärmeen vihan sakka ja vihreä myrkky sen kuningaskäärmeen, esi-äitimme Eevan mi suisti.
Valituksesi raskahan kuulen. Sanajalka, sua säälin, ma luulen! Liet valtias syösty, jälkeläinen sen jättiläisruohon, mi kerran juurtui alkuaikojen hehkuvaan suohon, yläilmoille suurtui, kera saurusten julmain näin hallitsi piiriä maan.
Nyt eksynyt sydänmaan lehtoon miljoona-vuotisen ehtoon liet nähnyt sa hämärtäyvän, elon kaiken pieneksi käyvän. Myös itse oot orpo ja heikko, vain vaivaispeikko, mi koristaa helmoja korven ikimurheellaan.
Jo päivän läikkä painui vuorten taa. Se sinne palajaa, miss' alkaa aamun maa, tie ilman kotkien taa yltää pilvien ja metsän harhasalit aukeaa, ja minne sielu mun, yön helmaan vangitun, ah, ijät kaiket turhaan halajaa!
Maa huoliutuu huntuun illan sään. Pien' peippo aran pään jo verhoo siivellään, siks kunnes aamun koi taas yllään karkeloi, vain ihmislaps jää pitkään ikävään. Niin sydän verkkaan lyö, kuin sais jo iki-yö, kaikk' ainiaaks jäis alle varjon tään.
Tuli taivahan löi, savu noroista nous, tuhatpäisenä aaltosi kansa. Jumal-aattehet synkkien sieluissa sous: elo kaipasi kalleintansa. Ota säilä ja jous, sillä halkaise yösi, riko rautaiset vyösi! Vapaus, vapaus jalo sankarityösi!
Veli veljensä kätehen tarttuvi rehtiin.
Elo sai, mitä kauneinta pyys.
Vapaus, vapaus, vuoks sun tämä tehtiin:
tulipiirto jäi kohtalon kirjan lehtiin.
Suur-ihmisyys,
älä voimias salaa,
nyt valloita alaa!
Jo kansasta kansaan sun loimusi palaa!
Myös otsalla sun, polo synnyinmaa, jo on kansojen kruunu kallein: vapaus, vapaus sua johdattaa oman lippusi hulmuta sallein! Nyt onneas jaa joka orvonkin kantaa; nyt on oikeus antaa! Päin purtemme rientää jo untemme rantaa.
Nousivat sankarit, särkivät teljet.
Ihmisyys suuri nyt viiriä vie.
Kätenne tänne, te ihmiset, veljet;
yhtään ei rintaa kylmänä lie!
Vapauden ruusu, kylvetty verin,
aamuhun outohon aukenee.
Veljeyden lilja, ah, lempein terin
heimosta heimohon siltaa tee!
Vait'olon vanki, kahlittu kansa,
kuuletko: vapausvirtesi soi!
Tulkita tunteita parhaitansa
vieläkö sielusi sorrettu voi?
Painajais-untesi alta jo havaa
ihanaan ilmaan ja aurinkohon!
Häkkilintunen, siipesi avaa!
Vieläkö nousuhun voimaa on?
Isänmaan rakkaus loimua yöstä
taivaankantehen valkenevaan!
Ei sua enää syytetä, syöstä;
hehku nyt puolesta poljetun maan!
Muotosi entisen puhtahat juonteet
aika on jällehen kirkastaa.
Kaikk' alas iske sa alhaiset luonteet,
uudesti syntyvä synnyinmaa.
Huomaatko päivästä säteilevästä:
hetki on lyönyt, aika on uus!
Vaativat tilille hetkestä tästä
mennehet vaiheet ja vastaisuus.
Satojen vuosien sammalen alta
kirkkaana nouse ja kaikille näy!
Oikeus, kansojen maailmanvalta,
lippusi nosta ja voittohon käy!
Tuli sammakot inhat ja rutto ja rakeet, tuli sirkkojen lauma, mi leivän söi, tuli pimeys suuri ja pilvet sakeet. Käsi Herran Pharaon huoneen löi. On Pääsiäis-yö, Pian valkeaa. Ylös kansa, ja vapaus valloittakaa, ja Siinain vuori ja Kaanaan maa!
Syvä kaipaus kannusta kylkiä ratsaan!
Niin pitkä ja outo on eessämme tie.
Mut Oikeus ohjaa, kuin tulenpatsaan
valoviiri se korvessa kansaansa vie!
On Pääsiäis-yö,
kevät-tuoksuva sää.
Niin kaukana, kaukana määrän on pää,
sitä nähnekään sukupolvi ei tää!
Mut kaihomme keitaass' on Saaronin liljat ja palmut ja seedrit ja granaattipuut; siell' aaltoo lehdoissa lempeät viljat, pyhän Jordanin päilyvi lahtien suut. On Pääsiäis-yö. Ijät muistoa sen me vietämme polvesta polvehen kera harppujen, huilujen, symbaalien!
1917.
Untako tää vai tottako on?
Kansako vapaa ja kahleheton?
Muuttuiko riemuks, mi murhe ol' ennen,
harteilta vierikö orjuuden taakka,
hengen mi salpasi lapsesta saakka,
viel' oli saattona Manalle mennen?
Tottako on:
Suomi on vapaa ja kahleheton?
Untako tää vai tottako on:
päästy on tyrmästä aurinkohon!
Aavojen tuulet jo purttamme ajaa,
keuhkot paisuu, valtimot tykkää,
sydämet suuresti, laajasti sykkää,
ei ole onnella määrää, rajaa!
Tottako on:
päästy on tyrmästä aurinkohon!
Untako tää vai tottako on:
leppyneet vallat on kohtalon!
Saa taas syttyä nuorten mieli,
laineena laulaa vapauden vaisto;
arvonsa entisen saa elon taisto,
kaikunsa kantelon kaunein kieli.
Tottako on:
leppyneet vallat on kohtalon!
1917.
Saa talven tähtihuntuun suuret salot. Lumisten töllein akkunoista valot taas kuusten loistaa, mut ei koskaan ennen näin loistaneet ne synkkiin sydämiin. Ja tähtitulet Suomen taivahalla näin tuikkaneet ei vuosiin tuhansiin.
Ne kylvää kohtaloja, tulta, tuhkaa;
ne lupaa autuutta, ne syyttää, uhkaa.
Mik' onkaan osamme? Nuor' vapautemme,
tuo kauan kaivattu, jo valittaa,
sen aateluus kun suotiin alhaisille…
Vuoks sorron oman huokaa vapaa maa!
Hyvyyden juhlaan käymme, vaikka lymyy hyvyyden henget. Huulet kalvaat hymyy, kuin unelmalle, joulu-aatokselle. Lävitse nälän, hurmeen, kyyneleen kaikk' kurkoittavat kansat onneen yhteen: ah, joulurauhaan, rauhaan ikuiseen!
Nuorten laulu.
Isänmaa, ota lempemme lämpöinen, käsivartemme voima ja työ! Veren, hengen me annamme alttiiksi, jotta poistuis yltäsi yö!
Isänmaa, sun tuskasi kyyneleet
meist' urhoja kasvattaa:
ei sortaja polkea milloinkaan
sun muistojes tannerta saa!
Isänmaa, sulle hehkuvi rintamme lies;
sinut kannamme kirkkauteen!
Elonpäivämme sitten vaipua saa
kuin rantaan aaltonen veen!
Isänmaa, ijäks tenhosi henkemme sinijärves ja harjantees! Paras palkkamme nuorena nukahtaa, emo suuri, sun siunauksees!
1918.
Jo täyttyy maassa miehen työt ja nuoruus-unelmamme, siks säilä säihkyt, sydän lyöt, kaikk' yhteen loimuamme! Jo saapui hetki sankarin, tuo hetki korkein, ankarin, jot' aavisteli taatot, vuossatain harmaat saatot.
Ja vapauden viiri, niin, nyt välkkää kädessämme! Sit' ennen lahjaks aneltiin, nyt sydänverellämme sen iki-omaks ostamme, maan kansain keskeen nostamme kuin kotilieden lunnaan yl' armaan kotikunnaan.
Nyt vaappuu vaaka kohtalon. Koht' antaa Klio selon. Jokainen urhoks' tulkohon! Nyt lyödään arpa elon: me sanoako saatamme vapaaksi synnyinmaatamme ja elää, kuollen sille, polville tuleville.
1918.
Me linna oomme Suomenmaan, sen vankempaa ei lie. Vain puhki meidän rintamme käy vihollisen tie!
Me lippu oomme Suomenmaan,
käy tiemme valkeuteen.
Jos vaadit, hurmein kastamme
tään kalliin tantereen!
Me sulle valan vannomme, mi kestää haudan taa: me emme väisty, ennenkuin on vapaa Suomenmaa!
1918.
Tuhatvuosien tyrmästä, vuorien alta maan sankarit rynnistää: Enää heimoushenkemme maata ei malta! Nyt voita tai hangelle jää! Maa, orjuuden käynyt mi on joka asteen, elon hinnaksi vaativi hurmeisen kasteen!
Puna-aurinko nous, loi luontomme tenhoon,
yön päiväksi vaihettaen.
Kuin saapuvan Väinämön vaskiseen venhoon
me katsomme kaarehen sen.
Uus Sampo jo soutavi kannella taivaan;
ijäks vallattu on se nyt tietäjän laivaan.
Taas Kaleva kasvaa ja Karjala suurtuu, elon kauneus karkeloi; nimi Suomen uutena lauleloon uurtuu, maanpiiri sen virsiä soi. Sen kannel ja kalpa nyt kilvan kaikaa tätä kansamme kohtalon korkeinta aikaa!
Mut sankarivainajain karsikot suuret iki-ylväässä murheessaan kera sankarten kätkevät Sampomme juuret syvän helmahan synnyinmaan. Sitä sielt' enää riistä ei Louhen valta, maan suojelushenkien siipien alta!
1918.
Voi mua, voi, — kantaja Kalevan kansan!
Voi sua, voi, — kullainen kuopuksein!
Kaukoni kaunis nyt uhrina katalan ansan!
Niin sinut ilmoille saattelin murheeksein.
Niin sinut, sankariks luodun, langetti halpa
sokean paimenen patto, ei kunnian kalpa!
Liioin sä lienetkin ollut läikkyvä, lieto,
sull' oli uljuus, ei ollut partasuun tieto;
liioin sa vieraissa vierit, halasit uutta,
vapaus sulle ol' leikkiä, vallattomuutta.
Laps olit vielä, et untesi urho, et mies.
Mieheksi kasvaa tähdissä säätty on ties.
Haravoin poikaani koprusta kolean Tuonen,
muruja miehen jo menneen, lapseni rakkaan.
Voi emon sydäntä, vasta ma itkusta lakkaan,
kun sun jälleen helmaani sulkea saan.
Vahvempi rakkaus valtoja Tuonen maan.
Vielä, ah, kerran sulle ma elämän suonen!
Luojani totinen, käy avuks hetkellä tällä! Äityen murheisen lemmellä äärettömällä voitelen vihoja vesun, kähyjä kyyn, huuhtelen haavoja, liennän polttoa syyn, liittelen rohkean rinnan ja ylvähän pään, juottelen jäsenet nuoret jänteviin uumiin… Vieläkö saanen yhtehen hengen ja ruumiin, sykkimään sydämen lävitse kuoleman jään! Rakennan raukkaani lemmellä äärettömällä. Luojani totinen, käy avuks hetkellä tällä!
Pois viiri veripunainen valkeesta Suomestamme, pois värit veljeshurmehen! Sa lippu sinivalkoinen, sun kohotamme taivaallen, sun syvään juurrutamme maan nuoreen kevätnurmehen
Oi, liehu vaate valkoinen harjalla linnan oman! Pois rikos veljesliitojen! Sitele, risti sininen, taas sydänlangat yhtehen heimomme onnettoman vierillä Tuonen viitojen!
Ennusta aikaa armaampaa ja suurta sunnuntaita! Ei liehtojana sotien nuor' vapautes olla saa, mi suvi-ilmaan hulmuaa. Se turvaksemme laita, suojaksi Suomen kotien!
Jo saapui lapset auringon ja virvet vihannoivat. Vihitty olet valohon; kuin taivas ollos tahraton, sa lippu Suomen kohtalon. Jos taistoon rummut soivat, niin liitä liittoon jalohon!
Satavuotismuisto.
On hyvyys haave, mut ei haave vainen: sa elit; olit ihanteesi lainen. Viel' lempee hymys niinkuin rusko päilyy vuossatain myrskypilvein paltehella, soi laulus lauha yli tykkein pauhun: maailman voittaa voi vain rakkaudella!
Ol' ilmass' silloin kevättä ja taikaa, kun meille ennustelit onnen aikaa! Sun kanssas Lönnrot, Runeberg ja Snellman säihkyivät sätehinä talven maassa; sovulla seppelöit sa Suomen linnan, pyhäinen lehti onnen apilaassa!
Soi toisin nyt kuin silloin kanteleemme.
Kuin usviin uppos iki-ihanteemme?
Ja raskaammin kuin koskaan nyt me polot,
me lapset ajan ankaramman, karun
kaipaamme seesteisyyttä, rauhaa syvää
sun sydämesi heljän päiväntarun.
Taas päästä mielimme sun jalkais juureen ja uskoa sun unelmaasi suureen: isien maahan, yhteiseen ja yhteen, myös valtaan rakkauden ja hengen valoon Suur' tietäjä, ah, hienoin sydänlangoin kohota kansaas ihmisyytees jaloon!
Työn veljiä oomme, työn orjia emme, työ voimamme on, tie vapautemme! Yön lapsilla meillä kiire on valoon, ylös kummuille, säihkyvän päivyen paloon!
Ei tallaten toista, ei huonolle kostain,
vaan ylväänä itsemme ilmoille nostain!
Työn kultaiset tähkät me taitamme sille,
ken työn on tehnyt, ei arvottomille.
Alas alhoon, missä on kurjuus ja hätä,
emme veljeä, siskoa yhtään me jätä!
Pian valkenee ankeille elämän taulu!
On rakkaus kauniimpi kuin sotalaulu!
Ken sortajaks nousi, sen sorto löi alas,
ken surmasi, sukuhun susien palas!
Me rintamaan astumme rauhan aattein
ja paistavin palmuin ja valkehin vaattein.
Ei horjuta vastus ulkoisen muurin.
Oman rintamme rotkot vaara on suurin.
Oi, aurinko, aurinko, luo säde sinne,
miss' synkin on rotko ja iljaisin rinne!
Sahkösielu Suomen yössä,
Paloit niinkuin lempi Luojan
Armain aatos elos' työssä
tahto lämmön, valon tuojan.
Nuoriin mieliin intomieltä
lietsoit, loihdit sankarkuvan,
soitit suurta sydänkieltä
synnyinmaasi valveutuvan!
Jos kielet kaikkialta
soi, sa tiedät henkes helää;
jos jo siirtyy pimeen valta,
näät: sun säkeneesi elää!
Tuhat tulta hehkuu sulle,
huomaatko, ah, piilostansa:
kiitos sulle, siunatulle!
Nostajaansa nostaa kansa.
Tai et huomaa: vainen antaa,
muut' ei pyydä henki ylväs.
Suomen temppeliä kantaa
vaka vanha, tyyni pylväs,
Suomen suven suuri lapsi, kansan hengen kannelniekka, usein itkit halla-öissä, useammin vielä iski tuskas tulta, löi kuin miekka; sotatorvin helskyi hiekka, missä vierit, unten urho, päitä listit noidan lieron eestä heimon kahlehditun, vasten valtaa suuren Kieron,
Vastavirtaa viljoin sousit, tuosta tietäjäksi nousit, ilmoille toit syyn ja salan muinais-yöstä Kalevalan, kukkalatvan liitit juureen, valonsotaan soitit suureen, taikas kaikui taivahalla: humisit kuin harmaa honka taikka vanhus valkohapsi, sinä, suven suuri lapsi!
Kuka arvas loitsus hinnan! Alla kovan pantsarpinnan värähteli vienot kielet niinkuin vaski vaaran alla.
Jo lie tullut Suomen suvi, Sampo kaunis saatu käteen, jota kauan kaihoit, toivoit, Suomen nuori Väinämöinen, vaikk'ei soi sen kansi karu kuin soi kieli unten säteen, sydänkaihos tuhat-öinen!
Viel' on surman tiessä mieli musta, paino yllä, alla, uhkaa täynnä ilmanpieli. Sentään voi jo vapaa kansa ylös nostaa kilvellensä vapahaksi laulajansa.
Kiitos sulle, Suomen sulho, kansan hengen kannelniekka, että välkkyi vaskivyölläs sekä kannel että miekka, että helkkyi hallan maassa sankarlaulus raskastöinen!
Välky, helky eelleen meille, sotapappi hengen työssä, tietäjämme, taitajamme, loihtijamme Lapin yössä! Viel' on meillä taival pitkä aurinkohon Suomen suosta. Loista yllä Suomen saloin niinkuin omatunto jaloin.
Mistä kuljet, kaikki tietää: polku kaunein kulkee tuosta noustaksemme jumaloitiin, niinkuin nousee kaipuu noihin henkes pyhäisimmän pyyteen: ikuisempaan ihmisyyteen!
Nyt laulamme kunniaa Karjalan armaan ja Karjalan linnan vuossatais-harmaan. Vanha Viipuri, oi, yhä kantelos soi! Sa muinaisten muistojen tyyssija ylväs, ain' olkosi maasi lippu ja pylväs!
Kylä kuuluisa kestein ja kultavuon kehto,
niin kiehtoen siintää sun laulujes lehto.
Vanha Viipuri, oi,
yhä kantelos soi!
Yhä hopeita helkkyvi kukunta käen
yli Karjalan kauniin karkeloväen.
Nyt laulamme kiitosta Karjalan hilpeen ja helmen, min kuulu sai kunniakilpeen. Vanha Viipuri, oi, yhä kantelos soi, kisatanhut herkkien hetken lasten, pyhä pantsar iskujen kohtalokasten!
Maa kylvetty hurmein vehreään vaipoittuu ja täyteen kukkahan puhkee tuoksuva terttu. Mitä tiedät sa kertoa portilla pihlajapuu? Kenen haudalla kaihoas helkytät, koditon kerttu? Liet eksynyt seutuun outohon merien takaa: pesäräystähäs poissa on, ystäväs maassa jo makaa…
Niin, käynyt on myrsky, mut jälleen puhdas on sää. Oi, lennä, leivonen, ilmojen korkeuteen ja kaksin verroin kirkkaana kauneus nää maan, taivahan loiston, järvien kimmelveen!
Mies miekan töiltä astuvi verkalleen kotipientaren luo, luo kuokan ja viikatteen. Lemu tuttu jo sieraimeen käy mullan ja havun ja leyhkäys lehmihautehen, turpeen savun; ja kyynel poskelle karkeelle herahtaa:
"Ole siunattu, siunattu, ravinnon-antaja maa, sa isien maa, min puolesta munkin suotiin pisar vertani antaa, kun vapauttasi luotiin! Maa ravinnon-antaja, antaja ikuisen unen, sun helmahas suureen kohta ma unhoittunen, ijäks raukenen pois, — mut taistoni palkaks saan ma maata mullassa kukkivan, vapaan maan!"
Jo korpitemppelin korkeat kellot soi. Salon humisevaisen himmeään siimekseen, syvähetteiden luo, ne kutsuu kalvahtaneen. Nyt on luonnon juhla ja Luojan, mi luodut loi: maa loukattu leppyy, jälleen lahjoja jakaa. Suven laupiaan suurelle Luojalle kumartakaa, te ihmiset kaikki; vain taittuva kaislan korsi on ihmisen tie ja vallassa Korkeimman. Ei kypsytä tanner tallaama herjaajan elon tähkää, tyhjäksi jäävät auma ja orsi.
On merkit oudot taivaalla, maassa ja veessä: on takana taistelu, raskaampi kenties eessä. Maa laupias, liittomme yhdy ja vaarassa auta, tään antaos murheenlastesi laakson itää; sun lupaamme ijäti pyhänä, kalliina pitää, sa vapaussankariemme sankarihauta!
On luonnossa juhla, mielissä hartaus vakaa.
Te ihmiset kaikki, luonnolle kumartakaa!
Ken syntyi urhoks sankar-unelmain,
ei taltu lapseks laumain harmajain.
Kun yllä joukkoin sotahuudot soi,
hän kivettyy, ei myötä mennä voi.
Ei viihdä häntä varma voiton tie:
loputon kaiho kauemmaksi vie.
Kuin outo, orpo täällä kulkee hän
tenhoissa suuren jumal-hämärän.
Hän näyt näkee, joita muut ei nää;
hän muille arvoitukseks, narriks jää.
— Kas, kas ne pilkkaa. Tuolla houreissaan
suur' don Quijote taas nousee satulaan! —
Hän haamun lailla katvehessa kuun
yön tuulta vastaan samoo taisteluun.
Saa ritariksi ruusun kuollehen;
voimansa varisee kuin lehdet sen.
Hän kesken teon myrskyn pauhaavan
laul' yksinäisen laulaa unelman.
Kuin pilven varjo, läikkä tumman veen
hän soutaa tyhjyydestä tyhjyyteen,
jäljettä rauentuen rantaan maan,
syyskellastuvain kaislain kahinaan.
Taas kukkaset puhkeaa pientaren pieliin, käet kultaiset kukkuu. Kuin ennen ne riemua ei tuo mieliin. Oi, Herra, sun maailmas verehen hukkuu, sun ihmiskuntasi, kuvasi vaipuu, oi, Herra, miks lapsesi tahdot syöstä! Vain kuolevain silmät kiiluvat yöstä kevätkimmeltävästä. Miten polttavi tuntoa tuska ja kaipuu pois alhosta tästä!
Ijäks tuomitut liemmekö syymme vaivaan!
Herra, armahda meitä!
Kuin paasi niin painavi paltehet taivaan.
Me pyysimme painia Jaakopin painin,
näin tähtihin nousta:
jäi taaksemme tuhkaa, jälkeä Kainin.
Maan kansat kulkevat kirojen teitä.
Herra, armahda meitä!
Vanhurskahan vihasi viivytä jousta!
Mua ahdistaa meri, ilma ja maa, elo ihmisten, nimi ihvehinen "maan kuninkaan", jota otsallaan nään kantavan tuon jumal-syntyisen ja ristiinnaulitun Vapauden.
Ma polvistun luo ristisi sun: "Ole armollinen maan lapsillen, ota, Tuskien mies, pois orjuuden ies!" Sun opetuslapsesi vartomaan jää ylösnousemus-aamuas häikäisevää.
Rannalla kauhun yön ui siinto kalvas aamun ensi säteen. Kuin arastellen veli veljen käteen käy jälkeen murhatyön. Tää Kainin merkki millä voidaan pestä pois synkän ihmisyyden sydämestä?
Suur' rakkaus sen voi. Välkähtää valot pilvilinna-viirin: kohoaa ylle murheisen maanpiirin ikuisen rauhan koi, kun puhkee tuhatvuotis-päivä tästä titaani-yöstä, jumal-härnärästä!
Tuuti tulisoroista esiin elon noroista, tuuti tulta taivahan tuskaan, sielun vaivahan!
Kerran murrat kehtosi,
tunnet elinehtosi,
sytyt pyhään palohon,
poltat tiesi valohon!
Tuuti lasta syväksi, hyypiötäin hyväksi, tuuti tulta taivahan tuskaan, sielun vaivahan!
Sieluani suruun uupunutta hiljaa keinuttelee haahti unten; lapsuuteni rakastetun nään, sinisilmäin hymyn, armaan pään… Ah, ken voisi halki aikain lunten päästä lapsuus-onnen hämärään!
Ah, ken saisi varhaisnuoruutensa
valkeet yöt ja lemmenraskaat päivät!
Kultahaaveita ne mieleen toi.
Ihanimmat, jotka sydän loi,
utuisiksi unelmiksi jäivät;
mutta vielä rinnassa ne soi…
Palaa aatos varjoin valtakuntaan, maille vienon ensilemmen muiston: konsa illoin yksikseni jään, lapsuuteni rakastetun nään… Putoo päältä sydän-öisen puiston tähdenlento tyhjään elämään.
Sa laupias syys! Ma tunnen sen tulon jo laulussa laineen ja humussa puun. Kukat polttamat kulon, uniraukean aineen se lepohon tuutivi siunattuun.
Sa yksinäisyys syystaivahan alla! Pois lakastumuksen laduilta sa viet. Sua kuuntelemalla yön arvoituksen syli aukee, siintävät tähtein tiet.
Oi kaihoni, kauneuskaihoni kuolematon, sa arkeni halki hohtava autere sees, tie ohitse onnen, yksinkulkuhun jylhään, ikiväistyvän luo, ikiriutumuksehen ylhään, salaruoska, mi viiltäen liehdot rientämään ees, tuliorjantappura raukan otsani yllä, mun kiedot äärettömyytesi syleilyllä, käsivarsin aineettomin, ikiorjuutees! Oi kaihoni, kauneuskaihoni kuolematon!
Ikiväistyvä, oi, ihanuutesi unta vain lie, mut mulle sa viittaat, mulle oot kohtalon tie, sun katseesi alla murtuvi kauneus aineen, sun kutsusi rinnalla halpa on houkutus maineen: unohtuu aika ja hetki ja kukkaset maan. Ah, koskaan et antau kiinni, sa ylhä ja arka! Mut autuas oon, jos vilvoitellakin parka ees huntusi varjolla pään polon polttoa saan! Ikiväistyvä, oi, ihanuutesi unta vain lie!
Kaikki rientää riemun syliin, ääreen juhlakynttilöiden, valon kimmeltäviin kyliin, jotka välkkyy halki öiden tauottua arkitöiden.
Keltä puuttuu kynttilöitä käydä vastaan joulu-öitä, lainaa suuren juhlavalon akkunoista tähtitalon, säkeniltä, jotka sataa iltataivaan syvään sineen: niitä katsoo ystävineen.
Kellä lienee koti hellä, kodin onni sydämellä; kellä haave vanha vainen sielussaan kuin kellonsoitto, muiston kuuran kuvajainen, kaiho, joululaulun lainen.
Jokainen on tämän kerran rikas, nuori jonkun verran. Missä liikkuu Herran henki, siell' on jakaa toisellenki. Älä kysy: miksi, kelle? Oves avaa hyvyydelle!
Kesän kesti ruusu uhkee, nyt jo nukkuu hangen alla, vilu-neitten parmahalla. Kukat kuolottomat puhkee vasta ihmissydämistä hellemmiksi heltyvistä, rakkahasta rauhantyöstä, hyväntahdon joulu-yöstä.
Talven helmi, taivaan tähtiseule, pimentoihin unhoitettu kuu, hanki-valkeata valtaa käytän, mieltä puhtaampaa kuin kukaan muu.
Veret kuumat hyydän, liikkeen jäädän!
ajan kello hetkeks seisahtaa.
Hiljaisten maan lasten sieluun silloin
ikuisuuden aatos lankeaa.
Seulon sieluja, oi, pakkashenget!
Surmatkaa ja kootkaa aarteeseen!
Sen vain korjaan, joka kylmän kestää,
ikihelmeks käyvän kyyneleen.
Kiteet kulmillain on tähtiyöltä;
helkehuntu lahja alku-jään.
Vilu vieras tääll' oon, Pohjan vanki,
kruununi jäi aikain hämärään.
Lien ma elon kaiken kaukotaulu,
tausta, loppu, liikkumattomuus.
Kerran vielä kaiken luomakunnan
saartaa sama himmee hiljaisuus.
Kaartaa kimallukset äärtä vailla
rantaa autioiden maisemain.
Kalmistossa valkohiutaleiden
ihminen ja aika, muisto vain!
Silloin istun jälleen kruunu päässä
äyrähällä tyhjyyden ja yön,
tutkin linnani jääkuvaisesta
turhaan jälkeä poislaastun työn.
Lumiruusuin kuudankatvehessa
kerran iki-unta uinut maa.
Hetken hermot, turhan työnne orjat,
kuumehoureestanne lakatkaa!
Astu sielu sydämeni jäähän,
haaveitteni hopeehelinään!
Kiedon laakealla vilpehellä
huomishuolten liekitsemän pään.
Tippuvi räystäät, vierillä teiden pelmuten pulppuaa hilpeät purot. Paistavi päivä, läikkyvi ilma, herahtaa hymyhyn kasvot jurot.
Tunnetko, tunnetko, kulkija-parka:
sulaa ja soi myös talvinen rinta,
sykähtää synkkien verien virrat,
värähtää kummasti paatunut pinta?
Kaikk' kovat yösilmä-, jääsilmä-peikot
auringon kaunista katsetta lymyy.
Lokaisen, nauravan lammikon kalvoon
korkea taivas takaisin hymyy.
Tunnetko, tunnetko, kulkija-parka:
jouduit jo valkeain valtojen alle;
paistaa sun täytyvi auringon lailla
pahimmalle ja parhaimmalle!
Valkeita silkkiäispulmuja säähän
leutoon puhkovat rimpien raidat.
Havahtaa tuuli, lehahtaa tuoksu,
punertaa vienojen viitojen laidat.
Tunnetko, tunnetko kulkija-parka,
että sa syvinnä kaipaat jotain:
aikojen autuahampien rauhaan
tuskista elämän turhain sotain.
Painuvi päivä, helisee routa, taivaasta maahan käy sinisiltä. Hopeakyyneltä, helmeä täynnä välkkyvi kuulas, kalpea ilta.
Oi, maa-emon helmaan mun sieluni halaa, pois rinnoilta riehun ja riidan, pois korpeen, miss' elo ehjänä säilyy, salolammelle, miss' yön ulpukat päilyy, unilinnojen kuvitelmaan! Sinne sieluni palaa luo rakkahan virran ja viidan.
Oi, tuokion verran ma uinua soisin mesimättäällä muistojen lehdon, miss' haltiat haastoi ja kuusikot kuiski, suviöiden haavetta keijuset huiski mun lapsensilmääni kerran! Kuin autuas oisin ma keinussa luonnon kehdon!
(Victor Hugo).
Oi, vastaisuus! Näky valkea tuolla! Kaikk' kansat on vankilan ulkopuolla. Sora, hiekka jo heilivi vihertyen, kulot kasvavat umpeen nurmikkomailla. Maa seppelepää on morsion lailla ja ihminen ylvähin ylkä on sen.
Kuin hämärän halki tai verhotun uksen viel' aaluu kauneus kangastuksen, mut kerran me täyttyvän tiedämme sen. Vapahiksi me kerran pääsemme ihan, jos menneisyys kävi merkeissä vihan, tulevaisuus tulkki on rakkauden.
Jo nytkin syvältä synkeydestä soi sävele kansojen veljeydestä, se taivaalle kiuruna kirpoaa, ja kohtaloin kolkkojen, murheemme yllä se helkkyvi vienolla hyväilyllä. Oi, siivekäs haave, jo luoksemme saa!
Te nähkää, yö on jo valkenemassa!
Maailmassa suuressa, vapautuvassa
Capetingit ja Caesarit syösty jo on.
Jo hoivansa taivaan hengetär tarjoo:
sukupuut täyskypsät piiriinsä varjoo
suur' rauhansiipi liikkumaton.
Oi Ranska, suortunut vaivojen alta!
Oi terve, valkeain huntujen valta
ja voitto jälkehen kauhujen yön!
Taas sees on taivas ja linnut on täällä,
orapihlajain oksilla, päittemme päällä;
pajat puhkuu ja lietsoo painetta työn.
Ja tapparat, keihäät joutavat loukkoon, tykit, pommit ruosteisten romujen joukkoon; ne unheessa maatuvat, murtuvat pois. Koht' enää ei jälellä niistä sen verran, että kourulla koukata vettä vois kerran, että sirpaleen laidasta sirkkunen jois.
Katos kauna ja syy, vihamieliset linnat.
Sama täyttävi tunne nyt kaikkien rinnat,
sama kaikille viittovi määränpää.
Näin Jumala sielumme liittävi yhteen
ja sitovi kansoista kaunihin lyhteen.
Hätäkellojen köys saa levähtää.
Oi katsokaa, välke ui taivaan rantaan! Se kasvaa, sen loisto jo kauaksi kantaa, jo joudumme valtaan valkean sen. Tasavalta maailman, eessäin sun näen! Jos lienetkin vielä nyt pienoinen säen, olet huomenna aurinko ijäinen!
Kovan kohtalon lyömät, ei kauan se paina! Kuin vuoksi ja luode niin vaihtuvat aina valot, varjot Salliman lain. Pahat päivät haihtuvat varjon lailla. Pian riemuaa kansat auringon mailla: yö unt' oli vain!
Ajat onnellisemmat koittavat meille
ja kansoille kaikille vapautuneille.
Enää orjuutta, kurjuutta ei!
Vaan juhannusvirttä olemassa-olon
koko ihmisyys soi, tie häädetyn polon
kun kotihin vei.
Hirmuvaltiain sammuvi sumea suku,
punaruskossa nousevi uus ajan luku
sinitaivahan kannellen.
Käsi kädessä, veljinä ihmiset kulkee,
jumaluus sama,:suur', heidät helmaansa sulkee,
Isä kaikkeuden.
Soi rauhan viestit jo yllä ja alla; ne ruokopillillä, pasuunalla kautt' ilmojen kuuluuttaa: Ole vapaa, maa! Enää orjuuden vaivaan sua tuomita ei! Ole kaltainen taivaan polo ihmisten maa!
Edistys, tarutammi, sen keskelle juurtuu;
Ameriikan ja Euroopan saartavaks suurtuu
pyhä laulujen puu.
Sen oksilla valkeat kyyhkyset häilyy,
sen kautta päivällä aurinko päilyy
ja öisin tähdet ja kuu.
Tää haave ylväin totta on milloin? Me marttyyrit haudassa liemme jo silloin, nuo kauniit kun kahleetta käy. Käy autuaampina aamun he koissa, kun meille, ah, Tuonelan kammitsoissa yö hämärtäy.
Kylät, kaupungit riemua täys, elon intoa sorjaa! Taivaalla ei helvettiä, ei lain alla orjaa! Ja missä lie pyövelin piilu? Se tuntematon maan uudesti-syntynehille heimoille on. Ei onnea yksilön kurjuus kansojen salpaa. Sotamiestä ei enää, ei rintamaa, tappavaa kalpaa, verotaakat on poissa, myös ristit jo hyljättiin. Tahra Euroopan tää: kuninkaitako palveltiin? Ameriikan ihmetys: orjia ollutko meillä? Runo, tiede ja taide käy oppaina elämän teillä. Pois hälveni huoli, ja kuivui jo kyynelveet. On jalkarautansa kahlitut karistaneet. Kuin perhettä samaa suuri on ihmiskunta, pyhä kaikkien työ, teko vastaava parhainta unta. Elonpäiviä kiertää kiitosvirsien vuo: yhtä kallis on korsi, min pieninkin kekohon tuo, Tää ääretön, summaton, valossa-kylpevä kansa se heikoimmallekin velkaa on onnestansa, sille suonut on lahjan halvimman torpan mies; joka yksilön rinta on yhteisen työpajan lies. Ikivihreät kuuset, voittajat myrskyjen rankkain ja tuuheat oksat ja lehvät tammien vankkain ja seetripuut vanhat, graniitti-kuoriset nuo, kaikk' kilvan toukokuun sirkulle suojaa suo; värähtää jättien sielu ja valtaisan orren ne hellästi kaartavat katteeksi ruohonkorren.
Oi aurinko-maa, sädehohtava tulevaisuus!
Sun henkesi nousu se on, sa ihminen uus!
Kuin tähtihärmää sieluhuni sataa suvisen kentän lailla unelmoivaan, ja kaikk' on mulla, mikä muuten puuttuu. Häviön, kalman kauhut, turhuus, tuska, kaikk' katoaa ja laulun onneks muuttuu, ja rinnassani kastehelmet soi vaan.
Soi sävel outo, sävel kummallinen, soi kunniata kaiken olevaisen heijaavain heinänkortten kahinalla. Ah, kiitosvirttä kyynelhelmellistä ne laulaa suulla yhtä sorealla elämän ijäisen ja katoovaisen.
Kultaiset korret, metsäin keijuskuorot, kuin pirrat vetten yllä aranvienot, te luonnon kannelpuussa sielunkielet, heliskää kautta kaikkein ihmisrintain; saa hetkeks rauhan rauhattomat mielet valahtaa huolten ylle hunnut hienot.
Tavoittaa tyhjyys jumal-ajatuksen kuin tähdenlennon ikikierroltaan, Leimahtaa siivet liekkiin lentäväisen, mi tuhaks raukee tulen saatuaan: unohtuu Minä, vaihtuu, muuttuu muiksi, maan matosiksi, ruohoksi ja puiksi.,. Tään turhan onnen vuoks me ihmiset näin kiusataan ja tullaan kiusatuiksi!
Poroksi polttain astuu jumal-aatos sielusta sieluun soihtu kirpoaa; ja suurempana joka sukupolvi ja kauniimpana tulisurman saa. On kirkastuksen kruunu surmatulla, ehompi elää sen, ken jälkeen jää. Oi, ihminen, on kaunis osa sulla näin taistella ja voitetuksi tulla!
Sa syömmeni sorretun hehkuva säen, sa rohkea, pyhä, yht' ylväänä yhä sun sorronkin alla ma suitsevan näen!
Ah, askelten alla!
Sala-yössä kuin korvessa miilun hehku,
niin peittää äänetön turpehen pehku
salokankahalla!
Sa sitkeä, synkkä, sa kestät, joskaan
syvyytesi tähden
et outojen nähden
voi ilmiliekkinä loimuta koskaan!
Tai hetkikö koittais
tuo korkea, jolloin ois leimuta valta,
sydän maailman syttyisi kaikkialta
ja kahleensa voittais,
ja hyvyyden hiljaisen pilkattu voima, nyt piillen mi sytee, vain kaihona kytee, ois tekojen suurien aateloima?
Sen hetken jos näen, niin ilmoille roihua vaikk' alta vuoren, syki keralla maailman sydämen nuoren pyhä, hehkuva säen!
(Goethe)
Näin sijaa valmistan mä miljoonille, mut unteloille ei, vaan uurtajille. Vihertyy niitut, pellot kellertäy, inehmo, karja kunnahalla käy rotunsa rohkeen luottain voimaan, valtaan, suojansa saaden maalta raivaamaltaan. Kuin Eedenissä täällä kukkii työ, tuoll' ympärillä aalto ahnas lyö, mut uhkaavaks jos käy sen hurja kulku, niin yhteisvoimin nostetahan sulku. Mun puolestani kaikkein kuuluville viisauden viime sana olla saa: Elämä, vapaus vain kuuluu sille, ken hetki hetkeltä sen valloittaa. Partaalla vaaran, sentään pystypäin kehdosta hautaan kamppaellaan näin. Ma taiston nähdä soisin moiseen tapaan vapaassa maassa, kera kansan vapaan. Hetkelle silloin huutaa haihtuvalle ma mielin: viivy, ihanin! Ei vaipua voi aioonien alle eloni päivät jäljettömihin. Tään nyt jo tunnen onnen hurmion, tää korkein hetki elämässäin on!
Korkean rauhan maan valkeat tornit katsovat kaukaa kuiluun kuohuavaan.
Siintävät silmään sen,
jolla on rinnassa hiipuvin kaipuu
ylitse syövärien.
Erheiden eksyttäväin
alhosta nousevi ihmisen henki
kunnaalle seppelepäin.
Voittaja taistelon
ei ole murhamies; tuomittu, syösty
hurmeinen sankari on.
Eessä on uskonto uus:
kilvelle nostettu kaitsijaks kansain
sielujen aateluus.
Maaemon heimousvyön
uurtavat multahan rauta ja teräs,
talttuneet tahkoiksi työn.
Kansojen, yksilöjen
kilvan on kukkiva kirjava keto
turvissa veljeyden.
Ah, yli maan, yli veen kuin hymy Jumalan käy kajo kaunis ihmisen kirkastuneen!
Ma rauhan sain. Ei enää jalka liestä. Vain hiljaa liityn ihmisyytehen kuin liittyy luontoon lehdon kukkanen, niin vailla valtiaan kuin orjan iestä.
Mut syrjään jäin ma elon valtatiestä.
Sen halpa kunnia, kiistailu sen
huonosti sopi soitoks sydämen:
se vaati vankia tai miekan miestä.
Pois kylmä kiiltokuori sielun jäätää.
Pelastan sieluni, muu kadotkoon!
Mun maineen Parnassolta saatte häätää!
Vain sinne halaan, missä hyvyys säätää,
miel' leivon lailla puhkee lauleloon.
Ma pienimpänä suurin, vapain oon!