The Project Gutenberg eBook of Kaksi rakkautta
    
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this ebook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.

Title: Kaksi rakkautta

Author: Maila Talvio

Release date: March 12, 2018 [eBook #56731]

Language: Finnish



*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK KAKSI RAKKAUTTA ***


E-text prepared by Anna Siren and Tapio Riikonen



KAKSI RAKKAUTTA

Kirj.

Maila Talvio






Porvoossa,
Werner Söderström,
1898.




I.


Varsinainen ohjelma oli jo loppunut.

Salissa vallitsi tukahuttava kuumuus ja yhä uutta lämpöä hohti
kattokruunu, joka korkeudestaan valaisi keskilattialla liehuvia
tanssivia paria.

Salin kulmaan oli kokoontunut joukko herroja ja naisia. He istuivat
piirissä, kasvot kääntyneinä tanssiviin päin, mutta huomio tähdättynä
vallan toisaalle. Keskipisteenä heidän joukossaan oli nuori oppinut
Vitold Dargis, joka vasta oli saapunut Helsinkiin. Häntä tarkoittivat
naisten hymyilyt, häntä seurasivat katseillaan herrat. Hän oli kookas,
harteva mies, puettuna hienoon frakkipukuun.

-- Suokaa anteeksi, keskeytti äkkiä keskustelun muuan naisista
saksankielellä, -- me olemme täällä riitaantuneet, minä ja
ystävättäreni, siitä, mitä kansallisuutta te oikeastaan olette.
Oletteko virolainen vaiko saksalainen, puolalainen vaiko venäläinen?
Joku väitti teitä unkarilaiseksikin...

Dargiksen vakaville kasvoille lensi hetkeksi hymy, puoleksi ivallinen,
puoleksi kohtelias.

-- Olen liettualainen, sanoi hän. -- Ette, hyvä rouva, ehkä koskaan ole
kuullut puhuttavankaan sennimisestä kansasta.

-- Olen, olen toki, ovathan liettualaiset mainitut maantieteessä. Mutta
kun te puhutte kaikkia kieliä yhtä hyvin.

-- Me pienet kansat suuren keisarikunnan sisäpuolella olemme pakotetut
oppimaan useita kieliä.

-- Ette toki unkaria ja viroa...

-- Emme, paitsi silloin, kun vapaasta tahdosta sen teemme.

-- Mutta mitä hyötyä teillä saattaa olla näistä kaukaisista kielistä?

-- Tahdoin oppia tuntemaan kansat, jotka niitä puhuvat.

-- Omituista! Ja Helsinkiin olette tullut vartavasten oppiaksenne
suomea?

-- Niin, aion jonkin aikaa oleskella Helsingissä, jonkin aikaa
maaseudulla.

-- Mutta sitten ei meidän oikeastaan pitäisi puhua teille muuta kuin
suomea?

Taaskin tuli hänen kasvoihinsa tuo puoleksi kohtelias, puoleksi
ivallinen ilme.

-- Käytän suurimmalla kiitollisuudella hyväkseni ystävällistä
ehdotustanne, sanoi hän kumartaen, -- mutta arvelen sentään, että näin
alussa panisin kärsivällisyytenne liian kovan koetuksen alaiseksi. Ensi
työkseni tulen hankkimaan itselleni opettajan ja sitten...

-- Oliko teillä ennestään tuttuja Suomessa?

-- Persoonallisesti tunsin ainoastaan maisteri Vuorion. Me tutustuimme
kolme vuotta sitten Unkarissa ja kamppailimme silloin useita kuukausia
yhdessä. Nimeltä kyllä tunsin useita suomalaisia.

-- Liettua! huudahti muuan naisista. -- Kuinka se kuuluu intresantilta.
Mutta eikö Liettua oikeastaan ole samaa kuin Puola?

-- Ei, neiti. Liettuan suhde Puolaan oli sama kuin Suomen suhde
Ruotsiin.

-- Koska te oikeastaan tulitte tänne Helsinkiin?

-- Tänään aamulla.

-- Ja viivyttekö kauankin?

-- Ehkä kokonaisen vuoden. Olen aikonut...

-- Kokonaisen vuoden! Sepä hauskaa. Sitten toivottavasti saamme nähdä
teidät usein luonamme...

Siinä useat toisetkin rouvat riensivät lausumaan samaa toivomusta,
vakuuttaen, että heillä puhuu nuoriso pelkkää suomea.

Samassa astui tanssivien joukosta esiin kaksi naista, käsi kädessä.
He olivat sekä pukujen yhtäläisyydestä että kasvojen piirteistä
päättäen sisarukset. Toinen oli hennompi, mutta kasvonpiirteiltään
kehittyneempi. Toinen näytti aivan nuorelta. Hän oli vaaleatukkainen,
sinisilmäinen kaunotar, ja alaspainunein silmin, poskilla polttava
puna, seisahtui hän Dargiksen eteen.

-- Herra Dargis, lausui vanhempi sisar hymyillen, -- saanko esittää
teille sisareni, neiti Ekmarkin.

Dargis nousi ja teki kohteliaan kumarruksen. Nuori neiti tervehti
kömpelösti, puoleksi niiaten, puoleksi kumartaen.

-- No, sanohan nyt asiasi, Agnes, kehoitti vanhempi sisar, yhä pidellen
hänen kättään.

Agnes katseli hämillään eteensä, sanoja tavoitellen. Vaistomaisesti vei
hän käden päälaelleen, missä hiukset olivat suurena mättäänä.

-- Te ette saa nauraa minulle, lausui hän vihdoin kuiskaten, -- minä
en ikinä olisi tullut sitä kysymään, jollei ystävättäreni olisi niin
kovasti pyytänyt... Hän väitti etten uskaltaisi, ja minä tahdoin
näyttää, että...

-- Minä niin mielelläni autan teitä, jos vain voin, sanoi Dargis
vakavasti.

-- Niin, katsokaa... katsokaa, ennen, kun olimme lapsia, minä ja
ystävättäreni, niin oli meillä tapana koota muistoomme eräs lause niin
monella kielellä kuin suinkin. Nyt minä tahtoisin tietää, miten se
kuuluu teidän kielellänne...

Hän oli puhunut kiihkeästi ja katsellut Dargista suoraan kasvoihin.
Äkkiä hän vaikeni ja silmät painuivat maahan. Polttava puna oli
peittänyt hänen kasvonsa.

-- Ja mikä lause se sitten on? kysyi Dargis vihdoin, kun tyttö yhä
vaikeni.

-- "Minä rakastan sinua!"

Agnes ojentui suoraksi ja loi Dargikseen katseen, joka ilmaisi, että
hän oli valmis ottamaan vastaan minkä nuhdesaarnan tahansa. Mutta sitä
ei tullut. Ulkomaalainen herra ei edes nauranut.

-- Vai on täällä Suomessakin se tapa, sanoi hän tyynesti. -- Meilläkin
usein nuoret tytöt haluavat oppia tuon lauseen niin monella kielellä
kuin suinkin.

Dargis mainitsi lauseen omalla kielellään ja Agnes toisti sen pariin
kertaan.

-- Kiitoksia tuhansia! huudahti hän sitten. -- Nyt minun pian täytyy se
kirjoittaa, ettei se unohdu...

Ja hän oli jo livahtamaisillaan tanssivien joukkoon, kun Dargis hänet
pidätti.

-- Joko te sitten tiedätte sen puolaksi?

-- Kyllä, jollen sitä ehkä jo äännä väärin. Ennen, kun isä eli,
oleskeli eräs hänen puolalainen tuttavansa maatilallamme Arrakoskella,
ja hän sen minulle opetti jo silloin.

-- No varmaan te sitten äännätte sen oikein...

-- Mene nyt ystävättärellesi ilmoittamaan lauseesi ennenkuin sen
unohdat, kehoitti vanhempi sisar.

-- Niin, hyvänen aika, kuinka se nyt olikaan? huudahti Agnes hämillään.
-- Elina, muistatko sinä?

-- En, kuinka minä muistaisin! Sinun kai täytyy pyytää, että herra
Dargis on ystävällinen ja vielä kerran...

-- Sangen mielelläni, keskeytti hänet Dargis hymyillen.

Ja kun Agnes sitten oli saanut lauseen päähänsä, riensi hän pois miltei
juoksujalan ja katosi tanssivien joukkoon.

Elina rouva istuutui Dargiksen viereen.

-- Siskoni on niin kovin lapsellinen, selitti hän. -- Mutta hän onkin
kaiken ikänsä elänyt maalla, ainoastaan pari kertaa käynyt täällä
Helsingissä. Luulenpa että hän tänään on ensimmäisissä suuremmissa
tanssiaisissaan. Ja sitäpaitsi ovat hänen hiuksensa tänään ensi kerran
kierretyt ylös niinkuin täysikasvaneilla. Se tietysti tekee hänet
hiukan tottumattomaksi uuteen arvoonsa.

Mutta liettualainen lause kierteli suusta suuhun ja naiset ihailivat
sanojen kauneutta.

-- Aivan kuin musiikkia! huomautti joku.

-- Ettekö sanelisi meille hiukan enemmän?

Hetken mietittyään lausui Dargis runopätkän ja käänsi sen saksaksi. Se
herätti suurta ihastusta.

-- Se mahtaa olla ihana maa se Liettua!

-- Ja runollinen maa!

-- Teillä on kai paljon kansanlauluja! Minusta tuntuu siltä kuin teidän
kielenne vasta laulaessa oikein pääsisi oikeuksiinsa.

-- Aivan kuin italiankieli!

-- Ei se taas minusta laisinkaan muistuta italiaa, huomautti muuan
herroista. -- Mieluummin sitten saksaa.

-- Eipä ollenkaan. Minä melkein olisin sitä mieltä, että siinä on
jotakin joka muistuttaa vanhaa latinaa.

-- Ette ole niinkään väärässä, sanoi Dargis. -- Siinä on todellakin
päätteitä ja ääniä, jotka ensi hetkessä ovat latinan kaltaiset.

-- En siis ollut niinkään väärässä, kun vertasin liettuaa italiaan.
Italia ja latinahan ovat likeistä...

-- Herra Dargis, lausui Elina Vuorio äkkiä, -- ettekö tahtoisi hiukan
tanssia. Saanko minä kunnian?

Naiset katsahtivat toisiinsa, toiset hymähtivät, toiset näyttivät
loukkaantuneilta. Elina oli muitta mutkitta katkaissut heidän
keskustelunsa! Hänellä oli kuin olikin ne omat pienet päähänpistonsa!

-- Kunhan minä vain uskaltaisin, kuului Dargis lausuvan, taluttaessaan
häntä keskilattialle päin.

Ja naurahtaen vastasi Elina:

-- Uskaliaisuus on tässä minun puolellani! Tiedänhän kyllä, että
tulette tanssitaidon luvatuilta mailta. Tietysti me jäykät suomalaiset
teidän silmissänne hypimme kuin sammakot. Mutta tahdoin pyytää teitä,
jotta tutustuisitte oloihimme, yksin tansseihimmekin, ja tuntisitte
olevanne kuin kotona.

-- Olen hyvin kiitollinen.

-- Minä uskallan ottaa kaikenlaisia oikeuksia teidän suhteenne, jatkoi
Elina ja loi häneen ystävällisen, melkeinpä suojelevan katseen, --
sillä olemmehan me teidän ensimmäiset suomalaiset tuttavanne, ja
koska tänään Yrjön kehoituksesta, kesken väsymystänne, tulitte tänne
iltamaan, niin pidän mieluisana velvollisuutena valvoa, ettei teidän
tule hyvin ikävä...

-- Kaukana siitä, hyvä rouva...

-- Tiedättekö, minun on teitä oikein sääli, puhui Elina hetkisen
kuluttua. -- Olette niin monta kertaa saanut vastata kysymyksiin:
"koska tulitte Helsinkiin?" "Kauanko viivytte?" "Miten Helsinki teitä
miellyttää?" jne. Mutta kuulkaa, ehkä hiukan odottaisimme, nyt on
tanssi kiivaimmillaan. Jos hetkisen juttelisimme, kunnes tulee tilaa...

Dargis tarjosi hänelle käsivartensa ja vei hänet syrjemmälle.

-- Minä olen niin tottunut siihen, vastasi hän, -- että minun aina, kun
tulen uuteen kaupunkiin, on vastattava noihin kysymyksiin.

-- "Aina kun tulen uuteen kaupunkiin!" Se kuuluu komealta. Vai olette
te todellakin matkustanut niin paljon. Minä kadehdin teitä!

Dargis kertoi sitten matkoistaan ja johtui puhumaan kotimaansa
luonnosta. Aiotun tanssin he kokonaan unohtivat. Kun maisteri Vuorio
vihdoin tuli Elinaa hakemaan, tapasi hän heidät väittelemässä.

-- Kuule nyt Yrjö, huudahti Elina jo miestään vastaan, -- kun herra
Dargis tahtoo minua suomenkielenopettajakseen. Uskallanko minä nyt
siksi ruveta?

-- Mikset! sanoi Yrjö tyynesti. -- Eihän tässä tule kysymykseen kuin
käytännöllinen harjoitus, ja osaathan sinä suomea.

-- Osaan kyllä. Mutta en tiedä, miksi se minusta tuntuu niin
mahdottomalta.

-- Annathan sinä muillekin tunteja.

-- Mutta he eivät ole oppineita. Pelkään että joku ylioppilas teitä
paremmin opettaisi.

-- Olen aivan varma siitä, että te sen teette erinomaisesti. Enkö siis
saa pitää asiaa päätettynä?

-- Tietysti minulla ei ole mitään sitä vastaan, kunhan ette vain itse
tulisi katumaan kauppojanne.

-- Huomenna kun tulette meille, sanoi Yrjö päättäväisesti, -- niin
saamme likemmin puhua asiasta.

He rupesivat sitten Yrjön kanssa uusimaan muistojaan Unkarista, miten
he olivat juoneet tulista viiniä ja kuunnelleet mustalaismusiikkia.

-- Ja muistatteko, kun meidän piti ottaa oppikurssi csardasissa.

-- Te opitte sen vallan helposti, mutta minä tietysti olin mahdoton. Se
oli ensimmäinen onnistumaton koe. Sittemmin en enää ole koettanut.

-- Yrjö! huudahti Elina, -- vai olet sinä yrittänyt tanssia.

Yrjö punastui.

-- Kuulethan, että se oli ensimmäinen koe. Tämä herra Dargis minut
siihen houkutteli.

Dargis seurasi katseellaan tanssivia. Elina huomasi, että hän
erityisesti tarkasti yhtä paria.

-- Meikäläiset eivät tanssi hyvin, sitä kai katselette, sanoi hän
nauraen. -- Minä en laisinkaan loukkaannu, jos sen suoraan myönnätte.

-- Minä katselin päinvastoin sitä, että muutamat tanssivat oikein
hyvin. Esimerkiksi sisarenne ja myöskin tuo herra, joka hänen kanssaan
nyt tanssii.

-- Se on hyvä ystävämme, tohtori Kunnas. Ettekö vielä häntä tunne?
Minäpä esittelen hänet teille...

-- Lahjakas mies, jatkoi Yrjö, -- etevimpiä historioitsijoitamme,
paljon matkustellut ulkomailla.

-- Ja kirjoittaa paraikaa suurempaa teosta, lisäsi Elina. -- Lähtee kai
piakkoin maalle, saadakseen olla rauhassa.

-- Vai niin, sanoi Dargis, yhä antaen silmiensä seurata tanssivaa paria.

Mutta kun tanssi loppui, nouti Elina sisarensa ja Kunnaksen paikalle.

-- Erittäin hauska tutustua teihin, sanoi Kunnas, tehdessään
kohteliainta kumarrustaan. -- Koska te olette tullut Helsinkiin?

Elina purskahti nauruun.

-- Älä nyt, Kaarle, rupea tekemään noita kysymyksiä: "koska tulitte?,
kuinka kauan viivytte?" Herra Dargis on tänään jo kymmeniä kertoja
saanut niihin vastata.

-- Pyydän anteeksi, sanoi Kunnas, -- mutta minua todellakin huvittaisi
tietää, miten kauan me saamme ilon pitää teitä luonamme.

-- Kyllä olen aikonut viipyä ehkä koko vuoden. Tahtoisin kirjoittaa
teoksen Suomen oloista ja luonnosta. Sitä sentään Europassa niin vähän
tunnetaan ja se on sääli.

-- Mutta, huomautti Yrjö, -- olisikohan oikeastaan niin suotavaa, että
meitä tunnettaisiin, turistitulva vain vetäytyisi tänne meille...

-- Pienille kansoille on aina edullista, että niitä tunnetaan, sanoi
Dargis.

Hän seisoi selinpäin valoon, joten hänen kasvonsa jäivät varjoon.
Hänessä oli jotakin pidätettyä ja punnittua, miltei salaperäistä.
Sisarukset seisoivat käsitysten ja katselivat häneen. Elina ajatteli
hiukan levottomana, että kuinka hän nyt häntä osaa opettaa, samalla
iloiten siitä, että hän opettajakseen oli pyytänyt juuri häntä.
Agnes tuijotti häneen hämmästellen, mistä hän oli saanut rohkeutta
mennä häneltä kysymään tuota liettualaista lausetta. Kunnas katseli
vuorotellen sisaruksiin, vuorotellen ulkomaalaiseen.

-- Neiti, kääntyi hän äkkiä Agnesin puoleen, -- eikö siellä teilläpäin
olisi rauhallista talonpoikaistaloa, jossa saisi asua? Jos lähtisin
täältä Helsingistä töineni päivineni...

Agnes katsahti häneen hiukan hajamielisenä.

-- Kyllähän siellä rauhallista on, melkeinpä liiaksikin. Eikä asunnosta
puutetta ole. Luulenpa että meiltäkin saisi...

-- Mutta saattaisitko sinä asettua niin kauaksi Helsingistä? sanoi
Elina. -- Sanoithan tarvitsevasi kirjastoa.

-- Minä laskin leikkiä, hymähti Kunnas, -- tai oikeammin sanoen:
minä tuuditin itseäni unelmaan, jonka niin mielelläni tahtoisin
vaihtaa todellisuuteen. Niin, kunhan kerran pääsisinkin pois täältä
Helsingistä, oikein maalle...!

-- Meillä on itsekullakin unelmamme, lausui Elina. Hänen kasvonsa
olivat äkkiä vetäytyneet vakaviksi ja äänessä oli surumielinen sointu.
-- Minäkin tässä yöt päivät uneksin Arrakoskesta. Mahtaisinko tulla
onnellisemmaksi, jos sen saisinkin!... Sinä, Kaarle, nyt et varmaankaan
viihtyisi maalla, sinä joka olet täydellinen helsinkiläinen. Mutta
kuulkaa, tämä aihe tekee minut surumieliseksi. Ja nyt ollaan sentään
tansseissa. Kaarle, ole niin ystävällinen ja tanssi kerran kanssani,
sitten lähdemme kotiin.

He eivät olleet päässeet alkuunkaan, kun näkivät Dargiksen pyytävän
Agnesia tanssiin.

-- Kas, huudahti Elina hämmästyneenä, -- hän tanssii kuin olisivat
meidän tanssimme hänelle vanhastaan tutut!

-- On kai vanha, tottunut tanssimestari!

-- Näyttääkö hän sinusta siltä?

-- Miksei!

Kierroksen tanssittuaan palasivat he paikoilleen, äänettöminä
seuratakseen Agnesia ja ulkomaalaista. Dargis näytti miltei kannattavan
häntä käsivarsillaan, niin kevyesti hän tanssi. He eivät palanneet
paikoilleen, vaan katosivat ravintolan puolelle.

-- Kuka hän oikeastaan on? virkkoi Kunnas äkkiä.

-- Kuka? Tarkoitatko Dargista?... Hän on talonpojan poika Liettuasta,
on kai isältään saanut hiukan periä, lukenut ylioppilaaksi ja
matkustelee nyt pitkin maailmaa oppiakseen sitä tuntemaan. Varsinkin
huvittavat häntä pienet kansat. Hän kuuluu kirjoittaneen paljon ja osaa
kaikkia kieliä. Muuta en tiedä...

-- No onhan sitä siinäkin! Mutta eikö teidän pitänyt lähteä kotiin?

-- Näyt tahtovan meistä päästä! naurahti Elina. -- Olet oikeassa.
Agnesin pitää aikaiseen matkustaa. Mene, ole hyvä, pyytämään häntä
tänne.

Tuskin oli Elina jäänyt yksin, kun rouva Peltonen, pitkä, kalpea nainen
kallisarvoisessa silkkipuvussa, tuli hänen luokseen.

-- Elina, virkkoi hän hiljaa, äänessä nöyrä sointu, ikäänkuin hän olisi
tahtonut pyytää anteeksi jotakin.

Elinan kasvoille nousi kuin pilvi. Hän oli häntä karttanut kaiken
iltaa, paeten heti kun vain oli nähnyt hänen likenevän, ja nyt hän
sittenkin oli saanut hänet käsiinsä.

-- Elina, uudisti rouva Peltonen, -- olen tahtonut puhutella sinua
koko illan, mutta en koskaan ole saanut siihen tilaisuutta. Olen sinua
seurannut, sinä olet niin kaunis tuossa vaaleassa puvussasi, kaulan
kaarevuus, pehmeät hiukset, silmien syvä ilme, kaikki...

Elinan kasvoille oli noussut puna. Hän pakotti itsensä hymyilemään ja
katkaisi malttamattomalla liikkeellä kiusallisen ylistyksen.

-- Olemme juuri aikeessa lähteä kotiin.

-- Mutta koska sinua saisi tavata? Tahtoisin puhua kanssasi.

-- Koska tahansa. Olenhan miltei aina kotona.

-- Minä tiedän sen, koska sinua niin harvoin näkee kaupungilla. Mutta
sinulla on paljon tunteja?

-- Kyllä. Koko aamupäivän olen kiinni, paitsi yhtenä ainoana
viikonpäivänä, nimittäin juuri huomenna. Mutta esimerkiksi kello viisi
iltapäivällä olen kyllä tavattavissa kotona.

-- Saisinko sitten tulla ehkä jo huomenna?

-- Kyllä. Tervetuloa vain.

Ilostuen huomasi Elina miehensä ja sisarensa Kunnaksen ja Dargiksen
seurassa likenevän. Hän lausui nopeaan hyvästi rouva Peltoselle ja
astui tulevia vastaan.

-- Sisarenne matkustaa jo huomenaamuna pois, lausui Dargis. -- Ja minä
luulin, että hän vielä viipyisi Helsingissä.

-- Ei, valitettavasti, vastasi Elina. -- Hän asuu setämme luona ja he
tahtovat häntä kotiin.

Mutta Agnes astui rukoilevin katsein sisarensa eteen ja alkoi pyytää:

-- Enkö minä vielä hetkeksi saisi jäädä tänne? Olen jo pyydetty
kolmanteen franseesiin ja se tanssitaan aivan heti...

-- Mutta kuinka jaksat huomenna nousta?

-- Onhan minulla maalla aikaa levätä.

-- Mutta kuinka sinä pääset kotiin?

-- Kyllä minä nyt jollakin lailla...

-- Kunnas kyllä saattaa hänet kotiin, sanoi Yrjö. -- Antaa nuorten
tanssia niin kauan kuin voivat.

-- Minäkin teen sen hyvin mielelläni, ehdotteli Dargis, -- jos...

-- Kyllä täällä pidetään huoli neiti Ekmarkista, keskeytti Kunnas
hiukan malttamattomasti.

Agnes riensi tanssiin. Yrjö ja Elina sanoivat Dargikselle hyvästi ja
läksivät.

Suloiselta tuntui päästä ulkoilmaan.

Oli ensimmäisten syyspakkasten öitä. Suurena purjehti kuu taivaalla,
joka oli kirkas ja sininen. Ei ollut vielä lunta, mutta katukivet,
puoleksi lehdettömät puut ja nurmikot olivat kuurassa.

Elina kääri turkkia ympärilleen ja hengitti syvältä. Mikä hänen oli?
Miksi sydän löi ja hermot tykkivät? Niin kävi aina, kun hän rouva
Peltosen näki. Miksei hän sitten voinut unohtaa niinkuin muut ihmiset?
Miksi heräsivät paikalla muistot? Eikö niiden jo ollut aika kalveta ja
kuihtua? Johan Aksel, hänen ainoa veljensä, viisi vuotta oli levännyt
haudassaan.

Aksel, hänen kaunis, uljas veljensä oli nostanut tuon Veeran hänen
puolisivistyneistä oloistaan rinnalleen, he olivat eläneet avioliitossa
viisi onnellista vuotta. Ja tuskin vuotta Akselin kuoleman jälkeen
riistää leski yltään surupuvun ja menee uusiin naimisiin...

Sen olisi vielä voinut ymmärtää, jollei olisi ollut lapsia, mutta
olihan Akselilla kaksi poikaa. Elina aivan raivostui, kun hän rupesi
sitä ajattelemaan... Hänen veljensä, joka oli ollut oikea miehisen
voiman ja kauneuden ihanne, vanhan sivistyssuvun jälkeläinen! Ja sitten
tuo menee ja ottaa Peltosen, miehen joka on Peltonen kantapäästä
kiireeseen asti!

Mitä saattoi rouva Peltosella olla -- Elina ei enää voinut ajatella
häntä nimellä Veera, jota hän ennen oli käyttänyt -- sanomista hänelle,
Elinalle?

Hän oli viime aikoina ollut tavallista hermostuneempi ja herkempi
vaikutuksille. Ja viime sunnuntain lehdistä oli hän sattumalta lukenut
ilmoituksen, joka oli saattanut hänet kuumetilaan: Arrakoski, hänen
kotitalonsa ilmoitettiin myytäväksi julkisella huutokaupalla.

Kuinka hän oli kärsinyt, kun se isän kuoleman jälkeen oli täytynyt
myydä, kuinka häntä oli hävettänyt, kun muistojen pyhittämät paikat
olivat joutuneet vieraisiin käsiin. Nyt oli tilaisuus saattaa kaikki
entiselleen, valloittaa pyhä hauta raakalaisten käsistä. Sen _täytyy_
tapahtua... Mutta miten?

Hänen ajatuksensa karkasi tuon tuostakin tutulle seudulle, tietä
ikivanhan koivukujan halki puistoon, jossa teitä kulki ristiin rastiin
ja jonka lehdoissa oli lahoavia, salaperäisiä huvihuoneita. Siellä ja
sillalla koskenniskassa, mitä unohtumattomia hetkiä olikaan eletty!
Taaskin saada asua tutussa rakennuksessa, jonka sokkeloista tarina
tiesi kertoa mitä kummallisimpia asioita, ja yläkerran parvekkeelta
katsella puistoa ja koskea kuutamoyössä! Taaskin hallita taloa, tuntea
sen maaperä omakseen!

Mutta miten?

Sekä hän että hänen miehensä ovat epäkäytännöllistä väkeä. Heidän
velkansa nousevat kymmeniin tuhansiin eikä heillä ole vakinaisia
tuloja... Hän oli miettinyt päänsä halki, hylännyt suunnitelman ja
hankkinut toisen, särkenyt unelman ja rakentanut uuden. Hän oli
neuvotellut tuttujen kanssa ja kirjoittanut sedälleen, jonka luona hän
ja hänen sisarensa olivat kasvaneet. Mutta kaikki olivat selittäneet
Arrakosken ostamisen uhkarohkeaksi teoksi sille, jolla ei ollut
irtonaista pääomaa uhrata. Mutta viimeinen omistaja oli hävittänyt
kaiken metsän ja laiminlyönyt viljelykset. Arrakosken täytyi kulkea
vanhojen sukutilojen surullista tietä, siihen täytyi alistua.

"Ostetaan pois!" oli Yrjö päättäväisesti sanonut.

"Millä?" kysyi Elina epätoivoissaan.

"Velalla tietysti! Kyllä maatila aina kannattaa, kun se hyvin
hoidetaan."

"Kuka sitä hyvin hoitaa, kun itse asumme kaupungissa?"

"Hyvä pehtori, ja kesällä olemme siellä itse!"

"Mutta sinähän matkustat ulkomaille ensi kesänä."

"Älä nyt ole huolissasi! Ennenkuin tiedätkään, on Arrakoski meidän!"
Elina oli taasen vaistomaisesti ruvennut toivomaan, vaikka järki
jyrkästi vastusti kaikkea toivoa. Ja niin oli hän koko viime viikon
taistellut toivon ja epätoivon välillä.

Entä jos äärettömällä säästäväisyydellä saisi aikaan jotakin! Jos
hän heittäisi soittonsa, rupeaisi käyttämään vanhoja, muodittomiksi
käyneitä vaatteitaan eikä ostaisi uusia... Jos hän ottaisi lisää
oppilaita...

Mutta ne olivat sittenkin vain naisen pieniä keinoja. Niillä ei
ostettaisi Arrakoskea!

Elinasta tuntui tukahduttavalta, kun hän näitä ajatteli. Hänen
sydämensä ikäänkuin pusertui kokoon. Hän avasi turkkiaan ja antoi öisen
ilman virrata ohuen tanssipukunsa läpi.

Ympärillä oli niin hiljaista. Kunhan sydänkin vaikenisi valittamasta.

Äkkiä huomasi hän, että heidän edessään asteli kolme pitkää, mustaa
varjoa kadulla, jota kuu valaisi. Heitähän oli kolme! Ja samassa tuo
kolmas häntä puhutteli.

-- Miksi Elina rouva tänään suvaitsee olla niin kovin vaitelias?

Elina säpsähti.

-- Kaarle Kunnas! Kuinka olet täällä? Kuka nyt saattaa kotiin Agnesin?

-- Salli minun ensin saattaa kotiin teidät. Menen sitten takaisin
juhlaan ja saatan ilolla kotiin ihanan siskosi -- kunhan hän on
tarpeekseen tanssinut.

-- Mikä päähänpisto nyt oli tulla kesken pois?

-- Se vain, että tahdoin hengittää raikasta ilmaa. Mutta mikä sinua
vaivaa, Elina rouva?

-- Niin, huomautti Yrjökin, -- sinä olet sangen vakavana.

Elina vaikeni hetkisen selvittääkseen ajatuksiaan.

-- Minä olenkin ajatellut vakavia asioita.

-- Tanssiaisista tullessa? sanoi Kunnas, kääntäen päätään ja hymähtäen.

-- Niin.

-- No... eikö uusi puku kaunistanut? Vai mikä oli niin vakavaa?

-- Minä olen muun muassa koettanut selittää itselleni: voiko mies tai
nainen, joka on rakastanut aviopuolisoaan, tämän kuoltua mennä uusiin
naimisiin, sanoi Elina, ikäänkuin ei hän olisi huomannut Kunnaksen
viime sanoja.

-- Soo, sanoi Kunnas venytellen.

-- Että sinä, Elinaiseni, nyt niitä mietit! nuhteli Yrjö hellästi.

-- Rakkaus on iäinen, huomautti Kunnas kuivasti, -- esineet vain
vaihtelevat.

-- Voit todellakin sanoa, sinä vanha kyynikko, joka mielelläsi suutelet
kaunista naista, mutta et milloinkaan ole tuntenut vivahdustakaan
uskollisesta rakkaudesta... Yrjö, sano jotakin sinäkin!

Elina tarttui miehensä käsivarteen ikäänkuin apua pyytääkseen, ja loi
häneen pitkän katseen.

-- Tiedäthän sinä minun mielipiteeni. Enhän koskaan ole suosinut toista
avioliittoa.

-- Te olette idealisteja, suuria lapsia, puhui nauraen tohtori. --
Te ette tunne elämää. Mies minun iässäni ajattelee toisin, hän on
katsellut syvemmälle ihmissydämeen. Kuinka ei nuori leski, olkoon hän
sitten mies tai nainen, menisi naimisiin?

Elina nauroi hermostuneesti. Kuu paistoi suoraan hänen kasvoihinsa.
Leveäröytäinen hattu varjosti hänen otsaansa, mutta silmät naulautuivat
tohtoriin.

-- Vastaa sinä miehistä, mutta älä mene naisia tuomitsemaan. Nainen,
joka on rakastanut ensimmäistä miestään, ei koskaan mene uusiin
naimisiin.

-- Oo, Elina rouva, hän menee, jos hän on kaunis ja nuori! Uskallanpa
väittää, että sinä itse...

-- Minä! huudahti Elina ja polki jalkaansa maahan, -- herkeä jo!
Uskallatko katsoa minua silmiin tällaisen solvauksen jälkeen?

Ja Elina asettui hänen eteensä, oikaisi itsensä suoraksi ja nosti
päätään. Kuuvalo virtasi hänen kasvoilleen. Tohtori teki syvän
kumarruksen ja laski käden sydämelleen.

-- Jumala varjelkoon minua kuutamoyönä katselemasta kaunista naista
silmiin. Se on vaarallista!

Elina punastui ja purskahti nauruun.

-- Oikean aseen valitsit: imartelu vaikuttaa aina naiseen. Tietysti en
voi sinuun edes suuttua, sinä vanha veitikka! Hyvää yötä nyt! Ja riennä
kiireesti Agnesin luo ja tuo hänet kunnialla kotiin.

He erosivat. Yrjö ja Elina astelivat pihan perälle. Siellä oli
kalliolla pieni puurakennus, jossa he asuivat ja jota tuttavien kesken
kutsuttiin Vuoriolaksi. Seinävarsilla kasvoi pensaita. Kuurassa niiden
oksilla kimmelsi kuuvalo.

Jo eteisessä huokui heitä vastaan puurakennuksen kodikas lämmin.
Huoneissa vallitsi salaperäinen hämärä ja sinne tänne seinille ja
permannolle oli kuuvalo muodostanut valoviivoja.

He eivät vielä menneet levolle. Yrjö veti ylleen työtakkinsa ja pian
asteli Elina pehmeissä jalkineissa ja väljässä yöviitassa edestakaisin,
huoneesta huoneeseen, koettaen saada aikaan järjestystä ajatuksissansa.

Äkkiä johtui hänen mieleensä työ, jonka hän oli laiminlyönyt. Ja jottei
se enää unohtuisi, nouti hän paikalla makuuhuoneen pöydältä pitkän,
kaitaisen kirjan ja hiipi miehensä työhuoneeseen.

Yrjö istui kirjoituspöytänsä ääressä, keskellä kirjojaan ja
papereitaan, syventyneenä työhönsä. Elina pysähtyi katsomaan häneen.
Juuri tuollaisena, tuossa oppineessa ympäristössä hän häntä niin
rakasti! Kun lamppu vihreän varjostimen alta valaisi hänen kalpeita,
laihoja kasvojaan, korkeaa, älykästä otsaa, luisevaa profiilia, tummaa,
lyhyeksi leikattua tukkaa ja tuota valkeaa kättä, joka oli hento
kuin naisella... Elina likeni, tarttui käteen ja suuteli sitä. Yrjö
ei irroittanut silmiään kirjasta edessään, mutta alkoi hitaasti ja
ikäänkuin vaistomaisesti silitellä vaimonsa päätä.

-- Yrjö, kuiskasi Elina, -- tahtoisin kirjoittaa muistiin, mitä meiltä
meni tänä iltana... Ettei unohdu! lisäsi hän, ikäänkuin anteeksi
pyytäen.

Yrjö selaili hyvän aikaa kirjaansa. Elina luuli jo, ettei hän ollut
kysymystä kuullut, kun hän vihdoin virkkoi:

-- Ei kai mennyt muuta kuin piletteihin kahdeksan markkaa.

-- Ja ajuri edestakaisin. Etkö ostanut arpoja?

-- Tosiaankin. Ostin kahdellakymmenellä markalla. Hyvä tarkoitus
velvoittaa.

-- Sitten pääsymaksu sivuhuoneisiin.

-- Se oli markka.

-- Siis meiltä molemmilta kaksi. Entä illallinen?

-- Odotahan: viisi viisikymmentä juomarahoineen päivineen. Ja siinä se
onkin kaikki.

Elinan kasvoille oli noussut punaa. Hetkisen hän mykkänä tuijotti
eteensä. Sitten hän hiljaa jätti huoneen.

Saamme tehdä paljon työtä, ennenkuin tämäkin ilta tulee maksetuksi,
ajatteli hän itsekseen ja alkoi taasen astella huoneesta huoneeseen.
Hän oli jo niin kauan ollut levoton eikä hän kenellekään voinut uskoa
huoliaan. Yrjö kirjoitti väitöskirjaansa, häntä ei saanut häiritä, eikä
Elinalla ollut yhtään läheistä ystävätärtä.

Entä jos olisi istuutunut soittamaan! Mutta ei, ei tällaisella
mielellä, kun oli pää täynnä rahaa ja rahahuolia.

Hänen aivoissaan risteili tuhansia ajatuksia. Hän ajatteli sekä
Arrakoskea että entistä kälyään rouva Peltosta, Yrjön henkivakuutusta
ja korkoja, jotka olivat maksettavat kuukauden lopulla... Onneksi
olivat rahat huomenna lankeavaan vekseliin valmiina talossa.

Huolet olivat aikojen kuluessa muodostaneet hänen rintaansa ikäänkuin
kerän, joka suurenemistaan suureni. Kun olisi saanut jollekin puhua,
tuntui niin sietämättömältä olla näin yksin!

Hän oli seisahtunut työhuoneen kynnykselle ja katseli siitä miehensä
tyyniä kasvoja.

Hän on onnellinen, häntä eivät huolet paina! mietti hän itsekseen.

-- Yrjö, lausui hän sitten ääneen ja astui likemmä. Ja hymyillen laski
hän kätensä hänen hiuksilleen ja kuiskasi: -- tahtoisitko tehdä minulle
suuren ilon...? No niin. Anna minun käydä maksamassa huominen vekseli.

-- Saat mielelläsi.

-- Kiitos, armaani. Onhan se kahdeksansataa?

-- Eipä suinkaan kuin seitsemänsataa, virkkoi Yrjö, nostaen päätään.

Elina etsi muistiinpanokirjan. Hyvänen aika! Sielläkin oli
seitsemänsataa. Hän oli nähtävästi erehtynyt. Mikä erinomainen erehdys.
Aivan kuin olisi lahjan saanut! Ja tyyntyneempänä astui hän saliin,
jossa soittokoneen kansi jo oli auki.

Hän rakasti soittokonettaan. Siihen liittyivät hänen nuoruutensa
unelmat ja haaveilut ja se se viime aikoina oli ollut hänen ainoa
uskottunsa. Hellävaroen laski hän kätensä koskettimille ja alkoi niitä
painaa. Ja vaistomaisesti vaivuttautui hän aikaisimman nuoruutensa
tunnelmiin, unohti ympäristönsä ja huolensa ja säilytti nykyisyydestä
ainoastaan kuutamoyön...

Puutarha, hiljainen suhina puissa, jotka ovat täydessä lehdessä.
Outoja varjoja kaikkialla, kiiltomatoja nurmessa. Tuontuostakin
vaeltaa kuun yli pilvi, päästäen revelmistään valoa mustaan maahan ja
metsään. Tuulenhenki tulee hiljaa, panee helpeiset heinät suhisemaan
ja lehtiverkot soimaan... Niin oudosti, niin omituisesti... Mikä on
tuo läpikuultava olento, joka on kuin ilmaa eikä kuitenkaan ole ilmaa,
jolla on niin loistavat silmät ja joka itkee kuutamoyössä ja miksi hän
liehuttelee harsoaan...? Hänen rinnalleen saapuu toisia samanlaisia
olentoja. Pian on lehto täynnä valkeita, läpikuultavia henkiä, jotka
käsivarsillaan kantavat harsoja soiden sumusta. He sitovat niillä
toisiansa kiinni puihin, he kahlehtivat toisensa siihen ikiajoiksi. He
itkevät ja valittavat...

Kuu loistaa heleästi. Elina rouva koskettelee kieliä ja katselee
mietteissään henkien hiljaista liikuntoa.

Hänen rintansa on tuo lehto laulavine puineen ja hänen sielunsa lapsia
ovat nuo, jotka liikuttelevat sumuharsoja ja itkevät... Itkekää,
lapset, itkekää kokoon suuri meri.

Hänen kätensä vaipuvat alas ja pää painuu soittokoneen laitaa vastaan.
Siitä tapaa hänet Yrjö aikoessaan lähteä levolle. Hän ottaa häntä
hellästi vyötäisistä ja taluttaa pois.

-- Kuule Elinaiseni, sano mitä sielussasi nyt liikkuu.

-- En tiedä itsekään, Yrjö...

-- Se Veerako sinua niin hermostutti?

-- Niin, juuri hän. En ymmärrä, miksen voi siihen tottua, että hän oli
Akselille uskoton!

-- Elinaiseni, sinun pitää koettaa ymmärtää häntä. Ehkä hän...

-- En voi enkä tahdo ymmärtää, Yrjö...

-- Sinä ajattelet niinkuin vanhat intialaiset, jotka polttivat lesken
samalla roviolla kuin hänen miehensä ruumiin.

Elina jäi ajatuksissaan tuijottamaan eteensä.

-- Se oli kaunis tapa! huudahti hän äkkiä lämpimästi. -- Jos sinä
kuolisit, tahtoisin minä palaa kanssasi.

-- Kiitos vain, armaani! Mutta emme nyt puhu kuolemasta, kun olemme
nuoret ja koko elämä on edessämme.

Elina purskahti äkkiä itkuun. Kuva, jonka hän ensi kertaa kuullessaan
intialaisten vanhasta tavasta oli luonut itselleen, oli tällä hetkellä
tullut kumman eläväksi hänen silmissään. Hän näki jonkun miehen
ruumiin käärittynä valkeisiin vaatteisiin ja polvillaan sen edessä
mustaan hunnutetun nuoren lesken. Ja ympärillä oli olkia ja risuja ja
silmänräpäyksessä kaikki hulmahti liekkiin ja...

-- No mutta Elinaiseni, lohdutteli Yrjö hellästi, -- lähde levolle,
sinä olet väsynyt.




II


No oliko hauskaa? kysyi Elina aamulla herätettyään Agnesin, ja istuutui
hänen vuoteensa laidalle.

-- Niin äärettömän hauskaa! Et usko kuinka paljon sain tanssia, niin
paljon kuin ikinä tahdoin, ja kuitenkin tuntui siltä, että olisin
tahtonut vielä enemmän. Se vain oli ikävää, että tohtori Kunnas
minulle loukkaantui. Kyllä me lopulta sovimme, mutta hän katosi koko
tanssiaisista pitkäksi aikaa, en ymmärrä missä hän olikaan.

-- Hän saattoi meidät kotiin, sanoi tahtovansa hengittää raikasta ilmaa.

-- Ehkei hän sitten niin vaarallisesti loukkaantunutkaan. Tiedätkö,
kun hän oli saattanut minut kotiin asti, niin hän pyysi, että antaisin
hänelle kukan, joka oli ollut rinnallani.

-- Ja sinä annoit?

-- Annoin. Eikö minun ehkä olisi pitänyt antaa?

-- Saatoithan aivan hyvin sen tehdä, jos tahdoit.

-- En minä niin erikoisesti tahtonutkaan, mutta... Agnes nousi
istualleen ja rupesi kiertämään hiuksiaan solmuun päälaelleen.

-- Kenestä sinä nyt enimmin pidit? sanoi Elina. -- Tarkoitan kuka
tanssi parhaiten?

-- Jaa... siellä oli niin monta! ja Agnes luetteli joukon nimiä
ja lisäsi vihdoin: -- Kunnas tanssii hänkin hyvin ja sitten se
liettualainen! Hän tanssii taivaallisesti... Mutta kuule, olikohan se
sopimatonta, että minä häneltä kysyin tuota lausetta?

-- No ei, lapseni. Kyllä hän ymmärsi, minkätähden tahdoit saada sen
tietää.

-- Hän on niin omituinen! huudahti Agnes hetken kuluttua. -- Minä häntä
melkein pelkäsin... Mies joka on nähnyt koko maailman ja puhuu niin
monta kieltä!

-- Mutta nyt sinun täytyy pukeutua, kello on niin paljon.

Elina aikoi nousta sängynlaidalta, mutta samassa kietoi Agnes kätensä
hänen kaulaansa ja purskahti itkuun.

-- Elina, rakas sisko, minun tulee sinua niin ikävä! Et usko, kuinka
sinua rakastan. Enemmän kuin kaikkea yhteensä koko maailmassa!

Elinankin silmät kyyneltyivät.

-- Sinä tulet kohta takaisin ja sitten saat ottaa laulutunteja.

-- Voi, en minä pääse niin pian! Kuka minua nyt säestääkään, kun
sinusta eroan!

-- Sinun täytyy itsesi oppia... Mutta nouse nyt...

-- Elina! huudahti tyttö ja hymy lensi hänen kasvoilleen, -- kunhan
olisin saanut olla täällä vielä edes yksissä, yksissä ainoissa
tanssiaisissa! Mutta minä en saa. Ja kuluu varmaan vuosi ennenkuin
pääsen takaisin.

Saatettuaan sisarensa asemalle rupesi Elina järjestämään kotiaan.
Kaikki olikin nurin, he olivat illalla pukeutuneet sellaisessa
kiireessä. Hän otti esiin ommellut koristeensa ja levitti niitä
pöydille ja tuoleille. Kodin piti esiintyä edukseen, kun lisäksi tuo
ulkomaalainen tulisi sen katon alle. Onneksi sattui olemaan juuri se
ainoa viikon päivä, jolloin ei hänellä ollut ainoatakaan tuntia.

Dargis tuli täsmälleen kello kaksitoista ja avosylin otti Yrjö
hänet vastaan. Pian olivat he vaipuneet muistoihinsa, kysymykset ja
vastaukset seurasivat toisiaan taukoamatta ja Elina istui mykkänä
kuulijana, iloisesti hymyillen miehensä innostukselle.

-- Mutta kertokaa toki itsestännekin, virkkoi Dargis vihdoin. -- Joko
herrasväki kauankin on ollut naimisissa?

-- Ei sitä enää muistakaan...

-- Ohoh, Yrjö, sanoi Elina, -- muistat kai, että tulee kahdeksan vuotta
juuri näinä päivinä.

-- Muistan, muistan. Leikkiähän minä... Ja te -- tai ehkä hyvään
suomalaiseen tapaan sinuttelisimme toisiamme --, oletko sinä jo
suurenkin perheen isä?

-- En suuremman kuin silloinkaan, kun tapasimme. Päinvastoin, koska
isäni senjälkeen on kuollut.

-- Vai, vai niin. Mutta nyt sinun pitää mennä naimisiin. Ota nyt täältä
Suomesta tyttö mukaasi!

Dargis naurahti.

-- Ensinnä tarvitsisin sentään ystävällisiä neuvoja, mistä saisin
sopivan asunnon...

Elina tiesi aivan likeisyydessä tuttavan perheen, jolla oli huone
vapaana. Ehkä sentään täysihoito olisi ollut parempi...

-- Mutta jos sinä söisit päivällistä meillä? ehdotteli Yrjö. -- Silloin
saisimme aterioiden jälkeen jutella suomea.

-- Olisin ylen kiitollinen, kunhan vain en häiritsisi sinua, sinä kun
juuri kirjoitat...

-- Et laisinkaan. Täytyyhän minunkin hiukan levätä, vaikka työtä tosin
tulee vähän, tässä kun noilla kirotuilla tunneilla pitää elättää
henkeään.

Elina oli käynyt polttavan punaiseksi.

-- Niin mielelläni kuin tahtoisinkin nähdä teidät meillä syömässä
päivällistä, niin täytyy minun neuvoa teitä syömään muualla. Me olemme
perin vaatimatonta väkeä ja minä olen hyvin huono emäntä. Se on totta,
vaikka sen itse sanon.

-- Hyvä rouva, yritti Dargis, -- jollei ole muuta syytä...

-- Mutta jos pyydämme herra Dargista tänään päivälliselle kanssamme,
niin hän näkee miten me elämme, ehdotteli Yrjö.

-- Olen aivan varma siitä, että herra Dargis pelästyy...

Asia oli kun olikin päätetty ja kahvia juotua lähdettiin kaupungille.
Yrjöllä oli tunti, Dargis tahtoi käydä hotellissaan katsomassa oliko
tullut kirjeitä, ja Elinan piti tehdä ostoksia. Ensi kulmassa erosi
heistä Yrjö.

Muukalainen herra oli pitkä, harteva mies. Hänen hiuksensa olivat
vaaleat, samoin tuuheat viiksetkin, mutta kulmakarvat ja silmäripset
olivat tummat. Erittäin kaunis oli hänen korkea, valkea otsansa.
Ilme kasvoissa ja koko esiintymisessä teki voimakkaan, miltei tuiman
vaikutuksen.

Astellessaan hänen rinnallaan ja selitellessään hänelle merkillisimpiä
rakennuksia, ehti Elina saada hänestä sen käsityksen, että hän mahtaa
olla tavattoman väkevä.

-- Onkohan tässä pankkia likeisyydessä? kysyi ulkomaalainen äkkiä. --
Minun pitäisi vaihtaa rahaa.

-- Pankkia? toisti Elina. -- On kyllä likellä. Sinne juuri minullakin
on asiaa.

-- Menettekö nostamaan rahaa? sanoi Dargis hymyillen.

-- En. Maksamaan minä menen.

Kultanappinen vahtimestari avasi heille oven ja vakavana asteli
Elina luukulle, jossa tiesi vekselejä lunastettavan. Hän levitti
siihen seitsemän sadanmarkan seteliä ja ihaili, pankkineidin etsiessä
vekseliä, niitä puhtaita, uusia rahoja, jotka suurissa läjissä
lepäsivät pöydillä aidakkeen takana.

-- Tämä on kahdeksansataa, huomautti neiti.

Hän sai pari kertaa uudistaa lauseensa, ennenkuin Elina hänet ymmärsi.

-- Se ei ole mahdollista, yritti hän. -- Olisinko voinut niin erehtyä?
Mutta kai minä sittenkin olen! Onhan pankki vielä auki, jotta ehdin
kotiin hakemaan lisää?

Hän loi ympärilleen pelästyneen katseen. Kunhan ei vain tuo
liettualainen olisi huomannut... Tuossapa hän jo suuntasi askeleensa
suoraan tänne ja kysyi, oliko rouva saanut asiansa toimitetuksi...
Elina riuhtaisi itsensä äkkiä irti alakuloisuudesta, joka oli hänet
vallannut, naurahti uhmamielisesti ja virkkoi äänellä, jonka onnistui
tekemään huolettomaksi:

-- Huomaan ottaneeni liian vähän rahaa mukaani. Emme me naiset kelpaa
raha-asioita hoitamaan!

-- No mutta enkö minä saisi tarjota palvelustani, sanoi Dargis. --
Paljonko te tarvitsette?

-- Kiitos vain, ehdinhän aivan hyvin käydä kotona noutamassa...

-- Mutta olisihan se turhaa, koska minulla juuri sattuu olemaan...

Ja samassa oli hän vetänyt esiin lompakkonsa ja levittänyt sen Elinan
eteen.

Elina tunsi kätensä vapisevan, kun hän tuon vieraan miehen lompakosta
otti punertavaa seteliä. Puolipyörryksissä tuli hän kadulle,
kasvoillaan luonnoton hymy. Onneksi Dargis heti pankin edustalla
hänestä erosi. Ja helpotukselta tuntui, ettei Yrjö ollut kotona... Hän
hiipi makuuhuoneeseen ja heittäytyi sohvalle itkemään.

Hänet oli taasen vallannut sellainen ääretön turvattomuuden tunne.
Tuon vieraan miehen oli nyt heti pitänyt saada nähdä hänet koko hänen
kurjuutensa alastomuudessa...! Kuinka hän inhosi rahoja ja velkoja!
Ei ole pelkkää tarua, kun sanotaan, että avioliittoon tarvitaan
muutakin kuin rakkautta: tarvitaan leipää! Sillä leipähuolet turmelevat
suurenkin onnen ja velkakuorman kantaminen kalvaa rakkautta. Hän tunsi
huolten kerän taaskin kasvavan rinnassaan, niinkuin lumipallo kasvaa,
kun sitä kieritetään vereksellä lumikentällä.

-- Mitä on tapahtunut? huudahti Yrjö pelästyneenä, tavatessaan vaimonsa
itkemässä. -- Sano Jumalan nimessä.

Hän sai tehdä kysymyksensä moneen kertaan.

-- Sinä annoit minulle seitsemänsataa ja vekseli oli kahdeksansataa!
pääsi Elinalta vihdoin.

Yrjö hämmästyi suuresti.

-- No mitä sinä teit? Jäikö vekseli maksamatta?

-- Herra Dargis tarjoutui lainaamaan.

-- No, sepä erinomaista! Kas, miten saatoinkaan erehtyä! Vai tarjoutui
hän lainaamaan, tuo kunnon mies. Miten sinä selitit hänelle asian?

Elina pyyhkäsi itkettyneitä kasvojaan ja loi mieheensä leimuavan
silmäyksen.

-- Sanoin huolimattomuudessani ottaneeni liian vähän rahaa mukaani.

-- Syytit itseäsi, armaani, vaikka syy on minun. Mutta odotahan, kyllä
minä sen kaiken korjaan.

-- Kuinka? leimahti Elina taasen ja hänen kyyneleensä kuivuivat
kokonaan.

-- Sanon että syy oli minun, puhui Yrjö tyynellä äänellään ja silitti
vaimonsa hiuksia.

-- Et, et, et, sitä et saa sanoa! huusi Elina. -- Muista ettet sano.

-- Rauhoitu toki! Miksen saisi sanoa?

-- Etkö ymmärrä, etten minä vieraalle ihmiselle tahdo näyttää, ettei
mieheni pidä asioistaan parempaa huolta. Luulkoon mieluummin minusta
pahaa, sen kärsin tuhat kertaa kernaammin... Ja mene sinä nyt ja hanki
nuo rahat, että paikalla saamme hänelle maksaa...

Yrjö seisoi pitkän aikaa ääneti, hajamielisenä katsellen, kuinka Elina
valeli kasvojaan vedellä.

-- Sinä unohdat, sanoi hän vihdoin, -- että minä ja Vitold
Dargis olemme vanhat tutut. Ei tätä asiaa nyt kannata ottaa niin
traagilliselta kannalta!

       *       *       *       *       *

Vieras palasi heti kello kolmen jälkeen. Keskustelu aterian aikana
liikkui Liettuan oloissa ja Dargis kertoi. Ne olivat surullisia,
kamalia asioita. Elina kuunteli yhtenä korvana, kasvoilla kankea
hämmästyksen ilme. Olihan hän ennenkin kuullut tästä kaikesta, mutta
ikäänkuin kauempaa. Tämä mies oli itse nähnyt ja kokenut kaikki, mistä
kertoi. Ja kertoessa nousi hänen poskilleen verta, kasvoihin tuli kova,
katkera ilme ja silmät leimahtelivat. Hänessä oli hetkellisesti jotakin
miltei raakaa. Äkkiä laski hän suuren kouransa otsalleen, sivalsi
voimakkaalla liikkeellä hiuksia taaksepäin ja virkkoi äänellä, joka oli
aivan muuttunut:

-- Jättäkäämme tämä aihe, miksi minä siihen palasinkin... Arvoisa
rouva...

Hän ei lopettanut lausettaan, vaan jäi Elinaan katsomaan: hänen
silmänsä olivat täynnä kyyneliä.

-- Arvoisa rouva, toisti hän sitten sanansa, -- olen päivälliseen
hyvin tyytyväinen. Se melkein muistuttaa niitä aterioita, joita äitini
valmistaa.

Herrojen juodessa kahvia ja keskustellessa valtiollisista asioista,
istuutui Elina soittamaan.

Häntä hävetti, kun hän ajatteli pieniä huoliaan ja kyyneleitään, jotka
niin herkästi olivat valmiit valumaan. Mitä ovat yksityisten surut
kokonaisen kansallisen surun rinnalla! Oli jo hämärä, kun Yrjö tuli
hänen luokseen saliin.

-- Elinaiseni, pidä nyt seuraa herra Dargikselle. Hän jää vielä
hetkeksi tänne.

-- Yrjö, mihin sinä menet? kuiskasi Elina, -- älä jätä minua!

-- Tuntihan minulla... Tiedätkö, veli Dargis, on se naineen miehen
elämä sentään toista kuin poikamiehenä olo. Tee sinäkin siitä loppu...

-- Kunhan herrasväki tahtoisi auttaa minua niissäkin huolissa, sanoi
Dargis pimeästä, jossa hänet saattoi erottaa vain jonakin pitkänä
haamuna.

Yrjön mentyä syntyi pieni hiljaisuus. Dargis istui yksin salissa ja
Elina oli etsimässä tulitikkuja.

-- Aiotteko särkeä kauniin hämärän? kysyi Dargis hänen palatessaan.

-- Vai pidättekö tekin hämärästä? vastasi Elina, heitti tulitikut
pöydälle ja istuutui vastapäätä vierastaan.

Syntyi pitkä vaitiolo.

-- Noo, virkkoi Dargis vihdoin, äänellä, jossa oli omituinen sointu ja
ikäänkuin jatkaakseen: mitä nyt tehdään?

Elina joutui hämilleen. Hän tunsi, että hänen nyt tulisi pitää seuraa
tuolle herralle suurmaailman naisten tavoin, kun he vieraineen
viettävät hämyn hetkeä pienessä salongissaan.

-- Pidättekö musiikista? sai hän vihdoin sanotuksi.

-- Pidän, arvoisa rouva.

-- Soitatte ehkä tai laulatte?

-- En kumpaakaan. Tai laulan tosin, mutta vain omaksi huvikseni. Vaan
koska te oikeastaan ehditte soittaa, kun annatte kielitunteja? Ja
luulen sentään huomanneeni, että olette soittanut aika paljon.

-- Olenhan minä. Isäni eläessä sain oppia, hän tahtoi jo lähettää minut
ulkomaille konservatorioon, mutta sitten hän kuoli, jouduimme setämme
luo, minä ja sisareni. Kävin kyllä jonkin aikaa musiikkiopistoa, mutta
sitten jouduin naimisiin ja opintoni jäivät.

-- Miksi niin? kysyi Dargis ja katseli häntä hymyillen.

-- Ei ollut aikaa eikä varaa, sanoi Elina nauraen.

-- Aikaa? venytteli Dargis. -- Lapsetko veivät kaiken ajan?

-- Ei, mutta muut kotityöt.

Dargis oli asettanut kyynärpäänsä pöydälle ja tuijotti Elinaan, pää
käsien varassa.

Eikö hän ymmärrä, että tuollainen asento on epäkohtelias? ajatteli
Elina itsekseen. Vai tahtooko hän tahallaan minua loukata?

-- Seurustelemiseen ja huveihin myöskin menee aikaa, huomautti Dargis
hetken perästä ivansekaisella äänellä.

-- No, ei paljon. Seurusteleminen ei meitä kumpaakaan huvita, olemme
enimmäkseen kotona. Mutta kertoisitte nyt minulle jotakin kotimaastanne.

Dargis loi häneen pitkän, epäilevän katseen ja alkoi sitten,
antaen ensin lyhyitä, ylimalkaisia vastauksia Elinan kysymyksiin,
mutta sitten lämpenemistään lämmeten. Hän kertoi kansan tavoista,
oloista, lauluista, kirjallisuudesta, ja Elina kuunteli, enimmäkseen
sanattomana. Ainoastaan ilme hänen kasvoissaan todisti, että hän
kuunteli. Pimeään tottuneina saattoivat he erottaa jo toistensa kasvot.

-- Tahdotte kuulla kodistani... Olette hyvin ystävällinen... Laakson
liepeellä, kirkon alla seisoo vanha, valkeaksi maalattu olkikattoinen
talo. Siinä minä synnyin, siinä minä kasvoin. Ikkunoihin ja pihamaalle
näkyi joki ja sen hiekkarannoilla, narskuvien näkinkenkien joukossa
kuluivat lapsuuteni päivät... Isä oli talonpoika, äiti käyttää kansan
pukua ja kieltä.

Hän lakkasi puhumasta, ikäänkuin odottaen, että Elina jotakin sanoisi.
Kun hän yhä vaikeni, jatkoi Dargis:

-- Ensimmäiset muistoni liittyvät suureen kastanjaan talon pihalla
ja neitsyt Maarian kuvaan tienristeyksessä. Sen eteen lankesin
viisivuotiaana poikana polvilleni, kun isoisääni kahleissa kuljetettiin
Siperiaan... Ei! Taaskin joudun noihin surullisiin muistoihin!

Ja hän sivalsi kädellä otsaansa, ikäänkuin pyyhkäistäkseen kaiken pahan
olemattomaksi.

-- Mutta mistä sitten puhua, kun ei muuta ole! Kertokaa te. Teidän
elämässänne epäilemättä on ollut paljon valoa ja päivänpaistetta.

Elina ei heti voinut päästä tunnelmasta, jonka Dargiksen kertomus
hänessä oli herättänyt.

-- Olette oikeassa, sanoi hän sitten, -- minun elämässäni on ollut
paljon valoa. Oli tosin varjojakin, mutta valoon verraten olivat ne
pienet. Olen onnellinen, sillä minä rakastan ja minua rakastetaan...
Kunhan vain saisin pelastaa syntymäkotini joutumasta vieraiden käsiin!

-- Ehkä saatte...

-- En, en koskaan! Kuukauden perästä myydään Arrakoski, enkä sitten
enää tahdo sitä ajatella.

He vaikenivat molemmat. Mutta hiljaisuus ei ollut kiusallinen, se
ikäänkuin hyväili.

-- Hyvä rouva, virkkoi Dargis vihdoin ja nousi, -- olen aivan unohtanut
ajan kulun. Kiitoksia paljon ja hyvästi huomiseen asti.

-- Joko menette? sanoi Elina hiljaa, nousi ja ojensi hänelle kätensä.

Ennenkuin hän ehti ajatellakaan, oli Dargis vienyt sen huulilleen.

-- Olettepa... te ulkomaalaiset... tavattoman kohteliaita. Emme me
jäykät suomalaiset...

He astuivat valaistuun eteiseen ja hämärän mieliala haihtui.

Mutta Dargiksen mentyä seisoi Elina kauan pimeässä salissa, miettien
mitä oikeastaan oli tapahtunut. Tuo suuri, komea ulkomaalainen hänen
kanssaan siellä oli viettänyt hämyn hetkeä. Ei muuta. Kun Yrjö palasi
kotiin, kysyi hän häneltä kymmeniä asioita Dargiksesta. Yrjö kertoi,
mutta ei Elina saanut selville sitä mitä hän tahtoi tietää. Mitä hän
sitten oikeastaan tahtoi tietää? Hän ei ymmärtänyt mikä tuo Dargis
oikeastaan oli. Hänessä oli toiselta puolen omituista raakaa voimaa,
toiselta puolen jotakin niin kummallisen viehkeää.

Miksi hän oli suudellut hänen kättään?

-- Se on ulkomailla yleinen tapa, selitti Yrjö.

-- Suutelitko sinäkin naisten käsiä, kun kävit ulkomailla?

-- Suutelin kai joskus, sanoi Yrjö nauraen. -- Mutta mitä sinä nyt tätä
ihmettelet! Onhan sinun kättäsi ennenkin suudeltu.

Ja Yrjö luetteli, että silloin ja silloin ja silloin.

-- Kas etten muista, sanoi Elina hajamielisenä. -- Hän on niin
omituinen tuo ystäväsi. Minä häntä niin säälin, hän kun on niin
onnettoman kansan lapsi.




III


Samana iltana, juuri kun hän oli syventynyt soittamaan, herätti
palvelustyttö Mari hänet ilmoittamalla, että Veera rouva ja pikku
Akseli odottavat eteisessä.

Hyvänen aika! Hän oli kokonaan unohtanut, että rouva Peltonen oli
luvannut tulla.

Hänen ensi ajatuksensa oli lähettää Mari sanomaan, ettei hän ole
kotona. Mutta samassa hän muisti, että hänen soittonsa tietysti
oli kuulunut. Ja hänen vielä neuvottomana seisoessaan soittokoneen
vieressä, karkasi häntä vastaan pieni poika, avosylin, punaposkisena,
vaaleat kutrit häilyen hartioilla.

-- Täti, täti, hyvää päivää. Mikset sinä ole käynyt meillä?

Elina laskeutui polvilleen pojan eteen, joka oli seisahtunut lampun
kirkkaaseen valoon, sulki hänet hellästi syliinsä ja jäi sanattomana
häneen katsomaan. Se oli harvinaisen kaunis lapsi.

-- Täti, mikset ole käynyt meillä? uudisti poika kysymyksensä. -- Isä
ja Olavi ja Siiri ja Elvi käskevät sanomaan sinulle terveisiä ja että
nyt pian tulisit.

Lapsen toinen käsi lämpimine punaisine kintaineen lepäsi Elinan
olkapäällä. Sen katse kiersi ympäri huonetta ja pysähtyi vihdoin
suuriin hirvensarviin ruokasalin seinällä.

-- Täti mitä nuo on?

Mutta kun ei kysymykseen nytkään tullut vastausta, katsahti poika
arasti polvistuvaan tätiinsä ja sanoi:

-- Miksi sinä itket? Akki menee kotiin!

Silloin tarttui Elina hänen käsiinsä ja painoi hänet rintaansa vastaan.

-- Et sinä kotiin saa mennä, kun kerrankin olet tullut tätiä katsomaan!

Ja nyt vasta huomasi Elina ovensuussa kälynsä, tervehti häntä melkein
sydämellisesti ja rupesi riisumaan päällystakkia veljenpoikansa yltä.

-- Täti on niin iloissaan, puheli hän, tuontuostakin suudellen pojan
ruusuisia poskia, -- kun taas saa nähdä oman pikku Akkinsa. Sinä olet
niin kovasti kasvanut. Täti ei enää ollut tuntea... Mitä sinne Olaville
kuuluu?... Voi voi, vai on Olavi ollut kipeänä eikä pääse ulos... Mitä
täti nyt sinulle oikein näyttäisikään?... Ole niin hyvä ja istu, Veera.
Saanko tarjota sinulle kahvia, tai ehkä mieluummin teetä?

Ja nopeasti riensi hän ruokasaliin antamaan palvelijattarelle käskyä ja
palasi samassa takaisin kädessä lautasellinen omenia.

Hän oli hämillään, hän ei oikein tietänyt mistä puhua kälylleen. Ei
hän myöskään tahtonut antaa Veeran alkaa, sillä hän pelkäsi hänen
aikovan kajota heidän yhteisiin muistoihinsa. Hän koetti tekeytyä niin
iloiseksi ja huolettomaksi kuin suinkin, heittäytyi vallattomasti
istumaan suurelle karhuntaljalle, joka oli lattialla salin kulmassa
ja veti Akin mukaansa. Vähitellen siirsi Veera tuolinsa heidän
läheisyyteensä.

Veera Peltonen oli pitkä, solakka nainen ja kantoi komeaa, hienoista
villakankaista tehtyä suomalaista kansallispukua. Hän ei enää ollut
nuori, mutta kasvot olivat miellyttävät ja varsinkin olivat hänen
suuret, ruskeat silmänsä ilmehikkäät.

-- Vai on Olavi ollut sairaana, puheli Elina hajamielisesti, kiertäen
Akin kiharoita sormiensa ympäri.

Ja sitten he jatkoivat keskusteluaan tuulesta, ilmasta ja kesän
vietosta.

-- Elina, virkkoi Veera vihdoin, -- minulla olisi sinulle pyyntö.

-- No? sanoi Elina säpsähtäen.

-- Se, että rupeaisit minulle modelliksi.

-- Minä modelliksi? Mihin?

Veera siirtyi hänen viereensä karhuntaljalle ja alkoi hiljaa puhua:

-- Katso, minä tahtoisin maalata kaksi taulua. Toista kutsuisin
"suruksi", toista "iloksi". Toisen maalaisin seuraavalla tavalla:
nuori tyttö tanssipuvussa, käherretyt hiukset, paljas kaula, paljaat
käsivarret, huulilla huoleton hymy, ympärillä kotiljonkiruusukkeita
ja kukkasia, kädessä naamio... Toisen maalaisin näin: nainen mustassa
sileässä puvussa, sileäksi kammattu tukka, kalpeat kasvot, katse
tähdättynä jonnekin hyvin kauas... ja siinä katseessa täytyisi kuvastua
kaikki... käsissä murattiköynnöstä, josta hän punoo seppeltä...

Veera oli puhuessaan lämmennyt ja riistänyt Elinankin mukaansa.

-- Mihin sitten tahtoisit minua, iloon vaiko suruun?

-- Molempiin? Tahtoisin niihin saman henkilön enkä tiedä ketään, jonka
piirteet niin herkästi vaihtuisivat.

Elina jäi miettimään. Asia häntä huvitti, hän oli jo unohtamaisillaan
kaunansa rouva Peltosta kohtaan.

-- Täti, keskeytti hänet samassa pikku Akki, -- osaatko sinä leikkiä
hevosta?

-- Osaanko minä? huudahti Elina, kiinnittäen silmänsä lapsen kasvoihin,
jotka niin paljon muistuttivat rakastettua veljeä. -- Koetetaanpa!
Haetaan suitset, kuka rupeaa hevoseksi?

-- Akki on hevonen!

He hypähtivät molemmat ylös karhuntaljalta ja hetkisen kuluttua
kiertelivät he huoneesta huoneeseen, varsinkin juosten ympäri
ruokasalin pyöreän pöydän.

Äkkiä heitti Elina käsistään ohjakset ja piiloutui oven taakse. Lapsi
etsi ja etsi ja kun he vihdoin löysivät toisensa, huudahtivat molemmat
ilosta.

-- Veera, virkkoi Elina äkkiä, pyyhkien otsaansa, -- anna sinä minulle
tämä Akki! Sinullahan on niin monta lasta.

Veera nauroi.

-- Niin todellakin, jatkoi Elina innostuneena ja veti pojan syliinsä.
-- Enhän minä yleensä lapsia kärsi, mutta sinusta minä pidän, lieneekö
sitten siksi, että olet niin isäsi näköinen. Tulisitko sinä, Akki,
tädin pojaksi?

-- Tulisin, jos täti aina leikkisi hevosta kanssani.

-- Leikkisin, leikkisin, tietysti joka päivä!

Siihen ei lapsi vastannut mitään, vaan jäi miettiväisenä katselemaan
eteensä. Elina ei voinut riistää silmiään hänen kasvoistaan. Valtaavina
yrittivät jo muistot täyttää hänen mielensä, kun Veera äkkiä katkaisi
hänen ajatustensa kulun:

-- Mutta Elina, sinä et vastannut kysymykseeni.

-- Mihin kysymykseen?... Niin tosiaan. Rupeaisinhan minä mielelläni
modelliksesi, mutta minulla ei ole aikaa. Ja löydäthän sinä
sopivampiakin.

Veera silmäili häneen hetkisen melkein rukoilevasti.

-- Rakas Elina, virkkoi hän sitten, -- se ei ole sitä, ettei sinulla
olisi aikaa, mutta sinä et tahdo. Ethän ole vuosikausiin käynyt
luonani. Minä odotin, että sinä toki edes lasten tähden...

Elinan kasvoihin oli äkkiä tullut kova, kankea ilme.

-- Pitäisihän sinun tietää, miksi minun nykyään on vaikea tulla ainoan
veljeni vaimon ja lasten kotiin...

-- No mutta eikö sinun hyvä sydämesi nyt helly antamaan anteeksi, jos
mielestäsi olisinkin rikkonut? Eikö nyt aika tasoita ja tuo unohdusta?

-- Toisille näkyy tuovan hyvinkin pian. Minä en, sen pahempi, kuulu
niihin.

Hetkisen katseli Veera surullisena ja neuvottomana eteensä. Hänen
poskilleen oli noussut hehkua.

-- Ihmiset ovat niin erilaiset, kuiskasi hän sitten ja laski kätensä
Elinan olkapäälle. -- Älkäät tuomitko, ettei teitä tuomittaisi. Minä
olen niin monesti tahtonut sinulle selittää kaikki, mutta sinä et ole
tahtonut kuunnella.

-- Enkä tahdo nytkään, sanoi Elina, ikäänkuin peläten kiusausta. --
Mitä se siitä paranee! Tehtyä ei saa tekemättömäksi.

-- Mutta että edes ymmärtäisit. Anna minun nyt kerran puhua suoraan.
Rakas Elina... ja Veera tarttui hänen käteensä, ikäänkuin estääkseen
häntä nousemasta.

-- Katso, meitä naisia on kahta laatua: naisellisia, hyviä naisia,
jotka, jos he joutuvat naimisiin, tekevät miehensä ja kotinsa
onnelliseksi ja kasvattavat hyviä lapsia. Toisin sanoen: todellisia
naisia, jotka täyttävät naisen todellisen tarkoituksen -- tai jolleivät
joudu naimisiin, pyhittävät elämänsä jollekin hyvälle tarkoitukselle,
tulevat sairaanhoitajattariksi tai elävät jonkun sukulaisen kodissa,
nauttien sen perheonnesta ja kutoen sukkia sen lapsille. Tai
epänaisellisia naisia: joko nerokkaita, kevyitä, tai suorastaan
miesmäisiä naisia. Nuo nerokkaat, jos he pääsevät kehittymään, tulevat
hyviksi taiteilijattariksi, kevyet elävät perhosten lailla, liehuvat
huvista huviin, joutuvat joko huonoille teille tai naimisiin, mutta
tulevat miltei joka tapauksessa itse onnettomiksi ja saattavat muita
onnettomuuteen. Miesmäisistä naisista en tahdo puhua, sillä he ovat
luonnottomia. Mihin luokkaan kukin kuulumme, sen tiedämme kai itse...

Elina tuijotti kankeasti eteensä. Hän aavisti vaistomaisesti olevansa
samaa mieltä Veeran kanssa, mutta sitä ei hän tahtonut myöntää.

-- Sinä ehkä tiedät, sanoi hän, koettaen lyödä koko keskustelun
leikiksi, -- mutta minä kai kuulunen johonkin väliluokkaan, joka on
sekoitus kaikista.

-- Et, et, et, sinulla on taiteilija veressä.

-- Kuulun siis toisin sanoen neroihin! Elina purskahti nauruun.

-- Sinusta olisi varmaankin tullut hyvä taiteilija.

Hetkisen vaikenivat molemmat, sitten alkoi Veera taas:

-- Kuuntele minua vielä levollisesti. Kun minä jäin leskeksi, tuntui
elämäni aivan toivottomalta...

-- Kuinka saatat puhua sillä tavalla! leimahti Elina. -- Jäiväthän
sinulle lapset!

-- Niin, jos olisin ollut noita naisellisia, hyviä naisia, niin olisin
tyytynyt siihen, mutta minä olin tottunut tuntemaan rinnallani miehen,
joka täydensi vajavuuttani, jolta ammensin voimia ja vaikutuksia, sillä
itsessäni olin itselleni riittämätön, puolikas. Etkö ymmärrä minua?

Elina oli lyyhistynyt kokoon, hän istui kädet silmillä, huojuttaen
ruumistaan edestakaisin.

-- Että sinä saatoit, että sinä saatoit! pääsi häneltä tukahdutettuna
huudahduksena.

-- Etkö käsitä, että jäin kuin pursi tuuliajolle. Olisin tahtonut
kuolla... Ja ensimmäisen toivottomuuden laimennuttua valtasi minut
ääretön ikävä. Olisin antanut mitä tahansa, kun olisin saanut uskoa
huoleni jollekin. Mutta kenen olisin saattanut tehdä uskotukseni?
Naisellinen, hyvä nainen olisi korkeintaan voinut itkeä kanssani, mutta
ei hän olisi minua ymmärtänyt. Minä turvauduin miehiin -- ja rakastuin.
Alussa se minua kammotti, mutta sitten... niin, minä tottelin luonnon
ääntä ja menin avioliittoon. Olen onnellinen, olen saanut itselleni
toverin ja lapsillani on hyvä kasvattaja ja isä. Nyt tiedät kaikki.

Veera vaikeni, odottaen että Elina jotakin sanoisi, mutta hän pysyi
ääneti. Keskustelu oli hänelle ollut kiusallinen. Hetken aikana hän
jo oli tuntenut jotakin myötätunnon tapaista, mutta kun Veera sitten
oli selittänyt olevansa onnellinen, ja mennessään uuteen avioliittoon
tahtoneensa tehdä Akselin lapsetkin onnellisiksi, kovettui hänen
sydämensä ja pahat sanat pyörivät hänen huulillaan. Hän ei kuitenkaan
saanut niitä lausutuiksi, sillä Veera katseli häntä kuin armoa anoen.
Hän kääntyi hänestä pois, hän ei tahtonut katsoa kälyään silmiin.
Silloin näki hän pikku Akin nukkuneen viereensä. Lapsi lepäsi pää
karhun pehmeällä päällä, kutrit valuneina punottaville poskille.

-- Voi lasta, hän väsyi, virkkoi Veera. -- Tulimme koko matkan
jalkaisin...

Yhdessä nostivat he hänet mukavampaan asentoon ja Elina peitti hänet
liinasella.

-- Oletko minua ymmärtänyt? kysyi Veera vihdoin.

-- Olen, vastasi Elina, -- enkä sinua enää tuomitse. Mutta surulliselta
tuntuu ajatella, että ihmisluonto niin pian unohtaa.

-- Usko minua: se on meidän onnemme, sillä muuten emme saisi tehdä
muuta kuin itkeä!

He siirtyivät vähitellen muihin asioihin, juttelivat Arrakoskesta,
Elinan tunneista ja oppilaista. Mutta erotessa oli heidän suhteensa
suorempi ja hellempi ja hyvästi jättäessä syleilivät he toisiaan
sydämellisesti.

-- Sinä tulet siis aivan varmaan? sanoi Veera vielä ovella.

-- Kiitos, kyllä.

-- Tervetuloa!

       *       *       *       *       *

Elina ei vuosikausiin ollut käynyt Veeran luona. Kun Vuoriolaiset
maaseutukaupungista, missä Yrjö pari vuotta oli ollut virkaatekevänä
opettajana, muuttivat Helsinkiin, oli Veera jo mennyt uusiin naimisiin.
Vain pojat Akki ja Olavi olivat jonkun kerran käyneet Elinaa
tervehtimässä.

Sykkivin sydämin astui hän tuttuun taloon, mutta paljon se oli
muuttunut. Tuskin sitä olisi samaksi tuntenut.

Veera otti hänet suurella sydämellisyydellä vastaan ja Akki karkasi
jo eteisessä hänen kaulaansa. Salissa juosta sipsutteli Olavi, ensin
hiukan ujostellen, mutta sitten hänkin kietoen kätensä tädin kaulaan.
Se oli hento lapsi, silläkin oli kauniit piirteet, vaikkei läheskään
niinkuin vanhemmalla veljellä. Tämä tuli enemmän äitiinsä. Elina ehti
heti vaistomaisesti tuntea, että hän enemmän rakasti vanhempaa.

Veera toi nyt sisään molemmat nuoremmat lapsensa, Siirin ja Elvin.
Elinalta pääsi ehdottomasti huudahdus, kun hän veljenpojista käänsi
katseensa pieniin Peltosiin.

-- Ei mutta, Veera, mitä terveitä, mitä suomalaisia olentoja.

He olivat todella kuin itse suomalaisuus ja terveys. Lihavia,
tanakoita, valkotukkaisia, sinisilmäisiä, tyyniä ja levollisia. Elina
ei voinut kuin ihmetellä. Heissä ja vanhemmissa lapsissa ei ollut
vähääkään yhtäläisyyttä. Muuten oli koti aistikkaasti sisustettu:
seinät täynnä suomalaisten taiteilijain tauluja, paljon kasveja,
huonekalut suomalaista kuosia ja kunniasijalla keskiseinällä riippui
kantele.

Ruokasali oli täydellinen suomalainen tupa: seinähirret peittämättömät,
suuri avoin liesi, vanhanaikainen pohjalainen seinäkello, joka käydä
raksutti, ja keskellä lattiaa maalaamaton puupöytä, tehty yhdestä
ainoasta leveästä tukintyvestä.

-- Me saimme tuon pöydän suurella vaivalla, selitti Veera, -- Antin
kotipuolelta. Nuo tuollaiset pöydät kulkevat oikeastaan perintönä
suvusta sukuun. Nyt vien sinut pyhäkkööni.

Atelieeri oli ruokasalin takana.

-- Täällä ei tosin vallitse erittäin "hyvä järjestys", selitti Veera
hymyillen ja viittasi ympärilleen.

Hän oli oikeassa. "Hyvä järjestys" sieltä kokonaan puuttui. Seinillä
riippui ja nurkkiin oli asetettu joukko puolivalmiita tai vasta
aloitettuja kankaita, lattialla oli staflioja ja muita telineitä,
pöydillä ja tuoleilla talttoja, värilaatikkoja ja rääsyjä, jotka olivat
tahritut väriin. Sen kankaan eteen, joka juuri oli tekeillä, pysähtyi
Veera, valaisten sitä lampulla.

-- Se ei ole valmis, mutta ehkä siitä jo voi saada käsityksen.

Taulu ei ollut suuri. Se kuvasi taiteilijan työpajaa. Keskellä lattiaa
seisoivat modellit: kaunis nuori tyttö, jonka yläruumis oli alaston ja
joka hampaittensa välissä piteli punaista ruusua, kädet vyötäisillä,
kasvoilla huoleton hymy, ilkkuva katse suunnattuna toiseen modelliin,
joka seisoi häntä vastapäätä: luuranko, hampaissaan piippu...

-- Aion antaa sille nimen "Virkaveljet", selitti Veera. -- Se tulee
ehkä näyttelyyn.

-- Kuinka se on omituinen, sanoi Elina. -- Se tekee ehdottomasti
vaikutuksen... Mutta Veera, puhkesi hän samassa puhumaan, kun Veera oli
näytellyt hänelle sekä valmiita että puolivalmiita töitään, -- sinusta
on tullut huomattava taiteilija ilman että maailma siitä mitään tietää.

-- Kyllä siitä tiedetään, vaikket sinä tiedä, kun et vuosikausiin ole
käynyt meillä.

-- Mutta mikset koskaan ole pannut mitään näytteille?

-- En ole tuntenut minkäänlaista tarvetta. Opettajani Münchenissä
kyllä kehoitti, mutta miksi sen oikeastaan olisin tehnyt?... Mikä
minua enimmän ilahuttaa on, että lapsissani huomaan taipumuksia
maalaustaiteeseen. Tehkööt he sen, mitä en minä ole voinut tehdä.
Tahdotko nähdä!

Veera vei Elinan matalan maalaustelineen ääreen huoneen kulmassa.

-- Tuon on Akki maalannut.

-- Akki! huudahti Elina ja sulki syliinsä pojan, joka ylpeänä seisoi
kuvan vieressä.

Taulu kuvasi punatulkkuja pihlajan oksalla.

-- Täti, se ei vielä ole luonnon mukaan, mutta pian minä saan ruveta
maalaamaan oikein oikeita lintuja... Tahtooko täti nähdä värilaatikkoni
ja pensselini?

Elina seurasi sanatonna, voimatta riistää silmiään pojan viehättävistä
kasvoista.

-- Täällähän me yhdessä maalailemme Akin kanssa, puheli Veera,
siirrellen telineitä syrjään tehdäkseen tilaa. -- Sehän noissa
lapsissa on niin suuri lohdutus, että saattaa toivoa heidän tekevän
synnyinmaalle sen, mitä eivät vanhemmat ole voineet.

Elina asteli kuin lumotussa linnassa. Veeran mieliala oli riistänyt
hänet mukaansa. Tämä oli komea koti, sopusointuisa, kaunis koti,
aivan toinen kuin muinoin hänen veljensä aikana. Siinä oli jotakin
niin eheää, valoisaa, onnellista, alkaen sisustuksesta emäntään, joka
kauniissa suomalaisessa puvussaan taloa johti.

-- Tämä suomalaisuus on kokonaan Antin ansio, puheli Veera taas. -- Hän
on luonut kodin uudeksi, sillä hän on kasvattanut minut naiseksi...
Alussa tuntui minusta mahdottomalta kotikielenä ruveta käyttämään
suomea. Nyt olen tullut niin radikaaliksi, etten tuntisi olevani
kotona, jollen käyttäisi suomalaista pukua. Tässä eheydessä on jotakin
tavattoman suloista. Ainoa, joka vielä häiritsee, on nimeni, mutta sitä
en sentään taida ruveta muuttamaan, lisäsi hän hymyillen.

Tupaan he sitten istuutuivat juttelemaan. Takassa leimuilivat koivuiset
halot, muuta valaistusta ei ollut. Tuontuostakin kohenteli Veera rovioa
pitkällä hangolla.

Isännän mukana tuli taloon kankea mieliala, vaikka jokainen teki
parastaan sitä haihduttaakseen ja pysyäkseen iloisena. Hetken kuluttua
lausui Elina jäähyväiset.

-- Ethän pahastu, sanoi hän vielä ovessa Veeralle, -- etten suostu
pyyntöösi. Se on minulle itsellenikin vaikeaa, sillä tämän kaiken
nähtyä olisi minun todellakin tehnyt mieli. Mutta ymmärräthän, etten
ehdi, kun tuo ulkomaalainenkin nyt syö meillä päivällistä... Hän on
kyllä vaatimaton, mutta kuitenkin...

-- Minun täytyy valitettavasti sinut ymmärtää, vastasi Veera hymyillen.

He suutelivat toisiaan vielä kerran. Sitten läksi Elina.

Hitaasti asteli hän kotia kohti. Oli tyyni, kylmä ilta. Lunta tosin ei
vielä langennut, mutta maa oli roudassa ja pilvet riippuivat raskaina
taivaanlaidassa.

Hän elää ehyttä elämää, Veera, ehkä ehyempää kuin ennen. Ja kuitenkin
elivät he Akselin kanssa näennäisesti mitä täydellisimmässä onnessa.
Veera oli mieheensä niin kiintynyt, että hän miltei mustasukkaisen
kiihkolla häntä vartioi. Ja vuoden hänen kuolemansa jälkeen on hän
valmis lahjoittamaan hellyytensä yhtä eheänä toiselle.

Miten se on mahdollista? Eikö hän sittenkään ehkä koskaan rakastanut
Akselia? Tai voiko nainen rakastua kahdesti?

Onko hänen uskollisuutensa pelkkä unelma? Voiko hän, kadottamatta
kunnioitusta itseään kohtaan, olla ensi lemmelleen uskoton?

Jos niin on, tekivät vanhat intialaiset viisaasti polttaessaan lesken
hänen miesvainajansa roviolla!




IV


Elina Vuorio oli kahdeksan vuotta ollut naimisissa, ensi nuoruus oli jo
jäänyt hänen taakseen, mutta vuodet eivät olleet häneen vaikuttaneet:
Elina rouva näytti yhä vielä sangen nuorelta.

Hänellä oli solakka vartalo, pienet kädet ja jalat, säännölliset
kasvot. Matalaa otsaa kaarsi paksu ruskeahtava tukka, poskipäiden ja
leuan kaarevuus oli siro, profiili voimakas, silmät siniset, milloin
vaaleammat, milloin tummemmat, joskus miltei mustat. Ihonväri oli
tavallisesti kalpea, mutta muuttui vilkastuessa helakaksi punaksi
poskille ja huulille. Kunnas oli kerran sanonut hänen huulistaan, että
ne toimittavat samaa virkaa kuin hevosella korvat: hänen huulillaan
kuvastui jokainen hänen mielialansa pieninkin vivahdus. Niillä väreili
nauraessa hyvä, lapsellinen ilme, niissä oli milloin katkeruutta,
milloin ilkeää ivaa, ylenkatsetta, sääliä, iloa, tuskaa. Löytyy
kasvoja, jotka ovat kauniit, mutta jotka pian unohtuvat. Elinan
kasvot painuivat mieleen niine ilmeineen, joita ne kulloinkin olivat
tulkinneet.

Tuttavat olivat vakuutetut, että Elina rouva näyttelijättärenä olisi
onnistunut aika hyvin, tai että hänestä pianotaiteilijattarena olisi
tullut jotakin harvinaista. Hänestä ei kuitenkaan ollut tullut
kumpaakaan, hän oli jäänyt miehensä vaimoksi. Joskus muistutettiin,
että Elina rouva saattaisi olla vähemmän turhamainen -- aina hän
esiintyy uusissa puvuissa ja valitsee itsepintaisesti valkeita ja
mustia värejä, jota ei saata leimata muuksi kuin haluksi herättää
huomiota. Mutta samassa selitettiin toiselta taholta, että toki
jokaisella on lupa pitää oma makunsa ja että Elina rouva pukeutuu
kauniisti aivan erityisistä -- isänmaallisista syistä --: hänen
periaatteensa mukaan pitäisi suomalaisen intelligensin yleensä pukeutua
aistikkaasti. Saatetaan muistuttaa, että ulkonaiset asiat ovat turhat,
mutta tunnustetaan silti, että ulkonaisuus ja sisäisyys sittenkin
täydentävät toisiaan ja että niiden tulee pyrkiä sopusuhtaisuuteen.
Siisti puku antaa varmuutta ja herättää kunnioitusta.

-- No mutta tuo etevä rouvahan kuuluu olevan hyvä perheenemäntäkin?
saattoi joku kysyä, joka ei vielä tuntenut Elina rouvaa kuin nimeltä.

-- On erinomainen.

-- Mutta kovin kehuvat koketiksi. Sanovat talossa myötäänsä kulkevan
nuoria herroja, jotka häntä liehittelevät.

-- Siinä suhteessa ei todellakaan voi Elinaa puolustaa. Hän on herrojen
seurassa liian vapaa. Mutta hän selittää asian sillä tavalla, että
hän naituna naisena saattaa esiintyä kuinka tahtoo. Hän on muka
"palovakuutettu", hänellä ei ole mitään vaaraa.

-- Mutta mitä hänen miehensä sanoo?

-- Hän ei koskaan kiellä Elinalta mitään. Hän luottaa häneen
täydellisesti.

-- He rakastavat toisiaan?

-- Kovasti.

-- Onko heillä lapsia?

-- Ei ole. Siinä suhteessa Elina kyllä on hiukan luonnoton: hän kiittää
Jumalaa siitä, ettei hänellä ole lapsia.

Rouvat pudistelivat päätään ja hymyilivät surumielisesti.

-- Hän arvelee, että niistä olisi vaivaa ja siinä hän epäilemättä on
oikeassa.

-- Mutta ei niitä silti antaisi pois!

Saattaa syntyä hetken hiljaisuus.

-- Mutta miksei hän käy yhdistyksessä?

-- Väittää ettei hänellä ole aikaa. Eikä hän pidä suurista seuroista.
Meitä on muutamia rouvia, jotka tuontuostakin kokoonnumme lukemaan ja
juttelemaan, lisäsi se rouva, joka sillä hetkellä puhui, salavihkaa
iloissaan siitä, että heitä oli niin muutamia ja että juuri hän kuului
tuohon suljettuun seuraan, johon ei toinen kuulunut.

-- Teillä on hauskaa?

-- Äärettömän hauskaa.

-- Mutta itsekästä on sulkeutua noin erilleen yhdistyksestä, joka
sentään on syntynyt hyväntekevää tarkoitusta varten, varsinkin jos
ihmisellä on kykyä, niinkuin rouva Vuoriolla.

-- Mutta meidän pieni seuramme ompelee köyhien hyväksi. Ja me
keskustelemme aina hyödyllisistä asioista, emme panettele toisia emmekä
juorua... Usein Elina soittaa ja lukee meille jotakin ääneen. Kuinka
hyvin hän lukee, kuulisit vain. Kyllä hän on lahjakas nainen!

Niin juttelivat hänen tuttavansa ja ystävättärensä, luullen tuntevansa
hänet perinpohjin. Tosin eivät he useinkaan olleet tilaisuudessa
seurustelemaan hänen kanssaan, sillä Vuoriolaiset asuivat kaukana ja
Elina kävi harvoin vieraissa. Jos häntä taas kotoa haki, niin hän usein
oli poissa ja jos telefonoi, niin ei saanut vastausta. Palvelustyttö
ilmoitti tavallisesti vieraalle, joka oli tullut Elinaa tervehtimään,
että hän on mennyt kävelemään.

-- Mutta ehkä odottaisin, jos hän pian tulisi kotiin, saattoi vieras
ehdottaa.

-- Jaa, sitä minä en voi sanoa, taitaa vain viipyä pitemmältäkin.

-- Mutta lepään ainakin hiukan, tänne kun on niin pitkä matka.

Vieras astui saliin ja silmäili hetkisen jotakin kuvateosta pöydällä,
katsahti sitten nuotteihin, jotka olivat avoimina telineillään
-- tietysti joku Beethovenin sonaatti --, huomasi sitten, ettei
kannattanut odottaa ja läksi. Mutta todellinen asiain tila oli seuraava:

Elina oli Yrjön mentyä järjestellyt kirjahyllyään ja saanut käsiinsä
"Shakespearen draamoja". Ja niitä hän oli ruvennut selailemaan, ensin
lukien hiljaa, mutta sitten ääneen. Hän oli innostunut Kleopatran
osaan, jonka jo tunsi miltei ulkoa, hän kärsi juuri kuningattaren
mustasukkaisuuden tuskia, kun -- kello eteisessä soi.

Se herätti hänet kuin toiseen maailmaan, hän pelästyi ensi hetkessä
niin ettei ymmärtänyt, mitä tehdä. Seuraavassa hän käsitti: tulee
vieraita! Kirja levällään juoksi hän kyökkiin, näki palvelustytön
pyyhkivän käsiään mennäkseen avaamaan ja kuiskasi hänelle kiihkeästi:
"Mari, Mari, minä en ole kotona! En voi... Mari ymmärtää, en ole sillä
mielellä... En voi olla kotona!" Mari ymmärsi, hän oli palvellut
Vuoriolla monta vuotta. Ja kuunnellessaan vieraan ja Marin keskustelua,
painautui rouva kyökin kaukaisimpaan nurkkaan, sulki silmänsä ja
peitti kirjalla kasvonsa, jotka olivat polttavassa punassa. Hän häpesi
niin sanomattomasti ja katui kaikesta sydämestään, mutta ei kehdannut
mennä peräyttämäänkään sanojaan ja tunnustamaan valehdelleensa. Kun
Mari palasi kyökkiin ilmoittamaan, että vieras salissa odottaa rouvan
kotiintuloa, niin Elina jo päätti noutaa päällysvaatteensa ja kiirehtiä
ulos kyökin tietä, sitten tullakseen takaisin kadun puolelta. Mutta
hänen olisi silloin pitänyt astua aivan salin ikkunoiden alatse! Ei
siis ollut muuta neuvoa kuin odottaa siinä kiltisti. Kun vieras sitten
vihdoin oli lähtenyt, hiipi Elina saliin, hiljaa kuin rikoksellinen.
Ei hän enää voinut jatkaa lukemistaan, sillä mieliala oli mennyt.
Sen rangaistuksen hän hyvin ansaitsi. Kunhan hän edes nyt olisi
viisastunut, kunhan tämä olisi viimeinen kerta!

Sillä sellaista oli sattunut monasti, vaikk'ei kukaan sitä aavistanut.

Eräänä päivänä oli joku Elinan ystävättäristä saanut vihiä hänen
Shakespeare-innostuksestaan ja pian liikkui kaupungilla huhu, että
Elina Vuorio aikoo antautua teatteriin... Toiselta puolen pidettiin
luonnollisena, että hänen taipumuksensa pyrkivät oikeuksiinsa, toiselta
puolen ihmeteltiin, että hän, joka elää niin onnellisessa avioliitossa,
ajattelee sellaisia, ja että mies sen sallii... Joku luuli tietävänsä,
että Elina tekee tämänkin pelkästä isänmaallisuudesta, hän on aina
valittanut, että niin harvat sivistyneet antautuvat teatteriin... Mutta
juuri kun kysymystä pohdittiin tuttavien kesken ja kun joku jo oli
yrittänyt soittaa Vuoriolle kysyäkseen, paljonko huhussa oli perää,
luettiin sanomalehdissä ensi sivulla, lihavasti painettu ilmoitus:
"opetusta suomen-, ranskan- ja saksankielessä antaa rouva Elina
Vuorio", jne. Hyvänen aika sitä naista, kaikkeen se ehtii ja kaikkia
se keksii! Teatterijuttu oli siis ollut tuulesta temmattu huhu! Mutta
miksei hän ruvennut antamaan soittotunteja? Olisi toki luullut, että se
ala oli häntä lähempänä.

Elina itse oli lukenut ilmoituksen mielessään miltei sankarittaren
tunteet. Sillä hänen oli pitänyt perinpohjin voittaa itsensä, ennenkuin
sai vastenmielisyytensä kaikkea pedagogintointa vastaan lannistetuksi.

Viikon kuluttua tiesi koko tuttavapiiri ja sen tuttavapiiri, että
Elina Vuoriolla oli kymmenen oppilasta, ja niihin liittyi pian eräs
"ulkomaalainen". Kukaan ei siis voinut ihmetellä, että hän yhä
harvemmin näyttäytyi tuttaviensa parissa. Hänellä oli aina kiire ja kun
häneltä kysyttiin, miten hän jaksoi ja eikö työ häntä rasittanut, niin
hän nauraen vastasi:

-- Ei vähääkään, ainakaan tähän asti. Olen oikein tyytyväinen, on niin
hauska, kun on vakinaista työtä.

Hän sitä itsekin ihmetteli, mutta opettaminen oli oikein hauskaa. Sinä
päivänä, jolloin hänellä oli yksi ainoa tunti, hän oikein ikävöi tätä
tuntia. Mutta sen hän antoikin Dargikselle, ja Dargista olisi kuka
tahansa ilokseen opettanut, niin intresantti ihminen hän oli ja niin
hauskaa oli jutella hänen kanssaan. Parin viikon kuluttua puhui hän jo
suomea, käyttäen saksaa ainoastaan poikkeustiloissa.

Hän oli täydellisesti kotiutunut Vuoriolassa, tunsi joka komeron
talossa ja tuli joskus Yrjön kanssa kyökkiin katsomaan, mitä
tarjottaisiin päivälliseksi. Usein Elina heiltä kysyi, mitä ruokaa he
huomiseksi tahtovat, mutta siinä suhteessa syntyi tavallisesti eri
mieliä ja Elina oli nauraa kuollakseen, kun herrat tästä tärkeästä
asiasta väittelivät.

Sunnuntaisin tekivät he kaikki kolme pitkiä kävelyretkiä kaupungin
ulkopuolelle. Vitold johti retkikuntaa kartan avulla, sillä vaikka
olivatkin helsinkiläisiä, eivät Yrjö ja Elina tunteneet seutuja.

Kerrankin olivat he astelleet kaukana Alppilan takana, kulkeneet
metsäisiä polkuja ja saapuneet korkeimmalle huipulle, josta näkyi koko
kaupunki. Siihen he sanattomina olivat seisahtuneet. Aurinko laski
ja taivaalle jäi veripunainen pilviryhmä, jonka hohde punaili meren
lahtia, alastonta metsää, kallioita ja kaupunkia.

-- Miksi Elina rouva on niin kalpea? huomautti Vitold äkkiä.

-- Sinua palelee? kysyi Yrjö huolestuneena ja kietoi käsivartensa
vaimonsa ympärille.

Mutta ennenkuin Elina oli ehtinyt vastatakaan, oli Dargis riisunut
päällystakin yltään, päättäväisesti tarttunut Elinan käteen ja
tuupannut sen hihasta sisään.

-- Hyvänen aika, ettehän te päällystakitta voi tulla toimeen
iltakylmässä... Vielä vilustutte ja kuolette ja minusta tulee teidän
murhaajanne...

Dargis nauroi:

-- Rauhoittukaa, rauhoittukaa! Voin lohduttaa teitä sillä tiedolla,
että minä monta kertaa luistinjäällä olen pudonnut avantoon, tai on
jää murtunut allani ja päästyäni ylös olen jatkanut matkaani samoissa
märissä vaatteissa, tulematta kipeäksi.

Vasta kun he hyvän aikaa olivat hypelleet kiveltä kivelle ja Elinan
poskille oli noussut heleä puna, suostui hän ottamaan takaisin
takkinsa. Sillä kertaa eivät he olleetkaan löytää kotiin. He
sotkeutuivat notkojen väliin, kiipeilivät ylös kallioseiniä ja
joutuivat äkkiä sellaiselle harjulle, etteivät päässeetkään eteenpäin.
Ei ollut muuta neuvoa kuin palata takaisin kaupunkiin samaa tietä kuin
oli tultu.

Elina nautti äärettömästi noista yhteisistä retkistä. Kun he joskus
kahden Yrjön kanssa olivat olleet pitemmillä kävelyillä, niin hän aina
oli pelännyt, milloin juopuneita, milloin vihaisia koiria, milloin
mitäkin hullutuksia, mutta Dargiksen seurassa oli niin turvallista. Hän
piti huolta heistä molemmista.

Dargis oli voittanut kaikkien helsinkiläisten sydämet. Kilvan häntä
kutsuttiin perheisiin, milloin päivällisille, milloin illanviettoihin.
Ainoa joka ei hänestä pitänyt, oli Kunnas, Vuoriolaisten vanha ystävä.

-- En kärsi ihmisiä, joita kaikki liehakoivat, selitti hän
harmistuneena Elinalle. -- Teillekään ei enää koskaan voi tulla, jollei
hän jo ennestään ole siellä.

-- Niinkuin ei meillä olisi tilaa teille molemmille, nauroi Eina,
jota Kunnaksen närkästys huvitti. -- Eihän Dargis koskaan tule meille
ennenkuin kello kaksi, jolloin meillä on tunti.

-- Sitä ennen on myöskin tunti.

-- Tietysti, sillä silloin tulevat muut oppilaani...

-- No niin, siinähän se on: aina on tunti ja kun ei ole, niin on
ulkomaalainen teillä.

Kunnas oleskeli maalla Helsingin likeisyydessä, mutta kävi pari kertaa
viikossa kaupungissa. Vuoriolle ei hän enää tullut ilman erityistä
kutsua. Ja koska hänen tavallisesti piti lähteä iltajunalla, niin
oli päivällisaika ainoa, jolloin häntä saattoi pyytää. Ja silloin
oli Dargiskin Vuoriolla. Kunnas esiintyi hänen seurassaan tavattoman
kohteliaana, mutta hänen käytöksessään oli jotakin väkinäistä ja
pidätettyä.

Hauskaa oli Elinasta nähdä nuo kolme yhdessä: Yrjön kirkassilmäisenä,
hyvänä, hiukan hajamielisenä ja oppineena, Kaarlen kohteliaana,
vilkkaana, viikset hyvin hoidettuina, yllään puku joka oli uusinta
muotia, ja Dargiksen tyynenä, rotevana, päätä pitempänä noita muita,
silmissä omituinen verhottu loisto.

-- Mitä sinulla oikeastaan on häntä vastaan? kysyi Elina Kaarlelta,
joskus heidän jäätyään kahdenkesken.

-- Johan olen sanonut, etten kärsi ihmisiä, joita kaikki liehakoivat.
Minä pidän enimmän sellaisista, joista eivät muut pidä.

-- Mutta pidäthän toki Yrjöstä ja minusta, vaikka meistä muutkin
pitävät.

-- Te olette silti -- ainakin sinä -- ihmisiä, joita ei ymmärretä,
sillä jos ymmärrettäisiin, niin ei pidettäisi.

-- Kiitoksia kohteliaisuudesta. No mutta entä Yrjö, eikö häntäkään
ymmärretä?

-- Yrjöstä en tahdo puhua, hän on hyvä lapsi, hänestä täytyy kaikkien
pitää.

-- Mutta minä tahtoisin tietää, millä Dargiksen oikeastaan on
onnistunut raivostuttaa sinut, hyväluontoisen ja kiltin miehen. Sillä
sano mitä tahansa: tekosyyn sinä tässä tuot esille... Vai olisiko hän
ehkä iskenyt silmänsä johonkin sinun mielitiettyysi?

-- On kyllä, eikä yhteen vaan useampaankin.

-- No nyt minä ymmärrän! huudahti Elina, -- sehän on päivänselvää,
ettet voi kärsiä sellaista miestä, joka sinulle on niin perin
vaarallinen.

Kunnas loi häneen pitkän katseen.

-- Varo, ettei hän käy itsellesi vaaralliseksi!

-- Mitä tarkoitat? Minulle vaaralliseksi, minulle, naiselle, joka olen
naimisissa miehen kanssa, jota rakastan? Tarkoitatko että rakastuisin?
Silloinhan hän olisi vaarallinen ei yksin Helsingin nuorille tytöille,
vaan kaikille Helsingin rouville ja luonnollisesti myöskin heidän
miehilleen. Siis tuollainen suuri yleinen vihollinen, niinkuin
ruttotauti ja muut maanvaivat, lohikäärme, jolla on kymmenen päätä...

Ja Elina purskahti suureen nauruun, hän nauroi niin että kyyneleet
tulivat silmiin. Mutta Kunnas silmäili totisena eteensä.




V


Helsinkiläisellä, jos hän tahtoo pysyä kelpo kansalaisena, on paljon
velvollisuuksia. Hänen täytyy vuokrata asemansa mukainen asunto
ja esiintyä puvussa, joka on suomalaisen intelligenssin edustajan
arvoinen, hänen täytyy kuulua viiteen, kuuteen yhdistykseen, ostaa
ja lukea uusi suomalainen kirjallisuus, nähdä jokainen premieeri
teatterissa, käydä konserteissa, kansallisissa iltamissa ja
arpajaisissa, syödä ja juoda etevien suomalaisten kunniaksi, kun
he viettävät merkkipäiviään, ja juhlia ulkomaalaisia suuruuksia,
kun he käynnillään kunnioittavat Suomea. Sitäpaitsi seurata
maailmankirjallisuutta.

Nämä velvollisuudet ovat sangen mieluisat sille, jolla on vastaavat
tulot, mutta kun on velkoja eikä tuloja ja kuitenkin pitäisi ja
tahtoisi seurata hyvän kansalaisen sisäistä ääntä...?

Helsinkiin oli hiljan saapunut kuuluisa ulkomaalainen ja useat
kaupunkilaiset olivat päättäneet hänen kunniakseen toimeenpanna
"yksinkertaisen illanvieton". Kello puoli kahdeksan oli määrä kokoontua
Kämppiin.

Kunnas tuli säntilleen kello seitsemän noutamaan Yrjöä.

Elina ilmoitti hänelle jo ovessa, ettei Yrjö ole terve.

-- Mikä sinua vaivaa? huomautti Kaarle astuessaan Yrjön työhuoneeseen.
-- Näytätpä sangen hyvinvoivalta.

-- On tässä niin kivistänyt päätäni...

-- Niin, ehätti Elina sanomaan, -- ei Yrjö ole terve, hänen täytyy
säästää voimiaan. Väitöskirja ja...

-- Olkaamme järkevät! virkkoi Yrjö, nousten sohvalta, jolla oli ollut
pitkänään. -- Katso, Elinaiseni, enhän kuitenkaan nyt jaksaisi tehdä
työtä...

-- Mutta lepäisit!

-- No, ei häntä siellä rasiteta, puuttui Kunnas nauraen puheeseen. --
Sinä häntä täällä niin hemmottelet, ettei hän kohta olekaan mies, vaan
nainen. Jos minä oikein ymmärrän Elina rouvan, niin on se pieni itsekäs
ikävä joka uhkaa. Mutta sellaisiin pitää vaimon toki aikoinaan tottua.
Olettehan te nyt jo olleet vuosikausia naimisissa! Ja tiedätkö, Elina
rouva, meillä suomalaisilla on velvollisuuksia, jos mielimme saada
maamme tunnetuksi ulkomailla.

-- Mutta ensimmäinen velvollisuus on toki hankkia varma taloudellinen
asema, jotta pääsee elämästä toisten kustannuksella...

-- Soh, siihenkö sitä taas tultiin! Se nainen, se nainen, se kuultaa
läpi kaikkialla. Se tekee kärpäsestä hevosen. Niinkuin tämä nyt veisi
niin paljon!

-- Parikymmentä markkaa vähintään, sitäpaitsi koko illan. Ja näitä
"yksinkertaisia illanviettoja" on viime aikoina ollut yhtämittaa. Eihän
Yrjö ole viettänyt iltaa kahden minun kanssani pitkiin aikoihin...

-- Mutta minä tulen aikaiseen kotiin.

-- Älä mene, kun minä pyydän. Jos rakastat minua, niin jää kotiin. Olen
tänään niin levoton. Tuntuu siltä kuin jotakin tapahtuisi.

-- Niinhän sinusta aina tuntuu, kun olen menossa kaupungille, sanoi
Yrjö hymyillen ja veti Elinan polvelleen.

-- Mutta kello on pian puoli kahdeksan, huomautti Kunnas, -- ja
isäntien pitää toki olla paikalla ennenkuin vieras saapuu.

-- Tulen, tulen paikalla, sanoi Yrjö, -- heitän vain toisen takin
ylleni. Kas ettei Dargis vielä ole tullut.

-- Tuleeko hänkin? sanoi Kunnas.

Elina ei vastannut mitään. Hän seisoi keskellä lattiaa, jäykästi
tuijottaen eteensä. Kunnas katseli häntä nauruaan pidätellen.

-- Ole järkevä, Elina rouva, virkkoi hän puoleksi nuhdellen,
puoleksi lohduttaen. -- Pitäähän naisen tällaiseen tottua. Jos minä
olisin naimisissa, niin kyllä kasvattaisin eukkoni niin, ettei hän
hiiskahtaisi, vaikka joka aamu tulisin kotiin kello kuusi.

-- Ja vaikka silloin ehkä olisit aivan päihtyneenä, koetti Elina laskea
leikkiä. -- Mutta tiedä, etten minä viettäisi hetkeäkään sellaisen
miehen talossa.

-- Voit puhua, kun olet saanut niin hyvän miehen kuin Yrjö on. Mutta
juuri tuntien hänen mallikelpoisuutensa, pitäisi sinun antaa hänen olla
vapaudessaan, eikä ahdistaa häntä. Ymmärräthän sinä, ettei mies voi
istua kotiin kahlehdittuna kuin vanha erakko.

Elina asteli edestakaisin lattialla, hermostuneesti hypistellen
nenäliinaansa. Yrjön palatessa huoneeseen, jäi hän rukoellen häneen
katsomaan.

-- Sinä olet hermostunut, Elinaiseni, virkkoi Yrjö hellästi. -- Mutta,
lisäsi hän samassa veitikkamaisesti ja nyökäytti salaperäisesti
päätään, -- sinä et tiedä, minkä odottamattoman ilon sinulle valmistan.
Minä teen sinut vielä aivan terveeksi... Mutta kuulehan, minulla ei ole
kuin viisikymmentä penniä, etköhän sinä kohtuullista prosenttia vastaan
lainaisi minulle pariakymmentä markkaa?

Hän levitti kukkaronsa Elinan eteen ja purskahti huolettomaan nauruun.

Elina puri huulensa kokoon ja jännitti kaikki voimansa pysyäkseen
levollisena. Hän otti taskusta kukkaronsa ja ojensi sen Yrjölle, mutta
ei puhunut sanaakaan.

-- Kiitos, sanoi Yrjö, -- emme enää huoli odottaa, vaan tulkoon Dargis
perässä. Ja älä nyt ole levoton, oma Elinaiseni, vaan mene kiltisti
nukkumaan. Koetan tulla kotiin jo kello kaksitoista.

Elina ei vastannut, hänen täytyi koota koko tahtonsa estääkseen
kyyneliä tulemasta silmiin. Mutta kun ovi oli lisahtanut lukkoon
heidän jälkeensä ja heidän äänensä olivat lakanneet kuulumasta,
silloin raukesi koko hänen mielenmalttinsa, hän kaatui pitkäkseen
salin lattialle ja purskahti itkuun. Hän itki hurjasti, toivottomasti,
näkemättä edessään minkäänlaista valon kipinää. Pitkien aikojen
mielikarvaudet purkautuivat kyyneltulvaksi, hän väänteli käsiään, itki
rajusti, muistamatta ja lopulta ajattelematta mitään, kunnes vain
hermot takoivat, korvissa suhisi ja pää kävi niin raskaaksi, että
tuntui mahdottomalta sitä korottaa. Eikä hän tietänyt, miten kauan jo
oli siinä itkenyt, kun hän äkkiä kuuli nimeään mainittavan.

Hän kääntyi ja avasi silmänsä.

Dargis seisoi hänen edessään.

-- Elina rouva, mikä teidän on?

Elina peitti kasvot käsillään, Dargis irroitti ne hiljaa, koetti
nostaa häntä ylös ja vei hänen kätensä huulilleen. Elina sävähti äkkiä
seisoalleen, oli kuin hänen suonensa olisivat täyttyneet tulella.

-- Mitä te itkette? toisti Dargis hiljaa.

-- Huoliani, joita en enää jaksa kantaa.

Ja taas hän purskahti itkuun.

Dargis tuki häntä, pidellen kiinni hänen molemmista käsistään ja
tuijottaen hänen kasvoihinsa, joiden väreet vavahtelivat.

Dargiksenkin rinnassa oli alkanut aaltoilla ja myrskytä.

Oliko kevät palannut, oliko tullut takaisin hänen ensi nuoruutensa ja
sen ylenpalttinen voima? Rinta oli vuosikausia ollut jäässä, hän oli
luullut sen jäätyneen pohjaa myöten, hän oli ajatellut kivettyneensä
tunnottomaksi. Ja nyt äkkiä olivat veret kuumenneet, jänteet
jännistyneet, joka solussa alkanut pulputa elämä!

Tunne valtasi hänet mahtavana riemuna, niinkuin kevätmyrsky, joka
yhdellä iskulla luo järvestä jäät, kun aurinko on saanut paistaa niihin.

Ja niinkuin järvenpinta pitkän talven jäljeltä katselee aurinkoa,
niin katseli Dargis nyt naista, joka paistavana kuin päivä seisoi
hänen edessään. Siinä oli nyt hänen silmiensä alla vastaus kaikkiin
kysymyksiin, selitys kaikkiin ongelmoihin, viihdytys kaikista tuskista.
Hän oli sitä etsinyt vuosikausia, hän oli, löytämättä, ajanut sitä
takaa maailman ääristä, hän oli vihdoin luullut, ettei hän sitä mistään
saa.

-- Miksi minä olen niin onneton, miksi olen niin yksin? pääsi Elinalta
tuskallisena huudahduksena.

Hän piteli kovasti kiinni Dargiksen kädestä, ikäänkuin peläten
kaatuvansa, jos sen päästäisi. Kun hän vihdoin korotti silmänsä
ja kohtasi nuo toiset silmät, jotka kuin meren syvyytenä häneen
katselivat, niin alkoi tuskallinen ilme hänen kasvoiltaan kadota ja
kyyneleet lakkasivat vuotamasta. Koko hänen muotonsa suli hymyksi ja
kuiskaten hän virkkoi:

-- Ettekö lähdekään pois, vaan jäätte tänne?

-- Jään, kuiskasi Dargis ja hänen äänensä vapisi.

Elina tuijotti hänen silmiinsä, jäsentä liikahtamatta. Kaikki hänen
ajatuksensa katkesivat, koko hänen tuskansa haihtui. Ikäänkuin muuri
asettui menneisyyden eteen, hän ei muistanut mitään. Oli kuin hän sinä
hetkenä olisi syntynyt maailmaan alkamaan elämää. Ja elämän herätessä
versoi hänen rintaansa kuin kevät puhkeavine puineen, tuoksuvine
nurmineen. Hän oli ikäänkuin jossakin korkealla, läpikuultavassa
ilmassa, itse valoisana, läpikuultavana olentona. Ja kun hän liikahti,
tunsi hän astelevansa kevyesti kuin pilven laitaa pitkin. Hän katseli
mieheen kuin ihmeeseen, josta hänellä ei ole ollut aavistusta ja joka
ensi kerran ilmestyy hänen eteensä. Kuinka hän oli kaunis! Mikä tukka,
mikä otsa, mikä poski! Ja silmät, silmät!

-- Vitold Dargis! lausui Elina hiljaa ja laski kätensä hänen
päälaelleen.

Mutta silloin särkyi sulku, jota mies vaistomaisesti oli rakentanut.
Hän nousi niin peloittavan suureksi ja ihanaksi, katseli häneen
katseella, joka poltti ja nosti hänet käsivarsilleen ikäänkuin hän
olisi ollut höyhen.

Silloin Elina heräsi, hänen ajatuksensa palasi, lumous katosi,
nykyisyys ja menneisyys astuivat hänen eteensä räikeän alastomina: hän
oli miehensä kodissa, vieraan miehen sylissä! Voimanponnistuksella
riuhtaisi hän itsensä irti ja pakeni huoneen toiseen päähän ikäänkuin
pelastusta hakien.

Järkikin oli palannut, kaikki oli hänelle äkkiä selvennyt, mutta
aika tuntui astelevan merkillisen pitkin askelin: hän eli hetkessä
kokonaisia vuosia. Mitä... mitä tämä merkitsikään?

Hänen täytyi kädellään sipaista otsaansa, käsivarttaan, sillä hän ei
tuntenut omaa itseään. Varmaankin, olivat hänen kasvonsa vanhentuneet
ja hiukset käyneet harmaiksi... Tai ehkä hän oli hyvin nuori, nuorempi
-- ja myöskin kauniimpi -- kuin koskaan ennen...

-- Elina rouva, virkkoi Dargis, -- tulkaa tänne.

Elina pelkäsi eikä liikahtanut paikalta. Hänellä oli se vaistomainen
tunne, että jos hän menee, niin tapahtuu jotakin kauheaa. Seuraavassa
hetkessä tarttui kuitenkin Dargis voimakkaasti hänen ranteeseensa,
ja tahdottomana seurasi hän häntä ja istui sohvaan hänen viereensä.
Hän oli ikäänkuin lamauksissa, hän ei voinut tehdä itselleen tiliä
menettelystään ja samalla hän selvästi tunsi rinnassaan omituista
tuskaa. Vihdoin uskalsi hän katsoa ylös ja kun hän oli nähnyt Dargiksen
loistavat silmät ja kasvot, joissa vielä kuvastui kova taistelu ja
mielenliikutus, laskeutui hänen rintaansa rauha. Tuntui siltä että hän
voi viettää siinä koko elämänsä ajan, kaipaamatta mitään, ikävöimättä
mihinkään, kunhan vain saa katsella tuota suurta, luisevaa kättä, joka
on hänen kätensä ympärillä.

Mutta äkkiä kävi hän taas levottomaksi ja kysymys, joka oli syntynyt
ikäänkuin hänen aavistustaan vastustamaan, puhkesi esiin hänen
huuliltaan.

-- Voiko, virkkoi hän kiihkeästi, -- nainen rakastaa kahdesti? Voiko
esimerkiksi leski miehensä kuoleman jälkeen mennä uusiin naimisiin, jos
hän on rakastanut miestään?

Hän tunsi kuinka koura hänen ranteensa ympärillä vavahti.

-- Voi! vastasi Dargis hiljaa.

-- Mutta voiko mies sitten rakastaa naista, joka jo on kuulunut
toiselle? puhui Elina yhä kiihtyneemmällä äänellä.

-- Voi!

-- Ei, ei, ei! Se ei ole mahdollista! Ihminen ei voi olla todelliselle
rakkaudelleen uskoton eikä mies rakastua naiseen, joka on ollut
naimisissa. Sellaisen avioliiton solmii joko kyllästyminen yksinoloon,
jonkinlainen mieto ystävyys tai ulkonaiset edut.

-- Ei, sanoi Dargis, -- ihmissydän ei kysy sellaisia, kun hetki tulee...

-- Mutta se on kauheaa, keskeytti hänet Elina, -- sitä vastaan pitäisi
kynsin kourin taistella.

Dargis painoi käden otsalleen ja puri kokoon huulensa.

-- Olen aivan samaa mieltä, sanoi hän vihdoin, -- mutta kaikkia
teorioja ei käytännössä voi toteuttaa. Rakkaus ei tottele mitään
lakeja, se tulee kuin varas yöllä.

-- Niinkö luulette? kysyi Elina tavuja venytellen ja jäi häneen
tuijottamaan.

Äkkiä hän nousi, ojentui suoraksi, asettui Dargiksen eteen, tarttui
hänen käsiinsä ja ravisti niitä ikäänkuin herättääkseen häntä unesta.

-- Kuka te olette, mitä te olette? kirkaisi hän. -- Sanokaa, sanokaa!

Mutta silloin mies taas nousi, likeni, levitti sylinsä... Hän sai
kiinni Elinan käden ja suuteli sitä kuumin, kostein huulin...

Elina riuhtaisi itsensä irti ja pakeni huoneen toiseen päähän.

Ei, ei!

Hän lankeaa, hän lankeaa, sillä hänen rakkautensa horjuu. Rakkauskaan
ei siis ole iäinen, ja naisen uskollisuus on kuin vaahto meren
aalloilla. Voi ihmissydämen kurjuutta, voi maailman pahuutta! Onko enää
mitään joka pysyy?

Ja Elina purskahti epätoivoisasti itkemään, ei yksin omaa rikostaan,
vaan ikäänkuin hän hartioillaan olisi tuntenut koko naissuvun
syntitaakan.

Dargis oli vaipunut tuolille, pää käsien varassa. Nähdessään Elinan
taasen sortuvan lattialle, astui hän hänen luokseen ja nosti hänet ylös.

-- Elina, älkää itkekö, pyysi hän. -- Miksi te itkette? Minä olen
teitä loukannut, minä sen tiedän, minä en millään voi puolustautua,
ainoastaan pyytää anteeksi ja lähteä...

Mutta Elina yhä itki. Äkkiä hän molemmin käsin tarttui hiuksiinsa,
hänen teki mieli repiä niitä.

-- Kaikki antaisin, pusersi hän esiin hampaidensa välitse, -- jos
saisin sen tunteen tuntemattomaksi.

Dargis elostui äkkiä. Jeesus, Maaria, oliko se mahdollista? Hänet
valtasi hurja tunne, ilon- ja pelonsekainen epävarmuus. Hänen täytyi
saada tietää...!

-- Minkä tunteen? kuiskasi hän henkeään pidätellen ja pusersi Elinan
kättä.

-- En saa, en uskalla, en tahdo sanoa!

Dargis miltei viskasi hänet menemään, niin hän riemastui. Mutta
seuraavana hetkenä hän taas piteli hänen kättään.

-- Onko se totta, Elina rouva? Sanokaa...

-- Voi, kunhan olisikin valhetta, luulottelua, unta! kuiskasi Elina
ikäänkuin itsekseen.

Dargis jäi häneen tuijottamaan, kasvoilla harras ilme, melkein kuin
hän olisi rukoillut. Mutta samassa hänelle selveni: tämähän on
mielettömyyttä, mahdottomuutta, rikosta! Pois täältä täytyy paeta,
niin kauas kuin suinkin, pois tämän kodin lämmöstä, pois aurinkonsa
kirkkaudesta!

Samassa likeni Elina ja ojensi kätensä ikäänkuin häntä koskettaakseen.
Miksi olikin hänen otsansa niin valkea, miksi...

Mutta ei! Eihän hän saa...!

-- Vitold Dargis, äänsi hän surullisesti, -- on jo yö. Teidän täytyy
lähteä.

Dargis paljasti kasvonsa ja ravisti päätään niinkuin hän olisi tahtonut
päästä jostakin pahasta.

-- Olette oikeassa!

Elina vaipui katsomaan häneen. Hänen katseensa riisti häneltä kaikki
aseet, vei häneltä koko tajunnan. Hän ei tietänyt, näkikö hän unta vai
elikö hän todellisuudessa. Varmaankin oli kaikki unta, vai oliko hän
tullut hulluksi?

-- Elina rouva, kuiskasi Dargis ja sipaisi kädellä otsaansa, -- te
pelkäätte minua.

-- Niin, minä pelkään.

Dargis asteli pari kertaa levottomasti läpi huoneen.

-- Peto minä olen, virkkoi hän kolkosti, -- enkä ihminen. Ja kuitenkin
olen vuosikausia koettanut tappaa sen itsestäni... Älkää peljätkö,
Elina rouva. Olemmehan me molemmat rehellisiä ihmisiä. "Emme voi estää
lintuja lentämästä päämme päällä, mutta voimme katsoa, etteivät ne
sinne rakentele pesiään."

-- Minä olen tämän kaiken ansainnut, lausui Elina tyyntyneempänä, --
sillä olen aina ollut niin valmis tuomitsemaan ihmisiä, jotka toisen
kerran menevät avioliittoon. Hyvää yötä.

Hetkiseksi jäivät he toisiinsa katsomaan. "Älkää sentään vielä menkö",
tahtoi toinen lausua, ja toisen huulilla olivat sanat: "älkää vielä
karkoittako minua luotanne", mutta kumpikin vaikeni, ja Dargis läksi.

Jäätyään yksin tuli Elina saliin, ojensi kätensä lampun valoa kohti ja
painoi huulensa siihen, missä hänen suudelmansa vielä poltti ihoa.

Hän oli ylenpalttisen onnellinen -- hän ei voinut sille mitään! Oli
niin suloista ajatella noita kasvoja, jotka hän tänään ensi kerran
oli nähnyt. Hänestä tuntui siltä, että hän vasta tänään oli oppinut
tuntemaan miehen. Kuinka hän lähes kolmattakymmentä vuotta onkaan
voinut elää maailmassa tutustumatta ainoaankaan mieheen!

Ja ajatus katkesi ja toinen tuli sijaan: nainen, nainen, sinä hyvien
vanhempiesi tytär, sinä miehesi vihitty vaimo, mille tielle olet
joutunut! Olet rikollisin langenneitten joukossa! Kirous sinulle ja
koko naissuvulle...

-- Hyvä Jumala, armahda minua! pusertui hänen rinnastaan esiin ja hän
väänteli käsiään ja jatkoi yksin puheluaan, katkonaisesti kuiskaten.

-- Minä tunnustan sinulle suuren syntini: minä kannan sydämessäni
luvatonta rakkautta! Minä en tiedä, mistä se on tullut, sillä minä
en ole sitä tahtonut. Ota se pois, Jumala, puhdista minut, tee minut
lumivalkeaksi, onhan sinulla kaikki valta.

-- Hän on niin kaunis, hän on niin suuri! Kuka voi sillä tavalla
pusertaa kättä kuin hän, kuka niin voimakkaasti nostaa syliinsä, kuka
niin varjella vaaroista kuin hän? Kuka on niin paljon kärsinyt, kuka
kieltäytynyt, kuka taistellut, kuka voittanut niin paljon kuin hän...
Hänen kouransa on niin luja, hänen rintansa on niin voimakas... Hän
saattaa hymyillä niin kovaa hymyä, ja toisen kerran -- kuinka hän
saattaakin sulaa lempeäksi! Nähdä sellaisen miehen itkevän, se mahtaisi
olla autuutta! Mutta hän ei voi itkeä, hän voittaa aina kyyneleensä...

-- Yrjö, Yrjö, Jumalan tähden tule kotiin! Etkö tunne, missä lienetkin,
että vaimosi on uskoton! Tule valvomaan omaasi, ettei hän luisu
käsistäsi...

-- Yrjö, hyvä Yrjö, joka olet niin uskollinen, niin lempeä, joka minua
tarvitset, niinkuin lapsi tarvitsee äitiään... tule kotiin! Eikö
valitukseni kuulu luoksesi, etkö, jos sielusi minua rakastaa, tunne
että sinua tänä hetkenä tarvitsen paremmin kuin koskaan ennen...

-- Jos Vitold olisi isäni! Silloin saisin vapaasti heittäytyä hänen
voimakkaaseen syliinsä... Tai jos hän olisi poikani, poikani, oma
lapseni!... Hän tukisi minua, hän hoivaisi...! Sellaisen pojan jos
saisin, miten mielelläni kärsisin kaiken, jota tähän saakka olen
kammonut...

-- Tai jos olisinkin vielä nuori tyttö ja näkisin hänet ja rakastuisin
ja hän tulisi omakseni...!

-- Mene pois minun tyköäni saatana! Minä rakastan Yrjöä, jolle olen
luvannut ja antanut nuoruuteni rakkauden. Hänelle minä tahdon pysyä
uskollisena! Yrjö, Yrjö, riennä luokseni!

Ja äännellen viime sanoja itsekseen karkasi Elina eteiseen, varmana
siitä, että Yrjö tulee. Mutta eteinen oli pimeä ja tyhjä ja Elina
sortui oven eteen.

Hän oli siinä pitkän aikaa kuin tajuttomana, voimatta ajatella ja vain
painaen otsaansa oven kovaan pieleen. Kellon lyödessä kaksitoista
heräsi hän kuin unesta.

-- Nyt tulee Yrjö, hän lupasi tulla kello kaksitoista!

Elina kuunteli henkeä pidätellen. Ketään ei tullut.

Entä jos hänelle on tapahtunut jotakin! Hän on saattanut sairastua
siellä illallisilla. He eivät lähetä häntä kotiin jotteivät
pelästyttäisi vaimoa, vaan vievät sairashuoneeseen... Tai jos hän on
kuollut kadulle, niin he nostavat hänet rattaille, vievät pois ja
huomenna luetaan sanomalehdistä, että...!

-- Minä olen sen kaiken ansainnut!

-- Jumala, Jumala, miten voisin sovittaa, miten katua...!

Hän ei vielä ollut päässyt tästä ajatuksesta, kun Yrjö tuli.

-- Elinaiseni, kaunokaiseni, olet itkenyt! kuiskasi hän hellästi.
-- En voinut päästä aikaisemmin. Ihan salaa läksin. Kovasti minulle
suuttuivat, kun yritinkään poistua.

Elina pakotti hymyn huulilleen ja läksi kynttilä kädessä
makuuhuoneeseen.

-- On se sentään suloista, puhui Yrjö taas, -- kun on oma koti, ja oma
vaimo, joka odottaa! Sinä minun hyvä toverini, oma Elinaiseni...!

Elinaa vapisutti. Yrjö yritti ottaa hänet syliinsä, mutta hän vaipui
maahan hänen jalkainsa juureen. Hän ei uskaltanut katsoa häntä silmiin.

-- Istu polvelleni, rakkaani...

Mutta yhä syvemmälle lyyhistyi Elina. Yrjö painui hänen puoleensa ja
nosti hänet ylös.

Kuinka toisin hän, Vitold, oli sen tehnyt! Hänen voimakas käsivartensa,
se se juuri oli Elinan onnettomuus!




VI


Dargis ei lähtenyt kotiin, hänelle olisi ollut mahdotonta sulkeutua
huoneeseensa. Hänessä raivosi toivoton riemu, polttava, miltei
fyysillinen tuska.

Pois, ulkopuolelle kaupungin, meren rannalle, missä saattaa hengittää,
missä ilma on jäähdyttävää ja raikasta!

Hän elää siis vielä. Tunne ei ole kuollut, sydän ei ole kivettynyt, hän
_kykenee rakastamaan!_

Mereltä päin puhalsi kylmä viima. Lahden pohjukka oli jo jäässä.

Dargis avasi päällystakkinsa ja sen alla olevan takin, avasipa vielä
liivit. Hän olisi tahtonut paljastaa koko palavan rintansa.

Kerran nuorena poikana oli hän rakastanut välittömästi ja
vilpittömästi. Mutta sitten oli tullut aika, jolloin rakkaus täytyi
riistää rinnasta juuria myöten.

Hänen mielelleen koitti talvi, tuli halla niin kova, että elämä näytti
ikipäiviksi jäätyneen. Kaikki kävi hänelle välinpitämättömäksi,
ainoastaan velvollisuudentunteesta hän toimi. Rauhaa hän ei saanut
missään. Hän ei enää viihtynyt kotona, hän kierteli maailmaa reppu
selässä, milloin meritse, milloin maitse. Välistä valtasi hänet halu
antautua ruumiilliseen työhön, jotta se tukahuttaisi hengen tuskan.
Hän vaelsi silloin johonkin merikaupunkiin ja lastasi laivoja,
tai tarjoutui työhön jollekin maatilanomistajalle ja kaivoi hänen
vainioilleen ojia. Mutta kun kasvot olivat tarpeeksi ruskettuneet
tai parroittuneet, kädet käyneet koviksi ja känsäisiksi ja säästöä
kertynyt jonkin verran, niin läksi hän parturin luo, hankki kaupungin
hienoimman näköiseltä räätäliltä vaatteet ja antautui, taaskin
vaihtuneena herraksi, istumaan kirjastoissa ja harrastamaan tieteitä.
Ja opittuaan maan kielen ja saatuaan selville maan olot, palasi hän
kotiin, ikävöivän äidin luo. Hän otti nyt osaa nuorison huveihin,
innostui suremaan ja kärsimään maansa tilaa, korjasi puutarhan aidan,
joka oli mennyt rikki, hiekoitti äidin kanssa käytävät, leikkasi
elonkorjuujuhlassa kyläläisten rinnalla ja voitti kaikkien sydämet.

-- Sinä onnen suosikki, sanoivat tuttavat, -- kyllä me sinua
kadehdimme! Kylläpä sinä olet saanut nähdä maailmaa!

Hän hymyili hiukan surumielisesti. He eivät aavistaneet, miten tyhjää
hänen sisässään oli!

Eikä aikaakaan, kun hän taas kierteli maailmalla. Hän katseli etelän
tummia kaunottaria, hän näki pohjan sinisilmäiset immet. Hän haki
ylhäisten ja sivistyneiden piiristä, hän meni tahallaan alhaison ja
"kadotettujen" pariin. Intohimon naiset saattoivat hänessä herättää,
jopa niin valtavan, että kaikki voimat tarvittiin sitä tukahuttamaan,
mutta rakkautta eivät he saaneet heräämään. Se mahtoi olla kuollut,
niinkuin etelän kasvi kuolee, kun se istutetaan pohjan maaperään ja
kohtaa pohjan talven.

Hän ei muuta pyytänyt kuin saada tietää, kykenikö hän rakastamaan, vai
oliko rakastamisen voima kokonaan kuivunut hänestä.

Joka kerta kun hän kävi kotona, näki hän äitinsä katseessa kysymyksen:
koska tuot kanssasi miniän? Naimisissa olevat veljet ja sisaret
hankkivat hänelle usein tilaisuutta tutustua miellyttäviin nuoriin
tyttöihin. Ja ainoa naimaton sisar, jonka kanssa hän lapsena oli
rakennellut tuulentupia, etteivät he kumpikaan menisi naimisiin, vaan
asuisivat yhdessä, hänkin huomautti hänelle hymyillen, että kyllä hän
uhrautuu: Vitold saa mennä naimisiin!

Ei! Hän varmaan ei enää _voinut rakastaa_! Niin tuli hän Helsinkiin,
näki, että se oli pieni, uudenaikainen kaupunki, siistiytyi hiukan
hotellissaan, otti ovenvartijalta selvää ainoan persoonallisen
tuttavansa, maisteri Vuorion osotteesta ja läksi kartta kädessä
taivaltamaan hänen luokseen.

Hän kuuli jo pihaan pianonsoittoa. Hänen painettuaan ovikelloa lakkasi
soitto ja nuori nainen, nähtävästi sama, joka oli soittanut, tuli
avaamaan. Hän oli yksinkertaisessa mustassa puvussa, kaulassa leveä,
valkea pitsikaulus. Silmät olivat ilmehikkäät, kasvot kalpeat, hiukset
pehmeät. Hän liikkui notkeasti, ehkä hiukan hermostuneesti, ja puhui
miellyttävällä äänellä. Äkkiä vetäytyi hänen poskilleen puna, Dargis
käsitti sen johtuvan siitä, että hän huomasi olevansa tekemisissä
ulkomaalaisen kanssa. Entistä kohteliaammin kehoitti hän häntä astumaan
sisään.

Hänen miehensä oli tosin vielä kotona, mutta valitettavasti piti hänen
heti lähteä tunnille. Mutta he kehoittivat häntä toki pian tulemaan
takaisin.

Äkkiä vilkastuivat rouvan kasvot, hän kertoi, että tänä iltana oli
suuret huvit, siellä saisi vieras nähdä koko suomalaisen yleisön
koolla. Hän, rouva Vuorio, hänen miehensä ja sisarensa aikoivat myös
sinne...

Vai oli hänellä sisar... Mahtoiko olla nuori ja kaunis... mahtoiko olla
sisarensa näköinen?

Rouva istui pyöreälle tuolille flyygelin ääreen, selinpäin
soittokoneeseen, ja hypisteli siinä elfenluista paperiveistä, jonka
kärjen hän tuontuostakin pisti huultensa väliin.

Hänen jalkansa oli punakirjavalla matolla, se näkyi melkein nilkkaan
saakka ja hän liikutteli sitä yhtämittaa, ikäänkuin tahtia lyöden.

Huonekaluista ei paljonkaan saattanut päättää perheen oloista. Ne
olivat osaksi vanhaa kaunista tavaraa, ikkunoiden alla oli suuria
kasveja.

Miehensä lähtiessä pyyhkäisi rouva kädellään hänen päällystakkinsa
samettista kaulusta, johon nähtävästi oli tullut tomua.

Dargis huomasi tämän kaiken vaistomaisesti.

Hän odotti tavallista uteliaampana iltaa ja hämmästeli itse, millä
varmuudella hän kertoi aikovansa viipyä Suomessa kokonaisen vuoden.
Sillä eihän hän ollut päättänyt mitään varmaa. Mutta ehkä täällä
saattaisi viihtyä...

Rouva Vuorion sisar oli viehättävä tyttö!

Oikein vahinko, että hänen niin pian piti matkustaa pois.

Olikohan hän muuten sisarensa kaltainen? Elina rouva oli lämminverinen
nainen. Joka päivä osoitti hänestä uusia puolia ja jota enemmän hänen
kasvojaan katseli, sitä kauniimmiksi ne kävivät. Oli nautinto nähdä
häntä, kun hän innostui kertomaan jostakin. Ja kerrassaan ihmeellinen
hän oli ollut, kun Dargis oli kertonut synnyinmaastaan ja hänen
silmänsä olivat kyyneltyneet!

Dargis tutustui kaupunkiin ja kotiutui siinä, hän järjesti itselleen
työtä ja syventyi siihen. Tuontuostakin tapasi hän itsensä kuitenkin
liikkumattomana tuijottamassa eteensä: hänhän katseli rouva Vuoriota,
hänhän näki hänet ilmielävänä.

Mahtoiko Agnes neiti olla hänen kaltaisensa?

Hän alkoi viihtyä yhä paremmin, hänen mielensä kävi tyynemmäksi kuin
se pitkiin aikoihin oli ollut. Ja samalla alkoi hänen rauhaansa kalvaa
omituinen ikävä... Mitä kummaa tämä oli?

Eräänä iltana piti hänen mennä ravintolaan... Paljon mieluummin
olisi hän istunut Vuoriolassa kuuntelemassa soittoa. Siellä oli niin
kodikasta ja lämmintä.

Sykkivin sydämin painoi hän kelloa. Palvelija avasi oven ja ilmoitti,
että herrat kai jo olivat lähteneet. Rouva luultavasti oli salissa...

Vain hetkisen hän viipyy, sanoo hänelle vain hyvää iltaa...

Salin pöydällä paloi Yrjön työlamppu, muuten oli huone puolihämärässä.
Permannolla pitkänään, puku kiertyneenä tiukasti ruumiin ympärille,
oli Elina rouva. Hänen hiuksensa olivat epäjärjestyksessä, kasvot
painuneina käsiin. Koko hänen olentonsa hytki itkussa ja tuontuostakin
tunki hänen huuliltaan tuskallinen nyyhkytys.

Dargis tunsi ikäänkuin kadottaneensa maaperän jalkainsa alta, veri
syöksyi hänen sydämeensä. Nainen, hänen naisensa, siinä avuttomana itki
hänen jalkainsa juuressa.

Hän painui hänen puoleensa, näki helakan punan hänen kasvoillaan, tunsi
hänen sykkivien suontensa kuumuuden...

Ja sinä hetkenä hän tiesi, ettei kyky rakastaa ollut hänestä kuollut!

Mutta samassa hän myös tiesi, että se jota hän rakasti, oli toisen
vaimo.

Kylmä tuuli hiveli omituisesti. Pitkän aikaa hän harhaili pitkin
rantaa ja läksi sitten kotiin. Mutta unta ei kuulunut. Riemu ja tuska
taistelivat hänessä, kysymykset ajoivat toisiaan takaa. Vasta aamulla
hän nukkui, herätäkseen tavalliseen aikaan.

Eilisilta oli nyt kuin unta! Hänen piti kysymällä kysyä itseltään, mitä
oli tapahtunut. Ja kuitenkin oli hänessä nyt jotakin uutta, jotakin
jota ei ollut eilen ollut. Se oli omituinen varmuus... ja samalla
epävarmuus.

Hän koetti ryhtyä työhönsä entiseen tapaan, mutta ajatus palasi aina
naiseen, joka itkien oli maannut hänen jalkainsa juuressa. Hän rakasti
häntä! Kunhan päivällisaika likenisi!

Mutta jota likemmäksi se tuli, sitä selvemmin hän huomasi, ettei hän
tänään saa eikä voi mennä Vuoriolaan. Hän ei saa puhua sinne edes
telefonitsekaan. Ja niin hän kirjoitti nimikortilleen muutaman sanan.
Vaikea oli sitä lähettää. Hänen oli niin ikävä, tuntui niin tyhjältä...

Ei! Tämä tällainen pehmeämielisyys ei käy. Ero tästä täytyy tulla
tavalla tai toisella. Mutta miten? Lähteäkö pois ja jättää työ, juuri
kun siihen on päässyt kiinni?

Hän ei voinut päästä asiasta selvyyteen. Hän mietti ja mietti. Vihdoin
hän nousi nojatuolista, johon oli heittäytynyt ja sytytti lampun.

Koputettiin oveen.

Se oli Yrjö.

-- Oikein minun kesken kiireeni piti tulla katsomaan mikä sinua vaivaa,
sanoi hän. -- Mikset tullut päivälliselle?

Dargis vei hänet sohvaan, istuutui hänen viereensä ja tarjosi hänelle
paperossia.

-- Ei sopinut, sanoi hän.

-- Kiitos, virkkoi Yrjö, -- poltan mieluummin sikaarin, kävin nimittäin
juuri ostamassa -- ja annan sinullekin. Nämä ovat todellakin hyviä
sikaareja... Koetapa. Meidän oli sinua oikein ikävä. Sinä viihdytät
Elinankin mieltä, hän kun viime aikoina on ollut niin hermostunut.

-- Minä luulen, sanoi Dargis, -- että olisi hyvä, jos hän hiukan
pääsisi maalle.

-- Sitähän minäkin aina hänelle sanon. Mutta hän on ottanut niin paljon
oppilaita ja väittää nyt, ettei hän pääse heidän tähtensä.

-- Hänellä on ehdottomasti liian paljon työtä. Olen tässä juuri
ajatellut, että edes minun pitäisi lakata ottamasta jokapäiväistä
tuntiani... Varmaan sekin häntä hermostuttaa, että käyn teillä
syömässä...

-- Älähän nyt! huudahti Yrjö. -- Sehän on meille virkistys, tiedäthän
sen.

He vaikenivat hetkeksi molemmat. Yrjö näytti oikein huolestuneelta.

-- Se oli nyt taas se, että eilen olin poissa! jatkoi hän. -- Eihän
sitä voi välttää! Koetin kyllä tulla aikaiseen kotiin, mutta hän oli jo
ehtinyt hermostua.

-- Ehkä sinun pitäisi kysyä lääkäriltä?

-- Lääkäri sanoo myöskin, että olisi hyvä mennä maalle.

-- Mutta sitten sinun pitää ryhtyä asiaan oikein todenteolla.

Yrjö piteli kädessään sikaaria, johon oli syntynyt pitkä, harmaa karsi,
ja tuijotti miettiväisenä eteensä. Dargis istui liikkumattomana hänen
vieressään. Nythän pelastus oli löydetty! Hehän eroavat, jos Elina
lähtee maalle! Tietysti kyllä koko Helsinki samalla menettää sisältönsä.

-- Kyllä minä tiedän, sanoi Yrjö vihdoin, -- mikä hänelle olisi hyvä.
Olen sitä ajatellut yöt päivät.

-- No? kysyi Dargis.

-- Mutta siihen tarvitaan rahaa...

-- Sano veikkonen!

Yrjö naurahti.

-- Sinä lausut sanasi sellaisella itsetietoisuudella, kuin olisit
mikäkin pohatta, jolle vain tarvitsee lausua toivomuksensa niin ne jo
täyttyvät!

-- Mistä sinä tiedät, vaikka olisinkin! Sainhan minä hiljan periä
pienen summan...

-- Niinhän sinä kerroit... Olisipa joku, joka minullekin sellaisen
lahjoittaisi!

-- Mutta sanohan nyt, niihin sen tarvitsisit!

-- Katso, Elinan kotitalo Arrakoski...

-- On myytävänä, keskeytti hänet Dargis äänellä, joka ilmaisi, että
jokin äkkiä alkoi selvetä hänelle.

-- Niin. Ja minä luulen, että hänen hermostumisensa suureksi osaksi
johtuu siitä. Hän on nimittäin hyvin kiintynyt Arrakoskeen. Se on
todellakin erittäin kaunis talo, tosin viime aikoina huonosti hoidettu,
mutta saattaisi silti tulla kannattavaksi.

Dargis oli käynyt tarkkaavaiseksi.

-- Sinä tahtoisit ostaa Arrakosken...

-- Niin, veliseni. Minä tiedän, että Elina niin ilostuisi. Hänen
elämässään tapahtuisi kuin käännekohta. Arrakoskella hän paranisi,
siellä hän viihtyisi...

Hänen äänensä oli lämmennyt ja silmät loistivat. Dargis ei voinut
kääntää katsettaan hänestä. Tuota miestä hän ei saata pettää. Olisipa,
se joku toinen -- mutta ei tuota perin rehellistä ja hyvää miestä!
Hän tunsi häntä kohtaan entistä suurempaa kunnioitusta, melkeinpä
veljellistä rakkautta.

-- Oletko ottanut selvää kauppaehdoista? kysyi hän.

-- Olen. Me olemme tässä viime viikkoina Elinan sedän, kapteeni
Ekmarkin kanssa olleet kirjevaihdossa tästä asiasta. Hän sen johdosta
jo kävikin Arrakoskella.

-- No?

-- Hän ei, sen pahempi, kehoittanut ostamaan taloa, mutta lupasi mennä
takuuseen, jos jostakin saisin irti rahaa... Mutta helkkarissa, mitä
kello on?

Hän laski kiireesti sikaarinpätkän kädestään ja veti esiin kellonsa.
Sitten hän leikillisellä äänellä jatkoi:

-- Mitä, jos sinä lainaisit minulle rahaa?

Omituinen ajatustulva oli vienyt Dargiksen kuin pyörteeseen. Hän olisi
empimättä paikalla luvannut suostua auttamaan tuota kelpo miestä hänen
huolissaan. Mutta mitä Elina sanoisi, jos saisi tietää?

-- Paljonko siihen tarvittaisiin? kysyi hän.

-- Parikymmentä tuhatta vain. Talohan ei enää ole suuri... Mutta
ei, älä toki, veli kulta, ota tätä asiaa todeksi! Leikkiähän minä
laskin! Sillähän tavalla sinä tulisit ikäänkuin sidotuksi Suomeen. Ja
tarvitaanhan sinua kotimaassasikin.

-- Tulisitko toimeen parilla kymmenellä tuhannella? kysyi Dargis,
kiinnittämättä huomiota hänen viime sanoihinsa.

-- Niin setä arveli. Loput saisi kiinnitetyksi. Mutta, huudahti Yrjö
äkkiä ja hänen kasvonsa ikäänkuin kirkastuivat, -- jos ostaisimme
Arrakosken yhdessä? Eikö maanviljelys sinua huvita?... Ei, ei, veli
Dargis, jatkoi hän samassa, -- minä lasken leikkiä!... Ja nyt on kello
jo niin paljon...

Yrjö nousi, mutta Dargis jäi liikkumattomana sohvaan istumaan.

-- Äitini ja sisareni tähden, puhui hän ikäänkuin itsekseen, -- en voi
asettua Suomeen. Mutta parikymmentä tuhatta kyllä saat lainaksi.

Yrjö tarttui hänen käteensä ja rupesi nauramaan.

-- En minä tahdo viekoitella sinua lupauksiin, joita ehkä saisit katua,
sanoi hän sitten lämpimästi. -- Ajatellaan nyt ensin asiaa. Ja kuule,
tule nyt pian meille. Ehkä jo tänä iltana sopisi?

-- Minä en koskaan ole ymmärtänyt panna rahoihin sitä arvoa, jonka
saituri niille antaa, lausui Dargis hymyillen, -- varsinkaan näille,
joita en itse ole ansainnut... Mutta kuule, jos meidän kaupoistamme
jotakin tulisi, niin älä huoli rouvallesi mainita, että minä olen ollut
niissä osallinen.

Yrjö kääntyi takaisin huoneeseen päin ja veti oven kiinni. Hän oli jo
ollut lähtemäisillään.

-- Vai olet sinäkin huomannut, sanoi hän, -- että Elina raha-asioissa
on vähän arka. Olisit nähnyt, miten hän oli onneton silloin, kun sinä
hänelle lainasit tuon satamarkkasen... Silloin pankissa!... Mutta en
luule, että hän enää loukkaantuisi! Hän pitää sinusta niin paljon, että
hän varmaan päinvastoin ilostuisi.

-- Ehkä. Mutta vierashan minä sentään olen. Lupaa, ettei kukaan saa
siitä tietää.

-- Tuohon käteen.

Yrjö läksi, Dargis sytytti tulitikun valaistakseen portaita, sillä
kaasu ei vielä ollut sytytetty. Yrjö kääntyi vielä kerran taakseen,
nyökäytti päätään ja hymyili. Dargis jäi hetkiseksi kuuntelemaan hänen
askeltensa kaikua kivisissä holveissa. Sitten hän meni huoneeseensa.

Olisipa se ollut toinen mies, niin hän olisi tuntenut vihaavansa häntä.
Nyt kääntyivät kaikki hänen syytöstensä kärjet häntä itseään vastaan.

Hän päätti ehdottomasti luopua Elinasta. Ei sanalla, ei katseella hän
enää häneen puutu. Ainoa ilo minkä hän voi suoda itselleen, on auttaa
Vuoriolaisia, _molempia_, Arrakosken omistamiseen. Siinäkin tunteessa
oli sentään lohdutuksensa.

Hänen mieleensä laskeutui omituinen, surumielinen onni, hän oli niin
tyyni, että miltei tuntui siltä kuin hän kaiken ikänsä olisi saattanut
levollisena istua Yrjön ja Elinan kodissa katselemassa heidän onneaan.

Näinkö piti käydä? Kyvyn rakastaa hän oli saanut takaisin, mutta
rakastaa hän ei saanut!




VII


-- En pääse hänestä vapaaksi, en saa häntä ajatuksistani, olen
kahleissa. Hän on mielessäni kun nukun, häntä muistan ensinnä kun
herään. Kaikki kodissa muistuttaa häntä, tuossa on hän istunut, tuossa
seisonut, tuossa nostanut minut käsivarsilleen. Mieheni katselee minua
lempeästi, hyväilee hellästi. Minä poloinen näen vain sen toisen,
kaipaan vain sitä toista! Miksi piti hänen sattua minun tielleni, miksi
tulla minun rauhaani häiritsemään? Siksikö että huomaisin, ettei tässä
maailmassa voi luottaa mihinkään, ei rakkauteenkaan eikä uskollisuuteen?

Näitä mietti Elina, levottomasti astellen edestakaisin huoneissa. Hän
ei ollut saanut unta. Varhain oli hän sentähden noussut ja ruvennut
järjestämään pikkutavaroita hyllyillä ja pöydillä. Hän teki sen
koneentapaisesti, tuontuostakin jääden miettimään.

Hän oli tavannut Dargiksen miltei joka päivä, he olivat joskus jääneet
kahdenkeskenkin. Mutta he eivät sanallakaan olleet koskeneet siihen,
mitä tuona yhtenä iltana oli tapahtunut.

Näin sen tietysti piti olla! Mutta vaikeaa se oli. Kunhan edes
henkisesti olisi saanut uskoutua hänelle ja saada hänen luottamuksensa.

Elinan oli vallannut sanomaton halu saada avata hänelle koko sydämensä,
kertoa sekä menneisyyden että nykyisyyden tapahtumat. Hän oli jo eräänä
päivänä vanhasta kätköstä vetänyt esiin päiväkirjansa, merkinnyt siitä
pääkohdat ja päättänyt antaa sen Vitoldille. Sitten oli hän kuitenkin
hillinnyt halunsa ja heittänyt vihon takaisin laatikkoon.

-- Jospa hän lähtisi pois eikä ikinä palaisi, äänteli hän hiljaa
itsekseen ja pysähtyi katselemaan ulos ikkunasta. -- Tai kun minä
voisin paeta jonnekin, kauas, kauas pois. Ehkä silloin unohtaisin!

Hän ei ollut ehtinyt ajatella ajatustaan loppuun, kun telefoni soi.

Jollei hän ennestään olisi ollut niin levoton, niin olisi hän
epäilemättä pelästynyt. Näin varhain ei heille yleensä kukaan soittanut.

Se oli Dargis.

-- Minun pitäisi saada tavata teitä, puhui hän nopeasti, -- sillä minun
täytyy aamujunalla lähteä kotiin Liettuaan. Sain yöllä sähkösanoman.
Voinko tulla nyt heti?

-- Voitte tietysti, mutta Jumalan tähden, mitä on tapahtunut?

-- Saamme sitten puhua, kun tulen.

Elina jäi hätääntyneenä seisomaan keskelle lattiaa. Hän menee siis eikä
ehkä koskaan palaa... Mutta mitä, mitä siellä on tapahtunut?

Hän sai ajatuksensa järjestymään sen verran, että herätti palvelijan
ja käski keittää kahvia. Sitten hän henkeä pidätellen asettui ikkunaan
odottamaan Dargista.

-- Mitä on tapahtunut? kysyi hän häneltä jo ovessa.

-- Enkö pelästyttänyt teitä, kun niin aikaiseen soitin?

-- Ette, olin jo kauan ollut ylhäällä. Mutta mitä...?

-- Äitini on sairaana ja tahtoo minua tavata.

Dargis oli tavallista kalpeampi ja hänen äänessään oli jotakin
pidätettyä ja ikäänkuin hiljaista.

-- Tämä ei ollut minulle odottamatonta, jatkoi hän hetken kuluttua, --
sillä siitä asti kun isä kuoli on äiti ollut heikkona. Tavallisesti käy
niin, että kun tuollaisesta onnellisesta vanhasta pariskunnasta toinen
kaatuu, niin kaatuu toinenkin.

Elina ei saanut sanaa suustaan. Hän taisteli kyyneliä vastaan. Hänen
teki mieli tarttua Vitoldin käteen, mutta sensijaan liitti hän omat
kätensä yhteen ja pusersi niitä kovasti.

-- Te ette varmaankaan enää palaa! virkkoi hän hiljaa, vapisevin äänin.

-- Se riippuu siitä, miten asiat siellä kotona kääntyvät. Vaikeahan
minun on täältä lähteä. Työni on kesken ja...

Hän ei lopettanut lausettaan.

-- Ette varmaankaan palaa! pääsi Elinalta katkonaisesti.

Hänet valtasi äkkiä suuri riemu. Tuntui siltä, että koska he nyt
näkevät toisensa viimeisen kerran, niin hän saa puhua suoraan. Sillä
muutoin jäisi hänen sydämelleen kuin kivi, joka siinä painaisi koko
elämän ajan. Hänen täytyy saada puhua...!

-- Vai teenkö minä väärin? äänsi hän samassa ja hymy katosi hänen
huuliltaan.

Dargis oli ääneti seurannut hänen kasvojensa ilmeitä.

-- Mikä on oikein, mikä väärin? huudahti hän. -- Meitä on kielletty
katsomasta toisen vaimoon, mutta meille on samalla annettu lupa
rakastaa.

Hän iski Elinaan silmänsä ikäänkuin upottaakseen hänet sielunsa
syvyyksiin, mutta vei sitten vain kätensä silmilleen ja hengitti
syvältä.

-- Vitold Dargis, kuiskasi Elina, -- sydämeni on niin täynnä, tahtoisin
puhua, mutta en löydä sanoja!

-- Ne tulevat tavallisesti sitten, kun on myöhäistä.

Kalliit hetket kuluivat. He tunsivat sen ja seisoivat huulet
pusertuneina kiinni.

-- Kuulkaa, alkoi Elina vihdoin, -- minä tahtoisin antaa teille jotakin
muistoksi. Saankohan...?

Dargis vaikeni hetkisen.

-- Antakaa, sanoi hän sitten, -- menenhän pois!

Elina oli jo ottanut pari askelta, mutta pysähtyi puolitiessä ja
virkkoi:

-- Ei se ole minkään arvoista... ehkette siitä ensinkään välitä...

-- Antakaa...! keskeytti hänet Vitold surullisesti hymyillen.

Elina nouti vihkosen, päiväkirjansa, ja seisahtui kasvot hehkuen
Dargiksen eteen.

-- Siinä ovat elämäni aikaisemmat vaiheet. Olen merkinnyt tärkeimmät
kohdat, jottei teidän tarvitsisi lukea kaikkea...

Dargis keskeytti hänet pienellä huudahduksella, tarttui hänen käteensä
ja suuteli sitä.

-- Ja polttakaa se sitten, kun olette lukenut... Lupaattehan!

-- Lupaan!

He jäivät sanattomina toisiinsa katselemaan. Elina oli paennut
kappaleen matkan päähän ikäänkuin pelastuakseen kiusauksesta.

-- Kuulkaa, kuiskasi hän hetken perästä, -- sanokaa minulle vielä
ennenkuin eroamme yksi asia...

Hän pysähtyi, hänen oli vaikea saada esiin sanat:

-- Mitä äitinne sanoisi jos tietäisi, että minä olen olemassa?

Dargis tarttui hänen käteensä ja puristi sitä kovasti.

-- Hän kai itkisi niinkuin hän voisi iloita, jos morsiamenani saisin
viedä teidät mukaani.

Elina kävi molemmin käsin kiinni päähänsä.

-- Elina rouva, oletteko kipeä? huudahti Dargis levottomana. -- Suokaa
anteeksi, minä pelästytän teidät kuoliaaksi!... Kuinka te hymyilette
kauniisti!... Ei! huudahti hän samassa, kädet pusertuivat nyrkeiksi
ja hän astui pari askelta eteenpäin ennenkuin taasen tyyntyneempänä
saattoi jatkaa: -- muistan kuinka äitini itki, kun kihlatultani sain
kirjeen, ettei hän minua enää rakasta.

Elinan hämmästynyt silmäys katkaisi hänen sanansa. Hetkisen vaikenivat
molemmat.

-- Oletteko ollut kihloissa?

-- Olen.

Elina elostui äkkiä ja alkoi kiihkeästi kuiskata:

-- Älkää kertoko, älkää kertoko! Antakaa minun sanoa, kummoiseksi häntä
kuvittelen... Vaalea, pehmeä, iloinen, kaunis tyttö, hiukan kevyt ja
kevytmielinen...

-- Mistä saatoitte sen arvata? kysyi Dargis kummastuneena.

-- Jollei hän olisi ollut sellainen, niin olisitte tietysti nyt
naimisissa!

-- Niin, sellainen hän oli, kotikyläni kaunein tyttö. Menimme liian
aikaiseen kihloihin, hän ei jaksanut minua odottaa, kun olin poissa
yliopistossa. Kotiin palattua sain hänen kirjeensä. Äitini suri!
Minulle koitti vaikea aika, kadotin luottamuksen itseeni ja maailmaan,
tulin lopulta aivan tylsäksi, luulin etten ikinä enää voisi rakastaa.
Uskokaa minua: se tila oli pahempi epätoivoa. Te, Elina rouva, vasta
minut siitä herätitte. Nyt tiedän, että sydämeni vielä elää.

Elina oli peittänyt kasvot käsillään.

-- Voi teitä, voi minua, voi äiti raukkaanne!

Hän lyyhistyi maahan. Dargis nosti hänet ylös ja tarttui hänen
molempiin käsiinsä.

-- Nyt teidän täytyy herättää Yrjö, virkkoi hän. -- Hyvästi Elina rouva.

       *       *       *       *       *

Elina ei mennyt saattamaan häntä junalle. Yrjö meni yksin ja toi
häneltä terveisiä.

Elinasta tuntui siltä kuin elämä olisi seisahtunut, kuin koko
hänen olemassaolonsa tästälähin olisi ollut tyhjää. Vaivoin sai
hän aamiaispöydässä säilytetyksi näennäisen levollisuutensa,
koneentapaisesti soitti hän tavanmukaiset sormiharjoituksensa.
Sitten kävi hänelle sietämättömäksi näytellä ja hän otti ylleen
päällysvaatteet ja riensi kadulle.

Oli harmaa hämärä päivä. Pilvet näyttivät riippuvan tavallista
likempänä maata, kuivaa lunta tulla tuhuutti tiheään. Tuontuostakin
puhalsi vihuri, pannen lumen liikkumaan kauniissa kiehkuroissa.

Kadut olivat melkein tyhjät. Joku myöhästynyt, virsikirja kädessä,
kiirehti vielä kirkkoon; kapakan eteen oli pysähtynyt joukko miehiä,
ja siistinnäköinen käsityöläisperhe sunnuntaitamineissaan kammersi
lapsilaumoineen eteenpäin kadun yli käytävälle.

Elina asteli kiireesti, hiljaa nyyhkyttäen itsekseen. Ulkoilma teki
hyvää. Päästyään pois kaupungista istuutui hän penkille meren rannalla.
Maa oli roudassa, lumi alkoi jo peittää sen pinnan, mutta meri aaltoili
yhä vapaana, loiskuen laituria vastaan, joka oli paksun jääkuoren
peitossa. Kivien väliin rannalle oli jäätynyt vaahtoa. Vastaisilta
niemiltä ja saarilta näkyi alastonta metsää.

Elina veti turkkia kireämmälle ympärilleen.

-- Jää sinne kotimaahasi, Vitold, äänteli hän soinnuttomasti, -- äläkä
koskaan palaa! Se on varmaan viisainta, siten säästät itseltäsi ja
minulta paljon tuskaa ja paljon onnea. Kumpaakin! Mutta mikä on tämän
kaiken tarkoitus? Vain kiduttaminenko ja kiusaaminen? Vai... olisitko
sinä ikiviisas ja kaikkitietävä nähnyt, miten tulee käymään: että Yrjö
kuolee...

Hän jatkoi kuin ulkopuolelta itseään, jonkun kaamean pakon alaisena:

-- Minä olen sitä aina pelännyt, nyt en pelkää...

-- Niin, hän kuolee. Tulee tuskan öitä niinkuin silloin, kun isä kuoli.
Minun täytyy nähdä hänen kituvan ja kärsivän, kylmenevän. Minun täytyy
nostaa hänet mustaan kirstuun ja kantaa hänet hautaan... Ruumisvaunu
edellä, kirstu kukkien peitossa, ystävät ja tuttavat pitkässä
jonossa, minä itse siinä ensimmäisenä, kalpeana, väsyneenä, suruharso
ympärilläni... Kirstu hautaan ja siinä hän, joka sai ensi rakkauteni ja
nuoruuteni. Hauta peittoon ja minä yksin autioon kotiin...

-- Niin veristä tietäkö minun onneni täytyy kulkea? Enkö voi saada
häntä omakseni, jollei Yrjö, mieheni, hyvä mieheni, kuole? Hänen
hautansa päällitsekö minun onneni täytyy kulkea?

-- Niin. Ei ole muuta keinoa. Vitold nostaa minut syliinsä ja vie minut
kauas pois, isänmaahansa...

-- Mutta tulemmeko me onnellisiksi...?

-- Jumala, Jumala! Mistä nämä ajatukset? Nyt minä olen murhannut
mieheni ja oman sieluni rauhan! Pois, murhaaja, elävien joukosta, sinä
olet ihmiskunnalle vaarallinen!

Elina karkasi ylös istualtaan ja likeni laituria, joka oli jääkuoren
peitossa. Hänen kasvonsa olivat vääntyneet, hampaat pureutuivat
toisiinsa ja silmät loistivat.

-- Tehdäkö loppu kaikesta ja viskautua tuonne kylmään veteen?

-- Jumala, varjele minua! Olen jo murhannut mieheni, tekisinkö vielä
itsemurhan!

Hän pysähtyi päättäväisenä ja sivalsi kädellä otsaansa.

-- Ei, mieheni elää vielä. Minä Elina, minä palaan kotiin, minä tuhlaan
hänelle hellyyttä -- vielä on aikaa sovittaa.

Hän alkoi tyyntyneempänä astua kaupunkia kohti. Lunta tuli yhä, maa oli
pian valkeana. Johan olikin lumen aika, joulukuu jo käsissä.

Äkkiä kohtasi Elinan korvaa virrenveisuu ja kun hän nosti silmänsä,
huomasi hän seisovansa kirkon edessä.

Niin, oli aika, jolloin hän kirkosta oli ammentanut voimaa ja
viihdytystä. Se oli onnellinen aika, mielessä asui rauha ja omatunto
oli puhdas... Kun saisikin sen takaisin!

Hän jäi yhä seisomaan ja kuunteli. Veisaaminen loppui, urut soivat
hiljaa. Nyt siellä varmaan rukoiltiin.

Elina alkoi astua ylös portaita. Vaistomaisesti sulkeutuivat hänen
kätensä ristiin.

-- Armahda vielä, nuoruuteni Jumala, kun repaleisena, särkyneenä,
köyhänä astun temppeliisi!

Hän tuli kirkkoon, jossa juuri alettiin veisata loppuvirttä. Lämmin
ilma ja haju märistä vaatteista lehahti häntä vastaan.

Hän vaipui penkin päähän ja heltyi hiljaa itkemään, tuontuostakin
soperrellen: Jumala, armahda minua! Kun hän sitten katsoi ylös, näki
hän pääkäytävän täynnä rippiväkeä ja kaksi pappia alttarilla. Ja urut
alkoivat soittaa "oo Jumalan karitsa, joka pois otat maailman synnit".

Hän yhtyi kansanjoukkoon, joka likeni alttaria ja rukoili palavasti...
Piti odottaa kunnes ensimmäinen pöytä tyhjentyisi. Lihava eukko
tuuppasi häntä tieltään, hän joutui nuoren miehen viereen, joka
oli risaisissa vaatteissa ja jonka huuli oli halki. Hän koetti
vaistomaisesti päästä alttarin päätä kohti, josta luuli papin alkavan
jakaa pyhää sakramenttia, mutta siellä ei enää ollut tilaa, hänen
täytyi joutua tuon risaisen nuoren miehen viereen... Hän tunsi
häntä kohtaan omituista vastenmielisyyttä. Ja sentään oli hänen
repaleisuutensa aivan ulkonaista, Elina itse oli rikki sisältä... Hänen
huulensa olivat rohtuneet ja ruvella. Ja hän juo kalkista ensin, Elina
sitten... Elinan piti juuri polvistua, mutta samassa hän vielä epäröi.
Silloin tuuppasi toinen hänet tieltään, hän hoippui alas käytävälle,
kulki kansanjoukon läpi, jätti kirkon ja riensi kotiin.

Yrjöltä hänen piti pyytää anteeksi, Yrjöä vastaan hän oli rikkonut!
Sitten soisi kyllä Jumalakin anteeksi...

Kotiin päästyään heittäytyi hän miehensä jalkain juureen ja itki
epätoivoissaan.

-- Armaani, mikä sinun on? kyseli Yrjö levottomasti ja talutti hänet
sohvalle lepäämään.

-- Minä kuvittelin, että sinä kuolit ja minun tuli niin vaikea olla,
kun ajattelin, miten usein olen rikkonut sinua vastaan.

-- Ethän ole, Elinaiseni!

-- Olen, olen, enemmän kuin tiedät! Ajatuksilla, sanoilla, töillä!
Voitko suoda anteeksi?

-- Tiedäthän sen! Kaikki mitä olet rikkonut ja mitä tulet rikkomaan,
kaikki on unohdettua ja anteeksi annettua!

-- Yrjö, mutta voitko, vaikket tiedä mitä kaikkea olen tehnyt, antaa
anteeksi?

-- Et voi tehdä niin suurta rikosta, etten antaisi sitä anteeksi.

Elina peitti hänen kätensä suudelmillaan ja nöyrä kiitollisuus täytti
hänen sydämensä.




VIII


Oli kirkas, syksyinen päivä.

Kalpeana, väsyneenä, silmien alla tummat varjot, astui Dargis
syntymäkotinsa kynnykselle. Hän hengitti siinä hetkisen raikasta,
aurinkoista ilmaa ja asteli sitten läpi puutarhan, jonka nurmikot
vilkkuivat keltaisen lehtipeiton alta ja jossa ruusupensaat tekivät
nuppua, ikäänkuin kevättä odotellen. Syys oli aikoja sitten tullut ja
syksyn kanssa kuolema majailemaan taloon.

Hän ei viikkokauteen ollut ummistanut silmiään, mutta hän ei tuntenut
väsymystä. Hermot olivat yhä vieläkin pingoituksessa, rintaa painoi
kuin vuoren raskaus, silmien lähteet tuntuivat kuivuneen.

Hän asteli kastanjoiden ohi, jotka surullisesti oikoivat oksiaan
taivasta kohti, sivutse vanhan lahonneen ristin, joka tiepuolessa
odotti kaatumistaan ja tuli rantaan, kirkkaan, juoksevan veden
varrelle. Siinä hän riisuutui, heittäytyi veteen ja puhaltui uimaan
keskelle jokea.

Mieli virkistyi, voimat tuntuivat palaavan. Tyyntyneempänä tuli hän
kotiin, jossa kuolema vieraili.

Siellä oli niin hiljaista, sisar asteli äänetönnä ja keittiössäkin
askarreltiin melkein kuulumattomasti. Hän jäi hetkeksi hyväilemään
sisarensa itkettyneitä kasvoja, meni sitten huoneeseensa ja vaipui
raskaaseen vaitioloon. "Kun voisit edes itkeä, se keventäisi", oli
sisar sanonut. Mutta hän ei voinut itkeä, hän ei koskaan ollut sitä
voinut.

Syntymäkoti oli tyhjänä, isä poissa, äiti poissa, sisaret ja veljet
hajalla maailmalla.

Vähitellen muistui hänen mieleensä Suomi, jonne hän oli luvannut
kirjoittaa. Nyt hän päätti sen tehdä. Tähän asti ei ollut aikaa eikä
mieltä mihinkään.

Olisipa hän nyt ollut täällä, ollut hänen morsiamenaan! Pehmeät kädet
olisivat silitelleet otsaa, ehkäpä hän olisi voinut itkeäkin, pää
painuneena hänen rintaansa vastaan!

Nyt muistui hänen mieleensä mustakantinen vihko, päiväkirja, joka vielä
oli lukematta. Hän otti sen laatikosta, jonne tullessaan oli laskenut
matkatavaransa, istuutui ikkunan ääreen ja avasi vihon.

Käsiala oli selvää, siroa tytön käsialaa, sellaista joka täydellisesti
tyydyttää kaunokirjoitusopettajattaren vaatimukset.

-- -- --

Arrakoskella 3 p. heinäkuuta.

Eilen oli isän syntymäpäivä. Se oli hyvin valoisa päivä, en tahdo sitä
unohtaa, en koskaan.

Akselin toverit Gunnar Segerskjöld ja Carl von Holt saapuivat jo
viikko sitten. Kauniita nuoria poikia ja niin hienoja! Minä ensin
heitä hiukan ujostelin ja täti piti meitä silmällä, sen huomasin.
Hän tuli esimerkiksi aina verannalle istumaan, kun me kävelimme
puistossa ja lähetti usein Agnesin minua hakemaan, jos hetkeksi
istuuduimme huvihuoneeseen ja siten katosimme hänen näkyvistään.
Mutta ratsastusretkillemme ei hän jaksanut seurata eikä hän myöskään
tullut koskenniskaan, kun menimme onkimaan lohia. Ja varmaan hän
myöskin huomasi, ettei ollut niin vaarallista jättää meitä yksin, tai
ehkäpä valmistukset isän syntymäpäiväksi veivät hänen aikansa, mutta
loppuviikosta emme enää häntä nähneet muulloin kuin aterioiden aikana.
Tätä en sano hyvälle tädilleni miksikään moitteeksi! Päinvastoin
tiedän, että hän pelkästä rakkaudesta meitä vartioitsee. Mutta enhän
minä olisi nuori tyttö, eikä hän vanha täti, jollen minä siinä
suhteessa koettaisi häntä hiukan harmittaa ja hän minua vartioida!

Koko viikko kului ihanana humuna. Olimme päättäneet viettää isän
syntymäpäivän niin juhlallisesti kuin suinkin. Pojat kirjoittivat runon
ja minä sävelsin sen. Viimeisenä yönä emme ensinkään nukkuneet. Me
vain koristimme pihaa ja puistoa, jotta kaikki olisi valmiina, kun isä
heräisi. Olen varma siitä, että hän kyllä kuuli, kuinka me puuhasimme,
mutta hienotunteisuudessaan ei hän sanonut mitään, piti vain uutimiaan
alhaalla ja oli nukkuvinaan.

Kello viiden aikana herätimme hänet laululla. Silloin oli kaikki
järjestyksessä: kukkia pöydillä, äidin kuvan ympärillä isän
työhuoneessa valkea seppele, kahvipöytä ruokasalissa katettuna ja
koristettuna, kyökkikamari järjestettynä väen kestittämistä varten, ja
avoimista ikkunoista virtaili sisään ihana kesäinen ilma, löyhytellen
uutimia. Puiston käytäviin oli ripustettu kirjavia lyhtyjä, verannan
pilarit olivat köynnöksillä koristetut ja yhteen kulmaan olimme
sammaleista tehneet mättään, jonka vihreään olimme pistäneet kukkia
muodostamaan isän nimikirjaimet.

Emme olleet päässeet laulumme loppuun, kun hän astui ulos huoneestaan,
valmiiksi puettuna. (Varmaan hän jo oli alkanut pukeutua ennenkuin
rupesimme laulamaan, vaikkei hän sitä myöntänyt.) Hän sulki meidät
kaikki syliinsä ja me joimme kahvia mitä iloisimman mielialan
vallitessa. Mutta kun isä sitten oli mennyt huoneeseensa ja minä hiivin
sinne hänelle sanomaan, että väki jo on kokoontunut kyökkikamariin,
niin tapasin hänet seisomassa äidin kuvan edessä ja hänen huulensa
vavahtelivat. Minä tulin hämilleni, sillä en ollut tottunut näkemään
isää mielenliikutuksissa, ja aioin juuri livahtaa tieheni, kun hän
kutsui minua.

-- Tule hänen kaltaisekseen, sanoi hän. -- Hän oli hyvä ihminen.

Isän ääni oli niin juhlallinen että kyyneleet tulivat silmiini.
Olisin tahtonut heittäytyä hänen syliinsä, sillä hän oli niin kaunis,
tuo roteva, ryhdikäs mies harmaine hapsineen, loistavine silmineen.
Mutta tiesin, ettei isä pidä sellaisesta ja sanattomina me astuimme
kyökkikamariin, jossa rengit ja piiat juhlapukuisina, kukkia käsissä,
odottivat.

Vihdoin tuli ilta. Minulla oli yllä valkea puku ja valkea helminauha
kaulassa. Koristin pukuni vaaleanpunaisilla ruusuilla ja pistin pari
nuppua hiuksiini.

Vieraita saapui paljon enemmän kuin olimme voineet odottaakaan. Gunnar
ja Carl olivat jo edeltäkäsin pyytäneet minua franseeseihin, molemmat
olisivat tahtoneet toiseen, mutta tietysti en voinut luvata sitä kuin
yhdelle ja Carl joka oli ensiksi pyytänyt, sen sai ja Gunnarin kanssa
tanssin ensimmäisen.

Oli hauskaa, äärettömän hauskaa. En ole koskaan tanssinut niin
paljon. Tietysti piti minun välillä soittaa. Valitsin Chopinin
ass-dur valssin ja valoin koko sieluni sormieni päihin. Tiesin että
soitin hyvin. Kuinka en olisi tehnyt sitä, tunsinhan nuorten sydänten
ympärilläni sykkivän lempeä ja avoimista ikkunoista virtaavan sisään
kesäyön tuoksuvan viileyden paljaalle kaulalleni ja käsivarsilleni.
Minä hurmaannuin itse ja minä hurmasin muut. Minun piti soittaa
yhä enemmän ja enemmän ja kun vihdoin päivän koitto alkoi voittaa
lamppujen valon ja minä nousin ja kohtasin kuulijoitteni katseet, niin
tuntui siltä kuin en olisi astellut täällä maailmassa, vaan liidellyt
kukkatarhoissa, hellien käsien nostellessa kukasta kukkaan.

Vanha kenraali Blume, joka paljon on oleskellut Parisissa ja Pietarissa
tuli erityisesti minua kiittämään ja kysyi missä olin saanut
musikaalisen kasvatukseni. Kerroin hänelle, että kun äiti sairaana
oleskeli kylpypaikassa Dresdenin likellä, minä olin hänen mukanaan ja
silloin nautin erään erittäin eteväksi tunnetun opettajan johtoa.

-- Se kuuluu kyllä, sanoi vanha herra, -- sinun pitäisi vain päästä
sinne takaisin. Vastaapa nyt vielä kysymykseen, jota tosin ei pitäisi
naisille tehdä, mutta joka ei sinulle vielä liene vastenmielinen:
kuinka vanha olet?

-- Kuudentoista.

-- Lapsi vielä! sanoi hän taas hymyillen. -- Soita vielä pari vuotta ja
sinä hurmaat maailman.

Ja hän meni suoraan isän luo ja minä näin, että he keskustelivat
minusta.

Mutta minä tanssin, tanssin. Kun toinen heitti, niin toinen otti.
Minä liitelin kevyenä kuin höyhen. Väki läksi jo päivätyöhönsä, kun
vielä neljännen franseesin promenaadi tapahtui puutarhan kasteisilla
käytävillä.

Kun osa vieraista oli lähtenyt ja toiset olivat panneet levolle,
seisoin vielä kauan verannalla, katsellen puiston käytäviä ja
kuunnellen kosken kohinaa. Olin itsekin varma siitä että todella olin
taiteilijattareksi luotu, maailmaa hurmaamaan.

7.7. illalla.

Tänään keskustelimme Gunnarin kanssa musiikista, sillä Gunnar on
musikaalinen. Hän on jo kolme vuotta käynyt musiikkiopistoa, vahinko
vain, ettei hänen viulunsa ole mukana. Hän kysyi minulta, mistä
säveltäjästä enimmän pidän. "Beethovenista", vastasin empimättä. Hän
sanoi pitävänsä Wagnerista.

Kuinka minä voisin pitää Wagnerista, kun en häntä tunne! Enhän ole
kuullut häntä kuin muutaman kerran ja silloin en häntä ymmärtänyt.
Ei, Beethoven on minun säveltäjäni, minun puolijumalani! Ja hänen
ciss-moll-sonaattinsa maailman musiikin mestarituote, samalla tavalla
kuin Göthen Faust kirjallisuudessa.

Suuresti rakastan myöskin Schumannia. Hänessä ei ole Beethovenin
voimaa, mutta hänessä on enemmän intohimoa, tuskaa. Minä tunnen,
kun häntä soitan, että hän on mahtanut paljon kärsiä, ehkä enemmän
kuin kukaan muu säveltäjä. Minun täytyy usein itkeä hänen kanssaan,
niin ääretön ahdistus ilmenee hänen sävellyksissään. Monesti minun
on täytynyt lakata häntä soittamasta ja siirtyä Bachiin. Se oli kuin
viileä kylpy kesäkuumalla tai kuin laskentotunti rendez-vous'n jälkeen.

Mendelssohn mahtoi elää onnellisena ihmisenä täällä maan päällä, siltä
minusta tuntuu. Mutta Chopin, Chopin!

Jos saisin astua sävelmestarien olympoon, niin Chopiniin ensinnä
rakastuisin. Olen varma siitä, ettei kukaan niin välittömästi, niin
tulisesti kuin hän voisi painaa minua rintaansa vastaan. Mutta pelkään,
että hän pian minut unohtaisi ja rakastuisi toiseen. Mutta se joka
rakkaudelleen pysyisi uskollisena, olisi Schumann. Hänen kanssaan
tahtoisin elää ja kärsiä!... Bachin tahtoisin mielelläni isäkseni ja
Schubertista tahtoisin ylpeillä veljenäni. Mendelssohnin haluaisin
hyväksi kummisedäkseni, joka tuontuostakin antaisi minulle kauniin
lahjan.

Ajattelen Beethovenin musiikin ciss-mollissa, Bach käy f- tai
b-duurissa, Mendelssohn e-mollissa, Weber e-duurissa. Mutta tästä
kaikesta minun pitää puhua Gunnarin kanssa. Tahdon tietää, kuinka hän
on ajatellut asiat.

Flyygelini mahtaa pian tulla mustasukkaiseksi päiväkirjalleni, sillä
minua hämmästyttää tuontuostakin kirjoittamisen halu. Mutta olenhan
tänään viettänyt kuusi tuntia soittokoneeni ääressä ja syksystä, kun
pääsen ulkomaille, uhraan musiikille kaiken aikani. Niin, sinne ei ole
pitkä aika enää!

Minun on koko päivän pitänyt ajatella äitiä, sillä onhan tänään hänen
kuolinpäivänsä.

Että ihminen voi olla niin hyvä kuin hän oli! En muista kertaakaan,
jolloin hän olisi kiivastunut tai lausunut kenellekään pahaa sanaa!
Aina tuo taivaallisen tyyni hymy huulilla, aina lempeänä, valmiina
auttamaan, rakastamaan jokaista kanssaihmistä, aina valmiina
sovittamaan ja ymmärtämään. Enkä muista hänen koskaan valittaneen,
vaikka hän kaksi vuotta vietti vuoteen omana. Vain joskus hämärän
hetkenä, kun luuli olevansa yksin, hän itki. Minähän tuotin hänelle
välistä kyyneliä.

-- Lapseni, sanoi hän kerran, -- sinulla on kova luonto, sinä saat
vielä paljon kärsiä maailmassa!

En luule, että äiti pitäisi siitä, että tulen taiteilijattareksi,
vaikka hän kyllä itse toimitti minut tuon hyvän opettajan
johdettavaksi. Hän tarkoitti, että soittaisin vain kodin iloksi.

Äiti armas, minkä minä sille mahdan, että olen niin toisenlainen kuin
sinä! Minä olen kiihkeä, nautinnonhimoinen, ilkeä olento, isäni tytär.
Agnesista ehkä tulee äidin tyttö, ainakin vanha Leena niin sanoo. Mutta
minulla on "kova luonto". Saanen ehkä todellakin kärsiä maailmassa!

21.7.

Välistä tulen sille tuulelle, että näen kaikki sävelissä: järven
läikyntä, koski joka pauhaa, metsä, linnut, vuoret, laaksot, kaikki
on minulle musiikkia. Toisen kerran taas kuulen kaikki äänilajeissa:
portti joka narahtaa, lammas joka määkii, koira joka haukahtaa,
metallipala joka kolahtaa kiveen, kaikki narisee, määkii, haukkuu
ja kolahtaa korvissani eri äänilajeissa ja kun menen pianon ääreen
koettamaan, onko korvani ollut oikeassa, niin ei se ole erehtynyt
hiuskarvankaan vertaa.

Edellinen tunne on suloinen, mutta jälkimmäinen kiduttaa. Olisipa
hauska tietää, tuntevatko kaikki ihmiset tällä tavalla, vai onko tämä
sekä onni että onnettomuus erityisesti annettu minulle.

25.7.

Minä tiedän aivan hyvin, että he kaikki ylpeilevät minusta, alkaen
isästä, joka sentään koettaa sitä huolellisesti peittää, jotten tulisi
itserakkaaksi. Aina kun on vieraita ja muut jo ovat kokoontuneet
salonkiin, eikä minua kuulu, lähettää hän Agnesin minua noutamaan ja
minä näen hänen katseestaan, kun astun sisään, että hän olisi valmis
jokaiselle selittämään: "tämä on tyttäreni, Elinani, Arrakosken ja koko
suvun helmi".

Minun hyvä, minun uljas isäni, kuinka häntä rakastan! Enemmän kuin
mitään muuta maailmassa.

Niin, isä ylpeilee minusta, mutta hänellä on muitakin tarkoituksia, kun
hän minulle antaa niin huolellisen kasvatuksen. Hän on suomenmielinen
ja hän tahtoo vaikuttaa siihen suuntaan, että suomenmielisestä
intelligensistä tulisi oikea hienosto. Siinä se on. Siksi on
Arrakoskelle nyt perustettu oma kansakoulu ja siksi aikoo isä ruveta
seurustelemaan talonpoikaisnuorison kanssa, jotta se oppisi ihmisten
tapoja. Olen melkein iloissani, että joudun pois, sillä... Se on
väärin, minä sen tiedän, mutta minkä sille mahdan, etten voi tuosta
puolivillasta pitää!

Varmaan kuitenkin kerran koittaa aika, jolloin koko Suomen kansa
on kulttuurin läpitunkema ja jolloin meillä on hienosto, joka
vetää vertoja Euroopan sivistyskansojen hienostolle. Silloin
jalostuvat täällä meilläkin tavat ja sivistys lyö leimansa yksin
kasvonpiirteisiinkin. Eikä suomalainen enää ole tshudi ulospistävine
poskipäineen, vaan eurooppalainen.

Aksel on kielikysymyksessä aivan toista mieltä kuin isä. Hän on
esi-isiensä poika, ruotsinmielinen. Tiedän että isä sitä suree, sillä
Aksel on kyky, joka suomalaisuuden asian hyväksi voisi tehdä paljon.

Jota likemmä lähtöaika tulee, sitä vaikeampi minun on erota
Arrakoskesta. Nyt vasta käsitän, miten rakas tämä koti minulle on.

Minä rakastan tätä satavuotista, sammaltunutta rakennusta taitettuine
kattoineen, pienine ikkunoineen ja mataloine huoneineen, rakastan
puiston käytäviä ja huvihuoneita, rakastan koskea, jonka kohinaan olen
nukkunut nuoruuteni öinä.

Mutta ei! Tämä ala, tunteen ala kuuluu soittokoneelleni. Johan
päiväkirja, järkevä ystäväni, nauraisi, jos täyttäisin sen sivut
ikävälläni.

1.9.

Tänään tuli taloon kummallinen kirje. Minä sen otin vastaan muun postin
mukana, mutta en huomannut, että siinä olisi ollut mitään merkillistä,
suuri sinetti vain takana. Olin soittamassa, kun isä astui sisään ja
kysyi Akselia. Minä pelästyin, sellainen ilme oli isän kasvoissa.
Karkasin hänen luokseen, tahdoin kysyä... Hän keskeytti minut sanoilla:

-- Minun pitää paikalla lähteä kaupunkiin. Pyydä tätiä toimittamaan
matkalaukku kuntoon. Voin vielä ehtiä junaan.

Ja hän läksi, lausumatta sanaakaan selitykseksi. Seisoin yläkerran
parvekkeella ja katselin hänen jälkeensä. Kerran hän kääntyi, rengin
avatessa väliporttia. En tiedä, näkikö hän minut, mutta luulen että hän
näki.

Olen niin levoton, tuntuu niin painostavalta. En tiedä, mitä uskoa.
Sanomalehdistäkö hän luki jotakin, joka määräsi hänen matkansa, vai
se kirjekö tämän teki? Ruokasalissa istuu täti itkemässä, hän pelkää,
että tämä kaikki tietää pahaa, hän on muka nähnyt unta käärmeistä ja
päivänpaisteisista kentistä.

Miksei edes Akselia kuulu kotiin?

Ja tämän piti tapahtua juuri nyt, kun lähtöni on käsissä...

6.9.

Että maailma vielä seisoo paikallaan, että elämää vielä jatkuu, että
minä vielä olen olemassa, että voin ajatella! Sitä ihmettelen kaiken
sen perästä, mitä on tapahtunut.

En voi soittaa, sillä en tahdo häiritä hänen untaan. Hän nukkuu tuolla
työhuoneessaan, kuusten keskellä, jäiden ympäröimänä.

Isäni, isäni, isäni poissa, kuollut!

Jospa saisin kuolla minäkin!

15.9.

Kaikki on ohi. Hän on poissa talostaan, haudassa. Siitä on jo
kokonainen viikko, mutta en ole kyennyt mihinkään. Soittokone on
seisonut mykkänä ja mykkänä on ollut oma sydämeni. Toivoin jo, että
olisin tullut tylsäksi, tunnottomaksi. Mutta huomaan että vielä elän,
että voin tuntea ja ajatella. Soittaa en saata enää koskaan, en
hymyillä, en iloita. Olen kadottanut kaikki, paitsi kykyni kärsiä.
Olisinpa menettänyt senkin! Mutta nyt ensi tylsyyden mentyä tulevat
takaisin muistot ja minä saan kärsiä kaikki uudestaan.

Hän palasi kaupungista jo sairaana, sillä hän oli kylmettynyt, mutta
hän kävi ylhäällä koko päivän ja oli näennäisesti entisellään. Illalla
hän minulle sanoi, että ulkomaanmatkani oli siirrettävä viikkoa
tuonnemmaksi. En siitä voinut kuin ilostua, sillä ero kodista oli
muutenkin ruvennut minua painamaan. Yöllä hän ei nukkunut ja aamulla
hän oli kovassa kuumeessa. Tahdoimme lähettää noutamaan lääkäriä, mutta
hän kielsi. Sinä päivänä pyydettiin pehtori vielä hänen huoneeseensa
ja itse hän määräsi, miten riihiminen oli järjestettävä. Voi isä, isä!
Minä näen sinut niin selvään sellaisena kuin sinä pitkävartisissa
saappaissa astuit sisään, takki kireästi kiinnitettynä, leveäröytäinen
hattu hiuksillasi, jotka kulmilta alkoivat harmaantua. Ei ole
mahdollista, isä, että meidät heität! Sinä tulet terveeksi, sinä palaat
luoksemme! Minä lupaan tulla niin hyväksi, lupaan kaikessa noudattaa
tahtoasi...

Mutta voi, isä, sinä et tule! Eikö kyyneleeni, eikö tuskani, eikö
rukoukseni voi palauttaa sinua luoksemme? Eikö mikään auta!

Ei...

Se viimeinen yö...! Lääkäri oli lähtenyt pois illalla, oltuaan
koko päivän Arrakoskella, ja koska isä hetkeksi tuntui ikäänkuin
levollisemmalta, läksi Aksel nukkumaan ja minä otin tyynyn ja paneuduin
pitkäkseni matolle vuoteen ääreen. Mutta en saanut unta. Isän syvä
hengitys soi korvissani ja yön hiljaisuus kammotti. Minä nousin,
asetuin polvilleni vuoteen viereen ja katsahdin yölampun himmeässä
valossa isäni kasvoja. Niissä oli kamalan tuskan ilme. Mitään niin
kärsivää en ole nähnyt. Hän hengitti syvään ja läähättäen, mutta silmät
olivat ummessa, en tietänyt oliko hän valveilla vai nukkuiko hän.
Minut valtasi sellainen kauhu, etten käsittänyt mitä tehdä. Juostako
Akselia ja tätiä hakemaan? Mutta jos hän kuolee sillävälin. Tarttuako
hänen käteensä...? Mutta jos tuo äkkiarvaamaton kosketus tappaa hänet.
Huutaako apua? Mutta jos se hänet pelästyttää. Minulle tuli hätä,
äärimmäinen hätä ja minä väänsin käteni ristiin ja rupesin rukoilemaan.
En tiedä, mistä sain sanoja, mutta palavana tulvana niitä virtaili
huuliltani.

En tiedä kuinka kauan sitä kesti. Minusta oli jo kulunut iäisyys, kun
avasin silmäni ja kuiskeena lausuttu rukoukseni katkesi. Näin edessäni
isäni kasvot aivan rauhallisina, hänen silmänsä loistivat, niistä oli
kadonnut kaikki kärsimys... Hän laski kätensä ikäänkuin väsyneesti
päälaelleni. Minut valtasi omituinen tunne. Toiselta puolen toivon
tunne hänen parantumisestaan, toiselta puolen pelko, sillä aavistin
hänen kasvojensa kirkkauden jo kuuluvan toiseen maailmaan.

-- Jatka, lapseni, sanoi hän.

Ja minä rukoilin, kyynelteni tulvana valuessa isän polttavalle kädelle.

Hetken perästä palasivat hänen tuskansa ja hän alkoi houraella. En
voinut häntä enää katsella, vaan karkasin Akselin luo, herätin hänet ja
lähetimme kiireesti noutamaan lääkäriä.

Niitä pitkiä, kamalia hetkiä! Nähdä hänen siinä kärsivän, nähdä
kuoleman vaanivan saalistaan, voimatta mitään tehdä!... Tuontuostakin
tuli hourailujen väliin valoisia hetkiä. Ja äkkiä hän katseellaan pyysi
meidät molemmat luokseen ja puhui:

-- Lapset, en enää kauan saa viipyä luonanne. Minun täytyy tavata setä.
Lähettäkää pian häntä noutamaan. Rakkaat lapset...

Hän oli puhunut niin selvällä äänellä, mutta nyt ääni katkesi ja tuskat
palasivat. Eikä aikaakaan, niin kuolinkamppaus alkoi.

Minä näen hänet alati selvästi edessäni, nuo rakkaat piirteet
vääntyneinä, huulet sinisinä, silmät nurin... Ja vihdoin niiden
viimeisen välähdyksen, kun katse katkesi, kun silmän valo sammui,
särkyi.

Isä, isä, onko se totta, vai onko se unta? Se ei voi olla totta...

Niin ajattelin koko sen ajan, jolloin hän lepäsi vuoteessaan,
vaikkakin kylmänä ja kankeana. Vasta sitten kun musta kirstu tuotiin,
käsitin, mitä oli tapahtunut: että hän on poissa, että hänet muutetaan
talosta... Voi isäni, isäni!

Aksel on nyt ainoa joka minulle on jäänyt. Me olemme liittyneet likelle
toisiamme ja kannamme suruamme yhdessä.

En vieläkään voi soittaa. Talossa on niin hiljaista. Ja sitten kaikki
muistuttaa häntä.

Pitääkö uniin todellakin uskoa?

-- -- --

Lokakuun viime päivänä.

Minä vihaan koko maailmaa ja enimmin itseäni.

Miksen saa menettää järkeäni, tulla hulluksi? Se olisi paljon
onnellisempaa kuin kärsiä ja kitua, lakkaamatta, kaikissa mahdollisissa
äänilajeissa.

Minä ajattelen mielipuolen tilaa suurena onnena. Hän on itse asiassa
päässyt kaikista kärsimyksistään, sillä hän on päässyt ajatuksistaan.
Anna hänelle ruokaa, kohtele häntä ystävällisesti ja hän tyytyy.

Kuinka hyvin minä ymmärrän toivottoman rakkauden tunteet. Sillä sen
helvetintuskia kärsin yöt, päivät.

Miksi minä sieluuni sain soiton lahjan, kun minulta otettiin
mahdollisuus sen kehittämiseen? Miksei köyhyys ja muu onnettomuus
kohdannut minua silloin, kun rakkauteni taiteeseen vielä lepäsi
kehdossaan? Se olisi tukahtunut sinne ja minä olisin kasvanut niinkuin
tavalliset ihmiset tavalliseksi ihmiseksi.

En ole kuukauteen avannut soittokonettani, en edes pyyhkinyt tomua sen
koskettimilta, en voi sitä nähdä, en ajatella. Minä sitä vihaan yhtä
paljon kuin ennen rakastin.

Tämä yksinäisyys täällä maalla, tämä epävarmuus, ne tappavat ihmisen
vähitellen. Samaan tapaan kidutettiin ennenmuinoin rikoksesta epäiltyjä
kuoliaaksi asettamalla heidät seisomaan sellaiseen paikkaan, jossa
pisaroittain tippui vettä päälaelle, seisomaan tuntikausittain,
päivittäin, kunnes vesipisarat kuluttivat pois päänahan, vasaroivat
aivoja ja...

Arrakoski täytyy myydä, me hajaannumme isiemme pesästä kuin
linnunpoikaset kaikkiin ilmansuuntiin. Nyt vasta ymmärrän, mitä
sukutila muistoineen merkitsee. Keveämmällä mielellä sen antaisin, kun
saisin viedä mukaani edes kappaleen maata, jonka omaiset ja rakkaat
ovat viljelleet. Mutta en saa. Kaikki, kaikki jää vieraiden käsiin.

Setä on luvannut ottaa meidät luokseen, minut ja Agnesin. Armoleipää
syömään...

"Käymme sitten keväällä yhdessä rippikoulun", kirjoittaa Alma serkku.
"Minä siitä ajasta toivon niin paljon. Äiti sanoo, että sen tulee luoda
meidän elämämme kokonaan uudeksi." Niinkö luulette, täti ja serkku! Te
ette tiedä, että minulla on kova luonto. Ei sitä niinkään luoda.

Jo jouluksi lähdemme Arrakoskelta. Mitä pikemmin, sitä parempi, koska
sen kuitenkin täytyy tapahtua.

-- -- --

Juhannuspäivän iltana.

Tätä valon päivää, tätä autuuden päivää, jolloin olen löytänyt Herran!
Tätä ääretöntä rauhaa, joka seuraa syntien anteeksisaamista. Mitään
näin taivaallista en ole voinut uneksia. Kaikki kärsimykset tulevat sen
rinnalla pieniksi, mitkään ponnistukset sen voittamiseksi eivät ole
vaikeat.

Hän on voimakas, minun uusi, suuri Herrani, sillä hän on taivuttanut
kovan luontoni, hän on pessyt minut lumivalkeaksi kaikesta synnistä,
hän on avannut minun silmäni näkemään koko luomakunnan ihanuuden.
Kaikkea katselen nyt uudessa valossa: kukkanen kedolla, taivaan lintu,
sade joka lankeaa, järven aalto, kaikki saarnaa minulle taivaallisen
isäni voimaa ja hyvyyttä. Ja oman elämäni kulku, isäni, äitini
kuolema, kaikki todistaa minulle, että Jumala koko ajan, hamaan tähän
päivään asti, on minua johdattanut ja rakkaudella kasvattanut. Hänen
on täytynyt käyttää kovia keinoja, hänen on täytynyt riistää minulta
paljon, joka oli minulle rakasta, mutta vähemmällä ei kova luontoni
olisi taipunut ja nyt kiitän häntä kaikesta.

Kuinka pienet ovat maailman huolet ja elämän tuska sen kirkkauden
rinnalla, jota Jumalan rauha tarjoaa. Oi voimakas, armollinen Herrani,
varjele heikkoa lastasi elämän tiellä, tue kun horjun, ota minulta
kaikki mikä sinusta erottaa ja kirkastu minulle päivä päivältä, kunnes
kerran saan nähdä sinut kasvoista kasvoihin. Amen.

Heinäkuun 4 p.

Päiväkirjani on jonkun aikaa levännyt, sillä flyygelini on taas
sydämessäni päässyt entisiin oikeuksiinsa. Soitan joka päivä, en enää
tullakseni taiteilijattareksi, sillä tiedän, että se olisi suuri synti
-- ei niin että se itsessään olisi synti, mutta se toisi mukanaan
niin paljon kiusauksia, että olisi Jumalan kiusaamista, jos niihin
heittäytyisi --, vaan huvikseni ja mahdollisesti tulevaisuudessa
voidakseni ansaita.

Suurta surua minulle tuottaa Aksel. Hän kävi täällä, mutta ei viipynyt
kuin viikon, sillä hän piti minua niin muuttuneena, ettei hän enää
viihtynyt seurassani. Näin sen jo heti ensi päivänä.

Olimme, me tytöt, astuneet häntä vastaan maantielle ja ilosta paisui
rintani, kun näin hänen valkean lakkinsa kohoavan mäen päälle.
Hän oli niin miehistynyt entisestään, käynyt vielä kookkaammaksi
ja kauniimmaksi ja muistutti entistä enemmän isää. En voinut olla
itkemättä, kun hän voimakkain käsin sulki minut syliinsä. Mutta
ensimmäisten tervehdysten perästä rupesi hän mittaamaan minua
silmillään. Hän oli tottunut näkemään minut pitseissä ja koristuksissa
ja surupuvussanikin eleganttina ja sirona. Nyt oli ylläni sileä musta
puku ilman ainoatakaan ryppyä.

-- Siskoni, sanoi hän nauraen, sinähän olet kuin nunna!

Minä tunsin punan nousevan poskilleni. Kiusaus voitti minut: en
kehdannut sanoa hänelle, että kauniit puvut kuuluivat sieluni
kadotuksen aikaan. Mutta seuraavassa hetkessä huomasin tekeväni
syntiä ja vastasin vakavasti: "Olen alkanut uutta elämää". Hän
siirtyi paikalla toiseen puheaiheeseen, mutta sittemmin keskustelimme
kahdenkesken asiasta. Hän oli aivan taipumaton. Mutta minä rukoilen,
rukoilen lakkaamatta, että Jumala taivuttaisi rakkaan veljeni mielen.
Ja varmaankin hän sen vielä tekee.

-- -- --

5 p. marraskuuta.

Olen ollut Helsingissä muutamia viikkoja. Musiikkiopisto antaa paljon
työtä ja minä viihdyn erinomaisen hyvin.

Mutta samalla pelkään. On kuin mustan pukuni kanssa jumalanpelkoni
alkaisi poistua. Minä rukoilen kyllä, minä käyn joka sunnuntai
kirkossa, minä luen joka päivä uutta testamenttia, mutta rukouksessani
ei ole henkeä, kirkossa minun tulee uni ja kun luen raamattuani, tapaan
monesti ajatukseni liikkumassa maailman ilokentillä. Minun pitäisi tätä
itkeä, surra, mutta minä en sure, olen tylsistynyt.

Tai en edes sitä, sillä muuten olen varsin virkku: kaikki entiset
taipumukseni ovat heränneet, tiedän, että olen lahjakas, olen voittanut
opettajani suosion ja toverieni kateuden. Tämä mielialani ei ole hyvä,
minun pitäisi taistella sitä vastaan, minun pitäisi jättää kaikki ja
mennä maalle, paeta pois pääkaupungin viettelyksistä...

Olen sitäpaitsi huomannut itsessäni uuden taipumuksen: halun ruveta
näyttelijättäreksi. Olisikohan syntiä, jos rupeaisin? Itsessään ei,
sillä taide ei voi olla syntiä. Ja kuitenkin on minulle sanottu, ettei
näyttelijä voi olla tosikristitty, että esimerkiksi Jenny Lind, kun hän
heräsi, heti lakkasi esiintymästä.

Minä tanssin niin mielelläni. Onko tanssi syntiä? Itse saarnasin viime
talven sitä vastaan, mutta nyt tekee mieleni tanssiin. Onko se väärin?
Ja tanssihalun mukana seuraa halu pukeutua hyvin.

Jumala, Jumala, auta minua!

-- -- --

Aksel kihloissa! Minä vimmastuin, kun sen kuulin. Minun olisi pitänyt
iloita, mutta minä suutuin, minä tulin surulliseksi. Vasta sinä hetkenä
tunsin, mitä hän, ainoa veljeni, minulle on. On kummallista, että
ihminen, vasta kadottaessaan omistamansa, tuntee mitä hän omisti. Niin
oli kotinikin, Arrakosken. Vasta nyt osaan sitä itkeä! Ja vasta nyt
tunnen, miten veljeäni rakastan. Hän astuu sieluni silmän eteen niin
uljaana, niin kauniina, niin voimakkaana... Ihmiset sanovat minua
hulluksi, kun suren hänen kihlaustaan, minun pitäisi muka iloita, sillä
saanhan veljeni morsiamesta sisaren. Mutta minä vihaan jokaista, joka
asettuu minun ja Akselin väliin...

Oi Jumalani, Jumalani, mihin olen joutunut, miten voin näin puhua!

Se on se kova luonto, johon eivät pienet pysty. Paljon, paljon kai
vielä saanen kärsiä.

-- -- --

Minun oikeastaan ei pitäisi kirjoittaa, sillä sävellänhän juuri, näen,
ajattelen kaikki sävelissä. Se tuottaa yhtaikaa suurta nautintoa ja
suurta tuskaa. "Kaikki mikä syntyy, syntyy tuskalla", sanoi minulle
tänään opettajani, kun juttelimme. Hän oli oikeassa.

No niin. Minun piti puhua Veerasta, Akselin morsiamesta. Minun
täytyy tunnustaa, että pidin hänestä. Hän ei ole kaunotar, mutta hän
maalailee, käy hyvin puettuna ja tuntuu originellilta. Sitäpaitsi on
hän rikas, omistaa kauniin huvilan Kaivopuistossa. Ja tuntuu hyvin
rakastuneelta. Ja samaten tuntuu Aksel. Tulkoot he onnellisiksi. Onhan
minulla taiteeni. Ja ehkä vähitellen voin oppia rakastamaan Veeraa.

Nyt piste perään ja kynä pois. Minä en tahdo kirjoittaa, en edes
päiväkirjaani, sillä se hajoittaa voimiani. Ja minä tahdon eheästi
antautua musiikille. En kirjoita, en pitkiin, pitkiin aikoihin; en,
ennenkuin minulle tapahtuu jotakin oikein erinomaista.

Joulukuun 2 p.

Eihän se itse asiassa ole mitään kummallista, että minä
musiikki-illassa näen herran, joka hänkin suvaitsee katsoa minuun.
Se on tapahtunut monta kertaa. Eikä tämä suinkaan millään lailla
eronnut tavallisista ihmisistä. Olenhan ennenkin nähnyt hentoja,
tummia, hajamielisen ja hermostuneen näköisiä herroja. Mutta tämä teki
minuun vaikutuksen, en tiedä millä ja miksi. Minun piti Akselilta
kysyä, tunteeko hän häntä tai tietääkö hän kuka hän on. Ja Aksel pani
silmälasit nenälleen ja saatuaan selville, ketä tarkoitin, vastasi:

-- Se on ylioppilas Vuorio, erittäin lahjakkaaksi tunnettu mies,
tietysti fennomaani, niinkuin nimestäkin kuuluu.

Ja Veera lisäsi siihen tuntevansa hänet, ja kehui häntä. Satuttiin
sitten yhdessä menemään ulos ja Veera esitti hänet minulle. Kun
hetkisen ajan oli astuttu yhdessä, ehdottelee Veera, joka tietysti
tahtoi olla kahdenkesken Akselin kanssa, että hän saattaisi minut
kotiin. Minua harmitti ja minä olisin tahtonut ajaa, mutta hevosta ei
ollut saatavissa. Ja niin täytyi minun sallia, että hän minut saattoi.

Juttelimme ulkomaanmatkoista. Hän on jo ehtinyt olla pitemmän aikaa
ulkomailla, vaikka tuntuu aivan nuorelta. Olisi tehnyt mieleni kysyä,
miten vanha hän sitten on, mutta en puhunut mitään. Hän oli äärettömän
kohtelias, mutta omituisen hajamielisellä ja kömpelöllä tavalla,
joka minua huvitti, sillä en ennen ole sitä tavannut herroissa. Minä
lämpenin lopulta siinä määrin, että olisin suonut matkan kestävän
kauemminkin.

Jälkeenpäin olen suututellut kaikkia mitä sanoin. Ihminen ei koskaan
voi olla tarpeeksi varovainen.

-- -- --

Jouluk. 27 p.

Vuosi kallistuu loppuansa kohti. On yö ja koko talo nukkuu, hän,
sulhaseni tuolla viereisessä huoneessa. Niin, minä olen kihloissa, olen
antanut pois itseni.

En voi nukkua, eteeni astuu koko mennyt vuosi vaiheineen. Olen
kadottanut Akselin. Hän retkeilee paraikaa nuoren rouvansa kanssa
etelässä, olen vapaaehtoisesti luopunut taiteesta, minä, joka
soitollani aioin voittaa koko maailman. Hän, sulhaseni, on sama, jonka
marraskuussa ensi kerran näin, ventovieras mies. Mutta rakkaus ei näy
mitään kysyvän, se tulee kuin varas yöllä ja tuo mukaansa ääretöntä
onnea, ääretöntä tuskaa.

Miksi minä rakastuin häneen, juuri häneen? Hän ei ensinkään vastaa sitä
miesihannetta, jonka hamasta aikaisimmasta nuoruudesta olen kuvitellut
omakseni. Hän on pieni ja hento ja minä uneksin aina suurta, voimakasta
miestä, sellaista kuin isä ja Aksel. Mutta minä rakastan häntä niin,
että hänen tähtensä olen valmis vaikka mihin. Olen mustasukkainen, olen
mieletön, olen kuin hullu... Jumala, Jumala, mihin minä joudun?

-- -- --

Herrani Kristus!

Auta minua ja vapahda minut, kun kurjana, särkyneenä astun eteesi! Ole
sinä minulle isänä, äitinä, veljenä, ystävänä, kaikkena mitä maailmalta
pyydän ja mitä ei maailma minulle antaa taida. Mihin minä menen, jollen
saa tulla sinun luoksesi? Sinulla ovat iankaikkisen elämän sanat.

Minä niin pelkään, sillä olen huomannut, että sinun kuvasi on
katoamaisillaan mielestäni. Oi viivy, Herrani! Minä tiedän, ettei
syy ole sinun vaan minun. Mutta se on onnettomuuteni, jos sinut
menetän. Kun sinut omistan, niin olen onnellinen, kaikki minulle
menestyy, myötä- ja vastoinkäymisissä, kaikissa elämän käänteissä
tunnen taivaallisen isäni johdon ja minä viheriöitsen, niinkuin puu
vesiojain varsilla. Minä olen niin voimakas, tahtoni hallitsee tunteet,
taisteluni voittaa kiusaukset ja lankeemukseni annat sinä armosta
anteeksi. Herrani, Herrani, ilman sinua jään tyhjäksi, turvattomaksi,
kahlehdituksi. Auta minua ja armahda!

Sano minulle, Herrani, mitä minä oikeastaan tahdon, mitä tarkoittavat
kaihoni tunteet? Miksi sinä annoit minulle niitä niin paljon? Sinä
tahdoit asettaa ne kaikki palvelukseesi, kehittämään iäisyyselämää
minussa ja valtakunnassasi maan päällä. Voi, jospa minä voisin kulkea
sinun tietäsi, voi jospa taitaisin voittaa taistelut ja niin kerran
periä sinun rauhasi.

Miten tähdet välkkyvät uudenvuoden yössä! Mene levolle, Elina, ja
uneksi rakkaudestasi ja onnestasi. Jumalan silmä valvoo...

Tammik. 21 p.

Herrani! Taas pakenen luoksesi, kun rintaani repii eikä kukaan minua
ymmärrä, en minä itsekään. Ei ole minulla missään rauhaa, en saa
mistään lohdutusta. Ei siksi, että olemme erossa, hän Helsingissä,
minä maalla; ei siksi, että minä häntä niin sanomattomasti ikävöin.
Vaan siksi, ettemme toisiamme ymmärrä. Me olemme niin erilaiset. Minä
rakastan häntä, sen tiedän. Mutta olenko onnellinen?

-- -- --

Miten olisin yksin, jollei Sinua, Jumala olisi.

Kaikki on niin pientä, niin tukahduttavaa ja ahdasta. Minun ikäväni
vain on niin suuri ja rajaton, että se on rintani särkeä...

Miten sinä, Kristus, sentään olet vapaa kaikesta pienestä, kaikesta
epäjalosta, kun et ollenkaan muutu, vaikka ihmismieli kiertelee ja
kaartelee ja etsii onnea maailman eri iloista, jotka eivät onnea taida
antaa. Sinä vain suurena, tyynenä seuraat ja johdat -- ja rakastat.

Ymmärrä, Herra, minun hajanaiset lauseeni, ymmärrä, että viimeinen
tahtoni kipinä tunnustaa sinut valtiaaksi, kuninkaaksi, vapahtajaksi.
Ota tahtoni kipinä, se on _sinun_.

-- -- --

Kunpa ei tämä haluni joskus kasvaisi niin suureksi, että minä heitän
kaikki voittaakseni maailman ja hurmatakseni ihmiskunnan -- vain
saadakseni myötätuntoisuutta...

-- -- --

Voi tätä kohtalon leikkiä, voi minua lastua, jota tuulet laineilla
heiluttelevat, viimein heittääkseen teräviä kallionkielekkeitä vastaan!
Kun olisin saanut hiljalleen särkyä tai hetkessä palaa poroksi... En
tiedä mitä tahdon ja kuitenkin on minulla tuhansia haluja, tuhansia
tunteita, jotka uhkaavat järkeäni.

Hyväntekijä, ihmisystävä, jolla on rinnassasi sääliä, tule luokseni
ja sammuta tyynellä sanalla rintani tuli. Tai tee minulle mitä nyt
pyydän -- älä hämmästy: vie minut tanssiin! Pue minut keveään pukuun,
levitä hiukseni hajalle, anna minulle suuri lattia ja pane minut sille
tanssimaan, aivan yksin. Vartaloni on nuori, norjat ovat jäseneni,
kevyt on jalka. Kun saisinkin taivuttaa notkeuttani, kun saisinkin
koettaa siivekkyyttäni! Olen tähän asti tappanut halujani, mutta nyt
sulku auki, irti haluni! Tahdon villahahtuvana tanssia, lumihiutaleena
liidellä. Ihan yksin. Ei saa kenkään tuntea, miten väräjää vartaloni,
miten sydämeni vavahtelee. Tahdon tanssia, tanssia, raivossa pyöriä!

Jumalani, jota kerran palvelin, missä sinä olet? Sinä näet, että
kärsin. Voi, auta minua!

Kun saisin tuskieni lievennykseksi tanssia tai näytellä, riistää
katsojat kanssani kärsimään, sensijaan että nyt yksin itken!

Miksen sitten rupea näyttelijättäreksi? Menestyksestäni olen varma.

On niin ahdasta hengittää, on kuin vuori painamassa rintaani.
Tahtoisin särkeä kaikki kahleet, repiä yksin tämän paperinkin, kurjan
päiväkirjani, joka on minulle tuottanut lievennystä niin monena hetkenä.

Jeesus Kristus, mitä sinä minusta ajattelet? Voi Herra, tule tänne,
anna minulle kätesi, tue minua, sillä minä näännyn ja lankean...
Ymmärrä, suuri Jumalani, minut ilman sanoja... Minä niin pelkään. Mitä?
Onhan minulla kaikki, on mieheni rakkaus...

Mieheni, kuka, mikä hän on? Enkö olekaan vapaa? Olenko kahlehdittu
mieheen?

Olen, Jumalan kiitos, minun ei tarvitse hakea ja hapuilla. Hän on minun.

Väsyttää. Onkin jo myöhäinen yö. Tule, unen hyvä hengetär ja vie minut
viileille maillesi. Äsken poskeani poltti. Nyt se on kylmä.

Voi nuori sydän, mitä sinä tahdot?

-- -- --

Siihen loppui vihko.

Dargis painoi sen kiinni, kätki kasvot käsiinsä ja painui pöytää
vastaan.

Vihdoin hän nousi ja astui salin läpi pieneen kamariin, jossa kaikki
niin muistutti äitiä. Ikkuna oli peitetty lakanalla, hämärä oli jo
laskeutunut maille.

Hän likeni vuodetta ja nosti hiljaa valkeaa vaatetta...

Siinä lepäsi hänen äitinsä, kasvoilla kalman kalpeus, mutta huulilla
autuas hymy...

Vitold silmäili häntä kauan. Vihdoin vaipui hän polvilleen vuoteen
ääreen, painoi päänsä laitaa vastaan ja purskahti itkuun.




IX


-- Missä sinun ulkomaalaisesi on, kun ei häntä enää missään näe?
kysyivät tuttavat Elinalta.

-- Hänen piti, ikävä kyllä, lähteä kotiin, sillä hänen äitinsä
sairastui.

-- Sepä surullista! No tiedätkö, miten siellä nyt jaksetaan?

-- En ensinkään, sillä emme ole saaneet mitään tietoja... Täällä on
tuntunut oikein tyhjältä ja ikävältä, olimme jo niin ehtineet tottua
herra Dargikseen!

Elina ihmettelee itsekin, millä helppoudella, miltei
välinpitämättömyydellä hän saattaa hänestä puhella. Ja yksinäisyyden
hetkinä on hänen sentään häntä niin ikävä, ettei hän käsitä, miten
tulla toimeen. Monasti tuntuu hänestä siltä, että hän menehtyy, hän
tulee hulluksi, jollei saa häntä tavata, hänelle huojentaa tunteidensa
taakkaa.

Hän elää itse asiassa kummallista elämää. Toinen puoli hänestä on
rouva Vuoriona, vaimona, joka entistä huolellisemmin ja hellemmin
koettaa täyttää kodin velvollisuudet ja joka kourin kynsin painaa
alas toista. Tämä toinen, rouva Dargis, nostaa päätään yksinäisyyden
hetkinä, niinkuin keskiyön hiljaisuudessa vainajan rauhaton henki
nousee leijailemaan hautausmaalle. Välistä hän tulee arkana, nöyränä,
kietoo hellästi kädet tuon toisen, rouva Vuorion, kaulaan, ikäänkuin
anteeksi pyytäen. Toisen kerran hän tulee väkevänä, uhkaavana,
vaatien oikeuksiaan, kalpa kädessä. Silloin hän polkee jalkansa hänen
rinnalleen, iskee kyntensä hänen kaulasuoniensa ympäri ja tahtoo
tukahduttaa hänet. Ja noista molemmista on tullut yksi ja sama olento:
kiihkeä, rakastava nainen, Elina, joka ei voi elää ilman lemmittyään.

Levottomana astelee hän edestakaisin huoneissa. Ei ole hänelle missään
rauhaa.

Kerran hän hädässään asettuu kirjoituspöytänsä ääreen ja kirjoittaa,
kynän lentäessä pitkin paperin pintaa.

    "Minun on niin kylmä, niin nälkä, niin sanomattoman ikävä.

    Olisittepa täällä! Jospa ei minun koskaan tarvitsisi teistä
    erota! Te olette minulle elämä, lämpö, kaikki!

    Miksen nauttinut, kun olisin saanut, miksen edes huulianne
    koskettanut? Minä vain pelkäsin. Kuinka sitä nyt kadun, kun
    kuluttavassa ikävässä teitä ajattelen. Minä kärsin, mutta en
    kuitenkaan teistä luopuisi, en tahtoisi tehtyä tekemättömäksi.

    En ymmärrä, miten voin elää. Minussa herää halu rikkoa kaikki
    kahleet saadakseni teidät omistaa."

Hän lopettaa. Yrjö voi minä hetkenä hyvänsä tulla kotiin, kiireesti
siis kirje koteloon... Miksi hän pelkää Yrjön tuloa, toimiiko hän
salaa, tekeekö hän jotakin, josta ei voi miehensä edessä vastata? Hyi,
häntä kurjaa, uskotonta vaimoa!

Kirje särkyy palasiksi hänen käsissään, hän sytyttää palaset tuleen ja
viskaa tuhan uuniin. Mutta muutaman tunnin kuluttua istuu hän taasen
kynä kädessä.

    "Minä kirjoitan teille, jota yhä rakastan, vaikken saisi,
    kirjoitan, sillä muuten sydämeni murtuu. Minä tunnen, että te
    minut ymmärtäisitte, jos nyt olisitte täällä... Ah, en uskalla,
    en uskalla sitä lausua.

    Sanon itselleni, että nyt hän kuolee, oma mieheni, sillä
    retkellä, jolle hän läksi... Voi minua silloin, sillä olen
    hänestä vihassa eronnut! Jospa saisin lopettaa päiväni,
    hukuttaa henkeni kaiken, syöstä suoraan sinne, missä kurjuus on
    saavuttanut huippunsa, missä epätoivo on rajaton!

    Minä tunsin ennen Jumalan. Olin hänen lapsensa. Nyt olen lakannut
    sitä olemasta, mutta olenko onnellinen? En, enkä ole sitä ollut
    siitä lähtien kuin rukous huuliltani sammui..."

Parin päivän kuluttua hän jatkaa:

    "Kuinka ajat ovat muuttuneet! Ennen kun mieheni illalla läksi
    toverien seuraan, kuinka olin onneton! Nyt toivon että hän
    viipyisi, jotta saisin olla yksin tunteineni.

    Minun sydämessäni asuu niin kaunis tunne: se on rakkaus, jota
    minun tulisi vihata, mutta jota en voi vihata.

    Sinä armahimpani! Enhän tuntisi elämää, jollen tuntisi sinua.
    Minä rakastan häntä, johon olen vihitty, mutta rakastan häntä
    kuin lasta, en niinkuin miestä. Sinä uljas mies, sinä miesten
    mies, minä olin sylissäsi kuin höyhen, sinä nostit minut
    käsivarrellesi, niinkuin olisin ollut liinainen huntu...

    Minä tiedän, että teen syntiä. Mene pois minun tyköäni, kiusaaja.
    Tule mieheni, vihittyni! Sinä sittenkin sait minulta nuoruuteni.
    Tahdon rientää sinua vastaan, olla niin hellä, niin hyvä... Ehkä
    tuolla jo tuletkin!

    Kiiruhdan eteiseen ja jään sinne seisomaan. Kuu loistaa,
    ikkunaan on syntynyt himmeä jääharso, tuuli ulvoo, täristyttää
    taloa, läiskyttää ovia ja vinkuu nurkissa. Pilvet kiitävät.
    Minä rakastan juuri tällaista ilmaa. Viipykää poissa, molemmat
    mieheni, tahdon olla yksin ja katsella kuuta, jonka säteet
    kimmeltävät ikkunaruudun jäätähtösissä. Kääriydy jäinen harso
    sydämeni ympäri, tule halla ikipäiviksi asumaan rintaani...

    Niin, minun on kylmä. Mutta on hyvä niin. Minä en ikävöi miestäni
    enkä häntä, en ketään...

    Jo lyö keskiyön hetki, aaveitten ja peikkojen hetki. Kuinka
    on suloista olla yksin!... Mutta minä pelkään, että hän pian
    tulee... Ethän, myrsky, vain häntä vahingoita, ethän loukkaa,
    annathan hänen onnellisesti saapua kotiin!... Miksi olen niin
    levoton tietäessäni että hän on ulkona tässä ilmassa? Rakastanko
    häntä sittenkin, vai paha omatuntoko pusertaa esiin pelon? Kuka
    sinut tuntee, nainen, sinä oikkujen ja...?"

Samassa kuulee hän avainta pistettävän avainreikään. Yrjö tulee! Hän
repii kirjeen rikki ja rientää hymyillen miestään vastaan.

Ei, hänen _täytyy_ muuttua, katua ja koettaa sovittaa! Tämä ei käy.

Ja tehden lujan päätöksen laskeutuu hän levolle. Mutta seuraavana
päivänä hän taas kirjoittaa:

    "Ei ole minulla missään rauhaa, olen repaleina, olen rikki.
    _Pitääkö_ olla näin? Jokainen hakee eheyttä, pitääkö minun
    sieluni haavan lakkaamatta vuotaa verta? Minä näen sinun kuvasi
    kaikkialla, minä tiedän, miten lämmintä olisi luonasi. Pitääkö
    minun paleltua?"

Aamulla, siihen aikaan jolloin postinkuljettaja jakaa kirjeitä, elää
hän kauheassa jännityksessä. Hän ei voi tehdä työtä, hän säpsähtää
jokaista ääntä, hän toivoo ja pelkää. Mutta entä jos Yrjö pyytää
odotettua kirjettä luettavakseen, tai jos hän ilman muuta avaa
kirjeen... Mitä tulee Elinasta silloin? Hän ei moneen päivään uskalla
mennä ulos paitsi silloin, kun hän tietää Yrjön olevan poissa. Ja
kotiin palatessa vapisee hän ajatellessaan, että jos Yrjö sattumalta
onkin tullut kotiin aikaisemmin, nähnyt kirjeen ja lukenut sen... Ja
Elina kuvittelee jo, että hän tapaa hänet suremassa uskotonta vaimoaan.

-- -- --

Joulu likenee nopein askelin, Agnes saapuu jo Helsinkiin viettämään
joulua sisarensa luona.

Hän laulaa kauniisti ja Elina säestää häntä.

Elina alkaa taas soittaa. Se tyynnyttää. Jospa ei Dargis ikinä palaisi!

Kunnas on ottanut takaisin entiset oikeutensa talossa. Hän on nyt
jokapäiväinen vieras ja rakastuu Agnesiin korvia myöten. Omituista
kyllä ei Elina sitä huomaa. Hän ajattelee niin paljon itseään, ettei
ajatuksia riitä muille.

-- -- --

Jouluviikolla oli Elinan syntymäpäivä. Agnes oli varhain aamulla
herättänyt hänet laululla, ja hiukan myöhemmällä oli Veeralta ja
Kunnakselta tullut kukkasia. Elina olisi mieluimmin suonut, ettei
kukaan olisi häntä muistanut. Hän karttoi niin paljon kuin suinkin
ihmisten seuraa ja koetti lohduttautua sillä, etteivät ihmiset näin
joulun edellä ehdi käydä syntymäpäivillä. Mutta jo alkoi telefoni soida
ja tuttava toisensa perästä onnitteli kysyen, ottaako rouva vastaan
vai onko tunteja. Ei, ei ollut tunteja, oppilaat olivat jo kaikki
joululomalla. Tietysti jokainen oli hyvin tervetullut.

Veera, Akki ja Olavi tulivat ennen muita jo varhain aamupäivällä.
Veera oli leiponut sokerikakun, Akki maalannut pienen kuvan ja Olavi
omakätisesti kutonut jonkinlaisen kappaleen punaisesta villalangasta.

Elina leikki poikien kanssa hevosta, he olivat sekä piilosilla että
sokkosilla ja telmivät niin, että Veera vihdoin huomasi tarpeelliseksi
kehoittaa heitä lakkaamaan.

-- Älä toki noiden lapsien tähden laiminlyö muita vieraitasi, sanoi hän
hymyillen. -- Jättäkää nyt täti rauhaan, lapset!

-- He tulevat vasta myöhemmin, naurahti Elina. -- Mene sinä, Agnes
kulta, leipuriin hakemaan kahvileipää!

Hän leikki ja nauroi peittääkseen tunteitaan, sillä hän pelkäsi, että
jos hän totistuu ja Veera rupeaa hänelle puhumaan, niin hän terävällä
silmällään näkee kaikki, mitä hänessä liikkuu. Jonkin aikaa Veera
häntä tyynesti katseli, mutta ei aikaakaan, kun hän houkutteli hänet
viereensä istumaan.

-- Elina, sanoi hän, -- sinulla pitäisi olla lapsia.

Elina purskahti suureen nauruun.

-- Jumala varjelkoon! Onko se niin hauskaa?

-- Meille naisille on se suorastaan elämä.

-- Ajattele, minä olen niin epänaisellinen, että suorastaan pelkään
lapsia.

-- Ethän, koska kerran noin voit leikkiä noiden poikain kanssa.
Ajattele, jos ne olisivat omiasi!

-- Niin, jos saisin heidät noin suurina! Mutta pieniä lapsia,
rumia, punaisia olentoja... Ei! Veera hyvä, koska sinä oikeastaan
olet ruvennut noin naiselliseksi? Sanoistasi voisi tulla siihen
johtopäätökseen ettet olekaan mitään muuta kuin äiti. "Kinder, Kirche,
Küche"...

-- Mitään muuta kuin äiti! äänsi Veera, surumielisesti hymyillen. --
Eikö sitä sitten ole siinä! Oli aika, jolloin halveksin sellaista. Nyt
ihailen. Ei ole naiselle toista niin suurta onnea kuin olla ehyesti ja
kokonaan äitinä, suuren lapsiparven äitinä.

Elina pakotti huulilleen hymyn ja seurasi hajamielisenä poikia, jotka
katselivat kuvakirjaa.

-- Jota enemmän minä luovun kaikista ulkonaisista velvollisuuksista,
jatkoi Veera, -- ja elän kodilleni ja lapsilleni, sitä onnellisemmaksi
tulen. Minä kehitän nykyään esimerkiksi taiteellisia lahjojani ja
henkielämääni vain voidakseni antaa heille. Etkö ymmärrä minua, Elina,
etkö käsitä että se on onnea?

Hymy katosi Elinan huulilta.

-- Katso, sanoi hän, -- ihmiset ovat niin erilaisia ja naiset voi jakaa
kahteen luokkaan: naisellisiin ja epänaisellisiin. Sinä näyt kuuluvan
edellisiin, minä kuulun jälkimmäisiin. Itse tämän kaiken minulle hiljan
selitit.

-- Niin, mutta minäkin olin ennen tuollainen epänaisellinen. Antti
vasta osasi kasvattaa minut naiseksi...

Elinan silmissä leimahti. Hän säpsähti omaa ajatustaan.

-- Sinä et ehkä rakastanut Akselia?

Sanattomana jäi Veera häneen katsomaan. Mutta Elina loi katseensa
maahan. Hän ei uskaltanut katsoa Veeraa silmiin.

-- Rakastin, sanoi Veera, -- mutta aivan toisella tavalla kuin nyt.
Antin rakkaus vasta herätti minussa naisen.

Elina kätki kasvot käsiinsä. Sitten hän äkkiä, ikäänkuin
voimanponnistuksella riuhtaisihe irti mielialastaan, nousi ja rupesi
nauraen kattamaan kahvipöytää. Ja samassa tuli jo vieraita. Pian oli
Vuoriolan saliin kokoontunut kymmenkunta henkeä, naisia ja herroja, ja
heidän kanssaan tuli taloon täydellinen syntymäpäivämieliala: pöydillä
naisten käsitöitä, kahvikuppeja, hedelmäveitsiä, lautasia ja tähteitä
sokerileivoksista, ilmassa tupakansavua ja tuoksua valkeista, korkeista
tuberoosoista.

Keskusteltiin viime premieeristä, joulukirjallisuudesta ja muista
päivän kuulumisista. Elinan piti soittaa ja Agnesin laulaa.

Heidän vielä ollessaan soittokoneen ääressä toi joku kirjelaatikosta
kirjeen. Sen nähdessään herkesi Elina soittamasta. Kirje ei ollut
osoitettu hänelle vaan Yrjölle, mutta hän tunsi paikalla Dargiksen
käsialan, olihan hän niin monasti korjannut hänen suomalaisia
kirjoituksiaan.

-- Kas, huudahti Yrjö, -- Dargikselta! No vihdoinkin se kirjoittaa!

-- Kuule, luetaan toiste, pyysi Elina, tarttuen hänen käsiinsä, jotka
juuri olivat kuorta avaamassa. -- On epäkohteliasta nyt, kun meillä on
vieraita!

Hänen katseensa rukoili ja posket punoittivat, mutta Yrjö kääntyi
muitta mutkitta vieraiden puoleen:

-- Suotteko, hyvät herrasväet, anteeksi, jos kiireesti silmäilen tämän
kirjeen läpi?

Tietysti he soivat, sillä tunsivathan he kaikki Dargiksen ja olivat
uteliaisuudella odottaneet tietoja hänestä.

Elina asettui Yrjön taakse, silmäillen kirjeeseen hänen olkapäänsä
sivutse. Mutta tuskin oli Yrjö sen avannut, ennenkuin hän taittoi sen
takaisin kiinni ja kuiskaten käski Elinaa pitämään vieraille seuraa.
Omaan huoneeseensa hän sitten meni lukemaan.

-- Kas vaan, naurahti Elina, -- me emme sittenkään saaneet kuulla
uutisia Liettuasta! Kuinka äärettömästi minä pidän kukkasista!

Hän seisahtui sohvapöydän eteen ja rupesi ihailemaan kukkasia,
tuontuostakin hengittäen sieraimiinsa niiden tuoksua.

-- Minusta nuo valkeat melkein saattavat ihmisille päänsärkyä,
huomautti Kunnas kuivasti. -- Palaako liettualainen?

-- En tiedä ensinkään! Saammepa nyt kuulla.

-- Minusta, alkoi muuan naisista, -- olisi hiukan omituista, jos hän
jäisi sille retkelle juuri nyt, kun sai työnsä alkuun täällä.

-- Ei, jatkoi toinen, -- kyllä hän palaa, sillä hän kertoi jo
kustantajan kanssa tehneensä kaupat. Teoksen pitää kevääksi valmistua.
Me olemme perinpohjin keskustelleet tästä asiasta.

-- Sinä näyt tietävän enemmän kuin muut. Mutta minun käsitykseni mukaan
hänen tulonsa riippuu siitä, miten äidin laita on.

-- Kuinka niin? Jos äiti paranee, niin hän tulee, jos taas kuolee, niin
hänellä on vielä enemmän syytä tulla! Mitä Agnes arvelee?

Agnes punastui odottamatonta kysymystä, mutta loi kirkkaat silmänsä
viattomasti puhujattareen ja lausui vakavasti:

-- Minähän en ole nähnyt häntä kuin kerran, mutta tahtoisin häneen
tutustua, Elina ja Yrjö kun niin kovasti häntä kehuvat!

-- Mutta mitä arvelet: tuleeko hän?

-- En tiedä!

-- Eikö Agnes ole nähnyt Dargista kuin kerran? Se ei ole mahdollista!

-- On! En ole häntä nähnyt kuin silloin iltamassa.

-- Niin, selitti Elina, -- Agnes läksi seuraavana aamuna ja kun hän nyt
palasi, oli herra Dargis jo poissa...

Hän oli käynyt merkillisen levolliseksi. Ensin kun kirje tuli, oli
hänen sydäntään hiukan vihlaissut, mutta sittemmin oli hän aivan
levollisesti kuunnellut vieraiden keskustelua. Se häntä itseäänkin
hämmästytti.

-- Mutta mihin se Yrjö jäi? sanoi vihdoin Veera, joka pitkän aikaa oli
istunut vaipuneena käsityönsä ääreen.

-- Tulen, tulen! vastasi Yrjön ääni ja seuraavana hetkenä oli hän jo
huoneessa.

Dargiksen äiti oli kuollut. Lyhyen hiljaisuuden jälkeen alkoi vilkas
keskustelu.

-- Ohhoh poika raukkaa! Hän taisi hellästi rakastaa äitiään... joku
siitä mainitsi!

-- Oliko hän kauan sairaana?

-- Olihan hän jo ollut muutamia kuukausia vuoteen omana.

-- Kai hän ehti perille ennenkuin äiti kuoli?

-- Kyllä. Äiti eli vielä viikon hänen tulonsa jälkeen.

-- No palaako hän Suomeen?

-- Kyllä, mutta vasta joulun jälkeen.

-- Mitä hän muuta kertoo sieltä?

-- Ei juuri mitään...

-- Tottahan toki jotakin, olihan se pitkä kirje!

-- Sanoo vain, miten tyhjältä siellä tuntuu ja että hänen on mahdotonta
siellä olla...

-- Sen käsittää!

-- Sitten tahtoisi joku yhtiö ostaa hänen kotitalonsa hyvästä
hinnasta...

-- Möisipä pois koko roskan ja muuttaisi tänne Suomeen.

-- Niin, niinkuin muut liettualaiset muuttavat Amerikkaan odottamaan
parempia aikoja!

-- Ei, selitti Yrjö, -- hänellä on siellä naimaton sisar, jota hän ei
tahdo jättää. Hän tulee vain täksi talveksi, kirjoittamaan kirjaansa.

Kun vieraat vihdoin olivat lähteneet, pyysi Elina Yrjöltä Vitoldin
kirjettä.

-- Johan sinä kuulit kaikki, mitä siinä oli, sanoi Yrjö.

-- Mutta minä tahtoisin sen nähdä! Miten hän kirjoittaa äitinsä
kuolemasta?

-- Hän mainitsee siitä vain aivan lyhyesti. Minä kerroin jo kaikki.

-- Mutta miksen minä saa kirjettä nähdä?

-- Osaatpa sinä olla utelias! sanoi Yrjö nauraen.

-- Olenhan minä ennen saanut nähdä sinun kirjeesi. Rupeatko sinä nyt
salaamaan minulta jotakin? Sedän kirjettäkään et näyttänyt!

-- Mutta anna nyt minunkin joskus pitää pienet salaisuuteni. Saat sinä
ne kyllä aikoinasi tietää!

-- Koska? Kuule Yrjö, minä olen levoton, mitä on tapahtunut?

Elina oli käynyt aivan kalpeaksi. Olikohan Dargis kirjoittanut heidän
suhteestaan? Ei, ei, se ei ollut mahdollista!

-- Yrjö, virkkoi hän taas, -- oletko pahoillasi minulle? Sano, sano!

Yrjö purskahti suureen nauruun ja sulki hänet syliinsä.

-- Minua huvittaa nähdä sinut noin uteliaana! Sinähän teet oikein
"totellisen naisen" vaikutuksen.

-- Sinä raaskit minua tässä kiduttaa!

-- Kidu nyt, rakkaani, sitä suurempi on sitten ilosi!

-- Iloni? Onko varma, etten tule itkemään?

-- No on! Äläkä nyt enempää kysele!...

Yrjö silitti kädellään hänen tukkaansa ja työnsi hänet hymyillen ulos
työhuoneestaan.

Elina jäi seisomaan keskelle salin lattiaa.

-- Hän palaa siis! Se on suloista. Sitten hänen pitää minulle kertoa,
mitä hän on kirjoittanut. En häntä enää pelkääkään, sillä olen
tyyntynyt täydellisesti. En häntä rakasta: tämä mieto, tyyni tunne on
ystävyyttä!

-- Hänen äitinsä on siis kuollut!

Ja vaistomaisesti rupesi Elina ajattelemaan omien vanhempiensa kuolemaa
ja ääretöntä tyhjyyttä, joka oli vallinnut Arrakoskella, kun isä oli
viety hautaan. Kyyneleet tulivat hänen silmiinsä ja tarve lohduttaa
täytti sydämen. Hän päätti kirjoittaa Vitoldille ja istuutui paikalla
kirjoituspöytänsä ääreen.

    "Rakas ystävä!

    Niin selvänä nousevat eteeni päivät Arrakoskella, kun ensin
    äitini ja sitten isäni kuoli. Minä niin täydellisesti saatan
    eläytyä teidän mielialaanne...

    Kuinka kieli sentään on köyhä! Kun istuuduin tähän, tuntui siltä
    kuin minulla olisi ollut niin paljon teille sanomista. Ja nyt en
    löydä sanoja."

    -- Rouva, keskeytti hänet Mari ruokasalin ovelta, -- ruoka
    jäähtyy!

    -- Hyvä, vastasi Elina ja jatkoi:

    "Tervetuloa takaisin Suomeen. Saatatte aivan huoleti tulla!"

    Siinä hän hetkeksi jäi miettimään. Olikohan Vitold kieltänyt
    Yrjöä näyttämästä kirjettä? Siinä tapauksessa ei hänen pitänyt
    udella, sillä Vitold tiesi, mikä hänelle oli hyvä. Hän luotti
    häneen täydellisesti.

    Mutta hän oli joutunut omituisen tympeälle, kuivalle mielelle
    eikä tahtonut löytää jatkoa kirjeeseensä.

    "Tänne meille ei kuulu mitään erinomaista", kirjoitti hän
    vihdoin. "Sisareni on meillä, olemme kaikki terveinä. Toivotamme
    teille hyvää joulujuhlaa.

    Tervehdin sekä teitä että sisartanne lämpimästi.

    Ystävyydellä

                                   Elina Vuorio."

Hän sulki kirjeen kuoreen, kirjoitti päällekirjoituksen, vieläpä
liimasi valmiiksi postimerkin. Tämän kirjeen hän ainakin saattoi
lähettää!

Ja Yrjön lähtiessä kaupungille pisti hän sen hänen käteensä ja pyysi
häntä heittämään kirjelaatikkoon.




X


Yrjö ja Agnes olivat olleet ostamassa joulukuusta. He olivat valinneet
kauneimman koko torilta, ottaneet kaksi miestä kantamaan ja toivat sen
nyt riemusaatossa kotiin.

Elina oli paraikaa kyökissä leipomassa, kun heidän iloiset äänensä
alkoivat kuulua pihasta.

-- Mihinkä se nyt pannaan? kysyivät miehet.

-- Eiköhän viedä suoraan sisään, ehdotteli Yrjö.

-- Mutta kun se on näin jäinen ja luminen.

-- Pitäisi viedä jonnekin sulamaan.

-- Ehkä pyykkitupaan, sanoi Agnes. -- Arrakoskella aina ennen veimme
joulukuusen tupaan sulamaan.

-- Kysytään rouvalta, huomautti Yrjö vihdoin.

Hän juoksi innoissaan kuin koulupoika likemmä taloa, koppasi maasta
lunta ja nakkasi pallon ikkunaan.

-- Mihin kuusen saa panna sulamaan?

-- Hyvänen aika, kuinka se on suuri! huusi Elina ruudun takaa. -- Se ei
varmaankaan mahdu sisään.

Hän tuli portaille, suuri esiliina vyöllä, kädet jauhoissa ja
käsivarret paljaina kyynärpäihin asti.

-- Eikö se ole kaunis? ylpeili Yrjö.

-- On, mutta niin suuri! puhui Elina hymyillen.

-- Sanoinhan minä, ehätti Agnes väliin, -- että se on liian suuri.

-- Mutta kaunis! sanoi Yrjö.

-- Ehkä on paras viedä se puukellariin, neuvoi Elina vihdoin.

Yrjön innostus oli aivan liikuttava. Hän oli hankkinut kuuseen helyjä
ja makeisia, hän oli ollut mukana järjestelemässä huoneita. Tuon
tuostakin tuli hän kyökkiin katsomaan kuinka sisarukset leipoivat tai
tekivät muita jouluvalmistuksia, ja koko ajan oli hänen kasvoillaan
omituinen odotuksen ja onnellisuuden ilme, niinkuin lapsella, kun sen
on vaikea olla ilmaisematta joulusalaisuuksiaan.

Itse hän sitten jouluaattona vaivalloisesti kuljetti sisään kuusen.

Siitä oli sahattava pois kyynärän verta! Omin käsin Yrjö toimitti
sahauksen ja itse hän tahtoi koristaa puun. Korkeintaan saivat Agnes
ja Elina sitoa langanpäitä omenoihin ja muihin makeisiin, joita
oli ripustettava oksille. Yrjö uhrasi joulupuun koristamiseen koko
päivänsä. Ja tuontuostakin huusi hän joko Elinaa tai Agnesia tai Maria
katsomaan, "eikö se nyt tule muhkeaksi!"

Vihdoin oli kaikki järjestyksessä, joka huone valaistu, kaikki
talonväet juhlapuvuissa.

Agnesin pyynnöstä veisattiin virsi.

Se toi mieliin omituisen hartauden. Oli kuin heijastus lapsuudenajoista
olisi langennut taloon.

-- Minä olen käynyt vanhaksi, mietti Elina itsekseen, koettaen tekeytyä
niin tyytyväisen näköiseksi kuin suinkin, -- enhän enää voi mistään
iloita!

Koti tuntui hänestä tavallista tyhjemmältä ja tuikkiva joulukuusi teki
miltei surullisen vaikutuksen.

Hän oli ommellut Yrjölle kauniin keinutuolimaton ja vihreän
silkkityynyn. Agnes oli valmistanut koko joukon pikkutavaraa. Lahjojen
mukana hilpeni mielialakin, varsinkin kun Yrjön antimet tulivat esille,
sillä hän oli sepittänyt niihin hullunkurisia värssyjä.

Äkkiä soi kello eteisessä.

Suinpäin karkasivat kaikki avaamaan. Hyvä olikin että he menivät
joukolla, sillä pelästynyt olisi varmaan yksinäinen. Sieltä tuli kaksi
tonttua tulipunaisissa vaatteissa, punaiset lakit päässä, kantaen
välissään pärekoppaa. Ja perässä asteli Veera rouva hymyillen, silmät
loistaen innostuksesta. Kuin yhdestä suusta pääsi nyt seitsemän hengen
kurkusta ilohuutoja, naurua, kysymyksiä. Tontut karkasivat sylistä
syliin, hyppelivät ja vinkuivat, tahtomatta esiintyä ihmisäänellä,
kunnes Veera rouva ilmoitti, että tontut kyllä osaavat puhua.

Ilo ja riemu oli äkkiä täyttänyt talon suojat. Joulukuusen ympärillä
leikittiin ja pöytien ääressä naurettiin ja pajateltiin.

Mutta Elinaan vaikutti kaikki surullisesti. Hän kyllä hymyili muiden
mukana, mutta kyyneleet olivat joka hetki tunkemaisillaan silmiin.

Hän oli juuri nostanut Akin syliinsä jotta poika ulottuisi ottamaan
kuusesta konvehtia, joka häntä erityisesti miellytti, kun Yrjö astui
huoneeseen, kädessään pieni kukkavihko.

-- Elina, virkkoi hän hymyillen, -- tässä on minun lahjani sinulle.

Elina päästi pojan sylistään, tarttui kukkavihkoon ja vei sen
kasvoilleen. Silloin putosi lehtien välistä pieni, valkea kortti. Akki
ojensi sen hänelle.

"Täten lahjoitetaan Elinalle hänen rakas Arrakoskensa."

Elina jäi sanattomana tuijottamaan kirjoitusta, ikäänkuin ei hän olisi
sitä ymmärtänyt.

-- Niin, niin, virkkoi Yrjö ja sulki hänet syliinsä, -- Arrakoski on
taas sinun. Se se nyt oli se minun salaisuuteni!

-- Arrakoski minun! äänteli Elina moneen kertaan, ensin miltei
pelästyen ja sitten alkaen hymyillä, ikäänkuin hän jo puoleksi olisi
käsittänyt onneansa. -- Onko se totta? Koko Arrakoski, puisto,
huvihuoneet, joki, laituri, kaikki?

Mutta odottamatta vastausta kysymyksiinsä, karkasi hän Yrjön luo,
heittäysi hänen syliinsä, vuorotellen nauroi ja huudahteli ja purskahti
vihdoin itkuun.

He iloitsivat kaikki hänen kanssaan, Agnes oli hänkin haltioissaan ja
Veera tuli häntä hellästi suutelemaan.

-- Akki, Akki ja pikku Olli, huudahti Elina, ottaen pojat syliinsä, --
tiedättekö, kun Arrakoski -- tiedättekö mikä Arrakoski on? Se on se
maatila, jossa isä...

-- Tiedämmehän me Arrakosken, jossa oli paljon kauniita hevosia ja
vaunuja ja oikeita peltoja...

-- Ja jossa ongittiin lohia, lisäsi Olavi.

-- Niin, juuri niin. Se on nyt meidän. Ja ensi kesänä tulette te kaikki
sinne! Täti lähettää vaunut vastaan asemalle...

-- Saanko minä ajaa...?

-- Saat, saat...

-- Ja ratsastaa?

-- Saat, saat. Mutta mennään nyt Marille kertomaan!... Ei Yrjö!
keskeytti hän äkkiä, -- tämä ei ole totta. Sinun täytyy kertoa minulle,
miten se on tapahtunut!

Hetkisen perästä tahtoi Veera lähteä. Ajuri odotti pihassa ja kotiinkin
jo...

-- Odottaako ajuri pihassa? huudahti Elina. -- Voi etten minä tietänyt!
Hänen täytyy saada teetä! Odotattehan sen verran! Onhan jouluaatto!

Ja juoksujalan läksi hän pihaan, nouti sisään ajurin ja kestitti häntä
parhaan taitonsa mukaan.

-- Syökö teidän hevosenne sokeria, juolahti äkkiä hänen päähänsä.
-- Vaiko leipää?... Minä olen tänään saanut niin suuren lahjan,
selitti hän sitten. -- Mieheni on ostanut takaisin syntymäkotini,
suuren maatilan kaukana täältä... Mari hyvä, mene tarjoamaan tämän
ajurin hevoselle sokeria ja leipää. Ja teidän lapsillenne panen vähän
konvehtia -- onhan teillä lapsia?... No, minä panen sitten neljä, niin
on kaksi kummallekin!

Koko ilta kului iloisessa humussa ja tulevaisuussuunnitelmia tehdessä.
Elina olisi heti joulunpyhinä tahtonut lähteä taloa katsomaan, mutta
Yrjö arveli, että on paras antaa entisien asujainten ensin lähteä pois.
Heille oli suotu kuukauden muuttoaika. Paikkakunnan lehdessä oli kyllä
ollut uutinen kaupasta ja Yrjö oli pahasti pelännyt, että pääkaupungin
lehdetkin ottaisivat sen palstoillensa. Silloinhan Elina olisi saanut
tietää asian ennen aikojaan.

-- Minä, joka en koskaan lue sanomalehtiä!

-- Käännätithän sinä niistä välistä oppilaillasi! Ja olisihan joku
tuttava voinut kertoa.

-- Kyllä sinun tuumasi vain täydellisesti onnistui, sillä minä en
tietänyt mistään!

Yrjön piti kertoa kaikki kauppaa koskevat yksityisseikat ja Elina
siunaili vuoroin häntä vuoroin setäänsä ja kaikkia muita ihmisiä, jotka
olivat olleet osallisina tekemään häntä näin onnelliseksi!

Äkkiä juolahti hänen päähänsä kysymys ja välinpitämättömällä äänellä,
ikäänkuin ohimennen hän lausui:

-- Kuule, oliko sillä Dargiksen kirjeellä, joka tuli minun
syntymäpäivänäni mitään yhteyttä tämän asian kanssa?

Yrjö vaikeni hetkisen ja Elina luki jo hänen kasvoistaan vastauksen
kysymykseensä.

-- Kyllä. Hän siinä mainitsi jotakin Arrakoskesta. Ymmärrät siis nyt,
miksen tahtonut hänen kirjettään näyttää.

-- Ymmärrän, ymmärrän, hymyili Elina, kokonaan tyytyväisenä.

       *       *       *       *       *

Uudenvuoden jälkeen saapui Dargis Helsinkiin. Yrjö oli häntä vastassa
asemalla ja pyysi hänet suoraa päätä Vuoriolaan teetä juomaan.

Hän oli siis nyt täällä, vaikka hän satoja kertoja oli sanonut
itselleen: "heitä mieluummin työsi kesken, älä mene"! Mutta elämä
kotonakin oli tuntunut niin mahdottomalta. Helsinki oli sinne
tuikkinut kuin vilkkumajakka aavalle merelle. Hän oli tullut niin
vaatimattomaksi, hän ei pyytänyt Elinalta mitään, hän tyytyi
pienimpäänkin ystävällisyyteen.

Sitäpaitsi oli hän varmaankin tyyntynyt, Elinan kirjekin jo yksin oli
hänet täydellisesti jäähdyttänyt.

-- Sinä et aavista, kertoi Yrjö, -- miten iloiseksi hän tuli, kun sai
tiedon Arrakosken ostosta.

-- Sehän oli hauskaa!

-- Enkä minä kertonut sinun avustasi, vaikka mieleni niin kovasti
teki...

-- Sehän oli niin vähäpätöinen asia, eihän siitä kannata...

-- Mutta sinä olet laihtunut, veliseni, todellakin!

-- Talvi ei ole päässyt täällä ensinkään pitemmälle kuin siellä
meilläkään, huomautti Dargis hetken kuluttua.

-- Jo täällä jouluna ajettiin reellä, sanoi Yrjö, -- mutta sitten tuli
taas sateita.

Kadut olivat iljangolla. Vuoriolan ikkunoiden alla kiilteli jäätikkö
punertavassa valossa, sillä uutimet eivät olleet alhaalla.

-- Kävele varovaisesti, kehoitti Yrjö, -- täällä on niin kovin liukasta.

Dargis pakotti itsensä pysymään tyynenä. Pelkästään tieto siitä, että
hän saa Elinan nähdä, oli täyttänyt hänen rintansa sanomattomalla
riemulla.

Agnes tuli avaamaan ovea.

-- Tervetuloa, sanoi hän ikäänkuin hiukan ujostellen ja huusi sitten
kyökkiin päin: -- Elina, Elina, he ovat jo täällä!

Elina viipyi. Vihdoin hän tuli, posket hehkuvina ja ojentaen
Dargikselle jääkylmän kätensä.

-- Tervetuloa... Te olette hiukan laihtunut.

-- Olen ehkä nyt matkan jäljestä väsynyt, mutta sisareni kyllä koetti
minua siellä kotona hoitaa.

-- Kai te tiedätte sen suuren uutisen, alkoi Elina kun oli asetuttu
teepöytään, -- että Arrakoski on meidän!

-- Kirjoittihan Yrjö siitä. Minä hyvin ilostuin.

-- Tiedänhän minä, että siitä tulee paljon huolta, jatkoi Elina
tyynellä, järkevällä äänellä, -- mutta hauskaa se kuitenkin on!

-- Huolet hiiteen! huudahti Yrjö. -- Viikon perästä on Arrakoskella
veronkanto ja silloin menet sinä Elina sinne... Voit käsittää,
veli Dargis, että hänelle on ollut vaikeaa näin kauan pysyä poissa
Arrakoskelta.

-- Eikö Elina rouva vielä ole käynyt siellä?

-- Me arvelimme, vastasi Elina, -- että olisi paras odottaa, kunnes
entiset omistajat olisivat muuttaneet. Setä siellä kyllä on käynyt
antamassa tarpeellisia määräyksiä... Minä jään sinne ehkä koko talveksi.

-- Sitä minä nyt en usko, virkkoi Yrjö nauraen, -- sillä kyllä sinulle
siellä kävisi yksinäiseksi.

-- Ja sinulle täällä! sanoi Agnes leikillisesti.

-- Minä kyllä aina tulen toimeen, mutta Elinasta olen levoton. Kuule,
veli Dargis, olin aikonut pyytää sinua lähtemään hänen kanssaan edes
muutamaksi päiväksi...

-- Mutta entä sinä itse? sanoi Dargis.

-- Enhän minä pääse! Koulut ovat juuri alkaneet...

-- Mutta entä neiti Ekmark?

-- Minä käyn täällä musiikkiopistoa ja sekin on juuri alkanut...

-- Älä nyt, Yrjö, huomautti Elina hymyillen, -- rupea kiusaamaan herra
Dargista, heti kun hän on tänne päässyt. Alkaahan hänellekin työ!

-- En minä senvuoksi, sanoi Dargis mielenliikutustaan hilliten. --
Tietysti minä mielelläni, jos Elina rouva vain tahtoo ottaa minut
mukaansa. Ajattelin vain...

Yrjö purskahti nauruun.

-- Tepä olette juhlalliset! Dargis veikkoseni, mene nyt sinä vain,
saathan siten tutustua Suomeen ja onhan minulla monta syytä toivoa,
että näkisit Arrakosken... Tarkoitan, että olet kuullut siitä niin
paljon puhuttavan ja olemmehan jo tulleet ystäviksi, lisäsi hän
hymysuin.

-- Tietysti minä mielelläni...

-- No niin, se on siis päätetty asia! On parempi, ettei Elina ole
yksin, ainakin alussa.

-- Olkoon menneeksi, mietti Elina. -- Sillä retkellä ainakin voin
näyttää, mihin kykenen. Ääneen hän lausui: -- Olen kiitollinen, jos
tulette, herra Dargis.

Ja tämän päätöksen jälkeen tuli mieliala teepöydässä vapaaksi ja
hilpeäksi.




XI


Elina seisoo Yrjön ja Vitoldin välillä ja Yrjö pitelee häntä kädestä.

-- Enhän ole levoton, virkkaa hän hellästi, -- kun uskon sinut
Dargiksen haltuun. Mutta ole sentään varovainen! Lupaa se minulle!

Samassa kuuluu kolmas soitto, Yrjö sulkee hänet syliinsä ja suutelee
häntä. Dargis, joka jo on vaunusillalla, ojentaa hänelle kätensä ja
auttaa hänet vaunuun. He näkevät vielä ikkunasta vilahdukselta Yrjön
ihmisjoukossa, sitten kiihtyy junan vauhti ja rakennukset, vainiot ja
metsät alkavat tyynesti liukua heidän ohitsensa.

He istuvat toisessa luokassa, toistensa vieressä, enimmäkseen
ääneti, mutta silloin tällöin tehden vähäpätöisen kysymyksen. Kiskot
vingahtelevat, veturi puhkaa. Matkustavaisia ei ole paljon ja heidän
on onnistunut saada viimeinen penkki omaan haltuunsa, joten he ovat
melkein kuin yksin.

He ovat matkalla Arrakoskelle, jossa huomenna on veronkanto. Ekmarkien
vanhalle palvelijalle, Leenalle, on lähetetty sanaa, että hän
lämmittäisi huoneet.

Elina istuu sohvankulmassa kuin ujo nuori tyttö, tuskin uskaltaen
katsahtaa matkatoveriinsa, ja kun hän joskus sattuu kohtaamaan hänen
katseensa, punastuu hän korvia myöten. Dargis on iloisella tuulella,
hän kertoo pienestä seikkailusta viime matkallaan, nauraa itse ja
houkuttelee Elinankin nauramaan.

He ovat lähteneet matkalle tekemättä mitään päätöksiä ja rakentamatta
mitään varustuksia. He ovat pelotta antautuneet mielialansa valtaan,
sillä heidän tunteensa ovat tyynet ja lämpimät, ilman tuskaa ja rajua
riemua.

Riihimäellä syövät he päivällistä. Vitold maksaa molempien puolesta ja
saattaa Elinan takaisin vaunuun, puoleksi nostaen hänet ylös portaita.
Ja taas kiitävät maisemat heidän ohitsensa. On jo täysi talvi, korkeina
kohoavat kinokset tienvarsilla ja asemilla seisovat maalaisukot
turkeissaan, tyynesti tuijottaen junaa ja imien piippunysiään.

-- Minä ihailen tätä suomalaista tyyneyttä! huudahtaa Dargis
tuontuostakin. -- Se on suurenmoista! Katsokaa nyt tuotakin miestä:
se on varmaankin kymmenen minuuttia seisonut tuossa, jäsentä
liikahtamatta. Luulisi hänen siihen ihan kivettyneen!

Ja Dargis seuraa häntä sellaisella tarkkuudella, että Elina jo luulee,
ettei hän mitään muuta muistaisikaan. Silloin hän salavihkaa uskaltaa
luoda häneen silmäyksen, katsella tuota hempeää poskea ja hiuksia,
jotka kähertyvät niskassa...

Oi, Elina on erehtynyt, hänen tunteensa ei ole tyyntynyt, sama se on
kuin ennen, ehkä vain kiihkeämpi, kuumempi! Hän tuntee äkkiä rinnassaan
kuin pistoksen ja vetäytyy pelästyneenä vaunun kulmaan. Voi, jospa ei
hän olisi lähtenyt tälle matkalle!

Dargis on jo moneen kertaan ehtinyt ajaa luotaan saman tunteen, kun
se vaistomaisesti on yrittänyt nousta hänen mieleensä. Hän ei tahdo
ajatella menneisyyttä, onhan hän sen jo haudannut ja istuuhan hän tässä
naisen rinnalla, jota kohtaan hän tahtoo tuntea ainoastaan ystävyyttä!

Elinan poskilla on heleä puna, silmät ovat maahan tähdätyt ja kasvojen
ilmeessä on jotakin pidätettyä ja ikäänkuin oudon henkistä. Dargis
huumaantuu äkkiä, unohtaa kaiken ympärillään, tarttuu hänen käsiinsä ja
peittää ne suudelmilla.

-- Miksi, miksi, kuiskaa Elina, hänkin kokonaan ulkopuolella äskeisen
tyyneytensä, -- olemme me tuomitut aina kärsimään? Me saattaisimme
sentään olla niin onnelliset!

-- Niin saattaisimme! puhuu Dargis kiihkeästi. -- Mutta, jatkaa hän
samassa ja uusi ilme kirkastaa hänen kasvonsa, -- olkaamme onnelliset!
Unohtakaamme menneisyys, ajatelkaamme ainoastaan nykyisyyttä, joka
antaa meidän olla kaksin. Olkaamme onnelliset, vaikkapa vain tämän
ainoan kerran eläessämme!

Hän suutelee uudestaan ja uudestaan Elinan kättä, ja painaa sitä
rintaansa vastaan. Elina ei vedä sitä pois, hän ei tee vastarintaa.
Miksi aina taistella, miksi aina kärsiä? Tunne on heille tullut
ulkoapäin, he ovat voimiensa takaa koettaneet sitä tappaa -- se ei ole
heille onnistunut, ihminen ei jaksa taistella luonnonvoimia vastaan!

Ja Elinan kasvoihin tulee tyyni, onnellinen ilme ja hän hymyilee
matkatoverilleen.

Lyhyt talvipäivä jo alkaa hämärtää, kun he nousevat junasta, ajaakseen
kestikievariin, jonne on parin kilometrin matka asemalta. Dargis
nostaa Elinan rekeen, kietoo turkin hänen ympärilleen ja peittää hänet
huolellisesti.

Elinassa heräävät muistot, hän ei moneen vuoteen ole kulkenut näillä
mailla. Paljon on kyllä muuttunut, uutta on rakennettu sijaan ja
silloiset uudet asumukset ovat rappeutuneet ja vanhenneet. He
saavat pienen kiikkerän reen ja ohuet vällyt, mutta eihän ilmakaan
ole kylmä. Hevonen on virkku ja kyytipoika iloinen velikulta, joka
juoksee jokaisessa ylämaassa ja laulaa alamäissä. Elina antaa hänelle
karamellia ja kysyy, kuka seurakunnassa on pappina.

Dargiksen kanssa puhuu hän saksaa. Jota etemmäksi tullaan, sitä
tutummaksi käy hänelle tie, sitä enemmän herää hänelle muistoja.

-- Tässä mäessä kun kerran ajoimme isän ja Akselin kanssa, pillastuivat
hevoset. Olisi voinut käydä hyvinkin hullusti, jollei isä olisi saanut
kiinni ohjaksista... Hän oli niin voimakas mies, minun isäni. Teissä
on jotakin, joka muistuttaa häntä, vaikkette yhtään olekaan hänen
näköisensä... Ja tuolla aholla näin kerran suden, oikean elävän suden.
Oletteko te koskaan nähnyt susia?

-- Eläintarhoissa, en muualla.

Metsä humisee hiljaa, alastomat puunoksat erottautuvat koleanharmaata
taivasta vastaan. Kyytipoika on väsynyt laulamaan ja vaikenee, vähän
väliä kehoittaen hevosta kiiruhtamaan.

Pian näkyy jo mäen päällä kestikievari. Se on samassa rakennuksessa
kuin ennen, ainoastaan väri, joka ennen oli punainen, on nyt muuttunut
joksikin vaaleammaksi, jota ei hämärässä saata erottaa. Koira haukkuu
portilla ja nainen, paljain päin, juoksee vastapäätä olevasta
rakennuksesta avaamaan ovea. Tyhjän kuistin läpi tullaan huoneeseen,
joka, kun tuli on sytytetty kallellaan seisovaan kynttilään, näyttäytyy
olevansa ääretön sali. Kuinka siellä kaikki on Elinalle tuttua! On kuin
entiset ajat ojentaisivat hänelle kättä. Taulut seinillä ovat samat
kuin kymmenen vuotta sitten, hän tuntee ne kaikki ulkoa, onhan hän niin
monta kertaa tutkinut niitä, kun täällä on pitänyt syöttää hevosta...
Samat suuret keltaiset keinutuolit törröttävät lattialla, sama laaja
uuni täyttää suuren osan keskiseinää, pöydällä on päiväkirja, kulunut
kynä, mustepullo -- jota ei koskaan saata ajatella muuten kuin
puolillaan kärpäsiä tai hämähäkinverkkoja. Kaikki on entisellään,
ainoastaan murattiköynnös, joka ennen kiersi vain ikkunaa, on kasvanut
niin, että se nyt vihannallaan peittää koko seinän.

Valtavina tunkeutuvat muistot Elinan mieleen. Hän on
purskahtamaisillaan itkuun.

Samassa tulee tyttö ilmoittamaan, että hevonen vastikään palasi
kyydistä, olisi hyvä kun se saisi tunnin ajan syödä.

"Herrasväki" suostuu tietysti odottamaan, Elina tilaa teetä ja käskee
tekemään tulta uuniin. He vetävät pöydän tulen ääreen ja istuvat siinä
punertavassa lämpimässä. Elina kertoo entisistä ajoista.

-- Kuulkaa, puhkeaa hän vihdoin puhumaan, -- kertokaa nyt tekin
jotakin! Te tiedätte koko minun elämäni historian ja minä saan tyytyä
vain pieniin piirteisiin teistä.

Dargis vaikenee, ikäänkuin etsiäkseen langan päätä ja alkaa sitten:

-- Minä olen lähtenyt aivan toisesta piiristä kuin te. Olen talonpojan
poika... Ensimmäinen muistoni lapsuudenajoilta on, kun isoisäni,
harmaahapsinen ukko vietiin Siperiaan. Muistan kuinka karkasin
jumalanäidin kuvan eteen, joka seisoi tienristeyksessä ja lankesin
polvilleni... Olin silloin viiden vuoden vanha... Sittemmin jouduin
kouluun, tulin ylioppilaaksi, menin kihloihin, tein matkustuksia pitkin
Eurooppaa, kihlaukseni purkautui, isä kuoli, näin -- teidät... Siinä
kaikki.

-- Mutta yksityisseikkoineen... Tahtoisin tietää äidistänne.

-- Äidistäni! lausui Dargis omituisella hellyydellä. -- Hän oli
saattanut riisua päältään kaiken itsekkäisyyden, hänellä ei ollut
mitään tarpeita, kaikki hän osasi uhrata lastensa ja kanssaihmistensä
hyväksi. Ja kesken suurta rakkauttaan saattoi hän olla niin ankara...
Muistan kerran, kun pikkupoikana olin ottanut omenia naapurin
puutarhasta ja tulin kotiin, niin sain äidiltä selkäsaunan. "Mene nyt
paikalla viemään ne isännälle ja pyydä anteeksi", sanoi hän... Me
tottelimme häntä täysikasvaneina miehinäkin miltei kaikessa... Olisinpa
saanut viedä teidät morsiamenani hänen luokseen, kuinka hän olisi teitä
rakastanut!

Molemmat vaikenevat. Elinan silmään on tullut kyynel. Dargis nousee ja
alkaa astella edestakaisin lattialla.

-- Kertokaa minulle, pyytää Elina, -- minkä näköinen äitinne oli!

-- Hän oli pieni, hento nainen. Kuinka monesti otin hänet
käsivarsilleni, kun hän väsyneenä tuli sisään askareistaan. Olettehan
nähnyt hänen valokuvansa... Rakkaus häneen minua on varjellut elämän
tiellä, sillä muuten olisin vaipunut, ties miten syvälle.

-- Onnellinen äiti, kuiskaa Elina, -- oi onnellinen äiti!

Hän painaa pään käsiinsä ja hengittää kiivaasti.

-- Se on minun onnettomuuteni, jatkaa hän hetkisen kuluttua, -- että
minun kaikessa täytyy teitä ihailla ja kunnioittaa. Jos rakastaisin
sokeasti ja te antaisitte aihetta kunnioitukseni horjumiseen, niin
rakkautenikin pian menisi. Mutta nyt täytyy minun teihin kiintyä yhä
enemmän, jota enemmän opin teitä tuntemaan!... Enkö minä sitten rakasta
Yrjöä? Rakastan!... Vaan voiko nainen rakastaa kahta miestä yhtaikaa?

He tuijottavat sanattomina hiilokseen ja painavat toistensa käsiä.

Hetkisen perästä tulee isäntä ilmoittamaan, että hevonen on valjaissa.
Se on kaunis valkea hevonen, eikä Elina voi pidättää ihailun
huudahdusta, kun hän sen näkee.

-- Se onkin naimahevoseni, selittää isäntä. -- En sitä tavallisesti
pane kyytiin, paitsi kun kaikki muut hevoset jo ovat olleet...
Varsinkin kun minun itse aina täytyy olla sitä ajamassa.

Hyvää vauhtia ajetaan läpi pimeän metsän. Kulkuset soittelevat,
lumi narajaa. Puolentoista tunnin perästä ajetaan sisään Arrakosken
rajaportista.

Pian alkavat Arrakosken pellot. Satavuotiset puut puistossa humisivat,
kosken kohinakin jo rupesi kuulumaan ja ikkunoihin syttyi tulta.
Läpi huoneiden asteli pieni, harmaja olento, liikkuen äänetönnä kuin
henki. Hän avasi narisevan oven ja tuli, läähättävä kynttilä kädessä,
portaille. Se oli vanha Leena.

-- Yrjö, Yrjö, minä en voi sinua pettää, en hyljätä, sillä minun on
sinua niin sääli...!

Elina lausuu sanat itsekseen, astuessaan alas puukäytävää, joka on
lapioitu auki. Hänen käsissään on Yrjön kirje, joka uhkuu hellyyttä
ja kaipausta. "Nyt vasta näen, mitä minulle olet, Elinaiseni,
kaunokaiseni, kun olet poissa! Olet elämää enempi, en saata tulla
toimeen ilman sinua!"

-- Niin, Yrjö, sinun sanasi kahlehtivat minut, sinun luottamuksesi
tekee minulle mahdottomaksi pettää!

Hän tulee kosken partaalle. Siinä on vielä hänen isänsä rakennuttama
laituri, siihen aikaan rakennettiin vahvaa! Puitteet ovat harmaat
ja kuluneet, mutta saattaa vielä erottaa puuhun kaiverrettuja
nimikirjaimia ja runonpätkiä.

Joen toisella puolen kohoaa korkeita, metsäisiä vaaroja, kuuset ja
petäjät nousevat lumen peitossa. Valkeiden rantojen välissä vierii vesi
mustana, kylmänä, mutta koskenniskassa pyörielee se iloisesti hypellen
kuin kiehuvassa kattilassa ja heittelee ympärilleen vaahtoa, joka
jäätyy kivien väliin rannalla.

Elina näkee Dargiksen tulevan. Hän ei lähde häntä likemmä.

-- Älkää seisoko siinä, sanoo Dargis, -- laituri on rappeutunut.

Elina ei liikahda paikaltaan. Mitä siitä, jos se särkyisikin ja hän
syöksyisi veteen. Hän kuolisi mielellään!

Dargis likenee kiirein askelin, tarttuu Elinan käteen ja taluttaa hänet
pois laiturilta. He jäävät käsitysten seisomaan, katse tähdättynä
koskeen.

-- Olette oikeassa, alkaa Dargis vihdoin, -- minun täytyy lähteä, sillä
me olemme käyneet toisillemme vaarallisiksi.

Hän pusertaa kovasti hänen vasenta kättään, Elina tuntee kuinka
vihkisormus syöpyy lihan sisään. Se koskee ja samalla lieventää.

-- Jos minä tietäisin, sanoo Dargis hetken kuluttua ja nauraa kovaa
naurua, -- olenko suuri sankari vaiko suuri -- narri. Välistä minun
täytyy ihailla sekä omaani että teidän hillitsemiskykyä, mutta välistä
minä sitä inhoan. Sanon itselleni, ettei tunteemme ole oikea, koskei se
ole välitön. Mutta se on kai kasvatuksemme vika -- tai ansio.

-- Kuinka moneen kertaan minä olenkaan nuo ajatukset ajatellut, puhuu
Elina jäykästi. -- Olette oikeassa, me olemme liian hyvin kasvatettuja,
voidaksemme tuntea välittömästi niinkuin luonnonlapset!

Äänettöminä he silmäilevät koskeen, jonka vaahdot syöksyvät mustaan
veteen. Laituriin on tarttunut tukinpää ja kun virta vierii sitä
vastaan, kohoavat pärskeet niin korkeiksi, että ne heittäytyvät
rannalle asti ja puitten oksiin.

-- Olenko minä viettänyt kokonaista kaksi päivää teidän seurassanne?
virkkaa Dargis. -- Se aika tuntuu lyhyeltä unennäöltä vain!...
Voitteko, Elina rouva, antaa minulle anteeksi kaiken tuskan, jonka olen
teille tuottanut?

Elina katselee häneen nuhdellen.

-- Jollen olisi oppinut teitä tuntemaan, niin en olisi elänyt, sillä
tunteideni runsaudesta kiitän teitä. Minä olen aina janonnut tunteita,
paljon tunteita, kaikkia, sekä hyviä että pahoja...

-- Ja kuitenkaan ette vielä ole kokenut sitä yhtä ja ainoaa... Vasta
kun sen olette tuntenut, voitte sanoa eläneenne, sillä vasta se saa
teidät unohtamaan itsenne.

Elina säpsähtää ja jää kalpeana tuijottamaan eteensä.

-- Minun täytyy lähteä, Elina rouva, puhuu Dargis, -- hevonen on
pian valjaissa... Ja vielä viimeinen pyyntöni: minä niin mielelläni
suutelisin teitä, kerran, edes otsalle, lisää hän hiljaa.

-- Ei, ei, Jumalan tähden, hätääntyy Elina. -- Te olette näinä päivinä
omistanut koko henkeni. Älkäämme astuko henkisyydestä aistillisuuteen!

-- Kaikki on henkistä sille joka rakastaa, ja minä tahdon...

Hänen silmänsä säihkyvät, hän avaa sylinsä, mutta Elina pakenee.
Hervottomina vaipuvat miehen käsivarret alas, tuntuu siltä kuin hän
olisi riisunut yltään kaiken voimansa.

-- Anteeksi! sopertaa hän ja astuu Elinaa likemmä, -- tämä tila tekee
ihmisen hulluksi!

-- Ymmärtäkää minut oikein! pyytää Elina ja ojentaa hänelle kätensä.

Sanattomina astelevat he ylös rannalta. He tuntevat molemmat, että ero
heidän välillään nyt tapahtuu. Etäisyys ei tosin tule olemaan suuri,
mutta henkisen yhteyden täytyy lakata.

Hyvästi jättäessä tempaa Dargis hänet syliinsä, pitää hänen hytkivää
ruumistaan käsivarsillaan ja painaa hänen otsalleen suudelman.

-- Jumalan haltuun!

Elina kuulee hänen askeltensa etenevän, kuulee kulkusten alkavan
soittaa, mutta ei voi liikahtaa paikalta: hän on kuin kivettyneenä.
Tuleeko hänen vielä tämän jälkeen elää? Hän ei käsitä miten se on
mahdollista!

Aika Arrakoskella käy hänelle sietämättömän pitkäksi, hänen pitäisi
tehdä työtä ja järjestää, mutta hän ei muista mitään ja koko päivän
häntä väsyttää, sillä yöt eivät tuo unta. Hänen täytyy päästä pois.
Vaan minne? Hän ei tahtoisi Helsinkiin, sillä he ovat molemmat
siellä... Mutta hän alkaa kuvitella, että Yrjö sairastuu, kuolee, ja
mitä tulee hänestä, Elinasta, silloin? Hän ajattelee ja ajattelee.
Hänen sisäinen elämänsä muodostuu helvetiksi, omantunnonvaivojen
palavaksi kuiluksi...

Hänen täytyy rientää Yrjön luo!

Ja parin päivän perästä istuu hän jo junassa, matkalla Helsinkiin,
kotiin.

Hän on sanomattoman levoton. Hän tietää, että kun hän näkee Vitoldin,
niin koko hänen taitavasti kokoonpantu rakennuksensa alkaa horjua, hän
unohtaa kaikki hyvät päätöksensä... Ja jos hän sen uskollisuutensa,
mikä hänelle vielä on jäänyt, kadottaa, silloin on maaperä hänen
jalkainsa alta poissa, silloin hän seisoo pohjattomassa suossa...
Ihminen pyrkii vaistomaisesti eheyteen: jollei hän saavuta onnea,
niin hän hakee epätoivoa. Elinan täytyy saavuttaa onni täydellisessä
uskollisuudessa!

Ja siihen ei löydy kuin yksi keino: se, että hän kadottaa Vitoldin,
että Vitold rakastuu toiseen.

Agnesiin, joka on nuori, suloinen, puhdas! Olisiko se mahdotonta?
Heidän täytyy oppia tuntemaan toisensa! He varmaan rakastuvat! Ja
jos hän, Elina, sen saa aikaan, niin hän omantuntonsa alttarille on
kantanut viimeisen uhrinsa, silloin hänen täytyy päästä eheyteen!

Yrjö ja Agnes ovat häntä vastassa asemalla ja kotona odottaa katettu
illallispöytä höyryävine teekeittiöineen. Kaikki huoneet ovat
valaistut, soittokoneen kansi on auki ja Elinan kirjoituspöydällä
seisoo lemuava, valkea kukka. Heidän on ollut häntä niin ikävä, he ovat
häntä niin odottaneet!

Seuraavana päivänä tapaa Elina Dargiksen. Hän näkee, että hän taistelee
pysyäkseen levollisena. Hän ei suutele hänen kättään, ei edes paina
sitä, niinkuin ennen. He istuutuvat tavanmukaisille paikoilleen
Vuoriolan salissa, mutta kumpikaan ei saa sanaa lausutuksi. Elinahan
on päättänyt toimia määrätyn ohjelman mukaan, vasta oli hänelle aivan
selvillä mitä hänen piti sanoa ja nyt on hän sen kokonaan unohtanut.
Hän tuijottaa eteensä maahan, ikäänkuin toivoen maton kuvioista
voivansa lukea, mistä alkaa.

-- Tätä, virkkaa hän vihdoin kankeasti, -- tätä ei voi jatkua. Minä
olen toisen miehen vaimo ja tämä toinen on ystävänne. Hän tarvitsee
minua, te sen tiedätte, ja minä häntä kunnioitan ja rakastan... Niin,
rakastan, toistaa hän ikäänkuin itselleen vakuuttaakseen, että hän
puhuu totta, -- vaikka toisella tavalla kuin teitä. Minä olen hänet jo
monesti ajatuksissani surmannut, vain saadakseni omistaa teidät, ja hän
on sentään aina kohdellut minua suurimmalla hellyydellä... Minun täytyy
pysyä hänelle uskollisena, minun täytyy ehyesti ja kokonaan olla hänen
vaimonsa.

Hän nielee kyyneleet, jotka yrittävät alkaa valua ja puhkeaa taaskin
puhumaan:

-- Teidän täytyy rakastua toiseen! Eikö totta, te koetatte, teettehän
sen?

-- Koetan, koetan, sanoo Dargis katkerasti. -- Ettekö näe, että olen
hyvällä alulla, enhän eilen tullut edes junalle vastaanne!... Minä en
teitä enää rakasta. Te olette minulle se, joka aukaisitte suljetun
tunteeni, ette mitään muuta! Olkaa huoleti, kyllä minä rakastun toiseen!

Hän nauraa omituista, luonnotonta naurua, joka miltei saa Elinan
pelkäämään.

-- Ei, ei noin! pyytää hän hellästi.

Silloin tarttuu Dargis hänen käsiinsä ja vie ne epätoivon kiihkolla
huulilleen.

-- Olkaa poissa minun näkyvistäni, alkaa hän sitten, -- sillä teidän
näkemisenne on minulle myrkkyä! Älkää antako minun kuulla ääntänne...
Elina, Elina!

Elina on purskahtanut itkuun ja vaipunut polvilleen maahan. Nyt se
tapahtuu, nyt, nyt he eroavat ikipäiviksi...!

-- Hyvä, puhuu hän vihdoin katkonaisesti, -- älkää tulko meille, minä
lupaan välttää teitä minkä voin!... Ja kuulkaa, te koetatte rakastua!
Onhan suloisia, hyviä, nuoria tyttöjä...!

-- Mutta jolleivät he rakastu minuun?

-- Rakastuvat aivan varmaan ja te tulette vielä niin onnelliseksi!

Ja kiihdyttämällä kiihdyttävät he toisensa sellaiseen innostukseen,
että he miltei säpsähtävät, kun ovi avautuu ja Agnes tulee
ilmoittamaan, että kahvi on valmista.

-- Tule laulamaan, sisko! huudahtaa Elina, tarttuu Agnesin käsivarteen
ja vie hänet soittokoneen ääreen.

Hetkisen selailee hän nuottivihkoa ja alkaa sitten säestää. Agnes
on punastunut, hän ei tahtoisi sitä laulua, mutta Elina pysyy
järkähtämättömänä ja vihdoin alkaa Agnes:

    Ich kann's nicht fassen, nicht glauben,
    Es hat ein Traum mich berückt,
    Wie hätt' er doch unter Allen
    Mich, Arme, erhöht und beglückt?
    Mir war's er habe gesprochen:
    Ich bin auf ewig dein,
    Mir war's, ich träume noch immer,
    Es kann ja nimmer so sein.
    O lass im Traume mich sterben
    Gewieget an seiner Brust,
    Den seligen Tod mich schlürfen
    In Thränen unendlicher Lust...
    Ich kann's nicht fassen, nicht glauben,
    Es hat ein Traum mich berückt...

-- -- --

Dargis ei enää syö päivällistä Vuoriolla eikä käy talossa kuin
aivan harvoin. Kaupungilla luullaan, että he ovat riitaantuneet,
ja arvellaan, että niin käy aina, kun ystävyys on ollut liian
kuumaa. Mutta Elina rouva syyttää tuntejaan ja miehensä töitä.
Soittoharjoitustensa tähden on Agnesin pitänyt muuttaa pois Vuoriolta.

Kerrotaan yleisesti, että Agnes ja Dargis olisivat kihloissa. Johan
nyt vähemmälläkin! Tietysti Elina rouva on pannut liikkeelle kaikki
voimansa saadakseen heidät suostumaan toisiinsa. Kunnaskaan ei ole
ollut tiellä, hän kun oleskelee maalla.

Näyttää todellakin siltä kuin Agnes ja Vitold rakastaisivat toisiaan.
He ajelevat yhdessä, hiihtelevät, luistelevat, kävelevät yhdessä. Elina
tuntee, säestäessään siskoaan, miten hänen esityksensä kypsymistään
kypsyy ja miten paljon syvyyttä hän jo saa tekstiin. Hän näkee uuden
ilmeen syntyvän sisarensa kasvoihin, hän tietää niin hyvin, mikä sen
synnyttää: rakkaus.

Eräänä keväisenä iltana, kun Elina järjestelee miehensä tavaroita
ulkomaanmatkaa varten, hiipii Agnes kyökin kautta hänen luokseen.

Hänen kasvojansa peittää valkea harso, mutta Elina näkee, että posket
hohtavat ja silmät punoittavat kuin kyynelistä.

-- Oletko yksin? kuiskaa Agnes.

-- Olen, lapseni.

Ja Agnes riistää hatun päästään, lankeaa sisarensa kaulaan ja itkee,
nauraa ja hymyilee sekaisin.

Elinan ei tarvitse kysyä, mikä hänen on. Hän tietää, että nyt se on
tapahtunut, se mitä hän on tahtonut.

-- Me olimme Eläintarhassa kävelemässä, minä ja Vitold, kertoo Agnes
katkonaisin sanoin.

Ja samassa hän taasen purskahtaa itkuun ja puna leviää helakkana
poskille.

Suudelmako hänen mieleensä muistui, ensi suudelma, jota ei hän, Elina,
koskaan ottanut häneltä?

-- Minä ymmärrän sinut, sanoo Elina hiljaa ja silittää sisarensa
kiharoita.

-- Et käsitä, miten olen onnellinen!

-- Käsitän, kultani. Tee hänetkin onnelliseksi!

       *       *       *       *       *

Pian lähtee Yrjö ulkomaanmatkalleen ja sisarukset Arrakoskelle. Dargis
jää Helsinkiin alkukesäksi, vielä käyttääkseen hyväkseen kirjastoja.
Kesän ollessa kauneimmillaan lupaa hän saapua morsiamensa luo. Silloin
julkaistaan kihlaus suurissa sukukutsuissa Arrakoskella. Elina tosin
on koettanut niitä vastustaa, mutta Agnes iloitsee niistä niin
vilpittömästi, että hän vihdoin on antanut suostumuksensa.

Hänelle ei itse asiassa mikään enää ole vaikeaa. Hänen rintansa on jo
jäätynyt, hän on jo kaikkeen tottunut.




XII


Kevät on ihanimmillaan, metsä hiirenkorvalla, ja vasta auenneilla
lehvillä välkkyy tuoksuva, pihkainen mehu. Nurmet rehoittavat, ruis
tekee tähkää, ensi kukkaset ovat jo aukaisseet silmänsä. Ainoastaan
vanhat lehmukset ja vaahterat Arrakosken puistossa pysyvät yhä vielä
mustina, paljaina, hitaasti käärien auki umppujaan auringossa.

Muuten on taloon palannut kuin uusi elämä, heijastus entisestä
loistosta. Puisto on laastu ja siistitty, umpeen kasvaneet käytävät
aukaistut ja hiekoitetut, vanhoja huvihuoneita ja laitureja kosken
rannalla on korjattu. Jo kuuluu vanhasta talosta soittoa ja laulua,
kaksi nuorta naista ratsastelee likitienoon teillä, tai heloittavat
heidän vaaleat pukunsa puutarhasta. Vieraitakin alkaa käydä. Vanha
Leena on muuttanut entiseen kamariinsa kyökin vieressä. Hänellä on nyt
suuri sananvalta talossa.

Niin, entisyyttä on koetettu palauttaa, viikkokausia on rouva häärinyt
puistossa ohjaamassa työväkeä. Vihdoin pitää pehtori velvollisuutenaan
huomauttaa, että jos tämäntapaista parantamistyötä yhä jatketaan,
niin täytyy maanviljelyksen jäädä aivan takapajulle, ja se on jo
ennestään tarpeeksi laiminlyöty. Elina rouva heittää siis korjaustyönsä
vähemmälle, mutta hän kärsii jokaisesta kannosta, joka on kukoistavan
puun paikalla, jokaisesta istutuksesta joka on toisin kuin isän
aikana. Ja kaikki on toisin, kaikki on rappeutunutta. Hän vimmastuu
alussa niin, että hän päättää vaikkapa itse laittaa kuntoon koko
puiston. Ja hän ryhtyy hentoine käsineen perkaamaan maata ja kitkemään
rikkaruohoja. Hän on illalla siihen määrään väsynyt, että hän melkein
kaatumalla kaatuu vuoteelleen. Ja kun hän aamulla herää, niin ei hän
tunne käsiään omikseen: ne ovat paisuneet aivan kankeiksi, niillä on
mahdoton soittaa! Sen jälkeen jää puutarhanhoito muille, mikäli aikaa
riittää. Ihmisen täytyy tottua kaikkeen, siihenkin, että kotitalo
säälimättä rappeutuu. Se on Elinalle vaikeaa. Agnesin on helpompi,
sillä hänellä ei ole niin selviä muistoja isän ajoilta.

Kokematon Elina rouva on emäntänä talossa. Hänen kanssaan tulee pehtori
neuvottelemaan töistä ja hänelle hän valittaa huoliaan, jollei taivas
anna tarpeeksi sadetta ja päiväpaistetta, tai jos työmiehet ovat olleet
huolimattomat. Onneksi on setä Arrakoskelle toimittanut pehtoriksi
kunnon miehen. Mitä koko talonpidosta muuten tulisikaan! Sillä Elina
rouva ei maanviljelyksestä ymmärrä mitään: ainoastaan sen hän käsittää,
ettei hän saa tietämättömyyttään liiaksi näyttää, että hänen täytyy
olla ymmärtävinään. Hän esiintyy siis suurella varovaisuudella ja
näennäisellä varmuudella.

Mutta tämä kaikki tuntuu ikävältä, se ei sovi hänelle. Hän ei tule
ajatelleeksi, että hänen tuolle ulkonaiselle huolenpidolle pitäisi olla
kiitollinen, sillä haihduttaahan se hänen sairaan tunne-elämänsä kipua.
Hän kaipaa tuskiaan, elämä tuntuu niin tyhjältä, niin köyhältä. Hänen
on ikävä. Dargista vaiko Yrjöä? Molempiako, vai toistako enemmän? Ja
kumpaako?

Kun olisi edes joku, jonka kanssa saattaisi vaihtaa ajatuksia!
Pitäjässä on nykyään pelkästään naisia. Ne jotka ovat jäljellä
entisiltä ajoilta, ovat katkeria vanhojapiikoja, nuoremmat taas ovat
itsetietoisia tyttöletukoita. Elina riitaantuu heti heidän kanssaan
eikä sen koommin enää lähde heidän seuraansa.

Kesä kuluu hiljalleen, ilmat ovat ihanat ja luonto hymyilee. Sisarukset
ovat paljon yhdessä. Heidän makuuhuoneensa ovat seinä seinässä ja
ovi välillä on auki. Yhdessä he aamuisin lähtevät uimaan, yhdessä he
ratsastavat, tekevät kävelyretkiä, lukevat. Yhdessä he malttamattomasti
odottelevat kirjeitä, toinen mieheltään, toinen sulhaseltaan. Agnes
kertoo Elinalle huolistaan ja onnestaan, Elina ei Agnesille koskaan
mitään.

-- Elina kultaseni, olet niin huolestuneen näköinen, sanoo Agnes
välistä ja painautuu sisartaan likemmä. -- Oletko levoton Yrjöstä?
Kirjoittiko hän jotakin pahaa?

-- Ei, hymähtää Elina, -- hän on terve, kaikki on hyvin.

-- Ja palaahan hän pian... Kuules, kuinka sinä käyttäydyit, kun olit
kihloissa? kysyy Agnes äkkiä ja hymyilee kirkasta hymyä. Mutta jatkaa
samassa, odottamatta vastausta: -- onkohan kukaan ihminen ollut
niin onnellinen kuin minä? Hän on niin kaunis, niin ihana! Kenellä
on sellaiset silmät, kenellä sellainen hymy, kenellä niin väkevä
käsivarsi! Onkohan hän muidenkin mielestä niin kaunis, vai rakkauteni
silmäkö se vain kaikki niin kultaa?... Elina, pidätkö sinäkin Yrjöä
kauneimpana miehenä maailmassa?

Elinan mieleen muistuu kihlausaika, jolloin hän tuhansia kertoja kysyi
itseltään: miksi rakastan häntä, tuota hentoa miestä, joka ei ensinkään
vastaa sitä ihannetta, mikä minulla aina on ollut miehestä? Mutta hän
nousee lähteäkseen muka johonkin työhön ja sanoo nauraen sisarelleen:

-- Tietysti! Nainen pitää aina kauneimpana sitä miestä, jota hän
rakastaa.

Mutta kun ilta tulee ja Agnes suorii hiuksiaan yläkerran parvekkeella,
kun kaikki talossa jo nukkuvat, niin astelee Elina rouva hätäisesti
alas puiston käytäviä. Hän pakenee maailmaa ja itseään. Hänen helmansa
laahaavat kasteisessa nurmessa, hänen jalkansa polkevat kukkia.

-- Niin, kuiskaa hän, -- itke kyyneliä, ilta, valittakaa kanssani,
nurmet ja maat! Kannan suurta huolta, tunnen sysimustaa tunnetta. Sen
pitäisi minusta näyttää samealta kuin terva, mutta minä imen sitä
sieluuni kuin kukkasten lemua.

Hänen huulensa liikkuvat hiljaa, silmät leimahtelevat ja käsivarret
kohoavat taivasta kohti.

-- Poistu luotani, kaunis tunne, katoa, verenkarvainen syntini! En enää
tahdo kantaa taakkaasi, en lämmitellä lietesi ääressä... Enkö vielä ole
tehnyt tarpeeksi? Vieläkö voin jotakin uhrata? Olen valmis kaikkeen,
tahdon rikkoa kaikki siteet. Pois tyköäni, kiusaaja, siskoni sulhanen
naisen tyköä, joka on naimisissa ystäväsi kanssa. Et toki uskaltane
seurata minua Jumalan kirkkaaseen luontoon...!

Hän seisahtuu kosken rannalle ja jää katselemaan vaahtoja. Tyyninä,
hiiskumattomin lehvin ylenevät ympärillä metsäiset kummut. Kosken alla
tekee joki mutkan ja siellä, lahden pohjukassa, on tyyntä. Lumpeet
päilyvät veden kalvossa ja uimahuone valkeine ovineen kertautuu
syvässä. Rannalla hymyilee koivu ja siniset lemmenkukat.

-- Niin hymyili kerran vastaani hänen rakkautensa, kun hän silmiini
katsoi, kuin nyt kevätiltana taivas ja maa hymyilevät toisilleen...
Kuva, kuva, enkö sinusta pääse? Mitä vielä on tekemättä? Pitääkö minun
heittäytyä kosken kuohuun...?

Hän hypähtää laiturille ja, pitäen kiinni kaiteista, tuijottaa alas
pärskeihin. Silloin tarttuu lämmin käsi hänen käteensä. Se on Agnes,
joka on tullut häntä etsimään. Hän on niin levoton, hän pyytää, että
Elina toki uskoisi hänelle, mikä hänen on. Ja hän vie hänet sisään,
riisuu hänet, palmikoitsee hänen hiuksensa ja hoivaa häntä kuin lasta.

       *       *       *       *       *

Arrakoskella on pesty ja siistitty, leivottu ja valmisteltu. Odotetaan
paljon vieraita, koko suuri suku saapuu. Huoneita on koristettu ja
puistoa järjestetty. Huomenna, huomenna tulee Vitold, Agnesin sulhanen!
Mutta siitä eivät muut tiedä. Vasta illalla julkaistaan kihlaus.

-- Minuun niin koskee, sanoo Agnes, -- ettei Yrjö voi tulla. Sinäkään
et nyt voi olla niin iloinen kuin jos hän olisi täällä. Ehkä meidän
sittenkin olisi pitänyt odottaa...

-- Mutta kun hänen tulonsa on epävarma. Onhan parempi, että tämä
tapahtuu nyt kesän ollessa kauneimmillaan.

Mitä pikemmin sitä parempi, ajattelee hän itsekseen ja valmistaa juhlaa
aivan väsymättömänä. Sisarukset ovat paraikaa kuistilla sitomassa
seppeleitä, kun portti puiston päässä narahtaa ja puukujaa alas
ajaa likeisimmän kestikievarin liinaharja hevonen. Rattailla istuu
vaaleapukuinen herra, päässä vaalea huopahattu, jota hän jo hyvän
matkan päässä alkaa huiskuttaa. Elina kalpenee, hänen päähänsä lentää
äkkiä ajatus, että entä jos se on Dargis, mutta seuraavassa hetkessä
hän jo hänet tuntee ja rientää iloisesti alas portaita.

-- Kaarle Kunnas, kunnon ystävä, no tervetuloa!

Ja hän pusertaa molemmin käsin hänen kättään ja vie hänet sisään, yhä
pidellen hänen kättään.

-- Mistä sinä tulet ja minne olet matkalla?

-- Vartavasten herrasväkeä tervehtimään. Joko Yrjö on kotona?

-- Ei ole vielä, me olemme olleet täällä koko kesän kahden Agnesin
kanssa. Mutta sitä tervetulleempi olet! Vartavasten meitä tervehtimään!
Se on suurenmoinen todiste ystävyydestäsi. Mitä minä saan sinulle
tarjota? Ruokaa vaiko kahvia vaiko...?

-- Kiitos, minun on todellakin nälkä!

Nyt vasta näkee hän Agnesin, joka on seisonut pilarin takana, suuren
pärekopan peitossa. Hän tervehtii häntä melkein kömpelösti ja Agnes
punastuu korviin saakka.

-- Mutta ehkä ensin tahdot käydä uimassa? esittää Elina.

-- Kiitos, se on erinomaista!

Ja Elinan lähtiessä noutamaan lakanaa, jää hän Agnesin kanssa kahden.
He eivät kumpikaan löydä sanoja, tyttö punoo hermostuneesti kokoon
vihantia puolanvarsia ja Kunnas huiskii kepillään.

-- Te punotte seppeltä, sanoo hän vihdoin. -- Onko jotkut merkkipäivät
tulossa?

Agnes punastuu uudestaan ja, painaen silmänsä maahan, vastaa hän
epävarmasti:

-- Odotamme tänne sukulaisia ja tahdomme vähän koristaa, jotta vanha
talo näyttäisi hiukan ystävällisemmältä.

-- Ehkä minäkin sitten saan auttaa?

Samassa tulee Elina, kädessään lakana ja uimahuoneen avain.

-- Nyt sinä menet tätä käytävää, selittää hän, -- käännyt sitten
vasemmalle ja silloin näkyy jo uimahuone. Sillaikaa laitan minä
kahvipöydän järjestykseen.

Kunnas luo häneen yhtä ihailevan kuin kiitollisen katseen.

-- Sinä olet vain käynyt entistä kauniimmaksi, Elina rouva, hymähtää
hän.

-- Minä vanhenen, hyvä ystävä!

-- Vuodetpa eivät näy sinuun pystyvän!

Elina naurahtaa veitikkamaisesti ja ehkä hiukan surumielisesti.
Kunnaksen sanat tekevät hänelle merkillisen hyvää. Puna on heleänä
hänen poskillaan, silmät loistavat. Hän tuntee äkkiä olevansa nuori
ja sorja. Ja notkealla liikkeellä nostaa hän kättään poisrientävälle
tervehdykseksi ja lähtee kyökkiin.

Hänen mielensä on käynyt oudon keveäksi. Hän ei tiedä miksi. On kuin
hän olisi saanut toverin, jonkun joka häntä ymmärtää.

-- Sisko, kuulee hän samassa viereltään ja näkee Agnesin tulleen
huoneeseen. -- Minä olen niin levoton, minä pelkään häntä... Kuule,
etkö sinä tahtoisi hänelle kertoa, että olen kihloissa.

Elina jää kankeana tuijottamaan eteensä.

-- Luuletko, että Kunnas sinua rakastaa? kysyy hän kolkosti.

-- En tiedä. Pelkään...

Elinan hampaat pureutuvat kokoon. Hän ei siis suotta tuntenut jo
ilmassa, että taloon oli saapunut onnettomuuskumppali!

No niin, se pitää hänelle ilmoittaa niin hienotunteisesti kuin suinkin.
Ja kun siis on syöty ja Kunnas kyselee, mihin Agnes neiti on suvainnut
kadota, niin Elina kertoo, että hänellä on paljon tekemistä, hänellä
kun huomenna on juhlapäivä...

-- Arvaapa nyt mikä!

-- Syntymäpäivä...?

-- Ei, eikä nimipäiväkään. Huomenna... No, koeta nyt arvata. Mitä
nuorelle tytölle nyt voi parasta tapahtua?

Elina näki hänen kalpenevan ja pakottavan eräänlaisen hymyn
kasvoilleen. Hän sanoo kuitenkin vain:

-- En minä voi arvata.

-- Voithan toki. Tietysti kihlaus aina nuorelle tytölle on suurin onni.

Kunnas vie käden otsalleen ja vaikenee. Hetken päästä hän nousee ja
lähtee puutarhaan.

Elina näkee hänen rientävän syrjäkäytaville.

Kuinka hyvin hän hänet ymmärtää! Hän unohtaa hetkeksi omat huolensa ja
kärsii vain hänen kanssaan. Mutta hän alkaa viipyä poissa liian kauan.
Elina ei saa ryhdytyksi mihinkään työhön, eikä hän myöskään tahtoisi
mennä häntä häiritsemään. Vihdoin, kun pitkä puolitunti on kulunut eikä
Kunnasta sittenkään kuulu, lähtee hän häntä hakemaan.

Hymyillen rakastettavinta hymyään ja tehden kohteliaimman
kumarruksensa, kohtaa Kunnas hänet kahden käytävän risteyksessä.

-- Minä onnittelen sinua, Elina rouva, ja koko sinun sukuasi sen
perhetapahtuman johdosta, josta vasta kuulin. Sallitko ehkä minun
esiinkantaa ihanalle sisarellesikin ilontunteeni sen johdosta, että
hän nyt onnellisesti on arvottu sille, joka epäilemättä parhaimmin
ansaitsee hänen sulonsa ja hempeytensä. Sillä...

-- Voi vanha ystävä, keskeyttää Elina hänet surumielisesti, -- älä
tuolla tavalla!

-- Millä sitten! huudahtaa Kunnas ja purskahtaa nauruun.

Elinasta tuntuu kamalalta kuulla hänen nauruaan. Jospa hän edes
herjaisi ja soimaisi, mutta tuo ylimielinen katkeruus on hirveää.
Nöyränä, äänettömänä jää Elina hänen eteensä seisomaan.

-- Minä kiitän sinua, Elina, vilpittömästi, jatkaa Kunnas, -- kaikesta
huolenpidostasi!

-- Voi, voi! vaikeroi Elina, -- minä en tahallani ole tehnyt sinulle
pahaa!

Hänelle on äkkiä paljastunut uusi rikos: hän on niinsanotussa
uhrautuvaisuudessaankin, velvollisuuksiensa täyttämisessä ollut
itsekäs! Hän on oman etunsa tähden riistänyt Agnesin Kunnakselta.

-- Minä en tietänyt, sopertaa Elina, -- että rakastit siskoani!

-- Onhan se niin hienoa ja intresanttia, ilkkuu Kunnas, kuuntelematta
hänen sanojaan, -- kun pääsee naimisiin ulkomaalaisen kanssa!... Minä
todella ihailen huolenpitoasi, Elina rouva!

Hetkisen kuluttua lausuu hän kohteliaat, viralliset jäähyväiset. Mutta
taloon jättää hän painostavan mielialan.

-- Hän oli tietysti pahoillaan, vastaa Elina vihdoin Agnesin
kysymyksiin, -- siitä, että sinä olet rakastunut Vitoldiin, etkä
häneen. Hän varmaan luulee, että minä olisin jollakin lailla
toimittanut teidät kihloihin, koska hän minuun käänsi ivansa kärjen.

-- Luuleeko hän sitten, että rakkautta annetaan käskystä ja
pakottamalla? leimahtaa Agnes puhumaan pyhällä vakaumuksella. -- Nainen
rakastuu ainoan kerran eläessään, ei sattumalta keneen tahansa, vaan
yhteen ainoaan, joka hänelle on määrätty maailman alusta... Minä sen
vielä hänelle ilmoitan! Älä ole suruissasi, sisko, oma Elinani. Menen
vaikka paikalla ja kirjoitan hänelle!




XIII


Nuoruutta, kukkia, vaaleita pukuja, soittoa, laulua näkevät ja kuulevat
taaskin Arrakosken vanhat suojat. Morsian on viehättävä ja sulhanen
komea, mutta ylinnä muita loistaa Elina rouva. Hän on yksinkertaisessa
puvussaan kaikista kaunein, niin ilmehikkäinä ei ole kukaan vielä
nähnyt hänen kasvojaan -- hänen ikänsä ja arvonsa ehkä kuitenkin
vaatisivat, ettei hän noin keimailisi.

-- Mikä hänen on? kyselevät vanhat tädit, -- hänhän käyttäytyy
aivan luonnottomasti. Eihän hän koskaan vielä ole ollut tuollainen.
Mahtaneeko hän olla sairas?

-- En minä huomaa hänessä mitään erinomaista, sanoo Agnes, joka ei
muista eikä ajattele mitään muuta kuin onneaan.

-- Emmekö saisi kuulla vähän musiikkia, ehdottelee Dargis ja taluttaa
talon rouvan soittokoneen ääreen.

-- Mitä herrasväki suvaitsee tahtoa? kysyy Elina, seisahtuen
kynttiläkruunun alle ja luoden säteilevät silmänsä parvekkeelle, jonne
sulhanen ja morsian vasta ovat kadonneet. -- Ehkä Chopinia?

Ja vastausta odottamatta asettuu hän soittokoneen ääreen ja alkaa
huimalla näppäryydellä soittaa Chopinin poloneesia. Mutta tuskin on hän
päässyt alkuun, kun hän äkkiä kovalla, särisevällä akordilla lopettaa
ja, kiertyen ympäri tuolilla, kääntyy vieraiden puoleen:

-- Anteeksi, en näy muistavankaan!

Kuuntelematta niitä kohteliaisuuksia, joita hänen ympärillään
lausutaan, kääntyy hän kuitenkin takaisin soittokoneen ääreen ja
alkaa hitaasti ja juhlallisesti soittaa Chopinin surumarssia. Sen hän
muistaa, siihen hän vaipuu ja sen hän soittaa loppuun. Mutta sitten
tulee tavallinen valssi, hän soittaa sen koko voimallaan, improvisoi
itse lisää ja nauraa soittaessaan. Mutta kestää hyvän aikaa ennenkuin
kukaan rupeaa tanssimaan.

-- Väsyttääkö? huutaa hän soittokoneen äärestä ja kääntää päätään.

Mutta puistossa, satavuotisten tammien alla astelevat sulhanen ja
morsian käsi kädessä.

-- Voitko luopua Arrakoskesta, koko synnyinmaastasi minun tähteni?
kuiskaa sulhanen, painuen Agnesin puoleen.

-- Kaikesta, kaikesta!

-- Minä vien sinut syntymäkotiini Niemenin rannoilla, siellä me elämme
erossa muusta maailmasta... Mutta sinun tulee kylmä, armaani, mennään
sisään.

Dargis on aivan varma siitä, että hän rakastaa tuota valkeaa tyttöä,
joka, myrtinoksa rinnallaan, astelee hänen vieressään. Hänen
mielialaansa häiritsee tietysti nyt jonkin verran talon hermostunut
rouva, mutta kunhan hän saa Agnesin kanssaan sinne kotiin!

Tanssi salissa on uudelleen alkanut ja Elina liehuu lattialla. Aurinko
jo nousee ja väki menee työhönsä, kun hän hiestyneenä astuu ulos
puutarhaan vievälle parvekkeelle. Nurmilla ja kukkalavoilla kiiltää
kaste ja poutainen aurinko punaa puitten latvat.

Maantieltä alkaa kuulua kavioiden kapsetta. Sieltä tulee pieni poika
hevosen selässä. Hän sitoo hevosen tikapuihin ja ottaa taskustaan
kirjelipun.

Elina hätkähtää. Omituinen aavistus on hänet vallannut. Hän astuu
poikaa vastaan ja ottaa lipun hänen kädestään.

Se on sähkösanoma.

Hänen kätensä vapisevat niin, ettei hän saa sitä avatuksi. Hän tietää
mistä se on, hän tietää, että se kutsuu häntä. Se mitä hän vielä ei
tiedä, on, onko Yrjö sairastunut vai onko hän jo kuollut. Ja vavisten
niin että hampaat kalisevat suussa, seisoo hän valkeassa puvussaan
aamuauringon hohteessa, kasvoiltaan kalman kalpeana. Sulhanen ja
morsiankin ovat saapuneet paikalle ja Agnesin hellästi hyväellessä
hänen kättään, avaa Dargis sähkösanoman, joka on ranskankielinen, ja
silmäilee sen läpi:

"Makaan sairaana Charité-hospitaalissa. Lähde heti matkaan. Vuorio."

-- Kuollutko? kirkaisee Elina ja tarttuu sähkösanomaan.

-- Ei, ei, rauhoitu! Hän on sairastunut...

Ja Dargis lukee hänelle sähkösanoman.

Elina ei itke, hän ei valita, hänelle on heti selvänä, että viipymättä
on ryhdyttävä toimeen. Välttämättömimmät tavarat kokoon, rahaa, hevonen
valjaisiin, passi, sitten laivaan!

Ettei hän vain tulisi myöhään! Miksei hän ole nähnyt unta tai
varoittavaa näkyä, että olisi tietänyt aikaisemmin heittää tanssinsa?
Ettei hän vain tulisi myöhään!

Dargis saattaa häntä Helsinkiin, toimittaakseen hänelle rahaa ja passin.

Elina on hyvin kalpea, silmissä palaa outo tuli ja tuontuostakin jää
hän tuijottamaan eteensä, ikäänkuin ei hän kuuluisi tähän maailmaan.

Dargis koettaa olla häntä näkemättä, ajattelematta. Hän tukahuttaa
tunteensa, hän pakottaa omantuntonsa äänen vaikenemaan. Kunhan hän
edes saisi puhua joistakin ulkonaisista, vähäpätöisistä asioista!
Mutta neuvoja matkan varrelle on hän jo jakanut yllin kyllin. Elina on
kuunnellut häntä hajamielisenä, ikäänkuin ei mikään liikuttaisi häntä.

Ja nyt ei häntä saata häiritä, hän katselee ikkunasta, piirteet
jännityksessä, mutta silmissä harras loisto, ikäänkuin hän rukoilisi.

Pitkistä ajoista elää hänen rinnassaan eheä tunne, hän rakastaa Yrjöä,
hän ikävöi häntä, hän on unohtanut kaiken muun.

-- Jumala, armahda minua, älä ota minulta ainoaani! kuiskaa hän miltei
liikuttamatta huuliaan ja kyyneleet alkavat valua alas poskia.

Dargis näkee mitä hänen sielussaan liikkuu ja soimaa itseään
siitä, että hän katselee hänen pyhäkköönsä. Mutta samalla hän niin
vilpittömästi iloitsee siitä, että Elina on päässyt eheyteen. Jumala,
Jumala, anna hänen miehensä elää!

Hän saattaa Elinan laivaan. Pelottaa jättää hänet yksin.

-- Kuinkahan sinä tulet toimeen? kysyy hän levottomasti.

-- Ole huoleti, sanoo Elina ystävällisellä äänellä, -- tarmoni ei
koskaan ole ollut niin valveilla kuin tänään.

-- Jumalan haltuun sitten!

Kadunkulmassa kääntyy Dargis katsomaan taakseen. Elina seisoo siinä
mihin hän hänet jätti liikkumattomana kuin musta patsas. Hän ei voi
erottaa kasvonpiirteitä, mutta sielunsa silmällä näkee hän edessään
koko hänen olentonsa kaikkine vivahduksineen kuin heloittavana
sateenkaarena.

Ja silloin hän tuntee: tuo nainen se on, joka hänen sydämensä vei,
kaikki kalpenee hänen rinnallaan, hän, hän, eikä kukaan muu!

Hän on rakentanut taitavasti, muurannut kiven kiven päälle, uskotellut
itseään ja muita. Hän on siihen määrään saattanut pettää itsensä,
että hän nuorelle, rakkautta janoavalle tytölle on luvannut antaa
jakamattoman rakkautensa.

Nyt raukeaa rakennus, hämähäkinverkkoa ovat olleet hänen siteensä,
sumua, savua hänen lupauksensa! Mitäpä siitä, jos hän yksin saisikin
kantaa rikoksensa seuraukset. Vaan hän otti särkyneeseen purteensa
toisen, otti rakastavan nuoren tytön, ja hänen täytyy nyt kärsiä
haaksirikko hänen kanssaan.

Hän olisi valmis mihin tahansa, kunhan saisi kootuksi kärsimykset
omille hartioilleen, mutta astua tuon valkean tytön eteen ja sanoa
hänelle: minä en voi antaa sinulle rakkauttani...! Heittää hänet,
taitetun kukkasen lailla, tiepuoleen kuolemaan -- kauheaa!

       *       *       *       *       *

Elina varustautuu kaiken varalta. Hän on siitä varma, ettei hän tapaa
Yrjöä elävien joukossa. Hän kuvittelee pahinta, hän näkee hänet jo
ruumiina. Matkan pitkinä hetkinä on mielikuvituksella aikaa toimia.
Ja se käyttääkin tilaisuutta hyväkseen, se ei heitä uhriaan yöllä
eikä päivällä. Mutta mistä saaneekin ihminen joskus voimia: Elinaa
ei väsytä, vaikkei hän nuku eikä syö. Hänen voimiensa lähde näkyy
olevan loppumaton. Viime päivä on hänelle sentään melkein sietämätön.
Varmuus mikä tahansa mieluummin kuin epävarmuus, tuo häälyminen toivon
ja epätoivon, taivaan ja maan välillä. Sillä itse asiassa hän vielä
toivoo, vaikka hän jo luulee toivon kipinän sammuneen rinnastaan.

Asemalle on muuan Yrjön tuttavista saapunut häntä vastaanottamaan. Hän
tuntee hänet valokuvasta ja hän hänelle ilmoittaa varmuuden.

Oi, hän on odottanut pahinta, hän on jo mielikuvituksessaan läpikäynyt
kaikki mahdolliset kärsimykset, mutta näin vaikeaksi ei hän ole voinut
sitä ajatella.

Ruumis makaa valkealla vuoteella maanalaisessa kellarissa. Posket ovat
syvillä kuopilla, luut pistävät esiin kellertävän ihon alta, sinertävät
silmäluomet ovat puoleksi painuneet silmille, joiden ilme on lasisen
jäykkä.

Vaimo heittäytyy hänen ylleen, painaa hänet syliinsä, kuiskaa hänelle
rakkautensa sanoja, tarttuu hänen käteensä, hakee hänen huuliaan... Hän
ei ole ehtinyt niitä löytää, kun hän käsittää syleilevänsä kuolemaa...
Kellarin kiviseinät kertovat hänen huutoaan ja tajuttomana nostaa hänet
laupeudensisar lattialta.

Hän herää jo seuraavassa hetkessä.

Nyt vasta hän tietää, mitä kuolema on! Nuo huulet, jotka ovat häntä
vastaan hymyilleet, tuo käsi, joka häntä on hyväillyt, tuo syli johon
hän on sulkeutunut -- kaikki on kylmennyttä! Hänen rakkaimpansa on
ruumis, joka katselee häneen lasisella, katkenneella silmällä. Sen
silmän ilme on kamala. Se kahlehtii Elinan paikalle, se seuraa häntä,
vaikka hän jo on jättänyt maanalaisen kellarin.

-- Antakaa minun kuolla, antakaa minun kuolla, vaikeroi hän. -- Minulla
ei enää ole mitään elämässä! Jumala, armahda minua, ota minut luoksesi!

Sairaanhoitajatar koettaa häntä lohduttaa ja lääkäri antaa hänelle
vahvistavaa lääkettä. He ovat hyvät ja ystävälliset, he kysyvät
tahtooko hän viedä hänet mukaansa Suomeen, vai tännekö hänet haudataan.
Ei tänne! Kyllä hän vie hänet mukaansa kotiin... Mutta se on kallista!
Riittävätkö hänen rahansa? Hän levittää ne heidän eteensä pöydälle.
Hänellä on paljon, paljon rahaa... Ne riittävät!

Kotimatka on omituinen. Hän on yksin eikä kuitenkaan yksin: hänen
seurassaan on ruumis. Hän kulkee kuin unissaan, hermot jännityksessä,
hyörivän ihmisjoukon keskellä. Hänen ympärillään nauretaan, puhellaan.
Mutta nauru kaikuu hänen korvissaan valitukselta ja puhe on kuin
itkua. Häneen ei mikään koske, hän on aivan tylsä, varjo ilman
ruumista, rauhaton henki, jonka ainoana tehtävänä on vartioida, että
junanmuutoksissa hänen suurta laatikkoaan kannettaisiin varovaisesti.
Siinä on hänen kaikkensa, hän ei omista mitään muuta kuin nuo kaksi
lasista, katkennutta silmää, jotka häntä lakkaamatta seuraavat...

Veera ja Agnes ovat kotirannassa vastassa, he ovat saaneet
sähkösanoman. Dargis on poissa, mutta Elina ei sitä huomaa. He itkevät,
kun ottavat häntä vastaan. Hänen silmiinsä ei tule kyyneltä. Hänen
ensimmäinen kysymyksensä on, mahtaako sopia heti ryhtyä hankkimaan
hautaa, ja hän valitseekin paikan vielä samana iltana, paikan, jossa on
sijaa kahdelle. Sillä siinä tahtoo hänkin levätä.

Hänen täytyy saada kuolla nyt, Yrjön kanssa, niinkuin muinaiset Intian
lesket! Hän on kuolemastaan niin varma, että hän kerran esittää, että
he menisivät valitsemaan hänelle ruumisarkkua. Mutta kuolema ei tule...

Kirkonkellot soivat, osakunta lippuineen kokoontuu, tuttavat tulevat
pitkänä, mustana saattona. Kuinka monasti hän hengissä on elänyt läpi
tämän kaiken, vaikkei hän ole voinut kuvitella sitä näin vaikeaksi.

Kauheinta on, kun arkku on laskettu hautaan ja multa alkaa sen peittää.
Elina tahtoisi heittäytyä perässä. Hän ei voi jäädä maan päälle yksin.
Hautaan, hautaan Yrjön kanssa!

Mutta hän jää haudan partaalle, Agnes pitelee hänestä kiinni ja he
vievät hänet autioon kotiin. Siellä saa hän itkunarmolahjan, hän itkee,
itkee. Nyt tajuaa hän koko totuuden: hän on jäänyt orvoksi, kuolemakaan
ei tahdo häntä armahtaa.

Vasta syksyllä hän saa tietää, että Agnesin ja Vitoldin kihlaus on
purettu.

Sisarukset ovat lähteneet metsään poimimaan sieniä ennenkuin hallayöt
alkavat. On märkä syyspäivä, sataa taivaan täydeltä ja tuuli ruhjoo
kellastuneita puita. Taivas on raskaassa pilvessä, ei missään näy
valonsädettä, yksin kivet kukoistavat kauneimmillaan, sillä sammalpeite
kukkii, ja katajapensaat heloittavat hopeankarvaisessa hohteessa.

Agnes on jäänyt seisomaan puun juurelle ja Elina on heittäytynyt
kivelle hänen viereensä. Sammal on märkää ja vettä varisee puista,
mutta he eivät siitä välitä, sillä ovathan he jo ennestään kastuneet.

Äkkiä sattuu Elinan katse Agnesin käteen, joka ympäröi kopan sankaa.

-- Missä sinun sormuksesi on? kysyy hän hajamielisesti.

Agnes vaikenee hetkisen ja vastaa sitten hiljaa.

-- Nyt vastako sen huomaat? Eihän minulla enää moneen aikaan ole ollut
sormusta.

-- Moneen aikaan ollut sormusta? toistaa Elina ja tuijottaa sisareensa
ikäänkuin ei hän häntä käsittäisi.

-- Sinä päivänä, jatkaa Agnes surumielisesti, -- jolloin sinun
sähkösanomasi Yrjön kuolemasta tuli, tunnusti Vitold minulle, että hän
rakasti toista...

-- Rakasti toista? ääntelee Elina itsekseen.

Äkkiä hän herää kuin unesta. Hänelle selvenee, miksi hänen sisarensa
poski on niin kalpea ja laihtunut. Kuinka hän onkin voinut kulkea
silmät ummessa kokonaisia viikkoja, kuukausia, ajattelematta muuta kuin
itseään ja omia huoliaan?

Tai hän ei oikeastaan ole ajatellut mitään, hän on vain vaistomaisesti
tuntenut, vuoroin äärettömän tuskan ja hyljättyyden tunnetta, vuoroin
täydellistä lepoa, unohdusta, tylsyyttä.

Sanattomana tuijottaa hän Agnesiin pitkän aikaa, sitten tarttuu hän
molemmin käsin päähänsä, ikäänkuin palauttaakseen järkeään.

-- Voi minua onnetonta, mitä minä olen tehnyt! pääsee häneltä vihdoin
kolkkona huudahduksena.

Sade valelee hänen kasvojaan ja mustaa pukua, joka väljänä sujuu hänen
ympärillään.

-- Voi minua, voi minua! toistelee hän lakkaamatta ja vääntelee
käsiään. -- Miten voin enää elää maan päällä, kun olen syössyt niin
monen ihmisen onnettomuuteen!... Agnes, älä hyväile minua, sinulla
olisi syytä minut kirota, sillä minä hänet sinulta ryöstin. Etkö tiedä
sitä?

-- Tiedän, mutta sinä olet saanut kärsiä niin paljon!

Ja Agnes sulkee hänet syliinsä ja hyväilee häntä kuin sairasta lasta.

-- Jollen olisi ollut niin kehittymätön, niin olisin kyllä itsestänikin
käsittänyt asiain tilan. Mutta minä olin lapsi. Vasta sitten avautuivat
silmäni ja minulle selveni sinunkin käytöksesi täällä Arrakoskella
viime suvena. Minä käsitin, miksi koski aina veti sinua puoleensa.
Sillä sitten kun olin antanut pois sormukseni, syttyi minussakin halu
seisoa kosken partaalla, jopa heittäytyä keskelle kuohua...

-- Niin, keskelle kosken kuohua! huudahtaa Elina äkkiä ja nousee. 523

Hän alkaa kiivaasti astella ylös kalliota, jonne Arrakoski näkyy.
Leveänä, kohisevana, tulvillaan syyssateista vierii virta hänen
edessään.

-- Lähdetään kotiin, sanoo Agnes, pelästyen ilmettä sisarensa kasvoissa.

Käsityksin astelevat he siltaa kohti, joka vie toiselle puolelle jokea.

-- Annatko sinä minulle todellakin anteeksi? kysyy Elina arasti.

-- Rakas sisko, tiedäthän sen. Minä niin mielelläni suon teille,
sinulle ja hänelle, sen onnen.

Elina säpsähtää.

-- Sinä luulet, että onnesta minun ja hänen välillään vielä voisi
jotakin tulla? Ei, ei, ei! ja tuhat kertaa ei! Minä en ole niitä
naisia, jotka tekevät miehen onnelliseksi. Mistä minä tiedän, että
eheästi voin rakastaa yhtä, minä, jolla on ollut kaksi rakkautta
yhtaikaa! Ei, ei! Olen siksi rehellinen, etten enää tahdo pettää...!

-- Elina, rakas sisko, älä puhu tuolla tavalla! Te tulette onnellisiksi.

Mutta Elina karkaa hänen käsistään, juoksee sillan poikki ja seisahtuu
vasta portaiden eteen. Hänen poskensa punoittavat ja hengitys kulkee
sihisten.

Kuinka syksy jo onkin tehnyt tuhojaan! Märkinä, toisiinsa
liimautuneina peittävät keltaiset lehdet käytävät, tuuli ruhjoo puita.
Räikeänvärisinä kohoavat syyskukkaset lavoiltaan keskellä hävitystä.
Kuinka harmaalta, laholta näyttää Arrakosken päärakennuskin kattoineen,
joka kasvaa sammalta! Rääkyen nousee varisparvi kaurapellosta puiston
aidan takana. Se on vielä kuhilailla, mutta ruisvainiolla nousee jo
kaunis oraanalku.

-- Posti on tullut, ilmoittaa vanha palvelijatar hymyillen ovelta. --
Ja niin paljon kirjeitä!

Hän on viime aikoina näytellyt päivänpaistetta talossa. Muut kaikki
ovat olleet sumuna ja sateena.

Veri Elinan suonissa alkaa äkkiä polttaa: hänelle on kirje Dargikselta!

Hänen sydämensä sykkii kiivaasti. Hän on hetkessä muuttunut nuoreksi
tytöksi, joka pakenee ylisille lukemaan kallisarvoista kirjettään.
Hänelle selviää, ettei Vitold enää ole kihloissa eikä hän naimisissa!

Ensinnä putoaa kirjeen kuoresta murattiköynnöksen lehti. Elina ottaa
sen käteensä ja vie sen likemmä kasvojaan. Se vielä tuoksuaa. Sitten
lukee hän kirjeen.

    "Suonet minun kysyä, miten Arrakoskella jaksetaan.

    Olen monasti aikonut kirjoittaa, mutta olen sen sitten jättänyt
    tekemättä.

    Suuren ilon minulle valmistaisit, jos kirjoittaisit vaikkapa vain
    muutaman sanan.

    Tuskinpa minun tarvitsee sinulle sanoa, että haluaisin sinua
    tavata. Saanko, Elina, tulla Suomeen, saanko?

    Tämä lehti on äitini haudalta.

    Tervehtien

                                           V.D."

Elinan kasvoilla on kirkas hymy ja kiihkeästi vie hän kirjeen
huulilleen.

Agnes nukkuu kuin hyvä lapsi, hän on niin kaunis siinä tasaisesti
hengittäessään, hiukset kultakehänä pään ympärillä, posket hehkuen,
käsivarsi keveästi kiertyneenä niskan alle.

-- Sinä tulet vielä onnelliseksi, miettii Elina häntä katsellessaan. --
Noin nukkuu puhdas omatunto ja viaton mieli. Nuku, nuku, sinä enkelien
sisar keskellä myrsky-yötä!

Yö on todella hirveä. Kaikki tuulet ovat irroillaan, taivaan
vesisäiliöt valautuvat tulvimalla maata kohti. Jumala varjelkoon
sellaisena yönä merenkulkijoita ja yksinäisiä, kodittomia, joiden
täytyy olla tiellä. Sillä sellaiset yöt tuottavat paljon haaksirikkoja.

Elinan mielessäkin käyvät aallot korkeina. Hän likenee pöytää, jolla
kynttilä seisoo, läähättäen ikkunasta tulevan vedon vaikutuksesta, ja
alkaa lukea kirjettä, jonka vasta on kirjoittanut.

    "Mikä sattuma, että juuri samana päivänä jolloin sain tietää,
    ettet enää ole kihloissa, kirjeesi tuli.

    Minussa heräsivät eloon kaikki vanhat voimat. Minä olin kuin
    eläin, kun se nousee talviunestaan.

    Ihmettelen itse, miten pian se kävi. Sillä minä olen ollut kuin
    kuollut, ruumis ilman sielua, joka on liikkunut maan päällä. En
    käsitä miten minä, toivoton, äkkiä rupesin toivomaan, miten musta
    maailma hetkessä avasi minulle valon lähteen. Niin, en käsitä. Ja
    kuitenkin: olenhan ennenkin nähnyt ihmeitä, ihmeitä sinun voimasi
    kautta, Vitold Dargis!

    Minä rakastan sinua, mutta minä en vielä käsitä miten olisi
    mahdollista, että saisin sinut omistaa, ettei minun enää
    tarvitsisi vastustaa ja taistella. Jos olisin nuorempi, niin
    antautuisin taiteilijattareksi, mutta nyt se on myöhäistä. Sillä
    minua kammottaa mennä uuteen avioliittoon. Ja minä säälin sinua,
    ettet saisi nuorta tyttöä ja hänen ensi lempeään. Sinä tunnet
    minut: enhän ole hyvä, naisellinen nainen, enkä enää ole nuori.

    Mutta toiselta puolen: tiedän, että kun sinut näen, niin
    nuoruuteni palaa!

    Ajatukseni ovat niin sekaisin. Minun täytyy hetkeksi lähteä
    puistoon. Siellä on kolkko ilma, sataa ja tuulee. Kosken kohina
    kuuluu tänne saakka."

Elina avaa varovasti parvekkeelle vievää ovea, mutta tuuli riuhtaisee
sen auki, karkottaen hänet takaisin huoneeseen. Hän kietaisee huivin
hartioidensa ympäri ja hiipii hiljaa alas portaita. Kukaan ei kuule
hänen askeliaan, sillä tänä yönä ryskii ja vonkuu kaikkialla, hirsillä
on äänensä ja nurkilla nuottinsa.

-- Jumala, nuoruuteni Jumala, miksi heitit minut orvoksi maailmaan,
miksi otit minulta mieheni, miksi johdatit minut tähän suureen
kiusaukseen?

-- Miksi herätit minussa halun tulla taiteilijattareksi, miksi annoit
minulle lahjoja, kun et antanut mahdollisuutta niiden kehittämiseen?

-- Miksi piti minun rakastua mieheen, jolle tulin uskottomaksi toisen
tähden? Miksi näin tuon toisen vasta sitten, kun oli myöhäistä? Ja
miksi, kun olin kaikkea koettanut uskollisuuteni säilyttämiseksi,
minulta kuolee oma mieheni ja minä joudun kiusaukseen seurata luonnon
kaikkivaltiasta ääntä?

-- Pitääkö minun taistella sitä vastaan, vai tuleeko minun sitä seurata?

-- Miksen saanut tulla mieheni hyväksi vaimoksi, lasteni ja hänen
lastensa äidiksi?... Minulta on kun onkin jäänyt tuntematta elon
kukkasen tuoksu, vaikka kerskailin sillä, että olin omistanut kaikki
tunteet, sekä hyvät että pahat. Kaikki muut tosin olenkin tuntenut,
yksinpä murhaajankin tunteet ja langenneiden naisten tunteet, mutta
sitä yhtä ja ainoaa en koskaan kokenut. Enkä voi sanoa eläneeni, kun en
ole tuntenut naisen täyttä, välitöntä ja alttiiksiantavaa tunnetta.

-- Vai vieläkö minua odottaa sen suuri, uhrautuva onni? Vieläkö saan
tulla äidiksi, uuden polven jatkajaksi, vieläkö saan tuntea täydellistä
eheyttä?

-- Vaikkapa sitten kuolisinkin, niinkuin etelän agavekasvi, joka vain
kerran eläessään kukkii ja kukkimiseensa kuolee.

-- Olla lapsen äitinä! Antaa sille henkeni parhain, laulaa sen
kehdon ääressä kauneimmat ajatukseni, jättää sille perinnöksi kaiken
hyvän, mitä olen tahtonut tehdä, enkä voinut. Lapseni, lapseni,
kirkassilmäinen, viaton lapseni, sinä olisit tullut hyväksi, kelpo
ihmiseksi ja minä olisin sinun kehtosi ääressä oppinut unohtamaan
itseni ja rukoilemaan. Mutta sinun kehtosi ei koskaan liekkunut
autiossa kodissa, sinun hymysi ei koskaan valaissut pimeitä suojiamme.
Pimeää siellä oli ja autiota!

Elina on seisahtunut laiturille kosken rannalla. Pärske kastelee
hänen kasvojaan, sade valelee hänen vaatteitaan. Vesi on noussut niin
korkealle, että silta sen päällä huojuu.

Hänen mieleensä muistuu Veera ja hänen valoisa kotinsa. Ja Veera on
sentään toista kertaa avioliitossa. Eikö se ole synti? Eikö hän ole
ollut uskoton ensimmäiselle rakkaudelleen? Se intialaisten vanha tapa
oli niin kaunis. Miksei hän, Elina, saanut kuolla Yrjön kanssa? Hän
olisi kuollut niin mielellään. Nyt ei hän enää tahdo. Nyt kutsuu elämä.

Kuinka lautta horjuu, ryskii, kuinka se narisee liitteissään! Puut
rannalla huojuvat, tuuli vinkuu, koski pauhaa. On kuin suuri kuoro
laulaisi tai kuin äärettömät urut soittaisivat.

Elina lankeaa polvilleen ja tuijottaa, kädet ristissä puitteita
vastaan, koskeen. Niin valkeina, pehmeinä vyöryvät siinä vaahdot kuin
olisivat ne patjoja, jotka tarjoavat lepoa, ikuista unta, ehkäpä
ainaista unohdusta.

Entä jos hän löytäisikin surmansa niiden sylissä, kuolisi tänä yönä?

-- Jumala, Jumala, rukoilee Elina, painaen käsiänsä ristiin ja
ummistaen silmiänsä, -- armahda minua!

Kuinka ympärillä pauhaa, ryskää, vonkuu! Hän kadottaa tajuntansa, hän
ei muista missä on, hän vain kuuntelee tuota suurta laulua ja tuntee
kiikkuvansa ikäänkuin hän astuisi aaltojen harjoilla.

Ei aaltojen harjoilla, vaan _hänen_ sylissään, hänen voimakkailla
käsivarsillaan, silmä uponneena hänen silmänsä syvään.

Kuin paistavassa pilvessä näkee hän äkkiä edessään Vitoldin kuvan,
mutta samassa hetkessä, jolloin hän silmänsä avaa, on kuva poissa.

-- Jumalani, kirkaisee Elina, -- pelasta minut Yrjölle, jos sinun
tahtosi on, että pysyn hänelle uskollisena. Anna minun kuolla ja ole
minulle armollinen! Isä meidän, joka olet taivaissa...

Hän painaa päänsä kaidepuita vastaan, sulkee silmänsä ja kuvittelee,
että lautta liikkuu... Se likenee jo putousta...

Mutta kun hän silmänsä aukaisee, on kaikki entisellään: hän elää ja
hengittää, lautta on paikallaan ja myrsky pauhaa ympärillä.

Jumalan kiitos, että hän elää, että maaperä vielä kovana tuntuu hänen
jalkainsa alla. Jumala varmaan ei tahdo hänen kuolemaansa.

Ja kun hän tämän käsittää, täyttää hänen rintansa ääretön riemu. Hän
avaa käsivartensa ikäänkuin syleilläkseen koko maailmaa, ja alkaa
kiirein askelin rientää taloa kohti. Astellessaan lavan ohi taittaa hän
kukkasen ja kiinnittää sen rinnalleen.

Agnes nukkuu yhä rauhallisesti, kynttilä vielä läähättää
kirjoituspöydällä. Siihen asettuu Elina ja jatkaa kirjettään:

    "Turhaa on meidän taistella tutkainta vastaan: luonto ottaa
    omansa. Tule, tule, tule! Lähetän sinulle tässä kukkasessa
    suudelmani.

                                               Elinasi."




XIV


Valkeissa vaatteissa, kukkaseppel hiuksillani riennän sinua vastaan,
Vitold Dargis, sulhaseni, kaivattuni! Minä silitän tukkaasi, otsaasi,
poskeasi, minä kiedon käsivarteni kaulaasi, minä upotan silmäni sinun
silmiisi! Riennä aika, että pian saan kohdata oman armaani!

Elina ei saata panna levolle. Hän astelee edestakaisin oman huoneensa
ja Agnesin huoneen väliä, seisahtuu tuontuostakin ikkunaan, heittäytyy
sohvalle ja alkaa taaskin kävellä. Hänen rintansa on täyttänyt suuri
riemu, sellainen joka on maassa, kun pitkien pimeiden jälkeen aurinko
valaa sille kultiaan.

Mutta myrsky ulkona yhä kiihtyy. Se kiskoo kattoa niin että Elina
odottaa sen minä hetkenä tahansa nousevan ilmaan. Mitäpä siitä!
Raivotkoon vain tuuli, säestäköön se ihmisten riemulaulua, kiitäkööt
pilvet, jouduttakoot ajan kulkua.

Mutta äkkiä Elina pysähtyy ja hänen ajatuksensakin tuntuu seisahtuvan.
Sillä jostakin kuuluu kuin itkua.

Se ei voi olla mahdollista, sillä kuka itkisi tänä iloisena yönä? Se on
kai myrsky, joka innoissaan vinkuu!

Ei! Se voi myöskin olla Agnes, hänen siskonsa.

Elina likenee hänen vuodettaan ja kuiskaa hänen nimeään.

-- Miksi olet vielä valveilla? saa hän Agnesilta vastaukseksi.

-- Miksi sinä itket? jatkaa Elina.

-- Näin pahaa unta.

Agnes kohoutuu istualleen ja sivaltaa kädellä otsaansa ja silmiään.

-- Siellä on niin hirveä myrsky, sanoo hän, -- peloittaako sinua nukkua?

Elina ei enää kuule hänen kysymystään. Hänen päähänsä on lentänyt
ajatus, että ehkä Agneskin on ajatellut Vitoldia, ehkä hän hänestä on
nähnyt unta, ehkä hän hänen tähtensä on itkenyt. Kirje, joka eilen
tuli ja joka Elinan herätti talviunestaan, aukaisi tietysti Agnesinkin
rinnassa arpeutuvaa haavaa. Kirje sai toisen sisaren itkemään, toisen
iloitsemaan...

-- Mitä unta sinä näit? kysyy Elina kiihkeästi ja painuu sisarensa
puoleen.

-- En mitään erityistä. Tämä myrsky tekee minut levottomaksi.

Elina luulee hänen äänestään voivansa päättää, että hän häneltä salaa
ajatuksensa. Hän suutelee sisartaan poskelle, joka on polttavan kuuraa,
ja lähtee levolle.

Mutta hänen riemunsa on poissa ja sijaan on tullut levottomuus. Agnesin
kyyneleet ovat silmänräpäyksessä hänelle paljastaneet, kuka hän on:
hän ei ole onnellinen morsian, joka valkeissa vaatteissa, kukkaseppel
hiuksillaan saattaa mennä ylkäänsä vastaan -- hän on leski, jonka mies
vasta kolme kuukautta on nukkunut turpeen alla!

Yrjö, hänen hyvä miehensä, joka ei koskaan kohdellut häntä kuin
suurimmalla hellyydellä, jonka hän petti, jonka hän jo ajatuksissaan
surmasi, ennenkuin kuolema oli ehtinyt korjata hänet pois tieltä! Ehkä
hän nyt korkeudestaan katselee tänne maailmaan, näkee vaimonsa mustan
sielun ja itkee. Ja toinen, joka siellä valoisassa taivaassa hänen
tähtensä suree, on Vitoldin äiti...!

Elina heittelee vuoteellaan, hänet on vallannut epätoivon tuska. Hän
näkee taasen selvästi edessään Yrjön ruumiin, nuo kellertävät kasvot
ulkonevine luineen ja silmien lasisen, katkenneen ilmeen. Ja ruumiin
taakse ilmestyy mies, joka on kaunis katsoa kuin itse elämä. Hän avaa
häntä vastaan sylinsä ja kutsuu hymysuin morsiantaan. Elina unohtaa
kaiken, onhan hän tuota syliä niin kauan ikävöinyt. Sinne, sinne!

Mutta heidän välillään on ruumis, jonka lasittunut katse kytkee Elinan
paikalle...

Hän karkaa ylös vuoteelta ja sytyttää tulta. Tuo pimeä ja myrsky
tekevät ihmisen hulluksi! Mistä tämä kaikki nyt tuli, hän kun jo oli
saavuttanut sellaisen rauhan? Hän oli tyyni ja tylsä, ajatukseton,
tunteeton. Vitoldin kirje toi onnen ja tuskan, Vitoldhan ennenkin oli
nostanut hänen ajatuksiinsa myrskyn. Luopuako hänestä, voittaako sillä
lailla takaisin sielunsa rauhan? Mutta mitä silloin jää, mitä tehdä,
mihin ryhtyä, millä täyttää elämän sanomaton tyhjyys? Miksei koski
häntä niellyt, kun hän äsken tarjoutui sen kuohujen omaksi?

Jos hän heti aamulla kirjoittaisi Vitoldille toisen kirjeen ja
kieltäisi häntä tulemasta, tekisikö hän sitten oikein, pääsisikö hän
rauhaan? Hän päättää koettaa, ja liittäen kädet ristiin nukkuu hän
itkuunsa.

Mutta aamulla on mieliala toinen. Myrsky on lakannut ja aurinko kultaa
kirjavia metsiä. Maailma näyttää niin kauniilta, niin sopusointuisalta.
Elina avaa oven parvekkeelle ja seisoo siinä pitkän aikaa, antaen
viileän ilman hivellä kasvojaan.

Hänen on sanomattoman ikävä. Hänen täytyy saada rakastaa, hän ei ilman
rakkautta saata elää. Ja Vitold, yksin Vitold hänen ikävänsä voi
viihdyttää.

Kirjoittaako hänelle kirje, ettei hänen pidä tulla? Mutta mistä saa
Elina voimaa työntää luotaan ainoan, kauan kaihotun onnensa?

Hän astuu kirjoituspöydän luo ja alkaa etsiä kirjettä, jonka eilen
kirjoitti. Hän muistaa jättäneensä sen esille, aivan päällimmäiseksi
pöydälle, mutta nyt ei sitä löydy. Hän ei tahdo kysyä Agnesilta, vaan
jatkaa etsimistään, vääntää nurin laatikot ja hakee joka paikan moneen
kertaan. Vihdoin hänen täytyy kysyä sisareltaan.

Agnes on lähettänyt kirjeen postinkuljettajalle, kun tämä aamulla ajoi
Arrakosken tiehaaran sivu!

Elina jää seisomaan ikäänkuin ukkosen nuoli olisi häneen sattunut.
Vasta on hän epäillyt, miten menetellä, mutta nyt hänelle äkkiä on
selvennyt, ettei kirjettä olisi pitänyt lähettää. Kun Vitold saa
kirjeen, niin hän noudattaa kutsua ja tulee Arrakoskelle. Hänen ei
pitäisi saapua sillä hänestä ja Elinasta ei koskaan voi tulla mies ja
vaimo: heidän välillään on tapahtunut rikos!

Elina purskahtaa rajuun itkuun ja vaipuu lattialle.

-- Siskoni, rakkaani, pyytää Agnes, silitellen hänen hiuksiaan ja
koettaen nostaa häntä ylös, -- miksi sinä itket, mikä sinun on? Usko
toki minulle surusi, olenhan oma sisaresi!

-- Voi Agnes, pääsee Elinalta vihdoin, -- sitä kirjettä ei olisi
pitänyt lähettää.

-- Eikö? pelästyy Agnes. -- En minä saattanut aavistaa muuta kuin
että se oli lähetettävä, se kun niin valmiina oli siinä pöydällä,
postimerkkikin kuoressa.

-- Hän tulee, kun saa sen kirjeen!

-- Mutta sittenhän kaikki on hyvin! sanoo Agnes ja hymy valuu hänen
huulilleen.

-- Ei, ei, hän ei saa tulla!

-- Minä ymmärrän sinut, virkkaa Agnes rauhoittaen, -- sinä et tahtoisi
antaa hänen tulla tänne, sillä sinä pelkäät, että se minuun koskisi.
Mutta tiedätkö, minun suunnitelmani on jo valmis. Minä lähden siksi
aikaa sedän luo, sillä minulla on sedälle tärkeää asiaa... Sinä katsot
minuun niin kummastuneena, jatkaa hän nauraen, -- mutta minulla on
päässäni erinomaisia aikomuksia: minä aion tässä ruveta oikein pitämään
taloa. Ja sedän täytyy auttaa ja opettaa minua.

Elina on lakannut itkemästä ja katselee häneen pitkään.

-- Koska sinun päähäsi tuli tuo ajatus? puhuu hän kiihkeästi. --
Myönnä, että vasta Vitoldin kirje sen toi. Sentähden sinä yölläkin
itkit!

Agnes punastuu ikäänkuin hänet olisi saatu kiinni rikoksesta.

-- No niin, myöntää hän, -- tulin ajatelleeksi aikaa, jolloin minun
täytyy sinusta erota... Minun pitää hankkia itselleni työtä, sillä
muutoin... Minunkin elämälläni täytyy olla päämäärä.

-- Koska sinä sitten minusta eroat? kysyy Elina ja luo sisareensa
kummastuneen katseen.

Agnesin täytyy nauraa, niin omituisesti Elina häneen katsoo.

-- Tietysti sitten, kun lähdet pois, Liettuaan.

-- Niin tosiaan, huomaa Elina vihdoin, ikäänkuin hän nyt vasta
käsittäisi sisarensa ajatusten juoksun. -- Ja minkä sinä sitten aiot
asettaa elämäsi päämääräksi?

Agnes johdattaa Elinan sohvaan viereensä. Koko hänen olentonsa on
hymynä, hän näyttää täydellisen onnelliselta ja hänen äänessään on
salaperäinen sointu, kun hän puhuu.

-- Minä aion jäädä tänne Arrakoskelle ja pyhittää koko elämäni isäni
maatilan hoidolle.

-- Ja sinä luulet osaavasi?

-- Setä saa auttaa minua. Kyllä minä opin.

-- No niin, kunnes menet naimisiin.

Agnes painaa hetkeksi silmänsä maahan ja vastaa hiukan väkinäisesti
hymyillen:

-- En mene!

-- Mistä sinä sen tiedät?

-- Tiedänhän minä! Olenhan jo kerran rakastanut. Mutta emme enää puhu
siitä. Kuule nyt eteenpäin... Minä laitan kuntoon puiston ja pellot ja
kun te sitten tulette tänne käymään, niin on kaikki sinua ottamassa
vastaan samassa kunnossa kuin isän aikana...

-- Agnes, virkkaa Elina pelästyneenä, -- mutta sinä olet nuori, sinä et
voi viihtyä täällä!

Agnes käy äkkiä vakavaksi.

-- Minun täytyy ruveta tekemään työtä, olla niin ahkera, etten ehdi
ajatella itseäni. Sillä sitä olen tähän asti tehnyt, olen ollut hyvin
itsekäs... Mutta nyt, lisää hän hiljaa -- tahdon koettaa elää niinkuin
Kristus eli, tahdon rakastaa kaikkia ihmisiä, auttaa köyhiä, sairaita...

Kyyneleet ovat väkisinkin tunkeneet hänen silmiinsä, hän pyyhkii ne
kiireesti pois.

-- Mutta Agnes, virkkaa Elina, -- sinustahan tulee tuollainen äreä,
katkera nainen, jommoisia pitäjä jo on täynnä.

-- Ei, Jumalan avulla minusta ei tule äreä eikä katkera!

Hetkisen vaikenevat he molemmat. Agnes seisoo hymyillen keskellä
kirkasta auringonpaistetta, Elina tuijottaa synkästi eteensä.

-- No, virkkaa Agnes, etkö luule, että tulen onnelliseksi? Vieläkö
kadut, että lähetit kirjeen?

-- Agnes, Agnes, parkaisee Elina ja tarttuu rukoillen hänen käsiinsä.
-- Ota minut mukaasi, anna minun astella rinnallasi, älä päästä minua
pois täältä! Minä en Vitoldin vaimona voi tulla onnelliseksi enkä
tehdä häntä onnelliseksi. Meidän välillämme on tapahtunut rikos ja
minkä ihminen kylvää, sen hän myös saa niittää. Minä en voi elää
työttömyydessä enkä ajatellen yksin itseäni. Sinä olet osoittanut
minulle oikean tien, anna minun kulkea sitä kanssasi, auta minua, että
oppisin unohtamaan itseni!

Agnes on sulkenut hänet syliinsä ja silittää rauhoittaen hänen
polttavaa otsaansa.

-- Jumala yksin voi sen tehdä, sanoo hän hiljaa. -- Etsikäämme häntä ja
me olemme hänet löytävät!

       *       *       *       *       *

Silloin oli ilta, kaikki uinaili salaperäisessä hämärässä, lumi peitti
pehmeänä maat.

Nyt on aamu, ensi hallan kääriliina lepää nurmikoilla, kallioilla,
teillä, joille lehto on varistellut vaatteitaan. Koivujen kelta,
mäntyjen vihreä ja pihlajain puna kertautuu lammen pinnalla, jota
pitkin sumu vaappuu, sinertävänä kuin savu. Ei ääntä, ei liikettä, ei
edes huokausta metsästä tai järveltä.

Dargis on seisahtunut saman kestikievarin portaille, jossa hän kerran
viime talvena Elinan kanssa odotti hevosta. Hän on tullut junalla,
matkustanut läpi yön ja aikoo nyt Arrakoskelle. Sähkösanomalla on hän
ilmoittanut Elinalle tulonsa.

-- Voiko isäntä taas antaa minulle naimahevosensa? sanoo hän, pistäen
kättä isännälle, joka piippu hampaissa astuu pihan poikki. -- Vieläkö
isäntä minut muistaa?

-- Muistanpa kyllä. Viime talvenahan maisteri tästä matkusti Arrakosken
rouvan kanssa. Siltäkin on mies sitten kuollut. Sinne kuoli ulkomaille.
Vai kaiketi maisteri siitä jo on kuullut.

-- Olen kyllä. Kai talossa on hevosia kotosalla?

-- Kaikkihan ne nyt ovat tallissa, mutta jos silti antaisin valkean,
koska kerran sillä viime talvenakin kuljitte, ja poikakin jo osaa sitä
ajaa.

-- Vai jo osaa poika!

-- Osaa kyllä. Vuos vanhan vanhentaa, kaks lapsen kasvattaa.

Pian oli hevonen valjaissa ja hyvää kyytiä lähdetään ajamaan.

Dargis sanelee itselleen, että hän nyt ehyesti ja kokonaan saa antautua
ilonsa valtaan, sillä nythän hän saavuttaa onnen, jota vuosikausia on
etsinyt. Mutta hän ei ehyesti saata iloita, hän on omituisen levoton.

Elinan kirjeen tultua valtasi hänet suuri, mahtava riemu. Hän sai
tuskin odotetuksi iltaa, jolloin laiva läksi. Hän tapasi tiellä
tuttavia ja jutteli heidän kanssaan, mutta hänen mielensä oli koko
ajan häävalmistuksissa. Hän suunnitteli jo valmiiksi matkan, jonka he
tekisivät: jonkin aikaa he oleskelisivat hänen vanhassa kodissaan,
sitten he kävisivät tervehtimässä sukulaisia... Olisipa äiti vain
elänyt, että olisi saanut nähdä poikansa onnen.

Mutta jota etemmäksi matka joutui, sitä mahdottomammalta rupesi hänestä
näyttämään onnen saavuttaminen, sitä arvottomammalta tuntui hän omissa
silmissään. Välistä juolahti hänen mieleensä ajatus, että hän on varas,
joka menee ryöstämään toisen omaa... Mutta hän painoi alas ajatuksen,
hän sanoi itselleen, että hän rehellisesti on taistellut tunnetta
vastaan silloin kun se oli luvaton. Nyt se on tullut luvalliseksi ja
hänen ilonsakin niinmuodoin oikeutetuksi.

Aurinko loistaa leppeästi, kuura kimmeltelee sulaessaan, valkean
hevosen harja liehuu.

Missä tapaa hän Elinan? Joko hän on noussut, joko odottaa häntä? Ei,
hän varmaan luulee hänen saapuvan vasta päiväjunalla. Hän edellyttää,
että hän Pietarissa on viettänyt yönsä. Mutta eihän hän ole malttanut
viivytellä. Kun ihminen vuosikausia on janonnut onneaan, ei hän raaski
antaa pois hetkeäkään.

Taas nähdä nuo rakkaat piirteet, hyväillä häntä, tietää, että saa viedä
hänet kokonaan omakseen! Ajatus huumaa äärettömyydellään...

Mutta ennenkuin hän tietääkään nousee sen rinnalle toinen,
epämääräinen, tuskallinen tunne, aavistus siitä, ettei hän koskaan
saavuta onneaan...

Hän kiristää ohjaksia ja täyttä ravia lähtee herkkä hevonen juoksemaan
ylös mäkeä.

Harjalle päästyä se hetkeksi hiljentää vauhtiaan. Aurinko loistaa
täydellä terällä, kullaten metsän kirjavuutta ja sammalten peittämää
kallioseinää. Laaksossa mäen alla on varjoa, sieltä ei kuura vielä ole
sulanut, maa on siellä valkeanaan. Tienviertä astelee siellä nainen,
yllään musta puku.

Dargis tuntee hänet heti. Se on Elina.

On kuin sähkö karkaisi hänen suoniinsa, tai huumaus veisi hänet
keskelle pyörrettään.

Hän pidättää hevosen, käskee poikaa ajamaan taloon ja siellä odottamaan
kunnes hän tulee, hän tahtoo kävellä jalkaisin, koska näkee, että
Arrakosken rouvakin on aamukävelyllä.

Poika hypähtää ketterästi etupenkille istumaan, läiskäyttää
hiukkasen ohjasperillä ja iloisesti livistää hevonen alas mäkeä,
silmänräpäyksessä kadoten näkyvistä.

He seisovat vastatusten, silmä silmään vaipuneena, vapisevin huulin.

Mutta syli ei avaudu sylille, povi ei painu povelle, silmäys yksin
heidät yhteen liittää ja samassa silmäyksessä on jotakin, joka heidät
erottaa.

Elinan omituinen, arka katse on lamauttanut Vitoldin. Kaikki mitä hän
tuntee, syöksyy silmään ja suuntautuu Elinaan, mutta hän ei saa kättään
liikahtamaan.

-- Oletko minua odottanut? kysyy hän vihdoin, päästäkseen kiusallisesta
tylsyydestä.

-- Olen, vastaa Elina hiljaa, äänellä, joka Dargiksen korvissa soi
kuin kuolinkello. -- En nukkunut koko yönä, sillä tiesin sinun olevan
matkalla, jatkaa Elina, -- enkä saanut rauhaa ennenkuin pääsin tielle,
sinua vastaan.

Dargis tuijottaa häneen kuin ihmeeseen. Se on hänen Elinansa, hänen
unelmiensa morsian, mutta mitä hänessä on, joka jäätää ja tappaa,
jota hän ei ymmärrä? Dargis tarttuu hänen käsiinsä ja pusertaa niitä
ikäänkuin herättääkseen hänet elämään. Silloin leimahtaa Elinan
silmissä entinen tuli, puna syöksyy poskille ja Vitold tuntee, että hän
taas on lihaa ja verta, hänen ikävöity, rakastettu naisensa! Hän avaa
jo sylinsä, hän on ottamaisillaan omansa, mutta silmänräpäyksessä on
nainen taas muuttunut elottomaksi, sammuneeksi...

-- Jumalan tähden, Elina, puhkeaa Vitold tuskallisesti puhumaan, --
selitä minulle, tai teet sinä minut hulluksi!

Elina painaa kädet rintaansa vastaan, ummistaa silmänsä ja vetää
syvältä henkeään, ikäänkuin valmistautuakseen astumaan mestauslavalle.

-- Tule tänne kalliolle istumaan, sanoo hän hiljaa ja avaa silmänsä,
joiden terä on ihmeellisen loistava. -- Minä kerron sinulle kaikki.

Ja kun he ovat istuutuneet, alkaa Elina:

-- Kun sinun kirjeesi tuli, sytyin minä täyteen liekkiin. Minä rakastin
eheämmin kuin koskaan eläessäni. Myrsky lauloi kanssani riemulaulua,
kosken pauhina säesti iloani. Ja tänä onneni suurena yönä kirjoitin
sinulle kirjeen, jossa pyysin sinua tulemaan.

Dargis on likennyt häntä, heittäytynyt polvilleen hänen eteensä ja
kätkenyt pään hänen helmaansa. Elinan käsi lepää hänen hiuksillaan ja,
taistellen mielenliikutusta vastaan, hän jatkaa:

-- Mutta sinä samana yönä astui eteeni koko mennyt elämäni, sain elää
uudestaan onneni ja tuskani, sain nähdä mieheni kuolleena... Hänen
kasvonsa olivat niin kalpeat, luut pistivät esiin kellertävän ihon
alta, hän oli niin kylmä, kun tahdoin heittäytyä hänen syliinsä,
hänessä oli maan haju... Mutta kamalinta oli nähdä hänen silmänsä, nuo
lasiset, särkyneet silmät. Ne kahlehtivat minut paikalle, ne seurasivat
minua koko kotimatkan ja vielä viikkokausia jälkeenpäin... Olin niistä
juuri päässyt, kun kirjeesi tuli... Niin selvästi näin taas hänet
edessäni. Ja äkkiä astui hänen taakseen minun elävä, lämmin lemmittyni,
Vitold Dargis... Hän ojensi vastaani sylinsä ja hymyili minulle, minä
tahdoin rientää hänen syliinsä... Silloin huomasimme molemmat... että
meidän välillämme oli ruumis!

Viime sanat kirkaisee Elina kauhistuneena ja purskahtaa itkuun. Dargis
on noussut. Päätään pidellen molemmin käsin nojaa hän puuta vastaan.

-- Yrjö oli minulle niin hyvä, jatkaa Elina, -- sinä tiedät, millä
rakkaudella hän kohteli kaikkia ihmisiä. Me petimme hänet, vaikka emme
tahtoneet, mutta rikos pysyy rikoksena, hänen ruumiinsa tulee aina,
aina olemaan välillämme.

Dargis seisoo kuin kivettyneenä. Nyt hän tietää, että Elina hänelle on
kuollut!

-- Minä olen itkenyt, minä olen tuskissani väännellyt, kuulee hän taas
tuon sammuvan äänen puhuvan, -- minä olen rukoillut kuolemaa, jottei
minun tarvitsisi sinulle tätä sanoa, sillä... rakastanhan minä sinua
vieläkin!

Viime sanat ovat kuin nyyhkytys, hehku, joka leimahtaa mustuvasta
hiiloksesta.

-- Minusta tuntuu siltä kuin sinun kanssasi kadottaisin kaiken, kaiken.
Hauta olisi minulle parempi kuin elämä... Sinä varmaankin tunnet samaa.
Mutta me emme saa kuolla. Meidän täytyy jäädä elämään. Se on ehkä
minulle hyväkin, sillä minä voin mahdollisesti tulla toisenlaiseksi.
Tähän asti en ole ollut hyvä. Itsekäs olen ollut, en milloinkaan
ajatellut kuin omaa etuani. Kun voisin, kun voisinkin muuttua...!

-- Meillä, minulla ja Agnesilla, jatkaa hän hetken kuluttua
levollisemmin, -- on tällainen suunnitelma: me jäämme Arrakoskelle,
koetamme maksaa velat ja saada talon kuntoon...

Hetkisen he molemmat vaikenevat. Elina nousee ja astuu Dargiksen eteen.

-- Entä sinä? kysyy hän hiljaa.

Dargis kääntää häntä kohti kasvonsa, joihin mielenliikutus näyttää
ikäänkuin uurtaneen ryppyjä.

-- Minullakin, sanoo hän, -- on sisar ja syntymäkoti.

Elina tarttuu hänen käteensä ja pusertaa sitä lujasti.

Ääneti astelevat he Arrakoskelle.

Hetken päästä ajaa Dargis pois. Hän jättää nyt Arrakosken ainiaaksi.





*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK KAKSI RAKKAUTTA ***


    

Updated editions will replace the previous one—the old editions will
be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright
law means that no one owns a United States copyright in these works,
so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United
States without permission and without paying copyright
royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part
of this license, apply to copying and distributing Project
Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™
concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark,
and may not be used if you charge for an eBook, except by following
the terms of the trademark license, including paying royalties for use
of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for
copies of this eBook, complying with the trademark license is very
easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation
of derivative works, reports, performances and research. Project
Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may
do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected
by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark
license, especially commercial redistribution.


START: FULL LICENSE

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free
distribution of electronic works, by using or distributing this work
(or any other work associated in any way with the phrase “Project
Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full
Project Gutenberg™ License available with this file or online at
www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™
electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™
electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
and accept all the terms of this license and intellectual property
(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all
the terms of this agreement, you must cease using and return or
destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your
possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a
Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound
by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person
or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be
used on or associated in any way with an electronic work by people who
agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few
things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works
even without complying with the full terms of this agreement. See
paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project
Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this
agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™
electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the
Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection
of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual
works in the collection are in the public domain in the United
States. If an individual work is unprotected by copyright law in the
United States and you are located in the United States, we do not
claim a right to prevent you from copying, distributing, performing,
displaying or creating derivative works based on the work as long as
all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope
that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting
free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™
works in compliance with the terms of this agreement for keeping the
Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily
comply with the terms of this agreement by keeping this work in the
same format with its attached full Project Gutenberg™ License when
you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern
what you can do with this work. Copyright laws in most countries are
in a constant state of change. If you are outside the United States,
check the laws of your country in addition to the terms of this
agreement before downloading, copying, displaying, performing,
distributing or creating derivative works based on this work or any
other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no
representations concerning the copyright status of any work in any
country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other
immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear
prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work
on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the
phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed,
performed, viewed, copied or distributed:

    This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most
    other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
    whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
    of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
    at www.gutenberg.org. If you
    are not located in the United States, you will have to check the laws
    of the country where you are located before using this eBook.
  
1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is
derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not
contain a notice indicating that it is posted with permission of the
copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in
the United States without paying any fees or charges. If you are
redistributing or providing access to a work with the phrase “Project
Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply
either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or
obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™
trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted
with the permission of the copyright holder, your use and distribution
must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any
additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms
will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works
posted with the permission of the copyright holder found at the
beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™
License terms from this work, or any files containing a part of this
work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
electronic work, or any part of this electronic work, without
prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
active links or immediate access to the full terms of the Project
Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary,
compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including
any word processing or hypertext form. However, if you provide access
to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format
other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official
version posted on the official Project Gutenberg™ website
(www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense
to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means
of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain
Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the
full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works
unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing
access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works
provided that:

    • You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
        the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method
        you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed
        to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has
        agreed to donate royalties under this paragraph to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid
        within 60 days following each date on which you prepare (or are
        legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty
        payments should be clearly marked as such and sent to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in
        Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg
        Literary Archive Foundation.”
    
    • You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
        you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
        does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™
        License. You must require such a user to return or destroy all
        copies of the works possessed in a physical medium and discontinue
        all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™
        works.
    
    • You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of
        any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
        electronic work is discovered and reported to you within 90 days of
        receipt of the work.
    
    • You comply with all other terms of this agreement for free
        distribution of Project Gutenberg™ works.
    

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project
Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than
are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing
from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of
the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set
forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
works not protected by U.S. copyright law in creating the Project
Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™
electronic works, and the medium on which they may be stored, may
contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate
or corrupt data, transcription errors, a copyright or other
intellectual property infringement, a defective or damaged disk or
other medium, a computer virus, or computer codes that damage or
cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right
of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project
Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all
liability to you for damages, costs and expenses, including legal
fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
written explanation to the person you received the work from. If you
received the work on a physical medium, you must return the medium
with your written explanation. The person or entity that provided you
with the defective work may elect to provide a replacement copy in
lieu of a refund. If you received the work electronically, the person
or entity providing it to you may choose to give you a second
opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If
the second copy is also defective, you may demand a refund in writing
without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth
in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO
OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT
LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied
warranties or the exclusion or limitation of certain types of
damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement
violates the law of the state applicable to this agreement, the
agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or
limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or
unenforceability of any provision of this agreement shall not void the
remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in
accordance with this agreement, and any volunteers associated with the
production, promotion and distribution of Project Gutenberg™
electronic works, harmless from all liability, costs and expenses,
including legal fees, that arise directly or indirectly from any of
the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this
or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or
additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any
Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of
electronic works in formats readable by the widest variety of
computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It
exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations
from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the
assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s
goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will
remain freely available for generations to come. In 2001, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
and permanent future for Project Gutenberg™ and future
generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see
Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit
501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification
number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by
U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West,
Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up
to date contact information can be found at the Foundation’s website
and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread
public support and donations to carry out its mission of
increasing the number of public domain and licensed works that can be
freely distributed in machine-readable form accessible by the widest
array of equipment including outdated equipment. Many small donations
($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating
charities and charitable donations in all 50 states of the United
States. Compliance requirements are not uniform and it takes a
considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
with these requirements. We do not solicit donations in locations
where we have not received written confirmation of compliance. To SEND
DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state
visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we
have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
against accepting unsolicited donations from donors in such states who
approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make
any statements concerning tax treatment of donations received from
outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation
methods and addresses. Donations are accepted in a number of other
ways including checks, online payments and credit card donations. To
donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project
Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be
freely shared with anyone. For forty years, he produced and
distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of
volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed
editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in
the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not
necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper
edition.

Most people start at our website which has the main PG search
facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™,
including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.