Produced by Tapio Riikonen

KUVAELMIA ITÄ-SUOMALAISTEN VANHOISTA TAVOISTA 2: MAAHANPANIJAISET

Kirj.

Johannes Häyhä

Helsingissä, Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 1893.

SISÄLLYS:

Sairastaminen
Kuolema
Hautajaiset
Maahanpaniaiset

Sairastaminen

Sisältö: Lääkkeet. Maanvastaaminen. Löylyn syöminen. Sairaan kylvettäminen. Ripittäminen.

— Ei taida minusta enää kauaksi olla tälle elämälle, sanoi Niemelän vanha emäntä eräänä aamuna vuoteelta noustessaan. Koko ruumistani hervottaa, päätäni leiluttaa ja vilunväreet käyvät läpi ruumiini juuri kuin kylmää vettä kaadettaisiin päälleni, niin pintani viereksii. Kahdeksankahdeksatta vuotta olenkin jo elää kätystänyt enkä ole vielä oikeaa tautia potenut kuin kerran lavantautia kolmeneljättä vuotisena.

— Joko mummo tahtoisi mielellään kuolla? kysyi häneltä hänen poikansa poika Mikko.

— Jos niin on Herran tahto, niin erkanen täältä, vastasi mummo ja näytti miettivän pitemmältä asiaa, tuli vakaisen näköiseksi ja oli hetken äänettä. Vihdoin hän puhkesi ääneen ja lausui:

Sijan tiedän, kussa synnyin, iän kaiken kussa kasvoin; vaan en tiedä, kussa kuoleman pitää.

Niin, tapahtukoon Jumalan tahto. Joka minulle hengen antoi ja elämän loi, kyllä Hän sen tietää ottaakin, konsa vain hyväksi näkee.

— Mutta mummo ei saa kuolla! Kukas minua sitten heijaa (tuudittaa) ja saunassa repuu (kylvettää), jos mummo kuolee? sanoin emännän nuorin pojantytär, kiipesi mummonsa kaulaan ja rupesi itkemään.

— Eihän tuosta Karjalan maa katoa, jos minä kuolenkin, saneli mummo silitellen ja hyväillen lasta. Ken kerran näin vanhaksi joutuu, että jalka on haudassa, toinen haudan partaalla, ei sen elämisestä enää ole hyötyä; onhan vain henki mielen hyvänä, ruumis muiden vastuksena. Kyllähän, kultaseni, äitisi sinusta huolen pitää; onhan hän niin hyvä ja herttainen sinulle.

— Mutta äidillä on niin paljon askareita, ettei hän jouda minua hoitamaan, sanoi lapsi itkien ääneensä.

— Mari-tätisi käyköön äidillesi apulaiseksi, niin kyllä hän sitten paremmin joutaa sinua hoitamaan, lohdutteli mummo pienoista.

— Koetapas, äiti, maistaa vähän viinaa, ehkä se tekee sinulle hyvää, sanoi lautamies tarjoten siirappiviinaa mummolle. Riitta saa keittää murkinaksi huttua, sitten koetat syödä, jos laatuun käypi. Illalla lämmitetään sauna, jossa hautelet kipeää ruumistasi, niin voit kenties vielä parata, sillä

mit ei viina virvoittele eikä huttu huojentele tahi sauna parantele, se on teko toisen miehen tahikka Jumalan surma.

Sairas maistoi vähän viinaa, antoi pullin takaisin ja sanoi:

— Suur kiitos, hyvä poikani. Ei viinakaan enää tunnu entisen makuiselle. Minä uskon ettei minua enää taida muut parantaa kuin nuo kolme kovaa parantajaa: Nurmen Tuomas, Hiekka-Heikki ja Matara-Matti.

Murkinan aikana koetteli sairas syödä, mutta eipä huttu kelvannutkaan.

— Ei kelpaa viina eikä maista huttu, yhäti vain mieltäni elostelee, saneli emäntä. Tuokaa kantvärkkiviinaa ja voidelkaa sillä minun otsaani, käärikää sitten mustia villoja liinapiolla pääni ympäri ja voidelkaa pippuripalkoviinalla sydänalaani, ehkä se helpottaisi.

Riitta-miniä teki kaiken, mitä anoppi pyysi, mutta eipä sairaalle näyttänyt apua tulevan, hän voihki ja ohki vain vuoteellaan.

— Ihan minut taisi maa vastata, kun tulin eilen kirkosta, virkkoi sairas ja nousi istumaan. Tuo Eerikan ralekka ajoi niin kovasti, etten kerennyt saada kuin kaksi lepän oksaa käteeni. Jos olisin kolmannen tavannut, niin ei olisi tällaista tuskaa kärsittävänäni, mutta hän ajoi kuin kasakka, etten minä ehk'edes ehtinyt maanvihojakaan lukea loppuun asti.

— Jos niin on, niin valjastetaan sama hevonen, jolla eilen kirkolla ajettiin, ja mennään iltahämärissä Kotimäen tuolle puolelle ja tullaan uudestaan; ehkäpä se sitä tottelee, vastasi Eerikka.

— Täytyy se niin tehdä, ei tässä muu auta, saneli sairas. On sitä ennenkin minulle tämmöistä tapahtunut; sillä tämä maa on luonnostaan karkea ja minä olen valkoverinen ja vienoluontoinen ilminen (ihminen), sen tähden minuun pystyvät niin hyvin maannenät.

Hämärän tultua valjasti Eerikka hevosen ja sairas saatettiin rekeen. Kotimäen tuolle puolelle päästyä käännettiin hevonen ympäri ja ajettiin sen verran tiepuoleen, että sairas yletti taittaa kolme lepänoksaa, joilla hän kiersi kolme kertaa ympäri päänsä ja lausui:

Tervehytän tienottani, maireutan mannertani, terve maa, terve manner, terve mantereen isäntä! Kun lienet tuhoja tehnyt, vihojasi viskoellut kohti naista naisellista emon tuomoa tytärtä, tee nyt suloinen sovinto, rakenna ikuinen rauha! Ota pois omat vihasi, ettei söisi syyttömiä, vaivaisi viattomia!

Kotipihaan tultua viskasi emäntä lepän varvut tantereelle ja lausui:

Terve maa, terve manner, tervehempi tervehtäjä!

Noustuaan reestä hän alkoi astua tupaan ja höpisi itsekseen:

Valittelen vaivoissani, kujertelen kulkeissani omilla olokujilla, oman talon tanterilla. Tuvan haltia hyvänen, kaiken kartanon isäntä! Suojaa mua suosikkina, pidä piikaista hyvänä! Älä salli saastaisien, vihamielisten vihojen syytöntä minua syödä, viatonta vaivutella. Käännä kateen kierot katseet, vihamiesten mielijuohteet kateen omaan kantapäähän, pahansuovan sormenpäähän!

Illallisen perästä meni sairas saunaan, jonne päästyään hän lausui:

Terve löyly, terve lämmin, puun löyly, vetosen lämmin! Vuorest on vetosen synty, tulen synty taivosesta, ei oo löylyn löytämistä, lämpimän lähettämistä.

Vaatteensa riisuttuaan sairas meni saunanalautasille, otti vettä kolme kertaa kourallaan kaukalosta ja heitti istuinsijalleen, johon myös sylkeä töppäsi ja virkkoi:

Tule nyt löylyyn Jumala, Iso ilman lämpimähän tekemähän terveyttä, rauhoa rakentamahan! Luota maahan liika löyly, paha lämmin pois lähetä, ettei polta piikojasi, turmele tekemiäsi!

Istuttuaan paikallensa sairas viskasi kaukalosta kolme kertaa kourallaan vettä kiukaalle ja lausui:

Minkä vettä viskelen noille kuumille kiville, se on meeksi muuttukohon, simaksi sirahtakohon.

    Juoskohon joki metinen,
    simalampi laikkukohon
    läpi kiukuan kivisen,
    läpi saunan sammalisen!

Seuraavan yönsä vietti sairas levottomasti, valitti korvaansa pistävän ja arveli siihen löylyn tarttuneen. Aamun tultua hän käski lämmittämään saunan, jonne mentyään hän luki edellä kerrotut loitsut ja teki entiset taikansa.

Sitten antoi isännän tytär Kaisa sairaalle leipäpalasen ja meni itse saunankotaan, josta otti vettä kapalla tiinusta, juoksi kappa kädessä ympäri saunan, tuli kotaan takaisin, viskasi veden kodasta yli saunankynnyksen kiukaalle ja kysyi:

— Mitäs mummo syöpi?

— Löylyä syön, vastasi mummo ja syödä mukerti leipää. Sama temppu uudistettiin kolme kertaa ja niin oli "löyly syötynä".

Kun ei edellä kerrotuista keinoista sairaalle apua tullut, hän käski poikansa Yrjön valjastaa hevosen ja mennä Riha-Heikkiä perään kylvettämään itseänsä, jos siitä ehkä apua tulisi. Yrjö teki kuten käsketty oli ja toi Heikin tullessaan.

Iltapimeällä lämmitettiin sauna itsestään kaatuneilla puilla. Saunan lämmittämisen toimitti Yrjön vaimo niin salaa, etteivät sitä tietäneet kaikki oman talon ihmisetkään, saatikka sitten naapurit.

— Onko näillä seutuvilla pohjoiseen päin juoksevaa jokea, josta sopisi vettä ottaa sairaan kylpyvedeksi? kysyi Riha-Heikki kuiskaamalla talon isännältä.

— Semmoista ei näillä tienoin ole, mutta onhan meillä oivallinen lähde kartanon pohjoispuolella. Siitä on ennenkin sellaisiin tarpeisiin vettä noudettu, vastasi isäntä.

— Kyllä se sopii ihvan (ihan) hyvästi, virkkoi Heikki. Käy, veikkonen, sieltä noutamassa vettä, mutta niin salaa, ettei kenkään tiedä. Kun saat astiasi täyteen, niin tipauta kolme kertaa vettä astiasta takaisin lähteeseen. Ota sitten hopeainen solki paitasi kauluksesta ja vuolaise siitä malmipäisellä kääntöpäällä veitsellä kolme lastua lähteeseen ja lausu aina lastun vuoltuasi:

Vellamolle uhri, sairaalle terveys.

Kylpyvastan olen minä varustanut. — Sairaan kylpyvastaksi otettiin kolmen verokunnan maalta koivun oksia, yhdeksän oksaa kustakin. Niissä piti olla kolme lehteä yhdessä kannassa eli kolmekantaisia.

Isäntä teki käskyn mukaan, haki veden ämpärillä ja vei sen saunan kotaan.

Kun kaikki oli saatu reilaan, vietiin sairas saunaan. Noita Riha-Heikki otti vastan, heilutteli ja huiskutteli sitä kaikille ilmansuunnille ja lausui:

Nouse vanha Väinämöinen, ukko herkeä unesta pojan ainoan avuksi, miehen kuulun kumppaniksi tässä työssä työlähässä, sairasta parantaessa! Tule saunahan saloa ilman uksen ulvomatta, saranain sanelematta! Lyö löyly, lähetä lämmin kivelle kivuttomalle, paaelle pakottomalle.

Sitten noita kutsui sairaan kylpylautasille, nosti kolme kertaa vettä kaukalosta vastalle, ripisteli vastasta vettä sairaan päälle ja lausui:

En puhu omalla suulla, puhelen Jumalan suulla, Herran hengellä hyvällä. En liiku omin lihoni, liikun Luojani lihoilla, käden kautta Kaikkivallan. Tuolta aina armot käyvät yläisestä taivosesta. En minä mitänä voine ilman Luojani luvatta, auttajani armoloitta, otan Luojan loitsimahan, Jumalan puhelemahan, Kaikkivallan katsomahan.

Sitten noita sylkäisi vastalle, alkoi kylvettää sairasta päästä jalkoihin saakka ympäri ruumiin, ensin vasta- ja sitten myötäpäivään, aina välistä huoahtaen ja sylkien. Kylvettäissään hän loitsi:

Mist on pulma puttununna takia tapahtununna? Onko soista vai vesistä vai on vatturaunioista vai on vanhoista akoista vai on kalma kalmistosta, perkele pyhästä maasta? Mene kalma kalmistohon, perkele pyhä'än maahan, johon on kansa kaatununna, väki suuri nääntynynnä. Siell on luuta luskottuna, pääromua roskattuna, ilman ihmisen ihotta katovaisen kainalotta.

Kun ei minussa miestä, ukon pojassa urosta, tämän päästön päästäjätä, tämän pulman purkajata, nouskohon norosta miehet, miekkamiehet hettehestä, jotk on viikon maassa maanneet, kauan lehossa levänneet, pojan ainoan avuksi, miehen kuulun kumppaniksi.

Kun ei siitä kyllin liene etkä tuotakaan totelle, tulkoon vanha Väinämöinen kaikki päästöt päästämähän, kaikki pulmat purkamahan, kaikki jaksot jaksamahan!

Mene tauti, kunne käsken, Lapinmaahan lakeahan, Pohjan pitkähän perähän; siell on hyvä ollaksesi, lempi liekatellaksesi, tiellä tuuli tuudittaapi, vesi vieno vilkuttaapi, vesi sylkkä sylkyttääpi.

Mene vielä, kunne käsken, tuonne tunturin mäelle. Kuhavuoren kulman alle, jonne puut on päin pudonneet, heinät latvoin laskenunna sulahan sarajokehen. Siellä on sisariasi, siellä viisi veikkoasi, kuusi kummisi tytärtä, seitsemän setäsi lasta. Siell on hirret hirtettynä, jalopeurat jaksettuna; siell on luutonta lihoa, sekä päätöntä kaloa, suonetonta pohkiata.

Mene sinne, kunne käsken, suden suuhun, hamaran päähän, mustan koiran hännän alle, notkoille noroperille, soille räykenettömille. Mene tuulen tietä myöten, ahavan ratoa myöten tahi käy revon rekehen: revoll on reki matala, jolla rannalle vetääpi.

Jos oot pantu palkan eestä tahi toisen käskyläinen, niin suoria nyt kotiisi isäntäsi iltaselle, emäntäsi aamuselle, muun pereesi murkinalle! Sitten sinne tultuasi, matkan päähän päästyäsi ota kiinni olkapäistä, vasemmista varpahista, kaiemmista kantapäistä, läpi luusta ja lihasta! Aita vastaasi tuleepi; ammu aita mennessäsi viieltä vitsasvältä, seitsemältä seipähältä, kaheksalta kaskipuulta.

Punahattu, tuonen poika, jännitä tulinen jousi tulisella jäntehellä, pane vaskinen vasama tuon tulisen jousen päälle. Ammu halki hampahista luun syöjä, lihan purija, veren uudelta vetäjä, jotta hiiet himmastuisi, perkeleetkin peljästyisi, katvaisi maan katehet!

Jos et tuona totelle, vielä mutka muistetahan, uudet keinot keksitähän: turvaamme Jumalahamme, luottaumme Luojahamme, jok on miehistä pätevin, urohista kelpoavin.

Oi Ukko, ylinen Luoja, pilven päällinen Jumala! Souda suonissa venettä, venehellä vaskisella, kuutilla kuparisella. Souda luun lomia myöten, jäsenten rakoja myöten. Mistä luu on luiskahtanna, siihen luuta luiskauta; mistä kalvo katkennunna, siihen kalvo kasvahuta; mistä liikkuna lihoa, siihen liittäös lihoa. Tee nyt yöllä terveheksi, päivällä imanteheksi, auta aivan terveheksi, keskeä kivuttomaksi, vieriltä viattomaksi, päältä tuntumattomaksi, aivan nuurumattomaksi, suin sulin puheltuani, hengin huokaeltuani, vihoin tuulen tuulematta, vihoin saamatta satehen, kovan ilman koskematta, pakkasen palelematta!

Saunasta tultua syötettiin ja juotettiin Riha-Heikkiä. Isäntä kysyi maksua vieraan vaivoista, johon tämä vastasi:

— Minä en ole tavallisesti määrännyt vaivoistani mitään maksua, vaan hyvät ihmiset ovat itsestään antaneet, minkä ovat hyväksi nähneet.

Mitään virkkamatta isäntä pisti Heikille kouraan puolen ruplan rahan, josta Heikki kiitti. Vähän ajan perästä Heikki sanoi isännälle:

— Jos lautamies olisi hyvä ja katsoisi minulle vähän särpimen apua sekä jotain keitinneuvoa.

Isäntä koki vierasta pidättää yöksi, mutta tämä ei sanonut joutavansa yötä olemaan, kun muka hänellä oli kiiru mennä toiseen kylään, jossa häntä odotettiin erästä heikkomielistä parantamaan. Sen kuultuaan isäntä haki aitan ylisiltä lampaankäpälän ja täytti porstuan naulassa olevan Heikin pussin ohralestyjauhoilla. Nämä antimet saatuaan Heikki läksi talosta ja Yrjö meni häntä kyytiin.

Seuraavan yön sairas vietti levottomasti ja aamun tultua hän sanoi pojallensa:

— Kyllä minua ei taida muu vaivata kuin kuolema, vaikka minä epäuskossani olen maajumalilta apua etsinyt. Laita nyt, poikaseni, pappia perään minua ripittämään.

— Kuta pappia äiti kernaimmin tahtoisi? kysyi lautamies.

— En minä ole ikänäni pappeja valinnut, vastasi sairas. Ei mikään kuulu olevan niin suuri synti kuin pappien valitseminen. Niin minulle sanoi Raution Liisa toissa kesänä. Ja niin kuin tiedetään, hän on hurskas ihminen ja pappien ystävä. Tuokaa vain se pappi, kenet itse tahdotte. Jumalan sanaahan kaikki sielunpaimenet ilmoittavat.

Isäntä laittoi Antin noutamaan rovastia sairasta ripittämään.

Sillä aikaa kun pappia oltiin perässä, tupa siivottiin: penkit, pöydät, rahit ja tuolit pestiin, lattia lakaistiin ja sairaalle tuotiin puhtaat vaatteet sekä nostettiin pieni pöytä sairaan eteen sängyn viereen. Pöydälle asetettiin lumivalkoinen pöytäliina. Suurelle pöydälle pääpuolelle levitettiin niin ikään rippulaitainen pöytäliina, ja pöydän päähän, penkille, levitettiin vaippa laskoksilleen ja nurkkaan pantiin tyyny, jotta pappi, jos niin tahtoo, saapi lojahtaa pöydänpäässä. Kahvi keitettiin valmiiksi ja kahvipannu pistettiin uuniin pappia odottamaan. Lapset siivottiin ja muutettiin puhtaisiin vaatteisiin. Samaten aikaihmisetkin pesivät kätensä ja silmänsä, kampasivat päänsä ja muuttivat puhtaat vaatteet yllensä.

Kun kyläläiset saivat tietää, että pappia oltiin hakemassa Niemelän sairasta ripittämään, niin he siivosivat itsensä ja tulivat sairastaloon pappia katsomaan. Miehet menivät peräpuolelle tupaa, vaan naiset jäivät ovensuuhun. Ainoastaan vanhemmat vaimot menivät sairasta puhuttelemaan. Yleinen hiljaisuus vallitsi tuvassa, ainoastaan kuiskaamalla puheltiin.

— Kun meillä ei tässä ole muuta tekemistä, niin varustaudutaan me katsomaan sitä hevosta, jolla pappia tuodaan, sanoi Mäkelän Pekka Perätalon Simolle.

— Mitäs siinä on katsomista? kysyi Simo.

— Onpahan siinä jotakin, vastasi Pekka. Jos hevonen pihalle päästyään ojennaikse ja haukottelee, niin sairas kuolee, mutta jos se puisteleikse ja päristelee, niin sairas paranee.

Sillä puhein he alkoivat katsella tuvan ikkunasta maantielle päin. Kohta he huomasivat papin tulevan kyytimiehineen. Pihalle päästyä hevonen seisattui, ojennaisiin ja haukotteli. Nyt olivat katsojat aivan varmat sairaan kuolemasta.

Rovasti astui tupaan ja tervehti tupaväkeä "hyvällä päivällä". Vastaukseksi naiset lyykistäysivät ja miehet kumarsivat. Isäntä meni vastaanottamaan vierasta, kätteli, aukaisi vyön, riisui turkin ja pani naulaan. Kuulumisiin vastattuaan rovasti sanoi pyyhkien silmälasejansa:

— Eikös teillä, hyvät ystävät, ole kotona mitään toimittamista, kun näin rahvailla arkipäivänä olette joutaneet tänne tulemaan?

Ennen kuin kukaan ehti siihen mitään vastata, jatkoi rovasti:

— Jos ei sairaalla ole mitään kahden kesken valittamista, niin voitte olla täällä ja kuunnella Jumalan sanaa, mutta muuten voitte mennä kotiinne.

— Eihän minulla, hyvä rovasti, ole mitään erinäistä valittamista, virkkoi sairas.

Väki jäi paikoilleen ja rovasti niitä näitä pakinoituaan kahvia juodessaan meni sitten sairaan luokse, alkoi kysellä ensin hänen ruumiillista vaivaansa ja sitten hänen sielunsa tilaa. Vähän aikaa luoperreltuaan (lohduteltuaan) hän piti rippisaarnan ja antoi sairaalle ehtoollisen, jonka jälkeen hän alkoi hommata lähtöä. Isäntä koki kiellellä rovastia ruualle, mutta hän ei sanonut itsellään olevan aikaa, kun kruununvouti oli luvannut tulla pappilaan vieraiksi. Rovasti kumarsi jäähyväisiksi, ja Yrjö laitettiin toisella hevosella häntä kyytiin. Naapurit menivät myöskin vähitellen kotiinsa.

Kuolema

    Sisältö: Anteeksiantaminen. Viimeiset määräykset. Hengenlähtö.
    Ruumiin korjaaminen. Kuolonennustukset. Ruumiin pelkääminen.
    Maahanpaniaisiin kutsumus. Kirstunteko.

Päivä päivältä näytti sairas hupevan (heikkonevan) ja seuraavana lauantai-iltana hän tuli jo kielettömäksi, puhumattomaksi. Pari tuntia sen jälkeen hän rupesi puhumaan ja hourailemaan. Vihdoin hän selkeni uudelleen, kutsui perheensä vuoteensa ympärille ja sanoi heille:

— Rakkaat lapseni, minä tunnen loppuni lähestyvän. Nyt minä menen sinne, josta ei kenkään ole palannut. Antakaa nyt minulle jokainen anteeksi, jos ketä vastaan olen rikkonut. Minä annan sydämestäni kaikille anteeksi enkä tahdo kostoa huutaa kenellekään. Minä en vie iankaikkisuuteen yhtään vihaa. Poikaseni, ojentakaat kätenne minulle!

Lautamies ojensi kätensä sairaalle ja sitten hänen veljensä Yrjö. Heidän esimerkkiään seurasivat kaikki perheen jäsenet itkusilmin ja jokainen sanoi kättä antaessaan:

— Jumala sinullekin anteeksi antakoon!

Sitten Riitta kuiskasi tyttärelleen Kaisalle jotain ja tämä meni likimmäiseen naapuritaloon ja sanoi:

— Nyt meidän mummo lähtee pois; jos ken tahtoo tulla katsomaan, niin tulkoon pian.

Kohta he nousivat yksi ja toinen vuoteeltaan ja lähtivät kuolevaa katsomaan.

— Tunnetkos minua? kysyi Lahtelan emäntä sairaalta.

— Tunnen kyllä, ja annetaan nyt anteeksi, sanoi sairas ja ojensi kätensä.

— Jumala sinullekin anteeksi antakoon! Minä kyllä ilomielin annan anteeksi, vastasi Lahtelan emäntä.

Sairas jatkoi:

— Hamasta siitä ajasta kun miesvainajani kuoli, on vanhin poikani Mikko hoitanut taloutta, vaikka talo ja tila on ollut minun nimessäni. Hän olkoon vastakin teidän isäntänne ja te toiset olkaa hänelle kuuliaiset, niin kuin te tähänkin asti olette olleet. Ja sinä poikani Mikko, ole rehellinen ja katso aina yhteistä parasta, niin kuin sinä tähänkin asti olet tehnyt, äläkä sorra ketään.

Nämä sanottuaan ummisti sairas silmänsä. Vähän ajan perästä hän aukaisi ne jälleen ja sanoi:

— Miniäimeni Riitan saapi nostaa emännäksi minun jälkeeni. Olkaa hänelle kuuliaiset ja avulliset, niin kuin te olette minullekin olleet. Kun Helka-ämmä alkaa jo tulla vanhaksi eikä jaksa enää suuria taikinoita alustella, niin Mari-täti saapi käydä kolmanneksi emännäksi; kyllä näin suuressa talossa tarvitaan kolmekin emäntää.

Vähän aikaa vaiti oltuansa sairas teki vielä muutamia määräyksiä peruistansa sekä neuvoi mitkä vaatteet hänen ympärilleen pitää pantaman. Sitten hän pani kätensä ristiin ja luki:

Henkeni, Herra, haltuus annan, Isä, älä minua ylenanna, Poikas pyhän piinan tähden; siipeis ali päästä, aut hädästä, tykös turvaan täydell todell. (Vvk. 43:6)

Loppuvärssyä lukiessaan heikkoni jo sairaan ääni, ettei lukua paljon kuulunut. Nyt otti Riitta virsikirjan, josta isäntä alkoi ja toiset veisasivat keralla:

Juur hartaast maailmast tästä… (Vvk. 391:1)

Virren loputtua isäntä koetteli kuolevan jalkoja ja sanoi:

— Nyt ei enää lähtö ole kaukana: jalat ovat jo kylmät kuin jääpalaset.

Kun virsi "Maailma sinun jätän", oli veisattu, aukaisi kuoleva silmänsä ja koetti katsahtaa yli päänsä. Hänen silmänsä loistivat kirkkaalta ja näyttivät olevan tavallista suuremmat. Hän koetteli nostaa käsiään ylös mutta ei jaksanut. Huulet näyttivät liikkuvan, mutta ääni ei yhtään kuulunut.

— Nyt hän varmaan näkee ottajansa, koska niin päänsä yli katselee, sanoi Mari-täti naapurin emännälle.

— Tiettävästi hän ne näkee, vastasi emäntä hiljaa.

— Kukaties taitaa hänen suutansa kovin paahtaa, koska huulet niin ahkeraan liikkuvat; anna sinä vettä lusikalla suuhun, sanoi isäntä vaimolleen.

Riitta antoi vettä pari lusikallista, jonka jälkeen sairas sanoi hyvin kelkkiään (kerkeästi):

— Tehkää minulle tila lattialle.

— Nyt se jo lähtee pois, kun alkaa tilaa muutella, kuiskasi Riitta Mari-tädille ja laittoi pian lattialle vuoteen, johon sairas hurstilla nostettiin. Huokuminen harveni harvenemistaan ja viimein näytti henki likattavan ainoastaan kurkkuhaudassa. Vihdoin sairas oikasi ruumiinsa, nytkäytti pari kertaa olkapäitään, ummisti silmänsä, aukaisi suutansa kolme kertaa ja vetäisi henkeänsä; niin erosi henki ruumiista. Isäntä viittasi Mauno-sedälle ja tämä aukaisi reppanan. Sitten isäntä painoi kiinni vainajan oikean silmän, joka oli jäänyt hiukan raolleen.

— Jeesus sielun saakoon! sanoi isäntä sulkiessaan äitinsä silmää.

— Jeesus sielun saakoon! kuiskasivat kaikki läsnäolijat ja notkistivat polviansa. Jokaisen silmät täyttyivät kyynelistä.

— Hänellä se on tehty, mitä meillä vielä on tekemättä, virkkoi Mauno-setä itkussa suin. Kyllä hän oli hyvä eläissänsä ja luultavasti hänelle kävi hyvin kuollessansa.

— Ei suinkaan hänestä pahuus alkuansa saanut, todisti Lahtelan emäntä. Me tässä jo olimme toverukset monta kymmentä vuotta ja hän oli aina niin rakas ja herttainen. Ei sitä kertaa hän leiponut, jottei olisi minulle antanut leivän lämpimiä.

— Ja taudissa ollessaankin hän oli koko ajan niin kärsivällinen, ettei koskaan tuskaantunut, vaikka oli sangen kovissa kourissa, sanoi Riitta todistukseksi anoppinsa kärsivällisyydestä.

— Mitä varten Mauno-setä reppanan aukaisi, kun mummo kuoli? kysyi pieni Anni äidiltään.

— Sitä varten, että vainajan sielu pääsi menemään taivaaseen, vastasi äiti.

— Pojat, menkääs ottamaan mummolle pesuvettä, käski isäntä.

Pian noutivat pojat vettä saavilla kaivosta. Riitta pani padan tulelle — muiden puiden joukkoon pistettiin vainajan lusikka palamaan — ja varisti kuolleelle pesuveden. Olkia tuotiin lattialle ja niiden päälle nostettiin ruumis. Mari-täti ja naapurin emäntä pesivät ruumiin vedellä, saippualla ja vastalla. Heille annettiin pesupalkaksi vainajan paita kummallekin. Tähteeksi jääneen saippuapalasen ja vastan korjasi Mari-täti vastaista tarvetta varten. — Vasta pantiin tallelle ja sillä siveltiin sitä lehmää, jota ajajainen ja painajainen vaivasi. Ruumiinpesusaippualla pestiin lasten rupisia päitä sekä muitakin risatautisia ja syyhelmää.

— Missähän kylän ruumislauta lienee, se pitäisi hakea tänne? kysäisi isäntä.

— Kyllä se on varmaan Mäkelässä; muistaakseni taoin Mäkelän ukkovainajalle viimeksi kirstunaulat, vastasi seppä.

Sillä aikaa kun ruumislautaa haettiin, käärivät pesijät ruumiin. Hieno aivinainen paita pantiin päälle ja esiliina eteen, valkoiset sukat jalkaan ja kirjavartiset kintaat käteen ja myssy päähän. Sitten käärittiin ruumiin ympärille valkoinen hursti, joka ommeltiin kuudesta kohdasta kiinni. Isäntä teki päretikuista pienoisen ristin, jonka hän pani vainajan rinnalle, hurstin alle. Kun ruumis oli saatu käärityksi, nostettiin se ruumislaudalle ja sidottiin keskosistaan nauhalla ruumislautaan kiinni. Pari kapulaa varustettiin ruumislaudan viereen, toinen pää- ja toinen jalkapuolelle, joilla ruumis kannettiin aittaan.

Kun ruumis lautoineen oli nostettu tuolien päälle ja kaikki saatu reilaan, otti Mauno-setä kirveen, pisti sen sillan rakoon ruumiin kohdalle ja sanoi puoleksi kuuluvalla äänellä:

— Tuossa on sinun osasi! — Missä ei tätä konstia tehty, siellä viskattiin liedestä otettuja savipalasia ruumiin perästä, kun ruumista lähdettiin hautaan viemään, ja sanottiin samat sanat.

— Minkä tähden kirves pistettiin sillan rakoon? kysyi taasen pieni
Anni äidiltään.

— Sen tähden, ettei talon karja kuolisi emännän perästä, vastasi äiti. Jos ei sitä temppua tehdä, niin emännän kuoltua kuolee aina paras lehmä talosta, joskus pari kolmekin, ja useasti menee koko karja vainajan perästä. Samoin käypi hevosille isännän kuoltua. Mutta jos kirveen laittaa sillan rakoon ja niin antaa vainajalle osan käteen, niin elukat saavat olla rauhassa.

Sitten isäntä antoi virsikirjan sepälle, joka vähän aikaa sitä latailtuaan tuli ruumiin viereen ja alkoi veisata:

Mä nukun haavoin Kristuksen, ne puhdistaa mun synneistän! Sill verens on ja kuolemans mun elon, kauneuden kanss. (Vvk. 390)

Toisen värssyn ensimmäistä säettä veisattaessa tarttuivat sitä varten käsketyt miehet kapuloihin, pistivät ne ruumislaudan alle, yhden pää- ja toisen jalkapuolelle, ja niin kantoivat neljän miehen ruumiin aittaan. Laulajat kävivät ruumiin edellä ja pitkittivät lauluaan siksi, kunnes ruumis oli asetettu paikoilleen aitan viljasalvojen päälle. Ne jotka eivät ruumista pelänneet, saattoivat ruumista aittaan, vaan pelkurit jäivät tupaan. Kun ruumis oli paikoilleen asetettu, siunasi saattojoukko itsensä ja palasi tupaan. Isäntä lukitsi aitan oven ja toi tullessaan avaimen tuvan naulaan.

Sitten isäntä meni huoneeseen, josta toi viinaputelin ja jakeli siitä ryyppyjä, ensin laulajille, sitten kantajille, pesijöille ja vihdoin kaikille vanhemmille ihmisille, jotka ryypätessään sanoivat jokainen:

— Olkoon vainajan muistoksi!

— Nauttios terveydekses! vastasi isäntä.

Emäntä puolestaan tarjosi kahvia kaikille. Kahvia juodessaan sanoi
Mäkelän emäntä:

— Johan meillä tiedettiin kauan aikaa, että joku teidän talosta kuolee, vaikka ei siitä mitään hiiskuttu. Se oli jo tässä sulalla syksyllä, ennen Mikonpäivää, kun meidän Matti yhtenä yönä tuli myllystä kotiin, niin hän kuuli pajassa sellaisen kalkkeen, ikään kuin ruumiinkirstun nauloja olisi taottu.

— Varmaankin siinä teidän Matti on erehtynyt, sillä minun pajassani ei ole kukaan koskaan, ei yöllä eikä päivällä, muu takonut kuin minä itse, ja minä en ole sydänyöllä pajassa käynyt takomassa, virkkoi seppä.

— Kyllähän sen tietää jokainen ettei pajassa mitään taottu, eikä siellä mitään seppää ollut, vaikka Matin korvissa sille tuntui; se oli vain kuolemanennustus tai kuoleman sanansaattaja, virkkoi ukko-Lauri.

— Olkoonpa vaikka niinkin minun puolestani, myödytti seppä.

— Se oli tässä niin ikään syksyllä, kun minä tulin eräänä pimeänä yönä kaupungista kotiin ja menin kaivolle hevostani juottamaan, niin kuulin teidän aitan takana aivan selvään sellaisen kalkutuksen juuri kuin ruumiskirstun lautoja olisi veistetty. Tupaan tultuani kerroin kuulemani ja meidän ukko sanoi: "Tänä syksynä Niemelästä kuolee joku, kuolkoonpa kuka tahansa", kertoi Perätalon Samuli.

— Minä tässä jo mietin itsekseni koko tämän vuotta, että taitaa meidän mummo antaa rokan, kun hän valitti aina itseään väsyttävän ja sanoi jalkansa olevan niin raskaat, ettei hän niitä nostella jaksaisi, puhui Mauno-setä.

Näissä toimissa ja pakinoissa kului yö, niin että kukko jo lauloi ensi kerran, ennen kuin naapurit menivät kotiinsa, jonne tultuaan heillä oli paljon kertomista vainajan viimeisistä hetkistä, hänen määräyksistään ja hengenlähdöstään sekä mitä virsiä vainajalle laulettiin, kutka hänet pesivät sekä kuolemanennustuksista ynnä muista tapaukseen kuuluvista asioista.

Kun vieraat olivat lähteneet, tehtiin Niemelässä tilat ja käytiin makaamaan. Nuori väki tahtoi jokainen käydä keskeen makaamaan eikä kenkään reunalle, sillä heitä pelotti ruumis aitassa. Koko sen ajan kun ruumis oli maan päällä ei kukaan nuorista tohtinut pimeällä mennä yksinään ulos, vaan he pyysivät toisiaan keralleen. Samoin oli laita toisissakin taloissa. Ainoastaan joku vanhempi ihminen oli niin jura (pelkäämätön), että uskalsi yksinään kävellä pimeässä. Monet vetivät maata käydessään peitteen korvillensa, niin että olivat tukehtua lämpimässä tuvassa.

Seuraavana aamuna isäntä jakeli käskyjä kirkkoon meneville määräten ketä sukulaista kunkin piti kutsuman maahanpaniaisiin ensi lauantaina tulemaan. Itse hän sanoi pitävänsä huolen vainajan kiitoskirjalle panosta, ruumissaarnan pidosta, haudankaivamisesta ja muutamain vierasten kutsumisesta.

Kirkolle päästyään ajoi Niemelän isäntä oitis pappilaan ja meni rovastin puheille. Sisään päästyään ja hyvän päivän tehtyänsä hän sanoi:

— Terveisiä ja pitkää ikää äitivainajaltani. Hän jätti tämän elon eilen illalla.

— Kiitoksia, vastasi rovasti ja alkoi kysellä ja kirjoittaa vainajan taudinlaatua ja kuolon menoa. Vihdoin hän sanoi:

— Niin, minulle on tuleva lehmä vainajan kuoltua. Tiettävästihän teidän talossa on lehmiä niin paljon, että pappi saapi maahanpaniaislehmän.

— Onhan niitä lehmiä tätä nykyä, vaikka olisi useampiakin maahanpaniaislehmiä annettava, vastasi isäntä. Tulevana sunnuntaina aiomme haudata vainaan ja minä tuumaan saattaa äitivainajani kunnialla hautaan kahden papin kanssa ja pidättää hänelle ruumissaarnan, jos vain herra rovasti on hyvä ja ottaa sen toimittaakseen maksua vastaan.

— Miks ei, aivan kernaasti minä sen teen, eikä se maksa enempää kuin kolme ruplaa, ja teidän varoissanne se ei merkitse mitään. Aivan niin, aivan niin, kyllä hän oli kunnon emäntä; kannattaahan hänelle ruumissaarna pitää, vastasi rovasti.

Kirkon luona haki Niemelän lautamies appensa Holttolan kirkonmiehen, jolle kertoi terveisiä ja pitkää ikää äitivainajaltaan, sekä jutteli hänelle tarkoin vainajan taudin alusta loppuun asti, erinomattain hänen viimeiset hetkensä ja sanansa.

— Jeesus sielun saakoon! vastasi kirkonmies pyyhkien silmiään.

Kirkosta päästyä kävi Niemelän isäntä hauta-Laurin puheilla pyytämässä kaivamaan hautaa vainajalle.

Seuraavana maanantaina tuli Niemelän taloon suuri joukko mustalaisia pyytäen ja mankuen jos jotakin.

— Ei meiltä anneta nyt mitään kenellekään, kun meillä on ruumis talossa, sanoi emäntä mustalaisille.

— Abrei, sanoivat mustalaiset ja läksivät talosta aika kyytiä.

Koko viikko varustettiin Niemelässä maahanpaniaisia: olutta pantiin, leivottiin ja paistettiin, vaatteita puhdistettiin ja kaulattiin. Nuoret miehet vetivät ahkeraan kuivia kaskipuita, joita vanhemmat hakkailivat haloiksi. Ilta- ja aamupuhteilla kiskoivat ukko-Lauri ja Mauno-setä päreitä. Maanantaina läksi isäntä kaupunkiin ja tuli torstaina kotiin. Samana päivänä tuli Mäkelän Risto tekemään "kuolleelle kotia, kahdonneelle kartanoa". Tuomas kävi Ristolle avuksi. He menivät Kuunjoen kankaalle, hakkasivat suoran hongan, särkivät sen laudoiksi, veistelivät sievemmiksi, ja Yrjö kävi hevosella hakemassa laudat kotiin, jossa niitä ensin veistettiin kirveellä, sitten puoltiin vuolimalla ja vihdoin höylättiin. Mauno-setä kävi pajassa kirstunnauloja teettämässä. Naulat valmiiksi taottuaan seppä luki ne ja sanoi:

— Kyllä nyt kuolee ensin miespuoli, kun naulat eivät yhtyneetkään parikkain.

— Suittaa niin olla; jos hän lienee surma jäänyt minun niskaani, virkkoi Mauno-setä.

— Minä olen jo eläissäni monta kuolleen tupaa tehnyt, sanoi Tuomas Ristolle ruumiista mittaa ottaissaan, — ja rattoisaa työtä tämä onkin, mutta minä en ole mies yksinäni ruumiista mittaa ottamaan, niin kovin minua kuollut kammottaa.

— Arka minäkin olin ennen, vaan kun minulta kuoli sekä vaimoni että kolme lasta, niin sitten perin olen ollut jurempi. Niin veikkonen se on: kun mieli kerran käypi kantapään alla, niin sitten ei enää ihminen tyhjää ryöpsähtele, vastasi Risto.

— En minä tiedä miten vaimonkin kuolema koskisi, vaan minulta kuoli paha poika — pahalla pojalla ei karjalainen tarkoita pahankurista vaan pientä lasta —, niin kovin haikama (kaiho) minulle tuli. Sananlasku kyllä sanoo:

Silloin on ukko autuas, kun akan raato on rattailla,

mutta ei minusta niin suinkaan olisi. Tiettävästi, kenellä on pahanjuoninen ja kelho (häijy), niin suittaa se tuntua autuudelta, kun sellaisesta räähkästä pääsee, virkkoi Tuomas.

— Aivan niin se on kuin sinä sanot, myödytti Risto.

Kun kirstu oli saatu valmiiksi, tehtiin pieni pussi, tyyny, johon höylänlastuja pantiin sisään. Se pantiin ruumiskirstuun vainajan pään alle. Myös levitettiin hienoja höylänlastuja kirstun pohjalle. Muut lastut vietiin pellolle ja poltettiin siellä, ettei muka tupa olisi ruvennut ruskamaan (paukkumaan). Perjantai-iltana lämmitettiin sauna ja kylvettiin.

Hautajaiset

Sisältö: Vierasten tulo. Ruumiinvalvojaiset ja kummitusjutut. Haudalle saatto. Hautaaminen. Ruumissaarna. Hautajaiset pitäjäntuvalla.

Lauantaina iltahämärissä alkoi tulla maahanpaniaisvieraita Niemelään. Miesvieraat astuivat pöydän luokse, vaan naisvieraat pysähtyivät ensin ovensuuhun, jossa antoivat tuomisnyyttinsä emännälle, isännän vaimolle. Sitten hajosivat he jokainen siihen nurkkaan, missä kenenkin likin sukulainen oli. Talon tyttäret Kaisa ja Anni riisuivat vierasten päällysvaatteet, mikäli vain kerkesivät, mutta kun yhtä aikaa tulla tupsahti useampia vieraita, niin eivät tytöt ennättäneet kaikkia riisua; heitä auttamaan tulivat ukko-Laurin miniäimet Elli ja Heti, sekä Mari-ämmän tytär Sohvi, joka oli vasta paimentyttö.

Riisuttuaan istahtivat vieraat penkille ja talon väki kävi tervehtimässä vieraita: miehiä käteltiin, vaan naisia likistettiin. Tuloryypyt annettiin vieraille siinä järjestyksessä kuin he olivat tulleetkin.

Kun kaikki vieraat olivat kokoontuneet, syötiin yhteinen illallinen. Niin hyvin atrian alussa kuin lopussakin luettiin ruokaluvut ja laulettiin joku värssy. Näin koko maahanpaniaisten ajan.

Kun illallinen oli syöty ja ruoka korjattu, tuotiin laulaen ruumis aitasta tupaan. Ruumiskirstu asetettiin tuolien päälle ja neljä kototekoista kynttilää laitettiin ruumiskirstun viereen palamaan, kaksi pää- ja kaksi jalkapuolelle. Ruumis nostettiin kirstuun, jonka jälkeen Holttolan kirkonmies alkoi jo toisten kanssa veisata:

Minun majan musta, vuoteen valju, oi kuolem vieras kauhia! Elon ilmast katkoit, kuin varjo vaipuu, kohta katoo, niin kaikk ikäpäivän maailmass kiirust pois karkais. Kuitenkin mun ilon on, ett tiedän taas nousevani ja Kristuksen kanss iät eläväni. (Vvk. 400:2)

Kun vuoteet oli laitettu, kävivät lapset ja nuorempi rahvas makaamaan, vaan vanhemmat ihmiset pitivät valvojaisia koko yön. He ottivat istuimet kirstua lähelle, jossa he lauloivat ja lukivat sekä aika välistä kokoontuivat pöydän ympärille viinaa maistelemaan ja yhtä sekä toista juttelemaan.

Kun seppä oli kolmea virttä veisattaessa ollut johtajana, niin hän sanoi viimeisen virren loputtua:

    Ei jaksa laulaa,
    jos ei kasta kaulaa,

ja niin menivät laulajat pöydän ympärille istumaan. Isäntä kaasi viinaa pulliin, josta valvojat vuoronsa perään ryyppäsivät ja kertoivat kaikenlaisia kummitusjuttuja kuolleista.

Holttolan kirkonmies kertoi erään kestikievarin vanhan emännän, joka eläissään paljon taikuutta harjoitti, kuoltuaan käyneen melkein joka yö kummittelemassa ja silloin hakeneen kaikki paikat. Sattuipa samaan aikaan eräs matkustavainen herra jäämään kestikievariin yöksi. Isäntä kyllä koetteli selittää herralle, ettei muka täällä kukaan saa yörauhaa. Mutta herrat kun eivät usko semmoisia, niin ei tämäkään herra muuta kuin nauroi vain isännän puheelle ja sanoi: "Jos vain eläviltä rauhan saan, kyllä minä kuolleiden kanssa toimeen tulen", ja kävi kuin kävikin yöksi. Mutta annapas olla, puolenyön aikana, kun herra sikeimmilleen nukkui, tulikin emäntävainaja, alkoi kaivella ja penkailla herran päänalasia. "Mitä sieltä on hakemista?" ärjäisi herra vihastuneena kun hänen yörauhaansa häirittiin. "Ehtoollisöylättiä haen", vastasi vainajan haltia. — Kansan uskon mukaan ei vainaja itse kävele, vaan hänen haltiansa kummitteiksee. — "Mihin sinä sitten olet sen pannut?" kysäisi herra. "Vasikkain pyttyyn minä ne aina panin", vastasi haltia. "Ota sieltä jonne ne olet pannut ja anna oikeille kristityille rauha!" sanoi herra.

Sen päiväsen perään ei kummitus enää tullut taloon. Sillä kun vain kummitukset saattavat elävien tiedoksi sen, mikä heidän rauhaansa haudassa häiritsee, niin sitten ne lakkaavat kummittelemasta.

Sitten kertoi Mäkelän Risto seuraavan jutun:

— Eräässä pitäjässä niin ikään kuoli taikuriemäntä, joka taikatempuillaan oli pitänyt aina itsellään hyvän karjan. Ruumiin maan päällä ollessa kävi sen haltia läävässä lehmiä häiritsemässä, mutta hautaan vietynä se alkoi käydä yön aikoina tuvassakin. Niin kauan kuin tuli paloi tuvassa ja ihmiset valvoivat, se ei tohtinut tulla, mutta niin pian kuin tuli sammui, alkoi kohta kolina kuulua. Talon isäntä koetteli kaikki konstit, mitä vain suinkin taisi, ja kävi jo maajumaliltakin eli tietäjiltä ja noidilta apua etsimässä, mutta turhaan. Vihdoin hän valitti pitäjän vanhalle rovastille tämän ihmeen. Rovasti ensin nauroi, mutta kun isäntä vakuutti asian todeksi kertoen, miten vainajan haltia on milloinkin mellastanut, rovasti sanoi vihdoin: "Kaivakaa vainajan hauta, aukaiskaa ruumisarkku, kääntäkää ruumis vatsalleen arkkuun ja leikatkaa veitsellä kantapäihin risti. Sitten suljette arkun ja täytätte haudan mullalla, niin kyllä se herkeää kummittelemasta."

Kun hauta aukaistiin, ruumis oli syrjällään kirstussa ja veri oli purskahtanut sekä suusta että sieraimista. He tekivät rovastin neuvon mukaan ja ilmoittivat asian rovastille. "Oi voi!" oli rovasti sanonut. "Vainaja on ollutkin valekuollut ja haudassa se raukka vasta oikeittain kuoli. Te olette haudanneet elävän ihmisen."

— Niillä herroilla on omat uskonsa, sanoi Mauno-setä. Kun ihminen ei enää hengitä eikä mitään elonmerkkiä näytä, niin kuolluthan se on. Sen nyt tyhmäkin ymmärtää. Vaan herroilla on omat hulluutensa. Heidän mielestään ei saisi kuollutta viedä ennen kuin vuorokauden kuluttua kylmään huoneeseen eikä haudata ennen kolmea vuorokautta. Sellaiset hupsut ovat herrat, vaikka ovat suuret koulut käyneet.

— Mitenkäs sen kummittelijavainajan kanssa viimeinkin kävi?
Lakkasiko se kummittelemasta? kysyi ukko-Lauri.

— Tietysti sen täytyi lakata, kun tehtiin rovastin neuvon mukaan, vastasi Risto.

Kun ryypyt oli otettu, mentiin taas vainajan kirstun ääreen veisailemaan. Muutamia virsiä veisailtua mentiin uudestaan pöydän ympärille ryyppimään ja kummituksista puhelemaan. Seppä kertoi pitkän jutun, kuinka piru kiusasi Vilojoen seppää.

Savolais-ukko kertoi, että hänen isoisänsä oli renkinä eräällä vanhalla rovastilla, joka kerran iltasilla ripittämään mennessään laulaa hyräili hautausmaan kohdalla. "Autuaat levoss levännevät", niin kirkkomaasta haltia vastasi: "Ei, herra, puoletkaan ole autuaat!" — Entisten suomalaisten uskon mukaan oli jokaisella maalla, vedellä, kartanolla ym. oma haltiansa; siis kirkkomaallakin eli hautausmaalla.

Takaisin tullessaan taasen samalla paikalla hyräili rovasti samaa virttä, niin kirkkomaasta haltia sanoi: "Ken levännee, ken lentänee!" Sen koommin ei rovasti enää koskaan kuulunut kirkkomaan kohdalla veisanneen.

Tällä tavoin veisuun, luvun, tarinoiden ja ryyppimisen vaihdellessa kului yö kukonlauluun asti. Sitten kävivät vanhemmat ihmiset makaamaan ja isäntä korjasi viinapullon pois. Nuorempi väki nousi vuorostaan valvomaan ja hekin kertoivat monta juttua kuolleista.

— On turhaa pelätä kuolleita, virkkoi Korjuksen Risto. Minne puu kaatuu, siinä se makaa eikä liiku minnekään, jos ei sitä kukaan liikuttele. Koko jutut kuolleiden kävelemisestä ovat turhia loruja, joilla ei ole päätä eikä perää.

— Sen minä arvasin, että niinhän sinä sanot, joka et usko taikoja etkä haltioita, sanoi Elli.

— Mutta mistäpä sellaiset jutut olisivat saaneet alkunsa, jos ei kenkään olisi kummituksia nähnyt? kysäisi Mierolan Rusi.

— Tiettävästi siitä, että joku on ollut valekuolleena ja on tavalla tai toisella vironnut eloon ja kävellyt. Sitä on sitten kerrottu ja lisäilty ja tultu vihdoin siihen päätökseen, että kaikki tai jotkut ainakin kävelevät. Näitä kertovat täysinä tosina vanhemmat ihmiset lasten kuullen ja ne taas puolestaan uskovat kaikki, niin todet kuin valeetkin. Siitä he jo pienuudesta pitäin saavat pelkuriluonnon, joka seuraa heitä hamaan hautaan asti. Vähitellen kuitenkin tämä pelko katoaa, jos kuka rupeaa järjellisesti asiaa miettimään ja totutteleikse vähän kerrallaan rohkeaksi, selitti Korjuksen Risto.

— Minä olen kuullut, että jos kuollutta koskettaa vasemmalla kädellä, niin se ei pelota, virkkoi Anni.

— Minä taas olen kuullut, että jos harppaa kolme kertaa kuolleen jalkojen päällitse, niin pelko katoaa, tiesi Rusi.

— Se voipi kyllä antaa rohkeutta, kun kuollutta koskettelee ja oleksii kuolleen kanssa, niin vähitellen tottuu juremmaksi eikä turhia hepsahtele, sanoi Korjuksen Risto.

Näitä pakinoidessa taajeni kukonlaulu ja kanojen kaakerrus ilmoitti päivän tulon olevan läsnä. Nyt havautettiin kaikki väki valveille. Kun vuoteet oli korjattu ja silmät pesty, pidettiin aamurukous. Sitten juotiin kahvi, syötiin murkina ja alettiin hommata kirkolle lähtöä. Emäntä toisten talon naisten avulla laittoi eväät suuriin tuohikontteihin ja isäntä pani korissa olevan rakkoputelin, joka oli täynnä omaa keittoa paloviinaa, yhteen konttiin. Kontit kannettiin rekiin. Sitten pistäytyi isäntä naapuritaloissa pyytämässä "koulunkantajoita". Mäkelän ja Mattilan mustat ruunat oli jo ennen tilattu ruumista vetämään, ja niiden isännät samaten kuin kaikki naapurin isännät ja emännät olivat illalla tulleet maahanpaniaisiin.

Ennen kuin hevoset valjastettiin, sidottiin aisakello sen hevosen vempeleeseen, joka ruumiin eteen valjastettiin. Toinen hevonen valjastettiin rinnalle.

Kun väki oli pukeutunut ja kaikki hevoset olivat valjaissa, keräytyi saattojoukko ruumiskirstun ympärille, ja Holttolan kirkonmies sepän kanssa veisasi:

Siis siunaa Herra aina mun rakkaat omaisen ja älä salli painaa heit syvään murheeseen! Kyll pian yhteen tulemm juur suurest riemuiten ja ynnä kunniaan kuljemm sitt iloon iäiseen. (Vvk. 391:9)

Ennen kuin kirstun kansi pantiin kiinni, ratkoi Riitta rihmat ruumiin lakanasta.

Sitten nostettiin ruumiskirstun kansi paikalleen ja seppä naulasi sen kiinni. Kun kantajat olivat asettautuneet paikoilleen, veisasivat edellä nimitetyt:

Yhteisest teidän Jumalan käsiin annan ja rauhaan, veljen, lankon ja sukun oman, en täällä viivy kauan. Minä täss tiess olen matkamies, Herra Jesu minua auta, sieluni pääst kaikest hädäst, veres ja piinas kautta. (Vvk. 392:14)

Seuraavaa värssyä veisattaissa kannettiin ruumis rekeen, jossa levitettiin vaippa kirstun yli. Mattilan isäntä kävi hevosia ajamaan ja seppä, Mäkelän Risto sekä Rokkasen Jussi kävivät laulajina kirstun kannelle istumaan. Hautaristi asetettiin reen perään.

Kun kaikki saattoväki oli rekeen istautunut, heittivät laulajat hatut päästään ja Rokkanen toisten kanssa veisasi:

Nyt rohkiast täältä lähden, suo kasvos minun nähdä, Jesu lunastajan, kun minun tahdoit auttaa, katkeran piinas kautta lapseksi Jumalan. (Vvk. 389:4)

Seuraavaa värssyä alkaissa nykäisi Mattila hevosia ja niin lähdettiin ajamaan. Ruumiin perässä ajoi hänen vanhin poikansa Niemelän isäntä, sitten tyttärensä Saarelan emäntä miehineen, toinen tytär Kalpiin emäntä miehineen, toinen poika Yrjö vaimoineen ja kolmas tytär Kesselin emäntä miehineen sekä neljäs tytär Mari-täti Mauno-sedän kanssa. Muut sukulaiset seurasivat siinä järjestyksessä kuin kukin oli vainajalle sukua. Kylän läpi ajaessa pitkitettiin laulua yhtä mittaa.

Ennen kuin maantielle päästiin, hevoset seisotettiin ja laulajat sekä muut vanhat miehet maistelivat taskumateistaan. — Muutamissa paikoin, esimerkiksi Viipurin pitäjässä, on tapana naulata pieni lautapalanen petäjän kupeeseen kylän tiehaarassa. Sellaista muistopalasilla varustettua puuta kutsutaan ristimännyksi. Ristimännystä kotiinpäin ei vainajan haltia uskalla tulla! — Sitten jatkettiin taas matkaa hyvällä vauhdilla ja joka talon kohdalla laulettiin. Ajaessa läpi kylän, jossa oli useampia taloja, veisattiin niin kauan kuin kylää piisasi ja sitten vasta laulu lakkasi, kun oltiin kylän ohitse. Suuren mäen alla pysäytettiin hevoset ja maisteltiin taskumatista.

Kirkolle päästyä pysäytettiin ruumis pappilan kujan suuhun, vaan muu saattoväki ajoi kirkon luokse. Niemelän isäntä meni rovastin puheille ja palasi sieltä, kun ruumiskelloja alettiin soittaa. Soittoa odottaessa ryypiskelivät ruumiinvetäjät. Läpättyä ja aamukellon soitua alettiin ensin pienellä ja sitten suurella kellolla soittaa sielukelloja. — Soittaminen ja koulunkanto kävi vainajain iän mukaan: vanhin ensin ja sitten nuoremmat. Miehille alettiin soittaa suurella, vaan naisille pienellä kellolla, johon myös toinenkin kello yhtyi. — Silloin ruumis vietiin pappilan perheentuvan kupeelle, jossa seisatettiin hevoset ja ruumis nostettiin paarille ja kirstun yli levitettiin paariverka. Toiset ruumiit tuotiin samassa järjestyksessä. Niemelän isäntä toimitti äitivainajalleen kaksitoista kantajaa, jotka varustausivat paarin ympärille, kuusi kumpaisellekin puolelle, ja ristin kantaja paarin perään.

Kohta tulikin rovasti kappalaisen, lukkarin ja koulumestarin keralla. Kaikkien päät paljastuivat, kun herrat astuivat esille. Lukkari asettausi edemmäksi, vaan papit jäivät paarien eteen. Lukkarille apulaiseksi ilmestyivät koulumestari ynnä ne kolme laulajaa, jotka ruumiin kanssa tulivat, sekä eräs kirkon- ja toinen lautamies. Muutamia lehtiä virsikirjasta käännettyään kuiskasi lukkari apulaisilleen virren numeron ja alkoi veisata:

Meilt ystävämm lankee nähden, meill esimerkiks surkiast. Samaa tiet täytyy käydä meidän, maistamaan kuolemaa karkiaa, kuin ikäns köyhä, niin rikas: tänn täytyy kaikkien pyrkiä. Herra armahda päällemm! Kriste armahda päällemm, miks emme ajattel sen pääll, keskell kuolemaa seisomm tääll. Herra armahda päällemm! (Vvk. 397:3)

Seuraavaa värssyä alettaessa läksi saattojoukko liikkeelle ja heti alkoivat kirkonkellot soida. Vainajan likeiset sukulaiset astuivat paljain päin paarien perästä, vaan muu rahvas pani hatut päähänsä ruumissaaton liikkeelle lähteissä. Haudalle päästyä heittivät taas kaikki hattunsa pois ja olivat paljain päin niin kauan kuin laulua kesti. Laulun loputtua kellot lakkasivat soimasta ja rahvas pani hatut pähänsä. Haudankaivajan avuksi hautaan ruumista vastaanottamaan meni pari ensimmäistä kantajaa; toiset kantajat laskivat ruumiin hautaan.

Kun Niemelän ruumis oli hautaan laskettu, menivät kirkkoherra ja lukkari ottamaan toisia ruumiita, jotka saatettiin hautaan samalla tavalla. Kappalainen ja koulumestari menivät pappilaan. Sitten kun kaikki ruumiit olivat haudassa, kirkkoherra siunasi ne ja lukkari veisasi multavärssyn, jota toimittaessa kelloja soitettiin. Sitten mättivät vainajain sukulaiset kolme kertaa kukin "kepiöitä multia" vainajain kirstun kannelle. Kantajat hauturin kanssa täyttivät haudan mullalla ja asettivat ristit vainajain haudalle pääpuolelle.

Puolipäivän jumalanpalveluksen perästä ei kellään näyttänyt olevan halua lähteä kirkosta, sillä tieto oli levinnyt salamannopeasti seurakunnalle, että nyt pidetään Niemelän vanhalle emäntävainajalle ruumissaarna. Vähäisen väliajan perästä nousikin lukkari lehterilleen, pani numerot 273 ja 9 värssyn numeron. Sitten hän alkoi veisata:

Mikä tauti? kauhiast

ja veisasi kaikki jäljellä olevat värssyt. Veisuun loputtua astui rovasti saarnastuoliin ja lyhyen rukouksen perästä lausui:

— Ei meillä ole täällä pysyväistä kaupunkia, vaan tulevaista me etsimme (Hepr. 13:14). Hän selitti kuulijoillensa, kuinka kaikkein, jotka syntyneet ovat, täytyy kuolla ja jättää tämä maailma ja etsiä tulevaista ja pysyväistä kotoa. Siitä oli näkyväisenä esimerkkinä nytkin se vainaja, jonka muistoa tässä vietettiin.

Sitten hän luki vainajan elämänvaiheet ja sukuluettelon mainiten, kuinka vainaja oli syntynyt kuuluisista ja kunniallisista vanhemmista, tullut kuuluisalle ja kunnialliselle Niemelän rusthollarille emännäksi — Niemelä oli rustitila Ruotsin vallan aikana —, elänyt kunniallista ja nuhteetonta elämää, kuollut Herrassa ja nyt ynnä muiden autuaallisesti edesmenneiden kanssa nauttii hyväin töittensä hedelmää, iankaikkista autuutta. "Sillä, meidän vaivamme, joka ajallinen ja keviä on, saattaa meille iankaikkisen ja määrättömän kunnian, jotka emme näkyväisiä katso, vaan näkymättömiä; sillä näkyväiset ovat ajalliset, mutta näkymättömät iankaikkiset" (2 Kor. 4: 17, 18). Vainaja oli niitä ihmisiä, joka ei vaivojaan säästänyt, vaan kasvatti lapsensa kurituksessa ja Herran nuhteessa näyttäen heille aina hyvää esimerkkiä, niin että koko Niemelän talon perhe kuin myöskin kaikki vainajan sukulaiset ovat kunniallisia ja rehellisiä ihmisiä, joista koko seurakunnalla on ilo, kunnia, arvo jne.

Sitten kun esirukous vainajan edestä oli luettu, veisattiin virrestä 293 viimeinen värssy ja näin päättyi juhlallisuus.

Niemelän isäntä meni kirkkoherran perästä pappilaan, kiitti rovastia kauniista saarnasta ja maksoi sekä koulunkäviäiset kuin myöskin saarnanpitopalkan luvaten tuoda lehmän viikon varrella. Kirkkoherra otti rahat kiittäen sanoen olevansa vakuuttunut, ettei lautamies Niemelä suinkaan kehtaa tuoda maahanpaniaislehmäksi jotain hiehokäppyrää vaan tuopi oivallisen aikaraavaan. Sen Niemelä lupasi tehdäkin ja niin erottiin kaikessa ystävyydessä.

Sitten isäntä meni pitäjäntupaan, johon emäntä oli jo laittanut päivällisen eväänä olevista ruokavaroista niille kaukaisille sukulaisille ja tuttaville, vainajan kantajille ja laulajille, jotka asuivat toisella puolella pitäjää ja jotka eivät matkan pituuden tautta tahi muista syistä voineet maahanpaniaisiin tulla. Pitäjäntupaan tuli myöskin ruumiin saattoväki, jota maahanpaniaistalosta oli saattanut ruumista. Kaikille vieraille isäntä jakeli kirkkoryyppyjä. Kaukaiset vieraat käskettiin syömään, vaan maahanpaniaisväki läksi takaisin Niemelään. Hauta-Lauri sekä hänen perheensä myös syötettiin, samaten suntio.

Vierasten syötyä korjattiin ruuantähteet kontteihin ja kontit rekeen. Kiitettyään ja jäähyväiset sanottuaan läksivät vieraat kotiinsa, samaten Niemelän isäntäkin.

Maahanpaniaiset

Sisältö: Ruumisrokka. Hevosten kauroittaminen. Isännän ja emännän nosto. Vaivaistenrahat. Perujen jako. Vierasten lähtö. Maahanpaniaislehmä.

Maahanpaniaisiksi kutsuttiin niitä pitoja, jotka pidettiin ruumiin hautaan viennin perästä ja joissa joko isäntä tai emäntä nostettiin. Hautajaispidot pidettiin ennen hautaamista ja päättyivät ruumiin hautaamiseen.

Maahanpaniaistaloon tultua jakeli Mauno-setä kirkkomiehille ja muille ryyppyjä kylmästä tultua. Ryypätessään sanoi jokainen:

— Kepeät mullat vainajalle!

— Sen Jumala suokoon! vastasi ryyppyjen antaja.

Päivälliseksi oli keitetty ruumisrokka pavuista, raavaan- ja sianlihasta. Kaksi isoa pöytää oli asetettu tuvan peräseinälle pääksytysten, ainoastaan sen verran jätettiin pöytien välille, että siitä päästiin kävelemään. Suurilla puuvadeilla kannettiin pöytään ruumisrokka, josta isäntä nosti lihapalaset puulautasille, joita oli pöydän laiteille ympäriinsä asetettu. Kahdenlaista leipää, rukiista ja ohraista, myös tuotiin pöytään sekä omena- (potaatti-) että oikeita (ryyni-) piirakkaita asetettiin pöytään sillä tavoin, että ryynipiirakas oli asetettu omenapiirakkaan päälle jokaisen eteen. Silakkana oli Aitjärven särkiä puulautasilla. Olutkapat asetettiin penkeille, toinen ylä- ja toinen alapöytään. Vieraat kävivät yläpöytään mikäli mahtuivat ja loput alapöytään. Naisvieraat asetettiin kunniasijalle, yläpöytään. Talonmiehet ja koulunkantajat kävivät alapöytään mikäli mahtuivat, naiset ja lapset söivät perästäpäin.

Holttolan kirkonmies luki ruokaluvut ja vielä muutamia virren värssyjä vainajan muistoksi ja Kokkasen Jussi veisasi ruokavärssyn kuolemanvirsistä. Sitten alkoi atrioiminen. Syödessä alkoi kylän seppä pakinan ja sanoi:

— Saapi nähdä, kuka meidän kylästä ensin tuolla köllähtää. Miesten puolella se ainakin vuoro on, kun eivät kirstunnaulat yhtyneet parikkain.

— Ja vainajan oikea silmä jäi auki, lisäsi siihen ukko-Lauri. Vaikka meidän isäntä sekä pesijät koettivat sitä painaa umpeen, niin yhtä kaikki se oli vain auki kirstuun pannessa. Tämähän merkitsee, että miespuolinen kuolee ensiksi.

Näissä pakinoissa kului ruokailu, ja kun kaikki olivat lopettaneet syöntinsä, luettiin ja laulettiin. Sitten noustiin yhtaikaa pöydästä. Kun kutsuvieraat olivat lopettaneet atriansa, lisättiin ruokaa pöytiin ja isäntä käski naapurista hautajaisvieraita katsomaan tulleet yläpöytään sekä paikalle saapuneet kerjäläiset alapöytään. Hekin lukivat ja lauloivat sekä atrian alussa että lopussa.

Kun kaikki vieraat sekä talon perhe olivat syöneet ja ruoka korjattu, otti isäntä naulasta aitan avaimen ja sanoi:

— Ihmiset ovat kyllä ravitut, mutta luontokappaleittenkin pitää saada ravintonsa. Vieraat tekevät hyvin ja lähtevät ottamaan hevosillensa kauroja.

Jokainen totteli kutsumusta ja kukin hankki itselleen astian, johon kauroja pani. Muutamilla olivat retukat keralla — retukka, pieni neliskulmainen hursti, joka sidottiin reen aisoihin sikoissa olevista neljästä nauhasta — ja he panivat siihen kaurat. Isäntä mittasi kapan kauraa hevosta kohti, ensin vieraille, sitten omille hevosille.

Kun vieraat sekä isäntä olivat tulleet tupaan, sanoi seppä:

— Minä olen tämän talon suurin ja tärkein virkamies; minun siis tulee tietää, kuka tästälähin niin hyvin minulle kuin muillekin vieraille ja talon perheelle ruokaa laittaa ja valmistaa, kun emäntä oli hautaan saatettu. Siis olisi nostettava uusi emäntä.

— Juuresta puuhun, virkkoi Holttolan kirkonmies. Eihän talossa ole laillista isäntääkään. Sehän on ensin nostettava, sitten vasta emäntä. Niin kuin tiedetään, oli mummovainaja miehensä kuoltua sekä laillinen isäntä että emäntä talossa; poikansa antoi hän ainoastaan toimittaa perheenmiehen ammattia, mutta isännäksi ei häntä vielä ole milloinkaan nostettu.

— Nostetaan sitten nyt, kun tässä on koko suku ja heimokunta koolla, sanoi Lippolan isäntä ja läheni lautamiestä valmiina nostamaan.

— Ei se saa niin hätimiseen tapahtua, virkkoi lautamies. Minä puolestani ehdottelen, että ukko-Lauri nostetaan isännäksi, sillä hän on vanhin mies talossa.

Tämän kuultuaan ukko-Lauri naurahti ja sanoi:

— Sija saaneelle vaan ei vaivan nähneelle. Minä kun en ole isännän kantaakaan, niin en voi tulla kysymykseenkään isännän virkaan. Ja paitsi sitä, olen jo niin vanha ja heikko, etten enää jaksa kaikin ajoin hallita omia jäseniänikään, saatikka sitten tällaista taloa, jossa on viidettäkymmentä henkeä perettä. Olkoon vain entinen perheenmies eteenkinpäin talon haltiana. Hän on isännän kantaa ja osaa sen viran toimittaa.

— Koska ei ukko-Lauri ota isännyyttä vastaan, niin nostetaan sitten Mauno-setä isännäksi. Hän kyllä jaksaa ja osaa sen viran toimittaa, virkkoi perheenmies.

— Ei kaikki jauhot talkkunaksi kelpaa, vastasi Mauno-setä. Minä sanon kohdasteen teille, hyvät ystävät, sukulaiset ja heimot, että tätä taloa on hamasta vanhoista ajoista hallinnut vanhimman kannan mies ja siihen on pere aina tyytynyt. Nyt ei ole vanhimmalla kannalla muita miehiä kuin nykyinen perheenmies ja veljensä Yrjö. Hän, tuo meidän perheenmies, on siis ainoa laillinen isäntä ja hänet on äitivainajakin käskenyt olemaan isäntänä talossa. Ja kun me tähän asti olemme hänen hallitukseensa tyytyneet, niin tiettävästi tyydymme siihen vastakin. Ken ei tahdo tyytyä, hän ilmoittakoon nyt tyytymättömyytensä, niin hän saa osansa taloudesta käteensä ja saa olla itselleen isäntänä. Minä puolestani tahdon lautamiehen olemaan isäntänä meidän talossa.

— Me tahdomme samaten, sanoivat kaikki perheen miesjäsenet.

— Miehet hoi! huusi Mauno-setä ja tarttui lautamiehen vyötäisiin. Pian oli miehiä kuin kimalaisia perheenmiehen ympärillä. He nostaa keikuttivat hänet kolme kertaa niin korkealle, että pää oli lakeen tavata, huutaen joka kerralla:

— Onneksi isännälle!

— Kiitoksia hyvät ystävät, sukulaiset ja heimot! vastasi isäntä ja näytti hyvin liikuttuneelta. Kun touhu oli asettunut, alkoi seppä toisten keralla veisata:

Niill jotka tääll on vallan pääll, ann neuvoi hyvii armost, ett kunniatas ja oikeuttas ain edes auttavat jalost.

Suo kaikill meill, ett käskyis teill tääll kristillisest käynemm, ett autuudess sun tykönäs sitt taivaass ijät elämm. (Vvk. 363:9, 10)

— Oikeutta ja totuutta olen aina koettanut noudattaa enkä ole ketään kohtaan ollut itsevaltias, vaan olen tahtonut asiat toimittaa parhain päin, niin kuin olen ymmärtänyt oikein olevan ja kohtuuden vaativan. Sen olen vastakin tekevä, niin totta kuin Jumala minua auttaa, virkkoi isäntä kyyneleet silmissä.

Sitten isäntä otti viinaputelin oikeaan ja pullin vasempaan käteensä ja kaasi ryypyn joka miehelle alkaen vanhimmasta, ukko-Laurista, ja jatkaen eteenpäin, ensin talon perheelle, sitten vieraille.

Kun isännän nostokaiset oli juotu, seppä sanoi:

— Tuleehan emäntä viimeinkin nostettavaksi vai mitä?

— Sepällä on vain huoli emännästä, virkkoi leikillään Kokkanen.

— Tiettävästi se täytyy minun tietää kuka emännäksi tulee, sillä minulla on parempi apu emännästä kuin isännästä. Emäntä antaa minulle monta kertaa vuodessa ruokaa ja juomaa eikä tule minua pajaan pyytämään yhtään kertaa. Isäntä tekee päinvastoin, vastasi seppä nauraen.

— Emäntää nostaessa ei voi olla mitään eri mieliä, sanoi ukko-Lauri. Isännän vaimo nostettakoon emännäksi. Sen on vainaja määrännyt, ja hänenhän se on paikkakin. Hän on myös jo monta vuotta emännyyttä pitänyt, kun vainaja ei enää itse jaksanut kaikkia emännän töitä toimitella.

Sen kuultuaan meni seppä perämaalle ja haki isännän vaimon naisten joukosta, toi hänet pöydän luo, asetti rahille istumaan ja alkoi nostaa. Pian oli sekä miesten että naisten käsiä niin paljon rahissa kiinni, kuin vain suinkin mahtui. He nostivat rahin emäntineen kolme kertaa korkealle ja huusivat joka kerralla:

— Onneksi emännälle!

— Kiitoksia! vastasi emäntä, kun he olivat hänet alas laskeneet.

Heti kun emäntä oli päässyt vapaaksi, seppä meni hänen luokseen, antoi kättä ja sanoi:

— Onnea, onnea emännälle! Muista seppäs ja pappis pitää kunniassa!

— Tiettävästi minä sen muistan, sanoi emäntä nauraen. Kiitoksia vain toivotuksestas!

Kun hiljaisuus oli tullut, Lippolan isäntä alkoi toisten keralla veisata:

Kanss kaikkein sovinto ja rauha minull lainaa; jos onni kaluu tuo, mun anna olla aina tääl köyhäin holhoojan ja hyväntahtoisen, ain valmiin auttamaan ast hetkeen viimeiseen. (Vvk. 298:5)

Kun veisuu oli lopetettu, sanoi emäntä miehelleen:

— Sinä saat antaa minun puolestani nostokaiset miehille, minä annan naisille.

Sen sanottuaan meni emäntä huoneeseen, toi sieltä putelin punaista viinaa ja viklakinttupullin. Kaadettuaan pullin täyteen hän ojensi sen Helka-ämmälle.

— Olkoonpas onneksi emännälle! virkkoi Helka-ämmä ja ryyppäsi vähän.

— Nauttios terveydekses! vastasi emäntä.

Samalla tavalla jaettiin nostokaisia kaikille vanhemmille naisille, sekä omille että vieraille. Isäntä jakeli viinaa samalla tavalla kaikille vanhemmille miehille.

Kun kahvi oli juotu, josta ei puolikuppisiakaan unhotettu, ja kahvikapineet oli korjattu, pyysi ja sai Holttolan kirkonmies lautasen, kopisteli sitä pöytään herättääkseen kansan huomiota ja lausui:

— Kun esivanhempamme ovat aina tällaisissa tilaisuuksissa muistaneet köyhiä ja vaivaisia, niin seuratkaamme mekin heidän kaunista esimerkkiään ja kootkaamme tässä tilaisuudessa apua puutettakärsiville. Lahjan suuruus ei tiettävästi tule kysymykseen, mutta antajan hyväntahtoisuus. Olihan muinen köyhän lesken ropo arvokkaampi kuin rikkaiden suuret rahat. Iloista antajaa Jumala rakastaa.

Tämän kuultuaan pani Niemelän isäntä lautaselle viidenkolmatta kopeekan hopearahan. Emäntä niin ikään antoi kahden riunan rahan. Holttolan kirkonmies pani puolestaan rivetniekan (kymmenen kopeekan hopearahan), Mauno-setä viiden kopeekan hopean. Kaikki varakkaammat isäntämiehet antoivat hopearahan, mutta naiset pistivät vain vaskirahoja. Muutamat, joilla ei ollut pientä rahaa, vaihtoivat toisiltaan tai myöskin vaivaistenlautaselta. Tarkemmat ihmiset vaihtoivat kopeekankin puoliksi ja antoivat vain puoli kopeekkaa, jotkut neljänneskopeekankin. Kun rahanpano alkoi harveta, sanoi Holttola:

— Kopeekkaa vajaa on vaivaistenraha.

— Tuossa on kopeekka, jos se sillä täyttyy, virkkoi ukko-Lauri viskatessaan kopeekan lautaselle.

— Vielä on puolta kopeekkaa vailla, sanoi Holttola.

— Tuossa on sekin, sanoi Eerikka antaessaan rahan.

— Vielä on kopeekkaa vajaa vaivaistenraha, muistutti Holttola.

— Ei vaivaistenkassa milloinkaan täyteen tule, panipa siihen vaikka kuinka paljon, vastasi Kokkanen. Siksipä sanotaan kaikista vajaista, että se on vajaa kuin vaivastenraha.

Kun ei vähällä aikaa enää yhtään rahaa lisää tullut, sanoi kirkonmies:

— Naiset, naiset, muistakaa vaivaisia; teitähän useammin kivistää.

— Se nyt sitten kivistämästä estäisi, vaikka kaiken omaisuutensa vaivaisille uhraisi, vastasi Saarelan emäntä.

— Kyllä kaiketi se estää, virkkoi kirkonmies. Jottapas Raamattu sanoo: "Autuas on, joka köyhää holhoo: häntä Herra auttaa pahana päivänä. Herra kätkee hänen ja pitää hänen elävänä, että hän menestyy maan päällä; etkä sinä hylkää häntä vihollistensa tahtoon. Herra virvoittaa häntä tautivuoteessansa: Sinä autat hänen kaikesta sairaudestansa." (Ps. 41: 1-3) Tiettävästi köyhät ja vaivaiset, kun puutteessaan avun saavat, lähettävät hartaat esirukoukset auttajainsa puolesta taivaaseen. Vieläpä lahjat ja antimet voivat auttaa kuolemankin perästä, jos Jumalan sana paikkansa pitää, joka kuuluu näin: "Tehkäät teillenne ystäviä väärästä mammonasta, että kun te kuolette, korjaavat he teitä iankaikkisiin majoihin." (Luuk. 16: 9)

— Ei Holttola ole suotta aikojaan kirkonmiehenä ollut, koska osaa saarnata niin kuin paras pappi ja tuntee Raamatun yhtä hyvin kuin kirjanoppineet, sanoi Kokkanen ihmetellen.

Tämän keskustelun perästä toivat vielä ne naiset rahaa lautaselle, jotka eivät ennen olleet tuoneet.

Kun rahantulo oli loppunut, niin lukivat Holttolan kirkonmies ja talon isäntä rahat; niitä oli yhdeksän ruplaa, neljäkymmentäkaksi ja puoli kopeekkaa, jotka talonisäntä korjasi huostaansa.

Näissä toimissa kului iltapuoli hämäriin asti, jolloin naapureista olevat kantajat, vierasten katsojat ja kerjäläiset läksivät maahanpaniaistalosta, ainoastaan kutsuvieraat jäivät yöksi.

Seuraavana aamuna päivän tultua keräytyivät vainajan tyttäret, miniäimet, sisaret ja muut sukulaisnaiset vainajan huoneeseen peruja jakamaan. Vainajan paidat, joita oli viisitoista rohtimista ja saman verran ylispaitoja sekä kolme aitopalttinaista, jaettiin sovinnolla, samoin kalsut, sukat, pohjalliset, tankit, liinaviitat, turkit, rohkamoviitat ja kengät; mutta hameita ei tahdottu sopia jakamaan.

— Minä tahdon nämä parhaat verkahelmahameet, sillä minun mieheni on vanhin lapsi vainajalle, sanoi emäntä ottaen hameet huoneen orrelta.

— Joko sinä sitten aiot miehesi käyttää hameissa, kun niin parhaat tahdot ottaa? kysyi pilkaten Saarelan emäntä, vainajan vanhin tytär, ja otti hameet nadoltaan.

Kaikki huoneessa olijat rehahtivat nauraman, vaan Mari-täti sanoi toimessaan:

— Ei se ole naurun asia, kun voita rokkaan pannaan. Muistakaapas, hyvät sukulaiset, että natoni on vainajalle niin nämä kuin melkein kaikki muutkin vaatteet omin käsin valmistanut. Niin kuin tekin tiedätte, ei vainaja enää moneen vuoteen kyennyt käsitöitä tekemään, ainoastaan kuteita kehrätä hömersi. Natoni on siis vääsinki (ansiollinen) saamaankin ne hameet, mitkä hän itse tahtoo, jos totuutta tehdään.

— Ottakoon sitten Riitta ne ja käyttäköön miehensä hameissa, sen ahmuri, vastasi Saarelan emäntä ja viskasi hameet vihaisesti talon emännälle.

— Nuo sarkasiniset verkahelmahameet tahdon minä ottaa, saneli
Mari-täti näyttäen hameita orrella.

— Ne ovat minun, vaikka maa revetköön, minä olen vanhin tytär ja tahdon ne ottaa, vastasi Saarelan emäntä ynseästi ja tempaisi hameet orrelta.

— No, ota sitten; saat raukka kerran kelpo hameet. Ei sinussa itsessäsi olekaan semmoisten hameiden tekijää, tiuskaisi Mari-täti.

— Oli tai ei, se ei kuulu tähän; minä tahdon ottaa oman osani, vastasi Saarelan emäntä ja otti hameet.

— Mutta nuo harmaat uudet tiuhakkohelmahameet minä tahdon ottaa, sanoi Mari-täti näyttäen kädellään hameita huoneen orrella.

— Kun nyt kerran ollaan iän jälkeen ruvettu jakamaan, niin ne otan minä, virkkoi Kalpiin emäntä ottaen hameet kainaloonsa. Sinä vanhanpiian kasakka vältät vanhemmillakin hameilla. Vai toivotko sinä vielä itsellesi sulhasia, koska tahtoisit koristella uudella hameella?

Tämän kuultuaan purskahti Mari-täti itkemään ja sanoi:

— Kuulkaahan hyvät ihmiset! Ovatko nuo nyt oikeita sisaren puheita? Olen minä mikä hyvänsä, vanha tai nuori piika, niin olenhan minä kunniallinen ihminen ja vainajan tytär niin kuin tekin. Jos äitivainajani olisi tuossa, niin ottaisi hän sinua tukasta kiinni, niin vanha ja emäntä kuin lienetkin. Mutta vielä vai tässä on aikaa vainajata muistella; kalut ja tavarat ovat vain mielessä, niin kuin virressä veisataankin:

Ruumis se hautaan heitetään ja mustall mullall peitetään, näimp sinä täält erotetaan. Langot sitt tavarat raatelevat, suku kalua myös jakelevat, kokoon saanut unhotetaan. O ihminen, o ihminen! Milläs sielu virvoitetaan (Vvk. 378:4)

— Tuossa on hameet, ota sitten ne, sen itkupukari. Ei sinun hyppysistäsi sellaisia hameita synnykään, sanoi Kalpiin emäntä viskaten hameet sisarelleen.

— Taitavat pianaikaa perujen jakajat nujakan nostaa mummovainajan huoneessa, kun siellä kuuluu riitaa ja itkua, sanoi Kokkanen ulkoa tupaan tultuaan.

— Metelöikööt jos; keskenäänhän koira haavansa nuolevat, vastasi isäntä ja meni yhtä kaikki vähän ajan perästä huoneeseen, jossa vainajan viimeisiä vaatekappaleita jaettiin.

— Äitivainajani suuren soljen minä tahdon korvaukseksi siitä, kun toiset ovat saaneet paremmat hameet, virkkoi Kesselin emäntä.

— Sen olen minä jo korjannut ja teetän siitä hopeahelat merenvahapiippuuni, vastasi isäntä.

— Et vai sinä natju (saituri) saa muualta hopeaa piippusi suuraudoiksi kuin äidin soljesta? Akkasi otti puoliväkisin vainajan parhaat hameet ja sinä varastit soljen, ja minä raukka en saa mitään, vaikka olen tytär niin kuin muutkin, möngelsi Kesselin emäntä itkusuulla.

— Sinähän sait vainajan kirkkoturkin, joka on arvokkaampi kuin monet hameet, vastasi Riitta.

— Sisko rukka! En minä luullut sinua niin tyhmäksi, että sinä ilkeät minulle tuollaisia sanoja lausua. Tiedäthän sinä, että minä saan hopeaa kyllä muualtakin piippuni suuhun, mutta saan myös äidin soljestakin ja minulla on täysi oikeus siihen. Sillä niin paljon kuin teitä tässä on, niin te ette olisi oikeastaan velkapäät saamaan niin nauhan nenää; sillä te olette jo tyttären osan saaneet naimisiin mennessänne, virkkoi isäntä hyvin tiukasti.

— Ja sinä olet saanut maat ja mannut, kodit ja konnut ja et raatsi siskollesi antaa äitivainajan solkea, sanoi Kesselin emäntä.

— Niin olenkin, mutta minä olenkin poika enkä tytär. Ja paitsi sitä niin eihän tämä talo ole yksin minun; onhan tässä monta osanottajaa. Muuten minä saan ilmoittaa teille, että jos ette suosiolla sovi jakamaan äitivainajamme peruja, niin minä en anna yhtään nauhaa kenellekään. Kysykäät oikeutta, jos tahdotte, lausui isäntä sellaisella äänellä, jossa ei ollut leikkiä.

Tuntien isännän luonteen entuudestaan tiesivät sisarukset ja muut sukulaiset, ettei hänen kanssaan ole kinastelemista. He alkoivat jakaa sovinnolla viimeisiä kampsuja (tavaroita) ja sanoivat isännälle:

— Mene, hyvä veikko, miesten kanssa seurustelemaan; kyllä me nämä asiat sovimme keskenämme.

Mitään virkkamatta meni isäntä tupaan. Kun perut olivat jaetut, korjasi jokainen oman osansa, minkä oli saanut. Taloon jäävät tavarat jätettiin huoneeseen, vaan vieraat toivat tavaransa tupaan, josta sitten ottivat ne kotia lähtiessään.

Sitten syötiin päivällinen ja juotiin lähtökahvit, Vieraat valjastivat hevosensa, pukivat vaatteet yllensä ja varustausivat matkaan. Emäntä oli laittanut jokaiselle tuomisia kotiin vietäväksi. Jäähyväisiä heittäessään kiittivät vieraat talonväkeä vieraanvaraisuudesta ja ystävällisestä kohtelusta pyytäen käymään heidän kotonaan. Talonväki kiitti myöskin vieraita heidän käynnistään ja ystävällisestä seurustelusta pyytäen heitä muistamaan jälkensä. Tällä tavoin loppuivat maahanpanijaiset.

Vierasten mentyä sanoi isäntä perheelleen:

— Rovasti pyysi ja minä lupasin viedä emälehmän maahanpaniaislehmäksi, niin mikäs lehmä viedään?

— Häpeähän tuo olisikin viedä meidän talosta rovastille huonoa lehmänkäpsykkää, virkkoi Mauno-setä.

— Saapi viedä Maanikin. Se on suurin ja lihavin, mutta on vanhin ja huonomaitoisin, vastasi emäntä.

Seuraavana aamuna meni isäntä emäntineen läävään lehmää ottamaan. Isäntä otti hienon nuoran, jonka hän pujotti vasemman turkinhihasta ja vasemman housunlahkeensa lävitse, kiersi nuoralla kolme kertaa myötäpäivään lehmän etujalkojen ympäri, kääri sitten nuoran Maanikin sarvien ympäri ja teki solmun. Solmun sisään hän pani karvoja, jotka otti lehmän selästä, etujalkojen kohdalta, vatsan alta ja ristiluiden päältä. Näin pantiin lehmälle nuora päähän, että se kulkisi hyvästi eikä tekisi vastarintaa. Emäntä päästi lehmän kytkyestä, otti lehmän kaulaimen, jolla lyödä hotaisi lehmää ja sanoi:

— Ota oma osasi, älä vie toisten lykkyä!

Sitten isäntä kuljetti lehmää nuorasta ja Mikko seurasi lehmän ajajana pappilaan saakka, jonne päästyä isäntä meni konttoriin ja ilmoitti rovastille asiansa. Rovasti tuli ulos katsomaan lehmää ja sanoi:

— Aikamies tuopi aikalehmänkin. Kiitoksia paljon! Käy nyt veikkonen sisään, niin katsotaan jotakin suunavausta.

Sillä puhein mentiin sisään, jossa Niemelä antoi rovastille maahanpaniaisissa kootut rahat. Rovasti luki rahat ja sanoi:

— Vai näin paljon siellä karttui rahoja! Johan minä sen arvasinkin, kun kaikki pitäjän pohatat koossa olivat, niin kyllä siellä rahaa saadaan jottamoinen summa vaivaisillekin, vaan en minä luullut niin paljoa tulevan. Kiitoksia vaan! Ensi sunnuntaina julistan tämän saarnastuolista.

Sekä lautamiestä että hänen poikaansa syötettiin ja juotettiin pappilassa, jossa sitten erottiin kaikessa ystävyydessä. Seuraavana sunnuntaina julisti rovasti saarnatuolista:

— Kuuluisan Niemelän rusthollin emännän Kaisa Niemelän maahanpaniaisissa on koottu kirkolle ja vaivaisille yhteensä yhdeksän ruplaa neljäkymmentäkaksi ja puoli kopeekkaa, joka täten kiitollisuudella mainitaan.