The Project Gutenberg eBook of Satuja ja tarinoita VI, by H. C. Andersen

Anna-Liisa.
Lasten leperrystä.
Palanen helminauhaa.
Kynä ja mustepullo.
Lapsi haudassa.
Tarhakukko ja viirikukko.
"Kaunis!"
Kertomus dyyneiltä.
Marionettiennäyttäjä.
Kaksi veljestä.
Vanha kirkonkello.
Kaksitoista postivaunuissa.

Anna-Liisa oli kuin maito ja mansikka, nuori ja iloinen, kaunis katsella. Hampaat paistoivat niin valkoisina, silmät niin kirkkaina, jalka oli kevyt tanssissa ja mieli vieläkin kevyempi! Mitä siitä seurasi? "Ilkeä vekara!" — niin, kaunis hän ei ollut! Hänet annettiin ojankaivajan vaimon hoitoon, Anna-Liisa joutui kreivilliseen linnaan, istui koreassa huoneessa, yllään silkkiset ja samettiset vaatteet, ei tuulenhenkikään saanut käydä häneen, kukaan ei saanut sanoa hänelle kovaa sanaa, sillä se vahingoitti häntä eikä hän kärsinyt sitä: hän imetti kreivillistä lasta. Se oli hieno kuin prinssi, kaunis kuin enkeli, kuinka hän rakastikaan tätä lasta! Hänen omansa, niin, se oli kodissa, ojankaivajan kodissa, missä ei pata kiehunut yli laitainsa, mutta suu kiehui, ja tavallisesti ei siellä ollut ketään kotona. Poika itki, mutta mitä ei kukaan kuule, se ei ketään liikutakaan. Hän itki kunnes nukkui eikä unessa tunneta nälkää eikä janoa, uni on sellainen hyvä keksintö. Vuosien kuluessa — niin, aikaa myöten kasvaa rikkaruoho, sanotaan — Anna-Liisan poika kasvoi, ja kuitenkin sanottiin hänen kasvussaan pysähtyneen. Mutta tähän perheeseen hän kokonaan oli kasvanut kiinni, he olivat saaneet siitä rahat, Anna-Liisa oli hänestä kokonaan vapaa, hän oli kaupunkilaismatami, vietti sisällä tyyntä, rauhallista elämää ja käytti ulos mennessään hattua. Mutta hän ei koskaan mennyt ojankaivajalle, se oli niin kaukana kaupungista eikähän hänellä ollut sinne asiaakaan, poika oli heidän, ja syödä hän kuului osaavan. Pitihän hänen tehdä työtä ruuastaan ja niin hän kaitsi Jensenin Matin punaista lehmää, hän kyllä saattoi katsoa sitä ja tehdä jotakin puolestaan.

Kahlekoira herraskartanon valkaisualtaalla istuu auringonpaisteessa ylpeänä koppinsa katolla ja haukkuu jokaista ohikulkijaa, sadeilmalla se ryömii sisäpuolelle, sen on kuiva ja hyvä olla. Anna-Liisan poika istui ojanreunalla ja vuoli liekapaalua. Keväällä hän näki kolmen mansikkataimen kukkivan, ne kyllä kasvattaisivat marjoja, siitä hän iloitsi enemmän kuin mistään muusta, mutta marjoja ei kuulunut. Hän istui sateessa ja pahassa ilmassa, kastui pintaa myöten, tikerä tuuli kuivasi sitte vaatteet hänen yllään. Jos hän tuli kartanolle, niin häntä tönittiin ja tuupittiin, hän oli ruma ja ilkeä, sanoivat piiat ja rengit, siihen hän oli tottunut — häntä ei koskaan oltu rakastettu!

Miten kävi Anna-Liisan pojan? Miten hänen saattoi käydä? Hänen kohtalonsa oli: "ei koskaan rakastettu".

Maankamaralta hänet viskattiin laivaan. Hän läksi merille huonolla aluksella, hän istui ruorin ääressä sill'aikaa kuin kippari joi. Likainen ja ilkeä hän oli, viluinen ja nälkäinen, ei olisi luullut hänen koskaan syöneen kylläkseen, eikä hän ollutkaan.

Oltiin lopulla vuotta, oli raaka, märkä, tuulinen ilma. Tuuli viilsi kylmänä paksujen vaatteiden läpi, varsinkin merellä, ja siellä kulki yhden purjeen varassa kurja alus, kannellaan vain kaksi miestä, niin, saattoi sanoa ainoastaan puolitoista, ne olivat kippari ja hänen poikansa. Koko päivän oli ollut hämärää, nyt kävi vieläkin pimeämmäksi, oli pureva pakkanen. Kippari otti ryypyn, joka lämmitti sisällisesti, pullo oli esillä ja lasi niinikään, se oli ylhäältä ehyt, mutta jalka oli mennyt poikki ja sen sijaan sille oli vuoltu siniseksi maalattu puutalla, jolla se seisoi. Ryyppy teki hyvää, kaksi vieläkin parempaa, arveli kippari. Poika istui ruorin ääressä, jota hän piteli kovine, tervaisine käsineen. Ruma hän oli, hiukset takkuiset, alakuloinen ja masentunut hän oli, se oli ojankaivajan poika, kirkonkirjoissa häntä sanottiin Anna-Liisan pojaksi.

Tuuli viilsi omalla tavallaan, haaksi omallaan! Purje pullistui, tuuli oli tarttunut siihen, mentiin huimaavaa vauhtia — raakaa, märkää oli ympärillä ja vielä enemmän sitä lajia saattoi tulla — seis! Mikä oli? Mikä tönähti, mikä räjähti, mikä tarttui alukseen? Se kääntyi ympäri. Oliko se pilvenputoama, oliko se hyökyaalto? Poika ruorin ääressä päästi kovan huudon: "Jeesuksen nimeen!" Haaksi oli töydännyt mahtavaan kiveen meren pohjalla ja vaipui kuin vanha kenkä kadun lokaan, vaipui miehineen, hiirineen päivineen, niinkuin on tapana sanoa; ja hiiriä siinä oli, mutta vain puolitoista miestä: kippari ja ojankaivajan poika. Kukaan ei nähnyt tätä, paitsi kirkuvat lokit ja kalat siellä alhaalla; niin, eivätkä nekään oikein, sillä ne katselivat peloissaan syrjään, kun vesi kohisi vaipuvan haahden sisään. Tuskin syltäkään se oli veden alla, unohdetut olivat nuo molemmat, unohdetut, unohdetut! Ainoastaan lasi siniseksi maalattuine puutalloineen ei vaipunut, puutalla piti sitä pinnalla. Lasi ajelehti, kunnes se tulisi särkymään ja heitettäisiin rannalle — missä ja koska? Niin, sehän ei merkinnyt mitään! Se oli palvellut aikansa ja sitä oli rakastettu. Tätä ei Anna-Liisan poika ollut kokenut! Taivaan valtakunnassa ei yksikään sielu enään sano: ei milloinkaan rakastettu!

Anna-Liisa asui kaupungissa, hän oli asunut siellä jo monta vuotta. Häntä kutsuttiin matamiksi ja hän pöyhisteli, varsinkin puhuessaan vanhoista muistoista, kreivillisestä ajastaan, jolloin hän ajoi vaunuissa ja saattoi puhua kreivittärien ja vapaaherrattarien kanssa. Hänen suloinen kreivilapsensa oli mitä kaunein Jumalan enkeli, mitä herttaisin olento, hän oli pitänyt Anna-Liisasta ja Anna-Liisa hänestä. He olivat suudelleet toisiaan ja taputelleet toisiaan, hän oli Anna-Liisan ilo, puolet hänen elämäänsä. Nyt hän oli suuri, neljäntoista vuoden vanha, hän oli saanut oppia ja hän oli kaunis. Anna-Liisa ei ollut nähnyt häntä sitte kuin hän kantoi häntä käsivarsillaan, hän ei moneen vuoteen ollut käynyt kreivillisessä linnassa, se oli kokonaisen matkan takana.

— Kerran minun täytyy tehdä tuumasta tosi! sanoi Anna-Liisa. — Minun täytyy lähteä katsomaan ihanuuttani, suloista kreivilastani! Niin, varmaan hänkin ikävöi minua, ajattelee minua, pitää minusta, niinkuin silloin, kun hän enkelinkäsivarsineen riippui kaulassani ja sanoi: "An-Lis!" Se soi kuin viulu! Niin, minun täytyy tehdä tuumasta tosi ja lähteä häntä katsomaan.

Hän ajoi kyytirattailla, hän kulki jalan, hän saapui kreivilliseen linnaan. Se oli suuri ja loistava niinkuin ennenkin, puutarha ulkopuolella oli sama kuin ennenkin, mutta ihmiset talossa olivat kaikki oudot eikä yksikään heistä tietänyt mitään Anna-Liisasta, he eivät tietäneet mitä hän kerran oli täällä merkinnyt. Kreivitär sen kyllä vielä heille sanoo, ja myöskin hänen oma poikansa. Miten hän ikävöikään häntä!

Nyt oli Anna-Liisa perillä. Kauvan hänen täytyi odottaa ja odottavan aika on pitkä! Ennenkuin herrasväki asettui ruualle kutsuttiin hänet kreivittären luo ja häntä puhuteltiin hyvin ystävällisesti. Suloisen poikansa hän saisi nähdä aterian jälkeen, silloin hänet taasen kutsuttiin sisään.

Kuinka hän oli tullut suureksi, pitkäksi ja kapeaksi! Mutta kauniit silmät olivat ennallaan ja enkelinsuu. Hän katseli häneen, mutta ei sanonut sanaakaan. Varmaan hän ei tuntenut häntä. Hän kääntyi ympäri, aikoi mennä, mutta silloin tarttui Anna-Liisa hänen käteensä, painoi sen suutaan vastaan. "Kas niin, hyvä on!" sanoi hän ja läksi sentiensä huoneesta, hän, Anna-Liisan rakkauden ajatus, hän, jota hän oli rakastanut ja rakasti yli kaiken, hän, hänen maallinen ylpeytensä!

Anna-Liisa asteli ulkopuolelle linnaa, avonaiselle maantielle, hän oli niin surullinen. Poika oli kohdellut häntä kuin vierasta, ei ajatusta hän ollut uhrannut hänelle, ei sanaa, hän, jota hän kerran yötä päivää oli kanniskellut ja aina kantoi ajatuksissaan.

Suuri musta korppi lensi tielle hänen eteensä, kirkui ja kirkui uudestaan. "Hyi!" sanoi hän, "mikä pahan ilman lintu sinä olet!"

Hän astui ojankaivajan asumuksen ohitse. Vaimo seisoi ovella ja niin he puhelivat.

— Sinulla näyttää olevan hyvät oltavat! sanoi ojankaivajan vaimo. —
Olet paksu ja lihava! Hyvin sinä voit!

— Heidän laivansa on hukkunut miehineen päivineen! sanoi ojankaivajan vaimo. — Lauri kippari ja poika hukkuivat molemmat. Ne ovat nyt mennyttä. Olin toki luullut, että poika kerran olisi auttanut minua roposella, sinulle hän toki ei ollut maksanutkaan mitään, Anna-Liisa!

— Ovatko he hukkuneet! sanoi Anna-Liisa ja sitte he eivät enään puhuneet siitä asiasta. Anna-Liisa oli niin suruissaan siitä, ettei hänen kreivilapsensa ollut suvainnut puhua hänelle, hän, joka rakasti häntä ja oli kulkenut tänne tuon pitkän matkan. Ja olihan se maksanut rahaakin. Saavutettu ilo ei ollut suuri, mutta siitä ei hän täällä puhunut sanaakaan, hän ei tahtonut keventää mieltään puhumalla siitä ojankaivajan vaimolle, olisihan tämä saattanut luulla, etteivät kreivilliset enään antaneet hänelle arvoa. Silloin kirkui taasen korppi hänen päänsä päällä.

— Mokomakin musta kummitus, sanoi Anna-Liisa, — peloitteleepa se minua tänään!

Hän oli ottanut mukaansa kahvipapuja ja sikuria, hän tekee hyvän työn ojankaivajan vaimolle, jos hän antaa ne hänen keitettävikseen. Anna-Liisakin saattaa saada siitä kupin. Ojankaivajan vaimo läksi keittämään kahvia ja Anna-Liisa istuutui tuolille ja meni siinä uneen. Silloin hän näki unta olennosta, josta ei hän milloinkaan ennen ollut nähnyt unta. Se oli kylläkin ihmeellistä: hän näki unta omasta lapsestaan, joka tässä talossa oli kärsinyt nälkää ja parkunut, saanut olla oman onnensa nojassa ja nyt makasi syvällä meressä, Herra ties missä. Hän näki unta, että hän istui siinä missä istui ja että ojankaivajan vaimo oli keittämässä kahvia, hän saattoi tuntea papujen tuoksun, ja tuolla ovella seisoi jokin niin kaunis, hän oli yhtä korea kuin kreivillinen lapsi, ja pienokainen sanoi:

— Nyt maailma hukkuu, pitele kiinni minusta, sillä sinä olet kuitenkin äitini! Sinulla on enkeli taivaan valtakunnassa, pitele kiinni minusta!

Ja sitte lapsi tarttui kiinni häneen. Mutta kuului sellainen meteli, varmaan maailma meni kappaleiksi. Ja enkeli kohosi ja piteli kiinni hänen paidanhihoistaan, piteli niin lujasti, että hänestä tuntui siltä kuin häntä olisi nostettu ylös maasta, mutta hänen jalkoihinsa takertui jotakin raskasta, se riippui hänen selässään, oli kuin sadat naiset olisivat tarttuneet kiinni ja ne sanoivat: "jos sinut pelastetaan, niin pelastettakoon meidätkin! Käykää kiinni! Käykää kiinni!" ja he kävivät kaikki kiinni. Se oli liikaa. "Ritsis-ratsis!" kuului, hiha repeytyi ja Anna-Liisa putosi kauhistuksissaan ja heräsi siihen — hän oli putoamaisillaan tuolilta, jolla hän istui. Hän oli niin sekaisin päästään, ettei hän ensinkään voinut muistaa, mitä unta hän oli nähnyt, mutta jotakin pahaa se oli ollut.

Sitte juotiin kahvi, sitte puheltiin ja sitte läksi Anna-Liisa lähimpään kylään, missä hänen piti tavata kyytimies, vielä tänä iltana ja yönä ajaakseen kotipaikalleen. Mutta kun hän pääsi kyytimiehen luo, niin tämä sanoi, ettei hän voisi päästä lähtemään ennenkuin seuraavan päivän iltana. Anna-Liisa punnitsi siis nyt mitä jääminen tulisi hänelle maksamaan, punnitsi tien pituutta ja teki sen johtopäätöksen, että jos hän kulkisi pitkin rantaa eikä ajotietä, niin matka olisi miltei kaksi penikulmaa lyhyempi. Olihan kaunis ilma ja täysikuun aika, ja Anna-Liisa päätti kävellä, seuraavana päivänä hän saattoi olla kotona.

Aurinko oli alhaalla, iltakellot soivat vielä — ei, ne eivät olleet kellot, vaan Peder Oxen [tanskalaisessa kansankielessä puhutaan "kellosammakosta" (Bombinater igneus), jonka valtiomies Fredrik II:sen ajoilta Peder Oxe tarun mukaan olisi tuonut maahan. Suoment. muist.] sammakot, jotka kurnuttivat soissa. Nyt ne vaikenivat, oli aivan hiljaista, ei lintukaan äännähtänyt, jokainen niistä oli asettunut levolle, ja varmaankaan ei pöllö ollut kotosalla. Äänetöntä oli metsässä ja rannalla, missä hän kulki. Hän kuuli omat askelensa hiekassa, meri ei läikkynyt, kaikki syvässä vedessä oli äänetöntä; mykkinä olivat kaikki siellä alhaalla, sekä elävät että kuolleet.

Anna-Liisa kulki eikä ajatellut mitään asiaa, niinkuin sanotaan. Hän oli poissa ajatustensa luota, mutta ajatukset eivät olleet poissa hänen luotaan, ne eivät milloinkaan ole poissa meidän luotamme, ne vain lepäävät horroksissa, sekä jo eläviksi heränneet ajatukset, jotka ovat panneet levolle, että ne ajatukset, jotka eivät vielä ole liikahtaneet. Mutta ajatukset kyllä aina tulevat esiin, ne saattavat liikahtaa sydämessä, liikahtaa meidän päässämme tai hyökätä kimppuumme.

"Hyvä työ kantaa siunauksensa hedelmää!" on kirjoitettu. "Synnissä on kuolema!" on niinikään kirjoitettu. Paljon on kirjoitettu, paljon on sanottu — sitä ei tiedetä, sitä ei muisteta, niin kävi Anna-Liisan. Mutta se saattaa johtua mieleen, se saattaa tulla!

Kaikki paheet, kaikki hyveet lepäävät meidän sydämissämme! Sinun sydämessäsi, minun sydämessäni! Ne lepäävät pieninä näkymättöminä siemeninä: tuleepa sitte ulkoapäin auringonsäde, pahan käden kosketus, käännyt kulmasta oikealle tai vasemmalle, niin, se voi ratkaista asian, ja pientä siemenjyvää järkytetään, se paisuu, se halkeaa ja vuodattaa mehunsa kaikkeen sinun vereesi, ja niin olet sinä täydessä vauhdissa. Ne ovat huolestuttavia ajatuksia, meillä ei ole niitä, kun me kuljemme horroksissa, mutta ne ovat liikkeellä. Anna-Liisa kulki horroksissa, ajatukset olivat liikkeellä! Kynttilämessusta kynttilämessuun on sydän saanut paljon asioita laskutaululleen, sillä on vuoden tili, paljon on unohtunut, ajatuksia sanoissa ja teoissa, Jumalaa, meidän lähimmäistämme ja omaa omaatuntoamme vastaan. Me emme ajattele niitä, sitä ei Anna-Liisakaan tehnyt. Hän ei ollut tehnyt mitään pahaa maan lakia ja oikeutta vastaan, häntä pidettiin kaikin puolin arvossa, hän oli kunnollinen ja rehellinen, sen hän tiesi. Ja niin hän käveli pitkin rantaa — mitä tuossa nyt olikaan? Hän pysähtyi: mitä siihen oli ajelehtinut? Vanha miehen hattu siinä oli. Missäpähän tuokin oli vierinyt laivasta! Hän astui lähemmä, pysähtyi ja katseli sitä — hyi, mikä tuossa sitte oli? Hän aivan pelästyi. Mutta ei siinä ollut mitään pelästymistä, meriruohot ja kaislat vain olivat kietoutuneet suuren, pitkulaisen kiven ympärille, näytti siltä kuin siinä olisi ollut kokonainen ihminen. Se oli vain kaislaa ja meriruohoa, mutta hän pelästyi kuin pelästyikin, ja jatkaessa matkaa eteenpäin johtui hänen mieleensä niin moninaisia, joita hän lapsena oli kuullut, kaikki taikausko "ranta-aaveesta", hautaamattoman haamusta, joka oli ajelehtinut autiolle rannalle. "Rannanpesijä", kuollut ruumis, se ei tehnyt mitään, mutta sen haamu, Ranta-aave, seurasi yksinäistä kulkijaa, tarrautui kiinni ja vaati, että se vietäisiin kirkkomaahan ja haudattaisiin vihittyyn multaan. "Käykää kiinni! käykää kiinni!" sanoi se, ja Anna-Liisan hiljaa itsekseen toistaessa näitä sanoja, johtui koko hänen unensa äkkiä hänen mieleensä, hän muisti aivan selvästi kuinka äidit olivat tarrautuneet häneen kiinni, huutaen: "käykää kiinni! käykää kiinni!" kuinka maailma oli hukkunut, hänen paidanhihansa olivat repeytyneet ja hän oli pudonnut eroon lapsestaan, joka tuomion hetkellä oli tahtonut pitää häntä pystyssä. Hänen lapsensa, hänen oma lapsensa, jota ei hän koskaan ollut rakastanut, niin, jota ei hän ollut edes ajatellut, tämä lapsi oli nyt meren pohjassa, se saattoi tulla ranta-aaveena huutamaan: "käy kiinni! käy kiinni! toimita minut kristittyyn multaan!" Ja tätä ajatellessa pisteli kauhu häntä kantapäihin niin että hän kulki nopeammin. Pelko tuli kylmänä, kosteana kätenä ja asettui hänen sydänkammioonsa, melkein hän rupesi voimaan pahoin. Ja kun hän nyt katseli merta, kävi se yhä sakeammaksi ja tiheämmäksi. Raskas sumu työntyi maille, se asettui pensaiden ja puiden ympärille, ne kävivät omituisen näköisiksi. Hän kääntyi katsomaan kuuta, joka oli hänen takanaan. Se oli kuin mikäkin kalpea, säteetön kiekko. Tuntui siltä kuin jokin raskaana olisi asettunut painamaan kaikkia hänen jäseniään: käy kiinni! käy kiinni! ajatteli hän, ja kun hän taasen kääntyi katsomaan kuuta, tuntui hänestä siltä kuin sen valjut kasvot olisivat olleet aivan hänen vierellään, ja sumu riippui kuin liina alas hänen olkapäitään: "käy kiinni! käy kiinni! toimita minut kristittyyn multaan!" oli hän kuulevinaan ja kuulikin jotakin ääntä, niin onttoa, niin outoa. Se ei ollut sammakkojen ääntä suosta, ei korppien eikä variksien ääntä, sillä niitähän ei näkynyt. "Hautaa minut! hautaa minut!" kuului selvästi. Niin, se oli hänen lapsensa ranta-aave, hänen lapsensa, joka lepäsi meren pohjalla, joka ei saanut rauhaa ennenkuin se saatettiin kirkkomaahan ja hauta kaivettiin vihittyyn multaan. Sinne hän päätti mennä, siellä hän päätti kaivaa! Hän kulki siihen suuntaan missä kirkko oli ja tuntui siltä kuin taakka olisi käynyt keveämmäksi, se katosi, ja silloin hän taasen aikoi kääntyä takaisin ja lähteä kotiin lyhyintä tietä. Mutta samassa alkoi taasen painaa: käy kiinni! käy kiinni! Oli kuin sammakot olisivat kurnuttaneet, oli kuin lintu olisi valittanut, kuului aivan selvästi: "hautaa minut! hautaa minut!"

Sumu oli kylmää ja kosteaa, hänen kätensä ja kasvonsa olivat kylmät ja kosteat pelosta. Ulkopuolelta häntä ahdisti, hänen sisässään muodostui ääretön tila ajatuksille, joita ei hän milloinkaan ennen ollut tuntenut.

Yhtenä kevätyönä saattaa täällä pohjolassa pyökkimetsä puhjeta, heloittaa nuoressa upeudessaan päivän auringonpaisteessa. Yhdessä ainoassa sekunnissa saattaa meissä versota ja kehittyä se synnin siemen, joka ajatuksina, sanoina ja tekoina on kylvetty kuluneeseen elämäämme. Se versoaa ja kehittyy yhdessä ainoassa sekunnissa, kun omatunto herää. Ja Jumala herättää sen, kun me vähimmin sitä odotamme. Silloin ei ole mitään pakoa, teko pysyy tekona ja todistaa, ajatukset kehkeytyvät sanoiksi ja sanat helisevät kuuluvina maailmalle. Me kauhistumme sitä mitä olemme tukahuttamatta kantaneet mielessämme, me kauhistumme sitä mitä ylimielisyyttämme ja ajattelemattomuuttamme olemme kylväneet maailmalle. Sydän on tallettanut kaikki hyveet, mutta myöskin kaikki paheet, ja ne saattavat viihtyä hedelmättömimmässäkin maaperässä.

Anna-Liisan ajatuksissa liikkui mitä me tässä sanoin olemme lausuneet, se oli hänet kokonaan vallannut, hän vaipui maahan, ryömi siten kappaleen eteenpäin. "Hautaa minut! hautaa minut!" kuului, ja mieluimmin hän olisi haudannut itsensä, kunhan hauta olisi ollut kaiken unohtamista. — Se oli vakava herätyksen-hetki kauhuineen ja tuskineen. Taikausko pani hänen verensä milloin kuumenemaan, milloin kylmenemään; niin paljon, josta ei hän milloinkaan ollut viitsinyt puhua, johtui hänen mieleensä. Äänetönnä kuin pilven varjo kirkkaassa kuutamossa kiiti hänen ohitseen näky — hän oli ennenkin kuullut siitä puhuttavan —, aivan hänen ohitseen kiiti neljä päristelevää hevosta, tuli paistoi niiden silmistä ja sieraimista, ne vetivät tulisia vaunuja, niissä istui se paha herra, joka toistasataa vuotta sitte oli mahtaillut näillä tienoilla. Aina puoliyön aikaan sanottiin hänen ajavan kartanoonsa ja heti kääntyvän takaisin; hän ei ollut valkoinen niinkuin sanotaan kuolleen olevan, ei, hän oli musta kuin hiili, loppuun palanut hiili. Hän nyökytti Anna-Liisalle ja heilutti kättään: "käy kiinni, käy kiinni! niin voit taasen ajaa kreivillisissä vaunuissa ja unohtaa lapsesi!"

Nopeammin kiiruhti hän eteenpäin ja hän pääsi kirkkomaalle; mutta mustat ristit ja mustat korpit sekaantuivat hänen silmissään, korpit rääkyivät samaa kuin korppi tänään oli rääkynyt, mutta nyt hän ymmärsi mitä ne sanoivat. "Minä olen korppiemo! minä olen korppiemo!" sanoi jokainen niistä ja Anna-Liisa tiesi nimen tarkoittavan itseäänkin, ehkäpä hänet muutettaisiin tuollaiseksi mustaksi linnuksi ja pantaisiin alituisesti huutamaan mitä se huusi, jollei hän saanut hautaa kaivetuksi.

Ja hän heittäytyi maahan ja hän kaivoi paljaine käsineen haudan kovaan maahan niin että veri vuosi hänen sormistaan.

"Hautaa minut! hautaa minut!" kuului lakkaamatta. Hän pelkäsi kukonlaulua ja ensimäistä punaista viirua idässä, sillä jos ne ennättivät ennenkuin hänen työnsä oli päättynyt, oli hän kadotettu. Ja kukko lauloi ja idässä leimahti — hauta oli kaivettu vain puoleksi. Jäätävä käsi liukui alas hänen päätään ja kasvojaan, sydämen kohdalle. "Vain puoli hautaa!" kuului huokaus, liidellen pois, alas meren pohjalle. Niin, se oli ranta-aave! Anna-Liisa vaipui lamaantuneena ja suunniltaan maahan, hänessä ei ollut ajatusta eikä tuntoa.

Oli selvä päivä, kun hän tuli tajuihinsa, kaksi miestä nosti hänet ylös, hän ei maannut kirkkomaalla, vaan ranta-äyräällä, ja siinä oli hän kaivanut eteensä syvän läven hiekkaan ja repinyt sormensa verille rikkinäistä lasia vastaan, jonka terävä varsi oli upotettu siniseksi maalattuun puujalkaan. Anna-Liisa oli sairas. Omatunto oli sekoittanut taikauskon kortit, levittänyt ne ja saanut niistä selville, että hänellä nyt oli ainoastaan puoli sielua, toisen puolen oli hänen lapsensa ottanut mukaansa meren pohjalle. Ei ikinä hän voi kohota kohti taivaan armoa ennenkuin hän on saanut takaisin toisen puolen, jota pideltiin syvässä vedessä. Anna-Liisa tuli kotiinsa, hän ei enään ollut sama ihminen kuin hän oli ollut. Hänen ajatuksensa olivat hämääntyneet niinkuin hämääntynyt vyhti, yksi ainoa lanka hänellä oli selvitettynä, se, että hänen piti saattaa ranta-aave kirkkomaalle, kaivaa sille hauta ja siten saada takaisin koko sielunsa.

Monena yönä häntä kotona kaivattiin ja aina hänet löydettiin rannalta, missä hän odotti ranta-aavetta. Niin kului kokonainen vuosi, silloin hän taasen eräänä yönä katosi eikä häntä löydetty. Koko seuraava päivä etsittiin turhaan.

Illemmällä, kun lukkari tuli kirkkoon soittaakseen iltakelloja, näki hän Anna-Liisan lepäävän alttarin edessä. Siellä hän oli ollut varhaisesta aamusta asti, hänen voimansa olivat miltei lopussa, mutta hänen silmänsä loistivat, kasvoilla oli punertava hohde. Viimeiset auringonsäteet paistoivat häneen, loistivat alttaripöydän päällitse kiiltäviin hakasiin raamatussa, joka oli avoinna sillä kohtaa profeetta Joelia, missä sanotaan: "repikäät sydämenne eikä vaatteitanne, kääntykää Herran puoleen!" Se nyt oli sattuma, sanottiin, niinkuin niin moni muu asia on sattuma.

Anna-Liisan kasvoilla, joita aurinko valaisi, kuvastui rauha ja armo. Hän voi niin hyvin, sanoi hän. Nyt hän oli saavuttanut voittonsa! Tänä yönä oli ranta-aave, hänen oma lapsensa, ollut hänen luonaan, se oli sanonut: "sinä kaivoit minulle ainoastaan puolen hautaa —, mutta nyt sinä vuoden kestäessä olet kokonaan haudannut minut sydämeesi, ja sinne kätkee äiti lapsensa parhaimmin." ja sitte se oli antanut hänelle takaisin hänen kadotetun sielunpuolikkaansa ja taluttanut hänet tänne kirkkoon.

Kun aurinko oli kokonaan laskenut, oli Anna-Liisan sielu kohonnut kokonaan ylös, sinne missä ei sen tarvitse peljätä, kun se on taistellut loppuun, ja loppuun oli Anna-Liisa taistellut.

LASTEN LEPERRYSTÄ.

Tukkukauppiaan luona oli koolla suuri lapsiseura, rikkaitten ihmisten lapsia ja ylhäisten ihmisten lapsia. Tukkukauppias oli hyvissä varoissa, hän oli saanut oppia, oli aikoinaan ottanut ylioppilastutkinnon; sen oli saanut aikaan hänen kunnollinen isänsä, joka alkuaan oli ollut ainoastaan härkäkauppias, mutta rehellinen ja toimelias. Se oli tuottanut rahaa, jonka tukkukauppias sittemmin sai kasvamaan. Järkeä hänellä oli ja sydäntä niinikään, mutta siitä puhuttiin vähemmän kuin hänen paljoista rahoistaan.

Hänen talossaan tuli ja meni ylhäistä väkeä, sekä syntyperän väkeä niinkuin sanotaan, että hengen väkeä niinkuin sanotaan, väkeä molempaa lajia ja väkeä ei kumpaakaan lajia. Nyt siellä oli lapsiseura, lasten puheita, ja lapset puhuvat suunsa puhtaaksi. Siellä oli soma pieni tyttö, mutta niin hirvittävän ylpeä, sen olivat palvelijat ajaneet häneen, eivät vanhemmat, siihen he olivat liian järkevät. Hänen isänsä oli kamarijunkkari ja se oli kauhean paljon, tiesi hän.

— Minä olen kamarilapsi! sanoi hän. Hän olisi myöskin saattanut olla kellarikerroksen lapsi, yhtä vähän siihen itse voi vaikuttaa. Ja sitte hän kertoi toisille lapsille, että hänellä oli "syntyperää" ja sanoi, että jollei ole syntyperää, niin ei voi tulla miksikään. Ei auta vaikka lukee, vaikka on kuinka ahkera, kun ei ole syntyperää, niin ei voi tulla miksikään.

— Ja niistä, joiden nimi päättyy -sen'iin, sanoi hän, — niistä nyt ei ikimaailmassa voi tulla mitään! Pitää panna kädet puuskaan ja pidättää pitkän matkan päässä nuo -sen!-sen'it! Ja sitte hän pani pienet kauniit kätensä puuskaan niin että kyynärpäät olivat pystyssä, näyttääkseen miten pitää menetellä. Ja pienet käsivarret olivat niin kauniit. Herttainen hän oli!

Mutta tukkukauppiaan pieni tyttö suuttui niin kovasti. Hänen isänsä nimi oli Madsen ja sen nimen hän tiesi päättyvän -sen'iin ja hän sanoi niin ylpeästi kuin taisi:

— Mutta minun isäni voi ostaa sadalla taalarilla rintasokeria ja heittää hukkaan! Voiko sinun isäsi tehdä sen?

— Niin, mutta minun isäni, sanoi erään kirjailijan pieni tytär, — voi panna sekä sinun isäsi että sinun isäsi ja kaikki "isät" sanomalehteen! Kaikki ihmiset pelkäävät häntä, sanoo äiti, sillä minun isäni hallitsee sanomalehdessä!

Ja sitä sanoessaan pieni tyttö nosti päänsä pystyyn ikäänkuin hän olisi ollut oikea prinsessa, jonka tulee pitää päänsä pystyssä.

Mutta puoleksi avonaisen oven takana seisoi, tirkistellen sisään raosta, köyhä poika. Pienokainen ei voinut edes päästä huoneeseen, niin vähäpätöinen hän oli. Hän oli kääntänyt varrasta kyökkipiialle ja sitte saanut luvan oven takaa katsella huoneeseen, missä nuo komeat lapset huvittelivat, ja se oli hänelle hirveän paljon.

— Ollappa yksi heistä! ajatteli hän ja sitte hän kuuli mitä siellä sanottiin ja se oli kyllä omiaan huolestuttamaan. Ei killinkiäkään vanhemmilla kotona ollut panna kirstunpohjalle, eikä heillä ollut varaa pitää sanomalehteä, vielä vähemmin he saattoivat kirjoittaa siihen, ja lisäksi tuli kaikkein pahin: hänen isänsä nimi ja siis myöskin hänen nimensä päättyi juuri tuohon -sen'iin! Hänestä nyt ei ikimaailmassa saata tulla mitään. Se oli niin surullista! Mutta hänestä tuntui, että hänellä oli syntyperää, sillä olihan hän syntynyt, oikein syntynyt! Muu ei ollut mahdollista.

Sitte kului monta vuotta ja niiden kuluessa tulevat lapset täysikasvuisiksi ihmisiksi.

Kaupungissa oli komea talo, se oli täynnä ihanuutta, kaikki ihmiset tahtoivat sen nähdä, tuli ihmisiä kaupungin ulkopuoleltakin näkemään sitä. Kukahan noista lapsista, joista olemme puhuneet, saattoi sanoa sitä omakseen? Niin onhan se helppoa tietää! Ei, se ei kuitenkaan ole niin helppoa. Talo oli tuon pienen köyhän pojan. Hänestä tuli sentään jotakin, vaikka hänen nimensä päättyi -sen'iin — Thorvaldsen.

Entä nuo kolme muuta lasta, syntyperän, rahan ja hengen ylpeyden lapset? Niin, toinen on yhtä hyvä kuin toinenkin, ne ovat samanlaisia lapsia! Heistä tuli hyviä, onnellisia ihmisiä, he olivat pohjaltaan hyvää ainesta. Se mitä he silloin ajattelivat ja puhuivat oli vain — lasten leperrystä.

PALANEN HELMINAUHAA.

Rautatie Tanskassa ulottuu vastaiseksi ainoastaan Köpenhaminasta Korsöriin. Se on palanen helminauhaa, sellainen jommoisia Europassa on runsaasti. Kalleimpia helmiä niissä kutsutaan Parisiksi, Lontooksi, Wieniksi, Napoliksi. Moni kuitenkaan ei merkitse näitä suuria kaupunkeja kauneimmiksi helmikseen, vaan viittaa sensijaan pieneen vaatimattomaan kaupunkiin: se on kotien koti, siellä asuvat rakkaat! Niin, usein se on vain yksinäinen talo, pieni asumus vihreiden pensaitten varjossa, piste, joka vilahtaa mennessään, kun rautatie kiitää ohi.

Kuinka monta helmeä on nauhassa Köpenhaminasta Korsöriin? Me tarkastamme kuutta, jotka useimpien täytyy panna merkille. Vanhat muistot ja itse runous antavat niille sellaisen hohteen, että ne loistaen tunkevat meidän mieleemme.

Mäen luona, missä sijaitsee Fredrik kuudennen linna, Oehlenschlägerin lapsuudenkoti, hohtaa Söndermarkenin metsätaustan suojassa yksi helmistä. Sitä kutsuttiin "Filemonin ja Baucin majaksi", se on: kahden herttaisen vanhuksen koti. Täällä asui Rahbek vaimonsa Gamman kanssa. Täällä, heidän vieraanvaraisen kattonsa alla kokoontui yhden ihmisiän aikana useita hengen mahtavia kuumeisesta Köpenbaminasta, täällä oli hengen koti — ja nyt! Älä sano: oi, kuinka toisin! Ei, se on vieläkin hengen koti, ansari sairastavaa kasvia varten. Kukannuppu, joka ei jaksa avautua, säilyttää kuitenkin, kätkössä, kaikki lehden ja siemenen ainekset. Täällä paistaa hengen aurinko rauhoitettuun hengen kotiin, virvoittaa ja tekee eläväksi. Ympäröivä maailma säteilee silmien kautta sielun tutkimattomaan syvyyteen. Tylsämielisten koti ihmisrakkauden vaalimana on pyhä paikka, ansari sairastelevaa kasvia varten, joka kerran siirretään Jumalan yrttitarhaan ja kukkii siellä. Hengen heikoimmat kokoontuvat nyt täällä, missä kerran suurimmat ja voimakkaimmat tapasivat toisensa, vaihtoivat ajatuksia ja kohosivat ylöspäin — ylöspäin leimuaa vieläkin täällä "Filemonin ja Baucin majassa" sielujen liekki.

Kuningashautojen kaupunki Hroarin lähteen luona, vanha Roskilde lepää edessämme! Kirkon solakat torninhuiput kohoavat matalan kaupungin yli ja kuvastuvat Issevuonoon. Vain yhden haudan me täältä etsimme tarkastaaksemme sitä helmen hohteessa. Se ei ole mahtavan unionikuningattaren Margaretan — ei, kirkkomaalla, jonka valkoisen muurin ohi me kiidämme aivan likeltä, on tuo hauta. Vaatimaton kivi on siihen pantu, urkujen ruhtinas, tanskalaisen romanssin uudistaja lepää täällä. Säveliksi muuttuivat sielussamme vanhat sadut, me kuulimme kuinka "vierivät kirkkaat aallot", "oli kuningas leirillä kerran!" — Roskilde, kuningashautojen kaupunki, sinun helmessäsi tahdomme katsella sitä vaatimatonta hautaa, jonka kiveen on hakattu lyyry ja nimi Weyse.

Nyt me tulemme Sigerstediin likellä Ringstedin kaupunkia. Joenuoma on matala, keltainen vilja kasvaa siinä missä Hagbartin vene laski maihin Signen neitsytkammion läheisyyteen. Kuka ei tuntisi tarinaa Hagbartista, joka riippui tammessa, ja Signelil'in kammiosta, joka oli tulessa, tarinaa voimakkaasta rakkaudesta!

"Suloinen Sorö metsien keskellä!" Sinun hiljaiselle luostarikaupungillesi avautuu näköala sammaltuneiden puiden lomitse; nuortein katsein silmäilee se akatemiasta järven poikki maailmanmaantielle, kuulee veturin lohikäärmeen puhkuvan, sen lentäessä metsän halki. Sorö, sinä runouden helmi, joka kätket Holbergin tomun! Niinkuin mahtava valkoinen joutsen lepää syvän metsäjärven rannalla opin-linnasi, ja sen vierellä — ja sinne pyrkii nyt silmämme — loistaa kuin valkoinen tähtikukka metsässä pieni talo. Hurskaat virret helisevät sieltä yli maan, sanoja siellä lausutaan, talonpoikakin kuuntelee niitä ja tuntee Tanskan menneet ajat. Vihreä metsä ja linnun laulu kuuluvat yhteen, samoin myöskin nimet Sorö ja Ingemann.

Slagelsen kaupunkiin! Mitä siellä kuvastuukaan helmen hohteessa? Hävinnyt on Antvorskovin luostari, hävinneet linnan rikkaat salit, yksinpä erillään oleva hyljätty siipirakennuskin. Muuan vanha merkki kuitenkin vielä kohoaa näkyviin, sitä on uusittu ja taasen uusittu: puuristi tuolla kummulla, missä legendan aikana Pyhä Antero, Slagelsen pappi heräsi, yhtenä ainoana yönä saatettuna tänne Jerusalemista.

Sinä sanan ja sukkeluuden mestari! Hyljätyn linnoituksen häviävät vanhat vallit ovat nyt täällä viimeinen näkyvä todistus sinun lapsuudenkodistasi. Kun aurinko laskee, viittaavat niiden varjot siihen kohtaan, missä sinun syntymätalosi seisoi. Näiltä valleilta, jotka katselevat Sprogön kumpua kohti, sinä silloin kun "olit pieni" näit "kuun liukuvan saaren taakse" ja teit siitä kuolemattomia lauluja, niinkuin sittemmin teit Sveitsin vuorista, sinä joka kiertelit maailman sokkeloissa ja havaitsit, että:

"— missään ei ruusut punaisemmat, missään ei okaat pienemmät, missään ei untuvat pehmoisemmat kuin missä päivät lapsuutemme vierivät."

Leikin suloinen laulaja! me punomme sinulle seppeleen tuoksumarateista, viskaamme sen järveen ja aalto on kantava sen Kielin vuonoon, jonka rannalle sinun tomusi on kätketty. Se tuo tervehdyksen nuorelta polvelta, tervehdyksen syntymäkaupungista, Korsöristä — missä helminauha päättyy.

II.

— Köpenhaminasta Korsöriin on todella palanen helminauhaa, sanoi isoäiti, joka oli kuullut luettavan sen minkä me vasta luimme. — Se on minulle palanen helminauhaa ja se tuli minulle siksi jo yli neljäkymmentä vuotta sitte, sanoi hän. — Siihen aikaan ei meillä ollut höyrykoneita, me tarvitsimme päiviä siihen matkaan, mihin te nyt tarvitsette vain tunteja. Oli 1815, olin silloin yhdenkolmatta vuotias. Se on kaunis ikä! Vaikka ikä seitsemänkymmenen seutuvilla on kaunis ikä sekin, niin onnellinen! Minun nuorilla päivilläni, niin, silloin oli harvinaisempaa kuin nyt päästä Köpenhaminaan, kaupunkien kaupunkiin, jona me sitä pidimme. Vanhempani halusivat kahdenkymmenen vuoden perästä taasen kerran käydä siellä, minun piti päästä mukaan. Tästä matkasta me olimme puhuneet vuosikausia ja nyt siitä todella piti tulla tosi! Minusta tuntui, että kokonaisen uuden elämän piti alkaa, ja tavallaanhan minulle alkoikin uusi elämä.

Neulottiin ja pantiin kokoon matkatavaroita ja kun meidän sitte piti lähteä, niin kuinka monet hyvät ystävät tulivatkaan sanomaan meille hyvästit! Olimmehan lähdössä suurelle matkalle! Aamupäivällä ajoimme Odensesta vanhempieni holsteiniläisissä vaunuissa, tuttavat nyökyttivät ikkunoista pitkin koko kadun mitan, miltei siihen asti kun me pääsimme Pyhän Yrjänän portista. Ilma oli kaunis, linnut lauloivat, kaikki oli iloa, unohti että Nyborgiin oli vaikea, pitkä tie. Illansuussa saavuimme sinne, posti tuli vasta iltayöstä eikä lautta-alus lähtenyt aikaisemmin. Me astuimme siis laivaan. Siinä nyt lepäsi edessämme suuri vesi niin kauvas kuin silmä kantoi, rasvatyvenenä. Me panimme pitkäksemme vaatteet yllä ja nukuimme. Kun minä aamun koittaessa tulin kannelle, ei kahden puolen saattanut nähdä mitään, sellainen sumu meillä oli. Kuulin kukkojen laulavan, huomasin, että aurinko nousi, kellot soivat. Missähän me olemmekaan? Sumu hälveni, ja me olimme totta totisesti yhä Nyborgin edustalla. Päivemmällä alkoi vihdoin hiukkasen tuulla, mutta ihan vastaan. Me luovimme ja luovimme, ja vihdoin olimme niin onnelliset, että vähän yli kello yhdentoista illalla saavuimme Korsöriin. Silloin olimme kaksikymmentä neljä tuntia kulkeneet noita neljää penikulmaa.

Tuntui hyvältä päästä maihin. Mutta pimeää oli, huonosti paloivat lyhdyt, ja kaikki oli niin ventovierasta minulle, joka en ollut milloinkaan käynyt muussa kaupungissa kuin Odensessa.

— Kas täällä syntyi Baggesen! sanoi isäni, —- ja täällä eli
Birckner.

Silloin tuntui minusta siltä kuin vanha kaupunki pienine taloineen äkkiä olisi käynyt valoisemmaksi ja suuremmaksi. Lisäksi olimme niin iloissamme siitä, että maankamara oli jalkaimme alla. Unta en saanut sinä yönä, olinhan nähnyt ja kokenut niin paljon sitte kuin toissapäivänä läksin kotoa.

Seuraavana aamuna piti meidän nousta varhain, edessämme oli paha tie hirveine mäkineen ja kuoppineen, ennenkuin pääsimme Slagelseen. Eikä etempänä kaupungin tuolla puolen ollut paljoakaan parempaa, ja me halusimme mielellämme päästä Krebsehusetille niin ajoissa, että sieltä vielä päivän aikaan voisimme kävellä Soröhön tervehtimään Möllerin Eemilia, joksi me häntä nimitimme. Niin, se oli teidän isoisänne, minun miesvainajani, rovasti. Hän oli ylioppilaana Sorössä ja juuri ottanut siellä toisen tutkintonsa.

Jälkeen puolenpäivän tulimme Krebsehusetille. Se oli hieno paikka siihen aikaan, paras majatalo koko matkalla, ja mitä kauneinta seutua, niin, teidän täytyy kaikkien myöntää, että se vieläkin on sitä. Siellä oli reipas emäntä, rouva Plambek, kaikki talossa oli kuin kiiltäväksi pesty leikkuulauta. Seinällä riippui lasin alla kehyksessä Baggesenin kirje hänelle. Sitä kyllä kannatti katsella! Minulle se oli suuri merkillisyys. — Sitte me menimme Soröhön ja tapasimme siellä Eemilin. Saatte uskoa, että hän ilostui nähdessään meidät ja me hänet, hän oli niin hyvä ja huomaavainen. Yhdessä hänen kanssaan me sitte näimme Absalonin haudan ja Holbergin arkun. Me näimme vanhat munkkikirjoitukset ja me purjehdimme järven poikki "Parnassolle". Se oli ihanin ilta, minkä minä muistan! Minusta tuntui todella siltä, että jos jossakin maailmassa voisi runoilla, niin Sorössä, keskellä tätä luonnon rauhaa ja kauneutta. Sitte me kuutamossa astelimme Filosofinkäytävää, niinkuin he sitä nimittävät, tuota kaunista yksinäistä tietä järven ja Flommenin rantaa pitkin, maantielle ja Krebsehusetille. Eemil jäi syömään kanssamme, isän ja äidin mielestä hän oli käynyt niin ymmärtäväiseksi ja kauniiksi. Hän lupasi meille viiden päivän perästä olla Köpenhaminassa tervehtimässä omaisiaan ja tapaamassa meitä. Olihan helluntai. Tunnit Sorössä ja Krebsehusetilla, niin ne kuuluvat elämäni ihanimpiin helmiin.

Seuraavana aamuna lähdimme matkalle hyvin varhain, sillä meillä oli pitkä tie ennenkuin pääsimme Roskildeen, ja siellä meidän täytyi olla niin hyvään aikaan, että kirkko oli nähtävänä, ja isän illemmällä käydä tervehtimässä erästä vanhaa koulutoveria. Näin tapahtuikin ja sitte me olimme yötä Roskildessa, ja seuraavana päivänä — mutta vasta päivällisaikaan, sillä huonoin, ajetuin tie oli meillä jäljellä — me tulimme Köpenhaminaan. Meiltä oli mennyt noin kolme päivää Korsörista Köpenhaminaan, nyt kuljette te saman tien kolmessa tunnissa. Helmet eivät ole käyneet kalliimmiksi, sitä ne eivät voi. Mutta nauha on käynyt uudeksi ja merkilliseksi. Viivyin vanhempieni kanssa kolme viikkoa Köpenhaminassa. Eemilin kanssa olimme siellä yhdessä kokonaista kahdeksantoista päivää, ja kun sitte matkustimme takaisin Fyeniin, saattoi hän meitä Kööpenhaminasta aina Korsöriin asti. Siellä me menimme kihloihin ennenkuin erosimme. Niin saatatte tekin kyllä ymmärtää, että minäkin kutsun matkaa Köpenhaminasta Korsöriin palaseksi helminauhaa.

Sittemmin, kun Eemil sai vakinaisen papinpaikan likellä Assensia, menimme me naimisiin. Usein me puhuimme Köpenhaminan-matkasta ja siitä että vielä kerran tekisimme sen uudelleen, mutta sitte syntyi ensinnä teidän äitinne ja sitte hän sai sisaruksia ja paljon oli hoitamista ja vaalimista, ja kun sitte teidän isänne yleni virassa ja tuli rovastiksi, niin, kaikki oli onnea ja iloa, mutta Köpenhaminaan me emme joutuneet. Minä en milloinkaan joutunut sinne takaisin, vaikka me usein ajattelimme sitä ja puhuimme siitä, ja nyt minä olen käynyt liian vanhaksi, ruumiini ei siedä matkustamista rautatiellä. Mutta iloinen olen rautateistä. Se on siunattu asia että ne ovat olemassa. Pääsettehän te siten nopeammin minun luokseni! Nythän ei Odense ole paljoakaan kauvempana Köpenhaminasta kuin minun nuoruudessani Odense Nyborgista! Te saatatte nyt lentää Italiaan yhtä nopeasti kuin me matkustimme Köpenhaminaan. Se se on jotakin! Minä kuitenkin jään paikoilleni, annan muiden matkustaa, annan heidän tulla tänne luokseni. Mutta älkää te kuitenkaan hymyilkö sitä että minä jään paikoilleni! Minulla on edessäni toisenlainen suuri retki kuin teillä, paljon nopeampi kuin retki rautateillä: kun Jumala tahtoo, matkustan minä ylhäälle isoisän luo, ja kun sitte te olette täyttäneet tehtävänne ja täällä iloinneet tästä siunatusta maailmasta, niin minä tiedän, että te tulette ylös meidän luoksemme, ja jos me sitte siellä puhumme maisen elämämme päivistä, niin, uskokaa pois, lapset! minä sanon sielläkin niinkuin nyt: "Kööpenhaminasta Korsöriin on kuin onkin palanen helminauhaa."

KYNÄ JA MUSTEPULLO.

Erään runoilijan huoneessa sanottiin, kun katsottiin hänen mustepulloaan, joka oli pöydällä: "on sentään kummallista mitä kaikkea voi nousta tuosta mustepullosta! Mikähän seuraava nyt onkaan? Niin, se on kummallista!"

— Niin onkin, sanoi mustepullo. —- Se on käsittämätöntä! sitähän minä aina sanon! puhui se sulkakynälle ja kaikelle muulle pöydällä olevalle, mikä saattoi sen kuulla. — Se on kummallista mitä kaikkea minusta voi lähteä. Niin, se on miltei uskomatonta. Ja minä todella en itsekään tiedä, mikä seuraava onkaan, kun ihminen alkaa ammentaa minusta. Pisara minua riittää puoleen paperin sivuun, ja mitä siinä saatetaankaan sanoa. Minä olen jotakin varsin kummallista! Minusta lähtevät kaikki runoilijan teokset: nuo elävät henkilöt, jotka ihmiset luulevat tuntevansa, nuo sydämelliset tunteet, tuo hyvä tuuli, nuo ihanat luonnonkuvaukset. Minä en sitä itsekään ymmärrä, sillä en tunne luontoa. Mutta tämä on kuin onkin minussa! Minusta on lähtenyt ja lähtee tuo joukko liiteleviä kauniita tyttöjä, uljaita ritareja päristelevien ratsujen selässä, Peer Dovereja ja Kirsten Kimereja! Niin, minä en itsekään tiedä siitä! Vakuutan teille, etten ajattele sitä.

— Siinä te olette oikeassa, sanoi sulkakynä. — Te ette ensinkään ajattele, sillä jos te ajattelisitte, niin ymmärtäisitte, että te vain annatte nestettä. Te annatte kosteutta niin että minä voin lausua ja paperilla saattaa näkyviin sen mikä minussa on, sen minkä minä kirjoitan muistiin. Kynä se on joka kirjoittaa, sitä ei yksikään ihminen epäile ja useimmat ihmiset käsittävät runoudesta yhtä paljon kuin vanha mustepullo.

— Teillä on vain vähän kokemusta! sanoi mustepullo. — Tuskinpa te olette ollut viikkoakaan virassa ja olette jo puoleksi kulutettu. Kuvitteletteko te olevanne runoilija! Te olette vain palvelija, ja monta minulla on ollut sitä lajia ennenkuin te tulitte, sekä hanhiperhettä että englantilaista tekoa! Minä tunnen sekä sulkakynän että teräskynän! Monta minulla on ollut palveluksessa ja monta minä vielä tulen saamaan, kunhan ihminen, joka tekee liikkeet minun puolestani, tulee ja panee paperille, mitä hän ammentaa sisästäni. Tahtoisinpa nyt vain tietää, mikä tulee olemaan ensimäinen, minkä hän ammentaa minusta.

Myöhään illalla tuli runoilija kotiin, hän oli ollut konsertissa, kuullut erinomaisen viuluniekan ja oli aivan ihastuksissaan ja haltioissaan hänen mainiosta soitostaan.

Hän oli soittokoneesta loihtinut hämmästyttävän säveltulvan: milloin kuului siltä kuin vesipisaroita olisi helistelty, helmi seuraten helmeä, milloin siltä kuin kokonainen lintukuoro olisi liverrellyt, kuin myrsky olisi pauhannut läpi kuusimetsän. Hän luuli kuulevansa oman sydämensä itkevän, mutta sävelissä, niinkuin se voi itkeä naisen ihanassa äänessä. Oli tuntunut siltä kuin eivät yksin viulun kielet olisi soineet, vaan koppakin, niin, tapit ja kaikupohjakin. Se oli ihmeellistä! Ja vaikeaa se oli ollut, mutta näyttänyt leikinteolta, siltä kuin käyrä vain olisi liukunut edestakaisin kielten yli. Olisi luullut, että jokainen saattoi tehdä samalla tavalla. Viulu soi itsestään, käyrä soi itsestään, ne molemmat ne suorittivat tehtävän, mestari unohtui, hän joka niitä johti, antoi niille elämän ja sielun. Mestari unohtui. Mutta häntä ajatteli runoilija, hänet hän mainitsi ja pani samalla paperille ajatuksensa:

— Kuinka typerää, jos käyrä ja viulu tahtoisivat ylpeillä teostaan! Ja sitä me ihmiset niin usein teemme, runoilija, taiteilija, tieteellinen keksijä, sotapäällikkö. Me ylpeilemme — ja kaikki olemme kuitenkin ainoastaan koneita, joita Jumala soittaa. Hänelle yksin olkoon kunnia! Meillä ei ole mitään ylpeilemistä.

Niin, sen pani runoilija paperille, hän kirjoitti sen vertauksen muotoon ja kutsui sitä nimellä "Mestari ja koneet".

— Siinä saitte, rouva! sanoi kynä mustepullolle, kun he taasen olivat kahden. — Kai te kuulitte hänen lukevan ääneen mitä minä olin pannut paperille?

— Niin, minkä minä annoin teille kirjoitettavaksi, sanoi mustepullo. — Olihan se teille letkaus teidän ylpeydestänne. Ettette edes ymmärrä, että teistä tehdään pilkkaa! Minä annoin teille letkauksen aina sisimmästäni asti. Kai minä toki tunnen oman ilkeyteni.

Ja molemmat elivät siinä tietoisuudessa, että ne olivat vastanneet hyvin, ja se on miellyttävä tietoisuus, kun tuntee vastanneensa hyvin. Sen turvissa voi nukkua ja siinä he nukkuivat. Mutta runoilija ei nukkunut, ajatukset tulvivat esiin niinkuin sävelet viulusta, pyörien kuin helmet, pauhaten kuin myrsky läpi metsän, hän tunsi siinä oman sydämensä, hän tunsi tuikkeen ikuisesta mestarista.

LAPSI HAUDASSA.

Oli suru talossa, oli suru sydämissä, nuorin lapsi, nelivuotias poikanen, ainoa poika, vanhempiensa ilo ja tulevaisuuden toivo, oli kuollut. Kaksi vanhempaa tytärtä heillä tosin oli, vanhemman piti juuri tänä vuonna päästä ripille, suloisia, hyviä tyttöjä molemmat, mutta menetetty lapsi on aina rakkain ja tämä oli nuorin ja poika. Se oli raskas koettelemus. Sisaret surivat niinkuin nuoret sydämet surevat, varsinkin oli heihin koskenut vanhempien suru. Isä oli lamassa, mutta äiti kokonaan tuon suuren surun vallassa. Yöt päivät hän oli viettänyt sairaan lapsen luona, hoitanut sitä, nostellut ja kanniskellut sitä. Se oli osa häntä itseään, sen hän oli tuntenut ja käsittänyt. Hän ei saattanut ajatella, että se oli kuollut, että se pantaisiin arkkuun ja kätkettäisiin hautaan: Jumala ei saattanut ottaa tätä lasta häneltä, siltä hänestä tuntui, ja kun se kuitenkin tapahtui ja kävi täydeksi todeksi, sanoi hän sairaassa tuskassaan:

— Jumala ei ole tietänyt tätä! Hänellä on sydämettömiä palvelijoita täällä maan päällä, ne menettelevät niinkuin haluavat, ne eivät kuuntele äidin rukouksia.

Tuskassaan päästi hän irti Jumalan, ja silloin tuli pimeitä ajatuksia, kuoleman ajatuksia, tuli se ikuinen kuolema, että ihminen tulee maaksi maassa ja että kaikki silloin on ohi. Näitä ajatellessaan ei hänellä ollut mitään mihin turvautua, vaan hän vaipui epätoivon pohjattomaan tyhjyyteen.

Raskaimpina hetkinään ei hän enään voinut itkeä. Hän ei ajatellut niitä nuoria tyttäriä, jotka hänelle olivat jääneet. Miehen kyyneleet putosivat hänen otsalleen, hän ei kohottanut silmiään hänen puoleensa. Hänen ajatuksensa olivat kuolleen lapsen luona, hän eli ja hengitti vain kutsuakseen mieleensä jokaisen muiston lapsesta, jokaisen sen viattomista lapsensanoista.

Hautajaispäivä tuli. Yökausiin sitäennen ei hän ollut nukkunut. Aamunkoitossa voitti hänet väsymys ja hän sai hiukan lepoa. Sillaikaa kannettiin kirstu etäiseen huoneeseen ja kansi lyötiin kiinni, jottei hän kuulisi vasaraniskuja.

Kun hän heräsi, pääsi ylös ja tahtoi nähdä lapsensa, sanoi mies hänelle, kyyneliä vuodattaen:

— Kun Jumala on kova minua kohtaan, puhkesi äiti puhumaan, — niin miksikä ihmiset olisivat paremmat!

Kirstu vietiin hautaan, lohduton äiti istui nuorten tyttäriensä luona, hän katsoi heihin näkemättä heitä, hänen ajatuksillaan ei enään ollut mitään tekemistä kodin kanssa, hän antautui surun valtaan ja se viskeli häntä niinkuin meri viskelee laivaa, joka on menettänyt peräsimen ja perämiehen. Niin kului hautajaispäivä ja seurasi monta päivää saman yksitoikkoisen raskaan tuskan vallassa. Kostein silmin ja suruisin katsein silmäilivät häneen surevat kotona, hän ei kuullut heidän lohdutustaan. Mitäpä he sitte saattoivatkaan sanoa, he olivat liian surulliset.

Näytti siltä kuin ei hän enään olisi tuntenut unta ja yksin se saattoi olla hänen paras ystävänsä, voimistuttaa hänen ruumistaan, saattaa lepoa sieluun. He saivat hänet paneutumaan vuoteeseen, hän makasikin hiljaa kuin nukkuva. Eräänä yönä kuunteli mies hänen hengitystään ja uskoi varmaan hänen saaneen lepoa ja huojennusta, sentähden pani hän kätensä ristiin, rukoili ja nukkui pian tervettä sikeää unta. Hän ei huomannut, että hän nousi, heitti vaatteet ylleen ja astui sitte hiljaa talosta päästäkseen sinne, minne hänen ajatuksensa yötä ja päivää pyrkivät: haudalle, joka kätki hänen lapsensa. Hän astui talon puutarhan läpi, ulos vainiolle, mistä johti polku ulkopuolelle kaupunkia, kirkkomaalle. Kukaan ei nähnyt häntä, hän ei nähnyt ketään.

Oli ihanan tähtikirkasta, ilma vielä niin lauha, oli vasta syyskuuta. Hän tuli kirkkomaalle, pienelle haudalle. Se oli kuin ainoa suuri kukkavihko, kukat tuoksuivat. Hän istuutui, taivutti päänsä hautaa vastaan ikäänkuin hän tiiviin maakerroksen läpi olisi voinut nähdä pienen poikansa, jonka hymyn hän niin elävästi muisti. Tuota herttaista ilmettä silmissä, yksin sairasvuoteellakin, ei koskaan saattanut unohtaa. Miten ilmehikäs olikaan ollut hänen katseensa, kun äiti kumartui hänen puoleensa ja tarttui hänen hentoon käteensä, jota ei hän itse jaksanut nostaa! Samalla tavalla kuin hän oli istunut hänen vuoteensa ääressä, istui hän nyt hänen haudallaan, mutta nyt vuotivat kyyneleet vapaasti, ne putosivat haudalle.

— Sinä tahdot alas lapsesi luo, lausui ääni aivan likellä. Se kaikui niin kirkkaana, niin syvänä, se soi hänen sydämensä syvyyteen asti. Hän nosti katseensa ja hänen edessään seisoi mies, yllään suuri suruviitta, päässä kukkuli, mutta hän näki sen alatse hänen kasvonsa, ne olivat ankarat ja kuitenkin niin luotettavat, hänen silmänsä loistivat ikäänkuin hän olisi elänyt nuoruuden vuosia.

Ja äiti nyökytti myöntäen. Silloin tuntuivat yhtäkkiä kaikki tähdet ylhäällä loistavan täysikuun hohteella, hän näki kirjavan väriloiston kukkasissa haudalla, maanpeite väistyi pehmeästi ja hiljaa niinkuin liehuva vaate, hän vaipui, ja haamu kiersi mustan viittansa hänen ympärilleen, tuli yö, kuoleman yö. Hän vaipui syvemmä kuin hautalapio tunkee, kirkkomaa lepäsi kuin sumu hänen päänsä päällä.

Vaipan lieve luisui syrjään, hän seisoi mahtavassa salissa, joka leveni suurena ja ystävällisenä. Ympärillä oli hämärää, mutta edessään ja samassa hetkessä piteli hän lujasti sydäntään vastaan lastaan, joka hymyili hänelle kauniimmin kuin milloinkaan. Hän päästi huudon, mutta sitä ei kuulunut, sillä aivan vieressä ja samalla kaukana poissa ja taas likellä kuului paisuvaa, suloista soittoa. Eivät milloinkaan ennen niin hartaat säveleet olleet kohdanneet hänen korvaansa, ne soivat sen yömustan tiheän esiripun takaa, joka eroitti salin suuresta iäisyysmaasta.

— Äiti kultani, oma äitini! kuuli hän lapsensa sanovan. Se oli tuo tuttu, rakas ääni, ja suudelma seurasi suudelmaa loppumattomassa autuudessa. Ja lapsi viittasi tummaan esirippuun.

— Näin kaunista ei ole ylhäällä maan päällä! Näetkö, äiti, näetkö heidät kaikki! Se on autuutta!

Mutta äiti ei nähnyt mitään siellä minne lapsi viittasi, muuta kuin mustan yön. Hän näki maallisin silmin, ei katsellut sillä tavalla kuin lapsi, jonka Jumala oli kutsunut luokseen. Hän kuuli soinnut, sävelet, mutta hän ei eroittanut sanaa, johon hänen tuli uskoa.

— Nyt minä voin lentää, äiti! sanoi lapsi, — lentää kaikkien muiden iloisten lasten kanssa aivan tuonne sisään Jumalan luo. Minä teen sen niin mielelläni, mutta kun sinä itket, niinkuin sinä nyt itket, niin en pääse luotasi, ja minä tahtoisin niin mielelläni! Enkö minä kuitenkin saa? Tulethan sinä kuitenkin aivan pian tänne luokseni, äiti kulta!

— Oi viivy, viivy! sanoi äiti, — vain silmänräpäys vielä! Vain yhden ainoan kerran vielä minun täytyy saada katsella sinua, suudella sinua, pidellä sinua sylissäni! Ja hän suuteli ja piteli kiinni. Silloin kajahti hänen nimensä ylhäältä päin. Nuo sävelet tulivat niin valittavina. Mikä olikaan?

Ja taasen, muutaman harvan sekunnin perästä kuului syviä huokauksia, ikäänkuin lapset olisivat itkeneet.

— Ne ovat sisareni! sanoi lapsi. — Äiti, ethän sinä ole heitä unohtanut?

Ja hän muisti kotiin jääneet, ahdistus valtasi hänet, hän katseli eteensä, ja alituisesti liiteli haamuja ohitse, hän luuli tuntevansa muutamat, ne liitelivät kuoleman salin läpi tummaa esirippua kohti ja sinne ne katosivat. Entä jos hänen miehensä, hänen tyttärensä tulisivat näkyviin? Ei, heidän huutonsa, heidän huokauksensa kuuluivat vielä ylhäältä päin. Hän oli miltei ollut unohtamaisillaan heidät kuolleen tähden.

— Äiti, nyt soivat taivaanvaltakunnan kellot! sanoi lapsi. — Äiti, nyt aurinko nousee!

Ja häntä vastaan tulvi häikäisevä valo. Lapsi oli poissa ja hän kohosi — hänen ympärillään kylmeni, hän nosti päänsä ja näki makaavansa kirkkomaalla lapsensa haudalla. Mutta Jumala oli unessa käynyt tueksi hänen jalalleen, valoksi hänen järjelleen, hän lankesi polvilleen ja rukoili:

— Anna minulle anteeksi, Herra minun Jumalani, että tahdoin pidättää ikuisen sielun sen lennosta ja että saatoin unohtaa velvollisuuteni niitä eläviä kohtaan, jotka täällä minulle annoit! Ja näistä sanoista sai hänen sydämensä ikäänkuin lievennystä. Samassa tuli aurinko esiin, pieni lintu lauloi hänen päänsä päällä ja kirkonkellot soittivat aamujumalanpalvelukseen. Yltympäri kävi niin pyhäksi, pyhäksi niinkuin hänen sydämessään. Hän tunsi Jumalansa, hän tunsi velvollisuutensa ja ikävöiden kiiruhti hän kotiin. Hän painui miehensä puoleen, hänen lämmin, harras suudelmansa herätti hänet, ja he vaihtoivat sydämen, hartauden sanoja ja hän oli voimakas ja lempeä niinkuin vaimo saattaa olla ja hänestä virtasi lohdutuksen lähde. — Jumalan tahto on aina paras! Ja mies kysyi häneltä:

TARHAKUKKO JA VIIRIKUKKO.

Oli kaksi kukkoa, toinen tunkiolla ja toinen katolla, ylpeitä molemmat, mutta kumpiko sai aikaan enemmän. Sanoppa meille mielipiteesi — me pysymme kumminkin omassamme.

Kanatarha oli aitauksella eroitettu toisesta tarhasta, jossa oli tunkio, ja tällä kasvoi suuri kurkku, joka tiesi olevansa taimilavakasvi.

— Siksi synnytään! sanoi ääni sen sisässä. — Kaikki eivät synny kurkuiksi, pitää olla muitakin eläviä lajeja! Kanat, ankat ja koko naapuritarhan eläimistö ovat nekin luontokappaleita. Tarhakukkoa aitauksella katselen ihaillen, hänellä on toki aivan toinen merkitys kuin viirikukolla, joka on asetettu niin korkealle ja joka ei edes osaa narista, saatikka sitte kiekua! Hänellä ei ole kanoja eikä kananpoikia, hän ajattelee ainoastaan itseään ja hikoilee espanjanvihreää. Ei, tarhakukko se se on kukko! Nähdä hänen astuvan, se on tanssia! Kuulla hänen kiekuvan, se on musiikkia! Minne hän tuleekin, siellä saa kuulla mitä rumpali on! jos hän tulisi tänne pihaan, jos hän söisi minut lehtineni, varsineni päivineni, jos minä sulaisin hänen ruumiissansa, se olisi autuaallinen kuolema! sanoi kurkku.

Yöllä tuli kauhea ilma, kanat, kananpojat ja kukko niinikään hakivat suojaa. Tuuli puhalsi kumoon aitauksen tarhojen välillä niin että kuului kova rytinä. Kattokivet putoelivat, mutta viirikukko pysyi paikoillaan, se ei edes kääntynyt, se ei voinut, ja kuitenkin se oli uusi, vasta valettu, mutta viisas ja vakaa. Se oli vanhana syntynyt, se ei ollut räpyttelevien taivaan lintujen, varpusten ja pääskysten kaltainen. Niitä se halveksi, "piipattajalintuja", kooltaan pieniä ja "tavallisia". Kyyhkyset olivat suuret, kirkkaat ja kiiltävät kuin helmiemo, ne muistuttivat eräänlaisia viirikukkoja, mutta ne olivat paksut ja typerät, koko niiden ajatus tarkoitti sitä, että ne saisivat jotakin näräänsä, sanoi viirikukko, ikävä niiden kanssa oli seurustella. Muuttolinnut olivat nekin käyneet vierailulla, kertoneet vieraista maista, ilmakaravaaneista ja hirveistä ryöväriseikkailuista petolintujen kanssa. Se oli uutta ja mieltäkiinnittävää ensi kerran, mutta sittemmin tiesi viirikukko sen toistuvan, että se aina oli samaa ja se on ikävää! Ne olivat ikäviä ja kaikki oli ikävää, kenestäkään ei ollut seuraksi, jokainen oli mauton ja nolo.

Viirikukko oli — niinkuin sanotaan — blaseerattu, ja se olisi varmaan tehnyt hänet mieltäkiinnittäväksi kurkun silmissä, jos hän olisi tietänyt siitä. Mutta hän ihaili ainoastaan tarhakukkoa ja tämä oli nyt tarhassa hänen luonaan.

— Mitä te arvelette siitä kiekunasta? kysyi tarhakukko kanoilta ja kananpojilta. — Se oli ikäänkuin raakaa, sirous puuttui.

— Puutarhakasvi! lausui hän kurkulle ja tässä ainoassa sanassa tunsi kurkku koko hänen laajan sivistyksensä ja unohti, että hän iski häneen nokkansa ja söi hänet.

Ja kanat tulivat ja kananpojat tulivat ja kun yksi juoksee, niin juoksee toinenkin ja he kaakattivat ja he piipattivat ja he katselivat kukkoon, he olivat hänestä ylpeät, hän oli heidän lajiaan.

— Kukkokiekuu! kiekui hän, — kananpojista tulee heti suuria kanoja, kun minä sanon sen maailman kanatarhassa.

— Kukko saattaa munia munan! Ja tiedättekö mitä siinä munassa on? Siinä on basiliski! Sen näkemistä ei kukaan saata kestää. Sen tietävät ihmiset ja nyt tiedätte sen tekin, tiedätte mitä minussa piilee, tiedätte mikä kaikenmaailman kanatarhamies minä olen.

Ja sitte räpytti tarhakukko siipiään, nosti helttaansa ja kiekui taasen. Kaikki kanat ja kaikki pienet kananpojat vapisivat, mutta ne olivat hirveän ylpeät siitä, että yksi heikäläisistä oli sellainen kaikenmaailmankanatarhamies. Ne kaakattivat ja ne piipattivat niin että viirikukon täytyi kuulla se, ja hän kuuli sen, mutta hän ei liikahtanut.

— Roskaa kaikkityyni! sanoi ääni viirikukossa. — Tarhakukko ei koskaan muni ja minä en viitsi! Jos tahtoisin, voisin kyllä munia nahkamunan! Mutta maailma ei ole nahkamunan arvoinen! Roskaa kaikkityyni! — Nyt en viitsi edes istua tässä!

Ja sitte risahti viirikukko poikki, mutta hän ei lyönyt kuoliaaksi tarhakukkoa, "vaikka niin se oli tarkoitettu!" sanoivat kanat; ja mitä moraali sanoo.

"KAUNIS."

Kuvanveistäjä Alfred — niin, kai sinä hänet tunnet? Tunnemme kaikki hänet: hän sai kultamitalin, matkusti Italiaan ja palasi kotiin taas. Silloin hän oli nuori, niin, sitä hän on vieläkin, mutta kuitenkin koko joukon vanhempi kuin silloin.

Hän palasi kotiin, joutui käymään erääseen Sjællannin pikkukaupungeista. Koko kaupunki tunsi vieraan, tiesi kuka hän oli. Hänen vuoksensa oli kutsut eräällä varakkaimmista perheistä, kaikki mikä oli jotakin tai millä oli jotakin, oli kutsuttu, se se oli tapaus, kaupunki tiesi sen ilman että siitä rummulla oli ilmoitettu. Käsityöläissällejä ja pikkueläjien lapsia, joitakuita vanhemmistakin, seisoi ulkopuolella ja katseli alaslaskettuja, valaistuja uutimia. Yövartia saattoi kuvitella että hänellä oli kutsut, niin paljon ihmisiä seisoi hänen kadullaan. Se maistui ilolta, ja sisällä majaili todella ilo, siellä oli herra Alfred, kuvanveistäjä.

Hän puhui, hän kertoi, ja kaikki talossa kuuntelivat häntä ilolla, hartaudella, mutta ennen muita muuan vanhempi leskirouva virkamiessäätyä, ja hän oli kaikkea varten, mitä herra Alfred sanoi, kirjoittamaton harmaa paperi, joka heti imi itseensä kaiken lausutun ja pyysi enemmän, erinomaisen vastaanottoisana, uskomattoman tietämättömänä, naisellisena Kaspar Hauserina.

— Rooman minä kyllä haluaisin nähdä! sanoi hän. — Se mahtaa olla kaunis kaupunki monine matkustajineen, jotka tulevat sinne. Kuvatkaa meille nyt Rooma, miltä nyt näyttää kun tullaan sisään portista.

— Sitä ei ole helppo kuvata! sanoi nuori kuvanveistäjä. — Siellä on suuri tori, keskellä sitä seisoo obeliski, joka on neljätuhatta vuotta vanha.

— Urkuristi! huudahti rouva, hän ei koskaan ennen ollut kuullut sanaa obeliski. Muutamat olivat purskahtamaisillaan nauruun, kuvanveistäjä niinikään, mutta hymy joka syntyi, vaihtui katselemiseen, sillä hän näki aivan rouvan vieressä parin suuria, merensinisiä silmiä. Se oli puhujattaren tytär, ja kun ihmisellä on sellainen tytär, niin ei hän saata olla typerä. Äiti oli pulppuava kysymysten lähde, tytär lähteen kauneusnajaadi, joka kuunteli. Kuinka kaunis hän oli! Hänessä oli kuvanveistäjälle katselemista, mutta ei puhetoveria, eikä hän puhunut mitään, ainakin hyvin vähän.

— Sitä minä en tarkoita! sanoi rouva. — Tarkoitan: onko hänellä vaimo ja lapsia?

Viisaammin hän kyllä olisi voinut kysyä ja puhua, mutta jollei hän olisi kysynyt ja puhunut niinkuin hän teki, niin olisikohan tytär tuolla tavalla nojannut hänen olkapäätään vastaan ja katsellut, huulillaan tuo miltei liikuttava hymy?

Ja herra Alfred puhui, puhui Italian väriloistosta, siintävistä vuorista, sinisestä Välimerestä, Etelän sinestä, kauneudesta, jonka Pohjoisessa voitti ainoastaan pohjoismaisen naisen siniset silmät. Ja tämä sanottiin tarkoituksella, mutta hän jonka oli määrä ymmärtää se, hän ei näyttänyt, että hän sen ymmärsi, ja sehän olikin kaunista!

— Italia! huokasivat toiset. —- Matkustaa! huokasivat toiset. —
Kaunista! Kaunista!

— Niin, kun minä nyt voitan arpajaisista viisikymmentätuhatta taalariani, sanoi leskirouva, — niin lähdemme matkalle, minä ja tyttäreni. Teidän, herra Alfred, pitää johdattaa meitä. Matkustamme kaikki kolme ja pari muuta ystävää lisäksi! ja sitte hän tyytyväisenä nyökäytti heille kaikille, jokaisella oli lupa uskoa, että minun on määrä päästä mukaan. — Italiaan me tahdomme, mutta emme tahdo sinne missä on rosvoja, jäämme Roomaan ja suurille maanteille, missä on turvallista.

Ja tytär päästi pienen huokauksen. Kuinka paljon voikaan piillä pienessä huokauksessa tai mahtua siihen! Nuori mies mahdutti siihen paljon. Ne kaksi sinistä silmää, jotka tänä iltana loistivat hänelle, kätkivät aarteita hengen ja sydämen aarteita, rikkaita kuin kaikki Rooman ihanuudet, ja kun hän jätti seuran — niin, niin oli hän rakastunut — rakastunut neitoon.

Leskirouvan talosta tuli se talo, jossa herra Alfred, kuvanveistäjä, enimmän kävi. Ymmärrettiin, ettei se saattanut tapahtua äidin tähden, vaikka hän ja kuvanveistäjä aina puhuivat. Tyttären vuoksi hänen täytyi tulla. Kala'ksi häntä sanottiin, hänen nimensä oli Karen Malene, nämä molemmat nimet olivat yhdistetyt nimeksi Kala. Kaunis hän oli, mutta hiukan tyhmä, sanoi yksi ja toinen. Hän nukkui mielellään hiukan pitkään aamuisin.

— Siihen hän on tottunut lapsuudestaan! sanoi äiti, — hän on aina ollut Venus-lapsukainen ja ne niin helposti väsyvät. Hän nukkuu hiukan pitkään, mutta siitä hän on saanut kirkkaat silmänsä.

Mikä mahti olikaan näissä kirkkaissa silmissä, näissä merensinisissä vesissä, tuossa tyynessä vedessä syvine pohjineen. Sen tunsi nuori mies, hän oli tarttunut kiinni pohjaan. — Hän puhui ja kertoi, ja mamma kyseli aina yhtä vilkkaasti, rohkeasti ja arkailematta kuin ensi kerran tavatessa.

Oli ilo kuulla herra Alfredin kertovan. Hän kertoi Napolista, kävelyistä Vesuviolla ja näytti värikuvissa useat purkauksista. Leskirouva ei koskaan ennen ollut kuullut näistä, tai tullut ajatelleeksi niitä.

— Varjelkoon! sanoi hän, — se on siis tultasyöksyvä vuori! Eikö kukaan voi siinä vahingoittua?

— Kokonaiset kaupungit ovat tuhoutuneet, vastasi kuvanveistäjä. —
Pompeji ja Herculanum!

— Ei, en yhtään niistä purkauksista, jotka minulla tässä on kuvitettuina, mutta minä näytän teille oman tekemäni piirustuksen, mimmoinen purkaus oli kun minä näin sen.

Ja hän otti esiin lyijykynällä tehdyn luonnoksen, ja mamma joka paraikaa katseli räikeästi väritettyjä kuvia, katsahti kalpeaan lyijykynäluonnokseen ja puhkesi hämmästyneenä puhumaan:

Hetkeksi musteni herra Alfredissa kunnioitus mammaa kohtaan, mutta pian hän Kalan valaistuksessa ymmärsi, ettei hänen äidillään ollut väriaistia, siinä kaikki. Hänellä oli paras, kaunein, hänellä oli Kala.

Ja Kalan kanssa joutui Alfred kihloihin, se oli niin luonnollista, ja kihlaus oli julkaistuna kaupungin lehdessä. Mamma hankki sitä kolmekymmentä kappaletta leikatakseen irti sen kohdan ja pannakseen kirjeisiin ystäville ja tuttaville. Ja kihlatut olivat onnelliset ja anoppi niinikään, hän oli ikäänkuin joutunut Thorvaldsenin sukuun, sanoi hän.

Ja Alfredin mielestä hän sanoi jotakin nerokasta. Kala ei sanonut mitään, mutta hänen silmänsä loistivat, hymy oli suupielissä, jokainen liike oli kaunis. Ja kaunis hän oli, sitä ei käy toistaminen liian usein.

Alfred muovaili Kalan ja anopin kuvat. He istuivat hänen edessään ja katselivat kuinka hän sormin silitteli ja taivutteli pehmeää savea.

— Meidän tähtemme te nyt, sanoi anoppi, —- itse teette tuota karkeaa työtä ettekä anna renkinne sotkea sitä kokoon.

— Niin, te nyt aina olette niin erinomaisen kohtelias! sanoi mamma, ja Kala painoi hiljaa sulhasensa kättä, johon savi oli tarttunut. Ja hän selitti heille molemmille luonnon ihanuutta luodussa, miten elävä on yläpuolella kuollutta, kasvi yläpuolella mineraalia, eläin yläpuolella, kasvia, ihminen yläpuolella eläintä; miten henki ja kauneus ilmenevät muodon kautta ja että kuvanveistäjä antaa maiselle hahmolle ihaninta mikä sen ilmenemiseen saattaa kuulua.

— On vaikea seurata, mutta minä astun hitaasti perässä ajatuksineni, ja ne surisevat, mutta minä pitelen kiinni.

Ja kauneus piteli kiinni kuvanveistäjää, se täytti hänet, valtasi ja hallitsi hänet. Kauneus loisti Kalan olennosta, hänen katseestaan, suupielistä, yksinpä sormien liikkeestä. Sen lausui Alfred julki, ja hän, kuvanveistäjä, sen ymmärsi, hän puhui vain hänestä, ajatteli vain häntä, heistä molemmista tuli yksi ja niin puhui Kalakin paljon, sillä Alfred puhui erittäin paljon.

Oli kihlajaispäivä. Nyt tulivat häät morsiusneitoineen ja morsiuslahjoineen ja ne mainittiin morsiuspuheessa.

Anoppi oli morsiustalossa asettanut pöydänpäähän Thorvaldsenin veistokuvan, yllä yöviitta. Hänen piti olla vieraana, se oli hänen keksintönsä. Laulettiin ja juotiin maljoja, häät olivat iloiset, morsiuspari kaunis! "Pygmalion sai Galataeansa" sanottiin yhdessä lauluista. "Se on nyt sellaista mytologiaa", sanoi anoppi.

Seuraavana päivänä matkusti nuori pari Köpenhaminaan, siellä elämään ja olemaan. Anoppi tuli mukaan, ottaakseen haltuunsa karkean puolen, nimittäin hoitaakseen taloutta. Kalan piti istua nukkekaapissa! Kaikki oli uutta, kiiltävää ja kaunista, siellä he istuivat kaikki kolme, ja Alfred — käyttääksemme sananlaskua, joka valaisee missä hän istui — hän istui kuin piispa hanhenpesässä.

Muodon taika oli lumonnut hänet, hän oli katsonut koteloa eikä mitä kotelon sisällä piili, ja se on onnettomuus, suuri onnettomuus avioliitossa! Jos kotelo aukeaa liimauksista ja helykulta putoaa pois, niin katuu kauppojaan. Suuressa seurassa on hyvin vastenmielistä huomata, että on menettänyt molemmat henskelinnappinsa ja tietää, ettei voi turvautua solkeensa, koska ei omista mitään soikea, mutta vielä pahempaa on suuressa seurassa kuulla, että vaimo ja anoppi puhuvat tyhmyyksiä eikä voida luottaa siihen, että itse keksii sukkelan käänteen, joka puhaltaa pois tyhmyyden.

Niin usein istui nuori aviopari käsi kädessä ja mies puhui ja vaimo pudotti tulemaan sanan, saman nuotin, samat kaksi, kolme kellonsäveltä. Oli virkistävää, kun Sofie, yksi ystävättäriä, tuli.

Sofie ei ollut erittäin kaunis. Niin, hän oli virheetön. Hiukan vino hän kyllä oli, sanoi Kala, mutta varmaan ei enempää kuin ystävättärien silmä näkee. Hän oli hyvin järkevä tyttö, kuitenkaan ei hänen päähänsä pälkähtänyt, että hän täällä saattaisi käydä vaaralliseksi. Hän oli raikas tuulahdus nukkekaapissa ja raikasta ilmaa tarvittiin, sen he kaikki ymmärsivät. Täytyi tuulottaa ja sitte he läksivät tuulottelemaan. Anoppi ja nuori pari matkustivat Italiaan.

— Jumalan kiitos, että taas olemme täällä kotona! sanoivat äiti ja tytär, kun he vuotta myöhemmin Alfredin kanssa, kaikki kolme palasivat.

— Ei ole hauskaa matkustaa! sanoi anoppi. — Se on oikeastaan ikävää, anteeksi että sen sanon. Minua ikävystytti, vaikka lapseni olivat mukanani, ja matkustaminen on kallista, hyvin kallista! Entä kaikki taulukokoelmat mitkä pitää nähdä! Ja kaikki minkä perässä pitää juosta! Eihän voi muuta tunnustaa, kun tulee kotiin ja kysytään! Ja kuitenkin saa kuulla, että on unohtanut näkemättä kaikkein kauneimman. Ajanpitkään minä kyllästyin noihin iankaikkisiin madonniin, tuli itsekin pelkäksi madonnaksi!

Ja matka oli rasittanut Kalan, rasittanut hänet pysyväisesti, se oli pahinta. Sofie tuli taloon ja hyötyä hänestä oli.

Se täytyi tunnustaa, sanoi anoppi, että Sofie ymmärsi talousasioita ja taideasioita ja kaikkea mihin ei hänellä omaisuutensa puolesta ollut varaa. Ja lisäksi hän oli hyvin kunnioitettava, hartaasti uskollinen. Sen hän oikein osoitti, kun Kala makasi sairaana ja kuihtumistaan kuihtui.

Silloin kun kotelo on kaikki, niin täytyy kotelon kestää, muuten on kotelo ollutta ja mennyttä — ja kotelo oli ollutta ja mennyttä: Kala kuoli.

— Hän oli kaunis! sanoi äiti. — Toista hän oli kuin antiikit, ne ovat niin ruhjoutuneet! Kala oli eheä ja sitä pitää kaunottaren olla.

Alfred itki ja äiti itki ja molemmat kävivät mustissa vaatteissa. Mammaa varsinkin puki musta ja hän kävi mustassa kauvimmin, käytti suruvaatteita kauvimmin ja lisäksi hän sai sen surun, että Alfred meni uusiin naimisiin, otti Sofien, jolla ei ollut ulkonäköä.

— Hän on mennyt äärimmäisyyksiin! sanoi anoppi, — mennyt kauneimmasta rumimpaan. Hän on saattanut unohtaa ensimäisen vaimonsa. Miesväessä ei ole kestäväisyyttä. Minun mieheni oli toisenlainen, hän kuolikin ennen minua.

— Pygmalion sai Galataeansa! sanoi Alfred, — niin sanottiin morsiuslaulussa. Minä olin todella rakastunut tuohon kauniiseen veistokseen, joka sai eloa sylissäni. Mutta sen sukulaissielun, jonka taivas meille lähettää, yhden sen enkeleistä, joka saattaa tuntea meidän kanssamme, ajatella meidän kanssamme, nostaa meitä, kun me taitumme, olen minä vasta nyt löytänyt ja voittanut. Sinä tulit, Sofie — et muodon kauneudessa, et loistossa, mutta hyvänä, kauniimpana kuin on tarpeellista. Pääasia on pääasia! Sinä tulit ja opetit kuvanveistäjälle, että hänen teoksensa on vain savea, tomua, vain siihen painettu jäljennös siitä sisäisestä ytimestä, mitä meidän tulee etsiä. Kala raukka! Meidän mainen elämämme oli kuin matkustavaisten elämää. Tuolla ylhäällä, missä liitytään yhteen sympatian kautta, olemme ehkä toisillemme puoleksi vieraat.

— Se ei ollut hellästi sanottu, sanoi Sofie, — se ei ollut kristillisesti! Tuolla ylhäällä, missä ei naida, vaan, sanojesi mukaan, sielut kohtaavat toisensa sympatian kautta, siellä missä kaikki kaunis kehittyy ja kohoaa, siellä on ehkä hänen sielunsa soiva niin täyteläisessä voimassa, että se voittaa minut, ja sinä — sinä puhkeat taasen ensi rakastumisesi huutoon: kaunis, kaunis!

KERTOMUS DYYNEILTÄ.

Tämä on kertomus Juutin dyyneiltä, mutta se ei ala siellä, vaan kaukana etelän puolessa, Espanjassa. Meri on tienä maiden välillä. Kuvitteleppa olevasi Espanjassa! Siellä on lämmintä ja siellä on kaunista. Siellä kasvavat tulipunaiset granaattikukat tummien laakeripuiden joukossa, vuorilta löyhyttelee virkistävä tuuli yli oranssipuutarhojen ja uhkeiden maurilaisten pilarisalien, joissa on kultaiset kupukatot ja moniväriset seinät. Läpi katujen astuu lapsia kulkueissa, käsissä kynttilät ja liehuvat liput ja heidän yllään kohoaa, niin korkeana ja kirkkaana, taivas tuikkivine tähtineen! Laulu ja kastanjetit helisevät, pojat ja tytöt pyörivät tanssissa kukkivien akaasiapuiden alla, sillaikaa kuin kerjäläinen istuu hakatulla marmorikivellä, virkistää itseään mehevällä vesimelonilla ja viruu pois elämänsä. Kaikkityyni on kuin kaunista unta — vaipuappa siihen! Niin, sen teki kokonaan kaksi nuorta vastanainutta ihmistä, ja heille olikin täällä annettu kaikki maan edut: terveys, hyvä luonne, varallisuus ja kunnia.

— Me olemme niin onnelliset kuin joku ikinä saattaa olla! sanoivat he sydämen täydellä vakaumuksella. Kuitenkin saatettiin heitä onnessa nostaa vielä yhtä porrasta ylemmä ja se tapahtuisi, kun Jumala soisi heille lapsen, pojan, joka olisi heidän kaltaisensa sekä ruumiin että sielun puolesta.

Tuo onnellinen lapsi vastaanotetaan riemulla, sille suodaan mitä suurin huolenpito ja rakkaus, kaikki se hyvinvointi, minkä varallisuus ja vaikutusvaltainen suku saattavat luoda.

— Elämä on rakkauden armolahja, miltei käsittämättömän suuri! sanoi vaimo. — Ja tämän onnen täyteläisyyden tulee vielä toisessa elämässä voida kasvaa, jopa ikuisesti — tätä ajatusta en saata käsittää.

— Ja varmaan se onkin ylimielisyyttä ihmisten puolelta, sanoi mies.
— Pohjaltaan on hirveää ylpeyttä uskoa, että elää ikuisesti, tulee
Jumalan kaltaiseksi! Nehän olivatkin käärmeen sanat ja se oli valheen
isä.

— Ethän toki epäile elämää tämän jälkeen? kysyi nuori vaimo ja oli kuin ensi kerran varjo olisi liukunut heidän aurinkoiseen ajatusvaltakuntaansa.

— Usko lupaa sen, papit lupaavat sen! sanoi nuori mies, — mutta juuri koko onnessani tunnen ja tunnustan, että on ylpeyttä, ylimielisyyttä vaatia toista elämää tämän jälkeen, jatkuvaa autuutta — eikö täällä, tässä elämässä ole annettu meille niin paljon, että saatamme ja että meidän täytyy olla tyytyväisiä?

— Niin, meille kyllä annettiin, sanoi nuori vaimo, — mutta kuinka monelle tuhannelle tämä elämä on muodostunut raskaaksi koettelemukseksi, kuinka monet ovatkaan ikäänkuin paiskatut maailmaan köyhyyteen, häpeään, sairauteen ja onnettomuuteen! Ei, jollei olisi elämää tämän jälkeen, niin olisi kaikki tämän maan päällä jaettu liian epätasaisesti, silloin ei Jumala olisi oikeudenmukainen.

— Kerjäläisellä tuolla kadulla on iloja, jotka hänelle ovat yhtä suuret kuin kuninkaalle ilot hänen rikkaassa linnassaan! sanoi nuori mies. — Ja etkö usko, että työjuhta, jota lyödään, joka näkee nälkää ja raataa itsensä kuoliaaksi, tajuaa elonpäiviensä kovuuden? Voisihan sekin vaatia toista elämää, kutsua vääryydeksi, ettei sitä asetettu korkeammalle asteelle lomakunnassa.

— Taivaan valtakunnassa on monta asuinsijaa, on Kristus sanonut, vastasi nuori vaimo. — Taivaan valtakunta on äärettömyys, niinkuin Jumalan rakkaus on sitä. Eläinkin on luontokappale ja minä uskon, ettei mikään elämä mene hukkaan, vaan saa osakseen kaiken sen autuuden, minkä se voi vastaanottaa ja mikä riittää sille.

—- Mutta minulle nyt riittää tämä maailma! sanoi mies ja kiersi käsivartensa kauniin, suloisen vaimonsa ympäri, poltti paperossiaan avonaisella parvekkeella, missä viileä ilma oli täynnä oranssien ja neilikkojen tuoksua. Musiikki ja kastanjetit helisivät alhaalta kadulta, tähdet tuikkivat ylhäältä, ja kaksi silmää täynnä rakkautta, hänen vaimonsa silmät, katselivat häneen rakkauden ikuisella elämällä.

— Tällainen minuutti, sanoi mies, — on sen arvoinen, että sitä varten kannattaa syntyä, tajuta ja — kadota! Hän hymyili, vaimo nosti lempeästi soimaten kätensä — ja pilvi oli taasen poissa, he olivat liian onnelliset.

Ja kaikki tuntui mukautuvan osaltaan edistämään heidän kulkuaan kunniaa, iloa ja onnea kohti. Tuli muutos, mutta vain paikkaan nähden, ei nauttimiseen ja elämänilon ja riemun täydellisyyden voittamiseen. Nuoren miehen lähetti hänen kuninkaansa lähettilääksi keisarilliseen hoviin Venäjällä, se oli kunniasija, johon hänen syntyperänsä ja tietonsa hänet oikeuttivat. Suuri omaisuus hänellä itsellään oli, hänen nuori vaimonsa oli tuonut hänelle yhtä suuren. Hän oli rikkaimman, arvossapidetyimmän kauppiaan tytär. Yhden tämän suurimmista ja parhaimmista laivoista piti juuri tänä vuonna lähteä Tukholmaan, sen piti viedä rakkaat lapset, tyttären ja vävypojan, Pietariin. Ja laiva sisustettiin kuninkaallisesti: pehmeitä mattoja jalkoja varten, silkkiä ja loistoa kaikkialla.

On vanha sankarilaulu, jonka kaikki tanskalaiset tuntevat. Sen nimi on "Englannin kuninkaan poika". Hänkin purjehtii niin kallisarvoisella laivalla, sen ankkuriin on upotettu punaista kultaa ja jokaiseen touviin punottu silkkisäikeitä — tätä laivaa tulee ajatelleeksi, kun näkee espanjalaisen laivan. Täälläkin vallitsi sama loisto, tässäkin oli sama jäähyväisajatus:

Ja tuuli puhalsi raikkaasti espanjalaisen rannan suunnalta, hyvästijättö tapahtui vain lyhyesti. Muutamassa viikossa piti heidän saavuttaa matkansa määrä. Mutta juuri kun he olivat päässeet merelle, tyyntyi tuuli, meri kävi kirkkaaksi ja tyveneksi, vesi loisti, taivaan tähdet loistivat. Uhkeassa kajuutassa vietettiin kuin juhlailtoja.

Vihdoin toki toivottiin, että alkaisi käydä tuulenhenki, että puhaltaisi hyvä myötätuuli, mutta sellaista ei kuulunut. Jos alkoikin käydä tuulenhenki, niin se aina oli vastainen. Niin kului viikkoja, niin, jopa kokonaista kaksi kuukautta, vasta silloin kävi tuuli suotuisaksi, se puhalsi lounaasta. He olivat juuri Skotlannin ja Jyllannin välillä ja nyt yltyi tuuli aivan niinkuin vanhassa laulussa "Englannin kuninkaan pojasta":

"Tuli mustasta pilvestä tuulispää, ei tienneet he minne käännättää. Niin heitti he ankkurin pohjahan, mut tuuli ajoi länteen, Tanskaan päin."

Siitä on nyt pitkät ajat. Kuningas Kristian seitsemäs hallitsi Tanskan valtaistuimella ja oli silloin nuori mies. Paljon on tapahtunut senjälkeen, paljon vaihtunut ja muuttunut. Järvet ja suot ovat tulleet reheviksi niityiksi, kankaat tulleet viljamaiksi ja etelä-juuttilaisen asumuksen suojassa kasvaa omenapuita ja ruusuja, mutta ne ovat etsittävät esiin, sillä ne ryömivät piiloon tuimia länsituulia. Siellä saattaa oikein kuvitella mennyttä aikaa, kauvemmakin kuin Kristian seitsemännen hallitukseen. Niinkuin silloin, niin leviää vieläkin penikulmien laajuudelta ruskeaa nummea hautakumpuineen, kangastuksineen, risteilevine, mättäällisine ja vajottavan hiekkaisine teineen. Lännen puolella, missä suuret purot syöksyvät vuonoihin, leviävät niityt ja suot korkeiden dyynien ympäröiminä, jotka kuin alppiketju sahalaitaisin huipuin, kohoavat merta kohti. Niitä katkaisevat vain korkeat savikukkulat, joista meri vuosi vuodelta puraisee jättiläiskokoisia suupaloja niin että rinteet ja mäet romahtavat kuin maanjäristyksen vierittäminä. Sellaiselta siellä näyttää tänä päivänä, sellaista siellä oli vuosikausia sitte, jolloin nuo molemmat onnettomat siellä purjehtivat komealla laivalla.

Oltiin syyskuun lopulla, oli sunnuntai ja aurinkoinen sää, kirkonkellojen äänet saavuttivat toisensa Nissumvuonoa pitkin. Kirkot täällä kohoavat kuin hakatut graniittikivet, jokainen niistä on kappale tunturia. Länsimeri saattaisi vyöryä niiden yli ja ne pysyisivät pystyssä. Useimmista puuttuu torni, kellot riippuvat silloin vapaina kahden parrun välissä. Jumalanpalvelus oli päättynyt, seurakunta tuli Jumalan huoneesta kirkkotarhaan, missä silloin niinkuin nytkään ei ollut eikä ole puuta eikä pensasta, ei istutettua kukkaa tai seppeltä, joka olisi laskettu haudalle. Kamartuneet mättäät osoittavat mihin kuolleet ovat haudatut. Terävää, tuulen pieksemää heinää kasvaa kirkkomaa kauttaaltaan. Jollakin yksityisellä haudalla on ehkä muistomerkki, nimittäin lahonnut puunrunko, joka on veistetty ruumisarkun muotoiseksi. Puukappale on tuotu läntisen seudun metsästä: villiltä mereltä. Siellä kasvavat rannikkolaisille ne veistetyt parrut, jotka maininki ajaa maihin. Tuuli ja merisumu mädännyttävät pian sinne pannun puukappaleen. Tuollainen tynkä oli täällä eräälläkin lapsenhaudalla ja sen luo meni muuan nainen, joka tuli kirkosta. Hän seisoi hiljaa, katseli puoleksi lahonnutta puupalasta. Hetken perästä astui hänen miehensä paikalle. He eivät puhuneet sanaakaan, mies tarttui vaimon käteen ja he menivät haudalta ruskealle nummelle, yli suomaan, dyynejä kohti. Kauvan kulkivat he äänettöminä.

— Olipa tänään hyvä saarna, sanoi mies. — Jollei ihmisellä olisi
Jumalaa, niin ei hänellä olisi mitään.

— Niin, sanoi vaimo, — hän ilahuttaa ja tekee murheelliseksi. Siihen hänellä on oikeus. —- Niinkuin huomenna olisi pieni poikamme ollut viiden vuoden vanha, jos me olisimme saaneet pitää hänet.

— Mitä sinä siitä suret! sanoi mies. — Hän on onnellisesti päässyt kaikesta, hänhän on siellä, minne meidän on rukoiltava että pääsisimme.

Ja sitte eivät he enään puhuneet ja menivät mökkiään kohti dyynien keskellä. Yhtäkkiä nousi yhdeltä näistä, missä ei rantakaura sitonut hiekkaa, ikäänkuin väkevä sauhu. Tuulenpuuska kaivautui dyyniin ja tuprutti ilmaan hienot hiekkaosat. Tuli vielä toinen tuulenpuuska, joten kaikki nuorille ripustetut halaistut kalat läjähtivät rakennuksen seinää vastaan, sitte oli kaikki taasen hiljaa. Aurinko paahtoi kuumasti.

Mies ja vaimo astuivat sisään ja olivat pian riisuneet pyhävaatteet, kiiruhtivat sitte yli dyynien, jotka törröttivät kuin äärettömät, äkkiä liikkeessään pysähdytetyt hiekka-aallot. Hiekkakaislan ja rantakauran sinivihreät, terävät korret antoivat hiukan värivaihtelua valkoista hiekkaa vastaan. Pari naapuria saapui paikalle, he auttoivat toisiaan vetämään veneet korkeammalle hiekalle. Tuuli yltyi, se oli purevan kylmä ja kun he sitte palasivat takaisin dyynien poikki, tuiskuttivat hiekka ja terävät pienet kivet heitä vasten kasvoja. Aallot nostelivat valkoisia harjoja ja tuuli leikkasi poikki ylimmän latvan niin että vain pärskyi.

Tuli ilta, ilmassa kuului yhä kasvava kohina, ulvoen, valittaen kuin epätoivoisten henkien sotajoukko. Se voitti meren vyörynän, vaikka kalastajamaja oli niin likellä rantaa. Hiekka tuiskusi ikkunoihin ja tuontuostakin tuli puuska, joka järkytti mökkiä perustuksia myöten. Oli pimeä, puoliyön aikaan piti kuitenkin kuun nousta.

Ilma selkeni, mutta myrsky syöksyi koko voimallaan yli syvän, tumman meren. Kalastajanväet olivat jo aikoja sitte panneet levolle, mutta ei ollut ajattelemistakaan että tässä Jumalan ilmassa voisi ummistaa silmäänsä. Silloin lyötiin ikkunaan, ovi avautui ja sanottiin:

Yhdellä hyppäyksellä olivat kalastajanväet ylhäällä vuoteesta ja vaatteissaan.

Kuu oli tullut esiin. Niin valoisaa oli kyllä, että saattoi nähdä, kunhan vain olisi voinut pitää silmät auki lentohiekalta. Kävi sellainen tuuli, että olisi saattanut laskeutua nojaamaan sitä vastaan, ja vain suurella vaivalla, ryömien tuulenpuuskien välillä, pääsi yli dyynien, ja täällä lenteli ilmassa kuin mitkäkin joutsenuntuvat suolainen kuohu ja vaahto merestä, joka kuin vyöryvä, kiehuva putous vierittelihe rantaa vastaan. Piti totisesti olla harjaantunut silmä heti löytääkseen mereltä laivan. Komea kaksimasto se oli, juuri nyt sitä kohotettiin särkän yli, kolme, neljä kaapelinväliä ulkopuolelle tavallista rantaäyrästä. Se ajelehti maata kohti, töytäsi toista särkkää vastaan ja tarttui kuin tarttuikin kiinni. Mahdotonta oli toimittaa apua, meri oli liian väkivaltainen, se löi laivaa vastaan ja sen yli. Luuli kuulevansa hätähuudot, kuolintuskan huudot, näki kiireisen, avuttoman toimeliaisuuden. Nyt tuli meri, joka kuin murskaava kallionlohkare putosi kokkapuulle, ja samassa oli tämä poissa, peräpuoli kohosi korkealle veden yli. Kaksi ihmistä hyppäsi yhdessä mereen, he katosivat. Yhtäkkiä — ja yksi suurimmista aalloista, jotka vyöryivät dyynejä kohti, viskasi rannalle ruumiin. Nainen se oli, kuollut, luulivat he. Pari vaimoista liikutteli häntä ja luuli huomaavansa hänessä elämää. Hänet kuljetettiin dyynien poikki kalastajamajaan. Kuinka hän oli kaunis ja hieno, varmaan ylhäinen nainen!

He asettivat hänet köyhän vuoteeseen, siinä ei ollut pellavaa langankaan vertaa, villalakana siinä oli, jonka sopi kiertää ympärilleen ja olihan se hyvä ja lämmin.

Hän virkosi henkiin, mutta kuumeessa, hän ei ensinkään tietänyt mitä oli tapahtunut tai missä hän oli, ja hyvähän näin olikin, sillä kaikki mikä oli ollut hänelle rakasta, lepäsi meren pohjalla, heidän kävi ulapalla niinkuin sankarilaulu lauloi Englannin kuninkaan pojasta:

Hylynkappaleita ja pirstaleita ajelehti maihin, hän oli ainoa henkiin jäänyt niistä kaikista. Vielä kiiti tuuli ulvoen yli rannan, muutamia silmänräpäyksiä oli hän levollinen, mutta pian seurasi tuskia ja huutoja, hän avasi molemmat kauniit silmänsä, lausui muutamia sanoja, mutta kukaan täällä ei ymmärtänyt sitä.

Ja nyt hän, palkinnoksi kaikesta mitä hän oli kärsinyt ja kamppaillut, piteli käsissään vastasyntynyttä lasta. Se olisi levännyt loistovuoteessa silkkiuutimineen, rikkaassa talossa. Sitä olisi riemulla tervehditty elämään täynnä kaikkea maista hyvyyttä, ja nyt oli Jumala antanut sen syntyä köyhässä kolkassa. Ei edes suudelmaa se saanut äidiltään.

Kalastajavaimo laski lapsen äitinsä rinnalle ja se lepäsi sydäntä vastaan, joka ei enään sykkinyt, hän oli kuollut. Lapsi, jota rikkaus ja onni olisivat imettäneet, oli paiskattu maailmalle, meri oli paiskannut sen dyynien keskelle kokemaan köyhän osaa ja raskaita päiviä.

    "Ja prinssi hän itki katkeraan!
    Jumal' auta, oon rannassa Bovbjergin maan!
    Nyt hukka mun varmaan perii.
    Jos Buggen ma läänissä olisin vain,
    ei hätää mulla ois silloin lain!"

Hiukan etelään Nissumvuonosta, sille rannalle, jota herra Bugge kerran oli nimittänyt omakseen, oli laiva ajautunut. Ne kovat, epäinhimilliset ajat, jolloin länsirannan asukkaat, niinkuin sanottiin, harjoittivat raakuutta haaksirikkoutunutta kohtaan, olivat kauvan sitte ohi. Rakkautta ja sydämen hyvyyttä, uhrautuvaisuutta täällä osoitettiin haaksirikkoutuneille sellaisena kuin se meidän aikanamme loistaa jaloimmissa piirteissään. Kuoleva äiti ja kurja lapsi olisivat kohdanneet huolenpitoa ja hoitoa kaikkialla minne tuuli olisikaan puhaltanut, mutta ei missään hartaampaa kuin köyhän kalastajavaimon luona, joka vielä eilen raskain sydämin seisoi haudalla, mikä kätki hänen lapsensa, joka tänään olisi täyttänyt viidennen ikävuotensa, jos Jumala olisi sallinut sen elää.

Ei kukaan tietänyt, kuka vieras kuollut nainen oli, tai mistä hän tuli. Laivan tyngät ja sirpaleet eivät ilmoittaneet sitä.

Rikkaaseen taloon Espanjassa ei koskaan tullut kirjettä tai tietoa tyttärestä tai vävypojasta. He eivät olleet saapuneet määräpaikkaansa. Kovat myrskyt olivat raivonneet viime aikoina. Odotettiin kuukausimääriä. "Kokonaan haaksirikkoutunut, kaikki hukkuneet!" sen he tiesivät.

Kun Jumala antaa elatuksen kahdelle, saa aina kolmaskin siinä ohella ruokansa. Ja meren rannalla kyllä riittää kalaruokaa nälkäiselle suulle. Jörgeniksi sanottiin pienokaista.

— Varmaan hän on juutalaislapsi, sanottiin, —- hän on niin mustan näköinen! — Hän saattaa myöskin olla italialainen tai espanjalainen, sanoi pappi. Kaikki nuo kolme kansanlajia olivat kalastajavaimon mielestä yksi ja sama ja hän lohdutti itseään sillä, että lapsi oli kristillisesti kastettu. Poika menestyi, aatelinen veri piti lämmintä ja sai voimia köyhästä ravinnosta, lapsi kasvoi vaatimattomassa talossa. Tanskan kieli sellaisena kuin länsijuuttilainen puhuu sitä, tuli hänen kielekseen. Granaatin siemen Espanjan maaperästä tuli rantakauran taimeksi Jyllannin länsirannalla. Niin saattaa ihmisen käydä! Tähän kotiin hän työnsi elämänsä vuosienmittaiset juuret. Nälkää ja vilua, köyhän hätää ja puutetta hänen oli määrä kokea, mutta myöskin köyhän iloa.

Lapsuudenaika tarjoaa jokaiselle valoisat ylänkönsä, jotka sittemmin säteilevät läpi koko elämän. Kuinka yllinkyllin hän omistikaan iloitakseen ja leikkiäkseen! Koko ranta, penikulmien kantamiin asti, oli täynnä leikkikaluja: siinä oli mosaikki-vierukiviä, punaisia kuin koralli, keltaisia kuin meripihka, ja valkeita, pyöristettyjä ikäänkuin ne olisivat olleet linnunmunia. Ne lepäsivät siinä välkkyen kaikin värein, kaikki meren hiomina ja siloittamina. Yksinpä kuivunut kalanruotokin, tuulen kuivattamat vesikasvit, kiiltävän valkoinen ruoko, pitkä ja kaita kuin mikäkin nauha, joka lepatteli kivien välissä, kaikki oli kuin tehtyä leikkiä ja ilonpitoa varten, sekä silmälle että ajatukselle. Ja poika oli vilkas lapsi, monet ja suuret lahjat piilivät hänessä. Kuinka hän saattoikin muistaa kertomukset ja laulut, jotka kuuli, ja kätevä hän oli: kivistä ja näkinkengänkuorista pani hän yhteen kokonaisia laivoja, ja kuvia, joilla saattoi koristaa huonetta. Omituisesti hän saattoi veistää ajatuksensa puupalikkaan, sanoi hänen kasvatusäitinsä, ja poika oli kuitenkin vielä pieni. Kauniina soi hänen äänensä, sävelet vuotivat heti hänen kieleltään. Monet kielet olivat jännitettyinä siinä rinnassa, ne olisivat voineet helistä maailmalle, jos hänet olisi pantu muualle kuin kalastajamajaan Atlantin rannalla.

Eräänä päivänä joutui täällä laiva karille, laatikko harvinaisia kukkasipuleja ajautui rannalle. Muutamia pistettiin pataan, luultiin niiden olevan syötäviä, toiset mätänivät hiekassa. Ne eivät täyttäneet tarkoitustaan, eivät kehittäneet sitä väriloistoa, sitä ihanuutta mikä niissä piili — kävisikö Jörgenin paremmin? Kukkaissipulit olivat pian mennyttä, hänellä oli vielä edessä vuosikausia.

Ei hänen päähänsä johtunut eikä kenenkään muunkaan, kuinka yksinäisenä ja yksitoikkoisena päivä kului. Oli yllinkyllin tekemistä, kuulemista ja näkemistä. Meri itse oli suuri oppikirja, joka päivä se tarjosi luettavaksi uuden lehden, tyventä, maininkia, tuulta ja myrskyä. Karilleajot olivat loistokohdat. Kirkonkäynti oli kuin juhlavierailu, mutta vierailuista puhuen oli yksi kalastajamajassa erikoisen tervetullut. Se uudistui kaksi kertaa vuodessa, se oli enon vierailu, ankeriasisännän Fjaltringista ylhäällä Bovbjergin luona. Hän tuli punaisiksi maalatuilla vaunuilla, jotka olivat täynnä ankeriaita. Vaunut olivat lukitut niinkuin laatikko ja kirjaellut sinisillä ja valkoisilla tulpaneilla, kaksi hallavaa härkää oli niitä vetämässä ja Jörgen sai ajaa niitä.

Ankeriasisäntä oli hyväpäinen, hauska vieras. Hän toi mukanaan lekkerin täynnä viinaa, jokainen sai siitä ryypyn, tai täyden kahvikupin, jos laseista oli puute. Jörgenillekin annettiin, niin pieni kuin hän olikin, hyvä sormustimellinen, se tapahtui sitävarten että ankerias "pysyisi", sanoi ankeriasisäntä ja kertoi tässä yhteydessä aina saman tarinan, ja kun sille naurettiin, kertoi hän sen heti uudestaan samoille ihmisille — niin tekevät kaikki puheliaat ihmiset! Ja kun Jörgen koko kasvinikänsä ja aina miehuudenvuosiin asti sovellutti tätä tarinaa ja otti siitä puhetapoja, niin kannattaa meidän se kuulla.

Joissa kulkivat ankeriaat ja ankeriasäiti sanoi tyttärilleen, kun he pyysivät saada yksinään kulkea pienen matkaa ylös jokea: "Älkää menkö liian kauvas. Pian tulee paha ankeriaantuulastaja ja ottaa teidät kaikki!" Mutta he menivät liian kauvas ja kahdeksasta tyttärestä palasi vain kolme takaisin ankeriasäidin luo, ja he vaikeroivat: "Me olimme menneet vain hiukkasen ulkopuolelle ovea, silloin tuli paha ankeriaantuulastaja ja pisti kuoliaaksi viisi sisartamme." — "Kyllä he palaavat!" sanoi ankeriasäiti. "Ei", sanoivat tyttäret, "sillä hän nylki heidät, leikkasi heidät kappaleiksi ja paistoi ne." — "Kyllä he palaavat!" sanoi ankeriasäiti. "Niin, mutta hän söi heidät!" — "Kyllä he palaavat!" sanoi ankeriasäiti. "Mutta sitte hän ryyppäsi viinaa päälle!" sanoivat tyttäret. "Aijai! Silloin eivät he koskaan palaa!" vaikeroi ankeriasäiti. "Viina hautaa ankeriaan!"

— Ja sentähden pitää aina ottaa viinaryyppy sen ruokalajin jälkeen, sanoi ankeriasisäntä.

Ja tästä tarinasta tuli kiiltokultalanka, hyväntuulen lanka Jörgenin elämään. Hänkin halusi mielellään ulkopuolelle ovea, "pienen matkaa ylös jokea", nimittäin laivalla maailmalle. Ja äiti sanoi niinkuin ankeriasäiti: "siellä on paljon pahoja ihmisiä, ankeriaantuulastajia!" Mutta hiukan ulkopuolelle dyynejä, vain hiukkasen nummelle, hän kuitenkin halusi päästä. Ja sinne hänen pitikin päästä. Neljä iloista päivää, valoisimmat koko hänen lapsuutensa elämässä, koitti. Kaikki Jyllannin kauneus, kodin ilo ja auringonpaiste sisältyi näihin. Hänen piti päästä pitoihin — hautajaispidot ne tosin olivat.

Muuan kalastajaperheen varakas sukulainen oli kuollut, talo sijaitsi sisämaassa, "idän puolla, yksi kompassipiiru pohjoista kohti", niinkuin sanottiin. Isän ja äidin oli määrä lähteä sinne ja Jörgenin myöskin. Dyyneiltä, yli nummien ja suomaiden tulivat he sille vihreälle niitylle, missä Skjærumjoki aukaisi tiensä, joki paljoine ankeriaineen, missä ankeriasäiti asui tyttärineen, tyttärineen, jotka pahat ihmiset tuulastivat ja leikkasivat kappaleiksi. Usein eivät kuitenkaan ihmisetkään olleet menetelleet paremmin kanssaihmisiään kohtaan. Herra ritari Buggenkin, joka mainittiin vanhassa laulussa, surmasivat pahat ihmiset, ja kuinka hyväksi häntä itseään sanottiinkin, oli hänkin halunnut lyödä kuoliaaksi rakennusmestarin, joka rakensi hänelle linnan tornineen ja paksuine muurineen juuri siihen, missä Jörgen kasvatusvanhempineen seisoi, missä Sjærumjoki laskee Nissumvuonoon. Saattoi vielä nähdä vallimäen, punaisen tiilensoran yltympärillä. Täällä oli ritari Bugge, rakennusmestarin lähdettyä, sanonut aseenkantajalleen: "Lähde hänen perässään ja sano: mestari, torni on kallellaan! Jos hän kääntyy, niin lyöt hänet kuoliaaksi ja otat rahat, jotka hän sai minulta, mutta jollei hän käänny, niin anna hänen mennä rauhaan!" Ja aseenkantaja totteli ja rakennusmestari vastasi: "ei torni ole kallellaan, mutta kerran tulee lännen puolelta mies sinisessä viitassa — hän panee sen kallistumaan!" Ja tämä tapahtui sata vuotta myöhemmin, silloin murtautui Atlanti sinne ja torni kaatui, mutta talon omistaja, Predbjørn Gyldenstjerne, rakennutti itselleen ylemmä, sinne, missä niitty päättyy, uuden talon, ja se on vieläkin paikallaan, ja se on Nörre-Vosborg.

Tästä sivu piti Jörgenin kasvatusvanhempineen kulkea. Joka paikasta täällä oli hänelle kerrottu pitkinä talvi-iltoina, nyt hän näki talon kaksinkertaisine hautoineen, puineen ja pensaineen. Valli, kauttaaltaan kasvaen sananjalkaa, kohosi siellä sisällä. Kauneimmat olivat kuitenkin korkeat niinipuut, ne ylettyivät aina katonharjalle asti ja täyttivät ilman mitä suloisimmalla tuoksulla. Luoteen suunnalla, puutarhan kulmassa kasvoi suuri kukkiva pensas, hohtaen ikäänkuin olisi ollut talvista lunta kesän vihannuudessa. Se oli seljapensas, ensimäinen, jonka Jörgen näin oli nähnyt kukkivan. Tämä ja niinipuut jäivät kaikiksi ajoiksi hänen muistoonsa, siksi Tanskan tuoksuksi ja kauneudeksi, jotka lapsensielu "kätki vanhan miehen varalta".

Matkaa jatkettiin heti ja mukavammin, sillä juuri ulkopuolella Nörre-Vosborgia, missä selja kukki, pääsi hän ajamaan. He tapasivat muita vieraita, jotka olivat matkalla hautajaisiin, ja näiden rattaille he pääsivät. Tosin heidän kaikkien kolmen piti istua takana pienellä raudoitetulla puukirstulla, mutta se oli sentään parempaa kuin kulkea jalan, arvelivat he. Ajettiin mättäisen nummen yli, härjät, jotka vetivät, pysähtyivät silloin tällöin, kun tuli vastaan tuore heinäntäplä kanervien keskellä. Aurinko paistoi lämpöisesti ja omituista oli nähdä kaukana taivaanrannalla sauhun, joka tuprutti ja kuitenkin oli kirkkaampi kuin ilma. Näki sen läpi, tuntui siltä kuin valonsäteet olisivat vierineet ja tanssineet yli nummen.

"Lokemies" siellä ajaa lammaslaumaansa, sanoivat he, ja se riitti Jörgenille: hän näytti ajavan suoraan satujen maahan ja oli kuitenkin todellisuudessa. Kuinka täällä oli hiljaista!

Avarana ja suurena lepäsi nummi, mutta ollen kuin kokonainen kallisarvoinen matto. Kanerva oli kukassa, sypressinvihreät katajapensaat ja nuoret tammentaimet nousivat kuin kukkavihot nummen kanervikosta. Täällä olisi tehnyt mieli heitellä kuperkeikkaa, jollei olisi ollut noita monia kyykäärmeitä! Niistä puhuttiin ja niinikään monista susista, joita ennen oli ollut, jonka tähden kihlakuntaa sanottiinkin Ulvborgin, Susilinnan kihlakunnaksi. Vanhus joka ajoi, kertoi isänsä ajoilta, kuinka hevoset täällä monasti olivat taistelleet kovan taistelun nyttemmin hävitettyjen villien petojen kanssa, ja että kerran aamulla, kun hän tuli tänne, yksi hevosista paraikaa seisoi polkien sutta, jonka se oli surmannut. Mutta liha oli kokonaan kaluttu hevosen jalasta.

Liian nopeaan kului matka yli mättäisen nummen ja läpi syvän hiekan. Pysähdyttiin surutalon luo, missä oli yllinkyllin vieraita, ulkona ja sisällä. Vaunut seisoivat siellä toistensa vieressä, hevoset ja härjät kulkivat laihalla laitumella. Suuret hiekkadyynit, samanlaiset kuin kotona Länsimeren luona, kohosivat talon takana, levitellen puolelle ja toiselle. Miten ne olivat joutuneet tänne, kolme penikulmaa sisämaahan, ja yhtä korkeiksi ja mahtaviksi kuin ne, jotka olivat rannalla? Tuuli oli nostanut ja muuttanut ne, niilläkin oli historiansa.

Veisattiin virsiä, pari vanhusta itki, muuten oli kaikki niin hauskaa Jörgenin mielestä. Ruokaa ja juomaa oli yllinkyllin, mitä kauneimpia lihavia ankeriaita ja ne pitää kulauttaa alas viinaryypyllä. "Se ajaa alas ankeriaan!" oli ankeriasisäntä sanonut ja ne sanat muuttuivat täällä todella teoksi.

Jörgen oli sisällä ja Jörgen oli ulkona. Kolmantena päivänä tunsi hän täällä olevansa yhtä kotona kuin kalastajamajassa ja dyyneillä, missä hän oli elänyt kaikki aikaisemmat päivänsä. Täällä nummella tosin oli paljon rehevämpää, täällä vilisi kanervankukkia, variksenmarjoja ja mustikoita, ne pursuivat esiin niin suurina ja makeina, ne saattoi oikein murskata jalallaan niin että kanerva tihkui punaista mehua.

Tuolla oli jättihauta, täällä toinen, savupatsaita kohoili tyyneen ilmaan. Oli nummipalo, sanottiin, se loisti kauniisti myöhemmin illalla.

Nyt tuli neljäs päivä ja sitte olivat hautajaisjuhlat lopussa — heidän piti maadyyneiltä palata rantadyyneille.

— Meidän dyynimme sentään ovat oikeat, sanoi isä. —- Näissä ei ole mitään voimaa.

Ja puhuttiin siitä, miten nämä olivat joutuneet tänne, ja se oli kaikki hyvin käsitettävää. Rannalla oli löydetty ruumis, talonpojat olivat panneet sen kirkkomaahan, silloin alkoi hiekkatuisku, meri murtautui väkivaltaisesti maakamaraan. Muuan viisas mies pitäjässä neuvoi avaamaan haudan ja katsomaan, eikö haudattu maannut ja imenyt peukaloaan, sillä silloin olivat he haudanneet merenmiehen ja meri aikoi murtautua sinne noutamaan häntä. Hauta avattiin, hän todella makasi ja imi peukaloaan. Silloin he nopeasti panivat hänet rattaille, kaksi härkää valjastettiin eteen ja kuin paarmojen puremina lennättivät ne hänet nummien ja soiden poikki mereen. Silloin lakkasi hiekkatuisku, mutta dyynit ovat vielä paikallaan. Kaiken tämän kuuli ja kätki Jörgen muistona onnellisimmista päivistä lapsuutensa aikana: päivistä hautajaisjuhlilla.

Ihanaa oli päästä maailmalle, nähdä uusia seutuja ja uusia ihmisiä, ja hänen piti päästä vieläkin ulomma. Hän ei ollut neljäntoista vuoden vanha, lapsi vielä. Hän läksi laivalla, tuli maistamaan mitä maailma tarjoaa, koki pahaa säätä, kovaa merta, ilkeää mieltä ja ihmisten kovuutta. Hänestä tuli kajuutan vahti: niukka ruoka, kylmiä öitä. Annettiin pamppua ja korvapuusteja, silloin kiehahti hänen korkea-aatelinen espanjalainen verensä niin että suuttumuksen sanat kuohahtivat hänen huulilleen. Mutta viisainta oli kuin olikin taasen niellä ne, ja silloin tuntui siltä kuin ankeriaasta sitä nyljettäessä, leikeltäessä ja pantaessa pannuun.

"Minä tulen takaisin", sanoi ääni hänen sisässään. Hän sai nähdä espanjalaisen rannan, vanhempiensa isänmaan, yksinpä kaupunginkin, missä he olivat eläneet varallisuudessa ja onnessa, mutta hän ei tietänyt mitään kotiseudustaan ja suvustaan — vielä vähemmän perhe tiesi hänestä.

Laivapoika-parka ei myöskään saanut lupaa mennä maihin. Viimeisenä päivänä kuitenkin, jolloin laiva viipyi täällä, joutui hän maankamaralle. Piti tehtämän ostoksia ja hänen piti kuljettaa ne laivaan.

Siinä Jörgen sitte seisoi kurjissa vaatteissaan. Ne näyttivät siltä kuin ne olisivat pestyt ojassa ja kuivatut savupiipussa. Ensi kerran näki hän, dyynienasukas, suuren kaupungin. Kuinka talot olivatkaan korkeat, kadut ahtaat ja kihisivät ihmisiä! Toiset tungeskelivat täällä, toiset tuolla, se oli kuin kokonainen myllykoski kaupunkilaisia ja talonpoikia, munkkeja ja sotilaita. Siinä sitä oli hoilotusta ja huutoa, muulien ja aasien kellonkilinää, kirkonkellot soittivat nekin. Laulettiin ja helisteltiin, vasaroitiin ja kalkuteltiin, sillä jokaisella ammatilla oli verstaansa jossakin porttiholvissa tai katukäytävällä, ja sitte paahtoi aurinko niin kuumasti, ilma oli raskas, tuntui siltä kuin olisi joutunut leivinuuniin, joka oli täynnä kovakuoriaisia, turilaita, mehiläisiä ja kärpäsiä. Surisi ja hurisi. Jörgen tuskin tiesi seisoiko hän vai astuiko hän. Äkkiä näki hän aivan edessään tuomiokirkon mahtavan pääoven, kynttilät loistivat puolihämäristä holveista ja ulos tunki suitsutuksen lemua. Köyhinkin kerjäläinen ryysyissään uskalsihe ylös portaita sinne sisään. Merimies, jota Jörgen seurasi, kulki kirkon läpi, ja Jörgen seisoi pyhäkössä. Kirjavat kuvat loistivat kultaiselta pohjalta. Jumalanäiti, sylissään Jeesuslapsi, seisoi alttarilla kukkien ja kynttiläin keskellä. Juhlapukuiset papit lauloivat, kauniit kuoripojat koristetuissa vaatteissa heiluttelivat hopeisia suitsutusastioita. Siinä sitä oli ihanaa ja loistavaa katseltavaa, se syöksyi läpi Jörgenin sielun, se valtasi hänet! Hänen vanhempiensa kirkko ja usko sulkivat hänet syleilyynsä ja herättivät hänen sielussaan sellaisen soinnun, että kyyneleet olivat hänen silmissään.

Kirkosta mentiin torille, hän sai joukon kyökki- ja ruokatavaroita kannettavakseen. Tie ei ollut lyhyt, hän väsyi, ja niin hän lepäsi suuren, komean talon edustalla, jossa oli marmoripilareja, veistokuvia ja leveitä portaita. Hän nojasi taakkaansa seinää vastaan. Silloin tuli kalunoitu portinvartia, nosti hopealla silaillun keppinsä häntä kohti ja ajoi hänet pois, hänet — talon lapsenlapsen. Mutta sitä ei täällä kukaan tietänyt, hän kaikkein vähimmän.

Ja sitte hän tuli laivalle, häntä tönittiin ja hän sai kuulla kovia sanoja, sai vähän unta ja paljon työtä — sittepähän hän oli sen kokenut! Ja kuuluu tekevän niin hyvää kokea kovaa nuoruudessa, sanotaan. Niin, kunhan sitte vanhuus tulee hyvä.

Hänen palvelusaikansa oli päättynyt, laiva viipyi taasen likellä Ringkjöbingvuonoa. Hän tuli maihin ja kotiin Husbyn dyyneille. Mutta äiti oli kuollut sill'aikaa kuin hän oli ollut matkalla.

Seurasi ankara talvi. Lumimyrskyt lensivät yli meren ja maan, ei saattanut nähdä eteensä. Kuinka eri tavalla jako tässä maailmassa sentään olikin toimitettu: täällä sellainen jäätävä pakkanen ja tuiskuava lumi, kun taas Espanjan maassa oli polttava auringonpaahde, aivan liiankin kuuma. Ja kun kuitenkin täällä kotona eräänä päivänä oli oikein pakkaskirkasta ja Jörgen näki joutsenten suurissa parvissa lentävän mereltä Nissumvuonon yli Nörre-Vosbergia kohden, niin tuntui hänestä, että täällä kuitenkin oli helpointa hengittää, ja olihan täällä kesänkauneuttakin. Ajatuksissaan näki hän silloin nummen kukkivan ja vilisevän kypsiä, meheviä marjoja. Niinipuut ja seljapensas Nörre-Vosbergin luona olivat kukassa. Sinne hänen sentään vielä kerran täytyi lähteä.

Oli jo kevätpuolta, kalastus alkoi, Jörgen auttoi. Hän oli viime vuonna kasvanut ja työ sujui häneltä. Reippautta hänessä oli, uida hän taisi, polkea vettä, käännellä ja kellahdella siinä. Usein häntä kehoitettiin varomaan makrilliparvia: ne ottavat parhaimmankin uimarin, vetävät hänet veden alle, syövät hänet, ja mennyttä hän on. Mutta tämä ei ollut Jörgenin kohtalo.

Naapurissa dyyneillä oli poika, Martti. Jörgen sopi hyvin hänen kanssaan ja molemmat ottivat pestin Norjaan menevään laivaan. He menivät myöskin Hollantiin, eikä heidän välillään ollut koskaan ollut mitään kinaa, mutta voihan helposti tulla, ja jos on hiukan tulinen luonnostaan, niin helposti tekee liian voimakkaita liikkeitä. Sitä teki Jörgen kerran, kun he laivalla sattuivat kinastelemaan turhasta. He istuivat juuri ruhvin takana ja söivät kivivadista, joka oli heidän välillään. Jörgen piti kädessään linkkuveistään, kohotti sen Marttia kohden, mutta kävi samalla liidunvalkoiseksi ja pahaksi silmiltään. Ja Martti sanoi ainoastaan:

Tuskin oli tämä sanottu ennenkuin Jörgenin käsi oli vaipunut. Hän ei puhunut sanaakaan, söi ruokansa ja meni askareilleen. Kun he tulivat työstä, meni hän Martin luo ja sanoi:

— Iske minua vain suoraan kasvoihin! Olen sen ansainnut. Minulla on sisässäni ikäänkuin pata, joka kiehahtaa.

— Eletään pois sovinnossa taas, sanoi Martti ja sitte olivat he melkein kaksinkerroin hyvät ystävät. Niin, kun he sitte tulivat kotiin Juutinmaalle dyynien seudulle ja kertoivat mitä yleensä oli tapahtunut, niin kerrottiin tämäkin: Jörgen saattoi kiehahtaa, mutta hän oli kumminkin rehellinen pata. "Juuttilainenhan hän ei ole. Juuttilaiseksi ei häntä voi sanoa!" Ja olihan se Martin puolelta sukkelasti sanottu.

Nuoret ja terveet olivat he molemmat, hyvin kehittyneet ja jäseniltään voimakkaat, mutta Jörgen oli notkeampi.

Ylhäällä Norjassa on talonpoikaisväen tapana lähteä karjakartanoille, he vievät karjan tuntureille laitumelle. Jyllannin länsirannalla taas on keskelle dyynejä pystytetty majoja, jotka ovat salvetut hylyistä ja katetut nummiturpeella ja kanervakerroksilla. Makuulavitsat kulkevat ympäri huoneen ja täällä nukkuvat, asuvat ja elävät kalastajaväet varhaisen kevätajan. Jokaisella on emännöitsijänsä, æsepige'nsä, miksi häntä sanotaan, ja hänen tehtävänsä on panna syötit koukkuihin, maihinnoustessa ottaa vastaan kalastajat kuumalla oluella ja toimittaa heille ruokaa, kun he väsyneinä tulevat kotiin. Emännöitsijät kuljettavat kalat veneistä, halkaisevat ne ja on heillä paljon tekemistä.

Nyt oli siellä yksi tytöistä, Elsa, hänet oli Jörgen tuntenut pienestä pitäen. He sopivat hyvin hyvästi yhteen, he olivat monessa asiassa samaa mieltä, mutta katsella olivat he yhtä vastakkaiset: poika oli iholtaan ruskea, tyttö valkoinen, hiukset pellavankeltaiset. Hänen silmänsä olivat niin siniset kuin merivesi auringonpaisteella.

Eräänä päivänä, kun he astuivat yhdessä ja Jörgen piteli häntä kädestä oikein hellästi ja lujasti, sanoi tyttö hänelle:

— Jörgen, minulla on jotakin sydämelläni. Pidä minua æsepige'näsi, sillä sinä olet minulle kuin veli, mutta Martin kanssa, joka minut on pelastanut, me olemme kihloissa — mutta siitä ei pidä puhua noille muille!

Jörgenistä tuntui siltä kuin dyynihiekka olisi liikahtanut hänen jalkainsa alla, hän ei sanonut sanaakaan, nyökäytti vain päätään ja se merkitsee samaa kuin kyllä. Muuta ei tarvittu. Mutta hän tunsi yhtäkkiä sydämessään, ettei hän saattanut sietää Marttia ja mitä enemmän hän sitä ajatteli — sillä tavalla ei hän koskaan ennen ollut ajatellut Elsaa —, sitä selvemmäksi hänelle kävi, että Martti oli varastanut häneltä ainoan, mistä hän piti, ja se oli kuin olikin Elsa, nyt se oli hänelle selvennyt.

Jos meri on joltisenkin levoton ja kalastajat palaavat kotiin aluksineen, niin katseleppa heidän tuloaan särkkien poikki: yksi miehistä on seisoallaan kokassa, toiset tarkkaavat häntä, istuvat pidellen airoja, joilla he särkän edustalla huopaavat, kunnes hän antaa heille merkin, että nyt tulee se suuri aalto, joka nostaa veneen yli särkän. Ja vene nousee niin, että maalta näkee sen kölin. Seuraavassa hetkessä ovat edestä tulevat aallot peittäneet koko aluksen, ei näy venettä, ei miehiä eikä mastoja, saattaisi luulla meren nielleen heidät. Silmänräpäyksen perästä ne kuitenkin tulevat näkyviin, ikäänkuin vene olisi mahtava merieläin, joka ryömii ylös aaltoa, airot liikkuvat sen eloisina jalkoina. Toisella ja kolmannella särkällä käy niinkuin ensimäiselläkin ja nyt hyppäävät kalastajat veteen, vetävät veneen maihin, jokainen aallonlyönti auttaa heitä ja antaa hyvää vauhtia, kunnes he ovat saaneet sen yli rantaäyrään.

Tuo ajatus tuli Jörgenille merellä, missä hänen kasvatusisänsä juuri oli vakavasti sairastunut. Kuume ahdisti häntä, oltiin hiukan ulompana äärimmäistä särkkää. Jörgen hypähti kokkaan.

— Isä, antakaappa minun! sanoi hän ja hänen katseensa liukui yli Martin ja yli aaltojen, mutta juuri kun jokainen airo liikkui, vetäen voimakkaita otteita ja suurin aalto tuli, näki hän isänsä kalpeat kasvot — eikä saattanut totella pahaa aiettaan. Vene tuli onnellisesti yli särkkien ja maihin, mutta paha ajatus piili hänen veressään, se kiehui ja kiehutti jokaista pientä kaunansäiettä, joka kiertyi auki hänen muistissaan toveriajalta. Martti oli ryöstänyt hänet, sen hän tunsi, ja riittihän se tekemään hänet hänelle vihamieliseksi. Pari kalastajista pani asian merkille, mutta ei Martti, hän oli niinkuin aina ennenkin avulias ja puhelias, hiukan liikaakin viimeistä lajia.

Jörgenin kasvatusisän täytyi panna vuoteeseen. Siitä tuli hänen kuolinvuoteensa, hän kuoli viikkoa myöhemmin — ja niin peri Jörgen maan dyynien takana, tosin vain pienen majan, mutta olihan se toki jotakin, niin paljon ei Martilla ollut.

— Nyt kai et sinä, Jörgen, enään ota pestiä, vaan jäät olemaan tänne meidän luoksemme! sanoi muuan vanhoista kalastajista.

Se ei ollut Jörgenin aikomus, hän aikoi päinvastoin juuri hiukkasen katsella ympärilleen maailmassa. Fjaltringiläisellä ankeriasisännällä oli eno ylhäällä Gammel-Skagenissa. Hän oli kalastaja ja lisäksi hyvinvoipa kauppias, jolla oli laivoja. Hän kuului olevan sellainen erinomainen vanha mies, saattoi kyllä kannattaa palvella hänellä. Gammel-Skagen sijaitsee aivan pohjoisessa ylhäällä Jyllannissa, niin etäällä Husbyn dyyneiltä kuin tässä maassa saattaa päästä, ja se kyllä miellytti Jörgeniä enimmän, hän ei edes tahtonut jäädä Elsan ja Martin häihinkään, jotka piti vietettämän parin viikon perästä.

Oli epäviisasta lähteä pois, arveli vanha kalastaja. Nyt oli
Jörgenillä talo, varmaan Elsa kyllä mieluummin ottaisi hänet.

Jörgen vastasi siihen niin lyhyesti, ettei ollut helppoa päästä hänen puheensa perille. Mutta vanhus toi Elsan hänen puheilleen. Hän ei sanonut paljoa, mutta tämän hän sanoi:

Merellä on raskaat aaltonsa, ihmissydämellä vieläkin raskaammat. Monet ajatukset, raskaat ja joskus heikotkin kulkivat läpi Jörgenin pään ja mielen ja hän kysyi Elsalta:

— Jos nyt Martilla olisi yhtä hyvä talo kuin minulla, niin kenen meistä ottaisit mieluummin?

— Niin, silloin kai minä ottaisin Martin, siltä minusta nyt tuntuu.
Mutta sillä ei elä.

Ja Jörgen ajatteli tätä koko yön. Hänessä liikkui jotakin, jota ei hän voinut selvittää itselleen, mutta hänellä oli ajatus, joka oli voimakkaampi kuin hänen rakkautensa Elsaan — ja sitte meni hän Martin luo ja mitä hän siellä sanoi ja teki, sen oli hän tarkoin punninnut: hän luovutti hänelle helpoimmilla ehdoilla talon, itse hän aikoi ottaa pestin, sellainen oli hänellä mieli. Ja Elsa suuteli häntä keskelle suuta, kun hän sen kuuli, sillä pitihän hän enemmän Martista.

Varhaisena aamuna piti Jörgenin lähteä. Edellisenä iltana — oli jo myöhäistä —, tuli hänelle halu vielä kerran käydä tervehtimässä Marttia. Hän meni ja dyynien välillä kohtasi hän tuon vanhan kalastajan, joka ei pitänyt matkasta. Martti mahtoi kulkea hanhennokka neulottuna housuihin, koska tytöt häneen niin kovasti rakastuivat. Jörgen ei kiinnittänyt huomiota tähän puheeseen, sanoi hyvästi ja meni taloon missä Martti asui. Hän kuuli sieltä kovaäänistä puhetta, Martti ei ollut yksin. Jörgen kävi päättämättömäksi, Elsan kanssa hän kaikista vähimmin halusi sattua yhteen ja kun hän oikein ajatteli asiaa, niin ei hän tahtonut, että Martti vielä kerran kiittäisi, ja niin kääntyi hän takaisin.

Seuraavana aamuna ennen päivän valkenemista, köytti hän kiinni reppunsa, otti eväsvakkansa ja läksi alas dyynejä merenrantaa kohti. Siellä pääsi kulkemaan paremmin kuin raskaalla hiekkaisella tiellä, lisäksi sieltä kautta tuli tie lyhyemmäksi, sillä hän halusi ensin käydä Fjaltringissa Bovbjergin luona, missä ankeriasisäntä asui, jota hän oli luvannut käydä tervehtimässä.

Meri oli kiiltävä ja sininen, simpukoita ja näkinkieriä siellä vetelehti, hänen lapsena ikuiset leikkikalunsa narskahtelivat jalkain alla. Hänen kävellessään rupesi hänen nenänsä vuotamaan verta, se oli vain pieni asia, mutta silläkin voi olla merkityksensä. Pari suurta veripisaraa putosi hänen hihalleen, hän pesi ne pois, pysähdytti veren ja hänestä tuntui siltä kuin sen menettäminen oikein olisi tehnyt hänen päänsä ja mielensä keveämmiksi. Hiekassa kukki vähän rantakaalia, hän taittoi oksan ja pisti hattuun. Reipas ja iloinen hän tahtoi olla, tie vei avaraan maailmaan, "hiukkasen ulkopuolelle ovea, ylös jokea!" niinkuin ankeriaslapset halusivat. "Varokaa pahoja ihmisiä, he tuulastavat, nylkevät, leikkaavat kappaleiksi ja pistävät teidät pannuun!" toisti hän itsekseen ja nauroi. Hän kyllä pääsisi ehein nahoin läpi maailman. Rohkea mieli on hyvä turva.

Aurinko oli jo noussut korkealle, kun hän likeni sitä kapeaa väylää, joka vie Länsimerestä Nissumvuonoon. Hän katsahti taakseen ja näki hyvän matkan päässä kaksi ratsastajaa, muita seurasi, heidän oli kiire, häntä ei se liikuttanut.

Lauttavene oli toisella puolen väylää, Jörgen huusi kunnes se saapui, astui sitte veneeseen. Mutta ennenkuin hän soutumiehen kanssa oli puolitiessä, tulivat miehet, jotka sellaisella vauhdilla olivat kiirehtineet. He huusivat, he uhkasivat ja mainitsivat esivallan nimen. Jörgen ei ymmärtänyt mitä se merkitsi, mutta arveli, että oli parasta kääntyä takaisin. Hän tarttui itse toiseen airoon ja souti takaisin. Samassa hetkessä hyppäsivät miehet veneeseen ja ennenkuin hän tiesikään, kiersivät he köyden hänen käsiensä ympäri.

— Paha tekosipa maksaa sinulle henkesi! sanoivat he. — Hyvä että saimme sinut käsiimme.

Häntä ei syytetty enemmästä eikä vähemmästä kuin murhan teosta. Martti oli tavattu, veitsi pistettynä kurkkuun. Yksi kalastajista oli eilen illalla myöhään kohdannut Jörgenin matkalla Martin luo. Jörgen ei ensi kertaa ollut nostanut veistä häntä vastaan, se tiedettiin. Hänen täytyi olla murhaajan, hän oli nyt vain toimitettava hyvään talteen. Ringköbing oli oikea paikka, mutta sinne oli pitkä tie, tuuli suoraan lännestä, vajaan puolen tunnin tarvitsivat he mennäkseen vuonon yli Skjærumjoelle ja siitä heillä tuskin oli pitkää virstaa Nörre-Vosborgille, jolla oli vankka kartano valleineen ja hautoineen. Veneessä oli kartanon karjanhoitajan veli, hän arveli, että he kyllä vastaiseksi saisivat luvan panna Jörgenin siihen luolaan, missä mustalaisakka Pitkä-Marketta oli istunut ennen mestaustaan.

Jörgenin puolustusta ei kuunneltu, pari veritahraa hänen paidallaan todisti varmemmin häntä vastaan. Hän tiesi viattomuutensa ja kun ei hän voinut puhdistautua, niin alistui hän kohtaloonsa.

He astuivat maihin juuri vanhan vallinsijan kohdalla, missä ritari Buggen talo oli sijainnut, siinä mistä Jörgen kasvatusvanhempineen oli kulkenut juhlille, hautajaisjuhlille viettämään neljää onnellista, valoisinta lapsuudenpäiväänsä. Taasen häntä kuljetettiin samaa tietä, yli niityn Nörre-Vosbergiin, ja siellä seisoi seljapuu täydessä kukassa, korkeat niinipuut kukkivat, hänestä tuntui siltä kuin hän eilen olisi ollut täällä.

Talon lännenpuolisessa rakennuksessa on korkeiden portaiden alla alaskäytävä. Täältä tullaan matalaan holvattuun kellariin ja täältä oli Pitkä-Marketta viety mestauspaikalle. Hän oli syönyt viisi lapsensydäntä ja uskoi, että jos hän vielä olisi saanut kaksi lisää, niin hän olisi voinut lentää ja tehdä itsensä näkymättömäksi. Muurissa oli pieni ruuduton, ahdas ilmareikä. Tuoksuva niinipuu ulkopuolella ei jaksanut lähettää hitustakaan virkistystä, kaikki täällä sisällä oli raakaa ja tunkkaista. Vain lavitsa siellä oli, mutta hyvä omatunto on hyvä päänalainen, niin, Jörgen saattoi siis maata pehmeästi.

Lankunpaksuinen ovi oli lukittu, rautatanko työnnetty eteen, mutta taikauskon syöjätär ryömii sisään avaimenlävestä, sekä herrastalossa että kalastajamajassa, saatikka täällä, missä Jörgen nyt istui ja ajatteli Pitkää-Markettaa ja hänen pahoja tekojaan. Hänen viimeiset ajatuksensa olivat täyttäneet tämän huoneen, yöllä ennen mestausta. Jörgen muisteli kaikkea noituutta, mitä täällä vanhaan aikaan oli harjoitettu, kun tilanomistaja Svanwedel asui täällä, ja sehän hyvin tiedettiin, mitenkä vieläkin kahlekoira, joka oli kytketty siltaan, joka aamu tavattiin ketjuunsa hirtettynä riippumassa kaidepuun yli. Kaikki tämä täytti ja jäädytti Jörgenin mieltä. Yksi auringonsäde loisti häneen kuitenkin tältäkin paikalta, ulkoapäin, ja se oli muisto kukkivasta seljasta ja niinipuista.

Kauvan ei hän istunut täällä, hänet vietiin Ringkjöbingiin, missä vankeus tuli yhtä ankaraksi.

Ne ajat eivät olleet meidän aikojamme. Vaikeaa oli köyhän. Saattoi vielä tapahtua, että talonpoikaistalot ja talonpoikaiskylät yhdistettiin uusiksi herrastaloiksi ja tämän komennon aikana tulivat kuski ja pikentti kihlakunnan tuomareiksi, jotka pienen hairahduksen takia saattoivat tuomita köyhän menettämään maatilkkunsa ja saamaan raippoja. Vielä tavattiin täällä yksi ja toinen näitä, ja Juutinmaalla, kaukana kuninkaan Köpenhaminasta ja valistuneista, hyväätarkoittavista hallitusmiehistä kävi laintulkinnan vielä usein niin ja näin ja vähimmäksi saattoi katsoa, että Jörgenillä venyi aika.

Tikerän kylmä oli siellä missä hän istui — milloin tämä loppuisi? Syyttömästi oli hänet heitetty vaivaan ja kurjuuteen. Se oli hänen osansa! Miksi se oli suotu hänelle, sitä hänellä nyt oli aikaa ajatella. Minkätähden hän oli joutunut tällaiseen asemaan? Niin, sepä selviäisi "toisessa elämässä", siinä joka varmasti meitä odottaa. Tuo usko oli köyhässä kodissa juurtunut häneen. Se mikä ei Espanjan kyllyydessä ja auringossa ollut loistanut hänen isänsä mieleen, se kävi hänelle kylmässä ja pimeydessä lohdutuksen valoksi, Jumalan armolahjaksi ja se ei koskaan petä.

Nyt alkoivat kevätmyrskyt antaa merkkejä itsestään. Länsimeren vyörynä kuuluu penikulmien päähän sisämaahan, mutta vasta myrskyn asetuttua. Kuuluu siltä kuin sadoilla raskailla vaunuilla ajettaisiin kovan holvatun tien poikki. Jörgen kuuli sen vankilaansa ja se toi vaihtelua. Mitkään vanhat laulut eivät voineet syvemmin satuttaa sydämeen kuin nämä sävelet, vyöryvän meren, vapaan meren, joka kantaa ihmisen läpi maailman, millä hän lensi tuulten mukana, millä hän kuljetti mukanaan omaa taloaan niinkuin etana omaansa. Aina hän merellä seisoi omalla pohjallaan, aina kodin pohjalla, yksin vieraallakin maalla.

Kuinka Jörgen kuuntelikin tuota syvää vyörynää, kuinka muistot vyöryivätkin mieleen! "Vapaa, vapaa! Autuasta olla vapaa, vaikkapa kengissä vailla pohjia ja yllä paikattu rohtiminen paita!" Silloin tällöin hänessä kuohahti, ja hän iski nyrkkinsä muuriin.

Viikkoja, kuukausia, koko vuosi oli kulunut, silloin otettiin kiinni muuan roisto, Varas-Niilo, "Hevoshuijariksi" häntä niinikään sanottiin, ja silloin koittivat paremmat ajat, tuli tietoon mitä vääryyttä Jörgen oli kärsinyt.

Pohjoiseen Ringkjöbingin vuonosta olivat erään vuokraajan luona, joka piti krouvia, iltapäivällä ennen Jörgenin lähtöä kotoa ja murhan tapahtumista Varas-Niilo ja Martti sattuneet yhteen. Juotiin pari lasia ja niidenhän ei pitäisi nousta kenenkään miehen päähän, mutta ne panivat kuitenkin Martin suupelin hiukan liian liukkaaseen käyntiin. Hän puhua räyhäsi, kertoi saaneensa talon ja aikovansa naimisiin, ja kun Niilo kysyi tähän tarvittavia rahoja, löi Martti ylimielisenä taskuaan:

Tämä kehuminen maksoi hänelle hengen. Kun hän oli mennyt, seurasi Niilo ja pisti veitsen hänen kurkkuunsa ottaakseen rahat, joita ei ollut.

Tämä selvitettiin laajasti. Meille riittää ainoastaan tietää, että Jörgen pääsi vapaalle jalalle. Mutta mitä hän sai korvaukseksi siitä mitä hän oli kärsinyt vuosikauden aikana, vankeudessa ja kylmässä, sysättynä pois ihmisten ilmoilta? Niin, hänelle sanottiin, että oli onni, että hän oli viaton, nyt hän saattoi mennä. Pormestari antoi hänelle kymmenen markkaa matkarahaa ja useat kaupungin porvareista antoivat hänelle olutta ja hyvää ruokaa. Olipa hyviäkin ihmisiä! Kaikki eivät "tuulasta, nylje ja pistä pannuun!" Mutta paras kaikesta oli, että kauppias Brönne Skagenista, hän, jolta Jörgen vuosi sitte oli aikonut ottaa pestin, juuri niinä päivinä sattui asioille Ringkjöbingiin. Hän kuuli koko asian, sydäntä hänellä oli, hän käsitti ja tunsi kaikki mitä Jörgen oli kärsinyt, Nyt tahtoi hän hyvittää poikaa ja hankkia hänelle paremmat oltavat, antaa hänen kokea, että on hyviäkin ihmisiä.

Vankeudesta vapauteen, taivaan valtakuntaan, rakkautta ja onnea kohti nyt mentiin. Nekin olivat koettavat. Ei mikään elämänmalja sisällä pelkkää koiruohoa, sitä ei yksikään hyvä ihminen voisi ojentaa ihmislapselle — voisiko sitte Jumala, kaikkirakkaus, tehdä sen?

— Haudatkaa nyt ja unohtakaa se kaikki tyyni! sanoi kauppias Brönne. — Vedämme oikein paksun viivan yli viime vuoden. Allakan me poltamme ja kahden päivän perästä matkustamme rauhalliseen, onnelliseen ja hauskaan Skageniin. Sanovat, että se on nurkkanen maassa — siunattu uuninnurkka se on, jossa ikkunat ovat avoinna avaraa maailmaa kohti.

Se se oli matka! Siinä sitä taas sai hengittää, kun tuli kylmästä vankilailmasta ulos lämpöiseen auringonpaisteeseen. Nummella kukki kanerva, se oli kuin vilisevä harso ja paimenpoika istui hautakummulla ja puhalsi huiluaan, jonka hän oli veistänyt lampaanluusta. Fata morgana, erämaan ihana kangastus riippuvine puutarhoineen ja keinuvine metsineen, näyttäytyi, niinikään tuo ihmeellinen kevyt ilmanväreily, jota sanotaan karjaansa ajavaksi Loke-mieheksi.

Matka vei ylös Limvuonoa kohti, yli vendelilaisten maan, Skagenin suunnalle, mistä pitkäpartaiset miehet, langobardit olivat lähteneet, kun nälkäaikana, kuningas Snion hallitessa, kaikki lapset ja vanhukset olisivat surmatut, mutta tuo jalo nainen Gambaruk, jolla täällä oli maatiloja, esitti, että nuoret mieluummin lähtisivät maasta. Tämän tiesi Jörgen, niin oppinut hän oli, ja jollei hän tuntenut langobardein maata korkeiden alppien takana, niin hän kuitenkin tiesi, miltä siellä mahtoi näyttää, olihan hän itse lapsena ollut etelässä, Espanjan maalla. Hän muisti kukkuraiset hedelmäröykkiöt siellä, muisti punaiset granaattikukat, surinan, hurinan ja kellonsoiton kaupungin suuressa kuvussa, mutta kauneinta on sentään kodin maassa ja Jörgenin koti oli Tanska.

Vihdoin pääsivät he sitte "Vendilskagaan", miksi Skagenia nimitetään vanhoissa norjalaisissa ja islantilaisissa kirjoituksissa. Penikulmain laajuudelta, välillä dyynejä ja peltomaata, ulottuu ja ulottui jo silloin Gammel-Skagen, Vester- ja Österby, aina majakalle asti likellä Greniä. Talot ja pihat sijaitsivat niinkuin nytkin, tuiskuttavien, liikkuvien hiekkakumpujen keskellä, erämaan, missä tuuli temmeltää irrallisessa hiekassa ja missä lokit, tiirat ja villit joutsenet pitävät sellaista ääntä, että vihloo korvakalvoa. Penikulman päässä Grenistä, lounaan suunnalla, on Höjen tai Gammel-Skagen. Siellä asui kauppias Brönne, täällä oli Jörgenin määrä nyt oleskella. Talo oli tervattu, pienillä ulkohuonerakennuksilla oli kullakin kattona nurinkäännetty vene, sikoläätti oli kyhätty kokoon hylynkappaleista. Aitausta ei täällä ollut, eihän ollut mitään aidattavaakaan, mutta nuorilla riippui pitkissä riveissä, toinen toisen yläpuolella, halkaistuja kaloja kuivamassa tuulessa. Koko ranta oli mätänevien sillien peitossa. Tuskinhan nuotta oli heitetty veteen ennenkuin jo vedettiin maihin kuormittain silliä. Sitä lajia oli liian paljon, niitä heitettiin takaisin mereen tai saivat ne jäädä mätänemään paikoilleen.

Kauppiaan vaimo ja tytär, niin, palvelusväki myöskin, tuli riemuiten vastaan, kun isä palasi kotiin. Painettiin käsiä, huudettiin ja puhuttiin ja mitkä suloiset kasvot tyttärellä olikaan ja kaksi kaunista silmää!

Sisäpuolella taloa oli hauskaa ja varakasta. Vatien täydeltä pantiin kaloja pöytään, punakampeloja, joita kuningaskin olisi voinut sanoa herkkuruuaksi, viiniä Skagenin viinivuorilta, suuresta merestä: rypäleethän vierivät puserrettuina maihin, sekä tynnyreissä että pulloissa.

Kun äiti ja tytär sitte saivat kuulla, kuka Jörgen oli ja miten viattomasti ja kovin hän oli kärsinyt, niin loistivat silmät vieläkin lempeämmin häntä vastaan ja lempeimmin loistivat ne sorjalla Klara-neidolla. Jörgen sai Gammel-Skagenissa onnellisen kodin, se teki sydämelle hyvää ja olihan Jörgenin sydän kokenut paljon, myöskin rakkauden katkeraa merta. Se kovettaa tai pehmentää, Jörgenin sydän oli vielä niin pehmeä, se oli niin nuori, siinä oli vapaa paikka. Sentähden varmaan sattui niin onnellisesti, että neiti Klaran juuri kolmen viikon perästä piti laivalla lähteä Kristiansandiin Norjassa, tervehtimään erästä tätiä, jäädäkseen sinne koko talveksi.

Sunnuntaina ennen lähtöä olivat he kaikki rippikirkossa. Suuri ja komea oli kirkko, skottilaiset ja hollantilaiset olivat monta vuosisataa sitte rakentaneet sen kappaleen matkan päähän siitä, missä kaupunki nyt oli. Jonkun verran se oli rappeutunut ja tie ylös ja alas läpi syvän hiekan oli hyvin vaivaloinen, sen vaivan kuitenkin kesti mielellään, kun pääsi Jumalan huoneeseen, sai veisata virsiä ja kuulla saarnan. Hiekka oli päässyt kohoamaan yli kirkkomaan kehysmuurin, mutta hautoja sen sisäpuolella pidettiin vielä vapaina lentohiekasta.

Tämä oli suurin kirkko Limvuonon pohjoispuolella. Neitsyt Maaria, päässä kultakruunu ja käsivarrella Jeesuslapsi, seisoi kuin ilmielävänä alttaritaulussa. Pyhät apostolit olivat veistetyt kuoriin ja ylinnä seinässä nähtiin Skagenin vanhojen pormestarien ja raatimiesten kuvia puumerkkeineen. Saarnatuoli oli veistoksilla koristettu. Aurinko paistoi niin iloisesti kirkkoon, kiiltävään messinkikruunuun ja pieneen laivaan, joka riippui katossa.

Jörgen oli pyhän, lapsellisesti puhtaan tunteen valtaamana, aivan samalla tavalla kuin silloin, kun hän pienenä seisoi Espanjan rikkaassa kirkossa, mutta täällä hän tiesi kuuluvansa seurakuntaan.

Saarnan jälkeen oli rippi ja sattui niin, että hän polvistui juuri Klara-neidon rinnalla. Hänen ajatuksensa oli kuitenkin siinä määrin kääntynyt Jumalaan ja pyhään toimitukseen, että hän vasta noustessaan pani merkille, kuka oli ollut hänen naapurinaan. Hän näki suolaisten kyynelten valuvan alas neidon poskia.

Kaksi päivää myöhemmin matkusti hän Norjaan ja Jörgen askarteli talossa. Hän kävi kalassa ja kaloja saatiin siihen aikaan enemmän kuin nykyään. Makrilliparvet välkkyivät pimeinä öinä, näyttäen missä ne kulkivat, murinasimppu ja äyriäinen päästelivät surkeita huutoja, kun niitä ahdistettiin, kalat eivät ole niin mykkiä kuin väitetään. Paljon enemmän merkitsi Jörgenille mitä hän kantoi mielessään, mutta kai sekin kerran pääsisi ilmoille.

Joka pyhä, kun hän istui kirkossa ja hänen silmänsä kiintyivät
Maaria-äidin kuvaan alttaritaulussa, viipyivät ne myöskin hetken
sillä paikalla, missä Klara-neito oli polvistunut hänen rinnallaan.
Ja hän ajatteli häntä, miten sydämellisen hyvä hän oli hänelle ollut.

Syksy tuli sateineen, lumiräntineen. Vesi pysähtyi seisomaan Skagenin kaduille, hiekka ei voinut läpäistä kaikkea vettä, täytyi kahlata, jollei soutaa veneellä. Myrskyt paiskasivat laivan toisensa perästä kuolemaatuottaville särkille. Oli lumimyrskyjä ja hiekkamyrskyjä, hiekka tuiskusi talojen ympäri niin että ihmisten täytyi ryömiä ulos savupiipusta, mutta se ei täällä ylhäällä ollut mitään merkillistä. Tyyntä ja rauhallista oli sisällä huoneessa, kanervaturve ja hylynkappaleet räiskivät ja paukkuivat, ja kauppias Brönne luki ääneen vanhasta kronikasta, luki Amletista, Tanskan prinssistä, joka Englannista tullen täällä astui maihin Bovbjergin luona ja ryhtyi täällä joukkoineen taisteluun. Rammen luona oli hänen hautansa, vain pari penikulmaa siitä missä ankeriasisäntä asui. Sadottain hautakumpuja kohoili nummella, se oli suuri kirkkomaa, kauppias Brönne oli itse käynyt Amletin haudalla. Puheltiin vanhoista ajoista, naapureista, englantilaisista ja skottilaisista, ja Jörgen lauloi laulun "Englannin kuninkaan pojasta", komeasta laivasta, miten se oli koristettu:

Varsinkin viime säkeet lauloi Jörgen hartaasti, hänen silmänsä loistivat silloin, olivathan ne kyllä muutenkin tummat ja loistavat syntymästä asti.

Siellä laulettiin ja luettiin, talossa oli varallisuutta, perhe-elämä ulottui aina kotieläimiin asti. Ja kaikkea oli pidetty niin hyvin. Tinahyllyllä hohtivat kuuratut lautaset ja katossa riippui makkaroita ja kinkkuja, yllinkyllin talvivarastoja. Niin, sellaista tavataan vielä monessa varakkaassa talonpoikaistalossa länsirannalla: yllinkyllin ruokaa, siroja huoneita, järkeä ja hyvää tuulta, ja meidän aikoinamme ovat ne yhäkin vaurastuneet. Vieraanvaraisuutta siellä on kuin arapialaisen teltassa.

Jörgen ei ollut elänyt niin iloista aikaa siitä asti kuin hän lapsena oli nuo neljä päivää hautajaisjuhlilla, ja yhtäkaikki oli Klara-neito poissa — kuitenkaan ei ajatuksista eikä puheista.

Huhtikuussa piti laivan lähteä Norjaan, Jörgenin piti lähteä mukaan. Nyt häneen oikein tuli virkeyttä ja hyvissä ruumiinvoimissa hän oli, sanoi äiti Brönne, ilokseen häntä katseli.

— Ja sinua myöskin, sanoi vanha kauppias, — Jörgen on saattanut iloisuutta talvi-iltoihin ja meidän äitiimme niinikään! Sinä olet tänä vuonna nuortunut, sinä olet kuin oletkin kaunis ja suloinen. Mutta sinä olitkin kaunein tyttö Viborgissa, ja se merkitsee paljon, sillä siellä minä aina olen nähnyt kauneimmat tytöt.

Jörgen ei siihen sanonut mitään, se ei sopinut, mutta hän ajatteli erästä tyttöä Skagenista, ja hänen luokseen hän purjehti. Laiva laski maihin Kristiansandin luona, huimalla tuulella pääsi hän sinne puolessa päivässä.

Eräänä aamuna läksi kauppias Brönne majakalle, joka on kaukana Gammel-Skagenista, likellä Greniä. Hiilet vipupannussa siellä ylhäällä olivat kauvan olleet sammuksissa, aurinko oli jo korkealla, kun hän tuli torniin. Kokonaisen penikulman päähän maan äärimmäisestä nipukasta riittää vedenalaisia hiekkasärkkiä. Niiden ulkopuolella näkyi tänään monta laivaa ja näiden joukossa luuli hän kiikarilla tuntevansa "Karen Brönnen", se oli laivan nimi, ja aivan oikein: se olikin jo tulossa. Klara ja Jörgen olivat laivalla. Skagenin majakan- ja kirkontornit olivat heidän edessään kuin haikara ja joutsen sinisellä vedellä. Klara istui reelingin luona ja näki dyynien vähitellen tulevan esiin. Niin, jos tuuli pysyisi vakavana, niin saattaisivat he tunnin kuluessa päästä kotiin. Niin likellä olivat he kotia ja iloa — niin likellä olivat he myöskin kuolemaa ja sen hätää.

Lankku laivassa murtui, vesi tunkeutui sisään, tilkittiin ja pumputtiin, kaikki purjeet lisättiin, nostettiin hätälippu. He olivat vielä kokonaisen penikulman päässä ulapalla, kalastajaveneet näkyivät, mutta kaukana, tuuli kantoi maata kohti, meri joka kävi, auttoi sekin, mutta ei tarpeeksi, laiva upposi. Jörgen kietoi oikean käsivartensa lujasti Klaran ympäri.

Minkä katseen neito loikaan hänen silmäänsä, kun hän Jumalan nimeen syöksyi hänen kanssaan mereen. Neidolta pääsi huuto, mutta siitä hän saattoi olla varma ettei Jörgen päästäisi häntä.

sen teki Jörgen vaaran ja hädän hetkellä. Nyt tuli hänen oivallinen uimataitonsa hänelle hyvään tarpeeseen: hän ponnisti eteenpäin jaloilla ja yhdellä kädellä, toista piteli hän lujasti nuoren tytön ympärillä. Hän lepäsi veden päällä, hän polki sitä jaloillaan, käytti kaikkia liikkeitä, mitä hän tiesi ja tunsi saadakseen voimia saavuttaa maan. Hän kuuli hänen päästävän huokauksen, hän tunsi suonenvedon puistatuksen käyvän hänen lävitseen, ja lujemmin hän piteli kiinni. Jokunen aalto meni heidän ylitseen, virtaus nosti heitä, vesi oli niin syvää, niin kirkasta, hetkisen luuli hän näkevänsä välkkyvän makrilliparven tuolla alhaalla, eli ehkäpä Leviatani itse aikoi niellä heidät. Pilvet loivat varjoja yli veden ja taasen tuli välkkyviä auringonsäteitä. Kirkuvia lintuja lensi suurissa parvissa hänen ylitseen ja villisorsat, jotka raskaina ja unisina antoivat veden kuljettaa itseään, pyrähtivät pelästyneinä lentoon uimarin tieltä. Mutta hänen voimansa vähenivät, hän tunsi sen — maasta hän vielä oli parin kaapelinmitan päässä. Apu tuli kuitenkin, vene likeni — mutta veden alla seisoi, hän näki sen selvästi, valkoinen tuijottava haamu — meri nosti häntä, haamu likeni, hän tunsi töytäyksen, tuli yö, kaikki katosi hänen silmistään.

Rantatöyräällä oli laivanhylky, meri vyöryi sen yli, valkoinen keulakuva nojasi ankkuriin, terävä rauta ulottui juuri vedenpintaan asti. Jörgen oli töytännyt siihen, virtaus oli lisätyin voimin vienyt häntä eteenpäin. Pyörtyneenä vaipui hän taakkoineen, mutta seuraava meri nosti taasen sekä hänet että nuoren tytön.

Kalastajat saivat heistä kiinni ja nostivat heidät veneeseen, veri syöksyi pitkin Jörgenin kasvoja, hän oli kuin kuollut, mutta tyttöä piteli hän niin kiinni, että hänet täytyi repiä hänen käsivarrestaan ja kädestään. Kuolemankalpeana, hengettömänä ja pitkäkseen oikaistuna makasi hän veneessä, joka suuntasi kulkunsa Skagenin Greniä kohden.

Kaikkia keinoja käytettiin Klaran henkiinherättämiseksi. Hän oli kuollut. Kauvan oli Jörgen uinut pidellen ruumista, ponnistellut ja väsynyt kuolleen tähden.

Jörgen hengitti vielä, hänet he kantoivat likimpään taloon dyynien sisäpuolella. Eräänlainen välskäri, joka oli paikalla, muuten myöskin seppä ja pikkukauppias, sitoi Jörgenin, kunnes lääkäri seuraavana päivänä tuotiin Hjörringistä.

Sairaan aivot tuntuivat olevan kiihoittuneet, hän makasi raivokuumeessa, päästeli villejä huutoja, mutta kolmantena päivänä vaipui hän kuin horroksiin, elämä tuntui riippuvan ainoastaan langan päässä ja sen katkeaminen oli, sanoi lääkäri, parasta, mitä Jörgenille saattoi toivottaa.

— Rukoilkaamme Jumalaa, että hän pääsisi. Hänestä ei koskaan tule ihmistä.

Mutta elämä ei päästänyt häntä, lanka ei tahtonut katketa, mutta muisti katkesi, kaikki hengenlahjat olivat poikkileikatut, se se oli kauheaa. Elävä ruumis oli jäänyt, ruumis, jonka taasen piti tulla terveeksi, taasen kävellä.

— Hänhän on saanut tautinsa pelastaakseen meidän lapsemme, sanoi vanha mies. — Hän on nyt meidän poikamme.

Hassuksi Jörgeniä sanottiin, mutta se ei ollut oikea nimitys. Hän oli kuin soittokone, josta kielet ovat irtaantuneet eivätkä enään voi soida — vain hetkittäin, muutamina silmänräpäyksinä ne saivat jännitysvoimaa ja soivat — vanhat sävelet soivat, muutamia tahteja. Kuvat nousivat esiin ja haihtuivat — taasen hän istui tuijottavana, ajatuksettomana. Me rohkenemme toivoa, ettei hän kärsinyt. Silloin menettivät tummat silmät loistonsa, ne näyttivät olevan mustaa himmeää lasia.

Hän se oli, jota äitinsä sydämen alla oli kannettu niin rikasta ja onnellista maista elämää varten, että oli "ylimielisyyttä ja hirveää ylpeyttä" toivoa elämää tämän jälkeen, saatikka sitte uskoa siihen. Olivatko siis kaikki sielun suuret lahjat menetetyt? Vain kovia päiviä, tuskaa ja pettymyksiä oli tullut hänen osalleen. Loistosipuli hän oli, nyhdetty irti rikkaasta maaperästään ja viskattu hiekkaan mätänemään. Eikö Jumalan kuvaksi luodulla olennolla ollut enempää arvoa? Kaikki on ja oli siis vain sattuman leikkiä? Ei! Ikirakkauden Jumalan täytyi antaa ja hän tahtoikin antaa hänelle toisessa elämässä hyvitystä siitä mitä hän täällä kärsi ja kaipasi. "Herra on kaikille hyvä ja hänen armonsa lepää yli kaikkien hänen tekojensa." Nämä sanat Davidin psalmista lausui uskossa ja luottamuksella kauppiaan hurskas vanha vaimo ja hänen sydämensä rukous oli, että Jumala pian vapauttaisi Jörgenin, jotta hän pääsisi astumaan "Jumalan armolahjan" ääreen, iankaikkiseen elämään.

Kirkkomaalle, missä hiekka pyyhki yli muurin, oli Klara haudattu. Tuntui siltä kuin ei Jörgen ensinkään olisi ajatellut sitä, se ei kuulunut hänen ajatuspiiriinsä, se nousi ainoastaan hylynkappaleina menneisyydestä. Joka pyhä seurasi hän perhettä kirkkoon ja istui hiljaa, ajatuksettomin katsein. Eräänä päivänä häneltä virrenveisuun aikana pääsi huokaus, hänen silmänsä loistivat, ne olivat kääntyneet alttaria kohden, sitä paikkaa kohden, missä hän vuosia ja päiviä sitte oli polvistunut kuolleen ystävättärensä kanssa. Kyyneleet valuivat alas hänen poskiaan.

Hänet autettiin pois kirkosta, hän sanoi heille, että hänen oli hyvä. Hänestä tuntui siltä kuin ei häntä olisi mikään vaivannutkaan, hän ei muistanut mitään sellaista, hän, Jumalan kovasti koettelema, hylkäämä! — Ja Jumala meidän luojamme on viisas ja ikirakastavainen, ken taitaakaan epäillä? Meidän sydämemme ja meidän järkemme tunnustaa sen, raamattu vahvistaa sen: "Hänen armonsa lepää yli kaikkien hänen tekojensa."

Espanjassa, missä oranssien ja laakerien keskellä lauhat tuulet liitävät kullattujen maurilaisten kupukattojen ympärillä, missä laulu ja kastanjetit soivat, istui loistavassa talossaan lapseton vanhus, rikkain kauppamies. Läpi katujen astui lapsia kulkueissa, käsissä kynttilät ja liehuvat liput. Miten paljon hän olisikaan antanut rikkaudestaan omistaakseen lapsensa, tyttärensä tai hänen lapsensa, sen, joka ehkei milloinkaan nähnyt tämän maailman valoa, ja kuinka lienee sitte ollut laita iankaikkisuuden, paratiisin? Lapsi raukka!

Niin, lapsi raukka, todella lapsi ja kuitenkin jo kolmannellakymmenellä — niin vanhaksi oli Jörgen käynyt siellä Gammel-Skagenissa.

Lentohiekka oli asettunut kirkkomaan haudoille, aina kirkon seinään asti, mutta tänne edesmenneiden luo, sukulaisten ja rakkaiden luo halusivat vainajat kuitenkin tulla haudatuiksi ja niin pitikin olla. Kauppias Brönne ja hänen vaimonsa lepäsivät täällä lapsensa luona valkoisen hiekan alla.

Oli alkuvuotta, myrskyjen aikaa, dyynit savusivat, meri heitteli korkeita laineita, linnut lentelivät kirkuen, suurissa parvissa, kuin pilvet myrskyssä, yli dyynien. Karilleajo seurasi toista matalikoissa Skagenin Grenin ja Husbyn dyynien välillä.

Eräänä iltapäivänä, kun Jörgen istui yksinään huoneessa, leimahti hänen mielessään välähdys siitä levottomuudesta, joka usein hänen varhaisina vuosinaan ajoi hänet ulos dyyneille ja nummille.

— Kotiin, kotiin! sanoi hän. Kukaan ei kuullut häntä, hän astui talosta, dyynien keskelle, hiekka ja pienet kivet tuiskusivat hänen kasvoihinsa, kohoilivat pyörteinä hänen ympärillään. Hän astui kirkkoa kohti. Hiekka lepäsi siellä pitkin muuria ja puoliväliin ikkunoita, mutta käytävältä edessä oli hiekka luotu pois, kirkonovi ei ollut lukossa, se oli helppo avata. Jörgen astui sisään.

Vinkuen lensi tuuli yli Skagenin kaupungin. Tällaista hirmumyrskyä ei miesmuistiin oltu nähty, tällaista hirveää Jumalan ilmaa, mutta Jörgen oli Jumalan huoneessa ja sillaikaa kuin yö ulkopuolella musteni, kävi hänen sisässään valoisaksi, siellä oli sielun valo, jota ei koskaan sammuteta. Se raskas kivi, joka painoi hänen päässään, halkesi paukahtaen, sen hän tunsi. Hänestä tuntui siltä kuin urut olisivat soineet mutta se oli myrsky ja vyöryävä meri. Hän asettui kirkonpenkkiin ja kynttilät sytytettiin, kynttilä kynttilän viereen, niitä oli sellainen runsaus, jommoisen hän vain oli nähnyt Espanjan maalla. Ja kaikki noiden vanhojen raatimiesten ja pormestarien kuvat rupesivat elämään, ne astuivat ulos seinästä, missä ne olivat seisoneet vuosikausia, ne istuutuivat kuoriin. Kirkon portit ja ovet avautuivat ja sisään astuivat kaikki kuolleet, juhlallisissa vaatteissa niinkuin elinaikanaan, ne tulivat kauniin musiikin soidessa ja istuutuivat penkkeihin. Silloin kaikui virrenveisuu kuin vyöryävä meri ja hänen vanhat kasvatusvanhempansa Husbyn dyyneiltä olivat täällä, ja vanha kauppias Brönne ja hänen vaimonsa, ja heidän vierellään, aivan likellä Jörgeniä istui heidän lempeä suloinen tyttärensä. Hän ojensi Jörgenille kätensä ja he astuivat alttarille, missä he ennen olivat polvistuneet, ja pappi liitti heidän kätensä yhteen, vihki heidät elämään rakkaudessa. Silloin pauhasi pasuunain ääni ihmeellisenä kuin lapsenääni, täynnä kaipausta ja iloa, se paisui urkujen soitoksi, täyteläisten, kohottavien äänten myrskyksi, autuasta oli niitä kuunnella ja kuitenkin olivat ne mahdolliset halkaisemaan haudan kiven.

Ja laiva, joka riippui kuorissa, laskeutui alas noiden kahden eteen. Se tuli niin suureksi, niin loistavaksi, purjeet olivat silkkiä ja raakapuut kullattuja, ankkurit olivat punaista kultaa ja jokaisessa touvissa silkkisäikeitä, niinkuin sanottiin vanhassa laulussa. Ja morsiuspari astui laivaan ja koko kirkon seurakunta tuli mukaan, ja paikkaa ja loistoa riitti heille kaikille. Ja kirkon seinät ja holvikaaret kukkivat kuin selja ja tuoksuvat niinipuut, lempeästi huiskivat oksat ja lehdet, ne kumartuivat, ne menivät eroon, ja laiva kohoutui ja purjehti kuljettaen heitä, läpi meren, läpi ilman. Jokainen kirkonkynttilä oli pieni tähti, ja tuulet virittivät virren ja kaikki veisasivat mukana:

"Rakkaudessa, ihanuuteen!" "Ei yksikään elämä tule hukkumaan!"
"Autuaan iloinen! Halleluja!"

Ja nämä sanat olivatkin hänen viimeisensä tässä maailmassa, side katkesi, joka piteli kuolematonta sielua — vain kuollut ruumis makasi pimeässä kirkossa, jonka yli tuuli humisi, peittäen sen lentohiekkaan.

Seuraavana aamuna oli sunnuntai, seurakunta ja pappi tulivat jumalanpalvelukseen. Tie tänne oli ollut vaivaloinen, miltei läpipääsemätön hiekassa. Ja nyt, kun he olivat täällä, lepäsi suuri hiekkanietos korkealla kirkonovea vastaan, ja pappi luki lyhyen rukouksen, lausuen, että Jumala oli lukinnut tämän huoneensa oven, heidän täytyi nyt lähteä ja muualla pystyttää hänelle uusi huone.

Jörgeniä ei löydetty Skagenin kaupungista eikä dyynien joukosta, mistä he etsivät. Hiekkaan vyöryvät aallot olivat riistäneet hänet mukaansa, sanottiin.

Hänen ruumiinsa lepäsi haudattuna mitä suurimmassa sarkofagissa, itse kirkossa. Jumala oli myrskyssä heittänyt multaa arkulle, raskas hiekka siinä lepäsi ja lepää siinä vieläkin.

Lentohiekka on peittänyt mahtavat holvit. Hopeaohdake ja villit ruusut versovat yli kirkon, missä kulkija nyt astuu sen tornille asti, joka pistää esiin hiekasta, mahtava hautakivi haudalla, joka näkyy penikulmien päähän. Yksikään kuningas ei saanut komeampaa! Kukaan ei häiritse kuolleen lepoa, kukaan ei ole tietänyt tai tiedä tästä kaikesta ennenkuin nyt — myrsky lauloi sen minulle dyynien keskellä.

MARIONETTIENNÄYTTÄJÄ.

Laivalla oli muuan vanhanpuoleinen mies, jonka kasvot olivat niin tyytyväiset, että jolleivät ne valehdelleet, niin hän mahtoi olla onnellisin ihminen maan päällä. Sitä hän olikin, vakuutti hän. Kuulin sen hänen omasta suustaan. Hän oli tanskalainen, oli minun maamieheni ja matkustavainen teatterinjohtaja. Koko henkilökunta oli hänen mukanaan, se oli suuressa laatikossa. Hän oli marionettiennäyttäjä. Hänen synnynnäisen hyvän tuulensa, sanoi hän, oli kirkastanut muuan polyteknikon kandidaatti ja tämän kokeen kautta hän oli tullut täysin onnelliseksi. Ensinnä en ymmärtänyt häntä, mutta sitte selitti hän minulle perinpohjin koko jutun ja tässä se on.

Tapahtuma sattui Slagelsessa, kertoi hän, minä annoin näytännön postitalon pihalla ja minulla oli erinomainen huone ja erinomainen yleisö, aivan ripilläkäymätöntä väkeä, paria vanhaa matamia lukuunottamatta. Silloin tulee sinne mustapukuinen henkilö, ylioppilaan näköinen. Hän istuutuu ja nauraa aivan oikeilla paikoilla, taputtaa käsiään aivan oikein. Sepä oli epätavallinen katselija! Minun täytyi saada tietää kuka hän oli, ja niin kuulen, että hän on kandidaatti polyteknillisestä oppilaitoksesta, joka on lähetetty opettamaan kansaa maakunnassa. Kello kahdeksan oli minun näytäntöni lopussa, lastenhan täytyy varhain päästä sänkyyn, ja täytyyhän ajatella yleisön mukavuutta. Kello yhdeksän alkoi kandidaatti luentonsa ja kokeensa ja nyt olin minä hänen kuulijansa. Kummallista sitä oli kuunnella ja katsella. Suurin osa meni minun pääni ylitse ja papin päähän, niinkuin sanotaan, mutta sitä minun sentään täytyi ajatella, että jos me ihmiset voimme keksiä tuollaista, niin meidän myöskin täytyy kestää kauvemmin kuin siihen asti, kun meidät pistetään maahan. Hän teki pelkkiä pieniä ihmeitä ja kuitenkin luisui kaikki tyyni kuin jalka sukkaan, aivan luonnollisesti. Mooseksen ja profeettain aikana olisi tuollaisesta polyteknikon kandidaatista mahtanut tulla yksi maan viisaita ja keskiaikana hänet olisi poltettu. En nukkunut koko yönä ja kun seuraavana iltana annoin näytännön ja kandidaatti taasen oli siellä, jouduin oikein erinomaiselle tuulelle. Olen eräältä näyttelijältä kuullut, että hän rakastajanosissa ajatteli vain yhtä ainoaa katselijatarta, hänelle hän näytteli ja unohti koko muun yleisön. Polyteknikon kandidaatti, hän oli minun "hänen", ainoa katselijani, jolle minä näyttelin. Kun näytäntö oli lopussa, kutsuttiin kaikki marionetit esiin ja minut kutsui polyteknikon kandidaatti luokseen juomaan lasin viiniä. Hän puhui minun teatteristani ja minä hänen tieteestään, ja luullakseni molemmat tuottivat meille yhtä paljon huvia, mutta minä pysyin kuitenkin äänessä, sillä hänen tieteessään oli niin paljon sellaista, jota ei hän itse voinut selittää, niinkuin nyt sekin asia, että rautakappale, joka putoaa spiraalin läpi, käy magneettiseksi. Niin, mitä se onkaan: henki menee siihen, mutta mistä se tulee? Arvelen, että sen käy niinkuin tämän maailman ihmisten: Jumala päästää heidät putoamaan ajan spiraalin läpi ja henki tulee heihin ja siinä seisoo sitte joku Napoleon, Luther tai senkaltainen henkilö. "Koko maailma on sarja ihmeitä", sanoi kandidaatti, "mutta me olemme niin tottuneet niihin, että kutsumme niitä arkiasioiksi." Ja hän puhui ja hän selitti ja vihdoin tuntui siltä kuin hän olisi nostanut aivokoppaani, ja minä myönsin rehellisesti, että jollen jo olisi vanha mies, niin paikalla menisin polytekniseen oppilaitokseen oppiakseni tarkastamaan maailmaa saumankohdilta, vaikka olenkin yksi onnellisimpia ihmisiä. "Yksi onnellisimpia!" sanoi hän ja tuntui siltä kuin hän miltei olisi maistanut sitä. "Oletteko te onnellinen?" kysyi hän. "Kyllä", sanoin minä, "onnellinen minä olen ja tervetullut olen kaikkiin kaupunkeihin mihin saavun seurueineni. Tosin yksi toivomus silloin tällöin iskee kimppuuni kuin mikäkin tonttu, painajainen, joka ahdistaa hyvää tuultani: se nimittäin, että tahtoisin tulla elävän joukon teatterinjohtajaksi, oikean ihmisseurueen." — "Te toivotte marionettejanne eläviksi, te toivotte, että niistä tulisi oikeita näyttelijöitä", sanoi hän, "ja teistä itsestänne johtaja — silloin te olisitte täysin onnellinen, niin te uskotte?" Hän ei uskonut sitä, mutta minä uskoin sen ja me puhelimme sinne ja me puhelimme tänne ja lopuksi piti kukin kuitenkin mielipiteensä. Mutta me kilistelimme laseinemme ja viini oli hyvin hyvää, mutta siinä oli noidanvehjettä, sillä muutoin tietäisi koko juttu vain, että minä tulin humalaan. Se ei ollut sitä, minä olin selvänäköinen. Huoneessa oli kuin auringonpaiste, se paistoi polyteknikon kandidaatin kasvoista ja minä tulin ajatelleeksi vanhoja jumalia heidän ikuisessa nuoruudessaan, kun he kulkivat maailmassa. Ja sen minä sanoin hänelle, ja sitte hän nauroi, ja minä olisin uskaltanut vannoa, että hän oli valepukuinen jumala tai ainakin suvun jäsen — ja hän oli sitä — ylin toivomukseni oli täyttyvä: marionetit olivat tulevat eläviksi ja minä ihmisten tirehtööriksi. Joimme asian vahvistukseksi. Hän latoi kaikki nukkeni puulaatikkoon, sitoi sen selkääni ja sitte hän pani minut putoamaan spiraalin läpi. Kuulen vieläkin kuinka pudota jysähdin, makasin lattialla, se on totinen tosi, ja koko seurue karkasi laatikosta, henki oli mennyt heihin kaikkiin, kaikista marioneteista oli tullut erinomaisia taiteilijoita, sen sanoivat he itse ja minä olin johtaja. Kaikki oli valmiina ensimäistä näytäntöä varten. Koko seurue halusi puhutella minua ja yleisö niinikään. Tanssijatar sanoi, että jollei hän seiso yhdellä jalalla, niin romahtaa koko talo, hän on tämän kaiken mestari ja vaatii senmukaista kohtelua. Nukke joka näytteli keisarinnaa, tahtoi että häntä myöskin näyttämön ulkopuolella kohdeltaisiin keisarinnana, sillä muuten hän joutui pois tottumuksestaan. Mies jota käytettiin tuomaan sisään kirjettä, tekeytyi yhtä tärkeäksi kuin ensimäinen rakastaja, sillä pienet olivat taiteellisessa kokonaisuudessa yhtä tärkeät kuin suuretkin, sanoi hän. Sitte vaati sankari, että koko hänen osansa olisi pelkkiä lähtörepliikkejä, sillä niille taputettiin. Primadonna tahtoi esiintyä ainoastaan punaisessa valossa, sillä se puki häntä — hän ei halunnut olla sinisessä. Oli kuin kärpäsiä pullossa, ja minä olin keskellä pulloa, minä olin johtaja. Ilma loppui keuhkoistani, pää meni sekaisin, olin niin kurja kuin ihminen ikinä voi olla, olin joutunut uuden ihmisrodun keskelle, toivoin, että saisin heidät kaikki takaisin laatikkoon ja ettei minusta koskaan olisi tullut johtajaa. Sanoin heille suoraan, että he pohjaltaan kuitenkin kaikki olivat marionetteja ja sitte he löivät minut kuoliaaksi. Makasin vuoteella huoneessani, miten olin joutunut polyteknikon kandidaatin seurasta, sen mahtoi hän tietää, minä sitä en tiedä. Kuu paistoi permannolle, missä nukkelaatikko oli kumossa ja kaikki nuket hujan hajan, suuret ja pienet, koko liuta! Mutta minä en viivytellyt, sängystä minä karkasin ja laatikkoon he kaikki joutuivat, toiset päälleen, toiset jaloilleen. Minä paiskasin kannen kiinni ja istuuduin itse laatikolle. Se olisi ollut maalattavaa! Voitteko te nähdä sen, minä voin sen nähdä. "Nyt te pysytte siellä", sanoin minä, "enkä minä enään koskaan toivo, että te olisitte lihaa ja verta!" Mieleni oli niin keveä, olin onnellisin ihminen. Polyteknikon kandidaatti oli kirkastanut minut. Istuin siinä sulan autuuden vallassa ja nukuin laatikolle, ja aamulla — oikeastaan oli puolenpäivän aika, mutta minä nukuin merkillisen kauvan sinä aamuna — istuin siinä vieläkin, onnellisena, sillä olinhan oppinut, että menneisyyteni ainoa toivomus oli ollut tyhmä. Kysyin polyteknikon kandidaattia, mutta hän oli poissa niinkuin kreikkalaiset ja roomalaiset jumalatkin. Ja siitä lähtien olen minä ollut onnellisin ihminen. Olen onnellinen johtaja, henkilökuntani ei keskustele, yleisö ei myöskään, se huvittelee sydämensä pohjasta. Vapaasti voin itse panna kokoon kaikki kappaleeni. Otan kaikista huvinäytelmistä parhaimman, minkä tahdon, eikä kukaan pahastu siitä. Kappaleita, joita nykyään halveksitaan suurissa teattereissa, mutta joiden perässä yleisö kolmekymmentä vuotta sitte juoksi ja joita katsellessa se itki, ne minä nyt otan näyttämölleni, nyt näyttelen minä ne pienokaisille ja pienokaiset itkevät niinkuin isä ja äiti itkivät. Näyttelen "Johanne Mont Faucon'in" ja "Dyveken", mutta lyhennettyinä, sillä pienokaiset eivät pidä pitkistä rakkauden laverteluista. He tahtovat, että käy onnettomasti, mutta nopeaan. Nyt olen minä matkustanut Tanskan poikki ja pitkin, tunnen kaikki ihmiset ja he tuntevat minut. Nyt olen minä matkalla Ruotsiin ja jos minun siellä käy hyvin ja jos minä ansaitsen hyvät rahat, niin minä rupean skandinaviksi, muuten en, sen sanon teille, joka olette maanmieheni.

KAKSI VELJESTÄ.

Yhdellä Tanskan saarista, missä vanhat käräjäpaikat kohoilevat viljavainioista ja mahtavat puut pyökkimetsissä, on pieni kaupunki punakattoisine mataline rakennuksineen. Yhdessä näistä valmistettiin uuninpesän hehkussa ja tuhassa kummallisia asioita. Keitettiin lasissa, sekoitettiin ja tislattiin, survottiin yrttejä huhmareissa. Muuan vanhempi mies oli työn johdossa.

— Pitää hyvin ottaa vastaan se mikä on oikeaa! sanoi hän, — niin, oikeaa, todellista. Tulee tuntea totuus jokaisessa luodussa osassa ja pitää kiinni siitä.

Huoneessa oivallisen perheenäidin luona istui kaksi pojista, vielä pieninä, mutta mielessä täysikasvuisen ajatukset. Oikeudesta ja kohtuudesta oli äitikin aina puhunut heille, siitä että pitää pysyä totuudessa, siinä ovat Jumalan kasvot tässä maailmassa.

Vanhempi pojista oli veitikkamaisen ja reippaan näköinen, hänen huvinsa oli lukea luonnon voimista, auringosta ja tähdistä, mikään satu ei hänestä ollut kauniimpi. Oi kuinka onnellista saada lähteä tutkimusretkeilyille tai keksiä, miten saattaisi jäljitellä linnun siipiä, ja entä sitte voida lentää! Niin, sillä lailla sitä tapasi oikean! Isä oli oikeassa ja äiti oli oikeassa: totuus piti koossa maailman.

Nuorempi veli oli hiljaisempi ja vaipui kokonaan kirjoihin. Jos hän luki Jaakopista, joka pukeutui lampaannahkoihin ollakseen Esaun kaltainen ja siten houkutellakseen itselleen esikoisoikeuden, niin olivat kyyneleet hänen silmissään. Oikeuden ajatus, totuus joka oli voittava ja jonka täytyi voittaa, täytti hänet niin mahtavana. Eräänä iltana kun pienokainen jo oli vuoteessa, mutta uutimet eivät vielä olleet kokonaan vedetyt kiinni sen ympäri ja valo paistoi häneen, makasi hän siinä kirjoineen ja aikoi vihdoinkin lukea loppuun kertomuksen Solonista.

Ja ajatukset nostivat häntä ja kantoivat häntä niin kumman kauvas. Tuntui siltä kuin vuode olisi muuttunut kokonaiseksi laivaksi pullistuneine purjeineen. Näkikö hän unta vai mitä tämä oli? Hän liukui yli vyöryvien vesien, ajan suurten merien, hän kuuli Solonin äänen. Ymmärrettävästi ja kuitenkin vieraalla kielellä kuului tanskalainen sananlasku: "Lailla on maata rakennettava."

Ja ihmissukukunnan suojelushenki seisoi köyhässä huoneessa, kumartui vuoteen yli ja painoi suudelman pojan otsalle: "Kasva väkeväksi kunniassa ja väkeväksi elämän taistelussa! Lennä totuus rinnassasi totuuden maata kohti!"

Vanhempi veli ei vielä ollut pannut levolle. Hän seisoi ikkunan luona, katsellen sumuja, jotka kohoilivat niityltä. Eivät keijukaiset siellä tanssineet, vaikka joku vanha rehellinen palvelija sen kyllä oli hänelle sanonut, mutta hän tiesi asian paremmin: sumut ne olivat, jotka lämpimämpinä kuin ilma kohosivat. Tähdenlento välkähti ja samassa olivat pojan ajatukset poissa maan sumuista, kokonaan tuossa loistavassa meteorissa. Taivaan tähdet tuikkivat. Tuntui siltä kuin pitkät kultalangat olisivat riippuneet niistä alas meidän maahamme.

— Lennä minun mukaani! soi ja helisi suoraan pojan sydämeen. Ja sukujen mahtava suojelushenki, nopeampi lintua, nuolta, kaikkea maista mikä taitaa lentää, kantoi hänet avaruuteen, missä säde tähdestä tähteen yhdisti taivaankappaleet toisiinsa. Meidän maamme kiertyi ohuessa ilmassa, kaupunki näkyi toisen vieressä. Halki ilmojen helisi:

Ja taasen seisoi pienokainen ikkunan ääressä ja katseli ulos, nuorempi veli makasi vuoteessaan. Äiti kutsui heitä nimeltä: Anders ja Hans Christian!

VANHA KIRKONKELLO.

Würtembergissä Saksanmaalla, missä akaasiapuut niin kauniisti kukoistavat maantienlaidassa ja omena- ja päärynäpuut syksyisin notkuvat kypsää siunaustaan, on Marbachin pienoinen kaupunki. Se kuuluu aivan vähäpätöisten kaupunkien lukuun, mutta kauniilla paikalla se sijaitsee Neckarjoen varrella, joka kiiruhtaa ohi kaupunkien, vanhojen ritarilinnojen ja vihreiden viinivuorten, sekoittaakseen vetensä ylpeään Reinvirtaan.

Oli myöhäinen vuodenaika, viiniköynnöksessä riippui punaisia lehtiä, sadekuuroja lankesi ja kylmä tuuli kiihtyi. Köyhille ei tämä ollut hauskinta aikaa. Tuli pimeitä päiviä ja vieläkin pimeämpää oli vanhoissa pienissä taloissa. Yhden tällaisen talon pääty antoi kadulle päin, siinä oli matalat ikkunat, köyhältä ja halvalta se näytti ja niin oli perhekin, joka siinä asui, mutta kunnollista ja ahkeraa väkeä, joka säilytti jumalanpelkoa sydämen aarreaitassa. Yhden lapsen lisää oli Jumala pian suova heille. Hetki oli tullut, äiti makasi tuskassa ja hädässä. Silloin kajahti hänen huoneeseensa kirkontornista kellonsoitto niin syvänä, niin juhlallisena. Oli juhlahetki ja kellon ääni täytti rukoilevan hartaudella ja uskolla. Ajatukset kohosivat vilpittöminä Jumalan puoleen ja samassa hetkessä synnytti hän pienen poikansa ja tunsi sanomatonta iloa. Kello tornissa tuntui soittavan hänen iloaan yli maan ja kaupungin. Kaksi kirkasta lapsensilmää katsoi häneen ja pienokaisen tukka loisti ikäänkuin se olisi ollut kullattu. Kellonsoitolla vastaanotettiin lasta maailmaan tuona pimeänä marraskuun päivänä. Äiti ja isä suutelivat sitä ja kirjoittivat raamattuunsa, että "marraskuun kymmenentenä päivänä antoi Jumala meille pojan" ja sitte lisättiin, että hän kasteessa sai nimen Johann Christoph Friedrich.

Mitä tuli pienestä palleroisesta, vähäisen Marbachin köyhästä pojasta? Niin, sitä ei silloin kukaan tietänyt, ei edes vanha kirkonkello, vaikka se riippui niin korkealla ja vaikka se ensimäisenä oli kumahdellut ja laulanut hänelle, joka sitte oli laulava kauneimman laulun kellosta.

Ja pienokainen kasvoi ja maailma kasvoi hänelle. Tosin muuttivat vanhemmat toiseen kaupunkiin, mutta rakkaita ystäviä jäi pieneen Marbachiin ja sentähden tulivat äiti ja poika eräänä päivänä sinne vieraisiin. Poika oli tuskin vielä kuuden vuoden vanha, mutta hän tunsi jo osaksi raamatun ja hurskaat virret, monena iltana hän pienestä kaislapohjaisesta tuolistaan oli kuullut isän lukevan Gellertin satuja ja laulua Messiaasta. Kuumia kyyneliä olivat sekä hän että molemmat vanhemmat sisaret itkeneet, kun oli luettu hänestä, joka kärsi ristin kuoleman meidän kaikkien tähden.

Ensi käynnillä Marbachissa ei kaupunki paljon ollut muuttunut, eihän siitä ollutkaan niin kauvan kuin he muuttivat pois. Talot suippeine päätyineen, kallistuvine seinineen ja mataline ikkunoineen olivat ennallaan. Kirkkomaalle oli tullut uusia hautoja lisää ja siellä, aivan seinän luona seisoi nyt alhaalla nurmessa vanha kello. Se oli pudonnut alas korkeudestaan, saanut halkeaman eikä enään voinut soida. Uusi olikin tullut sen tilalle.

Äiti ja poika olivat astuneet kirkkomaalle, he seisoivat vanhan kellon edessä ja äiti kertoi pienelle pojalleen, miten tämä kello monena satana vuonna oli tuottanut hyötyä, soittanut kansaa ristiäisiin, hääiloon ja hautajaisiin. Se oli julistanut juhlailoa ja tulen kauhua. Niin, kello soitti ilmoille kokonaisen ihmiselämän. Eikä lapsi milloinkaan unohtanut mitä äiti kertoi, se soi hänen rinnassaan, kunnes hänen miehenä täytyi laulaa se ilmoille. Ja äiti kertoi hänelle kuinka vanha kirkonkello oli soittanut iloa ja lohdutusta hänelle tuskan hetkenä, kumahdellut ja laulanut, silloin kun hänen pieni poikansa annettiin hänelle. Ja lapsi katseli miltei hartaudella suurta vanhaa kelloa, hän kumartui alas ja suuteli sitä, vaikka se niin vanhana, haljenneena ja hyljättynä makasikin siinä nurmen ja nokkosten joukossa.

Kello jäi pienen pojan mieleen, joka köyhyydessä kasvoi ja varttui. Pitkä ja laiha, punertavat hiukset, kasvoissa kesakkoja, niin, sellainen hän oli, mutta kaksi kirkasta silmää, syvät kuin vesi, hän omisti. Miten hänen kävi? Hyvin hänen kävi, kadehdittavan hyvin! Hänet oli erikoisesta armosta otettu sotakouluun, sille osastolle, missä hienompien ihmisten lapset olivat, ja se oli kunnia, onni. Hän kulki puolisaappaissa, kankeassa kaulaliinassa ja puuteroidussa valetukassa. Opetuksen hän sai ja se annettiin "mars", "seis" ja "rintamaan" komentojen muodossa. Siitä sitä vasta jotakin saattoi tulla.

Vanha kirkonkello oli kai kerran joutuva sulatusuuniin — mitä siitä oli tuleva? Niin, sitä oli mahdoton sanoa, ja sitäkään ei saattanut sanoa, mitä tulisi kellosta tuossa nuoressa rinnassa. Siellä oli malmia, se kumisi, sen täytyi saada soittaa maailmalle ja jota ahtaammaksi kävi koulun muurien takana, jota korviasärkevämmin kuului: mars, seis, rintamaan! sitä voimakkaammin soi nuorukaisen rinnassa, ja hän lauloi sen toverien piirille ja laulu soi ulkopuolelle maan rajojen. Mutta tätä varten ei hän ollut saanut kouluopetusta, vaatteita ja ruokaa. Hänellä oli kyllä numero siihen hampaaseen, mikä hänen tuli olla siinä suuressa kellokoneistossa, mihin me kaikki kuulumme kouraantuntuvan hyödyn palveluksessa. Mehän itse niin vähän ymmärrämme itseämme — miten sitte muut, parhaimmatkaan, aina ymmärtäisivät meitä! Mutta juuri painon allahan jalokivi syntyy. Paino kyllä oli täällä olemassa — tulisiko maailma aikojen kuluessa tuntemaan jalokiven?

Maaherran pääkaupungissa oli suuret juhlat. Tuhannet lamput valaisivat, raketit loistivat. Tuo välke säilyy vieläkin muistossa hänen kauttansa, joka silloin kyynelten ja surun vallassa, huomaamattomana koetti saavuttaa vieraan maan. Hänen täytyi erota isänmaasta, äidistä, kaikista rakkaistaan tai menehtyä jokapäiväisyyden virtaan.

Vanhan kellon oli hyvä, se seisoi suojassa Marbachin kirkonmuurin tykönä. Tuuli kiiti sen ylitse, se olisi voinut kertoa hänestä, jonka syntyessä kello soi, kertoa kuinka kylmästi se oli puhaltanut hänen ylitseen kun hän hiljaa, nääntyneenä oli vaipunut naapurimaan metsään, missä koko hänen rikkautensa ja tulevaisuutensa toivon muodostivat "Fiescosta" kirjoitetut lehdet. Tuuli olisi voinut kertoa ainoista suojelijoista — kaikki taiteilijoita —, jotka hiipivät pois niitä luettaessa ja leikkivät keilapelin ääressä. Tuuli olisi voinut kertoa kalpeasta pakolaisesta, joka eli viikkoja, kuukausia köyhässä kapakkatalossa, missä isäntä melusi ja joi, missä vallitsi raaka iloisuus sillaikaa kuin hän lauloi ihanteesta. Raskaita päiviä, pimeitä päiviä! Sydämen itsensä täytyy kärsiä ja kokea mitä sen on laulaminen.

Pimeitä päiviä, kylmiä öitä vieri yli vanhan kellon. Se ei tuntenut sitä, mutta kello ihmisen rinnassa tuntee kovan aikansa. Miten kävi nuoren miehen? Miten kävi vanhan kellon? Kello se joutui kauvas pois, kauvemma kuin sen ääni korkeudestaan tornissa oli saattanut kuulua. Nuori mies — niin, kello hänen rinnassaan kuului kauvemma kuin hänen jalkansa oli astuva ja hänen silmänsä näkevä, se kumisi ja soi yhä vieläkin yli valtameren, ympäri maan. Kuuleppa nyt ensinnä kuinka kirkonkellon kävi! Se joutui pois Marbachista, myytiin vanhana kuparina ja piti toimitettaman sulatusuuniin Bayerin maassa. Kuinka se joutui sinne ja koska? Niin, kertokoon sen kello itse, jos se voi, se ei ole tärkeää. Mutta varmaa on, että se joutui Bayerin pääkaupunkiin. Monta vuotta oli kulunut siitä kuin se putosi tornista, nyt se piti sulatettaman, sen piti joutua mukaan valettavaksi erääseen suureen kunniapatsaaseen, hahmoittamaan erästä Saksan kansan ja maan suurmiestä. Kuuleppa nyt kuinka kävi — kummallisesti ja kauniisti tässä maailmassa sentään käy! Ylhäällä Tanskassa, eräällä vihreällä saarella, missä pyökki kasvaa ja missä on paljon jättihautoja, siellä oli aivan köyhä poika, joka oli käynyt puukengissä, kantanut vanhassa vaatteessa ruokaa isälleen, joka kulki ja veisteli saarella. Köyhästä lapsesta oli tullut maansa ylpeys, hän veisti marmoriin sellaisia ihanuuksia, että maailma ihmetteli niitä, ja juuri hän sai kunniatehtäväkseen muovata saveen suuruuden, kauneuden hahmon, jonka saattoi valaa malmiin: hänen kuvansa, jonka nimen isä oli kirjoittanut raamattuunsa: Johann Christoph Friedrich.

Ja malmi valui hehkuvana vormuun, vanha kirkonkello — niin, ei kukaan ajatellut sen kotipaikkaa ja kuollutta kaikua, kello valui mukaan vormuun ja muodosti pään ja rinnan patsaaseen sellaisena kuin se nyt seisoo paljastettuna Stuttgartissa vanhan linnan edustalla, torilla, missä hän jota se esittää, käveli ilmi elävänä, taistellen ja pyrkien, kokien painoa maailmasta ulkopuolellaan, hän, poika Marbachista, oppilas Kaarlen-koulusta, pakolainen, Saksan suuri, kuolematon runoilija, joka lauloi Sweitsin vapauttajasta ja Ranskan jumalhaltioituneesta neitsyeestä.

Oli kaunis aurinkoinen päivä, liput liehuivat torneista ja katoilta kuninkaallisessa Stuttgartissa, kirkonkellot soittivat kansaa juhlaan ja iloon, ainoastaan yksi kello vaikeni, se loisti kirkkaassa auringonpaisteessa, loisti kunniahahmon kasvoista ja rinnasta. Oli juuri kulunut sata vuotta siitä päivästä, jolloin kello Marbachin tornista soitti iloa ja lohdutusta kärsivälle äidille, joka synnytti lapsensa, köyhänä köyhässä kodissa, tuon kerran niin rikkaan miehen, jonka aarteita maailma siunaa, hänet, jalon naissydämen runoilijan, suuruuden ja ihanuuden laulajan, Johann Christoph Friedrich Schillerin.

KAKSITOISTA POSTIVAUNUISSA.

Oli paukkuva pakkanen, tähtikirkas sää, aivan tyyntä. Toksis! tuolla viskattiin ruukku oveen. Pau! tuolla otettiin laukauksella vastaan uutta vuotta: oli uudenvuodenaatto. Nyt löi kello kaksitoista.

"Pararamppamppaa!" Tuolla tuli posti. Suuret postivaunut pysähtyivät kaupungin portin ulkopuolelle, ne toivat kaksitoista henkeä, useammalle ei ollut tilaa, kaikki paikat olivat täynnä.

— Eläköön! Eläköön! laulettiin taloissa, missä ihmiset viettivät uudenvuodenaattoa ja juuri olivat nousseet, käsissä täytetty lasi, ja joivat uuden vuoden maljan:

— Terveyttä ja hyvää vointia uutena vuonna! sanoivat he. — Pikku vaimo! Paljon rahaa! Loppu kaikesta harmista!

Niin, sellaisia toivoteltiin ja kilisteltiin ja — posti pysähtyi kaupungin portin edustalle muukalaisine vieraineen, matkustajineen, joita oli kaksitoista.

Mitä väkeä he olivat? Heillä oli passi ja matkatavaroita niinikään, niin, lahjoja sinulle ja minulle ja kaikille ihmisille kaupungissa. Keitä olivat nuo vieraat? Mitä he tahtoivat ja mitä he toivat?

— Nimenne? Säätynne? kysyi vartiasotamies siltä, joka ensinnä astui vaunuista.

— Katsokaa passista! sanoi matkustaja. — Minä olen minä! Hän olikin aikamoinen mies, yllään karhunnahkaturkki, jalassa päällyssaappaat. — Minä olen se mies, johon hirvittävän monet kiinnittävät toivonsa. Tuleppa huomenna, niin saat uudenvuodenlahjan. Minä heitän menemään killinkejä ja taalareja, annan lahjoja, niin, minä pidän tanssiaisia, kokonaiset kolmekymentä yksi tanssiaistilaisuutta, useampia öitä en voi lahjoittaa. Laivani ovat jäätyneet kiinni, mutta konttorissani on lämmin. Olen tukkukauppias ja nimeni on Januarius Tammikuu. Minulla on mukanani ainoastaan laskuja.

Sitte tuli seuraava. Hän oli lystimestari, hän oli teatterien, naamiohuvien ja kaikkien mahdollisten huvitusten johtaja. Hänen matkatavaransa muodosti suuri tynnyri.

— Siitä me laskiaiseksi laskemme maahan enemmän kuin kissa, sanoi hän. — Minä tahdon huvittaa muita ja itseäni myöskin, sillä koko perheestä on minulle suotu lyhyin elämänikä. Minä tulen vain kahdenkymmenen kahdeksan vanhaksi! Niin, yksi päivä mahdollisesti lisätään, mutta se on ykskaikki. Eläköön!

— Huudan kuin huudankin! sanoi mies. — Minä olen prinssi Karnevaali ja matkustan nimellä Februarius Helmikuu.

Nyt tuli kolmas. Hän näytti olevan paljasta paastoa, mutta kulki pää pystyssä, sillä hän oli sukua "neljänkymmenen ritarin" kanssa ja oli ilmanennustaja. Mutta se ei ole mikään lihava ammatti, sentähden ylisti hän paastonaikaa. Hänen koristuksenaan oli kimppu orvokkeja napinlävessä, mutta ne olivat hyvin pienet.

— Martius Maaliskuu mars! huusi neljäs ja tönäisi kolmatta. — Maaliskuu mars sisään vahtiin, siellä on punssia, tunnen sen nenääni. Mutta se ei ollut totta, hän tahtoi vain laskea aprillipilaa, sillä lailla alkoi neljäs veitikka. Hän näytti olevan hyvin kärkäs. Hän ei toimittanut paljon, mutta piti monta pyhäpäivää. — Tuuli menee ylös ja alas! sanoi hän. — Sadetta ja päiväpaistetta, muuttoa talosta ja muuttoa talon. Minä olen myöskin muutto-asioitsija, olen hää- ja hautajaiskutsuja, osaan sekä nauraa että itkeä. Minulla on arkussa kesävaatteet, mutta olisi hyvin hullua ottaa ne käytäntöön. Tässä minä olen! Juhlatilaisuuksissa esiinnyn silkkisukissa ja puuhkassa.

— Neiti Maj Toukokuu! sanoi hän. Kesäpuvussa, kalossit jalassa. Hänen yllään oli pyökinlehdenvärinen silkkihame, hiuksissa vuokkoja ja sitte hän tuoksui maratilta niin että vartiasotamiehen täytyi aivastaa. — Jumal' auttakoon! sanoi hän, se oli hänen tervehdyksensä. Suloinen hän oli! Ja laulajatar hän oli, ei teattereissa, vaan metsässä, ei virvoitusteltoissa, ei, vaan raikkaassa vihreässä metsässä hän lauleli omaksi huvikseen. Hänellä oli ompelulaukussaan Christian Winterin "Træznit", Puupiirroksia, sillä ne ovat kuin itse pyökkimetsä, ja Richardtin Pikkurunot, ne ovat kuin maratteja.

— Nyt tulee rouva, nuori rouva! huudettiin vaunussa ja samassa tulikin rouva nuorena ja hienona, ylpeänä ja kauniina. Hän oli syntynyt unikeoksi, Unikeon päivä on Tanskassa kesäkuussa. Sen näki heti. Hän pani toimeen pidot vuoden pisimpänä päivänä, jotta olisi aikaa syödä monet ruokalajit. Hänellä oli varaa ajaa omissa vaunuissa, mutta hän saapui kuitenkin postin mukana niinkuin muutkin, hän tahtoi siten osoittaa, ettei hän ollut ylpeä. Yksinään ei hän myöskään matkustanut, hänen seurassaan oli hänen nuorempi veljensä Julius Heinäkuu.

Hän oli hyvissä voimissa, yllä kesävaatteet ja päässä panamahattu. Hän kuljetti mukanaan vain vähän matkatavaroita, se oli kuumuudessa niin vaivaloista. Hänellä oli vain uimalakki ja uimahousut, se ei ole paljo.

Nyt tuli emäntä, rouva Augusta Elokuu, hedelmäkauppiatar tynnyrittäin, monien kalasumppujen omistajatar, maanviljelijä, yllään suuri vannehame. Hän oli lihava ja hiestynyt, otti itse osaa kaikkeen, vei itse oluthaarikan työväelle vainiolla.

— Pitää syödä leipänsä otsansa hiessä, sanoi hän, — niin sanotaan raamatussa. Sitte voidaan pitää tanssiaisia metsässä ja elonleikkuukemuja! Hän oli emäntä.

Nyt tuli taasen mieshenkilö, ammatiltaan maalari, värimestari, sen sai metsä tuntea: lehtien piti vaihtaa väriä, mutta kauniisti, kun hän halusi. Punaiselta, keltaiselta, ruskealta metsä pian näytti. Mestari vihelteli niinkuin musta rastas, oli oivallinen työmies ja ripusti ruskeanvihreän humalaköynnöksen olutkannunsa ympärille. Se koristi ja koristamiseen hänellä oli silmää. Tässä hän nyt seisoi väripyttyineen, siinä kaikki hänen matkatavaransa.

Nyt seurasi maatilanomistaja, joka ajatteli kylvämisen kuuta [lokakuun tanskalainen nimi], maan kyntämistä ja muokkaamista, niin, metsästyksen huvia myöskin. Hänellä oli koira ja pyssy, hänellä oli taskussaan pähkinöitä, niksis-naksis! Peloittavan paljon tavaraa hän kuljetti mukanaan ja englantilaisen auran. Hän puhui maataloudesta, mutta siitä ei kuulunut paljoakaan, niin hän yski ja ryki — November Marraskuu saapui.

Hänellä oli nuha, hirvittävä nuha, niin että hän käytti lakanaa eikä nenäliinaa, ja kuitenkin hänen piti saattaa piiat paikkoihinsa, sanoi hän, mutta kylmettyminen kyllä menee ohi, jahka hän rupeaa hakkaamaan puita, ja sen hän tekee, sillä hän oli puunhakkaajan ammattikunnan vanhin. Illat hän käytti luistimien veistämiseen, hän tiesi, että muutaman viikon perästä voitaisiin käyttää näitä huvittavia jalkineita.

Nyt tuli viimeinen, vanha muorikulta hiilipannuineen. Häntä paleli, hänen silmänsä loistivat kuin kaksi kirkasta tähteä. Hän kantoi kukkaruukkua, jossa kasvoi pieni kuusi.

— Sitä minä hoidan, sitä minä vaalin, niin että se jouluaatoksi tulee suureksi, ylettyy lattiasta aina lakeen asti ja kasvattaa palavia kyntteleja, kullattuja omenia ja paperihelyjä. Hiilipannu lämmittää kuin kaakeliuuni, otan taskusta satukirjan ja luen ääneen niin että kaikki lapset huoneessa istuvat hiljaa, mutta nuket puussa alkavat elää, ja pieni vahaenkeli korkeimmalla puussa räpyttelee helykultasiipiään, lentää alas vihreästä latvasta ja suutelee pieniä ja suuria huoneessa, niin, köyhiäkin lapsia, jotka seisovat ulkopuolella ja laulavat joululaulua tähdestä Betlehemin yläpuolella.

— Ja nyt saattavat vaunut lähteä takaisin, sanoi vartiasotamies, — nyt on tusina täysi. Antaa uusien matkavaunujen nyt ajaa esiin.

— Antaa nyt näiden kahdentoista kunnollisesti päästä sisään! sanoi kapteeni, joka oli vahdissa. — Yksi kerrallaan. Passin pidän minä. Se kestää jokaiselle yhden kuukauden. Kun se on ohi, niin minä kirjoitan siihen miten kukin on käyttäytynyt. Tehkää hyvin, herra Januarius Tammikuu, suvaitkaa astua sisään.

Kun yksi vuosi on kulunut, sanon minä sinulle mitä nuo kaksitoista ovat tuoneet sinulle, minulle ja meille kaikille. Nyt en sitä tiedä ja tuskinpa he itsekään sitä tietävät — sillä me elämme ihmeellisenä aikana.

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK SATUJA JA TARINOITA VI ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.