Produced by Tapio Riikonen

MIES JA NAINEN

Novelleja

Kirj.

L. ONERVA

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Kirja, 1912.

SISÄLLYS:

Pikku tyttöjä

  Elina
  Inkeri

Eronneita

  Eri aikoina
  Hävittävää voimaa
  Lohduttajat

Näyttämö-kuvitelmia

  Yksinäisyys
  Autius

PIKKU TYTTÖJÄ

Elina.

Elina kulkee äitinsä ja äidin ystävättären kanssa pitkin Berlinin katuja.

Hän on seitsemäntoista-vuotias, vaalea, hento ja vilkas. Hän tietää olevansa sievä ja toivoo, että muutkin sen huomaisivat. Ja se huomataan kyllä. Sillä hänestä säteilee väärentämätön nuoruus ja väljähtymätön elämän harrastus. Ja hän säteilee kaikille, mutta erittäinkin kaikille miehille. Koko hänen olemuksessaan, hänen vallattomasti peilailevissa silmissään, hänen itsetietoisesti nytkähtelevissä vyötäisissään, jalan nousussa, suun hymyssä, on niin paljon vastapuhjennutta ihmisuteliaisuutta ja ilon ikävää, rakkauden kurkoitusta, ihailun tarvetta ja onnen odotusta, että se vaistomaisesti pukeutuu keimailuun.

Kadulla äiti ja ystävätär kulkevat edellä Baedekerit kädessä. Elina on aina tähän asti kulkenut tiukasti äitinsä käsipuolessa, mutta nyt tämä eilen saapunut ystävätär on anastanut hänen paikkansa ja hän tuntee olevansa vähän kuin viides pyörä vaunussa.

Elina on aina väärällä paikalla, joko liiaksi edellä tai liiaksi jälessä. Aina häntä huudetaan, opastetaan, torutaan ja valistetaan: "Missä olet Elina? Katsopas tuota palatsia! Pane mieleesi tämä muistopatsas! Ja tämän museon nimi! Käy silmät auki, Elina!"

Ja Elina tottelee nyrpeillään. Se on hänestä kovin ikävää. Kaikki kivitalot ja kivipatsaat ja taiteet ja tieteet ja tavarat ovat hänestä ikäviä. Ihmiset ovat paljon hauskempia. Kaikki muut paitsi hänen oma seuransa. Ja hän unohtuu taas hetken päästä katsomaan jotakin kaunista poikaa tai uljasta univormua…

— Elina, tuo on sopimatonta! neuvoo ystävätär.

— Ja miten sinä astut kantasikin linttaan! nuhtelee äiti.

Elina kohauttaa loukkaantuneesti olkapäitään. Minkätähden naiset aina olivat hänelle niin pahoja ja miehet aina niin hyviä? Miehille hän aina kelpasi sellaisena kuin oli, naisille ei milloinkaan. Sen hän saattoi huomata jo isästään ja äidistään ja kaikista muistakin. Miehet ainoastaan ymmärsivät häntä, sentähden hän mieluummin olikin heidän seurassaan. Siitä oli jo kotona aiheutunut monta kiivasta ottelua. Ja Elina oli ollut olevinaan enemmän rakastunut kuin mitä todellisuudessa olikaan, oli nostanut pilviin asti ne muutamat ylioppilaat, joiden vuoksi häntä ahdistettiin. Kiusallaankin. Itsensä vuoksi vain, ei suinkaan heidän. Mitä hän heistä! Ylioppilaista! Olivathan he kyllä kilttejä poikia, mutta niin ylimalkaisia, niin samanlaisia, kehittymättömiä ja sitten ainoastaan ylioppilaita. Korkeammalle toki tähtäsi Elinan kunnianhimo! Hän oli aina ollut salaa vakuutettu siitä, että hänen elämänsä tähti oli nouseva korkealle, että kerran joku oikein suuri mies oli rakastuva häneen ja tekevä hänet kuuluisaksi kautta maailman. Mitä laatua tämä suuri mies tulisi olemaan, siitä hänellä ei vielä ollut selvää käsitystä. Mutta luultavasti joku taiteilija. Elina ei ollut koskaan vielä tuntenut ainoatakaan taiteilijaa, ainoastaan kuullut heistä paljon puhuttavan. Ja he olivat hänelle korkeinta, jumalallisinta, mitä hän tiesi. Jospa hän kerran pääsisi heidän seuraansa, tapaisi oikean taiteilijan! Se tapaaminen muodostuisi varmasti käännekohdaksi hänen elämässään, avaisi portit kokonaan uuteen ihmemaailmaan, johonkin outoon, salaperäiseen ja pyörryttävän onnelliseen.

Mitä enemmän Elina miettii näitä asioita, sitä varmemmaksi käy hän siitä, että juuri tällä matkalla on tapahtuva se suuri, ihmeellinen ja sanoin selittämätön. Kuka hyvänsä tuntematon vastaantulija saattoi olla juuri se hänelle määrätty satuprinssi, joka oli tekevä hänestä unelmiensa prinsessan.

Tämä sisällinen hurmiotila pingoittaa koko Elinan ulkomuodonkin tavallista itsetietoisemmaksi. Hän kulkee selkäkenossa, nenä ylpeästi pystyssä ja hänen silmissään on uneksitun onnen hohde.

— Elina, mihin taas jäitkään! huudetaan. Katso eteesi, ettet jää vaunujen alle!

Ja Elina kiiruhtaa vastahakoisesti äitinsä viereen.

* * * * *

Elina istuu Café Bauerissa suomalaisen sanomalehden takana. Hän on lukevinaan, mutta ei lue. Hän vaanii, vakoilee, pitää silmällä itseään ja muita. Hän on varastautunut irti holhoojistaan, hän on ensimäistä kertaa yksin ulkona, hän on nyt kuin suuret ihmisetkin. Ja tämä tietoisuus täyttää hänet äärettömällä oman-arvon tunnolla ja sisällisellä jännityksellä. Hän odottaa. Mitä? Sitä hän ei tiedä. Sitä suurta, tuntematonta ja salaperäistä.

Hänen lähellään istuu nuori mies, joka koko ajan tarkastelee häntä. Elina huomaa sen. Hänen sydämensä alkaa pamppailla aivan kuuluvasti. Hän vilkaisee vieraaseen syrjäsilmäyksin ja piiloutuu taas nopeasti sanomalehtensä taakse. Sitten hän kurkistaa uudestaan. Heidän silmänsä kohtaavat toisensa. Elina punastuu korviaan myöten. Häntä pelottaa ja huvittaa. Tämähän on jo seikkailua! Hän muistaa arvokkaisuuttaan, pyytää maksaa ja koettaa astua ulos niin vaivattomasti ja tottuneesti kuin suinkin, mutta hän tuntee, miten vieraan katse polttaa hänen poskiaan. Ja heti kadulle päästyään hän kiiruhtaa pakoon juoksujalkaa kuin takaa-ajettu, tietämättä itse edes miksi.

Elinan rauha on mennyttä. Hänen ajatuksensa askartelee lakkaamatta tuon vieraan miehen ympärillä. Kuka hän mahtoi olla? Varmasti joku taiteilija. Hänellä oli niin mustat, surulliset silmät ja hänen tukkansa harmahti jo ohimoilla, vaikka hän vielä oli aivan nuoren näköinen. Hän oli varmaan hyvin onneton ihminen.

Seuraavana päivänä kasvaa Elinan levottomuus kaksinkertaiseksi. Hänen täytyi päästä katsomaan istuiko vieras tänäänkin Bauerissa. Ehkä hän odotti Elinaa…

Elina selittää äidilleen menevänsä museoon ja kiiruhtaa jälleen suoraa päätä Café Baueriin.

Aivan oikein. Vieras oli jälleen siellä. Samassa pöydässä kuin eilenkin. Elinan nähtyään hän kiinnittää häneen jälleen mustat, surulliset silmänsä ja — tervehtii. Elina ei tiedä, vastatako vai ollako vastaamatta. Hän lentää tulipunaiseksi, hämmentyy, tekee epämääräisen liikkeen päällään ja koettaa näyttää juhlalliselta. Hän tilaa jälleen sanomalehden, mutta se osuu hänen käteensä väärinpäin eikä hän sitä edes huomaa…

Mutta hän huomaa kyllä poistuessaan, että vieras nousee samalla kertaa, siirtyy hänen pöytäänsä ja ottaa käteensä saman sanomalehden…

* * * * *

Elina ei ole erehtynyt. Vieras mies, joka häntä on katsellut, on todellakin taiteilija, tshekkiläinen runoilija. Eikä hän ole katsellut Elinaa ollenkaan minkään suurkaupunkilaisen naismetsästäjän silmillä, vaan syvällä runoilija-hartaudella. Sillä kolmestakymmenestä ikävuodestaan huolimatta hän on vielä melkein yhtä lapsellinen, koskematon ja arka kuin Elinakin. Mutta hän on ollut paljon yksin ja sentähden hän tuntee itsensä vanhukseksi. Kovat kohtalot ovat aikoinaan saaneet hänet vetäytymään kuoreensa ja hänen sielunsa pohjalla on paljon ihmisvihaa ja naishalveksuntaa. Ihmiset eivät yleensä herätä hänessä mielenkiintoa.

Elina muodostaa poikkeuksen. Heti ensi silmäyksellä huomaa hän ihmeekseen lämpiävänsä. Tämä vieras, valkea lapsi vieraalla maalla paistaa kuin jumalan aurinko suoraan hänen routaiseen sydämeensä hyvyyttä ja kauniita ajatuksia. Ja hänestä tulee vähitellen hänen jokapäiväinen elämänvoimansa.

He tapaavat toisensa aina samaan aikaan samassa paikassa. He eivät sano mitään, mutta he tietävät tulevansa ainoastaan toistensa vuoksi.

Ja runoilija ajattelee:

Miksi me ihmiset olemme näin epäinhimillisiä, näin sovinnaisia. Miksi en voi mennä hänen luokseen ja sanoa: Ethän sinä vieras olekaan, olethan sinä minua lähempänä kuin kukaan koko maailmassa. Minä tahdon ainoastaan kiittää sinua siitä, että olet olemassa, että olet minun hyvä enkelini, että olet tehnyt minut paremmaksi ja onnellisemmaksi ja maailman ympärilläni kauniimmaksi… Miksi en voisi niin tehdä? Onhan hän lapsi…

Vihdoin eräänä päivänä hän tekee niinkuin on ajatellut. Kaikki käy kuin itsestään. Ja runoilija selittää, ettei hän tarkoita mitään pahaa, että hän on niin yksin ja että Elina on hänen sielunsa ilo…

Ja Elinasta se on aivan luonnollista.

Sitten he tapaavat toisensa joka päivä. Ja Elina käyttää tuhansia tekosyitä päästäkseen pujahtamaan yksin kaupungille.

Runoilija odottaa häntä aina uskollisesti. Ja Elina piilottaa pienen kätensä ystävänsä suureen kouraan ja tuntee itsensä turvalliseksi. Täten he vaeltavat käsi kädessä kuin lapset keskellä miljoonakaupungin hälinää.

Välistä he myös vetäytyvät jonkin museon hiljaisiin käytäviin. Ja runoilija puhuu silloin suurista taiteilijoista ja suuresta taiteesta, hän mainitsee nimiä, hän innostuu ja lämpenee. Hänellä on suoranainen välittämisen tarve. Hän näyttää Elinalle kirjastot ja lukusalit, kirjoittaa hänelle muistiin parhaimmat aikakauskirjat, sanomalehdet ja kirja-uutuudet, tekee hänelle listan näytelmistä, joita hänen on nähtävä, konserteista, joita hänen on kuultava. Ja sitten hän puhuu vielä paljon elämän murheesta ja kauneudesta, yksinäisyydestä ja vapaudesta.

Elina vain kuuntelee. Tai ei oikeastaan kuuntelekaan. Nuo asiat eivät liikuta häntä. Hän ajattelee omia asioitaan ja peittää puuttuvan mielenkiintonsa vaillinaisen kielitaitonsa varjoon. Hän ajattelee sitä, miten hän parhaiten voisi miellyttää, millainen hymy ja silmäys kulloinkin on annettava, jotta se tekisi edullisimman vaikutuksen, millaisen hatun hän seuraavana päivänä ottaisi sen ja sen puvun kanssa ja miten hän sitten kampaisi tukkansa, jos hän ottaisi sen hatun…

Tshekkiläinen on todellakin hyvin rakastunut. Hän tahtoisi joka hetki olla Elinan lähellä. Ja silloin kun hän ei näe tätä, hän kirjoittaa. Ei mitään erikoista, ainoastaan: "Sinä, sinä Elina, minun pieni prinsessani, minun valkea lintuni pohjoisesta, minun suloinen lapseni, auringonsäteeni, sinä, sinä Elina…"

Elina nyrpistää nenäänsä. Miten yksitoikkoista ja typerää! Ei edes runoja! Mahtoiko hän ollakaan mikään oikea runoilija. Ylioppilaatkin osasivat kirjoittaa paremmin.

Hänen tekee mieli kiihottaa hänen rakkauttaan. Heräävän naisellisuutensa varmalla vaistolla hän valehtelee: "Sinä olet minun ensimäinen rakkauteni, ensimäinen, joka ymmärrät minua, tähän asti olen ollut niin yksin, niin yksin…"

Mutta mitä varmemmin Elina tuntee, että runoilija on täydellisesti hänen vallassaan, sitä oikullisemmaksi hän käy. Hän jännittää hänen hermojaan kaikilla mahdollisilla tavoilla, ei vastaa kirjeisiin, jää pois sovituista kohtauksista, mutta tekee koko ajan mielessään tiliä siitä, kuinka paljon hänellä on varaa kiusata, silti kadottamatta…

* * * * *

Tämä lemmenleikki saa äkkiä odottamattoman lopun. Elinan tarkoista varokeinoista huolimatta sattuu kerran kuitenkin niin onnettomasti, että hän tshekin käsipuolessa joutuu äitiään vastaan keskellä katua.

Syntyy hirmuinen kohtaus.

Äiti itkee, ystävätär itkee, Elina itkee.

— Katututtavuuksia! nyyhkyttää äiti.

— Kuinka voitkin tuottaa äidillesi näin suurta surua! nuhtelee ystävätär. Näet nyt, millaisia ikävyyksiä tuollaisista seikkailuista johtuu. Ja pahempaakin voisi tapahtua…

— Pahin on se, ettei tapahdu mitään! tiuskii Elina. Minä en kestä sellaista! Minulla on ikävä teidän kanssanne. Kaikki naiset ovat niin pahoja! Minä en tule toimeen ilman miehiä!

— Elina, Elina! parkuvat molemmat vanhemmat naiset nyt kuorossa.

— Tuollaisella ulkomaalaisella veijarilla, joka ajaa takaa nuorta tyttöä, ei ikänä ole mitään hyvää mielessä. Hän aikoo vietellä sinut, sanoo ystävätär ankarasti.

— Ja hän voi tappaakin sinut, etelämaalaisilla on niin kuuma veri, lisää äiti.

Täten jatkuu kohtaus. Ja lopuksi otetaan Elinalta pyhät valat siitä, ettei hän enää koskaan tapaisi tshekkiläistä runoilijaa.

Elina jää miettimään. Mitä nyt oli tehtävä? Oikeastaan oli hän jo vähän kyllästynyt koko runoilijaan. Ja kenties hän ei ollut runoilija ollenkaan, ainoastaan tavallinen veijari. Ehkä olikin äiti oikeassa. Mutta jos niin oli laita, sen pilan hän ainakin kostaisi.

Ja hän päättää jatkaa entistä poste restante -kirjeenvaihtoaan. Hän kirjoittaa:

"— — En minä niin lapsellinen olekaan kuin luulit, etkä sinä olekaan minun ensimäinen rakkauteni, enkä minä rakasta sinua ollenkaan. Minä vain leikin, kun näin, että sinäkin tahdoit leikkiä minun kanssani — —"

Ja runoilija vastaa:

"— — Elinako näin puhuu, sama Elina, jolla on niin puhdas otsa ja kirkkaat silmät ja hennot lapsen kädet! Särkeekö hän sentähden, että hän on lapsi? Vai eikö hän kenties olekaan enää lapsi, vaan jo oikea pieni nainen! Hän valehtelee — — Ja hänen runoilijansa on surullinen — —"

Tämän kirjeen saatuaan Elina tulee alakuloiseksi. Hän syyttää itseään ja hän itkee. Miksi hän olikin niin paha sille, joka hänelle oli ollut niin hyvä! Ja hän kaipaa jälleen runoilijan suurta, turvallista kättä, hänen äänensä tummaa, tuudittavaa sointua ja hänen rakkauttaan. Hän oli ollut melkein kuin isä ja oli suudellutkin vain otsalle… Äiti ja ystävätär olivat pahoja, mutta tshekki oli hyvä…

Ja Elina kirjoittaa kyyneltensä lomitse:

"— — En minä sentään niin paha ole kuin luulet, minä valehtelin, mutta valehtelin vain pakosta. Minulla on niin ankara äiti. En saa enää tavata sinua. Ylihuomenna lähdemme pohjoiseen. Muistele minua kauniisti. Minä en voi sinua koskaan unhoittaa — —."

* * * * *

Koko kotimatkan on Elina hiljainen ja surullinen. Hän huokaa usein.
Runoilijan viimeinen kirje on piilossa hänen povellaan. Hän tuntee
itsekin, että hän on särkenyt jotakin. Mitä? Jotakin korvaamatonta.
Sydämen, kenties kaksikin!

Ja hän huokaa…

Inkeri.

Yhdeksäntoista-vuotias, tumma, vakava, hiljainen. Kasvojen piirteet sisäänpäin ilmehtivät, pitkät ja suggestiiviset niinkuin intiaanilla.

Hänellä on heikko rinta ja hän on matkalla Italiaan kevättä viettämään.
Hänen oppaanaan on vanhempi nainen, laulajatar, joka myös matkustaa
Italiaan lepäämään.

Muutamaksi viikoksi he ovat pysähtyneet Parisiin.

Vanhemmalla naisella on salainen sydämen suru ja hänkin on senvuoksi vakava ja hiljainen. Aivan sattuman kautta on hän saanut holhotikseen tämän nuoren tytön, jota hän ei lainkaan tunne ennestään. Mutta hän muistelee kuulleensa, että Inkerin matkalla paitsi terveydellisiä oli kasvattaviakin tarkoitusperiä: hänellä oli kotimaassaan liian paljon sulhasia…

Laulajatar on sisällisesti sangen väsynyt ja suurkaupungit hän tuntee jo kyllästymään asti. Ja hän katuu sitä, että on ollenkaan huolinut mukaansa pientä, ensikertalaista matkailijatarta, kun hän ei kuitenkaan jaksa pitää tälle seuraa eikä näytellä nähtävyyksiä. Hän ei tahdo pingoittaa hermojaan millään ja niinpä hän kulkee omia teitään seuraten vain sisällisten mielikuviensa ja yksinäisten muistojensa lempeää ohjausta maailmankaupungin hälisevässä kaikkisuudessa.

Inkeri vaeltaa hänen vierellään vaiti, tyynesti ja uneksivasti. Hän ei näytä hämmästyvän mistään, hän ei utele, ei kysele mitään. Hän liukuu mukana huomaamattomasti, melkein olemattomasti. Kun he kulkevat suurilla bulevaardeilla tai laajojen torien poikki, pujottaa hän tosin kätensä opastajansa kainaloon, mutta hänen liikkeittensä tahtia ei erota, niillä on aina ympäröivän elämän rytmi. Kun hän puhuu, on hänen äänellään aina erehtymättömästi sama viritys kuin puhuttajalla. Hän ei koskaan paina, ei häiritse, ei riko tunnelmaa.

Tästä kaikesta on laulajatar oikeastaan Inkerille hyvin kiitollinen, mutta se ihmetyttää häntä kuitenkin. Ja kun hänen hermonsa jonkun aikas ovat saaneet levätä, alkaa Inkerin luonnoton passiivisuus hieman vaivatakin häntä. Tyttö ei uskalla olla itseään, hän ajattelee, selvästi tämä tekee väkivaltaa omille lapsekkaille haluilleen ja pakottautuu ehdoin tahdoin tällaiseen orjalliseen mukautumiseen. Ehkäpä vihaakin häntä salassa…

Mutta Inkerin silmät puhuvat aivan toista kieltä. Ne ovat hyvin tumman-siniset ja pitkäripsiset. Ja aina kun niihin katsoo, alkavat ne säteillä hiljaista, sydämellistä hohdetta. Ja sitten ne aina hymyilevät. Miksi ne niin hänelle hymyilevät? kysyy laulajatar itseltään. Mutta vähitellen hän huomaa, ettei tämä hymy kohdistukaan vain yksinomaan häneen. Inkeri katsoo kaikkiin ihmisiin samalla lailla: ovenvartijaan, joka ojentaa hänelle kirjeen, tarjoilijaan, joka asettaa lautasen hänen eteensä ravintolassa, sanomalehdenmyyjään, joka antaa hänelle lehden, jokaiseen vastaantulijaan, joka vain huomaa hänet. Kaikkia suoraan silmiin, syvästi, lämpimästi, pitkästi, hyväilevästi. Ja kuitenkaan tämä kaikki ei ole keimailua, se on lapsen vilpitöntä herttaisuutta, ikäänkuin kaikki ihmiset olisivat omaisia, veljiä, vanhoja ystäviä, joiden hyvyyttä ei voi epäillä, joita on ilo tavata…

Tämä on ainoa sopimattomuus, johon Inkeri tekee itsensä syypääksi ja josta vanhempi nainen katsoo olevan syytä huomauttaa. Hän puhuu suuren maailman seurustelutavoista, miten liika inhimillisyys voi olla vaarallista ja miten tuttavallisuus voi synnyttää väärinkäsityksiä…

Inkeri kuuntelee suurella hartaudella ja nyökkää päätään ymmärtäväisesti ja pikkuviisaasti. Sitten hän puristaa neuvon-antajattarensa kättä, katsoo jälleen silmiin äärettömän sydämellisesti ja luottavaisesti ja hymyilee.

Laulajattarella on sydämen suru, hänen sielunsa on sairas ja yksinäinen. Hän tuntee, miten Inkerin pehmeä läheisyys tekee hänelle hyvää. Tuskan kipein itsekkyys alkaa hellittää otettaan. Hänellä on jo varaa muistaa muitakin. Inkerillä oli varmasti ikävä. Hänen täytyi toki edes vähän saada huvitella, nähdä elämää. He olivat sentään liian ankarasti karttaneet kaikkia turistipaikkoja. Eihän niitä voinut halveksia kuin se, joka ne tunsi. Ja Inkeri oli ensimäisellä matkallaan. Vai oliko hän kenties vielä niin lapsellinen, ettei osannut olla uteliaskaan? Vai henkisesti tylsä? Vai nukkuva prinsessa vain, joka oli herätettävä?

Matkatoverusten väli muuttuu jokapäiväisen yhdessä-olon kautta läheisemmäksi. Laulajatar melkein mieltyy tähän holhoojan-ammattiinsa. Se saa hänet unohtamaan sen, minkä hän tahtoo unohtaa. Hän kertoilee nuoremmalle kokemuksiaan, puhuu matkoistaan, kuvailee suurkaupunkien monipuolista koneistoa. Sitten hän puhuu myös elämästä, inhimillisestä kauneudesta ja kärsimyksestä. Mutta kaikesta hellävaroin, suojelevasti, kokeneemman taltuttavalla tyyneydellä… ettei kaikki ole kultaa, mikä kiiltää… Ja hän on valmis lähtemään Inkerin kanssa huvittelupaikkoihinkin, vaikka hän itse puolestaan onkin niihin kyllästynyt. Hänellä on tarve olla Inkerille hyvä. Hän koettaa keksiä ilta-ohjelmia, ehdottelee, kyselee, haluttaisiko Inkeriä kenties sinne ja sinne…

Ja Inkeri vastaa aina:

— Niin, jos sinua haluttaa.

— Mutta eikö Inkeri sitten itse halua mitään? Mistä Inkeri itse pitää?
Minne tahtoisi?

Inkeri miettii…

— Sitä ei voi selittää. Jonnekin hyvin kauas… Jotakin kaikesta tavallisesta poikkeavaa…

Sitten hän puhuu jotakin merestä ja tähtitaivaasta, avaroista pustista, villeistä hevosista, sodasta ja sankarikuolemasta ja rakkaudesta…

Inkeri on hetkiseksi vilkastunut, mutta vajoaa heti jälleen taas entiseen pehmeään välinpitämättömyyteensä.

Laulajatar naurahtaa. Nukkuva prinsessa! hän ajattelee.

Senjälkeen hän kuitenkin käyttää Inkeriä erinäisissä puistoissa, kirkoissa, museoissa ja muissa huomattavissa paikoissa, jotka kuuluvat Parisin nähtävyyksiin ja joista talvimatkailijoiden on tapana lähettää postikortteja kotimaahansa.

Inkeri ei lähetä koskaan. Kun ystävätär häntä siihen kehoittaa, vastaa hän:

— Minulla ei ole ketään, jolle lähettää.

Itse hän kuitenkin saa hyvin paljon kortteja ja kirjeitä.

Kerran kun hän tapansa mukaan järjestelee kirjeitään, kysyy ystävätär piloillaan:

— No, mitä sulhaset kirjoittavat?

— Lue, sanoo Inkeri ja työntää koko pinkan hänen käteensä.

Laulajatar epäröi.

— Lue, toistaa Inkeri, levitellen eräitä kirjeitä pöydälle hänen eteensä.

Ville kirjoittaa:

"— — Siitä asti kun sain suudella huuliasi kuljen kuin unessa. Tai ehkä kaikki olikin vain unta. Tulit ja katosit taas. Mutta se lumous, johon minut kiedoit, ei vain katoa. Olen ikuinen vankisi, ihana harhanäky. Tunnen yhä, miten käsivartesi kaartuvat kaulaani, miten pääsi painautuu rintaani vasten ja silkkiset hiuksesi koskettavat poskiani… Tule takaisin tai päästä minut vapaaksi — —"

Pekka:

"— — Oma Inkerini, miten raskasta on tämä ero. Elämä on harmaa ilman sinua, ihmiset kiusallisia, työ ei suju. Ainoa lohdutukseni on tieto siitä, että pian tulee aika, jolloin emme enää milloinkaan eroa. Ensi syksynä jo menemme naisiin, eikö niin? Käyn kaupungilla arvaellen tulevan kotimme paikkaa. Elän toivossa ja odotuksessa — —"

Kalervo:

"— — Miksi et kirjoita? Oletko unohtanut minut? Sydämeni on täynnä levottomuutta, vaikka tiedänkin, että rakastat minua. Rakastit, tarkoitan. Mutta nyt? Suo anteeksi, että epäilen ja kiusaan sinua näin. Mutta rakkaus on hullu ja minä rakastan sinua yli kaiken. Sano, rakastatko minua vielä! Sinun täytyy lakkaamatta toistaa se, jotta uskoisin — —"

Arvi:

"— — Inkeri, sinä minun sieluni päivänpaiste, minun henkeni morsian! Saanhan kutsua sinua siksi? Minä tiedän, että olet se, vaikka ei meidän välillämme koskaan ole ollutkaan puhetta rakkaudesta. Me ymmärrämme toisemme ilman sanojakin. Miten ihanaa se on! Tähän saakka olen saanut käydä aina yksin ja sisällisesti orpona. Siksi kunnes sinä tulit, Inkeri — —"

Laulajatar laskee kirjeet pois kädestään ja katsoo hämmästyneenä
Inkeriin.

Tämän kasvoilla on entinen, rauhallisesti uneksuva ilme.

— Mitä ihmettä, aiotko mennä naimisiin näin monen kanssa!

— En kenenkään kanssa, vastaa Inkeri hiljaisesti.

— Mutta rakastat sentään näin monta?

— Ei voi rakastaa muuta kuin yhtä…

— Ketä heistä siis rakastat?

— En ketään heistä.

— Ja olet sentään uskotellut rakastavasi heitä?

— Olen sanonut, että… että, jos he tyytyvät siihen, mitä minä voin heille antaa…

— Mikä ajattelematon tuhlari sinä olet, lapsi! Ja sitten kun vihdoin tulee se oikea, se yksi ainoa, jota oikein voisit rakastaa, jolle tahtoisit antaa kaikki, ei sinulla enää olekaan hänelle ehjää sydäntä eikä ehjää elämää…

— Se yksi ainoa on jo ollut ja mennyt… Ja senjälkeen en enää voi ketään rakastaa. Kaikki on minulle yhdentekevää.

Inkerin silmät tuijottavat surumielisesti epämääräiseen kaukaisuuteen.

— Hän ei siis rakastanut sinua?

— Hän rakasti myös minua.

— Miksi hän siis jätti sinut? Vai onko hän ehkä…

— Ei, ei, keskeyttää Inkeri nopeasti, arvaten toisen ajatuksen, ei hän ole kuollut… Tai en minä tiedä… Hän voi kuolla joka hetki ainakin. Kolmeen vuoteen en ole kuullut hänestä mitään. Nyt vasta keväällä. Hän on Tripoliin sodassa…

— Tripoliin sodassa! Mutta kuka hän siis on?

Inkeri viivyttelee vastaustaan.

— Niin, se on hyvin kummallista. Ei kukaan tiedä koko asiasta. Eikä hän olekaan suomalainen. Hän on venäläinen, mutta hänen äitinsä on italialainen. Upseeri. Hyvin kaunis ja hyvin musta… Siitä on jo niin kauan sitäpaitsi. Neljä vuotta… Olin Savonlinnassa kylpemässä ja hän oli myös siellä. Me olimme paljon yhdessä, ja me tanssimme ja soutelimme ja…

Inkeri puhuu katkonaisesti ja pysähdellen. Hänen sormensa leikittelevät hermostuneesti pienellä paperiveitsi-sapelilla, joka riippuu hänen kaulaketjussaan.

— Tämäkin on häneltä, hän jatkaa. Säilytän sitä kuin taikakalua. Sillä minulla on tunne siitä, että jos sen kadotan, en löydä häntä enää koskaan. Voi, hän on sodassa! Hän etsii kuolemaa. Minä tiedän sen.

Inkerin silmät täyttyvät kyynelillä.

— Rakastatko sitten yhä vielä häntä? laulajatar kysyy.

— Ikuisesti, vastaa Inkeri hartaasti. Minun täytyy nähdä hänet vielä kerran. Sentähden ainoastaan lähdin matkallekin. Tahdoin päästä häntä lähemmäksi. Ja kun kuulin, että hän oli lähtenyt Italian sotaan, sairastuin…

Inkeri vaikenee, hymyilee salaperäisesti.

— Se oli minun sotajuoneni. Minulle tuli vastustamaton halu lähteä häntä etsimään. Minulla oli paha omatunto. Jos hän kaatuu, on se minun syyni. Minä olen tappanut hänet, sillä minä hylkäsin hänet.

— Et siis silloin vielä tiennyt rakastavasi häntä niin syvästi?

— Tiesin sen liiankin hyvin.

— Mutta hänen kansallisuutensa vuoksi et tahtonut näyttää sitä?

Inkeri katsoo laulajattareen suurin, ihmettelevin silmin, ikäänkuin ei olisi käsittänyt hänen sanojaan. Hän pudistaa päätään pehmeästi ja vajoaa ajatuksiinsa. Mutta laulajattaresta tuntuu, ettei hän ajattele mitään. Hän on vain kaukainen ja kaunis kuin muinaistaru. Ja tällä hetkellä hän olisi melkein valmis vannomaan, että Inkeri todellakin kuuluu johonkin toiseen aikaan ja toiseen rotuun. Länsimaille kulkeutunut Itämaan yrtti…

— Ei, en minä mitään sellaista ajatellut, puhuu Inkeri hitaasti. Sitä ei voi selittää. En ymmärrä sitä vieläkään. En ymmärrä itseäni ollenkaan. Minun vain täytyi tehdä, niinkuin tein. Erota hänestä, vaikka rakastin häntä niin äärettömästi ja hän minua. Me rakastimme niin eri lailla. Tai hän tahtoi minusta sellaista, jota minussa ei ollut. Tai oikeastaan, etten olisi mitään ilman häntä. Ja minä tahdoin omasta voimastanikin olla kaunis ja hyvä ja kunnioitettava ja luotettava… Vapaa… Kaikin puolin… Rakkaudessakin… Ei sitä osaa selittää. Me emme ymmärtäneet toisiamme… Enkä minä ymmärrä vieläkään itseäni. Sillä minä rakastin kuitenkin häntä niin äärettömästi…

Inkerin silmät katsovat taas uneksien kaukaisuuteen.

Nyt on laulajattaren vuoro ihmetellä. Mutta ethän sinä muinaistaru olekaan, sinähän se oletkin oikea tulevaisuuden nainen, hän ajattelee. Sinulla on jo veressä ja vaistossa, mikä minulla vasta on päässä. Vapaus! Minä käsitän sen kyllä, mutta mitä se minua hyödyttää, kun minun vaistoelämäni kuitenkin pyytää orjuutta. Minä olen paljon heikompi kuin sinä… ja onnettomampi…

— En voi käsittää, mikä se on, tuo salaperäinen voima, joka ajaa onnettomuuteen, silloinkin kun olisi onni tarjolla, pakottaa elämään ilman rakkautta, vaikka ei kuitenkaan muuta pyydä elämältä… Käsitätkö sinä?

Laulajatar ei vastaa. Omituinen hymy kiertelee hänen suupielissään.

— Nyt sinä olet aivan kuin Mona Lisa, sanoo Inkeri.

— Jota et ole koskaan nähnyt, naurahtaa laulajatar.

— Mutta minä tiedän, minä uskon, että hän eläissään oli juuri sinun näköisesi.

— Mystikko sinä olet, uskot kaikkeen, mikä on kaukaista, salaperäistä, ääretöntä, käsittämätöntä. Et epäile näkymättömistä, olemattomista. Oikea uskovainen sinä olet, Inkeri.

— Minä en usko mihinkään, jos en saa uskoa rakkauteen. Se on ainoa, koko elämäni! Ja nyt minun pitää elää sitä ilman. Tai tällaisilla kurjilla muruilla!

Inkeri heittää halveksivasti kirjepinkan pois ja väsymyksen ja elämänkyllästyksen sekainen välinpitämättömyys leviää hänen kasvoilleen. Hän näyttää vähintäin kahdenkymmenenkuuden-vuotiaalta.

Vanhempi nainen tuijottaa häneen. Hän tuntee itsensä tällä hetkellä nuoremmaksi tätä lasta.

He istuvat kauan vaieten. Hämärä laskee.

— Etkö laulaisi? sanoo Inkeri.

— Mitä?

— Laulua sotaveikoista. Päin Ranskaa urhoa kaks samoaa, oli kumpikin
Venäjän vanki.

Ja laulajatar laulaa, paremmin kuin milloinkaan ennen.

Inkeri istuu pää käsien varassa ja muistelee italialais-venäläistä upseeria.

Sitten seuraa taas pitkä aika äänettömyyttä. Pimeä huone on täynnä näkymättömien mielikuvien hartautta.

— Minne lähdemme tänä iltana? kysyy vihdoin laulajatar heräten ajatuksistaan.

— Tulisitko sinne, minne minä tahtoisin?

— Tulen kyllä.

— Oikeinko totta?

— Oikein totta. Tai ethän vain sotaan aio minua vietellä?

Inkeri hiipii ystävättärensä selän taa ja kuiskaa hänen korvaansa hyväilevästi:

— Jonnekin, missä on italialaisia lehtiä, joista voisi nähdä, ketkä ovat kaatuneet sodassa…

— No, se käy laatuun.

— Luuletko, että voisin päästä Punaiseen ristiin? kysyy Inkeri taas hetken kuluttua.

Laulajatar myöntää piloillaan.

Ja he lähtevät ulos ottamaan selvää niistä jotka ovat kaatuneet
Tripoliin sodassa…

ERONNEITA

Eri aikoina.

Tarja oli juuri tullut ulkoa raittiista talvi-ilmasta ja hänen kasvoillaan ilakoi vielä heleä, terve puna.

Hän tunsikin itsensä nyt reippaammaksi ja sopusointuisemmaksi kuin pitkiin aikoihin. Oli kuin olisi kaikki se paha, ristiriitainen ja rikkonainen, joka pari viimeistä vuotta oli runnellut hänen elämäänsä, äkkiä kadonnut olemattomiin.

Tarja oli äsken kadulla tavannut entisen miehensä eikä tämä kohtaus ollut aiheuttanut hänelle enää minkäänlaista sydämentykytystä tai hermotärinää kuten aina ennen. He olivat vain kauniisti tervehtineet ja hymyilleet toisilleen tyynesti ja ystävällisesti.

Siis olivat he vihdoinkin sisällisesti erossa! Siis oli vihdoinkin rikki tuo salainen hermoverkoston yhteys, tuo tottumuksen ja pitkän jokapäiväisen seurustelun kautta heidän välilleen kasvautunut sidekudos, joka niin kauan oli ollut voimakkaampi heidän ulkonaista eroaan uhaten tehdä tyhjäksi kaikki heidän järkensä ja tahtonsa tahalliset ponnistelut!

Nyt oli vihdoin kaikki niinkuin ollakin piti.

Tämä tunne täytti Tarjan mielen sanomattomalla riemastuksella. Hänen säälimätön, sitkeä tarmonsa oli sittenkin ollut kovaa kohtaloa kovempi, se oli voittanut menneisyyden, pakottanut pirstoutuneen elämän jälleen ehjäksi. Vapaana, kokonaisena, komeana, lujempana kuin koskaan, saattoi hän nyt liittyä siihen mieheen, jonka vuoksi hän tämän kaiken oli tehnyt.

Tarja istuutui odottamaan Jukkaa. Tämän piti pian tulla. Hän veti esille vanhan koru-ompeluksen, joka hänen hermojensa pitkällisen kiihtymistilan vuoksi oli saanut olla vuosikausia koskematta. Ja hän alkoi ommella hitaasti, huvikseen, haaveillen melkein kuin nuoret tytöt, pistäen silloin tällöin pisteen ja jääden jälleen unelmoimaan hymyillen omille mielikuvilleen. Hänen rinnassaan oli suloinen rauha eikä sentään tyhjyyttä. Se oli täynnä lepoa ja hämärää, onnellisen rakkauden odottavaa, hiljaista kaihomieltä.

Hän rakasti todellakin Jukkaa hyvin suuresti. Ja päivä päivältä yhä enemmän. Eikä hän hetkeäkään koskaan ollut katunut avio-eroaan entisestä miehestään. Ja sentään se oli alussa tuntunut kovin raskaalta. Se oli täytynyt tehdä enemmän pään kuin sydämen voimalla. Sillä Tarja oli vakuutettu siitä, että ero heille kummallekin oli parempi, ei siksi, että heidän keskinäinen hellyytensä jollakin tavoin olisi vioittunut, pikemmin päinvastaisista syistä. Heidän luonteensa, heidän aatemaailmansa olivat siinä määrin erilaiset, että ne suorastaan hävittivät toisiaan. Ja siitä huolimatta he olivat jollakin käsittämättömällä tavalla sidotut toisiinsa kuin omaan turmioonsa. He olivat sairaita toisistaan ja jonkinlainen hentomielinen pehmeys teki heille kummallekin kaiken leikkauksen ajatuksenkin kauhistavaksi. Ja kuitenkin se oli ainoa tapa parantaa, ja Tarja tunsi, että joll'ei hän tekisi tätä räikeää pelastus-työtä, ei sitä tekisi kukaan. Ainoastaan tähän rakkauden-ajatukseen vedoten hän oli jaksanut sen tehdä ja hänen oli tätä tehdessään koko ajan täytynyt vakuuttaa itselleen, että hän teki hyvää tehdessään pahaa.

Tukahduttaen nyyhkyttävän tunteensa, jota hän nimitti liikatunteellisuudeksi, oli hän sitten johdonmukaisesti käyttänyt kaiken tahdonvoimansa katkoakseen nämä epäterveet siteet.

Jukka oli hänelle alun pitäen merkinnyt aatteellisuuden, yksilöllisen vapautumisen ja terveemmän maailmankatsomuksen voittoa. Tältä pohjalta hän juuri oli yhtynyt Jukkaan ja Jukka puolestaan tukenut Tarjan irtautumustaistelua. Tältä pohjalta myös rakastunut, jos sellaista saattoi sanoa rakastumiseksi. Se oli ollut älyllistä lähestymistä, ei vaistomaista; tahallista, itsetietoista, koko olemuksen hyväksymää liittoutumista toiseen ihmiseen, juuri sellaista, joksi Tarja aina parhaissa unelmissaan oli kuvitellut oikean rakkauden, sen, jonka saattoi tunnustaa koko maailmalle ihmisyyden ihannetta loukkaamatta.

Mutta tuo arka, näkymätön kudos, jonka entinen elämä oli punonut, oli pitkä-aikaisempi ja tuskallisempi rikkoa, kuin mitä Tarja alussa oli luullutkaan. Se tarrautui, sotkeutui kaikkeen, mitä hän ajatteli tai teki. Se kalvoi ja kahlitsi hänen sisintään. Ja sai aikaan paljon raskaita mielialoja myös Tarjan ja Jukan välille. Ja tämä juuri oli Tarjalle tuskallisinta. Hän ponnisti kaikkensa torjuakseen pois tuon entisyyden varjon. Hän selitti ja tilitti itsensä rehellisesti pikkuseikkoja myöten siten välttääkseen ainakin väärin-ymmärryksiä. Mutta hän tiesi kyllä, että nämä ripit eivät olleet Jukalle mieluisia, niin kauan kuin tuon toisen väkivaltainen kuva niistä sukeltautui esiin.

Nyt vasta se oli väistynyt, nyt vasta…

Ovikello helähti.

Ei koskaan ollut Tarja niin kevein askelin vielä rientänyt Jukkaa vastaan. Hän oli onnellinen. Onnellinen siitä että hän täydellä antaumuksella saattoi rakastaa miestä, jonka hän tunnusti koko olemuksellaan. Ei enää vain päällään, vaan myös sydämellään, vaistollaan, aisteillaan. Kaikki se salainen hermo-elämä, joka aikoinaan oli ollut niin sitkeän vastahakoinen vaihtumaan, oli vähitellen sekin siirtynyt Jukkaan, juurtunut ja tottunut tähän uuteen elimistöön. Näin voimakasta ja kaikinpuolista kiintymystä ei Tarja vielä milloinkaan ollut tuntenut.

— Miten sinä olet kaunis tänään, sanoi Jukka ensi tervehdyksekseen.

Tarja punastui mielihyvästä niinkuin koulutyttö.

— Minulla on niin hyvä olla. Ja tiedätkö miksi?

— Kauniin ilman vuoksi.

Tarja kiersi kätensä hänen kaulaansa ja kuiskasi hänen korvaansa:

— Ei, vaan siksi, että rakastan sinua niin äärettömästi, ainoastaan sinua koko maailmassa, minä tiedän sen nyt, tunnen sen nyt…

— Nytkö vasta? virkahti Jukka puolittain leikillisesti, puolittain surullisesti.

Tarja veti Jukan viereensä sohvalle.

— Olenhan sen aina tiennyt, tuntenut koko ajan! Mutta en niin ehyesti kuin nyt. Olin sairas entisyydestäni. Nyt vasta olen terve ja valmis seuraamaan sinua vaikka maailman ääriin asti!

Jukka tuijotti eteensä synkästi.

— Miten onnellinen olisin ollut, jos olisin kuullut nuo sanat aikaisemmin, oikeaan aikaan, puhui hän kuin itsekseen. Silloin, jolloin minä olin valmis seuraamaan sinua vaikka maailman ääriin. Muistatko! Sinä et uskaltanut silloin. Et rakastanut niin paljon kuin minä…

— Rakastinhan, miksi et usko! Sanoinhan sinulle aina: ole kärsivällinen, se menee ohitse, minä paranen kyllä… Mutta se vaati aikansa…

— Liian kauan aikaa.

— Mutta minkä minä mahdoin sille, että elimistöni toimi niin hitaasti. Eihän se ollut minun syyni. Jokaisella taudilla on oma kulkunsa. Enkä minä voinut teeskennellä olevani elämän-iloinen ja luja, silloin kun olin vielä toipuvan kirjoissa, hauras ja heikko. Älä siitä enää soimaa minua! Sellaistahan voi sattua itse kullekin. Ja jos kehitykseni käykin hitaasti, niin sitä vankempaa jälkeä siitä tulee. Tautini ei koskaan uusi, sieluni ei ota taka-askelta, siitä voit olla varma. Ja siitähän sinun oikeastaan pitäisi iloita. Minun rakkauteni on luotettavampi kuin kenenkään. Se on kärsinyt itsensä lujaksi.

— Rakkautesi keneen?

— Sinuun tietysti.

— Tekosi eivät vain pidä yhtä sanojesi kanssa. Eihän siitä ole niinkään pitkiä aikoja, kun vielä kerroit nyyhkyttäneesi entisen miehesi sylissä…

Jukka sanoi tämän kovasti ja katkerasti.

— Voi Jukka!

Tarjan äänessä soi hellä, nuhteleva rukous.

— Miksi et tahdo ymmärtää minua! hän hetken perästä jatkoi. Olenhan selittänyt kaiken. Senkin, mistä se johtui. Enhän ollut tavannut häntä vuoteen. Ja kuitenkin olin tuon vuoden kuluessa kärsinyt niin äärettömästi sen aivojeni pohjassa asuvan sumukuvan vuoksi, joka kantoi hänen piirteitään. Eihän se ollut hänen syynsä eikä minun syyni. Meillä oli sentään yhteinen elämä takanamme. Tahdoin unohtaa hänet, en voinut. Ja sitten kun tuo kaiken tuskan tuottaja, tuo viaton syy, tuo onnettomien mielikuvien esine äkkiä aineellisena oliona ilmestyi eteeni, oli luonnollista, että häneen kohdistettu sähkö aivoistani purkautui ulos. Pääsin sen painosta siten vapaaksi. Siinä oli kaikkea, kuolevaa mielenkiintoa, rakkauden viimeistä vihaa, joka syytti, suri, sääli yht'aikaa. Se oli kaiken kestetyn kärsimyksen laukeamista tyhjäksi. Nyt se on poissa.

— Voi uudistua milloin tahansa.

— Ei milloinkaan. Tunsin sen heti. Ja olen todennut sen itsessäni perästäpäin.

— Olet siis vielä kokeillut tämän tapetun mielenkiintosi esineen kanssa!

— Jukka!

Tarjan ääni värähti tuskallisesti.

— Jukka! Miksi et usko minuun? Minä vannon, olen aivan vapaa hänestä, vailla minkäänlaisia kosketuskohtia. Sinä olet minun ainoani.

— Nyt vasta…

— Koeta, armaani, unohtaa katkeruutesi. Unohdamme kaiken sen kovan ja pahan ja vaikean, mikä on takanamme. Alotamme uuden, eheän elämän. Eihän vielä ole liian myöhäistä. Maailma on vielä, ja maailman ääret, joille kerran minua lupasit seurata. Nyt uskallan.

— Minä en uskalla enää?

— Etkö rakasta minua sitten enää?

— Rakastan kyllä, mutta en enää samalla lailla kun silloin kerran, jolloin molemmat erosimme, särimme kotimme, silloin, jolloin meillä ei ollut muuta tukea eikä oikeutusta kuin se, minkä itse jaksoimme itsellemme antaa; rakkautemme ja uskomme korkeampaan ihmisyyteen. Silloin olin minä ainakin niin ehjä ja kaunis kuin saatoin olla. En rakastanut ketään muuta kuin sinua. Särin riemulla…

— Minä en koskaan voi särkeä riemulla, se koskee…

— Ja kun näin että sinäkin uskalsit ja jaksoit tehdä saman, vaikka olit nainen, olin mielestäni unelmieni huipulla. En nähnyt mitään sinua ihanampaa. Sen vain, että sinä läpi maailman soiman, yli särjettyjen kotien, halki kuoleman, tulit minun luokseni ja että me kaksi yhdessä sitten lähdimme astumaan kohti uusia, muille tuntemattomia korkeuden kukkuloita. Se oli elämäni suurin hetki. Minä riemuitsin. Ja luulin, että sinäkin teit samoin. Ja petyin… Sinä surit, itkit, elit masennuksissa, aallon laaksossa, silloin kun minä olin harjalla. Minä rakastin vain sinua, sinä sitä toista. Siinä oli ero. Ja se oli minulle ääretön pettymys. Olin silloin herkimmilläni. Silloin sulkeuduin, en voinut olla sinulle avomielinen enää… En voinut antaa anteeksi sitä, etten voinut tehdä sinua onnelliseksi.

— Etkö voi ymmärtää, minä olin silloin sairas… äännähti Tarja surullisesti.

— Ja minä sairastuin silloin. Hengenvaarallisesti sitäpaitsi. En olisi koskaan siitä omin voimin suoriutunut.

— Kenen voimalla siis?

Tarja tuli kasvoiltaan valkeaksi.

— Hyvien ihmisten, niinkuin aina sairaat. Kuka vain tahtoi minua lohduttaa oli silloin kuin henkeni pelastaja.

Tarja jäykistyi.

— Ja sellaisia tuli?

— Jumalan kiitos, maailmassa on vielä sellaisiakin.

— Maailma on täynnä hyviä ihmisiä!

— Kaikki ovat minulle parempia kuin sinä.

— Sinun tähtesi juuri olen tehnyt itseni pahemmaksi kuin mitä olen.

— Muut tekevät päinvastoin, tahtovat näyttää paremmilta kuin mitä ovat! Tiedän sen kyllä, mutta kun on kerran kadottanut ehdottomuuden unelmansa, tyytyy mihin tahansa, kallistaa päänsä kenen syliin tahansa. Sitä juuri en koskaan voi antaa sinulle anteeksi, että särjit minussa ehdottomuuden unelman.

— Enkä minä sinulle sitä, että vaikeina hetkinäsi hait lohtua muualta, etkä minun luotani. Minäkin kerroin sielunhätäni sinulle. Mutta en saanut sinulta ymmärtämystä.

— Luuletko siis, että oli niin hauskaa nähdä ainaista epätoivoasi. Tuotin sinulle pelkkää murhetta. Rakkauden olemus on onni, ilo. Näin, ettet rakastanut minua.

— Niin, sinä mittaat rakkauden suuruuden riemun mukaan, minä tuskan. Olemme niin erilaiset. Luuletko, että olisin muuten jaksanut kärsiä niin paljon, ellen olisi sinua rakastanut!

— Ja luuletko, että minä koskaan olisin heittäytynyt muiden armoille, ellen olisi ollut niin syvästi epätoivoinen!

— Jos olisit rakastanut minua, et olisi voinut sitä tehdä. Mutta et rakastanut, et rakasta, et ole koskaan rakastanutkaan!

— Rakastan vieläkin, mutta en usko sinuun enää. En voi tuntea sinua läheiseksi, omaiseksi. Sen pettymyksen jälkeen.

— Onko sinulla sitten kenties joku läheisempi?

— Kenties…

— Etkä ole sanonut mitään. Olet pettänyt minua siis!

— Sinä petit ensin. Silloin sulkeuduin, vieraannuin.

— Ja minä olen tehnyt kaikkeni lähestyäkseni sinua. Polkenut jalkoihini kaikki sisälliset sielunliikkeeni, uhmannut maailman tuomiota, murskannut onneni…

— Sinun ei olisi pitänyt tehdä sitä…

— En olisi koskaan tehnyt sitä, jos olisin tiennyt, että rakkautesi olisi noin löyhää, vähän kestävää, heikkoa. En olisi silloin koskaan jättänyt miestäni…

— Sinun ei olisi pitänytkään tehdä sitä, koska kerran rakastit häntä.

— Olen tappanut sen rakkauden sinun tähtesi…

— Se oli vahinko!

— Oli. Sillä nyt minulla ei ole mitään, ei mitään. Kaikki on ollut turhaa, kun et rakastakaan minua!

— Silloin kun minä sinusta tein saman huomion, silloin tuli tuska minunkin ylitseni. Toistenkin tuska. Siihen asti tein riemulla vaikka julmurin tekoja, erään korkeamman elämän arvon tähden. Vaikkakin se koski. Tyhjän tähden! Et rakastanutkaan minua!

— Rakastan sinua enemmän kuin ketään maailmassa.

— Mutta silloin!

— Tarvitsin aikaa.

— Minä en voinut odottaa.

— Jos olisit oikein rakastanut, olisit voinut odottaa, olisit ymmärtänyt minut, olisit uskonut minuun… Nyt on kaikki onni särkynyt.

— Ja kaikki ollut turhaa.

— Kaikki!

— Voi meitä!

— Miten olemme erilaiset! Mutta emmekö vielä voisi yhtyä? Rakastan sinua enemmän kuin ketään maailmassa.

— Mutta jotakin on mennyt rikki. Ei ole ehjyyttä enää. Olen jo kerran ollut onnettomassa avioliitossa. En tahdo enää.

— Ja minä tahtoisin, en pelkää edes onnettomuutta. Miten me olemme erilaiset!

— Mies ja nainen eivät koskaan rakasta yht'aikaa, aina eri aikoina!

— Aina onnettomasti siis! Voi meitä! Tarja painoi päänsä Jukan rintaa vasten. Tämä katsoi pois hivellen kaukaisesti ja surullisesti Tarjan kättä.

Heitä palelsi.

Kivettynein katsein he jäivät tuijottamaan eteensä, tunteettomina, tuskansa turtamina, voimatta itkeä tai nauraa, jaksamatta lohduttaa tai lohduttautua, läheisinä, kaukaisina…

Hävittävää voimaa.

Tohtori Orismala keskeytti työnsä ja katsahti Sinikkaan.

Sinikka istui pää kumarruksissa viereisen pöydän ääressä paperiliuskoihinsa syventyneenä.

Orismala myhähti jonkinlaisesta sisällisestä mielihyvästä. Hän ei itsekään oikein tiennyt miksi. Oli niin mukava olla. Työ edistyi hyvin. Ja Sinikka oli tuossa vierellä, Sinikka, hänen paras ystävänsä ja monivuotinen työtoverinsa, jonka seuraan hän ei milloinkaan voinut kyllästyä.

Orismala silmäili häntä huvitetusti. Koko Sinikan olemuksessa, hänen viisaassa ja samalla epämääräisessä katseessaan, hänen oikullisesti kaartuvissa kulmakarvoissaan, hänen herkästi värähtelevissä huulissaan ja itsepintaisessa pikku leuassaan oli jotakin, joka aina vaikutti Orismalaan suloisen ärsyttävästi ja kuitenkin viihdyttävästi yht'aikaa.

— Sinikka, virkkoi Orismala hyväntuulisesti pilaillen, tiedätkö mitä olen päättänyt?

— En.

— Minä olen päättänyt naida sinut.

Sinikka naurahti.

— Niin, naura sinä vain, mutta se on aivan totta. Olen kyllästynyt kyselemään mielipidettäsi siinä asiassa. Ei sinulla ole mitään omaa tahtoa. Olet liian naisellinen päättääksesi mitään. Minä siis päätän. Otan sinut yksinkertaisesti, ja sillä hyvä!

— Mutta entäpä en tule…

— Tietysti sinä ensin vähän pyristelet, väität vastaan tapasi mukaisesti. Mutta ei se mitään tee. Sekin kuuluu noihin sinun naisellisiin oikkuihisi, jotka vain somistavat sinua. En pelkää niitä laisinkaan enää nyt, kun vihdoinkin olen päässyt selville sinun luonteesi oikeasta laadusta. Pikku seikoissa voit pitää oman pääsi kuinka paljon tahdot, mutta tärkeämmissä kysymyksissä täytyy minulla olla päätösvalta. Ja tämä avioliitto-kysymys on hyvin tärkeä ja sitäpaitsi kiireellinen. Talvi tulee. Ja me olemme kotimaassa jälleen. Muista se! Ne vuodet, jotka olemme viettäneet etelässä, ovat kyllä menneet muutenkin. Täällä on vaikeampaa. Tosin olemmekin jo oikeastaan vakiinnuttaneet suhteemme. Yhteiskunta on jo aikoja sitten parittanut meidät mielikuvituksessaan ja antanut meille siunauksensa. Kaikki pitävät sitä vallan luonnollisena, niinkuin se onkin. Meillä on sama työ-ala, yhteisiä töitäkin, me viihdymme hyvin yksissä, keskustelemme helposti kaiken maailman asioista, olemme tottuneet toisiimme… Sinikka näytti miettiväiseltä.

— Tuo on kyllä kaikki totta, mutta…

— Mitä mutta? Mistä luulet saavasi mukavammankaan miehen? Ja tarvitsethan sinäkin oikean kodin… Samoin minä…

— Mutta eivätkö sinun…

Sinikka katkaisi lauseensa.

— Mitä?

Sinikka viivytteli.

— Sinulla on kaksi lasta… Etkö heidän kanssaan voisi perustaa kotia?
Olisihan se koti sellainenkin…

— He ovat vielä pieniä. He saavat muualta nyt parempaa hoitoa. No niin, kenties joskus, sitten kun he ovat järki-ijässä… Minunkin luonani… miks'ei… Nyt ne eivät ainakaan vielä merkitse mitään minulle…

Ainoastaan minulle, ajatteli Sinikka, mutta hän ei sanonut mitään.

Hänen mielikuvansa lensivät. Tuo mies, kuinka uskalsi hän tarjota itseään, kun muilla jo oli suurempi omistusoikeus häneen! Häntä ei voinut saada kokonaan. Ja sitä ei Sinikka voisi kuitenkaan koskaan unohtaa. Ei olla ehjä myöskään. Jos jompikumpi heistä edes kuolisi pian, ennenkuin nuo lapset tulevat… Jos sen tietäisi varmaan… Silloin voisi ehkä yrittää… Mutta jos heillä onkin pitkä elämä edessään ja sitten tulee vieraat lapset, tulee entinen vaimo, tulee täytekuvioita kaikenlaisia ja ristiriitaa, kilpailua omistuksesta, katkeruutta, orpoutta, onnettomuutta jokaiselle…

— Ja sitäpaitsi ei lapsi ole samaa kuin vaimo, nainen, jatkoi Orismala. Täytyyhän minulla olla joku sellainenkin. Tosin minulla nyttemmin jo on verrattain pienet vaatimukset siinä suhteessa…

— Minulla on hyvin suuret.

— Lupaan olla aivan uskollinenkin.

— En minä sitä ajatellut…

— Mitä sitten?

— Minäkin tahtoisin lapsen…

Orismala rupesi nauramaan. Mitä hullutusta! Kuka hyvänsä muu on siihen sopivampi kuin sinä, sinä, joka osaat tehdä muutakin…

— Mutta minä tahtoisin…

— No, jos se nyt on niin tuiki välttämätöntä, niin koetan olla sinulle siinä asiassa avulias parhaani mukaan, pilaili Orismala.

— En minä sinua…

— Jonkun muun siis. Se ei käy laatuun. Sitä et voi toki vaatia minulta. Ei mikään mies maailmassa suostuisi menemään avioliittoon naisen kanssa, joka ehdoin tahtoin päättää tehdä lapsen toiselle…

— Mutta sinullakin on lapsia toisen kanssa! Enkä sitäpaitsi vaadikaan sinulta mitään. Enhän minä ole pyrkinyt avioliittoon kanssasi! En edes voi. Minulla ei milloinkaan ole ollut minkäänlaista antautumisen tunnetta sinun suhteesi. Sinä olet niin rajallinen, niin yksilöllinen, niin kokonaan eri ihminen. Ja silloin minäkin olen sellainen. En voi sulaa, hukkua, unohtaa itseäni, koko maailmaa, niinkuin mielestäni pitäisi rakkaudessa.

— Sinäkin, Sinikka, olet oikeastaan hyvin kylmä luonne. Ärsytät, et tyydytä. Jos minäkin siis pelkkää erotiikkaa avioliitossa silmällä pitäisin, etsisin sitä varmasti muualta. Olenhan aikoinani saanut kyllä sitäkin…

— Minä en milloinkaan. Sentähden minäkin…

— Vakuutan sinulle, ei se ole koko maailma. Ei se riitä. Täytyy olla muuta yhteistä inhimillistä pää-omaa. Sillä vasta voi elää ja perustaa elämää. Ja ole varma siitä, että harvoilla on viiden vuoden yhdessä-olon jälkeen niin paljon tallella henkistä pääomaa kuin meillä…

— Mutta minusta tuntuu, että avioliittoon mennessä kuitenkin on otettava huomioon erotiikka.

— Se kuluu aina pois, ennemmin tai myöhemmin. Jos sitä aiot ajaa takaa, saat lakkaamatta erota ja yhtyä, vaihtaa miehiä… Sen mukaan ei voi toimia. Se on hävittävää voimaa. Ja on oikein, että yhteiskunta tuomitsee ne, jotka sen vaiston pyörremyrskyssä kiitävät.

Sinikka katseli surumielisesti eteensä.

— Näin minäkin usein ajattelen ja silloin on minusta aina niin luonnollista, että me olemme yhdessä, että avioliitto sinun kanssasi on minulle ainoa oikea ja mahdollinen. Mutta sitten taas tunnen, että minussa on toisia puolia, joille tekisin vääryyttä, jotka sillä tappaisin. Ja minä en tahdo tehdä milleen puolelle itsessäni vääryyttä. Olen sellainen kuin olen. Ja sen vuoksi koetan juuri lakkaamatta eritellä itseäni ollakseni selvillä siitä, millainen oikeastaan olen ja mitä minun pitäisi tehdä…

— Siitä ei tule valmista, ei koskaan. Vaikka analysoisit kuinka hyvin tahansa, niin se ei auta mitään. Voi analysoida ikänsä. Jokainen uusi päivä on uutta elämää, uusia kokemuksia, jokainen ilta tuo uuden tilityksen, mutta tilinpäätöstä ei tule ennenkuin kuolemassa. Ja silloin on elämä jo särkynyt. Uskalla siis kerrankin nähdä suuresti ja tehdä joku suuri synteesi! Ihmisen täytyy, näet, aina alistaa. Vähemmän tärkeä tärkeämmälle. Saadakseen elämälleen eheyden ja pelastaakseen elämäntyönsä. Jos et sitä voi, olet perikatoon tuomittu.

— Lienen sitten tuomittu. En voi rikkoa itseäni vastaan.

— Etkö ymmärrä, että välttäessäsi pieniä vääryyksiä, teet juuri suurimman, tuhoat itsesi, murennat lahjasi, työsi. Keskitä voimasi yhden ainoan keskipisteen ympärille.

— Siinäpä se pulma juuri on. Minä en voi. Minulla on ikäänkuin kaksi polttopistettä. Olen usein sen tuntenut. Apolloninen ja dionysinen, rakentava ja repivä, rajallinen ja rajaton, yhteiskunnallinen ja epäyhteiskunnallinen, yksilöllinen ja yhteis-elimellinen, inhimillinen ja ihmistä äärettömämpi. Ymmärrätkö yhtään? Olen yht'aikaa tulivuori ja tulivuoren kulttuuria-kukkiva pinta, hedelmällinen, hersyvä, kauniita temppeleitä, linnoja, kaikkia jälkeen-jääviä inhimillisiä ilmestysmuotoja kantava kaunis maa ja samalla maan-alainen, ikuinen tuli, joka kerran kaiken hävittää, joka kauan, sisällisesti, salaisesti kumisee, mutta sitten äkkiarvaamatta purkautuu laavaksi ja maailmannieleväksi tulimereksi… Sinä olet minun apolloninen puoleni, minun ajallista, rajallista, rakentavaa minääni edustava… Toinen on minulta kokonaan elämättä. Ja siksi sen käyttämätön voima vallitsee minua sisällisesti, pyrkii olevaisuuteen. Ja siksi en ole luotettava. Se voi milloin tahansa purkautua…

— Mutta sellainen hävittävä voima on juuri painettava alas. Sitähän tarkoittaa koko inhimillinen viljelys… Etkö ymmärrä, että jos ihmiset yleensä antaisivat vallan kaikille vaarallisille vaistoilleen, menisi koko elämän käyttövoima hukkaan, työ lakkaisi, maailman meno seisahtuisi…

Sinikka vaipui ajatuksiinsa.

— Mutta eiväthän tähdetkään tipu taivaalta, hän puhui. Planeetit kiertävät ijäti, ja sentään ne usein ovat samanlaisia kuin minä: niilläkin on usein kaksi polttopistettä. Minäkin kierrän ellipsiä. Ja näen oman ratani merkityksi kaikkialla avaruudessa. Se ei siis ole mikään luonnonvastainen periaate, ei tasoitettava eikä voitettava ristiriita, ei edes voitettavissa oleva. Kun menen kyllin kauas toiseen suuntaan, alkaa toinen puoli vetää päinvastaiseen. Nyt minua vetää pois sinusta, se on totta. En edes tiedä miksi, en minne. Sellaiseen, jossa voi hukkua ja hukuttaa. Rakkautta kuvittelen usein juuri sellaiseksi, äärettömäksi, rajattomaksi, kaikki-unohtavaksi, joka uhmaa elämää ja kuolemaa, pyyhkii pois meistä kaiken sen pienen, joka palvelee ja pelkää katoavaisuutta…

Orismala näytti kiusaantuneelta.

— Naisten tapaan viisastelet sinäkin sekavasti. Sotket maat ja taivaat, fysiikat ja metafysiikat erääseen pieneen yksityis-asiaan, joka aivan yksinkertaisesti, aivan käytännöllisesti on ratkaistavissa eikä laisinkaan kaipaa astronomian apua. Meillä on eräs yhteinen elämäntyö takanamme ja edessämme. Mutta sinua vetää pois minusta. Tahdot hävittää, särkeä! Etkö huomaa itse, kuinka hullua, amoraalista, järjetöntä sellainen puhe on! Etkä tiedä edes itse mitä teet, mitä tahdot.

— Tahdon rakastaa.

— Tekemällä tietysti suurimman rakkauden erehdyksen, minkä voit tehdä.
Sillä me kaksi juuri kuulumme yhteen…

— Kuka meistä on tehnyt rakkauden erehdyksiä, sinä sinä! linkosi
Sinikka suuttuneena.

— Olen voinut tehdä, mutta myönnänkin ne sellaisiksi. En tahdo tehdä niistä mitään ohjenuoraa itselleni, painan ne alas. Meidän suhteemme on tärkeämpi ja näkyvämpi kuin luuletkaan. Jos rikot sen, teet rakkauden asialle todellakin sangen huonon palveluksen, oman aatteesi tuhoat. Sinä juuri olisit voinut näyttää maailmalle sen ihmeellisen asian, että vapaan rakkauden ei tarvitse olla samaa kuin epäsiveellisyys ja kevytmielinen vaihtelu eikä aina loppua onnettomuuteen ja eroon, että se voi olla kaunista, rakentavaa, kestävää. Siihen asti kuin ei kukaan näe tätä ihannetta toteutettuna, se on pelkkää sanoja, häväistävää, tuomittavaa, tuhoavaa. Sinä olisit voinut toteuttaa sen, kantaa radikaalisuuden lipun korkealla loppuun asti…

Sinikan sielussa läikähti vastasyytös, joka läheni vihaa. Hänen silmänsä löivät tulta: sinä puhut radikaalisuudesta, sinä, jolla jo on yhteiskunnallisella mukavuudella taltutettu intelligenssi, väljähtänyt vastus silmissäsi, sinä…!

Ja hän virkahti halveksivasti:

— Sinulla mahtaa olla omituinen käsitys radikaalisuudesta. Eikö se siis muuta olekaan kuin jatkuvaisuutta, kestäväisyyttä! Se muistuttaa ihmeellisesti vanhoillisuuden periaatteita! Kerran uskalsit sinäkin särkeä, et uskalla enää.

— Ei ole varaa särkeä kuin kerran elämässään. Täytyy myös rakentaa sijalle…

— Minä en ole särkenyt vielä mitään, mutta minulla on varaa särkeä, jos tarvitaan, sillä en tahdo särkeä itseäni, rikkoa omaa olemustani…

— Olet rikkonainen syntymästäsi asti, hymähti Orismala. Ja sehän ei ole sinun syysi, Sinikka parka. Mutta jos noin kiellät paremman itsesi, surettaa se minua syvästi. Ja sitä tulevat suremaan kaikki meidän yhteiset ystävämme, jotka tähän asti ovat katsoneet sinuun ylös ja kunnioittaneet sinua kuin jotakin korkeampaa olentoa.

— Ne, jotka eivät anna tunnustusta olemukselleni, eivät ole minun ystäviäni. Ja meillä ei koskaan ole ollut mitään yhteisiä ystäviä! He eivät koskaan ole katsoneet ylös minuun, vaan sinuun. He tulevat seuraan sinun vuoksesi, kysymättä ollenkaan minun suostumustani, huolimatta, että minä olen mukana, aivan kuin minä olisin sinun sielutonta omaisuuttasi, koira, personaton esine, huonekalu, mikä hyvänsä! Heidän kunnioittamisensa loukkaa minua, heidän imartelunsa inhoittaa minua, sillä se on minulle vain sikäli kuin minä olen sinun täytekuviosi. Sellaista en huoli. Tahdon oman ihmis-arvoni ja miehestä riippumattoman arvioimisen! En tahdo jakaa sellaista kurjaa kunniaa kanssasi!

Sinikka oli kiivastunut. Orismala ärtyi myös.

— Pidät todellakin hyvin vähän minusta, kun et edes kunniaa jaksa jakaa kanssani.

— En. Avioliitto välillämme on vallan mahdoton!

— Tyydy edes solvaamaan minua, älä solvaa ystäviäni.

— He solvaavat myös minua. Milloin minun yksityiset ystäväni ovat tulleet häiritsemään sinua!

— Pyydän todellakin päästä siitä kunniasta.

— Vain siksi, että olen nainen! Tahtomattasi sinäkin aina loukkaat minua.

— Saat sinä minun puolestani olla nainen, kuinka paljon tahdot. Ja jos se yksin sinulle riittää elämäntehtäväksi… No niin… Siinä ei minulla sitten ole mitään tekemistä.

— Minun täytyy saada olla sellainen kuin olen. Ja juuri jotakin muutakin kuin nainen, itsenäinen ihminen! Mutta sitä sinä et ymmärrä.

— Sinähän olet pahempi kuin suffragetit! Jos on noin hirveän itsekäs ja täynnä itseään, silloin on todellakin parasta olla aivan yksin.

Orismala kulki kiihoittuneena ja kiivastuneena edestakaisin kauan aikaa.

Sinikka istui liikkumattomana ja loukkaantuneena.

Vihdoin Orismala pysähtyi Sinikan eteen.

— Sinikka, sanoi hän muuttuneella, hiljaisella äänellä. Huomaatko, että taas olemme riidelleet vallan hirveästi? Sehän on typerää. Taas olet houkutellut minut, vanhan miehen, väittelemään tyhjästä. Sinun kanssasi voi riidellä vaikka ikänsä, ilman että asia käy yhtään selvemmäksi. Ja kuinka monesti olenkaan jo vannonut itselleni, etten enää ryhdy sinun kanssasi sanasotasille. Mutta sinä osaat aina niin taitavasti ärsyttää minua… Hullu se on, joka naisen kanssa rupeaa väittelemään.

Sinikka istui yhä nyrpeänä.

— Sinun pitäisikin oikeastaan vain väitellä akatemiassa, hän murahti, mutta voimatta olla vetämättä suutaan hymyyn.

— Ja sinun vaieta seurakunnassa, naurahti Orismala.

— Mutta kun minulla on omat mielipiteeni…

— Saat pitää ne omana tietonasi, minä en tahdo kuulla niitä.

He leksottelivat, nyt jo puolittain leikillisinä puolittain noloina.

— Tai joskus, lisäsi Orismala, kun olen oikein väsynyt ja tarvitsen pienen hermokylvyn, tilaan sinulta yhden annoksen vääriä mielipiteitä ja epäjohdonmukaisuutta.

Sinikka nauroi vastahakoisesti.

— Jos olisi jotakin asiapohjaa edes, jatkoi Orismala puhettaan, mutta tuollaista tuulimyllyjä vastaan taistelemista. Ja sinä riehut vallan kuin aikoisit vetää alas koko ilmankannen tai karata tai tehdä itsemurhan jonkun romantisen rakastajan kanssa… Jos sinulla edes olisi…

— Kun ei ole…

— Ja siksi kunnes sellainen dionysolainen, kaikki-hukuttava ihme-olento tulee, saat yksinkertaisesti luvan tyytyä minuun…

— Jos kelpaan sellaisena kuin olen.

— Saat luvan olla sellainen, että kelpaat.

— Jos en voi…

— Älä riitele nyt taas. Tai pitääkö minun väkisin sulkea suusi!

Orismala otti Sinikan pään käsiensä väliin sulkien hänen suunsa rajulla suudelmalla, joka oli enemmän väkivaltaa kuin hyväilyä.

He katsoivat toisiaan vaieten silmiin.

— Olet suloisempi kuin koskaan. Ihme ja kumma, paha sisu ei sinua ollenkaan rumenna, siinäkin olet oikea nainen. Minun täytyy sekin siis sietää kauneutesi vuoksi…

Sinikan teki mieli vastata, mutta hänestä oli suuri helpoitus, että tämä kiista jälleen jäi leikittelyn kirjoihin niinkuin monesti ennenkin, eikä hän senvuoksi sanonut mitään.

Mutta hän tunsi selvästi, ettei tämä vihamielisten mielikuvien heittely sittenkään hänelle itselleen ollut pelkkää leikittelyä, että siellä jossakin sielun pohjalla, kaiken alla, kuului koko ajan sisällisen tulen kumea, kapinallinen, uhkaava jyrinä, joka ennusti vaaraa ja vallankumousta.

Lohduttajat.

Lyyli ja Inko istuivat päivällistä syömässä ilomielisesti tarinoiden.

Lyylin nelivuotias tytär istui heidän välissään, Lyylin palvelijatar kulki edestakaisin sievästi ja äänettömästi tarjoillen ja yleiskuva vaikutti täydelliseltä perhe-idylliltä.

— Katso nyt, Lyyli, tällaista se sitten tulisi olemaan, näin mukavaa aina, sanoi Inko. Ota minut luoksesi asumaan. Minä tekisin työtä jossakin viereisessä huoneessa, sinä tekisit omiasi ja välillä aina tapaisimme, vaihtaisimme jonkun sanan ja iltaisin juttuaisimme teepöydän ääressä, tai lukisimme tai soittaisimme. Eikö sellainen olisi hauskaa? Säästäisimme sitäpaitsi siten aikaa ja rahaa ja työvoimaa kumpainenkin.

— Niin, minun ei silloin tarvitsisi sinua aina niin hirveästi odottaa…

— Mutta tulenhan sentään hyvin säännöllisesti sovitulla ajalla, täytyyhän sinun myöntää se.

— Tulet kyllä, mutta minä odotan sentään. Olen niin hullu. Alan jo odottaa pari tuntia ennenkuin tulet, enkä sillä aikaa voi tehdä enää mitään, muuta kuin odottaa. Siihen minun aikani menee, nauroi Lyyli.

— Ja entä minun aikani sitten! Enhän voi tulla sinun luoksesi kuin jonkun vieraan ruokarouvan luo. Jään puhelemaan, en raski erota. Olen täällä myöhään iltaan asti. Ja silloin on vielä kolkompaa mennä ulos kylmään ja pimeään yöhön kaulus pystyssä. Vaikka kuinka päättäisin mennä heti syötyäni pois, ei siitä tule mitään.

— Se on oikeastaan minun syyni, sillä aina kun aiot lähteä, pyydän minä jäämään ja jollei muu auta, itken pikkuisen…

He nauroivat.

— Niin, minä en todellakaan ole muuta pelastusta tälle meidän heikkouden-tilallemme keksinyt, sanoi Inko, kuin että muutamme yhteen asumaan. Olemmehan me jo kumpikin saaneet tarpeeksemme yksinäisyydestä ja ikävästä ja aviottomuudesta. Ja asia on nyt kerta kaikkiaan niin, että kun kerran on ollut avioliitossa kuten mekin, ei tahdo enää tottua tällaiseen irtolaisuuteen.

— Mutta ei tahdo myöskään uskaltaa entisiin siteisiin. Kun on kerran pettynyt…

— Silloin sitä juuri uskaltaa, sillä ei pety ainakaan samalla lailla enää toista kertaa…

— Sinähän oikeastaan petit etkä pettynyt…

— Mutta vaimoni oli myös niin epä-inhimillinen, hän ei ymmärtänyt minua yhtään. Enkä minä häntä. Hän oli liian täydellinen minulle, aivan virheetön… Myöhemmin hän kyllä katui kovuuttaan. Mutta se oli jo liian myöhäistä. Ja minä tunsin: tämä ei käy enää, pitää olla uusi nainen…

Lyyli synkistyi.

— Uusi nainen voi olla entisen kaltainen. Minäkään en voinut kestää sellaista, joka kerran oli ollut ehjää ja kaunista, mutta johon oli tullut sälö. Se olisi ollut liian tuskallista. Mieluummin sitten sellaista, joka ei koskaan mitään ole ollutkaan…

— Tarkoitat minua! Inko leikillisesti jatkoi. On hyvä, ettei sinulla alun pitäen ole minusta niin suuren suuria ajatuksia. Minulla on sitten varaa parantaa niitä ajan pitkään.

— Emmehän me enää ole mitään lapsia.

— Siksi juuri voisimme olla vähemmän lapsellisia ja mennä naimisiin. Usko pois. Kaikki tulee hyväksi jälleen. Loppuu tuo kuluttava odotus, tapaileminen, alituinen turvattomuus.

— Ja sitten emme ehkä enää ollenkaan tahdo tavata toisiamme, ikävystymme toisiimme, kartamme koko kotia, haemme vierasta seuraa, emme viihdy yhtään kahden. Sulkeudumme ehkä huoneisiimme ja haukottelemme. Oh, kuinka hirveästi sinullekin silloin jää aikaa työhön ja tuttavuuksien hoitelemiseen. On ääretön rauha!

— Sellainen rauhan satamahan avioliitto on…

— Mutta minä kammoan sellaista avioliittoa! kiivastui Lyyli. Se on kaiken rakkauden kuolema. Minä en tahdo sellaista rauhaa. Mieluummin kulun kuin kohmetun!

— Miten nuori sinä sentään olet vielä, Lyyli. Sellainen tulen palvelija!

— Rakkaus on tulta.

— Ja senvuoksi juuri sitä täytyy hoitaa, pitää kurissa, muuten se tuhoaa kaiken. Se on luonnonvoima, jota täytyy pitää uunissa…

— Ja kenties vielä vetää uunin pellit kiinni, Lyyli ivallisesti lisäsi.

— Niinkin täytyy tehdä. Kun tulee köyhäksi ja vanhaksi, tarvitsee lämpöä.

— Niin köyhäksi ja vanhaksi en koskaan tahdo tulla!

— Miten nuori sinä olet, Lyyli!

— Ja miten vanha sinä olet! Saituri olet! Lasket, tilität, tingit! Ei, en minä voi sellaista!

— Elämä on sellaista. Milloin sinäkin viisastut, Lyyli! Minusta meillä olisi jo aika saada tyynempää. Elämä on niin lyhyt…

Keskustelu oli äkkiä käynyt vakavaksi, raskaaksi…

Pikku tyttö oli jo viety nukkumaan, palvelijatar haihtunut pois omalle puolelleen.

Lyyli oli unohtanut sytyttää lampun. Idylli oli poissa.

Kaksi yksinäistä ihmistä vain pimeässä.

— Täytyy lähteä siis taas sateeseen ja yöhön niinkuin niin monesti ennenkin, äännähti vihdoin Inko nousten.

— Minne menet?

— Kenties pistäydyn vielä jonnekin kapakkaan.

— Ja minut jätät taas yksin niinkuin ennenkin!

— Sinähän tahdot niin.

— En, on niin kamalaa…

— Näetkö nyt?

Lyyli nyykäytti päätään surullisesti. Inko napitti hitaasti päällystakkiaan.

— Voi, jää hetkiseksi vielä, Inko, on niin kamalaa…

Lyyli purskahti itkuun.

— On niin vaikeata elää!

— Ei sinullakaan oikeastaan ole niin hyvä maailmassa, Lyyli. Meillä on kaksin helpompi, usko minua.

— Minä uskon…

Inko riisui äänettömästi päällystakkinsa. Hän silitteli lempeästi
Lyylin hiuksia. Lyyli nyyhkytti hiljaa.

— Me tarvitsemme toisiamme Lyyli, eikö totta?

— Mutta onko se samaa kuin rakkaus? Lyyli tuijotti suurin, mustin silmin eteensä.

— Rakkautta on niin monenlaista. Ja alkeellisten vaistojen rakkaus, joka meillä on takanamme, on juuri ajanut meidät kummankin eroon… Miksi me sitä toivoisimme takaisin? Emmehän me tahdo erota, Lyyli?

— Emme nähtävästi voi. En tule toimeen ilman sinua.

— Sinä olet minun suuri lohduttajani…

— Ja sinä minun… Mutta sehän on jo köyhyyden todistus… ja vanhuuden…

— Mutta emmehän me olekaan enää lapsia, Lyyli. Väsyneitä ihmisiä me olemme. Anna minun jäädä luoksesi.

Lyyli kiersi vaieten käsivartensa ystävänsä kaulaan.

Ja Inko suuteli häntä pitkään, lempeästi…

NÄYTTÄMÖ-KUVITELMIA

Yksinäisyys.

Henkilöt:

 Olavi.
 Elna.
 Pentti, Olavin ystävä.

Suuri, keveästi sisustettu huone. Keväthämärä. Oikealla etu-alalla ulkoneva lasiparveke. Vasemmalla taka-alalla sohva ja pöytä. Pöydällä viiniä ja laseja. Perällä ovi.

Olavi sohvalla, poltellen välinpitämättömän näköisenä savukettaan.

Elna ja Pentti seisovat lasiparvekkeella katsellen ulos ikkunasta.

Pentti. Tämä on minusta ainoa mahdollinen paikka, jossa voi viihtyä. Tuolla sisällä on jotakin pahaa, siellä on turvatonta…

Elna. Meidän tulisi kenties pitää seuraa Olaville…

Pentti. Minkätähden? Emmehän me muutenkaan tee sitä.

Elna. Mutta nyt on hänen juhlapäivänsä. Etkö muista?

Pentti äkillisesti. Ei, meidän juhlapäivämme tämä on! Etkö tunne? Nyt se on tullut…

Elna liikahtamatta. Luuletko hänen ajattelevan mitään?

Pentti. Kenen?

Elna. Olavin.

Pentti. Hän viettää syntymäpäiväänsä…

Elna. Onko se ajattelemista varten. Silloinhan se on raskas…

Pentti. Ei raskaampi kuin elämä itse…

Elna. Mutta syntymäpäivä on vain kerran vuodessa.

Pentti. Sinä suuri lapsi! Kerran elämässä se vain on, se oikea! Etkö tunne sitä, Elna? Nyt se on tullut… Meille…

    Suutelee Elnaa. Olavi katsoo heihin koko ajan välinpitämättömän
    näköisenä. Pentti kääntyen äkisti hänen puoleensa.

Katso, ystävä! Katso, meidän täytyy tehdä näin, meidän täytyy!

Vaitiolo.

Elna heikosti. Olavi!

Olavi Ei vastaa. Kaataa viiniä lasiin, tyhjentää sen hitaasti, samoin toistamiseen.

Elna Pentin puoleen, hiljaisella kauhulla osoittaen Olavia. Mitä se on?

Pentti. Ylimeno.

Elna. Mihin?

Pentti. Välinpitämättömyyteen.

Elna. Se ei ole totta!

Pentti. Katso, hänen rakkautensa on jo paljon pienempi.

Elna. Hän rakastaa minua aina.

Pentti. Tämän jälkeen ei milloinkaan.

Elna. Oliko tuo viini noiduttua siis!

Pentti. Miehen ylpeyden myrkyttämää ainoastaan.

Elna. Olavi!

Olavi ei vastaa.

Elna. Olavi!

Olavi ei vastaa.

Elna tullen hänen luokseen. Etkö sinä kuullut mitään?

Olavi. En.

Elna. Etkö nähnytkään mitään?

Olavi. En.

Elna. Missä olet, Olavi?

Olavi. Oman olentoni erämaissa. — Mutta ymmärrätkö sinä geometriaa, Elna…?

Elna. Sinä hourit…

Olavi. Tiedätkö, että kahden pisteen kautta voi vetää ainoastaan yhden viivan?

Elna. Mitä tarkoitat?

Olavi. Syntymästä kuolemaan voi vetää ainoastaan yhden yksinäisen viivan… Kaikki muu on valhetta…

Elna tuskaisesti. Olavi, Olavi, milloin olet sinä tullut hulluksi!

Olavi ei vastaa. Välinpitämättömän näköisenä ja liikkumattomana sohvalla. Elna hitaasti takaisin lasiparvekkeelle, josta Pentti koko ajan on heitä katsellut.

Pentti. Enkö ollut oikeassa?

Elna. Hän on tullut hulluksi.

Pentti salaisella riemastuksella. Vihdoinkin viisaaksi! Hän ei rakasta enää.

Elna. Se ei ole totta.

Pentti. Miksi ei olisi?

Elna. Se kävi liian pian.

Pentti. Ikäänkuin ei voisi sammua yhtä nopeasti kuin syttyy! Vai uskooko nainen ainoastaan syttymiseen?

Elna. En usko siihenkään enää…

Pentti. Mihin sinä sitten uskot?

Elna hiljaa, hajamielisenä. Hän tarvitsee minua…

Pentti. Hän ei ole sinua koskaan tarvinnut.

Elna. Ketä hän sitten tarvitsee?

Pentti. Ei ketään.

Elna. Kuuluuko hän niihin?

Pentti. Etkö sinä sitä tiennyt?

Elna. En.

Pentti. Näetkö nyt, hän ei ole tarvinnut sinua. Et tiedä hänestä mitään.

Elna. Minä tiedän, että hän kärsii…

Pentti. Hän on sitä varten luotu. Älä mene hänen tielleen!

Elna. Minun paikkani on niiden luona, jotka kärsivät.

Pentti. Niin, niiden luona, jotka kärsivät sinun poissaolostasi…

Elna. Ei, niiden luona, jotka kärsivät aina.

Pentti hiljaa, uhkaavasti. Olet tehnyt paljon vääryyttä hänelle. Hänen täytyy saada olla yksin. Minä tein hänelle ainoastaan ystävän palveluksen…

Elna. Ah! Ja sitä varten tahdoit sinä ottaa häneltä minut!

Pentti surullisesti. Elna, minä rakastan sinua…

Elna. Etkö osaisi olla yksin?

Pentti vielä suruisemmin. Sinun rakkautesi on sammunut, Elna.

Elna katsoen poispäin. Minä rakastan yksinäisiä…

Pentti. Sinä et ymmärrä yksinäisyyttä.

Elna samoin. Minä rakastan kärsiviä…

Pentti. Sinä et kestä kärsimystä.

Elna. Ja mistä tiedät tämän kaiken?

Pentti. Itsestäni.

Elna keveällä ivalla. Sinä pyrit siis pois kärsimyksestä?

Pentti. Pitäisikö sitä etsiä? Se tulee ilmankin…

Elna. Ja yksinäisyydestä?

Pentti hiljaa, synkästi. Joka kuitenkin lopulta yllättää…

Olavi nousee, ottaa hattunsa. Minun täytyy lähteä.

Elna levottomasti, tullen hänen luokseen. Miksi täytyy sinun lähteä?

Olavi. Erakko ei tee tiliä muille kuin Jumalalle.

Elna. Ethän sinä ole erakko, niin kauan kuin minä olen…

Olavi. Maailma on tungokseen asti täynnä ihmisiä. Erakko on sentään erakko.

Elna. Etkö erota minuakaan siitä tungoksesta?

Olavi. Koetin joskus, en koeta enää…

Elna. Aiotko jättää minut?

Olavi. Kukin kulkee omaa tietään.

Elna pehmeästi. Sinun tiesi on minun tieni.

Olavi. Sitä en usko.

Elna rukoilevasti. Mutta minä uskon. Olavi, Olavi!

Olavi kääntyen pois. Ihminen ei saa heltyä, muuten ajaa elämä ylitse.

Elna. Ajakoon! Ilman sinua en tahdo elää!

Olavi. Niin sanovat kaikki ne, jotka ovat tottuneet valitsemaan helpomman…

Elna. Entä ne, jotka valitsevat vaikeamman?

Olavi. He palvelevat kuolematonta enemmän kuin kuolevaista.

Elna. Ainoa kuolematon, jonka tunnen, on minun rakkauteni sinuun, Olavi…

Pentti joka huomaamatta on tullut heidän eteensä. Minun täytyy lähteä. Tämä ei ole minua varten.

Olavi. Ei myöskään minua.

Kumartaa, menee.

Elna syösten hänen jälkeensä. Olavi, Olavi!

Pentti. Hyvästi.

Elna kuin heräten. Menetkö sinäkin?

Pentti. Tietysti.

Elna. Sinä et rakasta minua enää. Minä näen sen…

Pentti. Sinua ei ole täällä enää.

Elna nopeasti. Minä olin vain piilossa. Itseltänikin! Olen jo tullut takaisin. Ymmärrä minua, Pentti! — Hän oli minun ystäväni…

Pentti. Olet mennyt pois. Minun täytyy lähteä.

Elna hellästi. Älä mene, Pentti!

Pentti karusti. Sinähän rakastat yksinäisiä…

Elna. Älä mene, Pentti!

Pentti samoin kuin edellä. Ja kärsiviä…

Elna. Ketä sinä sitten rakastat?

Pentti. Häntä, joka on mennyt pois.

Elna. Minkätähden poismennyttä?

Pentti. Hän on antanut minulle sen suurimman, joka minulta vielä äsken puuttui…

Elna. Minkä?

Pentti. Yksinäisyyden. — Minäkin osaan sen taidon nyt…

Elna murtuneesti. Ah, kaikki osaavat, paitsi minä! Ja miksi juuri minun sentään pitää jäädä kaikista yksinäisimmäksi!

Pentti. Miksi huusit luoksesi sen, joka ei ole sinua varten?

Elna epätoivoisesti. Vie pois se minulta jälleen, sinä ainoa, joka sen voit!

Pentti jäykästi. Minä en voi enää.

Elna tuskallisesti. Pentti, Pentti, milloin tulit sinä noin julmaksi?

Pentti. Silloin kun minustakin tuli yksinäinen. He palvelevat kuolematonta enemmän kuin kuolevaista. — Hän oli viisas mies, hän, joka lähti…

Elna. Liian viisas. Se viisaus ei ole ihmistä varten. — Pentti, Pentti, minä rukoilen sinua, älä kivety sinäkin!

Pentti. Sinä olet niin tahtonut.

Elna kaukaisesti. Pentti, missä olet, mihin minulta menit?

Pentti. Lähdimme äsken yhdessä. Etkö huomannut?

Elna hillittömästi purskahtaen. Mutta minä, joka tässä seison, rukoilen, rakastan ja kärsin, hyvä jumala, kuka olen sitten minä?

Pentti. Pahahenki…

Elna. Ei, ei! Parempi olen minä nyt kuin äsken, parempi kuin koskaan ennen! Etkö näe sitä? Etkö huomaa sitä? Suutele minua, Pentti! heittäytyy hänen kaulaansa.

Pentti työntäen hänet kylmästi pois. Älä koske! Olen murhatun miehen haamu. Menee.

Elna vaipuen lattialle

Ah!

Esirippu.

Autius.

Tunturilakeus lähellä erästä hermoparantolaa. Myöhäinen iltapäivä. Pitkin kapeaa polkua tulee hitaasti kävellen, puhumattomina, mies ja nainen.

Mies pysähtyen, varovasti. Teillä on varmaankin joku suuri suru?

Nainen jyrkästi. En sure milloinkaan.

Mies. Teillä on joku rakas muisto, jota ette tahdo kadottaa?

Nainen. Minulla on pelkästään vihattavia muistoja.

Mies. Ja siksi te vihaatte ihmisiäkin?

Nainen pudistaen päätään raukeasti. En.

Mies. Pelkäätte siis?

Nainen. Ainoastaan itseäni.

Mies hitaasti. Sitten… en ymmärrä teitä…

Nainen kiusatusti. Ei ole tarpeellistakaan.

Mies jatkaen ikäänkuin ei olisi kuullut. Sitten en ymmärrä… Kuinka voi pelätä itseään ja sittenkin aina olla yksin, ehdoin tahdoin itseään lähellä? Sanokaa minulle, miksi te oikeastaan olette niin yksin? Ette syö edes suuressa salissa muiden kanssa. Olen erikoisesti kaivannut teitä siellä. Miksi ette seurustele?

Nainen ivallisesti. Seurustele!

Kääntyen pois ja jatkaen muuttuneella äänellä.

Miksi te juuri sitä kysyttekin! — Kuka tietää, olen ehkä ennen liiaksi seurustellut! Minun hermoni eivät kestä enää. Ja sitäpaitsi minulla on kissansilmät, jotka näkevät pimeässäkin. Tuo varjopeli ei voi pettää minua enää. Aina kun näen kaksi ihmistä yhdessä, näen myös aaveen heidän välillään, sen, jota itsessänikin pelkään…

Mies. Mikä on sitten se aave, jonka näette ihmisten välillä?

Nainen. Autius.

Mies. Entä yksin ollen? Yksinäisyys on sentään ankarin autius.

Nainen huomaamattaan kiihtyen. Ei, ei! Ette sanoisi niin, jos tietäisitte, jos tuntisitte sen toisen. Yhden yksinäisyys on ainoastaan tavallista yksinäisyyttä, inhimillistä tuskaa tai iloa. Ettekö ymmärrä! Se on hyvä, se on pehmeä, se on personallinen, se on ajallinen. Mutta se toinen, kahden yksinäisyys, se on autiutta, se on iankaikkista kuoleman siipien suhinaa, määrätöntä, rajatonta, kauhistavaa kummittelua, liikkumattomain avaruuksien kangistavaa tuijotusta ihmiseen.

Mies kuin itsekseen. Minäkin olen joskus jotakin sentapaista ajatellut…

Nainen. Joskus ajatellut! Arvasinhan minä. Te olette niin nuori. Sille, joka ei ole mitään kokenut, ovat pahat ajatuksetkin vain ohimeneviä nautintoja. Mutta minulle ne ovat painajaisia, joista en pääse, sillä en tahdo enää pettyä. Ja siksi minun täytyy lakkaamatta paeta onneani ja uskoa parhaimmasta pahinta.

Mies. Ja se parhain?

Nainen kolkosti. Rakkaus.

Mies. Sitä te siis pakenettekin!

Nainen ei vastaa.

Mies. Olette ollut joskus onnettomasti rakastunut.

Nainen. Aina.

Mies. Teidät on kenties hyljätty…

Nainen. Ei milloinkaan.

Mies. Mikä siis on ollut onnettomuutenne?

Nainen. Itse rakkaus.

Mies. En ymmärrä…

Nainen vilkastuen. Koko rakkauden olemus, tarkoitan, joka on ihmissielun synnynnäistä hulluutta, pyrkimystä omien rajojensa ulkopuolelle, itsehäviöön, tyhjyyteen, kuolemaan. Ne, jotka säilyttävät sen ikeen, teeskentelevät, pettävät oman elämänsä, ettekö usko?

Mies. En.

Nainen. Ah, te olette rakastunut johonkin!

Mies. Olen ollut kerran. Mutta te ette nähtävästi ole milloinkaan rakastanut.

Nainen. Minä, minä joka olen kulkenut vain rakkaudesta rakkauteen! Minä tunnen sen valheellisuuden ja rumuuden. Älkää luulko, että syytän miehiä. Kaikki, jotka olen kohdannut, ovat olleet minulle hyviä. Kaikki avut myönnän minä heille. Ei, syy ei ollut heissä.

Mies. Itsessänne siis.

Nainen hetken vaitiolon jälkeen. Ette ymmärrä minua. Ja on aivan luonnollista, ett'ette voikaan ymmärtää. Mutta miksi olette olevinanne niin varma asioista, joita ette ole kokenut? Kerran rakastunut! Mitä luulette tietävänne! Erään yksityistapauksen, joka voi olla pelkkä personallinen kuvitelma tai poikkeusilmiö. Mutta minä olen nähnyt, kokenut, kärsinyt lukemattomat tapaukset. Minulla on jo oikeus tehdä johtopäätöksiä ja yleistää. Se ei ole pelkkää itsekohtaista sokeutta enää.

Istuutuu kivelle, tuijottaa maahan. Hetken vaitiolo. Sitten muuttuneella, aivan hiljaisella äänellä.

Minä voisin kertoa teille… Olen ollut onnellinenkin. Aivan nuorena. Rakastin mitään ajattelematta. Mutta aistit väsyivät ja silloin kuulin minä ensimäisen kerran ilmassa autiuden kalseat siivenlyönnit. Meidän veremme hyytyi, huulet jäykistyivät, sydän sulkeutui, sanat kuivuivat kitalakeen, hellyys varisi maahan kuin lakastunut kukka. Kivettynein silmin ja jäsenin tuijotimme toisiimme kuin kaksi ventovierasta… Siitä hetkestä alkaen tiesin minä, että aistit eivät jaksa kauan elättää toisiaan. Niiden maailma, joka alussa näyttää niin äärettömältä, on sangen pieni ja pian kuljettu laidasta laitaan, pian käytetty loppuun joka ainoa sen ravinto-arvoista. Ruumiiden rakkaus tuottaa nopean kuoleman. Se oli minun ensimäinen elämäntietoni. Ja päästäkseni katsomasta kuolemaa silmiin, työnsin minä pois luotani kaiken ruumiillisen. Etsin rakkautta järjen tietä ja luulin löytäneeni. Me ymmärsimme toisemme aivan täydellisesti, kunnioitimme toisiamme, olimme kiintyneet toisiimme, harrastimme, ajattelimme, teimme samoja asioita. Mutta jo vuodessa olimme kuluttaneet toisemme tyhjiin, ymmärtäneet toisemme kyllästyttävän ikäviksi, kunnioittaneet ja harrastaneet toisemme aivan ilmaksi. Silloin alkoi taas tuo sama kammottava siipien suhina päällä kahden onton aivokopan, jotka kulkivat rinnakkain tylsinä, avuttomina, sanattomina! — Tajuttomassa yksinäisyyden pelossani ja hellyyden kaipuussani liityin melkein tietämättäni mieheen, joka oli yhtä särjetty ja epäuskoinen kuin minäkin. Me olimme sairaita molemmat ja ihmis-inhomme ja ihmis-säälimme ylönpalttisuudessa syleilimme me toisiamme. Mutta se oli vain hetkinen parantavaa lepoa. Me parannuimme. Ja sitten… Oh, en siedä puhua tästä enää.

Nousten jäykästi. No, niin. Rakkautta ei ole. On vain sen aave. Ja sen näen aina, nyt kun kerran olen oppinut sen tuntemaan, aina kaikkialla, missä ihmisenkin. Siksi tahdon olla yksin. Nyt ymmärrätte.

Mies. Ymmärrän. Ette ole koskaan vielä rakastanut…

Nainen. Te herjaaja! Mikä rakkauden puoli olisi minulle enää tuntematonta?

Mies. Se, jossa teidän koko ihmisenne on mukana, ja jonka rinnalla teidän rikkiviisautenne lakkaa. Se on teillä siis vielä edessänne. Nyt tiedätte.

Nainen hymähtäen. Puhutte kuin lapselle. Sanoinhan, että olen saanut siitä jo tarpeekseni. Tahdon nyt vain olla yksin, varuillani…

Mies. Tälläkin hetkellä?

Nainen hämmästyen. Niin…

Mies. Vakuutan teille: se on turhaa. Minä en rakasta teitä.

Nainen. Tietysti, tietysti ette. Rakkautta ei ole olemassakaan.

Mies jatkaen painokkaasti. Enkä tule teitä koskaan rakastamaan. Oletteko nyt rauhallinen?

Nainen leikitellen. Iloisesti yllätetty olen. Kuulen nuo sanat ensi kerran!

Mies vähän ilkeästi. Niin, eikö totta, eroan siinä edukseni kaikista muista miehistä?

Nainen vihamielisesti. Se ei kuulu minuun. En tahdo tietää teistä mitään, en mitään, kuuletteko! Miksi ette anna olla minun rauhassa? Miksi kyselette, utelette ja työntäydytte yksinäisyyteeni vasten tahtoani? En käsitä, miksi sanotte minulle tuon kaiken. Sellaista ei tavallisesti sanota.

Mies hiljaisesti. Luulin, että se teitä miellyttäisi.

Nainen vaikenee hetken, sitten äkkiä kuohahtaa. Minä en myöskään tule teitä rakastamaan koskaan, en koskaan! Älkää luulkokaan!

Mies hymyillen. Olkaa huoleti. En laisinkaan pelkää sitä. Minun yksinäisyyttäni ei pahinkaan voi häiritä. Olette tällä hetkelläkin niin kaukana minusta, että tuskin erotan…

Nainen hiljaa. Olenko teille niin vastenmielinen?

Mies. Vieras ainoastaan.

Nainen. Ja minä olen teille sentään antanut elämäntarinani… Te olette julma.

Mies. Mitä se teihin kuuluu! Tai ettekö kenties kestäkään yksinäisyyttä?

Nainen tukahdetusti. En tiedä. Se koskee.

Nainen kääntyy selin mieheen. Aurinko laskee. Miehen ja naisen liikkumattomat, pitkät varjot lankeevat etu-alalle.

Nainen hiljaa. Minä kärsin.

Mies samaten. Minä kärsin myös.

Nainen. Niin, teillä on oma kärsimyksenne.

Mies. Niin, minulla on omani.

Vaitiolo. Pimenee.

Nainen. Kenties voisimme sentään joskus näin yhtyä, kuin kaksi yksinäistä…

Mies kaameasti. Ettekö tunne jo autiuden siipien laskeutuvan?

Nainen. En.

Mies. Ettekö näe jo aavetta välillämme?

Nainen väristen. En.

Mies tarttuu äkkiä hänen ranteeseensa. Oletteko varma siitä?

Nainen heikosti. Minusta tuntuisi hyvälle, jos luottaisitte minuun…

Mies tunnottomalla äänenpainolla. Ette tahdo pettyä itse, mutta tahdotte pettää minut. Teissähän ei mikään kestä. Kaikki katkeilee, jää kesken, autioituu, kuten rakkautennekin.

Nainen tuskallisesti irroittuen. Miksi te olette noin julma minulle? Teette tahallanne vääryyttä. Tai sitten olette niin nuori, kuten sanoin. Ah, koko taivaan ja maan kaikkisuudessa ei löydy mitään niin rikasta ja voimakasta, joka kestäisi ainaisen lakkaamattoman voimain kulutuksen. Hyljätty lempi, tyydyttämätön riutumus, ne voivat pysyä, minä uskon, mutta purkautuva, irralleen päässyt rakkaus syö joka hetki, murentaa, tutkii, kalvaa, polttaa. Mikä on ihminen, ajallinen, rajallinen olento, kestääkseen sen! Pakostakin hän lopulta ohenee, tyhjenee, sammuu tai särkyy. Onko se meidän syymme, onko se minun syyni! Älkää puhuko siitä enää, ei koskaan! Se on mennyttä. Yksinäisyys ei antaudu, se kestää… sulkien silmänsä.

Mies laskien kätensä hänen otsalleen. Niin, jos ihminen kestää. Käheästi. Oletteko tulenkin kestävä?

Nainen peräytyen. Oh, se ei ole tarpeellistakaan. Minussa ei ole tulta.

Mies painaen katseensa läheltä ja syvälle hänen silmiinsä. Teissä on tulta.

Nainen. Nyt te petätte itsenne.

Mies. Minähän näen sen. Minullakin on kissansilmät.

Nainen nopeasti. Te ette näe mitään. Tai sitten se ei ole oikeaa. Se on revontulta, aarnivalkeaa ainoastaan. Se ei polta, älkää peljätkö!

Lähtee polkua alaspäin.

Mies yllättää hänet, kumartuu äkkiä ja suutelee häntä kädelle. Älkää paetko! (oudosti painostaen) Minä en tule teitä koskaan rakastamaan.

Esirippu.