Title: Runoja
Author: L. Onerva
Release date: September 18, 2017 [eBook #55573]
Language: Finnish
E-text prepared by Tapio Riikonen
Kirj.
Helsingissä, Vihtori Kosonen, 1908.
Vihtori Kososen kirjapaino.
Linna.
1.
Kohtalon käsky.
Pilvien rusko —
Usko.
Raskas pisare.
Tuska.
Jähmetys.
Pelko.
Valkeat vallat.
Pilvi.
Ohi kuva kumma hiipi —
Korkealla taivahalla —
Voimakkaammalleni.
Taivas niinkuin Luojan lempi —
Tuntemattomalle.
Tahto.
Uhri.
2.
Ruusut.
Tulit tuska.
Tahtovat mun kasvatella —
Valkea yö.
Lintu puussa —
Kukka, joka hallahan rakastuu —
Valkeana valhetöissä —
Barcarola.
Kivikova armas —
Tyhjässä tyhjyyden kammoin —
Lähtö.
Sydämeni.
Poloinen rinta —
Resitatiivi.
Halla.
Kuoleman saari.
Mato.
Mulla ennen ilot rinnan —
Elegia.
Sydämessä hiljaa, varmaan —
3.
Yölintu.
Tuutilaulu.
Kuutamo-meri.
Auringon ruusu.
Lähteensilmä.
Muulinviejä.
Kesän merkki.
Nuorallatanssija.
Neuvo.
Painajainen.
Tonttu.
Révérence.
Ystävälle.
Surusi on mennyt hukkaan —
Magdalena.
Megairan laulu.
Surmattujen laulu.
Nainen.
Aamun armahan laps —
Syksy.
Kuolon kukka.
Merituuli.
Talvi.
Kalliokirkko.
Kaksi kuvaa.
4.
Hopeinen tähti.
Kaipaus.
Kuljit ennen —
Jo nyt minä ritarin silmät näin —
Miksi, oi armas —
Vieras.
Tumma tuttu.
Hän oli kuin —
Aave.
Mistä löydän ma sun —
Hän on —
Halavan alla.
Tule, tule —
Käy lempimään!
Harmaa, kalsa katunainen —
Keskellä saloa —
Kukkia vaan.
5.
Kumminlahjat.
Mater dolorosa.
Etsijä.
Vanhus.
Erakko.
Tietäjä.
Kokonpolttaja.
Hovinarrin ilta-aaria.
Absintisti.
Kaupunki allani —
Äiti ja poika.
Vikapää.
On jäinen kenttä, jäässä kiertorauma, ja kivilinna keskeen lyöty sen, kuin vihanheitto jättein muinaisten, kirojen kirkko, harmaa, sammal-sauma.
Vaan tuon jos sisään käyt, sun kohtaa lauma heleä huomensilmä-lapsien, sulossa suven niittu hopeinen, kultainen kunnahalla vilja-auma.
Ja vastaas samoo herra satusarkain, niin hieno, herkkä, outo, hiljainen, kuin mielikuva aavistusten arkain,
kuin parhain palo kaiken kauneuden, mi maailmassa syöstiin kanteesen ja nyt saa elää onneansa varkain.
1.
Väkevät käymään ylhäällä yksin,
heikot sortumaan sylityksin!
Väkevät pahoiksi pusertumaan,
heikot hellinä musertumaan!
Pilvien rusko ja unien lento, ohitse vaan! Viimeisen päiväni viimeinen ilta, ohitse vaan!
Pimeiden aivojen autio kumina
täyttää maan.
Viimeisen yöni viimeiset hetket,
tulkaa vaan!
Oikein määrää elon Herra kantamukset rinnan: sille paljon, joka jaksoi maksaa paljon hinnan.
Oikein määrää elon Herra ihmisille eron: kuka syntyi kullat syliin, tuokoon kullan veron!
Raskas pisare hullun päähän, sade talvisäähän… Jokaiselta pisarelta halkee railo jäähän.
Raskas pisare halki aivon, halki takaraivon… Järjen lakoon, tyhjään vakoon painuu taakka taivon.
Kovettumaan, kivettymään
kaimaksi kallion kimmelpään.
Ylentymään, alentumaan
peikon rinnalle pimentolaan.
Unhottumaan, vanhettumaan
tuhansia vuosia paikallaan.
Nyt on hullun hyvä olla, hiljainen ja tyyni, nyt ei paina pahuus muiden eikä omat syyni.
Kaukaa katsoo kalvahtanut
myrskyisätä merta,
muistaa tarun lainehilta
kesäisiltä kerta.
Seisoo syyttä sydämetön, hyhmä jäinen saartuu, eikä tunne eikä tiedä: kinos päällä kaartuu…
Puissa tuulen vongahtelu, sadeliukkaat kalliot… — — — — — Vaiti, seis! — — — — — — Nyt mikä kiilsi? Kirkas, jäinen jättikyynel. Mikä korvahan viilsi? Avuttoman lapsen huuto. — — — — — Hiivi hiljaa, kuiski silmin: peikot asuu mailla näillä… Hiivi hiljaa varpaanpäillä…
Teihin ma uskoa tahdon, valkeat vallat, vaikkakin yö yhä lankeaa pakkaispieli. Teihin ma katsehen kannan, kuolottomat, vaikka mun sieluni silmissä kauneus kuolee.
Sammuksissa silmä päivän.
Mikä siellä?
Pieni pilvi keskitiellä.
Valtavuolla valoisalla
pilvi mistä?
Varjo öistä mennehistä.
Miksi varjo yli-öinen
mustan pelin?
Itse yli yöni elin.
Ohi kuva kumma hiipi: viisti maata Herran siipi. Katsoin hetken, katsoin kaksi, siitä sorruin sokeaksi.
Pimeys taas yllä, alla,
taivas maasta korkealla,
Herra maalla etäisellä,
hulluus Herran nähnehellä.
Lumi lankee hiljaa, hiljaa… Paina pääsi, valmis vilja, painu jälleen jäähän, hankeen, alle illan aavan, ankeen!
Korkealla taivahalla houkutus huilun;
ympärillä yösilmät kuoleman kuilun.
Sinisillä kukkuloilla onnellisten kulku;
alhaalla pimeys ja ahdistus ja sulku.
Silmissä loittonevat elon tulitukset;
sydämessä avartuvat tuonen uni-ukset.
Kun olen minä mieleltä pakana, sun Kohtaloksi ma sanon. Sua rukoile en, sua pelkää en,
et kuule, jos kuinkakin anon. Olet heltymätön ja hengetön,
olet voima, mi rattahaks paatui. Vain kuoleman ylitse käypi sun ties, ei konsana kohoa maasta se mies, joka kulkusi alle kaatui.
Taivas niinkuin Luojan lempi,
valkeata valkoisempi,
yllä autioiden teiden,
aivoin maaksi maatuneiden.
Kuulto kylmä, aikaa vailla,
Herran henki kalman mailla.
Liikkumatta, pylväs jäinen,
yössä lapsi yksinäinen.
Ah, julma herättäjä lyhven elon, mi sokkopäätä kansaa kuljetat ja taakse tuskan uuden karkkoat, jos vanhan selitystä sulta velon,
jos pyydän syyn ja seurauksen selon ja nähdä kahden puolen valkamat, sen väylän, jota laivat liukuvat ja aina alla arvoituksen pelon,
niin heittelet kuin kissa hiirenpoikaa, näin joka iskun väliin hymyillen: nyt iloitkaa ja uljahasti voikaa!
Ja kuka uskoi helyyn hetkien,
vain kahta varmemmasti kaadat sen.
Ah, hautakellot lakkaamatta soikaa!
Nyt minä tahdon: murskaksi menköön vapahan virran vaappuva pato, tulkohon nälkä ja kato, suistukoon soraan saitojen perintösato!
Nyt minä tahdon: synkkänä syököön vainiot valmiit lakkapää lahti, nouskohon maahisen mahti, soikohon korkean kohtalon kaatava tahti!
Nyt minä tahdon: nouskohon ilojen heljälle hiekalle surupää surma, nouskohon tuho ja turma tuhojen tuojalle uuden luomisen hurma!
Lankee halla härmähinen.
Syön kuin särkkä,
särkkä tuhatsärmähinen.
Vartoo joukko sakeneva:
missä viipyy,
viipyy otus pakeneva?
Rahvaan armo tyrkytetty.
Viekää loitos!
Viuhuu nuoli myrkytetty.
Yltyy riemu sapettava:
joutuu juhla,
juhlaan uhri tapettava.
Käskyt mulla ylhemmissä.
Kun ma kaadun,
kaadun öissä jylhemmissä.
2.
Puhkee suuret tuliruusut taivahalla. Kukkii pienet lumiruusut pilven alla.
Ajatusten aarniliekit räiskyy, palaa. Sydämessä kuolon kukat aukee salaa.
Tulit tuska niinkuin pieni tyttö, repaleinen, kalpee kulkutyttö; tulit varkain, tulit varoin, syrjäsilmäyksin aroin.
Tulit tuska niinkuin Herran miesi, pyhän-käyjä, kovan-käyjä miesi, jaloin paljain kautta saloin, kautta tylypäisten taloin.
Tulit tuska niinkuin viestintuoja armahalta, unisuukon suoja; tulit hiljaa tulppa suulla, istuit vaiti kangaspuulla.
Tulit tuska niinkuin armas itse, ainukainen, ikävöity armas; tulit soutain elon kaarta kohti Manan höyhensaarta.
Tahtovat mun kasvatella töihin tarkan tasapäisiin, kutsuvat mua kullallansa yhtymähän päiväläisiin.
Turha kutsu, turha kulta! Tunnen elontyöni vanteen: yksinäisten hetkein hehku taottava taivaan kanteen.
Valkea yö,
kalsea yö
vartoen akkunalautaan lyö.
Maaliskuu,
Marjatan kuu.
Hermot herkkinä seisoo puu.
Kylmentyy,
tähdittyy…
Paljaana paistaa sydämen syy.
Lintu puussa, kukka maassa, päivä puoleen kääntymässä. Aatos yksin, sydän jäässä, sielu nälkään nääntymässä.
Putoo lehti, hijoo halla viikatetta viljallensa. Tuntee sielu illan tuulen, hymyy hyyssä hiljallensa.
Kukka, joka hallahan rakastuu,
umppunsa hehkuhun lakastuu.
Poven, jolle armain on erämaan yö,
paljaalta autio pakkanen syö.
Valkeana valhetöissä, syyttömänä synnin öissä, rikoksissa tahraa vailla, vilpin tiellä lapsen lailla…
Usvat uivat merta pitkin raskaana ja hiljaa. Minä etsin ulapoilta hukkunutta liljaa.
Usvat uivat merta pitkin raskaana ja hiljaa. Alas, alas, mielipuoli, niin saat sata liljaa!
Kivikova armas, millaisen painon, millaisen synkän syöjätär-vainon langetit ylleni mun! Törmältä syöstynä, synnillinen, nään minä sammuvan taivaani sinen, taivaani kadotetun.
Ah, tätä valhetta, mielien mätää! Näätkö sä sydämeni synkkää hätää, kohtalo ilvehinen? Käske mun tutkia Tuonelan syitä, kiviä kyntää, kitkeä kyitä, kivikova armahinen!
Tyhjässä tyhjyyden kammoin, onnessa olleessa ammoin vaiti ma kärsin ja käyn.
Särkyvin, säikkyvin rinnoin, kivisin kimmelpinnoin kukilla kulkevaks näyn.
Yksin
meren kuultoa vasten ja taivaan,
yksin
yön vihkimä vaaraan ja vaivaan.
Ah, hyvästi jääkää!
Konsana en minä palaa.
Ankkurit poikki ja pohjaan! Itseni irti nyt ohjaan. Sallikaa, jumalat korkeat, kantava tuuli sille ken kutsunne kuuli! Luokaa lempeä hauta, ell'en ma yllä kunne mun sieluni halaa!
Mun sydämeni huojui kuin sammal ja suo ja kuulsi kuin kaste ja vieri kuin vuo, Ja siin' oli mun lempiä, levätä ja itkeä armas.
Ah, aalto sa arka, et hetkeä sama, nyt maan elon ankaran armastama. Ei liiku kivi, ei lemmi kova, ei kyynelöi kallionparmas.
Poloinen rinta ja poloinen pää kultapaltehin päätty, leirien leivällä ruokittu ja leirien lempehen säätty!
Poloinen rinta ja poloinen pää vaivan vantehin väätty, taivahan tulilla taiottu ja sankarin sylihin säätty!
Henki kohoo korkeana, riemuisana, rikkahana. Kirkkaat, aavat avaruudet viittaa, johtaa, tähdin hohtaa maailman kylmä, selvä, jäinen syksy.
Maantien virstottua viertä kaikkein jalat kiertää, minä tahdon teitä muita salatuita, surmasuita. Tahdon mennä rajain yli, kullan, kunniankin yli, outoihin ja öisiin kyliin, syntisien syliin.
Metsänpeikon huutelema, suutelema, tahdon olla; sill' on uskoon, rikkauteen valta vasta, jok' ei huoli ensimäisen eksyväisen satamasta, joka tohti outoa ja aavaa kohti.
Kujatonta kulmakylää harmenevaan halla-yöhön painu taakse katsomatta vähäpäisten tyhjään työhön!
Painu, tunto, niinkuin halla kukkamailta ihmislasten! Näin me käydään, kalsa kalma, kilpaa, rinta rintaa vasten.
Tuolla on kuoleman saari,
rannalla paari…
Kuka minut joen yli kantaa?
Rientävät tarjolle hullut.
Vielä ei tullut
hän, joka unen armot antaa.
Kukka kasvaa, mato kalvaa…
Oboet ja huilut helää.
— Jos ma lähden, saatto seuraa,
rikos kerran tehty elää.
Joka askel, jonka astuin,
oli käärme, jonka kätkin.
Eessä teot ammoin tehdyt,
eessä tekemättömätkin. —
Mulla ennen ilot rinnan,
tarhat auki pilvilinnan.
Kohtaloiden kova tähti
tietä neuvomahan lähti.
Rakastamaan synkkää syytä,
kaulaamahan kalman kyytä.
Otti opistansa hinnan:
sulki tarhat pilvilinnan.
Miksi juuri sen vaikeista vaikehimman määräsit tiekseni mun, peikon tehtävän tehtäväks heltyvimmän lapsies joukossa sun, voi, kova kohtalo, tuskaa väärähän talutetun!
Kylmänä astua uusien arvojen uumiin, käskysi ankaran saan, kantani alle heität sa armahan ruumiin: ylitse astua vaan! En saa säikkyä, heltyä, katsoa taaksenikaan…
Sydämessä hiljaa, varmaan, iva kylmä itää. Luonnonvoimat ainettansa pilkkanansa pitää.
Sydämessä hiljaa, varmaan, ovet kiinni painuu. Kylmät, kalmat kahtialta toisiansa vainuu.
3.
Yölinnulla on siivessään surullinen sulo, lento korvin kuulumaton niinkuin illan tulo.
Yölinnulla on silmässään
himmee, hieno hiilu,
kuulto liekin kaukahisen
niinkuin kulon kiilu.
Yölinnulla on äänessään sielu, jok'ei laula, joll'on suru suuri vaan ja vaitiolon paula.
Mikä vaivaa valkeaa lasta?
Kalma on katsonut akkunasta.
Kuningasko vai kerjäläinen?
Kruunu häll' oli hankipäinen.
Kertoiko keväästä kultamurun?
Suossa kuuvalo-kukka surun.
Tuuti tuuti valkeaa lasta.
Taivas on katsonut akkunasta.
Kylmä ja kirkas, kilpihirviö hopeasuomuinen, valkee ja tumma, uinuva peto, pettäväjuomuinen.
Sireeni laulaa: palaa välkkinä surmien sulottaren. Ystävä itkee: kärsien hymyy hirviö hirtehinen.
Auringon ruusu, keltainen umppu, suortuvi täyteen kukkaan. Syttyös, suuri punainen päivä, taikka se heräsi hukkaan! Hetehet helmien helinää nuokuu, silkkinen hipiä hiipuen huokuu: paista, jumalan punainen päivä!
Auringon ruusun, päiväsen lapsen, rakehet ruoskia tohti. Väristen seisoo kultainen kukka huutaen taivasta kohti: kaikilla ei ole hartiat huolen, annatko onnen taikka ma kuolen, paista, elämän punainen päivä!
Lähteensilmä, lähteensilmä sinisempi muita; pyhät, pahat siunaelit, päästit kirotuita.
Syötit, juotit synnilliset,
malja lohdutarten,
maantie-silmä, maantie-sielu,
kulkureita varten.
Moni otti, harva kiitti,
ohi kulki monta;
ällös, lähde lämmin-sielu,
muista uskotonta!
Maantie-rosvot, maantie-koirat
veivät silmän sinen;
hiljaa huokaa sammuvainen:
minä onnellinen! —
Peittyy peili kyynel-kaunis, kalvo kasvaa umpeen. Loitos seuraa matkamiestä luomi valjun lumpeen.
Kaunis kunnas kasvamassa kukkaisia, kelta-, kultatukkaisia…
Kaihda, musta muulinviejä, keltaisia, kultaisia, varo niille laskemasta käsiäsi multaisia!
Mistä tuntee meidän kesän, viinistäkö, viljoistako, lemupäistä liljoistako?
Enpä tiedä, talven tuttu,
leivät nään ma sekoisina,
kukat keinotekoisina;
vasta tänään löysin varsin ensimäisen merkin kesän: — hävitetyn linnunpesän.
Jaksettu, maksettu markoin pilkkani hinta. Singota, lingota vastaan lempi ja — halveksinta!
Kaipaat mainetta ja rahaa, valittelet aikaa pahaa, jok' on parhain, armahaisin tuta tunnoin sinunlaisin.
Sanot, jalka alta liipee; älä huoli, kiipee, kiipee! porraspuilla onni monten, laiho laaja lahjatonten.
Kun mua painajainen joskus painaa, ei se tartu öisin rintapieliin niinkuin tuosta taru vanha kielii, vaan se sulaa koko maailman muotoon, muuttuu loitos merelliseen luotoon, nostaa pystyyn mantereen ja veden, taivaan, pilven, kevehimmän keden, pystyyn niinkuin seinä synkän vuonon taikka taulu taiteilijan huonon… Pistävinä kuvan kasvot painaa läpi maailman onton, ilmattoman, tukehtavan, saidan, sanattoman, seisovan kuin puuta vasten vainaa… Onko sua, kaiken tuntevainen, tullut vastaan tämä painajainen?
Minä tunnen tontun, oikean tontun, lippalakki-tontun, kepposten tekijän kamaritontun.
Hän saapastelee, hän viisastelee ja nippii ja näppii, tuo pikkuinen pakana. Mut koetapas kiinni, niin haihtuu kuin akana; ja murrin purrin käyt työhösi jälleen.
Vaan maltapas hetki: jo höltyvät siteet ja haipuvat ilmaan vaivalla hankitut mielipiteet… Siin' on hän taas tuo nurin-kurin-tonttu, näyttäen jälleen emännälleen loppumatonta pitkää nenää.
Väittääkö kuka, ett'ei ole tonttuja enää?
Luot ja lahjot, luonto luopa, paistaa päivä, lankee sade kasvaa maasta kansa kade, kansa pieni, pahansuopa,
levenee kuin syksyn sieni sadepäivän saatuansa. Anteeks, sievä sienikansa, tästä yli käypi tieni…!
Oi ystävä, turhia harhaat.
Tien vaikean heltehet heitä!
Ovat kohtalon valjakot parhaat
jo valmiina viemähän meitä.
Surusi on mennyt hukkaan, lapsi parka, etkö tiedä, mitä uinut? Tuli palaa, riemu elää… Katsoit kauan, liian kauan tuonen kukkaan.
Suruni ei mennyt hukkaan, sen ma tunnen, sen ma tiedän, vaikka sydän nyt on kylmä, mykkä, valkee… Katson vielä, katson aina tuonen kukkaan.
Magdalena, Magdalena, ihanainen lapsi! Salamoista silmän-iskut, idän yöstä hapsi, joutsenkaula, aaltovarsi, valkolilja käsi… — Sulosi on synnillistä, leiki synnilläsi! —
Magdalena, Magdalena, illan liekit palaa, syttyy hehkut hekumoihin, haaveet herää, halaa… — Katsos, tytär Israelin, tähdet kulkee yli… Iankee taivaat jalkoihisi, avaa, avaa syli! —
Magdalena, Magdalena, ihanainen impi! Harvoin astui synnin tietä jalka kaunihimpi… Suuret tähdet, kuumat tähdet kehää sulle kutoo, kun sa viittaat, vallat vaipuu, helmaas kruunut putoo…
Magdalena, Magdalena, kaunis katuja-nainen! — Joko näit sa miten murtuu, mustuu mahti mainen? — Ah niin, kirkas Jumalanpoika, synnillistä auta! Sull' on mahdit korkeammat, aate aistin hauta…
Magdalena, Magdalena, sankaritar sadun! — Piirsitkö sa inehmoiden kohtaloille ladun: kevehissä keinumahan lähemmäksi syvää, erehissä etsimähän loputonta hyvää?…
Tuu tuu, huu huu, vihan vilja tuleentuu. Vaino pellon vakoi, sorto sirpin takoi, liekit löi, liekit löi; heelmät heilimöi.
Riippuu raskaat rypäleet:
kyyneleet, kyyneleet…
Kuka kylvi veren,
vihki vihan meren?
Rientäkää, rientäkää!
sato kerkeää.
Elokuu, elokuu, elonkorjuun kuuma kuu! Vartoo sirppi säitä, tähkät kruunupäitä. — Pitkä syy, pitkä syy; kylvö kypsentyy.
Soita, soita, portto-noita! Vainaat valtahas astuu… Naura, naura, velho-nainen: huules hurmehin kastuu…
Halpa hinta, valkorinta: hymy kruunupäistä. Kallis hinta, vilppirinta: henki joka häistä!
Nainen kevyt ja julkea, moni sai kauttasi ammoiset arvet, kammoksi kasvavat uhrien parvet, aika jo ovesi sulkea.
— Ihminen surusta sokea
kolkutti ovelleni: päästä, päästä!
sydämelleni: säästä, säästä,
kova on talvea kokea!
Nainen valheessa valkea,
lemmettä vuoteesi lemmellä vyötit,
omaan nälkääsi sydämiä syötit,
eikö sun rintasi halkea?
— Onneni, jäissä otellut, kirkkaampi on kuin kirkas kukaan palanut tähtien tahdon mukaan, kohtalon kirjoja totellut.
Aamun armahan laps, et sinä ymmärrä mua… Kutsut luoksesi helmahan heleän kedon, soiton helinään keinuvan huomen-kellon, tarjoat kastehelmiä välkkyvän hetken ja öiden lepoa lempeää onnellisten… Paistavin silmin ja sydämin aurinko-aukein yhä sa kutsut… Armas aurinko-laps, et sinä ymmärrä mua!
Näätkö, sa lapsonen, ah, mun täytyvi kulkea ohi! Näätkö, mun päiväni laskee, näätkö, mun iltani joutuu, ja pääni päällä jo pilvessä seisoo rannaton yö… Näätkö, se hetkiä laskee saiturin sormin, kiertää kirpehin innoin kimmoista lankaa nuolta sinkovan kaaren. Näätkö, jo iltani joutuu, näätkö, jo hämäryys lankee, ja vielä on taipale pitkä astujan eessä. — Ah, sinä aurinko-laps, et sinä ymmärrä mua!
Keltainen lehti ja punainen lehti makaa maassa rinnan. Syksyn kylmä käärme kiipii yli jäisen pinnan.
Kuiskasi kalpea: siunattu rauha,
kestinkin loppuun asti!
Virkahti verinen: katkesin kesken,
katkesin kauniimmasti!
Vaiti vainaat, haudat hiljaa!
Madot maita mataa.
Lentää, lentää uudet lehdet,
syksyn sadut sataa…
Orvon otsasi ma keksin kerta tomun halki, alta askelten; terästäsi tihkui vaivan verta, kuvat kuulsi illan varjojen.
Tahdoin kyynelillä kylmän pestä,
auttaa alta taakan tomuisen,
silloin synkeästä sydämestä
puhkes helavalkee heteiden.
Vaan ma lähdin niinkuin orja, loinen, huulin kelmein, polvin hoippuvin; maailma sama, minä outo, toinen: kuolon kukkaa, hullu, suutelin!
Ah, merituuli, haltia lakkapään laineen, aavojen lintu, vapaa vallasta aineen, milloin tulet ja päästät mun rintani paineen
Ah, merituuli, milloin särjet sa jäät, vapautat valkeat unteni uhmapäät? Ah, merituuli, silloin on sieluni häät!
Vaappumaton nietos-seinä. Lumet, jäät piikkipäät riippuu rauta-rypäleinä.
Vaarallinen, julma huvi.
Yksi yö
tappaa, syö
enemmän kuin koko suvi.
Vakaa niinkuin valheen ansa.
Ainainen
saarto sen.
Sulaa, palaa uudestansa.
Patsaat harmaat templin suulla aukenevan yöhön ylhään, alkuvirteen ajastaikain, jumaluuteen vuorijylhään.
Katsoo kansaa näkemättä
silmäkivi peikon kärkeen,
niinkuin Luojan lepopäivä
vuosisatain pieneen arkeen…
Mutta sinä, arkilapsi armas, varo porraspuita! tääll' on varsin täysi määrä suistuneiden pyhäin luita…
Taivaalla kyyhky valkonen,
myrskyssä hernepalkonen.
Merellä kuuvalo kelmeä,
haudalla tuhannen helmeä.
4.
Hopeinen tähti
helmassa hämärän yön.
Armahin lähti,
murheeni kannelta lyön.
Pois pyhä lähti.
Kestänkö arkeni työn?
Hopeinen tähti
värisee kannella yön.
Ijäisyys on hyvin vierryt siitä, kun ma viimeks kyyneleitä itkin. Lumet, rakeet vain on tietä tehneet talven-kylmää poskipäätä pitkin.
Ijäisyys on siitä, kun mun luonain
käynyt enkeli on kaipauksen.
Vieraat vain on tulleet, vieraat menneet,
pilkoin pieksittyinä alta uksen.
Saapui enkeli jo kaipauksen, aukes lähteet sielun syvänteihin… Tahdotko, sa rakas, raskas vieras, että kuolen lemmen kyyneleihin?
Kuljit ennen, neito nuori, vaattehissa valkehissa. Noettihin valkeainen pahan pajan palkehissa.
Kaunihimpi kaunis mieli mustissakin vaattehissa kuin on sydän kukkakuori alhaisissa aattehissa.
Jo nyt minä ritarin silmät näin. Tuli rintahan kuuvalo-lampi; on maailma paljon kauniimpi ja onni on armahampi.
Minä tuijotan tummahan syvyyteen
kuin aarniotulten paloon
ja synkeän lähtehen sydämeen
kuin hiisien peijaistaloon.
Ja varjosta valtias vastaan käy
kuin sankari vanhan Hellaan,
ei käske hän eikä kumarra
vaan sitoo suuruudellaan.
Minä orjien haluja halveksin, en käskijää minä siedä, mut joka minut vapaana valloittaa, sen annan ma kaikkeni viedä.
Miksi, oi armas, luotani lähdet?
Musta on yö eikä tähdet
taivahan loista.
Syystuuli lempemme lehtiä riipii.
Yön sumu ympäri hiipii
soutava soista.
Ah, sinä armas, jää meistä toinen
uhriksi yön; — minä voinen
olla se toinen.
Varrellasi vieras outo välkkyy musta viitta, kutreillasi kiiltää jäinen, pakkas-öinen riitta.
Otsallasi uivat unet
yötäs valkeammat
untuviinsa ummistaen
päivän palo-vammat.
Silmässäsi vartoo vaiti tuonen tumma lampi. — Sikskö tulit, ett' ois eron murhe raskahampi? —
Tuli kerran keski-yöllä, kerran ainoastaan, mailmassa autiossa tumma tuttu vastaan.
Sielu varkain värähti:
— sa kuka, kusta, kunne?
Toinen virkki vierastaen:
— en ma sua tunne.
Ohi astui tumma tuttu
tummaa tietä pitkin.
Paistoi päähän orvon tähti.
Minä hiljaa itkin.
Häntä siunaa, taivaan Herra,
vaikka ohi astui:
hällä sydän sykähti
ja silmä kaunis kastui.
Saatoin häntä katsein kauas
maantien viime mutkaan.
Tunsin tumman ystäväksi,
vaikk' ei vastannutkaan.
Hän oli kuin erakon ilmestys
ja ohitse helkkyvä hetki,
vain yöllinen yhtehen yllätys
ja varjojen sekunti-retki.
Oi, terve, sa sanaton sankari!
Jo tunsin ma sukuni kerta.
Oli lehtolapsi hän leirien,
mut suonissa suurten verta.
Aave outo päätä painaa:
tykkii jälleen sydän vainaa.
Milloin hautapatsaan saikaan?
Ah, jo silloin vanhaan aikaan.
Missä muisto mielen nuoren?
Alla vankan rautakuoren,
alla järjen roudan jäisen,
alla aidan piikkipäisen.
Mikä nyt, kun liikkuu aave,
ilkkuu ammoin lyöty haave?
Seison, katson silmät veessä,
seison niinkuin Herran eessä.
Veri velkoo, sydän painaa.
Ottaa oikeutensa vainaa.
Mistä löydän ma sun, kadotetun, askelet poloisen armaan? Tuliko syö vai laineko lyö vai kivikirot vankilan harmaan?
Mistä löydän ma sun, kadotetun, lempeni taittaman tumman? Rinnassa jää, tulessa pää, niinkö elät surusi summan?
Hän on kärsimysteni kaunehin yö ja tuskani puhtain palo. Ja se palo on elämäni parhain työ ja se yö sen valkehin valo.
Hän on murheeni musta ritari,
älä, Luojani, vie häntä multa,
suo tuskani suurena langeta vaan
kuin laavalainehen kulta!
Hän on surujeni sairas sankari,
en häntä ma koskaan jätä,
ovat minulle tuttuja tuoni ja yö
ja heikkojen hetkien hätä.
Hän on kaihoni aurinko-kangastus ja unissa-kulkijan usko, joka silloinkin vielä on lämmin ja sees, kun muilta jo sammui rusko.
(Mukaelma ranskasta.)
Kaunis lapsi halavan varjossa huokaa, yöt ja päivät valkeena rukoillen… Laula, halava himmee, hiljaa huokaa: mitä sa tiedät tuskasta rakkauden?
Purot pienet, kyynelvirtani juokaa, niin on aaltoinne aaluva ainainen!
Varjot mustat, mustin viittanne suokaa lemmenpeitteheks iltani ikuisen! Laula, halava himmee, hiljaa huokaa: mitä sa tiedät tuskasta rakkauden?
Vilvehet lehvät, saartukaa seppelkaarin
ympäri nuorena kuolleen immen paarin!
Kaikki muuttui, tummui ritarin tunto;
ei vaan tummu lempeni ikuinen…
Yksin luen ma rikokset rintasi taulun,
muille sa ollos sankari maineen, laulun.
Mitä hän sanoo? kysytkö, halava himmee!
Mitä sa tiedät tuskasta rakkauden! —
— "Toista jo lemmin, vaihtakaa, armahinen!"
Tule, tule, tumma poika, tummaa neittä vastaan! tuikkaa, tuikkaa tummillekin tulet taivahasta.
Tule, tule, tumma poika, tumman tytön myötä! kaksi yötä yhdistyy ja kaksi tähtivyötä.
(Mukaelma ranskasta.)
Käy lempimään, ei yöhyt siihen riitä! Käy haaveiloon, ei päivin kylliks siitä! Jäljettömiin hetket häviää, omiksemme onnen muistot jää.
Liian lyhyt ruusun kukoistus, liian lyhyt pisin rakkaus, liian lyhyt lempeen vuosi uus, liian lyhyt siihen ikuisuus.
Harmaa, kalsa katunainen
sinusta nyt armahainen.
Ja hän armahainen miksi?
Minun koidon kostimiksi.
Lempi ilkamoiva ansa.
Kuka kesti paikallansa?
Kantoi sydän uuden oraan,
painui toinen puuksi soraan.
Keskellä saloa huiskutan valoa, armasta etsin… Ah, tätä sydämeni synkkää paloa!
Maailma on lakea, summaton, sakea, yötalo inha… Kuolemaani asti saanen ma hakea.
Kukkia vaan ja kuihtumusta, ei mitään muuta! Ei syty uusia valoja meistä, ei aurinkoa, ei kuuta, ei mitään suurta. Kukkia vaan ja kuihtumusta, lentäviä lehtiä, ilman elämän juurta!
5.
Korkealla seisoi kummit ylhät; lankes lahjat kauniit, jylhät.
Musta antoi murheen, helee heitti erheen, kolmas laulun lakkapäisen, läikkyväisen yllä öisen veen. Kaikki sydämelle hennon lapsen.
Niinkuin tuuli hiertää merten pintaa suru soitti lapsen rintaa.
Huokas laulavainen laulun alta: lakkaa, lakkaa, halki hajoo sydän!
Painui murhe,
päättyi erhe,
nousi yöstä päivä.
Pitkin päivää kirkas, lauluton ja kylmä rinta vartoo yötä niinkuin armahinta.
Kolkko korpi, vuori.
Alla äiti nuori.
Sata sarvipäistä
kaartaa yksinäistä.
Kaunis maailman kulta,
kylmä kirkon multa.
Nyt on sielus vuoro!
laulaa pirunkuoro.
Tuska niinkuin vuori.
Pakoon äiti nuori.
Päälle kiviparinaan
jättää lapsen armaan.
Etsin, etsin suurta tulta kautta kirjavan elämän.
Näin ma monta valkeaista, liekkiä lepattavaista ihmissielujen sysissä. Hetken hehkuja olivat, ajan aarnivalkeoita, niinkuin itse ihminenkin, punahiilien himoa tunti ennen tummumista.
Etsin, etsin suurta tulta. Itsekö elämä oisit tuli suuri tummumaton, valkea iän-ikuinen?
Missä on polveni, sukuni suuri?
Yksin kantona kasvan.
Opit jo opin, yhtä en oppinut:
mitä on unikuva elon?
Näin minä syntymän, tuonen tulon, kaatuvan kasken ja kiitävän kulon ylitse ylpeän kansan, joll' oli kultaiset kirkot ja linnat, komeat miehet ja heleät naiset, pystyt, notkeat nuorukaiset ja neidot ripeärinnat…
Kaikk' olen saattanut häihin ja hautaan, lyönyt naulan lemmityn lautaan, ja yhä minä yksin seison…
Mistä he tulivat, minne he menivät, kaikki ne ammoin armaat? Sitä ei kerro tietäjän kirjat eikä hapseni harmaat.
Kaikki valoasi anoo, Herra kitsas, vaan en minä. Langeta vaan pimee pilves, olen vanha luola-ilves, joll' on pitkä, villi viha joka päivän kerää kohtaan.
Kaikki apuasi huutaa, Herra julma, vaan en minä. Vaikk' on mieli sairas, polo, kestää ylpee vaitiolo. Oman asees, Herra julma, löysin tuskan erämaissa…
Uskoin ma joskus: vanhuuden tunnen, kun mun kauttani vierivät kaikki elämäntunnot, kun mun aivoni ahdinko-hullut kuljettivat kulkuhietaa elämäntiedon, kun minä itse, tietäjä, tuntija, vaelsin varmana kaikkia teitä, ymmärrys-ylväänä hymyten kaikille muille…
Nuoruuden unia! Nyt minä tiedän, koska alkavi vanhuus: koska kaikkien polkujen polkenehelle aukeaa äkkiä jaloissa joukon käymätön taival; huutavi nimeäs inhaa oman rintasi hukka, laulavi lintuna puussa omain untesi houra; tulevat vaatien vastaan taakat taakse jo jääneet, päätäsi vanteena kahlii kohtalon koura.
Silloin alkavi vanhuus, koska alkavi sielun vaikea yksinkulku, kutsumus ankara sinne, kunne aukeaa taival kaikkien teiden.
Vilkkaa saaren kalliolta kokkotuli salainen, vastaa varkain noidanpeili, liekki meren-alainen.
Uhoo kuuma uhrisauhu
taakse taivaanrantaman.
Hymyy huulet vesivelhon
meren kansan kantaman:
Tähystornit pohjatähden,
tehkää tarkat arviot!
Alas, alas, ansanpannut,
ylös neitoparviot!
Sammuu saaren kalliolta kokkotuli salainen, sammuu kera valkeansa tahto taian-alainen…
Terve, terve, juhlivaiset, hienot herrat, kauniit naiset! Ylhäisehen yhdyn sukuun: hännät kuuluu juhlapukuun.
Kumartakaa, armon herrat:
tääll' on toiset toisten verrat.
Kellä sarvi, kellä kaksi,
siit' ei tulla huonommaksi!
Tanssi, tanssi, kansajoukko:
kruunattu on suurin houkko.
Kapinoijat vieköön hiisi,
valtio on paratiisi!
Kulta kuolevaisten kunto,
laki loisten omatunto…
Juokaa, juuttaat, vähän juoneet,
jumalat on viinin suoneet!
Syökää, juokaa, juhlat raukee,
huomenna jo haudat aukee!
Kuolemattomuuden takaa
hautapatsaan hyve vakaa.
Hullu miettii, millä kurin maailma kerran lensi nurin! Naurakaa ja viisastelkaa, muuten mulle jäätte velkaa!
Vain tummana taittuvan tuijotuksen lähetän elämän luo ja raotan hälinän hämärän uksen, kun hyllyy allani suo sammale-sametin kelmeä heijaten henkeni helmeä… Kuka on peljännyt joskus elämän pahaa, valuvaa vahaa, rannalla kaukaisen taivaan vihmovaa vettä…! Ah, sieluni juo viherää, viileää mettä! Niin hellänä ohitse solisee autuas vuo…
Kaupunki allani liekeissä pimeä, humina ja hurmaus ilman nimeä, tuskainen ilo, mustien mielten punapää kilo.
Kaupunki allani salaisen sadun, lyhtykoura tontut käänteissä kadun… Vahvemmat taiat tahtoas pilkkaa: kavahda valkeaa piruttaren nilkkaa!
Ah, mun lapseni, vihdoin tulit,
kauan maailmanrantaa kulit.
— Pitkä ranta, pitkä koulu,
tunnu tuoll' ei kekri, joulu.
— Ah, mun lapseni, Kiesus auta,
kädessäs on ruunun rauta!
— Siinä minä missä toinen,
siell' on käden-anto moinen.
— Ah, mun lapseni, kenen sainkaan?
nauruas en tunne lainkaan.
— Näin se nauraa, jok' ei sure,
jot' ei paina patto, mure.
— Annat syödä synnin madon,
minkälaisen saanet sadon?
— Vihan kirkkaan, selväpäisen,
yli maailman yltäväisen.
Kurkisti kuoleva kohtalon kirjaan
Jäätyi julkean veri.
Ijäti salpa sen tietäjän suulla,
jonka sallimus peri.
Kammoten väistyvi syrjähän kansa:
vikapää mies ohi kulki!
Ijäti kiinni sen kielen lukko,
jonka jumalat sulki.