E-text prepared by Tapio Riikonen

TUUKKALAN TAPPELU

Kaksiosainen näytelmä, 7 kuvaelmaa

Kirj.

GUSTAF VON NUMERS

Suomentanut

Niilo Sala

Porvoossa, Werner Söderström, 1889.

    "Parempi olisi ollut,
    Parempi poloisen raukan,
    Syntymättä, kasvamatta,
    Suureksi sukeumatta,
    Näille päiville pahoille,
    Ilmoille ilottomille."

Kalevala IV runo.

HENKILÖT:

HANKA, Hankasen vanha isäntä, karjalainen.
ENNU, hänen poikansa.
IRJA, hänen tyttärensä.
VAINA, lappalais-akka, Hangan orja.
USU, Lauson nuori isäntä, rikas karjalainen.
TUUKKA, Tuukkalan nuori isäntä, rikas hämäläinen.
ELKKA, hänen äitinsä.
ORVO, hänen nuorempi veljensä.
ENSIMMÄINEN |
TOINEN | karjalainen.
KOLMAS |
ENSIMMÄINEN |
TOINEN | hämäläinen.
KOLMAS |
TUUKAN ORJA.
USUN ORJA.
ENSIMMÄINEN | hämäläis-nainen.
TOINEN |
Hämäläisiä ja karjalaisia.

Tapahtuu noin v. 1200. Pieni joukko heimostaan eksyneitä hämäläisiä on asettunut Pähkäselän rannoille. Siellä he ovat urheasti taistelleet hyökkäileviä karjalaisia vastaan, joita asustaa läheisen Louhijärven tienoilla.

ENSIMMÄINEN OSA.

ENSIMMÄINEN KUVAELMA.

Kevätkesä. Lehdittynyt kaski Hankosen maalla. Ennu makaa selällään maassa puolinukuksissa, kädet pään alla. Pari kerppua, vesuri, eväskontti ja leili vähän matkan päässä hänestä.

Käki kukkuu.

IRJA (laulaa ulkopuolella).

    Kun mun kultani tulisi,
    Armahani asteleisi,
    Tuntisin ma tuon tulosta,
    Arvoaisin astunnasta.

(Huutaa.)

Ennu!

ENNU (oikoilee vastaamatta).

IRJA (kovemmin). Ennu!

ENNU (haukottelee liikahtamatta paikaltaan).

IRJA. Ennu! Missä olet?

ENNU. Täällä.

IRJA (yhä ulkopuolelta). Joko sinulla on montakin?

ENNU. Onpahan yksi.

IRJA. Vetelys! Ja minulla on joka sormelle.

ENNU. Mitä niin monella teet?

IRJA. Johan nyt hulluja horiset! Kyllähän lampaat syövät.

ENNU. Vai niin! Puhutko kerpuista? Minä luulin sinun huhuilevan sulhasia. (Haukottelee.). Minulla on — annas kun katson — kaksi.

IRJA. Ettes häpeä!

ENNU (kohottautuen). Ei, varrohan! Tuolla pään pohjassa on vielä yksi.
(Heittäytyy jälleen pitkälleen ja nauraa virnistelee vasten aurinkoa.)

IRJA (tulee vesuri kädessä, seisahtuu ja nauraa). Johan nyt jotakin! —
Kehtaatkin torkkua koko päivän!

ENNU. Minä tässä katselen aurinkoa ja ajattelen —

IRJA. Lyylikkiä tietysti?

ENNU (haukottelee pitkään). Niin.

IRJA. Etkö luule muilla silmiä olevankaan? Kyllä minä näin, kuinka sinä eilen lähdit Lyytikkälän venheellä tanssista ja tulit kotiin vasta aamulla, kun päivyt jo kultasi koivujen latvoja.

ENNU. Vai niin! Väijyskeletkö sinä minun retkiäni? No, vähät siitä!
Pistäysin vain Parkasniemessä. Siellä olivat saaneet kontion kuopasta.

IRJA. Ja kuitenkin venhe tuli aamulla Lyytikkälän puolelta!

ENNU. Sitä et nähnyt. Järven selkä oli sumussa.

IRJA. Kyllähän minä asiat arvaan. Lyylikki näet kuiskasi minulle jotain eilen illalla.

ENNU. Mitä sitten?

IRJA. Kehaisi pitävänsä sinusta. Sinnepäin hän supatti.

ENNU. Niinkuin en sitä tietäisi. Siksi olinkin yöjalassa hänen luhdissaan.

IRJA. Ja nyt sitten torkut koko päivän.

ENNU. Enkä. Aamupäivän vain. Ruvetaanko ruoalle?

IRJA (ottaa eväät esille). Niin, minä rupean syömään, mutta sinä saat maata tyhjin suin, koska et ole tehnytkään mitään. Yksi, kaksi, kolme kurjaa kerppua koko rupeamassa. Hyi, häpeä, laiskuri!

ENNU (lyhyen äänettömyyden jälkeen). Minä lähdenkin tästä naimaan tänä kesänä.

IRJA. Hyi sinua! Sitten en välitä sinusta enää ollenkaan.

ENNU. En minä viitsi enää jankuttaa sinun kanssasi kotosalla. Alati sinä intät ja riitelet kuin hohkanärhi.

IRJA. Ja mihin minä sitten menen?

ENNU. Istut Vainan vieressä penkillä ja lyöt leikkiä sirkkain kanssa.
Minä muutan Lyytikkälään.

IRJA. Etpäs pääse. Isä ei laske.

ENNU. Mitä minä isästä! Ukko on ahne kuin vanha kaarne. Jos hän saisi minusta Kymin kultarenkaan, niin nahkani olisi jo aikoja myyty. Ja sinut hän myy ennen pitkää lampaan saparosta.

IRJA (miettien). Niinkö luulet?

ENNU. Ihan varmaan kun hän vain saa hinnan hyppysiinsä.

IRJA (kiihkeästi). Mutta minuapa ei myydä!

ENNU. Kuka käski sinun syntyä tytöksi. Olisit ruvennut mieheksi niinkuin minä.

ENNU. Entä kuka sitten olisi niin kärkäs ostamaan minut?

ENNU (tyynesti). Usu.

IRJA (pelästyen). Ei ikinä! Ennen hyppään Louhijärveen.

ENNU. Kyllä sinut sieltä ylös ongitaan.

IRJA (tosissaan). Minä menen salaa kenenkään näkemättä.

ENNU. Usu on rikas. Sillä miehellä on uudet pirtit, monet lehmät ja kolmet Kymin kullat.

IRJA. Etkö sinä voisi estää tätä naimiskauppaa?

ENNU. Mitä se minua liikuttaa. Minä menen tieheni, enkä välitä koko asiasta.

IRJA. Minä seuraan sinua.

ENNU. Pian Usu sinut kiinni saa. Hänellä on pitkät koivet.

IRJA. Minä lähden Lappiin Vainan kanssa.

ENNU. Siellä laiha lappalainen sukii sinua vaivaiskoivuilla, kunnes saa sinut viereensä peuran taljalle.

IRJA. Minä soudan vetten poikki Hämeeseen.

ENNU (irvistellen). Niin. Mene vain metsäsikojen pengottavaksi. Siellä opit röhkimään ja kulkemaan valkoisissa kuin kaltattu porsas.

IRJA. Mitä vielä! Olihan eilen illallakin kaksi Hämeen poikaa tanssissa, ja hekös vasta panivat tyttöjen päät pyörälle. Kohta mekin rupeamme pitämään valkeita nuttuja ja näin leveitä partaita.

ENNU. Ja kaulassanne siansaparoita! — Minä en vieläkään käsitä, kuinka he pääsivät livahtamaan käsistämme selkäsaunatta — semminkin se suuri, valko-mekkoinen karju.

IRJA. Mitäpä hänestä! Toista tuo toinen, jonka kanssa tanssissa pyörin.

ENNU. Niin, se nuorempi! Kyllä minäkin teidät näin! Ettes vähän häpeä!
Karjalaistyttö — ja kehtaa tanssia hämäläishölmön kanssa!

IRJA. Minäpä tanssin kenen kanssa tahdon.

ENNU. Vaikkapa metsäsikojen kanssa. (Matkii metsäsian ääntä). Ui, ui, ui! Niin, mene sinä vaan Pähkään käsikiveä vääntämään.

IRJA. Parempi sekin kuin virua täällä ja joutua myytäväksi kuin mikäkin elukka.

ENNU. Mitä minä sanoin: kuka kaski sinun syntyä tytöksi?

IRJA. Kuule, jos Usu tulee, niin sinun pitää surmata hänet.

ENNU. Älä luule. Hänellä on yhtä pitkä veli kuin hän itsekin. Ja minä tahdon elää rauhassa Lyylini kanssa.

IRJA. Sitten revin minä itse silmät hänen päästään.

ENNU. Et sinä ulotu.

IRJA. Sepähän nähdään. — Minun tulee niin ikävä, kun sinä menet pois.
Etkö voisi tuoda Lyylikkiä meille?

ENNU. Ei hän viitsi tulla mokomaan sikopalmaan.

IRJA. Miksi minun sitten täytyy virua siellä?

ENNU (kiusotellen). Ja minä teen, mitä vain Lyylikki tahtoo.

IRJA. Etkö siis voi tehdä, mitä minä tahdon?

ENNU. E-en, minä pidän enemmän Lyylikistä.

IRJA. Ennen pidit minusta.

ENNU. Niin — ennen. Laita sinäkin asiat sille kannalle, että Usu on mielesi mukaan, niin sitten kaikki käy hyvin.

IRJA. Ei se karhu tottele ketään! — Onko hyvinkin hupaista olla noin —?

ENNU. Miten noin?

IRJA. No — noin rakastunut.

ENNU (haukotellen). Kyllä — niin kauan kuin rakkautta riittää.

IRJA. Lyylikki on käynyt niin ikäväksi. Mutta minäpä en liioin lähde enää hänen luokseen, enkä myöskään viitsi katsella teidän hyväilyjänne.

ENNU. Kukapa sinua on käskenyt? Mene sinä vaan Lausoon pilittelemään
Usua!

IRJA (heittää kourallisen ruohoa hänen päällensä). Hyi sinua! Minä en huoli kenestäkään, koska et sinäkään enää välitä minusta. Luulin minä kuitenkin olevani kylliksi hyvä sinulle.

ENNU. Sinähän olet vain sisko. Oma kulta on aina oma kulta.

IRJA (suuttuen). Oma kulta! Ennen saatoin kertoa sinulle kaikki. Meillä oli silloin niin hupaista. Nyt sinä lörpöttelet kaikki Lyylikille.

ENNU. Rupata sinä Vainan kanssa.

IRJA. Mitä Vainasta! Ei hänestä ratoksi ole.

ENNU. Ehkäpä sinä kuitenkin tulet meille, kun juorut alkavat kieltäsi kutkuttaa.

IRJA. Enkä tule. Minä olen kyllästynyt teihin. Oi, kuinka olen turvaton ja yksinäinen!

ENNU. Kas, niin juuri rakkaus alkaa. Siitä se sitten kasvaa ja kypsyy.

IRJA (surullisesti). Niin, kyllä teidän miesten kelpaa, kun saatte mennä, mihin vain tahdotte. Toista on meidän tyttö-poloisten, joita myydään ja laahataan pitkin maita mantereita.

ENNU. Mitä minä sille voin?

IRJA. Samaa virttä vedätte kaikki. (Vähän katkerasti). Etkö luule minun tietävän, että sinä ostit Lyylikin viidestä lampaasta.

ENNU. Se ei ole totta. Tinkasinhan minä yhden.

IRJA. Ja sitä sinä vielä kehtaatkin kertoa! — Lakkaa jo syömästä! Minä tahdon soutaa kotiin.

ENNU. Ensin lasketaan verkot vesille. Sinä saat kantaa eväskontin.

IRJA. Entä nuo viheliäiset varvut sitten? (Osoittaa Ennun kerppuja)

ENNU (haukottelee). Ja ne myös. Minä tässä sillä aikaa mietin, mihin verkot lasketaan.

IRJA (suuttuen). Kaikki sinä työnnätkin minun niskoilleni!

ENNU. Kuka käski sinun syntyä —!

IRJA. Ole vaiti! En viitsi kuulla alinomaa tuota typerää jaaritusta.
Sinä sait minut taas niin surulliseksi.

ENNU. Niin, mitäpä sille mahtaa! Karjalan tytöt tavallisesti laulavat ratoksensa. Silloin elämä tuntuu kevyeltä kuin lastu laineilla. (Menee).

IRJA. Niin, laulussa on ainoa lohdutus, ja sitä kyllä tyttö raukat tarvitsevat. (Ottaa eväskontin ja kerput hartioilleen, paiskaa kontin maahan). Ei — ei! Tuon ainakin saat itse kantaa. Sinäpä siitä söitkin suuremman veron. (Menee muutaman askeleen, heittää kerputkin kenttään). Hullu ruvetkoon retustamaan laiskan miehen kantamuksia! (Menee).

ORVO (tulee reippaasti). Tule, Tuukka! Hän se varmaan lauloi.

TUUKKA (tulee tyynesti ja levollisesti). Juuri kuin en sitä tietäisi.

ORVO. Hiljaa! Tuolla hän astua tepsuttelee veljensä rinnalla.

TUUKKA. Hyvä, että hän edes on mukana.

ORVO. Kyllä minä otan veljen osakseni. Kas vaan! Tuohon ovat jättäneet eväät jälkeensä.

TUUKKA. Tulevat kai niitä vielä noutamaan. — Kuule, emmeköhän sentään lähde takaisin Tuukkalaan?

ORVO. Ei tuumaakaan. Sinun täytyy nyt kosia. Minä en tule enää toista kertaa karjalaisten karkeloihin. Täällä voi saada kelpo selkäsaunan.

TUUKKA. Kyllä kai! Kuule, eiköhän soudeta takaisin Tuukkalaan?

ORVO. Ja jätetä tyttö tänne?

TUUKKA. Niin, toistaiseksi.

ORVO. Etkö luule hänellä olevan kyllin kosijoita täällä Louhijärven kulmalla — Usu-karhu etupäässä?

TUUKKA. Entäs sitten?

ORVO. Kenties saat jo huomenna hääkutsut!

TUUKKA. No, voinhan minä sittenkin ryöstää hänet, jos niiksi tulee.

ORVO. Kyllä kai. Minä vain tässä arvelen —

TUUKKA. Ja minä arvelen, että äiti jo vartoo meitä.

ORVO (vakaasti). Niin, äiti ärmätti! Kuule! Jos otat tytön luoksesi, niin pidä silmäsi auki, ettei muori tee hänen elämäänsä kovin katkeraksi.

TUUKKA. Ei äiti ole ilkeä. Tosin hän torailee totuttuun tapaansa, mutta hyvää hän kuitenkin tarkoittaa.

ORVO. En minä vaan tahtoisi ruveta Tuukkalan miniäksi.

TUUKKA. Ole huoletta! Kyllä minä aina vaimoni varjelen.

ORVO. Äiti puuhailee sinulle Immua sieltä kotiperukalta.

TUUKKA (varmasti). Mutta minä tahdon tämän ja sillä hyvä. Pähkäjärven tytöt venyvät pankolla ja torkkuvat päivät päästään.

ORVO. Niin, kyllähän Karjalan kassapäät tanssivat paremmin kuin meidän puolen tylleröt.

TUUKKA (naurettavalla hilpeydellä). Niin, kelpaa vaan katsella, kun Karjalan tyttö tanssissa pyörii — (Matkii oravaa) — kuin orava oksalla. Häntä heilahtaa kuin västäräkin pyrstö ja silmät palavat kuin nokkelan hiiren.

ORVO (nauraa). Kovinpa olet rakastunut, poika parka! Ja miksi et itse tanssinut eilen!

TUUKKA. Mitä minusta tanssijaksi! Mutta reippaita ihmisiä on hauska katsella. Ja kun se tyttö tulee Tuukkalaan, niin hän saa keikkua kaiket päivät.

ORVO (pilkallisesti). Sinunko kanssasi?

TUUKKA. Ei, vaan sinun. Sinun koipesi ovat ketterämmät.

ORVO. Ja mitä sinä silloin teet?

TUUKKA. Makaan kiukaalla ja katselen teitä.

ORVO (totisemmin). Sitten on parasta, että annat tytön heti minulle.

TUUKKA (varmuudella). En! Minäpä hänet ensin näinkin. (Pilkaten). Ota sinä Immu, niin äiti pitää suunsa kiinni.

ORVO (närkästyen). Oletpa sinä viisas olevinasi. Lempo tiesi, kumpi hänet ensin näki!

TUUKKA (ottaa Irjan vesurin puun oksalta). Mitä, jos ottaisin tämän mukaani?

ORVO (ärtyisesti). Ota tuo piimäleili! Tyttö on kai siitä juoda särpinyt.

TUUKKA (ottaa esiin kultavitjat ja ripustaa ne vesurin sijalle). Ota sinä se. Minä pistän nämä kultavitjat sijaan.

ORVO (jälleen iloisesti). Kas niin! Nythän on päästy jo hyvään alkuun. Niin, pidä sinä vaan tyttö omanasi! Mutta voithan vielä vartoa ketjuinesi, kunnes hän itse tulee.

TUUKKA. Enkä. Silloin minulla ei ole mitään sanottavaa.

ORVO. Kyllä minä rupean puhemieheksi.

TUUKKA. Sitä en tahdo. Sinä loruat liikoja.

ORVO. Parempi sekin kuin seista jurrottaa tuppisuuna. Kas kas! Nyt he jo laskevat rantaan!

TUUKKA. Tule pois! (Aikoo mennä).

ORVO (pidättää häntä). En, sinä et saa lähteä.

TUUKKA. Mutta jos tyttö tulee tänne?

ORVO. Sitä parempi.

TUUKKA (päivitellen). Mitä sitten sanon hänelle? Tule pois! (Aikoo mennä).

ORVO. Nyt sinun täytyy kosia.

TUUKKA. En, en! Minä en osaa.

ORVO. Seiso nyt vaan siinä. Minä luistan tieheni.

TUUKKA. Tää on vallan kamalata.

ORVO. Ole nyt vaiti, äläkä peloita tyttöä!

TUUKKA. Minä lähden tieheni ja heitän koko kosinnan.

ORVO. Silloin minä kosin omasta puolestani. (Menee).

TUUKKA (peljästyen). Seis! Sitä et saa tehdä! Tule takaisin, Orvo! (Katsoo sivulle). Tuossa on tyttö! Ja niin kaunis, että silmiä häikäisee. (Kääntyy Orvon puoleen, kuiskaa). Orvo, sinä sen vietävä! — Ei, häneen ei ole luottamista. Pysyköön hän vaan poissa! — Tuo näätä kultarinta on jo ansassa. Mutta kuinka saan hänet kuristumatta kotiin?

IRJA (tulee).

TUUKKA (rykäisee).

IRJA (säikähtyen). Ken se?

TUUKKA. Älä pelkää, kultakyyhky! Minä täällä vaan olen.

IRJA (lyhyen äänettömyyden jälkeen). Vai niin. — Sinä olit tanssissa eilen.

TUUKKA. Olin.

IRJA. Mutta sinä et tanssinut.

TUUKKA. En. Veljeni tanssi.

(Äänettömyys)

IRJA. Te olette Hämeen poikia!

TUUKKA. Niin olemme — tuolta Pähkäselän puolelta.

IRJA. Ja nyt kai olette kotimatkalla?

TUUKKA. Niin. Venhe jäi tuonne niemen kärkeen.

(Äänettömyys).

IRJA. Onko teillä hupaista kotonanne!

TUUKKA. Eipä juuri.

IRJA. Ja senkö vuoksi pistäysitte eilen tänne?

TUUKKA. Niin kai.

IRJA. Eikö sitten sillä kulmalla tanssita?

TUUKKA. Tanssitaan mitä tanssitaan. Sen puolen tytöt ovat niin rumia.

IRJA. Olemmeko me muka kauniimpia?

TUUKKA. Tottahan toki.

IRJA (nauraen). Olenko minäkin kaunis?

TUUKKA. Sinä olet kaikista kaunein.

IRJA (Äänettömyys). Vai niin.

TUUKKA. Saanko viedä tämän vesurin muassani?

IRJA (veitikkamaisesti). Eikö teillä ole Pähkälässä vesuria?

TUUKKA. On — mutta sinä saat sijaan nämä kultavitjat.

(Äänettömyys).

IRJA. Onko teillä niin viljalti kultia siellä päin?

TUUKKA. Eikä, me vain lahjoitamme kultavitjat sille, jota suosittelemme. Sellainen on meikäläisten tapa.

IRJA. Ja suositteletko sinä minua?

TUUKKA. Vielä häntä kysyy!

(Äänettömyys)

IRJA. Ettekö te hämäläiset ostakaan tyttöjänne?

TUUKKA. Emme enää. Me vain annamme lunnaiksi lampaan ja saamme toisen sijaan.

IRJA (pilkallisesti). Täällä meitä myydään.

TUUKKA (ylenkatseellisesti). Minä tiedän sen.

IRJA. Se on kurja tapa.

TUUKKA. Niin on.

(Äänettömyys)

IRJA. Mutta jos Hämeen tytöt eivät huolisi teistä?

TUUKKA. Oh — he eivät ajattele niin pitkälle.

IRJA. He ovat siis typeriä?

TUUKKA. Siksipä tulinkin sinun luoksesi.

(Äänettömyys)

IRJA (leikkii ketjuilla). Veljesi tanssitti minua eilen.

TUUKKA. Niin teki. Hänkin on mieltynyt sinuun.

IRJA. Miksi ei hän antanut minulle näitä vitjoja?

TUUKKA. Vitjat ovat minun. Ja minähän sinut ensin näin.

IRJA. Nämä ovat varmaan noidutut?

TUUKKA. Niin ovat!

IRJA. Sitten en uskalla niitä ottaa.

TUUKKA. Ota vaan! Minä annoin pukin noitumispalkasta.

IRJA. Mutta noiduttu kultahan lumoaa. Ja nyt varmaan minäkin joudun lumotuksi.

TUUKKA. Sitäpä juuri tahdonkin, sillä silloin sinä joudut minun omakseni.

(Äänettömyys.)

IRJA. Isä tahtoisi myydä minut Usulle.

TUUKKA. Vai niin! Ja paljonko Usu sinusta maksaa?

IRJA (surullisesti). Usu on rikas — monta lammasta.

TUUKKA (ylpeästi). Tuukka on rikkaampi — ja maksaa vielä enemmän.

(Äänettömyys)

IRJA. Tuletko sinä takaisin?

TUUKKA. Tulen.

IRJA. Koska?

TUUKKA. Kun käki lakkaa kukkumasta.

(Äänettömyys)

IRJA. Minä otan vitjat sinulta. (Peloissaan). Mene, ettei veljeni saa sinua nähdä.

TUUKKA (kättään ojentamatta). Hyvästi!

IRJA. Hyvästi! — Tervehdä veljeäsi! (Tuukan mennessä kuiskaa hänelle).
Äläkä unhota minua!

TUUKKA (kääntyy nopeasti takaisin ja tarttuu tulisesti hänen molempiin käsiinsä). En, en ikinäni! (Menee nopeasti).

IRJA (yksin). Voi, voi sentään! Tää on kovin kummallista. (Ihmetellen vitjoja). Voi ihme, kuinka kauniit! (Käärii ne kaulansa ympäri, huutaa). Ennu! (Katuu huutoaan). Ei, ei, hän ei saa niitä nähdä. Hän riistäisi heti puolet Lyylikille. Eikä isä liioin! Hän veisi ne kokonaan. Mihin minä kätkisin ne? Tuonne sammaliin. Ei, ei! Povessa niiden täytyy olla. (Pistää ne poveensa). Ennu ei saa tietää mitään, ei vihjaustakaan. Minä en hiisku hänelle en niin sanaakaan (Huutaa). Ennu! Minua niin peloittaa. Kun hän vain ei huomaisi minun nauravan! (Piilottaa käädyt). Kunhan vain pääsisin kotiin, niin soutaisin Lyylikin luo. Häneltä sitten utelen, kuinka minun tulee olla silloin, kun joku minua rakastaa. — Kyllähän tuo velimies on sittenkin kauniimpi. Oh, mitä vielä! Tuukka on paljoa pulskempi ja rotevampi.

Koetanpa olla oikein vakaa ja totinen. Nyt kai ei Ennu huomaa mitään.
(Ottaa eväät ja kerput. Menee. Käki kukkuu).

TUUKKA (tulee). Hän on mennyt. Vesuri pahus kun ihan unohtui
mielestäni! Kas vaan! Hän on jättänyt sen minulle. (Katsoo ylöspäin).
Kylläpä se nyt kukkuu vimmatusti! — Jokohan nyt tulin kosineeksi?
(Menee. Käki kukkuu)

Väliverho.

TOINEN KUVAELMA.

Sydänkesä. Hankasen pirtti. Kaikki ränstynyttä, rutivanhaa ja huonoa. Hanka, köyryselkä, laiha, ontuva ukko, istuu puupölkyllä vuoteen vieressä, heiluskellen edes takaisin.

HANKA (puhuen itsekseen) Usulla on kolme kultasormusta: kaksi pientä ja yksi suuri, näin suuri, ja ne kaksi pientä. Kullat näin omin silmin, kun hän sai ne. Viisi lammasta! Neljä olisin jo maksanut. Ei, ei! Kyllä minun täytyy sittenkin saada nuo välkkyvät kullat! Minä koetan saada ne neljästä lampaasta. Ah! Jospa vain tietäisin, mihin hän on ne kätkenyt. Jospa voisin varastaa ne! (Hypähtää ja katsoo peloissaan oveen päin). Mitä jos joku löytäisi minun kultani! (Muuttaa levotonna pölkyn lähemmäksi vuodetta. Huutaa). Ken siellä?

VAINA (tulee pilkallisesti). Joko taas pelkäsitte?

HANKA. Vai niin! Sinäkö siellä vain olitkin. Sinä et saa noin vaivihkaa hiipiä sisään.

VAINA. Joko taasen tähystit, ovatko hiiret jyrsineet kultiasi?

HANKA. Suus kiinni! — Ajoitko jo karjan ha'asta?

VAINA (nureissaan). En. Nälkäänhän se nääntyy kuivalla kankaalla.

HANKA. Kyllä elukat aina ruokansa etsivät. Syökööt lehtiä ja varpuja!
Ja saavat ne kupunsa täyteen sammalistakin.

VAINA. Karja kuolla kutjahtaa talvella, jos ei se kesästä kostu.

HANKA. Luuletko, että minä syötän kuiviin itseni? Tästä koituu kaunis syksy. Haka on vielä kertaalleen niitettävä.

VAINA. Ja mitä teette tuolla heinän paljoudella? Ennestäänkin on monen vuoden rehut syömättä.

HANKA (heiluskellen edestakaisin). Eteenpäin elävän mieli, ja kukapa tietää tulevat tuiskut. Minä voin köyhtyä, joutua keppikerjäläiseksi — vielä köyhemmäksi kuin olen.

VAINA (ivallisesti). Niin, ole vaan varoillasi, ettei Hiisi kaappaa omaansa takaisin. Kyllä kaikki tietävät, että sinä kuolet köyhääkin köyhempänä. Sinun ruumiistasi tulee viheliäisin raato koko Louhijärven perukalla.

HANKA. Kitas kiinni, kuotus! Sinä kuolet ennen minua.

VAINA. Mitä vielä! Kyllä minä saan syljeskellä sinun haaskallesi.

HANKA (lyhyen äänettömyyden jälkeen). Pitävätkö ihmiset minua köyhänä?

VAINA. Eikö mitä! He vain uhkaavat tulla tänne sian tappajaisille. Hankasen vanha karju, näet, tonkii iän kaiken kultakasojaan, eikä aio koskaan manalle mennä.

HANKA. Vaiti sinä, Lapin imisä! Ne, sen vietävät, valehtelevat. Minulla ei ole mitään, ja jos olisikin jotain, niin sen kyllä sinä ja lapset hotkitte suuhunne.

VAINA. Me emme sinua kuiviin syö. Mutta sen tekevät ne Lapin pennut, jotka ryöstit pois heimostaan ja myit pitkin maailmaa. Niitten nälkää ei mikään sammuta, ja ne jäytävät sinua luihin saakka.

HANKA. Kitas kiinni, Lapin narttu! Liikuttaako se sinua, naarassusi!

VAINA. Pentuni ulvovat minua ja minä heitä, kunnes sinä nielet omat kultasi ja tuskissasi kiemuroit Louhijärven pohjaan.

HANKA. Sinut minä sinne syöksen!

VAINA. Niin, tulenhan sinne minäkin katsomaan, kuinka ravut kaivavat silmät päästäsi. Sitten riistän kullat suolistasi ja viskelen ne pitkin rantoja, jotta korpit saavat leluja poikasilleen..

HANKA. Itse minä revin silmät päästäsi, jos et jo lakkaa rääkymästä, tuonen kaarne! Lapset ovat kai vesillä vielä?

VAINA. Vasta näkyivät kiskovan ruuhta maalle.

HANKA. Joko jo? Pitihän heidän vaania verkkoja, etteivät saukot saa kaloja syödä.

VAINA. Onhan täällä kasoittain kalaa aina niiltä ajoilta, jolloin minut tähän kotapahaan raahattiin. Vai aiotko pitää koko kyläkunnan hiiret kapakalassa?

HANKA. Lemmon hiiret! Ja miksi et pure niitä kuoliaaksi, ilveskissa? Vai pitäisi minun sen vuoksi antaa kalojen takertua naapurini pyydyksiin?

VAINA. Kyllä niitä sittenkin mennä puikkelehtii sinun verkkojesi lävitse. Usu saa viljalta kalaa.

HANKA. Saako hän enemmän kuin me?

VAINA. Saapa saatenki. Hän pieksää orjia, jos ei ruuhi ole lastissa. Ja sitä varten orjat varastavat.

HAINKA. Luuletko heidän varastavan minun verkoistani?

VAINA. Nehän ovat lähinnä.

HANKA. Ennu ja Irja saavat vahtia verkkoja.

VAINA (virittää tulta takkaan). Pieksisit sinäkin heitä, niin ehkä vartioisivat valppaammin.

HANKA. Voi minua poloista! Koko kylä minua varastaa ja nylkee — ja lisäksi vielä sinä ja lapset! Kai ne laiskurit taaskin mankuvat ruokaa!

VAINA. Sinä et kai soisi ruokaa muille kuin itsellesi?

HANKA. Tänään en syö muruakaan. Täytyyhän edes itse säästää, kun kaikki muut ahmivat ja tuhlaavat.

VAINA. Niin, säästäkää, säästäkää! Kuoltuanne Ennu laahaa ruumiinne kuoppaan ja kullastanne hän sulattaa rintasoljen Lyylille.

HANKA. Minä kaivan hautani itse ja paneudun valmiiksi siihen. Ennun ei tarvitse muuta kuin heittää mullat ruumiilleni.

VAINA. Niin teki Hatukkakin. Mutta ensin ruumista käänneltiin ja pään altapa keksittiinkin kaksi kourallista kultaa. Ja niin kullat maalle heitettiin ja ruumis multaan peitettiin.

HANKA. Akkain loruja! Kuka nyt kultia hautaansa kuljettaisi?

VAINA. Vannomatta paras! Kun katsoo, niin tietää.

(Äänettömyys)

HANKA. Luuletko minun kuolevan piankin?

VAINA. Luulen. Sinä et elä talven yli.

HANKA. Suus kiinni, Lapin haaska! Minä myyn sinut, pohjan peikko!

VAINA (ylväällä vihalla). Kyllä myisit, jos voisit. Mutta sen verran ihmiset sentään pitävät Hankasen saidasta, ettei kukaan minua häneltä osta. Täytyyhän jonkun kiduttaa sinua vanhoillasi ja muistuttaa mieleesi niitä aikoja, jolloin sinä vielä olit nuori ja väkevä, voimakas ja mahtava. Sinä väijyit kuin ilvessusi heimoani, ryöstit lapsiamme, myit orjiksi Sameksen tyttäriä ja keräsit kultaa kansani kyyneleistä. Minä voisin varastaa aarteesi, jos tahtoisin. Vaan sitäpä en tahdo. Saanhan minä kuoltuasikin siepata siitä osani. Nyt on riemuni katsella, kuinka kulta polttaa sormiasi. Niin, niin. Kun hiisi hyväilee, niin hän jättää vihlovat haavat jälkeensä. Hän kärventää luitasi yötä ja päivää, ja minä lietson tulta, ett'ei se hetkeksikään sammu. Niin Hanka, sinä et saa rauhaa lapsiltani, ennenkuin makaat kuopassasi kylmänä ja ilkialastonna.

HANKA. Sinä olet Hiiden henki!

VAINA. Niin olenkin — Lapin noitain nostattama.

HANKA. Lemmon siittämä sikiö!

VAINA. Niin, hornan peikkoinen para! Päivä päivältä, heitto heitolta minä kaivan kuoppaa kuollaksesi. Ja siihen sinä vihdoinkin vaivut yhtä köyhänä kuin laukesit äitisi kohdusta. Tähteet kyllä lapsesi korjaavat, elleivät varasta sinua puti puhtaaksi jo sitä ennen. Tahi kenties kaikki leimahtaa tuhkakasaksi. (Ottaa kekäleen takasta ja heiluttaa sitä ilmassa)

HANKA. Senkin hurjimus! Anna tänne kekäle! Poltat vielä koko pirtin!

VAINA (nauraa ja katselee pölkyn kohdalla olevaa rakoa).

HANKA (huutaa). Mitä siinä katselet?

VAINA. Katselen vaan tuota kulunutta rakoa.

HANKA (siirtää pölkyn raon päälle). Pois, hornan henki!

VAINA. Niin, minä menen ja huudan salaisuutesi maailman tiedoksi.

HANKA. Minä tapan sinut!

VAINA. Mutta minäpä makaan kuin kissa yöni. Kaksi kertaa olet jo hiipinyt päälleni. Vaan minulla on terävät kynnet, ja ne pystyvät sinunkin nahkaasi. Sen sinä kyllä muistat. Muutatko kätkösi toiseen paikkaan? — Ha, ha, ha! Turha vaiva! Anna sen vain olla! En minä siihen koske. En vielä.

HANKA. Ole vaiti, kielikello, — suulas harakka!

VAINA (ivaten). Niin, pelkää, pelkää! Minuun ei ole koskaan luottamista. Siirtele sinä vain kultiasi nurkasta nurkkaan, vapise ja pelkää! Älä nauti yön lepoa, äläkä päivän rauhaa! Älä ummista uneen silmääsi, vaan vaani ja vilkuile! Kas noin, noin! Ha, ha, ha! Nyt kultasi polttaa sinua, ja se tekee sinulle hyvää!

Kenties olenkin jo taas kerrakseen kiusannut sinua. Kuule, kuinka hiiret nakertavat karsinan alla. Ha, ha, ha! (Menee).

HANKA. Voi, voi, voi! (Salpaa oven, kohottaa lattiahirttä ja tirkistää sen alle). Ääh, hiiret! (Paneutuu polvilleen). Onkohan siellä hiiren reikiä? (Ottaa lattian alta nahkarihman kultarenkaineen). Tästä maksoin kaksi nahkaa, — olisi siitä kannattanut neljäkin antaa. Tämän sain vielä helpommalla. Tapoin vain häkään kolme lammassaksaa, jotka yöpyivät meillä. — Hi, hi, hi! (Nauraa).

Tämän varastin lemmenlähteestä. Kaikki muut olen saanut Lapin pennuista. Tuon tuossa Vainan poikanulikasta. Ja tuon kaivoin Hatukan muorin haudasta. Luulevat kai, että minäkin kätken kultani yhtä huonosti. Enpäs! — Ja minä en kuole hevillä. Elän vielä kauan, hyvin, hyvin kauan! Enkä kuole koskaan!

    (Harakka tirkistelee räppänästä ja nauraa räkättää.
    Hanka heittää sitä luudalla).

Mene tiehesi, virnakka! Sinä väijyt kultiani.

(Kuuntelee).

Joku tulee! Jos he näkevät kultani, niin ehkä vielä tappavat minut.
(Pistää kullat mekkonsa alle). Ei! Jos he riisuvat vaatteeni, niin ne,
pahuukset, löytävät aarteeni. (Pistää nauhan takaisin lattian alle).
Ääh, hiiret! (Ovelle kolkutetaan). Vartokaa, vartokaa! No, vartokaahan!
Ken siellä?

ENNU (ulkona, kiukkuisesti). Avaa ovi!

HANKA. Ennuko siellä onkin? Ja minä jo pelkäsin, että akka ärmätti kuljettaisi koko kylän kimppuuni. Ensi yönä minä sen vietävän kuristan!

ENNU (kuin ennen). Ovi auki!

HANKA. Liekö hän yksin! — Hän on vihoissaan. (Avaa oven).

ENNU (tulee sisään). Mitä nyt taas? Olenhan kieltänyt sulkemasta ovea.

HANKA. Oletko yksin? Ei mitään, poikani! Ei mitään. Kun käy vanhaksi ja saamattomaksi, niin tahtoopa vähän peloittaa. Mutta sinun pitää puolustaa minua, jos joku —

ENNU. Minä en välitä mistään. Vielä tänään lähden tieheni koko talosta.

HANKA. Tuota olet hokenut koko kesän. Saitko kaloja?

ENNU. Sain kuusi suurta haukea.

HANKA. Ne ovat kuivattavat.

ENNU. Ne annoin jo Lyytikkälään.

HANKA (katsoa tuijottaa häneen). Kuusi suurta haukea!

ENNU. Niin.

HANKA. Ja mistä hyvästä? Eihän sieltä ole meille mitään annettu.

ENNU. Sitä en tiedä. Minä rupean Lyytikkälän kotivävyksi, ja tänä iltana saa koko kyläkunta juoda tupaantuliaisia.

HANKA. Älä lörpöttele. Sinä et mene mihinkään.

ENNU. Menen kuin menenkin. Tässä luolassa en enää viitsi venyä. — Miksi et rakenna uutta pirttiä? Eihän mokomassa enää lempokaan tule toimeen.

HANKA. Kestää se vielä minun ikäni.

ENNU. Ehkä, — mutta ensi talvena se kaikessa tapauksessa kaatua kellahtaa.

HANKA. Mikä sen kaataisi, kun pönkität hirsillä.

ENNU. Pahuus häntä pönkitköön! Ja kurjasti tätä taloa muutenkin asutaan. Miksi en saa uutta purtta enkä uusia verkkoja?

HANKA. Laita pois! Laita pois!

ENNU. Enkä laita! Mitä minä siitä hyötyisin? Vaimoa en kuitenkaan saata tällaiseen ketunluolaan kuljettaa.

HANKA (empien). Raada sitten ja rakenna oman mielesi mukaan.

ENNU. Kyllä raadan ja rakennan, jos saan talon omakseni.

HANKA (kiihkeästi). Et vielä, Ennu! Et vielä!

ENNU. Jää sitten tänne yksinäsi maatumaan ja mätänemään. Minä muutan
Lyytikkälään.

HANKA. Etkö voi askarrella täällä päivisin ja käydä siellä öitsimässä, niinkuin tähänkin asti.

ENNU. En. Minä tahdon Lyylikin luokseni.

HANKA. Mene sitten! Sillä tänne et saa naistasi laahata. En minä jaksa koko kylää elättää.

ENNU. Enkä minä viitsi enää elättää sinua.

(Äänettömyys)

HANKA. Niin, parasta ettäs menet. Saanhan minä aina orjan sijaasi. Ja orja tulee huokeammaksikin. Vielähän Usulla on tuo silmäpuoli lappalainen, jolta hän löi keväällä säären poikki. Ehpäkä saankin hänet?

ENNU (ivallisesti). Ukko täyttää jo yhdeksänkymmentä.

HANKA. Ehkäpä saankin hänet ilmaiseksi! Kysäisepäs Usulta.

ENNU (naurahtaa). No, saanhan tuota kysäistä illalla. (Keräilee tavaroitaan).

HANKA. Koska aiot muuttaa?

ENNU. Heti paikalla.

HANKA. Tulet kai sentään Lyylin kanssa tänne työhön?

ENNU. Vielä mitä. Etkö luule Lyytikkälässä työtä riittävän?

HANKA. Oi voi, tule nyt sentään! — Ja muistakin vaan lähettää kaikki kalat minulle!

ENNU. En niin evääkään.

HANKA. Verkkoja et ainakaan saa viedä.

ENNU. Uusi verkko on minun. (Ottaa seinältä tuohikontin ja panee siihen kaikellaisia pikku kapineita).

HANKA (tuskissaan). Älä vaan ota talon tavaroita. Kaikki on minun.

ENNU (suutuksissaan). Minä otan, mitä itse tahdon.

IRJA (tulee).

HANKA. Ennu lähtee pois.

IRJA. Niin tekee.

HANKA. Voi minua poloista! Kyllä minä nyt kuolen nälkään.

ENNU. Sitä pelkään minäkin.

IRJA (surullisesti). Olkaa huoletta. Kyllä me teemme työtä, Vaina ja minä.

HANKA (rauhoittuen). Niin, eikö totta? Teettehän te. Menköön Ennu menojaan. Enhän minä voi elättää koko kylän tyttöjä.

ENNU (ilkeästi). Tee kerrassaan puhdasta talossasi ja myy tyttö maailmalle, niin pääset hänestäkin. Paremmissa vaatteissa pitäisi tuollaisen tytön käydä.

HANKA (huolissaan, Irjalle). Ethän vain tahtonekaan uusia vaatteita?

IRJA. En, en riepuakaan.

ENNU (ivaten). Hän on naima-iässä, keikkuu yhtenään karkeloissa ja tulee kalliiksi elättää.

HANKA (tarkastelee Irjaa). Se on totta. Sinä olet jo täysikasvuinen, lapsi. — Ja niin kaunis sitten. — Hm — hm. — Ehkäpä saisin sinusta jotain.

ENNU. Kenties Usun kullat!

HANKA (kiihkeästi). Niin, Usun kiiltävät kullat!

IRJA. Antakaa minun olla. Minä en mene Usulle. Hän on niin häijy.

HANKA (itsekseen). Usu on rikas. Hän voi maksaa suuret lunnaat — vaikkapa kolmet Kymin kullat.

IRJA (huolissaan). Älä myy minua, isä. Varro vielä vähän aikaa.

ENNU. Usun mieli palaa sinuun. Hullu olet, jos vielä viitsit täällä orjana raataa. Mene sinä vain Usulle.

HANKA (kehoittaen). Niin, Usu tahtoo sinua, eikä malta enää odottaa. Kolme kultarengasta! (Ennu aikoo mennä). Älä mene, Ennu. Tahdonpa nähdä, mitä olet konttiisi haalinut.

ENNU. Huoli sinä siitä. Karjasta otan mukaani vielä kymmenen lammasta.
Kai sinä, Irja, tulet illalla meille. — Hyvästi! (Menee).

HANKA. Seis, Ennu! Vaatteet ovat minun, soljet minun! Kuuletko, hopeasoljet ovat minun! — Ja konttikin — — (Menee).

IRJA. Hän lupasi tulla, kun käki taukoo kukkumasta. Nyt on käki jo haukkana eikä kuku enää. Tulleeko hän —?

Isä kehuu kultaa niin kalliiksi. Kai hän tulee ottamaan edes vitjansa takaisin? (Ottaa esiin vitjat. Katselee niitä).

Minun kauniit ketjuni! Ovathan ne minun, sillä hän antoi ne minulle.
Kyllä hän voisi ottaa minut — jo kullankin vuoksi.

Tulisikohan Tuukka lunastamaan minua, jos minut myytäisiin Usulle.
Eihän se olisi minun syyni. Ei! Minä juoksen pitkin järven rantaa, jos
Usu tulee tänne. Juoksen kauas metsien lävitse ja pakenen Pähkälään
saakka.

Ennu parjaa pähkäläisiä häijyiksi. Mutta eihän hän näyttänyt häijyltä. Minä palvelen häntä, teen työtä, väännän hänen käsikiveään, kunnes uuvun väsymyksestä. Ja jos he sittenkin pieksävät minua, niin syöksyn järveen. Enhän minä muuta ansaitsekaan. (Kiivaasti). Miksen minä saa tehdä samoin kuin Ennu, ja mennä mihin itse tahdon? Osaanhan minä vääntää värttinätä ja kutoa kankaita. Ja siihen ei Ennu pystykään. Minä ammun riistaa ja kudon verkkoa kuin mies. (Ottaa esille puukon). Minä voisin iskeä puukon vihamieheni sydämeen. Ja kuitenkin veljeni nauraa ja kiusoittelee minua siitä, että synnyin tytöksi.

Oh, minä tahtoisin ravistaa maailman perustuksia! (Ottaa pölkyn käsiinsä ja heittää sen lattialle). Enkö ole vahva ja voimakas? Miksi minun siis täytyy totella? Siksikö, että olen nainen? Paiskaahan naarassusikin koiraksen allensa ja Parkasniemen muori panee koko kylän pakosalle, kun hän äkämystyy oikein pahalle päälle. — Minua ei myydä, ei sinä ilmoisna ikänä! (Nolostuen). Mutta kun sitte Ennu ja tytöt ja kaikki ihmiset nauravat minulle, niin silloin taas tunnen itseni niin mitättömäksi.

Voi, jos tuo Hämeen poika sentään tulisi! Hän on niin roteva ja voimakas. Häntä he eivät uskaltaisi pilkata. Hän kantaisi minua käsivarrellaan ja minä hyväilisin häntä. Hän saisi pieksääkin minua ja minä vain hymyilisin hänelle.

Se olisi ihmeellistä. Mutta jos Usu tuppautuu minua hyväilemään, niin minä riistän silmät hänen päästään. Sen teen. (Ihmetellen vitjojansa). Kaunis minä olen, kun vitjat ovat kaulassani. Ihanalta näyttää muotoni lähteessä. Ja kaunis muoto hurmaa miesten mielet. Ah!

HANKA (tulee sisään, huutaa ovessa). Ennu! Älä vaan ota pässiä! (Kääntyy ja huomaa Irjan vitjat). Mitä se oli —? Mitä, mitä? — Ei, ei! Näytä heti! (Riistää vitjat häneltä). Voi, kultaa! Ja kuinka raskasta! Minä olenkin koko kesän vainunnut sinun piilottelevan jotakin. Ei! Tää on minun. Sinulla ei ole mitään. Kaikki on minun! Voi, kultaa! Puhdasta kultaa!

IRJA (huutaa). Anna pois vitjat! Ne eivät ole minun!

HANKA. Älä huuda! Ei kukaan hellitä kultaa minun kynsistäni. Onko sinulla enemmänkin? (Tunnustelee häntä).

IRJA. Anna minun olla! Minä tahdon vitjani takaisin! Minä tahdon —

HANKA. Luista tiehesi!

IRJA (juoksee itkien ovelle). Minä huudan Ennun avukseni! Hän kyllä riistää kullat sinulta.

HANKA (peloissaan). Ei, ei! Älä huuda Ennua!

IRJA (paiskaa äkisti oven auki). Ennu! Ennu hoi! (Ennu tulee). Ennu, rakas Ennu, ota pois vitjat isältä! Ne ovat minun. Ei, ei! Ne eivät ole minun. Minä olen saanut ne.

HANKA (pistää käädyt kaulaansa. Ottaa halon käteensä). Jos vaan tulet, niin paiskaan sinua halolla päähän.

ENNU. Ken on antanut sinulle vitjat?

IRJA. Ne antoi —. Sitä en tohdi sanoa.

ENNU. Joku poika?

IRJA. Niin. Hyvä Ennu, anna ne minulle!

ENNU. Isä, anna tänne vitjat!

HANKA (huutaa). En ikinäni! Hoi, auttakaa! auttakaa!

ENNU (ottaa vitjat häneltä). Huuda mitä huudat! Vitjat tänne!
(Tarkastelee vitjoja). Katsos kummaa! Onko Usu antanut nämä sinulle?

IRJA (pyytäen vitjoja). Eikä. Anna ne minulle!

ENNU (miettien). Kenellä täällä olisi tällaisia kaluja?

IRJA. Älä kysele, Ennu! Jos olet vaiti, niin Lyylikki saa ne lainata täksi illaksi.

ENNU (paiskaa vitjat ylenkatseellisesti lattiaan). Tää ei ole Karjalan kultaa! Mitä lie pähkäläisten romua!

IRJA (sieppaa vitjat lattialta, ennenkuin Hanka ehtii niihin käsiksi).

ENNU (jalkaa polkien). Anna vitjain olla! Ei yksikään Karjalan tyttö huoli hämäläisten kullasta. Anna lelut isälle.

HANKA (kiihkeästi). Niin, niin, anna ne minulle!

IRJA (paljastaa puukkonsa). Niitä ei ota kukaan minulta. Laske ulos,
Ennu!

HANKA. Älä laske häntä.

IRJA (hurjasti). Lasketko taikka isken puukolla!

ENNU (hämmästyen). Mikä sinua riivaa?

IRJA. Vitjat ovat minun!

ENNU (ottaa hänestä kiinni). Metsäsiat eivät ikinä rehentele Karjalan tyttöjen sulhasina.

IRJA. Varo itseäsi! (Hosua huimii puukolla)

VAINA (tulee). Mikä meteli täällä on?

IRJA. Vaina, Vaina, auta minua!

VAINA (menee väliin). Anna tytön olla, sanon minä.

ENNU. Pois tieltä akka!

VAINA (tempaisee voimakkaasti Ennua rinnasta kiinni). Hyi! Kaksi miehistä miestä lapsi raukan kimpussa. Hyi! hävetkää, roikaleet! Hyi! (Tuuppaa Ennun takaperin penkille).

ENNU (istuu häpeissään).

VAINA. Niin, pidä vain puoliasi, tyttö. Se on kyllä tarpeen!

HANKA. Vitjat tänne!

VAINA (ylenkatseellisesti Hangalle). Pysy sinä vaan pölkylläsi vuoteen vieressä! Vai niin. Joko nyt olet iskenyt silmäsi niihin? (Irjalle). Ole huoleti, Irja! Ei sinulta niitä kukaan saa! Suotta sinä minulta vitjoja piiloittelet. Ne olen nähnyt jo ennen sinun syntymääsi. Tuota lempikalua olet säilytellyt koko kesän. Sen olen kyllä huomannut.

ENNU. Se on pähkäläisten kultaa.

VAINA. Joko sinäkin kärkyt kullan perään? Hyi!

HANKA. Vaina!

VAINA. Vaiti sinä! (Ottaa kekäleen, piirtää ympyrän lattialle ja katsoa tuijottaa siihen). Varro kiltisti, tyttäreni. Kyllä kihlojen antaja tulee, — hän tulee, tulee — ja uljaasti tuleekin!

HANKA (sopottaa hiljaa Irjalle). Irja, anna minulle vitjat. Hän noituu ne näkymättömiin! Hiisi tempaa ne meiltä!

VAINA. Varo itseäsi, Hanka! Tää on Lemmen kultaa. Jos vain kosket siihen, niin omat kultasi kuihtuvat lehdiksi, kellastuneiksi lehdiksi, joita syksyn myrsky pelmuttaa. Sinä olet joutunut Lemmen vihoihin. Varo itseäsi! Lempo on mahtava, mutta Lempi vielä mahtavampi.

HANKA (tuskissaan). Vaiti, Vaina! Älä noidu, Turjan noita! Lakkaa jo,
Lapin velho!

ENNU (peloissaan). Hiljaa, isä! Älä ärsytä häntä!

VAINA (hurjasti). Varokaa itseänne, verikoirat! Te mylläätte ja poltatte Lapin lasten maita, samoja maita, joita heimoni ennen vapaana kierteli karjoinensa. Hiisi oli leppyisä silloin. Mutta nyt hän on julma — ja teitä hän vainoo, niin — juuri teitä, te kansani hävittäjät.

Te syöksitte kuin sudet idästä ja ajoitte meitä takaa, sillä te olitte meitä mahtavammat. Nyt te kiistelette keskenänne samoista rannikoista, joita me rauhassa syöttelimme, samoista kalavesistä, joita me sovussa soutelimme. Varokaa itseänne, Karjalan sudet ja Hämeen ilvekset! Tosin en näe kaikkea, mutta sen näen, että te revitte toisenne kappaleiksi näillä raukoilla rannikoilla. Mene ulos, Irja, ja katso kuka siellä laskea viiletti koskea alas. Kuulen kuohujen laulavan niin kummallisesti.

IRJA (kuiskaa peloissaan). Onko se Tuukka?

VAINA. Eikä. Toisin silloin humu kuuluu, kun Häme-Tuukka liikkuu. (Vaipuu tainnoksiin. Ennu ja Irja nostavat hänet ylös ja kuljettavat hänet pankolle kiukaan viereen).

HANKA (rauhoittuen). Kai se nyt jo kerrakseen taukosi. Ennu, älä koske Lemmen kultaan. Minä sen kerran tein ja Lempi manasi ilveksen puremaan minua sääreen. (Pitelee säärtään).

ENNU. Minä tunnen Lemmen voiman ja varon kyllä koipeni.

IRJA. Tahdotko vettä, Vaina?

VAINA. En.

HÄMÄLÄINEN ORJA (tulee sisään ylpeästi ja uhkamielisesti).

ENNU. Katso lempoa! Hämäläinen! (Kiivaasti). Mitä tahdot täältä?

HÄMÄLÄINEN. Hoi, vesimyyrät!

ENNU. Mitä, metsäsiat?

HÄMÄLÄINEN (menee Hangan luo). Oletko sinä Hanka, tuo ahnas Lapin ahma?

ENNU. Pysyttele oven suussa, taikka syljen sinua vasten silmiä, metsäsika!

HÄMÄLÄINEN. Tuki turpasi, vesimyyrä! Isäntäni on uljas Tuukka Pähkävedellä. Ja hän lähettää sinulle tämän sanoman: "Puhdista pirttisi ja pese lavitsasi, että saatan astua kattosi alle ja istua peräpenkille, sillä minä tulen kosimaan tytärtäsi." Niin sanoi Tuukka.

IRJA. Ethän vaan valehtele!

HÄMÄLÄINEN. Sinäkö olet tuleva Tuukkalan emäntä? Oudolta tuntuu sinun astua tästä ketunluolasta Tuukkalan uhkeaan pirttiin. (Menee Irjan luo, polvistuu hänen eteensä ja panee hänen kätensä päänsä päälle). Ollos meille alati armas ja lempeä! Minä olen Tuukan orja. (Nousee äkkiä ylös).

ENNU. Älä koske häneen, orja!

HÄMÄLÄINEN (ylpeästi). Hän on meidän! Kotonani olen orja, mutta täällä
Karjalassa vapaa mies.

ENNU (ähisee). Missä kirveeni?

HÄMÄLÄINEN (osoittaa kirvestään). Tässä ainakin on minun! Hyvästi, vesimyyrät! (Menee).

ENNU (aikoo rientää hänen jälkeensä).

VAINA. Varo itseäsi, Ennu! Luuletko Häme-Tuukan tulevan kerjäläisenä kosimaan?

ENNU. Tänne hän ei ikinä tule! Isä, minä pistän sotakokon tuleen!

IRJA (heittäytyy Vainan syliin). Oi, Vaina!

HANKA (miettien). Älä mene vielä. Hän ei tule kerjäläisenä kosimaan, sanoi Vaina. Niin, niin. Häme-Tuukka on rikas.

ENNU. Hänelle et sisartani myy!

HANKA. En, en! — Onhan Usukin rikas.

ENNU (kiihkeästi). Toimeen siis! Lempo tiesi, milloin he ovat niskassamme!

HANKA. Malta, Ennu! Antaa hämäläisten tulla. Souda sinä vaan Lausoon ja kerro kaikki Usulle. Kyllä hänkin tulee kosimaan ja tuo kullat tullessaan. (Kävelee edestakaisin, kämmeniään hieroskellen). Mainiota! Tuukka on rikas ja Usu on rikas! — Hi, hi, hi! (Nauraa).

ENNU. Miksi naurat?

HANKA. Etkö huomaa? Tuukka on rikas ja Usu on rikas. He tarjoovat toistensa uhalla.

ENNU (suuttuen). Sinä olet konna! Parasta että lähden! Muuten myisit sisareni metsäsioille. (Aikoo mennä).

IRJA. Ennu!

ENNU (ivallisesti). Kaksi ostajaa karitsan kimpussa. — Kyllä silloin hinta nousee.

IRJA. Ennu!

ENNU. Ole huoleti, sisko. Usu sinut saa. Ja jos hän kohtelee sinua pahasti, niin kyllä minä pehmitän hänen selkänsä. Mutta hämäläisen morsianta sinusta ei ikinä tule. (Menee).

HANKA (kävelee edes takaisin mielissään). Usu tarjoo kolme kultarengasta, Tuukka neljä. Usu maksaa lampaan, Tuukka kaksi. Ha, ha, ha! — Täytyypä mennä katsomaan, lähtikö Ennu Lausoon. (Mennä nilkuttaa ulos).

IRJA (Äänettömyys. Kiihkeästi). Vaina, luuletko heidän kosivan minua toistensa uhalla?

VAINA. Ehkä.

(Äänettömyys)

IRJA (epävarmasti). Kumpi heistä on rikkaampi?

VAINA. Tuukka on rakastunut sinuun.

IRJA (kiihkeästi). Tule, Vaina! Minä sidon seppeleen ja soristan itseni kauniiksi.

VAINA. Voi sinua, kulta kyyhky!

IRJA. Ei! Sehän olisi häpeällistä! Minä tahdon olla ruma, inhoittavan ruma.

VAINA. Tule metsään keräämään kukkia ja lehtiä! Me koristamme kotosi, ennenkuin menet miehelään.

IRJA. Niin, menkäämme! Minä sidon Lemmelle seppeleen.

VAINA. Tee se!

(Menevät).

HANKA (tulee. Seisoo ovessa hetken aikaa, katsellen Irjan jälkeen). Hänellä on vitjat kaulassaan. Ne minä varastan hää-yönä, kun he ovat humalassa. Niin, niin, häissä sen teen. Tuukka on rikas ja Usu on rikas. Ha, ha, ha! He tarjoovat toistensa uhalla.

Väliverho

KOLMAS KUVAELMA.

Paria tuntia myöhemmin. Irja istuu rahilla juhlapuvussaan, pää Vainan sylissä. Vaina silittelee hiljaa hänen päätään.

VAINA. Älä itke, Irja!

IRJA. Miksi emoni synnytti minut tähän inhaan maailmaan?

VAINA (hyväilee häntä). Sinä synnytät pojan, ja häntä sinä saat vuorostasi hyväillä.

IRJA. Minä en tahdo hyväillä ketään. Hyväilkööt muut minua. Olenhan vielä niin nuori.

VAINA. Sinä olit nuori. Mutta se aika on jo ollut ja mennyt.

IRJA. Niinkö pian? Eilenhän vielä löin leikkiä hiekkakuopassa.

VAINA. Vuokko puhkeaa kevään pälvessä. Kesän tultua se lakastuu.

IRJA. Voi surkeutta! Eikö Tuukka voisi tappaa Usua?

VAINA. Tahtoisitko siis mennä Tuukalle?

IRJA. Sitä juuri ajattelin. — Hän saisi pieksää ja tehdä minulle mitä tahansa. Mutta Usun tapan, jos hän vaan suutelee minua.

VAINA. Voi sua, sydänkäpyseni! Vieköön siis Lempi sinut kosken ylitse
Tuukan tiluksille.

(Äänettömyys).

IRJA. Onko Tuukka oikein upporikas?

VAINA. Ainakin tarpeeksi rikas, jos vaan sinä olet hänestä kylliksi kaunis.

IRJA. Luuletko sitten olevani?

(Äänettömyys)

VAINA. Luulen. Sillä sinä olet ensimmäinen tyttö, johon hän on silmänsä iskenyt.

IRJA (iloisesti). Tiedätkö sen ihan varmaan?

VAINA. Tiedän kuin tiedänkin.

(Äänettömyys).

IRJA. Kuinka paljon luulet isän pyytävän?

VAINA. Niin paljon kuin hengestä irti saa.

IRJA (peloissaan). Kuules, tarjoavatko he monta kertaa?

VAINA (katkerasti). Niin ainakin isäsi toivoo. Sen tähden sinun pitää näyttää kauniilta.

IRJA (kiihkeästi). Hyi! Minä en istu kenenkään tarjokkina. (Heittää pois seppeleensä). Ota pois nämä vaatteet ja tuo tänne vanha hameeni!

VAINA. Istu vaan koreasti paikallasi. — Etkö tahdo olla kaunis Tuukan vuoksi?

IRJA. Voi, voi! (Peittää päänsä Vainan syliin, katsoo äkkiä ylös).
Luuletko Tuukan tarjoavan monta kertaa?

VAINA (katsoa tuijottaa eteensä vastaamatta).

IRJA. Luuletko?

VAINA (lempeästi ja verkalleen). Minä en puhu luulojani. Saathan tuon kohta nähdä. Etkö välittäisi hänestä, jos hän tarjoaisi kahdesti?

IRJA. En. Ja eihän hänkään välittäisi minusta, jos — —

VAINA. Välittäisi kyllä. Olen nähnyt ennenkin haukan hätyyttävän pääskysiä. Varpunen on luotu kotkan syötäväksi, särki hauen nieltäväksi ja tyttö miehen vietäväksi. Heikko on voimakasta varten. Siinä elämän ankara sääntö.

IRJA (itkee).

VAINA. Älä itke! Eihän sinulla ole surun syytä. Enhän minäkään itke, vaikka olen nähnyt, kuinka heimoni tapettiin, kotani poltettiin ja poikani myytiin mieron orjiksi. Voi Sameksen lasten kohtaloa! — Täällä olivat ennen Lapin laitumet, sen mehevät maat, rauhalliset rannikot ja kalliit kalavedet. Mutta päällemme syöksyi Suomen susi, Karjalan kontio kaasi ja Hämeen ilves hävitti. Ja nyt he kiistelevät keskenänsä samoista rannikoista, joita me rauhassa syöttelimme, samoista kalavesistä, joita me sovussa soutelimme.

HANKA (tulee siistittynä ja hyvillä mielin). Mitä siinä tyttöä itketät? Mene ennemmin Lyytikkälään lainaamaan olutta. Mutta ota vain nimeksi, muista se! Vieraita kestitään vain sen verran kuin vähät varamme sietävät.

VAINA. Meillä on olutta lainaamattakin.

HANKA. Oletko sinä pannut sitä?

VAINA (kuivasti). Olen. Minä tiesin tästä ennenkuin te.

HANKA. Ja kenen maltaista?

VAINA. Teidän.

HANKA. Voi, voi! Kaikki minua varastavat. Onko se hyvinkin väkevätä?

VAINA (äreästi). Niin väkevätä kuin pitää ollakin, kun rikas Hanka naittaa ainoan tyttärensä. (Menee).

HANKA. Vaina saa myös patikoida tiehensä. Kuule Irja, ota hänet mukaasi, kun menet miehelään. Voithan lähettää hänestä vaikka lampaan. Ei — kaksi lihavaa lammasta. Kyllä hän aina orjan paikan täyttää.

Älä itke siinä! Vesisilmin näytät niin näivettyneeltä. Aseta vitjat näkyviin! Kuuletkos? Ihan näkyviin, koska kerran saat niitä pitää. Täytyyhän sinullakin olla jokin koristus, sillä milläpä köyhä isäsi sinua koristeleisi. Kuuletkos, sinä et saa lainkaan myötäjäisiä. Mutta älä hiisku siitä kenellekään.

Katsele kosijoitasi näin ja hymyile ja naura ja näytä hampaitasi. Sinulla on kauniit hampaat. Silloin he eivät kitsastele, vaan tarjoovat mitä tahansa, varsinkin kun ensin juotat heidät humalaan.

Älä siinä itkeä jollottele! Ei, ei! Pysy vain huoneessa. He tulevat juuri! Etkö kuule? Ennu ja Usu.

IRJA (kiivaasti). Ole vaiti, isä!

HANKA (hyvitellen). Istu nyt koreasti, ihana tyttäreni! Ehkä se onkin Tuukka. Rakastathan sinä häntä? Ja minäkin soisin sinut hänelle emännäksi.

Kas niin. Nyt ratkaistaan kohtalosi. Muistakin nyt vaan näyttää kauniilta, lapseni. Siten ehkä voit hankkia lampaan lisää köyhälle isällesi.

IRJA (Aikoo mennä). Vaiti siinä!

HANKA (pidättää häntä). Minähän olen elättänyt sinua niin kauan ja niin hyvin. Nyt sinunkin täytyy tehdä jotain minun hyväkseni. (Kuuntelee). Usu se onkin. Mutta kyllä Tuukkakin kohta tulee. Jos et sinä ole silloin näkyvissä, niin hän menee tipo tiehensä.

(Ennu, Usu ja kansaa tulee).

USU. Terve, naapuri! Ääh, sinä visukinttu! Nyt kai luulet voivasi pettää minua.

HANKA (nauraa ja taputtelee häntä olalle). Sitä parempi myyjän, mitä enemmän ostajia.

USU (ivallisesti). Etkö ole saanut minulle parempaa syöttiä kuin
Pähkäniemen metsäkarjut?

HANKA. Älä nyt intoile, Usu! Tuukka on rikas — upporikas.

USU (nauraen). Ei, vanhus! Sinä olet viekas kuin kettu. Mutta minä väkevä kuin karhu.

Tietääkseni ei yksikään karjalainen myy tytärtänsä hämäläiselle. Ja jos hän uskaltaa tarjota saparonkaan verran enemmän kuin minä, niin silloin litistän hänet kuoliaaksi kuin hiiren.

HANKA (hätiköi edes takaisin levottomana). Minä en ole ikinä aikonut antaa lastani Pähkään. Mutta enhän uskalla heitä suututtaakaan, kun asun näin ypö yksin tällä perukalla. Mutta huuda sinä heidät kumoon, Usu! Tarjoa enemmän kuin he! Siten pääset heistä parhaiten. Paljonko sinä annat?

USU (istuutuu tyynenä). Tavallisen hinnan — viisi lammasta.

HANKA (säpsähtää). Viisi! Viisikö vain?

USU (nousee paikaltaan, menee Irjan eteen, tarkastelee häntä hetken aikaa, kädet taskuissa. Palaa takaisin pöydän päähän. Istuutuu).

Ei, ei! Tyttäresi on kutakuinkin heikko ja vähäväkinen. Viisi lammasta.
Enempää ei!

(Ihmiset kuiskuttelevat keskenään).

TUUKKALAN TAPPELU

HANKA. Viisi lammasta! Onhan lapseni kylän kaunein tyttö!

USU (nauraen). No kymmenen sitten, saituri.

HANKA. Ei! Yksitoista!

ENNU (suuttuen). Mitä tämä tietää? Viisi lammasta on tavallinen tytön hinta. Minä en siedä sisartani arvosteltavan sinne tänne. Viisi lammasta ja sillä hyvä.

HANKA (peloissaan). Rakas Ennu, jo yksikin lammas on suuri lisä köyhän läävässä.

ENNU (ylenkatseellisesti). Pidä itse lampaasi! En minä niitä sinulta anasta.

HANKA. Toisin sinä puhuisit, jos olisit itse saanut elättää tyttären.
Ehkä Tuukka tarjoo enemmän? Kentiesi kaksitoista?

ENNU (kiukkuisesti). Varo kinttujasi, isä! Ne lampaat leikkelen lihoiksi tällä lattialla, sanon minä.

VAINA (tulee). Jo tulevat, jo tulevat. Kaksi purtta tulla viilettää taloa kohti.

(Kaikki menevät ovea kohti, paitsi Ennu, Usu ja Irja).

IRJA (on istunut koko ajan liikkumatonna, hypähtää ylös, heittäytyy Vainan kaulaan). Hyvä, että tulit, Vaina. Minä olisin paennut täältä, mutta kaikki katsoivat minua niin, etten voinut paikaltani hievahtaa. Minua hävettää kuunnella heitä. En tahdo nähdä Tuukkaa. Hän on samanlainen. Tule pois!

VAINA (ikäänkuin itsekseen. Puoliääneen Irjalle). Ole huoletta, lapseni. Minä arvasin oikein. Tuukalla on suuret lunnaat toisessa venheessä. Paljoa suuremmat kuin Usulla.

HANKA. Kuinka sanoit, Vaina? Minulla on heikot silmät. Vetää kai tuo venhe vähintäin kaksikymmentä lammasta?

ENSIMMÄINEN KARJALAINEN. Se on tyhjää täynnä.

TOINEN KARJALAINEN (ivaten). Aikovat kai kuljettaa sillä myötäjäisiä
Pähkään.

KOLMAS KARJALAINEN. Eikö mitä! Kyllä lampaat maata kellottavat venheen pohjalla. Kovinhan tuo on lastissaan.

ENSIMMÄINEN KARJALAINEN. Nyt he laskevat rantaan!

HANKA (hiljaa Usulle). Ehkä hän tuokin kultia tullessaan! Usu, jos annat kultarenkaasi, niin —

ENNU (hammasta parren Hangalle). Vaikka venhe olisi parrasta myöten kultaa täynnä, niin siskoni ei mene Hämeeseen. Tiedä se! (Väelle). Ovi kiinni! Mitä siinä seisoa tollotatte, ikäänkuin ovemme olisi auki kaiken maailman kuokkavieraille.

(Väki tulee jälleen sisään. Orja sulkee oven).

HANKA (levotonna, hiljaa). Ajatteles, jos hänellä olisi kaksikymmentä lammasta taikka neljä kultarengasta.

USU. Usko minua! Koko Pähkäselän kulmalla ei ole kahtakymmentä lammasta. Mistä olemattomat otti! Minä rutistan venheen miehineen kamsuineen kouran-silmääni ja paiskaan koko roskan kosken ylitse omalle puolelleen.

HANKA. Juo, Usu! Olut on mietoa. Mutta juohan kuitenkin! (Kävelee edes takaisin. Puoliääneen). Hyvä, että hän tuli yksin. Muuten tästä olisi voinut tappelukin sähähtää.

IRJA, katso ylös ja oikaise suoraksi vartalosi! Ole nyt kiltti, kultamuruseni! Miksi kätket vitjasi? Aseta kullat niin, että Tuukka ne huomaa.

VAINA. Pitäkää te vain huoli itsestänne! Tuukka kyllä pitää omastaan!

HANKA (yhä levottomampana). Niin, niin! Koska hän on kerran antanut noin paljon, niin kai hänellä on vielä enemmänkin. Ei kukaan anna kaikkeansa. Voi, voi, voi, nyt hän tulee!

(Ovi temmataan auki, jotta koko pirtti jymähtää. Tuukka ja Orvo tulevat miehineen, kaikki aseissa. Tuukka uljaana ja vakaana, erittäin komeassa, kullalla kirjaillussa hämäläis-puvussa).

(Pitkä äänettömyys).

HANKA. Ennu, tarjoa vieraille olutta.

ENNU (ivallisesti). Vaina, isäntäsi käskee kestitä vieraita.

IRJA (nousee rivakasti, kaataa tuoppiin olutta ja vie sen Tuukalle).

TUUKKA (lyhyesti). Kiitos!

IRJA (täyttää toisen tuopin, vie sen Orvolle).

ORVO (sievästi). Kiitoksia, sinä Karjalan kaunihin kukka!

IRJA (menee paikallensa, istuutuu Vainan viereen).

(Äänettömyys).

HANKA. Eivätkö vieraat istu?

TUUKKA. Kiitoksia! (Tulee esiin, istuu. Miehille). Te seisotte.

(Äänettömyys).

HANKA. Eipä ole aikoihin nähty Pähkäveden naapuria näillä main.

TUUKKA (lyhyesti). Niin, meillä on ollut pitkä rauha.

(Äänettömyys).

HANKA. Kuinka sielläpäin on karttunut karjan rehua, metsän riistaa ja veden viljaa?

TUUKKA (lyhyesti). Onhan sitä. Rikkaat ovat Pähkäveden rannat.

(Pitkä äänettömyys).

HANKA. Vaikka lieneekin vastoin Karjalan tapoja, niin sallinette minun kuitenkin kysäistä, mihin te retkeilette, kun olette noin täysissä tamineissa? Kyminkö virralle orjien ostoon?

TUUKKA. Toihan orjani sinulle viestin.

HANKA (hämmästyvinään). Oletko siis Tuukka?

TUUKKA. Sama mies.

(Äänettömyys).

HANKA. Me karjalaiset emme usko orjain puheita.

TUUKKA (huuliansa pureskellen). Orvo, selitä heille asiamme! (Istuu edelleen ylväänä ja jäykkänä).

ORVO (miellyttävästi).

    Terve teille, terve meille,
    Terve viljon veikkosille
    Väkeville Louhijärven,
    Terve tyynille tytöille,
    Ihanille impysille
    Tässä kaunossa kylässä!

    Nyt ma syntymme selitän,
    Meikäläisten kannan kerron:
    Häme-Tonni, heimon taatto,
    Maitten kuulu mainehelta,
    Hän se siitti pulskan poian,
    Karhun vertoja vetävän:
    Pähkä-Tuukan maille tuotti.

    Tuukka mahtavin on miesi
    Tämän puolen päivän alla:
    Tuima kuin on Turjan talvi,
    Kosken kuohun kahlehtija,
    Kaunis kuin on päivän silmä
    Armahan suven sydännä,
    Rikas kuin satoisa syksy
    Aittasia ahtaessa.

    Tuukka tyttöjä tähysti,
    Kanasia katsoskeli
    Otavaisen olkapäältä,
    Seitsentähtisen selältä.
    Loihe kauas katsehensa
    Louhilahden kainalohon,
    Niemen neitsyisen nenähän.
    Näki siinä salmen suussa
    Ulpukan upi uhevan,
    Valkolumpehen vedessä,
    Lainehella lellumassa.
    Siihen uppos urhon silmä,
    Tarttui kiinni Tuukan katse: —
    Tulena povi palavi,
    Rinta vallan valkeana.

    Suo'os hälle kauno kukka,
    Anna armas lempilumme
    Tuukkalahden lainehille,
    Pähkän päiväpaistehille!

    Ilo siell' on Irjan olla,
    Hyvä hemmun heiluskella
    Suojassa suloisen saaren.
    Silkkirannan siimeksessä.

    Naisen nuoren lunnahiksi,
    Piian pienen päästimiksi
    Tuukka tuottavi sinulle
    Monin miehin, pursin, parsin
    Härän, syötetyn suvella.
    Apatetun appehilla.
    Ehovallan suo hän sulle
    Myötäjäiset määräellä,
    Oman mielesi mukahan,
    Kauno Karjalan tapahan.

HANKA. Onko tämä täyttä totta, Tuukka?

TUUKKA. On.

HANKA (viekkaasti). Myöhään tulit sinä, Tonnin poika. Pähkä-Tuukkaa kehutaan upporikkaaksi, ja hän kehtaa tarjota polkuhintaa. Tytärtäni ei myydä kuin Lapin orjaa. Ja onhan Louhijärven kulmallakin sulhasia omain tyttöimme varaksi. Karjalan kauneinta tyttöä ei tarvitse antaa ilmaiseksi Hämeeseen. — Mitä tarjoo Lauson Usu?

USU (ylpeästi). Hävetköön Tuukka tarjoustaan! Mutta tietäähän hämäläiset! Mitäpä mokomista! Minä annan kaksi härkää.

TUUKKA (kumeasti). Vieläkö karjalaisten on tapana myydä markkinoilla tyttäriään?

HANKA (mielistellen). Tiedänpä teikäläisten luopuneen siitä tavasta. Mutta maassa maan tavalla. Ja Karjalassa sinun täytyy tyytyä Karjalan tapoihin. Kolme härkää — ja tyttö on sinun!

TUUKKA (inholla). Kotorauhan vuoksi uhraan Lemmelle vaikka kymmenen härkää. Hännät kyllä lähetän Karjalaan.

ENNU. Haa!

TUUKKA (julmistuneena). Mutta lunnaiksi annan vain yhden härän.
Myötäjäisiäsi en vaadi. Saanko tytön vai enkö?

HANKA. Ei niin kiivaasti! Ei niin kiivaasti! Sinä olet nuori, mutta minä olen vanha ja kaupoissa kokenut. Irja, lisää olutta! Tuumitaan asiata tyynesti. Olutta! Olutta! Näin jaloa vierasta täytyy kestitä. Irja — —

TUUKKA (uhaten). Istu alallasi, tyttö! (Polkee jalkaa). Saanko vai enkö?

HANKA (suoristautuu). Hiljaa, vieras, kattoni alla! (Jälleen viekkaasti ja kavalasti). Kai minä sentään mieluummin annan tyttäreni oman heimon miehelle. Ja Usu, Lauson rikas Usu, on myös ihastunut tyttöön ja huomannut hänen kauneutensa. (Hävyttömästi). Kolme härkää! — Tyttö on nuori kuin heinä. Ei ole ikinä miehissä ollut. Ja niin täyteläinen! Pulskat rinnat! Leveät lanteet! — Kolme härkää!

TUUKKA (menee äkkiä ihmisjoukon lävitse Irjan luo, nostaa hänet olkapäälleen ja lähtee ovea kohti. Eräs karjalainen seisoo sattumalta hänen tiellään. Tuukka tyrkkää hänet nyrkillään lattialle).

Pois, orja, Häme-Tuukan tieltä! (Ennu syöksyy Tuukan päälle. Tuukka tarraa kädellään häntä rintapielestä kiinni, nostaa hänet kohoksi ilmaan ja heittää takaperin karjalaisten joukkoon). Orvo! Pidä hiiret loukossa kunnes ehdin venheeseen. (Eräälle hämäläiselle). Seuraa minua.

ORVO. Ole huoletta, veli!

    (Tuukka menee, kantaen Irjaa olallaan.
    Eräs hämäläinen seuraa häntä).

ORVO (ilkkuen). No, mitä te, myyrät, arvelette hämäläisten kosimistavasta? Vahinko vain, etten voi kutsua teitä häihin. Mutta kuokkain päivänä saatte halusta tulla rääpiäisille.

ENNU (syöksähtää Orvon kimppuun. Kovaa tappelua. Ennu joutuu häviölle.).

ERÄS HÄMÄLÄINEN. Poltammeko heidät luolineen päivineen?

ORVO. Tulkaa pois! Teljetkää ovi! — Tervetuloa sukukantaan! (Menee hämäläisineen. Ennu ja karjalaiset koettavat turhaan avata ovea).

USU (älyää nyt vasta, mitä oikeastaan on tapahtunut. Nousee, menee ovelle ja lyö nyrkillään sen pirstaleiksi). Kas, Hiiden hämäläistä! Tänä iltana, Lempo soi, minä syötän Tuonen sikoja. (Menee. Kaikki, paitsi Hanka ja Vaina, seuraavat häntä).

HANKA (kömpii esiin). Hän ryösti tyttäreni! Vei kultakäätyni ja lihavat härkäni. Kaikki livahti pois käsistäni. — Tänne kalpa ja jousi! (Juoksee ympäri pirttiä, etsiskellen aseitaan).

VAINA (katselee ulos aukosta). Ha, ha, ha! Mitä sinä, vanha rahjus, enää teet miesten joukossa?

HANKA (voivottelee ja pitelee rintaansa). Voi, voi, voi! (Lyyhistyy istumaan). Mitä he tekevät siellä?

VAINA. Paiskaa jo jousi pankolle. Vanhuus vaivaa silmiäsi. (Katsoo ulos). Ha, ha, ha! Tuolla Irja ui vapaana kuin joutsen, kultavitjat kaulassaan, Pähkälän suvantoa kohti. Mikäpä tusinahangan uidessa. Ha, ha, ha! Tuukka on hakannut reikiä täyteen kaikki sinun venheesi.

HANKA. Voi, voi, voi! Entäs Ennu ja Usu?

VAINA. Ulvovat rannalla, käpälät järvessä. — Kyllä nyt pääsit häähommista. (Istuu Hangan viereen). Poika parka! Niin, niin. Irja on poissa ja Ennu on poissa. Nyt me jäämme ihan kahden kesken. — Muistatko sitä iltaa, jolloin myit poikani? Ja myit hänet pienimmästä kultarenkaasta, mikä sinulla on kätkössäsi. Silloin sinä olit onnen myyrä.

HANKA (vääntelee tuskissaan). Lakkaa jo, Vaina! Voi, voi, voi!

VAINA (nousee ylös, katsoo häntä silmiin). Haa! (ilkeästi). Ha, ha, ha!
Nyt sinä kuolet, vanha Hanka!

HANKA. Kuolen! Kuolen! En! Sinä valehtelet. Minä en kuole! (Hoipertelee aarteensa luo ja heittäytyy sen ylitse). Voi, voi, voi! Minä en tahdo kuolla. Minä en saa kuolla. Voi, voi, voi! (Pistää kullat poveensa). Vaina, kyllä minä kuitenkin kuolen. Käske Ennun haudata minut, näin, täysissä vaatteissa. Pois, pois! Älkää koskeko minuun! (Katsoa tuijottaa kauhistuneena). Hiisi! Pois, pois, Hiisi! Kulta on minun, minun, minun!

VAINA. Voi sinua, vanha kivisydäminen Hanka! Sinä, joka ahdistit lappalaisia pitkin metsiä, — joka surmasit rintalapsia ja myit heidän äitinsä muukalaisten orjiksi! Voi sua, kansani kauhu! Sinä hirmuinen Hanka! Kuinka kurjaksi olet joutunut! Et edes ehtinyt myydä omaa lastasi.

HANKA. Hiisi — riisti — minulta kalliit — kultani! (Kaatuu, kullat kirpoilevat pitkin permantoa).

VAINA. Nyt hän kuolee! (Menee peloissaan hänen luokseen, huudahtaa, ja heittäytyy hänen ylitseen). Ei, ei! Kuolla et saa! Et, et vielä! Minä en ole vielä kostanut heimoni verta. (Hanka kuolee). Ah!

Väliverho.

TOINEN OSA.

ENSIMMÄINEN KUVAELMA.

Tuukkalassa. Perällä pirtti portaineen. Vasemmalla luhti. Oikealla ulkohuoneita ja veräjä. Syyskesä. Varhainen aamu. Kuuluu lintujen viserrystä.

IRJA (tulee pirtistä, vasta valveutuneena). Raitis aamu! Kuinka täällä on ihanata! Päivä kultaa Louhivaaran kukkuloita. Niiden takana oli kotini — nyt se on täällä. Ja tuolla, vielä kauvempana asuu Usu. Onkohan Ennu Lyylikkinsä luona? Ja mitähän tehnee nyt Vaina? Hän kai ikävöipi minua, raukka.

Niin, niin, livertele sinä, kultakiuru! Jospa saisin sinulta siivet, niin lentäisin hetkeksi tuonne vuorten taakse. Eikä kukaan tuntisi minua, ei kukaan, paitsi Vaina, sillä hän on niin viisas ja järkevä. (Istuu portaille ja rupeaa palmikoimaan hiuksiansa. Laulaa).

    Linnut ne laulaa ja käet ne kukkuu,
    Paimenetki soittaa.
    Päästä paimentyttö pois,
    Jo nyt päivä koittaa!

ORVO (tirkistää unisena luhdista). Hyvää huomenta, Tuukkalan pikku kotopeippo. Vallanhan sinä herätät minut.

IRJA (nauraa sydämellisesti). Hyvää se vain tekee. Nyt on niin ihana aamu.

ORVO. Se on totta. Hullu kaiket aamut torkkuu. Ennen sinun tuloasi minä nukkua huristin päiväni puoleen.

IRJA (nauraa). Tästä lähtein laulan sinut joka aamu valveille.

ORVO. Tee se, niin saamme jutella ratoksemme. Tuukka, tiedän ma, vetää vielä näille päivin makeinta untaan.

IRJA. Samoin kuin Ennu kotiluhdissa.

ORVO. Ikävöitkö kotiasi?

IRJA. En, luullakseni. Sinä olet niin iloinen — sinä.

ORVO. Olen kai, kun sinä olet täällä.

IRJA (tarkoituksella). Hyvä, että olen edes jollekin ratoksi.

ORVO. No — kyllähän Tuukkakin on iloinen.

IRJA. Niin no, — kai hän, — mutta — —

ORVO. Oh! Älä välitä äidistä. Hän pauhaa sekä tuulella että tyynellä.

IRJA. Pitäneekö hän minusta?

ORVO. Muorilla ovat omat oikkunsa. Ennen minä olin aina hänen silmätikkunaan. Nyt olet sinä.

IRJA. Mutta Tuukka —?

ORVO. Niin, hän on äidin silmäterä. Oletko nähnyt Tuukan koskaan suuttuvan!

IRJA (säikähtyen). Enkä. Ja koskapa olisinkaan?

ORVO. No, — sitten äiti pitää suunsa kiinni.

(Äänettömyys).

IRJA. Suuttuuko Tuukka useinkin?

ORVO. Kerran kymmenessä kesässä.

IRJA. Eihän Tuukka vain minulle suuttune?

ORVO. Ei. —

(Äänettömyys).

IRJA. Mikset sinäkin ota naista itsellesi?

ORVO. Minä katselen sinua — ja onhan sitä siinäkin.

IRJA (nauraen). No, katsele sitten! Enkä minä soisikaan sinun tuovan ketään tänne.

ORVO (merkityksellä). Sitä et tarvitse peljätä.

IRJA. Kuinka te olettekin niin erilaiset — Tuukka ja sinä?

ORVO. Minä olen äitini luontoinen.

IRJA (ajatellen). Se onkin totta, se.

ORVO. Ja Tuukka taas on tullut isäänsä.

Näetkös, kerran heimoni retkeili kauas suurta jokea myöten, suolaisten vetten toiselle rannalle ja ryösteli itselleen orjia sen puolen kansalta. Mutta retkeilijät pelkäsivät meriläisten kostoa. Ja niin he päättivät uhrata Hiidelle orjista parhaan. Uhriksi valittiin ihanin tyttö, ja se oli sitten kuristettava, olkiin käärittävä ja roviolla poltettava, jotta Hiisi kääntäisi pois vierasten vainon.

Äitini-isä, Ilja, oli silloinen tietäjä, ja häneltä rukoili tuo orjatyttö henkeään. Ilja huomasi, että tyttö oli kaunis ja vikkelä kuin ketun pentu — sillä sellaisia ovat kaikki vieraan kansan tytöt. Mutta samaan aikaan oli Hiisi joutunut Iljan vihoihin, se kun oli tappanut Iljalta pukin samana päivänä. Ja niinpä ottikin Ilja kuolleen pukin, kääri sen olkiin, laittoi vuorelle rovion ja illan tullen poltti pukkinsa roviolla. Ja kansa katseli kokkoa ja arveli mielissään: "Siinä se nyt palaa tuo takavetten kaunotar kultaisine kutrineen ja sinisine silmineen." — Mutta Ilja otti orjatytön luoksensa ja salasi hänet ihmisiltä.

Äitini on saman orjan tytär, ja siksipä hän ei olekaan heimomme kaltainen, enkä minä liioin. Mutta Tuukka on tullut isäänsä, ja ainoastaan vihapäissään hänessä kuohahtaa äitinsä sappi.

IRJA. Olipa se omituinen satu. Ja pitikö Ilja kauankin tyttöä luonaan?

ORVO. Piti kuin pitikin. Vihdoin hän selitti Hiiden lähettäneen tytön takaisin, koska se muka oli hänestä liian lempeä ja hyvä. (Miltei katkerasti). Vaan tiedätkö, mitä kansa siitä tarinoi?

IRJA. No mitä?

ORVO. Että Hiisi kuitenkin hyväili tyttöä tarpeeksi kauan, ja siksi onkin äitini isänsä tytär —.

IRJA. Hyi, kuinka olet ilkeä! Hyi!

ORVO. Minäkö? Olenhan vain äitini poika.

IRJA (heittää kiven luhdin seinään). Nyt en viitsi enää kuunnella sinua. — Hiljaa! Äiti nousee ylös. Tästä täytyy rientää laskemaan lampaita.

ORVO (nauraa). Niin, riennä kaikin mokomin. Muuten nousee aika jyräkkä.

ELKKA (tulee pirtistä). Niin, enkö sitä arvannut? Lampaat määkyvät nälissään. Niin, niin, vanha ruokkijanne tulee. Hän kyllä joutaa teitäkin hoitamaan, raukat.

IRJA. Ei, ei! Kyllä minä menen, äiti.

ELKKA. Sinä? Pysy poissa. Minun karjani ei kaipaa karjalan naikkosia. Irstaista sukua ja kummallisia tapoja tuolla Louhijärven kulmalla, kun nuorikot supattavat päiväkaudet poikain kaulassa.

ORVO (pilkallisesti). No, no, äiti! Vastahan nyt on aamu käsissä.

ELKKA (äkeissään). Niin, tietäähän tuon! Hän on nyt talon kultalintu, jota kaikki kilvan hyväilevät. Mutta minä en ole siihen tottunut. Minun nuoruudessani täytyi tehdä työtä. Voi minua kurjaa, kun vielä vanhoillani jouduin orjaksi toisen taloon!

ORVO. Niin, se oli tosi sana. Irjahan täällä nyt emäntänä heiluu.

ELKKA (myrkyllisesti). Voi minua kurjaa, jonka täytyy katsella, kuinka poikaani petetään.

ORVO (hieman suuttuen). Ettes jo häpeä, äiti! Varmaan olet noussut nurin päin vuoteestasi, kun noin suotta kiukuttelet. (Merkityksellä). Tuukka rakastaa kulta-kyyhkystään, ja jos sinä rupeat sen sulkia nykimään, niin saat pian Tuukasta vastuksesi.

ELKKA (jyrkästi). Tuukka rakastaa äitiään.

ORVO. Ja vaimoaan!

ELKKA. Hänellä sijansa ja minulla myös.

ORVO. Pysy sitten paikallasi, äläkä tuppaudu toisen tilalle.

ELKKA. Minä pysyn siinä, johon olen tottunut, enkä väisty tuumaakaan.

ORVO. Pysy! Pysy! Mutta älä vain väliin tungettele, Irja on nyt lähempänä Tuukkaa kuin sinä.

ELKKA (huutaa). Ei ikinä!

TUUKKA (tulee, syleilee Irjaa, ojentaa Eikalle kätensä ja nyökäyttää hyvänhuomenen Orvolle). Hyvää huomenta! Kylläpä te olette virkkuja tänään. Ihana aamu. (Irjalle). Tuopas minulle aamumaitoa, kultaseni! Etkö laulanut äsken, pikku peippo?

ELKKA. Hyväile sinä vain lapsukaista. Kyllähän minä maidon lypsän.

TUUKKA. Ei, äiti, — ei enää! Tästä puolin tahdon Irjalta aamumaitoni.

IRJA (iloisesti). Sinä olet hyvä, Tuukka. (Menee veräjästä pihattoon).

ORVO (ilkeästi). Älä huoli hyväillä vaimoasi! — Äiti sitä kadehtii.

TUUKKA (nauraen). Eikö mitä! Äiti kyllä tietää, että oma kulta on aina oma kulta. Hän saa nyt lellitellä sinua.

ELKKA. Tuukka!

TUUKKA. Älä suutu! Panitko sen pahaksesi?

ELKKA. En.

TUUKKA. Mihin sinä menet?

ELKKA. Menenpähän vanhaan pirttiin noutamaan hiiren loukkua. Tänne on kulkenut hiiriä viime aikoina.

ORVO. Niin, niitä näkyy juosta vilistävän pitkin nurkkia.

ELKKA. Elleivät vain olisi kotikärppiä! (Menee pois vihoissaan).

TUUKKA. Mitä hän tarkoitti? Hän oli vihoissaan.

ORVO (katselee välinpitämättömästi pilviä). Ainahan äiti on vihoissaan.

TUUKKA. Orvo, sinä et saa ärsyttää häntä! Äiti harrastaa meidän kaikkien parasta.

(Äänettömyys).

ORVO (samoin kuin ennen). Rakastatko Irjaa?

TUUKKA. Kuinka niin?

ORVO. Pitäisit vain silmällä, ettei äiti ärsytä häntä.

TUUKKA. Ei Irja ole puhunut siitä sanaakaan.

ORVO (vihellellen). Ehkäpä ei. Ole kuitenkin varoillasi!

TUUKKA. Enkä minäkään ole huomannut mitään.

ORVO (kiihkeästi). Et, sinä et huomaa mitään. Ja se juuri onkin muorin tarkoitus. Mutta minä —

TUUKKA. Sinä olet aina tyly äitiä kohtaan.

ORVO. Kyllä kai! Mutta äidillä onkin kaksi nahkaa, toinen karvainen ja toinen sileä.

TUUKKA (närkästyen). Äiti on vanha. Mutta sitä sinä et huomaa. — Onko sinulla liikoja jousen kaaria?

ORVO. On kyllä.

TUUKKA. En tiedä, mikä lempo on jouseni noitunut. Se on veltto ja höllä. Tulehan pirttiin katsomaan!

ORVO. Se on kai karaistava. (Tuukka menee pirttiin).

ORVO (yksin). Nyt on äiti saanut mielityötä itselleen: kartata mustia villoja sukkalangaksi Tuukalle. Mutta muorilla on huonot silmät. Minä sekoitan villat vielä kertaalleen. (Menee pirttiin).

IRJA (tulee, maito-astia kädessä, kävelee hiljalleen näyttämön ylitse, ettei maitoa läikkyisi maahan.).

ELKKA (vanhan pirtin ovella). Ennen ei poikani tarvinnut pyytää aamumaitoaan.

IRJA (menee edelleen vastaamatta).

ELKKA. Älä läikytä maitoa! Pesitkö edes astian puhtaaksi?

IRJA (menee yhä edelleen).

ELKKA. Etkö viitsi edes vastata? Mene takaisin ja aukaise kujaveräjä!
Aiotko tappaa karjan nälkään?

IRJA (menee edelleen, läikäyttää maitoa).

ELKKA. Etkö kuullut, mitä sanoin? Älä läikytä maitoa, hompsa!

IRJA (rukoillen). Anna minun kulkea rauhassa, anoppi!

ELKKA. Aukaise ensin veräjä, hötys!

IRJA (kiihkeästi). En! Ensin vien maidon. Palattuani aukaisen. (Menee pirttiin).

ELKKA (yksin). Kas sitä! Hän näyttää koteutuvan täällä! Kohta kai hän sylkee minua vasten silmiä! Ja mikä hän sitten on olevinaan? Tuukan syli-kissa — muutaman yön ratoksi. — Ja nyt tuo etana jo tahrii lattiani. E-ei! Sinä taikka minä! Kas siihen ahjoon lietson tulta!

IRJA (tulee takaisin, avaa veräjän, kutsuu lampaita).

ORVO (tulee heti jäljestä, kuuntelee heidän huomaamattaan.).

ELKKA (tuuppaa Irjan pois veräjältä). Mene tiehesi! Kyllä minä itsekin lasken lampaani.

IRJA. Mitä olen tehnyt sinulle, kun minua näin kiusaat?

ELKKA. Minä hoidan itse karjani, enkä kaipaa sinun apuasi.

IRJA (koettaen hillitä itseään). Kyllä minä koetan tehdä mieliksesi.

ELKKA. Vai niin! Koetitko äskenkin?

IRJA. Sinä kiusaat minua yhtenään. Sitä en jaksa kärsiä.

ELKKA. Mutta minäpä jaksan, minä, enkä usko emännyyttä kaikkien kuotusten käsiin.

IRJA. Opeta minua!

ELKKA (nauraa ivallisesti). Käskee orjaa opettaa!

IRJA (kiivaasti). Orjaa?

ELKKA. Niin, mieron orjaa, Karjalan ryöstö-naista, Tuukan lehtolemmikkiä —

IRJA (ylevästi). Sinä olit Tonnin vaimo ja minä olen Tuukan.

ELKKA. Ha, ha, ha! Tänne raastettu naikkonen poikani ratoksi. (Pistelevästi). Mutta siitä ilosta tulee vielä nolo loppu, kunhan ensin pyrstösulkasi pudota repsahtavat.

TUUKKA (tulee sisään).

ORVO. No, äiti! Mikset jatka samaa vauhtia?

ELKKA (huomaa Orvon). Minä sanoin jo sanottavani.

ORVO. Saisihan tuota Tuukkakin katsella, kuinka sinä opetat miniätäsi.

ELKKA. Hänen ei tarvitse nähdä kaikkea kurjuutta. On sitä jo siinäkin, että minä sen huomaan. (Menee jälleen vanhaan pirttiin).

TUUKKA. Mitä tuo taas oli? Miksi itket, Irja?

IRJA (puoleksi uhoitellen). Minun on vaikea oppia kaikkia anopin temppuja.

TUUKKA. Äiti on vanha — sinun täytyy.

IRJA (kuin ennen). Saahan tuota koettaa.

ORVO (suuttuen). En minä vaan jättäisi vaimoani äidin kiusattavaksi.
(Menee luhtiin).

TUUKKA. Minua alkaa suututtaa tämä rettelö. Orvon täytyy muuttaa pois —

IRJA. Orvon? Eihän toki? Silloin minun tulee niin — minä tarkoitin — silloin sinun tulee niin ikävä.

TUUKKA. Ehkäpä kyllä. Mutta olethan sinä luonani.

IRJA (sydämellisesti). Ja lupaatko sinä rakastaa minua?

TUUKKA. Kultalintuseni! — Mene nyt auttamaan äitiä!

IRJA (hyväillen häntä). Tule sinä kanssani!

TUUKKA (nauraen). Miksi?

IRJA. Näetkös — minä — pelkään niin kovin.

TUUKKA. Pelkäät?

IRJA. Niin, sinun — sinun suurta härkääsi.

TUUKKA (syleillen häntä). Lapsi raukka! Pysyttele sinä vain äidin turvissa!

IRJA. Suutele minua!

TUUKKA (ihastuen). Rakas pikku peipposeni!

IRJA (syleilee häntä). Ja rakastatko sinä minua alati?

TUUKKA (hyväilee ja suutelee häntä).

IRJA. Nyt en pelkää enää mitään. (Menee reippaasti veräjästä.).

TUUKKA (yksin). Mitä tuo taas oli olevinaan? Naiset ovat kuin kissan poikaset. Karvat nousevat pystyyn, ellei heitä alati silittele ja mairittele. — Niin, niin, Irja on hieman lapsekas ja äiti — —. (Rähinää taustalla). Mitä nyt on tekeillä?

(Joukko hämäläisiä tulee rähisten, kuljettaen kahta karjalaista).

ENSIMMÄINEN HÄMÄLÄINEN. Tuukka! Näetkös — kaksi vesimyyrää!

TOINEN HÄMÄLÄINEN. He räpäköivät tuolla lahdessa.

KOLMAS HÄMÄLÄINEN. Ja kiskoivat ruuhensa Tuukkalan telakoille.

TOINEN HÄMÄLÄINEN. Mitä teemme heille?

ENSIMMÄINEN HÄMÄLÄINEN. Myyrillekö?

TOINEN HÄMÄLÄINEN. Hakataan heiltä hännät poikki.

KOLMAS HÄMÄLÄINEN. Ja heitetään ruhot tunkiolle.

TOINEN HÄMÄLÄINEN. Niin saamme nähdä, kuinka he tonkia mylläävät.

TUUKKA (jyrkästi). Antakaa heidän olla! Mitä tahdotte?

ENSIMMÄINEN HÄMÄLÄINEN. Niin, ota heistä selko. Vaieta jurrottavat, senkin Karjalan vesimyyrät.

TOINEN HÄMÄLÄINEN. Varokaa! Jahka ensin nipistän heitä hännästä, niin ehkä nuo vielä vikisevätkin.

TUUKKA (ankarasti). Antakaa heidän olla, sanon minä! Väistykää syrjään!
(Karjalaisille). Millä asialla kuljette?

ENSIMMÄINEN KARJALAINEN (vakaasti ja ivallisesti). Ratoksemme vain.
Onpahan lystiä kuunnella Pähkän puolen metsäsikain röhkinää.

HÄMÄLÄISET. Nutista hänet hengiltä!

TUUKKA (hämäläisille). Hiljaa! (Karjalaisille). Tuotteko minulle sanomia Louhijärveltä?

KARJALAINEN (ylpeästi). Oletko sinä Tuukka, tuo hämäläinen immen-ryöstäjä?

ENSIMMÄINEN HÄMÄLÄINEN. Tapa hänet, Tuukka!

TUUKKA (verkalleen, osoittaen Irjaa, joka on tullut sisään keskustelun aikana). Minä tempasin tytön mukaani kuin haukka, iskiessään varpusparveen.

KARJALAINEN. Ja pirstasit venheemme, kun pelkäsit Usun kostoa.

TUUKKA. Tahdoin vain viettää rauhassa hääni. Siinä kaikki. Tulkoon Usu tänne ja valitkoon itselleen uuden venheen!

KARJALAINEN. Lauson Usu käskee sanoa sinulle, että hän on aprikoinut asiata aina tähän saakka. Mutta nyt hän nousee sotajalalle, polttaa talosi ja uhraa Hiidelle heimosi. Ja sinut itsesi hän merkitsee orjakseen!

(Melua).

TUUKKA (hämäläisille). Hiljaa! (Karjalaisille). Minä olen valmis vastarintaan. Jatka!

KARJALAINEN. Mutta Louhijärven käräjissä arveltiin, että rauha on sentään sotaa somempi. Ja jos sinä maksat sakkoa sata lammasta ja lähetät Usulle kaksi kertaa saman määrän sekä omin käsin peset puhtaiksi Usun pieksut, niin lautakunta asettuu välittäjäksenne. Ellet sitä tee, niin koko Pähkän heimo juurineen hävitetään ja pirttinne poroksi poltetaan.

TUUKKA (kumeasti). Hyvä. Onko sinulla muuta sanottavaa?

KARJALAINEN. Ei! (Irjalle). Mutta sinusta, Irja, on kerrottu, että olisit vaihtanut karjalaisen pukusi hämäläisiin riepuihin. Ja siksi Karjalan tytöt uhkaavat tallata sinut lokaan ja Karjalan pojat aikovat sitoa sinut kiinni Usun käsikiven kahvaan. Mutta kuitenkin lähettää Ennu sinulle terveisensä ja sanoo, että Lyylikki itkee sinua.

TUUKKA (tuskin voi hillitä vihaansa). Entä ovatko jo viestisi loppuneet?

KARJALAINEN. Ovat.

TUUKKA (hammasta purren). Irja, tuo tänne karjalaispukusi!

IRJA (epäröi.).

TUUKKA (kiivaasti). Tuo!

IRJA (menee, tuo hetken perästä hameen.).

TUUKKA (tempaisee hameen Irjalta ja heittää sen karjalaisen jalkoihin).
Kas tuossa! Siinä on Tuukan vastaus Usun orjalle!

IRJA. Tuukka! Anna se takaisin! Se on minulle niin rakas. (Äänettömyys.
Orvolle). Orvo, rukoile sinäkin puolestani. Se on minun tyttöpukuni.

ORVO. Tuukka, anna hame Irjalle!

TUUKKA. En.

ORVO. Saat vaikka sata lammasta, jos —

ELKKA. Vaiti, Orvo! — Tuukka on isäntä talossaan.

TUUKKA (karjalaiselle). Ota ylös hame!

KARJALAINEN. Komenna itseäsi!

TUUKKA (hurjasti). Ota se ylös!

KARJALAINEN. En ikinä!

TUUKKA (hurjasti). Orvo, tuo tänne karhunkeihääni!

ELKKA. Niin, poikaseni, pistele ruojia kinttuniveliin, että he saavat ryömiä täältä nelinkontin ruuhiinsa! (Eräs hämäläinen ojentaa Tuukalle keihään).

ORVO (asettuu väliin). Ei, Tuukka! Se kääntyy meille häpeäksi.

IRJA (itkee).

TUUKKA (katsoo Irjaan, epäilee hetken aikaa ja heittää keihään karjalaisen eteen.). No, vie tuo sitte vastaukseksi Karjalaan! (Menee pirttiin).

KARJALAINEN (ottaa keihään). Se oli toista. (Orvolle). Kiitoksia, hämäläinen! Saammeko nyt mennä?

IRJA (hämäläisille). Saattakaa heidät pois!

ELKKA (seuraa heitä pari askelta). Te Karjalan myyrät! (Sylkee heidän jälkeensä.).

KARJALAINEN (toverilleen). Tuo on kai itse Lempo. (Elkalle). Kuule sinä, akka ärmätti, kun palaamme tänne toistamiseen, niin silloin nykäisemme sinut siipisangasta siskosi luo Louhijärvelle. (Menevät hämäläisten seuraamina).

ELKKA (polkee Irjan hametta. Eräälle hämäläiselle). Möttö, ota tuo karjalaisriekale ja ripusta se kurjimman orjasi kupeille!

MÖTTÖ (ylpeästi). Minun orjani ovat liian hyvät käydäkseen Karjalaisten ryysyissä. (Kääntää hänelle selkänsä ja seuraa toisia.).

ORVO (ottaa ylös hameen). Älä itke, Irja! Kyllä minä hameesi talletan.
(Menee luhtiin.).

ELKKA (kiukuissaan). Tästä leikistä tulee nolo loppu. Pahaa se tietää, kun kärpät pihaan pesivät. (Menee.).

IRJA (yksin menee luhdin ovelle ja nojautuu portaita vasten. Hiljaa).
Orvo!

ORVO (kurkistaa luhdin aukosta). Ei tänne! — Mene Tuukan luo — ja saata hänet iloiseksi jälleen!

IRJA (säpsähtää ja menee verkalleen pirttiin).

ORVO (katsoo hänen jälkeensä). Kun ei vain Tuukka heittäisi pois vielä muitakin ryysyjä. — Miksi juuri hän näki tytön ensin? — Hm — Irja on hänen! Ja muuksi ei saa asia muuttua.

Vaaralliseksi arveli äiti tätä leikkiä. No, oli miten oli. Saammehan nyt kuitenkin tapella. Ja silloin kyllä huolet haihtuvat. Karjalasta ryöstän sata nais-orjaa itselleni ja rakennan oman talon vuoren kukkulalle. — (Äänettömyys) — Mutta pois kaikki mietteet! Nyt täytyy vartioida kosken suuntaa yöt päivät ja pysyä alati valppaana. (Menee luhtiin).

Väliverho.

TOINEN KUVAELMA.

Kolea syyspäivä. Tienhaara lähellä Tuukkalan taloa. Perällä puro. Sen takana viidakko. Pestyjä puuastioita rivissä rahilla ja pari pesemätöntä vieressä maassa. Vasemmalla puolen Tuukkalan kylän hätärumpu: nahkalla päällystetty tynnyri. Sen suojaksi on heitetty sudennahka. Elkka tulee kiireesti oikealta.

ELKKA. Ei, tätä en siedä enää! Miniäni täytyy väistyä tieltäni. Tuukan täytyy ajaa hänet mieroon — tappaa — myydä — tai lähettää hänet korvatonna ja nenätönnä takaisin Karjalaan. — Niin, tavalla tai toisella — se ei liikuta minua — kunhan vain pääsen erilleni hänestä.

Hän ärsyttää minua, tuo Karjalan kaunotar — mokomakin! Niin — ja Orvo sitten! Miniäni lyyhistyy hänen turviinsa. He ovat yksissä vehkeissä, selvähän se. He pettävät poikaani, sen sokeakin näkee. Tuukka yksin ei älyä mitään, mutta minä kyllä avaan hänen silmänsä.

Entäpä jos Orvo —! Mitä hänestä! Orvoa en pelkää nyt enemmän kuin silloinkaan, kun hän oli vielä kohdussani. (Huomaa astiat. Ottaa pesemättömän astian). Tuo hourelias, kavala narttu! Täytyykö tässä itse pestä astiatkin? Mitä teenkään mokomalla hohkanärhillä, joka vain pettää poikaani? (Työntää kaikki pestyt astiat maahan). Tuukan ei tarvitse vaalia tuollaista kainalokanaa vieressään. Kiskokoon mieluummin vaikka orjaraiskan vuoteelleen!

Olen koettanut säikäyttää häntä silläkin, että karjalaiset tulevat tänne kostoretkelle. Kukaan ei ota sitä uskoakseen, ja tuo letukka itse on liian viekas tarttuakseen siihen koukkuun.

Pitäneeköhän Orvo yhteyttä Irjan kanssa? No, oli miten oli — Orvon täytyy muuttaa pois. Ja jos hän vie tuon västäräkin mennessään, niin sitä parempi. Sopiihan koettaa sitäkin keinoa! (Poistuu kiireesti vasemmalle).

ORVO (tulee perältä jousineen ja nuolineen, ammuttu metso olkapäällä. Kävelee vakavana ja synkkänä edes takaisin. Laskee linnun maahan ja istuutuu rahille).

Jospa vain tietäisin, kumpaako hän rakastaa, Tuukkaako vai minua?

Voiko hän rakastaa Tuukkaa, — miestä, joka ei edes huomaa, kuinka tyttöparka kuihtuu ja lakastuu. (Kiivaasti). Mutta Tuukka onkin sokea. Eikö hän näe, kuinka äiti kiusaa ja rääkkää Irja raukkaa? Eikö se mies ymmärrä mitään? Tai onko hän niin kietoutunut äidin verkkoihin, ettei hän pääse niistä irti? Tai pelkääkö hän äitiä? Sitä en usko. Ei, Tuukka ei käsitä kerrassaan mitään.

Mutta varo itseäsi, äiti, jos Tuukka kerran saa silmänsä auki ja hyökkää päällesi, kun et arvaa olla varoillasi! Silloin olet hukassa! Varo silloin henkeäsi! Ja sehän siitä lopuksi tulee, sillä sinä et ehdi alati vaihtaa nahkaasi.

Kun kerran heität verkkosi myrskyn valtaan, niin paikkaa sitten repaleita perästä päin.

Ja kuitenkin — jompaakumpaa, joko Tuukkaa taikka minua tuo Karjalan tyttö rakastaa. (Raivokkaasti). Jospa vain tietäisin hänen rakastavan minua, niin silloin, väkevä veljeni, silloin olisi sinun rautakourasi minulle liian heikko. Minä syöksyisin sisään, raastaisin Irjan vuoteestasi ja veisin hänet ylös vuorelle. Sinne sitten rakentaisin kotkanpesän — semmoisen, johon sinä et ikinä uskaltaisi kiivetä.

Kysynkö Irjalta? En! Siten vain pahentaisin asian. Silloin hän ei enää hakisi turvaa minulta. En, minä en tärvele hyvää väliämme.

He ajaisivat minut halusta pois — äiti ja Tuukka. Sen kyllä älyän.
Mutta minä en väisty, en askeltakaan.

Sinä olet sokea. Tuukka! Kuitenkin sentään rakastan sinua. Ja sinä rakastat Irjaa. Jospa sinä vain kuuntelisit ja uskoisit minua, mutta sitä et tee! Äiti on sokaissut silmäsi ja riippuu sinussa kiinni kuin Hiiden iiliäinen.

(Tuukka ja Elkka tulevat).

TUUKKA (nyreästi). Hyvää iltaa! Olitko vahdissa yöllä?

ORVO. Olin.

TUUKKA. Orjiin ei ole luottamista. Ja saanhan tästä minäkin lähteä vuorostani ensi yöksi. He saattavat hypätä niskaamme koska hyvänsä.

ORVO. Oho! Sitä en ikinä usko. Eilen illalla pistäysin Parkasniemen puolessa. Siellä näkyivät Lauson rannassa veistelevän uutta sotipurtta.

TUUKKA. Vai niin! — Oliko siellä paljonkin väkeä?

ORVO. Olihan siinä joukkoa kuin muurahaista.

TUUKKA. Pian ne sitten venheen veistävät.

ORVO. Kyllä kai! Mutta minä aion ottaa ensi yönä poika-parven mukaani ja soutaa sinne kokkotulille.

TUUKKA (lyö häntä innoissaan olalle). Oiva tuuma! Tiedätkös, minä lähden mukaan. Tulehan pirttiin, niin saamme neuvotella!

ELKKA (väijyskellen). Orvo, anna tänne lintu, niin nykin sen.

ORVO (nyreissään). Enkä, mieluummin annan sen Irjalle. (Menee.).

ELKKA. Huomasitkos, Tuukka? — Orvo on nuori — vaimoa vailla, ja Irja taas —

TUUKKA (suuttuen). Älä puhu enempää kuin kielesi kestää.

ELKKA. Kyllähän minä naiset tunnen. Me emme voi ikinä vastustaa kaunista miestä, ja Orvo on kaunis.

TUUKKA. Irja on minun.

ELKKA. Olkoon vaikka kymmenesti. Ei se naisen mieltä muuta.

TUUKKA (kiivaasti). Sinä valehtelet.

ELKKA. Ja miksi Irja olisikaan uskollinen? Ryöstithän sinä hänet väkisin. Milloin orja on uskollinen?

TUUKKA (laskee kätensä Elkan olalle, pudistaa häntä). Uskallatko väittää, että Irja on uskoton?

ELKKA (viekkaasti). Enhän sitä väitäkään. Ja jos hän pettäisikin sinua, niin hän pettää vain oman veljesi kanssa. Mutta pahoin pelkään lopuksi niin käyvän, jos ei jo ole käynytkin.

Parasta, että jo ajoissa karkoitat hänet sen silkoisen tietä ja otat itsellesi toisen naisen. Silloin edes vanha äitisi saa elää loppuikänsä rauhassa. Silloin ei minun tarvitse kärsiä rivon karjalais-nartun haukkumisia.

TUUKKA. Hiljaa, äiti! Taikka —!

ELKKA. Ja mikä onkaan karjalainen kaunotar? — Lähde sinä vain tuonne suolaisten vetten rannoille ja tuo sieltä tyttö itsellesi! Siellä ovat naiset tulisemmat ja liekkinä he polttavat poveasi. Tämä vain riistää leipäpalan suustani ja kiusaa minua. Oi, salli vanhan äitisi kuolla rauhassa!

TUUKKA (kääntyy pois hänestä). Tuo puhe ei miellytä minua. Se viiltää korviani kuin käärmeen suhina ruohikossa. (Kääntyy Elkan puoleen). Varo itseäsi, äiti! Jos valehtelet, niin tapan sinut.

ELKKA. Mutta Irjaa sinä suutelet, vaikka hän on liukas ja kavala kuin — —

TUUKKA (hurjasti). Kavala?

ELKKA. Niin, tarkoitan vain, että hänen suutelonsa näyttää niin kavalalta.

TUUKKA. Silloin minä —. (Seisoo hetken aikaa ja katsoa tuijottaa maahan). Silloin antaisin hänet Orvolle ja karkoittaisin heidät iäksi talostani.

ELKKA (hellästi). Voi, voi mua kurjaa raukkaa, kun synnyinkin niin häijysappiseksi! Mutta usko pois, Tuukka, minä rakastan Irjaa yhtä hellästi kuin sinäkin! Ja juuri siksi surenkin hänen tähtensä. Mutta, mutta —. (Osoittaa astioita). Näetkös tuotakin siivoa! Ei niin astiata puhtaana. Kaikki vain ruokotonta ja likaista. Mutta sitä sinä et ymmärrä. Sen huomaa vain äidin silmä.

Sinun täytyy torua häntä usein ja ankarasti. Minulle hän vain on kopea ja ynseä; vaikka hän sinun seurassasi liikkuu liukkaana ja kavalana kuin ketun pentu. Ja Orvon parissa hän vasta sulava onkin. Niin, anna sinä vain hänet Orvolle ja rakenna heille pirtti vuoren taakse. Sillä, usko minua, minä olen nähnyt jo niin paljon.

TUUKKA. Joko jälleen suhiset? (Ankarasti). Mitä olet nähnyt? Kerro!

ELKKA. Sitä eivät korvasi kestä.

TUUKKA (kiivaasti). Sano heti!

ELKKA (karttaen). No, esimerkiksi nuo astiat tuossa.

TUUKKA. Älä siinä kiertele! Sinä tarkoitit Orvoa ja Irjaa.

ELKKA. Sitä en sanonut.

TUUKKA. Sanoit kyllä.

ELKKA. No niin, tulin vain ajatelleeksi, mistä syystä Orvo tallensi hänen hameensa.

TUUKKA. Jollen itse olisi suonut, niin hän ei olisi sitä tallettanut. Nyt tahdon hameen takaisin ja ripustan sen seinälle naisryöstöni muistoksi ja karjalaisten häpeäksi. — Entä mitä muuta tiedät?

ELKKA. Minun täytyy jo lähteä.

TUUKKA. Et askeltakaan. Sano, mitä tiedät!

ELKKA. No, entäs lintu sitten! Mielinpä juuri katsastaa, istuvatko he yhdessä sitä kynimässä. (Menee).

TUUKKA (yksin). Minä en saa selvää äidistä! Entisellään hän vain ei ole. Ja Irja sitten? Sureeko hänkin jotain? Entäs Orvo? Tyly ja nyreä. Mikä häneen on mennyt? Lempoko heitä riivaa? Olisiko Orvo sittenkin oikeassa? Kiusaisiko äiti todellakin Irjaa? Mutta miks'en minä olisi huomannut sitä? Irja on kai kovin kiivas? Mutta minä tahdon, että äitiä kunnioitetaan, ja — Irja on kovin kiivas.

IRJA (tulee. Seisahtuu hetkeksi huomatessaan, että astiat ovat maassa.
Rupeaa niitä pesemään toistamiseen. Katsoo vähän ajan kuluttua
Tuukkaa). Sinä puhelit äidin kanssa?

TUUKKA. Niin tein.

IRJA (vähän pistelevästi). Kaiketikin minusta?

TUUKKA. Niin — sinusta.

IRJA (äänettömyyden jälkeen). Teillä on ollut paljo puhuttavaa minusta viime aikoina — sinulla ja äidillä.

TUUKKA. Onpa kyllä.

IRJA. Ja valittamista on kai molemmilla?

TUUKKA. Äiti rakastaa sinua samoin kuin minäkin.

IRJA. Vai niin — samoin kuin sinäkin?

TUUKKA. Niin hän sanoi.

IRJA. Sanoiko todellakin? — Oletko koskaan kuullut äitisi valehtelevan?

TUUKKA. En.

IRJA. Vai et! No, kai se sitten totena pysyy.

TUUKKA. Miksi sinä olet noin —?

IRJA (lyhistyy maahan ja tyrskähtää itkuun). Minä olen niin väsynyt ja riutunut.

TUUKKA (hellästi). Onko äiti sinulle ilkeä?

IRJA (kiivaasti). Sinä et kuitenkaan usko minua. Katso itse!

TUUKKA. Minä en käsitä teitä naisia. Aina te vain itkette. Ettekö voi elää sovussa?

IRJA. Onko se minun syyni? Kysy Orvolta!

TUUKKA (kiivaasti). Orvolta! Näkeekö hän muka paremmin kuin minä?

IRJA. Niinpä luulisin.

TUUKKA (katkerasti). Hän tietysti pitää sinusta hellempää huolta kuin minä.

IRJA (katsoo häneen). Mitä ihmettä sinä tarkoitat?

TUUKKA. En mitään. Aion vain ruveta tästä puolin yhtä huolelliseksi kuin Orvokin. Minä en kärsi enää näitä rettelöitä! Tarkoitan — sinun täytyy koettaa totella äitiä!

IRJA (pahastuen). Miks'et manaa Orvoakin nöyryyteen?

TUUKKA (kiivaasti). Orvo — ja aina vain Orvo!

IRJA (hypähtää ylös ja nauraa). Ei mutta — ethän vain ole lemmenkade?

TUUKKA (hämillään). Tule ja suutele minua!

IRJA (kietoo kätensä hänen kaulaansa). Oi, Tuukka! Älä laske ketään väliimme!

TUUKKA. Ja kenenkä laskisinkaan, kultakäköseni! Minä en ole täydessä tajussani tänään. Mutta suothan sen anteeksi. Hiivi, hiivi likemmäksi, kyyhkyseni, ja kuhertele jälleen povellani. Äiti keittää sappeaan ja suhisee kuin käärme.

IRJA. Usko minua, Tuukka — kyllä hän pistääkin osaa.

TUUKKA. Onko hän pistänyt sinua?

IRJA (kiivaasti). Jollet minua usko, niin älä sitten hyväilekään.
Hylkää minut tahi polta otsaani orjan merkki!

TUUKKA (kummastellen). Joko jälleen kiivastut?

IRJA. Karkoita minut pois luotasi! (Syleilee häntä jälleen). Mutta silloin minä syöksyisin järven pohjaan.

TUUKKA. Kai Orvo sinut maalle vetää.

IRJA (työntää Tuukan luotaan. Uhkamielisesti). Haa, anoppi, anoppi!
Niin, Tuukka, minä vihaan äitiäsi! Nyt en voi enää jutella kanssasi.
Miksi puhutkin alati tuosta —?

TUUKKA (syleilee ja suutelee häntä). Niin, Irja, pahasti se oli. Nyt alan jo itsekin ymmärtää, että Hiisi on noitunut äidin kielen.

IRJA (yksin). Vai niin, anoppi! Sinä koetat vainota minua. Hyvä! Sinun vuoksesi olen jo itkenyt ihanan kesäni hukkaan. Mutta nyt: kyyneleet pois ja viha vihaa vastaan! Minä taistelen sinun kanssasi! Tappelen kuin naarassusi rakkaimmastani ilman alla. Ja varo itseäsi, ilveshurtta! Jos vielä koetat riistää miestäni minulta, niin saatpa nähdä, että Karjalassa on vielä julmempia kissoja kuin sinä itse, Hämeen emä-ilves. Orvo — niin — nyt kerron hänelle kaikki. (Pesee kiihtyneenä astioita.).

ELKKA (tulee Irjan huomaamatta). He suutelivat toisiaan. Ja Tuukka meni ohitseni eikä ollut minua näkevinäänkään. Hän on vihoissaan. Miniäni on viekas, mutta minä vielä viekkaampi. (Huomaa Irjan, menee hänen luokseen, sanoo ystävällisesti). Annapas minun auttaa — pestäänhän yhdessä!

IRJA (osoittaen astioita). Kaunista auttamista!

ELKKA. Voi, voi! Tuuppasinko ne vahingossa maahan? Sitä en tullut huomanneeksi. Älä nyt ole nureillasi, lapsi kulta. Me vanhat muutumme äreiksi ja kärtyisiksi. Tosin pieksän suutani ja räkätän kuin harakka, mutta enhän minä sen vuoksi pahaa tarkoita.

IRJA (kylmästi). Sinä et ole vielä koskaan puhutellut minua näin.

ELKKA (pesten). En ole.

IRJA (pesee). Ja mikä nyt on mielesi muuttanut?

ELKKA. Tietysti Tuukka.

IRJA. Vai niin.

(Äänettömyys).

ELKKA. Minä puhuttelin juuri häntä.

IRJA. Niin minäkin.

ELKKA. Johan tuon Tuukka sanoi.

(Äänettömyys).

IRJA. Minä kerroin Tuukalle, että sinä — —

ELKKA. Tiedän, tiedän. Tuukka sanoi minulle jo kaikki.

IRJA. Vai niin.

ELKKA. Tuukan mieli on muuttuvainen. Häneen ei ole luottamista.

IRJA (jyrkästi). Sitäpä en ennen tiennyt.

ELKKA. Mutta Orvo on luotettava ja vakaa.

IRJA (itsekseen). Vai niin. (Ääneen). Niin, Orvo on hyvä poika.

ELKKA. Hyvähän Tuukkakin on, mutta —

IRJA (vilkkaasti). Hm! Mutta Orvo on niin reipas ja iloinen. Eikö totta, anoppi?

ELKKA. Sinä kai pidät Orvosta.

IRJA (empien). No, aina vähin.

ELKKA. Hm — eihän asia enää salaten parane. Näetkös, Tuukan rakkaus rupeaa jo ruostumaan, ja hän arvelee, että sinä et sovi hänelle.

IRJA (iloisesti). Sanoiko Tuukka niin?

ELKKA. Hän arvelee, että sinä sopisit paremmin Orvolle.

IRJA (nauraa sydämellisesti). Voi sitä Tuukkaa! — kaikkia se puhuukin.

(Äänettömyys).

ELKKA. Orvo on mieltynyt sinuun.

IRJA (katsoo maahan). Onkohan vain?

ELKKA. Ja Tuukka ei voi ikinä rakastaa naista.

IRJA. Ehkäpä ei! Sinä kai hänet parhaiten tunnet.

ELKKA. No niin, ehkäpä ihanaa orjatarta, mutta sehän on vallan toista.
Tuukka rakastaa vain äitiään, Orvoa ja — sitten —

IRJA. Ja sitten?

ELKKA. Hän katuu ottaneensa —

IRJA. Mitä? Sano suoraan vaan.

ELKKA. Sinä näytät olevan tyynellä mielellä. Niin, Tuukka katuu sitä, että hän anasti sinut Orvolta.

IRJA (vilkkaasti). Ja nyt hän tahtoisi antaa minut hänelle.

ELKKA. Niin, Orvo saa oman pirttinsä vuorelle.

IRJA. Ja ottaa minut mukaansa?

ELKKA. Ottaa kyllä, kun hän vain tietäisi, rakastatko sinä häntä.

IRJA. Ja nyt Tuukka tahtoo, että minä sanoisin sen Orvolle.

ELKKA. Niin — Orvo ujostelee. Me naiset saamme usein ottaa ensi askeleen.

IRJA (avomielisestä). Ja kaiken tämän on Tuukka sanonut sinulle?

ELKKA. Niin.

IRJA (kiihkeästi). Kaiken tämän?

ELKKA (empien). Niin — kaikki tyyni.

IRJA. Miksi hän ei sanonut sitä minulle itselleni?

ELKKA. Tuukka — pelkää — ja siksi hän valehtelee sinulle.

IRJA (hypähtää). Ha, ha, ha! Sinä kavala ilves! Sinä vaanit ja väijyt, hyökätäksesi niskaani puremaan minua. Mutta minäpä houkuttelinkin sinut satimeen. Sinä ilkeä Louhi! Luulit kai, että minä tyhjentäisin sydämeni sinulle. (Ylenkatseellisesti). Mene, anoppi, miniäsi on sinua viekkaampi. Kehrää paremmin! Puno ansasi hienommasta langasta, sillä nyt sodin sinua vastaan elämän ja kuoleman kaupalla.

ORVO (tulee jousineen ja nuolineen). No, mitä nyt taas?

IRJA. Äitisi täällä kärkkyy päälleni.

ORVO. Mitäpä uutta siinä on?

IRJA. Kyllä sentään. Sillä nyt saat kerrankin kuulla —

ELKKA. Niin, jutelkaa te vain. Minua ei kuitenkaan kukaan usko. (Aikoo lähteä).

ORVO. Ei, äiti! Sinä jäät tänne.

IRJA. Laske hänet, Orvo! Hän menee vain Tuukan luo.

ORVO. En. Minä tahdon tietää jupakan syyn. Jos tätä yhä kestää, niin jonkun tästä todellakin täytyy väistyä.

ELKKA. Niin, muuta pois! Se on Tuukan hartain toivo.

ORVO. En ainakaan niin kauan kuin sinä olet talossa miniäsi kiusana.

IRJA (pilkallisesti). Minunhan onkin määrä seurata sinua.

ELKKA. Niin, Orvo, lähde sinä vaan ja ota Irja mukaasi! Se on paras kaikille.

ORVO. Joko sinä nyt himoitset omaa vertasi?

ELKKA. Ei Tuukka sinua tapa.

ORVO. Mutta kenties hän tappaa sinut?

ELKKA. Tuukka?

ORVO. Taikka minä?

ELKKA. Juovathan valkoisetkin kärpät verta — ja tulevat siitä yhä valkeammiksi.

ORVO. Ja korpit myös — ja muuttuvat vielä mustemmiksi.

IRJA. Lakkaa jo!

ELKKA (päivitellen). Voi, lapset, — miksi te yhtenään kiusaatte minua? Minä olen vanha ja nuoret vetävät aina yhtä köyttä. Selvähän se. Minä olen ärtyinen ja etsin riitaa. Oikein Orvo, että pidät Irjan puolta — kun ei Tuukka kuitenkaan välitä hänestä. Että minäkin, vanha ihminen, vielä viitsin tulistua! Pitäisihän minun jo olla ymmärtäväisempi. Älkää nyt olko pahoillanne, lapsikullat! Ja kävi, miten kävi, mutta sen vain sanon, että paremmin te olisitte sopineet toisillenne kuin Tuukka ja —.

Voi sua, orpo-raukka! Niin, niin — minua sinun ei tarvitse peljätä.
Olettehan te kaikki kolme minun rakkaita lempilapsiani! (Menee.
Äänettömyys).

IRJA. Ole varoillasi, Orvo!

ORVO (hammasta purren). Villikissa kyyristyy väijyksiin —!

IRJA. Lähde pois Tuukkalasta!

ORVO (kuin ennen) — Ja liehuttaa häntäänsä!

IRJA. Äläkä koskaan palaja!

ORVO. Nyt se asettaa takajalkansa hyökkäykseen.

IRJA. Oi, Orvo, — mitä jos hyökkäys onnistuu?

ORVO. Ha, ha, ha! Nyt se syöksähti saalistaan kohti ja keikahti kuoppaan. — Kutsulintu laulaa kuten ennenkin häkissään, ja metsästäjä vie sen kotiinsa. (Seisoo hetken aikaa Irjaa katsellen. Kiivaasti). Mutta ken on metsästäjä? (Poistuu kiireesti, unohtaen jousensa).

IRJA (yksin). Ketä hän tarkoitti? Mitä jos anoppi sittenkin puhuisi totta —? Olenko minä kutsulintu? Tuukka — Orvo! — Oi miksi en saa nauttia elämätä juuri silloin, kun se tuntuu niin ihanalta, kun kaikki on niin uutta ja suloista. Orvo ei saa lähteä. Ei! Minun tästä on väistyminen. — Mutta minne? Kotiinko?

Nyt kaksi heimoa vihaa ja vainoo toisiaan. Täytyykö heidän tappaa toisensa minun tähteni?

Oi, minun täytyisi lähteä manan maille! Mutta sitä en voi. En vielä. Elämä tuntuu niin ihanalta. Mieluummin lähden kotiin. Vaan missä on kurjan koti?

ENNU (hiljaa pensaikosta). Irja!

IRJA (säikähtyen). Ken siellä?

ENNU (tulee esille varovasti). Irja, oletko yksin?

IRJA (juoksee hänen syliinsä). Oi, Ennu, Ennu!

ENNU. Joudu, pakene kanssani!

(Elkka ja Orvo tulevat yhtaikaa eri puolilta. Elkka peräytyy heti nähdessään Irjan olevan Ennun sylissä. Orvo tulee noutamaan joustaan, vaan jää seisomaan paikalleen huomatessaan Irjan ja Ennun. Elkka ei huomaa Orvoa).

IRJA. Mihin?

ENNU. Meille — Lyylikin luo.

IRJA. Teillekö?

ENNU. Tule — venheeni on tuolla pehkojen suojassa!

IRJA. Niin, teidän, ja Vainan luo, mutta en isän.

ENNU. Isä on jo —

IRJA (säpsähtää). Eihän isä vain ole täällä?

ENNU. Ei. Isä on kuollut.

IRJA. Kuollut!

ENNU. Kyllähän sitten kerron. Joudu nyt vain!

IRJA (liikkumatta). Vai kuollut!

ENNU. Meitä varrotaan venheeseen.

IRJA (nopeasti, vetäytyy oikealle). Onko — onko teitä montakin?

ENNU. Eikä. Ainoastaan kolme.

IRJA. Kolmeko vain?

ENNU (tulee alemmaksi). Onko täällä ketään lähistöllä?

IRJA. Väki on pirtissä.

ENNU (tulee vielä lähemmäksi, hyvin tarkasti katsellen). Niin, isä on kuollut ja Vaina on hulluna. Ja nyt hän viruu puolialastomana karjapihassa ja pitelee yhtenään tuota sormusta, jonka isä sai hänen poikansa hinnaksi. Luuletko tänne tulevan ihmisiä?

IRJA. Älä mene sinne!

ENNU. Milloin hän kaivaa sen lantakasaan, milloin taas penkoo sieltä ylös.

IRJA (levottomasti). Mitä katselet?

ENNU. En mitään. — Hän luulee sormuksen kasvavan ja muuttuvan pojakseen.

IRJA (yhä levottomammin). Miksi menet sinne?

ENNU (vetäytyy takaisin). Hyvähän on tuntea paikkoja jo vähän edeltäkäsin.

IRJA. Aiotteko tulla tänne?

ENNU. Kenties. Tule nyt!

IRJA (jännittyneenä). Joko piankin?

ENNU. Saathan nähdä. Tule nyt vain!

IRJA (hyvin levottomana). En! Mene, mene!

ENNU (kummastellen). Mikä sinun on?

IRJA. Mene pian! Minä en tule!

ENNU (aikoo viedä hänet muassaan). Sinun täytyy!

IRJA (riistäytyy irti). Minä huudan apua!

ENNU. Irja — oletko järjiltäsi?

IRJA. Älä koske minuun! Minä olen uhrannut Lemmelle!

ENNU. Haa!

IRJA. Mene ja jätä minut rauhaan! He voisivat tulla.

ENNU. Minäpä huudan väkeni avuksi.

IRJA. Minun väkeni on likempänä.

ENNU. Sinun väkesi!

IRJA (juoksee rummun luo ja tempaisee pois sudennahkan rummulta).
Paetkaa täältä taikka nostatan koko kylän sotajalalle!

ENNU. Haa! — Sinä olet hämäläinen! — Jospa vain olisin sen tiennyt!
(Poistuu kiireesti).

IRJA (laskee kätensä rummulle). Oi, Ennu! (Miettii vähän aikaa, rummuttaako vai eikö.).

ORVO (itsekseen). Hän ei seurannut! (Ääneensä). Irja, älä rummuta!

IRJA. Orvo!

ORVO (tyynesti). Anna olla. Älä huoli suotta rummuttaa. Minä kyllä tiesin venheen olevan kulkusalla. Mutta heistä ei ole vaaraa.

IRJA. Sinä et ampunut?

ORVO. Sinun veljeäsi! Ja mitä varten?

IRJA (rukoillen). Oi, älä virka mitään! Anna hänen paeta!

ORVO. En minä hänen surmaansa tahdo. Ja hän tekikin asemassaan aivan oikein. Miksi et seurannut veljeäsi?

IRJA. En, en! Tiedä, he tulevat tänne — Usu ja —

ORVO. Ei Usu uskalla tulla tänne.

IRJA. Sanotaan kuitenkin Tuukalle.

ORVO. Ensi yönä lähden Tuukan kanssa liikkeelle ja poltan heidän venheensä. Ja sittenhän jo jäätyvät järvetkin.

IRJA. Kyllä he kuitenkin hiipivät päällemme.

ORVO. Meillä on vartija koskella.

IRJA. He tulevat metsän lävitse!

ORVO. Vahteja on kaikkialla.

IRJA. He tulevat yön aikaan ja polttavat.

ORVO. Älä pelkää. Eivät he uskalla. Miksi et lähtenyt?

IRJA (käsiään väännellen). Kyllä he kuitenkin tulevat.

ORVO. No, antaa heidän tulla. Me olemme valmiit.

IRJA. Oi, tappelu siitä vaan syntyy.

ORVO (hymyillen). Niin, verinen tappelu sinun tähtesi.

IRJA (nojaa puuta vasten ja painaa päänsä alas). Minun tähteni! —

ORVO (hellästi). Miksi et lähtenyt Ennun kanssa?

IRJA. Enhän voinut. Olenhan minä nyt teidän!

ORVO (laskee kätensä hänen olalleen. Tulisesti). Meidän! Kenenkä?

IRJA (katsoo häneen). Pitääkö minun lähteä?

ORVO (yltyvällä intohimolla). Sinä et saa lähteä.

IRJA. Oi, jospa vain tietäisin sen varmaan.

ORVO. Minä kyllä noutaisin sinut takaisin.

IRJA. Sinä! Ei, ei! Sitten vasta verta vuotaisi! Mieluummin syöksyn järveen.

ORVO (syleilee häntä). Minä rakennan sinulle oman kodin vuoren taakse.

IRJA. Ei, Orvo. (Riistäytyy irti). Äitisi sanat —!

ORVO. Mitä äidistä. Hän valehtelee.

IRJA (itkee katkerasti). Ei, ei, hän ei valehtele.

ORVO. Pelkäätkö äitiä? Minä kyllä suojelen sinua.

IRJA. En, en! Minä en pelkää äitiäsi. Nyt pelkään sinua.

ORVO. Irja, — kumpaako sinä rakastat, Tuukkaako vai minua?

IRJA. Orvo, miksi sinä kiusaat ja viettelet minua? (Elkka ja Tuukka tulevat nopeasti samassa kuin Irja riistäytyy irti Orvon sylistä. Elkka osoittaa Irjaa Tuukalle).

ELKKA. Katsos! Valehtelenko minä? Hän on vieläkin Orvon sylissä. Varro vähän aikaa, niin saat kyllä nähdä.

TUUKKA (työntää äitinsä syrjään ja astuu esiin). Irja! Orvo!

ELKKA. Älä koske Orvoon! Tuo luuska on hänet vietellyt.

TUUKKA. Orvo!

ELKKA (huutaa). Pakene, Orvo!

TUUKKA. Pysy paikallasi! Minä tapan sinut!

ORVO. Minä olen puolustanut Irjaa siitä saakka kuin hän tuli taloosi, ja puolustan häntä vieläkin.

    (Veljekset tappelevat. Tuukka haavoittaa Orvoa kirveellään,
    mutta joutuu heti tunnonvaivoihin. Tappelu taukoo).

IRJA. Tuukka! Nyt olet Hiiden hallussa!

TUUKKA. Äiti, äiti! Oletko valehdellut? (Heittää kirveen kädestään).

ORVO (istuu kivelle, koettaen sulkea haavaansa. Hammasta purren). Irja, sano vain, että sinä rakastat minua — ja minä nousen ylös ja tapan veljeni. (Orvo hyökkää Tuukan päälle).

IRJA (asettuu väliin). Kirves pois! Meidät on Lempi liittänyt toisiimme niin lujasti, ettei kukaan voi meitä eroittaa. Kuuletko, ei kukaan! Tuukka, armahda veljeäsi! Suo hänelle anteeksi!

ORVO. Sinuako siis tuo Karjalan tyttö rakastaa?

ELKKA. Olisinko minä erehtynyt?

VAINA (mielipuolen ja hurjan näköisenä nousee vuorelle ja viittaa sauvallansa itää kohti).

IRJA. Vaina! (Juoksee rummuttamaan). Vihollinen tulee. Sotaan, hämäläiset! Tuukka, puolusta vaimoasi! Orvo, puolusta kotiamme! Sotaan, hämäläiset! He eivät ole minun kansaani.

ORVO. Sotaan, hämäläiset! Kultarengas jokaisesta Karjalan tytöstä, jonka käsiinne saatte. (Rientää pois).

TUUKKA. Irja, aja karja vuorille. (Elkalle). Kun palajan takaisin, niin vaadin sinun suonistasi veljeni veren. (Menee).

(Hämäläisiä juoksee näyttämön ylitse. Sotamelske lähenee).

ELKKA. Minä tahdon katsella tappelua — nähdä, kuinka uljaat poikani raatelevat heimoni vihollisia! (Menee vuorelle. Joukko naisia tulee).

(Hurjasti). Kas, kas! Tuolla he kiemuroivat kuin kaksi suhisevaa käärmettä. Toinen sininen, toinen valkoinen. Ja minun väkevät poikani loistavat siellä kuin pari säihkyvää silmää tuon valkean hirviön päässä.

Juo nyt verta, sinä valkoinen käärme! Revi heidät palasiksi! Heittele renkaita vihollistesi ympärille! Rusenna heidät niin, että louhelaisten veri paisuu kevättulvana seutujemme ylitse ja iäksi lannoittaa Hämeen maan.

Kirotut olkoot Louhelan miehet! Uljuutta, valkoinen käärme! Karkoita heidät rantaan! Syökse heidät alas kallioilta! Hukuta heitä kuin hiiret! Aallot kyllä kuljettavat haaskat Louhijärven rantamille! Kirotut olkoot Louhelan naiset! Hämeen miehet polttavat kaskekseen pyhät lehtonne, ja teidän täytyy muokata maata ja korjata viljaa sortajainne aittoihin. Poikamme ottavat orjikseen teidän tyttärenne, ja Hämeen nuoriso tanssii heimonne haudoilla.

Kirottu olkoon koko Hiiden heimo! Tuoni avaa veräjänsä. Sen musta joki kohisee ja pauhaa! Manalan koirat ulvovat! Niin! — Kirottu ollos, Karjalan kansa!

(Sotamelske lähenee ja yltyy yhä hurjemmaksi).

IRJA (hajalla hiuksin, juoksee epätoivoissaan edestakaisin. Vaipuu vihdoin maahan, käsiään väännellen). Oi, kaikki tää veri vuotaa minun tähteni! — Haa, Usu!

USU (tulee kallioiden välitse. Näkee Irjan. Syöksyy heti hänen päällensä ja sitoo hänen kätensä ja jalkansa). Kas, siinähän se! — Nyt on kosto minun!

(Aikoo viedä hänet pois. Samassa tulee Tuukka).

TUUKKA. Usu!

(Tulinen tappelu Irjasta).

VAINA (vuorella). Katsokaa, kuinka Lapin Jumalat kostavat! Ha, ha, ha!

Väliverho.

KUUDES KUVAELMA

Metsä. Yö.

VAINA. Naiset itkevät. Sudet ovat nähneet verta ja repivät nyt toisiaan. Ha, ha, ha! Mitäpä se minua liikuttaa. He eivät ole minun heimoani.

USU (tulee kantaen Irjaa, joka on sidottu käsistä ja jaloista. Karjalaiset kuljettavat naisia ja lapsia näyttämön ylitse. Huutoa, itkua ja melua).

Mitä lemmon leikkiä? Miksi laahaatte tänne akkoja ja sikiöitä? Tappakaa, mitä ei kannata kotiin kuljettaa! Taikka laskekaa heidät lietsuun! Kyllähän susiparvi haaskasta puhdasta tekee. (Heittää Irjan maahan, istuu kivelle ja pyyhkii otsaansa). Utto! Nuo tytöt ovat minun orjiani! Sido heidät kiinni johonkin mäntyyn. Mutta muista, että minä kaivan maksasi maalle, jos he saavat jyrsiä paulansa poikki.

Irja, missä on olutta?

IRJA (vaikenee).

USU. No! Etkö saa suutasi auki? Pitääkö minun vääntää sinulta leukapielet longalleen? (Parvi karjalaisia tuo meluten oluttynnyrin näyttämölle). Ahaa! Oikein, veikot! Antakaa tänne sangollinen ensi janooni.

(Eräs karjalainen laskee ja tuo hänelle olutta. Usu juo yhtä päätä ja muuttuu sitä lempeämmäksi, mitä enemmän päihtyy).

Kuulepas, Irja! Taltu nyt elämään mielin kielin, sillä sinä olet minun vallassani! Hoi, miehet! Sytyttäkää kylä tuleen, niin saamme paistaa Tuukkalan härkiä hääateriaksi. Talon saatte säästää morsiusvuoteekseni. Ulvokaa, tytöt! Sillä nyt on Lauson Usu sotaretkellä Pähkän kirotulla perukalla ja kostaa karvaasti jokaiselle, jossa vain henki on. Ulvokaa ja uliskaa, Hämeen naiset! Huomenna ovat kurkkunne käheät kuin ruokaansa rääkkyvien varisten.

Lisää olutta! Lauso pitää nyt kestiä Pähkälässä.

(Eräs karjalainen laahaa näyttämölle nuoren tytön).

Kas Mettu! Mistä olet sen kaunoisen kalan kaapannut? Annas kun katson!
— Tyttö on liian kaunis sinulle. Hän on minun!

METTU (suuttuen). Eipä kun minun!

USU (hypähtää seisaalleen). Minun, sanon minä!

METTU (raivostuen). Ja minä sanon, että hän on minun!

USU (paiskaa kirveen Metun päätä kohti, mutta heittää harhaan). Ja kenen hän nyt on?

METTU (raivoissaan). Varo itseäsi, Usu!

USU (istuu jälleen, nauraa hohottaen). Mitä suotta riidellään! Ha, ha, ha! Pidä hänet sitten, koska en osannutkaan kalloosi. (Ojentaa hänelle olutsangon). Oivaa olutta! Juo, Mettu, äläkä siinä mörköile! Tänä iltana iloitaan ja juodaan hämäläisten hautajaisia. (Nostaa Irjan polvelleen ja hyväilee häntä). Istu vain koreasti, sanon minä! Sillä nyt olet minun vallassani. Niin, pikku pulmuseni, sinuun on aina mieleni palanut ja nyt tahdon rakastella sinua Tuonen tuville saakka. Kymmenen poikaa täytyy sinun synnyttää. Älä siinä suotta tempoile! Kyllä paulat kestävät, eivät ne kortena katkeile. Niin, niin. Minä tunnen tapasi, enkä laskekaan sinua vapaalle jalalle. Mutta huomenna, sen lupaan ja vannon, olet sinä masea kuin uitettu kissanpoika. Mitä teet tuolla puukolla? Anna se pois — muuten voisit sillä vielä tuhoja tehdä. (Ottaa puukon hänen vyöltään ja heittää sen kiviröykkiöön. Vaina on istunut siellä kenenkään huomaamatta. Havaitsee puukon, ottaa sen käteensä ja näyttää terävin katsein tarkastelevan Usua). Hoi, miehet! Sytyttäkää nuotio ja tuokaa tänne olutta ja olkia! Kohta on ilo ylimmillään, ja silloin Usu viettää häitänsä Irjan kanssa. (Aikoo hyväillä häntä, mutta Irja puree Usua sormeen. Usu työntää hänet pois luotaan). Kirottu ilveskissa! Sinulla on terävät hampaat. (Pudistelee kättään). Kas tuossa! (Ojentaa hänelle sangon). Juo, tyttö! Sinä miellytät minua! Kuulkaa, miehet! Metsäsiat eivät ole saaneet Karjalan ketunpentua lannistetuksi. Ja sekös vasta Usua miellyttää! Niin, lempo soi! (Juo). Juo, Irja!

VAINA (on noussut kuullessaan mainittavan Irjan nimen). Irja — Irja!

USU. Hiisikö sinutkin on tänne laahannut?

VAINA (pitelee päätään). Irja — Irja — Kuka onkaan Irja?

USU (nauraa ja menee miesten joukkoon).

IRJA (kääntyy Vainan puoleen).

VAINA. Niin, Irja! Irjahan oli suden tytär. (Tulee Irjan luo ja pyyhkii pois hiukset hänen otsaltaan). Tyttö, oletko nähnyt Irjaa?

IRJA (hiljaa). Vaina, tapa minut!

VAINA (työntää Irjan pois luotaan). Ei! Sinä olet vierasta heimoa!
(Lempeästi). Voi, kuinka sinä olet kalvas, niin kalvas!

IRJA. Vaina!

VAINA (kuuntelee). Vaina!

IRJA. Vaina — älä mene!

VAINA. Minä olen kai nähnyt unta sinusta! Sinä näytät niin lempeältä. (Synkästi). Kuule — (Osoittaa Usua) — tahtooko tuo tehdä sinulle pahaa?

IRJA. Oi, tahtoo. — Vaina, pelasta minut! (Usu kääntyy toisaalle.
Vaina leikkaa poikki Irjan paulat ja antaa Irjalle puukon).

USU. Hei, miehet! Nyt on ilo ylimmillään. Joudu nyt, Irja, häiden viettoon sulhosi kanssa. (Hoipertelee Irjan luo).

IRJA (hypähtää Usun luo ja iskee puukkonsa hänen rintaansa, häviten heti yön pimeyteen).

Väliverho.

SEITSEMÄS KUVAELMA.

Tuukkalassa. Talo on rauniona. Ruumiita kasoittain tanterella.
Kuolleiden joukossa Tuukka, Orvo, Ennu y.m. Yö.

(Äänettömyys).

ELKKA (tulee, kulkee kuolleiden keskellä, kunnes löytää Orvon ja Tuukan ruumiit. Istuu Tuukan jalkain juureen, huojuskellen edes takaisin ja laulaen kuolinvirttä, Kirkas tulen kajastus valaisee silloin tällöin näyttämöä). (Laulaa):

    Läntehen jo laski päivä,
    Pähkän päivä, Tuukan tähti,
    Pimeys Hämehen peitti,
    Iki-yö pimitti ilman.
    Hiiden heimo hirmulainen,
    Verikoira karjalainen
    Orjaksi Hämehen hääti,
    Miehet miekkahan upotti,
    Pilloi piiat, riistat ryösti,
    Pirtit poltteli poroksi.
    Oi Hämehen onnettuutta,
    Hävitystä Tonnin heimon!
    Voi, voi Tuukan turmiota,
    Kaunokaiseni katoa!
    Voi, voi vaivaista emoa,
    Heimon murhe hartioilla.
    Silmät itkuhun sulavi,
    Suru syömen halkaisevi.

IRJA (tulee, kulkee ruumiilta ruumiille. Seisahtuu hetkeksi Ennun, sitten Orvon ruumiin luo, jää vihdoin, surusta vavisten, Tuukan viereen, heittäytyen hänen ruumiinsa ylitse. Elkka kohottautuu verkalleen, suoristautuu ja vetäytyy askeleen taapäin, katsellen Irjaa säihkyvin silmin).

ELKKA. Myöhään tulit sinä, Tuukan vaimo!

IRJA (huomaa Elkan, huudahtaa). Sinäkö? — He sitoivat minut vangikseen. Nyt vasta pääsin irti —.

ELKKA. Lähde takaisin! Olethan vielä nuori. Häme on hävitetty!
Riemuitse! Sinä olet vapaa. Ryöstäjäsi on kostettu!

IRJA. Älä pilkkaa kurjaa!

ELKKA. Mene matkoihisi! Mitä teetkään täällä? — Sinä olet Karjalan heimoa, ja minä vihaan sinua!

IRJA. Anoppi!

ELKKA. Minä olen Hämeen naarassusi. Sinä riistit minulta penikkani ja tapoit ne.

IRJA. Minäkö?

ELKKA. Niin, sinä!

IRJA (peittää käsin kasvonsa). Oi, minäkö?

ELKKA. Miksi et repinyt silmiä päästäsi, kun poikani näki sinut?

IRJA. Oi, mua kurjaa! Miksi äitini synnytti minut?

ELKKA. Miksi et purrut huuliasi rikki, kun poikani suuteli sinua!

IRJA (vääntelee käsiään).

    Parempi mun oisi ollut,
    Parempi poloisen raukan
    Syntymättä, kasvamatta
    Näille päiville pahoille,
    Ilmoille ilottomille.

Oi tapahtuuko tää kaikki minun tähteni?

ELKKA. Niin, juuri sinun! Miksi en minä kuristanut sinua silloin heti, kun Tuukka toi sinut morsiamenaan meille? Ole kirottu sinä, kansani turma!

IRJA (pitelee sydänalaansa). Oi, auta! Älä kiroa minua! Muuten kuolee
Tuukan lapsi sydämeni alla.

ELKKA (huudahtaa). Irja! Oletko raskaana Tuukalle?

IRJA. Oi olen.

ELKKA (juoksee hänen luokseen, tempaisee hänet raivokkaasti syliinsä). Tule, lapseni, tule! Karjalaiset hakevat sinua. Paetkaamme vuorille! Haa! Me kasvatamme sinun lapsestasi sukumme kostajan. Haa. Tuukalla on poika! (Ottaa kovasti kiinni Irjan kädestä ja pudistaa sitä kajastusta kohti). Niin, varo itseäsi, Louhen heimo! Tuukka elää vielä. Ja kerran kostetaan Hämeen häväistys! Tule!

(Korpit koikkuvat.)

IRJA. Ei, ei. Haudatkaamme ruumiit. Korpit jo kokoontuvat.

ELKKA. Rientäkäämme. Nyt ovat elossa olevat kalliimmat kuin kuolleet!

IRJA (heittäytyy Tuukan ruumiin yli). Oi, en voi —

ELKKA (kuiskuttaen). Tule pois! Piiloudu! Karjalaiset lähestyvät.
(Vetää Irjan mukanaan kallion rotkoon.).

ENSIMMÄINEN KARJALAINEN. Mitä tässä suotta laukkoo? Antaa tytön juosta jolkutella. Ja johan nyt on jo pilkkoisen pimeäkin. Toista on istua lekottaa nuotion ääressä ja juoda pähkäläisten oluvia.

TOINEN KARJALAINEN. Äläs nyt! Hanka on rikas. Se joka sieppaa Irjan käsiinsä, saa periä ukon. Usu, näet, korahti jo äsken viimeisillään.

ENSIMMÄINEN KARJALAINEN. Silloin saat myös Pähkän penikan vastuksiksesi, sillä kyllä kai tyttö jo raskaana on.

TOINEN KARJALAINEN. Entäs sitte! Pianhan pojan hengiltä nutistaa.

ENSIMMÄINEN KARJALAINEN. Niin, käyhän sekin laatuun. Mutta minä nyt luistan kumminkin tieheni! (Häviää).

TOINEN KARJALAINEN. Minäpä etsin tytön käsiini. Usu on kuollut, ja minusta voi tulla Hangan talon isäntä, jos Irjan löydän. (Pois).

IRJA (hiipii esiin). Elkka, paetkaamme täältä!

ELKKA. Minä kannan sinua, kultakyyhkyseni. Sinussa elää Hämeen heimon kosto!

(Menevät nopeasti. Lunta sataa. Korppiparvi laskeutuu taistelukentälle).

Väliverho.

Loppu