The Project Gutenberg eBook of Vanina Vanini; Pallianon herttuatar: Kaksi kertomusta, by Stendhal

Oli ilta keväällä 182-. Koko Rooma oli liikkeellä: herttua de B——, kuuluisa pankkiiri, pani toimeen tanssiaiset uudessa palatsissaan Venetsian torin varrella. Kaikki mitä Italian taide, kaikki mitä Pariisin ja Lontoon ylellisyys kykeni aikaansaamaan, oli käytetty tämän palatsin kaunistamiseen. Tungos oli tavaton. Ylhäisen Englannin vaaleat ja jäykät kaunottaret olivat kilvoitelleet kunniasta saada ottaa osaa näihin tanssiaisiin; heitä saapuikin joukottain. Rooman kauneimmat naiset kilpailivat heidän kanssaan ensimmäisistä sijoista. Muuan nuori tyttö, jonka säihkyvät silmät ja sysimusta tukka ilmaisivat hänet roomattareksi, saapui isänsä saattamana — kaikkien katseet seurasivat häntä. Hänen joka ainoa liikkeensä kertoi tavattomasta ylpeydestä.

Muukalaisten nähtiin sisään astuessaan hämmästyvän tanssiaisten komeutta. — Euroopan ainoankaan kuninkaan juhlat, he sanoivat, — eivät vedä vertoja tälle.

Kuninkailla ei ole palatseja, jotka ovat roomalaisen rakennustaiteen veroisia ja heidän on pakko kutsua kaikki hovinsa ylhäiset naiset. B——n herttua ei suosinut muita kuin kauniita naisia. Tänä iltana hän oli onnistunut kutsuissaan — miehet näyttivät häikäistyiltä. Oli vaikea ratkaista, kuka niin monesta ihanasta naisesta oli kaunein: jonkin aikaa oli vaali ratkaisematta, mutta viimein julistettiin ruhtinatar Vanina Vanini, mustatukkainen ja tulikatseinen nuori tyttö tanssiaisten kuningattareksi. Heti jättivät muukalaiset ja nuoret roomalaiset kaikki muut salit ja tungeskelivat siellä, missä hän oli.

Hänen isänsä, ruhtinas don Hasdrubal Vanini oli tahtonut, että hän ensin tanssisi parin saksalaisen ruhtinaan kanssa. Sen jälkeen hän valitsi tanssittajikseen muutamia hyvin kauniita ja hyvin ylhäisiä englantilaisia, mutta heidän jäykkyytensä ikävystytti häntä. Eniten hänelle näytti tuottavan huvia kiusata nuorta Livio Savellia, joka tuntui olevan hillittömästi rakastunut. Tämä oli Rooman loistavin nuori mies ja sitä paitsi ruhtinas hänkin, mutta jos olisi antanut hänelle luettavaksi romaanin, hän olisi parikymmentä sivua luettuaan heittänyt kirjan kädestään väittäen, että se tuotti hänelle päänsärkyä. Vaninan silmissä se oli puute.

Keskiyöllä levisi tanssiaisissa uutinen, joka herätti melkoista huomiota. Muuan nuori carbonaro, jota säilytettiin San-Angelon linnoituksessa, oli samana iltana valepuvussa paennut. Suunnatonta romanttista rohkeutta osoittaen hän oli viimeisen vartion luo saavuttuaan hyökännyt sotilaitten kimppuun aseenaan tikari. Mutta hän oli itsekin haavoittunut, sbirrit seurasivat pitkin katuja hänen jättämiään verisiä jälkiä, ja toivottiin, että hänet löydettäisiin.

Kun parhaillaan kerrottiin tästä tapahtumasta, sanoi don Livio Savelli viedessään paikalleen Vaninan, jonka kanssa juuri oli tanssinut, hurmaantuneena hänen sulostaan ja omasta menestyksestään ja miltei hulluna rakkaudesta:

— Se nuori carbonaro, joka on päässyt pakoon, vastasi Vanina — on sentään tehnyt jotakin muutakin kuin ottanut vaivakseen syntyä maailmaan.

Ruhtinas don Hasdrubal lähestyi tytärtään. Hän on rikas mies, joka kahteenkymmeneen vuoteen ei ole tehnyt tiliä taloudenhoitajansa kanssa; tämä lainaa hänelle omat tulonsa hyvin korkeata korkoa vastaan. Jos tapaisitte hänet kadulla, voisitte luulla häntä vanhaksi näyttelijäksi; ette huomaisi, että hänen käsissään on viisi kuusi suurta hyvin suurilla timanteilla koristettua sormusta. Hänen kaksi poikaansa ovat ruvenneet jesuiitoiksi ja ovat siis kuolleita narreja. Hän on unohtanut heidät, mutta häntä harmittaa, ettei hänen ainoa tyttärensä Vanina halua mennä naimisiin. Neitonen on jo yhdeksäntoistavuotias ja on hylännyt mitä loistavimpia avioliittotarjouksia. Mikä mahtanee olla syynä siihen? Sama syy kuin Sullalla oli vallastaan luopumiseen, ylenkatse roomalaisia kohtaan.

Tanssiaisten jälkeisenä päivänä Vanina huomasi, että hänen isänsä, joka oli niin huolimaton kuin suinkin ja joka ei koko elämänsä aikana ollut viitsinyt liikuttaa avainta, sulki hyvin huolellisesti erään käytävän oven, joka vei palatsin kolmannessa kerroksessa olevaan huoneeseen. Tämän huoneen ikkunat olivat oranssien kaunistamalle parvekkeelle. Vanina oli menossa jollekin vierailulle Roomaan. Koska pääportti oli suljettu juhlavalaistuksen valmistusten tähden, palasivat vaunut takapihan kautta hänen tullessaan kotiin. Vanina katsahti ylös ja näki hämmästyksekseen että yksi sen huoneen ikkunoista, jonka hänen isänsä niin huolellisesti oli sulkenut, oli avoinna. Hän erkani kamarineidostaan, nousi palatsin ylempiin kerroksiin ja etsittyään löysi viimein pienen ristikkoikkunan, joka antoi oranssiparvekkeelle. Avattu ikkuna oli kahden askeleen päässä siitä. Aivan varmaan joku asui tuossa huoneessa, mutta kuka? Seuraavana päivänä Vaninan onnistui saada käsiinsä avain, jolla pääsi oranssiparvekkeelle.

Hän lähestyi hiipien ikkunaa, joka oli nytkin avoinna. Ikkunaluukku esti vapaasti näkemästä huoneeseen. Huoneen perällä oli vuode ja vuoteessa makasi joku. Ensi hetkellä hän aikoi paeta, mutta huomasi naisen puvun tuolilla. Katsoessaan tarkemmin vuoteessa olevaa henkilöä hän näki, että tämä oli vaalea ja nähtävästi hyvin nuori. Hän ei enää epäillyt, vieras oli nainen. Tuolille heitetty puku oli veren tahraama, myöskin eräällä tuolilla olevat naisenkengät olivat veriset. Tuntematon liikahti; Vanina huomasi, että hän oli haavoittunut. Suuri veren tahraama liinainen vaate peitti hänen rintansa, se oli kiinnitetty ainoastaan nauhoilla. Haavalääkäri ei olisi sitä siten asettanut. Vanina totesi mielessään, että hänen isänsä joka päivä kello neljä sulkeutui huoneeseensa mennäkseen katsomaan tuntematonta, palasi pian ja nousi vaunuihin lähteäkseen kreivitär Vitteleschin luo. Heti kun hän oli lähtenyt, nousi Vanina pienelle parvekkeelle, mistä hän saattoi tarkata tuntematonta. Hän tunsi voimakasta myötätuntoa nuorta onnetonta naista kohtaan, hän koetti arvata, mitä hänelle oli tapahtunut. Tuolilla oleva verinen puku näytti tikariniskujen lävistämältä. Vanina saattoi laskea reikien lukumäärän. Eräänä päivänä hän näki tuntemattoman tarkemmin: hänen siniset silmänsä olivat luodut taivasta kohti, hän näytti rukoilevan. Kohta hänen kauniit silmänsä täyttyivät kyynelillä — nuoren ruhtinattaren oli vaikeata pidättäytyä häntä puhuttelemasta. Seuraavana päivänä Vanina rohkeni ennen isänsä tuloa kätkeytyä pienelle parvekkeelle. Hän näki don Hasdrubalin tulevan tuntemattoman luo kantaen pientä koria, jossa oli ruokatavaroita. Ruhtinas näytti levottomalta eikä puhunut paljon. Hän puhui niin hiljaa, että Vanina ei voinut kuulla hänen sanojaan, vaikka ikkuna oli auki. Hän poistui.

Tuolla naisraukalla mahtaa olla pelottavia vihollisia, ajatteli Vanina, koska isäni, joka on niin huoleton, ei uskalla kertoa asiasta kenellekään ja vaivautuu joka päivä nousemaan satakaksikymmentä porrasaskelta.

Kun Vanina eräänä iltana varovasti kurotti päätään tuntemattoman akkunaan, kohtasivat heidän katseensa, ja kaikki oli tullut ilmi. Vanina heittäytyi polvilleen ja huudahti.

— Minun on pyydettävä anteeksi, sanoi Vanina. — Tyhmä uteliaisuuteni tuntunee teistä loukkaavalta. Vannon olevani vaiti, ja jos vaaditte, en milloinkaan palaa.

— Ken ei mielellään näkisi teitä? sanoi tuntematon. — Asutteko tässä palatsissa?

— Tietysti, vastasi Vanina. — Mutta huomaan, ettette tunnekaan minua: olen Vanina, don Hasdrubalin tytär.

— Sallikaa minun toivoa, että joka päivä tulette minua katsomaan, mutta toivoisin, ettei ruhtinas saisi tietää käynneistänne.

Vaninan sydän löi kiivaasti, tuntemattoman käytös oli hänestä täysin moitteeton. Tuo nuori naisraukka oli varmaan loukannut jotakuta mahtavaa miestä, ehkä hän oli mustasukkaisuuden vallassa surmannut rakastajansa. Vaninan päähän ei pälkähtänyt ajatella jokapäiväistä syytä hänen onnettomuuteensa. Tuntematon sanoi, että hänellä oli olkapäässä haava, joka ulottui rintaan ja tuotti paljon tuskaa. Hänen suunsa tuli usein täyteen verta.

— Tiedättehän, sanoi tuntematon, — että Roomassa haavalääkärien täytyy tehdä poliisille tarkka selko kaikista hoitamistaan haavoista. Ruhtinas näkee hyväksi itse sitoa haavani.

Tuntematon vältti huolellisesti säälittelemästä onnettomuuttaan. Vanina rakasti häntä kiihkeästi. Kuitenkin kummastutti nuorta prinsessaa se seikka, että keskellä vakavaa keskustelua tuntemattoman oli hyvin vaikea äkkiä pidättäytyä nauramasta.

— No niin, rakas Clementine, huomenna kello viideltä tulen teitä tervehtimään.

— Minä tuon teidän luoksenne haavalääkärin, sanoi Vanina syleillen häntä.

— Kernaimmin kuolisin, sanoi tuntematon. — Voisinko paljastaa hyväntekijäni?

— Rooman kuvernöörin herra Savelli-Catanzaran haavalääkäri on erään meidän palvelijamme poika, jatkoi Vanina vilkkaasti; — hän on meille uskollinen eikä hänen asemansa vuoksi tarvitse pelätä ketään. Isäni ei osaa antaa oikeata arvoa hänen uskollisuudelleen, minä lähetän hakemaan häntä.

— En halua haavalääkäriä, huudahti tuntematon niin kiihkeästi, että se hämmästytti Vaninaa. — Käykää minua katsomassa, ja jos Jumala näkee hyväksi kutsua minut luokseen, kuolen onnellisena syliinne.

— Jos rakastatte minua, sanoi Vanina lähtiessään, — otatte vastaan haavalääkärin.

Puhumatta sanaakaan pidätti tuntematon hänet lähtemästä tarttumalla hänen käteensä ja peitti sen suudelmilla. Oli pitkä vaitiolo, tuntemattomalla oli kyyneleet silmissä. Viimein hän päästi Vaninan käden ja sanoi sen näköisenä kuin olisi ollut kuolemaisillaan:

— Minun täytyy tunnustaa teille jotakin. Toissapäivänä valehtelin sanoessani, että nimeni on Clementine; minä olen onneton carbonaro…

— Tiedän, jatkoi carbonaro, — että tämä tunnustus riistää minulta ainoan onnen, mikä kiinnittää minut elämään: mutta minun olisi alhaista pettää teitä. Nimeni on Pietro Missirilli, olen yhdeksäntoistavuotias, isäni on köyhä haavalääkäri San-Angelo-in-Vadossa, itse olen carbonaro. Salaliittomme tuli ilmi, minut tuotiin kahleissa Romagnasta Roomaan. Kolmetoista kuukautta vietin vankikopissa, jota lamppu valaisi yötä päivää. Muuan laupias sielu päätti pelastaa minut. Minut puettiin naisen vaatteisiin. Kun lähdin vankilasta ja kuljin vartijain ohi viimeisen portin luona, kuulin yhden heistä kiroilevan carbonaroja; annoin hänelle korvapuustin. Vakuutan teille, että se ei ollut turhanpäiväistä uhkamieltä, vaan tapahtui aivan yksinkertaisesti hajamielisyydestä. Tämän varomattomuuden jälkeen ajettiin minua keskellä yötä takaa pitkin Rooman katuja, pistimen iskujen haavoittamana ja menehtymäisilläni astuin taloon, jonka ovi oli auki, kuulin sotamiesten askeleet takanani ja pakenin puutarhaan, vaivuin maahan muutaman askeleen päässä vallasnaisesta, joka käveli siellä.

— Mitä! Onko hän kertonut teille? huudahti Missirilli. — Olkoon miten tahansa, nainen, jonka nimi ei milloinkaan saa tulla tunnetuksi, pelasti henkeni. Kun sotilaat tulivat hänen luokseen ottaakseen minut kiinni, vei teidän isänne minut pois vaunuissaan. Olen kovin sairas, muutaman päivän on pistimen isku olkapäässäni estänyt minua hengittämästä. Minä kuolen lohduttomana, kun en enää saa nähdä teitä.

Vanina oli kuunnellut kärsimättömänä, ja poistui nopeasti. Missirilli ei hänen kauniissa silmissään nähnyt jälkeäkään säälistä, vaan ainoastaan loukattua ylpeyttä.

Yöllä tuli haavalääkäri, hän oli yksin. Missirilli oli epätoivoissaan, hän pelkäsi, ettei hän milloinkaan saisi nähdä Vaninaa. Hän teki kysymyksiä haavalääkärille, joka iski hänen suontaan eikä vastannut. Sama äänettömyys seuraavina päivinä. Pietro ei irroittanut katsettaan parvekkeen ikkunasta, josta Vaninan oli ollut tapana kulkea, hän oli kovin onneton. Kerran hän oli puolenyön aikaan näkevinään jonkun parvekkeen pimeydessä: mahtoiko se olla Vanina?

Jos puhuttelen häntä, ajatteli hän, olen hukassa. Ei, milloinkaan en saa häntä enää nähdä.

Tämän päätöksen tehtyään hän muisti vasten tahtoaan ystävyyden, jota hän oli tuntenut tuota nuorta miestä kohtaan pitäessään häntä tyhmyydessään naisena. Täytyisikö hänen siis unohtaa nuorukainen niin suloisen tuttavuuden jälkeen. Järkevimpinä hetkinään Vaninaa pelotti muutos, joka oli tapahtunut hänen ajatusmaailmassaan. Siitä lähtien kuin Missirilli oli ilmaissut nimensä, olivat kaikki ne asiat, joita hänen ennen oli ollut tapana mietiskellä, peittyneet kuin harsoon ja häämöttivät vain kaukaa.

Ei ollut vielä kulunut viikkoakaan, kun Vanina kalpeana ja vavisten astui haavalääkärin kera nuoren carbonaron huoneeseen. Hän tuli sanomaan, että tämän tuli koettaa saada ruhtinas lähettämään sijastaan palvelijan. Hän ei viipynyt kymmentä sekuntiakaan, mutta muutaman päivän kuluttua hän tuli toisen kerran haavalääkärin seurassa, säälistä. Eräänä iltana Vanina uskalsi tulla yksin, vaikka Missirilli oli parempi eikä hänellä enää ollut sitä tekosyytä, että pelkäsi hänen henkeään. Missirilli tunsi tavatonta onnea hänet nähdessään, mutta hän aikoi kätkeä rakkautensa, ennen kaikkea hän ei tahtonut poiketa miehelle kuuluvasta arvokkuudesta. Vanina, joka oli tullut hänen luokseen punastuneena ja peläten rakkauden tunnustuksia, joutui hämilleen tuosta ylhäisestä ja nöyrästä, mutta hiukan kylmästä ystävyydestä, jota Missirilli hänelle osoitti. Hän poistui ilman että häntä koetettiin pidättää.

Kun hän muutamia päiviä myöhemmin tuli toisen kerran, hän sai kuulla samat vakuutukset kunnioittavasta myötätunnosta ja ikuisesta kiitollisuudesta. Aikomattakaan hillitä nuoren carbonaron tunteenpurkauksia, Vanina kysyi itseltään, rakastiko hän yksin. Nuori tyttö, joka tähän saakka oli ollut niin ylpeä, tunsi nyt katkerasti mielettömyytensä suuruuden. Hän teeskenteli hilpeyttä ja vieläpä kylmyyttäkin, kävi harvemmin, mutta ei kyennyt lopettamaan käyntejään nuoren potilaan luona.

Missirilli paloi rakkaudesta, mutta alhaista syntyperäänsä ja velvollisuuttaan muistaen hän oli tehnyt lupauksen, ettei puhuisi rakkaudestaan, ennen kuin Vanina olisi kahdeksan päivää käymättä hänen luonaan. Nuori ruhtinatar taisteli sisukkaasti ylpeytensä kanssa.

No niin, hän mietti, vaikka käynkin hänen luonaan, tapahtuu se itseni, oman huvini vuoksi. Milloinkaan en tule hänelle tunnustamaan kiinnostusta jonka hän on minussa herättänyt.

Hän viipyi pitkät ajat Missirillin luona, joka puhui hänelle aivan kuin kaksikymmentä henkilöä olisi ollut läsnä. Eräänä iltana, kun hän pitkin päivää oli äkäillyt Missirilliä ja luvannut itselleen olla häntä kohtaan vielä tavallista kylmempi ja ankarampi, mies tunnusti hänelle rakkautensa. Kohta Vanina ei voinut häneltä enää mitään kieltää.

Joskin Vaninan mielettömyys oli suuri, on tunnustettava, että hän oli täysin onnellinen. Missirilli ei enää välittänyt siitä, mitä hän uskotteli olevansa velkaa miehenarvolleen, hän rakasti niin kuin yhdeksäntoistavuotiaana Italiassa rakastetaan. Häntä vaivasivat kaikki rakkauden intohimon epäilykset, vieläpä hän tunnusti tälle nuorelle ylpeälle ruhtinattarelle menettelytavan, jota oli käyttänyt voittaakseen hänen vastarakkautensa. Häntä kummastutti onnen ylenpalttisuus. Neljä kuukautta vieri nopeasti. Eräänä päivänä vapautti haavalääkäri sairaansa. Mitä minun nyt on tehtävä? ajatteli Missirilli. Jäädäkö piiloon Rooman kauneimman naisen luo? Ja ilkeät hirmuvaltiaat, jotka ovat kolmetoista kuukautta pitäneet minua tyrmässä sallimatta nähdä päivänvaloa, luulevat minut lannistaneensa! Italia, sinä olet totta tosiaan onneton, jos lapsesi hylkäävät sinut niin vähästä.

Vanina ei uskonut, että korkeinkaan onni tulisi ainaiseksi sitomaan Pietron; hän näytti liian onnelliselta; mutta muuan kenraali Bonaparten lause kaikui katkerana nuoren miehen sielussa ja vaikutti koko hänen suhtautumisensa naisiin. Kun Bonaparte 1796 jätti Brescian, sanoivat kaupungin virkamiehet, jotka seurasivat häntä kaupunginportille, että brescialaiset rakastivat vapautta enemmän kuin kaikki muut italialaiset.

— Niin kyllä, hän vastasi, — he puhuvat siitä mielellään rakastajattarilleen.

— Pidä huolta, että päivän koittaessa olet takaisin palatsissa, odotan sinua.

— Koska olen rikas, sanoi Vanina mitä levollisimman näköisenä, — niin toivon, että otatte minulta aseita ja rahaa.

Missirilli katsoi häneen hetkisen silmiään räpäyttämättä, sitten hän sulki hänet syliinsä ja sanoi:

— Elämäni sielu, sinä saat minut unohtamaan kaikki, velvollisuutenikin. Mutta mitä jalompi sydämesi on, sitä paremmin sinun tulisi minua ymmärtää.

Vanina itki katkerasti, ja sovittiin, että Missirilli lähtisi Roomasta vasta kahden päivän päästä.

— Pietro, sanoi Vanina seuraavana päivänä, — te olette usein sanonut minulle, että joku tunnettu mies, joku roomalainen ruhtinas esimerkiksi, jolla olisi käytettävänään paljon rahaa, voisi tehdä vapauden asialle hyvin suuria palveluksia, jos Itävalta kerran joutuisi suureen sotaan kaukana meistä.

— No niin, teillä on sydäntä, teiltä puuttuu vain korkea asema: tarjoan teille käteni ja kaksisataa livreä korkoja. Sitoudun hankkimaan isäni suostumuksen.

— Rakastan teitä intohimoisesti, hän sanoi, — mutta olen vain isänmaan köyhä palvelija. Mitä onnettomampi Italia on, sitä enemmän minulla on syytä olla sille uskollinen. Don Hasdrubalin suostumuksen saadakseni minun pitäisi monen vuoden ajan näytellä kurjaa osaa. Vanina, minä hylkään tarjouksesi.

Missirilli muutti mieltään kohta sanottuaan tämän. Hänen rohkeutensa alkoi pettää.

— Onnettomuuteni on siinä, sanoi hän, — että Roomasta lähteminen on minulle suurin kärsimys. Oi jospa Italia olisi vapautettu barbaareista! Miten iloinen olisinkaan astuessani sinun kanssasi laivaan aloittaakseni Amerikassa uuden elämän.

Vanina pysyi kylmänä. Hänen kätensä hylkääminen oli loukannut hänen ylpeyttään. Mutta pian hän heittäytyi Missirillin syliin.

— Milloinkaan et ole minusta tuntunut enemmän rakkauden arvoiselta, sanoi hän; — niin, oma haavalääkärini, olen sinun iäti. Sinä olet suuri mies kuten vanhat roomalaisemme.

Kaikki tulevaisuudensuunnitelmat, kaikki järkevät epäilyt kaikkosivat, hetki oli täynnä onnea. Kun he jälleen saattoivat puhua järkeä, sanoi Vanina:

— Olen Romagnassa miltei samaan aikaan kuin sinäkin. Käsken lääkärin määrätä minulle Porettan kylpyjä. Asun linnassamme San Nicolassa, lähellä Forlia.

— Minun kohtaloni on uskaltaa tästälähin kaikki, virkkoi Vanina huoaten. — Joudun perikatoon sinun tähtesi, mutta vähätpä siitä. Voitko rakastaa kunniansa menettänyttä tyttöä?

— Olethan vaimoni, sanoi Missirilli, — iäti jumaloitu vaimoni. Tahdon sinua rakastaa ja suojella.

Vaninan täytyi lähteä vierailulle. Tuskin hän oli jättänyt ystävänsä yksin, kun tämä jo alkoi pitää menettelyään raakamaisena.

Mitä on isänmaa? hän mietti. Se ei ole olento, jolle olemme hyvästä työstä kiitollisuudenvelassa ja joka on onneton ja voi meitä soimata, jos petämme hänet. Isänmaa ja vapaus, ne ovat kuin viittani, kuin jotakin, mikä minulle on hyödyllistä ja jota minun on pakko ostaa, ellen ole perinyt isältäni; mutta loppujen lopuksi minä rakastan isänmaata ja vapautta siksi, että ne kumpikin ovat minulle hyödylliset. Jollen voi niillä mitään tehdä, jos ne ovat minulle samanarvoiset kuin viitta elokuussa, mitä hyödyttää niitä ostaa niin tavattomasta hinnasta? Vanina on niin kaunis, hän on niin erinomaisen älykäs! Häntä koetettaisiin liehitellä, hän unohtaisi minut. Kuka on se nainen, jolla on ollut vain yksi rakastaja? Noilla roomalaisilla ylimyksillä, joita minä kansalaisena halveksin, on niin paljon etuja minun rinnallani. He mahtavat olla hyvin rakastettavia! Oi, jos lähden, Vanina unohtaa minut ja menetän hänet ainaiseksi.

Keskellä yötä tuli Vanina hänen luokseen; hän kertoi epävarmuudesta, joka häntä oli vaivannut ja miten hän oli ottanut tutkistellakseen tuota suurta sanaa isänmaa — koska rakasti. Vanina oli hyvin onnellinen.

Jos hänen olisi ehdottomasti valittava minun ja isänmaan välillä, ajatteli hän, olisi minulla etusija.

Läheisen kirkon kello löi kolme, viimeisten jäähyväisten hetki oli tullut. Pietro riistäytyi irti ystävättärensä syleilystä. Hän laskeutui jo pieniä portaita, kun Vanina kyyneleitään pidättäen sanoi hymyillen:

— Jos joku köyhä maalaisvaimo olisi sinua hoitanut, etkö tekisi mitään osoittaaksesi kiitollisuuttasi? Etkö koettaisi häntä palkita? Tulevaisuus on epävarma, sinä vaellat vihamiesten keskellä: anna minulle kiitollisuudesta kolme päivää, aivan kuin olisin köyhä vaimo, palkitaksesi huolenpitoni.

Missirilli jäi. Lopulta hän kuitenkin lähti Roomasta. Erään ulkovallan lähettiläältä ostetun passin avulla hän pääsi kotiinsa. Siellä syntyi suuri ilo, häntä oli pidetty jo kuolleena. Hänen ystävänsä tahtoivat juhlia hänen onnellista paluutaan surmaamalla yhden tai kaksi karabinieerisantarmia.

— Älkäämme tarpeettomasti surmatko ketään italialaista, joka osaa käyttää aseita, sanoi Missirilli: — isänmaamme ei ole saari kuten onnellinen Englanti. Me tarvitsemme sotilaita vastustaaksemme Euroopan kuninkaitten sekaantumista asioihimme.

Jonkin ajan kuluttua tämän jälkeen Missirilli surmasi Vaninan antamilla pistooleilla kaksi karabinieeria näiden ahdistaessa häntä. Hänen päästään luvattiin palkinto.

Vaninaa ei kuulunut Romagnaan: Missirilli luuli, että hänet oli unohdettu. Hänen itserakkautensa sai kolhun, hän alkoi paljon mietiskellä säätyeroa, joka oli hänen ja hänen rakastajattarensa välillä. Aikoipa hän surun ja kadonneen onnen kaipauksen hetkenä palata Roomaan nähdäkseen mitä Vanina puuhaili. Tämä hurjapäinen aie oli vähällä saada hänet syrjäyttämään sen, mitä hän piti velvollisuutenaan; silloin hän kuuli eräänä iltana vuoristokirkon kellon soittavan Angelusta kummallisesti, aivan kuin soittajan ajatukset olisivat olleet muualla. Se oli kokoontumismerkki carbonarojen salaliitolle, johon Missirilli oli Romagnaan saavuttuaan liittynyt. Samana yönä kaikki salaliittolaiset kokoontuivat erääseen erakkomajaan metsässä. Molemmat erakot, jotka oli nukutettu oopiumilla, eivät lainkaan huomanneet mihin tarkoitukseen heidän pientä taloaan käytettiin. Missirilli, joka saapui hyvin alakuloisena, sai tietää, että salaliiton päällikkö oli vangittu ja että hänet, nuori mies, joka tuskin oli täyttänyt kaksikymmentä, oli valittu salaliiton päälliköksi, salaliiton, johon kuului yli viidenkymmenen ikäisiä, sellaisia, jotka olivat ottaneet osaa salaliittoihin aina Murat'n sotaretkestä asti vuonna 1815. Tämän odottamattoman kunnian vastaanottaessaan Pietro tunsi sydämensä lyövän. Yksin jäätyään hän päätti, ettei enää ajattelisi nuorta roomatarta, joka oli hänet unohtanut, vaan pyhittäisi kaikki ajatuksensa velvollisuudelle: vapauttaa Italia barbaareista. [Liberar l'Italia de' barbari, kirjoitti Petrarca 1350, ja näitä sanoja ovat sittemmin käyttäneet Julius II, Machiavelli, kreivi Alfieri.]

Kahden päivän kuluttua näki Missirilli tulijain ja lähtevien luettelosta, joka hänelle, salaliiton päällikölle, annettiin, että ruhtinatar Vanina oli saapunut linnaansa San Nicoloon. Tämän nimen näkeminen herätti hänen mielessään enemmän hämmennystä kuin mielihyvää. Turhaan hän luuli vakuuttavansa uskollisuutensa isänmaata kohtaan päättämällä, ettei samana iltana hiipisi San Nicolon linnaan; ajatus, että hän laiminlöi Vaninaa, esti häntä tyydyttävästi täyttämästä velvollisuuttaan. Hän tapasi Vaninan seuraavana päivänä, tämä rakasti häntä niin kuin Roomassakin. Hänen isänsä, joka tahtoi naittaa hänet, oli myöhästyttänyt hänen lähtöään. Hän toi mukanaan kaksi tuhatta sekiiniä. Tämä odottamaton avustus oli suuresti omansa kohottamaan Missirillin arvoa. Voitiin valmistaa tikareita Korfussa, lahjottiin paavin lähetin yksityissihteeri, jonka toimena oli vainota carbonaroja. Siten saatiin luettelo niistä kirkkoherroista, jotka toimivat hallituksen vakoojina.

Tähän aikaan järjestyi lopullisesti yksi niistä mielettömistä salaliitoista, joita onnettomassa Italiassa on pantu toimeen. En käy käsiksi yksityiskohtiin, joista kertominen ei ole tässä paikallaan. Tyydyn sanomaan, että jos yritys olisi onnistunut, olisi Missirilli ollut oikeutettu saamaan suuren osan kunniasta. Hänen käskystään olisivat useat tuhannet kapinalliset merkin saadessaan nousseet kapinaan ja aseistettuina odottaneet päällikköjensä tuloa. Ratkaiseva hetki lähestyi, mutta silloin lannistettiin salaliitto — kuten aina tapahtuu — vangitsemalla päälliköt.

Tuskin Vanina oli saapunut Romagnaan, kun hän oli huomaavinansa, että isänmaanrakkaus oli saanut hänen rakastajansa unohtamaan kaiken muun rakkauden. Nuoren roomattaren ylpeys alkoi kuohahdella. Hän koetti turhaan puhua itselleen järkeä, synkkä murhe valtasi hänet, hän alkoi vihata vapautta. Kun hän eräänä iltana tuli Forliin Missirilliä tapaamaan, ei hän voinut hillitä murhettaan, jota hänen ylpeytensä aina siihen asti oli vallinnut:

— Te rakastatte minua todellakin kuin aviomies, sanoi hän, — sitä en odottanut.

Heti sen jälkeen hän alkoi itkeä, mutta se tapahtui häpeästä, että oli alentunut lausumaan moitteita. Missirilli vastasi hajamielisenä näihin kyyneleihin. Äkkiä Vanina päätti jättää hänet ja lähteä Roomaan. Hän tunsi julmaa iloa voidessaan rangaista itseään heikkoudesta, joka oli saanut hänet puhumaan. Hetkisen äänettömyyden jälkeen hänen päätöksensä oli varma, hän olisi pitänyt itseään arvottomana Missirillille, ellei hän olisi tätä jättänyt. Hän nautti rakastajansa tuskallisesta hämmästyksestä, kun tämä turhaan etsisi häntä. Sitten hänelle tuotti syvää surua ajatus, ettei hän ollut kyennyt säilyttämään sen miehen rakkautta, jonka vuoksi hän oli tehnyt niin paljon mielettömyyksiä. Hän katkaisi vaitiolon ja teki parhaansa saadakseen häneltä rakastavan sanan. Missirilli puhui hänelle hajamielisen näköisenä hyvin hellästi, mutta hänen äänensä oli monin verroin syvempi, kun hän puhuessaan valtiollisista yrityksistään sanoi tuskallisesti:

— Ah, jos tämä yritys ei onnistu, jos hallitus vielä kerran saa sen ilmi, niin lähden maasta.

Vanina ei liikahtanut. Jo tunnin ajan hän oli tuntenut, että hän näki rakastajansa viimeisen kerran. Äskeinen lause herätti hänen mielessään turmiollisen ajatuksen. Hän ajatteli:

— Carbonarot ovat saaneet minulta useita tuhansia sekiinejä. Ei voida epäillä minun suosiollisuuttani salaliittoa kohtaan.

— Tahdotko tulla vuorokaudeksi kanssani San Nicolon linnaan? Tämäniltaisessa kokouksessa ei tarvita sinun läsnäoloasi. Huomenaamulla voimme kävellä San Nicolossa, se tyynnyttäisi sinua ja antaisi sinulle takaisin sen kylmäverisyyden, jota sinä tarvitset näissä suurissa yrityksissä.

Vanina jätti hänet mennäkseen valmistamaan matkaa ja lukitsi, kuten tavallista, pienen huoneen, jossa piti häntä kätkettynä.

Hän kiiruhti erään entisen kamarineitonsa luo, joka oli mennyt naimisiin ja avannut pienen kaupan Forlissa. Tämän luona hän kirjoitti kiireesti huoneesta löytämänsä rukouskirjan lehtien reunoihin tarkan kuvauksen paikasta, missä carbonarojen sinä yönä piti kokoontua. Hän päätti kuvauksensa seuraaviin sanoihin: "salaliitossa on yhdeksäntoista jäsentä, tässä seuraavat heidän nimensä ja osoitteensa". Kirjoitettuaan luettelon, joka oli hyvin tarkka, paitsi että Missirillin nimi puuttui siitä, sanoi hän naiselle, jonka uskollisuudesta hän oli varma:

— Vie tämä kirja kardinaalilähettiläälle; hänen tulee lukea mitä siihen on kirjoitettu ja antaa kirja takaisin. Tässä on kymmenen sekiiniä. Jos kardinaali milloinkaan ilmaisee nimesi, olet kuoleman oma, mutta jos saat lähettilään lukemaan kirjoittamani lehden, pelastat henkeni.

Kaikki sujui ihmeellisen hyvin. Lähettiläs ei peloissaan uskaltanut esiintyä suurena herrana. Hän salli kansannaisen, joka pyysi päästä hänen puheilleen, tulla eteensä naamioituna ja sillä ehdolla, että hänen kätensä sidottiin. Tässä asussa pääsi kauppiaanvaimo mahtavan henkilön puheille, joka oli vetäytynyt suojaan suuren vihreällä veralla peitetyn pöydän taakse.

Lähettiläs luki rukouskirjan lehden pitäen sitä hyvin kaukana itsestään, koska hän pelkäsi kekseliästä myrkytysyritystä. Hän antoi sen takaisin kauppiaanvaimolle eikä käskenyt ketään tätä seuraamaan. Ei ollut kulunut vielä neljääkymmentäkään minuuttia siitä hetkestä, kun Vanina oli jättänyt rakastajansa, kun hän nähtyään entisen kamarineitonsa tulevan takaisin, palasi Missirillin luo uskoen, että siitä lähtien saisi hänet kokonaan omistaa. Hän kertoi, että kaupungissa vallitsi tavaton liike, karabinieeriosastoja kulki kaduilla, missä niitä ei muulloin milloinkaan näkynyt.

— Jos tahdot luottaa minuun, lisäsi hän, — niin lähdemme heti San
Nicoloon.

Missirilli suostui. He kulkivat jalan nuoren ruhtinattaren ajoneuvojen luo, jotka hänen seuranaisensa kera — tämä oli hänen vaitelias uskottunsa ja hyvin palkittu — odottivat puolen peninkulman päässä kaupungista.

Kun oli saavuttu San Nicolon linnaan, Vanina, joka tunsi levottomuutta
kummallisen tekonsa johdosta, oli kaksin verroin hellä rakastajalleen.
Mutta hänestä tuntui, kuin hän olisi ilveillyt puhuessaan rakkaudesta.
Edellisenä päivänä hän oli pettäessään hänet unohtanut tunnonvaivat.
Sulkiessaan rakastettunsa syliinsä, hän ajatteli:

On yksi sana, jonka voisi hänelle sanoa, ja jos se sana tulisi lausutuksi, tuntisi hän minua kohtaan kauhua nyt ja aina.

Keskellä yötä tuli eräs Vaninan palvelijoista äkkiä hänen huoneeseensa. Mies oli carbonaro, Vaninan sitä aavistamatta. Missirillilla olisi siis salaisuuksia, vieläpä pikkuasioissa. Vaninaa värisytti. Mies tuli ilmoittamaan Missirillille, että yöllä oli Forlissa yhdeksäntoista carbonaron talot piiritetty ja heidät oli vangittu juuri kun he palasivat kokouksesta. Vaikka hyökkäys oli äkkiarvaamaton, oli yhdeksän heistä päässyt pakoon. Karabinieerit olivat voineet kuljettaa vain kymmenen heistä linnoituksen vankilaan. Sinne vietäessä oli yksi heittäytynyt syvään kaivoon ja saanut surmansa.

Vanina menetti itsehillintänsä; onneksi ei Pietro sitä huomannut, hän olisi voinut lukea hänen rikoksensa hänen silmistään.

… Tällä hetkellä, lisäsi palvelija, — muodostaa Forlin linnaväki ketjun kaduilla. Jokainen sotilas on niin lähellä vierustoveriaan, että voi puhua hänen kanssaan. Asukkaat saavat kulkea toiselta puolelta katua toiselle vain siellä, missä on upseeri.

Sitten hän ajatteli muuta, eikä enää katsonut Vaninaan. Puolenpäivän ajoissa Vanina rohkeni huomauttaa:

— Taas on salaliitto saatu ilmi, luulen että te jonkun aikaa pysytte rauhallisena.

— Aivan rauhallisena, vastasi Missirilli ja hymyili tavalla, joka sai
Vaninan värisemään.

Hänen oli pakko käydä kylän kirkkoherran luona, joka kukaties oli jesuiittain vakooja. Palatessaan kello seitsemältä päivälliselle hän havaitsi, että huone, hänen rakastettunsa piilopaikka, oli tyhjä. Hän joutui suunniltaan ja haki koko talon — Pietroa ei löytynyt mistään. Epätoivoissaan hän palasi pieneen huoneeseen ja näki vasta silloin kirjeen. Hän luki:

"Aion antautua lähettilään vangiksi; olen toivoton asiastamme; taivas on meitä vastaan. Kuka on pettänyt meidät? Kaiketi se kurja, joka heittäytyi kaivoon. Koska elämäni on hyödytön kurjalle Italialle, en tahdo, että toverini nähdessään minun yksin jääneen vangitsematta kuvittelevat, että minä olen heidät myynyt. Jääkää hyvästi; jos minua rakastatte, niin kostakaa. Tuhotkaa, musertakaa se kurja, joka meidät on pettänyt, olkoonpa hän vaikka oma isäni."

Vanina vaipui nojatuoliin puoliksi tiedottomana ja kauhean tuskan painamana. Hän ei saanut sanaa suustaan, hänen silmänsä olivat kuivat ja polttavat.

— Suuri Jumala! hän huudahti. — Kuule lupaukseni: minä rankaisen kurjaa petturia, mutta sitä ennen minun täytyy vapauttaa Pietro.

Tuntia myöhemmin hän oli matkalla Roomaan. Hänen isänsä oli jo kauan kiirehtinyt häntä palaamaan. Hänen poissaollessaan oli ruhtinas puuhaillut hänen avioliittoaan Livio Savellin kanssa. Tuskin Vanina oli kotiutunut, kun hän varovaisesti otti asian puheeksi. Hänen suureksi ihmetyksekseen Vanina myöntyi ensi sanoista. Vielä samana iltana hän kreivitär Vitteleschin luona toi miltei virallisesti don Livion hänen luokseen. Vanina puhui hänen kanssaan paljon. Don Livio oli hienoimpia nuoria miehiä, ja hänellä oli erittäin kaunis tukka, mutta vaikka häntä pidettiin hyvin älykkäänä, katsottiin hänet kuitenkin luonteeltaan niin kevytmieliseksi, ettei hallitus ollut vielä milloinkaan häntä epäillyt. Vanina ajatteli, että jos ensin panisi hänen päänsä pyörälle, saisi hänestä sopivan asiamiehen. Koska hän oli Savelli-Catanzaran, Rooman kuvernöörin ja poliisiministerin veljenpoika, eivät vakoojat uskaltaisi hänen jälkiään nuuskia.

Kohdeltuaan muutaman päivän rakastettavaa don Liviota hyvin ystävällisesti, ilmoitti Vanina hänelle, ettei hän milloinkaan rupeaisi hänen puolisokseen, hän olisi Vaninalle liian kevytmielinen mies.

— Ellette olisi lapsi, sanoi Vanina, — eivät setänne virkamiehet paljastaisi mitään salaisuuksia teille. Mitä on esimerkiksi päätetty niiden carbonarojen suhteen, jotka hiljattain joutuivat kiinni Forlissa.

Kaksi päivää myöhemmin don Livio tiesi kertoa, että kaikki Forlissa vangitut carbonarot olivat paenneet. Vanina loi häneen suuret mustat silmänsä hymyillen syvimmän ylenkatseen katkeraa hymyä eikä suvainnut koko iltana puhua hänelle sanaakaan. Kahden päivän päästä tunnusti don Livio punastuen, että häntä oli ensin petetty.

— Mutta, hän sanoi, — nyt olen hankkinut avaimen setäni työhuoneeseen; olen nähnyt siellä löytämistäni papereista, että kardinaaleista ja huomattavimmista papeista kokoonpantu neuvosto kokoontuu suurimmassa salaisuudessa ja pohtii kysymystä, onko soveliaampaa tuomita carbonaroja Ravennassa vai Roomassa. Yhdeksää Forlin luona vangittua carbonaroa ja heidän Missirilli-nimistä päällikköään, joka teki sen tyhmyyden, että antautui vapaaehtoisesti, säilytetään tätä nykyä San Leon linnassa. [Lähellä Riminiä Romagnassa. Tässä linnassa kuoli kuuluisa Cagliostro; kansa kertoo, että hänet tukehdutettiin.]

— Tahdon itse nähdä viralliset paperit ja käydä kanssanne setänne työhuoneessa. Olette varmaan lukenut väärin, sanoi Vanina.

Nämä sanat kuullessaan don Livio kauhistui. Vanina pyysi miltei mahdottomia, mutta nuoren tytön omituinen luonne kiihotti hänen rakkauttaan. Muutaman päivän kuluttua Vanina saattoi mieheksi pukeutuneena, yllään soma pieni Saveliin talon livree-takki, viettää puolituntisen selaillen poliisiministerin salaisimpia papereita. Hän tunsi voimakasta onnea, kun hän keksi ilmoitukset mainitusta Pietro Missirillista. Hänen kätensä vapisivat hänen pidellessään paperia. Lukiessaan uudelleen tuon nimen, hän oli vähällä ruveta voimaan pahoin. Heidän poistuessaan Rooman kuvernöörin palatsista Vanina salli don Livion syleillä itseään.

Sellaisten sanojen jälkeen olisi nuori ruhtinas voinut Vaninan mieliksi sytyttää Vatikaanin. Samana iltana oli tanssiaiset Ranskan lähettilään luona. Vanina tanssi paljon ja miltei aina don Livion kanssa. Tämä oli juopunut onnesta; oli estettävä häntä ajattelemasta.

— Isäni on välistä kummallinen, sanoi Vanina eräänä päivänä, — hän on tänä aamuna ajanut pois kaksi palvelijaa, jotka tulivat minulle valittamaan huoliaan. Toinen pyytää päästä setänne Rooman kuvernöörin palvelukseen, toinen, joka on ollut Ranskan tykistössä, tahtoisi saada toimen San Angelon linnassa.

— Olenko sitä teiltä pyytänyt? sanoi Vanina ylpeästi. — Toistan sanasta sanaan noiden miesparkojen pyynnön. Heidän täytyy saada mitä ovat pyytäneet, eikä muuta.

Mikään ei ollut vaikeampaa. Monsignore Catanzara oli kaikkea muuta kuin kevytmielinen henkilö eikä huolinut taloonsa muita kuin sellaisia palvelijoita, jotka hyvin tunsi. Keskellä kaikenlaisten huvitusten täyttämää elämää kalvoivat Vaninaa omantunnonvaivat ja hän oli hyvin onneton. Tapausten hidas kulku oli masentaa hänet. Hänen isänsä taloudenhoitaja oli hankkinut hänelle rahaa. Tuliko hänen paeta kodistaan ja koettaa Romagnassa auttaa rakastajansa pakoon? Niin hurjapäinen kuin tämä suunnitelma olikin, hän oli vähällä panna sen täytäntöön, mutta sattuma armahti häntä. Don Livio kertoi hänelle:

— Missirillin salaliiton kymmenen carbonaroa tuodaan Roomaan siitä huolimatta, että heidät tuomion langettua tullaan mestaamaan Romagnassa. Sen määräyksen on setäni tänä iltana saanut paavilta. Te ja minä olemme ainoat henkilöt Roomassa, jotka tietävät salaisuuden. Oletteko tyytyväinen?

Päivää aikaisemmin kuin Missirillin piti saapua Roomaan läksi Vanina jonkin tekosyyn nojalla Città-Castellanaan. Tämän kaupungin vankilassa yöpyisivät carbonarot, joita kuljetetaan Romagnasta Roomaan. Hän näkikin Missirillin aamulla hänen tullessaan vankilasta: hän oli kahleissa ja istui yksin rattailla; Vaninasta hän näytti kalpealta, mutta pelottomalta. Vanha vaimo heitti hänelle orvokkikimpun; Missirilli hymyili kiittäessään häntä.

Vanina oli nähnyt rakastettunsa ja kaikki hänen ajatuksensa saivat uutta eloa, hänen rohkeutensa kasvoi. Jo aikoja sitten hän oli tehnyt huomattavan palveluksen apotti Carille, joka oli vankilapappina San Angelon linnassa, mihin hänen rakastettunsa piti teljettämän; hän oli ottanut tuon kunnon papin rippi-isäkseen. Roomassa ei ole niinkään vähäpätöinen asia olla jonkun ruhtinattaren, kuvernöörin tulevan sukulaisen rippi-isänä.

Oikeudenkäynti Forlin carbonaroja vastaan ei kestänyt kauan. Kostaakseen carbonarojen tulon Roomaan, mitä ei ollut voinut estää, äärimmäisyyspuolue sai aikaan, että heitä tuomitsevaan valiokuntaan tuli kaikkein kunnianhimoisimpia pappismiehiä. Valiokunnan puheenjohtajana toimi poliisiministeri.

Laki carbonaroja vastaan oli selvä: Forlin salaliittolaisilla ei ollut mitään toivoa, heidän asiaansa ei auttanut, vaikka he puolustivat itseään kaikilla mahdollisilla verukkeilla. Tuomarit eivät ainoastaan tuominneet heitä kuolemaan, vaan vieläpä monet vaativat hirveitä kidutuksia, käden poikkihakkaamista ja muuta. Poliisiministeri, jonka tulevaisuus oli varma (sillä häntä, joka on päässyt tuohon virkaan, odottaa kardinaalihattu), ei tarvinnut käden poikkihakkaamista; viedessään tuomiopäätöksen paaville, hän muutti kaikkien tuomittujen rangaistuksen muutaman vuoden vankeudeksi. Vain Missirillin suhteen tehtiin poikkeus. Ministeri piti häntä vaarallisena intoilijana, ja sitä paitsi hänet oli tuomittu kuolemaan syyllisenä kahden karabinieerin murhaan. Vanina tiesi tuomion ja muutoksen muutamia minuutteja sen jälkeen, kun ministeri oli palannut paavin luota.

Seuraavana päivänä Canzara palasi puoliyöstä palatsiinsa eikä löytänyt kamaripalvelijaansa; hämmästyneenä ministeri soitti monta kertaa, viimein tuli muuan vanha, typerä palvelija. Ministeri kävi kärsimättömäksi ja päätti riisuutua omin neuvoin. Hän lukitsi ovensa. Oli hyvin kuuma, hän riisui nuttunsa ja heitti sen käärönä nojatuolille. Tämä nuttu, joka heitettiin sellaisella voimalla, lensi nojatuolin ylitse ja osui ikkunan musliiniverhoon, jolloin näkyviin piirtyi ihmisen vartalonmuoto. Ministeri syöksyi nopeasti vuodettaan kohti ja tarttui pistooliinsa. Kun hän jälleen läheni ikkunaa, tuli häntä vastaan aivan nuori mies hänen omassa livreessään pistooli kädessään. Tämän nähdessään ministeri tähtäsi ja aikoi laukaista. Nuori mies sanoi nauraen:

— Puhukaamme levollisesti, sanoi nuori tyttö. — Ensiksikään pistoolinne ei ole ladattu.

Kummastuneena ministeri tutki asiaa, sitten hän veti liivinsä taskusta tikarin.

Vanina sanoi hieman mahdikkaan näköisenä, mikä teki hänet sangen viehättäväksi:

Juuri sitä teki ministerin mieli tutkia, hän kulki ympäri huonetta ja katsoi kaikkialle; sen jälkeen hän istuutui tuolille kolmen askeleen päähän Vaninasta.

— Mitäpä hyötyä minulla olisi, Vanina sanoi lempeän ja tyynen näköisenä, — maltillisen miehen surmaamisesta, jonka sijaan luultavasti saisimme jonkun heikon ja hurjapäisen miehen, sellaisen, joka syöksisi turmioon itsensä ja muut?

— Mitä siis tahdotte, neitiseni? sanoi ministeri äreästi. — Tämä kohtaus on sopimaton eikä saa kestää kauan.

— Se mitä aion sanoa, puhui Vanina ylpeästi, unohtaen äkkiä suloisen ilmeensä, — koskee teitä enemmän kuin minua. Tahdotaan, että carbonaro Missirilli jää eloon; jos hänet mestataan, ette te ole viikkoakaan sen jälkeen hengissä. Minua ei tämä kaikki liikuta, mielettömyyteen, jota te moititte, olen ryhtynyt, koska se ensiksikin minua huvittaa, ja toiseksi tehdäkseni eräälle ystävättärelleni palveluksen. Olen tahtonut, jatkoi Vanina näyttäen jälleen rakastettavalta, — olen tahtonut tehdä palveluksen älykkäälle miehelle, joka kohta on setäni ja joka kaikella todennäköisyydellä tulee suuresti edistämään perheensä onnea.

Ministeri ei enää näyttänyt vihastuneelta, epäilemättä Vaninan kauneus vaikutti osaltaan tähän nopeaan muutokseen. Catanzaran mieltymys kauniisiin naisiin oli Roomassa tunnettu asia ja Savellien kamaripalvelijan puvussa, ahtaisiin silkkisukkiin, punaiseen liiviin ja taivaansiniseen, hopeallakirjailtuun takkiin pukeutuneena, pistooli kädessä Vanina oli ihastuttava.

— Tuleva veljentyttäreni, sanoi ministeri puoleksi nauraen. — Teette suuren mielettömyyden, eikä se tule olemaan viimeisenne.

— Toivon, että niin järkevä henkilö, vastasi Vanina, — säilyttää salaisuuteni etenkin don Livion suhteen, ja saadakseni teidät siihen sitoutumaan, rakas setäni, suon teille suudelman, jos lupaatte pelastaa ystävättäreni suojatin elämän.

Keskustelua jatkettiin tuohon puolileikilliseen tapaan, millä roomalaiset vallasnaiset osaavat käsitellä vakavimpiakin asioita, ja Vaninan onnistui antaa tälle pistoolit kädessä aletulle kohtaukselle vieraskäynnin leima, aivan kuin nuori ruhtinatar Savelli olisi ollut setäänsä, Rooman kuvernööriä tervehtimässä.

Ja pian monsignore Catanzara, joka ylpeästi torjui ajatuksen, että antaisi pelon vaikuttaa itseensä, ryhtyi veljentyttärelleen kuvaamaan kaikkia niitä vaikeuksia, jotka hän kohtaisi koettaessaan pelastaa Missirillin. Keskustellessaan ministeri käveli huoneessa Vaninan kanssa; hän otti uunilta juomakarahvin ja täytti siitä kristallilasin. Juuri kun hänen piti viedä se huulilleen, tempasi Vanina sen pois, ja pidettyään vähän aikaa sitä kädessään pudotti sen ikään kuin hajamielisenä puutarhaan. Hetkisen kuluttua ministeri otti suklaamakeisen makeislaatikosta. Vanina otti sen häneltä pois ja sanoi hymyillen:

— Olkaa varuillanne, kaikki täällä on myrkytettyä, sillä tahdottiin teidän kuolemaanne. Mutta minä olen hankkinut armahduksen tulevalle sedälleni, jottei minun tarvitse aivan tyhjin käsin tulla Saveliin perheeseen.

Monsignore Catanzara kiitti hämmästyneenä veljentytärtään ja antoi hyviä toiveita Missirillin hengen säästämisestä.

— Sopimuksemme on tehty! huudahti Vanina, — ja merkiksi siitä minä annan teille maksun, sanoi hän ja suuteli ministeriä.

— Teidän tulee tietää, rakas Vanina, sanoi hän, — että minä en suosi verenvuodatusta. Sitä paitsi olen vielä nuori, vaikka teidän silmissänne ehkä näytänkin vanhalta, ja voin elää vielä siihen aikaan, kun nyt vuodatettu veri saattaa tahrata minut.

Kun ministeri seuraavana päivänä tuli paavin puheille huolissaan suoritettavanaan olevasta asiasta, sanoi Hänen Pyhyytensä:

— Ennen kaikkea on minun pyydettävä teiltä vielä yhtä armahdusta. Forlin carbonaroista on yksi tuomittu kuolemaan; tämä ajatus estää minua nukkumasta. Se mies täytyy pelastaa.

Nähdessään, että paavi oli jo asian päättänyt ministeri esitti useita vastaväitteitä ja kirjoitti viimein käskykirjeen eli motu proprion, jonka paavi vastoin tavallisuutta allekirjoitti.

Vanina oli ajatellut, että hän ehkä voisi hankkia rakastajalleen armahduksen, mutta että tämä koetettaisiin myrkyttää. Eilisestä alkaen oli Missirilli saanut rippi-isältään, apotti Carilta muutamia pieniä paketteja laivakorppuja ja neuvon, ettei kajoisi vankilan ruokaan.

Saatuaan tietää, että Forlin carbonarit siirrettäisiin San Leon linnaan, tahtoi Vanina koettaa tavata Missirillia Città-Castellanaan pysähdyttäessä. Vanina saapui tähän kaupunkiin vuorokautta ennemmin kuin vangit, hän tapasi täällä apotti Carin, joka oli saapunut muutamia päiviä aikaisemmin. Tämä oli saanut tietää vanginvartijalta, että Missirilli saisi puolenyön aikaan vankilakappelissa kuunnella messua. Tehtiin vielä suurempiakin myönnytyksiä: jos Missirilli suostui siihen, että hänen kätensä ja jalkansa kahlehdittiin, lupasi vanginvartija asettua kappelin ovelle sillä tavoin, että hän aina saattoi nähdä vangin, josta oli vastuussa, mutta ei kuulla mitä hän sanoi.

Päivä, jolloin Vaninan kohtalo piti ratkaistaman, koitti viimein. Jo aamulla hän sulkeutui vankilan kappeliin. Kuka voisi kertoa ne ajatukset, jotka velloivat hänessä tuon pitkän päivän kuluessa? Rakastiko Missirilli häntä kylliksi voidakseen antaa anteeksi? Hän oli ilmiantanut hänen salaliittonsa, mutta pelastanut hänen elämänsä. Kun järki pääsi voitolle kiusatussa sielussa, toivoi Vanina, että Missirilli olisi taipuvainen lähtemään hänen kanssaan Italiasta: hän oli tehnyt syntiä, mutta se oli tapahtunut rajattomasta rakkaudesta. Kellon lyödessä neljä hän kuuli kaukaa kiveystä vasten karabinieerien hevosten askeleet. Jokainen askel tuntui kaikuvan hänen sydämessään. Sitten hän erotti kärryjen kolinan, kärryjen, joissa vankeja kuljetettiin. Ne pysähtyivät pienelle torille vankilan edustalla. Vanina näki kahden karabinieerin nostavan Missirillia, joka oli yksin kärryillä ja niin kahleissa ettei päässyt liikkumaan. Ainakin hän siis eli, ajatteli Vanina kyyneleet silmissä, he eivät olleet häntä vielä myrkyttäneet. Ilta oli kiduttava; alttarilamppu, joka oli hyvin korkealla ja jonka öljyä vanginvartija säästi, valaisi yksin synkkää kappelia. Vaninan silmät harhailivat muutamien keskiaikaisten ylhäisten herrojen haudoilla; nämä olivat kuolleet läheisessä vankilassa. Heidän patsaansa olivat kurjan näköisiä.

Kaikki melu oli aikoja sitten lakannut, Vanina oli vaipunut synkkiin ajatuksiin. Hetkinen puolenyönsoiton jälkeen Vanina luuli kuulevansa hiljaisen äänen, aivan kuin yölepakko olisi lentänyt. Hän tahtoi liikkua, mutta vaipui puolipyörryksissä alttarin rintanojaa vasten. Samassa hetkessä hänen lähellään oli kaksi olentoa ilman, että hän oli kuullut heidän tulevan. He olivat vanginvartija ja Missirilli, jolla oli niin paljon kahleita, että hän näytti aivan niihin kiedotulta. Vanginvartija avasi lyhdyn ja asetti sen alttarin rintanojalle Vaninan viereen, sillä tavoin, että hän saattoi hyvin nähdä vankinsa. Sitten hän vetäytyi pois lähelle ovea. Tuskin vanginvartija oli etääntynyt kun Vanina heittäytyi Missirillin kaulaan. Syleillessään häntä hän tunsi vain Missirillin kylmät ja karkeat kahleet. Kuka on pannut hänelle nämä kahleet? ajatteli hän. Rakastetun syleileminen ei tuottanut hänelle enää mitään iloa. Tähän tuskaan liittyi toinen paljon kirvelevämpi: hetken aikaa hän luuli, että Missirilli tiesi hänen rikoksensa, niin kylmä oli hänen käytöksensä.

— Rakas ystävättäreni, sanoi Missirilli viimein, — kadun rakkautta, jonka te olette minulle lahjoittanut, sillä turhaan etsin ansioita, jotka olisivat voineet sen teissä herättää. Palatkaamme kristillisempiin tunteisiin, unohtakaamme haaveet, jotka ennen ovat vieneet meidät eksyksiin; minä en voi kuulua teille. Ainainen onnettomuus, joka on seurannut yrityksiäni, johtuu ehkä kuolemansynnistä, jonka vallassa alati olen ollut. Ja vaikka ei ottaisikaan huomioon muuta kuin inhimillisen viisauden neuvot, niin miksikä en tuona kovan onnen yönä jäänyt ystävieni luo? Miksen vaaran hetkenä ollut paikallani? Miksi on poissaoloni ollut omiaan aiheuttamaan mitä julmimpia epäluuloja? Minulla oli toinenkin intohimo kuin Italian vapaus.

Vanina ei tointunut hämmästyksestä, jonka Missirillin muutos hänessä herätti. Vaikkei tämä ollut sanottavasti laihtunut, hän näytti kolmenkymmenen ikäiseltä. Vanina luuli huonon kohtelun vankilassa synnyttäneen tämän muutoksen ja puhkesi itkuun.

Oli niin, että kuoleman läheisyydessä kaikki uskonnolliset periaatteet, jotka saattoi yhdistää Italian vapauttamisen intohimoon, olivat heränneet nuoren carbonaron sydämessä. Vähitellen Vanina huomasi, että hänen rakastetussaan ilmenevä hämmästyttävä muutos oli kokonaan henkinen eikä suinkaan ruumiillinen, huonon kohtelun aiheuttama. Hänen tuskansa, jonka hän luuli olevan korkeimmillaan, siitä vielä lisääntyi.

Missirilli vaikeni, Vanina näytti olevan tukahtumaisillaan nyyhkytyksiin. Missirilli sanoi, hiukan liikuttuneena itsekin:

— Jos rakastaisin jotakuta tässä maailmassa, rakastaisin teitä, Vanina; mutta Jumalan armosta on minun elämälläni enää vain yksi tarkoitus: joko kuolla vankilassa tai koettaa vapauttaa Italia.

Oli taas äänetöntä. Vanina ei ilmeisesti kyennyt puhumaan, hän yritti turhaan. Missirilli lisäsi:

— Velvollisuus on armoton, mutta ellei sen täyttäminen tuottaisi mitään vaivaa, missä olisikaan silloin sankarillisuus? Luvatkaa minulle, ettette koeta enää tavata minua.

Sikäli kuin hänen jokseenkin tiukat kahleensa sallivat, hän teki pienen liikkeen ranteellaan ja ojensi sormensa Vaninalle.

— Jos sallitte miehen, joka oli teille rakas, antaa teille neuvon, niin menkää naimisiin ansiokkaan miehen kanssa, jonka isänne teille määrää. Älkää tehkö hänelle kiusallisia tunnustuksia, mutta älkää myöskään milloinkaan koettako minua tavata. Olkaamme tästälähin vieraita toisillemme. Te olette antanut huomattavan rahasumman isänmaan hyväksi; jos se milloinkaan vapautuu sortajistaan, maksetaan tämä summa teille rehellisesti valtionvaroista.

Vanina oli vaipunut maahan. Pietron silmät olivat hänen puhuessaan loistaneet vain silloin, kun hän mainitsi isänmaan.

Viimein tuli ylpeys nuoren ruhtinattaren avuksi. Hän oli ottanut mukaansa timantteja ja pieniä viiloja. Ne hän ojensi Missirillille vastaamatta hänelle.

— Katson velvollisuudekseni ottaa nämä vastaan, sanoi Missirilli, — sillä minun on koetettava päästä pakoon. Mutta en näe teitä enää milloinkaan, vannon sen nähdessäni teidän uudet hyvät työnne. Jääkää hyvästi, Vanina! Luvatkaa, ettette milloinkaan kirjoita minulle ettekä milloinkaan koeta minua tavata. Jättäkää minut kokonaan isänmaalle, minä olen teille kuollut: hyvästi.

— Ei, virkkoi Vanina raivoissaan, — tahdon että tiedät, mitä olen tehnyt rakkaudesta sinuun.

Hän kertoi kaikki tekonsa siitä hetkestä alkaen, kun Missirilli oli lähtenyt San Nicolon linnasta antaakseen vangita itsensä. Kun tämä kertomus oli päättynyt, sanoi Vanina:

— Hirviö, huudahti Pietro raivoissaan hyökäten hänen päällensä ja koetti surmata hänet kahleillaan.

Hän olisi onnistunut siinä ilman vanginvartijaa, joka juoksi apuun ensimmäisen hätähuudon kuullessaan. Hän kävi Missirilliin käsiksi.

— Kas tässä, hirviö, en tahdo olla mitään sinulle velkaa, sanoi Missirilli Vaninalle ja heitti hänelle, minkä kahleilta pystyi, viilat ja timantit ja poistui nopeasti.

Vanina jäi tyrmistyneenä seisomaan. Hän palasi Roomaan. Ja sanomalehti ilmoitti hänen menneen naimisiin prinssi don Livio Saveliin kanssa.

PALLIANON HERTTUATAR

En ole luonnontutkija. Osaan vain hyvin kehnosti kreikkaa. Matkustaessani Sisiliaan ei siis päätarkoitukseni ollut katsella Etnan ihmeellisyyksiä, ei hankkia itselleni tai muille selvyyttä kaikesta siitä, mitä vanhat kreikkalaiset kirjailijat ovat sanoneet Sisiliasta. Ensi kädessä hain viehättävää silmänruokaa, jota tämä kummallinen seutu runsaasti tarjoaa. Sanotaan, että se muistuttaa Afrikkaa, mutta minusta ainakin on aivan varmaa, että se muistuttaa Italiaa vain kuluttavilta intohimoiltaan. Juuri sisilialaisista saattaa sanoa, ettei heidän sanavarastossaan ole sanaa mahdoton, kun he ovat syttyneet rakkauteen tai vihaan, eikä vihan syynä tässä kauniissa maassa milloinkaan ole rahanhimo.

Olen huomannut, että Englannissa ja etenkin Ranskassa puhutaan usein italialaisesta intohimosta, hillittömästä intohimosta, sellaisena kuin se Italiassa oli kuudennellatoista ja seitsemännellätoista vuosisadalla. Meidän päivinämme se kaunis intohimo on kuollut, tyystin hävinnyt niistä kansanluokista, jotka ovat ottaneet matkiakseen ranskalaisia tapoja ja Pariisissa ja Lontoossa muodissaolevia käyttäytymisen muotoja.

Tiedän vallan hyvin voitavan sanoa, että Kaarle V:n aikaan (1530) jäljiteltiin Napolissa, Firenzessä, vieläpä Roomassakin jonkin verran espanjalaisia tapoja, mutta olihan näillä ylevillä seuratavoilla pohjana kunnioitus, jonka jokainen ihmisen nimen ansaitseva on velkaa sisimmälleen. Ne eivät suinkaan olleet toimintatarmon vihollisia, vaan kiihottivat sitä, kun sen sijaan Richelieun herttuaa matkivien keikarien (vuoden 1760 vaiheilla) ensimmäinen elämänohje oli, ettei saanut minkään asian vuoksi näyttää liikuttuneelta. Eikö englantilaisten dandyjen perusohjeena, heidän, joita nyt ranskalaisten keikarien asemesta Napolissa jäljitellään, ole että he ovat olevinaan ikävystyneitä kaikkeen, tuntevat olevansa kaiken yläpuolella.

Niinpä ei italialaista intohimoa ole vuosisataan tavattukaan tämän maan hienoston keskuudessa.

Saadakseni jonkinlaisen käsityksen tästä italialaisesta intohimosta, josta romaaninkirjoittajamme puhuvat niin suurella varmuudella, minun on ollut pakko tutkia historiaa, mutta kuitenkaan eivät suuret historiankirjoittajat, lahjakkaat miehet, puhu juuri mitään sellaisista yksityiskohdista. He eivät katso hyväksi ottaa huomioon mielettömyyksiä paitsi silloin, kun niitä ovat tehneet kuninkaat ja ruhtinaat. Olen turvautunut kunkin kaupungin paikallishistoriaan, mutta minua on säikähdyttänyt aineiston runsaus. Tuollainen pikkukaupunki komeilee historialla, johon kuuluu kolme tai neljä painettua nelitaitteista nidosta ja seitsemän tai kahdeksan nidosta käsikirjoituksia, nämä jälkimmäiset miltei mahdottomia lukea, täynnä lyhennyksiä, jotka antavat kirjoitukselle erikoisen muodon, ja kiintoisimmissa kohdissa noudattaen paikkakunnan puhetapaa, jota kahdenkymmenen peninkulman päässä ei kukaan ymmärrä. Sillä koko kauniissa Italiassa, jossa rakkaus on synnyttänyt niin paljon traagillisia tapahtumia, puhutaan vain kolmessa kaupungissa, Firenzessä, Sienassa ja Roomassa jotakuinkin samalla lailla kuin kirjoitetaan. Kaikkialla muualla kirjakieli melkoisesti eroaa puhekielestä.

Se mitä nimitetään italialaiseksi intohimoksi, se on: intohimoksi, joka koettaa tyydyttää itseään eikä vain antaa lähimmäiselle loistavaa kuvaa omasta persoonastamme, saa alkunsa renessanssin alkaessa kahdennellatoista vuosisadalla ja sammuu ainakin korkeimmissa piireissä vuoden 1734 vaiheilla. Siihen aikaan pääsivät Bourbonit hallitusohjiin Napolissa. Ensimmäinen heistä oli don Carlos, erään Farnese-sukuun kuuluvan ruhtinattaren poika hänen toisesta avioliitostaan Filip V:n, Ludvig XVI:n surkuteltavan pojanpojan kanssa, joka ei keskellä kuulasadettakaan pelännyt, jonka aina oli ikävä ja joka intohimoisesti rakasti musiikkia. Tiedetään, että kahdenkymmenen neljän vuoden kuluessa etevä kastraatti Farinelli lauloi joka päivä hänelle kolme mielilaulua, aina samat.

Filosofiaan taipuvainen henkilö pitänee kummallisena erityisen Roomassa tai Napolissa tunnetun intohimon nimeämistä, mutta tunnustan, ettei mikään ole minusta luonnottomampaa kuin romaanit, jotka antavat vain italialaisia nimiä henkilöilleen. Emmekö ole yksimielisiä siitä, että intohimot muuttuvat, siirryttyään sata peninkulmaa pohjoiseen? Onko rakkaus samanlainen Marseillessa ja Pariisissa? Korkeintaan saattaa sanoa, että paikkakunnat, joilla kauan on ollut samanlainen hallitus, saavat yhteisön jonkinlaisen ulkonaisen yhtäläisyyden.

Maisemat, samaten kuin intohimot, samaten kuin musiikki, muuttuvat sikäli kuin siirrytään kolme tai neljä leveysastetta pohjoiseen. Napolilainen maisema näyttäisi Venetsiassa luonnottomalta, ellei Italiassakin olisi sovittu siitä, että Napolin kaunista luontoa tulee aina ihailla. Pariisissa menemme vielä pitemmälle, luulemme, että metsät ja viljapellot näyttävät aivan samanlaisilta Napolissa ja Venetsiassa, ja vaadimme, että Canaletton värit esimerkiksi ovat aivan samanlaiset kuin Salvator Rosan.

Naurettavuuden huippu on, kun englantilainen vallasnainen, jolla on kaikki saarensa mainiot ominaisuudet, mutta joka ei kykene kuvaamaan vihaa ja rakkautta edes omalla saarellaan, kun rouva Anna Radcliffe antaa henkilöilleen italialaisia nimiä ja valtavia intohimoja kuuluisassa romaanissaan Mustan veljeskunnan rippituoli.

En koeta antaa miellyttävämpää pukua tämän tosikertomuksen yksinkertaiselle ja usein loukkaavan karkealle kertomatavalle, jolla koettelen lukijan kärsivällisyyttä, niinpä esimerkiksi käännän tarkoin Pallianon herttuattaren vastauksen serkkunsa Marcello Capeccen rakkaudentunnustukseen. Tämä perhetarina on kerrottuna — en tiedä miksi — erään Palermon käsinkirjoitetun historian toisen nidoksen lopussa, josta en voi antaa mitään yksityiskohtaisempia tietoja.

Tämä kertomus, jota mielipahakseni suuresti lyhennän (jätän pois koko joukon luonteenomaisia seikkoja) käsittelee enemmän onnettoman Carafa-suvun viimeisiä vaiheita kuin kertoilee yhdestä ainoasta intohimosta. Kirjallinen turhamaisuus sanoo minulle, että kukaties olisin kyennyt lisäämään muutamien kohtien mielenkiintoisuutta ja tekemään niistä enemmän arvailemalla ja kertomalla yksityiskohtaisesti lukijalle, mitä henkilöt tunsivat. Mutta voisinko minä, nuori ranskalainen, syntynyt Pariisin pohjoispuolella, aavistaa mitä italialaissielut vuonna 1559 kokivat? Korkeintaan voin toivoa arvaavani, mitä 1838:n ranskalaiset lukijat pitivät mieluisana ja viehättävänä.

Se tunteiden intohimoisuus, joka vallitsi Italiassa vuoden 1559 vaiheilla, kysyi tekoja eikä sanoja. Siksipä seuraavassa kertomuksessa onkin hyvin vähän keskusteluja. Se on vahingoksi tälle käännökselle, tottuneet kun olemme romaanihenkilöittemme pitkiin keskusteluihin — heillehän kaksinpuhelu on taistelua. Kertomus, jolle pyydän lukijaa suomaan koko kärsivällisyytensä, käsittelee muuatta omituista ilmiötä, joka espanjalaisten kautta on kotiutunut italialaisten tapoihin. En ole hitustakaan poikennut kääntäjäntehtävästäni. Kuudennentoista vuosisadan tunne-elämän ja kertojan esitystavan uskollinen säilyttäminen on minun mielestäni tämän traagillisen tarinan pääansio, mikäli sitä nyt voi ansiona pitää. Kertoja oli todennäköisesti aatelismies, joka kuului onnettoman Pallianon herttuattaren sukuun.

Pallianon herttuan hovissa vallitsi mitä ankarin espanjalainen etiketti. Ottakaa huomioon, että jokaisella kardinaalilla, jokaisella roomalaisella ruhtinaalla oli samanlainen hovi, niin voitte saada käsityksen siitä, minkälaisen näyn vuonna 1559 sivistynyt Rooman kaupunki tarjosi. Älkää unohtako, että samaan aikaan kuningas Filip II, joka salajuoniaan varten tarvitsi kahden kardinaalin äänet, antoi kummallekin heistä kaksisataa tuhatta livrea korkoja kirkollisina almuina. Rooma, jolta puuttui merkittävä sotajoukko, oli maailman pääkaupunki. Vuonna 1559 Pariisi oli vielä kutakuinkin miellyttävien raakalaisten asuinpaikka.

ERÄÄN VANHAN, VUONNA 1566 KIRJOITETUN KERTOMUKSEN TARKKA KÄÄNNÖS

Juan Pietro Carafa oli syntyisin eräästä Napolin kuningaskunnan mitä ylhäisimmästä suvusta, mutta hänen elämäntapansa olivat karkeat, hiomattomat, väkivaltaiset ja sopivat paimenelle. Hän otti pitkän takin (papinkauhtanan) ja lähti nuorena Roomaan, jossa hän pääsi eteenpäin serkkunsa Olivier Carafan, kardinaalin ja Napolin arkkipiispan suosimana. Aleksanteri VI, tuo suuri mies, joka tiesi kaikki ja taisi kaikki, teki hänet camerierekseen (mikä jotakuinkin vastaa meidän aikamme ordonanssiupseeria). Julius II nimitti hänet Chietin arkkipiispaksi. Paavi Paavali teki hänestä kardinaalin ja viimein 23. päivänä toukokuuta 1555 konklaavin kardinaalien juonittelujen ja kiivaiden väittelyjen jälkeen hänet valittiin Paavali IV:n nimisenä paaviksi. Hän oli silloin seitsemänkymmentäkahdeksan vuotta vanha. Nekin, jotka juuri olivat kutsuneet hänet pyhän Pietarin istuimelle, vapisivat pian ajatellessaan tulevan vallitsijansa ankaruutta ja kiivasta, taipumatonta jumalanpelkoa.

Tieto tästä odottamattomasta nimityksestä synnytti mullistuksen Napolissa ja Palermossa. Muutaman päivän kuluttua nähtiin Roomassa suuri joukko kuuluisan Carafa-suvun jäseniä. Kaikki saivat nimityksen, mutta kuten luonnollista, paavi suosi erityisesti kolmea veljenpoikaansa, veljensä kreivi Montorion poikia.

Don Juanista, joka oli vanhin ja jo naimisissa, tehtiin Pallianon herttua. Tämä herttuakunta, joka oli riistetty sen omistajalta Marco Antonio Colonnalta, käsitti useita kyliä ja pikkukaupunkeja. Don Carlos, hänen Pyhyytensä nuorempi veljenpoika, joka oli Maltan ritari ja ollut sodassa, valittiin kardinaaliksi, Bolognan paavilliseksi lähetiksi ja pääministeriksi. Hän oli erittäin päättäväinen mies. Uskollisena sukunsa perinteille hän uskalsi vihata maailman mahtavinta kuningasta (Filip II:sta, Espanjan ja Intian kuningasta) ja antoi hänelle todistuksia vihastaan. Uuden paavin kolmannesta veljenpojasta, don Antonio Carafasta paavi teki hänen mentyään naimisiin Montebellon markiisin. Sitten hän sai aikaan avioliiton Fransin, Ranskan dauphinin ja kuningas Henrik II:n pojan, ja erään veljentyttären välillä. Myötäjäisiksi Paavali IV aikoi määrätä Napolin kuningaskunnan, joka oli tarkoitus vallata Filip II:lta, Espanjan kuninkaalta. Carafan suku vihasi tätä mahtavaa hallitsijaa, joka — kuten saamme nähdä — lopulta saattoi sen perikatoon käyttämällä hyväkseen sen omia hairahduksia. Noustuaan pyhän Pietarin istuimelle, maailman mahtavimmalle valtaistuimelle, joka siihen aikaan saattoi varjoon Espanjankin kuuluisat itsevaltiaat, kelpasi Paavali IV, kuten useimmat seuraajansa, kaikkien hyveiden esikuvaksi. Hän oli suuri paavi ja suuri pyhimys, koettipa hän ehkäistä väärinkäytöksiäkin kirkossa ja poistaa täten yleisen kirkolliskokouksen, jota ilman Rooman hovissa ei suinkaan voitu olla, mutta jota viisas politiikka kielsi hyväksymästä.

Noudattaen ajan tapaa, joka meidän päivinämme on joutunut unohduksiin ja joka ei sallinut hallitsijan luottaa henkilöihin, joiden edut mahdollisesti eivät olleet hänen omiaan, hallitsivat hänen Pyhyytensä valtakuntaa yksinvaltiaina hänen kolme veljenpoikaansa. Kardinaali oli pääministeri ja hallitsi setänsä käskyjen mukaan, Pallianon herttua oli valittu pyhän kirkon sotajoukon kenraaliksi; eikä markiisi de Montebello, joka oli palatsin vartiojoukon päällikkö, päästänyt sisään muita kuin mieleisiään henkilöitä. Pian nämä nuoret miehet alkoivat harjoittaa mitä hurjinta vallattomuutta. Aluksi he anastivat heidän hallitukselleen vihamielisten perheiden omaisuuden. Kansa ei tiennyt mihin kääntyä oikeutta saadakseen. Ihmiset eivät ainoastaan pelänneet omaisuutensa puolesta, heidän vaimojensa ja tytärtensä kunniakaan ei ollut turvattu, niin kauhealta kuin tämä seikka tuntuneekin siveän Lucretian kotimaasta puhuttaessa. Pallianon herttua ja hänen veljensä ryöstivät kauneimmat naiset, ei tarvittu muuta kuin että nämä onnettomuudekseen heitä miellyttivät. Hämmästyneinä saatiin nähdä, että he eivät vähääkään välittäneet aatelisesta verestä sen paremmin kuin he kavahtivat pyhien luostarien vihittyä kynnystä. Epätoivon partaalle saatettu kansa ei tiennyt kenen puoleen kääntyä valituksineen, niin suuri oli veljesten herättämä kauhu kaikissa niissä, jotka lähestyivät paavia: he olivat röyhkeitä lähettiläitäkin kohtaan.

Herttua oli ennen setänsä valtaan pääsyä nainut Violante de Cardonen, joka polveutuen espanjalaissyntyisestä suvusta kuului Napolin korkeimpaan aatelistoon.

Violante oli kuuluisa harvinaisesta kauneudestaan ja viehätysvoimastaan, jota hän osasi käyttää hyväkseen, milloin tahtoi miellyttää, mutta vielä kuuluisampi järjettömästä ylpeydestään. Ollakseni oikeudenmukainen minun kuitenkin tulee myöntää, että olisi vaikeata löytää ylevämpää mieltä, seikka minkä hän todisti koko maailmalle sillä, ettei ennen kuolemaansa tunnustanut mitään kapusiinimunkille, joka häntä ripitti. Hän osasi ulkoa mestari Arioston ihmeellisen Orlandon ja lausui sitä erinomaisen viehättävästi, samoin kuin useimpia Petrarcan sonetteja, Pecornen kertomuksia ja muuta. Mutta vielä lumoavampi hän oli, kun hän suvaitsi puhetoverilleen uskoa omituisia ajatuksiaan, joita syntyi hänen mielessään.

Hänellä oli poika, jota nimitettiin Cavin herttuaksi. Hänen veljensä don Fernando, Aliffen kreivi, tuli Roomaan lankojensa suuren menestyksen viekoittelemana.

Pallianon herttua piti loistavaa hovia; Napolin ylhäisimpien sukujen nuorukaiset kilpailivat kunniasta saada kuulua siihen. Niistä, jotka olivat hänelle rakkaimmat, Rooma ihaili erikoisesti Marcello Capeccea Seggio di Nidosta, nuorta aatelismiestä, joka oli Napolissa yhtälailla kuuluisa älykkyydestään kuin jumalallisesta kauneudesta, jonka taivas oli hänelle suonut.

Herttuattarella oli suosikkina Diane Brancaccio, joka silloin oli kolmikymmenvuotias, hänen kälynsä Montebellon markiisittaren läheinen sukulainen. Roomassa kerrottiin, ettei hän tätä suosikkia kohtaan ollut lainkaan ylpeä, vaan uskoi hänelle kaikki salaisuutensa. Mutta nämä salaisuudet koskivat vain politiikkaa; herttuatar herätti intohimoja, mutta hän ei vastannut niihin.

Kardinaali Carafan neuvosta paavi kävi sotaa Espanjan kuningasta vastaan, ja Ranskan kuningas lähetti paavin avuksi sotajoukon, jota johti herttua de Guise.

Capecce oli pitkät ajat ollut kuin hullu; hänen nähtiin suorittavan mitä eriskummallisimpia tekoja. Itse asiassa nuorukaisparka oli intohimoisesti rakastunut valtiattareensa herttuattareen, mutta ei uskaltanut tunnustaa tälle rakkauttaan. Hän ei kuitenkaan ehdottomasti epäillyt päämääränsä saavuttamista, hän näki herttuattaren olevan syvästi suuttuneen puolisolleen, joka laiminlöi häntä. Pallianon herttua oli kaikkivaltias Roomassa, ja herttuatar tiesi, että miltei joka päivä Rooman kauneudestaan kuuluisimmat naiset kävivät tervehtimässä hänen puolisoaan hänen omassa palatsissaan, ja tämä oli loukkaus, jota hän ei voinut sietää.

Hänen Pyhyytensä paavi Paavali IV:en kappalaisten joukossa oli muuan kunnianarvoisa munkki, jonka kanssa hänellä oli tapana lukea messukirjaansa. Tämä henkilö uskalsi vaarasta välittämättä ja ehkä Espanjan lähettilään kehotuksista eräänä päivänä ilmaista paaville kaikki hänen veljenpoikiensa häpeämättömyydet. Hänen Pyhyytensä sairastui surusta, hänen teki mieli epäillä, mutta joka taholta tuli painavia todistuksia. Vuoden 1559 ensimmäisenä päivänä tapahtui jotakin, joka antoi vahvistuksen paavin epäluuloille ja kukaties sai Hänen Pyhyytensä tekemään päätöksensä. Juuri Herramme ympärileikkauksen päivänä, seikka mikä suuresti pahensi rikosta niin hurskaan valtiaan silmissä, piti Andrea Lanfranchi, Pallianon herttuan kirjuri komeat illalliset kardinaali Carafalle, ja jottei ruokapöydän tuottamista nautinnoista puuttuisi hekumallisia kiihokkeita, hän kutsui illallisille Martuccian, joka oli ylhäisen Rooman kauneimpia, suosituimpia ja rikkaimpia kurtisaaneja. Kova onni tahtoi, että herttuan suosikki Capecce, sama mies, joka salaisesti rakasti herttuatarta ja jota pidettiin maailman pääkaupungin kauneimpana miehenä, oli jo jonkin aikaa ollut kiintynyt Martucciaan. Tänä iltana hän haki häntä kaikkialta, mistä vain saattoi toivoa hänet tapaavansa. Kun ei Martucciaa näkynyt missään, alkoi Capecce, joka oli kuullut illallisista Lanfranchin talossa aavistaa mitä oli tekeillä ja tuli puoliyöstä aseistetun miesjoukon seuraamana Lanfranchin luo. Hänelle avattiin ovi, häntä kehotettiin istuutumaan ja ottamaan osaa juhlaan; mutta lausuttuaan muutaman pakollisen sanan hän viittasi Martucciaa nousemaan pöydästä ja poistumaan kanssaan. Kun tämä aivan hämmentyneenä epäröi aavistaen mitä tulisi tapahtumaan, nousi Capecce istuimeltaan, lähestyi nuorta tyttöä ja tarttuen häntä käteen koetti viedä hänet mukanaan. Kardinaali, jonka kunniaksi Martuccia oli tullut, vastusti kiivaasti hänen lähtöään. Capecce oli itsepäinen ja koetti viedä hänet pois salista.

Kardinaalipääministeri, joka sinä iltana oli pukeutunut aivan toisin kuin hänen korkea virka-arvonsa vaati, veti miekkansa ja pannen liikkeelle kaiken pontevuutensa ja rohkeutensa, jonka koko Rooma tunsi, hän vastusti nuoren tytön poislähtöä. Vihan vimmoissa kutsui Marcello väkeään, mutta nämä olivat suurimmaksi osaksi napolilaisia, ja kun he tunsivat herttuan kirjurin ja viimein kardinaalin, jota he eivät ensin olleet tuntea hänen kummallisen pukunsa vuoksi, pistivät he miekkansa huotraan, eivätkä tahtoneet tapella, vaan koettivat rakentaa rauhaa.

Tämän sekasorron aikana onnistui Martuccian, jonka ympärillä oli ihmisiä ja jota Marcello Capecce piti kiinni vasemmasta kädestä, pujahtaa pakoon. Kun Marcello huomasi hänen poissaolonsa, hän juoksi hänen jälkeensä ja koko hänen väkensä seurasi mukana.

Mutta yön pimeys antoi aihetta mitä kummallisimpiin juttuihin, ja tammikuun toisen päivän aamulla liikkui pääkaupungissa huhuja tuhoisasta taistelusta, joka oli kuulemma tapahtunut kardinaaliveljenpojan ja Marcello Capeccen välillä. Pallianon herttua, joka oli kirkon sotajoukkojen päällikkö, luuli asiaa vakavammaksi kuin se oli, ja koska hän ei ollut kovin hyvissä väleissä ministeri-veljensä kanssa, hän vangitutti samana yönä Lanfranchin ja seuraavana päivänä aamulla varhain Marcello itse pantiin tyrmään. Sittemmin huomattiin, ettei kukaan ollut menettänyt henkeään ja että nämä vangitsemiset olivat vain omansa lisäämään huhuja, jotka vahingoittivat yksinomaan kardinaalia. Kiiruhdettiin vapauttamaan vangitut ja kolme veljestä yhdisti suunnattoman vaikutusvaltansa saadakseen asian peitetyksi. He uskoivat ensin onnistuvansa siinä, mutta kolmantena päivänä tuli koko juttu paavin korviin. Hän kutsutti luokseen molemmat veljenpoikansa ja puhui heille kuten sopii odottaakin niin hurskaalta ja syvästi loukkaantuneelta ruhtinaalta.

Tammikuun viidentenä päivänä kokoontui suuri joukko pyhän viran neuvoskunnan kardinaaleja. Paavi puhui itse ensiksi tästä häpeällisestä asiasta ja kysyi läsnäolevilta kardinaaleilta, kuinka he olivat uskaltaneet jättää hänet tietämättömäksi siitä:

— Te vaikenette, ja kuitenkin tämä häväistys koskee sitä ylevää virka-arvoa, jota te kannatte. Kardinaali Carafa on uskaltanut julkisesti esiintyä maallisessa puvussa ja paljastettu miekka kädessä. Ja missä tarkoituksessa? Riistääkseen toiselta julkean kurtisaanin.

On helppo kuvitella sitä kuolonhiljaisuutta, joka vallitsi hovimiesten keskuudessa tämän vihanpurkauksen kohdistuessa pääministeriin. Kahdeksankymmenvuotias vanhus siinä julisti vihaansa rakastettua veljenpoikaa kohtaan, joka siihen asti oli kokonaan vallinnut hänen tahtoaan. Harmissaan paavi puhui kardinaalinarvon riistämisestä veljenpojaltaan.

Paavin vihaa lietsoi Toscanan suurherttuan lähettiläs, joka tuli valittamaan eräästä kardinaalipääministerin uudesta julkeudesta. Ennen niin mahtava kardinaali tuli Hänen Pyhyytensä luo tavanmukaiseen työhönsä. Paavi antoi hänen odottaa neljä tuntia etuhuoneessa kaikkien nähden ja antoi hänen lähteä suomatta hänelle puheillepääsyä. Saattaa kuvitella mitä tuskia tämä tuotti ministerin suunnattomalle ylpeydelle. Kardinaali oli kiihtynyt, mutta ei masentunut; hän ajatteli, että iän painama vanhus, jota koko ikänsä oli sukulaisrakkaus johtanut ja joka oli hyvin vähän tottunut maallisten, ajallisten asiain hoitamiseen, lopulta pakosta turvautuisi hänen työkykyynsä. Mutta paavin siveellisyys pääsi voitolle. Hän kutsui kardinaalit kokoon ja katsottuaan heihin kauan puhumatta puhkesi viimein kyyneliin eikä epäröinyt tehdä tavallaan julkista anteeksipyyntöä.

— Vanhuudenheikkous, hän sanoi, — ja huolenpito uskonnollisista asioista, joista, kuten tiedätte, koetan poistaa kaikki väärinkäytökset, ovat saaneet minut luovuttamaan maallisen valtani kolmelle veljenpojalleni. He ovat käyttäneet sitä väärin, ja minä hylkään heidät ainiaaksi.

Sen jälkeen luettiin paavillinen kirjelmä, jolla veljenpojilta riistettiin kaikki heidän arvonsa ja heidät karkoitettiin kurjiin kyliin. Kardinaalipääministeri määrättiin maanpakoon Civita Laviniaan, Pallianon herttua Sorianoon ja markiisi Montebelloon. Herttua menetti säännölliset palkkatulonsa jotka nousivat seitsemäänkymmeneenkahteentuhanteen piasteriin (enemmän kuin miljoona vuoden 1838 rahassa).

Ei tullut kysymykseenkään olla noudattamatta näitä ankaria määräyksiä: Carafa-veljeksillä oli vihamiehinä ja vartijoina koko Rooman kansa, joka inhosi heitä.

Pallianon herttua asettui lankonsa kreivi d'Aliffen ja Leonardo del Cardinen kera asumaan pieneen Sorianon kylään, kun taas herttuatar ja hänen anoppinsa asuivat Gallesessa, joka on kurja kyläpahanen tuskin kahden peninkulman päässä Sorianosta.

Seutu oli viehättävää, mutta he viettivät maanpakolaisen elämää, ja heidät oli karkoitettu Roomasta, missä he äsken olivat mielinmäärin hallinneet.

Marcello Capecce oli muiden hovimiesten mukana seurannut valtiatartaan maanpakoon tuohon kurjaan kylään. Koko Rooman kunnioituksen sijasta näki tämä muutamia päiviä sitten niin mahtava nainen, joka nautti asemastaan koko ylpeytensä kiihkeydellä, vain yksinkertaisia talonpoikia, joiden ihmettelykin muistutti häntä lankeemuksestaan. Hän ei löytänyt mistään lohdutusta. Hänen setänsä oli niin vanha, että luultavasti kuolema korjaisi hänet ennen kuin hän ennättäisi kutsua takaisin veljenpoikansa, ja onnettomuuden lisäksi nuo kolme veljestä eivät voineet sietää toisiaan. Väitettiinpä, että herttua ja markiisi, joilla ei ollut kardinaalin hillittömiä intohimoja, olivat säikähtyneinä hänen irstailustaan menneet niin pitkälle, että olivat ilmiantaneet hänet paaville.

Tämän syvän epäsuosion surkeudessa tapahtui jotakin, mikä herttuattaren ja itsensä Capeccen onnettomuudeksi osoitti, ettei todellinen intohimo ollut Roomassa ohjannut Capeccen askeleita Martuccian luo.

Kun herttuatar oli eräänä päivänä kutsunut hänet luokseen antaakseen hänelle määräyksen, olivat he kahden huoneessa, seikka mikä ei tapahtunut kuin pari kertaa koko vuodessa. Kun Capecce näki, ettei ollut ketään siinä huoneessa, missä hän oli herttuattaren kanssa, hän seisoi liikkumatta ja ääneti. Hän meni ovelle nähdäkseen oliko viereisessä huoneessa ketään, joka saattoi kuunnella. Sitten hän uskalsi puhua:

— Rouva, älkää hämmästykö, älkää vihastuko oudoista sanoista, jotka uskallan teille lausua. Jo kauan olen rakastanut teitä enemmän kuin elämää. Jos olen ollut liian varomaton uskaltaessani rakastunein silmin katsella jumalaista kauneuttanne, ei teidän pidä syyttää siitä minua, vaan yliluonnollista voimaa, joka minua ajaa ja kiihottaa. Minä kärsin, palan; en pyydä huojennusta liekille, joka minua kuluttaa, vaan pyydän että te jalomielisyydessänne säälitte palvelijaa, joka on täynnä epäilyksiä ja nöyryyttä.

— Marcello, keneksi olet minua luullut, sanoi hän, — uskaltaessasi vaatia minulta rakkautta? Eroavatko minun elämäni ja käytöstapani niin suuresti soveliaisuuden säännöistä, että siitä olet voinut saada aihetta moiseen hävyttömyyteen? Kuinka olet uskaltanut uskoa, että minä voisin antautua kenellekään muulle kuin herralle miehelleni? Annan sinulle anteeksi, mitä olet sanonut, sillä pidän sinua intohimoisena ihmisenä, mutta varo tekemästä uudelleen samankaltaista rikosta, muuten vannon rankaisevani sinua samalla kertaa sekä ensimmäisestä että toisesta julkeudestasi.

Herttuatar poistui vihan vallassa. Tietenkin Capecce oli rikkonut varovaisuuden vaatimuksia vastaan, sillä tulee antaa aavistaa, mutta ei puhua. Hän oli hämillään ja pelkäsi kovin, että herttuatar kertoisi asian miehelleen.

Mutta tapahtuikin aivan toisin kuin hän oli pelännyt. Kylän yksinäisyydessä ei ylpeä Pallianon herttuatar voinut olla suosikkihovinaiselleen Diana Brancacciolle kertomatta, mitä hänelle oli rohjettu sanoa. Tämä nainen oli kolmikymmenvuotias ja häntä kalvoivat tuliset intohimot. Hänellä oli punaiset hiukset (kertoja puhuu useamman kerran tästä seikasta, joka hänen mielestään tuntuu antavan selityksen kaikkiin Diana Brancaccion mielettömiin tekoihin). Hän rakasti intohimoisesti Domitiano Fornaria, muuatta aatelismiestä, joka oli markiisi Montebellon palveluksessa. Hän tahtoi mennä hänen kanssaan naimisiin, mutta suostuisivatko markiisi ja hänen vaimonsa, joihin hänet yhdisti verenheimolaisuus, että hän menisi naimisiin miehen kanssa, joka tosiasiallisesti oli palvelijan asemassa heihin nähden? Tämä este oli ylipääsemätön, ainakin näennäisesti.

Oli vain yksi menestymisen mahdollisuus: oli koetettava hankkia Pallianon herttualta, markiisin vanhemmalta veljeltä, puoltolause, eikä Diana ollutkaan tässä suhteessa aivan toivoton. Herttua kohteli häntä enemmän sukulaisena kuin palvelijana. Tämä mies oli luonnollinen ja hyväsydäminen ja hän välitti äärettömän paljon vähemmän kuin veljensä pelkistä etikettiseikoista. Vaikka herttua käytti hyväkseen kaikkia korkean asemansa suomia etuja, kuten oikea nuori mies ainakin, ja oli kaikkea muuta kuin uskollinen vaimolleen, hän kuitenkin rakasti puolisoaan hellästi eikä todennäköisesti voinut olla täyttämättä hänen toivomustaan, jos hän hiukankin itsepintaisesti jotakin pyysi.

Tunnustus, jonka Capecce oli uskaltanut tehdä herttuattarelle, oli alakuloisen Dianan mielestä odottamaton onnenpotku. Hänen valtiattarensa oli tähän saakka ollut toivottoman siveä; jos hänet valtaisi intohimo, jos hän tekisi hairahduksen, tarvitsisi hän joka hetki Dianaa ja tämä saattaisi pyytää mitä tahansa naiselta, jonka salaisuudet hän tiesi.

Sen sijaan että olisi herttuattaren kanssa ensin puhunut tämän velvollisuuksista itseään kohtaan ja sitten hirveistä vaaroista, joille tämä antautui alttiiksi niin tarkkanäköisessä hovissa, puhui Diana hillittömän intohimonsa sokaisemana Marcello Capeccesta valtiattarelleen samalla tavalla kuin hän puhui Domitiano Fornarista itselleen. Pitkissä keskusteluissa tässä yksinäisyydessä hän sai joka päivä tilaisuuden muistuttaa Marcellon viehättävyydestä ja kauneudesta, Marcello raukan, joka näytti niin alakuloiselta; hän oli kuten herttuatarkin Napolin eräästä ylhäisimmästä suvusta, hänen käytöksensä oli yhtä ylhäinen kuin hänen verensä, ja häneltä puuttui vain varoja, jotka onnenpotku milloin tahansa saattoi hänelle antaa, ollakseen joka suhteessa yhdenvertainen sen naisen kanssa, jota hän uskalsi rakastaa.

Diana huomasi ilokseen, että näiden keskustelujen ensimmäinen seuraus oli, että herttuatar tuli kaksinverroin avomielisemmäksi häntä kohtaan.

Hän ei suinkaan unohtanut ilmoittaa Marcello Capeccelle tietoja siitä, mitä tapahtui. Tämän kesän polttavassa helteessä herttuatar usein käveli Gallesea ympäröivissä metsissä. Päivän laskiessa oli hänellä tapana odottaa merituulta viehättävillä kunnailla, joita on näiden metsien keskellä ja joiden huipuilta näkyy meri vähintään kahden peninkulman päähän. Marcello saattoi oleskella näissä metsissä rikkomatta etiketin ankaria säännöksiä; kerrotaan, että hän pysytteli piilossa eikä näyttäytynyt herttuattarelle, ellei tämä Dianan puheiden vaikutuksesta ollut otollisessa mielentilassa. Diana antoi silloin merkin Marcellolle.

Diana näki, että hänen valtiattarensa oli pian valmis kuuntelemaan turmiollista intohimoa, jonka hän oli saanut heräämään hänen sydämessään ja antoi itse myöten kiihkeälle rakkaudelle, jonka Domitiano Fornari oli herättänyt. Hän katsoi nyt olevansa varma siitä, että saattoi mennä hänen kanssaan naimisiin. Mutta Domitiano oli järkevä nuori mies, luonteeltaan kylmä ja varovainen. Intohimoisen rakastajattaren tulisuus oli hänestä vastenmielistä, sen sijaan että olisi häntä miellyttänyt. Diana Brancaccio oli Carafain läheinen sukulainen, hän oli varma, että hän olisi saanut tikariniskun rintaansa, jos pieninkin huhu hänen rakkausseikkailuistaan tulisi tuon kauhean kardinaali Carafan korviin, joka, vaikka olikin nuorempi kuin Pallianon herttua, oli itseasiassa suvun todellinen pää.

Herttuatar oli jo jonkin aikaa ollut Capeccen rakastajatar, kun eräänä päivänä Domitiano Fornaria ei löytynyt kylästä, mihin Montebellon markiisin hovi oli karkoitettu. Hän oli kadonnut: myöhemmin saatiin tietää, että hän oli astunut laivaan pienessä Nettunon satamassa; epäilemättä hän oli muuttanut nimeä eikä hänestä milloinkaan myöhemmin saatu mitään tietoa.

Kuka voisi kuvailla Dianan epätoivoa? Kuunneltuaan hyväntahtoisesti Dianan valituksia kohtaloa vastaan antoi herttuatar Palliano eräänä päivänä hänen ymmärtää, että tästä keskustelun aiheesta oli hänen mielestään jo yllin kyllin puhuttu. Diana tiesi, että hänen rakastajansa oli hänet hyljännyt, hänen sielussaan riehuivat mitä julmimmat aikomukset, hän veti hyvin kummallisia johtopäätöksiä siitä ohimenevästä ikävystymisestä, jota herttuatar oli tuntenut hänen alinomaisia valituksiaan kuullessaan. Diana uskotteli itselleen, että herttuatar oli saanut Domitiano Fornarin jättämään hänet iäksi ja lisäksi hankkinut hänelle matkarahat. Tämä järjetön ajatus perustui yksinomaan muutamiin herttuattaren aikoja sitten hänelle antamiin varoituksiin. Epäluuloa seurasi pian kosto. Diana pyysi päästä herttuan puheille ja kertoi hänelle kaiken, mitä tapahtui hänen vaimonsa ja Marcellon välillä. Herttua ei tahtonut uskoa sitä.

— Ajatelkaa, sanoi hän, — että viiteentoista vuoteen herttuatar ei ole antanut aihetta pienimpäänkään moitteeseen; hän on pysynyt lujana hovin houkutuksia, loistavan asemamme viettelyksiä vastaan Roomassa. Rakastettavat ruhtinaat ja itse Guisen herttua, ranskalaisen sotajoukon päällikkö, ovat tehneet turhia yrityksiä hänen suhteensa, ja te väitätte, että hän on antautunut tavalliselle aatelismiehelle.

Onnettomuudeksi oli herttuan ikävä Sorianossa, kylässä, johon hänet oli karkoitettu, ja joka oli tuskin kahden peninkulman päässä hänen vaimonsa asuinpaikasta. Diana pääsi siten monta kertaa herttuan puheille ilman että se tuli herttuattaren tietoon. Diana oli hämmästyttävän nerokas, intohimo teki hänet kaunopuheiseksi. Hän kertoi herttualle koko joukon yksityiskohtaisia tietoja, kosto oli tullut hänen ainoaksi nautinnokseen. Hän kertoi yhä uudelleen ja uudelleen, että miltei joka ilta kello yhdeltätoista tuli Capecce herttuattaren huoneeseen ja lähti sieltä vasta kello kahden kolmen aikaan aamulla. Nämä puheet vaikuttivat aluksi herttuaan niin vähän, ettei hän viitsinyt edes keskiyöllä kävellä Galleseen astuakseen odottamatta vaimonsa huoneeseen. Mutta eräänä iltana, kun herttua oli Gallesessa — aurinko oli laskenut mutta oli kuitenkin vielä aivan valoisaa — syöksyi Diana tukka hajalla saliin, missä hän oli. Kaikki muut poistuivat. Diana sanoi, että Marcello Capecce oli juuri hiipinyt herttuattaren huoneeseen. Herttua, joka epäilemättä oli tällä hetkellä huonolla tuulella, tarttui tikariinsa ja kiiruhti vaimonsa huoneeseen, astuen sinne salaovesta. Hän näki siellä Marcello Capeccen. Molemmat rakastavaiset kalpenivat tosin nähdessään hänen astuvan sisään, mutta muuten ei heidän asennoissaan ollut mitään moitteenalaista. Herttuatar istui vuoteessaan ja kirjoitti muistiin jotakin pikkusummaa, jonka oli käyttänyt. Muuan kamarineito oli huoneessa; Marcello seisoi kolmen askeleen päässä vuoteesta. Raivoissaan kävi herttua Marcelloa kiinni kurkusta, laahasi hänet viereiseen huoneeseen, ja käski hänen siellä heittää maahan tikarin ja veitsen. Sitten herttua huusi henkivartijoitaan, jotka viipymättä veivät Marcellon Sorianon vankilaan.

Herttua ei ollut julma, näytti siltä, että hän aikoi salata tämän häpeällisen asian, jottei hänen olisi ollut pakko ryhtyä äärimmäisiin toimenpiteisiin, joita kunnia häneltä vaati. Hän tahtoi uskotella, että Marcello oli vangittu aivan toisesta syystä ja väitti, että tämä nuori mies oli koettanut häntä myrkyttää, ottaen tekosyyksi suuret sammakot, jotka Marcello oli pari kolme kuukautta sitten korkeasta hinnasta ostanut. Mutta todellinen rikos oli liian hyvin tunnettu, ja hänen veljensä kardinaali kysyi häneltä, milloin hän aikoi rikollisten verellä pestä pois häväistyksen, joka oli uskallettu tehdä heidän sukuaan kohtaan.

Herttua kutsui luokseen vaimonsa veljen kreivi d'Aliffen ja perheen ystävän Antonio Torandon. Nämä kolme miestä muodostivat jonkinlaisen tuomioistuimen ja tuomitsivat Marcello Capeccen, jota syytettiin aviorikoksesta herttuattaren kanssa.

Kaiken inhimillisen epävakaisuus aiheutti sen, että paavi Pius IV, joka seurasi Paavali IV:ä, kuului espanjalaiseen puolueeseen. Hän ei kieltänyt mitään kuningas Filip II:lta, joka vaati kardinaalin ja Pallianon herttuan kuolemaa. Kumpikin veli sai vastata paikkakunnan tuomioistuimen edessä, ja heidän oikeudenkäyntinsä pöytäkirjat kertovat meille kaikki seikat, jotka ovat yhteydessä Marcello Capeccen kuoleman kanssa.

— Olimme Sorianossa, herrallani herttualla oli pitkä neuvottelu kreivi d'Aliffen kanssa… Illalla hyvin myöhään mentiin pohjakerroksen kellariin, missä herttua oli panettanut kuntoon kuulustelussa tarvittavat köydet. Siellä olivat herttua, kreivi d'Aliffe, herra Antonio Torando, ja minä olin siellä.

Ensimmäiseksi todistajaksi kutsuttiin kapteeni Camillo Grifone,
Capeccen läheinen ja uskottu ystävä. Herttua sanoi hänelle:

— Sano totuus, ystäväni. Mitä tiedät Marcellon tehneen herttuattaren huoneessa?

— En tiedä mitään, enemmän kuin kaksikymmentä päivää sitten olen rikkonut välini Marcellon kanssa.

Koska hän kieltäytyi puhumasta muuta, kutsui herra herttua ulkoa muutamia vartijoita. Sorianon podesta sitoi Grifonen köyteen. Vartijat vetivät köysistä ja nostivat siten syyllisen neljän tuuman päähän maasta. Riiputtuaan täten runsaan neljännestunnin, sanoi kapteeni:

Kun hänet oli laskettu maahan, vartijat poistuivat ja me jäimme yksin hänen kanssaan.

— On totta, että olen monet kerrat seurannut Marcelloa herttuattaren kamariin, sanoi kapteeni, — mutta en tiedä mitään muuta, sillä odotin häntä läheisessä naapuritalossa aina aamun varhaisimpiin tunteihin asti.

Heti kutsuttiin vartijat takaisin ja he kohottivat hänet herttuan käskystä vielä kerran ylös niin etteivät hänen jalkansa koskettaneet maata. Pian kapteeni huudahti:

— Päästäkää minut alas, tahdon kertoa totuuden. On totta, jatkoi hän, — että jo muutamia kuukausia olen huomannut, että Marcellolla oli rakkaussuhde herttuattaren kanssa ja aioin antaa siitä tiedon teidän ylhäisyydellenne tai don Leonardolle. Herttuatar lähetti joka aamu tiedustelemaan Marcellon vointia, hän antoi hänelle pieniä lahjoja, muun muassa hyvin huolellisesti valmistettuja ja hyvin kalliita makeisia. Olen nähnyt Marcellolla pieniä ihmeen taidokkaita kultavitjoja, jotka hän nähtävästi oli saanut herttuattarelta.

Tämän lausunnon jälkeen kapteeni vietiin takaisin vankilaan. Nyt tuotiin kuulusteltavaksi herttuattaren ovenvartija, joka kielsi mitään tietävänsä. Hänet sidottiin köyteen ja kohotettiin ilmaan. Puolen tunnin kuluttua hän sanoi:

Alas päästyään hän väitti, ettei tiennyt mitään; hänet kohotettiin uudelleen ilmaan. Puolen tunnin kuluttua hänet päästettiin maahan. Hän selitti, että oli vain vähän aikaa ollut herttuattaren yksityisessä palveluksessa. Koska oli mahdollista, että tämä mies ei tiennytkään mitään, lähetettiin hänet takaisin vankilaan. Kaikki tämä vei paljon aikaa siitä syystä, että vartijat joka kerta poistettiin huoneesta. Vartijoiden tahdottiin uskovan, että kysymyksessä oli myrkytysyritys sammakoista otetulla myrkyllä.

Yö oli pitkälle kulunut, kun herttua kutsutti Marcello Capeccen.
Vartijat poistuivat ja ovi lukittiin.

— Mitä tekemistä teillä oli herttuattaren huoneessa, sanoi herttua, — kun viivyitte siellä kello yhteen, kahteen ja välistä kello kolmeenkin aamulla?

Marcello kielsi kaikki. Vartijat kutsuttiin paikalle ja hänet pantiin riippumaan; köysi väänsi sijoiltaan hänen käsivartensa. Voimatta kestää tuskaa hän pyysi että hänet päästettäisiin maahan. Hänet laskettiin tuolille, mutta siihen päästyään hän hämmentyi puheissaan, eikä oikeastaan tiennyt mitä sanoi. Vartijat kutsuttiin, ja he kohottivat hänet uudelleen ilmaan; pitkän ajan kuluttua hän pyysi päästä alas.

— On totta, sanoi hän, — että noina aikoina olen ollut herttuattaren huoneessa, mutta minulla oli rakkaussuhde signora Diana Brancaccion, hänen ylhäisyytensä hovinaisen kanssa, jolle olin antanut avioliittolupauksen ja joka on myöntänyt minulle kaikki paitsi mikä loukkaa kunniaa.

Marcello vietiin vankilaan, missä häntä kuulusteltiin yhdessä kapteenin ja Dianan kanssa, joka kielsi kaikki.

Sitten Marcello vietiin takaisin matalaan huoneeseen. Kun olimme lähellä ovea, hän sanoi:

— Herra herttua, teidän ylhäisyytenne muistaa, että on luvannut säästää henkeni jos kerron totuuden. Ei tarvita enää köyttä, minä puhun kaikki.

Hän lähestyi herttuaa ja sanoi vapisevalla ja tuskin ymmärrettävällä äänellä, oli aivan totta, että hän oli saavuttanut herttuattaren suosion. Tämän kuullessaan kävi herttua käsiksi Marcelloon ja puri häntä poskeen, sitten hän veti esiin tikarinsa ja näin hänen iskevän sillä rikollista. Sanoin silloin, että olisi hyvä, jos Marcello kirjoittaisi omakätisesti sen mitä oli juuri tunnustanut, ja että tämä asiakirja osoittaisi herttuan teon oikeutetuksi. Mentiin kellarihuoneeseen, jossa oli kirjoitusvälineet, mutta köysi oli niin haavoittanut Marcellon käsivartta, että hän saattoi kirjoittaa vain muutaman sanan: Niin, olen pettänyt herrani, niin, olen riistänyt hänen kunniansa.

Herttua luki sitä mukaa kuin Marcello kirjoitti, ja kun tämä oli lopettanut, syöksyi hänen päällensä ja iski häntä kolme kertaa tikarilla, niin että hän heitti henkensä. Diana Brancaccio oli läsnä kolmen askeleen päässä. Hän oli enemmän kuollut kuin elävä ja katui luultavasti tuhannen tuhatta kertaa mitä oli tehnyt.

— Sinä et ole ylhäisen syntyperäsi arvoinen, nainen, huudahti herttua, — sinä olet ainoa alkusyy häpeääni, jota olet valmistanut palvellaksesi häpeällisiä halujasi! Minun täytyy rangaista sinua kaikista petoksistasi.

Näin sanottuaan hän tarttui Dianaa hiuksiin ja leikkasi hänen kurkkunsa veitsellä. Verivirta purskahti esiin, ja onneton kaatui kuolleena maahan.

Nuori kardinaali Alfonso Carafa, markiisi de Montebellon poika, ainoa koko suvusta, jonka Paavali IV oli pitänyt luonaan, katsoi velvollisuudekseen kertoa hänelle tämän tapahtuman. Paavi lausui vain nämä sanat:

Roomassa ajateltiin yleisesti, että nämä sanat tuottaisivat kuoleman tuolle onnettomalle naiselle. Mutta herttua ei kyennyt päättämään tämän uhrauksen tekemistä. Liekö syynä sitten se, että herttuatar oli raskaana tai se sanomaton hellyys, jota hän ennen oli häntä kohtaan tuntenut.

Kolme kuukautta sen voimainkoetuksen jälkeen, jonka Hänen Pyhyytensä Paavali IV oli suorittanut erotessaan koko suvustaan, hän sairastui ja kolmen kuukauden sairauden jälkeen kuoli 18. päivänä elokuuta 1559.

Kardinaali kirjoitti kirjeen toisensa jälkeen Pallianon herttualle toistaen alinomaa, että heidän kunniansa vaati herttuattaren kuolemaa. Koska heidän setänsä oli kuollut ja koska oli tietämätöntä, mikä saattoi olla hänen jälkeensä valitun paavin mielipide, tahtoi hän, että asia saatettaisiin loppuun mahdollisimman lyhyessä ajassa.

Herttua, luonnollinen, hyväluontoinen ja kunnianasioissa paljon vähemmän arka mies kuin kardinaali, ei voinut suostua tähän hirmutekoon, jota häneltä vaadittiin. Hän ajatteli, että hän itse oli usean kerran ollut herttuattarelle uskoton koettamatta edes peittää sitä ja että nämä uskottomuudet olivat saattaneet herättää kostonajatuksen niin ylpeässä naisessa. Juuri konklaavin alkaessakin, kuunneltuaan messua ja nautittuaan ehtoollisen, kirjoitti kardinaali hänelle, että häntä kiusasi tuo alinomainen epäröiminen ja että ellei herttua vihdoinkin suorittanut sitä mitä heidän sukunsa kunnia vaati, kieltäytyisi hän enää sekaantumasta hänen asioihinsa eikä koettaisi milloinkaan häntä hyödyttää, ei konklaavissa eikä uuden paavin luona. Muuan seikka, jolla ei ollut mitään tekemistä kunnian kanssa, sai herttuan tekemään päätöksensä. Kerrotaan, että vaikka herttuatarta ankarasti vartioitiin, onnistui hänen lähettää sana Marco Antonio Colonnalle, joka oli herttuan päävihollinen tämän herttuakunnan Pallianon takia, että jos Marco Antonio kykenisi pelastamaan hänen henkensä ja vapauttamaan hänet, toimittaisi hän puolestaan hänen haltuunsa Pallianon linnoituksen, jossa oli päällikkönä hänelle uskollinen mies.

Elokuun 28. päivänä 1559 lähetti herttua Galleseen kaksi sotaväenosastoa. 30. päivänä tulivat herttuan sukulainen don Leonardo del Cardine ja herttuattaren veli don Ferrante, kreivi d'Aliffe Galleseen ja menivät herttuattaren asuntoon surmatakseen hänet. He ilmoittivat hänelle, että hänen täytyi kuolla. Herttuatar kuuli sen osoittamatta vähintäkään mielenliikutusta. Hän tahtoi ensin ripittäytyä ja kuunnella messua. Kun sitten nuo kaksi herrasmiestä lähestyivät häntä, hän huomasi, etteivät he olleet yksimielisiä. Hän kysyi oliko heillä hänen miehensä herttuan käsky surmata hänet.

(Pallianon herttuan oikeudenkäyntipöytäkirjoissa on niiden munkkien lausunto, jotka olivat läsnä tässä kauheassa toimituksessa. Nämä lausunnot ovat paljon luotettavammat kuin muiden todistajien todistukset, ja se johtuu minun nähdäkseni siitä, että munkit saattoivat pelotta puhua oikeuden edessä, kun sen sijaan kaikki toiset todistajat olivat enemmän tai vähemmän herransa kanssarikollisia.)

— Messun jälkeen hän oli nöyrästi ottanut vastaan pyhän ehtoollisen ja meidän rohkaistessamme häntä tuli herttuattaren veli kreivi d'Aliffe huoneeseen kädessään köysi ja keppi, joka oli peukalon paksuinen ja noin puolen kyynärän pituinen. Hän peitti herttuattaren silmät nenäliinalla, ja herttuatar veti sitä aivan kylmäverisesti alemmaksi, jottei olisi nähnyt häntä. Kreivi pani köyden hänen kaulaansa, mutta kun se ei oikein sopinut, otti kreivi sen pois ja poistui muutaman askeleen. Kuullessaan hänen kävelevän, herttuatar otti nenäliinan silmiltään ja sanoi:

Näin sanottuaan hän poistui huoneesta. Kotvasen kuluttua hän palasi toinen köysi kädessä, asetti uudelleen nenäliinan herttuattaren silmille, pani köyden hänen kaulaansa, pisti kepin silmukkaan, väänsi sitä ja kuristi hänet. Herttuattaren puolelta kaikki kävi aivan tavallisella keskusteluäänellä.

Veli Antonio Salazar, toinen kapusiinimunkki, päättää lausuntonsa näillä sanoilla:

— Aioin poistua paviljongista omantunnon arveluitten vuoksi, jottei minun olisi tarvinnut nähdä hänen kuolevan, mutta herttuatar sanoi minulle:

— Jumalan rakkauden nimessä, älä poistu täältä. (Sitten munkki kertoo herttuattaren kuoleman aivan samoin kuin se tässä on kerrottu.) Hän lisää:

Molemmat munkit, jotka nähtävästi olivat saaneet esimiestensä tarpeellisen hyväksymisen, toistivat lausunnoissaan, että herttuatar aina oli väittänyt olevansa aivan viaton. Niin hän oli tehnyt kaikissa keskusteluissaan heidän kanssaan, ripittäessään itsensä ja etenkin ripittäytyessään ennen sitä messua, missä sai pyhän ehtoollisen. Jos herttuatar oli rikollinen, syöksyi hän ylpeytensä vuoksi helvettiin.

Ristikuulustelussa yhdessä don Leonardo del Cardinen kanssa kapusiinimunkki veli Antonio Paviasta kertoi:

— Toverini sanoi kreiville, että pitäisi odottaa, kunnes herttuatar synnyttäisi. Hän on kuusi kuukautta ollut raskaana, lisäsi hän, eikä ole oikein kadottaa pienen raukan sielua, jota hän kantaa sydämensä alla, se pitäisi kastaa.

— Te tiedätte, että minun täytyy mennä Roomaan, enkä tahdo näyttäytyä siellä tämä naamio kasvoilla (tämän kostamattoman häpeän tahraamana).

Heti kun herttuatar oli kuollut, vaativat molemmat kapusiinimunkit, että hänen ruumiinsa oli viipymättä avattava, jotta olisi voitu kastaa lapsi. Mutta kreivi ja don Leonardo eivät piitanneet heidän rukouksistaan.

Seuraavana päivänä haudattiin herttuatar paikkakunnan kirkkoon sangen komein menoin. Tämä tapaus, josta tieto pian levisi, ei tehnyt mitään vaikutusta, sitä oli jo kauan odotettu. Roomassa ja Gallesessa oli jo usein liikkunut huhuja hänen kuolemastaan ja sitä paitsi ei murha kaupungin ulkopuolella ja paavinistuimen ollessa vapaana ollut mitään tavatonta. Konklaavi, joka seurasi Paavali IV:n kuolemaa, oli hyvin myrskyinen ja kesti kokonaista neljä kuukautta.

Joulukuun 26. päivänä 1559 täytyi onnettoman kardinaalin Carlo Carafan myötävaikuttaa Espanjan kannattaman kardinaalin vaaliin, kardinaalin, joka tietenkään ei voinut kieltäytyä ryhtymästä Filip II:n vaatimiin miten ankariin toimenpiteisiin tahansa kardinaali Carafaa vastaan. Äsken valittu otti nimekseen Pius IV.

Jollei kardinaali olisi setänsä kuollessa ollut maanpaossa, olisi hän vallinnut vaalia tai ainakin kyennyt estämään vihamiehen nimityksen.

Pian sen jälkeen vangittiin sekä herttua että kardinaali. Filip II oli ilmeisesti määrännyt heidän perikatonsa. Heidän oli vastattava neljääntoista pääsyytökseen. Kuulusteltiin kaikkia niitä, jotka saattoivat valaista näitä pääsyytöksiä. Tämä hyvin huolellisesti kirjoitettu oikeudenpöytäkirja käsittää kaksi kaksitaitteista nidosta, jotka olen suuresti kiinnostuneena lukenut, koska sen jokaisella sivulla on tietoja tavoista, joita historioitsijat eivät ole katsoneet historian ylevyyden arvoisiksi. Olen huomannut siellä hämmästyttäviä yksityistietoja murhayrityksestä, jonka espanjalainen puolue oli pannut toimeen silloin kaikkivaltiasta ministeriä kardinaali Carafaa vastaan.

Muuten hänet ja hänen veljensä tuomittiin rikoksista, joita kenellekään toiselle ei olisi katsottu rikoksiksi, esimerkiksi siitä, että olivat surmanneet uskottoman aviovaimon rakastajan ja tuon vaimon itsensä. Muutamia vuosia myöhemmin ruhtinas Orsini nai Toskanan suurherttuan sisaren, luuli hänen olevan uskottoman ja myrkytti hänet itse Toskanassa hänen veljensä suurherttuan suostumuksella. Ei milloinkaan tätä tekoa ole luettu hänelle rikokseksi. Monet Medici-suvun ruhtinattaret ovat kuolleet samalla tavalla.

Kun molempien Carafain oikeudenkäynti oli päättynyt, tehtiin siitä pitkä yhteenveto, jonka monien keskeytysten jälkeen kardinaalikokous tarkasti. On selvää, että jos kerran oli päätetty rangaista kuolemalla murha, joka oli kostona aviorikoksesta — rikoslaji, josta oikeudenkäyttö ei ollut vielä milloinkaan mitään tiennyt — niin oli kardinaali syyllinen, koska oli kiihottanut veljensä tekemään rikoksen, samoin kuin herttua oli syyllinen, koska oli pannut sen toimeen.

Maaliskuun 3. päivänä 1561 piti paavi Pius IV istunnon, joka kesti kahdeksan tuntia ja jonka lopulla hän antoi loppulausunnon Carafain asiasta näillä sanoilla: Prout in schedula (Asia on, niin kuin on otaksuttu.)

Seuraavan päivän yönä lähetti viskaali San Angelon linnaan sbirrien päämiehen panemaan täytäntöön veljesten, kardinaali Carlo Carafan ja Juanin, Pallianon herttuan, kuolemantuomiota. Tämä tapahtuikin. Herttuaan käytiin ensin käsiksi. Hänet muutettiin San Angelon linnasta Tordinonon vankilaan, missä kaikki oli valmistettu. Siellä mestattiin herttua, kreivi d'Aliffe ja don Leonardo del Cardine.

Herttua ei ainoastaan ottanut tätä kauheaa hetkeä vastaan kuten korkeasäätyinen ritari, vaan sen lisäksi kuten hyvä kristitty, valmiina kärsimään kaikki Jumalan rakkauden tähden. Hän puhui kauniita sanoja tovereilleen valmistaen heitä kuolemaan. Sitten hän kirjoitti pojalleen. [Oppinut herra Sismondi sekoittaa koko kertomuksen. Katso Carafa-sukua käsittelevää kirjoitusta Michaudin elämäkerrasta; hän väittää, että kreivi de Montorio mestattiin kardinaalin kuolinpäivänä. Kreivi oli kardinaalin ja Pallianon herttuan isä. Oppinut historioitsija pitää isää poikana.]

Sbirrien päämies palasi San Angelon linnaan. Hän ilmoitti kardinaali Carafalle, että hänen täytyi kuolla ja antoi hänelle vain tunnin valmistusaikaa. Kardinaali osoitti sielunsuuruutta, joka voitti hänen veljensä, sillä hän puhui vähemmän. Sanathan ovat aina voima, jota haetaan ulkopuolelta itseä. Hirveän tiedon tultua kuultiin hänen matalalla äänellä lausuvan vain nämä sanat:

Hän ripitti itsensä, luki seitsemän katumusvirttä, istuutui tuolille ja sanoi pyövelille:

Pyöveli koetti kuristaa hänet silkkinuoralla, joka katkesi; hänen täytyi yrittää kaksi kertaa. Kardinaali katseli pyöveliä suvaitsematta lausua sanaakaan.

MYÖHEMMIN LISÄTTY MUISTUTUS

Muutamia vuosia myöhemmin antoi paavi Pius V tarkastaa oikeudenkäynnin, joka kumottiin. Kardinaali ja hänen veljensä saivat takaisin kunniansa ja yleinen syyttäjä, joka oli suuresti myötävaikuttanut heidän kuolemaansa, hirtettiin. Pius V määräsi, että oikeudenkäynti oli salattava, kaikki kirjastoissa olevat jäljennökset poltettiin, pannaanjulistamisen uhalla niitä kiellettiin säilyttämästä. Mutta paavi ei tullut ajatelleeksi, että hänellä oli omassa kirjastossaan jäljennös oikeudenkäynnistä, ja tämän mukaan on tehty kaikki ne jäljennökset, joita meidän päivinämme tavataan.

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK VANINA VANINI; PALLIANON HERTTUATAR: KAKSI KERTOMUSTA ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.