The Project Gutenberg eBook of Svante Niilonpoika Sture ja hänen aikalaisensa II: Lapsiuhri, by Louise Stjernström

Note: Project Gutenberg has the other volume of this work: I. Kuolon enkeli See https://www.gutenberg.org/ebooks/55293

SVANTE NIILONPOIKA STURE JA HÄNEN AIKALAISENSA II: LAPSIUHRI

SISÄLLYS:

  1. Kummituslinna
  2. Käynti Suomessa ja sen seuraukset.
  3. Sten poikasen ensimäinen sotaretki.
  4. Uskollinen palvelija.
  5. Kristina Gyllenstjerna.
  6. Yleiskatsaus
  7. Suomalaiset ystävämme.
  8. Naisen voima.
  9. Menevät ja tulevat.
10. Loppu.

KUMMITUSLINNA.

Vanha Ettakin kuninkaankartano sijaitsi Vartoftan kihlakunnassa
Tidajoen rannalla.

Päärakennus oli tiilestä rakennettu, kaksikerroksinen ja nelisnurkkainen. Jokaisessa nurkassa oli torni, mutta keskellä oli myös torni, puolta korkeampi kuin toiset. Jokaisen tornin huipussa oli suuri metallikuula, mutta keskimäisen tornin ylintä huippua ympäröi ristikkohäkki, jossa riippui metallilerkkuja, mitkä ympäröivät metallikuulan ja tuulisella säällä pitivät säännötöntä kilinää.

Rakennuksen eroitti ainoastaan kapea jalkapolku joesta, mutta täältä saattoi astua maanalaiseen käytävään, joka oli muurattu kulkemaan linnan alitse. Se alkoi alhaalta vesirajasta kolmen kyynärän levyisenä, mutta jakautui pian kapeihin labyrinttimaisiin käytäviin, jotka veivät kaikkiin viiteen tornikamariin.

Vastapäisellä puolella oli pihamaa ja ulkohuonerakennukset, pieni puisto ja sitten koivu- ja honkametsä, jossa oli runsaasti kaikenlaista riistaa. Pihamaa ulottui idästä länttä kohden. Myöhempänä aikana oli sen eteläreunalle laitettu ryyti- ja ruusutarha; siellä kasvoi myös omenapuita menestyen sangen hyötyisästi. Pohjoispuolella ulottui metsä aivan rakennukseen asti. Se oli niin tiheä ja näytti niin synkältä ja uhkaavalta, että ihmisjalka astui sinne harvoin.

Linna oli rakennettu jo ennen Valdemarin aikaa. Liikkui tarinoita, että oli suoritettu monta veristä tekoa niissä synkissä kammioissa, joita oli talon keskiosassa. Sinne ei päässyt koskaan päivänsäde; takkavalkean loimo ja seiniin kiinnitetyt soihdut antoivat niille ainoan valaistuksen. Nyt olivatkin ne tosin vuosisatasen olleet suletut, ainoastaan keskustaa ympäröivissä huoneissa asuttiin. Kuitenkin sanottiin, että sieltä sisältä väliin kuului raudoitettujen kantapäiden poljentaa, kannusten kilinää ja miekkojen kalsketta.

Linna oli Engelbrektin aikaan linnoitettu, mutta jo Sten Sturen hallituksen alussa oli vallitukset tasoitettu ja varustukset hävitetty. Herra Ficke Juhananpoika Bülow lainasi valtionhoitajalle melkoisen summan rahaa ja otti linnan pantiksi. Hän muutti sinne, kuten väitettiin, mustasukkaisuudesta kaikkia niitä ihailijoita kohtaan, joita parveili hänen nuoren, kauniin emäntänsä ympärillä.

Rouva Ermegård oli alussa itkenyt paljon ja ajoittain ollut epätoivosta pakahtumaisillaan; mutta sitten alkoi hän vähitellen laitattaa puutarhaa, ja tämä homma antoi hänelle suurta lohdutusta. Neljän vuoden avioliiton jälkeen lahjoitti hän miehelleen tyttären, mutta lapsen syntymäpäivä ei lähentänyt vanhempain sydämiä toisiinsa, ja kun Ermegård rouva kohta sen jälkeen jäi leskeksi, ei hän pannut sitä kovin raskaasti sydämelleen.

Mutta Ettakista ei hän enää tahtonut erota, ja kun hänen tyttärestään oli kasvanut kaunis neitsyt, löysi moni kosija tänne tien. Äiti naitti tyttärensä herra Juhana Maununpojalle, joka oli jalo ritari, mutta Engelbrektin murhaajan poika. Nuori rouva kuoli vuotta myöhemmin, synnytettyään pojan maailmaan.

Sanottiin hänen pyytäneen herraltaan, että lapsi lähetettäisiin kasvatettavaksi äidinäitinsä luo. Herra Juhana Maununpoika täytti hänen toivomuksensa ja otti kohta sen jälkeen uuden emännän.

Nuori Åke vietti ensimäiset vuotensa mummonsa luona; oli kuin hänessä yhtyisivät suvun kaikki hyvät ominaisuudet, ja hänen avoimet, vilpittömät kasvonsa todistivat siitä.

Hänen sydämensä oli vallannut rakkaus Elsa Possen nuoreen tyttäreen, mutta kuolema ryösti tämän häneltä juuri kun hänen piti lähteä Suomeen häitä viettämään.

Isku koski kovasti häneen. Hän omisti sen jälkeen aikansa ja ajatuksensa sotaisiin toimiin, hän saavutti voittoja ja menestystä, niitti kunniaa ja mainetta; mutta mieli synkistyi ja hän vetäytyi maailmasta syrjään.

Nyt oli hän yhtämittaa oleskellut muutamia viikkoja Ettakissa, jolla oli hänelle sellainen viehätysvoima, ettei hän tahtonut tunnustaa sitä itselleenkään.

Ermegård rouva oli täyttänyt seitsemänkymmentä vuotta, mutta oli vielä terve ja reipas. Herransa kuoleman jälkeen valvoi hän itse taloaan ja piti ankaraa kuria. Joka aamu täytyi linnanvartian tehdä selkoa kaikesta mitä oli tapahtunut, ja voi sitä, ketä vastaan tehtiin muistutuksia! Ei sillä väliä, oliko syyllinen mies vai nainen, hänet kutsuttiin ankaran rouvan eteen. Joskus saatiin navakoita korvapuusteja, mutta usein rangaistustyötä. Ermegård kiitti harvoin, mutta milloin niin tapahtui, pidettiin sitä niin suurena kunnianosoituksena, että siitä puhuttiin pitkät ajat.

Itse vanha rouva teki tilinsä; mutta kun päivän tehtävät olivat päättyneet, pukeutui hän mustaan samettiin, Åke herra tuli sisään ja tarjosi hänelle käsivartensa viedäkseen hänet pöytään, liveripukuiset palvelijat avasivat ovet ruokasaliin, missä hovimestari kumarteli pöydän edessä ja linnanvouti odotti jalon rouvan viittausta lukeakseen pöytärukouksen. Itse istuutui hän pöytään ennenkuin kukaan muu uskalsi sitä tehdä.

Mutta heitä vastapäätä, toisella puolen pöytää istui nuori Elina Ribbing, nuorin lapsi seitsemästä siskoksesta. Hän oli suomalaista sukua; hänen äitinsä oli ollut rouva Ermegårdin tyttären uskottu ystävä, ja tämä oli kuolinvuoteellaan suosittanut häntä äitinsä hoitoon.

Elinan rinnalla ja vastapäätä vanhaa rouvaa istui nuori Antero Erikinpoika. Hän oli talonpojan poika, mutta oli, hyvien taipumustensa johdosta, papin kehoituksesta ja Ermegård rouvan toimesta päässyt opiskelemaan ensin Upsalaan ja sitten useiksi vuosiksi ulkomaille. Nyt asui hän linnassa ja käytettiin häntä usein esilukijana.

Ermegård rouva kuuli mielellään hänen kertovan matkoistaan, mutta pudisteli moittivasti päätään, kun hän kertoi vieraista tavoista ja menoista. "Maailman lopun aikoja!" sanoi hän.

Päivällisen jälkeen istui hän, jos oli talvi, suuressa lepotuolissaan takan ääressä. Elina istui jakkaralla hänen jalkojensa juuressa ja molemmat miehet tavallisesti penkillä. Kun takkavalkea loimotteli ja valaisi taulun, eivät viimeksimainitut voineet koskaan väsyä katselemaan vanhaa rouvaa ja varsinkin nuorta, kaunista tyttöä.

Mutta Ermegård rouva käski Elinaa laulamaan. Ääni ei ollut voimakas eikä koulutettukaan, mutta se oli heleän kirkas, ja immyt pani nuoren sielunsa lauluun.

Eräänä iltana, kun hän milloin laulaen, milloin puhuen kertoi linnanneidistä, jolla oli suuri suru sydämessään ja jolle linnanhenki ilmestyi, päästi Ermegård rouva kovan kirkaisun.

Kaikki riensivät luo siinä luulossa, että hän oli äkkiarvaamatta sairastunut.

"Ylhäällä keskimäisessä tornissa; siellä tulee niin ihmeellisiä unelmia."

Mutta kun huone tali valaistuksi, oli hän kalmankalpea ja nousi vaivalloisesti tuolistaan.

"Kutsukaa kappalaiseni!" käski hän palvelijaa. "Tulkoon hän minun kamariini."

"Jääkää tänne kaikki!" lisäsi hän ja hylkäsi sen tuen, jota hänelle tarjottiin. Sen jälkeen lähti hän huoneesta.

"Sepäs on merkillistä! Olen kasvanut täällä samoin kuin sinäkin, olen tosin monet kerrat kavunnut ylös katolle ja katsellut luukuista sisään, mutta en ole koskaan uskaltanut mennä sisälle."

Antero Erikinpoika puri huultaan ja hymyili ivallisesti. "Minä en sitä tee!" sanoi hän.

"Suoraan sanoen", lisäsi nuori mies nauraen, "en usko kummituksia olevan olemassakaan".

"Tänne on saapunut pikalähetti tuoden kirjeen sinulle, Åke", sanoi tämä ojentaen hänelle sen. "Suomesta!" sanoi hän avaten sinetin. Ermegård rouva otti kutimensa ja Elina värttinänsä. Nuori mies näytti katuvan ajattelemattomia sanojaan päättäen niistä katseista, joita hän heitteli tyttöön. Mutta tämä ei kohottanut katsettaan työstään, ja niin oli huoneessa aivan hiljaista Åken tarkkaavaisesti lukiessa kirjettään.

"Herra Erik Turenpojalta!" sanoi hän. "Ritari ja hänen jalo emäntänsä lähettävät teille paljon terveisiä, täti, ja tuhansia onnen ja menestyksen toivotuksia. Erik herra kirjoittaa, että hän on yhtä onnellinen nyt kuin avioliittonsa alussakin."

"Mutta venäläiset ovat jälleen rikkoneet rauhan, vaikka se tehtiin ehdoilla, jotka he itse asettivat."

"Lienee tarpeellista, että ruotsalaisia laivoja lähetetään risteilemään Turun ympärille."

Elina vilkaisi nopeasti häneen. "Minun on vaikea lähteä täältä", vastasi Åke herra. Mutta se kaksinainen ajatus, joka piili tässä lauseessa, kohotti hennon punan hänen poskilleen, ja hän lisäsi: "Emme tiedä, kuinka kauan kestää, ennenkuin täällä kotonakin alkaa sota riehua."

Milloin pantiin alulle keskustelu, joka ei miellyttänyt Ermegård rouvaa, keskeytti hän sen tavallisesti sanoilla:

Silloin otti Antero Erikinpoika jonkun huolellisesti kirjaillun käsikirjoituksen, useimmiten oman tekemänsä ulkomaanmatkallaan, ja ne sisälsivät matkakuvia tai kertomuksia jonkun pyhimyksen ihmeellisistä elämänvaiheista. Hän käänsi niin hyvin kuin voi, ja hänen molemmat kuulijattarensa kuuntelivat hartaalla tarkkaavaisuudella. Siihen aikaan ei luettu paljoa, mutta sisältöä mietittiin ja sama teos luettiin moneen kertaan.

Åke Hannunpoika oli melkein aina läsnä näissä lukutilaisuuksissa. Kukaan ei tiennyt, kuunteliko hän mitä sanottiin vai harhailivatko hänen ajatuksensa menneisyydessä tai tulevaisuudessa. Melkein hänen tietämättään oli hänen katseensa kiintyneenä Elinaan. Toisinaan pani hän kätensä silmilleen, ikäänkuin häpeäisi itsekseen, mutta rakkauden tarve oli vielä suuri, ja isän tunteita hän, nelikymmenvuotias mies, tunsi tätä kahdeksantoista vuotiasta tyttöä kohtaan. Ei ollut vaikea nähdä, kuinka tulisesti Antero Erikinpoika rakasti häntä. Tyttökään ei onneksi ollut ruotsalaista aatelia eikä hänellä ollut ketään omaisia; jos nuori maisteri vain saisi hyvän viran, saattoi hän pyytää lemmittynsä kättä. Åke toivoi voivansa taivuttaa Ermegård rouvan suostumaan.

Nämä ajatukset palasivat melkein alituiseen; hän koetti niihin tottua, mutta hänestä tuntui yhä, ikäänkuin ne eivät oikein sopisi olosuhteihin.

Ilta päättyi yhteiseen rukoukseen. Linnanvartia astui sisään seitsemän aikaan, kumarsi syvään ja sanoi, että rukoushetki oli käsissä.

Silloin nousi Ermegård rouva, ja nojaten Elinan käsivarteen meni hän ulos ruokasaliin, mihin kappalainen ja linnan koko palvelusväki oli kokoontunut. Pappi luki muutamia rukouksia, veisattiin virsi ja sitten erottiin.

Åke herra ja nuori kirjuri menivät yhdessä ruokasaliin, ja usein saattoivat he pakinoida myöhäiseen iltaan. Viimeksimainittu oli opiskellut lainoppia, ja hänen korkein toiveensa oli, että hän saisi jonkun kihlakunnan huostaansa. Hän ei uskaltanut lausua, että hän tämän yhteydessä toivoi salassa Elinan kättä omakseen, mutta Åke arvasi sen.

Nuori mies näytti tuntevan jonkin pakollisen taakan hartioillaan, hän valitti alhaista syntyperäänsä ja puhui väliin matkasta vieraille maille.

Ermegård oli ottanut äidittömän pojan hoiviinsa jo pienokaisena ja alusta alkaen kohdellut häntä kuin perheeseen kuuluvaa. Siinä yksinäisessä elämässä, jota hän vietti, ei kukaan kiinnittänyt huomiotaan kansan keskuudessa liikkuviin juttuihin. Ne lakkasivatkin pian, sillä nuorukainen lähetettiin aikaisin vieraaseen maahan jatkamaan opintojaan.

Åke, joka oli kymmenen vuotta vanhempi, muisti aivan hyvin pienen pojan, joka alituiseen riippui hänen isoäitinsä helmuksissa. Hän lähti Ettakista, ja kun hän palasi lyhyille vierailuille, ei hän nähnyt enää häntä.

Sitä päivänsädettä, joka nyttemmin valaisi vanhan kummituslinnan, ei hän tuntenut ennenkuin Elina seisoi hänen edessään nuorekkaassa kukoistuksessaan.

Kun Antero Erikinpoika palasi ulkomailta, oli Ermegård rouva sisustuttanut hänelle huoneen linnaan.

Mitään selitystä ei hän antanut asiasta Åkelle, mutta hän näytti toivovan, että tämä lähestyisi nuorta miestä, ja hän teki niin, aluksi täyttääkseen mummonsa toivomuksen, sitten kunnioituksesta ja kiintymyksestä, lopuksi sentähden, ettei hän millään tavoin tahtonut virittää sitä mustasukkaisuutta, jota Erikinpoika ilmaisi, kun Elina selvästi osoitti pitävänsä Åken seurasta enemmän kuin hänen.

Kun Elina sitä vastoin ei ollut saapuvilla, silloin sopivat molemmat miehet hyvin keskenään. Antero Erikinpoika osoitti olevansa ajatteleva nuori mies, joka oli harjoittanut vakavia opintoja ja tahtoi, että isänmaa saisi nauttia hedelmät hänen työstään. Mutta kun hän puhui epäkohdista lainkäytössä, silloin saattoi Åke pitkät hetket katsella häntä ihmetellen; oli kuin unelmakuva muinaisuudesta olisi ilmestynyt hänen silmiensä eteen, se liukui ohitse, mutta palasi yhä uudelleen.

Kerran mainitsi hän Ermegård rouvalle, että Erikinpoika muistutti elävästi jostakin henkilöstä, jonka hän oli muinen nähnyt, mutta hän ei voinut muistaa, missä ja milloin. Ermegård rouva kalpeni silloin niin, että hän melkein pelästyi, eikä mummon vetoaminen äkilliseen pahoinvointiin voinut tukehduttaa hänen epäluuloaan, että nuoreen mieheen liittyi jokin salaisuus, vaikkei hän voinut käsittää mikä tämä salaisuus oli.

Erittäinkin näiden illanistujaisten jälkeen Åke mietiskeli tätä asiaa, kenties etupäässä Elinan tähden. Luultavasti ei vanhalla rouvalla olisi mitään sitä vastaan, että nuori tyttö yhdistyisi hänen suosikkinsa kanssa, mutta mahtoikohan tyttö tätä rakastaa?

Ritarin elävä tunne avasi tien sydämeen, ja sen täytti ihastuttavan immen kuva. Hän ajatteli:

Valtionhoitaja oli keväällä matkustanut Kalmarin tienoille ja käynyt siellä erinäisten suurmiesten luona, joita hän oli koettanut taivuttaa tehokkaasti ottamaan osaa puolustussotaan. Valtion johtomies ei voinut saada käskyjään toteutumaan, hän oli riippuvainen jokaisen mielivallasta. Tavallisesti luvattiin apua, mutta näitä lupauksia ei aina pidetty, ja monet matkat olivat sentähden tuloksettomat.

Tehtävänsä suoritettuaan aikoi hän palata ylämaahan varustamaan laivoja ja miehistöä Tukholmasta. Ruotsalaiset lähettiläät, jotka palasivat Kööpenhaminasta, toivat sieltä uutisen, että kuningas aikoi lähettää neljä tai kuusi suurta sotapurtta estämään suolan tuontia Ruotsiin. Jotta tämä voitaisiin estää, oli tärkeää antaa viholliselle tehtävää toisella taholla.

Maaliskuun viime päivät olivat menossa. Ettakissa istuttiin taasenkin loimottelevan takkavalkean ääressä. Elina oli saanut Erikinpojalta sitran ja näppäili laulaessaan sen kieliä.

Silloin kuultiin ratsastajan laskettavan pihaan, ja kohta sen jälkeen astui sisälle Lassi Juutti ja antoi herralleen kirjeen, jossa riippui sinetti.

Laulu oli vaiennut… Elina ainoastaan näppäili sitraa ja pani sitten pois sen.

"Hän nukkuu!" täydensi Elina ja viittasi Ermegård rouvaan, joka tosiaankin oli uinahtanut.

"Herra Svante Niilonpoika on uskonut minulle tehtävän suoritettavakseni!" lisäsi ritari hymyillen.

"Taaskin sota!" huokasi vanhus. "Tahdotteko mennä sanomaan, että panevat lisää puita uuniin", lisäsi hän heittäen tarkoittavan katseen nuoreen mieheen.

Erikinpoika ymmärsi, että hänestä tahdottiin päästä, ja lähti sielu täynnä levottomuutta.

"Siitä ei tule loppua, ennenkuin he ovat ottaneet henkenne!" virkkoi
Elina tukahuttaen liikutuksensa.

"Niin täytyy jokaisen soturin olla", virkkoi Ermegård rouva, "ja niin totta kuin olisi suurin suruni menettää teidät, rakas tyttärenpoikani, olisi kuitenkin minusta vielä katkerampaa, jollette alttiisti antaisi henkeänne ja vertanne isänmaan puolesta".

"Tiedän, että ne ovat kantaneet hedelmän", virkkoi vanhus jälleen.
"Svante Niilonpoika ei suotta sanokaan teitä rakkaaksi veljekseen."

Mutta Åke näki, kuinka Elina taisteli pidättääkseen kihoavia kyyneliään, ja hän vastasi sentähden hilpeästi: "Hänen rakas veljensä on tällä kertaa saanut helpon tehtävän. On kysymys ainoastaan hyökkäyksestä Skåneen, ja aion suoriutua siitä niin vähällä hengenvaaralla kuin suinkin, mutta suuremmaksi varmuudeksi pyydän teitä molempia rukoilemaan pyhältä neitsyeltä voimaa ja apua, että voittajana palaisin luoksenne!"

Hän vei Ermegårdin käden huulilleen ja sen jälkeen Elinan. Elinan käsi lepäsi kylmänä ja vapisevana hänen kädessään, ja tahtomattaan puristi hän sitä hellästi.

"Mutta nyt jätän teidät", lisäsi hän, "sillä minun on kirjoitettava tärkeitä kirjeitä".

Lassi Juutti ja valtionhoitajan lähetti seisoivat molemmat odottamassa. Edellinen sai käskyn heti nousta ratsaille ja ratsastaa Skaraan viemään viestin piispalle ja ympäristössä asuville vapaamiehille, että nämä seuraavana sunnuntaina eli palmusunnuntaina, huhtikuun viidentenä päivänä, olisivat häntä vastassa Enköpingissä, täysissä varustuksissa lähtemään sotaretkelle valtionhoitajan käskyn mukaan, ja hän toivoi, ettei kukaan vetäytyisi pois.

"Olkaa varma, herra, että tulen tekemään parhaani", sanoi ymmärtäväinen asemies.

Ritari kirjoitti valtionhoitajalle, kertoi hänelle, mitä oli tehnyt, ja kysyi, saattoiko hän odottaa lisäväkeä seitsemän- tai kahdeksansataa miestä.

Hänen täytyi saada siihen vastaus, ja hän saattoi uskoa asian ainoastaan omalle palvelijalleen.

Kirjeentuoja sanoi, että valtionhoitaja oli matkustanut Nydalasta
Jönköpinkiin lukuisain vapaamiesten ja neuvoston herrojen seurassa.
Åke herra käski silloin sanoa terveisiä, että vastaus tulee, mutta
että hänen täytyy tärkeistä syistä lykätä sen antaminen.

Ritari mittaili ripein askelin kamarin lattiaa. Tässä oli tilaisuus, jota täytyi käyttää hyväkseen. Kaikki skånelaiset herrat olivat eräässä kokouksessa Kööpenhaminassa ja kaikki linnat ja kartanot olivat väestä tyhjät, koska kukin mielellään pitää väkensä mukanaan sellaisissa kokouksissa. Jos hyökkäys suunnattaisiin Helsingborgiin ja sen ympäristöön, täytyisi Hannu kuninkaan saada muuta ajateltavaa kuin estää ruotsalaisia laivoja… Oli hyviä toiveita, että sellainen yritys tulisi menestymään.

Tosin oli hän pakoitettu lykkäämään matkansa muutamiksi päiviksi, koska Lassi Juutin täytyi ensin palata Skarasta, sitten mennä Jönköpinkiin ja tuoda vastaus sieltä, mutta siihen viivytykseen alistui hän mielellään. Hän oli nähnyt kyyneliä Elinan silmissä ja tahtoi kuulla selityksen immen omilta huulilta… Jos oli niin, että tämä rakasti häntä, silloin… Niin, pitemmälle ei hän ehtinyt, sillä nyt ajoi muuan kuorma pihalle ja hän tunsi rattailla kauan odottamansa miehen.

Kuormassa oli suuri laatikko, josta, kun se avattiin, ilmestyi kallisarvoinen harppu. Åke oli aikonut sen lahjaksi Elinalle, mutta nyt, kun hänen oli se annettava, pelkäsi hän ilmaisevansa tunteita, joista ei kukaan saanut tietää mitään, ja kaikkein vähimmän Elina. Epävarmana, kuinka menettelisi, antoi hän viedä soittimen ylös ruokasaliin. Siellä riippui keskellä seinää hänen äitinsä kuva luonnollisessa koossa, ja hän käski asettaa soittimen sen alle. Samassa, kun se oli tehty, astui Elina sisään.

"Usein, usein!" vastasi Elina, ja kirkkaat helmet vierivät ruusuisia poskia pitkin.

"Ei, ei!" vastasi neito hätääntyneenä… "Hän sanoo minulle, mitä minun on tehtävä!" Hänen katseensa suuntautui tauluun.

"Että täällä on kätkettynä salaisuus, jonka täytyy tulla päivänvaloon."

"Hän on kysynyt minulta, tahdonko, mutta en ole nähnyt häntä sen jälkeen kuin te tulitte tänne."

Mitäpä varten sitä olisi tarvittukaan! Hän luki immen nuoresta sielusta, näki, että tämän sydän uhkui rakkautta häneen, ja hän paloi halusta sanoa, että tähän rakkauteen vastattiin etteikä mitään ollut tiellä.

Elina ne houkutteli esiin. Ne helähtelivät alussa valittavina, rukoilevina, sitten niiden voima kasvoi ja ne aivan kuin kävivät taistelua olemassaolosta, koettaen voittaa kaikki esteet; vähitellen sulivat äänet syvän juhlalliseen virrensäveleen.

Ritari seisoi ihastuksissaan ja ihmeissään. Oliko neitsyt puhunut hänelle sävelin, pyytänyt hänen sääliään? Pelkäsikö Elina jotakin? Ja mitä?… Sattumalta osui hänen katseensa tauluun, ja hänestä tuntui, että äiti ikäänkuin suojellen piti kättään neitsyen yllä, samalla katsellen ankarasti häntä… Tämän täytyi kaiken olla kiihtyneen mielikuvituksen virvoja. Hän rakasti Elinaa, tahtoi ottaa hänet emännäkseen… Mitä olisi tätä vastaan muistutettavaa, miksei hänkin saisi nauttia kodin onnea?

Viimeiset sävelet olivat hälvenneet, ja Elina seisoi vielä paikoillaan käsivarret harpun ympärillä.

Tällöin avautui ovi ja Ermegård rouva astui sisään linnanvartian seuraamana. Että heidän pitikin tulla juuri nyt! Elina lakkasi melkein samalla hetkellä soittamasta ja meni Ermegård rouvaa vastaan.

"Kaikella on aikansa", sanoi tämä ankarasti. "Köyhät odottavat tuolla ulkona ruokaansa."

"Ja minä kun olen aivan unohtanut heidät!" huudahti Elina säikähtyneenä ja riensi ulos.

"Sydämellinen kiitos, tyttärenpoikani, kallisarvoisesta lahjasta, mutta se on pantava piiloon…"

"Tahdon ottaa siihen osaa koko talonväkeni kera. Elina saa soittaa laulun säestykseksi."

"Enkö häntä jo varoittanut? Se ei koskaan pääty hyvin, kun vanha mies nai nuoren tyttöheilakan!"

"Ja senkötähden oli tyttö sidottava vanhaan mieheen? Sano hänelle, että mitä keittää, sitä saa syödä!"

"Sen teen, mutta sano Erik Jönssinpojalle, että jos hän kiduttaa vaimoaan mustasukkaisuudellaan, otan minä sen tänne linnaan."

Linnanvartia sai merkin mennä, ja heti hänen sulettuaan oven jälkeensä, käänsi Ermegård rouva päänsä tyttärenpoikaansa. "Sinä olet ollut tarkkaavainen kuulija", sanoi hän ja katsoi häneen.

"En minä tiedä!" Ermegård rouva pani kätensä silmiensä eteen salatakseen liikutustaan.

"Se ilahuttaa minua!… Kuules! Antero Erikinpoika on mennyt tutkimaan metsävarkaita; sinä saat auttaa minua eräässä asiassa hänen ollessaan poissa."

"Onko Antero Erikinpojallakin tapana mennä sinne, ettekä te aja häntä pois?"

"Heistä täytyy tulla pari!" puuskahti hän. "Minä en voisi kuolla levollisena, jos tästä liitosta ei syystä tai toisesta tulisi totta."

Syntyi pitkä äänettömyys. Åke oli kahden vaiheella, ilmaisisiko isoäidilleen rakkautensa ja salaisen luulonsa, että Elinakin rakasti häntä… Mutta silloin välähti muuan ajatus hänen sielussaan… "Tahdotteko, että minun olisi pidettävä huoli tornin muuraamisesta umpeen?" sanoi hän.

Ermegård rouva antoi merkin Åkelle, että tämä jättäisi hänet yksin, ja kysyi sitten, oliko Pentti Pentinpoika tullut, sillä hän tahtoi puhutella häntäkin.

"Niinpä olkoon sitten!" vastasi linnanrouva tyytymätönnä… "Erik
Boonpoika tulkoon sisään!"

Tämä astui sisään, mutta ei suinkaan samalla nöyrällä ryhdillä, mikä tavallisesti oli herraskartanoiden talonpojille ominainen. Ei hän näyttänyt erittäin katuvaltakaan, vaikka hän hämillään pyöritteli lakkiaan käsissään.

"Tiedättekö, että Pentti Pentinpoika on saanut kärsiä rangaistuksen epäsäännöllisestä elämästään?"

"No, olkoon tämän kerran, mutta tästälähin saatte saman rangaistuksen kuin kaikki muutkin!"

"Siitä kai ei sentään tule mitään", sanoi mies viekkaasti, vihaisesti hymyillen.

Ermegård rouvan silmät leimahtivat. Hän tarttui soittokelloon, joka oli pöydällä. "Teille on monta kertaa osoitettu suurta ja ansaitsematonta armoa. Mutta nyt se on lopussa, ja te tulette saamaan selkäänne puolta enemmän kuin Pentti Pentinpoika."

Talonpoika tuijotti hölmistyneenä häneen; hän tiesi tuskin, saattoiko uskoa korviaan.

"Samoin ette ole viiteenkolmatta vuoteen maksanut veroja ettekä sakkoja; nyt on ne otettava viimeiseen ropoon." Hän kohotti kätensä soittaakseen.

"Olkaa armelias!" huusi talonpoika, lankesi hänen jalkoihinsa ja suuteli hänen hamettaan.

"Erik Boonpoika pidetään lujassa säilössä, kunnes olette noudattanut tänne kirstun, jonka hän neuvoo teille!" käski ankara rouva. "Ilmoittakaa sitten minulle heti, kun se tulee. Onko Erik Jönssinpojan vaimo tullut?"

Linnanvartia meni vankeineen, ja kohta sen jälkeen näkyi ovessa nuori kaunis nainen, jonka posket olivat kalpeat ja silmät itkettyneet.

"Tule lähemmäksi!" käski linnanrouva. Silloin lankesi nainen lattialle ja purskahti hillittömään itkuun.

Ankara rouva ei voinut karkoittaa mielestään säälin tunnetta; ja hän sanoi melkein lempeydellä: "Sinusta liikkuu pahoja puheita, Ingri!"

"Vähät siitä, että hän lyö minua; mutta hän pilkkaa ja puhuu pahaa minusta."

"Minä teen kaikkia askareita sekä ulkona että sisällä. Kertaakaan ei hänellä ole ollut syytä valittaa ruuasta eikä oluesta, yhtä vähän kuin elukkainkaan hoidosta. Minä olen aamulla ensimäisenä ylhäällä, joko värttinän tai kangaspuiden ääressä."

"Äsken täyttänyt seitsemäntoista vuotta, mutta olen kuitenkin saanut enemmän kuin kyllikseni tästä kurjasta elämästä."

"Sinä tiedät, että meidän on rakastettava niitä, jotka meitä vihaavat ja annettava anteeksi niille, jotka ovat rikkoneet meitä vastaan."

"Tehkää se, jalo rouva! Minä palvelen teitä uskollisesti ja teen mielelläni karkeimmatkin tehtävät."

Ermegård rouva luetteli hänen päivittäiset tehtävänsä, ja Ingri oli yhtä innokas käymään niihin käsiksi kuin hukkuva käteen, joka ojennettiin häntä pelastamaan.

Elina neitsyt kutsuttiin ottamaan osaa neuvotteluun tai oikeammin kuulemaan ankaran rouvan tahtoa, mutta koskaan ei se ollut paremmin vastannut hänen omia toivomuksiaan. Hän oli kauan tuntenut syvää sääliä Ingriä kohtaan ja oli iloinen, kun sai hänet alituiseen luokseen.

Tästä vielä parhaallaan puheltaessa saapui ennen mainittu kirstu. Ermegård rouva kannatti sen huoneeseensa, ja Erik Boonpoika sai astua sisään.

Mutta tällä kertaa näytti hän sangen tyrmistyneeltä eikä yhtään empinyt ottaessaan kirjettä esille. Se oli muutamalla neulanpistoksella kiinnitetty vanhan takin vuoriin.

Ermegård rouva heitti vain muutaman katseen kirjeeseen; se oli osoitettu hänelle, ja hän rutisti sen kokoon, samalla käskien talonpojan sulkea kirstun ja kantaa sen kotiin.

"Saanko nyt mennä?" kysyi mies epäröiden. "Saat, mutta älä anna minulle syytä kutsua sinua jälleen tänne, sillä silloin…"

"Kotiin mennessäsi poikkeat Erik Jönssinpojan luo ja sanot hänelle, että Ingri jää tänne."

Sillävälin oli Åke kovasti kiihdyksissään palannut huoneeseensa; hän ei epäillyt, että täällä piili joku salaisuus, mutta minkä laatuinen? Hänen vanhan isoäitinsä kehoitus muurata umpeen tie tornikammioon näytti hänestä välilliseltä kehoitukselta mennä sitä tutkimaan. Toistaiseksi päätti hän olla sanomatta mitään Elinalle, mutta ei hän aikonut hänestä luopuakaan. Lassi Juutti oli palannut Skarasta, ja hänet oli heti lähetetty Jönköpinkiin viemään ritarin kirjettä. Nyt oli Åkella muutamia päiviä omistaa yksityisille asioilleen.

Hän kyseli linnan vartialta tietä torniin. Tämä näytti alussa olevan ymmällä ja vastaili vältellen, mutta kun hän kuuli, että se tapahtui Ermegård rouvan tahdosta ja suostumuksella, tarjoutui hän mukaan. Åkella ei ollut mitään sitä vastaan, ja he lähtivät liikkeelle mukanaan kynttilät, tulukset ja lapiot.

Kello oli kuusi aamulla. Vesi oli alentunut, niin että pimeä käytävä näytti melkein kuivalta. He sytyttivät kumpikin vahakynttilänsä ja menivät käytävään.

Kun ritari valaisi ylöspäin, näyttivät kattokivet hänestä ikäänkuin veden sorvaamilta; pohjan sitä vastoin peitti puhdas, valkoinen hieta, jonka vesi luultavasti jätti virratessaan pois.

Heidän kulettuaan 15—20 jalkaa loivasti ylöspäin jakaantui tie kolmeen sangen kapeaan polkuun, mutta nyt käytävä kohosi niin jyrkästi ylöspäin, että jollei se olisi muodostanut eräänlaisia kiertoportaita, vaikkakin melkein ilman porrasaskelmia, olisi ollut mahdotonta nousta sitä ylöspäin. Siellä täällä riippui muutamia puolilahoja nuoranpätkiä merkkinä, että muinen oli niiden avulla hilauduttu torniin.

Molemmat ulommat käytävät olivat miehen vyötäisen korkeudelta täytetyt soralla ja hiedalla. Åke oli muistavinaan, että portti oli pidetty sulettuna hänen lapsuutensa aikana ja että häntä oli ankaran rangaistuksen uhalla kielletty koettamasta tunkeutua maanalaiseen käytävään. Huomattiin mahdottomaksi päästä ylös lapioiden ja kynttiläin kanssa; edelliset jätettiin sentähden alas, kynttilät pitivät molemmat miehet hampaissaan kavutessaan käsin ja jaloin ylöspäin.

Työ oli ylen vaivalloinen, mutta jos siinä taukosi, lipui samalla tahtomattaankin alaspäin; oli siis mentävä joko eteen- tai taaksepäin.

Suunnilleen puolitiessä oli ikäänkuin pengermä, jossa saattoi levähtää. Läähättäen ja hikisinä heittäytyivät molemmat miehet maahan.

Linnanvartia hymyili tyytyväisenä ja veti pullon taskustaan. "Sitä odotinkin!" sanoi hän.

"Meidän ei ole puhuttava siitä täällä", sanoi linnanvartia silminnähtävästi pelästyneenä. "Onko ehkä joku siellä ylhäällä?"

Ritari jatkoi matkaa etumaisena, mutta hänestä tuntui, kuin hän lipeilisi alas useampia askeleita.

Samassa oli kuin tuulenpuuska pyörtäisi tornin ympäri, ja peräkkäin kuului neljä lerkunlyöntiä, synkkinä, kainaloina, onnettomuutta uhkaavina.

Molemmat kynttilät putosivat maahan ja sammuivat. Vaeltajamme olivat pilkkopimeässä.

"Matkaa ei voi olla enää pitkältä jälellä, ja varmaan käy kiipeäminen helpommin ilman suukapulaa", virkkoi ritari hilpeästi ja ponnisti voimansa äärimmilleen päästäkseen ylöspäin.

Muutamain minuuttien kuluttua puski hän päänsä jotakin kovaa vasten. "Voitto! Nyt täytyy meidän olla perillä!" Hän löi nyrkillään jotakin vasten, jonka hän luuli olevan oven. Se oli ilmeisesti raudasta ja aukeni luultavasti ulospäin…

Kuitenkin iski hän tulta, ja kun taula vihdoin syttyi, saattoi hän sen levittämässä heikossa valonkimmellyksessä huomata parrun, joka kulki oven yli poikkipäin.

Suurin vaikeus oli päästä ylös niin korkealle, että sai siitä kiinni. Kun ei ollut mitään tukea jalkojen alla eikä voinut pidellä mistään käsillään, vaadittiin häneltä mitä suurimpia ponnistuksia, ettei solunut alaspäin. Hän koetti saada kiinni jostakin kohtaa ovesta.

Ovi ei ollut tosiaankaan erittäin tiiviisti sulettu, ja kouristuen siihen käsin kiinni saattoi hän vetäytyä lähemmäksi.

Sen jälkeen tarvitsi hänen hengähtää muutamia minuutteja. Sitten oli nopeasti hypähdettävä ja siepattava kiinni väliparrusta, mutta jollei hän sitä tavannut tai ei voinut pidellä kiinni, tuli hän todennäköisesti putoamaan alas suinpäin tai nurinniskoin.

Silloin tunsi hän jotakin kylmää, kosteaa, joka kosketti hänen kättänsä. Se oli luultavasti etana tai sisilisko. Hän linkosi sen tuimasti luotaan ja kuuli kuinka se löi kiviä vasten, mutta heitto hälvensi samalla hänen epäilyksensä ja hän nousi päättäväisesti. Nopealla sieppauksella tarttui hän parruun, hoippui tuokion, mutta pysyi kiinni.

Nyt oli löydettävä lukko. Hän etsi molemmilta puolin, mutta sitä ei löytynyt. Kuitenkin kulki parru suoraan poikki oven.

Hän kömpi eteenpäin ja kopeloi toisella kädellään, toisella pidellen kiinni. Parru tuntui ulottuvan ovenreunan ulkopuolelle, hänen täytyi siis seurata sitä myöten… Nyt oli hän jo seinän kohdalla; ovi oli lopussa, mutta parru jatkui yhä.

Sitä pitelemässä näytti olevan rautasinkilä, joka tuntui olevan aivan taottu siihen kiinni. Hän pani olkapäänsä parrun alle; vihdoin antoi se perään ja kimmahti irti, mutta samassa menetti Åke herra tasapainonsa ja kaatui kumoon.

Luultavasti löi hän päänsä muuria vasten, sillä hän joutui tuokioksi tainnoksiin, ja kun hän jälleen heräsi tajuunsa, tuntui hänen päänsä niin huimaavalta ja raskaalta, että hänen täytyi olla hetken aikaa liikkumatonna.

Mutta tällöin huomasi hän valojuovan, jota ei ollut ennen nähnyt… Hän ojensi kätensä ja kosketti johonkin teräväreunaiseen. Hän tarttui siihen, ja kun hän heilutti sitä kahtaannekäsin, syntyi nariseva ääni. Hieman mietittyään tajusi hän, että sen täytyi olla rautaoven, joka oli auennut hänen otettuaan parrun pois. Mutta vielä oli sisempi ovi jälellä.

Hän lähestyi tätä vaivalloisesti, ja hänen sysättyään lennähti se seinää vasten. Ritari veti helpoituksen huokauksen: vihdoinkin oli hän perillä!

Pieneen matalaan huoneeseen tuli valoa yhdestä ainoasta ikkunasta, joka oli syvässä ikkunakomerossa. Pohjapiirrokseltaan kahdeksannurkkaisena muistutti se huippukattoista telttaa. Huonekalustona oli ainoastaan penkki ja pöytä; mutta eräässä nurkassa oli kasa olkia, ja Åke arvasi, että Elina oli maannut niillä viettäessään yönsä täällä ylhäällä.

Seinät olivat ainoastaan muurisavesta ilman mitään verhoa tai peitettä; ainoastaan seinällä vastapäätä ikkunaa riippui pitkä, musta riepu.

Ritari veti sen syrjään ja melkein pelästyi nähdessään taulun, joka esitti luonnollisen kokoista naisolentoa. Kuta kauemmin hän sitä katseli, sitä selvemmin hän näki, että kuva suuressa määrin vivahti hänen äitiinsä… Olikohan se mahdollisesti epäonnistunut mukailus?… Mutta nämä kasvot olivat hennommat ja niillä oli syvä kärsimyksen ilme.

Seistessään syventyneenä kuvaa katselemaan näki hän, että taulu hiljaa liikkui. Nähtävästi oli se oven peitteenä. Hän vetäytyi syrjään, nähdäkseen itse ennenkuin hänet nähtiin.

Tulija oli Elina. Hän katseli hätiköiden ympärilleen, mutta hän muuttui aivan kuin päiväpaisteiseksi ritarin nähdessään.

"Tekö todellakin? Ja sitten hän sanoi, että ääni oli erään ammoin aikoja manalle menneen."

Elina huomasi avatun oven ja riensi huudahtaen sinne. "Tulitteko tuota tietä?…" kysyi hän hämillään ja kalpein poskin.

"Jos hän olisi tullut ylös asti, olisi hän kyllä opastanut teidät oikeaan." Näin sanoen avasi hän pienen salaoven, joka oli itse muurissa.

"Ja te olette tullut tänne minua varoittamaan? Hyvä, rakas lapsi!…"
Hän ei voinut olla tarttumatta hänen käteensä.

"Hän lähetti enkelin minua suojelemaan!" sanoi ritari ja veti hänet lähemmäksi itseään.

Hän oli kietomaisillaan käsivartensa tytön ympärille ja sanomaisillaan, kuinka suuresti hän tätä rakasti. Silloin oli hän tuntevinaan ikäänkuin puvun kahinan, joka humahti hänen ohitsensa.

"Täällä on oikea paikka puhua siitä! Kerro minulle, Elina, kaikki mitä tiedät!"

Molemmat istuutuivat penkille, mutta ritari oli jälleen oma itsensä eikä hän edes katsonutkaan rinnallansa istuvaan nuoreen, kauniiseen tyttöön.

"Olin ainoastaan kymmenvuotias, kun tulin tänne", sanoi hän, "mutta minä muistan, että jo ensi yönä näin unta kalpeasta naisesta, joka tuli luokseni ja kysyi, tahdoinko Ermegård rouvan tähden kärsiä suuren häpeän".

"Hän oli ollut äitini ainoa ystävä, hän oli auttanut häntä ja sisaruksiani! Minä sanoin, että tahdoin tehdä kaiken minkä voin."

"Ei mitään sen koommin! Näin hänet viiden vuoden kuluessa melkein joka yö, mutta hän ei puhutellut tällä aikaa minua koskaan, hän istui vuoteeni vieressä ja hymyili minulle."

"Niin, Ermegård rouva tahtoi niin. Silloin tapahtui… siitä on pian kolme vuotta"… Hän katseli ympärilleen ja veti syvään henkeään.

"Oli myöhäinen kesäilta, ja minusta oli niin suloista istua tuolla ikkunankomerossa ja katsella yli maiseman. Silloin… en tiedä kuinka se kävi… olin varmaankin nukahtanut ja näin unta, että hän tuolta kuvasta tuli luokseni, tarttui käteeni ja vei minut sisälle kamariin.

"'Nyt on aika käsissä!' sanoi hän. 'Jos sydämesi ja mielesi on puhdas ja hyvä, niin on Herran enkeli osoittava, mitä sinun on tehtävä, ja sinun tekosi on koituva monien syntien sovitukseksi!'"

"Minä heräsin siihen, että aurinko pisti suoraan silmiini. Esirippu oli pudonnut alas ja ensi kerran näin minä kuvan ja tunsin henkilön samaksi, jonka olin nähnyt unissani. Seuraavana…"

"Seuraavana päivänä tuli Antero Erikinpoika", sanoi Elina punastuen. "Näin heti, että hänen ja taululla kuvatun naisen välillä oli yhtäläisyyttä!…"

"Ettekö ole sitä huomannut? Katsokaas sitten, kuvalla on hänen silmänsä ja hänen suunsa…"

"Eräänä päivänä, kun olimme tavallisuuden mukaan istuneet Ermegård rouvan luona, olin minä kieltäytynyt laulamasta enkä vastannut koko miehelle muuta kuin on ja ei."

"Kun Ermegård rouva ja minä olimme jääneet kahden, otti hän minut syliinsä, kutsui minua tyttärekseen ja sanoi, että minun tästälähtien oli sanottava häntä mummoksi."

"Samana iltana tulin tänne ylös ja nukuin kuten tavallisesti. Näky tuli, hän itki ja katseli minua surun ilmeellä, joka koski minuun syvästi. Minä kysyin syytä ja hän vastasi: 'Sydäntään ei voi kukaan pakoittaa'."

"Näyttää kuin hän ja Ermegård rouva olisivat olleet yhtä mieltä", virkkoi ritari hieman katkerasti.

"Minun mieleni oli sangen masentunut, se teki minut nöyremmäksi ja sentähden ystävällisemmäksi."

"Sitten tahdon vapaasti sanoa ajatukseni, ja juuri täällä on se tapahtuva!…"

"Minä en tahdo tietää mitään!" huusi Elina kiihkeästi. "Tulkaa ja seuratkaa minua, ritari!"

Hän juoksi nopeasti ulos. Siellä riippui pieni lyhty, joka valaisi himmeästi. Hän puhdisti sydäntä, mutta ritari näki, kuinka hänen kätensä vapisi.

"Antakaa minulle lyhty!" sanoi ritari. "Minun tarvitsee tutustua tiehen, sillä minä aion palata tänä iltana."

Tie, jota Elina oli mennyt ja jota he nyt palasivat, kulki neliskulmittain tornista torniin. Elina toisti kerta toisensa jälkeen:

"Tämä on itäinen torni, tämä eteläinen, tämä länsi-, tämä pohjoistorni." He olivat kulkeneet milloin muutamia askelia ylöspäin, milloin muutamia alaspäin; siellä eksyi helposti alituiseen juoksemaan nelikulmiossa, mutta nyt oli löydettävä käytävä alas.

Pohjoistornista menivät he hieman alaspäin viettävää käytävää ja sitten taasen ylös ja alas pienemmän neliskulman. He pysähtyivät korkean oven eteen, jossa oli avain. Elina aukaisi sen ja viittasi Åkea seuraamaan. Ummehtunut haju löyhähti heitä vastaan.

He kulkivat pitkää pimeää käytävää, ja ritari ihmetteli mielessään nuoren neitsyen rohkeutta, kun tämä yksin kulki tietä, joka olisi voinut saada monen miehisenkin sydämen pelosta pamppailemaan. Käytävän päässä olivat portaat. Elina viittasi ritaria menemään edeltä ja tuli itse jälestä. He seisoivat uudelleen oven edessä, mutta avain oli Elinalla vyöllään. Hän avasi, ja nyt virtasi kirkas päivänvalo heitä vastaan; he olivat suuressa porstuassa Ermegård rouvan huoneen vastapäätä.

"Minusta näyttää käsittämättömältä", huudahti ritari, "että olen oleskellut täällä kaksitoista ensimäistä ikävuottani enkä kuitenkaan tiennyt mitään näistä salaisista käytävistä!"

"Rukoilen alituiseen, ettei ainoakaan paha ajatus pääsisi sieluuni."
Sekunnin epäröiminen, ja hän jatkoi:

"Kun kiusaus tulee, kohtaa hän siellä ylhäällä minut uhkaavin katsein, ja minä tunnen, että minun täytyy jatkaa, mitä olen aloittanut, jotta en turmelisi ikuista hyvääni."

"Ei, neitsyt, ei itsenne eikä minun tähteni! Jollei kelpo miekkani voikaan tulla suurin käytäntöön, antaa se kuitenkin minulle saman turvallisuuden tunteen kuin teille tieto sielunne puhtaudesta."

Elina antoi hänelle avaimet, muistutti hänelle mihin oli jättänyt lyhdyn ja pyysi lopuksi häntä panemaan sen ikkunalle tornikamariin, niin että voisi nähdä hänen päässeen perille.

Elinan määräyksissä oli sellaista osanottoa, sellaista hellää huolenpitoa, että Åken taaskin valtasi sama palava halu sanoa, kuinka hellästi hän rakasti häntä. Jos Elina vastasi tähän tunteeseen, olisi julmaa, jos hän antaisi kätensä toiselle kuin sille, jolle ennen oli antanut sydämensä.

"Rakas, hyvä Elina, kuinka voin kiittää sinua!" sanoi hän ja tarttui taasen pieneen käteen.

"Lähtekäämme nyt mummon luo!" sanoi Elina kainosti ja katsoi hymyillen ylös ritariin.

"Sanoaksemme hänelle, että me rakastamme toisiamme ja meidän täytyy kuulua toisillemme!" oli Åke vähällä huudahtaa. Mutta samassa tuli Ingri nopeasti Ermegård rouvan huoneesta. Hänen kasvoillaan kuvastui kova pelästys.

"Erik Jönssinpoika on tuolla sisällä… Hän tahtoo väkisin viedä minut täältä…"

Ärtynyt talonpoika oli lähettänyt linnaan sanantuojan, jonka oli salaa sanottava Ingrille, että jollei tämä mielisuosiolla palaa, lyö hän hänet kuoliaaksi.

"Sitten saa hän tehdä sen!" vastasi Ingri tyynesti. "Mutta minä en palaa koskaan."

Mies odotti vielä vuorokauden, mutta sitten kävi ikävä hänelle sietämättömäksi. Hänen rakkautensa oli muuttunut eräänlaiseksi hulluudeksi; hänen täytyi nähdä Ingrin itkevän ja valittavan, ainoastaan se lievensi niitä tuskia, jotka häntä raatelivat.

Se kiellettiin häneltä. Linnanvartia oli äsken palannut retkeltään, jolle oli lähtenyt ritarin kanssa, ja riensi linnanrouvan luo nöyrimmästi neuvomaan, ettei Erik Jönssinpoikaa otettaisi vastaan siinä tilassa, jossa hän nykyään oli.

"Eikö hän tiedä, että minä olen pitänyt Ingrin täällä? Tulkoon hän sisään!"

"Heti, sanon minä!" tiuskaisi linnanrouva, ja sanoja seurasi katse, joka sai linnanvartian melkein lentämään.

Erik Jönssinpoika astui sisään. Kasvot olivat melkein veristyneet, ja hän vapisi pidätetystä liikutuksesta.

"Mitä teillä on sanottavaa?" kysyi linnanrouva jälkimäiseltä tavallistakin ankarammin. "Ei mitään, mutta minä luulin…"

Linnanvartia katosi näkyvistä, mutta pysähtyi oven taakse kuulostamaan, jos häntä tarvittaisiin. Ermegård rouva mittaili syntipukkia päästä jalkoihin halveksivin katsein. Sen jälkeen sanoi hän:

Mies otti ruoskan ja lähestyi epäröiden. Linnanrouvan katse ei kääntynyt hänestä hetkeksikään.

Mutta samassa sai hän ruoskansiimasta sivalluksen käsivarteensa, niin että hän hätkähti.

"En, nyt täytyy minun se sanoa!" huusi mies. "Antakaa minulle vaimoni takaisin!"

"Mutta sinä olet lyönyt häntä, sinä olet katkeroittanut hänen elämänsä ja saattanut hänet monta kertaa toivomaan kuolemaa!" Tällöin läimähti ruoskansiima kerta toisensa jälkeen rikolliseen, mutta vaikka hän joka kerta kiemurtautui tuskasta, ei hän välttänyt rangaistusta. Ermegård rouvalla oli harjaantunut käsi, mutta hän ei lyönyt koskaan kasvoihin ja häntä ylistettiin sentähden verrattain armeliaaksi rouvaksi.

Kun hän oli väsynyt pieksämiseen, sanoi hän: "Kas niin, Erik
Jönssinpoika, nyt saat mennä matkaasi!"

Talonpoika kalpeni. "Varmaankin joku korkeista herroista on iskenyt silmänsä häneen!" puuskahti hän vihan tukehduttamalla äänellä.

"Hän on poissa järjiltään!" sanoi Ermegård rouva. "Mutta linnassa on hyviä vankihuoneita; sinne hänet on vietävä."

"Ettekö ole luvannut asestaa muutamia talonpoikia, isoäiti?" kysyi ritari. "Antakaa minulle tämä!"

"Ei minusta ole", huudahti mies pelästyneenä. "Antakaa minun jäädä tänne!"

"Sinussa on liian tulista verta; sitä täytyy laskea pois", sanoi Åke.
"Sinä tulet takaisin uutena ihmisenä."

Äänessä oli niin sydäntä vihlaisevan surullinen sävy, että Åken kävi sääliksi.

Ermegård rouvan viittauksesta avasi hän oven viereiseen huoneeseen. Siellä olivat Elina ja Ingri. Molemmat näyttivät ylen kiihtyneiltä; viimeksimainittu saattoi vain vaivoin pysyä pystyssä.

"Sinä olet sydämetön nainen!" vastasi Åke. "Mutta nyt olen antanut lupaukseni, ja sentähden sinun täytyy."

"Tämä menee liian pitkälle!" huusi ritari vihastuneena. "Mene heti ja anna kätesi hänelle!"

Ingri lähestyi hitaasti ja ojensi miehelle kätensä. Tämä veti hänet luoksensa, mutta samassa välähti veitsi hänen toisessa kädessään, ja jollei Åke olisi salaman nopeudella tarttunut hänen käsivarteensa, olisi hän iskenyt sen naisen rintaan. Nyt sattui se ainoastaan olkapäähän, joka lievästi haavoittui.

Ritari sai painiskella talonpojan kanssa, ennenkuin onnistui vääntämään veitsen hänen kädestään.

"Ottakaa hänet kiinni!" käski hän sen jälkeen. "Ja pukekaa hänet univormuun, määrään sitten lähemmin."

Tämä ei ollut edes katsonutkaan mieheensä. Kun Elina tahtoi sitoa hänen haavansa, sanoi hän, ettei se merkinnyt mitään. Hänen käytöksessään oli luonnotonta välinpitämättömyyttä, joka melkein vaikutti kauhistavasti.

Åke katui luottamustaan, mutta oli suuttunut naiseen, jonka kylmyyden hän katsoi olleen syynä hurjaan puuskaukseen.

"Sellaista naista ei teidän olisi pidettävä talossanne, isoäiti", kuiskasi hän.

"Mitä te miehet sellaisesta käsitätte?"… Rouva Ermegård käski Elinaa ottamaan Ingrin huostaansa, ja kun molemmat olivat menneet, lisäsi hän:

"Tiedätkö mitä hänen on täytynyt kokea? Eikö hänellä ollut syytä pelkoon ojentaessaan miehelle kätensä?"

"Kysy häneltä, ja hän varmaan vastaa, että tiesi miehen tahtovan riistää hänen henkensä. Minäkin tiesin sen; näin sen hänen verestävistä silmistään."

"Parempi sekin kuin alituisella pelolla ja vavistuksella odottaa miehen kotiin palaamista."

"Oh, hän palaa kyllä! Kun katkera kalkki on kerran nostettu huulille, täytyy se juoda pohjaan… Minä tiedän sen, minä!"

Vanhus oli sangen kiihoittunut, mutta hän tyyntyi pian. "Muista minun sanoneen, mies on hylkiö!"

"Minulla on enemmänkin sanottavaa", lisäsi Ermegård rouva lempeämmällä äänellä. "Istu!"

Vanhus veti syvään henkeään. "Minä voin kieltää sen", sanoi hän. "Voin lähettää Elinan luostariin, kuitenkaan saavuttamatta tarkoitustani."

"Sentähden otin hänet kasvatettavakseni, mutta hänen täytyy omasta vapaasta taipumuksestaan suostua menemään hänelle! Onko minun valmistaakseni hänelle iloisen elämän mentävä syyllisyyden painamalla omallatunnolla rauhattomaan hautaan?"

Hän sanoi nämä sanat liikutuksesta vavisten ja suurella ponnistuksella. Ne tulivat tahtomatta syvästi haavoitetusta sydämestä.

Se sisälsi, että valtionhoitaja oli kaikin puolin Åke herran kanssa samaa mieltä ja että herrat olivat päättäneet lähettää avoimen kirjeen likeisimmilleen ja heidän ystävilleen, että he heti ratsastaisivat Sunnerbrohon ja yhtyisivät Åke herraan ja ritariin.

Åke seisoi kotvan mietteissään. "Minun täytyy itseni matkustaa Jönköpinkiin tapaamaan valtionhoitajaa", sanoi hän. "Ilmoita heti väelleni ja rekryyteille! Lähdemme kahden tunnin kuluttua!"

Kaikki lemmenhaaveet olivat kuin puhalletut pois; nyt oli hän ainoastaan soturi.

Pukeutuessaan varustuksiinsa laati hän ajatuksissaan tulevan sotaretken suunnitelmia, jotka täyttivät niin hänen mielensä, ettei häneltä riittänyt Elinalle ainoaakaan ajatusta.

Nytkös syntyi linnassa elämää ja liikettä, asemiehet ja palvelijat juoksivat ristiin rastiin. Ermegård rouva oli varustanut viisikolmatta miestä, nuoria reippaita renkipoikia. Erik Jönssinpojasta tuli kuudeskolmatta, hän oli vanhin, vakinaisesti asuttunut talonpoika, mutta hänellä oli kaikkein huonoimmat varustukset. Ei ehditty enää hankkia mitään uutta, ja hänen saamansa vaatekappaleet eivät olleet ainoastaan vanhat ja lopen kuluneet, ne olivat lisäksi liian ahtaatkin.

Toiset rekryytit eivät säästäneet pilkallisia huomautuksiaan, mutta hän ei ollut niitä kuulevinaan.

Linnanvartia pyyteli ritarilta anteeksi, mutta sai vastaukseksi:
"Kyllä välttää!"

Reput täytettiin ja säkkeihin ahdettiin leipää, suolattua silavaa, kuivattua kalaa ja muuta. Jokaisen oli otettava muonaa yhdeksitoista viikoksi, ja se ei ollut mikään vähäinen määrä äkkipäätä haalittavaksi kokoon. Mutta Ermegård rouvalla riitti; hän oli itse mukana aitoissa ja piti silmällä, että jokainen sai täyden määrän, pikemmin yli kuin vaille.

Elina ja Ingri olivat hänen apunaan. Jälkimäinen sanoi, ettei haava häntä vaivannut; hän pyysi nöyrästi päästä auttamaan ja osoitti sellaista reippautta ja ymmärtäväisyyttä, että Ermegård rouva arveli hänestä koituvan hyvän apulaisen.

Ingri se täytti reput ja antoi ne kunkin omistajalleen. Ankara rouva piti häntä silmällä ja näki, kuinka hän vaihtoi salavihkaisia sanoja Ambjörnin, erään nuoren rekryytin kanssa, sekä että tämän mentyä Ingrin kalpeat posket olivat käyneet punaisiksi. Ermegård rouva pani sen hiljaisuudessa merkille, lähemmän selon päätti hän ottaa sittemmin.

Erik Jönssinpoika seisoi viimeisenä ovella odottamassa; Ingri näki hänet ja kiirehti yhä enemmän lopun lähetessä… Vihdoin ei ollut muita jälellä kuin hän.

"Reppu on valmis!" sanoi Ingri ja laski sen lattialle kääntämättä päätään. Sen jälkeen poistui hän huoneesta.

Nyt vasta Erik liikkui. Hitaasti astui hän esiin ja otti repun. Hän oli jo astumaisillaan aitasta ulos, kun vasta käänsi päänsä ja huudahti:

"Sanokaa vaimolleni, että jollei hän katso kotia ja kontua sillaikaa kuin minä lasken hänen henttunsa sydänveren maalle, niin saa hän pian mennä samaa tietä!"

Lassi Juutti piti tarkan vaarin, että hevoset olivat suitut ja hyvässä kengässä, että satulat oli oikein kiinnitetty ja vaatekappaleet oikein jaettu. Palvelijat ja poikaset saivat suorittaa tehtävät, hän yksin kantoi vastuun.

Määrättynä aikana oli kaikki reilassa. Rekryytit saivat nousta ratsaille ja ratsastaa kerran pihan ympäri. Pikkupoikien lipakat kielet eivät säästäneet sutkauksiaan, mutta kukaan ei joutunut niiden uhriksi siinä määrin kuin Erik Jönssinpoika. Hän köyristi leveää selkäänsä ikäänkuin osoittaakseen, mitä saattoi sietää, kunnes kerran saisi kääntää kämmenensä heitä vastaan.

"Jumala ja hänen enkelinsä suojelkoot sinua, poikani!" Vanhus pani kätensä hänen päälaelleen. Hän oli polvistunut. "Olette minun lähin sukulaiseni", sanoi hän. "Äitini tähden, älkää olko minulle vihainen!"

Hänen edessään seisoi Elina, kirkkaat silmät uivat kyynelissään, ja hienot kasvot ilmaisivat syvää surua — koskaan ei tyttö ollut näyttänyt hänestä niin ihanalta. Rakkauskohan näin kosti puolestaan? Sentähden, ettei hän moneen tuntiin ollut ajatellut Elinaa, täytyi hänen nyt tuhatkertaisesti tuntea, kuinka kalliiksi tyttö oli hänelle käynyt!

"Sen kyllä teemme molemmat!" vastasi Ermegård rouva viitaten Elinan luokseen. "Ja rukoilemme joka päivä Jumalaa puolestasi…"

Mutta ritari meni luo ja kietoi käsivartensa heidän molempain ympärille. "Näin yhdistettyinä kuin olette, sallittakoon minun sanoa teille, kuinka suuresti teitä rakastan!" Sen jälkeen painoi hän suudelman ensin mummon ja sitten Elinan otsalle.

Ja aivan kuin itseään peläten riensi hän huoneesta alas pihalle, hypähti ratsaille ja antoi lähtökäskyn.

Hän vilkui tarkasti linnan ikkunoihin, eikö sieltä vilkkuisi mitään valkoista liinaa jäähyväisiksi. Turha odotus, mitään ei näkynyt… Kyllä, Ingri… Mitä se häntä liikutti? Mutta Elina, miksei hän tullut, hänen sielunsa valittu, hänen morsiamensa?

Ermegård rouva piteli häntä yhä sylissään; hän tunsi, kuinka lapsi parka värisi, ja hän sanoi: "Sinun täytyy tukea minua. Tämä ero koskee minuun niin syvästi. Kenties emme saa häntä nähdä enää koskaan."

"Nyt he lähtevät liikkeelle; sallikaa minun tervehtää häntä vielä kerran!"

"Ensimäinen rakkaus on aina paras. Se on kuin kevät, se lämmittää sydämen ja ilahuttaa mielen; suviaurinko sitä vastoin on polttava."

"Hän oli aivan epätoivoissaan! En ole koskaan nähnyt niin sydäntäsärkevää surua."

"Eräässä juhlassa Sten Sturen luona hän kohtasi viidentoista vuotiaan immen."

"Ja tyttö häneen! Olen lukenut tytön kirjeet. Luulen hänen aina kantavan niitä povellaan."

"Siinä varmassa uskossa, ettei kuolema eroittaisi sitä liittoa, jonka he olivat solmineet. Eikö se ollut suuri onni?"

"Åke oli viisitoista vuotta vanhempi kuin hän. Jos he olisivat joutuneet naimisiin, olisivat he pian huomanneet, kuinka vähän he sopivat toisilleen. Nyt pysyy tyttö iätkaiket enkelinä hänen silmissään."

"Ollut monta mielitiettyä? Monta monituista; mutta näillä nuorilla neitsyillä on ollut viisaat äidit."

"Poika parkani poloinen! Hänellä on ikänsä kaiken ollut herkästi heltyvä sydän. Enimmän kaikesta huolestuttaa minua kuitenkin tämä viimeinen!" huokasi Ermegård rouva.

Elina ei vastannut mitään, mutta hän painoi hehkuvat kasvonsa vanhuksen helmaan.

"Sellainen rakkaus ei koskaan kestä kauan, se on hetken huvi ja vaihtaa helposti esinettään. Tällä kertaa se on kestänyt kauan."

"Viehättäviä neitsyitä on viljalta. Kenties hän pyytää sinun sydäntäsi ja kättäsi."

"Sinun ei pidä panna sitä pahaksesi eikä myöskään pelätä, että hän panee kovin sydämelleen hylkäävän vastauksesi."

"Sinä ihmettelet, kun sanon sinulle kaiken tämän! Teen sen siksi, että te molemmat olette minulle rakkaat!"

"Pysy lujana päätöksessäsi! Vakava vastarinta avaa hänen silmänsä ennemmin tai myöhemmin."

"Kuinka te olette hyvä minua kohtaan!… Te voisitte käskeä ja kuitenkin annatte itseni päättää…"

Mutta kun Ermegård rouva jäi yksin, heittäytyi hän rukousjakkaralle polvilleen ja rukoili epätoivon puuskassaan: "Älä lue minulle viaksi, pyhä neitsyt, että käännän hänen sydämensä ritarista pois; mutta sinä, joka näet sydämeeni, tiedät myös, ettei ole muuta tietä päästäkseni siitä pimeydestä, joka minua ympäröi."

Hän nousi ja meni ikkunan luo. Oli kaunis ilta huhtikuun alkupäivinä. Aurinko oli sulattanut pois lumen ja jään monista paikoin; päivistä pilkistivät ruohonkorret esiin, ja petäjät ja kuuset vihoittivat kevätvihreydessään.

"On jo viisikymmentä vuotta siitä, kun tulin tänne", jupisi hän.
"Mitä kaikkea olenkaan kokenut ja kärsinyt…"

Mutta huoneessa alkoi tulla pimeä, ja vanhus soitti tuimasti valoa. Hän sieti yhtä vähän pimeyttä kuin yksinäisyyttäkään. Ingri kantoi lampun sisään, ja kohta sen jälkeen tuli Elina.

Mitään keskustelua ei kuitenkaan saatu käyntiin, ja kun iltarukous oli pidetty, meni kukin omalle taholleen.

Elina löysi molemmat torninavaimet huoneestaan, mutta ensi kerran tunsi hän pelkoa ajatellessaan, että menisi sinne yksin. Hän tunsi olevansa väsynyt ja turtunut mieleltään… Mitä hän oli kuullut ritarista, herätti hänessä häpeän ja vastenmielisyyden tunteen. Sellaisen miehen rakkaus oli loukkaus, ja sitten se luuli, että hän vastaisi siihen… Odotas vain, odotas, hän kyllä tuli näyttämään, kuinka vähän välitti hänestä!

Svante Niilonpoika otti hänet avosylin vastaan. "Minulle oli mieluisa yllätys, kun tulitte", sanoi hän. "Täällä on vielä monta valtaneuvoksista, ja me voimme neuvotella keskenämme."

Kuvaavaa sille, kuinka riippuvainen valtionhoitaja oli vapaasäädystä, oli, ettei korkeimmalla päämiehellä ollut edes valtaa antaa määräyksiään alemmille päämiehille. Jokaiselta heistä, joiden väkeä tahdottiin käyttää, oli ensin kysyttävä, vieläpä oli heitä taivuteltava ja houkuteltavakin. Kokouksessa, joka nyt pidettiin, puhui niin Åke herra kuin Svante Niilonpoikakin aiotun sotaretken välttämättömyydestä, ja itse palmusunnuntaina laadittiin avoin kirje Länsi-Göötanmaan vapaasäädylle, että se tästedes kuten tähänkin asti osoittaisi uskollisuuttaan valtakunnan palveluksessa.

Sovittiin pian siitä, että sotaa oli jatkettava, mutta harvat olivat ne, joita halutti olla mukana, ja nämä tekivät pitkät matkat sukulaisten ja ystäväin luo neuvotellakseen heidän kanssaan, olisiko viisasta sanoutua irti uskollisuudesta ja kuuliaisuudesta Hannu kuningasta kohtaan.

Mutta samalla tuli puhutuksi paljon muutakin, ja niin päästiin tietämään, että Akseli ritari, Årstan herra, oli nainut Märta rouvan tytärpuolen ja vienyt hänet mukanaan kotiin omaan maahansa ja että toinen morsiamen veljistä oli seurannut; toinen jäi Märta rouvan luo.

Valtionhoitaja oli monien asioiden tähden matkustanut takaisin Tukholmaan, ja Åke Hannunpoika oli asetettu päälliköksi pienelle 2,000-miehiselle sotajoukolle, joka oli onnistuttu saamaan kokoon.

Tanskalaiset ryöstivät ja polttivat Skånessa kaikkialla. Molemmin puolin oltiin liian harvalukuisia ryhtymään kunnon taisteluun, mutta molemmat vastustajat olivat melkein joka päivä pienemmissä kahakoissa. Maalaisväestö sai kokea kovia, ihmiset piiloutuivat tavallisesti palaneiden talojensa läheisyyteen; nälkä ja kylmä teki tuhojaan, ruumiita löydettiin metsistä sadoittain. Hätä oli hirmuinen. Åke Hannunpoika menetteli niin sääliväisesti kuin suinkin, mutta hänen täytyi ensi sijassa ajatella omia miehiään ja sentähden usein ummistaa silmänsä sille hädälle, jonka näki ympärillään.

Kööpenhaminassa pidettiin rauhankokouksia, mutta eivät nekään vieneet mihinkään. Sodan jatkaminen maajalassa ei maksanut vaivojaan, kun valtakunta oli ryöstetty typötyhjäksi, mutta Hannu kuninkaalla oli hyvin miehitetty laivasto, ja se saattoi hävittää ja tuhota Ruotsin rannikoita.

Joulukuussa 1507 koottiin tanskalaista sotaväkeä lähelle Länsi-Göötanmaan rajaa, ja Henrik Krummedik retkeili joulun aikaan Götajokea pitkin aina Nylödöseen saakka. Pieni kaupunki poltettiin ja asujamet pakenivat kodittomina pakkaseen ja pimeään. Mutta Skånesta, Hallannista ja Blekingestä kohosi valitushuuto, joka häiritsi yksin kuninkaankin yölepoa, ja luultavasti hänen iloisen tuulensa palauttamiseksi päätettiin tehdä aselepo, josta sovittiin Kööpenhaminassa; mutta se tuli käsittämään ainoastaan maajoukon liikkeet — merellä tahtoivat tanskalaiset vapaat kädet.

Vanha ruotsalainen leijona saattoi nyt nuoleksia verta toisesta käpälästään. Jollei haava parantunutkaan, saatiinhan ainakin hengähdyshetkinen.

Sotaväki sai palata kotiin ehdolla, että kukin oli valmiina saapumaan ensi kutsusta. Ainoastaan neljäsosa jäi aseihin ja sijoitettiin pitkin rannikkoa.

Mustasukkainen Erik Jönssinpoika, Ingrin mies, oli pyytänyt ja saanut luvan muuttaa nimeä ja ottaa siksi Thorin. Paeta hän ei yrittänytkään niin kauan kuin kilpakosija Ambjörn, Ettakin rehellinen piharenki, oli vielä joukossa.

Ermegård rouvan kuudestakolmatta miehestä oli kuuden jäätävä paikoilleen. Ritari oli valinnut siihen nuorimmat, mutta hän tahtoi mielellään tehdä poikkeuksen Ambjörniin nähden. Mitä Thoriin tuli, oli hän ulkopuolella laskujen, eikä ollut mitään syytä päästää häntä palaamaan kotiin. Luultavasti oli hän odottanut kotiinlaskemista, sillä hänen entinen synkkä äänettömyytensä oli muuttunut mielisteleväisyydeksi, mikä ilmeni tuhansissa pikkupalveluksissa, joita hän teki niin päällystölle kuin tovereillekin. Lähentelipä hän yksin Ambjörniäkin.

Mutta kun tuli tunnetuksi, että hänen oli jäätävä palvelukseen ja Ambjörn sai palata kotiin, nousi veri hänen päähänsä ja hän hautoi päässään karkaamistuumia.

Lähdön edellisenä päivänä saapui Ambjörn ritarin luo ja pyysi, että saisi jäädä rannikonpuolustukseen jonkun toisen toverin sijasta.

"Thor pysyy tyynenä, jos jään tänne, ja silloin ei Ingrillä ole mitään pelättävää."

"Sinut tunnetaan kelpo pojaksi; sentähden suostun. Minä lähden kotiin, vienkö hänelle terveisiä sinulta?"

"Kyllähän minä! Mutta me olemme päättäneet elää erillämme tässä maailmassa."

Ambjörn sai mennä, mutta hänen jalo uhrautuvaisuutensa säilyi ritarin muistossa.

Ritari oli yli kahden vuoden ollut poissa Ettakista, jälkimäisen vuoden kuluessa oli hän saanut kirjeen Ermegård rouvalta; se sisälsi sangen vähän yleensä kotia koskevaa ja käsitteli etupäässä hänen pelkoaan ja levottomuuttaan rakkaan tyttärenpojan vuoksi.

Åke herra oli velvollinen ensin ottamaan vastaan Örebron läänityksen, jonka hän oli saanut korvaukseksi maalle tekemistään palveluksista. Sen jälkeen aikoi hän mennä Ettakiin nähdäkseen Elinan, joka vielä oli hänelle yhtä rakas. Elina oli nyt täyttänyt kaksikymmentä vuotta. Oliko tämä nuori sydän pysynyt rakkaudelleen uskollisena? Jatkoiko hän yhä käyntejään ylhäällä tornikamarissa, ja oliko taaskin tuleva esteitä tielle, kun hän tahtoi tunnustaa hänelle rakkautensa?

Lukemattomia kertoja oli hänen muistoonsa palannut, kuinka aina oli joku sattuma vetänyt tytön hänen luotaan. Oliko tämä kohtalon oikku, varoitus? Hän ei tahtonut uskoa sitä.

Tällä kertaa saapuisi hän odottamatta taloon. Hän pyytäisi avoimesti Elinan kättä, ja jos tämä häntä rakasti, ei mikään voisi estää häntä ottamasta hänet puolisokseen.

Tiedämme mitä keinoja Ermegård rouva käytti tukehduttaakseen Elinan nuoressa sielussa heränneen mieltymyksen Åkeen. Neitsyttä hävetti, ja kesti kokonaisen viikon, ennenkuin hän uskalsi palata tornikamariin. Mutta kun hän vihdoin teki sen, hämmästytti häntä se, ettei hän enää tuntenut samaa ahdistavaa pelkoa, ja samoin se, ettei hän nähnyt mitään, ei kuullut mitään eikä uneksinut mistään. Oliko henki suuttunut häneen? Oliko se mennyt, poistunut ikiajoiksi?

Hän ei oikein tiennyt tunsiko hän iloa vai pelkoa; tuntui kuin hän nykyään taasen lähestyisi Åkea, miestä, jota hän — inhosi.

Lähes kaksi viikkoa ritarin lähdettyä palasi Antero Erikinpoika. Hän oli istunut käräjiä kihlakunnantuomarin sijasta ja tehnyt sen niin suurella puolueettomuudella ja taitavuudella, että talonpojat olivat sanoneet mielellään tahtovansa hänet tuomarinistuimelle entisen sijaan, joka oli vanha ja kivulloinen.

Menestys oli innostanut nuorta miestä, ja hän puhui vilkkaasti niistä jutuista, jotka olivat olleet esillä ja joissa hän erityisesti oli saavuttanut rahvaan suosion.

Ermegård rouva koetti kaikin tavoin valmistaa hänelle tilaisuutta osoittaa tietojaan ja taitoaan. Jos jollakin talonpojalla oli mitä valitettavaa, neuvottiin hänet heti Antero Erikinpojan luo, ja ankaralle rouvalle oli samantekevää, kehen valitus kohdistui. Mutta nyt oli laita niin hullusti, että muutamalla talonpojalla hänen alustalaisistaan oli valitettavaa Skaran tuomiorovastia vastaan, ja hän tahtoi nuorta tuomaria ajamaan asiaansa.

Asianlaita oli tällainen. Talonpojalla oli rikas veljentytär. Tämä oli ollut tuomiorovastin pojan kihlattu, mutta sulhanen kuoli äkkiä, ja kohta sen jälkeen katosi tyttö kotoaan ja hänet huomattiin viedyn erääseen luostariin.

Suurella vaivalla oli talonpoika onnistunut saamaan selon tytöstä, mutta silloin sai hän myös tietoonsa, että tuomiorovasti oli houkutellut tämän testamenttaamaan kaiken omaisuutensa luostarille.

Oli sangen uskaliasta syyttää niin korkeaa herraa, eikä Ermegård rouva sekaantunut juttuun, mutta Antero Erikinpoika arveli, että asia oli selvä etteikä ollut oikeutta jättää sitä sentähden, että kysymys koski pappia. Asiaa oli kuitenkin käsiteltävä suurella varovaisuudella, sillä jos tuli tunnetuksi, että talonpoika aikoi nostaa jutun, toimitettaisiin nunna parka pois tieltä ja koko asia raukeaisi.

Elina otti innokkaasti osaa asiaan ja jutteli siitä myös uskotulleen,
Ingrille.

Ermegård rouva pani vastaan, mutta Anteron ja Elinan rukoukset taivuttivat hänet lopulta; kuitenkin sanoi hän tahtovansa olla kaikesta tietämättä mitään. Jollei Ingri onnistuisi, saisi hän syyttää itseään. Jos hän voisi huomaamatta viedä tytön pois luostarista, saisi hän kätkeä hänet ylös linnan tornikamariin, josta ei kukaan arvaisi häntä etsiä.

Elina suuteli kiitollisena vanhuksen käsiä ja riensi ilmoittamaan asiasta Ingrille.

Ermegård rouva sanoi Antero Erikinpojalle: "Koko tuomiokapituli on suuttuva minuun!"

Ermegård rouva katsoi pelästyneenä häneen ja vapisi silminnähtävästi kysyessään: "Mitä tarkoitatte?"

"Te olette kasvattanut minut aivan kuin olisin jalosukuinen, mutta se ei suinkaan ole suurin asia."

"Annoitte minun joka päivä olla yksissä nuoren, kauniin neitsyen kanssa, ja vaikka hänen säätynsä asettaakin hänet korkealle yläpuolelleni, on kuitenkin olemassa tunne, joka osoittaa voimansa siitä välittämättä."

"Antakaa sitten minulle oikea nimeni, että pääsen oikeaan arvoon hänen edessään."

"Alentuvasta hyvyydestä, mutta sitä minä en tahdo! Nimeni?… Olette velvollinen sen minulle sanomaan!"

"Sitten täytyy minun tehdä tiedusteluja! Olette sytyttänyt tulipalon sieluuni. Minun nurinani kohtaloa vastaan on aiheeton, minä en ole niin halpasukuinen kuin luulin. Nyt tahdotte pakoittaa minut esiintymään alhaisena maailman silmissä, mutta minä en alistu moiseen… En suo itselleni lepoa yöllä enkä päivällä, ennenkuin olen keksinyt sen salaisuuden, jota niin kauan olette minulta peitellyt."

"Minä olen vanha, olen puhunut tuulia taivaita! Olen houraillut…
Menkää, menkää, olen sairas!"

"Onneton!…" Ermegård rouva kalpeni. Hän näytti olevan aivan kuolemaisillaan.

Antero valeli hänen otsaansa vedellä, mutta ei tohtinut kutsua ketään avukseen.

"Olkaa armollinen!" pyysi Antero innokkaasti ja heittäytyi hänen jalkoihinsa. "Sanokaa minulle isäni nimi!"

"Sinä olet itse askel askeleelta pakoittanut minut siihen! Tahdotko nyt kuulla järkevän sanan?"

"Kunniallisella talonpojan pojalla on siihen suurempi oikeus kuin jalkavaimon pojalla!"

Ermegård rouva päästi huudon. "Tyttäreni!" sammalsi hän kalpeain huultensa välistä.

Hän oli vaipunut tainnoksiin, ja nuori mies pelkäsi, ettei koskaan saisi kuulla salaisuutta, jonka niin hartaasti halusi tietoonsa… Vihdoin vetäisi vanhus syvän huokauksen; elonmerkit palasivat; vielä muutamia minuutteja, ja hän avasi silmänsä. Heidän katseensa yhtyivät, ja vanhus kuiskasi:

"Olet tyttäreni poika, olkoon siinä sinulle kylliksi! Voita Elinan rakkaus ja hänen kätensä!…"

"Jos se on välttämätöntä. Sitten ilmoitan kaiken! Omatuntonikin käskee tekemään sen; ja synti on jo täällä maan päällä saapa rangaistuksensa!"…

Nämä sanat tunkeutuivat epäselvinä ja kuiskien hänen huuliltaan. Nuori mies puhui hänelle, mutta hän ei vastannut, tarttui hänen käsiinsä, mutta ne olivat kylmät kuin jääkalikat.

"Oi Jumala, älä anna hänen kuolla nyt!" rukoili Antero innokkaasti suuressa sielunhädässään.

Elina kuuli huudettavan itseään mummon huoneesta; hän riensi sinne ja löysi hänet tainnoksista.

Hän esti Elinan kutsumasta ketään palvelijattaria ja huolehti itse vanhuksen hyvinvoinnista sellaisella hellyydellä ja osanotolla, että se mitä suurimmassa määrin herätti Elinan ihmettelyä.

Sellaista varmuutta ei Elina ollut koskaan nähnyt hänen olennossaan; vielä enemmän ihmetteli hän, kun näki ne rakkaat katseet, joita sairas loi nuoreen mieheen.

Erikinpoika tunsi itsensä uudeksi ihmiseksi, hän oli saanut pohjaa jalkojensa alle, ja vaikkei tämä pohja vielä ollutkaan luja, oli hän varma, että vanha rouva tiesi siihen neuvon. Ensin täytyi hänen voittaa Elina, oli Ermegård rouva sanonut, eikä hän toivonut mitään enemmän kuin sitä, mutta hän ei tahtonut kerjätä Elinan rakkautta, tämän täytyi antaa se hänelle itsestään ja kaikesta sydämestään. Mikään ei kiirehtinyt, nyt oli Åke poissa, kukapa tiesi, milloin hän palaakaan!

Åke?… Oliko tämä hänen veljensä? Mutta Åken äiti oli kuollut kohta pojan synnyttyä, ja hänhän oli kymmenen vuotta vanhempi!… Tätä arvoitusta koetti hän turhaan selittää yötä ja päivää.

Vanhuksen toipuminen kävi hitaasti. Kun Elina kysyi, eikö hän tahtonut nousta vuoteesta, vastasi hän, että lepo teki hänelle hyvää.

Niin jatkui kokonainen kuukausi. Kesäkuu oli käsissä, ja Ermegård rouva kannatutti itsensä pieneen puutarhaan. Hän antoi itse käskyt, kuinka kaikki oli istutettava ja järjestettävä. Tämä puuha ei ainoastaan vahvistanut hänen voimiaan, se näytti häntä suuresti huvittavankin, ja hän oli niin perehtynyt kasvien nimiin ja hoitoon, että se oli aivan hämmästyttävää. Mutta hän ei ilmeisesti sallinut, että siihen vähintäkään viitattiin.

Erikinpojan täytyi tähän aikaan tehdä monia matkoja, ja Elina jäi silloin vanhuksen kanssa kahden.

Useammin kuin olisi halunnut — erittäinkin joka kerta harppua näppäillessään. Harpulle uskoi hän, että tämä mies, vastoin hänen tahtoaan, oli hänelle sangen rakas. Mutta hän ei menee koskaan tälle miehelle; se, joka siten leikki naissydämillä, ei saa koskaan tietää, että oli saanut hänenkin sydämensä.

Mutta suusta suuhun kiiti maine hänen urhoollisuudestaan, hänen ritarillisesta mielestään ja kuinka hänen käskynalaisensa häntä rakastivat. Kuinka Elinan sydän silloin sykkikään ilosta, kuinka hänen poskensa hehkuivat ilosta; vastoin tahtoaankin muistui hänen mieleensä, kuinka ritarin katseet olivat saaneet hänet luomaan alas silmänsä, ja miksi oli hänen sydämensä kutistunut kokoon, kun tämä tarttui hänen käteensä, miksi oli hän vavissut liikutuksesta?

Se ei tapahtunut rakkaudesta, pikemmin aavistuksellisesta pelosta, että tapahtuisi jotakin pahaa. Ermegård rouva tahtoi, että hän liittyisi nuoreen Erikinpoikaan, ja olihan tämä kuitenkin ainoastaan talonpojan poika?

Olisipa Åke ollut talonpojan poika ja Ermegård rouva tahtonut, että hän antaisi tälle sydämensä? Niin, se olisi ollut eri asia, silloin olisi Åke itse tullut ja kysynyt rakastiko hän häntä, silloin olisi hän ilolla ojentanut hänelle molemmat kätensä… Mutta sitä ei ritari ansainnut, ja jos hän olisi sen tiennyt tätä miestä surettavan, olisi hän epäröimättä antanut kätensä Erikinpojalle.

Tämä ei puhunut rakkaudestaan, mutta Elina aavisti, että tunnustus alituiseen pyöri nuoren miehen kielellä, ja hän osasi mestarillisesti sitä välttää. Jos tämä joskus tarttui hänen käteensä, antoi hän hervotonna siitä pidellä tai katsoi poika parkaan niin kummastuneella ilmeellä, että tämä huoaten päästi käden vapaaksi.

Ja kuitenkin Antero luuli päässeensä eteenpäin tyttöön nähden, nousseensa hänen kunnioituksessaan. Kun hän Ermegård rouvan sairauden aikana jakoi hänen käskyjään tai ehkäisi vallattomuutta hänen nimessään tai muulla tavoin ajoi tahtonsa läpi, oli hän huomaavinaan hyväksyvän hymyn Elinan huulilla. Ah, mitä hän olisikaan sanonut, jos olisi tiennyt, että hän silloin muistutti Åkesta, Åkesta, joka ei koskaan poistunut hänen ajatuksistaan!

Erikinpojan katse oli kääntynyt milloin toiseen, milloin toiseen. "Mitä tämä on?" kysyi hän ylen hämmästyksissään. "Mitä ihmeen viestiä te sieltä odotatte?"

Nuori tyttö katsoi ensin Erikinpoikaan, joka näytti hyvin kiihoittuneelta, sitten ikkunaan. Ilta oli nyt hämärtynyt ja valo näkyi selvemmin. "Siellä ylhäällä on varmaan joku", sanoi hän, "joka ei saa rauhaa haudassaan. Hän on näyttäytynyt minulle."

"Sitä en tiedä!… Hän on ollut vihoissaan minulle jonkun aikaa, ja syyn tiedän."

"Siitä pelosta, jota olen tuntenut, kun olen aikonut mennä sinne ylös. Nyt se on poissa."

"Ei, sinä et saa mennä!" huudahti Ermegård rouva. "En tahdo sitä; kiellän sen!"

Ermegård rouva pani kätensä hänen päänsä päälle. "Pyhä neitsyt ja kaikki hyvät enkelit sinua suojelkoot!"

Ilta oli jo myöhäinen; yön varjot levittäytyivät, mutta vanhus istui liikkumatonna, eikä tahtonut mennä levolle. Erikinpoika seisoi tuijottaen tornin ikkunaan. Hän kuvitteli, että Elina häilyttäisi valkeaa päästyään ylös. Kuinka hän harmittelikaan, kun ei ollut tullut sitä pyytäneeksi!

Missä suhteessa Elina mahtoi ollakaan rauhattomaan vieraaseen ylhäällä, ja jos tämä oli hänen tähtensä, kuka silloin oli läheisempi kuin hän saamaan ne tiedot, joita vieraalla oli annettavana? Antaisiko hän toisen tehdä sen sijastaan, naisen, avuttoman lapsen! Ei, hänen täytyi mennä hänen luoksensa!

Mutta vanhus pudisti ainoastaan päätänsä, kun hän kysyi, saiko kutsua hänen palvelijattarensa viemään hänet vuoteeseen.

Oli silmiinpistävää, kuinka vanha rouva oli vanhentunut viimeisen sairautensa aikana. Kasvojen kaikki lihakset olivat hervonneet, ja kuitenkin saattoi kiihkeästä hengityksestä ja huulien levottomista liikkeistä nähdä sen salaisen hädän, joka täytti hänen mielensä.

Hän vaipui maahan hänen vierelleen. "Isoäiti, kuinka olette niin pitkäksi aikaa hylännyt minut?"

"Anteeksi, anteeksi! Oi, puhukaa vain!" Ja hän suuteli vanhuksen kättä ja kietoi käsivartensa hänen ympärilleen.

Mutta Ermegård rouva ei näyttänyt siihen kiinnittävän huomiotaan. Muinaisuus, joka oli auennut hänen silmiensä eteen, tukehdutti kaiken osanoton nykyisyyteen…

"Niin, sinä olet tyttärenpoikani", jatkoi hän. "Äitisi oli syytön. Minä luotin isäsi rakkauteen… Äitisi ei tahtonut suostua salaiseen vihkimiseen, minä hänet suostutin antamaan ryöstää itsensä… Mies, hylkiö, petti minut!… Vihkimys oli väärä, hän oli naimisissa ennestään… Mitä hänelle merkitsi, vaikka pettikin turvattoman tytön! Kahdeksan kuukautta sen jälkeen tuli äitisi takaisin… Oli synkkä syysilta… Muistan vielä, miten sade pieksi kattoa, kun palvelija tuli sisään ja sanoi, että muuan köyhä nainen pyysi puhutella minua. Minä tunsin, tiesin samana hetkenä, että se oli hän, ja kuitenkin oli hänen ulkonäkönsä niin muuttunut, että tuskin saatoin häntä tuntea. Hän oli paennut viettelijänsä käsistä."

"Ylhäinen herra, mieleltään ylväs ja kopea! Tyttäreni sai sen kokea… Mies ei enää koettanutkaan salata petostaan. 'Yksinkertainen Ermegård rouva ei tahtonut luovuttaa sinua minulle muilla ehdoilla', oli hän sanonut. 'Ja voittaakseni teidät molemmat viekkaudella suostuin minä menemään naimisiin alempisukuisen kanssa'. Se hylkiö! Ja niin tuli hän tänne kerjäläisvaimona", päätti Ermegård rouva rajusti nyyhkyttäen ja puristaen kätensä voimattomalla raivolla yhteen.

"Minä vein hänet huoneeseeni… Oma katumukseni ja hänen epätoivonsa sai minut tunnustamaan."

"Niin, se teki hänestä melkein villipedon! Hän sysäsi minut pois luotansa… ja käski minun mennä… Polvillani kerjäsin minä häneltä anteeksi. Hän oli taipumaton… Lopulta täytyi minun jättää hänet… Minä luulin, että yö rauhoittaisi häntä… Mutta aamulla, kun palasin takaisin, oli hän poissa, kadonnut… Minä luulin tulevani mielipuoleksi ja etsin häntä kaikkialta, yöt ja päivät."

"Silloin tuli Erik Boonpoika ja sanoi minulle, että hän oli etsinyt turvaa heidän luotansa, mutta mies petti minua. Hän, tytär parkani, piili ylhäällä tornikamarissa. Minun etsiessäni häntä oleskeli hän läheisyydessäni… Talonpoikaisnainen oli ainoa, jolta hän otti palveluksia vastaan… Minä en saanut häntä enää koskaan nähdä."

Vanhaa naista värisyttivät ankarat vilunväreet; kesti kauan, ennenkuin hän voi jatkaa. "Mutta kirjoittaa minä sain hänelle, ja sen tein joka päivä."

"Hän vastasi aina samoilla sanoilla. 'En voi antaa koskaan anteeksi sitä pahaa, mitä olette tehnyt minulle.'"

"Sitten hän synnytti lapsensa… Hän antoi sen naiselle ja pyysi häntä kasvattamaan sen omanaan… kaksi päivää sen jälkeen oli hän lakannut elämästä."

"Hän oli liian ylpeä ilmaistakseen sen… Mutta sitten tuli hirveä aika… Vihdoin saatoin jälleen rukoilla, silloin makasin madonnan edessä yötä päivää… Minä rukoilin keinoa miten voisin sovittaa syntini! Ah, minä en tiennyt mihin ryhtyä! Silloin — silloin näin eräänä yönä unissani lapseni… Hän tuli luokseni anteeksiantavana ja lempeänä ja sanoi: 'Sovittakaa mitä olette rikkonut!'"

Vanhus kohotti päänsä, rinta kohoili hitaasti, hän liikutti huuliaan; katse oli jäykkä ja tuijottava.

"Sovittaa! Sitä en voinut. Se oli mahdotonta, mahdotonta!" Ja pää vaipui alas rinnalle — hän oli mennyt pyörryksiin.

Nuori mies ei uskaltanut häntä jättää. Hän oli kuin saituri, jolla on rahalipas käsissään, mutta ei kuitenkaan voi sitä avata. Oli yksi, joka voi ryöstää häneltä aarteen, se oli kuolema, ja hän pelkäsi joka hetki, että viikatemies kurottaisi luurankokätensä ja jättäisi hänelle — ainoastaan ruumiin!

Ei hän tuntenut hyvänsuopuutta, ei kiitollisuutta. Kaikki mitä vanha rouva oli tehnyt hänen hyväkseen, näytti hänestä vähäiseltä sitä vastaan, mitä tämä oli riistänyt häneltä. Nimi, jota hän kantoi, nöyryytykset, joita hän oli kärsinyt, eivätkö ne kaikki olleet hänelle koituneet tämän vanhuksen tähden?… Hän ymmärsi äitinsä vihastuksen ja surun — vieläpä, sen pahempi, hän tunsi itse samoja tunteita…

Ja kuitenkin oli hän riippuvainen vanhasta syntisestä, tämä oli ainoa, jolla oli avaimet hänen elämänsä synkkään arvoitukseen! Oliko hänen äitinsä Ermegård rouvan avioton tytär, ja tätäkö vanhus ei tahtonut tunnustaa?

Ei, mahdotonta, korkeasukuinen täytyi hänen olla ja jaloa syntyä, tätä ei hän voinut eikä tahtonut epäillä, sentähden hyväksyi hän Elinan ujouden. Vaikkapa tämä rakastikin häntä, ei hänen pitänyt olla herkkä juoksemaan aatelittoman syliin… Mutta täytyi hänelle uskoa, mitä Ermegård rouva oli maininnut, ja hänen avullaan oli Ermegård rouva saatava täydelliseen tunnustukseen. Åke ritari pakotettaisiin tunnustamaan hänet veljekseen, ja hän saisi lopulta sen paikan, joka hänelle kuului maan suurmiesten joukossa.

Hänen hautoessaan näitä ylpeitä ajatuksia heräsi Ermegård rouva. Hän katseli kummissaan ympärilleen ja pyysi heti päästä vuoteeseen, mistä Erikinpoika piti huolen.

Sillävälin oli Elina sytyttänyt lamppunsa ja yhtä rohkeasti kuin entispäivinäkin alkanut taivalluksen kautta linnan pimeäin käytäväin. Tällöin oli hänellä aina ollut sellainen tunne, että joku kulki hänen rinnallaan. Viime kerralla se oli inhimillinen olento, nimittäin Åke, jonka hän toi takaisin mukanaan. Nyt oli hän kuulevinaan kannusten kilinää, mutta vaikka se veikin hänen ajatuksensa jälleen Åken luo, pysyi hän tyynenä ja arveli äänen tulevan asesalista. Vanhat varustukset olivat siellä varmaankin riippuneet satoja vuosia ympäri seiniä ja seinätoukat olivat varmaankin nakertaneet irti joitakin kappaleita, jotka romahtelivat maahan ja häiritsivät kaameaa hiljaisuutta… Tosin ihmetteli hän, tulivatko entiset omistajat muistuttamaan häntä muinaisista ajoista, mutta hän ei ollut koskaan heitä häirinnyt, sentähden eivät he hänestä välittäisikään.

Kun hän pani avaimen tornikamarin lukkoon, oli hän näkevinään valoa sisältä, mutta kun hän avasi oven, oli pieni kamari aivan pimeä, ainoastaan himmeä valo lankesi sisään ikkunasta. Hän katsoi ulos siitä, katsoi alas puutarhaan, jossa muutamat varjot liikkuivat. Olipa hän kuulevinaan ääniäkin. Mitä ne puhuivat? Hänestä kenties?

Hänet valtasi tunne kaiken turhuudesta, hän näki sydämensä pakahtuvan suuren surun alla, mutta se kävi hänelle rakkaammaksi kuin mikään muu maailmassa, ja kun hän piti siitä kiinni, tuntui kuin se kohottaisi hänet taivaaseen… Tummat varjot puutarhassa katosivat. Ne menevät levolle, ajatteli hän, minäkin tahdon tehdä niin.

Kun hän kääntyi ikkunasta poispäin, näki hän mukanaan tuomansa pienen lampun palavan sangen himmeällä valolla. Silloin hän muisti, että oli unohtanut täyttää sen öljyllä. Muulloin oli hänelle tapana jättää se palamaan koko yöksi, mutta nyt oli hänen varattava valkeaa paluumatkaksi, ja sentähden oli tarpeellista sammuttaa lamppu. Tulukset hänellä oli pöydän nurkalla; hän nosti lampun kiireesti ikkunankomeroon ja puhalsi sen sammuksiin.

Sitten lankesi hän polvilleen Mariankuvan eteen. Nyt kuten aina luki hän ensin iltarukouksensa. Sitten rukoili hän puhdasta mieltä, joka tiesi tiensä. Sen jälkeen laskeutui hän olille ja nukkui muutamain minuuttien kuluttua.

Valvoivatko hyvät enkelit hänen vuoteensa ääressä. Polvistuiko vaikeroiva, levoton sielu, joka tarvitsi hänen apuaan?

Kun Elina heräsi, oli täysi päivä. Mutta hän nousi ja hänen täytyi puristaa käsillään päätänsä päästäkseen oikein omaksi itsekseen… Mitä hän oli uneksinut?… Vei aikaa, ennenkuin sai sen palautetuksi muistoonsa.

Eikö hän ollut ollut Ermegård rouvan huoneessa? Eikö tämä maannut vuoteessa kuolemaisillaan, ja eikö hänen ympärillään liikkunut taulussa kuvattu vieras rouva? Kumpikaan heistä ei voinut nähdä Elinaa, mutta hän kuuli Ermegård rouvan valittavan ja vaikeroivan, toisen siitä olematta huolissaan.

Silloin oli Elina näkevinään nuoren miehen lähestyvän vuodetta. Vieras nainen heittäytyi hänen syliinsä, ja he menivät käsi kädessä sairaan luo.

"Minä en saa mitään rauhaa haudassani. Miksi minun täytyy aina olla läheisyydessänne? Niin, siksi, että te olette ainoa, joka voitte puhua."

Hän tiesi, että juuri häntä tahdottiin pakoittaa; mutta Ermegård rouvaa ajatellessaan täytti hänen sielunsa sääli, ja jos hänen sydämensä oli välinpitämätön, niin mitä hänelle merkitsi, kenelle antoi kätensä!

Hän meni ikkunan luo ja silmäili ulos. Alhaalla seisoi Erikinpoika ja katsoi ylös. Elina vetäytyi nopeasti takaisin… Ei koskaan, koskaan suostu hän menemään tuon miehen vaimoksi! Ja hän heittäytyi alas olkivuoteelle ja suli kyyneliin.

Silloin oli kuin käsi koskettaisi hänen päätänsä ja ääni kuiskaisi hänen korvaansa: "Ole vahva, ja sinä olet saava kunnian kruunun! Ainoastaan sinun uhrautuvaisuudessasi on meidän pelastuksemme!"

"Niin, minä tahdon olla luja", sanoi hän nousten ja kuivaten kyyneleensä. "Tahdon voittaa tämän kummallisen vastahakoisuuden, ja vaikka en käsitäkään syytä, teen minä kuten toiset toivovat."

Tämä ajatus vahvisti häntä, hän järjesti pikimmiten tukkansa ja sytytti lampun. Paluumatkalla ei tapahtunut mitään häiritsevää. Ermegård rouva lepäsi edelleen vuoteessaan. Elina muisti unensa ja haeskeli kauhuissaan silmillään vierasta naista. Ketään ei näkynyt, mutta vanhus ojensi käsivartensa häntä kohden ja sulki hänet syliinsä.

"Pyhä neitsyt olkoon ylistetty, olen saanut sinut takaisin! Nyt et saa enää jättää minua!"

Vanhus ei kysellyt mitään; hän katseli ainoastaan Elinaa hätäilevän näköisenä, ja taaskin muisti Elina unensa.

Samassa aukeni ovi ja Erikinpoika astui varovasti sisään. Hän meni Elinan luo ja ojensi tälle kätensä. Elina antoi hänelle kätensä, ja hän piti sitä omassaan, viitaten vanhukseen. Sairas näki ja katsoi hymyillen heihin molempiin.

Silloin täytyi Elinan jälleen vapauttaa kätensä; hän tunsi suostuvansa valheeseen.

Erikinpojan muoto muuttui, kun Elina veti kätensä pois, mutta hän sanoi olevansa pakoitettu matkustamaan pois sen jutun tähden, joka hänen oli nostettava tuomiorovastia vastaan. "Voisi tapahtua, että viivyn kauemmin poissa", sanoi hän. "Mutta mitäs siitä, eipähän täällä kukaan minua kaivanne!"

"Odotas!" huusi Ermegård rouva ja nousi kiivaasti. "Ojentakaa molemmat minulle kätenne!"

Sairas teki niin ja pani sen Erikinpojan käteen. "Niinpä yhdistän teidät Jumalan ja pyhän neitsyen nimessä!" huudahti hän lujalla äänellä. "Kirous sille, joka rikkoo liiton!"

Elina värisi, ja Erikinpoikakin oli kiusallisesti liikutettu. "Ettekö tahdo siunata meitä?" sanoi hän.

"Onko-ko minulla!… Enkö voi lahjoittaa sitä sinulle lämpimin käsin!
Voi sitä, joka koettaa minua estää!… Vietämme häät palattuasi."

"Enkö ole sanonut, että tahdon valmistaa sen!" Ja vanhus ojensi kätensä suudeltaviksi.

"Tätä juuri pyydän teitä ottamaan selville. Hän kieltäytyy sanomasta sitä minulle."

"Ei, Elina, en vaadi mitään, mutta lupaan sitä vastoin viipyä poissa, kunnes olette ehtinyt tottua ajatukseen, että kuulutte miehelle, jota sydämenne ei ole valinnut."

Ermegård rouva toipui tämän asiain käänteen johdosta nopeasti sairaudestaan. Hänen ainoana ajatuksenaan oli häiden valmistaminen; häitä hommasi hän aivan kuumeisella kiihkolla. Elina ei uskaltanut tehdä vähäisintäkään vastaväitettä. Ermegård rouvasta muuten oli talon ankara järjestys höltynyt hänen sairautensa aikana, mutta nyt otti hän isännyyden ohjat itse käsiinsä, ja niin linnanvartia kuin kaikki palvelijat vapisivat pian hänen vihaansa. Saattoi hyvin sanoa, että hän piti paljasta miekkaa kädessään ja löi, missä vain löysi jotakin muistutettavaa.

Ajan oloon saapui Erikinpojalta kirjeitä, joissa kerrottiin kaikista niistä esteistä, joita oli ilmestynyt hänen tielleen. Oli tahdottu vetää asia hengellisen tuomioistuimen eteen, mutta laki sanoo: "Jollei piispa tahdo talonpojalle oikeutta tehdä, niin olkoon talonpojalla oikeus valittaa kuninkaalle", ja sillä perusteella oli Erikinpoika vihdoinkin onnistunut saamaan asian siirretyksi maallisen tuomioistuimen eteen.

Kirjeet päättyivät moniin tervehdyksiin Ermegårdille ja Elinalle; erikseen viimeksimainitulle ei hän kirjoittanut.

Tähän saakka ei Ermegård rouva ollut sallinut vähimpiäkään muutoksia vanhassa sisustuksessa. Nyt peitätti hän lattiat matoilla ja ripustutti tapetit seinille. Kallisarvoisia verhoja hankittiin useihin huoneihin, ja jokaisen esineen tultua paikalleen oli kuin hän olisi maksanut osan velastaan.

Elina otti osaa työhön kuten muutkin. Hän ajatteli kaikista vähimmin sitä, että hommattiin hänen tähtensä, ja kuitenkin koetti hän kaikin voimin mukautua siihen ajatukseen, että hänestä tulisi Erikinpojan vaimo. Mutta yhtä suurella mielenkiinnolla kuunteli hän kaikkia huhuja sodasta ja kertomuksia, että herra Åke Hannunpoika oli saanut Örebron läänityksekseen.

Oli kulunut useita kuukausia saapumatta mitään tietoja Erikinpojasta, mutta Ermegård rouva arveli, että oikeusjutun voittaminen tuomiorovastia vastaan oli pulmallinen asia, joka vei paljon aikaa.

Mutta häät oli vietettävä Ettakissa kohta hänen palattuaan, ja siellä tehtiin työtä yötä ja päivää, pyhäisin ja arkisin, jotta saataisiin kaikki valmiiksi. Ermegård rouva ei suonut mitään lepoa itselleen eikä muille; oli sellainen kiire, kuin olisi ollut hengen hätä käsissä.

Eräänä aamuna herätti hän palvelijattarensa aikaisemmin kuin tavallista. "Pian, riennä kutsumaan neitsyttä!" sanoi hän.

"Tänään hän tulee!" huusi vanhus häntä vastaan. "Näin hänet niin selvään kuin nyt näen sinut!"

"Sinä et ole kuten minä joka hetki rukoillut madonnaa, että tämä siunattu päivä koittaisi!"

"Sinä näet minun levottomuuteni ja hätäni, mutta sittenkin sinä voisit rikkoa lupauksesi?"

"Mutta se ei saa olla raskasta, sinun täytyy tehdä se omasta vapaasta tahdostasi."

"Hän kyllä tulee!… Kuules, kuules! Hän tulee jo! Katsos vain, eikö se ole hän!"

"Ei, antaa heidän tulla tänne sisälle! Tahdon itse ottaa vastaan iloisen viestin."

Kohta sen jälkeen astuivat miehet sisään. He pysähtyivät kaikki oven suuhun, hämillään pyöritellen lakkejaan. Mitään iloa ei heistä juuri voinut eroittaa.

He olisivat saaneet jatkaa kuinka kauan tahansa, linnanrouva ei olisi heitä keskeyttänyt.

Ermegård rouva istui pystyssä vuoteellaan. Kädet olivat nyrkissä ja huulet lujasti puristuneet yhteen. Pelästynyt tyttö tahtoi saada hänet laskeutumaan pitkäkseen, mutta hänen jokainen jäsenensä oli kuin jäätynyt, niitä oli mahdoton saada taipumaan.

Hurskas lapsi kietoi käsivartensa hänen kaulaansa, hyväili ja lämmitteli häntä suudelmillaan. Vihdoin alkoi tajunta palata, ja kalpeilla kasvoilla häivähti tumma puna.

"Minä tahdon ripittäytyä!" sanoi hän nopeasti. "Ja sinä saat olla läsnä. Mutta heti, heti!"

Pater Anselm oli muuan niitä harvinaisia pappeja, jotka yhtä vähän tunkeutuvat ihmisten luottamukseen kuin vaativat rippiä. "Jollei se tapahdu vapaasta tahdosta, ei sillä ole mitään arvoa!" oli hänellä tapana sanoa. Hän näki kyllä, että Ermegård rouvalla oli raskas taakka omallatunnollaan. Sen oli hän kuullut myös edeltäjältään, jonka kuolinvuoteen ääressä hän oli istunut ja joka oli pyytänyt häntä olemaan kärsivällinen linnanrouvaa kohtaan.

Kun nyt Elina tuli häntä kutsumaan, kohotti hän kiitollisena kätensä taivasta kohden ja huudahti:

Kun he yhdessä astuivat huoneeseen, makasi vanhus ummessasilmin, mutta rinta kohoili verkkaan.

"Niin, minä olen suuri syntinen", sanoi vanhus katsoen pappiin. "Te olette kyllä tiennyt sen jo kauan!"

"Olin aikonut viedä salaisuuteni mukanani hautaan, mutta nyt tunnen, että minun täytyy puhua… Minut naitettiin sangen nuorena miehelle, jota en voinut rakastaa… Hän vaivasi minua mustasukkaisuudellaan ja toi minut tänne… Minulla oli niin ikävä, että luulin tulevani hulluksi. Kun synnytin tyttären, nuhteli hän minua nuhtelemistaan siitä, etten ollut antanut hänelle poikaa, ja hän kielsi minua lasta itse imettämästä… Suru sen johdosta oli vähällä minut surmata…"

"Lapsuuteni kodissa olin viime vuosina saanut opetusta kukkashoidossa eräältä samanikäiseltä, mutta aatelittomalta nuorukaiselta, joka oli saanut kasvatuksensa vieraissa maissa. Eräänä päivänä sanoi herrani ja isäntäni minulle, että hän oli ottanut puutarhurin, joka oli luvannut, jos sai repiä maahan vanhan tallirakennuksen linnan edustalla, laittaa sen paikalle puutarhan. 'Siinä on jotakin sinulle', sanoi Ficke herra. 'Erittäinkin kun puutarhuri on nuori ja kaunis mies.' — Minä en viitsinyt vastata, ja kesti useita viikkoja, ennenkuin menin alas puutarhaan. Mutta ikkunasta näin, kuinka siellä työskenneltiin. Kurt, sen uusi puutarhuri sanoi nimekseen, oli innokkain kaikista… Lopulta maltoin tuskin koskaan poistua ikkunasta. Olin tuntenut hänet entiseksi opettajakseni, ja minä ymmärsin, että hän oli rakkaudesta minuun antautunut niin vaatimattomaan ammattiin… Vierähti vuoden verran ennenkuin olimme tuntevinamme toisiamme. Sitten tuli Ficke herra sairaaksi. Minä olin alituiseen hänen luonansa, ja pikku tyttöni oli mukana… Saadessani pitää lapseni ja samoin tietäessäni, että maailmassa oli ihminen, joka oli luopunut kaikista eduista ainoastaan saadakseen elää läheisyydessäni, olin melkein onnellinen. Ficke herra näki sen ja oli mustasukkainen omalle lapselleen. Heti parannuttuaan vei hän tytön pois. Se oli hemmoiteltu piloille, sanoi hän, eikä sitä sentähden saanut kasvattaa kotona. Surin niin, että luulin menettäväni järkeni… Silloin heräsi mielessäni ajatus, jonka torjuin halveksien, jonka ylpeyteni tuomitsi, mutta joka palasi, palasi yhä uudestaan. Vihjaisinko hänelle, herralleni, että läheisyydessäni oli joku, joka rakasti minua? Tiesin, että sanakin siihen suuntaan saattaisi hänet vimmoihinsa, mutta minä en vaiennut pelosta, minä tahdoin, että hän saisi aiheen luulla minun vastaavan tähän rakkauteen. Niin ei silloin ollut laita… Mutta siitä pitäen oleskelin minä paljon puutarhassa ja otin osaa kasvien hoitoon, ja kun tuli talvi, olin palvelijattarieni kera mukana puhdistamassa siemenlajeja. Kurt kertoi kasveista monia uskomattomia asioita, emmekä me väsyneet koskaan kuulemaan. Ihme kyllä, ei Ficke herran päähän pälkähtänyt koskaan olla mustasukkainen, ja minä lykkäsin tunnustukseni päivästä päivään. Niin kului kaksi vuotta. Epätoivokseni tunsin, että Kurt kävi minulle rakkaammaksi päivä päivältä, ja minä toivoin, että hän unhoittaisi sen kunnioituksen, mihin hän olisi velvollinen minua kohtaan, tunnustaisi rikollisen, syntisen rakkautensa ja antaisi aiheen karkoittaa hänet pois ja ilmoittaa Ficke herralle. Mutta hän vältti minua aivan kuin olisi ymmärtänyt ajatukseni. Minä aloin pelätä, että hänen sydämensä oli kiintynyt toiseen. Oi, kuinka kärsin!"

Ermegård rouva oli puhunut keskeyttämättä, nyt veti hän syvään henkeään.

"En", vastasi vanhus. "Nyt täytyy sen tapahtua; huomenna en voi enää…" Ja hän jatkoi:

"Herrallani oli toisinaan tapana käydä metsällä. Eräältä metsästysretkeltään palasi hän kuoliaaksi ammuttuna. Viimeisessä katseessa, jonka hän loi minuun, kuvastui mustasukkaisuus, ainoastaan mustasukkaisuus. Hautauksen jälkeen sulkeuduin minä huoneeseeni… Kolmeen kokonaiseen kuukauteen en nähnyt muita kuin palvelijattareni, mutta joka päivä tuotiin minulle uusia, tuoreita, valkoisia kukkia, ja minä tiesin mistä ne tulivat. Hänen hiljainen rakkautensa lämmitti sydäntäni! Hän oli ennen puhunut kukkaskielestä, ja minä koetin ymmärtää sitä omin päin. Minä ihmettelin, ettei hän koskaan lähettänyt minulle punaisia. Tiesin tosin, että ne merkitsivät rakkautta, mutta jos hän todellakin rakasti, kuinka saattoi hän siitä niin kauan vaieta? Vihdoin eräänä päivänä löysin valkoisten liljojen keskeltä heleänpunaisen ruusunnupun. Silloin suututti minua hänen rohkeutensa, mutta sydämeni sykki ilosta. Seuraavana päivänä olivat kaikki kukat punaisia, ainoastaan punaisia. Niin jatkui kokonaisen viikon… Ylpeys ja rakkaus taistelivat povessani, mutta vielä kerran voitti edellinen. Minä lähetin kukat takaisin ja sanoin, etten tahtonut niitä enää saada. Olin jättänyt synkän suruhuoneen, ystävät ja sukulaiset kävivät luonani… Pikku tyttäreni jäi luokseni muutamiksi viikoiksi, mutta hänen isänsä tahdon mukaan suostuin lähettämään hänet kasvatettavaksi muualle, kunnes hän täyttäisi kaksikymmentä vuottaan — hän oli nyt ainoastaan nelivuotias. Olin vielä nuori, ainoastaan kuudenkolmatta vuotias. Minua kehoitettiin vaihtamaan tämä yksitoikkoinen elämä iloisempaan, Tukholmassa tai missä muualla tahansa… Minä epäröin. He eivät hellittäneet, ja minä melkein lupasin tulla, sitten kun suruaika oli lopussa. Vielä en ollut häntä nähnyt jälleen, en ollut kertaakaan ollut puutarhassakaan, ja kuitenkin pyöri hän yhä ajatuksissani, ja minä kuuntelin halukkaasti mitä palvelijattareni kertoivat hänestä… Hänellä oli paljon kirjoja, joita hän luki, hän kirjoitteli usein ja ahkeraan, ja välillä oli hän puutarhassa, jossa kaikki kasvoi ja rehoitti niin ihmeellisesti hänen käsissään. Joka päivä oli minulla tuoreita hedelmiä pöydälläni; lähestyi syksy, ja nuoret puut kantoivat ensimäiset hedelmänsä. Olin varma hänen rakkaudestaan, varma siitä, että hän alituiseen ajatteli minua! Minulle oli jotakin uutta siinä, että tiesin minua rakastettavan niin jalosti, niin uhrautuvasti, ja minä tahdoin nauttia siitä niin kauan kuin mahdollista… Sitä paitsi minua peloitti nähdä häntä jälleen… Eikö rohkeus pettäisi?

"Palvelijattareni, Pirkitta, sanoi eräänä päivänä: 'Se Kurt ei sitten ole ollenkaan muihin ihmisiin.' — 'Kuinka niin?' kysyin minä. — 'Nuori mies elää aivan kuin erakko, mutta on se painanutkin häneen leimansa!' — 'Onko hän sairas?' — 'Sanotaan, että hän suree jotakin.' — Kuinka minun sydämeni sykki! Minä en uskaltanut kysellä enempää, mutta Pirkitta jatkoi: 'Kappalainen, jonka kanssa hän yksistään seurustelee, on sanonut, että hänen terveytensä tähden täytyy lähteä täältä.' Ja minä olin ajatellut ainoastaan itseäni!… Nyt tunsin, että rakastin häntä yli kaiken muun ettenkä voisi koskaan suostua eroon… Jospa voisin mennä alas puutarhaan! Mutta se olisi minun puoleltani lähentelemistä, joka voisi hänet saada uskomaan, että… Ei… minä en tahtonut, en voinut mennä… Eräänä päivänä tuli Pirkitta luokseni ja sanoi, että Kurt pyysi puhutella minua. Minä hämmennyin niin, että vastasin: 'Ei nyt, jonakin toisena päivänä.' Pirkitta meni, mutta tuli kohta itkien takaisin ja sanoi, että Kurt tuli pyytämään eroaan, hänen täytyi lähteä matkalle muutaman päivän kuluttua. 'Pyydä häntä tulemaan sisään', sanoin minä vavisten.

"He olivat oikeassa, hän oli suuresti muuttunut, mutta vähemmän nöyrä kuin ennen. Hän puhui melkein kuin vertaiselleen, kun hän sanoi minulle, että oli päättänyt muuttaa, mutta hankkinut toisen sijalleen, ja hän toivoi, että olisin tyytyväisempi äskentulleeseen kuin olin ollut entiseen. Hän olisi voinut puhua kuinka kauan tahansa, minä pidin silmällä vain sitä, ettei hän kohottanut kertaakaan silmiään lattiasta. 'Minä en tahdo, että lähdette, Kurt', sanoin ojentaen hänelle käteni. 'Minun täytyy!' vastasi hän tarttumatta käteeni ja kohottamatta katsettaan. — 'Miksi teidän täytyy?' — 'Heikon terveyteni tähden!' — 'Eikö se ole tekosyy?' — 'Kenties'! — 'Ettekö tahdo sanoa minulle oikeaa syytä?' — 'Sitä en voi'. — Minä näin, kuinka hän kiusautui, mutta minä tahdoin pakoittaa hänet ilmaisemaan itsensä, se antaisi minulle takaisin rohkeuteni, ja sentähden sanoin houkutellen: 'Oletteko vihainen minulle?' — 'Palvelija ja hallitsijatar!' vastasi hän kumartaen. — Hän ei siis aikonut esiintyä puuttuvalla kunnioituksella, mutta minulla oli useampiakin kiihoituskeinoja: 'Pelkäsin, että olisitte pannut pahaksenne, kun lähetin teille ne punaiset ruusut takaisin.' — Hän punastui hieman, se sattui!… 'Ymmärsin sitten, että se oli liian aikaista', sanoi hän. 'Mutta ne olivat kaikki niin tuoreita ja tuoksuavia, ne punaiset ruusut. Minä luulin, että kun aurinko ja lämpö on niitä houkutellut esiin niin suurin joukoin, täytyi niiden teille antaa suurimman ilon… ja teillähän on ollut niin vähän iloa elämässänne.' — Nyt ymmärsin sen, mistä minulla tähän asti oli ollut ainoastaan himmeä aavistus, ettei häntä ollut tuonut Ettakiin ainoastaan rakkaus, vaan myöskin suuri sääli, — sääli minua kohtaan! — 'Sanokaa minulle, mikä mieltänne painaa!' pyysin innokkaasti ja ojensin hänelle jälleen käteni. — 'Jos kerran tapaamme toisessa maailmassa toisemme, ei se ole teitä loukkaava.' — 'Eihän se tee sitä nytkään!' huusin minä aivan poissa suunniltani. — 'Älkää minua kiusatko!' sanoi hän ja nousi. 'Tahdon mielelläni, että muistaisitte minua suopeudella. Hyvästi, Herra teitä suojelkoon!' — Nyt vasta yhtyivät katseemme; hänen silmänsä olivat kyyneliä täynnä, ja minä luin niistä rakkauden vakuutuksen. — Hän meni, mutta minä en voinut hillitä itseäni!… Tunsin, etten voinut elää ilman häntä… Eikä minulla ollut ketään, kenen kanssa neuvotella.

"Hieman toinnuttuani lähetin noutamaan kappalaista. Puhuin Kurtista, ja hänen välttelevistä vastauksistaan ymmärsin, että tämä oli uskonut hänelle salaisuuden — 'Tiedän sen jo!' keskeytin kärsimättömästi. 'Hän rakastaa!' — 'Niin, kovaksi onneksi!' — 'Ei, sillä minä rakastan myös häntä!' Ja nyt kerroin hänelle, kuinka tämä rakkaus oli kasvanut kasvamistaan, kuinka olin koettanut sitä vastustaa, mutta viimeinen kohtauksemme oli minulle osoittanut sen mahdottomaksi. — 'Mikä on tarkoituksenne?' kysyi pappi. — 'Mennä hänen kanssansa naimisiin heti suruvuoden loputtua.' — 'Mutta ajatelkaa nimeänne, sukulaisianne!' — 'Minä en välitä mistään muusta kuin rakkaudestani!'— Mitä Kurt ajatteli, en tiedä, mutta kun hän painoi minut rintaansa vasten, tuntui minusta, kuin olisin löytänyt sataman, josta eivät mitkään surut minua saavuttaisi.

"Kymmenen kuukautta suruvuodesta oli kulunut. Päätettiin, että Kurt matkustaisi vieraihin maihin jälellä oleviksi kahdeksi kuukaudeksi, ja kun hän tulisi takaisin, vihittäisiin meidät suurimmassa salaisuudessa linnan kappelissa. Kukaan ei saanut tietää meidän yhdistyksestämme, Kurt itse ehdotti sitä, ja minä suostuin… Kuinka minä surin hänen ollessaan poissa! Pelkäsin, että hän kuolisi enkä minä saisi nähdä häntä enää koskaan. Kappalainen ehdotti, että minä matkustaisin häntä vastaan ja meidät vihittäisiin pienessä maakirkossa, jossa hänen veljensä oli pappina. Minä suostuin ilolla ja kirjoitin Kurtille. Kaikki kävi laskujen mukaan; minusta tuli hänen vaimonsa! Kuinka onnelliset olimme!… Ja kun tulimme tänne, oli ihmeellinen nautinto hiipiä kohtaamaan toisiamme. Useimmiten tapahtui se kappalaisen luona. Hän oli hellä isä, joka iloitsi lastensa onnesta. Muutamia kertoja otti hän puheeksi, että meidän pitäisi julaista yhdistyksemme, mutta kun Kurt näki, etten ollut siihen halukas, hylkäsi hän ehdotuksen.

"Vuoden kuluttua sai Kurt kovan yskän, se kiihtyi nopeasti, ja kymmenen kuukauden avioliiton jälkeen olin minä leski toisen kerran. En tiedä, mitä nyt tapahtui ympärilläni. Kappalainen piti huolta kaikesta. Kun seitsemän viikon kuluttua heräsin jälleen tajuntaan, sanottiin minulle, että olin saanut vielä yhden tyttären, jonka kappalainen oli antanut salaa eräälle talonpoikaisvaimolle hoidettavaksi. Hän ei tiennyt, tahdoinko tunnustaa sen omaksi lapsekseni. Kaikki, kaikki oli minusta samantekevää, tahdoin ainoastaan kuolla, mutta sitä ei minulle ollut suotu. Kun nousin jälleen jalkeille, näin, kuinka palvelijani katselivat minua ivallisesti hymyillen. He arvasivat osaksi asian, mutta heidän ei johtunut mieleensäkään, että olin mennyt naimisiin niin halpasäätyisen miehen kanssa, ja vielä vähemmän, että tunnustaisin lapseni omakseni… Sitä en tehnytkään, mutta otin hänet kotiini, kun hän oli vasta kolmivuotias, ja minä rakastin häntä rajattomasti, sillä hänellä oli isänsä kasvonpiirteet, mutta äitinsä ylpeä, ylväs mieli… Minä sanoin häntä palvelijattarekseni, mutta vaadin, että kaikkien toisten oli toteltava häntä kuin olisi hän tyttäreni… Ja kun he eivät tehneet sitä mielellään, kävi mieleni katkeraksi ja kovaksi. Ankarampaa komentoa ei pitänyt herra Ficke Bülowkaan; sanottiin, että hänen leskensä oli heistä molemmista pahempi. Kaksi tytärtäni kasvoivat ja varttuivat. Vanhempaa heistä näin harvoin, nuorempi sitä vastoin teki mitä tahtoi, eikä minulla ollut voimaa sanoa häntä vastaan, niin painavana tunsin syyllisyyteni.

"Kahdentenakymmenentenä syntymäpäivänään palasi Hedvig isänkotiinsa. Hän toi mukanaan hyvän ystävänsä Anna Flemingin. Tuntui kuin päiväpaiste olisi langennut synkkään kotiin, ja minä iloitsin heitä nähdessäni. Mutta minä näin nuoremman lapseni, hylätyn Edela parkani hiipivän vakoillen ympärinsä. Äskentulleet olivat vallanneet hänen paikkansa, hänelle ei ollut enää tilaa. Paha omatunto kalvoi minua, ja minä sanoin heille, että hän oli ollut lohdutuksenani yksinäisyydessäni, että olin pitänyt häntä aivan kuin tyttärenäni ja toivoin, että he tahtoisivat kohdella häntä vertaisenaan. Niin he tekivätkin, eikä kukaan voinut olla suloisempi ja rakastettavampi kuin hän. Hedvig kysyi minulta kerran, tunsinko Edela Kurtintyttären vanhempia. Kenties oli juoruilu saapunut hänen korviinsa. Minä vastasin, että he olivat yhtä hyvää sukua kuin hänenkin vanhempansa, ja sen jälkeen ei hän enää kysellyt.

"Monia ylhäisiä herroja ja ritareita vieraili siihen aikaan Ettakissa. Niiden joukossa oli pari Ribbingiä, molemmat kotoisin Suomesta, oli myös ritari Juhana Maununpoika. Hän oli jalo herra, mutta ylen vakava. Kun hän pyysi minulta Hedvigin kättä, pelkäsin minä, että tämä vastaisi kieltävästi, mutta ilokseni ja kummakseni hän suostuikin. Kun sanoin hänelle, etten ollut sitä odottanut, tunnusti hän mieltyneensä toiseen mieheen, mutta ei koskaan tahtonut siitä puhua, koska tämä mies oli aateliton. Minä ylistin hänen lujuuttaan; hän ei suinkaan ensi kertaa saattanut minua häpeämään. Vanhempi Ribbingeistä kosi Anna Flemingiä, ja minä näin, että ainoastaan syntyperä esti nuoremman pyytämästä Edelan kättä. Hän tunnustikin tunteen tälle, mutta sanoi ensin tahtovansa pyytää sukulaistensa suostumusta. Hedvig meni naimisiin ja muutti Göksholmaan. Anna matkusti Turkuun häitä varten. Edela ja minä olimme jälleen kahden. Nyt vasta uskoi hän minulle, että hän oli tehnyt salaisen liiton nuoremman Ribbingin kanssa; tämä oli sanonut, että hänen olisi kärsivällisesti odotettava neljä vuotta…

"Suuri suru odotti minua. Hiljainen Hedvigini kuoli antaessaan elämän pojalle. Minä otin Åken kotiin luokseni; lapsenlapseni ainakin tahdoin itse kasvattaa. Mutta Edela ei voinut ensinkään poikaa sietää. 'Näin hyvin, että hän tulee asettumaan tielleni', sanoi hän… Kului neljä vuotta, mutta Ribbing ei palannut. Edela oli poissa suunniltaan; hänelle tekivät kauppamiehet ja muut aatelittomat monia hyviä tarjouksia, mutta ilokseni hän hylkäsi ne. Eräänä päivänä tölmähti hän luokseni ja sanoi, että nuori Ribbing oli täällä, mutta salaa. Tämä tahtoi häntä heti seuraamaan. He vihityttäisivät itsensä muutamassa läheisessä kirkossa; sen jälkeen veisi hän vaimonsa kotiinsa. Ribbing oli sanonut, että se oli ainoa keino, jolla he voivat saada toisensa; hänen sukulaisensa eivät luultavasti koskaan antaisi mielisuosiolla suostumustaan. Minun ainoa ja korkein toivoni oli hyvittää Edelalle, mitä olin rikkonut häntä vastaan. En voinut aavistaakaan, että oli kysymys petoksesta; ja niin annoin suostumukseni."

Ermegård rouva oli tehnyt tunnustuksensa välillä vain harvoin pysähdellen. Oli kuin koko hänen entinen elämänsä olisi vaeltanut hänen ohitsensa ja hän ainoastaan kertonut mitä näki ja kuuli. Nyt viittasi hän Elinaa antamaan hänelle virvoitusjuoman, joka oli pöydällä. Tämä teki sen: "Rakas mummo, antakaa sen nyt jo riittää täksi päiväksi!" pyysi hän.

"Ei, ei, olen vapautunut raskaasta taakasta. Kuulkaa nyt edelleen! Onneton lapseni matkusti, mutta hän palasi takaisin kahdeksan kuukauden kuluttua, kurja, kadotettu olento."

Ermegård rouvan katseet harhailivat ympäri huonetta; mutta kun Elina tahtoi osoittaa hänelle huolenpitoaan, sysäsi hän tämän luotaan ja jatkoi käheällä vapisevalla äänellä:

"Hän tahtoi antaa minulle anteeksi, mitä olin rikkonut, ehdolla, että hänen lapsensa tunnustettaisiin tyttärenlapsekseni ja saisi ne edut, jotka oli häneltä kielletty. Minä sanoin hänelle, että tahdoin tehdä mitä muuta tahansa; lapsi voisi saada taloja ja tiloja, mutta tunnustaa tyttärenlapsekseni en häntä voinut. Silloin oli hän aivan kuin kadonnut… Minä luulin ymmärrykseni pettävän. Lopulta sain tietää, mihin hän oli ottanut tyyssijansa, mutta hän kieltäytyi tulemasta minun näkyviini… Emme tavanneet enää toisiamme."

"Minä mietiskelin yötä ja päivää, kuinka täyttäisin hänen toivomuksensa paljastamatta itseäni. Vihdoin löysin keinon. Jos ottaisin talooni muutaman Anna Flemingin lapsista ja naittaisin hänet Edelan pojalle, saisi hän silloin nimen, joka oikeuden mukaan hänelle kuului. Seuraavana yönä näyttäytyi Edela uudelleen minulle. 'En tiedä, onko teidän aikeenne kaikkinäkevälle otollinen', sanoi hän, 'mutta tuokaa lapsi Ettakiin, antakaa hänen asua tornikamarissa, minä valvon ja suojelen häntä. Mutta muistakaa, että tytön on vapaasta tahdostaan mentävä hänelle; jollei hän sitä tee, pidän kiinni vaatimuksestani. Teidän täytyy antaa hänelle nimenne, äiti, ja jollette sitä tee, on teidän hautanne oleva yhtä rauhaton kuin minunkin!'"

Elina oli vaipunut polvilleen ja painanut kätensä ristiin. "Hänen äitinsä se siis on aina käynyt luonani", sanoi hän. "Nyt ymmärrän harhailevan hengen levottoman hellyyden. Miksi ette ole sanonut sitä minulle ennen, olisin silloin epäröimättä laskenut käteni hänen käteensä!"

"Ei hän ole kuollut, mummo! Sydämeni sanoo, että hän on palaava. Silloin tahdon heti yhdistää kohtaloni hänen kohtaloonsa, jotta sinä ja vainaja saisitte rauhan sieluillenne."

Ermegård rouva viittasi kappalaista tulemaan lähemmäksi. "Jos hän on kuollut", sanoi hän, "tai jos minä kuolen ennenkuin hän palaa, eikö silloin tämä tunnustus, jonka olen tehnyt, ole kylliksi?"

"Jotta teidän tyttärenpoikanne voi astua laillisiin oikeuksiinsa, on teidän vihkitodistuksenne näytettävä. On niin ja näin, riittääkö tämäkään, kun hän itse ei ole aviolapsi."

"Siltä näyttää, mutta meidän Herramme ei salline narrata itseään, ja pelkään, että viisautenne on joutuva häpeään."

"Ei mitään vaaraa!" sanoi Ermegård rouva. "Laupeudessaan ei hän tee niin tarkkaa tiliä kanssamme; ennen kaikkea sallii hän meidän säilyttää hyvän ja kunniallisen nimemme."

"Ajatelkaa tarkoin mitä teette, neitsyt", sanoi kappalainen Elinalle; "on kysymys elämänne onnesta!"

"Elina!" huudahti Ermegård rouva. "Älä kuuntele häntä, hän tahtoo vetää sinut pois minusta."

Ermegård rouva oli oikeassa, kun hän sanoi heittäneensä raskaan kuorman hartioiltaan. Hän sai uusia voimia, uutta nuorteutta, ja hän sanoi nyt samoin kuin Elinakin:

Tähän aikaan teki Åke Hannunpoika maankuulun retken Anholtin saarelle Kattegattiin, mistä ritari palasi tuoden runsaan saaliin porvarien sinne viemiä kalleuksia. Ermegård rouvalle saapui kirjeitä sekä valtionhoitajalta että Trotte Maununpojalta. He onnittelivat häntä siitä, että hänellä oli niin urhoollinen sukulainen, jonka tähden hänen omakin nimensä tuli säilymään jälkimaailmalle, ja molemmat sanoivat, ettei maassa ollut suurempaa sankaria ja jalompaa ritaria.

Nämä iloiset viestit, jotka niin imartelivat hänen ylpeää mieltään, ja varmuus siitä, ettei Elina pettäisi lupauksiaan, näyttivät vanhan rouvan palauttavan terveyteensä ja voimiinsa. Sama sitkeä joustavuus, joka säilyi hänen tahdossaan, oli levinnyt hänen ulkonaiseenkin ihmiseensä.

Ermegård rouva paisui ylpeydestä. Hän sanoi, että Åke oli häneen, ja mietiskeli mielessään, kenen ylen ylhäisen neitsyen kanssa naittaisi hänet. Tuskin kukaan näytti ansaitsevan sitä arvoa. Alistuvasti kuunteli Elina puhetta siitä, mutta se kirveli sydäntä.

"Örebron linnan läänitys antaa hänelle oikeuden kohottaa katseensa korkealle", sanoi Ermegård rouva, "ja jollei Svante Niilonpoika olisi jo naittanut pois kaunista tytärpuoltaan, olisi Åke saanut kosia häntä".

"Entä sitten, kukaan ei ole kyllin nuori ja kaunis niin uljaalle ritarille kuin minun Åkelleni."

"Sitä paitsi ei Åke ole koskaan ajatellut sinua, ja sinä olet luvannut uskollisuutta toiselle."

Niin pian kuin Elina pääsi kuulemasta Åkesta puhuttavan, saattoi hän pitää kurissa ajatuksensa ja tunteensa: silloin oli velvollisuudentunto peräsimessä ja päivä meni kuin pieni pursi tyynessä vedessä. Mutta kun ajattelematon vanhus tuli ja alkoi pitää ylistyspuheitaan Åke herrasta tai kun kansan kesken puhuttiin hänen erinomaisesta rohkeudestaan, silloin alkoivat hyrskyt heitellä pientä purtta, peräsin viippui sinne ja tänne, ja hyvät päätökset olivat tiessään.

Ermegård rouva oli useita kertoja kirjoittanut Skaraan tiedustellen Erikinpoikaa, mutta ei ollut kuullut hänestä mitään. Ingristäkään ei hän voinut saada mitään tietoa, molemmat olivat kadonneet jäljettömiin.

Kolmisen viikkoa myöhemmin, varhain aamulla, nähtiin suurten, kömpelöiden vaunujen ajavan pihaan, ja Skaran tuomiorovasti pyysi puhutella jaloa Ermegård rouvaa.

Tämä avautti äskettäin sisustetut huoneet ja meni heti ottamaan häntä vastaan.

Monien molemminpuolisten kohteliaisuuksien jälkeen tulivat he tuomiorovastin käynnin tarkoitukseen.

"Tiedätte kai, jalo rouva", sanoi rovasti, "sen häväistyksen, jota teidän väkenne on minulle hankinnut?"

"Eräs lailliseen muotoon laadittu testamentti on kiihoittanut muutaman ahnaan talonpojan hyödynjanoa, niin että hän katsoo enemmän omia etujaan kuin lapsensa ikuista autuutta."

"Saattaisin hyvin luulla teidät kaikesta tietämättömäksi. Mutta mies, jonka teitä on kiittäminen kaikesta, tahtoo heittää varjon minun ja koko tuomiokapitulin ylle, mutta se on tehty tyhjäksi Herran ihmeellisestä armosta ja rikollinen on pantu varmaan talteen… Nyt on kuitenkin laita niin, että me kirkon miehet annamme mielellämme armon käydä oikeuden edellä, ja minä olen tullut tänne kysymään teiltä, jalo rouva, toivotteko erityisemmin, että syntinen armahdetaan."

"En tiedä mitä hän on rikkonut, mutta suuresti hänet on täytynyt viedä harhaan, sillä kenelläkään ei ole niin vilpitöntä tahtoa tehdä oikein kuin hänellä. Olen sangen kiitollinen teidän armonne hyvästä lupauksesta päästää hänet vapaaksi. Muuten olisi minun ollut pakko pyytää tyttärenpoikaani, Örebron linnan päällikköä, jaloa ritaria, herra Åke Hannunpoikaa toimittamaan hänet vapaaksi, ja hän olisi kyllä tehnyt sen, vaikkapa siihen olisi tarvittu asevoimaakin."

Tuomiorovasti oli joutunut sangen hämilleen, jalo rouva oli menetellyt liian rutosti. Mihin hän oli aikonut monien mutkien jälkeen suostua, sen oli rouva vanhus heti pitänyt ratkaistuna asiana ja heittänyt hänen jalomielisyytensä sisimmän perusteen hänelle vasten kasvoja kuin minkäkin hansikkaan.

Nyrkkioikeuden ajat eivät olleet vielä menneet. Yksityisiä riitoja ratkaistiin miekalla, eivätkä hyökkäykset luostareihin ja kirkkoihin kuuluneet tavattomuuksiin. Jos Åke herra olisi tehnyt jutun Antero Erikinpojan katoamisesta, olisi tuomiokapituli joutunut suuriin ikävyyksiin. Kunnianarvoisa isä ei kuitenkaan tahtonut heti antaa myöten, se olisi näyttänyt tappiolta. Sentähden sanoi hän hymyillen:

"Siunatulla kirkollamme on, paitsi Jumalan ja pyhän isän suojelusta, monta puolustajaa maassa. Olin luullut, että jalo ritari hänkin kuuluisi niihin."

"Eikö äidin pidä ottaa veitsi lapsen kädestä, jos tämä tahtoo haavoittaa häntä sillä?"

"Niin tässä on tapahtunutkin. Kirkko antaa rakastavaisesti anteeksi, mutta pitää silmällä sitä, joka on rikkonut…"

"Että jos kirkko onkin antanut anteeksi ensimäisen harha-askeleen, rankaisee se toisen sitä ankarammin."

"Ei suinkaan teidän armonne aio vielä lähteä? Ettak ei ole niin vieraanvaraton kuin se kenties loitolta katsoen näyttää."

Ja hän antoi uudelleen painavan ruumiinsa vaipua niihin pehmeihin tyynyihin, joilla tuoli oli peitetty, ja virkkoi syvästi huoaten: "Me kirkon miehet olemme olemassa ainoastaan muita palvellaksemme."

Hurskas isä ei ollut suinkaan kylmäkiskoinen pöydän nautinnoille. Hän noudatti halulla kutsua, tervehti alentuvasti kappalaista ja piteli kauan Elinan kättä omassaan, jupisten jotakin siitä ilosta, jota hän tunsi nähdessään niin hurskaan neitsyen.

Pöytä notkui hopeavatien alla, ja ruokalajien paljous vakuutti pappisvaltiaalle, että hän vieraili rikkaassa talossa. Mutta niinpä hän osoittikin, että hän oli siihen tottunut.

Ateriaa höystettiin vilkkaalla keskustelulla, jolloin pääasiallisesti puhui vieras. Kuten tavallista oli, alotti hän ylistämällä ruokaa ja perhe-elämän onnea, jonka näkeminen aina ilahutti pappia, vaikkei hänelle itselleen sitä suotukaan… Kuta enemmän viiniä ja olutta hän sitten nautti, sitä korkeammalle kohosi tunnelma, ja aterian lopulla leijaili rovasti ylhäällä pilvissä ja ojensi sieltä siunaten kätensä langenneen ihmiskunnan ylitse.

Mutta tällä kertaa kova onni potkaisi tuomiorovastin suinpäin alas toisten syntisten ihmisten joukkoon.

Ilo, hämmästys, suuttumus, toiveiden pettymys olivat ne vaihtelevat tunteet, joita hänen näkemisensä herätti. Ermegård rouva meni malttinsa säilyttäen häntä vastaan, ja vaikkei vanhus tuomiorovastin tähden voinutkaan avata syliään, näki nuori mies ilosta säteilevistä silmistä, kuinka tervetullut hän oli. Hänen silmänsä etsivät Elinaa. Tosin tämä hieman kalpeni, mutta puristi lämpimästi hänen ojennettua kättään.

Kappalaisen tulotervehdys oli mitä vilpittömin. Hän sulki hänet syliinsä ja kiitti Jumalaa.

Tuomiorovasti oli seissyt mykkänä katselijana. Viini ja voimakas aamiainen olivat jossain määrin häntä herpaisseet; hän ei ollut oikein varma, eikö Erikinpoika kenties ollut saanut vapauttaan hänen suostumuksestaan.

"Tällä kertaa voititte te, voititte viekkaudella ja petoksella!" huudahti Erikinpoika kääntyen tuomiorovastiin. "Seuraavalla kerralla voitan minä!"

Kiukku melkein vääristi tuomiorovastin kasvot, ja se hymyilevä ilme, jota hän koetti näytellä, ei suinkaan häntä kaunistanut.

"Näen surulla, etten ole onnistunut parhaissa tarkoituksissani", sanoi hän ottaen Ermegård rouvalta jäähyväiset.

Nyt ei enää koetettukaan häntä pidättää, ja pian nähtiin vanhojen vaunuromujen lähtevän jälleen tiehensä.

Kohtaus tuomiorovastin kanssa antoi Ermegård rouvalle ajattelemista moniksi päiviksi. Hän ei ollut koskaan ollut papeille oikein suosiollinen, mutta nyt hän oli vielä vähemmän kuin ennen.

Erikinpoika oli odottanut, että häät heti vietettäisiin, mutta hän oli liian ylpeä muistuttaakseen saamastaan lupauksesta. Elina oli ystävällinen ja osanottavainen, kuunteli melkein hartaudella, kun hän puhui, ja koetti sovittaa vastauksensa parhaimmiten hänen mielikseen. Jos hän pyysi laulamaan ja soittamaan, teki Elina sen heti, mutta jos hän katsoi häneen rakkaudesta uhkuvin katsein, silloin loi Elina punastuen katseensa maahan.

Eräänä päivänä pani Ermegård rouva heidän eteensä asiakirjan, jonka oli saanut Turun raadilta. Se oikeutti Antero Erikinpojan, mentyään avioliittoon Elina Ribbingin kanssa, ottamaan hänen sukunimensä; siten tuli uusi sukuhaara alkamaan hänen kauttansa.

"Ja nyt, rakas lapseni", sanoi vanha rouva, "nyt vietämme häänne upeudella ja ilolla!"

"Ja minä, kiittämätön, kun olen valittanut kohtaloani!" huudahti nuori mies. "Olihan se minulle lahjoittanut paljon suuremman onnen kuin olen odottanutkaan!"

Elina koetti hänkin olla iloinen, ja vaikkei hän ajatellutkaan tulevaa liittoa myrskyisellä ilolla, kuten Erikinpoika, niin ei hän sitä ainakaan pelännyt. — Ermegård rouva lähetti kutsukirjeitä laajalle ympärinsä, ja muuan sellainen lähetettiin myös Åke herralle Örebrohon. Se kohtasi hänet kuin salama kirkkaalta taivaalta. Hän satuloitsi heti hevosensa, ja ainoastaan uskollisen Lassi Juuttinsa seuraamana lähti hän matkalle.

Viisi päivää ennen määrättyä hääpäivää saapui hän Ettakiin. Ermegård rouva, Elina ja Erikinpoika olivat kaikki nähneet hänen laskettavan pihaan. Hän oli hypännyt ratsultaan ja muitta mutkitta juossut sisälle linnaan. He näkivät, kuinka asemies otti haltuunsa molemmat läähättävät ja vaahtoiset orhit, mutta turhaan odottivat he ritarin tulevan sisään. Heidät valtasi outo pelko ja levottomuus. Mikä saattoi viivyttää häntä, mihin oli hän mennyt?

Linnanvartia kutsuttiin saapuville, ja hän ilmoitti, että ritari oli heti mennyt kappalaisen luo.

Kaikki ymmärsivät, että hän oli mennyt ottamaan selkoa asioista. Ylpeä Ermegård rouva tunsi, että hän oli loukannut ritarin oikeutta, ei ainoastaan perintöön nähden, joka taisi olla Åkelle samantekevää, vaan lisäksi, mikä oli pahempaa, ryöstämällä häneltä neitsyen, jota hän rakasti.

Elina istui ompeluksensa ääressä, mutta hänen kalpeat poskensa ja vapisevat kätensä ilmaisivat hänen mielentilansa. Antero Erikinpoika käveli huoneessa edestakaisin. Hän puhui milloin yhtä, milloin toista, mutta kukaan ei kuullut häntä, ja hän tiesi tuskin itsekään, mitä hän sanoi. Ritari oli tullut, ja odotus kävi pitkäksi.

Vihdoin saapui linnanvartia esittäen ritarin pyynnön, että Ermegård rouva soisi hänelle keskustelun kahdenkesken.

"Pyytäkää ritaria tulemaan tänne!" vastasi hän viitaten Elinaa ja Erikinpoikaa poistumaan huoneesta. Edellinen pujahti omaan huoneeseensa. Jälkimäinen riensi Ermegård rouvan luo, heittäytyi hänen jalkoihinsa ja syleili hänen polviaan.

"Jos sallitte hänen eroittaa Elinan minusta, en voi elää enää kauemmin!" kuiskasi hän.

"Luuletko sinä, että hänen tai kenenkään tähden luovun siitä, mitä olen niin monia vuosia tavoitellut! Sinä olet minua yhtä lähellä kuin hän, tällä hetkellä lähempänäkin."

"Ja vaikka hän sanoisi sen maksavan hänen henkensä, vastaisin minä kuitenkin ei!"

Kun Åke Hannunpoika astui sisään, pelästytti Ermegård rouvaa se syvä vakavuus, joka oli levinnyt yli ritarin olennon. Hän oli aikonut antaa nuhteita siitä, että tämä oli antanut hänen odottaa. Mutta ritarin näkeminen herätti ainoastaan hänen harmiaan. Kuinka uskalsi tämä yrittää repiä alas, mitä hän nerokkaasti ja vaivalloisesti oli rakentanut turvatakseen omaatuntoaan? Eikö ollut maassa neitosia yllinkyllin, muitakin kuin Elina Ribbing?

"Sydämellisesti tervetullut, rakas tyttärenpoikani!" sanoi hän ojentaen kätensä, jota ritari kunnioittavasti suuteli. "Vanhalle Ettakille on kunniaksi, kun saa ottaa vastaan niin mainehikkaan vieraan. Olkaa varma siitä, että maineenne on kulkenut edeltä."

"Soturin toimet päättyvät, kun hän lähtee taistelutantereelta", vastasi Åke. "Sydän vaatii oikeutensa, kun hän palaa kotiin."

Ermegård rouva veti syvään henkeään. "Silloin täytyy sinun käsittää…" sanoi hän.

"Että Antero Erikinpoika on teidän tyttärenpoikanne samoinkuin minäkin; että hänen äitiään on kohdeltu julmasti ja väärin ja että te olette velvollinen antamaan hänen pojalleen kaiken sen hyvityksen, minkä voitte antaa. Kaikkeen tähän yhdyn täydestä vakaumuksesta. Mutta kun hänen isänsä ei ole tunnustanut häntä, ei hänen kannettavakseen kuulu isän nimi, vaan teidän…"

"Teidän ylpeyttänne loukkaa viimeisen avioliittonne tunnustaminen ja vielä enemmän se, että onneton tyttärenne päätti…"

"Ei koskaan, sanon minä! Menemällä naimisiin Elina Ribbingin kanssa on hän päässyt täysiin oikeuksiinsa. Minun velkani on pyyhitty pois ja tyttären sovitettu."

"Mutta ettekö sitten käsitä, että on synti eroittaa kaksi sydäntä, jotka rakastavat toisiaan?"

"Ajatelkaa tarkoin! Minusta tuntuu, kuin seisoisin elämäni käännekohdassa. Tiedätte, että olen rakastanut kaksi kertaa ennen, ja molemmilla kerroilla on kuolema riistänyt morsiameni. Elina on minulle kuin yhdistys näistä molemmista, näen heidät jälleen hänessä, ja niin on hän elänyt ajatuksissani näinä kuluneina vuosina. Taistelussa on hän ollut valkyriani, ja kun soturi on kadottanut hänet näkyvistään, silloin on hänen uransa noussut pystyyn."

"Se on ainoastaan kuvittelua; sinun on valittava itsellesi morsian jostakin ylhäisestä perheestä."

"Kun Örebrossa kuulin kerrottavan, että Antero Erikinpoika on vangittu sentähden, hän että oli nostanut jutun kunnianarvoisaa säätyä vastaan, kirjoitin tuomiokapitulille ja kehoitin heitä itsensä tähden päästämään hänet vapaaksi. Kohta sen jälkeen lähetin luotettavan lähettilään viemään valtionhoitajalle kirjettä, missä pyysin häntä suomaan nuorelle Antero Erikinpojalle tuomarinviran Vartoftan kihlakunnassa ja lupasin kaikin voimin korvata sen palveluksen. Tahdon tehdä vielä enemmänkin hänen hyväkseen."

"Sinun läheisenä ystävänäsi voinee hän jotakin odottaakin, eikä hän lyöne laimin kiittää sinua siitä. Mutta nyt asetan minäkin erään vaatimuksen. Jos tahdot, että minä siunaan sinua kuolinhetkenäni, jos tahdot valmistaa minulle rauhaa ja tyyneyttä jälellä oleviksi elinpäivikseni… jos suot minulle rauhan haudassa ja autuaan heräämisen, niin rukoilen sinua edistämään, jos voit, eikä estämään sitä, mikä nyt lähes kaksikymmentä vuotta on ollut elämäni hartaimpana pyrkimyksenä."

Vanha rouva aikoi langeta ritarin jalkoihin, mutta tämä nosti hänet pystyyn ja asetti hellävaroen jälleen lepotuoliin.

Vanhus ei huomannut ritarin kalpeutta, ei voinut nähdä tämän haavoitettuun sydämeen. Hän ajatteli ainoastaan, että nyt olivat kaikki hänen toivomuksensa täyttyneet.

"Odotahan vain", sanoi hän. "Hankin sinulle morsiamen, joka on kymmenen kertaa ehompi Elinaa."

"Se ei saa tapahtua, rakas tyttärenpoikani! Se antaisi aihetta lörpöttelyyn."

"… että rakastan häntä? Se selviäisi hänelle vielä paremmin, jos hän näkisi minut."

"Minä jään tänne!" sanoi ritari. Ja hän ei ainoastaan nähnyt jälleen Elinaa, hän pystyi niin hillitsemään itseään, että Elina luuli ritarin unhottaneen hänet, ja itki sen johdosta yksin kamarissaan.

Erikinpoika seurasi heitä mustasukkaisin katsein. Åke oli tunnustanut sukulaisuuden ja puhutellut häntä veljekseen. He osoittivat toisilleen ystävyyttä molemmin puolin, mutta toinen tunsi vaistomaisesti katsovansa alas ja toinen nöyryytyksellä katsovansa ylös. Myöskin ulkonaisessa suhteessa olivat molemmat serkukset toisistaan suuresti eroavat. Åkella oli ylpeä ja miehekäs ryhti. Hänen reipas, ujostelematon esiintymisensä viittasi pelottomaan soturiin, samalla kuin syvä katse valloitti sydämen. Antero Erikinpoika oli nuori, sorjavartaloinen, kaunis mies, jonka ulkonäkö miellytti. Oleskellessaan ulkomailla oli hän oppinut hyvän ryhdin; mutta se riippuvainen asema, jossa hän oli tähän asti elänyt, oli tehnyt vaikutuksen, josta hän ei pystynyt vapautumaan.

Elina istui äänetönnä työnsä ääressä ja vastaili yksikantaan niihin kysymyksiin, joita hänelle tehtiin. Åke taisteli kuin mies. Hän hurmaantui Elinan nähdessään, hän rakasti tätä impeä yhtä suuresti kuin ennenkin, mutta ei yhtä itsekkäästi, sillä nyt tahtoi hän kieltäytyä omasta onnestaan valmistaakseen onnea rakastetulleen. Sentähden kietoi hän Erikinpojan sellaisiin keskusteluihin, joissa tämä sai tilaisuuden ilmaista tietojaan. Hän oli olevinaan vastakkaista mieltä, jotta toinen saisi tilaisuuden kumota hänen väitteensä, ja kaikki tämä vain siksi, että Elina oppisi ymmärtämään tulevan herransa ansioita.

Mutta kun Ermegård rouva ei enää katsonut tarvitsevansa pelätä Åkea, ylisteli hän tätä myöhään ja varhain. Ritarin täytyi kertoa sodasta ja sen yksityistapauksista.

Hääpäivän edellinen ilta oli tullut. He olivat kuten tavallisesti kokoontuneet Ermegårdin huoneeseen. Åke teki kaiken voitavansa pitääkseen tunnelmaa yllä, ja Elina istui tapansa mukaan jakkaralla mummonsa jalkojen juuressa. Antero Erikinpoika saattoi asettua minne tahansa, mutta Åken ollessa läsnä ei hän koskaan istuutunut Elinan rinnalle.

Oli puhuttu, kuinka Ingri oli kehittynyt edukseen, mitä reippautta hän oli osoittanut ja kuinka varmaksi hän oli tullut esiintymisessään.

"Muistan sangen hyvin, kuinka epänaiselliselta hän näytti minusta", sanoi Åke, "enkä ymmärtänytkään häntä ennenkuin näin hänen sydämensä rakastetun."

"Silloin käsitin", jatkoi ritari, "että totinen rakkaus voi olla yhtä ylevä, missä ikinä se syttyneekin. Ambjörn on siitä todistuksena. Hän on valmistunut siihen, ettei Ingri koskaan voi tulla hänen omakseen, mutta kuitenkin on hän varma siitä, että mitä Jumala on yhdistänyt, sitä eivät ihmiset voi eroittaa, ja jolleivät he voi yhdistyä tässä elämässä, yhdistyvät he toisessa…"

Åken katseet lennähtelivät Elinaan, ja se, mitä hän vilahdukselta luki tämän silmistä, täytti hänen mielensä ilolla ja tuskalla.

Antero Erikinpoika hymyili ivallisesti. Hän ei ollut onneksi huomannut mitään, mutta hän puri huultaan, voidakseen olla muistuttamatta ritarille tämän molemmista manalle menneistä morsiamista.

Ermegård rouva täydensi kertomuksen mainitsemalla Ingrin sanoneen hänelle, että hän päättää joko Erik Jönssinpojan tai omat päivänsä.

"Mikäli mahdollista, tahdon estää miehen koskaan palaamasta takaisin", sanoi Åke. "Toivoisin, että luoti sattuisi häneen."

"Ettäkö rakastavaiset vihdoin saisivat toisensa?" kysyi Antero
Erikinpoika nauraen.

Mutta Åken oli kirjoitettava vastaus. Oli jo myöhäinen, ja hän toivotti hyvää yötä.

Ermegård rouva oli sangen tyytymätön. Hän odotti lukuisia vieraita ja niiden joukossa kauniita neitsyitä ylhäisistä suvuista. Hän oli iloinnut siitä, että sai sanoa heille: "Tyttärenpoikani, jalo ritari Åke Hannunpoika, etsii itselleen morsianta…"

Mutta Antero Erikinpoika sitä vastoin ei suinkaan ollut tyytymätön. Loistelias sukulainen asetti hänet itsensä varjoon, ei ainoastaan kalpean Elinan, vaan myös odotettujen vieraiden silmissä. Hän oli hämillään ajatellessaan esittelyä, joka tuli tapahtumaan, mutta hän tunsi, että se olisi kaksin verroin vaikeaa, jos ritari olisi läsnä.

"Huomispäivä tulee olemaan väsyttävä, tahdon mennä aikaisin levolle", sanoi vanha rouva.

Se ujous, jota Elina oli viime päivinä osoittanut, oli syvästi loukannut häntä, mutta hän pelkäsi niin menettävänsä hänet, ettei uskaltanut lausua ainoatakaan nuhdetta. Nyt pelätty kilpakosija lähtee tiehensä, nyt oli tyttö hänen; ja kun hän kutsui, oli tämä velvollinen tulemaan.

Kauan sai hän odottaa. Kärsimättömästi kuulosteli hän jokaista ääntä. Vihdoinkin kuului keveitä askeleita. Ingri sieltä tuli sanomaan, ettei Ermegård rouva sallinut neitsyen lähteä luotaan.

"Huomenna täytynee hänen siihen kumminkin mukautua", jupisi sulhanen itsekseen palaten huoneeseensa, epätietoisena, oliko vastauksen tosiaankin Ermegård rouva lähettänyt.

Varhain seuraavana aamuna oli linnassa kaikkialla vilkasta liikettä. Kappeli koristeltiin lehdeksillä ja kukilla. Oli elokuu, niin että näitä oli saatavana runsaasti. Keittiössä olivat monet kädet liikkeessä, ja linnanvartian valvonnan alaisena otettiin esille suuret kullatusta hopeasta tehdyt juomakannut ja suuret paljoudet juomasarvia ja maljoja. Kellarista noudettiin viinejä, joita oli säilytetty vuosikymmeniä, ja oluttynnyreitä vieritettiin seurasalin ovelle, niin ettei oluesta tulisi puutetta. Mutta Ermegård rouva itse otti esille suuret pöytäliinat, jotka tosin olivat hieman kellastuneet vanhuuttaan, mutta hienot ja loistavat kuin silkkiset ikään.

Vanhan tavan mukaan ei sulhanen saanut nähdä morsiantaan ennen vihkimistä, ja Antero Erikinpoika pysyi sentähden huoneessaan.

Åke herralla oli ollut monta kirjettä kirjoitettavana; ei ainoastaan valtionhoitajan lähettilästä, vaan Lassi Juuttikin oli lähetettävä niitä viemään. Viimeksi mainitun kanssa hän sopi siitä, missä heidän piti yhtyä. Hän ikävöi päästä pois, ja kun kutsuttujen vieraiden joukossa oli monia vanhoja ystäviä, päätti hän ratsastaa heitä vastaan; se estäisi häntä hautomasta omia ajatuksiaan.

Kulkiessaan portaita alaspäin kuuli hän säveliä. Elina se soitteli harpullaan. Satoja kertoja oli sellainen pyyntö pyörinyt Åke ritarin huulilla, mutta hän ei ollut rohennut lausua sitä, ja nyt viimeisenä päivänä tahtoi Elina suoda hänelle jäähyväistervehdyksen — sillä että tämä puhui hänelle, sen tiesi, sen tunsi hän.

Harppu oli kannettu naisparvelle, ja sinne suuntasi ritari askeleensa. Luultavasti oli Ermegård rouva siellä sisällä; tälle hän päätti antaa merkin, ettei ilmaisisi hänen läsnäoloaan…

Hän meni varovasti lähemmäksi. Elina oli sisemmässä huoneessa. Hän lauloi hiljaisella äänellä, mutta jokainen sana tunkeutui ritarin korvaan. Hän lauloi eron katkeruudesta, uskollisesta, hamaan kuolemaan kestävästä rakkaudesta ja yhtymisestä toisessa maailmassa, suurimman autuuden saavuttamisesta… Taasen siirtyi hän virrensävelmään… Nyt seurasi rukous madonnalle; hän oli taistellut rakkauttaan vastaan, mutta se oli aina ollut voittamaton. Oli synti rakastaa toista ja antaa kätensä toiselle, hän rukoili yhä palavammin ja hätääntyneemmin…

Se oli särkyneen sydämen valitus, mutta niin nöyrä, niin alistuvainen. Åke ritarin täytyi nähdä laulaja!

Hiljaa hän avasi oven. Elina seisoi selin häneen, jo pukeutuneena valkoiseen morsiuspukuun. Paljaat käsivarret kiertyivät harpun ympärille ja kyyneltynyt katse oli kääntynyt taivasta kohden.

Mutta Åke sulki hänet syliinsä, ja hän itki ritarin rinnalla kuin olisi sydämensä pakahtumaisillaan.

"Saanko katsoa sinuun — viimeisen kerran?" sanoi Åke taivuttaen hänen päätänsä taaksepäin.

He lukivat hellintä rakkautta toistensa silmistä. "Sano, että rakastat minua!" sanoi Åke.

Åke painoi huulensa hänen huuliaan vasten pitkään suudelmaan. Silloin hän tunsi, kuinka Elina ikäänkuin solui pois hänen syleilystään.

Hän katsoi häneen; kasvot olivat valkeat kuin lumi, ja hän luuli hänen pyörtyneen.

Hän laski hänet hellävaroen matolle. Täältä hänet kyllä pian tavataan, ja ritari tahtoi säästää sekä itsensä että hänet uusista erojaisista.

"Nuku suloisesti, valkea ruusuni!" kuiskasi hän. "Olisin valmis toivomaan, ettet koskaan heräisi!…"

Palattuaan huoneeseensa kirjoitti ritari Ermegård rouvalle, että hänen tärkeistä syistä oli heti lähdettävä. Hän jätti kirjeen eräälle palvelijalle ja riensi talliin, jossa itse satuloi ratsunsa, ja lasketti täyttä laukkaa tiehensä.

Mutta hän ei ollut kauas ehtinyt ennenkuin kuuli kellonläppäyksen linnasta. Mitähän se merkitsi?… Silloin hän muisti, että tornikellojen liikkeet olivat riippuvaiset tuulesta. "Sangen kaameaa hääpäivänä", jupisi hän.

Joutuisiko suloinen neitsyt tosiaankin toisen puolisoksi? Eikö olisi ollut armeliaampaa surmata hänet tai nostaa hänet hevosen lautasille ja kiitää pois? Mitä hurjimmat tuumat risteilivät hänen päässään, ja yhä kipakammin kannusti hän ratsuaan.

Markarydissa, Sunnerbron kihlakunnassa, oli hänen uskollistensa yhtymäpaikka. Siellä tapasi hän jo valmiina seitsemänsataa ratsumiestä; sitä paitsi oli siellä kaksi vanhaa, tuttua vapaaehtoista Skarasta, sepänpoika Brynte Byrelinpoika ja Marquard kultaseppä, jotka molemmat pyysivät palvella hänen johdossaan. Ritaria näytti ilahuttavan nähdä heitä jälleen, mutta heistä hän oli suuresti muuttunut. Hänen olennossaan oli silmiinpistävää levottomuutta ja kiihkoa. Hän puhui ainoastaan mitä kuului kunkin palvelustehtäviin, muuten oli hän vaiti.

Helsingborgin linnassa isännöi herra Tyge Krabbe, mahtava, ylpeä ja pöyhkeä vouti, joka kohteli epäinhimillisesti kansaa, emäntäänsä ja palvelijoitaan. Åke herra oli ajatellut yrittää hänen kanssaan otteluun. Nyt oli se tapahtuva. Koskaan ei hän ollut tuntenut niin suurta halua esiintyä heikkojen ja sorrettujen puolustajana.

Lähtö tapahtui elokuun 27 päivänä 1510. Samana päivänä ilmoitti muuan asemiehistä hänelle, että Thor oli karannut.

"Se ilahuttaa minua", vastasi hän. "Jos tapaan hänet vihollisten riveistä, on hän nähnyt viimeisen päivänsä."

Pieni parvi lähti liikkeelle alaspäin Fagerhultia ja Örkelljungaa kohden. Åke herra piti kaikkea tarkoin silmällä, kuten hänen tapansa oli. Hän varoi aina kavaloita salahankkeita heti jouduttuaan vihollisen maahan ja tahtoi mieluummin itse yllättää kuin joutua yllätetyksi.

Örkelljungan edustalla oli syvä metsäinen laakso; sen läpi kulki puro, jonka äyräät olivat rimpeä ja rämeikköä. Paikkaa nimettiin Fantehåleksi, ja tuulen taittamat oksat ja murrokset vaikeuttivat kulkua sen lävitse.

Viereiselle mäelle oli Tyge herra sijoittanut suuren sotajoukon. Thor oli kertonut hänelle ritarin aikomasta retkestä Helsingborgiin, ja vouti kokosi väkensä ja riensi Åke herraa vastaan.

Tämä ei aavistanutkaan väijytystä; kun hän saapui metsään, näki hän, kuinka kukkulat ympärinsä vilisivät aseellista väkeä.

Mutta Åke loi häneen ankaran katseen; hänen silmänsä salamoi ja paloi taistelunhalusta.

"Eteenpäin, urhoni!" huusi hän korkealla äänellä. "Seuratkaa jälestäni, vien teidät voittoon!"

Vihollinen ei ollut ainoastaan ylivoimainen luvultaan, vaan sillä oli myös etu taistella kukkulalta jalan. Åkesta näytti olevan samantekevää, kuinka suuri luku hänellä oli vastassaan, hän kävi rajusti kimppuun, ja jokainen isku kaatoi miehen. Hänen rinnallaan taistelivat Brynte Byrelinpoika ja Marquard kultaseppä urhoollisuudella, joka herätti yleistä ihailua. Viholliset väistyivät hämmästyksissään.

Mutta ritari keksi Thorin heidän joukossaan. Hän kohotti miekkansa häntä kohden ja huutaen: "Kavaltaja!" kaasi hänet kuolleena maahan.

Silloin ohjasi tanskalainen Lauri Frost ratsunsa suoraan ritaria kohden, ja ennenkuin tämä ehti asettua vastarintaan, oli muukalainen asemies syössyt keihäänsä hänen lävitsensä.

Syntyi yleinen hämmennys. Tieto ritarin kuolemasta levisi kuin kulovalkea. Tanskalaiset hyökkäsivät tulisemmin kuin ennen, ruotsalaiset saatettiin pian täydelliseen epäjärjestykseen ja he koettivat pelastua pakenemalla. Monet heistä otettiin vangeiksi, ja päälippu joutui monien muiden lippujen keralla vihollisten käsiin.

Mutta ritarin ruumis korjattiin taistotantereelta ja vietiin Helsingborgiin, missä Tyge Krabben emäntä Anna juhlallisesti hautautti sen.

Hänen ruumiinsa on juhlien haudattu kirkkohon levätäksensä päivähän tuomion.

Kun Ingri löysi neitsyen makaamasta matolta, nosti hän hänet varovasti ja koetti kaikkia keinoja, mitä tiesi, palauttaakseen hänet eloon. Kun se ei onnistunut, riensi hän ilmoittamaan Ermegård rouvalle.

Tämä arveli, että Elina kyllä pian toipuu. Kuitenkin meni hän itse häntä katsomaan, mutta kun Elina ei totellut hänen kehoitustaan ja herännyt eloon, lähetti hän noutamaan kappalaista, joka oli yrtintuntija.

Tämä pelästyi ja sanoi, että neitsyt oli heti vietävä vuoteeseen. Siitä ei Ermegård rouva tahtonut kuulla puhuttavankaan. Pihaan ajoivat vaunut toisensa jälkeen, ulkoa kuului hilpeää naurua ja iloisia ääniä. Talossa oli häät, ei silloin käynyt laatuun olla sairas, ja kaikista vähimmin sopi se morsiamelle.

"Sanon teille, Ermegård rouva, hänet täytyy viedä vuoteeseen", toisti kappalainen; "minä en vastaa hänen hengestään".

Ankara linnanrouva väitti, että pappi vaati sitä ainoastaan häntä suututtaakseen, ja hän poistui vihoissaan huoneesta sanoen, että pappi sai tehdä mitä tahtoi.

Kuten tavallisesti tällaisissa tilaisuuksissa, ilmaisivat vieraat mitä hellintä osanottoa, ja sulhaseen näytti tapaus syvästi koskeneen.

Vieraat tosin kerääntyivät täysien pöytien ympärille, mutta he joko olivat vaiti tai puhelivat kuiskaillen keskenään; aiotut häät muistuttivat pikemmin hautajaisia.

Sitten tuli kirje ilmoille. Isoäiti ja tyttärenpoika vaihtoivat katseen, mutta kumpikaan ei virkkanut mitään.

Kun päivällinen oli päättynyt, olivat vieraat iloiset saadessaan lähteä kotiin. He puhuivat, kuinka levottomia he muka olivat, ennenkuin saisivat tietää morsiamen toipuneen, ja Ermegård rouva sanoi toivovansa, etteivät he kieltäytyisi, kun hän ensi tilassa lähettää heille uudet hääkutsut.

Mutta tyytyväinen hän oli, kun viimeiset vaunut poistuivat. Sydämessään oli hän katkeroitunut Elinaa kohtaan. Tämä ei ollut koskaan ennen ollut sairaana, miksi piti hänen nyt sairastua? Niskoittelun täytyi olla syynä… Ja viime hetkessä… itsenään hääpäivänä!… Mutta odotas, kyllä saat, tyttö, maksaa sen!

Ingriltä kuuli hän, että Elina oli palannut tajuunsa, ja hän kuvitteli mielessään sitä levottomuutta, jolla "pahantapainen lapsi" odotti hänen saapumistaan.

Hän päätti antaa hänen odottaa, tytölle oli hyödyllistä olla hetken tuskissaan. Ja niin meni hän sisälle omaan huoneeseensa, istuutui lepotuoliin ja — nukkui.

Tämä makasi aivan hiljaa, katse lujasti kiinnitettynä harppuun.
Ermegård rouva puhui hänelle, mutta ei saanut mitään vastausta.

Käsky täytettiin. Mutta sairas näytti silloin niin hätääntyneeltä, että harppu täytyi asettaa jälleen näkyviin. Sitten hän tyyntyi jälleen, mutta sanaakaan ei tullut hänen huuliltaan.

Ja niin istuivat Ermegård rouva ja Erikinpoika yötä päivää hänen luonansa. Kappalainen sanoi, että hän mahdollisesti saattaa herätä vielä kerran, ja sitä he odottivat.

Samalla he puhelivat keskenään. Kaikki oli ollut niin hyvin! Jos hän nyt kuolee, kuinka silloin käy? Mikä osa Åkella oli tässä?… Oliko hän kenties jutellut hänen kanssaan?

Viikossa vanheni Ermegård rouva vähintään kymmenen vuotta. Kenties se tuli siitä, että hän alituiseen piti silmänsä kiinnitettyinä Elinaan. "Jospa käsittäisin, mitä varten hän tuijottaa tuohon harppuun!"

Kerran aamupäivällä, kun he istuivat vuoteen ääressä kuten tavallisesti, kuului harpusta kova särähdys. Kaikki kielet olivat katkenneet, ja samana hetkenä sammui Elinan elämä kuin kynttilä, mutta kalpeille huulille levisi hymy.

Ermegård rouva ei elänyt kauan hänen jälkeensä. Tieto Åken kuolemasta koitui hänenkin kuolinsanomakseen.

Mutta sen jälkeen sanottiin Ettakissa yhä useammin kummittelevan. Talonväki näki usein vanhan rouvan vaeltavan nuoren naisen seuraamana pitkin linnankäytäviä. Kummitustornista kuului valittavia ääniä, kellot läppäsivät, ja vanha kappalainen lankesi joka päivä polvilleen alttarin ääreen ja rukoili palavasti: "Jumala olkoon heidän sieluilleen armollinen!"

KÄYNTI SUOMESSA JA SEN SEURAUKSET.

Yhdysliike hansakaupunkien ja Ruotsin välillä oli Hannu kuninkaan silmätikkuna. Hän selitti kirjelmässä Lyypekille, että jollei yhteyttä Ruotsin kanssa katkaista, pitää hän hansakaupunkeja vihollisinaan ja lähettää koko laivastonsa ajelemaan heidän aluksiaan ja samoin hävittämään ja polttamaan Saksan rannikoita. Lyypekkiläiset suostuivat vastahakoisesti, mutta lähettivät samalla Saksan keisarin luo lähettilään, joka vei suuria lahjoja ja sai hänet lakkauttamaan valtiokirouksen. Sen jälkeen purjehtivat saksalaiset alukset vielä suuremmin joukoin kuin ennen niin Tukholmaan kuin muihinkin ruotsalaisiin rantakaupunkeihin.

Hannu kuningas raivosi, mutta vannoi kostavansa. Lyypekkiläisten alusten pyydystys oli jatkuva kuten ennenkin. Laivasto varustettiin ja päälliköiksi asetettiin Otto Rud ja Severin Norrby. Molemmat olivat hurjia merisissejä, vaikkei jälkimäinen ollut yhtä julma kuin edellinen. He alkoivat kuten tavallisesti hävittämällä ja polttamalla rannikoita, ryöstämällä kauppalaivoja ja estämällä kauppaa Ruotsin ja Tallinnan välillä. Sitten purjehtivat he syvemmälle Suomenlahdelle.

Leuto suvituuli hengähteli pienen Turun kaupungin ylitse. Oli sunnuntai ja kansa vaelsi suurin joukoin kirkkoon. Messun toimitti hurskas piispa Johannes Olavinpoika, joka yksinkertaisella esiintymisellään ja suurella hyväntekeväisyydellään saavutti yleisen rakkauden, ja kirkko oli hänen messutessaan täynnä tungokseen saakka.

Jumalanpalveluksen jälkeen palasi kukin kotiaan, jossa odotti katettu päivällispöytä, mutta iltapäivällä menivät sekä nuoret että vanhat ulos kaupungista nauttimaan kesäistä ilmaa ympäröivissä metsissä. Silloin leikittiin ja karkeloitiin, soittaen milloin kannelta, milloin huuliharppua. Vanhat istuivat katsellen, edessään kipponen kirsijuomaa tai pikari simaa. Perheenäidit kilpailivat keskenään tämän juoman valmistamisessa, ja se, joka onnistui parhaiten, nautti koko lailla kadehdittua arvoa.

Tällä kertaa sai pormestarin rouva palkinnon. Hänen miehensä tähden olisi se suotu hänelle mielellään; kaikki pitivät pormestarista. Mutta Leena Strivert oli syntyään saksalainen, hän puhui alinomaa, että sellaista leipää kuin oli Hampurissa, sellaisia sikoja ja sellaista simaa ei saanut mistään muualta kuin hänen talostaan.

Seurue oli sijoittunut eräälle kukkulalle, josta oli avoin näköala merelle. Alhaalla rannalla karkeloi nuoriso. Nyt oli parhaallaan menossa Engelbrektin polska, ja iloinen laulu helähteli laajalle ympäri.

"Isä, isä! Tuolta tulee monta laivaa!" huusi pieni poikaressu, joka juoksi rinnettä ylös ja ponnistuksesta punoittaen riensi pormestarin luo.

Yhä useampia laivoja tuli näkyviin. Kukaan ei virkkanut sanaakaan.
Karkelo oli tauonnut.

"Aseihin joka kynsi!" virkkoi pormestari tyynesti. "Alhaalla satamassa tavataan."

Kuten lintuparvi metsästäjän huudon kuultuaan olivat naiset pelmahtaneet pystyyn, ja kuten ajettu lammaskatras pakenivat he kaupunkia kohden.

Pormestarin emäntä oli heistä pyylevin, ja hänen oli mahdoton seurata toisia, mutta kukaan ei ollut kuulevinaan hänen avunhuutojaan, pelko oli vallannut kaikkien mielet, eikä kenenkään kunnioitus riitä niin pitkälle, että hän antaa henkensä pelastaakseen toisen elämän. Kaikki toiset olivat jo ehtineet kaupunkiin; koko seura oli kuin puhallettu pois, ei näkynyt edes pitkän hoilakkaa palvelijatartakaan. Pormestarin emäntä oli yksin, väliin hän käveli, väliin juoksi. Hän puhkui kuin palje, itki ja sadatteli sekaisin.

Rannalta kuului huutelua ja hälinää. Muuan laiva laski maihin. Pelästys antoi pormestarin emännälle siivet, mutta hädin tuskin päästyään kaupunkiin vaipui hän tajutonna muutaman pienen, matalan talon portille. Ovi avautui, muuan pitkä nainen astui kadulle ja koetti nostaa kaatunutta ylös.

"Raskas kuin jauhosäkki!" jupisi hän, mutta kietaisi samassa käsivartensa mummon ympärille, avasi oven ja kantoi taakkansa sisälle. Hän tuli kohta ulos jälleen, sulki oven huolellisesti jälkeensä ja suuntasi matkansa satamaan.

Nyt rämisivät rummut ja torvet, kirkoissa soivat kellot. Asestettua väkeä riensi vihollista vastaan, käsityöläisiä varustettuina kirvein ja seipäin, kauppamiehiä, maalaisia, kaikilla lyömäaseita mukanaan, kun taasen naiset ja lapset, ukot ja vaivaiset, kullakin kuormanaan niin paljon kuin jaksoivat kantaa, riensivät kaupungista metsiin.

Pormestari johti itse omia ja raadin asemiehiä. Hän koetti estää maihinnousua, mutta vaikka hän siinä menestyikin etumaiseen laivaan nähden, hyökkäsi hänen selkäänsä suuri joukko, joka oli laskenut maihin kaupungin ulkopuolella ja nyt hurjin huudoin syöksyi toverinsa apuun. Se ei ollut enää taistelua, vaan teurastusta. Otto Rud käski, ettei ketään saanut päästää hengissä, ja hänen käskynsä täytettiin täsmälleen.

Murhaaminen jatkui koko päivän. Yhytettiin monia, jotka olivat kätkeytyneet kellareihin ja vajoihin, nämä vedettiin esiin ja hakattiin kappaleiksi, ja vielä värisevät jäsenet heitettiin kadulle.

Avattiin olut- ja simatynnyreitä, merimiehet joivat itsensä päihdyksiin, ja ryhdyttiin vielä pahempiin julmuuksiin. Asuinhuoneet sytytettiin palamaan, naisia ja lapsia heitettiin tuleen, ja sotamiehet rääkyivät matkien heidän epätoivon-huutojaan. Oli kuin helvetin esiriput olisivat avatut.

Otto Rud sanoi miehilleen jättävänsä kaupungin neljäksi päiväksi heidän valtaansa, he saivat menetellä kuten hyväksi näkivät. Itse piti hän silmällä, että ryöstäminen suoritettiin asianomaisella tarkkuudella. Miehet saivat pienen osan, hän itse sitä suuremman. Kaikki tyyni vietiin alas laivoihin, ja mitä ei voitu viedä mukana, se hävitettiin.

Nainen, joka oli teljennyt pormestarin emännän pieneen tilapäiseen asuntoonsa, suuntasi sillävälin kulkunsa piispantaloon. Se oli suljettu, mutta hyvin tuntien tiet meni hän eräille salaportaille, jotka monien mutkittelujen jälkeen lopulta veivät piispan makuukamariin.

Hän avasi oven hiljaa ja pysähtyi kynnykselle nähdessään vanhan miehen polvillaan ristiinnaulitun kuvan edessä ja vaipuneena rukoukseen. Kun hän oli lopettanut, sanoi hän lempeästi ja kääntämättä päätään: "Mitä tahdot, Andreas?"

"Olen ollut suuri syntinen", sanoi hän langeten piispan jalkoihin.
"Nyt tulen anomaan anteeksiantoa ja synninpäästöä."

"On kai jo neljäkymmentä vuotta siitä, kun näimme toisemme. Kuinka olet elänyt koko tämän ajan?"

"Tee se sitten! Olen valmis kuulemaan sinua heti, huomenna on se kenties liian myöhäistä."

"Tänä yönä, kun tulee pimeä, vien teidän armonne vahingoittumatonna täältä."

"Huomaan, että olet oppinut ennustamaan mustalaisten joukossa. Etkö tiedä, että se on kielletty Jumalan sanassa?"

"Tiedän, ettei voi elää vuorilla ja metsissä, Jumalan avoimen taivaan alla, näkemättä Hänen ihmeitään ja innostumatta niistä."

"Ei, teidän armonne! Luonnon vapaudessa selkenee sisäinen näkömme, ja meille ilmestyvät salaiset asiat."

"Uskotteko minua paremmin, herra, kun sanon teille, että minuutin kuluttua kumahtelevat rajut iskut portillenne. Vihollinen tahtoo päästä sisälle."

Mutta kun samassa mahtavat rautaovet rakoilivat niistä rajuista iskuista, joita suunnattiin niitä vastaan, kalpeni piispa silminnähtävästi.

Särkeminen oli tosiaankin tapahtunut vain ohitse kulkiessa, ja rähisevä joukko meni edelleen, säästäen piispantalon toiseksi päiväksi.

"Te tiedätte, että mustalaiset vaeltavat ympärinsä harjoittaen povaamista. Mutta he ovat kuin nuo, jotka seisovat talon ulkopuolella eivätkä tiedä mitä sisällä tapahtuu. Kaikki ovat kutsutut, mutta ainoastaan harvat valitut."

"Herran voimalla minä puhunkin. Ilmestyksen kirja ei ole avoinna ihmisten edessä, sillä he riippuvat niin kiinni maassa, että he joko käyttäisivät sitä maallisiin tarkoituksiinsa tai antaisivat sen sitoa vapaan tahtonsa. Ainoastaan se, joka on tehnyt tilinsä maailman kanssa, on valmis, kun kutsu kuuluu, ja minä tiedän, että ennen auringon nousua on kutsu tullut minulle!"

"Näettehän tämän sormuksen. Niin kauan kuin kannan sitä, ei minulle ole mikään salattua, mutta kuolema on lähellä."

"Sen varasti minulta kerran kavala pappi. Hänellä oli se kuolinhetkenään, mutta hänelle näytti se helvetin."

"Minun täytyy kantaa sitä viimeiseen hetkeeni, mutta rukoukseni on, että teidän armonne ottaisi sen sormestani ja heittäisi tuleen."

"On. Teidän armonne pitelee minua kädestä, ja sormusta koskettaessanne valtaa teidät niin kiihkeä halu lukea salattuja asioita, että teette minulle ihmeellisen kysymyksen, josta en tiedä muuta kuin että vastaus on oleva viimeinen näkemykseni tulevaisuuteen."

Piispa taivutti päänsä. "Ei ole ensi kerta elämässä, kun kohtaan sellaista, jota en voi selittää."

"Tahdon kyllä!" Ja hän pani kätensä hänen päähänsä. "Valmyra, paljon vääryyttä on sinulle tapahtunut maailmassa. Jo ensimäisessä nuoruudessasi petti sinut se, jonka olisi pitänyt näyttää sinulle oikea tie. Elämäsi vaiheet sen jälkeen näyttävät minusta pimeiltä, mutta minulla ei ole mitään oikeutta tuomita mitä en ymmärrä, ja itsepähän tiennet, ovatko tekosi sellaiset, että tarvitset hävetä kaikkinäkevän edessä."

"Olen kerran menetellyt mielettömästi kavalan papin viettelemänä. Herra Erik Turenpoika minut silloin opasti oikeaan. Ennenkin, mutta vielä enemmän jälkeenpäin, olen tuntenut pakkoa palvella ja auttaa kaikkia niitä, joita hän piti rakkaana."

"Hän on osoittanut minulle mikä oli oikein, ja hän on kasvattanut tyttärenpoikani."

"Tiedän varmasti, tyttäreni, että olet oikealla tiellä, ja kaikkivaltiaan, kaikkein armollisimman Jumalan nimessä annan anteeksi kaikki syntisi ja rukoilen Jumalan siunausta sinulle!"

"Kiitos, kunnianarvoisa isä!" sanoi Valmyra ja suuteli kunnioittavasti piispan ojennettua kättä. Sen jälkeen nousi hän nopeasti ja lisäsi: "Nyt ei minulla ole oikeutta enää ajatella itseäni. — Saanko laittaa aterianne, kunnianarvoisa isä? Teillä on tänä yönä pitkä tie taivallettavana."

"Kenties jokin tärkeä este", vastasi Valmyra kummallisella äänensävyllä. "Muut palvelijanne ovat paenneet kaupungista."

"Poissa ollessani voisitte kerätä kokoon mikä on kallisarvoisinta.
Vihollinen ei jätä kiveä kiven päälle."

"Sen teen! Kirkon kalleudet samoin kuin omanikin säilytetään sakaristossa, ja toivon, etteivät rosvot ulota sinne saaliinhimoaan."

Valmyra meni valmistamaan ateriaa, ja vanha piispa tarttui raamattuun, avasi sen ja unhotti pian aiotun paon, Valmyran ja kaiken muun maailmassa.

Puolen tunnin kuluttua palasi Valmyra mukanaan keitettyjä munia ja höyryävä liemivati.

Piispa katsoi häneen kummissaan. "Ahaa!" sanoi hän hymyillen. "Nyt muistan…"

Äänetönnä nautti hän yksinkertaisen ateriansa, mutta ennenkuin se vielä oli lopussa, pani hän äkkiä lusikan pois, katsoi Valmyraan avuttomana kuin lapsi ja naisen hellällä huolella. Ääni vapisi liikutuksesta, kun hän kysyi:

Papin pää painui riipuksiin. Kirkkaat kyynelet vierivät pitkin hänen ryppyisiä poskiaan, kun hän virkkoi:

"He menivät ase kädessä vihollista vastaan ja ovat varmaan kaikki hakatut maahan."

"Erik herran jälkeen olette ollut ainoa, joka on osoittanut minulle osanottoa ja armeliaisuutta."

"Sanotaan, ettei maa kanna mitään raskaampaa kuin kiittämättömyys. Sentähden ei Jumalan enkeleille voi olla mitään kauniimpaa näkyä kuin niin kiitollinen, nöyrä ihminen kuin sinä."

"Tulliportin luona on pieni tupa. Sieltä menee maanalainen käytävä birgittalaisluostariin. Eihän sieltä ole pitkä matka Naantaliin."

"Ennen tännelähtöäni pelastin erään naisen hengen. Hän on nyt tuvassa ja saa lähteä teidän armonne mukaan."

"Hän näytti rikkaalta porvarinvaimolta, niin paksu ja lihava hän oli.
Sellaisista ei ole paljon mihinkään."

"Tahdon pukeutua piispalliseen virkapukuuni ja ottaa vihollisen vastaan alttarin edessä."

Ja nyt hän salli kääriä kaavun ympärilleen. Mutta ennenkuin hän lähti huoneesta, katseli hän surumielisesti ympärilleen. "Täällä olen elänyt", sanoi hän, "täällä tahtoisin myös kuolla."

"Koska Herra on lähettänyt sinut tänne, Valmyra, on hänellä kenties minulle vielä jotakin tehtävää. Seuraan sentähden sinua vastaväitteittä."

Oli pimeä elokuun yö. Taivas oli pilvien peitossa, ja raskaita sadepisaroita putoili; kuumuus oli siitä huolimatta tukehduttava. Mutta ilma oli täynnä savua. Useilta tahoilta kohosivat pala vain talojen liekit ja punasivat synkkien pilvien palteet tulipunaisiksi.

Kuului hurjaa huutoa ja rääkynää, mihin ikinä kääntyikin. Oli kuin hornan henget olisivat päässeet valloilleen. Kekäleet sinkoilivat, katot romahtelivat alas, ne, jotka eivät palaneet liekkeihin, tukehtuivat savuun. Voimalla, jonka kuolemanpelko antaa, vetivät ahdistetut vainoojiaan mukanaan, ja tuli, joka ei pitänyt lukua henkilöistä, nuoleksi palavin kielin niin ystävää kuin vihollistakin.

Kiertoteitä vei Valmyra piispan mainittuun tupaan. Kun ovi avattiin, kuului sisältä hätähuuto. Sen jälkeen oli kaikki hiljaista. Valmyra iski tulta, mutta ketään ei näkynyt.

"Minusta se kuului takasta päin", sanoi piispa. Takalla olevia lehväksiä pengottiin, ja pormestarin emäntä löytyi niiden alta.

Piispan nähdessään tuli hän esiin valittaen, miten hirveästi peloissaan hän oli ollut, ja kysyi, miten oli laita pormestarin talossa.

"Teidän tavaranne ja kultanne ovat menneet samaa tietä kuin kaikki muukin!" puuskahti Valmyra nopeasti.

Pormestarin emäntä oli aivan vaiti, joko hämmästyksestä tai muusta syystä. Sillävälin oli Valmyra avannut luukun lattiasta ja laskenut alas tikapuut.

Piispa oli alkanut laskeutua alas. Nyt kuului kovia iskuja ovelle.
Pormestarin emäntä päästi huudon.

"Lyökää pian ovi sisään! Sytyttäkää hökkeli tuleen!" huudettiin ulkona.

"Piispa uskalsi, hän. Pian, tai heitän teidät alas, huikentelevainen nainen."

"Vielä kirveenisku ja ovi on auki!" — "Tahdomme nähdä linnut ennenkuin heidät paistetaan." — "Täytyyhän ne kyniäkin!"

Yhä tuimemmiksi kävivät ryntäykset, yhä navakammiksi iskut.
Ratkaiseva hetki oli tullut.

Laukaus pamahti Valmyran juuri koettaessa vetää luukkua kiinni. Hän horjui, mutta ei päästänyt irti otettaan.

Ylhäältä kuului huutoja: "Se oli itse paholaisen emo! Minä näin, että laukaus sattui! Aukon täytyy olla tässä!"

Mutta nyt kuului luhistuvain hirsien romahdus. Kuului siltä kuin katajia olisi heitetty tuleen. Tuli piti itse huolen pakenevain pelastuksesta, ja vihollisen täytyi oman turvallisuutensa tähden väistyä.

Piispa oli katsellut äänetönnä. Hän ei pelännyt kuolemaa, ja aina piispantalosta lähdettyään oli hänestä tuntunut, ikäänkuin enkeli kulkisi hänen rinnallaan riiputtaen soihtua kädessään. Kun laukaus pamahti ja hän näki Valmyran horjuvan, ymmärsi hän, että nyt vanhan vaimon ennustus täyttyi. Luoti oli sattunut olkapään ja rinnan väliin ja siitä pulppusi punainen verivirta. Piispa ei virkkanut mitään, mutta hän taivutti vaimon paneutumaan maahan.

"Antakaa minun sitoa haavanne", virkkoi pormestarin emäntä pelästyksestä vavisten. Hän oli arvelematta reväissyt kappaleen hameestaan ja laittanut siteen.

"Ei mikään, kunnianarvoisa isä! Tunnen, kuinka voimat vähenevät.
Elämä häipyy pois."

Vanha piispa oli langennut polvilleen ja kannatti hänen päätänsä. Kun hän nyt tarttui hänen käteensä vetääkseen pois sormuksen, tunsi hän ihmeellisen halun kohottaa tulevaisuuden huntua, ja melkein tietämättään puuskahti hän: "Jos voit nähdä tulevaisuuteen, Valmyra, niin sano minulle, milloin on tuleva loppu tästä levottomasta maailmasta?"

Valmyra kohotti katseensa häneen. Kuolon kalpeus levisi hänen poskilleen, ja hän vastasi:

"Kun laivat kyntävät merta ilman purjeita ja airoja, kun vaunut ja rattaat vierivät maata ilman vetojuhtia, kun ihmisten puhe kiitää lankoja myöten läpi ilman, kun kultaa antavat puut, jotka eivät kanna hedelmää, silloin on maailma ollut aikansa ja viimeiset päivät tulleet."

"Niin, totisesti, jos tämä kerran tapahtuu, täytyy lopun olla käsissä!" sanoi piispa painaen Valmyran silmät umpeen ja lukien rukouksen. Sitten otti hän sormuksen ja piti sitä kynttilän liekissä.

Oli kuin siitä leimahtaisi pieniä sinisiä liekkejä, mutta piispan kättä ne eivät polttaneet… Hän tunsi kovaa halua pitää sen, mutta annettu lupaus oli pyhä.

"Jos teidän armonne tahtoo panna sen tänne maahan, luulen, että sen saa palamaan."

Leena rouva teki kuten oli sanonut, ja kun hän oli muodostanut tilkuista pienen kasan pani hän sormuksen päälle. "Tahtooko teidän armonne nyt itse sytyttää?"

"Sepäs merkillistä!" Leena heitti tilkut syrjään ja vei sitten kynttilän kiinni sormukseen. Silloin se otti tulen, mutta tuli paloi laimeasti.

"Onko se aivan välttämätöntä?" kysyi hän levotonna. Kuolleen läheisyys peloitti häntä.

Pormestarin emäntä oli käytännöllinen nainen. "Tämä on ylen kummallista", sanoi hän. "Minä tiedän kyllä, milloin kinkkujani on käännettävä…" Ja hän kyyristyi maahan ja alkoi kaikin voimin puhaltaa tuleen.

Se auttoi. Sormus leimahti ilmituleen. Mutta Leena rouva oli puhaltanut mainiosti; palavia kappaleita lenteli ympäri, ja muutamia putoili kuolleen päällekin.

Molemmat olivat niin kiintyneet tarkastamaan sormuksen palamista, etteivät huomanneet sitä, ennenkuin liekit tuossa tuokiossa ympäröivät Valmyran.

"Kaikkien pyhimysten nimessä, tulkaa, teidän armonne!" Ja hän veti piispaa mukanaan.

Kaikeksi onneksi oli tällä kynttilä vielä kädessään. Leena otti sen häneltä, ja molemmat kiiruhtivat eteenpäin minkä ehtivät päästäkseen tukehduttavasta savusta.

Melkein puolikuoliaina väsymyksestä olivat he aamun koitossa ehtineet luostariin, missä saivat mitä vierasvaraisimman vastaanoton.

Mutta piispa ei voinut unhoittaa Valmyraa. Hän puhui tämän ihmeellisestä ennustuksesta, hänen kuolemastaan ja lopuksi palamisestaan tulessa, joka oli aiottu sormusta varten.

"Varmaankin oli jokin salaperäinen yhteys heidän välillään", sanoi hän. "En tosin ymmärrä, kuinka sellainen on mahdollinen ikuisen ja ajallisen välillä, mutta Herran ihmeet ovat suuret, ja kuinka vähän me ihmiset niitä käsitämmekään!"

Luostarista lähetettiin viestejä sisämaahan päin, ja herra Åke
Juhananpoika lupasi heti tulla 60 asemiehen kera vihollista vastaan.

Suurella levottomuudella odotettiin tietoja Turusta. Niitä saapui vihdoin, ja olivat ne jos mahdollista pahempia kuin oli odotettu. Kaupunki oli ryöstetty melkein typösen tyhjäksi; ei edes tuomiokirkkoakaan ollut säästetty. Piispan hopeasauva, hänen helmin koristeltu piispanhiippansa ja kallisarvoinen juhlapukunsa oli viety; sitä paitsi pyhimyskuvia, kalkkeja ja muita kirkkoastioita, sanalla sanoen kaikki, millä oli jotakin arvoa. Sitä paitsi oli joukko rikkaimpia porvareita viety pois panttivankeina.

Piispa kirjoitti heti valtionhoitajalle ja kertoi mitä oli tapahtunut. Kun hän kuuli, että vihollinen oli purjehtinut pois Turusta, tahtoi hän heti palata. "Nyt tarvitsevat he minua", sanoi hän. "Minä en ole tullut ottamaan osaa heidän jumalanpalveluksiinsa, vaan lohduttamaan heitä katkerissa koetuksissa."

Kun Åke Tott tuli Turkuun, oli vihollisen laivasto jo poissa. Se rehenteli mahtavana Hangon edustalla, mutta Otto Rud oli lähtiessään sanonut, että hän toiste tekee vielä suurempaa tuhoa Turulle ja maalle, jollei kaupunki pikimiten maksa hänelle 12,000 markan paloveroa, ja yhtä paljon oli piispan maksettava kepistään ja hatustaan.

Viikkoa myöhemmin palasi Johannes Olavinpoika kirkkoonsa ja seurakuntaansa. On järkähtämätön totuus se, että vasta vastoinkäymisissä me opimme tuntemaan ystävämme. Ja suru tuo oman siunauksensa mukanaan. Se on kuin sade helteisen päivän jälkeen, se vilvoittaa unisen raukeuden ja herättää uusia voimia eloon. Samoin kuin sade ajaa ulkona vaeltavat katon alle, niin vetävät surut ihmisiä yhteen. He katsovat toistensa silmiin ja havaitsevat kummakseen, että eroavaisuudet heidän välillään ovat hyvin vähäiset, että he kaikki ovat saman isän lapsia.

Yksinpä Leena Strivertiinkin teki tapahtunut onnettomuus hyvän vaikutuksen. Kun pormestari vihdoin pääsi vankeudesta ja sai palata, olivat kestetyt vastukset murtaneet hänen terveytensä. Hänen paikkansa oli täytetty, ja Leenan täytyi tehdä työtä molempien puolesta. Hän teki sen tarmolla ja vakavuudella, ja ne taidot, joilla hän ennen oli kerskunut, olivat nyt hänen tulolähteenään. Ei ole uskomatonta, että häneltä simanteon taito levisi kautta Suomen. Me nautimme hyviä hedelmiä, mutta kyselemme vähät, mistä ne ovat alkuisin.

Kaupunki oli suurimmaksi osaksi hävitetty, perheet saatetut taloudelliseen perikatoon; missä ennen oli hyvinvointi vallinnut, sinne muutti köyhyys majailemaan. Se oli koetusten aikaa, ja vihollisen palaamisen pelko lamautti kaiken kaupan ja toiminnan. Asunnot, joita rakennettiin, olivat tarkoitetut ainoastaan katoksi pään päälle; tänään ei tiedetty mitä huomenna oli tuleva.

STEN POIKASEN ENSIMÄINEN SOTARETKI.

Kun levisi tieto siitä, mitä oli tapahtunut, kuului kauhun huuto niin kautta Suomen kuin Ruotsinkin. Ei koskaan, koskaan tulla Hannu kuningasta valitsemaan näiden maiden kuninkaaksi, mieluummin taistellaan viimeiseen mieheen.

Kun Otto herra oli päättänyt verisen työnsä Suomessa, ryhtyi hän kahdeksan lyypekkiläisen laivan ajometsästykseen. Yksi näistä upotettiin pohjaan, seitsemän muuta tulivat pahoin runneltuina Lyypekin satamaan.

Täällä oli suuttumus ja katkeruus rajaton, ja Ruotsiin lähti lähettiläitä satamakaupungista tekemään Ruotsin kanssa lujaa liittoa Tanskaa vastaan.

Valtionhoitaja oli Åke Hannunpojassa menettänyt lujan ja luotettavan ystävän, mutta hänen täytyi jatkaa kerran aloittamaansa tietä. Kaatuipa hänen ympärillään useita tai harvoja, sai hän tuskin kääntää päätänsä ja sekunniksikaan päästää maalia näkyvistään.

Lyypekin kanssa tehdyn liiton vahvistukseksi pidettiin välttämätönnä, että sinne lähti ruotsalainen lähetystö. Hemming piispa tahtoi, että Sten junkeri tulisi mukaan. "Lyypekkiläiset on saatava pontevasti sotaa jatkamaan", sanoi tohtori, "eikä siihen ole kukaan soveliaampi kuin hän."

Matkasta päätettiin. Paitsi Sten junkeria ja Hemming piispaa seurasi mukana useita korkeita herroja ja suuri seurue asemiehiä ja palvelijoita. Pieneen ruotsalaiseen laivastoon kuului ainoastaan neljä laivaa, mutta sitä seurasi kolme lyypekkiläistä. Muiden viidentoista oli määrä tulla viikkoa myöhemmin.

Lähtöä tervehdittiin riemuhuudoin ja matkaa suosi hyvä sää ja tuuli. Kun oli päästy Tukholman saaristosta, kiitivät laivat melkein lentäen eteenpäin. Ne laskettivat Gotlannin lähitse.

"Koskahan se taasen tulee omaksemme?" jupisi piispa. "Ja Kalmari, Kalmari! Minä en saa mitään rauhaa ennenkuin se on ruotsalaisten käsissä!"

Tavallisella vilkkaudellaan kehitti Hemming sitä hyökkäyssuunnitelmaa, jonka hän hetkinen sitten oli tehnyt, ja hänen oma innostuksensa sytytti pian kaikki toisetkin. Suurella taitavuudella järjesti hän hyökkäyksen ja määräsi Stenin johtajaksi.

"Ajatelkaas, jos minä epäonnistun ensimäisessä yrityksessäni!" puuskahti nuorukainen kiihkeästi huolissaan.

Äkkiarvaamattomalla hyökkäyksellä oli odottamaton menestys. Jotensakin tulisen taistelun jälkeen vallattiin linna ja saari. Nuori Sten herra oli osoittanut tyyneyttä ja kylmäverisyyttä, joka oli herättänyt Hemmingin ihailua. "Se lupaa jotakin tulevaisuudessa", sanoi hän.

Mutta kun valtionhoitajalle oli kirjoitettu voitosta ja jätetty pieni miesjoukko linnaa vartioimaan, nostettiin taasen purjeet ja jatkettiin matkaa Lyypekkiin.

Silloin tuotatti piispa esille pikarit ja viiniä. "Tiedätte", sanoi hän, "että Ruotsi on saanut takaisin yhden kadotetuista lapsistaan, Voionmaan. Minusta tuntuu olevan syytä tyhjentää malja tapauksen johdosta."

"Valtionhoitaja Svante Niilonpoika! Juomme seuraavan maljan hänen kunniakseen."

"Piispa on oikeassa!" puuttui nuorukainen kainosti puheeseen. "Vähän olen minä saanut aikaan, en oikeastaan mitään!"

"Saisinko minäkin suunvuoroa! Minä en tahtonut juoda Sten
Svantenpojan maljaa, vaan Sten Sture nuoremman!"

"Tästä saatte nähdä! Hän suostuu, että otatte vanhan rakkaan nimen, sillä ehdolla, että kerran teette sen yhtä rakastetuksi ja kunnioitetuksi kuin se on muinen ollut."

Piispan silmissä kimmelsi tällöin kyynel. Sitä ei tiennyt kukaan ennen nähneensä.

"Kiitän teitä kaikkia ja tahdon joka päivä rukoilla Jumalalta voimaa, että voisin arvokkaasti kantaa niin kunnioitetun nimen."

Niin jatkettiin matkaa Lyypekkiin. Niinä vuosina, joina nuori Sten on ollut poissa näkyvistämme, oli hän isänsä käskystä ahkeraan opiskellut kirjallisia taitoja ja harrastanut ritarillisia urheiluja. Isältään oli hän perinyt tyynen, selvän käsityksen, äidiltään sydämen hyvyyden. Niitä yksinkertaisia tapoja, joissa hänet oli kasvatettu, rakasti hän ennen muita, ja nuorempina vuosinaan oli hänen vieraiden joukossa vaikea voittaa ujouttaan. Märta rouva onnistui hänet siitä vieroittamaan, ja hän oleskeli mielellään äitipuolensa seurassa. Heidän yhteiset harrastuksensa kohdistuivat Svante Niilonpoikaan ja isänmaahan, eikä heillä suinkaan ollut puutetta keskustelun aiheista. Märta rouvalla ei ollut ainoastaan herransa jakamaton luottamus, vaan myös terävä katse näkemään olosuhteita, ja Sten oli hänen ainoa uskottunsa. Hän puhui Stenin isän suunnitelmista, mutta mainitsi myös, miltä taholta tullaan asettamaan esteitä hänen tielleen, ja näyttäytyi usein, että hän oli oikeassa. Sten ei koskaan väsynyt äitipuoltaan kuulemaan. Hän oppi paljon hänen kokemuksistaan, ja vaikka nuorekas luottamus väliin veikin hänet harhaan, oli kuin joku olisi heti hänelle kuiskannut korvaan: "Muista! — Ole varuillasi!"

Kun ruotsalaiset laivat laskivat Lyypekin satamaan ja tuli tunnetuksi, että niiden mukana tuli lähettiläitä neuvottelemaan raadin kanssa, riensi koko kaupunki heitä vastaan. Hemming piispa oli tuttu jo ennestään ja kaupungin ylhäisimmät miehet kilpailivat keskenään saadakseen hänet vieraakseen. Valtionhoitajan nuoren pojan oli pormestari Hermann Mesmann jo Tukholmassa pyytänyt vierailemaan talossaan ja vei hänet itse sinne, ja jälestä seurasi lukuisa joukko ihmisiä, jotka äänekkäästi ilmaisivat mieltymyksensä hänen ulkonäkönsä, jalon ryhtinsä ja alavan esiintymisensä johdosta. He melkein sanoivat sen hänelle suoraan vasten kasvoja.

Nuorukainen seisoi tällä hetkellä ylinnä portailla. Hän saattoi nähdä kaikkien ylitse, samoinkuin kaikki näkivät hänet. Syvä vakavuus ja hillitty liikutus kuvastui näillä nuorekkaan kauneilla kasvoilla.

"Kiitän teitä sydämestäni!" sanoi hän. "En suinkaan ansaitse nyt sellaista kunniaa, mutta jos Herra auttaa, toivon kerran olevani sen arvoinen."

Mutta kansa seisoi kauan talon edustalla. Heitä halutti kuulla enemmän tätä nuorta herraa, joka puhui heidän kieltään melkein paremmin ja selvemmin kuin he itse eikä ollut vähimmässäkään määrin ylvästelevä. Ja sitä paitsi oli hän tullut Ruotsista! Siihen aikaan ikävöivät kaikki merimiehet, laivurista ruorimieheen, nuoret ja vanhat, Tukholmaan ja rannikkokaupunkeihin, missä heidät kaikkialla otettiin vierasvaraisesti vastaan ja kaikin tavoin kestitettiin. Ruotsissa oli monella "mielitiettynsä", joka ei lainkaan estänyt, että hänellä saattoi olla sellainen kotimaassakin. Sture nimi oli heille jo tuttu. Kertomukset Brunkebergin taistelusta olivat aikonaan saapuneet saksalaistenkin korville. Vielä olivat elossa monet, jotka silloin olivat lapsia, toiset olivat kuulleet ystäväin ja sukulaisten siitä puhuvan.

Oli itsestään selvää, että tämä nuori Sture oli vanhan poika. Isää kunnioitettiin pojassa, ja tämähän tuli vierasvaraisesta Ruotsista!

Hemming piispa kulki hiljaisena ympäri, kuunteli kansan juttuja ja hykerteli tyytyväisenä käsiään.

Pormestari Mesmann piti upeaa taloutta. Hänellä oli yhtä paljon aarteita kuin poikia ja tyttäriäkin, ja nämä seisoivat äitinsä kera kahdessa rivissä tervehtiäkseen tulijoita.

"Tässä näette, jalo herra, koko perheeni", virkkoi isäntä. "Neljätoista lasta yhden ainoan vaimon kanssa, se on jo sangen kunniakasta, vai kuinka?"

Kun tervehdykset oli suoritettu, vietiin vieras suureen ruokasaliin, jossa ateria odotti. Pöytä notkui ruokalajien painosta, ja pormestari leikkeli ja pani itse julman suuret annokset kaikkien eteen mutta vielä puolta suuremman Stenille.

Mesmannin muori sanoi Stenille, että mitä enemmän tämä söi, sitä enemmän osoitti hän olevansa hänen ystävänsä. Mutta kun nuorukainen hymyillen vastasi hänelle täytyvänsä muulla tavoin pyrkiä ansaitsemaan hänen suosionsa, sillä syödä ei hän voinut enempää kuin kyllikseen — silloin nousi emäntä pöydästä, tarttui molempine suurine käsineen pojan päähän ja painoi läiskähtävän suukkosen hänen molemmille poskilleen.

"Te olette kultaisin nuori herra mitä olen nähnyt!" huudahti hän. "Ja jos rakastuisitte kaikkiin tyttäriini, antaisin ne teille kaikki seitsemän!"

"Mutta kaksi on jo naimisissa!" huusi muori vastaan. "Ja minä olen kristitty nainen, jolla on Jumala silmiensä edessä!"

Sten ei voinut olla heittämättä katsetta nuoreen tytärparveen. He istuivat kaikki sangen hämillään ja maahan luoduin silmin, tulipunaisina ja pureksien liinojaan.

Pormestari ja hänen emäntänsä johtivat puhetta. Sten koetti ottaa osaa keskusteluun niin hyvin kuin voi, mutta lapset vaikenivat kaikki, vaikenivat ja söivät.

Kun aamiainen — se oli ainoastaan aamiainen — oli vihdoin lopussa, täytyi pormestarin lähteä raastupaan ja emäntä otti huvittaakseen "kultaista ritaria".

Hän arveli, että tätä huvittaisi nähdä, miltä näytti oikeassa saksalaisessa porvaristalossa, ja kun toinen myönsi sen, vei hän hänet useiden huoneiden läpi lastenkamariin. Kun lapset oli tarkastettu, jatkettiin talon tarkastusta. Sten herran täytyi katsella ja ihailla täysiä liinakaappeja ja ruoka-aittoja. Mesmannin emäntä pyysi häntä lukemaan makkarat päästäkseen varmuuteen, ettei ruuasta ollut puutetta, tulipa vieraita kuinka paljon tahansa. Olutta ja braunschweigermummaa oli heillä niin, että se riitti kokonaiselle rykmentille. Heillä saattoi jokainen hyvällä omallatunnolla syödä kyllikseen, vieläpä vähän ylikin.

Sen jälkeen oli mentävä kehruutupaa katsomaan. Siellä istuivat naidut ja naimattomat tyttäret kukin rukkinsa ääressä. Siellä oli useampia kangaspuita käynnissä, ja siellä rupateltiin jos mahdollista vieläkin vilkkaammin kuin tavallisesti. Nuori vieras oli jokaisen ajatusten ja puhelun esineenä.

"Siinä kuulette", sanoi muori heidän astuessaan sisään. "Ei puhuta muusta kuin teistä."

Jos ukkonen olisi lyönyt maahan, ei se olisi saanut aikaan täydellisempää hiljaisuutta. Mutta rukit pyörivät entistään ripeämmin.

Nyt nousivat tyttäret ikänsä mukaan. Kukin aukasi yhden suurista, korein värein maalatuista arkuista, jotka olivat rivissä päätyksin huoneen sivuseinällä. Siellä oli kaikkea, mitä kotiteollisuus voi saada aikaan. Lakanoita, korvatyynyjä, liinoja ja kallisarvoisia päähineitä.

Tyttärien jälkeen tuli palvelijattarien vuoro. Heillä oli heilläkin kirstunsa, tosin paljon pienemmät, vähemmän koristellut ja köyhemmin täytetyt, mutta kuitenkin ne todistivat, että taloudellinen huolehtiminen ulottui heihinkin.

Jollei olisi saapunut viestiä, että kaupungin raatimiehet halusivat toivottaa Sten herran tervetulleeksi, ei kunnon emäntä olisi koskaan päästänyt häntä. Nyt kuiskasi hän vain: "Molemmat vävyni ovat heidän joukossaan. Saapas nähdä ettekö tunne heitä heidän lapsistaan! Pankaa merkille otsa ja nenä!"

Sten lupasi tehdä parastaan ja oli iloinen saadessaan aiheen päästä tiehensä.

Raatimiehet kumarsivat syvään ja puhuivat siitä kunniasta, joka ritarin saapuminen heille oli. Mutta vaikka nämä sanat aluksi olivatkin ainoastaan tavallista kohteliaisuutta, muutti niiden sisällön todeksi Stenin yksinkertainen, luonteva esiintyminen, hänen ymmärtäväisyytensä ja vakava käsityksensä siitä kysymyksestä, jonka johdosta hän oli tullut.

Muutamaan näistä miehistä mieltyi hän heti. Se oli nuori Valfrid Eckermann, joka näytti ottaneen Ruotsin asian omakseen ja puhui, miten välttämätöntä hansakaupunkien oli nousta pontevasti Tanskaa vastaan, vakuuttavalla varmuudella ja esittäen päteviä perusteita.

Kaikki olivat sitä mieltä, että ritarin persoonallinen läsnäolo vaikuttaisi keskusteluihin, ja häneltä kysyttiin, eikö hän tahtonut olla saapuvilla vastatakseen ilmaantuviin kysymyksiin, jotka muuten voisivat saada aikaan viivykkiä.

"Tahdon tehdä sen mielelläni, jollei läsnäoloni estä ketään lausumasta vakaumustaan."

"Minusta ritari on oikeassa", puuttui Eckermann puheeseen. "Parempi on, jos hän tahtoo pysytellä läheisyydessä eikä esiinny ennenkuin jokin riitakysymys antaa siihen aihetta."

Siten asia ratkaistiin ja raatimiehet sanoivat Stenille jäähyväiset sangen tyytyväisinä vieraaseensa.

"Kuinka on käynyt?" kysyi Hemming piispa, joka kohta sen jälkeen astui sisään.

"Voitteko uskoa, että kaksi porvaria perätysten on minulta kysynyt tänään täydessä totuudessa, oletteko sama Sten Sture, joka matkusti Saksaan tapaamaan kuningas Kaarlo Knuutinpoikaa?"

"Millä minun on alettava? Kaikki ympärilläni puhuu hyvyydestä ja rakkaudesta."

"Niin, se on ainoastaan kuvittelua; seitsemänkymmentä vuotta vievät aivan toisiin kokemuksiin."

"Ei, niin näppärästi on hallitsija tuolla ylhäällä järjestänyt, että me elämän alussa ainoastaan karkeloimme hyttysten tavoin päiväpaisteessa. Mutta sitten tulevat pilviset päivät, silloin hyttyset etsivät suojaa, silloin ne purevat ja pistävät saadakseen kukin suurimman palan."

"Ovatko he kenties parempia? Eivätkö he taistele terävämmin asein kuin ilman tai metsän villit eläimet?"

"Ei, sulimman rauhankin! Silloin valaa petollinen ystävä imartelun tai panettelun myrkkyä veljensä korvaan; silloin repii kateus maahan hyvän maineen, joka on hänen itsensä tiellä! Silloin ovat ihmiset irtipäästettyjä metsäkoiria, jotka hurjassa verenjanossaan ajavat otusta. Ja jos karhu kääntyy heitä vastaan ja näyttää heille hampaitaan, silloin vetäytyvät he tosin syrjään, mutta eivät siltä päästä häntä näkyvistään; he lähettävät sylirakkejaan härnäämään häntä haukunnallaan, ampuvat väkänuoliaan, jotka eivät surmaa, mutta koskevat sitä kipeämmin. Sellaisia ovat ihmiset, sellainen on maailma, sellainen elämä! Ja sitäkö pitäisi rakastaa, sitäkö uskoa? Hahaha!"

"Minun ei kenties olisi pitänyt sanoa sitä teille, mutta teidän iässänne menee sellainen yhdestä korvasta sisälle, toisesta ulos."

"Minä näen elämän sellaisena kuin se on! Jollei ilmakehää olisi, leijailisi aurinko tuolla ylhäällä kuin suunnaton tulipalo. Ihantavat harhakuvat ovat särmiöitä, joiden läpi näemme elämän nuoruudessamme; mutta ne hälvenevät vähitellen, ja lopuksi käy niin, että meidät valtaa rajaton maailman ja koko ihmiskunnan halveksuminen."

"Ei, kiitos! On oikea nautinto kostaa heille! Minä halveksin elämää, mutta minä tahtoisin elää satavuotiaaksi, kun vain saisin kostaa ihmisille niinkuin haluan."

"Olen taistellut Ruotsin vapauttamiseksi Tanskasta kenties lujemmin kuin kukaan muu. Teidän suuri kaimanne sai Linköpingin tuomiokapitulin nimittämään minut piispaksi. Piispan tulot antoivat minulle tilaisuuden omistaa kaikki voimani isänmaalle!… Hannu kuningas tietää, että olen hänen leppymättömin vihollisensa, ja hänellä on ystäviä kaikkien niiden Ruotsin suurmiesten joukossa, jotka asettavat omat kurjat etunsa isänmaan etujen yläpuolelle. He lyöttäytyivät yhteen kukistaakseen minut! Mutta minun takanani, ympärilläni ovat urhoolliset soturini. Silloin pälkähti muutamaan nokkelaan päähän, ettei hänen pyhyytensä paavi ollut vahvistanut vaalia… Siltä taholta isku oli suunnattava, ja se sattui. Kurja joukkio ulvoi voitonriemuissaan. Minä olisin voinut kääntyä heitä vastaan, heittää miekan pois ja sanoa: 'Voin hoitaa piispanvirkaani yhtä hyvin kuin ken tahansa!' Mutta maa tarvitsi minua, minä karkoitin kaiken itsekkyyden, pysyin paikallani, niellen häväistykset ja nöyryytykset, mutta vannoin mielessäni, että kostan hirveästi."

"Sitä en vielä tiedä. Välistä tulen ajatelleeksi, mitä hämmästystä herättäisi Tanskan hovissa, jos tarjoaisin kuninkaalle palvelustani, ja minkä kauhun se levittäisi hänen täkäläisten kannattajainsa keskuuteen."

"Minä tiedän, sillä aion teoillani todistaa teille, että maailma on parempi kuin te luulette."

Pormestari kutsui nuoren vieraansa kunniaksi lukuisia vieraita, ja Hemming piispa kiitti häntä muutamassa niistä salamoivista puheistaan, joilla hän saattoi hurmata kuulijansa. Synkät välihetket tulivat ainoastaan harvoin. Maailman silmissä oli hän leikkisä, ivallinen, pöyhkeä mies, yhtä tervetullut kuin pelättykin; häntä rakasti ainoastaan alempi kansa, jota hänkin parhaiten ymmärsi.

Täällä näki Sten jälleen uuden tuttavansa, nuoren Eckermannin, ja sai
silloin kummakseen tietää, että hän oli yksi mainituista vävyistä.
Kysymykseen, mikä sisaruksista oli hänen vaimonsa, vastasi hän:
"Luonnollisesti vanhin. Täällä naitetaan ne ikänsä mukaan."

Mesmannin matami omisti Stenille yhä edelleen äidillistä huolenpitoaan. Kun Sten istui hänen vieressään pöydässä, pani emäntä parhaat palat hänen lautaselleen, ja kun hän puhui iloisesta hämmästyksestään kuultuaan, että Eckermann oli talon vävy, huusi hän raikuvalla äänellä vävyään ja hänen vaimoaan, kertoi mitä ritari oli sanonut ja kysyi sitten tältä, eikö hän nähnyt merkillistä yhtäläisyyttä kehdossa nukkuvan lapsen ja vanhempain välillä.

"Kuulkaas, kuinka hän osaa sovitella sanojaan!" huudahti matami ihaillen. "Niin, en sano mitä haluan, mutta tiedän sen ainakin."

Illalla oli pormestarin talossa suuret tanssiaiset. Oli kutsuttu kaikki, mitä kaupungissa oli kunnioitettua ja arvossa pidettyä, tosin ainoastaan kauppamiehiä, mutta heidän rikkautensa antoi heille merkitystä, samoinkuin Ruotsin lähettiläät herättivät vilkasta mielenkiintoa jalolla ryhdillään.

Kun Sten herra kysyi Mesmannin matamilta, minkä kanssa hänen tyttäristään hän sai aloittaa tanssin, vastasi tämä, ettei hän saisi rauhaa haudassaan, jollei nuori ritari tanssinut niiden kaikkien kanssa, ja kun Sten sanoi, että sellainen hänen tarkoituksensa olikin, kuiskasi muori, että hän kyllä pitää silmänsä auki.

Lieneekö se ollut seuraus äidin suuresta puheliaisuudesta vai jostakin muusta syystä, mutta tyttäret olivat kaikki kuin pelästyneitä karitsoita. Tanssissa ojensivat he kätensä jäykkinä ja suorina eivätkä rohenneet kohottaa katsettaan, kun hän puhutteli heitä.

Sten herra oli iloinen, kun oli saanut tanssitetuksi koko sisarusrivin, mutta kun heidän äitinsä sitten sai nuoren miehen käsiinsä, sanoi hän: "Herra paratkoon, luulenpa aivan, että pidätte enimmän molemmista naiduista!"

"Mitäs siitä, se kyllä menee pian ohitse. Odottakaahan, kunnes olette ollut täällä muutamia viikkoja."

Sillävälin keskusteli pormestari piispan, lähettiläiden ja kaupungin arvokkaimpain miesten kanssa. Kaikki olivat halukkaita pontevasti ryhtymään sotaan, mutta ennenkuin päätös voitiin tehdä, täytyi odottaa pormestari Bernhard Bornhoferin ja laivaston paluuta.

Oli raivonnut hirmuinen myrsky, ja pidettiin selvänä, että laivasto oli ankkuroinut johonkin suojapaikkaan eikä ollut vallan pian odotettavissa takaisin. Mutta kului päivä toisensa jälkeen eikä laivastoa näkynyt.

Vihdoin eräänä aamuna, kun paljon väkeä oli tavallisuuden mukaan kokoontunut alas satamaan juttelemaan ja ihmettelemään laivaston viipymistä, kuului vilkas huudahdus, jota heti seurasi useita muita.

Kaikki teroittivat silmiään, sillä välimatka oli niin suuri, että näkyi ainoastaan mastojen huiput. Mutta tuuli oli hyvä ja laivat lähestyivät jokseenkin nopeasti.

"Jos tuuli pitää paikkansa, voivat ne olla täällä kahdessa tunnissa", virkkoi muuan läsnäolijoista, joka puvustaan päättäen oli kauppamies.

"Mutta niitä on ainoastaan kolme laivaa", huomautti eräs toinen.
"Missä ovat muut?"

"Se ei ole niin paljon arvoinen kuin meidän uudet, upeat laivamme", huudahti muuan nuori laivanveistäjä.

"Suurin, nimeltään 'Lyypekki', oli kaikkein korein", huomautti hänen naapurinsa.

"Korea?… Sanoisit paremminkin, että se oli kaunein laiva, mikä milloinkaan on lähtenyt veistämöltä!"

"Niillä on täysi purjetuuli", sanoi eräs merimies. "Minusta ne tulevat liian verkkaan."

"Sanokaa minun sanoneen, jotakin on hullusti!" tokaisi eräs tympäisevän näköinen munkki. "Toiset laivat ovat kai joutuneet haaksirikkoon."

Munkki sai kiittää pukuaan siitä, että kansa tyytyi ainoastaan sanoin ilmaisemaan nyreytensä.

Olematta huomaavinaan niitä karsaita katseita, joita häneen luotiin, sanoi munkki mielistelevästi hymyillen: "Kukaan ei näe suuremmalla ilolla kuin minä upean laivaston paluuta. Se on oleva paras todistus, että yritys on ollut Jumalalle otollinen."

"Eikö ole raatihuoneen ja kirkon ovelle lyöty pannajulistuksia, jotka hänen pyhyytensä paavi on antanut? Eikö meidän kaikkein armollisin keisarimme ole julistanut valtiokiroukseen niin Ruotsin valtionhoitajaa kuin monia muitakin sen suurmiehistä? Heitä on sanottu majesteetinrikkojiksi!…"

"En minä paljoa ymmärrä", jatkoi munkki nöyrästi. "Toivon ja halajan vain ja rukoilen päivin ja öin pyhää neitsyttä, ettei kaupunkimme antaisi perkeleen pahojen juonien houkutella itseään eikä myöskään istuisi siellä missä pilkkaajat istuvat."

"Kuka välittäisi munkkien loruista!" Laivat olivat sillävälin lähestyneet. Nähtiin selvään rikki revityt purjeet, hakatut mastot ja laivat tuuliajolla. Jollei olisi ollut myötätuuli, olisivat ne tuskin päässeet kotiin.

Katsojain luku lisääntyi yhä, mutta nyt vallitsi painostava hiljaisuus. Satamaan tuli yhä enemmän raatimiehiä ja maistraatin jäseniäkin. Joukko viiruili esimiehiinsä, joiden kuiskailut ja vakava ilme heidän kasvoillaan antoi aihetta moniin arveluihin.

Pormestari Bornhofer astui ensimäisenä maihin. Tuhannet silmät olivat suunnatut häneen, ja se näytti vaikuttavan häneen kiusallisesti, päättäen siitä hätiköivästä levottomuudesta, jolla hän riensi ystäväinsä luo.

Kansanjoukko kuuli herrojen keskustelusta sanan sieltä, toisen täältä, näiden verkalleen käydessä katua ylöspäin. Osa väestä nousi laivaan, toisia tuli pian perästä. Jokaisella oli joku omainen laivoilla tiedusteltavana.

Mutta kun tuli tunnetuksi, että ainoastaan joka kolmas oli palannut, että kaikki muut olivat saaneet surmansa meressä, että oli tuhoutunut upein laivasto, minkä Lyypekki milloinkaan oli varustanut, ei taistelussa vihollista, vaan luonnonvoimia vastaan, silloin muistivat monet munkin sanat. "Ei ollut Jumalalle otollinen teko käydä liittoon ruotsalaisten kanssa, eikä pitänyt enää ryhtyä heidän kanssaan mihinkään tekemisiin."

Raati sai tietysti syyn niskoilleen. Kaikki oluttuvat täyttyivät väestä. Täytyi hukuttaa surut ja keksiä kostokeinoja. Suuria joukkoja kulki edestakaisin neuvosherrojen talon edustalla huutaen ja karjuen. Mielten levottomuus jatkui vielä seuraavana päivänäkin. Munkki liikkui väkijoukoissa, neuvoi kärsivällisyyteen ja varovaisuuteen, mutta kehoitti jyrkästi kieltäytymään uuden laivaston varustamisesta, jos raati puolustaisi sitä.

Tuli pian tunnetuksi, ettei raati kokoonnu neuvotteluun kokonaiseen viikkoon. Pormestari Bornhoferin piti ensin laatia kertomus tapahtuneesta onnettomuudesta. Mutta tämä oli ainoastaan tekosyy. Mieliala Ruotsia kohtaan ei ollut tällä hetkellä suopea kansan kesken, se tiedettiin, mutta se voi mahdollisesti muuttua.

Oli yleisesti tunnettua, että useita munkkeja hiiviskeli kaupungissa kiihoittamassa tyytymättömyyttä, ja heidät oli välttämättä tehtävä vaarattomiksi. Hemming Gadd otti asian huostaansa.

Pyhiinvaeltajan puvussa ja sauva kädessään lähti hän kaupungille. Pyhiinvaeltajilla ei ollut ainoastaan vapaa pääsy kaikkialle ja ilmainen kestitys, heitä kohdeltiin myös erityisellä kunnioituksella, kun he sanoivat tulevansa pyhästä maasta ja Kristuksen haudalta.

Toivioretkeläisemme seurasi ensiksi kohtaamaansa munkkia. Mihin hän näki tämän menevän sisälle, sinne meni hänkin.

Kaunopuheisuudellaan veti hän pian kaikkien huomion puoleensa, ja kun hän tekemänsä lupauksen johdosta ei saanut näyttää kasvojaan, onnistui hän pysymään tuntematonna kaikille. Mutta kuinka suuresti erosivatkaan hänen kertomuksensa kaikista muista! Hän oli oleskellut kauan Kööpenhaminassa, hän oli käynyt ripittämässä köyhiä saksalaisia merimiehiä niistä laivoista, jotka Hannu kuningas oli ryöstättänyt. Hän kuvaili heidän kurjaa asemaansa; heidät oli kielletty lähtemästä maasta, heidän täytyi elättää itseään kerjäämällä, eikä heillä ollut toiveita paremmista päivistä.

Munkit käsittivät pian, että heidän omaan leiriinsä oli hiipinyt vaarallinen vastustaja.

"Poikani!" huudahti muuan vanha mies. "Elääkö hän vielä, kunnon toivioretkeläinen?"

"Jos kaikki vanki parat päästettäisiin vapaiksi, kuinka luulisitte silloin käyvän kuninkaan hyvälle maineelle?"

"Jos hänellä sellainen on, niin se kai todistaa, että hän sellaisen ansaitsee!" tokaisi muuan munkki.

"Ei, kunnianarvoisa isä, se todistaa vain, että ne syntirahat, joita hän on riistänyt, käytetään ostamaan kieliä, jotka häntä kiittelevät ja ylistelevät. Väitetään, että hänen sopottelijainsa joukossa pitäisi olla useita munkkeja."

Saapuvilla olevat katsoivat toisiinsa. Oli yhtä uutta kuin opettavaakin tavata kaksi munkkia, joilla oli niin vastakkaiset mielipiteet, ja juuri nyt oli heille tärkeää saada selville, missä määrin saattoi luottaa Hannu kuninkaaseen ja hänen politiikkaansa, "Toivioretkeläinen" ei ainoastaan juonut heidän kanssansa, hänellä oli samalla ihmeellinen kyky puhua niin, että se pystyi heidän sydämiinsä.

Joka ilta kävi hän vähintään kahdessa oluttuvassa, mutta jo kolmantena päivänä oli hänen maineensa niin levinnyt, että mihin hyvänsä hän menikin sisälle, oli huone heti ihmisiä täytenään. Mutta hän puhui lisäksi siitä, kuinka kuningas oli kohdellut uskollisinta miestään Paul Laxmandia; kuinka pari tanskalaista ritaria oli hukuttanut hänet kuninkaan käskystä, kuinka hänen lapsensa oli tehty perinnöttömiksi ja kuinka kuningas oli otattanut kaikki hänen rikkautensa haltuunsa.

"Älkää koettako tekään, kunnianarvoisa isä. En minä, mutta nämä toiset voisivat luulla…"

"Mutta minä ja kaikki teidän ystävänne tekevät niin…" Ja nyt aloitti toivioretkeläinen uuden jutun Hannu kuninkaasta, ja oli ihmeellistä nähdä, kuinka tuuli oli kääntynyt. "Toivioretkeläisen" lausunnot eivät ainoastaan olleet kumonneet sitä, mitä ennen oli kuiskuteltu kansan korviin, se oli lisäksi herättänyt epäluuloja heidän omia munkkejaan kohtaan. Eikä näyttänyt mahdottomalta, että tanskalaiset olivat nämä ostaneet.

Mutta Hemming ei tyytynyt siihenkään. Hän kertoi, kuinka hän oli ollut Roomassa, kuinka muuan Dorotea kuningattaren hovinaisista oli kutsunut hänet luoksensa ja kuinka tämä oli kertonut hänelle, että kuningatar oli vannonut, ettei hän ennen lepäisi kuin olisi saanut hänen pyhyytensä paavin antamaan pannajulistuksen Ruotsin valtionhoitajaa vastaan, koskei tämä tahtonut suostua antamaan hänelle huomenlahjaansa.

Tässä tilaisuudessa oli läsnä muuan suuri, jäntevä munkki. Hän pani kätensä Hemmingin olalle. "Tämä sanottiin teille rippisalaisuutena", sanoi hän suurella liikutuksella.

"No, olkoon niin! Olin siihen aikaan nuori, kaunis mies, jota naiset mielellään katselivat."

Munkki tarttui huppukaulukseen temmatakseen sen pois, mutta Hemming oli valmis kaiken varalta.

"Enkö ole sanonut teille, veli, että tekemäni lupaus estää minut näyttämästä kasvojani?"

"Luulenpa löytäväni keinoja, jotka panevat teidät muistamaan sen!"
Kunnianarvoisa veli lähti pois suutuksissaan.

Mutta kun Hemming ensi kerran huomasi olevansa yksin kansan keskuudessa, vapautuneena vaaniskelevista munkeista, puuskahti hän tulisesti:

"Niin, minä olen pappi ja munkki, sentähden tunnen kaikki ne juonet ja metkut, joita nämä harjoittavat. Minä tiedän, etteivät he tahdo päästä ainoastaan ihmisen hengen herroiksi, vaan he tahtovat määräillä hänen ulkonaisiakin tekojaan. Mutta sanon teille: älkää uskoko heitä älkääkä minua, vaan tutkikaa itse! Teidän on uskottava ja noudatettava ainoastaan sitä, minkä oma ymmärryksenne hyväksyy."

Katkeruus munkkien kesken yltyi. Tämä toivioretkeläinen oli ilmeisesti ruotsalaisten kannattaja, ja hän repi alas, mitä pappismiehet olivat koettaneet rakentaa.

Laivaston haaksirikko oli koitumaisillaan kuninkaalle aivan odottamattomaksi liittolaiseksi. Munkit olivat käyttäneet hyväkseen tyytymätöntä mielialaa, ja vaikka he puhuivat alussa varovaisesti, tekivät he niin ainoastaan iskeäkseen myöhemmin sitä navakammin. Nuori Sten Sture oli tehnyt kaikkiin hyvän vaikutuksen. Kääntää tämä kylmäkiskoisuudeksi, esittää hänet Jumalan vihan esineeksi ja tapahtunut onnettomuus rangaistukseksi siitä, että Lyypekki oli ottanut hänet vastaan ja ryhtynyt Ruotsin kanssa tekemisiin — se oli samaa kuin saada täydellisesti rikkoutumaan molempain maiden välit, ja suurempaa palvelusta ei voinut tehdä Hannu kuninkaalle.

Vaara kävi yhä suuremmaksi. Oli enää vain kaksi päivää siihen, kun aiottu kokous oli pidettävä. Tarkoitus oli suurella joukkomielenosoituksella tehdä tyhjäksi kaikki ruotsalaisystävyys, mutta sitä varten täytyi ensin raivata toivioretkeläinen tieltä pois.

Kukaan ei uskaltanut epäillä hänen kuulumistaan kirkkoon. Mutta milloin oli kukaan pappismies esiintynyt sillä tavoin! Ääntämistavastaan päättäen hän oli eteläsaksalainen, ja hän sanoikin olevansa Wienistä. Hänen latinantaitonsa todisti hänet oppineeksi mieheksi, ja hänen kertomuksensa Roomasta ja Kööpenhaminasta todistivat, ettei hovielämä ollut hänelle vieras. Koetettiin urkkia selville hänen asuntoaan, mutta hän ei maannut koskaan kahta yötä samassa paikassa, ja ihmeellisintä kaikista oli, ettei hänen koskaan nähty aamulla tulevan samasta paikasta, mihin oli illalla mennyt.

Munkki, joka viimeksi oli aikonut antaa häpeämätöntä toivioretkeläistä nenälle, ei ollut sen vähäisempi kuin sistersiiniläisluostarin apotti, joka omassa korkeassa persoonassaan tahtoi vakuuttautua, oliko paljon puhuttu muukalainen tosiaankin niin vaarallinen kuin väitettiin. Hän palasi sangen kiihtyneessä mielentilassa, ja veljien kesken pidettiin neuvottelu, millä tavoin hänestä oli vapauduttava.

Silloin nousi aina kysymys: kuka hän oli ja mihin kaikkeen silloin antauduttiin alttiiksi. Ei kuitenkaan voinut olla suurempaa vaaraa siinä, että hänet toistaiseksi tehtiin vahingottomaksi. Useimmat äänestivät, että hänet äkkiarvaamatta toistaiseksi vangittaisiin.

Kaikki olivat yksimieliset, että täytyi välttämättä olla muutamia uskottuja hänen kunnianarvoisuutensa lähistössä. Päätettiin viekoitella toivioretkeläinen luostariin. Ainoastaan silloin, jollei tämä onnistuisi, turvauduttaisiin väkivaltaan. Tullakseen tuntemattomaksi oli apotti pukeutunut dominikaanien pukuun, ja hän suuntasi sen jälkeen matkansa sinne, minne näki enimmän kansaa virtaavan.

Täältä, kaupungin suurimmasta oluttuvasta, löysi hän tosiaankin toivioretkeläisen, ympärillään niin paljon kuulijoita kuin huoneeseen mahtui. Hän kertoeli heille järeitä juttuja, joiden kaikkien tarkoitus oli repiä tekopyhyyden huntu ja näyttää synti ja rikos oikeassa valossaan. Lankesipa vastuu kuninkaan, piispan, munkin tai jonkun korkean herran ylle, puhui hän yhtä peittelemättä. Apotti kärsi kovia tuskia kuullessaan moista, mutta hän pakoitti huulensa hymyilyyn. Ei käynyt laatuun istua ulkonäöltään tunteetonna keskellä riemuitsevaa kuulijajoukkoa, joka ei ollut koskaan kuullut moista.

Kun Hemming nousi lähteäkseen, sanoi hän kokoontuneelle kuulijakunnalleen, että tulee viipymään muutamia päiviä ennenkuin he ensi kerran kohtaavat hänet. Tärkeät tehtävät vaativat häntä lähtemään kaupungista.

Hemming pysähtyi hänen eteensä, mutta samassa huomasi hän neljä olentoa, jotka tulivat jälestä ja jotka nyt kaikki pysähtyivät.

"Aivan oikein! Teidän esiintymisenne on ollut niin rohkeaa, että jollen monista seikoista olisi vakuutettu teidän olevan pappi, päättäisin eräistä toisista seikoista, että olette kirkon vihollinen."

"Kun pappi tunnustaa olevansa köyhä, syntinen ihminen, ei kansa enää näe hänessä Jumalan valtakunnan edustajaa."

"Käsitys, ettei pappi ole valehtelija, koska hän rehellisesti sanoo kansalle: 'Opettaja ja oppi ovat kaksi eri asiaa. Oppi, jota saarnaan, on Jumalasta; elämä jota vietän, on perkeleestä'."

"Jokainen kirkko voi sovittaa sen päämieheensä, jokainen luostari apottiinsa!"

"Ylhäisten keskuudessa synti ja turmelus erityisesti rehoittaa. Kasvatuksen ja suuremman elämänkokemuksen pitäisi kuitenkin opettaa heitä näyttämään hyvää esimerkkiä. Papiston velvollisuus olisi kehoittaa siihen, mutta he elävät ainoastaan viettäen hyviä päiviä ja rypevät eläimellisissä himoissaan."

"Hm, hm!" jupisi apotti. Hän puristi kätensä nyrkkiin ja odotti vain tilaisuutta lyödäkseen.

Hemming pysähtyi. "Minua aina ilahuttaa", sanoi hän, "lausua ajatuksiani virkaveljelle; olen kiitollinen, kun olette antanut minulle tilaisuuden siihen ja sanon nyt teille jäähyväiset".

"Ette ole koskaan tavannut ihmistä, joka olisi sanonut teille sellaisia totuuksia, ja luulette tekevänne kirkolle ja itsellenne suuren palveluksen passittamalla minut iäisyyteen. Siten aiotte ansaita aneet kaikista synneistänne lopuksi iäksenne. Juuri se oli tarkoituksenne, kun houkuttelitte minut tänne."

Samassa kietaisi apotti käsivartensa hänen kaulansa ympäri aikoen hänet kuristaa.

"Oikea munkin metku!" jupisi Hemming rautakourin taivuttaen pois munkin käsivarret ja pitäen niitä kuin ruuvipihdissä.

Pontevalla otteella heitti hän apotin maahan ja tarttui lähinnä olevaan munkkiin. Hän otti hänet vahvoille käsivarsilleen, nosti hänet ilmaan ja käytti häntä nuijana, millä löi toisia. Munkit olisivat kaikki heti paenneet, jollei jokainen sivallus olisi kaatanut miestänsä maahan ja tehnyt heitä kykenemättömiksi puolustautumaan.

Nähdessään neljä lyötyä vihollistaan heitti Hemming viidennen luotaan. "Lähettäkää minulle sana, kun tahdotte enemmän!" sanoi hän ja kääntyi sen jälkeen takaisin kaupunkiin.

Sillävälin vallitsi melkoinen levottomuus porvarien ja raadin keskuudessa. Sota vai ei sota, se kysymys pyöri kaikkien ajatuksissa, oli kaikkien keskustelun aiheena. Silloin kuten nytkin oli persoonallinen vaikutus ratkaiseva. Ne, jotka eivät olleet joutuneet kosketukseen ruotsalaisten kanssa, vaan joiden mieltä vallitsi ajatus, että laivaston tuho oli Jumalan rangaistus neuvotteluista Ruotsin kanssa, he eivät tahtoneet tietää tämän maan kanssa liittoutumisesta mitään. Kaikki ne, jotka olivat menettäneet miehen, veljen, isän tai pojan, katsoivat jo kylliksi menettäneensä.

Nuori Sten Sture kutsuttiin raadin kokouksiin; hän lausui mielipiteensä selvyydellä ja ymmärtäväisyydellä, joka voitti kaikkien kunnioituksen. Mutta hänelle sanottiin suoraan, että toiveet olivat sangen synkät. Yleinen mielipide oli sotaa vastaan, ja silloin ei voitu mitään. Yksin uskollinen Eckermannkin myönsi, ettei näyttänyt lupaavalta. "Mutta minä en siltä luovu toivosta, että asia saadaan menemään lävitse", sanoi hän.

Mutta Mesmannin matamilla ei ollut kärsivällisyyttä suurin varastossa. Tarmokkaan naisen täytyy olla toimessa myöten tai vastoin tahtoaan eikä hän tee mitään puolittain. Nyt ei hän kuullut ainoastaan miehensä, vaan kaikkien niiden, jotka kävivät hänen luonansa, puhuvan epätoivoisesti suuresta kysymyksestä. Aterioilla ei pormestari hänestä näyttänyt osoittavan heidän nuorelle vieraalleen samaa kunnioittavaa huomaavaisuutta kuin alussa, ja vaikka hän kyllä käsitti, että siihen olivat syynä ne vakavat ajatukset, jotka täyttivät hänen mielensä, niin oli siinä kuitenkin sivu vivahdus, joka vaivasi hänen mieltänsä, eikä hän jättänyt sitä sanomatta.

"Mitä te naiset ymmärrätte sellaisesta!" vastasi pormestari. "Niin nuori kuin Sten herra onkin, käsittää hän kuitenkin, että vakavuus ja tyhjänpuhuminen eivät kuulu yhteen."

"Kaikki riippuu siitä, millainen mieliala vallitsee suuressa kokouksessa raastuvassa."

Mesmannin matami oli jotensakin hyvin säilynyt nainen eikä pormestari suinkaan pannut pahakseen, vaikka keskustelu päätettiin suukkosella. Mutta Mesmannin matami tunsi maailman. Hän tiesi, että oli useampiakin taloja kuin hänen, joissa oltiin arkoja kotirauhasta. Heti pormestarin mentyä ulos kaupungille kutsui hän seitsemän vanhinta tytärtään salakamariin.

He painautuivat yhteen kasaan kuten lammaskatras. Ainoastaan kaksi naitua uskalsivat hieman peremmälle kamariin. Kaikki ihmettelivät mitä nyt mahtoi tulla.

"Älkää nyt seisko kuten tuhmat hanhet!" huusi matami tyytymättömin katsein, itse lyllertäen, vilkkaana kuin orava, kamarin toisesta päästä toiseen.

"Tahdomme, tahdomme!" huusivat kaikki. Nyt tuli eloa seitsemään impeen; jokainen saattoi seista toisiin turvaamatta.

Mesmannin matami pani molemmat kätensä lanteilleen. "Voin sanoa suoraan, että Sten herran asia näyttää jotensakin huonolta. Laivastoa kohdannut hirveä onnettomuus on tekosyynä kaikille, jotka eivät tahdo sotaa. Mutta nyt on vielä sangen monia, jotka eivät lainkaan tiedä mitä tahtovat, ja heidät meidän on otettava käsille. Jokaisen teistä on mentävä tervehtimään ystäviään ja tuttaviaan. Voitte hyvin kutsua heidät tännekin, jos tahdotte, ainoastaan puhuaksenne Sten herrasta ja siitä, millainen häpeä olisi kaikille Lyypekin naisille, jollei upein ritari, mikä milloinkaan on käynyt kaupungissamme, saisi sitä apua, jonka jo puolittain olemme hänelle luvanneet ja joka sitä paitsi edistää omia etujamme."

"Minä sanon heille, että kuta enemmän suolaa ja kankaita täältä lähetetään, sitä enemmän kultakirjovaatetta ja silkkiä tulee tänne!" huudahti Meta.

"Minä sanon, että Sten herra kenties tulee uudestaan ja ottaa emännän
Lyypekistä", puuttui Ursula puheeseen.

"Ja tuo mukanaan toisia ruotsalaisia ritareita, yhtä sorjia kuin hän itse!" lisäsi Gertrud.

"Meidän lapsillemme voi siitä koitua hyvää tulevaisuudessa!" selitti vanhempi naiduista.

"Ja kun he tulevat hieman suuremmiksi, voivat he seurata mukana
Ruotsiin, näkemään maailmaa", tuumi toinen naitu sisko.

"Minä sanon, ettei kellään ihmisellä ole kauniimpia silmiä kuin Sten herralla!" huudahti neljäntoistavuotias Leena.

"Eikä kukaan tanssi niin hyvin kuin hän!" säesti yhdentoista vuotias sisko. "Sillä hän on tanssinut kaksi kertaa minun kanssani, ja sitä en unhota koskaan!"

"Luulen, että se tepsii ikäisiinne", sanoi ajatteleva äiti. "Sopikaa nyt vain, ettette mene samoihin paikkoihin, ja lähtekää heti liikkeelle!"

Vanhempi naiduista sisaruksista niiasi syvään. "Sanoittehan, että saisimme kutsua heidät tänne?"

Koko nuorempi parvi oli ennen kuiskutellut hänelle ja nyt tyrkännyt häntä kappaleen peremmäksi.

"Ritari ei tule ennenkuin viime hetkenä, juuri kun vieraat ovat lähtemäisillään."

Sisarukset katsoivat pelästyneinä häneen. Sellainen rohkea kysymys oli rangaistava vuorokauden pimeällä arestilla, mutta Mesmannin matami oli tänään päiväpaisteisimmalla tuulellaan ja vastasi sentähden:

Ja tyttäret pyrähtivät ulos kuin lintuparvi. He kolkuttivat kaikkialla ja olivat kaikkialle tervetulleet — luonnollisesti, sillä nämä lintuset eivät pyytäneet jyväsiä, vaan tarjosivat.

Pormestarin emäntä ei hänkään pysynyt toimetonna. Hän kävi kaupungin ylhäisimmissä taloissa ja erittäinkin niissä, joissa perheenäidillä oli jotakin sanottavaa. Hän puhui tulevasta suuresta kokouksesta ja sanoi, että oli ikuinen häpeä, jollei kaupunki pitänyt tekemiään sitoumuksia, vaan koetti vetäytyä pois.

Muutamat vastasivat, ettei tämä asia kuulunut naisille, mutta Mesmannin matami väitti, että mies myöten tai vastoin tahtoaan sai vaikutuksia vaimoltaan ja että se talo oli horjuvalla perustalla, missä nainen ei saanut tahtoaan läpi. Tämä tarmokas nainen ei saanut pahaakaan rauhaa, ennenkuin jokainen perheenäiti oli luvannut tehdä kaiken voitavansa.

Nuorten juhla vietettiin ja onnistui kuten oli laskettukin. Kaupungin nuoret neitoset unelmoivat ritarista ja puhuivat hänen puolestaan. Vaimot olisivat saaneet hävetä Mesmannin matamin edessä, jolleivät olisi ymmärtäneet vaikuttaa miehiinsä yhtä hyvin kuin hänkin.

Mutta vastakkaiset voimat olivat myös liikkeessä. Se vaikutus, minkä "toivioretkeläinen" oli tehnyt kansaan ei ainoastaan puheillaan ja kertomuksillaan, vaan apotille ja munkeille antamallaan selkäsaunallakin, oli näissä myöhemmin herättänyt halun kostoon. Ei ollut epäilystäkään, että hän ajoi ruotsalaisten etuja!

Apotti laati tuhansia suunnitelmia, mutta hylkäsi ne yhtä nopeasti. Vihdoin luuli hän löytäneensä keinon, joka veisi perille, ja sen hyväksyivät nekin, joille hän sen ilmaisi. Haaksirikossa hukkuneille oli pidettävä suuri surumessu kaikissa kaupungin kirkoissa. Tähän määrättiin kokouksen edellinen päivä. Kirkot verhottiin mustiin, hankittiin lukemattomat kirstut kynttilöitä, ei säästetty mitään kustannuksia, jotta juhla saataisiin niin mukaansatempaavaksi kuin mahdollista.

Varhain aamulla alkoi kellonsoitto kaikissa kaupungin kirkoissa. Kaikki, jotka näyttäytyivät ulkona, olivat mustissaan. Virkaa toimittavat papit juoksivat kiirehtien kirkosta toiseen, ja nunnakulkueet, jotka menivät kirkkoon, vaelsivat pitkin katuja. Ilman mitään käskyä, ainoastaan pappien vaikutuksesta, olivat kaikki kaupat sulettuina.

Juhlan oli alettava suurella juhlakulkueella kautta katujen. Vanha tapa oli, että viranomaiset ottivat osaa sellaisiin tilaisuuksiin ja kulettivat mukanaan kaupungin arvomerkkejä. Nyt ei heitä ollut pyydetty tai edes heille ilmoitettu; oli siis selvää, että kirkollinen mahti tahtoi jostakin syystä toimia yksin.

Syytä ei ollut vaikea havaita. Elvyttämällä hukkuneiden muisto kansan mielessä saataisiin raadin kokous sellaiseen päätökseen kuin haluttiin ja ruotsalainen puolue joutuisi häpeään. Sentähden herätti tieto aiotusta surujuhlasta sekä suuttumusta että hämmästystä. Sellaisesta kirkon ja valtion välien rikkoutumisesta saattoi olla arvaamattomat seuraukset.

"He ovat tulleet viimeksi meiltä, nuo haaksirikkoutuneet. Meidän täytyy kunnioittaa heidän muistoaan."

Kaupungin pormestareilla ja raadilla oli yön kuluessa salainen kokous. Useimmat tahtoivat vetäytyä pois peläten kansanliikettä, mutta Hemming sanoi: "Vastaan siitä, että he ajavat meidän asioitamme, jos annatte minun määrätä."

Niin sovittiin, että kaupungin viranomaiset liittyisivät juhlakulkueeseen ilman valtamerkkejään. Surujuhla sai siten yksityisluontoisen leiman.

Nyt kuului kellojen läppäys kaikista kirkoista. Sitä jatkui useita tunteja. Vihdoin avattiin piispantalon portit ja sieltä astui ulos suuri joukko nuorukaisia, kaikki surupuvussa ja etumaiset kantaen sauvoja, joissa mustat harsot riippuivat. Heidän jälestään tuli pappeja kantaen pyhimyslipasta, raamattua tyynyllä ja messukirjaa. Sitten seurasi jälleen kahdeksan nuorukaista kantaen kirkollisia lippuja, joiden kaikkien tangot oli kääritty mustiin. Heidän jälkeensä seurasivat kuoripojat valkoisissa puvuissaan. He heiluttivat ahkeraan suitsutusastioitaan, ja tuuli kuletti keveät savupilvet yli uteliaina ammottelevain kansanjoukkojen.

Sitten tuli hänen armonsa piispa. Hän oli vanha mies, joka kävellä köpitti sauvansa varassa, jokseenkin välinpitämättömästi silmäillen ympärilleen väkijoukkoon, joka polvistui hänet nähdessään. Useita pappeja seurasi jälestä kantaen pitkää laahusta. Taasenkin seurasi lipunkantajia ja sen jälkeen pappeja, jotka kantoivat ehtoollisleipiä ja kalkkia. Näiden edellä kulki myös kuoripoikia suitsutusastioineen.

Munkkikuntien oli sitten jonoa jatkettava, mutta silloin astui esiin kaksi kaupungin airutta viitaten sauvoillaan heitä perääntymään. Yllätys oli niin suuri ja odottamaton, ettei ilmennyt mitään vastarintaa, vaan kaupungin viranomaiset asettuivat esteettömästi heti piispan jälkeen. Sen jälkeen tuli ruotsalainen lähetystö, etunenässä Hemming piispa täydessä virkapuvussaan. Munkit olivat kulkueen loppupäässä.

Viranomaisten näkeminen herätti hälinää väkijoukossa. Oli ilmeistä, että se miellytti kansaa; mutta niin ei ollut laita juhlakulkueen hengellisten osanottajain. He kääntyivät katselemaan taakseen, kuiskailivat ja ihmettelivät. Ystävämme apotti kuohui kiukusta ja mietiskeli, miten kääntäisi tämän hyväkseen. Sillävälin solui juhlakulkue eteenpäin kellojen yhä helkkyessä. Tuomiokirkon portille se pysähtyi. Piispa ja kaikki hänen toimituspappinsa menivät sisälle viranomaisten ja ruotsalaisten seuraamana, ainoastaan muutamain rientäessä toisiin kirkkoihin toimittamaan messun suurimmassa kiireessä, palatakseen sitten tuomiokirkkoon.

Seurakunnan asettuessa paikoilleen riensi Hemming sakaristoon tervehtimään piispaa ja pyytämään, että saisi ottaa osaa alttaripalvelukseen. Tämä oli kovasti hämmästyksissään, mutta jottei osoittaisi nurjamielisyyttä, suostui hän ruotsalaisen piispan pyyntöön.

Mustiin verhottu kirkko teki satojen vahakynttiläin valaisemana melkeinpä kaamean vaikutuksen, ja kun urkujen sävelet hiljaa ja valittaen hymisivät kautta holvien, kuului se aivan ruumisvirreltä. Sen jälkeen alkoi messu. Piispa toimitti siitä ainoastaan osan, jokaisella toimituspapilla oli oma osansa suoritettavana.

Mutta mikä oli syynä siihen, että Hemmingin puhuessa huomattiin kansanjoukossa melkoista levottomuutta?

Nyt alkoi vuorolaulu. Alttarilta lauloivat papit, ja lehteriltä vastasi nunnien kuoro.

Messu oli lopussa. Silloin hämmästyivät kaikki nähdessään muukalaisen astuvan saarnastuoliin.

Mutta puhuja saarnastuolissa ei näyttänyt huomaavan nostattamaansa liikettä. Yksinkertaisin sanoin hän kertoi niistä miehistä, joiden surujuhlaa tänään oli vietetty. Kaikki ruotsalaiset olivat nähneet ja puhutelleet heitä, he voivat vakuuttaa, että nämä miehet ansaitsivat sen kaipauksen, jonka esineinä he nyt olivat.

Hän mainitsi monta heistä nimeltä, kertoen kuinka hyvänä heitä oli pidetty Ruotsissa. "Jos saksalaiset veljemme olisivat kuulleet vierasvaraisia pyyntöjämme", sanoi hän, "olisivat he vielä viipyneet ruotsalaisissa kodeissa, jotka olivat muuttuneet heidänkin kodeikseen. Eikö ole aivan kuin manalle menneet olisivat lähettäneet meidät tuomaan heidän tervehdyksensä teille! Niinpä tahdonkin tällä hetkellä, jolloin he aivan varmaan ovat läsnä, sanoa heille, että samaa rakkautta, mitä heille osoitettiin Ruotsissa, on meillekin osoitettu lukemattomin tavoin täällä Lyypekissä. Me otimme heidät vastaan veljinämme, veljinänne olette tekin ottaneet vastaan meidät! Me otamme osaa teidän suruunne, sillä se on yhtä paljon meidänkin surumme. Ja Herra, joka odottamattomasti kutsui heidät taivaaseensa, lähetti meidät vahingoittumattomina tänne, jotta ojentaisimme teille veljen käden."

Äänen sointuisuus ja se lämpö, jolla sanat lausuttiin, vaikutti yhtä
voimakkaasti nyt kuten tavallisesti. Kuului itkua ja nyyhkytystä.
Rukoiltuaan elävien puolesta ja siunattuaan läsnäolevia, laskeutui
Hemming saarnastuolista ja meni sakaristoon.

Siellä oli suuri hälinä; kuka oli avannut saarnastuolin hänelle? Sen oli hän tehnyt itse. Hetken innostuksesta oli hänen täytynyt lausua, mitä hänellä oli sydämellään. Se oli ainoastaan kiitollisuuden ilmaisu.

Saksalainen piispa oli sangen hämillään, hän änkytti ja yski eikä löytänyt sanoja.

Mutta Hemmingin, joka hyvin tiesi, että väkijoukko odotti häntä ulkona, ja jolla ei ollut halua tunnustaa olevansa "toivioretkeläinen", täytyi keksiä jokin tekosyy jäädäkseen kirkkoon, kunnes kansa väsyisi odottamiseen ja lähtisi pois. Pyhimyslipas pyhäinjäännöksineen antoi hänelle siihen hyvän aiheen.

Apotti, juhlan varsinainen toimeenpanija, joka taasenkin näki esteitä asetettavan tielleen, mietiskeli uusia keinoja kaikessa tapauksessa voittaakseen tarkoituksensa. Palattuaan luostariin jätti hän messusta huolehtimisen muutamalle uskotulle munkille ja riensi erään köyhän käsityöläisen luo, joka jo useissa tilaisuuksissa oli liikkunut hänen kätyrinään.

"Mitä teidän korkea-arvoisuutenne tahtoo minun tekevän?" kysyi tämä, joka heti käsitti, että tässä saattoi jotakin ansaita.

"Sinun on sanottava ystävillesi, että kansan täytyy itsensä puolustaa oikeuksiaan."

"Tietysti!" nauroi hylkiö. "Eihän tiedä kirvestä pitelevä käsivarsi, kehen terä sattuu!"

"Minä panen ne tavallisen puun alle, sinä otat ne tehtäväsi täytettyäsi. Lähde heti!"

Mies lähti ja hänen houkuttelijansa palasi tyytyväisesti hymyillen luostariin.

Kun käsityöläinen saapui tuomiokirkkoon, oli messu jo lopussa. Hemming oli äsken alottanut puheensa ja kaikki kuuntelivat. Mutta kuinka monta ihailijaa ja kannattajaa jollakin asialla lieneekin, niin lankeaa luonnostaan, että sillä on vastustajansakin, ja kun samanmieliset aina kohtaavat toisensa, niin tietysti nämä lyöttäytyivät yhteen ennenkuin juhlallisuus oli oikein lopussakaan.

Parisen kymmentä kappaletta osaksi merimiehiä, osaksi työmiehiä lähestyi nyt porttia aivan yhdessä ryhmässä.

Hetkisen kuluttua virtasi kansa ulos kirkosta, kaikki tahtoivat nähdä ruotsalaisen ritarin, monet toivoivat saavansa häntä tervehtiäkin, ja sentähden useimmat jäivät odottelemaan. Sten Sture viipyi vielä sisällä keskustellen uusien tuttaviensa kanssa, joiden joukossa oli Mesmannin matami ja hänen tytärliutansa. Heidän ilosta säteilevät kasvonsa haikailivat aivan kuin katsoessa suoraan aurinkoon, ja he etsivät sanoja ilmaistakseen tyytyväisyytensä siihen, että nyt oli voitto saavutettu, ettei kukaan voinut riistää sitä heiltä. Ja silloin juuri oli vaara lähimmillään.

"Oletteko arka, herra?" kysyi muuan ääni Stenin korvaan, juuri kun hän tuli ulos.

Sten katsoi puhujaan. Tämä oli ilkeän näköinen, ja häntä pyrki epäilyttämään.

Sten huomasi, että useain silmät olivat kiintyneet häneen ja hän vastasi nopeasti: "Kyllä, minä tahdon!"

Mesmannin matamin nuorin tytär, pikku Gunilla, oli tungoksessa tarttunut Stenin käteen ja piteli yhä siitä kiinni.

"Mene siskojesi luo!" sanoi Sten vapauttaen kätensä. "Minun täytyy lähteä tämän mukaan."

Mies suuntasi askeleensa kaupungin autioimpaan osaan päin, ja häntä seurasi Sten ennenmainitun miesparven keralla.

"Jäädään sitten tähän, vaikka minä olisin mieluummin mennyt lähemmäksi virtaa."

Tämä keskustelu kävi ääneen; joko sitten tahdottiin antaa siten
Stenin tietoon, mikä häntä odotti, tai ainoastaan peloitella häntä.

"Kuulkaas, herra", sanoi mies kääntyen häneen, "mitä varten olette tullut tänne hyvään kaupunkiimme Lyypekkiin?"

"Vuosittain tulee monia satoja lyypekkiläisiä Ruotsiin", vastasi ritari. "Eikö minulla olisi samaa oikeutta kuin heillä?"

"Mutta me emme suosi tuollaisia hienoja herroja seurassamme, me ripustamme heidät mieluummin linnunpelättimiksi päärynäpuihimme."

"Te pelkurit, hylkiöt, ettekö ole luvanneet pitää minun puoliani!" huusi mies ja otti esille lyömäaseen, jonka oli kätkenyt takkinsa alle. "Odottakaas, minä kyllä selviän yksinkin!"

Näin sanoen syöksyi hän Stenin kimppuun. Ero koossa oli niin suuri, että mies näytti pelkällä painollaan voivan rusentaa hennon nuorukaisen, mutta tämän notkeus ja vikkelyys korvasi hyvin sen, mitä häneltä puuttui voimaan nähden.

Sentähden väisti hän syrjään. Kun jättiläinen syöksyi häntä kohden, pisti hän jalkansa tämän kinnerkoukkuun ja kaasi hänet maahan, ja nopeasti vääntämällä hänen kättään taaksepäin onnistui hän vääntämään aseen hänen kädestään.

Hänen urotyönsä palkittiin ihastuksen huudolla. Ulvoen kuin metsän peto syöksyi mies pystyyn ja valmistautui uuteen hyökkäykseen.

"Ottakaa hänet huostaanne!" sanoi Sten tehden käskevän viittauksen ja väistyen syrjään.

"Ettekö luvanneet pitää puoliani?" huusi mies. "Siihen sijaan menette vihamieheni puolelle."

"He ainoastaan estävät teitä teosta, joka koituisi ikuiseksi häpeäksi ei ainoastaan teille, vaan koko kaupungille. Olenko tehnyt mitä vääryyttä, mistä syystä ryhdytte murhatekoihin minua vastaan?"

"Minä tiedän, mikä on vieläkin pahempaa, ja sitä te saatte maistaa", ähkyi hylkiö.

"Olemme ainoastaan köyhiä työmiehiä", sanoi muuan heistä. "Älkää tehkö meitä onnettomiksi."

"Luuletteko, että palkitsisin teidät sellaisella kiittämättömyydellä", vastasi Sten. "Olette osoittaneet olevanne ystäviäni ja voitte tästälähin luottaa apuuni."

"Olisipa minulla vain ollut aikaa juottaa heidän päänsä olutta täyteen, olisivat he nyt minun ystäviäni!" huusi vanki. "He olisivat aikoja sitten auttaneet minua musertamaan kallonne."

Hän oli kuullut, mitä ritarille oli sanottu kirkon ovella ja mitä tämä vastasi, ja hän riensi kertomaan siitä omaisilleen.

Alussa ei siitä suurin välitetty, mutta kun Sten Sturea ei näkynyt missään, annettiin tytön toistaa sanansa, ja hänen viittaustensa johdolla riensi koko joukko nuorta ritaria etsimään.

Mutta koko hänen sisarusparvensa tuli jälestä, itkien, läähättäen, tulipunaisina, kaikkea muuta kuin kauniina, mutta niin lämmin hartaus loisti heidän silmistään ja niin suurta luottavaisuutta ilmeni heidän olennossaan, että Sten tunsi sydämensä viehättyvän heihin. Nyt eivät he enää ujostelleet puhuessaan, kaikki huusivat yhteen ääneen, kuinka peloissaan he olivat olleet, kuinka he olivat luulleet, että hän oli kuollut, ja kuinka he silloin olisivat kaikki kuolleet suruun.

Mesmannin matami tuli viimeisenä kuten mikäkin suuri kana räpyttelevin siivin. Hän tarttui armotta Stenin kaulaan ja aivan huuhteli häntä kyynelillään.

"Johan se nyt riittää, Eva!" sanoi pormestari ja koetti heitä eroittaa. "Ritari on vahingoittumaton, anna hänelle tilaisuus selittää mitä kaikkea tämä merkitsee!"

"Ikäänkuin en tietäisi sitä ilmankin!" sanoi kunnon muori kohottaen kyyneltyneet kasvonsa ritarin rinnalta. "Nuo ihmiset ovat tahtoneet ottaa häneltä hengen."

Miehet olivat vetäytyneet syrjään, heidän kalpeat kasvonsa ilmaisivat tosiaankin syyllisyyden tuntoa, ja pahantekijä, jota he pitivät välissään, antoi pettämättömän todisteen tälle oletukselle.

"Gunilla kuuli erään heistä kysyvän teiltä, oletteko arka… Eikö se tapahtunut pahoissa aikeissa?"

"Hän oli väkevämpi, mutta minä olen harjaantuneempi moisiin leikkeihin kuin hän."

"Luuletteko, että Lyypekin kaupunki antaa rankaisematta loukata niin kunnioitettua vierasta?"

"Lyypekin kaupunki on nyt kuten aina pitänyt yllä maineensa. Sen ei siis ole luettava minulle viaksi, vaikka nuorekkaassa ylimielisyydessäni olenkin rohennut mitata voimiani sen pojan kanssa."

"Mutta minä suostuin haasteeseen. He eivät ole salakavalasti käyneet kimppuuni, kaikki on käynyt avoimesti ja rehellisesti."

"Tehkää niin ja täyttäkää pyyntöni, että annatte kaikkien näiden miesten mennä vapaasti."

"Mikäs estää?… Luulo, että kimppuuni on käyty salakähmäisesti?… Mutta sanon teille, ettei niin ole laita. Vapaaehtoisesti antausin taisteluun ja pääsin siitä voittajana. Kieltämättä olen siitä ylpeä. Pyydän teitä, pormestari Mesmann, sen ystävyyden tähden, jota tunnen teitä ja koko perhettänne kohtaan, ja sen syvän kunnioituksen tähden, jota tunnen koko tätä kaupunkia kohtaan, antakaa anteeksi mitä on tapahtunut ja ojentakaa merkiksi siitä minulle kätenne!"

Nuorukainen oli ottanut hatun päästään, hän seisoi paljain päin ja käsi ojolla.

Silloin remahti suunnaton riemuhuuto. Taaja joukko, joka oli kerääntynyt ympärille, oli henkeään pidätellen kuunnellut keskustelua. Sten Sture oli tuuma tuumalta valloittanut heidän sydämensä. He olisivat, jos hän olisi sallinut sen, tahtoneet kantaa häntä käsivarsillaan. Naiset itkivät ihastuksesta, ja miehet nyökyttivät tyytyväisinä päitään toisilleen.

"Vastustakoon teitä ken voi, minä en voi!" sanoi pormestari ja tarttui suurella kourallaan nuorukaisen käteen. "Tapahtukoon, kuten tahdotte, herra."

"Kiitos!" Säteilevä hymy lehahti nuorekkailla kasvoilla, mutta se vaihtui miehekkääseen vakavuuteen, kun hän poistui piiristä, joka kunnioittavasti väistyi syrjään, ja meni rikollisten luo, jotka seisoivat hieman loitompana.

Nämä, jotka eivät olleet kuulleet keskustelusta mitään, vaan ymmärsivät, että oli kysymys heistä, odottivat pelolla tuomiotaan. Mutta suuresti hämmästyivät he, kun Sten virkkoi:

Muutamat hiipivät tiehensä, toiset heittäytyivät hänen jalkoihinsa.
He itkivät ja nauroivat vuoronperään.

Mutta pahantekijä seisoi paikoillaan. Hän ei itkenyt eikä nauranut, vaan katsoi synkkänä ja umpimielisenä eteensä.

Mies lähti ja Sten palasi ihailevain ystäviensä luo, jotka melkein juhlasaatossa veivät hänet takaisin kaupunkiin. Hemming piispa, joka oli vähäistä ennen palannut kirkosta ja hämmästyksellä kuullut mitä oli tapahtunut, sulki hänet syliinsä. "Sten Sture nuorempi kulkee vanhemman jälkiä", kuiskasi hän, "ja se ilahuttaa minua suuresti".

"Minunhan on palautettava teidän luottamuksenne ihmisiin!" vastasi
Sten hymyillen.

Tänään oli tavallista suurempi seura kokoontunut pormestarin luo. Mutta nyt oli kaikki jäykkyys poissa. Sama harrastus elähytti kaikkia. Päivän tärkeät tapaukset olivat kaikkien keskustelun esineenä. Oli ikäänkuin suuri perhe olisi kokoontunut vähäistä ennen ratkaisua, joka oli tärkeä enimmän pidetylle jäsenelle. Vertauksen tapaan saattoi sanoa, että Sten kulki kädestä käteen. Kaikki katsoivat häneen hellällä osanotolla. Talon lukuisat nuoret osoittivat tuhansin tavoin hänelle luottamustaan, he puristelivat hänen kättään, he hymyilivät hänelle, ja Mesmannin matamin silmät olivat aina kyynelissään. Hän toisti kerran toisensa jälkeen, että hän oli ensi kerran ymmärtänyt, kuinka vaimo saattoi lähteä miehensä ja lastensa luota ja seurata vierasta miestä yli merien ja mannerten… Mutta hän sanoi sen hiljaa, etteivät hänen lapsensa kuulisi.

Ollessaan seitsentoistavuotias ei niin helposti huomaa liioitteluja, ja Sten sanoi Hemmingille: "Minulle käy vaikeaksi erota täältä."

"Ei, vaan vaihtelevaisuudessa! Kuukauden kuluttua unhotetaan teidät toisen tähden."

"Nyt olen varma menestyksestä!" virkkoi pormestari säteillen tyytyväisyydestä.

"On ihmeellistä, kuinka meille on kaikki hyvin onnistunut!" huudahti muuan läsnäolijoista. "Olette kai kaikki kuulleet toivioretkeläisestä?"

"Vahinko, etten koskaan yhyttänyt häntä", sanoi pormestari. "Olisin kyllä ottanut selon, kuka hän oli."

Tiedettiin että parvekkeelta puhuttaisiin kansalle, ja uteliaisuus oli suuri. Pormestari oli luovuttanut tämän kunnian vävylleen, Eckermannille. Tämän voimakas ääni ja selvä lausuminen teki hänet siihen sangen soveliaaksi.

Kun porvaristo ja raati oli kokoontunut suureen saliin ja pitänyt lyhyen neuvottelun, menivät he kaikki ulos parvekkeelle. Eckermann kääntyi kansan puoleen ja sanoi, että koska oli kysymys sodasta tai rauhasta, eivät kaupungin vallanpitäjät tahtoneet sitä ratkaista ennenkuin olivat kuulleet kansan mielipiteen. Sen jälkeen kertoi hän lyhyesti kaikesta, mitä Lyypekki oli tehnyt saavuttaakseen ja säilyttääkseen Tanskan ystävyyden.

"Mutta se on ollut turhaa", sanoi hän. "Siitä on todistuksena, että kuningas on lähettänyt kopion niistä rauhanehdoista, jotka tehtiin Falsterissa hänen ja Lyypekin välillä, Ruotsin valtionhoitajalle. Ja takapuolelle oli kirjoitettu: 'Se, joka kerran on pettänyt, aikoo aina tehdä sen'!"

"Edelleen", jatkoi puhuja, "on hän lakkauttanut kaupungin erivapaudet, ryöstänyt laivamme yhden toisensa jälkeen ja nyt viimeksi hävittänyt ja polttanut Lyypekin alueella. Pitäisikö kauemmin kärsivällisesti sietää sellaista!"

"Sellainen vääryys täytyy kostaa. Lyypekin vapautta tahdomme puolustaa hengin ja verin, yksi kaikkien ja kaikki yhden puolesta!"

Asia oli nyt saanut sellaisen päätöksen kuin oli toivottu. Raati laati heti puhdistuskirjeen Hannu kuninkaalle, jossa otti Jumalan todistajakseen, että kuningas itse oli pakottanut heidät tähän vihollisuuteen. Hän sai vastata seurauksista. Lyypekki lähetti sanan muihinkin hansakaupunkeihin, mutta ainoastaan Vismar, Rostock, Stralsund ja Lüneburg lupasivat apua.

Sten Sture ja Hemming Gadd olivat nyt suorittaneet tehtävänsä ja palasivat jälleen maahansa. On mahdollista, että piispan ennustus toteutui etteikä heitä kauan kaivattu, mutta varmaa on, että kaipaus oli elävä eron hetkellä.

Lyypekkiläiset eivät kauan odotelleet toisten hansakaupunkien apua; niin pian kuin olivat ehtineet varustaa laivansa, lähtivät he liikkeelle.

USKOLLINEN PALVELIJA.

Palaamme Hemming Gaddin ja Sten Sturen kera Ruotsiin, missä asema oli likipitäen muuttumaton. Rauhan ystävät toimivat yhtä sitkeästi kuin tavallisesti saattaakseen maan ennemmin tai myöhemmin Tanskan valtikan alle. Svante Niilonpoika oli yhtä väsymätön heitä vastustaessaan, ja häntä tukivat siinä todelliset isänmaan ystävät.

Erik Turenpoika oli luvannut tulla Ruotsiin, mutta valitti kirjeissään lisääntyvää kivulloisuutta ja täytyi hänen sentähden lykätä matkansa määräämättömäksi ajaksi.

Hemming Gaddin kertomukset siitä kunnioituksesta, mitä "Sten poikanen" oli saanut osakseen Lyypekissä, ilahuttivat Märta rouvaa suuresti.

"Hän sukeutuu teille ja maalle kaunistukseksi ja kunniaksi", sanoi piispa Svante Niilonpojalle. "Antakaa hänelle tehtävää! Hän suoriutuu kunnialla, mihin ikinä hän ryhtyneekin."

"Meillä on pieni kymmenaluksinen laivasto valmiina lähtemään, hän saa mennä sen mukana."

Hemming piispa otti saatavissa olevan maavoiman kera lähteäkseen Kalmaria vastaan. "Minua haluttaa nähdä", sanoi hän, "onko mahdotonta päästä linnan herraksi".

Tällä kertaa onnistui piispa palauttamaan Ruotsille yhden sen tärkeimmistä linnoituksista. Itse ei hän kuitenkaan tahtonut ottaa linnalupaa; se jätettiin Juhana Maununpojalle (Yö ja Päivä), jalon Åke Hannunpojan isälle.

Sten Sture purjehti laivaston kera Kalmariin. Sieltä lähetettiin yksi laivoista lyypekkiläisen laivaston luo, joka oli Bornholman edustalla; ruotsalaiset tahtoivat yhtyä sen kanssa jatkuvaan toimintaan. Yhdistyminen tapahtui Kalmarin salmessa, ja molemmat laivastot lähtivät sen jälkeen yhdessä Ronnebyhyn, Sölvesborgiin, Åhnsiin ja Ystadiin, jotka ryöstettiin ja poltettiin. Sen jälkeen noustiin maihin Laalantiin.

Sillävälin oli Tanskan kuningas saanut laivastonsa valmiiksi ja nimitti Henrik Krummedikin "ylikapteeniksi ja kaikkien kapteenien ja kaiken meriväen päälliköksi". Oli saatu tieto hyökkäyksestä Laalantiin, ja uusi valta-amiraali alotti toimintansa onnellisella taistelulla.

Sten Sture ja hänen miehensä puolustautuivat urhoollisesti. Lyypekkiläisillä ei ollut mukanaan muuta jalkaväkeä kuin palkkasotureita. Nämä tekivät heikkoa ja laimeaa vastarintaa ja väistyivät heti alas laivastoon, joka kohta sen jälkeen lähti purjehtimaan. Eckermann, Stenin erittäin hyvä ystävä, oli heidän päällikkönään. Hän nuhteli heitä ankarasti heidän arkuudestaan ja luki tappion heidän syykseen. Tästä suuttuneina kieltäytyivät he jatkamasta palvelustaan, eikä ollut muuta keinoa kuin viedä heidät takaisin Travemündeen.

Yhdeksän märssilaivansa kera ei Sten herra uskaltanut ryhtyä mihinkään taisteluun. Hänen täytyi sentähden seurata mukana Travemündeen. Osaksi hankkiakseen muonavaroja, osaksi korjatakseen erinäisiä merivaurioita täytyi hänen pysähtyä sinne muutamiksi päiviksi. Hän ja hänen lähimmät miehensä majoittuivat muutamiin vähäisiin talonpoikaistaloihin, miehistön yhä oleskellessa laivoilla.

Muistamme vielä miehen, jota vastaan Sten taisteli Lyypekissä. Tästä oli tullut hänen uskollisin palvelijansa, joka seurasi häntä melkein koiran tavoin; ja jos hänen katseessaan ja käytöksessään oli jotakin säikkyä, niin johtui se hänen hurjasta luonnostaan, jonka oli vaikea perehtyä niihin uusiin olosuhteihin, joihin hän oli joutunut.

Alussa Sten näki hänet vastenmielisyyden tuntein läheisyydessään, mutta miehen alituinen väsymätön huolehtiminen kaikesta sai nuoren herran vaieten alistumaan hänen läsnäoloonsa.

Laivalla oli Esbjörn valinnut paikaksensa ritarin oven edustan. Sten käski häntä etsimään mukavamman makuupaikan. Esbjörn jupisi jotakin, mutta piti yhä entisen paikkansa. Hän oli hyvin harvasanainen, mutta näki avoimin silmin kaiken mitä tapahtui ja kuuli mitä puhuttiin. Oli ilmeistä, että hän epäili palkkasotureita ja he pelkäsivät häntä.

Kun Sten liikkui heidän joukossaan, seurasi Esbjörn jälestä, kuten äkäinen koira, joka vainuaa vaaraa, vaikkei voikaan sitä nähdä. Usein, kun palkkasoturit luulivat olevansa huomaamattomina, hiipi hän heidän joukkoonsa, kuulostellen, vaanien. Laalannin tappelun edellä oli hän sanonut: "Älkää uskoko heihin, herra, he ovat pettureita!"

Lopulta kävi kuitenkin miehen ennustus toteen, ja Esbjörn saavutti sen jälkeen herransa luottamuksen melkein suuremmassa määrin kuin tämä itse tahtoi myöntää.

Travemündeen saavuttua ei hän kantanut herransa tavaroita sinne, mihin tämä oli määrännyt asuntonsa, vaan paljon ikävämpään taloon, joka tosin oli paljon lähempänä rantaa.

Mutta Esbjörn tekeytyi niin tuhmannäköiseksi, että erehdyksestä täytyi syyttää hänen heikkoa ymmärrystään.

Samana päivänä sanoi Eckermann palkkasotureille, että he saivat lähteä. Lyypekin alueella eivät he saaneet oleskella.

"Ensin palkka!" huusivat he. "Pettureille ei makseta palkkaa." Nyt syntyi kiihkeä hälinä, ja ruotsalaisten voiman vähäisyyden tähden täytyi sietää, että palkkasotilaat leiriytyivät melkein ruotsalaisten ympärille.

Sten Sture oli isältään ottanut vastaan rahaa väen palkoiksi, mutta hän oli samaa mieltä kuin Eckermann, ja sitä paitsi olivat molemmat saaneet Lyypekistä kirjeitä, joissa kehoitettiin heitä olemaan antamatta kolikkoakaan. Levottomuuksia välttääkseen oli Eckermann heille ilmoittanut, että he saivat kahdeksan päivän kuluessa ruokaa laivoilta, sen jälkeen täytyi heidän lähteä.

Mutta palkkasoturit olivat luvultaan ylivoimaiset, he nauroivat uhkauksille ja puolustivat oikeuttaan entistään kiivaammin.

Eräänä iltana sanoi Esbjörn herralleen: "Teidän täytyy lähteä täältä!"

"He eivät uskalla jättäytyä ilman vähäistä puolustusjoukkoaan, ja palkkasoturit tietävät sen."

"Et näytä olevan hyvissä väleissä heidän kanssaan. Kuinka he sitten ovat uskoneet sinulle salaiset mielihauteensa?"

Eckermann astui kiihkeästi huoneeseen. Hän viittasi Esbjörnin heti menemään.

"Sallikaa minun vain sanoa muuan sana!" virkkoi tämä. "Metsäntylvässä on kaksi satuloitua hevosta, ottakaa ne, yksi mieheen!"

"Tiedän, että tänä yönä puhkeaa kapina! Teidät molemmat aiotaan ottaa vangiksi!"

"Ja luuletko sitten, että minä sitä pelkurimaisesti pakenisin! Kuinka vähän tunnetkaan minua, Esbjörn!" puuskahti Sten.

"Jos minulla olisi sata elämää antaakseni teille, ei se kuitenkaan riittäisi, ettekä itsekään voi koota useampia kuin kymmenen. Ajatelkaa isäänne, herra, ja säästäkää henkenne!"

Eckermann käveli levotonna huoneessa edestakaisin. "Pelkään, että Esbjörn on oikeassa", sanoi hän. Samassa alkoi sataa kiviä viheliäisen rakennuksen seiniin.

"En", huusi Sten päättäväisesti ja tarttui miekkansa kahvaan. "Minä en pakene!"

"Odottakaa, minä avaan teille!" huusi Sten. Esbjörn asettui hänen tielleen: "Onko teidän tahtonne, että he pääsevät sisälle?"

On luultavaa, että ulkona seisovat epäilivät jotakin juonta, sillä he vetääntyivät nopeasti takaisin.

"Olen kieltäytynyt sitä maksamasta petoksenne johdosta", puuskahti hän pontevasti.

"Henkeni voitte kyllä ottaa, onhan teitä siksi suuri luku, mutta vähäinen olisi kunnianne, jos kaksin tuhansin miehin kaataisitte yhden, ja meren pohjasta saatte etsiä rahoja, joita en vapaasta tahdostani teille anna. Siitä näette, ettette uhmalla voita mitään."

Nuoren ritarin silmät leimahtivat. "Isäni pään ja miekkani kautta", huusi hän, "en tarjoa teille mitään muita ehtoja. Raati on teidät palkannut, ja sen on maksettava palkkannekin!"

"Minä vien teidät raadin luo", puuttui Eckerman puheeseen. "Upseerit ja konstaapelit, järjestäkää rivit! Lähdemme heti Lyypekkiin!"

"Mutta siihen asti olette velvolliset tottelemaan ja se, joka rikkoo tämän velvollisuuden, joutuu vastuuseen sotalain mukaan."

Muuan alipäälliköistä astui esiin. "Onko varmaa, että saamme rahat
Lyypekissä?" kysyi hän.

"Hän on kyllä oikeassa siinä, ettemme voita mitään ottamalla ritarin hengen!"

"Neljännestunnin kuluttua raikuu rumpu, ken ei silloin ole valmis, syyttäköön itseään!"

"En uskalla antaa heille aikaa miettiä", sanoi Eckermann Stenille.
"En ole huoletta ennenkuin olemme täältä lähteneet!"

Rumpu kävi, ja sotamiehet tulivat paikoilleen, muutamilla reppu selässään, toisilla käsissään. Tyytymättömyys kuvastui useimpain kasvoilla. Ilmeisesti he vielä epäröivät.

"Kas niin, pojat," huusi hän hilpeästi. "Nyt lähdetään, huomenna olemme Lyypekissä, ja silloin tarjoan teille kipon olutta! Ja nyt eteenpäin, mars!"

Viipyi vielä muutamia päiviä, ennenkuin ruotsalaiset laivat saattoivat lähteä. Sitä ennen oli Stenillä ilo saada tieto, että päällikkö oli onnellisesti päässyt Lyypekkiin levottomine sotilaineen. Eckermann kirjoitti hänelle: "Sellaisesta väestä on palkkaajalla enemmän vastusta kuin vihollisesta, jota vastaan taistelemaan heidät palkataan."

Ruotsalaiset laivat laskettivat taasen merille, etupäässä suojellakseen kauppalaivoja, jotka olivat menossa Ruotsiin. Lyypekkiläinen laivasto risteili pitkin Tanskan rantoja, ja muutamia pikku kahauksia tapahtui Henrik Krummedikin kanssa, vaikkei niillä ollut suurempaa merkitystä.

Talvi saapui tavattoman aikaiseen kovien myrskyjen kera, ja laivastot palasivat talviteloilleen. Lokakuun lopulla laskivat ruotsalaiset laivat Kalmarin satamaan, ja Sten riensi isänsä luo, joka oli sotaretkellä Smålannin rajamailla.

Molemmat hämmästyivät toisensa nähdessään. Nuorukainen oli kasvanut mieheksi. Yhteenpuristetut huulet, valppaat silmät ilmaisivat voimaa ja päättäväisyyttä, hän tiesi mitä tahtoi ja saattoi kyllä viedä tahtonsa perillekin.

Svante Niilonpoika oli sitä vastoin vanhennut, hiukset olivat harmaantuneet; päivittäinen, hetkittäinen huolehtiminen, mistä saada varoja sodan jatkamiseen, kulutti hänen elinvoimiaan.

Mutta nyt, yhdyttyään jälleen poikaansa, tunsi hän ainoastaan isän iloa. Poika oli paremmalla menestyksellä jatkava, mitä hän oli alottanut. Mitä merkitsi silloin mitä vastuksia Svante Niilonpoika oli saanut kokea, jos hän oli tasoittanut tietä Stenille!

Heidän pakinoituaan rauhanystäväin juonitteluista, joita salaisesti kannatti arkkipiispa enimpine käskynalaisineen, sekä lisääntyvästä hädästä maassa ja kansan sen johdosta yltyvästä haluttomuudesta jatkamaan sotaa, kosketti Svante herra lopuksi sitä seuraavan vuoden sotasuunnitelmaa, mikä oli tehty Tanskassa ja minkä hän salateitä oli saanut tietoonsa. "Millainen se on?" kysyi Sten. "He aikovat käydä kimppuumme maitse sekä Skånesta että toiselta puolen Norjasta."

"On", vastasi Svante Niilonpoika katkerasti hymyillen. "Hän se juuri on hyökkäävä Norjan puolelta. Länsi-Göötanmaalla ei enää ole mitään Åke Hannunpoikaa puolustamassa maata."

"Sinua voidaan tarvita paremmin toisilla paikoin. Tarkoitus lienee, että molemmat sotajoukot yhtyvät Jönköpingin luona ja sieltä yhdessä jatkavat matkaa pohjoiseen päin."

"Södermanlannissa aikovat he odottaa laivaston saapumista. Sen on määrä hyökätä Tukholmaan merenpuolelta, kun maajoukko saartaa kaupungin maanpuolelta. Suunnitelma on hyvä."

"Rakas isä, teillä on jokin erityinen syy siihen. Ettekö tahdo sanoa minulle sitä?"

"Päätä itse! Viikko sitten ammuttiin takaanipäin luoti, joka suhahti aivan ohitseni. Minä tein tutkimuksia, mutta kukaan ei voinut antaa tietoja asiasta. Muutamia päiviä sitten huomasin ihmeellisestä kohtalon sallimuksesta kalvon, joka oli kohonnut yöjuomani pinnalle. Minä tarjosin juoman koiralle, ja se kuoli siitä."

Palveluspoikani vakuutti mitä viattomimman näköisenä, ettei hän tiennyt mitään, ja minä pidän myös todennäköisenä, että joku vieras on käynyt makuukamarissa ja sekoittanut myrkyn pikariin.

"Etkö luule kavaluuden voivan seurata minua kaikkialle? Täällä kenties onnistun sen paljastamaan ilmoille."

"Palveluksessani on eräs saksalainen mies, uskollinen kuin koira.
Ottakaa hänet palvelukseenne!"

"Sinun läsnäolosi siellä voi monessa suhteessa olla hyödyllinen.
Äitipuoltasikin se suuresti ilahuttaa."

"Jos se on mahdollista, tahtoisin mielelläni juoda jouluoluet kanssasi Tukholman linnassa. Kukaan ei tiedä voimmeko tehdä sitä enää koskaan."

"Rakas isä, on samantekevää, missä muuten juomme, kunhan vain juomme yhdessä. Tiedän, että äitinikin ajatus on sama."

Heti valtionhoitajan luota lähdettyään kutsui Sten Esbjörnin. Tämä tuli, synkkänä ja maahan luoduin katsein kuten tavallisesti, ja pysähtyi herransa eteen.

"Sinä olet tehnyt minulle monia palveluksia, Esbjörn, tahdotko tehdä minulle vielä suurimman kaikista?"

Mies vilkaisi häneen pikimmiten, mutta vaivutti heti katseensa maahan: "Puhukaa, herra."

"Mistä tulevat vaarat, jotka uhkaavat valtionhoitajaa, sitä en tiedä minä etkä sinä. Mutta jos voit pitää huolen hänen suojelemisestaan, Esbjörn, silloin minä tästälähin olen velallisesi."

Esbjörn kumarsi. Hän ei ollut näkevinään ritarin ojennettua kättä, vaan poistui heti huoneesta. Sten ei nähnyt häntä enää ennen lähtöään, ja hänen kysymykseensä vastasi valtionhoitaja, ettei hänkään ollut miestä nähnyt.

Kaukana ei hän kuitenkaan ollut. Hän harhaili leirissä ympärinsä, sopersi kurjaa saksaa ja teki tuttavuuksia milloin siellä, milloin täällä. Kukaan ei tiennyt mistä hän oli tullut. Väliin sanoi hän olevansa kiertelevä kaupustelija, jolta oli varastettu tavarat, väliin köyhä käsityöläinen, joka etsi työtä.

Mutta hänellä oli merkillinen kyky tehdä tuttavuuksia. Kipposesta olutta ei hän kieltäytynyt koskaan, ja ken tarjosi kaksi, hän voi varmasti odottaa kuulevansa laivurijutun, hauskemman ja hullunkurisemman kuin kukaan toinen saattoi kertoa. Mutta vaikka hän mielellään kertoi, piti hän kuuntelemisestakin, ja harvoilla oli sellainen kyky kysellä ihmisen kaikki mielihauteet kuin Esbjörnillä.

Hän oli jokseenkin pian kiinnittänyt huomionsa muutamaan parrattomaksi ajeltuun mieheen, jolla oli sileät, kiiltelevät kasvot ja joka alituiseen valitti päänsärkyä, sentähden pitäen suurta päähinettä painettuna aivan korvia myöten. Hän sanoi olevansa skånelainen ja ammatiltaan vaununtekijä. Bredingillä, siksi hän nimitti itseään, oli harvoja tuttavia; hän puhui vähän, ei juonut koskaan ja oli yleensä tunnettu säännöllisestä elämästään. Siitä huolimatta eivät häntä toverinsa suosineet. He tekivät pilkkaa hänen kohtuullisuudestaan, epäilivät hänen vaiteliaisuuttaan ja heittelivät pilkkasanoja hänen jälkeensä, niin pian kuin hän ei enää voinut heitä kuulla.

Bredingillä näytti olevan ainoastaan kaksi ystävää. Toinen oli vestmanlantilainen sotamies nimeltään Ek, toinen oli valtionhoitajan suuri koira, jonka kanssa hän usein jakoi ruoka-annoksensa ja joka aina huiskutti häntäänsä hänet nähdessään.

Valtionhoitaja otti väliin osaa pienempiin retkikuntiin, mutta useimmiten hän pysyi kotona, kirjoitteli kirjeitä ja otti niitä vastaan ja suunnitteli sotaliikkeitä. Tapahtui tuontuostakin, että valtaneuvokset tai muut korkeat herrat kävivät hänen luonansa neuvotellakseen maan asioista tai ilmoittaakseen tärkeitä uutisia; mutta he viipyivät ainoastaan harvoja päiviä, sillä tilaa oli liian vähän monille vieraille. Monet tunnit päivästä käytettiin sotilasharjoituksiin, muun osan päivästä laiskottelivat sotamiehet teltoissaan jutellen kotiväestä.

Mutta Esbjörn ja Ek eivät tänään lorunneet moisista, vaan lähtivät metsälle. Kummallakin oli pyssy olallaan ja palatessaan kantoi kumpikin kolmea ammuttua jänistä.

"Jos Breding olisi ollut mukana, olisi valtionhoitajan koira kyllä lähtenyt", sanoi Ek.

"Täällä on minulla vähän Saksasta tuomaani evästä. Maista!" sanoi hän ojentaen pullon toverilleen.

Ek pani pullon huulilleen ja veti pitkän siemauksen. "Se polttaa kuin tuli!" sanoi hän.

Ek katsoi halukkaasti pulloon, jonka Esbjörn pisti taskuunsa.
"Olisipa kenellä sitä oikein paljonkin!" sanoi hän.

Ek lipaisi kieltään ja katsoi kateissaan häneen, mutta toinen pisti pullon taskuunsa tarjoamatta hänelle.

"Jollei Breding olisi sellainen mies kuin on, voisin aina sanoa hänestä yhtä ja toista, mutta se maksaisi pääni, jos puhuisin."

"Arvasinpas sen!" mutisi Esbjörn itsekseen. "Vai niin, olet siis nähnyt hänet!… No, juo sitten hänen maljansa!"

Ek särpi ja nieli; hän ei aikonut pulloa suultaan ottaakaan.
Esbjörnin täytyi lopulta vääntää pullo hänen kädestään.

"Nyt kait olet jo saanut kylliksi", sanoi hän. Mies katsoi häneen onnellisesti hymyillen. "Koskaan ei Breding ole tarjonnut minulle moista", sanoi hän. "Sen kai he pitävät omina hyvinään."

"Miksi hän aina kulkisi päähine painettuna niin syvälle? Näetkös", tässä pani hän kätensä hänen olalleen. "Asia on niin, että minä tiedän yhtä paljon kuin sinä, kenties enemmänkin!… Sentähden on parasta, että sanot kaiken yhdellä kertaa."

"Sinähän ammuit valtionhoitajaa!" Mies kävi kalmankalpeaksi ja vapisi kuin haavanlehti.

"Minulla oli talo rajalla; sen ovat tanskalaiset polttaneet. Minulla oli hyvä vaimo ja useita lapsia. He ovat kodittomat ja leivättömät. Kun minut kirjoitettiin sotaväkeen, itki vaimoni aivan poissa suunniltaan… 'Ole huoletta Leena, Jumala kyllä auttaa, että voin tuoda apua palatessani kotiin', sanoin hänelle…"

"Ensin puhui hän niin kauniisti Leenasta ja lapsiraukoistani. Sitten sanoi hän, kuinka tämä sota oli järjetön ja kuinka paljon paremmiksi päivämme kävisivät, jos tulisi rauha jälleen. Siinä minä en voinut muuta kuin olla yhtä mieltä, ja silloin hän sanoi, ettei rauhaa saada koskaan valtionhoitajan eläessä. Tekisi oikein hyvän työn se, ken tahtoisi panna hänet päiviltä pois."

"Ei, Jumala minua armahtakoon, sitä en suinkaan tehnyt. Minä vastasin, ettei moisia tihutöitä tee kukaan kristitty…"

"Oh, niin kauan, niin kauan! Mutta sitten sanoi Breding kuulleensa Leenasta, että tämän laita taisi olla hirveän pahoin, ja hän kysyi, eikö minulla ollut lainkaan sydäntä vaimoani ja lapsiani kohtaan. Ja mitä olisin silloin voinut tehdä!"

"Se riittäköön sinulle! Ilmoita Bredingille, että minä olen salaisuudessa mukana!"

"Odotas! Annan sinulle viisikymmentä äyrityistä sillä ehdolla, että tottelet minua!"

"Sanot Bredingille, että annoin sinulle juoman, joka tykkänään pani pääsi sekaisin."

"Hän ei luonnollisesti sinua usko, mutta sinä sanot hänelle, että odotan häntä heti tänne."

"Kun menet juuri sellaisena miltä nyt näytät, tuntuu kertomuksesi uskottavalta."

Ei viipynyt kauan ennenkuin Breding nopein askelin tuli häntä vastaan, yhtä kiiltelevänä kuin tavallisesti, mutta kasvoillaan levoton ilme, jota hän kaikin voimin koetti salata. Esbjörn istuutui maahan aivan huoletonna, hän hyräili jotakin laulun pätkää, kunnes toinen tuli aivan lähelle. Silloin kohotti hän päänsä ja sanoi nauraen:

"Voin sanoa suoraan, kuinka asia on. Herra, jota palvelen, on lähettänyt minut tänne pitämään huolta valtionhoitajasta. Kolmena yönä peräkkäin olen nähnyt unta teistä ja Ekistä, että teilläkin on tarkoituksenne häneen nähden. Teidän mukananne näin erään naisen, mutta hän kääntyi aina selin."

"Tuo kaikki on vain pelkkää kuvittelua", vastasi mies virnistäen, siten ilmaistakseen, kuinka naurettavalta ja mahdottomalta sanottu hänestä tuntui.

"No, olkoon niin!… Älkäämme puhuko asiasta enempää. Kukin pitäköön huolen omistaan!"

"Jos otaksuttaisiin, että olisitte oikeassa", sanoi hän, "mikä takaa, ettette ole petturi?"

"Siinäpä juuri pula onkin. Olen kai aika pöllöpää, koska en voi laatia sellaista. Sentähden ajattelin, että jos te voisitte olla päänä, olisin minä kätenä. Ainoastaan sillä tavoin voisitte olla minulle hyödyksi."

"Ja kuinka aiotte hankkia pääsyn hänen luokseen?" kysyi Breding epäluuloisesti.

"Antaakseni toisten salaisuudet teidän käsiinne! Ei kiitos, niin tuhma en sentään ole!"

"Tosin kyllä!…" Munkki näytti olevan aika hämillään. "Kuitenkin täytyy minun ajatella asiaa."

"Tehkää niin. Minä hankin sillävälin itselleni pääsyn valtionhoitajan luo."

"Huomenna täällä metsässä samaan aikaan!" He erosivat, ja Esbjörn riensi Svante Niilonpojan luo.

Tämä oli jo melkein unhottanut keskustelunsa Stenin kanssa ja lupauksensa hänelle.

"Poikani lähti täältä jo viikko sitten", sanoi hän. "Miksi en ole koko tähän aikaan kuullut sinusta mitään?"

"Ettekö tahdo lykätä sitä siksi, kunnes olemme päässeet koko joukkion jälille?"

"Asian on näytettävä siltä, kuin minä toimisin yksistä tuumin heidän kanssansa."

"Nuori ritari on sen kerran lahjoittanut minulle. Siitä pitäen kuuluu se hänelle."

"Ole siitä sitten arka hänen tähtensä! Sinun täytyy joka päivä tehdä minulle selkoa mihin aiot mennä, jotta tiedän, mistä sinua saa etsiä."

"Kyllä, ritari, ja asetun makuulle ovenne eteen, sillä koiraanne ei ole luottamista."

Seuraavana aamuna, kun Svante Niilonpoika heräsi, tapasi hän
Esbjörnin huonetta puhdistelemasta.

"Antakaa se tästälähin minun tehtäväkseni", sanoi hän. "Mutta antakaa minulle joku asiapaperi, joka ei ole tärkeä teille, mutta joka todistaa, etten minä haikaile ryhtyä mihin tahansa, mikä voi palvella minun ja rikostoverieni suunnitelmia."

"Sain juuri eilen Tukholmasta kirjeen, jossa varoitetaan minua petollisista juonitteluista ja sanotaan, että minua ympäröivät sellaiset. Kas, tuossa, ota se!"

"Vielä yksi asia, herra ritari! Tarvitsen viisikymmentä äyrityistä tuolle vestmanlantilaiselle."

Niin varustettuna lähti Esbjörn sovittuun kohtaukseen metsään. Tiellä yhtyi hän Ekiin; tämän muoto näytti riutuneelta, silmät olivat turvonneet ja hän vapisi pelosta.

"Te saatte vastata minulle!" huusi hän vimmoissaan ja hyökkäsi
Esbjörniä kohden.

Hän katseli varovaisesti ympärilleen. "Olkaa varuillanne. Täällä on ketun häntä huiskamassa!"

Kuului kuivien oksien rapinaa. Ek riensi nopeasti pois. Breding, tai oikeammin munkki, tuli kohta sen jälkeen näkyviin.

"Se hävytön ihminen uskaltaa minua soimata", vastasi Esbjörn. "Jos meidän kesken tulee yhteishommista mitään, toivoisin teidän hänestä suoriutuvan erilleen."

"Jollei hän juuri suuntaisi niitä meihin", huomautti munkki tutkistelevin katsein.

"Ilmianto ja vangitseminen. Kuulustelu ei voi tulla kysymykseen ennenkuin seuraavana päivänä. Yön kuluessa on syytetty ottanut samanlaista pulveria kuin hän pani valtionhoitajan iltajuomaan."

"Todistuksena siitä on tämä kirje, jonka otin hänen kirjoituspöydältään."

"Rakas herra, ollessanne Länsi-Göötanmaalla neuvon teitä ennen kaikkea varomaan kavaloita juonia. Pitäkää uskollisia kelpo miehiä luonanne, jotka suojelevat teitä ja valvovat asioitanne."

"Oh", huudahti munkki. "Meitä jo vaanitaan! Toisin sanoen, haudotaan arvottomia epäluuloja!" lisäsi hän nopeasti ja luki sen jälkeen kirjeen loppuun. Kun se oli tehty, sanoi Esbjörn:

"Etkö käsitä, että on sama, jos se on minullakin", kuului äreä vastaus, mutta samassa heitettiin kirje hänelle. "Tule nyt!" sanoi munkki ja suuntasi askeleensa pienelle metsäpolulle.

Taivallettuaan pysähtymättä puolen tuntia kapeita, raivaamattomia metsäpolkuja olivat he odottamatta erään luostarin edessä, joka oli aivan metsänreunassa. Munkki kolkutti portille, jonka palveleva veli heti avasi. Vaihdettiin muutamia sanoja, ja molemmat astuivat sisään ilman että Esbjörniä olisi kehoitettu seuraamaan tai jäämään ulos. Tämä seisoi kotvan aikaa epäröiden, mutta saadakseen selville, vartioitiinko häntä, meni hän loitommalle ja maantielle, joka oli luostarin toisella puolen. Silloin kuuli hän nopeita askelia takaansa ja näki saman palvelevan veljen, joka oli avannut portin.

"Ettekö tahdo tulla luostaripihaan levähtämään?" kysyi hän mielistelevästi. "Toverini ei kai sitä salli."

Munkki meni edeltä, ja Esbjörn seurasi hänen jälessään luostariin. He tulivat nelisnurkkaiseen pihaan. Rakennuksen seinustaa pitkin olivat pylväskäytävät, joita kannattivat raskaat pilarit. Näillä käytävillä hurskaat isät luultavasti hengittivät raitista ilmaa, sillä munkit eivät saaneet mennä ulos portista. Tämä oli katumusluostari, sanoi palveleva veli, ja siellä pidettiin ankaraa kuria.

Portinvartiahuone oli kirkkaasti valaistu. Heti heidän sinne päästyään otti veli esiin pullon ja pani pikarin sen viereen.

"Vai niin", jupisi Esbjörn itsekseen, jäätyään yksin. "Täällä on siis itse ahjo. Onpa hauskaa nähdä, kuinka pääsen täältä."

Hän kaasi kipon täyteen ja antoi sen sitten olla hetken aikaa koskematta. Liekö se ollut kuvittelua vai mitä, mutta hän oli näkevinään kalvon muodostuvan pinnalle. Hän otti siitä hieman sormensa kärellä ja pani kielelleen; sillä oli katkera maku, aivan vieras viinille.

"Aivan oikein", jupisi hän ja kaasi kipon sisällön takkaan. "Sääli voimakasta, tulista viiniä!"

Vielä kerran täytti hän kipon ja uhrasi sen sisällön liekeille. Mutta kuumuus kävi sietämättömäksi, ja hän päätti mennä ulos pihalle. Hänen ällistyksekseen oli ovi sulettu.

Ennen on ainoastaan ohimennen mainittu, ettei Esbjörn ollut tietämätön pappien juonista ja munkkien metkuista. Lyypekkiläisen luostarin apotti oli käyttänyt häntä useita kertoja, ja Esbjörn oli yksi niistä, jotka sokeasti tottelivat sitä, joka maksoi. Kun Sten tuli, joutui hän ensi kerran elämässään suureen kiitollisuudenvelkaan, ja tämä ikäänkuin avasi oven jalommille vaistoille. Hän piti velkaansa rajatonna, ja jos hän ennen oli palvellut pahaa yksistään välikappaleena, ymmärsi hän nyt käyttää, mitä siihen aikaan oli oppinut, hyväkseen uuden herransa ja hyvän palveluksessa.

Neuvotonna, mutta ei lohdutonna seisoi hän portinvartiahuoneessa ja katseli ympärilleen. Hänen viekkaat silmänsä tutkistelivat tarkoin kaiken. Mitään ikkunaa ei ollut, pieni huone sai ainoan valonsa takasta, ja siinä oli tuli melkein riittynyt, mutta vaikka puita olisi ollutkin enemmän, ei hän olisi niitä pannut tuleen, niin tukehduttava oli kuumuus. Ovelle kolkuttaminen olisi auttanut yhtä vähän kuin huutaminen ja parkuminenkaan. Hän kopeloi tarkoin pitkin seiniä, oliko mitään nappulaa tai epätasaista paikkaa salaoven merkkinä, mutta kaikki oli turhaa.

Näissä hommissa puuhaillessaan oli hän huomaavinaan, kuinka eräs paikka lattiasta hieman lonkahteli hänen allaan. Hän heittäytyi lattialle ja tunnusteli tarkoin — siinä oli tosiaankin luukku. Mutta ei ollut mitään, millä vääntää se auki. Hän koetti veitsellään, se riuskahti poikki. Luukkua ei kenties ollut avattu moneen vuoteen.

Nyt olivat hyvät neuvot kalliit. Huone pimeni yhä enemmän. Hän ajatteli tuokion ajan, että kantaisi hehkuvat hiilet ovelle ja sytyttäisi sen, saadakseen sen sillä tavoin auki, mutta ennenkuin se onnistuisi, olisi hän tukehtunut savuun.

Mutta mahdollisesti voi hän kavuta ylös savutorvesta! Sopihan koettaa. Hän kaapi syrjään hehkuvat hiilet ja hyppäsi takalle. Hän poltti kätensä ja jalkansa… turhaan, savutorvi oli niin pieni, ettei lapsikaan olisi voinut päästä siitä ylös.

Lattia tarjosi siis ainoan pelastuksen. Taasen tähysteli hän ja vaani ympäri huonetta. Nyt oli jo melkein pimeä.

Silloin huomasi hän seinällä jotakin välkkyvän hiilien kajossa. Se oli rautatanko, terävä toisesta päästään. Häneltä oli vähällä päästä ilohuuto. Luultavasti käytettiin sitä tulen kohentelemiseen. Kaikin voimin koetti Esbjörn tunkea tankoa luukun ja lattian väliin. Se onnistui vihdoin, ja nyt väänsi hän luukun auki. Häntä vastaan puhalsi vilvakka tuuli, ja hän veti syvään henkeään.

Nyt oli aivan pimeä ja hän tunnusteli käsillään tikapuita tai portaita, joita myöten pääsisi alas. Mitään sellaisia ei ollut.

Saattoi olla hengenvaarallista heittäytyä rentonaan alas, kun ei tiennyt aukon syvyyttä. Silloin juolahti hänen mieleensä, että hän oli aina nähnyt munkkien säilyttävän tuluksiaan laatikossa vuoteen vieressä. Hän hypähti pystyyn, kopeloi makuupaikan vierustaa ja löysi tosiaankin tulukset. "Pyhä neitsyt olkoon ylistetty!" Hän iski tulta ja valaisi alas. Se oli viini- ja olutkellari, jossa oli tynnyri toisensa vieressä. Korkeus oli kymmenisen jalkaa, hän saattoi siis hypätä alas.

Vuoteen vierestä hän löysi kasan kuivia päretikkuja, ja otettuaan niitä nipakan ja sytytettyään yhden hän hyppäsi alas.

Enempää arvelematta riensi Esbjörn tynnyrin luo, avasi tapin ja maisteli sisällystä. Löydettyään viinilajin, joka oikein kävi hänen makuunsa, pani hän suunsa tapinreiän alle ja joi.

"Luulenpa melkein, että tätä samaa lajia minulle tarjottiin tuolla ylhäälläkin!" jupisi hän. "Tämä virottaa ihmisen jälleen henkiin!"

Nyt oli löydettävä tie väljään, mutta mitään sellaista ei näkynyt. Silloin oli hän kuulevinaan kolinaa ylhäältä. Silmänräpäyksessä oli hän sammuttanut päretikun ja oli aivan liikkumatonna.

Munkki siellä tuntui avaavan oven portinvartiahuoneeseen. Käytävä sen edessä oli pimeä, hän ei siis saattanut eroittaa mitään.

"Merkillistä, kuinka täällä tuntuu viileältä", virkkoi hän. "Ah, tuolla mies makaa!… Minä sytytän kynttilän."

Mutta kotvan kuluttua kuuli edellinen, kuinka toinen varovasti liikkui ja munkkien tavan mukaan jupisi ääneen:

"Kuinka hitolla tämä on tapahtunut… Enkö nähnyt hänen makaavan kuolleena lattialla… Mahdotonta on päästä ylös tätä tietä, minun täytyy koettaa päästä tynnyrin luo."

Esbjörn kuuli munkin lähestyvän. Huomattuaan tämän olevan aivan lähellä, tarttui hän häneen kovin kourin ja pani kätensä hänen suulleen:

"Minä en tiedä, tiedän ainoastaan, että hän on korkeasukuinen rouva, hyvin rikas ja hyvin julma."

"Vaiti! Kaikki munkit ovat valapattoja. Tänne kätesi! Panen sen jalkani alle. Jos liikahdatkaan vetääksesi sen pois, lupaan, että saat sen takaisin murskana!"

Munkin kalpeat, vääristyneet kasvot todistivat, ettei jalka juuri painanut häntä keveästi. Esbjörn iski tulta.

Suureen oluttynnyriin oli nerokkaasti laitettu ovi. Kun se avattiin, oli edessä portaat, jotka veivät ylös luostariin.

"Teillä on kai useinkin tänne asiaa. Kuinka saattoi luukku olla niin lujassa?"

Jos Esbjörnillä olisi kellariholvin sijasta ollut taivas päänsä päällä, olisi hän varmaan kohottanut sinne kiitollisen katseen Nyt hän vain huokasi keveästi.

Tulijalla mahtoi olla kynttilä mukanaan tai häntä opasti alhaalta vilkkuva valo. Hän tuli aukon luo. Mutta sitä ennen oli Esbjörn ehtinyt kuiskata:

"Vastaa aivan kuin kaikki olisi käynyt laskujen mukaan, henkesi on käsissäni!"

Efra heitti pikaisen katseen Esbjörniin, mutta tämä oli uhaten kohottanut nyrkkinsä, ja hän vastasi hieman arveltuaan:

"He, sinä pelkäät että täytyy luovuttaa jollekin toiselle osa ansiosta. Kuinka paljon saat?"

Näin sanoen meni munkki tiehensä. Esbjörn oli heti tuntenut Bredingin, hänen, joka tuskin koskaan avasi suutansa ja nyt yhdellä kertaa oli käynyt niin puheliaaksi. Efra seisoi melkein menehtyneenä.

"Koska nyt olen säästänyt sinulta vaivat, voimmehan alkaa sillä.
Missä on väkevintä viiniä?"

"Tuossa!" Hän viittasi pieneen nassakkaan. "Mutta se on ainoastaan apottia varten."

Efra huokasi ja meni erään oluttynnyrin luo, joka aukeni samalla tavoin kuin ensiksimainittu, mutta näkyi sisältävän useita hyllyjä, joilla oli kaikenkokoisia kippoja. Hän otti erään aivan pienen. "Mitä ajattelet, Efra? Tänne suurin!" Esbjörn täytti sen ja maisteli. Se oli tavattoman hieno juoma, voimakas ja makea. Hän maiskutti kieltään.

"Niitä on tällaisia juomatavaroita ainoastaan luostarissa", sanoi hän ja nosti kipon jälleen suulleen. Sattumalta tuli hän luoneeksi katseen Efraan. Tämän katse oli kiiluva, ja hän jätti yhtäkkiä juomisen sikseen.

"Juo!" Hän ojensi kipon hänelle. "Ei, kunnianarvoisa isä on kieltänyt sen suurena syntinä."

"Jos hän antaa sinulle synninpäästön siitä, että otat hengen muilta ihmisiltä, niin annan minä sen sinulle niin pienestä synnistä. Juo nyt!"

Munkki otti kipon, se putosi hänen kädestään ja meni tuhansiksi kappaleiksi. Esbjörn ei tiennyt, nousiko hänen päähänsä viini vai munkin menettely, mutta hän ei ollut ensi kertaa luostarissa ja hän hillitsi itsensä.

"Meidän on noudettava pari kippoa lisäksi", sanoi hän pakotetulla tyyneydellä ja vei munkin mukanaan kaapille. Nyt otti hän kaksi kippoa mukaansa, suuremman ja pienemmän.

Oli merkillistä nähdä tällöin munkkia. Koko ruumis värisi ja hampaat kalisivat vastatusten. Hän veteli rukousnauhaa melkein kouristuksentapaisesti käsiensä välitse, samalla jupisten rukouksen toisensa jälkeen. Hän seurasi Esbjörnin kaikkia hommia levottomin katsein, ja kun tämä pani pois suuremman kipon ja lähestyi häntä pidellen pienempää kädessään, heittäytyi hän suulleen maahan.

Esbjörn käänsi hänet ympäri ilman suurempaa vaikeutta, pani hänen päänsä polviensa väliin ja tarttui hänen nenäänsä pakottaakseen hänet avaamaan suunsa. Sen jälkeen antoi hän hänelle aikaa niellä hyvin joka kulauksen.

Esbjörn nousi nopeasti pystyyn, mutta munkki sitä vastoin makasi useita minuutteja aivan liikkumatonna.

"Hän lupaa heille kaikkea, mitä he tahtovat, kun hän vain saa elävänä tai kuolleena valtionhoitajan valtaansa. Mieluimmin tahtoo hän hänet elävänä."

"Tuossa on", sanoi hän. "Se sopii hyvin, sillä sen tihutyön jälkeen, joka luullaan tehdyksi, ei syyllinen saa kohottaa huppukaulustaan ennenkuin sielumessun jälkeen. Pidä nyt varasi ja hiivi täältä pois!"

"Sano minulle, mikä on nimeltään se munkki, joka oli täällä hetki sitten?"

Horjahdellen otti hän täyden kipon. Se oli tyhjennetty muutamilla siemauksilla.

Mutta Esbjörn ei voinut vastustaa halua nähdä paikkaa, johon hänet oli tahdottu haudata. Hän meni sentähden osoitettuun suuntaan ja löysi vaikeuksitta pienen lautaoven, joka oli ainoastaan säpissä. Avattuaan sen näki hän kummikseen vedellä täytetyn haudan, jonka luja pato eroitti luostarista. Sen etupuolella, mutta ilmeisesti yhteydessä sen kanssa oli rakennukseen kiinni muurattu kaivo pumppulaitoksineen, kaikki tyyni vanhaa ja rappeutunutta.

"Tässä pohjattomassa syvyydessä minun siis piti saada hautani", ajatteli Esbjörn.

Täälläkin oli hänellä siis uloskäytävä, jos hän tarvitsi, ja hän päätti ottaa kellarin avaimen mukaansa.

Sanottu ja tehty. Kirje kädessään hän nousi portaita ylös. Huppukaulukseen tehtyjen pienten reikien kautta saattoi hän nähdä tulematta itse nähdyksi. Hän pysähtyi munkin mainitsemalle ovelle, mutta kun kuuli sisällä kiihkeitä ääniä ja kannusten kilinää, ei hän tahtonut häiritä keskustelua, jonka sisällön hän halusi tietää.

Silloin avautui lähimmän huoneen ovi. Sieltä tuli veli Hiljainen, mutta ei päähineessään kuten tavallisesti, vaan ajeltu pää oli yhtä kiiltelevä kuin kasvotkin.

Hän noudatti heti kehoitusta, mutta ei ollut vähän hämmästyksissään nähdessään kuusi tai kahdeksankin munkkia, jotka istuivat sisällä kuunnellen. Se oli samaa kuin mennä leijonan kitaan, mutta olisi ollut vielä vaarallisempaa kääntyä takaisin, ja luottaen siihen, että onni auttaa rohkeita, astui hän aivan pelottomasti sisälle.

Ainoastaan lautaseinä eroitti hänet puhujista. Munkit osaksi seisoivat, osaksi istuivat ympäri huonetta, kaikki korvat hörössä kuulostellen keskustelua. Esbjörn katsoi edullisimmaksi istua, silloin kiinnitettäisiin häneen vähemmän huomiota, ja hän teki samanlaisia keinuttelevia liikkeitä kuin oli huomannut Efrankin tekevän.

Alussa oli hänen vaikea koota ajatuksiaan, hänen oma seikkailijan asemansa teki hänet levottomaksi vastoin tahtoaankin, mutta pian pääsi hän kiinni keskusteluun, ja silloin kuunteli hän yhtä tarkkaavaisesti kuin muutkin.

"Sanon teille", virkkoi muuan ääni, "hyvällä ei häntä saada siihen taipumaan."

"Syytöksiä voimme häntä vastaan tehdä kuinka monta tahansa", vastasi toinen. "Aina on muutamia valtaneuvoksia, jotka asettuvat hänen puolelleen, ja niin raukeavat parhaitenkin laaditut suunnitelmat tyhjiin."

"Ja kuitenkin ovat useimmat heistä yksimieliset, että hän on vastoin valtaneuvoston mieltä jatkanut sotaa; ja niiltä, jotka rauhanasioissa ovat matkustaneet Tanskaan, on hän riistänyt heidän lääninsä ja saattanut heidät huonoon huutoon. Niin ettei nyt enää tahdo kukaan mennä sinne", sanoi kolmas.

"Kuinka raha onkaan huonontunut viime aikoina", puuttui nyt muuan hieno ääni puheeseen.

"Pahempaa on", sanoi ensimäinen puhuja, "että kun ennen rahanlyönnin suorittivat valantehneet rahamestarit, tapahtuu se nyt linnassa, neuvostolta kysymättä, vastoin kaikkea vanhaa käytäntöä, rehellisyyttä ja valtionhoitajan valaa."

"Minä voin todistaa, että laittomia veroja on sälytetty maan kannettavaksi neuvostoa kuulematta", virkkoi muuan uusi ääni.

"Minulle on sanottu", virkkoi toinen puhuja, "että valtionhoitaja otattaa viljan lääneistään, mutta sitten vierailuttaa hevosiaan talosta taloon, pappien ja vapaamiesten luonakin, joiden kai pitäisi olla vapaat sellaisesta."

Nyt puuttui kolmas jälleen puheeseen. "Minusta näyttää kuitenkin moitittavimmalta kaikesta, että hän vastoin neuvoston tahtoa on jättänyt Hemming Gaddin eroittamatta Linköpingin hiippakunnasta."

"Jalot herrat, minusta näyttää, että olette loitonneet asiasta", lausui voimakas naisääni. "On kyllä totta, että Hemming piispa on saanut huonon nimen Tanskassa, mutta kukin asia erikseen, ja me tahdoimme ensin selvittää tilimme valtionhoitajanne kanssa, tuon majesteetinrikkoja, joka nuoruudestaan saakka ei ole tehnyt muuta kuin valehdellut ja pettänyt."

"Huomaan, että tahdotte lähettää toiset edestänne tuleen. Minulle on myös sanottu, että on olemassa useampiakin, jotka tähtäävät samaan suuntaan, mutta me emme tunne tarkoituksianne, ja sentähden olen toimituttanut ilmiantajan tieltä pois."

"Olkoon sanotussa kylliksi. Sanokaa minulle, tahdotteko olla avulliset tässä asiassa?"

"Se on sangen yksinkertainen. Houkuttelette hänet tänne ja vangitsette hänet!"

"Luostari saa suuria etuja, jos hanke onnistuu. Mitä teihin tulee, on minut Kristian kuningas valtuuttanut tarjoamaan jokaiselle läänin, minkä kukin itse haluaa."

"Jos suostutte niihin, niin ryhtykäämme toimeen ennenkuin on liian myöhäistä!"

Viereisessä huoneessa ei luultavasti oltu kuultu mitään, sillä siellä jatkettiin keskustelua. Mutta Esbjörn ei voinut kauemmin kuunnella; hän aavisti, että huutaja oli Efra, ja hän ymmärsi, ettei hetken kuluttua hänen henkensä ollut suuriarvoinen.

Hän vilkuili kupeilleen ja näki, kuinka kaikki hörössä korvin odottivat toista valitushuutoa… Se tuli vielä läpitunkevampana.

Kaikki hypähtivät pystyyn. Esbjörn nousi kuten muutkin, mutta hänen polvensa horjuivat.

"Hän ei ole oikein kuollut!" kuiskasi toinen munkki hänen korvaansa.
"Olet tehnyt tehtäväsi huonosti."

Esbjörn lähti huoneesta; hänestä tuntui, että kaikki katselivat häntä. Seuraavana minuuttina seisoi hän pienen kokouksen keskellä. Siihen kuului kuusi ritaria ja heidän joukossaan nainen, upeasti puettu ja ylväs ryhdiltään. Hänen ulkonäkönsä todisti kadonneesta kauneudesta, terävät, levottomat silmät järkähtämättömästä voimasta.

Taasen kajahti sydäntä vihlaiseva huuto. Esbjörn kuunteli, kuinka munkit syöksyivät portaita alas.

"Ettekö sitten kuule, mitä sanon?" toisti harmistunut nainen.
"Antakaa minulle kirje!"

Esbjörn vetääntyi ovelle. Hän kuuli, kuinka munkit ravistelivat kellarin ovea. Seuraavassa tuokiossa tulisivat he takaisin ja vaatisivat häneltä avainta.

"Pysykää vaan paikoillanne!" käski nyt Sigbrit, joka luuli hänen aikovan lähteä. Heti sen jälkeen avautui ovi hiljaa hänen takanaan.

"Tule jälestä niin pian kuin voit!" jatkoi ääni. Munkki katosi melkein kuulumattomasti.

Salaliittolaiset puhuivat kiihkeästi keskenään, mutta Esbjörn ei enää heitä kuunnellut. Monia tuumia risteili hänen päässään. Heittäisikö hän pois huppukauluksen, ilmaisisi kuka oli ja ottaisi houkutellakseen ritarit ansaan? Mutta jollei häntä uskottaisi? Eikö se olisi mieletön yritys, joka veisi hänet varmaan kuolemaan? Ja kuinka hän pelastaisi herransa hengen?… Eikö voinut uskaltaa kymmenen yhtä vastaan, että lähimpänä minuuttina kuusi miekkaa lävistäisi hänet!… Se ei siis kelvannut.

Nyt olivat he löytäneet Efran, he tulivat häntä noutamaan!… Esbjörnin kaikki aistimet olivat vireillä. Ensi kerran tunsi hän kuolemanpelon tuskia. Silloin kirkaisi hän, tuntiessaan, että eräs henkilö lujasti tarttui hänen käsivarteensa.

Se oli muuan ritareista. "Oletteko järjiltänne, kun ette vastaa?" kysyi tämä!

"Antaa raukan mennä!" käski Sigbrit rouva. "Ja lähettäkää tänne veli
Hiljainen!"

Esbjörn riensi ulos. Juoksisiko hän alas vainoojiaan vastaan vai koettaisi piiloutua luostariin? Silloin välähti rohkea ajatus hänen päässään. Hän syöksyi kuin salama portaita alas kellarin ovelle. Hän kuuli munkkien röhisevän siellä sisällä, mutta kaksi heistä seisoi odottaen ulkopuolella.

Samassa kuului hirveä huuto kellarista. Nyt oli asia selvinnyt. Epätoivo valtasi Esbjörnin. Hän avasi kellarin oven ikäänkuin ottaakseen selon syystä.

"Mene katsomaan!" jupisi Esbjörn. Tarttuen veljeä kaulaan, heitti hän hänet kellariin ja väänsi avainta ovessa.

Melu kävi nyt vieläkin rajummaksi. Vedettyään avaimen ovesta kuuli hän munkin tulevan portaita alaspäin.

Nyt koetettiin ovea avata sisältäpäin; nyrkiniskuja suunnattiin sitä kohden.

"Jos päästät äännähdyksenkään, niin olet kuoleman oma!" sanoi hän.
"Auta minut heti täältä pois!"

Heidän täytyi palata samaan synkkään kammioon, missä ensimäinen hengenvaara uhkasi Esbjörniä. Hän piti munkkia lujasti käsivarresta ja otti itse alas avaimen, kun tämä sanoi hänelle missä se riippui. Alhaalta ammotti kellarin aukko; hän ei voinut vastustaa halua katsoa, elikö Efra. Muutamat munkit puuhailivat hänen ympärillään, mutta useimmat rähisivät ja jyskyttivät ovea.

Hänen ollessaan niin lähellä verivihollisiaan valtasi hänet uudestaan sanomaton kauhu, ja vetäen munkkia mukanaan riensi hän takaisin pihan poikki.

Silloin paiskattiin muuan ikkuna auki, ja eräs ritareista huusi:
"Miksei hän tule?"

Esbjörn tunsi, kuinka munkki vapisi, mutta hän pelkäsi henkeään ja vaikeni.

Munkin naama venähti pitkäksi, mutta häneltä ei päässyt sanaakaan vastaan.

Munkki kulki äänetönnä hänen rinnallaan; hänkin näytti vaipuneen ajatuksiin.

"Ei aina, ja Efra ilmaisi minulle yhtä ja toista. Luuletteko, että hän on saanut surmansa?"

He olivat kulkeneet jokseenkin kauan, ja Esbjörn ihmetteli, ettei hän tuntenut paikkoja. Päivä kallistui illoilleen ja aurinko läheni laskuaan. Veikö munkki hänet tahallaan väärään?

"Me emme viipyneet tuntiakaan tullessamme luostariin, veli Hiljainen ja minä…"

"Päinvastoin, minua miellyttää se enemmän kuin hänen seuransa! Sentähden on teidän seurattava minua valtionhoitajan luo", sanoi hän tarttuen munkin käsivarteen.

Esbjörnillä oli tarkka näkö, ja vaikka oli jo alkanut hämärtää, oli hän hieman loitommalla näkevinään saman luostarin, josta he olivat lähteneet, vaikkakin toiselta puolen. Hänet oli siis tuotu takaisin.

Yllätys oli niin suuri ja odottamaton, että Esbjörn joutui tuokioksi pois tasapainostaan. Munkki hypähti loitommalle ja teki vastarintaa, kun toinen tarttui häneen, mutta hän ei koettanut päästä pakoon, ainoastaan pitää toista kiinni. Hän kiersi käsivartensa vihollisensa ympärille, pureutui häneen kiinni. Hän muistutti oveluudessaan ja voimakkuudessaan kettua ja käärmettä.

Miksei mies ollut ennen käyttänyt niitä hyväkseen? Toivoiko hän nyt munkkien tulevan apuun ja luuli ettei Esbjörn täällä metsässä tekisi niin kovaa vastarintaa kuin jos ritari olisi syöksähtänyt alas luostarin pihalle?… Mutta Esbjörn tunsi munkkien metkut. Kovalla nyrkiniskulla munkin päähän kaasi hän tämän maahan.

Nyt kuuli hän kaukaa kiireisiä askeleita, jotka tulivat yhä lähemmäksi. Äkillisellä tempauksella riuhtaisi hän itsensä vapaaksi, juoksi metsään ja kapusi puuhun kuin ahdistettu orava. Hän näki kokonaisen parven munkkeja juoksevan kohti.

Esbjörn rohkeni vielä kavuta puusta toiseen päästäkseen lähemmäksi.
Tiheät, melkein yhteen punoutuneet oksat tekivät tämän mahdolliseksi.
Hänen yllänsä olevan harmaan kaavun, ja yhä pimentyvän hämärän
turvissa oli häntä vaikea keksiä.

"Etsikää sitten häntä! Minä toin hänet luostarin maaperälle, hän ei voi päästä meiltä pakoon."

"Mikä hirveä onnettomuus!" virkkoi viimeksi tullut, joka äänestä päättäen oli vanha mies.

"Naisella on enemmän rohkeutta kuin miehellä", sanoi hän. "Kurja Efra, joka ei antanut henkeään luostarin ja kirkon pyhän asian puolesta!"

"Kunnianarvoinen isä, jos veljet onnistuvat saamaan rikollisen kiinni, ei ole mitään vaaraa."

Apotti — sillä Esbjörn oli varma, että se oli hän — ei viitsinyt antaa mitään vastausta. Hän istui äänetönnä mietiskellen, pää kätkettynä käsiin, Absalon munkin sormiellessa rukousnauhaansa.

Metsässä oli niin hiljaista, että kuuli heikoimmankin äänen. Esbjörn ei uskaltanut liikahtaakaan.

"Mutta sanon teille, että hänen täytyy olla täällä!" huusi apotti. "Sytyttäkää soihdut, päästäkää koirat irti, täällä on pantava ajometsästys toimeen, ja tahdon itse olla siinä mukana!"

"Hän aikoi mennä metsän läpi, siellä hän piilee, kenties jossakin puussa. Katsokaas tuonne! Kenties se on hän!"

Apotti osoitti suoraan Esbjörniin, joka tuskin uskalsi hengittää. Kaikkien silmät suuntautuivat puuhun. Onneksi oli niin pimeä, ettei mitään voinut selvästi eroittaa.

Mutta edellisellä ei ollut malttia pysyä paikoillaan. Hän käveli edestakaisin ja katsoi vähänväliä pahoja aavistaen ylös puuhun.

Nyt täytyi yrittää pelastautua; kun soihdut ja koirat saapuvat, on se myöhäistä. Esbjörn oli päättänyt pyrkiä maantielle, ja hän tiesi, mistä päin hänen oli sitä etsittävä. Mitä suurimmalla varovaisuudella kapusi hän alas puusta.

Nyt ei ollut enää aikaa piiloutua. Pitkin harppauksin syöksyi Esbjörn esiin, ja kun Absalon oli häntä lähinnä, löi hän tämän maahan ja riensi viistoon sinne päin, missä tiesi maantien olevan.

Apotti huusi ja juoksi jälestä, mutta hänen voimansa pettivät ja hän kaatui kumoon.

Samassa kuului koirien haukuntaa, soihdut loistivat puiden välitse, huutoja, hälinää kuului kaikilta puolin.

Tässä ei tarvittu ainoastaan nopeutta liikkeissä, vaan vielä enemmän viekkautta ja viisautta. Jos Esbjörn olisi tietänyt tiensä, olisi hän voinut hyvin päästä pakoon; nyt täytyi hänen etsiä sitä, tusinan takaa-ajajan ja muutamain hurjien koirien ympäröimänä.

Hän juoksi eteenpäin melkein kuin hourupää, soihtujen kantajat olivat väliin aivan lähellä, mutta puiden runkojen eksyttäminä eivät he huomanneet häntä kyllin nopeasti.

Samassa yhytti Esbjörnin muuan yksinäinen munkki. "Maantielle!" huusi hän, antoi munkille iskun rintaan ja tempasi soihdun hänen kädestään.

Nyt seurasi hän koko muun joukon mukana. Jälelle jääneen huutoihin ja vaikerteluun ei ollut aikaa kiinnittää huomiota. Ei kestänyt kauan, ennenkuin hän sanomattomaksi ilokseen huomasi olevansa maantiellä.

Esbjörnin päähän pälkähti onnellinen ajatus. Hän seurasi kappaleen matkaa, sitten oli hän kaatuvinaan väsymyksestä, sammutti soihdun ja riensi kiireimmiten tietä eteenpäin. Ja niin hän lopulta pääsi herransa luo.

Henkihieverissä hän vaipui valtionhoitajan huoneen kynnykselle. Tämä oli suurella levottomuudella odottanut hänen paluutaan. Hän ojensi hänelle lasin viiniä ja käski hänen pysyä hiljaa.

"Lähettäkää vartio joukko luostariin — vangitkaa heidät kaikki — ja
Sigbrit rouva myös!"

Ritari lähetti heti luotettavan asemiehen ja osaston sotamiehiä. Vasta sen jälkeen tyyntyi Esbjörn; mutta hän oli liiaksi runneltu voidakseen puhua tai nukkua. Erittäinkin viimeinen kilpajuoksu oli vienyt hänen voimansa. Hän makasi äänetönnä ja läähättäen, katseillaan seuraten valtionhoitajaa.

Muutamain tuntien kuluttua tuli pieni sotilasosasto takaisin. Asemies kertoi, että hän oli tavannut luostarin typötyhjänä. Kuinka nopeasti tämä oli tapahtunut, saattoi nähdä siitä, ettei tulikaan ollut sammunut takassa.

Seuraavana aamuna oli Esbjörn jotakuinkin toipunut ja saattoi kertoa merkillisistä seikkailuistaan edellisenä päivänä. Svante Niilonpoika kuunteli häntä hämmästyneenä ja syvästi huolissaan. Hänestä näytti kuulumattoman häpeälliseltä, että valtakunnan herrat ja miehet antautuivat neuvotteluihin kuninkaan jalkavaimon äidin kanssa.

Ritari lähti luostariin mukanaan Esbjörn ja parvi asemiehiä. Huoneet tarkastettiin, Esbjörn esitti vielä kerran kertomuksensa, ja kaikki kuuntelivat häntä mielenkiinnolla. Kun kellarin ovi avattiin, huomattiin sen olevan täynnä vettä. Viini oli joko viety pois tai tapit oli avattu ja laskettu se maahan. Patoluukku oli otettu pois, ja kun Esbjörn kaalasi sen luo, oli vesi kaivonkehän yläpuolella eikä mikään ilmaissut, oliko Efra saanut siellä hautansa. Portinvartiahuone oli muutettu käytäväksi, joka vei alas kellariin. Näytti siltä, että oli odotettu tutkintoa ja poistettu kaikki muistutusten aiheet.

Kun Svante Niilonpoika kysyi Esbjörniltä, kuinka voisi korvata kaiken hänen urhoutensa, vastasi tämä, että hän oli tehnyt tehtävänsä ainoastaan puolittain, koska oli päästänyt vihollisen pakoon. "Mutta", lisäsi hän, "heidän ulkonäkönsä on painunut syvälle mieleeni, ja minä kyllä huomautan teille!"

"Ei", vastasi ritari, "anna minun jäädä tietämättömäksi! Syyttää heitä en tahdo enkä voi, ja kaunan ja epäluulon kantaminen sydämessään olisi suurempi vaiva kuin voin sietää."

Kahakat tanskalaisten kanssa jatkuivat pitkin syksyä. Mitään oikeaa taistelua ei syntynyt. Molempain leirien ainoa pyrkimys näytti olevan ryöstöjen estäminen.

Joulukuussa yltyi pakkanen kovasti; tanskalaiset joukot vetääntyivät takaisin, eikä valtionhoitaja hidastellut sijoittaessaan sotamiehiään rajakaupunkeihin tarpeen varalle.

KRISTINA GYLLENSTJERNA.

Sten Sture oli saapunut pääkaupunkiin jo muutamia kuukausia ennen isäänsä. Hänen edellään oli kulkenut maine hänen miehuudestaan, ja ritarillisista teoistaan.

Märta rouva sulki hänet ylpeydellä syliinsä, ja kaikkialla kilpailtiin osoittaessa hänelle kunnioitusta ja suosiota.

Pääkaupungissa olivat puolueet jotensakin tuimasti vastatuksin. Keskenään vihamieliset suvut joutuivat harvoin yksiin; kun niin tapahtui, jouduttiin usein sanasotasille, joka väliin oli vähällä päättyä käsikähmään.

Hovi oli molempien puolueiden välillä, tiesi olevansa vihan ja kateuden esineenä ja oli kuitenkin pakoitettu näyttämään hymyileviä kasvoja.

"Kun vietämme joulumme Tukholmassa", sanoi Märta rouva, "täytyy meidän kutsua tänne ihmisiä, joita halveksin koko sielustani."

Knut Alfinpoika oli kaksi vuotta vanhempi kuin Sten. Hänellä oli edullinen ulkomuoto ja hän käyttäytyi kuten aatelismiehen tuli. Hänen kasvatuksensa oli päättynyt, mutta häntä miellytti viettää mukavaa ja toimetonta elämää. Hän ja Märta joutuivat vähänväliä riitaan keskenään. Sten sai kotiuduttuaan esiintyä usein välittäjänä.

"Sinä koetat pitää Alfin puolta", sanoi Märta rouva. "Tiedäkin silloin, että hän hieroo ystävyyttä valtionhoitajan vihollisten kanssa!"

"Olisiko hänellä muuten tapana seurustella Sten Kristerinpojan, tämän minun ja jalon herrani katkerimman vihollisen kanssa."

Knutilla oli tapana väliin kerskailevasti puhua siitä, kuinka hyvin jalot neitsyet häntä sietivät. "Kuitenkaan", lisäsi hän, "en ole vielä löytänyt ketään, jonka pitäisin soveliaana sydämeni rakastetuksi."

Mutta eräänä päivänä hän astui äitipuolensa luo melkein ilosta säteillen.

Sten tuli kohta tämän jälkeen huoneeseen. Hänellä oli muuan kirje kädessään, mutta hän pysähtyi hymyillen Knutin ihastuksen puuskalle.

"Neitsyt jaloa syntyä; hänellä on paljon tavaraa, mutta vielä enemmän nuoruutta ja kauneutta."

"Läsnä oli monia ritareita, jotka kilpailivat kaikki hänen suosiostaan. Mutta niin selvään antoi hän minulle etusijan, että kuulin kuiskittavan ympärilläni: Norjalainen lyö meidät laudalta."

"Nyt ymmärrän, miksi en tahtonut matkustaa täältä!" jatkoi Knut. "Aavistin onnea, joka minua odotti. Alf ja sisareni varmaan tulevat iloisiksi. Ai, niin, Sten, hän lähetti sinulle terveisiä!"

"Niin onnelliseksi, kuin hän nyt on, ei hän olisi voinut tulla koskaan Ruotsissa."

"Hän on oleva iloinen seuratessaan minua täältä. Ai niin, he aikovat tulla tänne tehdäkseen hänen ruhtinaallisen armonsa puolisolle kunniatervehdyksensä", lisäsi hän kumartaen ivallisen syvään Märta rouvalle.

"Vahinko, etten voi olla saapuvilla", sanoi Sten, joka tähän asti oli ollut vaiti. "Kas tässä, äiti, kirje arkkipiispalta. Hän on nykyään Upsalassa ja kutsuu minua sinne."

"Näen", vastasi Märta rouva luettuaan kirjeen, "että sinun on lähdettävä jo tänään."

"Lupaan, etteivät he sitä tee", tokaisi Knut pöyhistellen. "Minä jään kotiin."

"Et voi suinkaan sanoa, että minä asetun tiellesi", puuskahti Sten.
"Neuvon sinua käyttämään tilaisuutta!"

"Hyvästi, äiti rakas!" sanoi hän syleillen häntä, "Hyvästi, Knut, ja onnea!"

"Lapsuuden päähänpistoja. Kristina oli vanhempi kuin hän eikä sitä paitsi ollut sukuperältään hänen vertaisensa."

Sillävälin kutsui Sten muutaman asemiehistään. Ainoastaan neljä oli tuleva mukaan. Hän tahtoi heti lähteä tielle, ollakseen ennen seuraavaa aamua Upsalassa.

Stenin ajatukset eivät juuri olleet iloiset. Hänestä tuntui kuin olisi hän menettänyt jotakin, joka oli ollut hänelle hyvin rakasta. Hän muisteli, kuinka hän viime aikoina oli aina ajatellut Kristinaa tulevana morsiamenaan. Hänestä oli aivan luonnollista, että tyttö oli unhottanut hänet. Jos tämä tahtoi antaa kätensä ja sydämensä Knut Alfinpojalle, oli hän iloinen, ettei seissyt tiellä. Kenties oli asia jo ratkaistu heidän keskensä, kun hän palaa Upsalasta. Mutta matkalla sinne oli hänen vaikea saada Ekan kartanon pikku tyttöstä pois ajatuksistaan.

Ratsastajaparvi saapui perille Upsalaan keskellä yötä, mutta arkkipiispa oli kirjoittanut, että hänen talonsa oli heille avoin mihin aikaan hyvänsä, ja Sten herra suuntasi sentähden heti matkansa sinne. Kummakseen löysi hän portin avoinna. Asemiehet juoksentelivat sinne tänne; koko talo oli täynnä elämää ja liikettä.

Asemies vei hänet ylös oikeanpuoliseen kylkirakennukseen, ja sieltä sai hän hyvin sisustetun huoneen. Vuode oli houkuttelevan pullea valkoisine lakanoineen, ja kun nuoruuden voima ei suinkaan vähimmin näyttäydy nukkumiskyvyssä, unhotti Sten pian koko maailman pehmeässä vuoteessa.

Sentähden ei hän tiennytkään, että muuan vanha nainen oli ollut huoneessa, seissyt hetken häntä katsellen, pannut sen jälkeen pikarin pöydälle ja poistunut huoneesta.

Sten ei tiennyt mitään. Kun hän heräsi, oli aurinko korkealla taivaalla. "Olen nukkunut liian pitkään!" Näin tuumien hypähti hän vuoteesta.

Kummastellen, ettei kukaan asemiehistä ollut käynyt häntä herättämässä, kiirehti hän pukeutumaan. Ennenkuin hän oli sen tehnyt, avautui ovi nopeasti ja huoneeseen astui valkopartainen munkki. Hän näytti niin pelästyneeltä ja syöksyi sellaisella kiireellä pöydän luo ja otti pikarin, ettei Sten tiennyt, mitä hänen oli ajateltava.

"Jumala ja hänen pyhimyksensä olkoot ylistetyt!" huudahti munkki.
"Hän ei ole juonut!"

Nyt muisti Sten myrkytetyn juoman, joka oli ollut aiottu hänen isälleen. "Kutsuttiinko minut tänne myrkytettäväksi?" kysyi hän.

"En tiedä, onko ilmoitus tosi. Mutta kun hän äsken uskoi minulle kamalan tekonsa, sanoin, että hänen rangaistuksensa saisi riippua teistä, jos elitte; jos olisitte kuollut, joutuisi hän maallisen lain käsiin."

Sten vitkasteli vastatessaan. Hän ei voinut väsyä katselemaan näitä jaloja kasvoja, korkeaa otsaa, vilpittömiä silmiä.

"Minä olen ainoastaan haamu menneeltä ajalta", vastasi vanhus lempeästi hymyillen. "Isäänne tunnen vähän; mutta vanhemman herra Sten Sturen kanssa olin hyvä tuttu."

"Olette pelastanut henkeni; sillä jollette olisi tullut, olisin varmaan tyhjentänyt maljan."

"Jumala ei sitä tahtonut. Kiitän häntä hartaasti siitä, että hän teki minut välikappaleekseen estääkseen sellaisen onnettomuuden."

Joku koputti ovelle; tulija oli muuan arkkipiispan asemies, joka toi arkkipiispalta terveiset, että ritari heti saapuisi hänen luoksensa. Sten lupasi tulla ja kysyi sitten isä Johannekselta: "Milloin tapaan teidät?"

Nuorukainen painoi ukon käden huulilleen ja pani sen sitten päänsä päälle.

Arkkipiispan luona oli pidetty suuri kokous. Rauhanystäväin puolue oli ottanut siihen osaa. Uudelleen oli esitetty kaikki mahdolliset syytöskohdat. Tärkein oli yhä jatkuva rauhattomuus, ja siinä suhteessa ei tiedetty mitään muuta neuvoa kuin että herra Svante Niilonpoika luopuisi valtionhoitajan virasta ja alistuisi sekä alistaisi maan niihin ehtoihin, joita Hannu kuningas tahtoi ehdottaa ja joihin neuvosto katsoi täytyvänsä suostua. Kokous oli kestänyt neljä päivää ja oli pidetty kaksi istuntoa joka päivä, mutta kellään niistä herroista, jotka olivat ottaneet osaa, ei ollut tarmoa itsenäiseen toimintaan. He valittivat epäkohtia, mutta kukaan ei pystynyt niitä korjaamaan.

Kolmantena päivänä kirjoitti arkkipiispa "ritarille, herra Sten
Sturelle" ja pyysi häntä pikimmiten tulemaan Upsalaan.

Herrojen kesken oli puhuttu Sten herran saavuttamasta hyvästä nimestä, ja hänen armonsa aikoi panna nuoren miehen koetteelle. Varhain aamulla olivat lukuisat vieraat lähteneet, ja suuret huoneet olivat aivan autiot, kun Sten kulki niiden läpi mennäkseen hänen armonsa työhuoneeseen.

Sten muisti vanhan sairaan miehen, jonka hän oli nähnyt Almarstäkissä, ja hämmästyi sentähden, kun häntä vastaan tuli kookas, ainoastaan hieman kumara olento, sulki hänet syliinsä ja sanoi häntä rakkaaksi pojakseen.

Arkkipiispa oli pukeutunut pitkään, mustaan samettitakkiin. Päässään oli hänellä runsaasti kullalla koristeltu myssy, ja hänen kaulassaan oli kallisarvoinen kultaketju.

"Minusta tuntuu tänä hetkenä aivan kuin Ruotsin tulevaisuus olisi käsivarsillani", sanoi hän.

Nuorukainen ei vastannut mitään, mutta hänen silmiensä tyyni, ujostelematon katse todisti, ettei ajatus ollut hänelle lainkaan vieras.

"Kuinka olette kasvanut", jatkoi piispa, "ja saanut hyvän maineen! Se ilahuttaa sydäntäni!"

"No, se ilahuttaa minua. Mikään ei näytä minusta hirveämmältä kuin salahankkeet, joita harjoitetaan hiljaisuudessa ja joita vastaan on itsepuolustus mahdoton."

Sten iloitsi siitä, ettei arkkipiispa saisi tietää, mitä oli tapahtunut hänen omassa talossaan.

"Sellainen ajatus on hänelle kunniaksi, ja minä sanon suoraan, etten tunne Svante Niilonpoikaa kohtaan ainoastaan ystävän kiintymystä, vaan syvää kunnioitustakin."

"Minä tiedän sen paremmin kuin te, nuori ystävä. Sentähden surettaa minua suuresti, kun näen hänen pyrkimystensä olevan hyödyttömiä."

"Heidän pitäisi tarkastella asiaa kaikilta puolin. Mieliala ei ole sodan jatkamisen puolella."

"Ikävä, jos niin olisi. Emmekö ole kyllin kärsineet tanskalaisten hallituksesta!"

Arkkipiispa heitti pikaisen katseen Steniin. Hän yskäisi, ennenkuin alotti uudelleen.

"Olen jo vanha mies ja minun olisi aikoja sitten pitänyt vetäytyä pois levottomasta maailmasta, mutta niin suuri on harrastukseni isänmaata ja valtionhoitajaa kohtaan, että voin hyvin sanoa, että rakkaus näihin molempiin pidättää minut paikoillani."

"Siksi monien", huudahti arkkipiispa kärsimättömästi, "että kokouksella on mitä suurin merkitys."

"Se on suurin ystävyyden todistus, minkä olen antanut Svante Niilonpojalle! Kuka olisi pitänyt hänen puoltaan, jollen minä! Olen muistuttanut heille, mitä hän on tehnyt maan hyväksi!"

"He tunnustivat yhdestä suusta, ettei kukaan heistä tahtonut ottaa niskoilleen sellaista vastuunalaisuutta…"

"Kukaan ei voi osoittaa sellaista persoonallista rohkeutta ja sellaista sitkeyttä."

"Kaukana siitä. He sanoivat: 'Mitä se on hyödyttänyt, olemmeko siltä päässeet sen pitemmälle?'"

"Olen tehnyt kaiken minkä olen voinut kitkeäkseni pois ne eripuraisuuden siemenet, joita on kylvetty", sanoi hän, "mutta tunnustan, ettei sillä ole ollut suurta menestystä. Olen teidät pyytänyt tulemaan tänne pääasiallisesti sentähden, että teidän kauttanne toivoin voivani vaikuttaa isäänne…"

"Olen kuullut isäni sanovan, että hän haluaa rauhaa yhtä hyvin kuin ken tahansa, mutta hän ei voi eikä tahdo sille uhrata maata."

"Pyytäkää valtionhoitajaa olemaan varuillaan! Täällä tehdään teräviä muistutuksia häntä vastaan. Minä en tahdo niitä kertoa hänen pojalleen! Hän ei liene itsekään niistä tietämätön."

"Viipykää huomiseen! Olen vielä kovin rasittunut edellisen päivän ponnistuksista, mutta tahdon mielelläni vielä keskustella kanssanne."

"Isä Johannes ei tavallisesti ole utelias. Kuinka voi niin vanha mies tehdä seuraa niin nuorelle?"

"Olisin sangen kiitollinen, jos teidän armonne sallisi minun viettää päivän hänen seurassaan."

"Isä Johannes ei ole minun käskyvaltani alainen. Hän tekee miten katsoo hyväksi."

Nuorukainen lähti, ja arkkipiispa katsoi kauan mietteissään hänen jälkeensä.

Ei kestänyt kauan ennenkuin vanha pappi ja kukoistava nuorukainen poistuivat piispantalosta.

Sten tunsi niin rajatonta luottamusta isä Johannesta kohtaan, että hän kertoi tälle keskustelustaan piispan kanssa ja hänen armonsa aikeista käyttää poikaa isäänsä vastaan omien suunnitelmainsa äänitorvena.

"Hemming piispalta!… Ah!" lisäsi hän. "Olette sama isä Johannes, josta hän on puhunut!"

"Hän arvelee, että se oli hänen paras aikansa, kun te alituiseen olitte yksissä."

"Hän sanoo, että arkkipiispa on valinnut teidät rippi-isäkseen ollakseen mielinkielin hyvälle Jumalalle."

"Hän se ei opi koskaan valitsemaan sanojaan", virkkoi Johannes. "Luulen, että tuollaisia sutkauksia on tullut piispan ja muiden suurmiesten korville. Ne ovat herättäneet pahaa verta."

"Pelkään, että herroilla on silmiä näkemään ainoastaan sitä, mikä lähinnä koskee heitä itseään."

"Niin sanoo piispakin. Hän luulee, että kuta kauemmin hän elää, sitä enemmän hän oppii ihmisiä halveksimaan. Onko se teidänkin ajatuksenne, kunnianarvoisa isä?"

"Ei. Minä ainoastaan surkuttelen heitä, surkuttelen syvimmästä sydämestäni."

"Sitä, etteivät he ymmärrä omaa onneaan. Olen nähnyt ihmisten kilvoitellessaan saavuttaakseen maallisia aarteita uhraavan kunniansa ja tunnonrauhansa. Olen nähnyt toisten, nauttiessaan maallista ihanuutta, ympärillään kaikkea, mikä voi antaa elämän iloa, kantavan sydämessään oasta, joka ei koskaan lakkaa haavoittamasta, joka tekee heidän yönsä unettomiksi ja heidän hilpeytensä teennäiseksi."

"Olen myös nähnyt niitä, jotka taistelevat hätää ja huolia vastaan; mutta heidän hyvä omatuntonsa on pitänyt heidän voimiaan yllä, ja Herra auttaa omiaan."

"Ajatelkaas näitä molempia heidän elämänsä päivän vaipuessa mailleen!… Toinen heistä ei voi ottaa aarteitaan mukaansa eikä ostaa toisenkaan aarteita. Kumpiko heistä lähtee täältä iloisemmin mielin?"

"He ajattelevat ainoastaan hetkeä, elävät ainoastaan nykyisyydelle. Jos katumus toisinaan saa heidät valtaansa, ovat he ikäänkuin horroksissa ja lankeavat kaikenlaisiin hullutuksiin."

"Minä en ymmärrä", sanoi Sten, "mitä etua rouva Bontilla saattoi olla minun kuolemastani. Mutta merkillisintä on, että olen kaksi kertaa ollut saamaisillani surmani arkkipiispan talossa."

Nyt kertoi nuorukainen tapauksen Almarstäkissä ja kuinka ihmeellisesti hän silloin pelastui.

Isä Johannes kuunteli tarkkaavaisesti, ja kun hän palasi kotiin, oli hänellä pitkä keskustelu arkkipiispan kanssa. Päivällisellä sanottiin, että tämä oli äkkiä sairastunut eikä voinut nousta vuoteestaan. Kun Sten illalla meni huoneeseensa, kertoi muuan asemiehistä, että talossa vallitsi suuri hälinä. Rouva Bontin oli käsketty muuttaa pois; mutta vaikka hän tällä hetkellä olikin poissa, ei kukaan uskonut, ettei hän enää palaisi.

Asemiehet olivat saaneet käskyn maata ritarin huoneen edessä olevassa huoneessa. Mitään syytä tähän ei ollut ilmoitettu.

Seuraavana aamuna kutsuttiin Sten herra, samaan aikaan kuin edellisenäkin päivänä, hänen armonsa luo. Nytkin otettiin hänet vastaan avoimin sylin. Arkkipiispa kysyi suurella levottomuudella hänen terveydentilaansa ja sanoi, että hän oli suureksi säikähdyksekseen kuullut, että hänen talossaan oli eräällä henkilöllä ollut pahoja aikeita hänen rakasta vierastaan vastaan.

Asia ei ollut niin paha kuin isä Johannes oli luullut; juomaa oli koetettu muutamaan koiraan, joka oli nukkunut siitä ja herännyt kahdentoista tunnin kuluttua. Mutta yritys oli niin rohkea, että rikollinen oli karkoitettu talosta, ja suru siitä, että jotakin sellaista oli saattanut tapahtua hänen talossaan, oli vienyt hänen armonsa itsensä sairasvuoteeseen.

Sten pyysi häntä uskomaan, että hän olisi mieluummin nähnyt, ettei hänen kunnianarvoisuutensa olisi koskaan saanut tietää asiasta.

"Niinpä on minunkin todistettava ystävyyteni teitä kohtaan. Sanokaa rakkaalle ystävälleni Svante Niilonpojalle, ettei vanha arkkipiispa ole unhottanut, kuinka monta kappaa suoloja hän on syönyt yhdessä hänen kanssansa, ja sikäli kuin voin, tahdon suojella hänen selkäänsä hänen vastustajiltaan. Jos tahdotte, voitte lisätä, että teen sen etupäässä hänen jalon poikansa tähden."

"Sanokaa mitä tahdotte" — tässä sai ääni vienomman sävyn — "ainoastaan kerran ennen elämässäni olen kohdannut ihmisen, jonka sydämen puhtaus ja viattomuus on ollut niin läpikuultava… Ensimäisen näin nuoruudessani, toisen kohtaan elämäni iltana. On suuri armo, että ihmistä siten ilahutetaan kaksi kertaa elämässään, ja siihenkin liittyy katkeraa surua… surua tuntiessaan, tietäessään… ettei kaikki ole kuten voisi ja pitäisi…"

Vanha piispa piteli Stenin kättä kädessään; hän uskoi vielä kauniiseen ja hyvään. "Kiitos siitä, että tulitte luokseni", sanoi hän. "Taivuttakaa päänne, että saan teitä siunata!"

Sten lankesi polvilleen, ja arkkipiispa laski kätensä hänen päänsä päälle ja sanoi:

"Herra kaikkivaltias, siunaa tätä lasta, jolle olet jo suonut niin runsaita lahjoja! Suojele ja varjele häntä kiusauksista, älä suo hänen sortua, vaan mieluummin ajoissa päästä täältä, ennenkuin hänen jumalallinen luontonsa turmeltuisi maailman kovissa kamppailuissa. Herra olkoon sinun kanssasi!"

Vielä kerran hän tapasi isä Johanneksen. Tämä toivotti hänelle kaikkea hyvää ja lähetti terveisiä Hemming piispalle.

Taipaleella lähestyi häntä asemies, joka oli maannut hänen huoneensa oven edessä edellisenä yönä. "Saanko ilmoittaa teille jotakin, herra?" kysyi hän. "Mitä sitten, Erik?"

"Yöllä avattiin huoneen ovi kaksi kertaa, mutta kun minä nousin, sulkeutui se yhtä nopeasti."

"Eilen tulin kuulleeksi keskustelun isä Johanneksen ja eroitetun rouvan kesken. Ainoastaan ohut lautaseinä eroitti minut heistä. Rouva kävi kiihkein sanoin hänen kimppuunsa sentähden, että hän oli rikkonut ripin pyhyyden. Hän vastasi, että hänen velvollisuutensa oli estää sitä pahaa, jota nainen tahtoi saada aikaan, ja siihen ei ollut mitään muuta keinoa kuin ilmoittaa niin hyvin piispalle kuin ritarillekin, jotta he voisivat olla varuillaan."

"Hän puhui pyhäksijulistuksesta. Minusta tuntui, kuin hän olisi toivonut, että hänet julistetaan pyhimykseksi."

"Isä Johannes sanoi: 'Luuletteko, että taivaan autuus aina odottaa sitä, joka maan päällä kantaa pyhimyskehää päässään?'"

"Hän kirkui ja huusi, ettei isä Johannes ollut mikään todellinen pappi, jos sitä epäili, ja että hän tekee siitä syytöksen hänen kunnianarvoisuudelleen."

"Ei, hän pyysi eukkoa menemään heti ja tarjoutui lähtemään hänen mukaansa, mutta silloin eukko heittäytyi hänen jalkoihinsa ja kysyi mitä hänen oli tehtävä saadakseen syntinsä anteeksi — 'katukaa syntejänne ja tehkää parannus!' sanoi isä Johannes."

"En luule eukon siitä ottavan ojentuakseen, sillä tuntia myöhemmin sätti hän pahanpäiväisesti talonväkeä ja lupasi pitää kovaa komentoa palattuaan takaisin. Ja talossa uskoivat kaikki, että se tapahtuisi muutamain päivien perästä."

"Teidän tahtoanne noudatetaan, herra." Erik vetäytyi takaisin toveriensa luo ilmoittaakseen heille herransa tahdon.

Mutta lopulla matkaa kiitivät Stenin ajatukset kauas edelle. Hän uteli mielessään, oliko Knut saavuttanut Kristinan rakkauden. Mutta enimmän ihmetteli hän, oliko Kristinasta tosiaankin voinut tulla niin kaunis kuin Knut oli kertonut.

Taaskin muisti hän pienen, soman kymmenvuotiaan tytön, mutta nyt hän oli jo lähes seitsemäntoistavuotias. Sten sekä iloitsi jälleennäkemisestä että sitä pelkäsi.

Ei millään muotoa hän tahtonut asettua velipuolensa tielle. Jos Kristina oli tälle luvannut uskollisuutta tai ainoastaan antanut puolinaisiakin lupauksia tulevaisuuteen nähden, pitäisi Sten häntä siskonaan eikä olisi menneistä tietävinänsäkään.

Myöhään illalla ratsasti hän linnanpihaan, mutta hän ajatteli, että Märta rouva olisi vielä valveilla, ja riensi rouvantupaan. Siellä oli pilkkosen pimeää, ja palvelijatar, jonka hän kohtasi, vastasi, että hänen rouvansa oli herra Erik Juhananpojan (Vaasan) luona, joka oli pannut toimeen suuren juhlan.

Sten palasi surumielin huoneeseensa. "Kaikki on päätetty", tuumi hän itsekseen. "Minulla ei ole enää lupaa häntä ajatella."

Seuraavana aamuna lähetti Märta rouva hänelle kutsun ja odotti häntä kärsimättömästi. Silloin oli hän jo alistunut kohtaloonsa, mutta häntä loukkasi se ilo, joka hänen äitipuolensa silmistä loisti häntä nähdessään.

"Luulen, etten ole koskaan niin ikävöinyt sinua", sanoi Märta rouva ojentaen hänelle kätensä.

"Niin, nuoresta poikasesta, jonka hän kohtasi lapsuudessaan — luullakseni Ekan tilalla."

Kuinka poika punastui! Mutta Märta rouva ei ollut sitä näkevinään.
"Minä pyysin häntä kertomaan muistonsa, ja hän teki sen empimättä."

Silloin kietaisi Märta rouva käsivartensa hänen kaulaansa ja veti hänet luoksensa. "Hän rakastaa sinua, Sten!"

"Olen lukenut sen hänen kauniista silmistään. Ne tuikkivat kuin tähdet, kun on puhe sinusta."

"Ei oikeastaan mitään, hän yhtä vähän kuin sinäkään. Mutta kuitenkin tiedän, että te rakastatte toisianne." Hän otti Stenin pään käsiensä väliin ja katsoi hänen silmiinsä. "Eilen näin sinun kuvasi hänen silmissään, ja nyt näen hänen kuvansa sinun silmissäsi. Te rakastatte toisianne!"

"Silloin on hänen jo täytynyt nähdä, että kaikki se kiintymys, jota
Kristina osoittaa hänelle, on sinun tähtesi."

Hän kietoi käsivartensa äitipuolensa kaulaan. "Kuinka tämä onkaan ilahuttava isääsi!"

"Eilen", jatkoi Märta rouva, "puhui Kristinan sisarpuoli, kaunis
Cecilia rouva, siitä hyvästä nimestä, jonka olit saavuttanut
Lyypekissä. Olisitpa silloin nähnyt Kristinan! Hän tosiaan näytti
siltä, kuin olisi kaikki ylistys tullut hänen osakseen."

"Tahdotko käydä heidän luonansa, vai onko minun pyydettävä heitä tulemaan tänne?"

"Tehkää se, äiti! Koetamme tehdä päivän niin viehättäväksi kuin mahdollista! Minun ratsuni miellyttää Knutia; hän saa sen."

"Jos hänet, kuten minut, alituiseen asetettaisiin etusijalle, kadehtisin minä kenties häntä. Ja jos hän ottaisi minulta tytön, jota rakastan, en katselisi moista leppein silmin."

"Yhden vain tiedän: hän ei ole niin tunnontarkka kuin sinä!" vastasi
Märta rouva.

Kun Sten kohtasi Knutin, alkoi tämä heti kertoa Kristinasta. Hän sanoi olevansa aivan varma tytön rakkaudesta.

"Neitsyt Kristina ja minä olemme olleet aiotut toisillemme jo monien vuosien ajan."

"Jo ennen. Mutta minä sanoin Kristina Gyllenstjernalle, että minulla oli jo toinen mielitietty."

"Jos hänen sydämensä on vapaa ja me miellymme toisiimme, niin tahdon isäni toivomuksen mukaan pyytää hänen kättänsä."

"Silloin ei voi kukaan tehdä etuoikeuttasi riidan alaiseksi; mutta tämä täytyy ensin todistaa."

Knut kuohui harmista. "Sinä et suo häntä minulle!" huudahti hän vihasta väristen.

Että Knut oli noudattanut kehoitusta, mutta ettei tulos ollut onnellinen, näkyi hänen äänettömyydestään ja kalpeudestaan, kun hän myöhempään illalla kohtasi Stenin ja Märta rouvan.

Hän hymyili katkerasti kuullessaan, että hänen syntymäpäiväänsä tullaan viettämään juhlalla. "Juhla ei suinkaan tarkoita minua", sanoi hän.

Märta rouva oli kutsunut ainoastaan nuorisoa. Nuoret aatelismiehet, jotka olivat kaupungissa, ja ylhäisimpäin perheiden kauniit neitsyet kokoontuivat linnansuojiin, ja seurasalista kuului, kuinka viuluja viritettiin tulevaa tanssia varten.

Päivän sankari oli synkkä mieleltään. Hän olisi halunnut jäädä pois kaikesta; mutta osaksi oli hän mielissään, kun oli kaikkien onnittelujen esineenä, osaksi tahtoi hän nähdä, oliko Stenillä parempi menestys Kristinaan nähden.

Saattoi tapahtua, että tyttö silmäili häneenkin yhtä ylpeästi ja sanoi kuningatarmaisen 'ei'nsä. Knut tunsi, että ainoastaan tämä saisi hänet antamaan Stenille anteeksi sen, että rohkeni rakastaa Kristinaa. Jos velipuoli onnistuisi voittamaan tytön rakkauden, tulisi heistä ikuiset viholliset.

Sten Sturen sovinnonhieronta ei onnistunut, ja se suretti häntä. Mutta samalla tunsi hän ikävöimistä, levottomuutta; olihan hänen elämänsä kohtalo ratkaistava.

Vieraat tulivat, suojat olivat täynnä nuoruutta ja kauneutta; kaikkialla kuultiin leikinlaskua ja iloista hälinää.

Märta rouva kulki ympärinsä kaikkien kesken ystävällisenä, huolellisena emäntänä; mutta mieluimmin silmäili hän niitä kahta, jotka seisoivat keskustellen keskellä salia suuren kynttiläruunun alla. Nuori Kristina näytti hänestä kauneimmalta kaikista. Valkoiset helmet, jotka monina riveinä oli pantu hänen päänsä ympärille, valkoinen silkkipuku, joka laskeutui ihonmukaisena vartalon hienoille, pehmeille muodoille, antoi lapsellisuuden ilmeen hänen suloisille kasvoilleen.

"On merkillistä, miten olette entisenne kaltainen!" huudahti Sten.
"Tunsin heti teidät!"

"Paha kyllä, en voi sanoa samaa teistä", vastasi Kristina. "Mutta kuitenkin tiesin heti teidät nähtyänne, että olitte Sten Sture."

Kristina avasi suunsa, mutta sulki sen yhtä nopeasti, ja heleä puna peitti hänen poskensa, otsansa ja kaulansa.

"Kaunis neitsyt", sanoi hän, "ette kai kieltäydy tanssimasta kanssani tänä iltana?"

Kristina loi katseen Steniin, mutta kun tämä heti vetäytyi syrjään, pani hän kätensä Knutin käteen ja seurasi häntä.

Heitä seurasi pari parin jälkeen, ritareita ja asemiehiä, kukin vieden neitoaan.

Sten ei tahtonut ottaa osaa ensi tanssiin, hän sanoi tahtovansa katsella. Mutta hänellä oli silmiä ainoastaan yhdelle. Millä kuningattaren ryhdillä Kristina liikkui! Knut pakisi lakkaamatta, mutta hänen neitonsa näytti tuskin kuulevan mitä hän sanoi. Harvasanaisia olivat hänen vastauksensa, ja ainoastaan kerran veti hän suunsa hymyyn; se tapahtui silloin, kun hän näki Stenin seisovan eräässä ikkunankomerossa aivan lähellä häntä.

Kristina hymyili hyväksyvästi, mutta silloin tuli Knut ja sanoi, että hän oli pyytänyt neitsyen koko illaksi. Hän pitäisi loukkauksena sen, jos tämä antaisi etusijan toiselle.

"Herra ritari", sanoi Kristina kääntyen Steniin, "minä tanssin ensi tanssin veljenne kanssa, mutta sen jälkeen pyydän teitä pitkään keskusteluun. Minulla on paljon puhuttavaa teille rakkaasta Ekasta ja sisareni pojasta, nuoresta Kustaasta, joka varmaan tulee teitä miellyttämään!"

Sten ainoastaan kumarsi; hän ei voinut sanoa sanaakaan, ja kuitenkin tunsi hän ylitsekuohuvaa iloa.

"Ylväs neitsyt, jos on ylen suuri uhraus tanssia minun kanssani, pyydän, ettette tee sitä", virkkoi Knut hillityllä kiukulla.

"Minä pysyn sanassani", vastasi Kristina ja nousi ylpeästi lähteäkseen tanssisaliin.

Mutta Sten ei edes mennyt saliin; hän keskusteli Cecilia rouvan kanssa, Märta rouvan tehdessä seuraa muutamille vanhemmille rouville, jotka eivät ottaneet osaa tanssiin.

"Kaikki sanovat, että hänestä täytyy tulla jotakin", sanoi hän.
"Sotaisia leikkejä hän rakastaa, ja ylpeä hän on mieleltään."

"Jos se koituu Ruotsin hyödyksi, en huoli siitä surusta, minkä minulle tuottaisi se, jos hänelle sattuisi jotakin pahaa", vastasi Cecilia rouva. "On aina niin, että ilo vetää surun mukanaan."

"Mutta jota käsittämään te olette vielä liian nuori. Sanokaa minulle, tunsitteko vielä Kristinan?"

"Heti!" vastasi nuorukainen punastuen. "Hänelläkin on niin ylväs mieli. Jumala tietää, mitä varten hän on saanut sen!"

"Niin minäkin luulen; mikään ei ole turhan tähden tässä elämässä, ei ilo eikä suru."

Tanssi oli lopussa. Palvelijat ja poikaset juoksivat ympärinsä pikareja kantaen.

Monet ritareista olivat olleet mukana sodassa ja kertoivat tapauksia sieltä. Toiset olivat olleet lähettiläinä mukana Lyypekissä. Heidän juttunsa herättivät naurunpurskahduksia. Toiset taasen olivat ottaneet osaa merikahakoihin, ja kun he kuvailivat tapauksia sieltä, kalpeni moni kaunis poski ja kyynelet täyttivät monet ihanat silmät.

Mutta Sten ei kuullut eikä nähnyt ketään muuta kuin Kristinan. Hän tiesi tuskin, mitä tämä sanoi, vielä vähemmän, mitä hän itse vastaili. Hänelle riitti Kristinan katseleminen; ja hänen äänensä kuuleminen oli hänelle suurin nautinto maailmassa.

Knut ei heistä enää välittänyt. Tanssisalista kuului väliin hänen naurunsa; hän pysyi siellä, ja hänelle oltiin siitä kiitolliset.

Kun juhla oli lopussa, kuiskasi Sten Kristinalle: "Milloin saan nähdä teidät jälleen?"

"Milloin vain tahdotte käydä luonamme!" vastasi neitsyt kainosti ja riensi sisarensa mukaan.

"No, olin kai oikeassa kun ylistin hänen kauneuttaan?" sanoi Märta rouva Stenille, kun he vihdoin olivat jääneet kahden.

"Oi, rakas äiti, rakastan häntä niin suuresti, että jos hän kieltäytyy tulemasta minulle, koituu se kuolemakseni!"

"Mutta minä en uskalla pyytää hänen kättään, ennenkuin olen saanut isäni suostumuksen."

"Salaisuus on siinä, että pidän sinusta; mutta varsinkin tahdon tehdä kaikkeni valmistaakseni isäsi onnen."

"Hänen täytyy! Kristinalla on vanhempainsa suostumus, että hän saa itse päättää kohtalostaan."

"Jos hän rakastaa minua, olen onnellisin ihminen maailmassa. Millään ehdolla en tahtoisi hänen kättään ilman hänen rakkauttaan."

"Niin ajattelee oikea aatelismies; toivoisin, että Knut olisi mieleltään yhtä ritarillinen."

Tämä astui huoneeseen. Hänen silmänsä paloivat hurjasti; hän näytti juoneen.

"Voi olla samantekevää, millainen mielenlaatuni on", sanoi hän. "Mutta varmaa on, etten luovu koskaan siitä, jonka kerran olen valinnut morsiamekseni."

"Luulin sinun oppineen minusta, ettei se ole kaikkien tapa", puuttui Märta rouva ankaralla äänellä puheeseen. "Nainen, jolla on oma tahto, osaa kyllä saada sen voimaankin. Niin olen tehnyt minä, niin on tekevä Kristina Gyllenstjernakin; ja hylkiöksi sanon sen, joka koettaa pahalla saada naisen rakkauden, kun sitä ei hyvällä hänelle anneta."

Knut karahti punaiseksi. Märtalla näytti olevan suuri siveellinen vaikutus häneen. Hän ei voinut siitä vapautua edes päissäänkään.

"Eikö hän kehoittanut sinua pyytämään Kristinan kättä ennenkuin he näkivät toisensa?"

"Kukaan meistä ei tiedä, mitä tulevaisuus on tuova mukanaan, mutta siitä menen takaukseen, että Kristina Gyllenstjerna kuulee sydämensä ääntä katsomatta säätyarvoon tai ylhäisyyteen", jatkoi Märta rouva. "Nyt on tahtoni, ettet enää vaivaa häntä tungettelevaisuudellasi tai häiritse talon rauhaa."

"Knut sinä et tiedä, mitä sanot!" huusi Sten tarttuen hänen käsivarteensa. "Pyydä äidiltämme anteeksi ja salli minun tulla mukana huoneeseesi!" Hän tahtoi viedä hänet Märta rouvan luo.

Hän salli taivuttaa itsensä siihen. Mutta jäätyään kahden Stenin kanssa toisti hän: "Minä en luovu hänestä koskaan!"

Seuraavana päivänä ei Knut ollut tietävinäänkään siitä mitä oli tapahtunut, Kristinasta ei mainittu mitään, ja kun Sten mainitsi hänelle aikovansa kosia, vastasi hän vain:

Ei viipynyt montakaan päivää ennenkuin Sten teki ensimäisen vierailunsa Cecilia rouvan luona.

Hänen herransa, valtaneuvos Erik, oli matkustanut valtionhoitajan luo ja odotettiin häntä kotiin näihin aikoihin.

Kristina punastui kuin ruusu ritarin nähdessään, mutta ei ollut yhtään hämillään, puhui ja vastaili vapaasti nuoruutensa yksinkertaisella luontevuudella.

Cecilia rouva arvasi osaksi, mitä hänen sielussaan liikkui, ja auttaakseen asian päätökseen sanoi hän:

"Vanhempani sanovat, että meidän on juotava jouluoluemme Ekassa, ja riippuu herrastani, tahtooko hän kohdata meidät siellä."

"Kristina jää luultavasti vanhempien luo. Minun oleskeluni siellä riippuu Erik herrasta."

Kohta sen jälkeen oli Cecilialla jotakin hommattavaa ja hän poistui huoneesta.

Sten tunsi, että nyt täytyi hänen puhua. Mutta aatelkaas, jos
Kristina antaisi hänelle kieltävän vastauksen!

"Minä kerroin teille, että olen luvannut sydämeni ja uskollisuuteni eräälle neitsyelle…"

"Olin silloin ainoastaan lapsi, eikä ollut ihme, että hän piti lupauksiamme leikkinä ja kohta sen jälkeen vapaasta tahdostaan antoi kätensä eräälle jalosukuiselle herralle."

"Kyllähän se koski minuun! Minusta hän oli menetellyt vilpillisesti. Mutta vähitellen käsitin, että hän oli ollut paljon viisaampi minua — ja niin…"

"Erään nuoren tytön kuva oli säilynyt sielussani, ja yhtä vähän kuin olisin koskaan rikkonut lupaustani Kristina Alfintyttärelle, yhtä vähän voin tämän jälkeen rakastaa ketään muuta kuin Kristina Gyllenstjernaa", lisäsi hän hiljaa.

Kristina ei vastannut mitään, mutta alasluodut silmät ja punaisina hehkuvat posket puhuivat omaa kieltään.

Sten notkisti polvensa hänen edessään. "Kristina, voitteko rakastaa minua?" kysyi hän.

"Luulen tehneeni niin siitä pitäen, kun ensi kerran näimme toisemme", vastasi Kristina kainosti.

Silloin sulki Sten hänet syliinsä, ja hänestä tuntui, kuin samalla sulkisi syliinsä koko taivaan autuuden.

Kahden nuoren, puhtaan ihmissielun rakkaus säteilee jumalallisesta rakkaudesta, joka on suotuna kaikille, mutta himmentynyt ja välinpitämättömästi hyljätty, niin että se tulee ainoastaan harvojen osaksi.

Kun Sten Sture vannoi rakkautta Kristina Gyllenstjernalle, vannoi hän samalla rakkautta isänmaalleen, velvollisuuksilleen, kaikelle mikä näytti hänestä korkealta ja pyhältä elämässä. Hän tunsi vastuunsa suuremmaksi kuin ennen.

Kun syleilyt ja onnittelut olivat suoritetut, kysyi Sten, oliko matka välttämätön.

"Mitä teillä oli sydämellänne! Me rouvat näemme heti sellaisen, ja sen onnen, jonka itse omistamme, suomme mielellämme muillekin."

"Sinä ilkeä sisar!" sanoi Kristina jääden edelleen Cecilian syliin.
"Minä luulin tosiaankin, että lähtisimme matkalle."

"Älä kysy minulta!" Ja hän kätki punastuvat kasvonsa sisarensa rintaa vasten.

Cecilia syleili häntä hellästi. "Olen kyllä nähnyt sydämeesi", sanoi hän. "Se on kauan ikävöinyt tätä hetkeä."

"Etkö luule, että nämä sanat ovat suloiset hänen korvissaan! Nyt olen häneltä liian pitkäksi aikaa riistänyt hänen oikeutensa. Herra ritari, annan teille luvan syleillä morsiantanne!"

Ja Sten riensi käyttämään sitä hyväkseen. Cecilia rouvan suostumuksella sai hän painaa ensisuudelman kauniin tytön huulille, ja päihdyksissä rakkaudesta ja onnesta palasi hän linnaan tapaamaan Märta rouvaa.

"Jos se on mahdollista, koetan saada hänet matkustamaan sisarensa luo joulua viettämään, se on viihdyttävä hänen ajatuksiaan."

Märta rouva teki ehdotuksen, mutta se hylättiin jyrkästi. Knut selitti, ettei hän ollut koskaan viihtynyt Ruotsissa niin hyvin kuin nyt.

Kun Sten ilmoitti hänelle liitostaan Kristinan kanssa, karahti hän punaiseksi, mutta toivotti hänelle onnea näennäisellä sydämellisyydellä.

Muutamia päiviä tämän jälkeen saapui Svante Niilonpoika Tukholmaan. Häntä odotti mitä hellin vastaanotto. Viisas emäntä salasi liikutuksensa nähdessään hänen kuihtuneen ulkomuotonsa, samalla kuin rakastava vaimo tuhansin tavoin koetti ilahuttaa ja viihdyttää häntä.

Suuresti ilahutti häntä tieto Stenin ja Kristinan liitosta. Hän sulki heidät molemmat syliinsä ja sanoi, että hän heidän nuoruudessaan näki takeen maan onnelle. He tulivat päättämään hänen työnsä.

Ja niin viettivät he yhdessä iloisen joulun. Svante Niilonpoika koetti pitää huolet loitolla, ja Märta rouva teki kodin hänelle niin miellyttäväksi kuin voi.

On selvää sanomattakin, että Kristina oli ikäänkuin aurinko, minkä ympärillä kaikki tähdet kiersivät. Ja päiväpaistetta toi hän mukanaan Stenille. Hänen näkemisensä nostatti nuoren miehen kasvoille aina säteilevän hymyn, ja tämä sanoi hänelle kerran melkein pelkäävänsä onneaan, niin suurelta näytti se hänestä.

"Meidän on koetettava olla niin hurskaita ja hyviä, niin kiitollisia ja nöyriä, että Jumalalla on meistä ainoastaan iloa", sanoi Kristina lapsenhymyllä, jonka Sten niin hyvin tunsi muinaisilta päiviltä. Ja kuka epäilee onnea, jota ennustaa rakastettu nainen?

Oltiin valmiit siihen, että sota puhkeaa kohta uudelta vuodelta. Millä tavoin Sten tulisi ottamaan osaa siihen, ei ollut määrätty; se riippui vihollisen hankkeista. Lankesi luonnostaan, että hän olisi mukana, ja se ilahutti sekä häntä että Kristinaa. Hänhän taistelisi isänmaan puolesta, ja jos tapahtuisikin suurin ajateltava onnettomuus, jos Kristina menettäisi sankarinsa, tietäisi Kristina, että tämä oli kuollut kunniakkaan kuoleman, ja jotka surulla toisistaan eroavat, he löytävät jälleen toisensa ilolla.

YLEISKATSAUS.

Ruotsissa on joulu, kenties enemmän kuin muualla, rahvaan rakkain juhla. Siksi säästää köyhinkin paremman palan, ja tuskin kukaan on niin saita, ettei hän silloin jaa yltäkylläisyydestään sille, jolla ei mitään ole. Yksinpä vetojuhdat ja taivaan linnutkin saavat joulun aikaan nauttia yleisen anteliaisuuden hyviä hedelmiä.

Ensin levisi huhu pienten kerjäläispoikien mukana, jotka kertoivat, että Norjan rajalla oli suurta liikettä. Sanottiin, että nuori kuningas kokosi väkeä käydäkseen köyhän Ruotsin kimppuun, ettei tämä enää saanut nauttia häiritsemättä joulurauhaansa.

Itä-Göötanmaalla ottivat talonpojat joutsensa seinältä ja teroittivat nuolensa, ennenkuin maakäräjät pidettiin, mutta useimmissa Smålannin kihlakunnissa kieltäytyi rahvas hakkaamasta murrosaitoja. "Me emme tahdo makailla niiden turvissa," sanoivat he, "vaan mieluummin istua kotona." Mutta smålantilaisetkin taipuivat lopulta lähtemään ja lupasivat elää ja kuolla valtionhoitajan puolesta.

Tammikuun puolivälissä nuori kuningas marssitti joukkonsa Norjasta Ruotsin puolelle. Mitään varsinaista vastarintaa ei hän alussa kohdannut, ja hän menettelikin harvinaisen siivosti.

Kaikkialle levitteli hän avoimia kirjeitä kuninkaalta, isältään, ja niissä sanottiin, ettei sotaa käyty Ruotsin kansaa, vaan kuninkaan ja rauhan vihollisia vastaan. Rahvaan oli maksettava veronsa hänelle, avustettava hänen sotaväkeään ruokavaroilla ja toteltava hänen käskyjään eikä kenenkään muun. Kirjeet lähetettiin papeille ja nämä luetuttivat ne kirkkomäellä. Itse pysyivät he syrjässä, tahtomatta niitä puolustaa tai vastustaa.

Talonpojat kuuntelivat tarkkaavaisesti. Ymmärtäväisemmät pudistivat paheksuvasti päätänsä, jupisten perkeleen juonista. Mutta suuret joukot raapivat korvallistaan, tuumien, että asiaa täytyi ajatella.

Sillävälin jatkoi vihollinen matkaansa Lindköpingin kautta Skaraan, jossa pysähdyttiin. Nuori kuningas levähti täällä ja piti iloisia seuroja, jollaikaa sotajoukon erinäiset osastot retkeilivät maaseutua pitkin Tivedeniä aina Läcköhön saakka, jota piiritettiin.

Kuningas oli kutsunut suuriin pitoihin kaupungin kaikki nuoret neitsyet ja neitoset, mutta kun äitejä ja sukulaisia ei ollut kutsuttu mukaan, ei ainoatakaan ollut saapunut. Tästä vimmastui kuningas niin, että kaupungilta vaadittiin paloveroa, samoin ryöstettiin tuomiokirkko, ja parvi sotamiehiä sai käskyn lähteä ryöstämään ja polttamaan.

Sittemmin lähti kuningas sieltä liikkeelle Jönköpinkiin päin. Täälläkään ei hän kokenut mitään vastarintaa; hänen toivottiin osoittavan sääliväisyyttä, jos hän esteettömästi saisi mennä eteenpäin.

Mutta nyt kertoivat hänelle vakoilijansa, että vihollis-sotajoukko kerääntyi Holavedenin rannalle, ja liikkui huhuja, että urhoollinen Hemming piispa oli sitä johtamassa.

Kuningas raivosi, kaikki saapuneet viestit kävivät yhteen siinä, että ruotsalainen sotavoima oli tanskalaista suurempi, ja olisi ollut uhkarohkeaa ryhtyä taisteluun sellaista päällikköä vastaan. Koko päällikkökunta neuvoikin siitä luopumaan. Silloin muisti "nuori kuningas", kuinka pahoin reippaat itägööttalaiset olivat pidelleet hänen isoisäänsä, ja tehden hiljaisen lupauksen pitää heidät muistissaan vetäytyi hän takaisin.

Pian sodittiin ja kahakoitiin koko maassa. Nuori Sten herra piiritti Bohusin ja koetti kantaa veroa Länsi-Göötanmaasta; mutta kansa rukoili armoa kuin henkensä edestä. Kristian kuningas oli sanonut, että hän itse tulee kantamaan verot pyhän Olavin päivän aikaan, ja jos silloin ei ole mitään annettavaa, ei hän ainoastaan hävitä ja polta, vaan ottaa hengenkin.

Sillävälin oleskeli valtionhoitaja Keski-Ruotsissa. Vesteråsissa pidettiin neuvoston kokous helmikuun 5 päivänä, ja siellä päätettiin, että oli saavuttava joka kolmannen viittätoista vanhemman miehen, asestettuna jousin ja tarpeellisin nuolin sekä kuuden viikon eväs mukanaan, paikkoihin, jotka linnanpäälliköt lähemmin määräsivät. Ja kaikkialta saapui kertomuksia, että kutsuntaa noudatettiin. Sotaväkeä oli sijoitettuna jokaiseen lääniin; oltiin valmiit vastustamaan uhkaavaa vihollista.

Niinpä ei taasen ollutkaan muuta kuin alituisia kahakoita. Ruotsin sotavoima ei ollut kyllin suuri ajaakseen tanskalaiset maasta kahdelta taholta. Eivätkä nämäkään voineet päästä maan herroiksi, sillä vaikkei tahtoa puuttunutkaan rauhan ystäviltä, ei heissä kuitenkaan ollut ketään kyllin pontevaa saamaan tahtonsa täytäntöön toiminnassa ja liittymisessä Tanskaan.

Hannu kuningas oli vimmoissaan sodan hitaisuuden vuoksi. Se oli maksanut Tanskalle suunnattomia summia, eikä mitään ollut voitettu. Ainoat edut oli saavutettu merellä, ja oli erittäin tärkeää saada siellä voitetuksi uudet viholliset. Niin Lyypekki kuin kuningaskin laittoivat innokkaasti laivastoaan valmiiksi laskemaan vesille.

Tanskalaiset joutuivat ensiksi. Kaksikymmentä laivaa kohotti purjeensa Jöns Holgerinpojan johdolla. Hän lasketti pitkin Itämeren etelärannikkoa, samalla kuin suuren hollantilaisen kauppalaivaston, joka oli saapunut salmelle, oli muutamain tanskalaisten sotalaivojen suojelemana purjehdittava edelleen Liivinmaalle, joka oli sen matkan määränä.

Jöns Holgerinpoika kääntyi ensin Travemündeä vastaan, mutta kun hän ei voinut mitään saada aikaan, jatkoi hän matkaa Wismariin.

Kesäkuu oli alullaan; kaupungissa vietettiin suuria markkinoita; kaikki ajattelivat vain huvittelemista, ei kukaan vihollista. Vartia istui yksin ylhäällä tornissa silmäillen yli iloisen kaupungin. Silloin huomasi hän suuren laivaston, joka hyvällä tuulella lasketti satamaa kohden. Päätäpahkaa syöksyi mies portaita alas ja ilmoittamaan pormestarille vaarasta. Mutta tämä istui parhaallaan iloisessa juomaseurassa; oivallinen braunschweigermumma sai hänestä kaiken näyttämään ruusunpunaiselta.

"Sinä hourit, vanha hupsu!" vastasi hän ojentaen miehelle täyden pikarin. "Juo äläkä löpise turhia."

"Ole vaiti ja juo, sanon minä! Jos olisi jokin vaara tarjolla, luuletko, että istuisin niin tyynenä!"

Torninvartija joi, sitten riensi hän takaisin tornikamariin, juuri kun tanskalaiset laivat laskivat ankkurinsa sataman edustalla.

Tämän nähdessään joutui mies pois suunniltaan, tarttui rumpuun ja nosti sellaisen metakan, että koko kaupunki kaikui.

Nyt oli hälinä yleinen. Pormestari ryntäsi juomapöydästään, raatimiehet, porvarit, kauppamiehet, talonpojat, naiset ja lapset, markkinavieraat ja ilvehtijät, kaikki syöksyivät yhtenä vilinänä satamaan. Mutta siellä oli yhtä mahdoton saada aikaan järjestystä kuin puolustusta ajatellakaan. Asukkaat saivat seistä katsellen, kuinka tanskalaiset purjehtivat pois vieden sataman edustalta mukanaan neljätoista sotalaivaa ja kuinka he sitten nousivat maihin ja sytyttivät etukaupungit palamaan.

Wismarista lähti Jöns Holgerinpoika Rostockiin, mutta joko kaupungissa oli kunnollisempi pormestari tai asukkaat olivat nukkuneet pois markkinahumalansa, kaikessa tapauksessa varustautuivat he vastarintaan ja ryntäsivät vihollista vastaan sellaisella menestyksellä, että tämä piti viisaimpana lähteä heti tiehensä laivoineen.

Sen jälkeen tuli Stralsundin vuoro. Kaupunki vallattiin, ja Jöns Holgerinpoika teki liiton Tanskan kuninkaan ja Pommerin herttuan välillä.

Nyt käänsi Tanskan laivasto pohjoista kohden ja saapui juhannuksen aikaan Voionmaan rannikolle. Täällä antoi päällikkö väkensä nousta maihin ryöstämään saarta. Hänen tarkoituksensa oli vallata Borgholma, ja piiritys alkoi. Mutta Kalmarin linnassa oli päällikkönä urhoollinen Juhana Maununpoika. Hän piti merta tarkoin silmällä, ja kun hän näki Tanskan laivaston suuntaavan matkansa Voionmaahan, kiiruhti hän lähettämään sinne sotavoiman, joka puhdisti saaren vihollisista. Puoliväliin toista sataa miestä otettiin vangiksi ja loput ajatettiin takaisin laivoihin.

Tanskan laivasto oli lähtenyt ryöstämään, ja olihan vielä hävitettävää. Kun Jöns Holgerinpoika lähti Voionmaalta, suuntasi hän sen sijaan retkensä vastapäätä sijaitsevalle Smålannin rannikolle. Täällä teki aseihin nostatettu rahvas urhoollista vastarintaa, mutta Juhana Maununpoika ei voinut estää sitä, että useita pitäjiä pahoin hävitettiin.

Lyypekkiläiset eivät saaneet laivastoaan valmiiksi ennenkuin heinäkuun lopulla. Siihen kuului neljäkymmentäkolme sotalaivaa ja neljätuhatta palkkasoturia. Kaksi raatimiestä oli asetettu ylipäälliköiksi, toinen heistä oli vanha tuttumme Eckermann. Jokaista laivaa komentamassa oli lisäksi kaksi porvaria.

Kunnon Lyypekin kaupungin kaikki asukkaat lähtivät Travemündeen näkemään laivastonsa lähtöä. Silloin liehuivat lukemattomat liinat ja terveisiä lähetettiin, eivät suinkaan vähimmässä määrin ne, jotka luemme ystäviemme ja tuttaviemme joukkoon. Laivasto suuntasi kulkunsa itään päin yhtyäkseen niihin laivoihin, joita odotettiin Wismarista ja Rostockista. Mutta näitä ei kuulunut. Vihdoin saapui tieto onnettomuudesta, joka oli kohdannut Wismaria, mutta lisäksi kerrottiin, että Tanskan laivasto oli asettunut talviteloilleen eikä tänä kesänä enää lähde vesille.

Tämän tiedon saatuaan purjehtivat lyypekkiläiset suoraan Bornholmaan. Täällä olivat he tuskin alkaneet nousta maihin ennenkuin näkivät merellä kuusikolmatta tanskalaista sotalaivaa. Tämän nähdessään lyypekkiläiset päästivät riemuhuudon. Nyt saadaan vihdoinkin taistella!

Molemmat laivastot järjestyivät. Ne taistelivat viikinkiläistapaan, kukin laiva kyletysten vihollislaivan kanssa, ja laivanvaltaus ratkaisi voiton.

Taistelu jäi ratkaisematta, molemmat puolueet saavuttivat voittoja; mutta Hannu kuningas ei suinkaan kerskaillut vähän sillä, että hänellä oli laivasto, joka oli yhtä hyvä, jollei parempikin kuin lyypekkiläisten, ja epäilemättä tämä olikin huomattava ajan merkki.

Hemming piispa oli jo aikaisin keväällä matkustanut Lyypekkiin. Hänen lannistumaton tarmonsa se oli kannustanut laivaston varustamiseen; mutta hän oli, kuten aina, samalla hankkinut itselleen vihamiehiä. Hän heitteli pisteliäitä ja ivallisia sutkauksiaan kaikkea pikkumaisuutta, kaikkia halpamaisia laskelmia vastaan. Hän sai naurajat puolelleen, mutta naurun esineiksi joutuneista tuli hänen vihollisiaan, ja heidän lukunsa lisääntyi päivä päivältä.

Oli epäilemätöntä, että merisodasta koitui Ruotsille se suuri etu, että se säästyi vihollisen äkkirynnäköiltä, kaupunkien ja kylien poltolta ja ryöstöltä, mutta saksalaiset Tanskan ystävät, jotka olivat jonkun aikaa pysyneet vaiti, alkoivat taasen näyttää elonmerkkejä. He puhuivat, kuinka kaupungin kauppa oli huonolla kannalla.

Turhaan selitti Hemming piispa, että jos Ruotsi vapautuisi vihollisistaan, näyttäytyisi se kyllä Itämeren kaupassa. Ne palvelukset, joita Lyypekki nyt teki ruotsalaisille, tulisivat nämä vastaisuudessa sadoin kerroin korvaamaan. Pian ei edes viitsitty väittää häntä vastaankaan. Yhä harvemmiksi kävivät ystäväin rivit, ja kun hän kävi kaupungin viranomaisten luona, sanoivat he olevansa poissa kotoa, vaikka hän varmasti tiesi, ettei niin ollut laita. Silloin alkoi tuittupäisen miehen sappi kiehua, töyhtömäiset kulmakarvat vetäytyivät kokoon, ja entiset ystävät poikkesivat toiselle kadulle päästäkseen häntä kohtaamasta.

Kun Eckermann palasi laivaston kera, teki hän sen ilosta uhkuvalla sydämellä. Hän oli vakuutettu, että Lyypekistä tehtäisiin samanlainen retki seuraavana kesänä, ja hän toivoi voivansa silloin toimittaa paljon enemmän kuin nyt. Samaa sanoi hän Hemmingillekin ensi kertaa hänen luonaan käydessään.

"Voitteko kääntää näiden rihkamasaksojen mielen?" huudahti katkeroitunut piispa. "Voitteko todistaa heille, että kunnia on enemmän kuin kurja kulta?"

"Sanon heille, että se on koronkiskontaa, joka antaa hyvän voiton", vastasi Eckermann hymyillen.

"Olen minäkin sen sanonut, mutta he eivät usko minua. Kaikki hyvät enkelit suokoot, että te saisitte aikaan enemmän!"

Mutta kun nuori mies palasi muutamain päivien kuluttua, sanoi hän:
"Täällä on jyrkempi pysty vastassa kuin saatoin kuvitellakaan."

"Enkö sitä jo sanonut! Olen oppinut perinpohjin tuntemaan nämä viheliäiset rihkamajuutalaiset, jotka kurjan voiton tähden ovat valmiit panttaamaan sielunsa iäisen autuuden. Minä pudistan tomun jaloistani ja kadun sitä päivää, jona tulin tänne tulleeksikaan!"

Näin sanoen tarttui Hemming hattuunsa, ja sanomatta sanaakaan jäähyväisiksi, välittämättä matkakapineistaan meni hän alas satamaan, missä useita aluksia oli lastattuina ja odottivat tuulta purjehtiakseen Ruotsiin. Hän tilasi paikan yhdellä niistä ja jäi laivaan, vaikka laivuri sanoi, ettei luultavasti lähdöstä tullut sinä päivänä mitään.

Kunnon Eckermann, joka oli seurannut jälestä, koetti hyvin sanoin saada hänet odottamaan vielä muutamia päiviä. Piispa ei viitsinyt vastatakaan. Ja kun edellinen piti huolen siitä, että hänen tavaransa pantiin kasaan ja vietiin laivalle, ei hän edes kiittänyt siitä.

Hän kuohui niin suuttumuksesta ja kiukusta, ettei edes tahtonut kääntää päätään kaupunkia kohden niin kauan kuin se oli näkyvissä. Yöt ja päivät hän käveli kannella edestakaisin; ketään ei hän puhutellut eikä kukaan uskaltanut puhutella häntä; mutta kaikki merimiehet katsoivat ihmetellen häneen, hiljaa kysellen toisiltaan mitä hän mahtoi hautoa mielessään.

Hän ajatteli isänmaata, joka oli hänen ainoa maallisen rakkautensa esine, jolle hän oli uhrannut nuoruutensa, miehuutensa, hehkuvan kaunopuheliaisuutensa ja mielensä urheuden. Hän oli nyt vanhus, joka katsoi taaksepäin muinaisiin aikoihin. Tosin näytti hänestä, että unioni oli mahdottomuus, mutta ennen valaisi toivo hänen ymmärryksensä; nyt synkensi sen epätoivo. Hänestä tuntui kuin Ruotsi seisoisi kaltevalla pinnalla, kuin täytyisi sen joutua perikatoon.

Ei siksi, ettei se olisi voinut pitää puoliaan. Hän ajatteli tätä rahvasta, jota hän niin usein oli vienyt taisteluihin, joka saattoi kärsiä ja kieltäytyä ja valittamatta uhrata henkensä ja verensä sen maatilkun puolesta, millä oli syntynyt. "Ruotsin kansa seisoo lujana kuin kallio", sanoi hän, "ja sentähden sitä ei voida kukistaa."

Mutta mikä ei taivu, voi taittua, ja Ruotsin suurmiehet tahtoivat musertaa ne luodot, jotka suojelivat isien maata.

Ja nyt vaelsivat kaikki maan suurmiehet hänen sielunsa silmien editse, hän tutki, arvosteli heidän tekojensa syitä ja lopuksi heitti ne ajatuksistaan pois kuin myrkylliset matelijat.

Hän ei ollut tyytyväinen edes Svante Niilonpoikaankaan. Tämä oli ollut liian heikko, ei ollut ymmärtänyt panna olkapäätään pyörän eteen ja mieluummin musertua kuin antaa perään.

Tämän käsityksen maailmasta ja ihmisistä päästi hän juurtumaan sielussaan. Oman hehkuvan isänmaanrakkautensa pani hän kaikkea sitä pikkumaisuutta, panettelua, kateutta ja vihaa vastaan, mitä hän oli kohdannut elämässä, ja on selvä sanomattakin, että hän maksaisi sen äärimäisellä halveksumisella. Mutta siihen liittyi myös eräs toinen tunne, palava kostonhalu.

Hemming Gadd tahtoi mielellään lyödä maailman hämmästyksellä ja hän mietti keinoja, jotka ukkosen iskun tavoin kukistaisivat hänen vastustajansa ja näyttäisivät heille hänen ylemmyytensä.

Tuuli kääntyi vastaiseksi, ja matka viivästyi. Se näytti kuitenkin piispaa vähät huolestuttavan. "Minä tulen kyllä ajoissa perille", sanoi hän.

Mutta vastatuulta seurasi myrsky. Meri aaltoili raskain, lyijynharmain lainein, rajusti hyrskyen. Pilvet ajelehtivat maata kohden harmaana savuna, vaahto pärskyi, touvit kitisivät ja vinkuivat. Laivuri seisoi itse ja väänsi ruoriratasta, mutta hiki valui suurina pisaroina pitkin hänen poskiaan.

"Antakaas, kun minä käyn käsiksi", sanoi hän, "tähystelkää te sillaikaa satamansuuta!"

Rannikko sukelsi tosiaankin näkyviin, heillä oli maata suoraan edessään; valkeita vaahtopatsaita ja hyökyaaltoja tyrskyi kaikkia kallioita vasten, mutta piispa väänsi ruoriratasta miehen voimin.

"Tuosta meidän on mentävä välitse", sanoi laivuri ja viittasi parin saaren tai luodon rakoon.

Aallot heittelivät laivaa korkealle, mutta piispa piteli lujasti kiinni, ja laiva syöksyi huimaavalla vauhdilla luotojen välitse. "Nyt voitte sanoa heille Lyypekissä, että minä se pelastin teidän aluksenne", sanoi hän poistuen ruorista.

SUOMALAISET YSTÄVÄMME.

"Mikä suurta on, se tapahtuu hiljaa!" Ja hiljaa oli Erik Turenpoika vaikuttanut sen läänin hyväksi, minkä hallitusmieheksi hänet oli asetettu. Surut ja huolet ojensivat joka hetki toisilleen kätensä, mutta hän kantoi edelliset kuten mies, ja jälkimäiset veivät kaiken hänen aikansa. Olemme jo ennen maininneet, että hänen päässänsä oli kauan pyörinyt kanavan rakentaminen Olavinlinnan ja Viipurinlinnan välille.

Vaarat idästä uhkasivat aina tanskalaiskahakoiden yhteydessä. Vuonna 1540 oli taasenkin tullut Suomeen kova vuosi, ja ankara linnanherra päätti, hankkiakseen kansalle työtä, todenteolla ryhtyä hommaamaan kulkuväylää Saimaan ja Viipurinlahden välille.

Työ alkoi. Satoja ihmisiä oli siinä käsin. Kaivokset Saimaan rantasärkillä olivat vielä viiden vuosisadankin jälkeen todistavat Erik Turenpojan mahtavan hengen voimasta ja rohkeudesta.

Työn keskeytyksen sai aikaan voimakkaampi tahto kuin hänen omansa. Joka päivä meni ritari työtä katsomaan ja jouduttamaan, ja aina seurasi häntä nuorukainen, jolla oli niin mustat salamoivat silmät. Se oli Sakko, mustalaispoika, joka nyt kuudentoista vuotiaaksi ehtineenä oli tummasta ihostaan huolimatta kaikkien naisten ihailun esineenä. Itse ei hän näyttänyt välittävän kenestäkään muusta kuin ritarista. Tämän toivomusten arvaaminen ja hänen käskyjensä täyttäminen näytti olevan hänen ainoa pyrintönsä.

Seuratessaan ritarin jälestä ja luullessaan olevansa huomaamatta koetti hän tarkoin asettaa jalkansa juuri siihen, mihin ritari oli juuri astunut. Gunilla rouva kertoi tästä nauraen herralleen.

"Hänen ikäisellään on aina joku, jota ihailee", vastasi Erik. "Hän kyllä löytää pian toisen ihailun esineen."

"Hänen ylistyksekseen täytyy minun sanoa, että hän välittää heistä hyvin vähän."

"Heidänkö luokseen hän menee, kun väliin katoaa täältä ja on poissa viikkokausia?"

"Kyllä hän koettaa parastaan tehdäkseen minulle mieliksi, mutta silloin näyttää hän niin onnettomalta, että pian päästän hänet menemään."

"Meidän pikku Annaamme kohtaan osoittaa hän ihmeellistä kärsivällisyyttä ja tekee mitä tyttönen tahtoo."

Tämä keskustelu tapahtui kamarissa rouvantuvan perällä, jossa ritari päivittäin vietti muutamia tunteja keskustellen emäntänsä ja leikkien lastensa kanssa. Kaksi tyttöstä astui sisään tervehtimään isäänsä. He niiasivat syvään ovella ja pysähtyivät sinne, kunnes saivat käskyn tulla lähemmäksi.

Silloin tulivat he siveästi suutelemaan isäänsä ja äitiään kädelle, ja vasta sitten, kun ensiksi mainittu oli ottanut heidät polvilleen, hyväillyt heitä ja leikkinyt heidän kanssansa, jätettiin juhlamenot sikseen, ja kaikki kolme olivat iloisia lapsia.

Nämä hetket olivat Gunillan onnellisimmat. Oli kuin hänen sydämensä olisi ollut hänen silmissään, niin ihastunein katsein katseli hän kaunista ryhmää.

Vanhin, Kaarina, oli äitinsä ilmetty kuva, mutta päinvastoin kuin tällä oli hänellä kiihkeä, tuittupäinen luonne.

"Mutta kun Märta rouva oli täällä, saatoitte puhua hänen kanssansa niin monista tärkeistä asioista, ja minä kuulin teidän sanovan, että oli suuri ilo jutella niin viisaan ja ajattelevan rouvan kanssa."

Erik herra seurasi häntä. Mutta ulkona pihalla ei ollut ketään muita kuin Sakko. Hän makasi kieritellen hiekassa ja nauroi kovaäänisesti.

Mitä tämä kaikki merkitsi? Silloin kuului uudestaan valittava huuto, ja kas, ylhäällä räystäskourulla istui nuori Akseli.

"Ole huoletta, sillä ei ole mitään vaaraa!" vastasi ritari nojautuen ulos ikkunasta.

Poikanen kapusi muurille kuin kissa. Hän pysyi kiinni pienimmässäkin kiveyksen kulmakkeessa, ja kun hän vihdoin oli ylhäällä, tarttui hän pojan vyötäröön ja kapusi alaspäin yhtä ketterästi kuin oli mennyt ylöskin.

Gunilla rouva tohti pelästyksissään tuskin hengittää; hän odotti, että molemmat syöksyisivät alas nurinniskoin.

Mutta Sakko laski pojan varovasti maahan ja kopisteli tomua hänen takistaan pilkallisesti hymyillen, ikäänkuin olisi tahtonut sanoa: "Ei edes sekään ole kärsinyt vahinkoa."

Heloittavan punaisena tuli poika vanhempiensa luo; häntä hävetti se, että oli ollut niin arka.

"Minä pyydän Sakkoa viemään minut sinne ylös, enkä minä huuda", vakuutti kuusivuotias Kaarina.

Gunilla rouvan selitys, ettei hän sallinut heidän kummankaan ottaa osaa sellaisiin leikkeihin, ratkaisi asian.

Mutta lorun loppu oli, että Sakko luikki tiehensä, joko peläten toria tai muusta syystä. Kukaan ei ollut nähnyt hänen menevän, kukaan ei tiennyt, mihin hän oli mennyt, mutta kaikki kaipasivat häntä. Ritarista, hänen emännästään, heidän lapsistaan aina vähäpätöisimpään kyökkipoikaan olivat kaikki häneen mieltyneet, tunsivat osanottoa, jopa ihailuakin häntä kohtaan.

Epäilemättä turhamaisuus oli Sakon luonteelle ominainen piirre, eikä hän varmaan olisi sietänyt sitä, joka olisi ollut hänelle välinpitämätön. Jos hän sitä vastoin kuuli ympärillään tunnustuksen huudahduksia tai näki kauniin neitosen heittelevän helliä katseita, silloin ei hänen riehakalla hilpeydellään ollut mitään rajoja, ja hurjilla uhkateoillaan saattoi hän usein saada kauhuihinsa sen, jonka sydän oli juuri tulvehtinut hellistä tunteista.

Nuhteita ei hän kärsinyt koskaan ja kuritusta vielä vähemmän. Lapsena oli hän kerran saanut linnanvoudilta selkäänsä, mutta sen jälkeen piiloutui hän heinäparvelle, ja kun hänet useiden päivien perästä sattumalta sieltä keksittiin, oli hän melkein nälinkuolias. Kun häneltä kysyttiin, miksei hän ollut tullut ilmoille, vastasi hän, ettei hän koskaan olisi sitä tehnyt vapaasta tahdostaan.

Siitä pitäen sai hän olla omassa vapaudessaan. Gunilla rouva saattoi joskus tehdä hänelle muistutuksia, mutta vaikka hän silloin olikin vaiti, osoitti hän sitten rouvalle silmiinpistävää kylmyyttä.

Mutta jos kerrottiin muista nuorukaisista, joilla oli ollut samoja vikoja kuin hänelläkin, mutta olivat ne jättäneet, silloin kuunteli hän jännitetyllä tarkkaavaisuudella, ja silmien vilkunnasta saattoi huomata, kuinka suuresti se kiinnitti hänen mieltään.

Rakkauteen ja uhraavaisuuteen oli hän pystyvämpi kuin kukaan. Erik herran ja Gunillan puolesta olisi hän vähintäkään arvelematta uhrannut henkensä. Kaarinakin oli hänelle hyvin rakas.

Kun ritari kertoi hänelle hänen mummonsa, Valmyran, kuolemasta, joutui hän kovan pelästyksen valtoihin.

Kyynelet syöksähtivät hänen silmistään, ja hän värisi kuin kovan vilutaudin kourissa.

"Hillitse mieltäsi", sanoi ritari. "Sellainen suru on epämiehekästä, ainoastaan naiset valittavat."

Hän lakkasi itkemästä aivan kuin taikaiskulla ja seisoi kalpeana ja näköjään tyynenä ritarin edessä.

Kun hän palasi viiden päivän kuluttua, kysyi ritari häneltä, missä hän oli ollut.

"Pappi on sanova sinulle, että sellaiset ajatukset ovat Jumalan käskyjä vastaan."

"Minä uskon Väinämöiseen ja Ilmariseen, kuten isäni, veljeni ja sisareni ovat tehneet ennen minua."

"Kaikki ne, jotka harhailevat ympärinsä kuten metsän otukset, joilla on taivas kattonaan ja suuri metsä makuukamarinaan, kaikki ne ovat Valmyran sukulaisia ja ystäviä, ja he ovat minunkin."

"Osaanhan ohjastaa hevosta. Heittää keihään, niin että se sattuu otusta keskelle rintaa, osaan yhtä hyvin kuin joku muukin. Luulen myös osaavani ampua nuolen vihollisen sydämeen, ja vaikkapa silmäänkin! Mitä vielä tarvitaan?"

Sakko näytti ritarista melkein nuorelta atleetilta, seistessään siinä pystypäin, ylpeänä ja tyynenä.

"Pakanalle riittää se yllinkyllin", sanoi hän. "Kristityn sitä vastoin tarvitsee osata paljon enemmän."

Täten oli keskustelu lopussa eikä siihen koskaan palattu, mutta Erik herra pääsi pian siihen kokemukseen, että pakanan sydämeen voi väliin luottaa varmemmin kuin sellaiseen, joka on kristitty — ainoastaan nimeksi.

Niissä mieslukuisissa joukoissa, jotka virtailivat ottamaan osaa kaivostöihin, oli useita ennen aikojaan kumartuneita. Heidän kasvonsa olivat nälän ja huolten kuihduttamat, silmät alituiseen kiintyneet maahan. Siellä oli heillä työnsä, mistään muusta eivät he välittäneet. Nämä olivat kunnollisimpia, luotettavimpia työmiehiä, he olivat harvasanaisia ja äärimäisensäästäväisiä.

Mutta maan oman väestön joukossa oli myös muutamia liivinmaalaisia. Nämä olivat päinvastoin kuin suomalaiset lörpöttelijöitä ja mielistelijöitä.

Päällysmies, joka oli ottanut heidät Erik herran tietämättä, puolustautui sillä, että hän luuli olevan ritarille samantekevää, mihin kansallisuuteen he kuuluivat, kunhan vain tekivät velvollisuutensa.

Jokaisella oli evästä mukanaan, mutta kun eväät eivät olleet suuret, tuli pian puute. Useimmilla oli pitkä matka kotiin, eikä sielläkään ollut mitään saatavana. Sentähden oli pakko turvautua säästörahoihin hankkiakseen lähempää, mitä ilman ei voinut tulla toimeen: se on suolaa ja leipää.

Liivinmaalaiset olivat suurella taitavuudella osanneet kiehentäytyä suomalaisten luottamukseen. He tarjoutuivat hankkimaan elintarpeita huokeaan hintaan, ja kun nämä osoittivat epäileväisyyttä, vetosivat he päällysmieheen, joka selitti, ettei hänen tietääkseen voitu liiviläisistä sanoa mitään pahaa.

Tämä ratkaisi asian. Kerättiin rahat, ja muuan liiviläinen sanoi omilla varoillaan tahtovansa lähteä Turkuun ostoksille.

Hän lähti tosiaankin, mutta jälellä olevat niukat ruokavarat eivät voineet riittää puoleksikaan siitä ajasta, jonka vei matka Turkuun ja takaisin.

Kun Sakolla ei ollut mitään muuta tehtävää, oli hänellä tapana seisoskella katsellen kanavatyötä. Väliin saattoi tapahtua, että hän teki muutaman lapionpiston, ja silloin oli päällysmiehellä tapana mielistellen sanoa, että jos hän tahtoi, saattoi hän ansaita puolta enemmän kuin muut.

Sakolle olivat tuttuja useimmat nämä köyhät suomalaiset työmiehet. Heillä oli kurjat risumajansa siellä täällä metsissä, ja metsiä harhaillessaan oli hän levähtänyt heidän luonaan. Ravintona, jolla heidän nyt täytyi elää, oli usein keitetty peuranjäkälä, ja hän oli siis päässyt selville, että silläkin saattoi elää.

Mutta nyt hänestä nämä ihmisrukat näyttivät kurjemmilta kuin milloinkaan. Hän ei tiennyt mitään ahdistavasta hädästä, vaan luuli heidän tekevän työtä liian kovasti ja koetti sentähden taivuttaa heitä ottamaan lepopäivän.

Oli käsissä päivä, jolloin viimeiset ruoka-annokset oli syötävä. Muutamat päättivät säästää sen huomiseen; useimmat pakoitti nälkä syömään omaa — ja toistenkin.

Vielä vuorokauden jaksoivat he nähdä nälkää. He muistuttivat nyt enemmän haamuja kuin eläviä ihmisiä, hiki valui pitkin laihoja poskia, ja ainoastaan vaivoin he jaksoivat nostella raskaita, jyrkeitä lapioitaan.

"Herra ritari", sanoi hän, "katson velvollisuudekseni eroittaa nykyiset työmieheni, sillä he ovat laiskoja ja kelvottomia."

"En ole muutamiin päiviin ollut niin hyvässä voinnissa, että olisin jaksanut tulla heidän luokseen", vastasi Erik herra. "Huomenna teen sen. Sittenpähän nähdään."

Päällysmies meni työmiesten luo. "Linnassa ei olla oikein tyytyväisiä teihin", sanoi hän.

"Meillä ei ole leivän palaakaan, me kuolemme nälkään!" huusivat kaikki yhdestä suusta.

"Ja tuossa makasiinissa on monta sataa säkkiä leipää ja jauhoja, kellarissa on olutta, että voisitte monet kerrat juoda itsenne päihdyksiin", virkkoi päällysmies.

"Mutta sitä ette saa, vaikka voisitte maksaa kuinkakin hyvän hinnan… Se on linnan väkeä eikä yksinkertaista rahvasta varten."

Päällysmies meni. Kylvö oli tehty, varmaankin alkoi se nyt työntää orasta.

"Minulla ei ole siihen oikeutta, sillä kotona on niin monta nälkäistä suuta."

Niin huutelivat sikin sokin, mutta lopulta koko joukko hurjalla raivolla syöksyi makasiinille. Nälkä tekee ihmisen eläimeksi, ja kuten eläimet jyrsivät ihmisparat leipää ja lihaa, jota he löysivät suuret kasat.

Ahneimmat löysivät heti tien kellariin, he joivat, janosta melkein mielipuolina, niin kauan kuin jaksoivat. Vaikka mielessä vilahtikin ajatus, että rangaistus oli seuraava, niin mitä siitä: hetken nautinnosta eivät he siltä tahtoneet kieltäytyä. Saada kerran elämässään kyllikseen, ylenpalttisesti, se oli nautinto, jonka ensi kerran kokivat.

Päivän ensi säteet löysivät heidät makaamasta kellarissa, paljaalla maalla, ladoissa, heidän tavallisissa makuupaikoissaan. He makasivat niin raskaasti kuin eivät koskaan tahtoisi herätä.

Päällysmies oli edellisenä päivänä, valitettuaan linnanherralle, lähtenyt monien peninkulmien päähän jollekin asialle. Hän ei siis tiennyt, mitä oli tapahtunut. Makasiini oli kappaleen matkan päässä linnasta. Sielläkään ei ollut kuultu mitään.

Sakon, joka päivittäin kuljeskeli väen joukossa, oli herransa lähettänyt asialle hänetkin eikä häntä odotettu kotiin useihin päiviin. Päällysmies kertoi kovin kauhistuksissaan tapahtumasta ritarille.

"Suurin syy on teidän", sanoi tämä. "Te olisitte voinut estää pahan, jos olisitte heti kutsunut apua!"

"Älkää rangaisko minua! Olen köyhä mies!" vastasi mies langeten ritarin jalkoihin.

"Mutta laiminlyöntinne tähden pakoitatte nyt minut rankaisemaan kahtasataa miestä!"

"Siinä on rangaistusta kylliksi, kun ei näinä leivättöminä aikoina voi enää ansaita mitään."

"Saavatko he tulla ilmaisemaan nöyrän kiitoksensa niin suuresta armeliaisuudesta?"

Sillä välin olivat työmiehet heränneet eleille, jos niin voi sanoa siitä puolihumalaisesta turrustilasta, missä he olivat. Yhteen ajautuneina kuten lammaskatras odottivat he äänettöminä tuomiotaan.

"Rientäkää, joutukaa pois täältä!" sanoi hän. "Tiedän hyvin, mihin vaaraan antaudun alttiiksi, mutta kahtasataa ihmistä en voi rangaista niin ankarasti."

Miehet katsoivat hämmentyneinä häneen, he eivät ymmärtäneet hänen tarkoitustaan.

"Ja sitten puhuitte te kaikesta siitä hyvästä, mitä oli saatavissa!" puuttui toinen puheeseen.

"Tahdotteko syyttää minua syntisistä himoistanne?" huudahti päällysmies. "Minua, joka teidän tähtenne antaudun vaaraan, että minutkin ajetaan pois?"

"Onko meidän palattava vaimojemme ja lastemme luo tyhjemmin käsin kuin sieltä läksimme?"

"Minä ainakin tahdon tehdä sen tupani lähellä, niin heidän ei tarvitse lähteä minua kaukaa etsimään."

Mutta suurin joukko oli vielä jälellä. Nämä olivat sellaisia, jotka asuivat kauimpana metsissä, ja he neuvottelivat, eikö heidän ollut alistuttava rangaistukseen saadakseen jatkaa työtä…

Mutta silloin ilmoitti heille päällysmies, että tulossa oli kokonainen lähetys liivinmaalaisia. Ritarin aikomus ei missään tapauksessa ollut pitää heitä kauemmin.

"Uskallatteko uhkailla!" tiuskaisi päällysmies. "Pian pois täältä, minä en enää teitä sääli!"

Ja nyt hajosivat he kuten akanat tuuleen, ja kahdessasadassa kurjassa kodissa tuli kurjuus jos mahdollista vieläkin suuremmaksi.

Yksi ainoa vähäpätöinen teko voi olla kuin kipinä kuivassa metsässä; se voi sammua tyhjiin, mutta yltyä myös kaikkea kuluttavaksi tuleksi.

Kun päällysmies oli nähnyt viimeisen työmiehen katoavan näkyvistään, vetäisi hän helpoituksen huokauksen ja palasi kotiaan. Näiden kahdensadan palkasta karttui yhteensä sievoinen summa, jonka hän saattoi lisätä säästöihinsä. Mies oli jumalaapelkääväinen sielu, ja sentähden kiitti hän pyhää neitsyttä siitä voitosta, jonka oli viisaudellaan saavuttanut.

Ritari oli lähtenyt alas kaivoksille. Hän odotti, että miehet lankeaisivat polvilleen ja pyytäisivät jäädä paikoilleen, ja hän oli taipuvainen siihen suostumaan.

Mutta ketään ei tullut, ketään ei näkynyt. Päällysmies sai vihiä, että ritari oli alhaalla kaivoksella, ja hän riensi sinne ja vakuutti syvään kumarrellen, että työ alkaa muutamain päivien perästä uudelleen.

"Eivät nämä, mutta minä olen jo lähettänyt kutsumaan toisia, joiden luulen olevan parempia."

Muuan Erik herran periaatteista oli, että piti aina ensin lakaista oman ovensa edusta, ennenkuin meni muiden kynnyksille, öin ja päivin mietti hän keinoja, miten lieventää hätää Suomessa, ja ottaisiko hän nyt työhön vierasta väkeä oman väen edellä? Jos pieni osa siitä olikin osoittautunut kelvottomiksi, ei siltä ollut mitään syytä epäillä kaikkia.

Ensi kertaa juolahti hänen mieleensä, ettei päällysmieheen kenties ollut luottamista.

Mutta kaikki väki oli poissa, hän ei tiennyt mitään keinoa päästäkseen totuuden perille.

Kun Sakko palasi takaisin ja vanhan tapansa mukaan riensi kaivokselle tapaamaan ystäviään, hämmästyi hän nähdessään heidän kaikkien olevan poissa. Silloin sai hän kuulla kertomuksen siitä hirveästä rikoksesta mikä oli tehty. Hän pudisti päätänsä eikä voinut käsittää, kuinka asianlaita oli. Mutta ritarille ei siitä uskaltanut puhua hän eikä kukaan muu.

Tavallisesti kansa toi linnaan metsänotuksia enemmän kuin siellä tarvittiin, mutta Erik herra oli käskenyt, ettei ketään saanut lähettää pois tyhjin toimin, vaan kaikille oli annettava syötävää.

Mutta nyt ei tullut ketään. Vahinko oli tosin pieni, sillä linnan omat metsämiehet voivat yllin kyllin tyydyttää tarpeen, mutta se herätti kummastusta. Ja samoin herätti ihmettelyä se, että niin aniharvat tulivat pyytämään apua.

Oltuaan muutamia päiviä kotona teki Sakko muutaman tavallisia retkiään, kukaan ei tiennyt mihin. Mutta kun hän palasi takaisin, ei hän ollut entisensä kaltainen, ja kun kysyttiin syytä siihen, löi hän asian leikiksi.

Oli kulunut noin kaksi kuukautta siitä, kun kaivostyö pysähtyi. Oli elonaika käsissä, ja ritari arveli, että nyt jos koskaan olisi kansalla työtä elatuksekseen. Sitä paitsi oli hänen aikansa hyvin täpärällä. Asema Ruotsissa ei ollut ilahuttava. Hän oli tarmonsa takaa varoittanut liitosta hansakaupunkien kanssa ja ennustanut, ettei näihin ollut luottamista. Kun liitto siitä huolimatta, etupäässä Hemming Gaddin kehoituksesta, tehtiin, piti hän tarkoin silmällä Suomen rannikoita ollakseen valmis vastustamaan tanskalaisten mahdollisia hyökkäyksiä. Kun sitten tuli tieto, että Hannu kuningas oli tehnyt Lyypekin kanssa sopimuksen molemminpuolisesta avusta, silloin hän näki, kuinka uhkaavat pilvet kasaantuivat yhä sankemmiksi, mutta pelottomana päätti hän ei ainoastaan tehdä kaikkensa Suomen suojelemiseksi, vaan myös varustaa laivoja Ruotsiakin puolustamaan.

Tässä tarkoituksessa kirjoitti hän Suomen piispalle, linnanisännille ja voudeille, että he olisivat valmiit noudattamaan ensi kutsua.

Itäisen vihollisen uskoi hän pystyvän panemaan kaikki hänen laskunsa mullin mallin. Ritari Turenpoika ei tiennyt, että hänen pahimmat vastustajansa olivat häntä paljon lähempänä.

Kuolevaisuus oli tänä ja edellisenä vuotena ollut suuri Suomessa. Johannes piispa kuoli aivan äkkiä ja oli valittava seuraaja. Monia kelpo miehiä seurasi piispaa hautaan, mutta viikatemies kaasi myös tuhansia, joita ei kukaan laskenut ja joiden kuolemasta ei kukaan tiennyt. Hätä ja kurjuus heidät oli näännyttänyt!

Mutta oli käsittämätöntä, ettei enää näyttänyt olevan samaa luottamusta kuin ennen. Kansa ei tullut enää hänen luoksensa valittamaan hätäänsä, apua ei otettu enää vastaan kuten isän kädestä. Heidän välillään oli jotakin… Hän luki epäluottamusta kansan silmissä, hän vainusi sitä tuhansissa pikkuseikoissa, ja hän kyseli itsekseen: mikä voi olla syynä?

Gunilla rouvalla oli tapana retkeillä ympäri vieden lahjoja köyhille ja sairaille, ja hänen tuloaan tervehdittiin aina ilolla ja siunauksella. Tavallisesti saivat hänen molemmat vanhimmat lapsensa tulla mukaan, ja pikku Kaarina oli hyvin tuttu tuvissa useiden peninkulmien alalla. Kun tuli talvi, retkeilivät he reellä, eikä mennyt ainoatakaan viikkoa heidän tekemättä paria retkeä.

Muutamia viikkoja ennen joulua sairastui Erik herra. Hän toipui kuitenkin pian sen verran, että voi nousta vuoteestaan, niin että yhdessä voitiin viettää joulu ilossa ja riemussa.

Sakko oli ollut milloin poissa, milloin kotona. Koko hänen käytöksessään oli ihmeellistä levottomuutta, enimmäkseen puuhaili hän lasten kanssa, mutta hän ei tahtonut päästää heitä menemään kauas linnasta.

"Täällä on sekä susia että karhuja", sanoi hän Gunilla rouvalle. "Tulee kova talvi, ne uskaltavat tulla lähemmäksi kuin ennen. Pitäkää lapsia tarkoin silmällä, jalo rouva!"

"Hän on jättänyt heidät teidän suojelukseenne", vastasi Sakko, "ettekä te koskaan saisi lohdutusta, jos heille tapahtuisi jotakin!"

Tosin Gunilla rouvasta poika puhui hyvin rohkeasti, mutta viime aikoina oli Sakkoon nähden totuttu sietämään paljon. Nytkin tyytyi linnanrouva äänettömyydellään osoittamaan hänelle tyytymättömyytensä.

Jo edellisenä syksynä puhuttiin, että kansa piti metsissä kokouksia ja neuvotteluja, mutta kun kaikki kävi rauhallisesti, ei kukaan siitä välittänyt. Mutta näiden kokousten tarkoituksesta liikkui ihmeellisiä huhuja. Valmyra oli ollut näiden ihmisten joukossa eräänlainen papitar, hänen tahtonsa oli heidän lakinsa.

Mutta hänen kuoltuaan ei päästy yksimielisyyteen johtajasta, joko sitten ei ketään pidetty ansiokkaana tai mielipiteet muuten jakaantuivat.

Niiden työmiesten joukossa, jotka oli lähetetty pois kaivokselta, oli muuan vanha mies, Jorma nimeltään. Hän oli heistä ainoa, joka ei ollut mukana murtautumassa makasiiniin eikä kellariin, mutta siitä huolimatta jakoi uskollisesti toveriensa kohtalon eikä pitänyt sitä minään ansionaan.

Seuraavassa kokouksessa puhuttiin uudestaan johtajasta, ja silloin huusivat monet sadat siksi Jormaa. Useimmat läsnäolijat eivät häntä tunteneet, mutta silloin sanottiin, kuinka hän oli menetellyt, eikä näistä ihmisistä näyttänyt mikään suuremmalta kuin se kiusaus, jonka hän oli kestänyt. Jorma valittiin yksimielisesti, ja hänelle riennettiin siitä ilmoittamaan.

Kauas metsään, melkein esiinpistävän kallionkielekkeen alle, oli hän laittanut pienen kotansa. Lähettiläät löysivät hänet sairaana ja nälinkuoliaana. Mutta se kuumeenhehku, joka paloi hänen silmissään, näytti heistä jumalalliselta valolta. Ja arvelematta tempasivat he hänet sammalvuoteeltaan ja kantoivat hänet kokouspaikalle.

Hänelle annettiin syötävää ja juotavaa ja sanottiin, mikä tärkeä tehtävä hänelle oli uskottu. Ja tahdonlujuudella, joka antoi voimaa kuihtuneelle ruumiille, nousi hän pystytetylle lavalle, jolta hän saattoi nähdä tuhansiin nousevat kuulijansa.

Hänen katseensa harhaili heidän ylitseen, huulet värähtelivät. Silloin ojensi hän käsivartensa ja huudahti kimakalla, vihlaisevalla äänellä: "Uhratkaamme!"

Oli kuin sanalla olisi ollut nuolenkären terävyys ja tämä nuoli osunut jokaisen rinnassa olevaan sydämeen. Kansa heittäytyi alas maahan, ulvottiin ja huudettiin, itkettiin ja naurettiin.

Jorma oli vaipunut alas lavalle; hän ei jaksanut puhua enempää, mutta sanassa olikin kylliksi; se ilmaisi ikävöimisen, joka tajuamatonna piili joka sydämessä.

Sovitus ja unhotus! Jokaisella oli raskas omatunto rinnassaan ja jokainen tahtoi päästä taakastaan. Uhri ei sisältänyt sovitusta ainoastaan korkeamman olennon kanssa, vaan myöskin kaikkien välillä; mutta siihen vaadittiin, että kaikkien oli uhrattava ja uhrattava puhtaimpansa ja parhaansa.

Useimmat näistä ihmisistä olivat kastetut kristinuskoon, mutta se oli heille ainoastaan ulkonainen toimitus. Valkoinen Kiesus oli kyllä hyvä herra, mutta hän oli heille vieras. Heidän isänsä eivät tunteneet häntä, ja he tahtoivat pitää kiinni isiensä uskosta. Ja sentähden oli heidän nyt valmistauduttava uhraamaan. Oli tutkisteltava itseään ja tuumittava, oliko uhri ankaralle Jumalalle otollinen. Sellainen oli se ainoastaan silloin, jos uhrattava oli uhraajalle yli kaiken kallis.

Ajaksi, jolloin uhri oli toimitettava, määräsi Jorma tulevan vuoden uuden kuun ensi päivän. Ja sanakapula pantiin siitä kiertämään ympäri maan. Viesti kulki suusta suuhun, lapsilta vanhoille, miehiltä naisille, ja niin tuli se huhuna niidenkin kuuluviin, joiden ei siitä pitänyt tietämän, ja he värisivät kauhusta, ettei uhri tarkoittanut ainoastaan valkoisia karitsoita, lehmiä, hevosia, vaan myös niitä lapsia, jotka erityisesti olivat vanhemmilleen rakkaat.

"Jos lapsi on isälle hyvin rakas, täytyy hänen uhrata se. Täten sovittaa hän kaikki ne, joita vastaan on rikkonut. Kun he näkevät, että hän on katunut ja sovittanut syntinsä, rakastavat ja uskovat he häntä yhtä suuresti kuin ennenkin."

"Minä en saisi koskaan lohdutusta sellaiselle surulle!" puuskahti
Gunilla. "Siitä koituisi kuolemani!"

"Puhut syntisesti! Eikö lapsestakin ole tuleva riippumaton ihminen
Jumalan edessä?"

"Siinäpä sanoitte!" huudahti poika säkenöivin silmin. "Heidän on annettava henkensäkin toistensa puolesta!"

"Kristinoppi on rakkauden ja anteeksiantamuksen oppi. Sovituksen, jota me etsimme, löydämme nöyrästä uskosta häneen, joka kuoli meidän kaikkien puolesta."

"Kun te sanotte sen, käsitän minäkin tarkoituksen," vastasi Sakko; "kunnianarvoisat isät sotkevat sen."

"Kuule sitten minua! Minä tahdon mielelläni sanoa sinulle niin paljon kuin ymmärrän."

Näin sanoen kumartui hän maahan, painoi Gunilla rouvan hameen liepeen huulilleen ja juoksi ulos.

Päällysmies, josta ennen olemme puhuneet, oli yhä jäänyt ritarin palvelukseen. Hän oli eräänlaisena palvelusväen valvojana, mutta huolimatta pehmeästä, mielistelevästä käytöksestään oli hän kaikkea muuta kuin suosittu heidän keskuudessaan. Sakko varsinkaan ei voinut sietää häntä, ja toinen maksoi hänelle samalla mitalla. Ei mennyt päivääkään ilman muistutuksia, kyselyjä, missä hän oli oleskellut, ja salaviittauksia, ettei häneen ollut luottamista. Tämä oli varovaisin sanoin sanottu ritarille niin moneen kertaan, että tämä melkein vastoin tahtoaan alkoi epäillä Sakkoa ja pitää hänkin puolestaan pojan alituista poissaoloa jokseenkin kummallisena.

Eräänä päivänä, kun nuorukainen palasi oltuaan poissa kokonaisen viikon, jollaikaa mies oli viittaillut kaikenlaista pahaa hänestä, kutsuttiin hänet heti ritarin luo. Täällä sai hän ankaria sanoja ja nuhteita. Hänen oli joko pysyttävä linnassa ja tekemällä jotakin hyödyllistä ilmaistava kiitollisuuttaan kaikesta hänelle osoitetusta hyvyydestä tai lähdettävä tiehensä eikä koskaan palattava.

Sakko seisoi äänetönnä ja kunnioittavassa asennossa, mutta kalpein poskin, ja kuunteli ankaraa herraa. Kun tämä oli lopettanut, sanoi hän liikutuksesta vapisevalla äänellä:

"Minä en kelpaa mihinkään vakavaan työhön, ja te olitte luvannut minulle, että minä saisin tulla ja mennä milloin tahdoin. Kiitollisuuttani voin kenties osoittaa muulla tavoin, mutta koska te tahdotte, niin minä lähden."

Näin sanoen kumarsi hän syvään ja riensi pois. Ritari oli vähällä huutaa hänet takaisin. Hän katui katkerasti lausumiaan ankaria sanoja. Sakko ei ollut tehnyt mitään pahaa, ja hän oli tosiaankin antanut pojalle luvan mennä ja tulla milloin itse tahtoi.

Sakko ymmärsi, ketä hänen oli tästä kiittäminen, ja hän päätti kostaa. Kun hän sentähden kohtasi tiellä saman liiviläisen, joka työmiesten puolesta oli matkustanut Turkuun ostamaan leipää, juolahti heti hänen mieleensä, että tämä saattoi antaa hänelle keinot siihen.

He puuttuivat puheihin, ja liiviläinen kertoi, että hän tuli vaatimaan päällysmieheltä rahoja, jotka tämän täytyi suorittaa.

"Väestä, jonka pestasin Liivinmaalta, mutta joka täytyi lähettää takaisin."

"Ajatelkaas, sitä minä en luullut! Mutta sanokaa minulle silloin, saivatko talonpojat takaisin leipärahat, jotka hän otti minulta?"

"Enkös jo arvannut! Ja sitten maksatti hän minulla pestirahat sentähden, että minä muka olin pitänyt liian kiirettä pestaamisessa. Mutta nyt olen ollut tuomarin puheilla, ja minä kyllä saan oikeuteni."

Nyt paljastui petos. Sana sakeni sanasta. Ritari oli maksanut väen palkat, mutta päällysmies oli pitänyt ne omina hyvinään.

Oli merkillistä nähdä tällöin Sakkoa. Ensin tuijotti hän eteensä, että saattoi luulla silmien muljahtavan hänen päästään pois, sitten pääsi metsäläinen valloilleen. Hän heittäytyi maahan pitkäkseen, päästi raikuvan riemuhuudon, teki korkeita hyppyjä, itki ja nauroi vuoronperään. Mutta lopulta hän heittäytyi polvilleen ritarin eteen, suuteli hänen käsiään ja pyysi häntä ottamaan puukon ja pistämään sen hänen sydämeensä, koska hän oli voinut epäillä sellaista isäntää.

"Luulit siis, että minä tahdoin pettää työmiehiä?" kysyi Erik herra, melkein hämmästyksissään.

Mutta lintu oli jo lentänyt matkoihinsa. Luultavasti oli hän huomannut keskustelijat ja arvannut, että hänestä puhuttiin. Tyhjä lipas vain oli jälellä keskellä lattiaa hänen huoneessaan. Siinä oli hän pitänyt syntirahoja kätkössä, ja ainoastaan nämä oli hän ottanut mukanaan.

Asia koski kovasti Erik herran mieleen. Nyt oli hän saanut selityksen rahvaan kummalliseen käytökseen, ja syvemmin kuin hän tahtoi tunnustaa harmitti häntä se, että heillä oli näennäisesti päteviä syitä epäluuloon.

Päällysmiehen kaikki kapineet tutkittiin mitä tarkimmin. Ritari toivoi löytävänsä työmiesten nimiluettelon voidakseen siten nimismiesten kautta toimittaa takaisin heidän omansa. Mutta siihen kului pitkä aika.

Oli kaunis tammikuun päivä kuun lopussa. Gunilla rouva oli kuormittanut koko reen täyteen ruokia ja juomia, jakaakseen ne köyhien majoissa. Hän itse ajoi Kaarinan ja kahden neitosen kera reessä, Akseli taasen seurasi muutaman poikasen kanssa ratsain. Erik herra oli muutamain asemiesten ja palvelijain kanssa, niiden joukossa Sakkokin, lähtenyt käräjäpaikalle eräiden levottomuuksien johdosta. Gunilla rouva lähti aivan päinvastaiselle suunnalle.

Ripeästi kiitivät korskuvat hevoset eteenpäin, ja iloisesti kilisivät kulkuset raikkaassa aamuilmassa. Oli satanut lunta paljon, niin että paikoittain oli vaikea päästä kinosten läpi. Vasta puolipäivän rinnassa saapuivat he määräpaikkaansa.

Tauti ja nälkä oli tehnyt kamalia tuhoja. Täällä makasivat kuolleet ja sairaat vieretysten. Gunilla rouva pani heti kaikki kädet työhön; hän toimitti sijan kuolleille ja antoi ruokaa eläville. Hän kulki ympäri pienessä tuvassa kuin siunauksen enkeli, ja kun hän muutamain tuntien jälkeen ajoi tiehensä, seurasivat häntä kiitolliset katseet ja palavat esirukoukset.

Akseli sanoi äskettäin kuulleensa, että metsään oli kokoontunut paljon kansaa, ja hän pyysi äidiltään, että he menisivät sinne. Läheisyydessä asui siellä eräs sairas, jota Gunilla rouva tahtoi mielellään nähdä, ja niin hän suostui.

Mutta kuta lähemmäksi he tulivat retkensä maalia, sitä useampien ihmisten ohi he ajoivat; tietä taivalsi miehiä, naisia ja lapsia sekaisin. He olivat kaikki puetut jommoisellakin huolellisuudella, mutta kaikki kulkivat tietään hiljaisina, vakavina ja alasluoduin silmin. Muutamat naisista kantoivat pieniä lapsia käsivarsillaan; he olivat kalmankalpeita ja saattoivat töintuskin laahautua eteenpäin.

Mutta kun Gunilla rouva katsoi taakseen, havaitsi hän, että jälestä tuli ihmisiä tuhansittain, ja yhtä suurelta näytti joukko hänen edelläänkin. Hän oli joutunut keskelle juhlakulkuetta, joka hitaasti asteli tietä myöten.

Silloin selvisi hänelle yhtäkkiä, että kulkue aikoi uhrijuhlaan; luultavasti oli se pidettävä tänä yönä. Reen molemmilla puolin kulki synkännäköisiä miehiä; he olivat aivan kuin hänen vartioinaan. Hän vilkaisi neitosiinsa; he olivat kalmankalpeita. Kaksi miestä tarttui hevosen suitsiin. Hän ei voinut ymmärtää syytä siihen.

Akseli pysyttäytyi aivan reen vieressä. Hän oli kalpea hänkin, mutta tahtoi näyttää rohkealta. Kuinka Gunilla rouvan sydän pamppaili pelosta! Hänen oli vastattava näiden hengestä!

Hän katsoi ympärilleen; kenen puoleen näistä vieraista hän kääntyisi? Silloin huomasi hän kapealla syrjätiellä vielä erään joukon, joka näytti tahtovan yhdistyä suureen kulkueeseen. Miehet kantoivat vanhaa miestä, joka istui katajilla peitetyillä paareilla. Hän istui pystyssä, mutta katse oli alituiseen suunnattuna taivasta kohden.

Gunilla tunsi hänet; hän oli muuan niistä miehistä, jotka olivat ottaneet osaa kaivostyöhön.

"Pysähtykää!" huusi Gunilla ja tarttui paareihin, jotka juuri olivat pysähtyneet paikoilleen päästäkseen mukaan kulkueeseen.

"Minä olen joutunut mukaan vastoin tahtoani, auttakaa minut täältä, vanha mies!"

"Tiedätte kai, etten kuulu teidän piiriinne. Mitä minulla on teidän uskonne kanssa tekemistä?"

"Eikö minun täydy itseni kantaa lapseni uhriksi!" huusi muuan nainen hänen rinnallaan. "Ettekö luule, että rinta saattaa silloin aivan pakahtua!"

Hämmästyksekseen havaitsi Gunilla, kuinka hänen molemmilla puolillaan kulki naisia, jotka kantoivat pieniä lapsia… Hän tunsi sanomatonta kauhua, hänestä tuntui kuin Akseli ja Kaarina temmattaisiin pois häneltä… Hän tahtoi huutaa tuskasta, mutta ei ääntäkään päässyt hänen huuliltaan.

Silloin alkoi laulu, alussa hiljaa ja yksitoikkoisena; siinä oli valitusta ja vaikeroimista, siinä oli surua ja kyyneliä… Se yltyi, muuttui kohisevaksi ja hurjaksi. Gunilla oli kuulevinaan kuolemaan tuomittujen kuolonkorahdukset, äitien kirkunan ja pyövelien huudot!

Yhä korkeammalle kohosi laulu, se nousi yli puiden latvojen kirkkaalle tähtitaivaalle, mutta alhaalla liehuivat raivottaret palavine tuohuksineen ja liehuttivat niitä, niin että kipenet räiskyivät laajalle ympärinsä.

Oli aivan pimeää, kun synkkä kulkue vitkaan liukui äärettömän suureen aukeamaan keskelle metsää.

Laulu oli vähitellen hiljentynyt jälleen, nyt kuului se aivan kuin kuolinvirreltä, matalalta uikutukselta… Sitten yksi ainoa vihlaiseva epätoivon kirkaisu. Sen jälkeen oli hiljaista kuin haudassa.

Gunilla oli enemmän kuollut kuin elävä. Hän oli kietonut käsivartensa molempain lastensa ympärille, hän näki tummien olentojen liikkuvan ympärillään, hän luuli, että ne olivat kuolleita, jotka olivat nousseet haudoistaan ottaakseen osaa kamalaan juhlaan.

Kappaleen matkan päässä hänestä paloi suuri rovio. Hän kuuli kuinka siihen alituiseen heitettiin uusia polttopuita, ja joka kerta sirkosi kokonainen kimppu tähtösiä korkeutta kohden.

Hänen kuulonsa oli teroittunut äärimmilleen, hän kuuli loitommalla jonkun puhuvan ja arveli sen olevan Jorman. Mutta — oliko se mahdollista — tai mistä syystä mies olisi maininnut hänen nimensä!… Hän kuuli sen niin selvään kuin olisi huudettu hänen korvaansa…

Nyt syöksyi koko joukko polvilleen ja painoi kasvonsa maahan. Kuinka he huusivat ja ulvoivat!

Jorma puhui jälleen. Nyt mainittiin erään toisen naisen nimi, mutta silloin kuului niin sydäntä viiltävä valitushuuto, että se kävi läpi Gunilla rouvan luiden ja ytimien. Mutta samassa raikuivat luikut ja paimentorvet.

Hän näki, kuinka naiset, jotka seisoivat hänen ympärillään, vietiin pois yksi toisensa jälkeen lapsi käsivarrellaan, ja kuinka heidät vedettiin väkisin, jos he kieltäytyivät seuraamasta vapaasta tahdostaan. He eivät palanneet takaisin, mutta niin pian kuin miehet palasivat noutamaan jotakin jälelläolevista, päästivät nämä hiljaisen, hillityn valituksen. Gunilla olisi tahtonut mielellään kysyä, mihin he menivät ja miksi he eivät tulleet takaisin, — mutta kieli oli tarttunut kiinni kurkkulakeen, hän ei voinut puhua.

Koko joukko makasi taasen polvillaan kasvot maassa, huutaen ja ulvoen. Hän ei tiennyt oliko hän kuullut tämän kaksi vai kaksitoista kertaa. Aika ja luvut häipyivät siltä, joka on joutanut suuren surun tai kauhun valtoihin.

Siirtyikö hän yhtäkkiä helvetistä taivaanvaltakuntaan! Suloisempaa soittoa ei hän ollut kuullut koskaan kuin nämä sanat ritarin huulilta. Tämä otti hänet vahvoille käsivarsilleen. Hän näki Kaarinan ja Akselin seuraavan… sitten ei mitään enempää, sillä hän oli menettänyt tajuntansa.

Mutta kun hän heräsi jälleen, oli hän toisessa reessä, lapset ja neitsyet luonaan. Asemiehet ja palvelijat ympäröivät heidät, mutta ritari ei ollut heidän joukossaan.

"Hän on käskenyt, että meidän on odotettava häntä täällä", vastasi muuan asemiehistä.

"Siellä on itkevä lapsi!" sanoi Gunilla rouva. "Pyhä neitsyt, kuinka se itkee katkerasti!"

Se oli ritari. Hän kantoi jotakin käsivarrellaan, mutta oli niin pimeä, ettei voinut eroittaa, mitä se oli.

"Ota tämä lapsi, Gunilla!" sanoi ritari vienolla äänellä. "Se on
Jumalan avulla pelastunut kuolemasta!"

Ja hän pani pikku olennon hänen syliinsä ja kääri vaipan hyvin molempain ympärille.

"Lieneeköhän se poika vai tyttö", sanoi Gunilla sivellen kädellään hentoja kasvoja.

Mutta Gunilla rouvasta tuntui, että lapsi painautui niin ihmeen pehmeästi häntä vasten. Ei silmänräpäyksen ajaksikaan pälkähtänyt hänen päähänsä, että se olisi voinut olla hänen lapsensa. Mutta hänestä tuntui, että hänen oli kasvatettava se omien lastensa kanssa, ja hän päätti ottaa äidin kotiinsa ja tehdä hänestä kaikkien lastensa hoitajan. Vihdoin olivat he kotona linnassa. Piha oli valaistu soihduilla; koko lukuisa palvelijajoukko seisoi odotellen. Erik herra otti nopeasti lapsen Gunilla rouvalta ja riensi portaita ylöspäin.

"Olisihan minun toki pitänyt sitä edes nähdä", sanoi Gunilla hieman tyytymätönnä.

Mutta ilo oli pian ainoa tunne, joka valtasi kaikkien mielet. Kotiväki puhui siitä pelosta, jota oli tuntenut. Mutta tällöin katselivat he hämillään toisiinsa, ikäänkuin peläten sanoa enemmän kuin oli lupa.

Silloin kertoivat he ritarin pelästyksestä, kun hän sai tietää Gunilla rouvan menneen juuri sille taholle, missä uhraus oli tapahtuva. Lapset ja neitoset puhuivat kaikista niistä kauhuista, joita olivat kokeneet, mutta Gunilla rouva riensi rouvantupaan syleilemään nuorinta lastaan, viisivuotiasta Annaa.

Kuinka hän hämmästyikään nähdessään ritarin polvillaan lapsen vuoteen vieressä, levottomalla hellyydellä katsellen sitä.

"Mitä on tapahtunut? Onko lapsi sairas?" kysyi äiti pelästyneenä ja riensi hänen luoksensa.

"Luuletko, että voin saada mitään rauhaa, kun ajatuksissani pyörii se, mitä täällä on tapahtunut? Tai että voin nukkua sen jälkeen mitä itse olen kokenut?" lisäsi hän väristen.

"Sitten sanon sen", vastasi Erik herra, "mutta sillä ehdolla, että ensin katsot oikein varmasti, että tässä makaava lapsi on sinun oma lapsesi."

"Rakas äiti!" kuiskasi tyttö ja suuteli häntä, mutta nukkui sen jälkeen uudestaan.

"Muutamia päiviä sitten sanoi hän kerran osoittavansa, että oli kiitollinen, ja täydelleen on hän pitänyt sanansa."

"Mutta te itse, rakas herra, näytätte niin sairaalta ja runnellulta.
Pelkään, että tämä päivä on koskenut syvästi teihin. Menkää levolle!"

"Minulla on vielä kaikki, mikä on sydämelleni rakasta, minä tahdon kiittää Jumalaa ja siten rukoilla niiden eksytettyjen raukkojen puolesta, jotka nyt valittavat ja surevat."

Parisen päivää myöhemmin löydettiin päällysmies hirtettynä linnan edustalta. Vääryyttä kärsineet olivat itse kostaneet.

Tapaus koski syvästi ritariin. Laittomuus, jota hän oli koennut vastustaa, oli murtanut kaikki sulut ja puhjennut ilmoille kaikessa hirvittävässä raakuudessaan. Mitä jalansijaa oli kristinusko saanut sellaisessa kansassa, joka uhrasi omaa lihaansa ja vertansa? Mitä kunnioitusta nautti päämies, jonka silmien edessä, jonka läheisyydessä oli uskallettu tehdä sellainen rikos, ja kuinka voisi sen rangaista, kun koko kansa otti osaa siihen? Nämä ajatukset pyörivät öin ja päivin hänen päässänsä. Ne heikonsivat hänen ennestäänkin turmeltunutta terveyttään.

Muutamia päiviä myöhemmin saapui vanha Jorma linnaan ja pyysi puhutella ritaria. Tämä päästi hänet puheilleen. Mies kantoi päätänsä pystyssä; hänen koko käytöksensä ilmaisi itsetietoisuutta.

"Koko kansani puolesta pyydän, ettette rankaise meitä siitä synnistä, jonka olimme tekemäisillämme."

"Me rakastimme teitä, herra, ja tahdoimme, että teidän oli sovitettava se synti, jonka luulimme teidän tehneen."

"Sakko sanoi meille, kuinka asianlaita oli, ja niin sai päällysmies rangaistuksensa, ja me saimme, mikä oikeudella oli meille tuleva."

"Hän antoi henkensä lapsenne puolesta! Aivan sen edellä oli hän sanonut meille, kuinka asia oli."

"Kuvitteletteko voivanne hengellä ja verellä hyvittää, mitä olette rikkoneet jumalallista ja inhimillistä lakia vastaan?"

"Jumalallisen kanssa saamme kai itse selvittää asian. Olen tullut tänne maallisen lain tähden."

"Valtio on lähettänyt pappeja teitä opettamaan. Teidät on kastettu kristinuskoon, ja te harjoitatte kaikkia pakanuuden kauhistuksia!"

"Meidät ajettiin joukoittain kasteelle ja kirkkoon. Kukaan ei voi meitä estää ajattelemasta miten tahdomme."

"Eivätkö he sano, että Kiesus kulki ympärinsä köyhien joukossa, tehden hyvää kaikille?"

"Joko hän ei ole ollut parempi kuin hekään, ja silloin ei hän myös ole koskaan tehnyt niitä hyviä töitä, joita he sanovat hänen tekemikseen; tai ovat he kurjia ulkokullattuja, jotka käyttävät hänen nimeään kilpenään, jonka takana synti on luvallinen."

"Sellaista me emme ymmärrä, ja vähänpä siitä voisi olla hyötyäkin. Me kyllä tiedämme omat neuvomme."

"Kuulkaas minua, Jorma! Oletteko koskaan nähnyt totista ja vilpitöntä kristittyä?"

"Kyllä, herra, olen nähnyt; mutta minä tunnen myös monta jalomielistä pakanaa."

"Otaksutaan, että se on kysynyt kovia taisteluita, ennenkuin voi sen tehdä. Minkä luulette silloin vievän hänet siihen?"

"Ymmärrättekö silloin, Jorma, miksi toivoisin niiden leviävän teidän keskuuteenne?"

"Että siksi ovat papit ja munkit tehneet sen opin, jota saarnaavat. Jos joku sellainen tulee tölliini, saa hän mennä niine hyvineen; ei hän tahdo edistää herransa, vaan omaa ja luostarinsa asiaa."

"Meillä täytyy opin ja elämän olla yhtä, kuten ruumiin ja sielun, muuten on meistä kaikki ulkokultailua ja petosta."

"Tiesin kyllä, että lopulta ymmärtäisitte minua", sanoi Jorma. "Te olette jalo ja oikein ajatteleva herra, sentähden koski meihin syvästi, kun luulimme, että ahneus oli teidät saanut valtaansa. Sakon veri on sovittanut syymme Jumalan edessä, hän oli vanhan suvun viimeinen vesa, ja hänessä meni suuri tietäjän alku manalle. Mutta vielä on jälellä velkamme teille, ja niinä olen tullut kysymään teiltä siitä."

"Olkaa armelias, herra!" Jorma heittäytyi maahan ja suuteli ritarin takinlievettä.

"Vaadin, että kaikki tyyni luovutte eksytyksistänne ja rupeatte kristityiksi omasta vapaasta vakaumuksestanne. Sinä, Jorma, olet itse tunnustanut, että kristinusko on korkeampi. Sinun on myös myönnettävä, että sellaisessa, joka kuuluu ikuiseen autuuteemme, täytyy ihmisen kaikin voimin pyrkiä korkeimpaan."

"Tahdon noudattaa käskyänne. Mutta mitä vaaditte siitä, mitä on tapahtunut?"

"Annatte anteeksi! Tämä on tosiaankin korkean mestarin opin mukaista!
Se on suuri ja hyvä! Te opetatte sen meille omalla esimerkillänne."

Tämä kohtaus oli suurena lohdutuksena Erik herralle, ja hän ryhtyi jälleen tarmolla tehtäviinsä. Tärkein oli niiden laivojen tarkastus, joiden oli lähdettävä vesille heti jäiden auettua. Sen jälkeen oli tärkeintä laittaa kuntoon linnoitukset Viipurin ympärillä. Vaarat uhkasivat idästä, ja tanskalaiset juonittelijat uudistivat vehkeilynsä. Outoja henkilöitä hiiviskeli ympäri rahvaan keskuudessa puhuen mikä onni olisi, jos tanskalaiset sotajoukot tulisivat kansaa puolustamaan.

Silloin sairastui Erik herra äkkiä. Heti alusta sai tauti niin vaarallisen käänteen, että luultiin kuoleman olevan lähellä. Erik herra oli siitä täysin tietoinen. Kuinka hellästi hän sulkikaan lempeän vaimonsa syliinsä ja kiitti häntä kaikesta hänen rakkaudestaan!

Ritarin käskystä koottiin läheisin talonväki sairashuoneeseen jäähyväisille. He itkivät ja nyyhkyttivät, mutta hän oli tyyni ja hymyili. Hänelle oli kuolema tervetullut vapauttaja. Gunillan käsi kädessään ja katse kiinnitettynä pienokaisiin, jotka olivat polvillaan hänen edessään, odotti hän tyynesti viimeistä hetkeä.

Mutta se viipyi; yöllä hän nukkui muutamia tunteja ja tunsi aamulla itsensä niin paljon paremmaksi, että tahtoi nousta jalkeille. Hänen tahtoaan noudatettiin, ja nojaten Gunillaan ja muutamaan uskolliseen palvelijaan kulki hän viereiseen huoneeseen.

"Kuinka täällä on pimeää kaikkialla", sanoi hän. Mutta kohta sen jälkeen kaatui hän alas penkille kuin kuollut.

"Gunilla!… Jo valkenee, nyt näen valoa. Oi, mikä kirkkaus!" huudahti hän säteilevin kasvoin, ja pakeneva sielu salli hänen viedä hautaan onnellisen tunteen siitä…

Mutta Ruotsiinkin levisi hämmennys ja levottomuus. Sellainen surusanoma saattoi tosiaankin herättää levottomuutta tulevaisuuteen nähden. Nyt ei enää tarmokas, luotettava ja valpas Erik Turenpoika ollut puolustamassa itärajaa ja pitämässä yllä epävarmaa, usein keskeytettyä rauhan työtä.

NAISEN VOIMA.

Valtaneuvostossa istui, harvoilla poikkeuksilla, ainoastaan rauhanystäviä. Ne, jotka kuuluivat Svante Niilonpojan puolueeseen, eivät voineet saada tahtoaan voimaan, ja niin täytyi heidän sallia, että laadittiin kokonainen joukko syytteitä valtionhoitajaa vastaan. Nämä yhdistettiin avoimiin kirjeihin, joista yksi toimitettiin valtionhoitajalle ja toiset lähetettiin kaikkiin maakuntiin ja yksi Tukholman kaupungille.

Svante Niilonpoika vastasi muutamain päivien kuluttua, että hän tahtoi vastata asianomaisille tuomareille, ja jos nämä ja valtaneuvosto niin vaativat, oli hän taipuvainen jättämään päämiehyytensä neuvoston käsiin.

Mutta kohta sen jälkeen pyysi Tukholman kaupungin porvaristo pääsyä valtionhoitajan puheille ja rukoili, että hän heidän ja maan tähden tahtoisi pitää hallituksen käsissään.

Kauppakaupunkien miehet ja lähinnä asuva rahvaskin lähetti hartaita pyyntöjä, että herra Svante Niilonpoika pysyisi valtionhoitajana.

On helposti käsitettävää, etteivät nämä viestit miellyttäneet neuvosherroja, mutta sitten tuli vielä lähetystö Taalainmaasta. Se selitti pelottomasti, että mies, joka oli puolustanut Ruotsin vapautta ja itsenäisyyttä, oli heidän mielestään korkeimmalla valtakunnan herrojen joukossa, ja he pyysivät herra Svante Niilonpoikaa pitämään kiinni peräsimestä. Heidän apuunsa hän saattoi luottaa milloin hyvänsä kutsuikin.

Ruotsin neuvosto oli kuin halvauksen saanut; epäilemättä oli Svante Niilonpojan puolue vahvin. Mihin keinoihin nyt oli ryhdyttävä? Neuvon oli keksivä nainen.

Herra Sten Kristerinpoika oli mennyt toisiin naimisiin Vikin herran tyttären, Pernilla Niilontyttären kanssa. Syksyllä 1511 he asettuivat asumaan Tukholmaan ja pitivät upeaa taloutta.

Pernilla rouva oli tavattoman pieni kasvultaan eikä enää nuorikaan, mutta hänellä oli tulinen sielu ja rajut intohimot, joiden edessä kaikkien täytyi väistyä.

Hän ei ollut mennyt naimisiin rakkaudesta, mutta Sten Kristerinpojan valtiolliset laskelmat olivat myös hänen, ja hän oli lujasti päättänyt viedä ne perille.

Hän inhosi Svante Niilonpoikaa sentähden, että tämä oli hänen herransa tiellä; hän vihasi Märta rouvaa sentähden, että tämä oli niin mahtavan herran emäntä.

Mutta mikään ei olisi estänyt häntä tuntemasta suopeutta, jopa hellyyttäkin samoja ihmisiä kohtaan, jos hän olisi ollut heidän sijassaan ja he hänen.

Luonnollisena seurauksena tästä hänen pyrkimyksestään oli, että hän tunsi suurta osanottoa Knut Alfinpoikaa kohtaan.

Ja hänelle tämä nuori mies uskoi epätoivonsa sen johdosta, että Kristina Gyllenstjerna oli pettänyt hänet, kuten hän sanoi. Kristina oli houkutellut itselleen hänen rakkautensa ja sitten hylännyt hänet valtionhoitajan pojan tähden.

Pernilla rouva ei ainoastaan hyväksynyt hänen suuttumustaan, vaan hautoi kostoakin hänen puolestaan. Mutta tällöin kuunteli hän jännityksellä kaikkea, mikä koski valtionhoitajaa ja hänen emäntäänsä. Hän pystyi laatimaan useampiakin suunnitelmia pienessä nokkelassa päässään.

Eräänä päivänä saapui hän Pernilla rouvan luo tavallista kiihtyneempänä. "Minä lähden täältä", sanoi hän.

"Mutta Stenillä on kaikki edut puolellaan. Kuka nainen ei antaisi etusijaa tulevalle valtionhoitajalle kenen ja kuinka korkeasäätyisen aatelismiehen rinnalla tahansa!"

"Että minä mielelläni tahtoisin palvella teitä", sanoi Pernilla rouva ojentaen hänelle kätensä.

"Jos voitte tehdä sen", sanoi hän, "vannon etten ikipäivinäni lakkaa osoittamasta teille kiitollisuuttani."

Ja siitä pitäen teki Knut herra selkoa kaikesta mitä linnassa tapahtui. Pernilla rouva ei ainoastaan saanut tietää, mitkä henkilöt kävivät valtionhoitajan luona, vaan sangen usein, mistä he olivat keskustelleetkin.

Saamiensa raporttien pohjalla hän tiesi, että valtionhoitajan terveys oli suuresti huonontunut; että hän suurella pelolla odotti tulevan vuoden sotaretkeä; ettei enää ollut odotettavissa mitään apua lyypekkiläisiltä sekä lopuksi että oli tehty monia turhia yrityksiä saada luostareilta ja kirkolta rahoja lainaksi.

Pernilla rouva oli kuitenkin liian viisas ilmaistakseen, mistä lähteestä hän oli saanut nämä uutisensa. Jos salaisuus olisi paljastunut, ei hän olisi saanut enää tietää mitään; ja hän tunsi tähän asti hänelle aivan outoa nautintoa ajatellessaan kysymyksiä, jotka koskivat maan ja kansan olemassaoloa. Hän laati päässään mitä ihmeellisimpiä ehdotuksia; väliin tahtoi hän, että hänen herransa nyt heti asettuisi rauhanystäväin eturintamaan, taistelisi erinomaisella urhoollisuudella ja niittäisi loistavia voittoja.

Mutta kun hän ajatteli Sten herraa, tarkoitti hän itseään. Hänen vilkkaissa kuvitelmissaan oli hän itse johtamassa sotajoukkoa, tekemässä urhoollisuuden ihmeitä ja niittämässä kunniaa ja mainetta. Hänen jalkoihinsa langettiin, häntä ihailtiin ja tehtiin hänet maan kuningattareksi. Jos hän olisi ilmaissut salaiset ajatuksensa jollekin ihmiselle, olisi hänelle naurettu vasten kasvoja. Ajatelkaas vain hänen kuvatonta olentoaan!

Mutta hän oli siksi viisas, että piti nämä mietteet omina hyvinään. Hänen herransa, joka heidän avioliittonsa alussa piti häntä kaikissa suhteissa merkityksettömänä, alkoi vähitellen käsittää, että hänestä saattoi olla suurta hyötyä. Ja niin uskoi vanha Sten herra emännälleen suunnitelmiaan, ja tämä puuhaili niitä kehittääkseen, ilmoitti saamansa salatiedot ja osoitti sellaista mielen terävyyttä, joka on mahdollista ainoastaan naiselliselle havaintokyvylle.

Pernilla rouva oli kokenut, ettei hän voinut ulkonäöllään saada vaikutusvaltaa miehiin. Hän päätti koettaa heidän vaimojensa kautta.

Kukapa emäntä ei haluaisi tehdä itseään tärkeäksi herralleen, ja tässä saattoi Pernilla antaa monia hyviä viittauksia.

Eivät kaikki rauhanystävät tahtoneet saada Hannu kuningasta valtakuntaan, mutta he tahtoivat päästä Svante Niilonpojasta ja — itse päästä ohjaksiin. Sanottiin, että nyt oli neuvoston aika ottaa peräsin käsiinsä ja luotsata hankautunut valtiolaiva satamaan.

Mutta ei käynyt päinsä eroittaa valtionhoitajaa ilman kansan myöntymystä; joka mies tiesi, että hän oli kansan suosikki.

"Olenhan sanonut teille, että hän rakastaa Steniä!" huudahti Knut epätoivoissaan ja kätki kasvonsa käsiinsä, katkerasti itkien.

"Enkö ole juossut kaikilla teidän asioillanne, hankkinut teille kaikki ne tiedot mitä olette halunnut? Ettekö te siitä hyvästä luvannut auttaa minua?"

"Minäkö? Ettekö häpeä!" huudahti Pernilla rouva kiihkeästi. "Hoitakaa asianne kuten hyväksi näette; minä en enää teistä välitä!"

Mahtoiko Knut olla sitä mieltä, ettei pikku rouvasta ollut hänelle ollut mitään hyötyä, selvisikö hänelle, että mitä hänellä nyt enää oli tehtävissä, se saattoi tapahtua ilman tämän apuakin, tai saiko kenties Pernilla rouvan mitätön persoonallisuus hänet tätä hyleksimään? Kuinka lie ollutkin, mutta muutamain minuuttien kuluttua alkoi hän vihellellä, ja kohta lähti hän tiehensä.

On mahdollista, ettei Pernilla rouva ollut alussa miettinyt seurauksia siitä askeleesta, johon hän oli aivan harkitsematta neuvonut Knutia. Tämän sanat ja vielä enemmän aavistus niistä ikävyyksistä, jotka odottivat häntä itseään, jos tuli tunnetuksi, että ehdotus oli hänen tekemänsä, ynnä tietoisuus siitä, että Knut aivan arvelematta paljastaisi heidän salaisuutensa, vei täydelliseen käännökseen.

Sitä paitsi oli Knut hänelle tästälähin tarpeeton. Neuvoston syytökset tulisivat varmaan tekemään tarpeellisen vaikutuksen. Hän saattoi hyötyä siitä, jos nuori mies joutui loitommalle…ja sitä ei hän tahtonut lyödä laimin. Sisarensa, herra Pietari Turenpojan emännän kautta oli hän tehnyt tuttavuutta herra Erik Juhananpojan emännän, Cecilia rouvan kanssa. Hän ymmärsi, että heidän täytyi Sten Sturen ja Kristina Gyllenstjernan kesken aiotun liiton johdosta kuulua valtionhoitajan puolueeseen. Mutta hän tiesi myös, että Erik herra oli ollut tanskanmielinen, ja jollei hän nyt enää ollut sitä, johtui se hänen emäntänsä vaikutuksesta.

Cecilia rouva vältti niin paljon kuin voi kosketusta niiden rouvien kanssa, joiden herrat ja miehet kuuluivat rauhanpuolueeseen. Siitä huolimatta päätti Pernilla rouva käydä hänen luonaan, ja päätös pantiin heti toimeen. Tällöin osoitti hän merkillistä käytösaistia. Sanallakaan ei hän puhunut heidän herrojensa valtiollisista mielipiteistä, mutta sitä vilkkaammin osanotostaan Kristina Gyllenstjernaa kohtaan. Suurella näppäryydellä houkutteli hän nuoren neitsyen puhumaan ja tuli pian vakuutetuksi, että hänen rakkautensa kuului Sten Sturelle.

Ennen lähtöään pyysi hän puhua muutamia sanoja kahdenkesken Cecilia rouvan kanssa, ja hänelle sanoi hän salavihkaan saaneensa tietoon, että kaunista Kristinaa uhkasi suuri vaara.

Niin, sitä ei hän voinut lainkaan sanoa. Mutta Cecilia tuumi, että Pernilla rouva oli velvollinen ilmoittamaan, mistä hän oli sellaisen tiedon saanut. Vastaus kuului, että Pernilla rouva oli kuullut sen ainoastaan ohimennen, ja hänen oli mahdoton muistaa keneltä.

Cecilia rouva mietti hieman ja kiitti häntä antamastaan varoituksesta, kuitenkin pyytäen vielä yhtä asiaa. Pernilla rouva ihmetteli, mitä se mahtoi olla, mutta Cecilia rouvan hyväksi tahtoi hän mielellään tehdä mitä voi.

"Asettukaa minun asemaani", vastasi tämä, "ja sanokaa minulle sitten, mihin varokeinoihin ryhtyisitte".

Tähän oli Pernilla rouva niin valmistumaton, että hän punastui aivan hiusmartoaan myöten.

"Olen varma, ettei kukaan voi minulle antaa tässä parempaa neuvoa kuin juuri te, Pernilla rouva."

"Nainen, jolla on teidän tavaton ymmärryksenne, voi selittää paljon — jos tahtoo", lisäsi Cecilia rouva.

"Osoittakaa olevanne ystäväni! Varoitus, jonka olette minulle antanut, on herättänyt minussa pelkoa; mutta minä olen tietämätön, millainen vaara en. Jollette sano mitään enempää, katson olevani pakoitettu viemään Kristinan takaisin Ekaan. Enkä suinkaan pidä sitä minään salaisuutena, että minut on teidän puolinainen viittauksenne saattanut siihen."

"No niin; luulen, että on tarkoitus ryöstää neitsyt — mutta varmasti en sitä tiedä."

Nyt punastui Pernilla rouva vielä helakammin kuin ennen. Hän tunsi, ettei maksanut vaivaa kieltää, ja huudahti kiihkeästi: "Älkää ilmaisko minua!"

"Luulen, että se on vain joutava päähänpisto. Mutta hän rakastaa neitsyttä intohimoisesti."

"Kiitän teitä sydämestäni", virkkoi Cecilia rouva. "Nyt tiedän kaiken, mitä tarvitsen."

Mutta kun Pernilla rouva palasi kotiinsa, ei hän suinkaan ollut tyytyväinen vierailuunsa. Hänestä tuntui, kuin Cecilia rouva olisi osoittanut paljon suurempaa viisautta kuin hän itse, ja se suututti häntä, sillä hän tahtoi mielellään olla kaikkia muita naisia viisaampi ja ymmärtäväisempi.

Vielä oli yhtenä syynä levottomuuteen se, että hänen ollessaan poissa oli herra Knut Alfinpoika käynyt hänen kotonaan ja ollut hyvin pahoillaan, kun ei tavannut häntä. Hänenhän ei koskaan pitänyt enää tulla, ja mistä syystä hän nyt kuitenkin teki niin?

Valtionhoitaja oli jättänyt menemättä Kalmarin kokoukseen 1505 ja vastoin valaansa riistänyt niiltä, jotka olivat matkustaneet Tanskaan rauhanasioissa, heidän lääninsä ja saattanut heidät huonoon huutoon, jonkatähden kukaan ei enää tahtonut mennä sinne niin kauan kuin hallitus oli yksistään Svante Niilonpojan käsissä.

Edelleen ei hän ollut noudattanut neuvoston neuvoa, vaan sen vastaisesti pitkittänyt sotaa, jonkatähden oli se vaara tarjona, että rahvaan miehet ottaisivat jälleen vastaan kuninkaan ja hänen poikansa, vastoin sekä Svante Niilonpojan että herrojen tahtoa.

Se rahasumma, jota kuningas vaati rauhan ehtona ja jota Svante Niilonpoika ei tahtonut suostua maksamaan, oli niinikään yhtenä syytekohtana.

Herrat eivät itsekään suostuneet siihen mielellään, Jumala nähköön, mutta hätä ei lue lakia, ja heistä näytti suurelta järjettömyydeltä sanoa haluavansa rauhaa, mutta olla antamatta tilaisuutta rauhan saantiin; valtakunta olikin saanut kärsiä paljon enemmän vahinkoa sekä maalla että merellä kuin vaadittu rahasumma oli arvoinen, erittäinkin Åke Hannunpojan kuoleman kautta, menetyksen, jonka rinnalla Kalmarin ja Borgholman takaisinsaaminen ei merkinnyt mitään.

Edelleen, lausuttiin, oli raha niin huonontunut, että kruunulta, kirkolta ja ritaristolta hupeni pois viides osa heidän vuotuisista koroistaan, ja sellaista ei kukaan kuningas tai herra ollut täällä tai muissa valtakunnissa rohennut tehdä ilman neuvoston perinpohjaista tutkimusta. Siihen sijaan, että rahanlyönnin ennen toimittivat valantehneet rahamestarit, tapahtui se nyt linnassa, neuvostolta kysymättä, vastoin vanhaa käytäntöä, rehellisyyttä ja valtionhoitajan valaa.

Maalle oli sälytetty laittomia veroja neuvostoa kuulematta; moni oli vastoin lakia ja oikeutta menettänyt perintömaansa. Valtionhoitaja otti viljan lääneistään, mutta pani sitten väkensä vierailemaan talosta taloon, yksinpä pappien ja vapaamiestenkin luona, ja hänen rehumarskinsa panivat hänen hevosensa neuvoston talonpoikien maille, näiden ollessa päivisin päivätöissään. Lopuksi oli valtionhoitaja vastoin neuvoston tahtoa jättänyt Hemming Gaddin eroittamatta Linköpingin hiippakunnasta ja sitä paitsi eroittanut ja asettanut kihlakunnantuomareita ja laamanneja vastoin lakia.

Oheenliitetyssä kirjelmässä oli neuvosto antanut käskyn, että tämä kirjoitus oli otettava valtakunnan rekisteriin ja Tukholman kaupungin muistikirjaan sekä vielä kuulutettava kaikkialla valtakunnassa, niin että kaikki tietäisivät heidän puolustuksensa ja että onnettomuudet, joita mahdollisesti tapahtui, olivat valtionhoitajan aiheuttamat.

On selvää sanomattakin, että tämä kirjoitus, jonka vaikutuksista ennen olemme maininneet, oli herättävä suurta huomiota. Se nostatti puolueet toisiaan vastaan; kukaan ei jäänyt välinpitämättömäksi, jokaisen täytyi olla myöten tai vastaan.

Nyt ei enää neuvosto taistellut ase kädessä vihollistaan vastaan, kynällä hänet koetettiin kukistaa. Tämä ehdotus oli lähtöisin herra Erik Trollesta ja molemmista piispoista. He tiesivät aivan hyvin, ettei maan suurmiesten joukossa ollut ketään joka olisi kelvannut johtajaksi. Svante Niilonpoika sitävastoin saattoi turvaantua, paitsi omaa kykyään, myös vihattuun Hemming Gaddiin.

Mutta vielä enemmän merkitsi se, että näiden molempain takana oli koko Ruotsin kansa, joka ei tahtonut tietää kenestäkään muusta hallitusmiehestä kuin Svante Niilonpojasta.

Sten Kristerinpoika oli poissa suunniltaan. Useimmat rauhanpuoluelaiset vetääntyivät syrjään. Mitäpä maksoi vaivaa ryhtyä hommaan, kun kerran tiesi, että valtionhoitajan puolue oli voimakkain!

"Herran käsi voi ylimielisen kurittaa", lisäsi Otto piispa tehden ristinmerkin.

"Hänestä kenties tulee se rankaiseva sankari, jonka Herra lähettää täyttämään tahtoaan", selitti Otto piispa.

"Mutta me emme tule katsomaan syrjästä, vaan ojentamaan kätemme avuksi", huusi Sten herra.

"Se mies on säätynsä häpeäpilkku", puuttui hurskas Mathias piispa puheeseen.

"Sellainen luetaan heikkoudensynteihin. Hän ei anna hänen pyhyydelleen paaville, ei kirkon pääpapeille eikä ruhtinaille sitä kunnioitusta, joka heille kuuluu. Maan kuninkaista puhuu hän aivan kuin ne olisivat tavallisia ihmisiä. Mitä eroa hän tekee halvan talonpojan ja jonkun maan suurmiehen välillä? Olen kuullut hänen antavan etusijan edelliselle."

"Tässä on riittävästi syytä julistaa hänet kirkon pannaan!" huudahti
Otto piispa.

"Ja arkkipiispastamme, kuinka onkaan Hemming Gadd puhunut hänestä!…
Uskaltanut moittia hänen toimiaan!"

"Pysyn siinä, että valtionhoitajan suurin rikos on, kun hän kannattaa tätä kadotettua syntistä; ja häpeällistä on, kun pakoitetaan muitakin oleskelemaan hänen läheisyydessään", vastasi Otto herra.

"Sentähden kirjoitin herra Svante Niilonpojalle, ettei niitä asemiehiä ja palvelijoita, jotka olen asestanut, velvoitettaisi palvelemaan sellaisen miehen komennettavina."

"Eroitus papin ja tämän langenneen ihmisen välillä on yhtä suuri kuin taivaan ja maan välillä."

"Mutta sellainenhan on yhteiskunnan mullistusta; siten revitään kaikki olemassa oleva maahan!" huudahti Otto piispa.

Ja molemmat isät lähestyivät Erik Trollea, joka edellisen aikana oli koettanut vakuuttaa Sten herralle kuinka välttämätöntä oli malttaa toistaiseksi mieltänsä. Hengelliset herrat yhtyivät tähän ja poistuivat sitten yhdessä sen kanssa, jonka suosiosta he tästälähin tulisivat erityisesti hyötymään.

Tämä keskustelu oli tapahtunut Sten Kristerinpojan kotona. Pernilla rouva oli ollut näkymättömänä kuulijana. Hänen tapansa oli siten ottaa selkoa olosuhteista. Sten herra tosin tavallisesti ilmaisi hänelle mielipiteensä, mutta sen hän tiesi ennaltaan, ja hänelle oli tärkeää tietää, mitä muut ajattelivat.

Kun Sten herra oli jäänyt yksin, purki hän ensin harminsa ja kiukkunsa ilmoille polkaisemalla jalkaa lattiaan ja lyömällä nyrkkiä pöytään mehevästi kiroten; sitten lähti hän rouvantupaan.

Neitoset sanoivat hänelle, että heidän hallitsijattarensa oli mennyt salakamariin kirjoittamaan sisarelleen. Siellä odotti hän herraansa, jos tämä halusi häntä puhutella.

Sinne saavuttuaan alkoi Sten herra heti päivitellä, mitä kurjia raukkoja nämä kaikki valtaherrat olivat. He kyllä lorusivat suuria sanoja, mutta heillä ei ollut tarmoa mihinkään toimintaan.

"On kyllä totta, että voisin asestaa viisisataa miestä; mutta mihin se riittäisi?"

Hän odotti armollisen rouvansa vastaavan: herra Sten Kristerinpoikaa. Sentähden oli hän kaikkea muuta kuin mieluisasti yllätetty, kun tämä sanoi: "Herra Hemming Gaddia."

"Että hän on suuri soturi, sitä eivät voi kieltää hänen vihollisensakaan."

"Hahahaa!" nauroi Sten herra. "Niin, jos rakastutte häneen, niin kernaasti minun puolestani. Minä tahdon, kuten ainakin myöntyväinen herra, valmistaa teille tilaisuuden tehdä tuttavuutta hänen kanssaan. Siitä voitte saada sopivaa huvia ollessamme poissa."

"Sillävälin tahtoisin koettaa, voinko saada Hemming piispan siirtymään meidän puolueeseemme."

"No, hullumpaa en ole kuullut. Mutta ollessani poissa en ole vastuunalainen teidän hommistanne. Tehkää kuten hyväksi näette!"

Kun neuvoston yritys saada valtionhoitaja eroamaan oli mennyt myttyyn, vetääntyivät useimmat osanottajat noloina syrjään. He päättivät odottaa ja antaa ajan kulua. Sten Kristerinpoika sitä vastoin oli kuin kahden tuulen tempomana, milloin eteenpäin, milloin taapäin. Viisaus vaati häntä taipumaan muiden mukaan, mutta hänen oma levoton, seikkailuja janoova sielunsa kehoitti häntä alottamaan omin päin yllyttelyn, joka vähitellen laajentuisi yli koko maan. "Hankkia sillä tavoin itselleen nimi, nousta henkilöksi, johon kaikkien täytyisi katsoa ylös, olisi jonkin arvoista", sanoi Pernilla rouva kiinnittäen terävät silmänsä häneen.

Sten herra ajatteli, kuinka monta kertaa hänet oli välinpitämättömästi torjuttu, kun hän oli tahtonut antaa neuvoja puolueen keskuudessa, kuinka vähän hänestä yleensä välitettiin. Hänen emäntänsä sanat soivat hyväilevinä hänen korvissaan, ja ajatus kypsyi päätökseksi. Hänelle oli sanottu, että rosvousta harjoitettiin hänen läänityksessään Okselsuntissa, aivan Nyköpingin porttien edustalla. Sinne hän lähtee ja hillitsee väkivaltaisuudet; mitä sitten tapahtuu, sen saavat tulevaisuus ja olosuhteet määrätä.

"Pidättekö yhä kiinni siitä, että tahdotte tavata Hemming Gaddia?" kysyi hän emännältään ennen lähtöään.

"Tahdon katsoa, mitä voin tehdä", vastasi hän. Ja niin tapahtui, että
Pietari Turenpoika, Sten Kristerinpojan pyynnöstä, koetti taivuttaa
Hemming piispaa käymään Pernilla rouvan luona.

"Minä en kuljeskele ympäri näyttelemässä itseäni", vastasi tämä äreästi.

"Samoin kuin kaikki miehen nimelliset olen minäkin ollut heidän ahdistelujensa uhrina."

"Jos niin on tapahtunutkin kerran aikaisimmassa nuoruudessani, on siitä jo niin kauan, että olen ehtinyt sen aikoja sitten pyyhkiä pois muistostani."

"Tiedän, että nainen on välttämätön paha suvun jatkamiseksi, mihinkään muuhun ei hänen pitäisi koskaan ryhtyä."

"Pelkäsin alituiseen saavani kuulla hänestä jotakin, joka saisi minut ajattelemaan: 'Hän ei ole parempi kuin muutkaan'."

"Mutta sen pahan, minkä muuan suuresta enemmistöstä saisi aikaan, voitte nyt estää."

"Ette, sen kyllä uskon. Kuka käsittää naisten juonet! Ne ovat kuin hiekkajyväset meressä."

"Ei, minä en niitä pelkää", huudahti piispa kiihkeästi; "mutta hän voi kutsua jonkun paremman ihailijan."

Ja piispa Hemming Gadd meni samana päivänä tervehtimään rouva
Pernilla Niilontytärtä.

Tämä otti hänet vastaan syvällä kunnioituksella. Hänelle tarjottiin mukavin lepotuoli ja pöytään tuotiin hänen mieliruokiaan. Talon emäntä kuunteli ihaillen hänen puhettaan, ja vaikka hän alussa olikin ankara ja harvasanainen, pehmeni hän vähitellen. Kun hän kysyi Pernilla rouvalta, tahtoiko tämä katsella häntä kuten mitäkin ihmeotusta, vastasi toinen, että hän voisi tehdä saman kysymyksen hänelle.

"Mutta miksi olette sitten pyytänyt minua tulemaan tänne?" huudahti piispa ojentautuen mukavasti pehmeään nojatuoliin.

"Voisin vastata", lausui Pernilla rouva, "että olen pyytänyt teitä tulemaan osoittaakseni teille kunnioitustani ja ihailuani."

"Vai niin, vai se on syynä", virkkoi piispa välinpitämättömästi ja hieman ivallisesti.

"Ei ole ainoatakaan miestä, jota kohtaan tunnen niin syvää ja rajatonta kunnioitusta kuin Hemming Gaddia kohtaan."

Ja taitavuudella, jonka Pernilla rouva oli paljolla harjoituksella saavuttanut, kertoi hän yksityisestä elämästä pikku juttuja, jotka kaikki koskivat piispan ystäviä. Hän teki sen näppärästi ja hauskasti, ja Hemming piispalla oli siitä suurta huvia.

Kun hän ensi vierailunsa jälkeen sanoi jäähyväiset, sanoi Pernilla rouva hänelle, ettei niin äkkipäätä voinut muistaa kaikkea, mitä piti hänelle sanoa. Se tulisi mieleen vähitellen. Heidän keskustellessaan saisi piispa vähitellen tietää paljon, mikä häneltä oli pidetty salassa.

Hemming piispa oli seurannut Tukholmaan sen taalalaislähetystön mukana, joka oli lähetetty vakuuttamaan Svante Niilonpojalle kansan järkähtämätöntä uskollisuutta neuvoston syytöksiä vastaan. Hän viipyi sittemmin kaupungissa pitääkseen silmällä rauhanhäiritsijöitä; niiksi nimesi hän rauhanystäviä. Jos nousisi taistelu, saisi hän lähteä jälleen.

Sten Sture pyysi häntä olemaan läsnä hänen häissään, ja piispa suostui, ei niinkään tehdäkseen hänelle mieliksi kuin sentähden, että tiesi olevan niin monta, joita suututtaisi hänet nähdessään.

Sillävälin oli hän toimetonna, ja hän väitti, että juuri toimettomuutensa tähden hän meni Pernilla rouvan luo yhä useammin, kunnes se lopulta tapahtui joka päivä. Vanhalla piispalla ei ollut koskaan ollut ketään häntä vaalimassa, koskaan ei ollut naiskäsi tasoitellut lepotuolissa tyynyjä hänen päänsä alle tai ilahuttanut häntä päivällisellä. Kukaan ei ollut pannut parhaita paloja hänen lautaselleen tai kysynyt, mikä hänestä parhaiten maistui. Ne vaikuttavat kieltämättä viehättävästi kaikki nämä pikku huolehtimiset. Mies tuntee aina tämän sulon, eikä suinkaan vähimmin se, joka vasta seitsenkymmenvuotiaana pääsee sen makuun. Alussa pyysi hän hyvää rouvaa olemaan huolehtimatta hänestä, mutta pian viehättyi hän siihen aivan tietämättään.

Pernilla rouva pyysi häntä jokapäiväiseksi päivällisvieraakseen. Hän hylkäsi kutsun nauraen, mutta se ei estänyt häntä tulemasta joka päivä uudestaan. Väliin Pernilla rouva luki hänelle, kunnes hän nukahti pehmeään lepotuoliin. Herättyään meni hän etuhuoneeseen, josta hän tavallisesti löysi Pernilla rouvan yksin, askartelemasta käsitöineen. Piispa oli silloin tavallisesti parhaimmalla tuulella. Hän oli syönyt hyvin, nukkunut hyvin, kukaan ei ollut häntä suututtanut. Kaksi kaunista silmää oli valvonut hänen hyvinvointiaan, ja ainoaksi palkinnoksi siitä vaadittiin, että hän viihtyisi hyvin.

Nämä sanat eivät koskaan menneet hänen mielestään; hän mietiskeli niitä. Tekemättä mitään suoranaisia kysymyksiä koetti hän tutkistella häntä ja sai ilmi ainoastaan sammumattoman vihan kaikkia omia vihollisiaan kohtaan. Ei mennyt ainoatakaan päivää Pernilla rouvan ilmoittamatta jotakin, mikä oli muistamisen arvoista. Mutta kaikki mitä hän sanoi, oli ikäänkuin karvas lääke hyvin sokeroituna. Se ei maistunut pahalle, mutta teki vaikutuksensa.

Piispan vihollisilla ei Pernilla rouva tarkoittanut ainoastaan rauhanystäviä, ei, hänen oma puolueensakin tuomitsi häntä ankarasti ja väärin.

"Minä tiedän sen, minä tiedän sen!" saattoi piispa toistella kävellen huoneessa edestakaisin.

"Enkö jo sanonut! Mutta millaisen kiitoksen olette saanut kaikesta mitä olette tehnyt?"

"Jos olisin ollut teidän sijassanne, luulen, että olisin luopunut sellaisista kiittämättömistä."

"Olen rakastanut, olen palvellut tätä maata, ja kansa on seurannut minua urotöihin."

Sillä viehättävällä kaunopuheisuudella, joka oli hänelle suotu, kuvaili hän, kuinka hän oli kärsinyt ja taistellut, kestänyt kaikki tämän kalliin synnyinmaan tähden.

"Palkkanne on ollut kiittämättömyys, pilkka ja häväistys", puuttui
Pernilla puheeseen.

"Hän tekisi maan suurmiehille samaa tuhoa kuin hänen edeltäjänsä ovat tehneet rahvaalle."

"Ei kauheampi kuin heidän käytöksensä; kuinka monet tuhannet ovatkaan saaneet kärsiä heidän tähtensä!"

"Kuinka ihmeellistä on puhua teidän kanssanne", sanoi Pernilla. "Niin valaisevaa!"

"Kuten salamat pimeydessä", huudahti piispa. "Olisinpa neljäkymmentä vuotta nuorempi, tulisi minusta uusi Engelbrekt."

"Ja jos minä olisin mies, tarttuisin miekkaan ja seuraisin teitä", jatkoi Pernilla innokkaasti.

"Merkillistä, että minulle on tapahtunut tällaista vasta tultuani seitsemiin kymmeniin! Sanokaa minulle, tarkoitatteko sillä, että hänen olisi kuuluttava samaan puolueeseen kuin minunkin?"

"Niin, ja siksipä teitä ihailenkin. Siksi en viihdy yhtä hyvin kenenkään muun seurassa. Huolimatta kaikista niistä epäilyksistä, joita olette herättänyt mielessäni!"

"Ettekö ole sanonut minulle, että molemmat puolueet ovat yhtä epäluotettavia, kenties enimmän valtionhoitajan, koska hän torjuu luotaan ja kohtelee halpamaisesti suurinta asemiestään!"

"Yhtä hyviä siis!… Olette sanonut minulle, kuinka on käyvä vastaisuudessa. Eikö silloin voi olla samantekevää, mille puolelle kuuluu, jollei ole ansiokastakin jouduttaa, mitä ei voi estää…"

Pernilla rouva oli jo saavuttanut yhden tarkoituksistaan; kaikkialla kaupungissa puhuttiin tiheistä, lopulta jokapäiväisistä käynneistä, joita Hemming Gadd teki Kristerinpojan emännän luo. Kukaan ei uskonut, että hän, naisvihaaja, olisi viehättynyt niin vähän miellyttävään naiseen kuin Pernilla rouvaan, ja täytyi siis olla olemassa joku valtioviisaudellinen syy. Kumpikohan heistä aikoi käännyttää?

Pietari Turenpoikaa ei ollut vähän hämmästyttänyt se vaikutus, minkä Pernilla oli saavuttanut piispaan. Niin hyvin hänet kuin hänen emäntänsäkin kutsuttiin usein Pernilla rouvan luo, ja aina kohtasivat he siellä Hemming herran. Seurassa ei Pernilla virkkanut sanaakaan valtiollisista kysymyksistä, hän käyttäytyi piispaa kohtaan kuin kuuliainen tytär, ja jokaisesta näytti, että hän oli tullut tälle melkein välttämättömäksi.

"Sen huonon maineen, mihin Hemming piispa minut saattaa, luulen kyllä voivani kantaa", sanoi Pernilla nauraen.

"Siitä voitosta, minkä olen voittanut. Niin vähäpätöinen kuin olenkin, olen voittanut Hemming Gaddin."

"Lankoni on menetellyt kuin mielipuoli", virkkoi viimeksimainittu.
"Neuvosto ei voi olla tuomitsematta häntä ankaraan rangaistukseen."

"Olkaa varma, neuvosto antaa koko asian raueta! Hän on tahtonut kehoittaa kansaa kapinaan, hän on rosvonnut ja ryövännyt sen tekosyyn nojalla, että hänen läänityksessään on tehty samoin. Milloin onkaan vaadittu rangaistusta sellaisesta?"

"Mielivalta on muuttunut laiksi. Ken tahtoo muuta lakia lukea, hän on melkein tuomittu hengiltä."

"Jos kuolintuskat käyvät liian pitkiksi, otan mieluummin niitä lyhentääkseni."

"Kuinka useasti olen kuullut teidän sanovan, ettei kansaa, joka tahtoo puolustautua, voida voittaa."

"Minun olisi pitänyt lisätä: Jollei tätä kansaa ole sulettu piikkiaitaukseen, jota ympäröivät kavaltajat."

"Hansakaupungit luopuvat meistä. On tehty sopimus niiden ja Tanskan välillä."

"Erioikeudet vahvistetut! Tanskalainen laivasto lähtee Viipuriin ensi avovedellä."

"Ja Gunilla rouva kirjoittaa, että kaikki tahtovat käskeä eikä kukaan totella."

"Venäläiset antavat pian kuulla itsestään. Nuori kuningas oleskelee
Norjassa kooten joukkoja lähintä sotaretkeä varten. Ja Åke
Hannunpoika on kuollut!"

Ja niinkuin sotaorhi hätkähtää torventoitotuksen kuullessaan, niin kohotti piispakin päänsä. Kauna, ynseys, kostonhalu haihtui pois kuin akanat tuuleen. Hän oli jälleen luja, luottavainen isänmaan sankari, josta ei mikään näyttänyt mahdottomalta, kun se koski isien maata.

"Ei meidän maaltamme puutu keinoja itsepuolustukseen", sanoi hän. "Ja olen ikimuistettavan veljenne kanssa yhtä mieltä siinä, että jos vain tahdomme käydä käsiksi, voimme kyllä puolustaa itseämme."

"Tahdon puhua valtionhoitajalle. En suinkaan olisi haluton nyt heti lähtemään Taalainmaahan valmistamaan rahvasta."

Keskustelu Pietari Turenpojan kanssa oli ikäänkuin herättänyt Hemming Gaddin. Hän oli tuntenut unteloisuutta, veltostumista. Ensi kerran elämässään oli hänelle tapahtunut, että hän oli antautunut vaikutelmille, jotka eivät lähteneet hänestä itsestään… Mutta Pernilla oli lausunut hänen salaisimmat ajatuksensa; ajatukset, jotka ainoastaan salaman tavoin olivat välähtäneet hänen sielussaan ja sitten äkkiä kadonneet. Nyt olivat ne saaneet muodon, hän saattoi aivan nähdä ne sielunsa silmin, mutta hän oli utelias tietämään, osasiko pikku nainen tosiaankin lukea hänen ajatuksensa, tuo nainen, jonka salaisia tarkoituksia häneen nähden hän ei ollut onnistunut saamaan selville.

Edellä kerrotun keskustelun jälkeisenä päivänä sai Pernilla rouva Nyköpingistä kirjeen, jossa ilmoitettiin, että hänen herransa oli pahasti haavoittunut. Pernilla rouvan oli pakko lähteä matkalle, mutta eräässä kirjeessä ilmoitti hän tästä piispalle ja toivoi elävänsä hänen muistossaan pikaiseen palaamiseensa saakka.

MENEVÄT JA TULEVAT.

Valtionhoitajalle saapui päivittäin tietoja niistä liikkeistä, joita herra Sten Kristerinpoika oli nostattanut Mälarin maakunnassa. Mutta nyt tuli lisäksi, että arkkipiispa piti hänen puoliaan, arvellen, ettei niin jalo herra suinkaan tehnyt perusteettomia valituksia.

Svante Niilonpoika otti kirjelmän vastaan emäntänsä ollessa läsnä. Tavallisella kiihkeydellään hypähti hän pystyyn, huudahtaen, että arkkipiispa tapansa mukaan tuomitsi korvakuulolta, mutta nyt tahtoi hän iskeä iskun, jota ei niin pian unhotettaisi.

Hän aikoi varustaa joukkoja lähetettäväksi Norjan rajalle, mistä heti uunna vuonna oli odotettavissa uusia hyökkäyksiä. Mutta hän oli sangen epävarma, kenen asettaisi sotapäälliköksi. Hemming Gadd olisi paras, mutta hän ei näyttänyt siihen halukkaalta.

Piispan tiheiden käyntien johdosta Pernilla rouvan luona oli syntynyt mitä kummallisimpia huhuja, ja ne olivat Hemming Gaddin arvoa alentavia. Jokaiselle oli selvää, että Pernilla rouva koetti taivuttaa häntä vihollisen puolelle, ja odotettiin melkoisen uteliaina, kuinka hän onnistuisi.

Paitsi keskustelua Pietari Turenpojan kanssa oli eräs toinenkin tapaus auttanut Hemming Gaddia tempautumaan siitä horroksesta, jossa hän oli ollut.

Oman toivomuksensa mukaan sai hän astua takaisin Sten herran palvelukseen. Hemming piispa oli mieltynyt mieheen ja piti häntä jommoisessakin arvossa. Hän piti siitä, että tämä väliin tuli hänen luoksensa ja antoi eräänlaisen selonteon entisyydestään.

"Minä en ole koskaan ennen välittänyt rippi-isistä", sanoi Esbjörn kerran nauraen. "Mutta sellainen ärrinpurri kuin piispa onkin, voin kuitenkin sietää häntä, ja jos hän tahtoo kuunnella, voin kyllä kertoa."

Huhu Pernilla rouvasta saapui hänen kuten muidenkin korville. Kerran, kun hänen nuori herransa näytti hänestä vähemmän iloiselta kuin hänen nykyisissä olosuhteissa piti olla, sanoi hän hänelle:

Sten tunsi miehensä ja tiesi, että häneen saattoi luottaa. Hänen kanssaan saattoi huoletta puhua mistä hyvänsä, ja väliin vei se tekoihinkin.

"Olisi korvaamaton vahinko maalle ja isälleni, jos piispa kieltäytyisi häntä auttamasta ensi sotaretkellä."

"Kun vanhat saavat lastentauteja, selviävät he niistä harvoin hengissä. Mutta juolahtaapa jotakin mieleeni", lisäsi Esbjörn ja raapi päätänsä, samalla kuin hänen koko naamansa vetääntyi leveään hymyyn.

"Hän on minun rippi-isäni! Ja minua haluttaisi mennä hänen luoksensa tunnustamaan syntini."

Ja Esbjörn lähti piispan luo. Oli varhainen aamu, ja tämä, äsken noustuaan, oli sangen huonolla tuulella.

Hemming kääntyi pois. Nyt vasta juolahti hänen mieleensä, että
Esbjörn tarkoitti häntä.

"Mitä sinulla on heidän kanssaan tekemistä? Herrasi suojelee kyllä selkäsi."

"On hirveää, kun ne saavat miesraukan valtaansa. Vaikkei Reetta ole mikään kaunotar."

"Mutta kieli hänellä on! Tiedättekös, piispa, että kieli voi olla vaarallisempi kuin kauneus."

"Kunpa vain en olisikaan jo hänen vallassaan! Olen aivan kuin kiedottu hämähäkin verkkoihin."

"Tahdon pitää kiinni herrastani, mutta hänen kielensä tulee aina väliin. Se on niin lipakka, että aivan kuin nuolee pois hyvät päätökseni ja aikeeni."

"Tietysti, mutta tiedättekös, piispa, hän on kyllä oikeassa siinä, mitä hän sanoo."

"Että muut ovat kateellisia minulle, ja että hän minua pitäisi paljon parempana kuin muita, koska minä olen pelastanut valtionhoitajan hengen, ja muuta sellaista, joka hivelee korvia."

Ei tapahtunut usein, että Hemming Gadd punastui, mutta nyt hän karahti tulipunaiseksi, meni Esbjörniä vastaan ja sanoi kiukusta vapisevalla äänellä:

Piispa epäili ilmeisesti. Hän tähysteli vastustajaansa päästä jalkoihin. Tämä kohtasi hänen katseensa sangen tyynesti, mutta samalla hän mietti itsekseen, ottaisiko hän selkäsaunan vastaan puolustautumatta vai antaisiko takaisin.

Luultavasti hänen tyyni esiintymisensä teki piispan aseettomaksi.
Tämän kasvoille tuli vähitellen tavallinen ilme.

"En viitsi ottaa selvittääkseni, mikä on herättänyt epäluulojani", sanoi hän. "Mene tiehesi!" Näin sanoen hän käänsi hänelle selkänsä.

Olisi liian rohkeaa koettaa lukea niitä ajatuksia, jotka liikkuivat Hemming Gaddin sielussa. Jos hän tunsi itsensä hieman nöyryytetyksi, osasi hän kyllä siitä tunteesta vapautua. Samana päivänä oli hänellä ennen kerrottu keskustelu Pietari Turenpojan kanssa. Kenties hän oli jo muokattu niille vaikutelmille, joita tämä tahtoi hänessä herättää. Lankee luonnostaan, että Hemming piispa enemmän kuin joku muu pelkäsi tehdä itseään naurettavaksi. Lukemattomia kertoja oli hän ärsyttänyt muita mitä terävimmällä pilkalla. Hän ei pitänyt ajateltavanakaan, että kallistaisi korvansa naisten puheille ja antaisi niiden kiehtoa itsensä, eikä hän nytkään myöntänyt edes itselleen, että oli ollut sitä lähellä. Mutta ei hän ollut vihainen Pernilla rouvalle, ja tieto, että tämä oli matkustanut pois, kohotti hänen rinnastaan syvän kaipauksen huokauksen.

"Lapsi parka!" sanoi hän itsekseen. "Minä olin ensimäinen, joka ymmärsin häntä, ja hän oli kiintynyt minuun!"

Svante Niilonpoika esitteli hänelle suunnitelmiaan ensi vuoden sotaretkeä varten. He keskustelivat kuten toisiaan kaivanneet ystävykset, jotka ovat vihdoin tavanneet toisensa.

"Hän oli sukulaisuussuhteissa manalle menneen linnanisännän kanssa, mutta en tunne häntä paljoa. Aikapahan näyttää."

"Se voidaan rikkoa. Minä tahtoisin kostaa lyypekkiläisille. Jollei asialla ole menestystä, lähden Norjaan katsomaan, mitä siellä olisi tehtävissä."

"Norjalaiset eivät tunne sortoa yhtä elävästi kuin me eikä heillä ole ainoatakaan lujatahtoista miestä."

"Teidän tultuanne tuntuu minustakin taakka keveämmältä. Tuntuu kuin olisimme nyt kaksin sitä kantamassa."

"Kenties olenkin tullut. Seuraa minua Märta rouvan luo; hän ilostuu sinut nähdessään!"

"Vihdoinkin!" huudahti Märta rouva ojentaen hänelle kätensä. "Olen suuresti ikävöinyt teitä."

"Jälkimaailman on tiedettävä, kuinka olemme ajatelleet ja taistelleet", vastasi Svante Niilonpoika.

"Jälkimaailma tulee tuomitsemaan oikeuden mukaan", virkkoi piispa, "se ei tunne kateutta eikä vihaa."

"Meidän naisten laita on omituinen. Tahtoisin mielelläni, että jälkimaailma sanoisi kaikkea hyvää herrastani, mutta minusta on samantekevää, mitä se sanoo minusta."

"Te miehet, niin itsekkäitä te olette! Mutta puhukaamme nyt ystävistämme! Muistatte kai Kirsti rouvan, herra Erik Trollen emännän?"

"Näyttäkää minulle ainoakaan suuri ja omaa etua etsimätön teko, niin uskon hyvän olemassaolon maailmassa!"

"Todella suuri ja hyvä vaikuttaa hiljaa ja huomaamatta, se ikäänkuin piiloittuu."

"Myönnän, että olen nähnyt miehen, joka herätti ihailuani; mutta hänen alhainen yhteiskunnallinen asemansa pelasti hänet sellaisista kiusauksista, joissa hän olisi langennut."

"Siinä nyt näette! Me, jotka olemme oppineet tuntemaan niin paljon ihmisiä, mainitsemme yhden ja saman."

"No, vaikkapa kaksikin! Mitä merkitsevät he maailmassa, joka on täynnä syntiä? Ihmeellisiä merkkejä esiintyy niin auringossa kuin kuussakin, mutta aurinko ja kuu pysyvät kuitenkin samoina. Jos otaksuu, että luonnon parhaat voimat ovat yhtyneet tuottaakseen parasta mitä voivat, niin ovat luonnonvoimat täten menneet parhaan olemuksensa ulkopuolelle, ja niiden tavalliset tuotteet pysyvät aivan yhtä arvottomina kuin ennenkin."

"Myönnän ettemme ole hyviä, mutta me pyrimme sellaisiksi. Me kehitymme taistelussamme maailman kanssa. Näettehän sen meidän suuresta taistelustammekin. Eikö sillä ole mitä jaloin tarkoitus, ja eikö meidän täydy myöntää, että kansan itsetajunta ja valistus on kohonnut!"

"Minä tahdon elää! Tahdon nähdä isänmaan vihollisten kantavan hedelmän kylvöstään. Tahdon nähdä heidän kärsivän rangaistuksen ahneudestaan, omanedun himostaan, kateudestaan!"

"Se on kuin uusi Feniks lintu nouseva siitä tuhkaläjästä, jossa kavaluus on saanut hautansa."

"Hän tulee olemaan isäänsä paljon pahempi. Julmemmin, häikäilemättömämmin on hän menettelevä, eikä hän ole häntä heikompi eläimellisiin himoihinkaan nähden. Vanhalla kuninkaalla on julkinen rakastajattarensa Vardingborgissa, ja nuorella on omansa Kööpenhaminassa aivan linnan läheisyydessä. Eikö totta, kuninkuus ansaitsee ylistystä?"

"Jonka arkkipiispa on neuvonut. Molemmat valtiomahdit pyrkivät samaan maaliin."

"Mutta kerrotaan, että nuori kuningas menee naimisiin, ja jos niin tapahtuu…"

"Siitä ei estettä! Mikä olisi yksityiselle rikos, se on majesteetille korkeintaan heikkous. Ettekö usko, että hänen palkkarenkinsä kumartavat yhtä syvään jalkavaimolle kuin kuningattarellekin?"

"Näettekös, sellainen on maailma! Ja jos muutamia tunteja olisi taivaan salama kädessäni, musertaisin heidät perinpohjin tänä päivänä, niin että ainoastaan muutamia pirstaleita lennähtäisi huomenna avaruuteen todistamaan siitä mitä on ollut."

"Minä seuraisin luonnollisesti mukana olemattomuuteen, ja sen tekisin ilolla, kun vain olisin varma siitä, että hävitystyö on täydellinen."

"Savustakaa sitten vahvasti huonetta, etteivät minun sanani saata heille onnettomuutta aikaan! Tahdon pitää suuni supussa sinä päivänä, jona joudun heidän kanssaan yksiin."

Ja vanha piispa riensi pois niin nopeasti kuin häntä itseään olisivat ajaneet takaa ne pahat henget, joista hän varoitti.

"Hyvä, ettette jäänyt tänne sisälle", sanoi sitten Märta rouva herralleen. "On hirvittävää kuulla häntä."

"Hän näkee ainoastaan varjopuolen elämästä, mutta eipä maailma olekaan hänelle koskaan näyttänyt hymyileviä kasvoja."

Ovi aukeni, ja Sten ja Kristina astuivat sisään. Olipa seura kuinka suuri tahansa, keskustelu kuinka vilkas hyvänsä, tulee muutamien sekuntien hiljaisuus, kun nuori morsiuspari astuu sisään. Yksin ajattelemattomimmatkin tuntevat vaistomaisesti, että on kysymys enemmästä kuin maallisesta liitosta. Monille se kenties ei ole muuta kuin vaistomainen tunne, mutta Sten ja Kristina antoivat sille mitä syvimmän ja vakavimman merkityksen.

Stenistä tuntui, että hän nyt vasta astui ulos elämään itsenäisenä miehenä, jonka ei ollut vastattava ainoastaan omista teoistaan, vaan myös erään toisen. Jos hän ja tämä toinen kerran tulisivat asettumaan yhteiskunnassa korkeimmalle paikalle, oli heidän tehtävä itsensä siihen täysin kelpoisiksi.

Kertomukset siitä elintavasta, jota vietettiin Tanskan hovissa, olivat saapuneet Sten Sturenkin korville, eikä hän tahtonut hävetä kansansa edessä eikä että sen tarvitsisi hävetä hänen tähtensä. Tapojen puhtauden oli hän sentähden asettanut ensimäiseksi velvollisuuksistaan ja lähinnä seuraavat olivat: yhtä oikeudenmukainen kaikille, ylhäisille ja alhaisille, rikkaille ja köyhille; ei loukata kenenkään oikeutta; ei kantaa mielikaunaa; antaa anteeksi yksityiset vääryydet, mutta pitää ankarasti kiinni siitä mitä laki vaatii; tuomita lempeästi muita, mutta ei koskaan hellitellä omia vikojaan.

Sten Sture ei laatinut näistä periaatteista mitään mietelauseita ja ripustanut niitä seinille ympärinsä eikä hän niistä puhunutkaan, mutta hän kirjoitti ne sydämeensä, hän tahtoi osoittaa ne toimissaan. Tosin oli hän vasta ainoastaan yhdeksäntoistavuotias, mutta hän tiesi, että se puu, jonka mieli kasvaa suoraksi, on oikaistava aikanaan, ja puutarhuriksi oli tuleva hänen rakastettu Kristinansa. Sellainen oli hänen käsityksensä avioliitosta. Kukaan hänen mielestään ei voisi paremmin nähdä hänen vikojaan kuin hänen alituinen elämäntoverinsa. Ketään ei hän tulisi mieluummin kuuntelemaan. Parantua ja jalostua hänen silmissään, se sisälsi todellisen sielun ylennyksen ja kasvamisen.

Ja Kristina? Joka päivä rukoili hän pyhältä neitsyeltä voimaa ja kykyä täyttää ne korkeat, vastuunalaiset velvollisuudet, jotka hän oli ottamaisillaan kannettavikseen. Hänen korkein pyrkimyksensä oli tulla herralleen todelliseksi avuksi.

Hän on kuuleva kaikkien sanoja ja rukouksia, mutta sen jälkeen tutkii itse tarkoin asiat. Jos puhuttiin siitä korkeasta asemasta, joka häntä odotti, vastasi hän:

Isältään oli Sten herra saanut Örebron linnan läänitykseksi ja sinne hänen oli vietävä nuori vaimonsa heti häiden jälkeen. Kun hän ilmoitti siitä morsiamelleen, sanoi tämä:

"Tiedän, että niillä seuduin on paljon köyhiä; heidät tahdon minä ottaa huostaani."

"Minä tahdon pitää sinut yksin. Ajatteles, ollessani poissa sodassa, saavat muut katsella sinun suloisia kasvojasi! Minulla on silloin ainoastaan muisto."

"Mutta meidän täytyy myös panna toimeen juhlia ympäristön asujamille.
Tiedän, että kaupunki aikoo ottaa meidät juhlallisesti vastaan."

"Ei nyt, kun sota ja vaino vallitsevat maassa. Pyydä heitä lykkäämään juhlallisuudet, kunnes saamme rauhan."

"Suoraan sanoen teen niin. Kun istun näinikään käsivarteni vyötärölläsi, katselen kirkkaihin silmiisi, silloin näen taivaani ja se näyttää minusta niin ihanalta, että unhotan kaiken muun; mutta mihin muuanne katselenkin, näen ainoastaan pimeyttä."

"Taistelen viimeiseen saakka. Mutta sinä, Kristina, etkö pelkää yhdistyä mieheen, joka kulkee niin epävarmaa kohtaloa kohden?"

"En ainoastaan sinun, vaan myös sen asian, jonka puolesta taistelet. Engelbrekt on ollut minun sankarini. Nyt olet sinä tullut siksi, sillä sinun maalisi on sama kuin hänen."

"Saanee kyllä Sten Sturenkin!" vastasi Kristina värähtävällä äänellä.
"Mutta koskaan ei hän ole valittava, vielä vähemmän katuva."

"Kristina, sinä olet itse sankaritar!" huudahti nuorukainen riemuiten. "On kyllä totta, rakkaani, että monta kertaa tunnen epäilystä ja levottomuutta, mutta niin on laita erittäinkin keskusteltuani Hemming piispan kanssa."

"Missä yhteydessä hän ja minä olemme toisiimme?" kysyi Kristina sangen kummissaan.

"Enkö sanonut sinulle, että hänen elämänkatsomuksensa on synkkä. Se vaikutti tietämättäni minuun, mutta maailma kirkastuu yhä enemmän, mitä useammin olen luonasi."

"Sinä näytät pilvettömältä taivaalta, ja säilyttääkseni sinut aina sellaisena ei mikään vaiva, eivät mitkään huolet näytä minusta raskailta."

"Olet kertonut minulle, että ensimäinen Sten Sture kutsui Ingeborg rouvaa uskolliseksi toverikseen."

"Se hän olikin! Kun hän oli sodassa, piti vaimo kotona huolen kaikista hänen velvollisuuksistaan."

"Niin minäkin tahdon tehdä! Kaikki sinun työsi Ovat minunkin töitäni!
Sinun on opetettava minua!"

"Niin. Siten ovat kaikki ajatuksemme yhteiset, me työskentelemme saman päämäärän hyväksi ja neuvottelemme keskenämme, kuinka sen saavuttaisimme."

"Kestää varmaan kauan, ennenkuin uskallan sinulle antaa neuvoja; mutta tahdon kuulla sinua ja muita, niin että vähitellen opin."

"Joka unhottaa tehtävänsä — sinun tähtesi. Ompelukseni odottaa, ja minä haaskaan aikani lörpöttelyyn sinun kanssasi."

"Ei, kiitos; jokaisen siveän neitsyen on itsensä huolehdittava myötäjäisistään."

"Siitä en tahdo kuulla puhuttavankaan, Kristina; tulkootpa myötäjäisesi valmiiksi tai ei, ovat häämme kaikessa tapauksessa marraskuun neljäntenätoista päivänä".

"Jos oikein pyydän", sanoi Kristina ja painautui hyväillen häntä vasten, "niin hommaathan, että häitä lykätään kaksi viikkoa."

"Sanon sinulle, se on mahdotonta; isäni tahto… kaikki on valmiina
Örebrossa."

"Ei, Kristina; päinvastoin täytyy sinun luopua niin kummallisista päähänpistoista."

"Ei, että sinä et rakasta minua. Pyydä minulta mitä tahdot ja minä suostun, mutta älä lykkäämään häitämme äläkä olemaan sinua näkemättä kolme viikkoa niin vähäisen asian kuin myötäjäisten tähden."

"Ei, se on vakava asia. Näetkös, kun ritari on nyt varma onnestaan, kun neitsyt, jota hän rakastaa, on suostunut tulemaan hänen armaaksi emännäkseen — silloin tapahtuu jotakin, josta morsian ei voi uneksiakaan."

"Ei, vaan rakkaudesta, joka ei salli hänen ajatella mitään muuta kuin häntä."

"Otaksukaamme, että hänen nimensä on Annikki. Ritari sanoo hänelle:
'Puhu, kerro minulle kaikki, mitä tiedät armaastani'."

"Tähän asti olen pitänyt aika paljon, tästälähin en ollenkaan! Hän lörpöttelee sopimattomia."

"Tahdon vain, että hänestä tulee imettäjä meidän vanhimmalle lapsellemme!"

Kun Sten herra meni jälestä, löysi hän hänet täydessä työssä neitostensa ympäröimänä.

"Sen olen tehnyt moneen kertaan, mutta hän kuulee niin huonosti näinä aikoina."

"Nyt se seikka korjautuu", sanoi neitsyt heleästi punastuen. "Sten tulee tämän jälkeen tänne tupaan… Täällä voimme puhella yhtä hyvin minun laittaessani huntua."

"Hääpäiväksi on nyt määrätty marraskuun neljästoista päivä, Cecilia rouva", sanoi Sten herra.

Ompelevat neitoset katsoivat merkitsevästi toisiinsa, sitten neitsyeen, ja sen jälkeen lentelivät neulat yhä nopeammin läpi hienon liinakankaan.

"Ei tarvitse ennenkuin neljänteentoista", vastasi Kristina suurella arvokkuudella.

"Mutta jos nyt on kaikki kunnossa…" Kristina loi häneen niin vakavan katseen, että hän katkaisi lauseensa! Kristina ei aina sallinut, että tällä tavoin leikiteltiin hänen kanssansa. Tästä päivästä lähtien sai Sten tyytyä kohtaamaan häntä rouvantuvassa.

"Etkö tahdo suoda minulle ainoatakaan keskustelua kahden kesken", kysyi hän kuiskaten. "Jos aika myöntää."

"Jos minun on pakko viipyä poissa viikon aika, on meillä sitten paljon sanottavaa toisillemme."

Nopeammin kuin Sten ehti ajatellakaan, kiepsahtivat Kristinan käsivarret hänen kaulaansa ja suudelma poltti hänen huuliaan, mutta samassa minuutissa istui Kristina jälleen ompeluksensa ääressä.

"Juhlia ja huvituksia on minulla vähimmän aikaa ajatella", sanoi hän. "Mutta suurempaa syytä iloon kuin nyt ei minulla ole ollut koskaan, ja sentähden toivon, että ystävät ja sukulaiset ottavat ilooni osaa."

Arkkipiispa oli sanonut, että jollei hän olisi vuoteen omana, kuletuttaisi hän itsensä Tukholmaan saadakseen ilon itse yhdistää nuoren parin. Kirjeitä ja kutsuja lähetettiin kautta maan, tiedettiin tosin, etteivät kaikki voineet tulla, mutta kukaan ei saanut luulla, että hänet oli unhotettu. Ystävät ja viholliset, kaikki oli kutsuttava.

"Linnansuojat ovat suuret ja lukuisat", sanoi herra Svante
Niilonpoika; "ja kyllähän hyvä sopu aina sijaa antaa".

Kristina neitsyen isän, ritari Niilo Erikinpojan, ja äidin, rouva Sigrid Eskilintyttären, piti saapua kahdeksan päivää ennen häitä ja asua herra Erik Juhanan pojan ja Cecilia rouvan luona. He olisivat mielellään tahtoneet viettää tyttärensä häät kotona omassa talossaan. Mutta valtionhoitajan toivomus ja mahdottomuus saada tilaa niin monille vieraille sai heidät siitä luopumaan.

Cecilia rouva ja Kristina neitsyt olivat saaneet vapaat kädet Sten herran lähdettyä. Nyt saattoivat he parhaimman halunsa mukaan järjestää kodin rakkaiden vanhempainsa vastaanottamiseen. Tosin tiesi Kristina neitsyt, että hänen huolekas äitinsä oli jo edeltäpäin huolehtinut hänen myötäjäisistään, mutta olihan aina vielä jotakin tehtävää, sentähden tahtoi Sigrid rouva, ettei ollut kiirehdittävä, ja vaikkakin näkymättömänä, niin hän oli oikeastaan määrännyt hääpäivän. Kristina ja vielä enemmän Cecilia oli vienyt läpi äitinsä tahdon mainitsematta edes hänen nimeään.

"Olisin hyvin onnellinen, jos rakas äiti olisi tyytyväinen siihen, miten olemme järjestäneet", sanoi Cecilia rouva. "Pyhä neitsyt tietää, että olen parhaan kykyni mukaan koettanut laatia, kuten luulen hänen tahtovan."

"Jos häntä miellyttää paremmin toisin, niin voimmehan mukautua siihen!" lisäsi Kristina.

"Tosin olette, rakas sisko, tehnyt kaiken minkä olette voinut ja minkä luulette olevan äidille mieleen. Mutta minä…" Tässä alkoi Kristina katkerasti itkeä.

"Rakas sisko kehoitta häntä antamaan minulle morsiussuudelman", sanoi hän ja loi silmänsä maahan.

"Minä suutelin häntä, tuolla ikkunankomerossa!… Hän pyysi… enkä minä tiedä kuinka se kävi. Mitä onkaan rakas äiti sanova! Ajatteles, jos hän ainaiseksi karkoittaa minut näkyvistään. Silloin minä menehdyn surusta ja häpeästä."

"Tosin olet menetellyt varomattomasti, mutta syytön en ole minäkään, sillä olisihan minun pitänyt paremmin sinua valvoa. Jos tahdot, niin minä puhun äidillemme!"

"Kuinka hyvä ja armas sinä olet! Sano hänelle, että minkä rangaistuksen hän määränneekin, kärsin minä sen, kun vain saavutan hänen anteeksiantonsa."

"Sitä en toki voikaan, niin suuri on oleva iloni, mutta kun hän sitten puhuu Sten herrasta, pelkään, että hän lukee silmistäni…"

"Teen mitä vain tahdot, rakas sisko!" Kristina tahtoi suudella hänen kättänsä, mutta Cecilia sulki nuoren neitsyen syliinsä.

Korkeasti kunnioitetut vieraat saapuivat määrättynä päivänä ja hetkenä, ja niin pian kuin ensimäiset tulotervehdykset olivat suoritetut, piti Cecilia rouva varansa, että sai kahdenkesken äidilleen ilmoittaa sen hairahduksen, johon Kristina oli tehnyt itsensä syypääksi. Mutta joko ankara Sigrid rouva oli lempeämmällä tuulella kuin tavallisesti tai hän oli ylen tyytyväinen tulevaan liittoon, kaikessa tapauksessa hän, kun Kristina kutsuttiin sisälle saamaan tuomionsa ja heittäytyi äitinsä jalkoihin, nosti hänet ylös ja sanoi lemmekkäästi:

"Vika ei ole niin suuresti sinun, sinä olet ainoastaan lapsi,
Cecilian velvollisuus olisi ollut valvoa sinua."

Kaikki enemmät selitykset keskeytti valtaneuvos Niilo Erikinpojan saapuminen. Hän ei ollut nähnyt Kristinaa useihin kuukausiin, ja tämä tytär oli hänen silmiensä valo. Hän sai pian nähdä tämän kohoavan korkeaan asemaan, mutta kuinka se hivelikin hänen ylpeyttään, ajatteli hän kuitenkin kaipauksella sitä, ettei hän tästälähin saanut pitää silmäteräänsä hallussaan. Mutta vielä kuului tämä hänelle, ja hän otti hänet äidiltä, otti hänet polvelleen ja kysyi oliko hän lahjoittanut kaiken rakkautensa Sten Sturelle niin ettei hänellä ollut mitään jälellä vanhalle isälleen.

"Ettehän voi ajatella moista, rakas isä", vastasi neitonen kietoen käsivartensa hänen kaulaansa ja painaen päänsä hänen rintaansa vasten. "Enkö rakastaisi vanhempiani yli kaiken!"

"Niin sanotaan vain!" virkkoi ritari nauraen. "Sydänkäpynen saa aina etusijan."

"Olisin huonosti kasvattanut tyttäreni, jos hän uusien velvollisuuksiensa tähden unhottaisi vanhat", puuttui Sigrid rouva puheeseen luoden vakavan katseen herraansa.

"Minua ei kuitenkaan kummastuttaisi, jos niin tapahtuisi", vastasi Niilo herra, hyväillen tyttärensä tuuheita kutreja ja veitikkamaisesti katsellen häntä.

Sigrid rouva puuskahti kiihkeästi: "Kristina, mene noutamaan sisartasi ja sano hänelle, että tuo lapsensa mukanaan!"

Neitsyt riensi käskyä noudattamaan, ja on luultavaa, että Niilo herra sai hyvän läksytyksen, sillä hänen otsansa oli syvissä rypyissä, kun ovi uudelleen avautui. Mutta rypyt katosivat nopeasti hänen nähdessään Cecilian, joka astui sisälle taluttaen lasta kummallakin kädellään. Ja heidän jälestään tuli Kristina.

Vanhin lapsista, poikanen kymmenisen korvilla, astui kunnioittavasti esiin ja suuteli Sigrid rouvaa ja Niilo herraa kädelle. Kahdeksanvuotias Margareta sai sitten astua esiin ja tehdä tervehdyksensä hänkin. Molemmat vetäytyivät sen jälkeen takaisin ja seisoivat käsi kädessä, äänettöminä ja tarkkaavaisina. "Tule tänne istumaan, Cecilia", käski Sigrid rouva ja viittasi viereensä penkille.

Tämä niijasi syvään ja istuutui osoitetulle paikalle. Kristina jäi edelleen seisomaan, ja hänen isänsä ei edes uskaltanut viitata häntä luokseen, vaikkakin katseli häntä ikävöiden.

"Minusta Maunu näyttää kalpealta!" virkkoi Sigrid rouva. "Eikö hän ole terve?"

"Hän valittaa alituiseen kipuja; pelkään, etten saa pitää häntä", vastasi Cecilia rouva, ja kirkkaat kyyneleet täyttivät hänen silmänsä.

"Olen, benediktiläisluostarin kunnianarvoiselta isältä, mutta hänen määräämänsä lääkkeet eivät vaikuttaneet mitään."

"Kaikella kunnioituksella pyhää miestä kohtaan luulen kuitenkin, että me naiset ymmärrämme sellaisia asioita paremmin. Kun palaamme Fågelvikiin, saa poika seurata mukana. Siellä on eräs viisas nainen, joka paremmin kuin kukaan muu ymmärtää lasten tauteja. Hän saa lukea hänelle lukujaan, jos pojassa olisi panentatauti, mikä ei ole mahdotonta."

Cecilia olisi mieluimmin halunnut pitää poikansa luonaan, mutta hänen ei juolahtanut mieleensäkään olla toista mieltä kuin äitinsä, ja sentähden suuteli hän tämän kättä ja kiitti häntä hänen hyvyydestään. "Margareta sitä vastoin kukoistaa kuin ruusu!" virkkoi Niilo herra. "Tule tänne luokseni, lapsi!"

Pienokainen ei halunnut parempaa. Hän teki nopean liikkeen, mutta malttoi heti mielensä ja meni sangen vakavasti ja arvokkaasti ritarin luo, mutta samalla niiasi hän syvään isoäidilleen kulkiessaan tämän ohitse.

Neitsyt heitti kysyvän katseen äitiinsä, mutta tämä oli tai oli olevinaan niin kiintynyt keskusteluun Cecilian kanssa, ettei hän kiinnittänyt huomiota siihen mitä tapahtui.

Ja ritari näytti hyvin tyytyväiseltä päähänpistoonsa, hän otti Margaretan syliinsä, ja Kristina istuutui hänen rinnalleen, hän pani käsivartensa tyttärensä vyötärölle, painoi hänen päänsä olkaansa vasten, ja niin kuiskaili ja jutteli hän hänen kanssansa Sigrid rouvan kuulematta sanaakaan, mutta punasta Kristinan poskilla arvasi tämä mistä he keskustelivat.

"Kirjaviisautta ammentamassa? Minun nuoruudessani elettiin yhtä hyvin ilman sitäkin."

"Niin onkin", vastasi Cecilia rouva punastuen ilosta ja äidillisestä ylpeydestä.

"On hän saanut hyvän nimen siinäkin suhteessa", virkkoi Niilo herra.
"Olen kuullut, että hän tovereineen usein retkeilee metsällä…"

Kaikkien katseet kääntyivät tyttöön, joka oli uskaltanut puuttua keskusteluun ilman että häneltä kysyttiin, ja pienokainen seisoi allapäin, kyynelsilmin ja häpeästä punastunein poskin.

Sigrid rouva loi tyttäreensä ankaran katseen, ja tämä nousi heti, tarttui Margaretan käteen ja vei hänet pois huoneesta. Oli syntynyt hieman apea mieliala, mutta kun Cecilia palasi ja Maunu sitten oli lähetetty pois sisarensa luo, kertoi Niilo herra, että tosiaankin oli niin laita kuin Margareta oli sanonut. Kustaa oli ollut mukana monessa sudenajossa ja osoittanut suurta reippautta.

"Sellaisessa ei häneltä puutu esikuvia ei isän eikä äidin puolelta", vastasi Sigrid rouva rukoilevaan katseeseen, jonka Cecilia loi häneen. "Tuleeko hän mukaan häihin?"

"Milloin Erik herraa odotetaan?" kysyi ritari. "Hän kirjoitti aikovansa lähteä Ahvenanmaalta niinkuin eilen", vastasi Cecilia rouva. "Riippuu säistä ja tuulista, minä päivänä hän voi tulla."

Kuinka kaikki saapuvilla olevat hämmästyivätkään, kun ovi samassa avautui ja nuorekas ääni virkkoi:

"Kustaa!" huudahti Cecilia rouva, ja unhottaen kaiken arvokkuuden juoksi hän häntä syleilemään.

Pojan hellyydellä vastasi hän äitinsä hyväilyihin ja meni sitten kunnioittavasti tervehtimään äitinsä vanhempia ja Kristinaa.

Cecilia paloi halusta tietää, mikä oli syynä pojan odottamattomaan saapumiseen, mutta hän vilkaisi äitiinsä ja luovutti oikeutensa tälle.

"Päättyykö koulu Upsalassa tähän aikaan vuodesta?" kysyi Sigrid rouva jokseenkin terävästi.

"Ei ennenkuin muutamia päiviä ennen joulua", vastasi nuorukainen hieman punastuen.

"Meillä on koulumestarina eräs Ivar niminen tanskalainen, ja hän hokee alituiseen, kuinka meidän on oltava tanskalaisille alamaisia. Sitä minä en siedä kuulla."

"Hyvä, Kustaa!" huudahti Niilo herra. "Olen varma siitä, että sinä annoit hänelle sanan sanasta."

"Jalo rouva isoäiti, minä en sanonutkaan mitään", vastasi Kustaa. "Mutta muutamia päiviä sen jälkeen, kun asia tuli puheeksi hänen ja toverieni kesken, sanoin heille: 'Tiedättekös, mitä aion tehdä? Tahdon lähteä Taalainmaahan ja saada taalalaiset antamaan juutteja nenälle!'"

Kaikkien silmät tähystelivät hyväksyen nuoreen Kustaaseen. Hän piti päänsä pystyssä ja nuorista kasvoista loisti rohkeutta ja päättäväisyyttä. Hänellä oli puku punaisesta englantilaisesta kankaasta, vyöllään oli hänellä hopeapeitsi, ja sitä puristi hän lujasti vasemmalla kädellään…

"Luulenpa, että koulumestari pani sen pahakseen", puuttui Sigrid rouva puheeseen.

"Hän oli opettajani. Mutta sen jälkeen iskin peitseni läpi Alexandrumin, jota luimme, ja sanoin: 'Heitän hitolle sinut ja koulusi!'… Sitten läksin sieltä, enkä koskaan mene sinne takaisin!"

"Minä vastaan siitä, että isäsi tulee olemaan samaa mieltä!" huudahti Niilo herra ja syleili nuorukaista. "Sinä olet miehenalku, joka tosiaan lupaa hyvää tulevaisuudessa!"

Ankara isoäiti ei tosin ollut samaa mieltä, mutta mikä oli tehty, sitä ei voitu muuttaa, ja sitä paitsi oli paljon muuta ajateltavaa.

Erik Juhananpoika saapui seuraavana päivänä. Hän oli vakava, oikein ajatteleva herra. Poika sai kertoa uudestaan hänelle, kuinka kaikki oli käynyt, ja sen jälkeen sanoi hän: "Sinun ei tarvitse palata Upsalaan. Valmistan kyllä sinulle tilaisuuden saada muualta ne tiedot, jotka tarvitset."

Sten Sturen palaaminen oli viivästynyt. Valtionhoitaja antoi hänelle tehtäväksi käydä muutamissa kihlakunnissa, joissa oli ilmennyt levottomuutta. Kotimatkalla täytyi hänen poiketa Nyköpingiin. Siellä makasi herra Sten Kristerinpoika vielä sairaana, mutta valtionhoitaja tahtoi antaa hänen ymmärtää, että jos hän omasta puolestaan pysyy rauhassa, ei sopu rikkoudu Svante Niilonpojankaan puolelta. Sellaista viestiä viemään oli Sten Sture sopivin, ja hän sai Esbjörnin mukaansa.

Nuori ritari ei ollut tehtävään erittäin tyytyväinen, mutta vastaväitteet eivät voineet tulla kysymykseen. Esbjörn, joka oli käynyt sangen rohkeapuheiseksi ja luki ajatukset, jotka liikkuivat hänen nuoren herransa mielessä, virkkoi:

"Voihan sitä sanoa. Ainahan sen luulee olevan viimeisen kerran, aina osuneensa vihdoinkin oikeaan."

"Tuolta, herra, näkyvät Nyköpingin linnan huiput. Teidän saapumisenne lienee odottamaton."

Herra Sten Kristerinpoika oli saanut pahan ampumahaavan kylkeensä ja oli pakoitettu heittäytymään vuoteen omaksi. Nuoren ritarin saapuminen herätti suurta hälinää. Saapuiko hän kenties eroittamaan Sten herraa päällikkyydestä? Parhaat vierashuoneet osoitettiin hänelle. Pernilla rouva ei voinut heti toivottaa vierasta tervetulleeksi, mutta hän saapui pian ja valitti mitä hartaimmin, ettei ollut ennen saanut tietää vieraan tulosta. Hän olisi silloin valmistanut ritarille arvokkaamman vastaanoton.

Herra Sten Sture saattoi vain vaivoin pistää silloin tällöin sanasen väliin. Pernilla rouva mieluimmin piti yksin keskustelua vireillä, ja Sten herra soi sen mielellään hänelle. Mutta pyyntöön saada vielä tänään tavata hänen herraansa vastasi Pernilla rouva, että se oli tänään mahdotonta, sairas oli huonompi, kuitenkin oli toivottavaa, että hän huomenna olisi parempi.

Tässä ei auttanut muu kuin alistuminen, mutta ritari selitti, ettei hän voinut viipyä kauemmin kuin huomispäivän ylitse.

Kuinka suuri olikaan hänen hämmästyksensä, kun hän puolenpäivän korvilla astuessaan seurasaliin huomasi suuren seuran edessään.

Kun hän ilmaisi kummastuksensa siitä, että Pernilla rouva herransa sairauden aikana tahtoi viettää juhlan, vastasi tämä, ettei niin harvinaista vierasta kuin Sten Sturea voitu koskaan kyllin juhlia, ja kuinka paljon saattoikin olla muistuttamista hänen herraansa vastaan, ei hän ainakaan tahtonut, että häntä voitaisiin syyttää laiminlyönnistä.

Katettiin oivallinen ateria, ja Pernilla rouva osoitti olevansa kohtelias ja huomaavainen emäntä.

Ritari oli pöydässä hänen vierustoverinaan, ja hän pakinoi ja laski leikkiä, alituiseen kehoittaen vierastaan tyhjentämään pikarin, jonka palveluspoikanen heti riensi täyttämään.

"Kunnianarvoisalta apotiltamme", vastasi hän. "Huolissani käännyin hänen puoleensa."

Vieraiden joukossa oli muutamia ympäristössä asuvia herrasmiehiä, mutta enimmäkseen olivat he kaupungin ylhäisimpiä porvareita ja kauppamiehiä ja heidän vaimojaan ja tyttäriään. Pernilla rouva sanoi kuiskaten, että nämä viimeksimainitut tuntisivat itsensä onnellisiksi, jos ritari illalla tahtoisi heitä tanssittaa, ja vanhemmat olisivat siitä hyvin mielissään.

"Sen teen mielihyvällä", vastasi nuorukainen. "Kuka näyttää teistä olevan kaunein?" Ritari tarkasteli lukuisaa seuraa. Moni silmä kääntyi alas hänen katseensa edessä, mikä vihdoin pysähtyi ihaillen nuoreen impeen, joka istui häntä vastapäätä ja jonka kauneus oli melkein häikäisevä. "Kuka hän on?" kysyi Sten hämmästyneenä. "Muuan lapsi parka, jota kohtaan tunnen syvää sääliä", vastasi Pernilla rouva.

"Kuolleet monta vuotta sitten; hänellä ei ole mitään sukulaisia eikä, voin hyvin sanoa, ystäviäkään."

"Hän oli täällä muutamia viikkoja, mutta herrani asemiehet joutuivat kiistaan hänen tähtensä."

Keskustelu kävi vilkkaasti ympäri pöytää. Hyvä viini ei jättänyt tekemättä vaikutustaan, ja vaikka paras olikin varattu nuorelle ritarille, oli toinenkin riittävän hyvää saadakseen vieraat hyvälle tuulelle.

Siellä pakinoitiin ja laskettiin leikkiä, valtiolliset kiistat jätettiin syrjään, ajateltiin vain hetken hauskuutta. Sten Sture tunsi, että viini nousi hänen päähänsä, mutta kaikki olivat niin riehakan iloisia, että hänen täytyi olla mukana, ja niin kilisti hän pikariaan monien muiden ja lopulta myös hänen kanssaan, joka istui häntä vastapäätä. Mutta silloin loi tämä häneen katseen, joka pani hänen päänsä pyörälle. Niin ei ollut kukaan nainen häneen katsonut, ei edes Kristina.

Juuri kun hilpeys uhkasi käydä liian meluisaksi, antoi Pernilla rouva merkin, ja tanssisalissa viritettiin raikuva musiikki. Rummut ja torvet rämisivät, vieraat ponnahtivat pystyyn paikoiltaan, ja pari toisensa jälkeen syöksähti tanssisaliin.

Sten Sture ei tiennyt, kuinka hän oli saanut kauniin tytön käsivarsilleen, mutta puristaen tätä itseensä pyöri hän ympäri salia.

Sten ei voinut katsella kyllikseen silmiä, suuta, poskia, ja hänestä tuntui mahdottomalta päästää tyttöä.

Sten melkein kantoi tytön penkille ja pani tämän istumaan. Hän ei huomannut, että tanssi oli aikoja sitten lakannut ja että kaikkien silmät suuntautuivat häneen.

"Anna parka on aivan menehtynyt!" sanoi Pernilla rouva. "Herra ritari, antakaa hänen levähtää!"

Tämä vapisi kuin haavan lehti, mutta oli noussut ja pannut kätensä hänen käsivarteensa.

"Kristinalta?" Oli kuin kaikki viinihöyryt olisivat hälvenneet, kuin olisi hän yhtäkkiä huomannut olevansa kuilun partaalla.

"Eikö viesti voi odottaa?" kysyi Pernilla rouva kiihkeydellä, jota hän ei voinut salata.

"En tiedä, voiko se käydä päinsä", virkkoi Esbjörn luoden tarkoittavan katseen herraansa.

Uskollinen palvelija meni edeltä ritarin omaan huoneeseen. Kun tämä tuli sisään, sanoi hän:

"Minä puhuin kymmenistäni, te yhdestä ainoasta. Pidättekö vielä siitä kiinni?"

"Ei, herra, siitä saisivat pärjääjät puheenaihetta. Menkää sisään älkääkä olko tietävinännekään."

"Voisitte käyttää ajan antaaksenne porvareille paremman ajatuksen itsestänne!"

Eräs asemies saapui kysymään Pernilla rouvan puolesta, eikö ritari voinut tulla jatkamaan tanssia.

Kaikkien silmät suuntautuivat häneen, kun hän astui sisään, ja hän näki sen.

"Älkää pahastuko poissaolostani, jalo rouva!" sanoi hän äänekkäästi.
"Siihen oli tärkeä syy."

"Niin, häneltä, ja kysymys oli siitä, unhottaisinko toisen naisen tähden ne lupaukset, jotka olen antanut hänelle."

Nuori ritari teki syvän kumarruksen ja kääntyi sen jälkeen ympärillä seisoviin. Niin monet kuin mahtuivat olivat tunkeutuneet lähemmäksi kuuntelemaan keskustelua.

Soitto soi ja tanssi alkoi uudestaan. Ritari menetteli kaikkien nuorten neitsytten kanssa samalla tavoin. Hän näki, että isät osoittivat hänelle kunnioittavaa huomaavaisuutta ja erotessa antoivat hänen ymmärtää, että hän oli voittanut, mitä Pernilla rouva oli menettänyt, nimittäin heidän kunnioituksensa ja luottamuksensa.

Mutta kun Sten herra oli tullut ylös huoneeseensa ja miettinyt, mitä hän oli kokenut, heittäytyi hän polvilleen ja kiitti Jumalaa, joka oli suojellut häntä niin kovassa kiusauksessa.

Seuraavana aamuna, kun hän heräsi, seisoi Esbjörn hänen vuoteensa vieressä.

"Ole tyyni, Esbjörn, ei se ole enää vaarallista! Mitä olet saanut tietoosi?"

"Sano hänelle, että niin minun kuin hänenkin hyvä maineensa tulisi siitä kärsimään."

"Luultavasti moista estääkseen Pernilla rouvan ja pormestarin rouvan olisi odottamatta yllätettävä teidät ja hänet."

"Olen ollut kauan tuttu hänen muutaman palvelijattarensa kanssa, ja sentähden hän…"

"Ei, sitä ei hän tee!" huudahti Sten herra harmista ja liikutuksesta vapisevalla äänellä. "Minä en vain ymmärrä, kuinka hän ykskaks on voinut keksiä kaiken tämän."

"Näettekös, herra, tuolta tulee tyttö yli torin, hän suuntaa askeleensa tänne päin."

"Ja huomatkaas! Päitä kaikissa ikkunoissa. Täällä on totisesti piru merrassa."

"Auta pian, Esbjörn, kaapu hartioilleni! Hän menee suurta tietä; minä juoksen alas kiertoportaita. Yhtä monet silmät näkevät minun menevän yli torin ja pormestarin luo."

"Se on hyvä, herra; mutta minä luulen kuitenkin, että meidän on matkustettava tänä iltana."

"Aamulla varhain, Esbjörn!" Ritari teki kuten oli sanonut, ja uteliaat saivat iloita hänen näkemisestään. Mutta monta suuttumuksen sanaa suunnattiin Pernilla rouvaa ja hänen kaunista suojattiaan kohtaan. Tämä viimeksimainittu sai kuulla niin ankaria sanoja ja soimauksia Esbjörniltä, että hän nopeimmiten riensi Pernilla rouvan luo valittamaan hätäänsä.

Nuori Sten Sture oli pormestarille puhunut, miten välttämätöntä oli, että jokainen kaupunki ja lääni piti lujasti kiinni niistä valoista ja lupauksista, joita oli annettu valtionhoitajalle. Ainoastaan silloin, jos kaikkiin saattoi lujasti luottaa, voitiin saavuttaa varmuus ja turvallisuus.

Pormestari sanoi, että kun linnaluvan haltija oli vihollisen puolella, tuli porvaristo houkutelluksi seuraamaan esimerkkiä. "Kuitenkin uskon", sanoi hän, "että! Sten Kristerinpoika on nyt tullut toisiin ajatuksiin."

"Ettekö luule, että hän muuttaa mielensä, kun tulee terveeksi jälleen?" kysyi ritari.

"Varmaan tahdotaan teiltä salata oikea tila, enkä minäkään olisi sanonut mitään, jollei se halpa leikki, johon on autauduttu…"

"Olette nuori ja kokematon. Mutta on käsittämätöntä, että Pernilla rouva, joka ei voi olla tietämätön miehensä tilasta, hommailee moisissa vehkeissä."

"Että Nyköpingin porvaristo yhä edelleenkin tahtoo olla hänelle alamainen, kenties alttiimpi kuin ennen, opittuaan tuntemaan hänen jalon poikansa!"

Täältä lähti ritari sairaan luo. Hänet otettiin heti vastaan. Sten Kristerinpoikaa saattoi tuskin tuntea. Kellankalpea iho, sisään painuneet posket, ylen laihtunut käsi, jonka hän ojensi, ja erittäin hänen lyhyt, läähättävä hengityksensä todistivat hävityksestä, jonka sairaus oli jo tehnyt.

"Paremmin, paljon paremmin!… Muutamain päivien kuluttua toivon voivani nousta jalkeille."

Sten Sture puhui isänsä toivomuksesta, että kaikki vanha kauna olisi unhotettu ja vallitsisi rauha ja sopu kuten ennenkin.

Sairas vastasi, että hän oli Svante Niilonpojan vilpitön ystävä ja tulee aina olemaan. Ja hän itki silloin, itki ja nyyhkytti.

Sten Sture hämmästyi siitä niin, että alkoi tapailla sanojaan. Mutta kun hän ei löytänyt sopivia, toivotti hän hyvää parantumista ja sanoi jäähyväiset.

Muutamien asemiesten seuraamana teki ritari senjälkeen retken niihin kihlakuntiin, jotka olivat ottaneet osaa kapinaan.

Kaikkialla otettiin hänet vastaan kunnioituksen ja uskollisuuden osoituksin. Saman vastauksen, jonka pormestari oli antanut, sai hän täälläkin. Kansa oli viety harhaan, mutta lupasi parannusta.

Kun pieni parvi palasi illalla Nyköpingiin, oli aika sanoa jäähyväiset, ja ritari ilmoittautui Pernilla rouvan luo. Tämä oli pelkkää kohteliaisuutta, valitti sattuneita ikävyyksiä ja sanoi olevansa hänen vilpitön ystävänsä, vaikkei kenties siltä näyttänyt.

Varhain seuraavana aamuna tapahtui lähtö. Kotimatkalla kertoi Esbjörn, että Pernilla rouva oli suurimmassa kiireessä lähettänyt kauniin Annan sinne, mistä tämä oli tullutkin. Hän oli ollut hyvin katkeroitunut siitä, että ritari oli päässyt Sten herran puheille hänen olematta läsnä, mutta hän antoi ymmärtää, ettei peitetty ollut ollut siltä heitetty, eikä hän ollut vielä sanonut viimeistä sanaansa.

Mitä lähemmäksi kotia hän tuli, sitä selvempänä esiintyi Kristinan kuva. Kaipauksella oli hän jättänyt tämän. Millä tuntein olisi hän palannut, jos olisi langennut kiusaukseen ja tehnyt itsensä Kristinalle arvottomaksi!

Valtionhoitaja ei vaatinut mitään seikkaperäistä kertomusta. Hän oli itse ollut nuori, ja hän näki pojan sydämeen.

Tieto hänen saapumisestaan oli ehtinyt ennen, ja hän tapasi koko perheen kokoontuneena häntä vastaanottamaan. Kaikkien kättä täytyi hänen puristaa, kaikkien kanssa keskustella, ja hän teki sen mieluimmin Sigrid rouvan kanssa, sillä tämän vieressä istui kaunis, punasteleva morsian.

Kristinan oli pukeuduttava kotona ja sitten mentävä linnaan ennenkuin kutsutut vieraat ehtivät saapua.

Jo edellisenä päivänä oli kaikki varattu sitä varten rouvantuvassa. Siellä oli valkoinen silkkipuku hopeakudoksineen; siellä morsiushuntu helyjä täpötäytenään; siellä hieno kaunis ruunu. Kaulanauha oli valkoisista helmistä, varustettu kallisarvoisella lukolla, ja vyöhyessä säkenöivät loistavat kivet.

Takassa loimotteli iloinen valkea, ja kaikkialla levittivät paksut vahakynttilät kirkasta, iloista valoaan yli huoneen.

Tänne tulivat nyt. sisään perätysten Kristinan lähimmät ystävät ja sukulaiset. Tuli rouva Dordi Knutintytär, Magdalena ja Kaarina Gyllenstjerna, molemmat Erik Erikinpoika nuoremman tyttäriä; Trollet, Bondet, Banérit, Oxenstjernat ja kahdeksanvuotias Anna Bjelke; kaikki olivat tulleet nuorta morsianta tervehtimään.

Cecilia rouva otti heidät vastaan. Yksi toi nauhoja, toinen kukkia, kolmas pitsejä; jokaisella oli lahjansa.

Kuului lakkaamaton pakina, nauru ja leikinlasku; tulivathan he pukemaan morsianta ja silloin on lupa olla iloinen. Kuinka tarkasteltiinkaan pukua ja sitten taidokkaasti koruompeluksin kirjailtuja hansikkaita ja käsineitä. Ne olivat luostarityötä kallisarvoisinpa laatua. Kristina oli saanut ne herra Pietari Turenpojan emännältä, joka oli perinyt ne äidiltään.

Tarkastelu jatkui jatkumistaan, mutta joku huomautti, että morsiamen täytyi tulla, jos mieli saada hänet ajoissa valmiiksi. Cecilia rouva meni häntä noutamaan.

"Kristina on ollut sisällä rouva äitimme luona", sanoi Cecilia lempeästi, "ja hän on teroittanut hänelle niitä velvollisuuksia, jotka odottavat jokaista, joka astuu aviosäätyyn!"

Sen jälkeen seurasi pakinaa ja naurua, mutta vihdoinkin suoriuduttiin pukemaan morsianta.

Vanhan tavan mukaan ei hän itse saanut tehdä mitään pukeutumiseensa nähden. Hänen neitostensa vetäessä hänen jalkoihinsa valkoisia silkkisukkia valelivat nuoret neitsyet hänen silmiään vedellä poistaakseen äsken vuodatettujen kyynelten jälet.

"Kas, kuinka hän punastuu!" Kuten keveät pilvet tuulen tieltä liitivät epäilykset pois, ja Kristina hymyili kuin kirkkain kevättaivas.

Nuori parvi remusi ihastuksesta, kun hänet saatiin puetuksi kallisarvoiseen pukuun. Sen jälkeen sai jokainen mennä suutelemaan ja syleilemään häntä, Sen täytyi tapahtua ennenkuin ruunu pantiin päähän.

Sigrid oli uskonut tämän tärkeän tehtävän Cecilia rouvalle, ja Kristina polvistui sisarensa eteen, joka toivotti hänelle taivaan siunausta pannessaan ruunun hänen päähänsä. Sen jälkeen tuli huntu.

Nyt oli morsian vihdoin valmis, ja kaunis oli hän katsella. Runsaat kiharat kehystivät hienoja kaunismuotoisia kasvoja. Ja kuitenkaan ei hänessä ollut ihastuttavinta hänen kauneutensa, vaan se puhtauden ja viattomuuden ilme, joka herätti mielikuvan enkelistä maallisessa hahmossa.

"Kristinani, rakas, armas lapseni!" huudahti Niilo herra ja sulki hänet syliinsä, niin että huntu oli vaarassa mennä piloille.

Kukaan ei uskaltanut heitä häiritä; mutta kun Niilo herra päästi hänet irti, tarttui vähintään kaksikymmentä kättä laittamaan huntua kuntoon.

Toiset, jotka tulivat jälestä, saivat luvan ottaa häntä ainoastaan kädestä.

Suuri joukko uteliaita ja joutilaita odotti kärsimättömästi saadakseen nähdä morsianta ja koreaa saattuetta.

Nelivaljakkojen vetämät vaunut ajoivat linnaan jälessään lukuisa parvi, joka luultavasti tahtoi vielä kerran nähdä morsianta.

Vaunut ajoivat pienelle portille, joka oli länsipuolella. Täältä menivät kiertoportaat naisparvelle, ja Kristinan ottivat siellä vastaan Märta rouva ja hänen oma äitinsä, joka tuntia aikaisemmin oli tullut linnaan.

Ympärillään neitosensa, jotka nyt eivät enää tohtineet kuin kuiskaillen puhella keskenään, oli Kristinan odotettava tärkeää hetkeä.

Märta rouva kysyi, eikö Sigrid rouva tahtonut auttaa häntä ottaessa vastaan vieraita, mutta hän sanoi mieluummin olevansa tyttärensä luona vielä muutamia tunteja.

Linnanpihalla seisoi asemiesjoukko toisensa vieressä. Monet nuorukaisista tahtoivat mielellään olla neitsytten apuna, kun nämä astuivat vaunuista, ja lämmin katse, hiljainen kädenpuristus tuli usein kaivatuksi ja mieluisaksi palkaksi.

"Nyt tulee porvaristo!" kävi supatus kulovalkean tavoin kautta kokoontuneen joukon.

Asemiehet vetäytyivät syrjään, ja vähitellen ilmestyi hymy nuorten huulille. Mutta vanhempien ankara katse sai sen heti katoamaan. Porvaristo ei ajanut pihaan. Raskaat, puuvietereillään tuskin hetkahtelevat vaunut pysähtyivät ulkopuolelle.

Pulleita mummoja autettiin laskeutumaan kömpelöistä ajopeleistä. Toiset, jotka olivat mieluummin tulleet jalkaisin, olivat paikalla samaan aikaan, ja miestensä rinnalla vaelsivat he nyt kaikki pihan poikki ja leveitä portaita ylös linnansuojiin.

Turkit oli joko jätetty vaunuihin tai mukana seuraavat palvelijat veivät ne takaisin. Kaikki olivat valmiit astumaan sisään ja tekemään tervehdyksensä.

Ja Märta rouva oli yhtä ystävällinen kaikkia kohtaan; mutta sydämellinen oli hän ainoastaan niitä kohtaan, jotka olivat hänen herralleen uskollisia, ja sentähden hänestä Tukholman porvaristo kävi paljon enemmästä kuin neuvoksien kaikki rouvat ja tyttäret.

Kaikki vieraat olivat koolla, ainoastaan arkkipiispa vielä poissa. Tiedettiin, että hän oli saapunut jo aamulla, ja pelättiin, että oli tullut jokin äkillinen pahoinvointi. Monet ritarit ja herrat kävelivät edestakaisin ylhäällä parvekkeella, niiden joukossa oli Pietari Turenpoika ja Hemming piispa.

"En tahdo, että hänen armonsa arkkipiispa joutuisi ymmälle keskellä juhlamenoja, ja niin varmaan tapahtuisi, jos hän näkisi minut piispankaavussa", sanoi hän nauraen Pietari herralle.

Tämä ei ehtinyt vastata, sillä samassa ajoivat kuuden valkoisen hevosparin vetämät vaunut pihaan, ja niitä seurasi suuri parvi ratsastavia asemiehiä.

Jaakko Ulfinpoika oli pukeutunut täyteen arkkipiispalliseen juhlapukuunsa. Korkea hiippalakki säkenöi jalokivistä, ja kaapu oli runsaasti koristettu kallisarvoisilla kivillä. Rinnallaan kantoi hän smaragdiristiä.

Aavistiko hän viimeisen kerran esiintyvänsä niin loistavassa seurassa? Tahtoiko hän vielä kerran loistaa näissä muistorikkaissa suojissa ennenkuin katosi näyttämöltä? Puvunkin saattoi katsoa merkitsevän kunnioitusta Svante Niilonpoikaa ja ystävyyttä hänen poikaansa kohtaan.

Kuinka tahansa, kaikessa tapauksessa oli hän upea katsella käydessään korkeana ja suorana kuten muinaisina päivinä eteenpäin läpi huoneiden, tervehtien molemmille puolin, pudistellen korkeimpain arvohenkilöiden käsiä.

Kuten oli odotettukin, hätkähti hän Hemming Gaddin nähdessään, mutta ojensi kätensä Pietari Turenpojalle ja astui sen jälkeen Märta rouvan luo, joka rouvien ja neitsytten ympäröimänä oli noussut häntä vastaanottamaan.

Niin hyvin mietitty oli tällä hetkellä hänen esiintymisensä, että hänellä oli ilo vielä kerran herättää se sama hiljainen ihailun surina, joka niin usein oli ihastuttanut hänen korvaansa. Mutta näköjään siitä välittämättä kääntyi hän keskustellen milloin yhden, milloin toisen puoleen ja vastaili hymyillen niihin ihaileviin katseihin, joita häneen kiinnitettiin.

Valtionhoitaja loi merkitsevän katseen herra Niilo Erikinpoikaan.
Tämän oli tuotava tyttärensä, hän itse taasen noutaisi poikansa.

Svante Niilonpoika riensi nopeasti sinne. Ensimäinen, jonka hän kohtasi, oli Esbjörn. — —

Koskaan ei ollut Sten Sturesta aika tuntunut niin pitkältä; minuutit kasvoivat tunneiksi, tunnit päiviksi. Jokaisella oli omat tehtävänsä, kenelläkään ei ollut aikaa hänelle eikä hänelläkään ollut halua puhella kenenkään kanssa. Siitä hetkestä, jona Kristina saapui, oli yhä pahempaa. Kenellä oli suurempi oikeus nähdä ja puhutella häntä kuin hänellä? Ja keneltäkään ei häntä kuitenkaan pidetty niin piilossa. Varmaan ikävöi Kristinakin häntä suuresti, sen oli hän lukenut hänen silmistään viimeksi kuluneina sietämättöminä päivinä.

Esbjörn yksin ymmärsi valmistaa hänelle hieman vaihtelua. Hän oli nähnyt Kristinan tulevan, hän toi tiedot, milloin Märta rouva ja sittemmin Sigrid rouva poistui hänen luotaan.

Sten Sture oli pikimmiten järjestänyt pukunsa; hän ripusti nyt ylle ritariketjunsa.

"Olette pulska nuori herra, mutta ette hänen vertaisensa. Hän on ihanin Jumalan enkeli mitä olen nähnyt täällä maajalassa."

"Ja tämä enkeli on minun, ja sinun on nyt vietävä minut hänen luoksensa, Esbjörn!"

Ei ollut helppo välttää tulevia ja meneviä, mutta vihdoin oli Esbjörn vienyt onnellisen sulhasen ovelle, jonka takaa iloiset, nuorekkaat äänet hälisivät heitä vastaan.

"Ei vaaraa! Nyt menen minä sanomaan, mistä teitä on etsittävä. — Olen vain vaivainen, syntinen ihminen, ja täällä olisi vaarallista viipyä", mutisi Esbjörn lähtien pois.

"Se on Sten herra!" huusi tyttö. "Saa kai hän tulla sisään?" Ja ovi lennähti auki.

"Olkaa huoletta, jalot neitsyet!" sanoi hän. "Jollette salli sitä, en tule askeltakaan lähemmäksi. Minut veti tänne ikävä nähdä Kristinaa, josta nyt olen pian ollut erossa kolme viikkoa."

"Miksi teidän tarvitsisi lähteä?" puuttui Margareta puheeseen.
"Kristina kyllä sallii teidän jäädä, ja minä myös!"

"Jumala siunatkoon sinua ja kaikkia, joilla on sääliväinen sydän!" puuskahti Sten ja nosti tytön ylös. Tuumittiin ensin sangen hiljaa, sitten yhä äänekkäämmin, että ritari sai kernaasti jäädä.

Pikku Margareta teki sen käytännöllisimmin; hän veti sulhasen mukanaan Kristinan luo.

"Kaikki muut ovat saaneet ihailla sinua, salli minunkin tehdä niin!" sanoi Sten viimeksi mainitulle, ihastunein silmin tähystellen armasta olentoa.

"Kun hän saa tietää sen, olet sinä jo minun, ja silloin olen minä ainoa, jolla on oikeus sinuun."

Niin istuivat he jutellen rinnatusten, ja koko nuori parvi seisoi puoliympyrässä heidän ympärillään.

"Kristina, nyt olet minun!" huudahti Sten herra, Kristina sai polttavan suudelman huulilleen, ja ennenkuin hän tiesikään, oli ritari poissa.

Seuraavana minuuttina astui Niilo herra sisään, jälestä tulivat rouvat Sigrid ja Cecilia.

Edellinen kohtaus oli kohottanut heleän punan Kristinan poskille, ja hän antoi hyvän syyn siihen ihailun hyminään, jonka synnytti hänen astumisensa esiin.

Soitto soi, kirkonkellot helkkyivät, mutta Kristinan korvissa humisi, ja hänen näköään häikäisi. Hän ei nähnyt suurta juhlakulkuetta, joka rivi riviltä kulki linnankappeliin. Hän ei kuullut kansan huutoja kun se tunkeili päästäkseen sisään. Hän piteli isänsä kädestä, ikäänkuin ei koskaan tahtoisi siitä irtautua. Vasta kun valomeri virtaili häntä vastaan, huomasi hän korkean ylipapin, joka herkeämättä katseli häntä. Mutta korkealla papin ja alttarin yläpuolella oli madonnan kuva, ja Kristinan oikealla puolella seisoi Sten Sture. Silloin kävi kaikki hänelle yhtäkkiä selväksi.

Arkkipiispan ääni kajahteli täyteläänä kuten muinaisina päivinä. Hän luki vihkimäkaavan, ja nuoret lausuivat lupauksensa kirkkaasti ja selvästi. He polvistuivat alttarin eteen, ja hän siunasi heitä.

"Tule, Kristina!" kehoitti rakkautta uhkuva ääni. Hän tunsi sen, se oli hänen, jolle hän oli juuri luvannut uskollisuutta; hänen, jota hänen oli seurattava ilossa ja surussa.

"Minä tulen!" vastasi hän ja pani kätensä hänen kainaloonsa. Hän ei huomannut, että heitä ympäröivät sadat ihmiset ja että he nyt palasivat linnaan.

Suurissa linnansuojissa olivat hääpöydät katetut. Suurimpaan niistä istuutui morsiuspari, heidän lähimmät sukulaisensa ja ylhäisimmät vieraat. Herra Niilo Eskilinpoika (Banér) toimi drotsina, ja Vesteråsin piispa Otto leikkeli ja jakeli ruokalajeja. Märta rouva istui sulhasen vieressä ja hänen rinnallaan arkkipiispa. Tämä ylisti Kristinan kauneutta ja puhui Sten Sturesta, jaloimmasta nuoresta miehestä, mitä hän oli milloinkaan tavannut. Mutta vanhat vaipuivat mielellään muistoihinsa, ja Jaakko Ulfinpoika tunsi tarvetta puhua niistä.

"Kyllä, teidän armonne. Muistan vielä itseni pikku tyttönä, kun minut ja Iliana Gäddan talutti Elsa Posse teidän luoksenne."

Vanhuksen kasvoilla vilahti melkein nuorekas ilme, mutta heti sen jälkeen vanhenivat ne huomattavasti.

Toisessa pöydässä johti Hemming piispa puhetta. Hänellä oli ympärillään joukko porvareita, ja sellaisissa tilaisuuksissa ei hän lyönyt laimin lausua sisimpiä ajatuksiaan. Hehkuva tanskalaisviha pääsi silloin valloilleen, mutta samalla myös lämmin isänmaanrakkaus. Sanat sinkoilivat hänen huuliltaan, väliin terävinä kuin naskalit, väliin ylevinä ja suurisuuntaisina, alituiseen kehoittaen miehekkääseen toimintaan.

"Mitä hyödyttää meitä puhe siitä, mitä olemme?" sanoi hän. "Teot ovat todisteita, jotka parhaiten pitävät paikkansa!"

Silloin näki hän pöydässä vastassaan nuoren pojan, joka hyvin tarkkaavaisesti kuunteli hänen sanojaan. Hans kysyi vierustoveriltaan, kuka poikanen oli, ja vastaus kuului:

"Se on Ekan herran, Erik Juhananpojan (Vaasan), ja Cecilia rouvan vanhin poika. Muistaakseni on hän Kustaa nimeltään."

"Se on niin suuri kunnia, etten unhota sitä koskaan", vastasi nuorukainen punastuen ja iski pikarinsa Hemming piispan pikariin.

Sillävälin juoksivat hovipojat ympärinsä tarjoillen viiniä ja olutta, soittajat puhalsivat kappaleen toisensa jälkeen, äänten hälinä kävi yhä vilkkaammaksi, ja kun vieraat nousivat pöydästä, oli kaikki jäykkyys aivan kuin pyyhkäisty pois ja keskustelu kävi kuin vanhojen ystävysten kesken.

Nyt seurasi karkeloa ja leikkejä, mutta morsiuspari ei saanut paljoa ottaa siihen osaa; heidän täytyi jutella vanhemman väen kanssa.

Arkkipiispa tarttui heidän molempain käteen. Hän vakuutti heille ystävyyttään ja uskollisuuttaan.

"Jos teidän herranne joskus unhottaisi sen", sanoi hän Kristinalle, "niin muistuttakaa hänelle, että hänellä on aina minussa uskollinen ystävä!"

"Teidän armonne", vastasi hän, "sellaista lupausta ei hän enkä minä voi koskaan unhottaa."

Hän toivotti vielä kerran heille taivaan siunausta ja sanoi jäähyväiset. Hänen aikomuksensa oli vielä samana yönä palata Upsalaan.

Turhaan koetti valtionhoitaja ja Märta rouva taivuttaa häntä viipymään muutamia päiviä; hän oli kutsunut useita piispoja kokoukseen eikä tahtonut jäädä pois. Niin jätti hän iloiset hääpidot, jotka jatkuivat seuraavan aamun valkenemiseen.

Seuraavana päivänä oli loistavat turnajaiset, ja sulhanen herätti tällöin huomiota sekä ritarillisella ryhdillään että sillä taitavuudella, jolla hän miekkaili.

"Hän on vielä kuin sulettu kirja, mutta huomaa hyvin, että siinä on sisältöä, ja minä tahdon odottaa."

Vasta neljäntenä päivänä päättyivät hääjuhlallisuudet, ja nuorikkojen oli enää vain sanottava jäähyväiset ystäville ja sukulaisille ja sitten lähdettävä uuteen kotiinsa Örebrohon. Nyt vuodatettiin monet kyyneleet, eikä tahtonut tulla koskaan loppua syleilyistä, kehoituksista ja varoituksista.

Vasta kun Sten Sture oli sijoittanut Kristinan vaunuihin ja itse heittäytynyt ripeän ratsunsa selkään, tunsi hän itsensä oikein vapaaksi. He lähtivät matkalle, jälellejääväin toivotellessa onnea. Ensimäisessä levähdyspaikassa sanoi Sten Kristinalle:

LOPPU

Kun päivä lähestyy loppuaan, levenevät varjot; ne laskeutuvat yhä raskaampina, kunnes yö lankeaa ylitse. Sellainen on elämänkin tavallinen kulku. Mutta poikkeukset ovat lukuisat. Saattaa tapahtua, että elämän päiväpaisteisimmalla hetkellä sanoo kuolema: "Tähän asti saat mennä, mutta et etemmäksi!" Ja pimeinä päivinä sattuu väliin, että juuri se kaatuu, jonka yksin luultiin pystyvän pitämään pystyssä horjuvaa rakennusta.

Svante Niilonpoika luuli seisovansa elämänsä uuden vaiheen kynnyksellä. Hänen poikansa oli monin jaloin teoin saavuttanut yleisen kunnioituksen ja luottamuksen. Hänellä oli sitä paitsi itsellään luja luottamus, joka oli puuttunut hänen isältään. Yhdistettynä muutaman maan jaloimman suvun kanssa, kasvatettuna aivan kuin kansan sylissä, oli hänellä kaikkialla kiintokohtia, joiden täytyi useimmat saada katselemaan ylös häneen. Mikä tuki ja apu olikaan tästä Svante Niilonpojalle itselleen! Varmempana kulkee hän tästedes tietänsä; arkkipiispa oli osoittautunut sangen suopeaksi, ja Hemming Gadd…?

Muutamia päiviä häiden jälkeen ja hiljaisuuden palattua linnaan teki piispa jäähyväiskäyntinsä.

"Monien juhlien jälkeen te nyt vain näytätte sairaalloiselta", väitti piispa. "Kun veli on saanut levätä muutamia päiviä, niin siitäpähän voimistuu jälleen."

"Ja kuitenkin aikoo hän nyt heti lähteä Taalainmaahan", puuttui Märta rouva puheeseen.

"Samantekevä! Raikkaat tuulet voivat palauttaa terveyden kuolinsairaallekin. Tukehduttava ilma, joka on täynnä myrkkyä ja sappea, voi surmata terveimmänkin."

"Niin juuri, tunnen kuinka pahuus saa minut yhä enemmän valtaansa. Aion matkustaa pitkin rannikkoa, kunnes löydän aluksen, joka menee yli meren."

Mutta kun Svante Niilonpoika ja Märta rouva jäivät yksin, sanoi viimeksi mainittu:

"Miksikäs hän sitten joutui niin hämilleen? Kenties ei hän tahdo tunnustaa sitä itselleenkään, mutta varmaa se on."

"Hän on ehtinyt siihen ikään, jolloin ei kiinnitetä huomiota ulkonäköön. Hänellä on terävä pää."

"Minä olen pelännyt häntä, kuten kaikki muutkin. Minulle on hän osoittanut ystävyyttä ainoastaan teidän tähtenne, mutta että hän nyt seitsemänkymmenen korvilla…"

"Mutta Pernilla rouva ei toimi tarkoituksittaan. Jos hänen herransa kuolee, mihin tarkoitukseen aikoo hän käyttää piispaa?"

"Alan luulla, että Sten herra ainoastaan on ollut välikappaleena hänen käsissään. Meidän on pidettävä silmämme auki."

Muisto suurenmoisista hääjuhlallisuuksista, joihin oli kutsuttu jokainen jotakin merkitsevä henkilö, oli vielä kuin sokerikerros kaiken katkeruuden ja kateuden yllä, eikä Märta rouva mielestään ollut koskaan kokenut niin suurta hyväntahtoisuutta.

Tanskasta sai hän kirjeitä tytärpuoleltaan, Årstan kartanon Kristina rouvalta.

Tämän molemmat veljet oleskelivat nykyään Årstassa, mutta Knutin tarkoitus oli jonkun ajan kuluttua palata Ruotsiin.

Lopuksi kirjoitti hän: "Kuinka toiseksi olisikaan kaikki muodostunut, jos olisin jäänyt Ruotsiin! Silloin olisi veli parkani saanut mennä naimisiin valitsemansa neitsyen kanssa. Tunnen väliin katkeria tunnonvaivoja siitä, ettei ole niin tapahtunut."

Märta rouva kirjoitti takaisin Kristinalle, että oli kai parasta siten kuin oli tapahtunut, mutta Knut ei saanut piakkoin palata takaisin. Hän tiesi parhaiten, ettei Kristina Gyllenstjerna ollut koskaan Knutista pitänyt; mutta rikollisilla aikeillaan oli tämä tehnyt itsensä arvottomaksi oleskelemaan Kristinan läheisyydessä, eikä Märta rouvakaan tahtonut nähdä häntä jälleen ennenkuin entisyys oli ehtinyt unhottua.

Eräässä suhteessa näytti Hemming piispa olevan oikeassa: Taalainmaan ilma teki valtionhoitajalle erittäin hyvää, ja enimmän vaikutti kai siihen se hyväntahtoisuus, jota hänelle osoitettiin. Kuinka lukuisa seurue hänellä olikin mukanaan, koettivat kaikki kilvan saada majoitettavakseen niin monta kuin mahdollista. Ja hyviä lupauksia sai hän kaikilta tahoilta. Rahvas oli valmis sotaan eikä suinkaan aikonut pettää niin jaloa ja koeteltua herraa.

"Täällä näyttää niin valoisalta ja toivehikkaalta! Ajatteles, jos hyvä Jumala kaikkien kestettyjen vaivojen ja vastusten jälkeen nyt avaisi pääsyn uuteen päivään! Mutta anna minulle nyt hyvä neuvo! En palaa mielelläni Tukholmaan, ja mieluimmin joisin jouluolueni Vesteråsissa. Yhdessä isä vainajani kanssa ja rakkaiden omaisten ja ystävien piirissä olen siellä monta kertaa viettänyt suurta joulujuhlaa, ja teen sen mielelläni kerran vieläkin. Olen varma siitä, että Sten ja Kristinakin tulevat mielellään sinne."

Ja Märta rouva ei vitkastellut vastatessaan. Hän kehoitti mitä hartaimmin "rakkahinta herraansa" viettämään joulunsa Vesteråsissa, ja hän tahtoi itsekin tulla sinne niin pian kuin suinkin mahdollista. Lopuksi kirjoitti hän:

"Kaikkivaltias Jumala suokoon minun tavata teidät terveenä ja reippaana, silloin unhotan kaikki suruni! Rakkahin herrani, teidän on veisattava pyhän Sebastianin messu, joka on tehokas kaikkia vaaroja vastaan, mutta silloin täytyy koko talonväellä olla kynttilä kädessänsä kullakin. Armahin sydän, tahdon ottaa mukaani pienen kultalusikan, jota teidän täytyy käyttää joka päivä. Se on ollut äitini oma, ja sen varressa on sellaisia pyhyyksiä, ettei ketään, joka sillä syö, voida myrkyttää."

Ja Märta rouva piti niin kiirettä, että hän tuli Vesteråsiin useita päiviä ennen herraansa. Täällä järjesti hän kaiken niin, kuten tiesi herraansa parhaiten miellyttävän.

Ja siitä tuli joulu ajan tavan mukaan. Juhlasaliin pystytettiin suuria kuusia pitkin seiniä, ja niihin kiinnitettiin vahakynttilät. Lattialle pantiin olkia niin paksulta, että tarvittiin suurta tottumusta ennenkuin saattoi siinä kävellä. Aihetta yleiseen hauskuuteen antoi sekin, että toinen toisensa jälkeen kaatua romahti kumoon. Mutta joulupöytä sananmukaisesti notkui ruokalajien painosta. Kun nämä suurimmaksi osaksi olivat kylmiä saatettiin ne etukäteen kasata pöytään. Keskellä oli tavallisesti torttu, mutta Märta rouvalla oli vanha taulu, joka esitti Penningbytä, kartanoa, jossa hänen herransa oli syntynyt ja josta tämä aina puhui suurella rakkaudella. Hän oli teettänyt siitä sokerileivosjäljennöksen, ja se rehenteli keskellä pöytää.

Sen molemmin puolin oli kaksi suunnattoman suurta uunipannua. Toisella oli jättiläiskokoinen porsas paineen ja sorkkineen, toisella mullikka. Kuta suurempia elukat olivat, sitä enemmän kunniaa emännälle, joka oli tiennyt hankkia niin suuren uunin, että ne mahtuivat paloittelematta sinne paistumaan. Pannujen ympärille pantiin sammalta ja kuusenhavuja, niin ettei reunoja lainkaan näkynyt, ja kummankin elukan suuhun pantiin marjainen katajanlehvä: näytti aivan kuin ne kulkisivat laitumella.

Suuria kakkuja ja joulupullia oli kasattu päälletysten niin paljon kuin mahtui. Pöydän molempiin päihin oli jätetty tilaa riisipuurovadeille, linnuille, kaloille ja muulle, mutta nämä kaikki oli syötävä lämpimänä eikä niitä voitu tuoda pöytään ennenkuin viime hetkessä.

Jouluolut ja kirsimarjajuoma tuotiin sisään itsenään jouluiltana. Mutta seinähyllyllä oli suuri kokoelma juomasarvia, pikareja ja kippoja, josta saattoi valita mieleisensä.

Sillä tavoin oli herrasväen joulutupa varustettu. Kun vieraiden luku nousi useihin satoihin, ja samoin useimmissa muissakin tapauksissa, oli palvelusväellä oma joulutapansa. Siellä paloivat soihdut ristikkopihdeissään, ja siellä oli olkia vielä paksummalta lattialla. Talon luotettavimmalla väellä oli tuli valvottavanaan — ja ettei onnettomuuksia useammin tapahtunut, se todistaa mitä huolellisuutta noudatettiin.

Palvelusväen joulupöydässä oli jokseenkin samat ruokalajit kuin edellä kuvailtiin, mutta keskimäisessä vadissa oli pieni vati tippaleipiä ja muita leivonnaisia. Lihaa ja silavaa tarjoiltiin rintalihan ja kinkun muodossa. Leipiä oli viljemmältä, mutta vehnäkakkuja ei kenties niin runsaasti kuin edellisessä paikassa.

Svante Niilonpoika oli viipynyt Taalainmaassa kauemmin kuin oli aikonut, mutta sittenpä hänellä olikin ilo Vesteråsiin saapuessaan puristaa syliinsä ei ainoastaan rakas, uskollinen puolisonsa, vaan myös Sten ja Kristina, jotka olivat saapuneet edellisenä päivänä.

He saivat olla yksissä neljän kesken, nämä neljä, joilla oli niin paljon sanottavaa ja kyseltävää keskenään.

"Oletko onnellinen, Kristina?" kysyi Märta rouva, kun he olivat jääneet kahden.

"Olen puhunut hänen kanssansa, kuinka Märta rouva pukeutui sotisopaan, kun hänen ensimäinen herransa kuoli kavalluksen uhrina, ja kuinka urhoollisesti hän löi vihollisen takaisin."

Ja niin viettivät he joulupyhät ilossa ja riemussa. He saapuivat temppeliin ja veisasivat Herran kunniaa varhaisessa aamumessussa; he kiittivät ja ylistivät Häntä ja toivottivat Hänen siunaustaan maalle ja kansalle.

Mutta seuraavana päivänä huviteltiin joululeikeillä, karkeloilla ja laululla. Paljon nuorisoa oli koolla, ja Sten ja Kristina olivat iloisimmat kaikista. Neljäntenä joulupäivänä puhkesi niin raju lumipyry, että pelättiin kaikkien teiden menevän umpeen. Silloin täytyi nuorten lähteä, ja Svante herrakin oli kutsunut vuorimiesten kokouksen tammikuun toiseksi päiväksi.

Svante Niilonpoika ei ollut pitkiin aikoihin tuntenut itseään niin terveeksi ja vahvaksi.

"Minä olisin halukas tekemään muutamien päivien kuluttua heille vastavierailuni", sanoi hän Märta rouvalle.

Itsenään uudenvuodenpäivänä saapui suuri joukko vuorimiehiä ja rahvasta Vestmanlannin koillisosista. Salan luona oli löydetty uusi malmisuoni, ja he tahtoivat nyt neuvotella, kuinka sen suhteen oli meneteltävä, jotta kukin saisi oikeutensa. Valtionhoitaja sanoi heille leikkisästi, että ensin täytyi heidän tämä ja seuraava päivä olla hänen vierainaan, sitten ensimäisenä arkipäivänä puututaan asioihin.

Vuorimiehet ja talonpojat kiittivät ja jäivät mielellään. Heitä kestitettiin runsaasti, ja Svante Niilonpoika viihtyi kuten tavallisesti hyvin heidän seurassaan.

Niin päästiin tammikuun 2 päivään 1512, jolloin neuvottelut oli pidettävä ja kokoonnuttiin suureen kokoussaliin.

Kaikista ei valtionhoitaja näyttänyt oikein terveeltä, mutta hän sanoi, ettei pahoinvointi merkinnyt mitään. Suuri malminkappale oli pöydällä hänen edessään. Vuorimiehet näyttivät, että se oli hienoa ja puhdasta, ja puhuivat pitkältä ja laajalta sen oivallisuudesta. Mutta Svante Niilonpoika istui liikkumatonna ja tuijotti eteensä. Silloin huomasivat vuorimiehet, kuinka hän kalpeni kalpenemistaan. He vaikenivat kaikki ja katsoivat pelästyneinä toisiinsa.

Valtionhoitaja nousi nopeasti ja meni ovea kohden. Poikanen, joka neuvottelujen aikana oli seisonut hänen tuolinsa takana, seurasi jälestä, mutta tuskin oli hän poistunut huoneesta, ennenkuin hän vaipui maahan tainnoksiin.

Pelästynyt poikanen avasi heti oven saliin, jossa vuorimiehet istuivat, ja huusi heille, että he tulisivat ulos.

Millä hämmästyksellä he näkivätkään, missä tilassa heidän jalo herransa oli. Muutamat riensivät nostamaan häntä pystyyn, toiset noutamaan kynttilöitä, jotta hän, jos hänen hetkensä oli todellakin lyönyt, saisi kuolla kynttilä kädessään kuten tapa oli. Vielä kerran avasi hän silmänsä, ja raukea hymy häivähti hänen huulillaan, kun sammuva katse viimeisen kerran näki vuorimiesten tuimat, mutta uskolliset piirteet. Mutta samassa jäykistyivät hänen kasvonsa. Tuotiin kynttilä ja pantiin se hänen käteensä, mutta samassa hän heitti henkensä.

Vuorimiehet kantoivat vainajan linnansaliin ja sulkivat oven. Kun suurin hämmästys oli tyyntynyt, tuumittiin mitä oli tehtävä. Heidän ensi ajatuksensa koski maata ja kansaa. Kuinka oli nyt käyvä, kun tämä jalo, urhoollinen herra oli poissa! Näistä miehistä, jotka olivat kasvaneet vanhemman Sten Sturen koulussa ja muistivat vielä Engelbrektinkin, oli selvää, että maa täytyi pelastaa Tanskan kuninkaan ja hänen puoluelaistensa käsistä, ja siihen vaadittiin miestä, joka saattoi käydä vainajan jälkiä. Kuka oli siihen kykenevämpi kuin Svante herran oma poika, Örebron linnanherra! Hänet tunsivat he kaikki, hän oli tullut tunnetuksi hyvästä elämästään, urhoollisuudestaan ja rohkeudestaan. Hänestä eikä kenestäkään muusta oli tuleva seuraaja.

Varovaisin askelin, ikäänkuin peläten nukkujan herättävänsä, poistuivat vuorimiehet huoneesta. Mutta ensin meni kukin kuolleen luo, puristi hänen kättänsä ja kiitti häntä siitä, mitä hän oli ollut maalle ja kansalle. Kuumat kyynelet vierivät kaikkien kasvoille, ja suru ja kaipaus kuvastui kaikkien silmissä.

Kun he olivat ulkona, sulettiin ovi huolellisesti ja vartiat asetettiin sen eteen. Pikaviesti lähetettiin Örebrohon.

Märta rouva, joka arveli neuvottelujen kestävän liian kauan ja pelkäsi niiden liian paljon rasittavan hänen herraansa, pyysi saada häntä puhutella. Mutta ovenvartia, joka oli valmistettu siihen, vastasi:

"Rakas rouva, ette voi tulla nyt sisään, sillä herralla on salainen neuvottelu vuorimiesten kanssa. Hän pyysi, että olisitte rauhassa ja menisitte hetkiseksi kirkkoon."

Monta kertaa oli Märta rouva saanut herraltaan nuhteita alituisen levottomuutensa tähden. Hän teki sentähden kuten ovenvartija neuvoi, mutta pelostaan hän ei päässyt, eikä hän voinut kauan viipyä.

Vuorimiehet pitivät uudestaan lyhyen neuvottelun. Sen jälkeen kutsuivat he valtionhoitajan asemiehet vieraikseen kaupungille. Muutamat kutsujista seurasivat mukana, mutta toiset, jotka jäivät jälelle, antoivat arvokkaimmille asemiehille vihjauksen, etteivät nämä poistuisi. Näille ilmoitettiin mitä oli tapahtunut ja heitä kehoitettiin ottamaan heti linna haltuunsa.

Vaikeimmalta ja tuskallisimmalta tuntui kaikista asian ilmoittaminen Märta rouvalle. Tämä otti kuitenkin jobinpostin vastaan ihailtavalla tyyneydellä. Hänen poskensa tosin kalpeni, mutta hän riensi kuolleen herransa luo; hän mainitsi kuiskaten hänen nimensä, painaen päänsä hänen rintaansa vasten. Mutta ei ainoakaan kyynel kostuttanut hänen silmäänsä, ja kun hän nousi, kysyi hän lujalla äänellä: "Mitä meidän on tehtävä?"

Vuorimiehet sanoivat hänelle, mihin jo oli ryhdytty. Mutta oltiin yksimieliset siitä, ettei Vesteråsin omaaminen riittänyt turvaamaan nuorelle Sten Sturelle maan päämiehyyttä. Tärkeintä oli saada Tukholman linna haltuunsa.

Linnalupa oli siellä Jon Jönssinpojalla. Hänelle lähetettiin kirje kuolleen valtionhoitajan nimessä ja luotettava lähettiläs lähetettiin sitä viemään pääkaupunkiin.

"Minä Svante Niilonpoika, ritari ja Ruotsin valtakunnan päämies, tervehdin teitä kaikkia, köyhiä ja rikkaita, vapaamiehiä, pappeja, vouteja, asemiehiä, talonpoikia ja kauppamiehiä. Koska olen kivulloinen ja sairas, kuten te kaikki tietänette, olen pitänyt huolta siitä, ettei valtakunta joudu vaaraan. Ikävöitsen suuresti päästä tästä ikeestä ja halajan lepoon ja rauhaan. Jos olisi teidän yksimielinen tahtonne, että minun poikani tulisi valtakuntaa hoitamaan, pyytäisin teitä hänet valitsemaan. Valtakuntaa on hän puolustava ja suojeleva ja uskaltava henkensä ja onnensa maallikkojen ja oppineiden puolesta. Jos teette, kuten pyydän, tahdon aina olla teidän parhaana apunanne. Jääkää Jumalan ja Pyhän Hengen haltuun."

Kohta kirjeen lähdettyä saapui Sten Sture Örebrosta. Kuinka ilo ja suru voivat vaihdella, sen tunsivat Märta rouva ja hänen poikapuolensa, kun he itkien lankesivat toistensa syliin ja yhdessä polvistuivat hänen vierelleen, joka ei enää voinut rakastavaisesti ojentaa käsivarsiaan heitä kohden. Nuori ritari otti heti sen jälkeen linnan vuorimiesten käsistä.

Surullista tapausta ei voitu enää kauemmin pitää salassa, ja pojan ensimäinen huoli oli hautajaisista huolehtiminen. Hautajaiset olivat jo kolmantena päivänä kuolemantapauksen jälkeen eli tammikuun viidentenä päivänä. Vesteråsin kirkon pääkuorissa hän sai hautansa, isän, äidin ja veljen vieressä.

Viimeksi mainitun kuva oli hakattuna kiveen, eikä Svante
Niilonpojalle koskaan pystytetty mitään muuta muistomerkkiä.

Mutta kansan sydämessä eli muisto hänestä, joka voimalla ja rohkeudella ja väsymättömällä valppaudella oli pitänyt yllä Ruotsin valtakuntaa niin vaikeain myrskyjen aikana.

Jälkimaailmakin on oikeudella säilyttänyt aikakirjoissa kunniasijan tämän valtionhoitajan nimelle.

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK SVANTE NIILONPOIKA STURE JA HÄNEN AIKALAISENSA II: LAPSIUHRI ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.