The Project Gutenberg eBook of Taistelu, by John Galsworthy

On puolenpäivän aika. Underwoodin ruokasalissa palaa uunissa kirkas tuli. Uunin toisella puolella on vierailuhuoneeseen vievät pariovet, toisella puolella ovi eteiseen. Keskellä huonetta on pitkä ruokapöytä ilman pöytäliinaa, järjestetty kokouspöydäksi. Sen päässä istuu puheenjohtajan paikalla John Anthony, vanha kookas mies, parta tyyten ajeltu, verevä, tukka valkonen ja sakea, kulmakarvat tummat ja tuuheat. Hänen liikkeensä ovat jotenkin hitaat ja kankeat, mutta silmänsä hyvin vilkkaat. Vieressään on vesilasi. Hänen oikealla puolellaan istuu hänen poikansa Edgar, kolmekymmenvuotias, tomeran näköinen, lukien sanomalehteä. Hänen vieressään istuu Wanklin, jolla on ulospistävät kulmakarvat ja ohuet harmaat hapset, kumartuneena tarkastaen jäljennöspaperia. Tench, sihteeri, lyhyt, nöyrännäköinen ja hermostunut mies, jolla on poskiparta, seisoo avustaen Wanklinia. Wanklinin rinnalla oikealla istuu tehtaanjohtaja Underwood, hiljainen, jäykkäleukainen, vakavakatseinen mies. Selin uuniin päin istuu Scantlebury, hyvin leveä, vaaleva, uninen mies, jonka päässä ei enää ole kuin vähäsen harmaita haivenia. Hänen ja puheenjohtajan välillä on kaksi tyhjää tuolia.

Wilder (laiha, aaveennäköinen, valitteleva mies, jolla on harmaat, riippuvat viikset, seisoo uunin edessä): Kuulkaa, tämä tuli on koko paholainen! Ettekö voi hankkia suojustinta, Tench?

Tench: Kernaasti, herra Wilder. (Katsoo Underwoodiin) Niin — ehkä johtaja — ehkä herra Underwood —

Underwood (noussut tutkimasta joitakin papereja): Suojustin? Kernaasti! Suokaa anteeksi. (Menee ovelle hiukan hymyillen.) Me emme ole tottuneet täällä tehtaalla kuulemaan nykyään valituksia liiasta kuumuudesta.

Edgar (ojentaen sanomalehteään): "Trenathan Uutisten" mukaan vallitsee heidän keskuudessaan suuri kurjuus.

Wilder: Mokoma lehti-riepu! Antakaa se Wanklinille. Sopisi hänen vapaamielisiin mielipiteisiinsä. Luultavasti ne sanovat meitä hirviöiksi. Tuon roskan toimittaja pitäisi ampua.

Edgar (lukee): "Jos arvoisat johtokunnan herrat, jotka valvovat Trenathan peltitehdasta nojatuoleistaan Lontoossa, suvaitseisivat itse tulla tänne alas katsomaan työmiestensä keskuudessa tämän lakon aikana vallinnutta tilaa —"

Edgar (jatkaen): "Me emme voi uskoa, että edes heidän ihroittuneet sydämensä saattaisivat pysyä heltymättä."

Wilder: Se roisto! Muistan tuon miehen, kun hänellä ei ollut penniäkään taskussaan. Mokomakin räkänokka, joka on kiivennyt paikkaansa mustaamalla jokaista toisella kannalla olevaa.

Scantlebury (puhaltaen poskien täydeltä): Minä paistun, joll'ei tuoda suojustinta.

(Underwood ja Enid tulevat tuoden suojustimen, minkä asettavat uunin eteen. Enid on kookas. Hänellä on pienet päättävät kasvot; ijältään kahdenkymmenenkahdeksan vuotias.)

Enid: Pane se lähemmäksi, Frank. Suojaako se, herra Wilder? Se on korkein mitä meillä on.

Enid: Tarvitsetteko jotakin muuta, isä? (Anthony pudistaa päätään.) Edgar — entä sinä?

Scantlebury (ojentaen pientä kynäaskia): Vai niin, Teidän veljenne käyttää "J"-teriä. Mitäs johtaja käyttää? (Väkinäisellä kohteliaisuudella.) Mitä miehenne käyttää, rouva Underwood?

Underwood (kuivasti): Kiitoksia, saanko yhden. (Ottaa) Kuinka puolisen laita on, Enid?

Enid (pysähtyy vierailuhuoneen ovelle katsahtaen taakseen): Syömme puolisen täällä vierailuhuoneessa, niin teidän ei tarvitse kiirehtiä kokoustanne.

Scantlebury (nousten äkkiä): Ah! Kunnon syötävää! Siellä hotellissa — kauheata! Maistoitteko illalla sitä silliä? Rasvassa käristettyä!

Tench (katsahtaa puheenjohtajaa, joka antaa myöntävän merkin, lukee nopeasti yksitoikkoisella äänellä): "Tehty johtokunnan kokouksessa, joka pidettiin 31 päivänä tammikuuta yhtiön konttorissa Cannon Street 512, E.C. Läsnä herra Anthony, puheenjohtaja, herrat F.H. Wilder, William Scantlebury, Oliver Wanklin ja Edgar Anthony. Luettiin johtajan tammikuun 20, 23, 25 ja 28 päivinä lähettämät kirjeet, jotka koskivat lakkoa yhtiön tehtaalla. Luettiin johtajalle tammikuun 21, 23, 26 ja 29 päivinä lähetetyt kirjeet. Luettiin herra Simon Harnessilta, ammattiliitolta, tullut kirje, jossa pyydettiin päästä johtokunnan puheille. Luettiin lakkolaisten komitean kirje, jonka olivat allekirjoittaneet David Roberts, James Green, John Bulgin, Henry Thomas ja Georg Rous, tahtoen neuvottelua johtokunnan kanssa; ja päätettiin pitää erityinen johtokunnan kokous 7 päivänä helmikuuta tehtaan johtajan asunnossa, tarkoituksella neuvotella asemasta itse paikalla herra Simon Harnessin ja lakkolaisten komitean kanssa. Päätettiin ottaa kaksitoista jäljennöstä, allekirjoitettiin ja leimattiin yhdeksän liitettä ja yksi varaliite."

Wanklin: Mitä se liitto ajaa takaa, Tench? Eiväthän he ole sopineet rikkoutuneita välejään lakkolaisten kanssa. Miksi siis Harness pyrkii puheille?

Tench: Luultavasti toivoen meidän taipuvan sovintoon. Hän pitää iltapäivällä kokouksen lakkolaisten kanssa.

Wilder: Harness! Aa! Hän on niitä kylmäverisesti punnitsevia miehiä. Minä epäilen heitä. Eiköhän ollut erehdys, että tulimme tänne tehtaalle. Mihin aikaan lakkolaiset tulevat?

Wilder: No, ellemme ole vielä siksi valmiina, saavat he odottaa — ei ole heille haitaksi, jos vähän jäähdyttävät kantapäitään.

Scantlebury (venyttelevällä äänellä): Niitä raukkoja! Siellä pyryyttää. Onpas se ilmaa!

Underwood (tarkoituksellisen verkalleen): Tämä huone tulee olemaan lämpöisin paikka, missä ovat tänä talvena olleet.

Wilder: No, toivottavasti saamme tämän asian selväksi hyvissä ajoin, jotta ehdin puoliseitsemän junaan. Minun on huomenna lähdettävä viemään vaimoani Espaniaan. (Rupatellen.) Minun isäukollani oli lakko tehtaassaan vuonna —69, helmikuussa silloinkin, juuri samanlaisena talvena kuin nyt. Ne aikoivat ampua hänet.

Wilder: Jumala paratkoon, silloin ei ollut työnantajilla mitkään rauhan ajat! Hän sai mennä konttoriinsa aina pistooli taskussa.

Wilder (päättäväisesti): Loppu oli se, että hän ampui heistä yhtä koipeen.

Scantlebury (huomaamattaan tunnustelee jalkaansa): Tosiaanko? Jumala varjelkoon!

Anthony (ottaen esityslistan): Keskustellaan johtokunnan menettelytavasta lakon suhteen.

Wilder: Tässä ollaan kirotussa kolmikulmaisessa taistelussa. — Liitto, lakkolaiset ja me.

Wilder: Minä olen tullut siihen kokemukseen, että liitto on aina otettava huomioon. On hämättävä heitä. Jos liitto aikoo kieltää avustuksensa lakkolaisilta, miksi sallivat he heidän lainkaan ryhtyä lakkoon?

Wilder: Olkoon, minä en ole sitä koskaan käsittänyt. Se on ulkopuolella minun ymmärrykseni. He ovat sanoneet, että koneenkäyttäjäin ja lämmittäjäin vaatimukset ovat liiallisia — niin ne ovatkin — mutta eihän se voinut olla liitolle riittävä syy kannatuksen kieltämiseen. Mitä on sen takana?

Wilder (ihastuneena): Pelkäävät toisia lakkoja — no, siinä on järkeä? Miks'ei sitä ole ennen meille sanottu?

Scantlebury: Miesten on täytynyt älytä, ettei heillä ole mitään voiton mahdollisuutta kun liitto on jättänyt heidät oman onnensa nojaan. Lakon jatkaminen olisi sulaa hulluutta.

Wilder: Meille juuri pitikin sattua se kova onni, että työväelle on joutunut johtajaksi Robertsin kaltainen yltiöpäinen intoilija.

Wilder (keskeyttäen, pauhaten): Aika pulaan tässä on jouduttu. Minusta tässä ollaan kuin ollaankin harmillisessa asemassa, olen sen sanonut jo aikoja sitten. (Katsahtaa Wankliniin.) Kun Wanklin ja minä tulimme tänne tehtaalle ennen joulua näytti lakkolaisten häviö varmalta. Te uskoitte samoin, Underwood.

Wilder: Mutta he kestävät vieläkin! Siinä sitä ollaan. Joutumassa ojasta allikkoon! — Menetämme ostajamme — osakkeiden arvo laskee!

Wilder: Kuka olisi saattanut otaksua, että miehet rupesivat näin tavattomasti pinnistämään — kukaan ei sellaiseen älynnyt viitata.

Scantlebury (pyörittää päätään): Minä en koskaan ole pitänyt taistelusta — enkä koskaan tule pitämään.

Wilder: Kuka tahtoo antautumaan? (Anthony katsahtaa häneen.) Minä — minä tahdon, että toimitaan järkevästi. Kun joulukuussa lakkolaiset lähettivät Robertsin johtokunnan puheille — silloin oli sopiva aika. Meidän olisi pitänyt kohdella häntä suopeasti, sen sijaan että puheenjohtaja — (luo silmänsä alas, kun Anthony kääntää katseensa häneen) — niin — me ärsytimme hänet pois suunniltaan. Silloin olisimme saaneet heidät suostumaan pikku myönnytyksillä.

Wilder: Siinä sitä ollaan. Tätä lakkoa on kestänyt jo lokakuusta asti ja mikäli minä voin nähdä, se saattaa jatkua vielä toiset kuusi kuukautta. Aika vyyhteen olemme silloin kietoutuneet. Ainoana lohdutuksena on se, että lakkolaisten asema on silloin mahdollisimman surkea.

Wilder: Niin, kuka olisi arvannut heidän kestävän näin kauvan ilman avustusta!

Wilder: Kuka heitä tuntee! — Ja entäs tina? Kallistuu joka päivä. Silloin kun saadaan työt käyntiin, joudumme suorittamaan tilaukset kustannusten ollessa korkeimmillaan.

Scantlebury (painostaen): Meidän tulisi ajatella osakkeenomistajia. (Kääntäen itseään raskaasti.) Puheenjohtaja, meidän tulisi muistella osakkeenomistajia.

Wilder: Ei tämä ole leikin asia. Minä en halua jäädä vuosikausiksi ilman osinkoja, vaikka puheenjohtaja haluaisikin. Me emme saa enää yhtiön omaisuutta tuhlaamalla ostaa ruutia ja ampua harakoita.

Edgar (arkaillen): Minun mielestäni meidän tulisi ajatella myös lakkolaisten kohtaloa.

Scantlebury (huokaisten): Me emme saa antaa persoonallisten tunteittemme vaikuttaa asiaan, nuorimies. Sellainen ei tässä maailmassa vetele.

Edgar (ivallisesti): En minä tarkoitakkaan meidän tunteitamme, vaan työväen.

Edgar: Eihän ole lainkaan välttämätöntä kärjistää asiaa, nähdessämme mitä kaikkea kiusaa ja kärsimystä siitä johtuu — se on — se on julmaa.

    (Kaikki vaikenevat, sillä Edgar oli paljastanut jotakin,
    jota kenenkään heidän arvonsa ei kumminkaan antanut
    myöten myöntää todeksi.)

Wanklin (ivallisesti hymyillen): Pelkäänpä, että meillä ei ole varaa perustaa menettelytapaamme sellaisen ylellisyyden kuin tunteellisuuden pohjalle.

Edgar: Tiedän sen, puheenjohtaja, mutta varmasti olemme menneet jo tarpeeksi pitkälle.

Wanklin: Liijoittelu pois, herra puheenjohtaja, meidän täytyy harkita mitä teemme.

Wanklin: Myönnän sen kyllä, mutta — (Anthony puistaa päätään). Te teette siitä periaatteellisen kysymyksen? (Anthony nyökäyttää.) Liiottelua taaskin, herra puheenjohtaja! Osakkeet ovat jo alle nimellisarvon.

Wilder (jurosti): Saattepa nähdä. (Kurottautuu kuullakseen mitä Anthony sanoo.) En kuullut —

Edgar: Isäni sanoo: "Tehkäämme velvollisuutemme — ja antakaamme asioiden kehittyä ratkaisuunsa".

Scantlebury (ojentaen ylös käsiään): Puheenjohtaja on taipumaton kuin stoalainen — olen aina sanonut, että puheenjohtaja on stoalainen.

Wanklin (ystävällisesti): Mutta todellako, puheenjohtaja, te sallitte laivan altanne upota ainoastaan — periaatteen vuoksi?

Scantlebury (peloissaan): Toivoakseni ei ainakaan niin kauan kuin minä olen laivassa.

Wanklin: Me olemme teoriassa yhtä mieltä, puheenjohtaja. Mutta me emme kaikki ole raudasta valettuja.

Wilder (suuttuneena): Sellainen voi soveltua teille, herra, mutta ei minulle, eikä luultavasti kellekään muulle.

Edgar: Minä en käsitä kuinka meidän tuntomme sallii jatkaa sillä tavalla lakkolaisten vaimojen ja perheiden nälkiinnyttämistä.

(Wilder kääntyy äkkiä uuniin päin ja Scantlebury tekee
kädellään torjuvan eleen.)

Edgar: Ajatteletteko, että liikemiesten ei tarvitse pysyä säädyllisyyden rajoissa?

Wilder: Kukaan ei ole työmiesten kohtalosta enemmän huolissaan kuin minä, mutta jos he (huojutellen itseään) haluavat olla sellaista härkäpäistä joukkoa, niin me emme sille mitään mahda. Meillä on kylliksi tekemistä pitäessämme huolta itsestämme ja osakkaista.

Edgar (ärtyisästi): Se ei tapa osakkeenomistajia, jos menettävät prosentin tai kaksi. Minusta se ei ole riittävä syy työmiesten kuristamiseen.

Scantlebury (hyvin huolestuneesti): Te puhutte kovin kevytmielisesti osingoistanne, nuori mies; eihän tässä tiedä missä ollaankaan.

Wilder: Asiassa on ainoastaan yksi katsantokanta järkevä. Ei käy päinsä että yhä edelleen tuotamme itsellemme turmiota tällä taistelulla.

Wilder (palaten istumaan): No niin, en voi sanoa muuta kuin, että jos tuo on puheenjohtajan mielipide, niin en käsitä mitä varten olemme tulleetkaan tänne tehtaalle.

Anthony: Sanoaksemme lakkolaisille, että meillä ei ole mitään sanottavaa. — (Jäykästi) He eivät ota sitä uskoakseen elleivät kuule sanottavan suoraan päin naamaa.

Wilder: Hm. En yhtään hämmästyisi, vaikka tuo Roberts riiviö olisi hommannut meidät tänne aivan samassa tarkotuksessa. Minä en siedä sellaisia kiusottelijoita.

Edgar (harmitellen): Me emme maksaneet hänelle riittävästi hänen keksinnöstään. Minä siitä aikoinaan usein muistutin.

Wilder: Me maksoimme hänelle kaksitoista ja puoli tuhatta markkaa sekä kolmen vuoden kuluttua ylimääräisesti viisituhatta. Eikö siinä ole kylliksi! Mitä, herra nähköön, hän vielä tahtoo?

Tench (valittaen): Yhtiö hyötyi hänen keksinnöstään kaksi- ja puolimiljoonaa ja maksoi hänelle muutamia tuhansia — sillä tavalla hän selittelee, herra Wilder.

Wilder: Se mies on joukkojen kiihottaja! Katsokaas, minä vihaan ammattiliittoja, mutta täällä on nyt Harness, antakaamme hänen selvitettäväkseen koko juttu.

Frost (Anthonylle): Herra Harness, liiton asiamies, odottaa.
Lakkolaiset ovat täällä myöskin, herra Anthony.

(Anthony nyökäyttää. Underwood menee ovelle palaten Harnessin kanssa. Harness on kalpea, parraton, kuoppaposkinen mies, silmät elävät ja leuka pitkä. Frost poistuu.)

Underwood (osottaen hänelle Tenchin tuolia): Olkaa hyvä, Harness ja istukaa tuonne puheenjohtajan viereen.

(Harnessin tullessa ovat johtokunnan jäsenet istuutuneet paikoilleen ja kääntyneet katsomaan häntä syrjin, kuten karja koiraa.)

Harness (silmäilee terävästi ympärilleen ja kumartaa): Kiitos! (Hän istuu — puhuu hiukan nenäänsä.) No niin, hyvät herrat, toivottavasti me viimeinkin saadaan kaupat sovituksi.

Wilder: Riippuu siitä mitä te kaupalla tarkotatte, Harness. Miksi ette taivuta lakkolaisia työhön?

Harness (pisteliäästi): Lakkolaiset ovat enemmän oikeassa kuin te. Meillä onkin kysymyksessä, eikö liiton olisi ruvettava heitä uudelleen tukemaan.

(Hän ei ole tietävinään muista kuin Anthonystä,
jonka puoleen hän puhuessaan kääntyy.)

Anthony: Avustakaa heitä vaan jos haluatte. Me otamme työhön uusia miehiä ilman sopimusta ja sillä on asia selvä.

Harness: Tuo ei kelpaa, herra Anthony. Te ette saa uusia työmiehiä. Sen te hyvin tiedätte.

Harness: Tahdon puhua teille suoraan. Meidän oli pakko kieltää kannatuksemme lakkolaisilta, koska muutamat heidän vaatimuksistaan ovat nykyisiin työehtoihin nähden liiallisia. Odotan heidän luopuvan noista vaatimuksistaan tänään: Jos he sen tekevät, niin olkaa vakuutettuja, hyvät herrat, me tulemme heti heitä avustamaan. Ja nyt minä haluan, että saadaan jotakin valmista ennenkuin matkustan illalla takaisin. Emmekö voi lopettaa tällaista vanhanaikaista taistelemista viimeiseen saakka. Mitä hyötyä siitä on teille? Miksi ette kertakaikkiaan tunnusta, että kaikki nuo työmiehet ovat ihmisiä, kuten tekin ja tahtovat juuri sitä mikä on heistä hyvää, aivan kuten tekin tahdotte sitä mikä teistä on hyvää — (katkerasti) automobiileja, samppanjaa ja ylellisiä herkkupäivällisiä.

Anthony: Jos miehet palaavat työhön, niin teemme jotakin heidän hyväkseen.

Harness (ivallisesti): Onko se myöskin teidän mielipiteenne, herra — ja teidän — ja teidän? (Jäsenet eivät vastaa.) No niin, voin ainoastaan sanoa: Tässä on jouduttu käyttämään korskeata ja mahtailevaa ylimysten kieltä — näyttää että minä olen toiveissani erehtynyt.

Anthony: Samaa kieltä lakkolaiset käyttävät. Tässä on ainoastaan katsottava kuka kestää kauimmin — he ilman meitä tahi me ilman heitä.

Harness: Minä ihmettelen, että te, hyvät herrat, jotka olette liikemiehiä, ette häpeä tällaista voimien tuhlausta. Te tiedätte mihin tämä kaikki päättyy.

Scantlebury: Ettekö voi saada miehiä vakuutetuiksi siitä, että heidän etunsa ovat samat kuin meidänkin?

Harness (kääntyen ivallisesti): Saisin kyllä, hyvä herra, jos ne edut olisivat samat.

Wilder: No no, Harness, olettehan älykäs mies, ettehän toki usko kaikkia sosialistien lörpötyksiä, joita nykyaikana saa kuulla. Työväen ja meidän etujemme välillä ei ole mitään todellista eroa.

Harness: Yhden vallan yksinkertaisen pikkukysymyksen tahtoisin teille tehdä. Maksaisitteko työmiehillenne penniäkään yli siitä, minkä he voivat pakottaa teidät maksamaan?

Wanklin (myöntävästi): Minä mielihyvällä pidän liiketoiminnan aakkosena sitä, ettei makseta enempää kuin on välttämätöntä.

Harness (ivallisesti): Niinpä niin, se näyttää olevan liike-elämän aakkosia, hyvä herra, ja nuo liike-elämän aakkoset ovat teidän ja työmiesten etujen välillä.

Harness (kuivasti): Saanko käsittää sitten, hyvät herrat, että johtokunta ei tule tekemään mitään myönnytyksiä.

(Wanklin ja Wilder taas kumartuvat ja Scantleburyltä pääsee tahtomattaan huokaus.)

Harness (kylmästi): Työmiehille ei teidän säälistänne ole mitään hyötyä, hyvä herra. He tahtovat vaan oikeutta.

Harness: Sanokaa, "oikeuden" asemesta "nöyryytystä", herra Anthony. Miksi olisi heidän oltava nöyriä? Koettaessaan estää rahavallan väärinkäytöksiä, eivätkö he ole yhtä hyviä ihmisiä kuin tekin?

Harness: Hyvä, minä olen ollut viisi vuotta Amerikassa. Tuo kuuluu miehen vastaukselta.

Scantlebury (äkkiä, kuin korvaukseksi huokauksensa keskeytymisestä): Kutsukaamme miehet sisään ja kuunnelkaamme mitä heillä on sanomista.

Harness (kuivasti): Kun minulla on heidän kanssaan tänään iltapäivällä neuvottelu pyydän teitä, hyvät herrat, lykkäämään lopullisen päätöksenne teon siksi kuin se on päättynyt.

(Anthony taas nyökkää ja ottaa vesilasin ja juo.) (Underwood palaa, mukanaan Roberts, Green, Bulgin, Thomas ja Rous. He astuvat peräkkäin sisään lakit kourassa ja jäävät äänettöminä riviin seisomaan. Roberts on laiha, keskikokoinen, hiukan kumarainen. Hänellä on pieni, epätasainen, harmaanruskea parta, ulkonevat poskipäät, kuoppaiset posket, eloisat pienet silmät. Hänellä on vanha, rasvapilkkuinen sininen sarssipuku ja vanha lierihattu. Hän on miehistä lähinnä puheenjohtajaa. Greenilla, hänen vieressään on siistit, kuihtuneet kasvot, pieni harmaa pukinparta, riippuvat viikset, rautasankaiset silmälasit, katse lempeä ja avoin. Hänellä on yllään ajan haalistama palttoo ja liinakaulus. Hänen vieressään on Bulgin, iso, vahva mies, tummaviiksinen, jykeväleukainen, yllään punanen pusero, ja muuttelee lakkiaan kädestä toiseen. Hänen vieressään on Thomas, vanha, laiha mies, jolla on harmaat viikset ja täysi poskiparta, naama uurteinen, palttoo ei peitä laihaa, kynityltä näyttävää kaulaa. Hänen oikealla puolellaan on Rous, nuorin viidestä, ryhdiltään kuin sotamies, katse kiihkeä, tuijottava.)

Underwood (osottaen): Tuolla seinän vierustalla on tuoleja, Roberts, tahdotteko ottaa ja käydä istumaan?

Roberts: Kiitoksia paljon, hra Underwood, me seisomme — johtokunnan edessä. (Hän puhuu katkonaisesti, ääntäen tavut lyhyesti ja terävästi.) Kuinka te voitte, herra Harness? En odottanutkaan tätä iloa, että tapaisimme teidät ennen iltaa.

Roberts: Hauskaa kuulla. Meillä on silloin annettavana uutisia vietäväksi teikäläisille.

Roberts (happamasti): Pyydän anteeksi, en oikein kuullut mitä puheenjohtaja sanoi.

Tench (puheenjohtajan istuimen takaa): Puheenjohtaja haluaa tietää mitä lakkolaisilla on sanottavaa.

Roberts: Olemme tulleet kuulemaan, mitä johtokunnalla on sanottavaa. Johtokunnan on puhuttava ensin.

Roberts (katsoen pitkin miesten riviä): Siinä tapauksessa me tuhlaamme johtokunnan aikaa. Me korjaamme jalkamme pois näiltä sieviltä matoilta.

(Hän kääntyy, miehet lähtevät hitaasti liikkeelle, kuin hypnotismin vaikutuksesta.)

Wanklin (mielistellen): So, so, Roberts, ettehän toki aiheuttaneet meille tätä pitkää, kylmää matkaa vain sitä huvia varten, että saitte sanoa tuon.

Thomas (oikea walesilainen): Ei, hyvä herra — ja mitä minä sanon on — — —

Roberts (pilkallisesti): Jatka, Henry Thomas, jatka. Sinä kykenet paremmin puhumaan — johtokunnalle, kuin minä.

Tench: Puheenjohtaja tarkoittaa, Roberts, että kun kerran lakkolaiset pyysivät neuvottelua, niin johtokunta toivoo saavansa kuulla mitä heillä on sanomista.

Roberts: Hyvä! Jos minä alkaisin kertoa teille kaikki mitä heillä on sanottavaa, en minä pääsisi tänään loppuun. Ja saattaisi olla joitain, jotka toivoisivat, että eivät koskaan olisi lähteneet palatseistaan Lontoosta.

Roberts: Te puhutte järkevyydestä, herra Harness? Kierrelkää tänä iltana ennen kokousta asunnoissa katselemassa. (Hän katsoo miehiin, he ovat vaiti.) Te näette hyvin kauniita kuvaelmia.

Roberts (miehille): Me emme voi herra Harnessin mieltä muuttaa. Toivottavasti saatte vähän samppanjaa päivälliseksenne, herra Harness, se on teille tarpeen.

Roberts (myrkyllisesti): Oikeutta, Lontoosta? Mitä sinä puhutkaan Henry Thomas? Oletko tullut hulluksi? (Thomas on ääneti.) Me tiedämme vallan hyvin mitä me olemme — tyytymättömiä koiria — koskaan täyttymättömiä. Mitä puheenjohtaja sanoikaan minulle Lontoossa? Etten minä tietänyt mitä minä puhuin. Minä olin tyhmä ja sivistymätön, joka en tietänyt mitään niiden tarpeista, joiden puolesta puhuin.

Underwood: Jos teillä, Roberts, ei ole mitään sanomista johtokunnalle, ehkä sallitte Greenin tahi Thomasin puhua miesten puolesta.

Thomas: Mitä minulla on sanomista, se on samaa mitä meillä kaikilla — — —

Scantlebury (hyvin kärsimättömän näköisenä): Antakaa noiden miesparkain purkaa mitä heidän sielussaan on.

Roberts: Kyllä maar he tahtovat itse sielunsa säilyttää, sillä ruumista te ette ole heille paljoa jättäneet, herra (purevasti painostaen, kuten lausuisi solvauksen) Scantlebury! (Miehille.) No, puhutteko te, vai puhunko minä teidän puolestanne?

Roberts (ivallisesti): Kiitos, George Rous. (Kääntyen Anthonyyn.) Puheenjohtaja ja johtokunnan jäsenet ovat kunnioittaneet meitä tullen Lontoosta tänne saakka kuulemaan, mitä meillä on sanottavaa. Ei olisi kohteliasta antaa heidän kauemmin odottaa.

Roberts: Te ette rohkene kiittää häntä, kun olette kuullut mitä minulla on puhumista, hra Wilder, huolimatta kaikesta hurskaudestanne. Saattaa olla, että teidän jumalallanne siellä Lontoossa ei ole lainkaan aikaa kuulla työmiehiä. Olen kuullut, että hän on mahtava jumala, mutta jos hän suvaitsee kuunnella mitä minä sanon hänelle, niin tulee hän tietämään enemmän kuin mitä koskaan on oppinut siellä ylimysten kaupunginosassa.

Harness: So, so, Roberts, teillä on oma jumalanne. Antakaa arvo toistenkin jumalalle.

Roberts: Aivan oikein, herra. Meillä on toinen jumala täällä alhaalla. Ja pelkäänpä, että hän on aivan erilainen kuin hra Wilderin jumala. Kysykää Henry Thomasilta, hän sanoo, onko hänen ja Wilderin jumala sama.

(Thomas kohottaa kätensä ja kurottaa päätään, kuin alkaisi hän profeettain tavalla puhumaan.)

Roberts: Minun mielestäni tämä on juuri asiaa, herra Wanklin. Jos te saatte pääoman jumalan kulkemaan läpi työväen korttelien ja kiinnittämään huomiota näkemäänsä, olette parempi mies kuin mitä minä, kaikesta teidän radikaalisuudestanne huolimatta, olen luullutkaan.

Anthony: Kuulkaahan Roberts! (Roberts vaikenee.) Te olette täällä puhumassa työmiesten puolesta, kuten minä johtokunnan. (Hän katsoo hitaasti ympäriinsä, WiIder, Wanklin ja Scantlebury tekevät kärsimättömiä liikkeitä, Edgar tähystelee permantoon. Harnessin suu menee hieman hymyyn.) Siis, mitä on sanottavaa?

Roberts: Oikein, herra! (Koko seuraavan keskustelun aikana hän ja Anthony katsovat tiukasti toisiinsa. Työmiehet ja johtokunnan jäsenet osottavat useilla tavoilla tuskittelevaa levottomuutta kuullessaan sanoja, joita eivät itse olisi tahtoneet lausua.) Työmiehet eivät voi ajatellakaan Lontooseen matkustamista. Ja ovat sitä mieltä, että te ette usko sitä mitä he paperille kirjotettuna teille sanovat. He tietävät minkäverran on luottamista postiin. (Hän heittää katseen Underwoodiin ja Tenchiin.) Ja minkälaisia johtokunnan kokoukset ovat: "Lykätään asia johtajalle — antaa johtajan selostella meille miesten asemaa. Eikö voitaisi puristaa heitä vähän enemmän?"

Roberts: Onko se harhaan, hra Underwood? Miehet tietävät. Kun minä tulin Lontooseen, kerroin teille aseman suoraan. Ja mitä siitä seurasi. Minulle sanottiin, etten tuntenut asioita joista puhuin. Minusta ei maksa vaivaa matkustaa Lontooseen kuullakseen tuon uudelleen.

Roberts: Tätä minulla on sanomista — ja ensiksi heidän asemastaan. Teidän ei tarvitse sitä lainkaan kysellä johtajaltanne. Te ette voi pusertaa heitä enää yhtään enemmän. Jokainen meistä on nälkäkuoleman partaalla. (Hämmästynyttä mutinaa miesten joukosta. Roberts katsoo ympärilleen.) Te ihmettelette, miksi tämän sanon? Joka ainoa meistä on puutteessa. Meille ei voi tulla sen pahempaa kuin mitä viime viikot ovat olleet. Turhaa on teidän luulla, että vielä odottamalla te pakotatte meidät taipumaan. Ennen me kaikki kuolemme. Miehet ovat kutsuneet teidät, saadakseen tietää kertakaikkiaan, aiotteko te suostua heidän vaatimuksiinsa. Minä näen paperin sihteerin kädessä. (Tench liikahtaa hermostuneesti.) Se se varmaan on, herra Tench? Se ei ole kovin pitkä.

Roberts: Siinä kirjoituksessa ei ole yhtään vaatimusta, joka ei olisi meille välttämätön.

Roberts (kääntyy heihin terävästi) Eikö se ole niin? (Miehet myöntävät epäröiden. Anthony ottaa paperin Tenchilta ja silmäilee sitä.) Ei yhtä ainoata lausetta. Kaikki nuo vaatimukset ovat kohtuullisia. Me emme ole pyytäneet mitään, johon meillä ei olisi oikeutta. Sen minkä sanoin Lontoossa käydessäni, sanon taaskin: Tuolla paperiliuskalla ei ole mitään, jota oikeudentuntoinen mies ei pyytäisi ja jota oikeudentuntoinen mies ei myöntäisi.

Anthony: Tässä paperissa ei ole yhtään ainoata vaatimusta, johon me suostuisimme.

(Siinä tähystelyssä, mikä näitä sanoja seuraa, Roberts tekee havaintoja johtokunnan jäsenistä, Anthony miehistä. Wilder nousee äkkiä ja menee uunin luokse.)

Roberts (huomaten sen, kuivasti ja terävästi): Tehän sen paremmin tiedätte, onko yhtiön asema parempi kuin lakkolaisten. (Tarkastaen johtokunnan jäsenten kasvoja.) Te parhaiten tiedätte voitteko jatkaa tyrannivaltaanne — mutta sen sanon: Jos te luulette miesten antavan tuumankaan perään, teette te suuremman erehdyksen kuin koskaan. (Hän kiinnittää katseensa Scantleburyhin.) Te luulette, että kun liitto ei meitä avusta — sitä suurempi häpeä sille! — että me jonakin kauniina aamuna ryömimme polvillamme teidän eteenne. Te ajattelette, että kun miehillä on elätettävinä perheensä ja vaimonsa niin on muka ainoastaan viikon, parin kysymys —

Anthony: Olisi parempi, jos ette yrittäisi niin paljon arvailla meidän ajatuksiamme.

Roberts: Niinpä kyllä. Ei siitä meille paljon hyötyä olekaan. Sanon tämän teidän tähtenne. Hra Anthony — tehän tiedätte omat ajatuksenne! (Tuijottaen Anthonyhin.) Minä näen sen teistä.

Roberts: Ja minä tiedän omat ajatukseni. Sanon sen teille. Miehet lähettävät vaimonsa ja perheensä vaikka vaivastaloon ja ennemmin he nälkään kuolevat kuin taipuvat. Neuvon teitä, hra Anthony, varustautumaan pahimmankin varalle, mikä saattaa yhtiötänne kohdata. Me emme ole niin tietämättömiä kuin saatatte luulla. Kyllä me tiedämme millä tavalla kissa hyökkää. Teidän asemanne ei ole sellainen kuin se saattaisi olla — varmasti ei!

Anthony: Olkaa hyvä ja sallikaa meidän itse arvostella asemaamme. Menkää takaisin ja punnitkaa omaanne.

Roberts (astuen eteenpäin): Hra Anthony, te ette ole enää nuori mies. Siitä saakka kuin minä vaan muistan, olette te ollut tehtaalla jokaisen työmiehen vihamies. Minä en sano, että te olisitte ollut halpamainen tahi julma, mutta te olette pitäneet heitä kahleissa, niin ettei heillä ole ollut mitään sanomista omasta kohtalostaan. Te olette kukistaneet heidät neljä kertaa. Olen kuullut teidän sanovan, että te rakastatte taistelua — pankaa muistiin minun sanani — te taistelette nyt viimeistä taistelua.

Roberts: Roberts! Roberts! Minä en saisi sanoa ajatuksiani puheenjohtajalle, mutta puheenjohtaja kyllä saa sanoa minulle!

Anthony (jurosti hymyillen Wilderille): Jatkakaa Roberts; sanokaa mitä haluatte!

Wanklin (hiljaa Underwoodille): Tällä tavalla me emme saa koskaan asiaa järjestetyksi.

Roberts (pisteliäästi): Me kiitämme puheenjohtajaa ja johtokuntaa suosiollisesta vastaanotosta.

(Hän menee ovelle päin. Miehet kokoontuvat hitaasti yhteen, sitten Rous nostaen päänsä pystyyn, menee Robertsin ohi ulos. Toiset seuraavat perästä.)

Harness (ivallisesti): Minä onnittelen teitä siitä sovinnollisesta hengestä, jota olette osottaneet. Teidän luvallanne, hyvät herrat, palaan luoksenne kello puoli kuusi. Hyvästi!

(Hän kumartaa hiukan, kiinnittää katseensa Anthonyhin, joka katsoo vastaan jäykästi; sen jälkeen Harness Underwoodin seuraamana menee ulos. Hetken on tuskallinen hiljaisuus. Underwood ilmestyy ovelle.)

Scantlebury (nousten raskaasti): Tietysti, tietysti! Sehän on ainoa mitä voimme tehdä.

Wanklin: Olkaa varovainen! Tärkeimpänä seikkana kaikessa on tietää milloin lopettaa.

Wanklin (hyvin vakavasti): Tällä tavalla onnettomuudet koituvat. Muinaistroijalaiset olivat pelkkiä hupsuttelijoita Teidän isäänne verraten, rouva Underwood.

(Underwood menee Wanklinin perässä. Tench kulkee pöydän ympäri keräillen järjestykseen hajallaan olevia papereita ja kyniä.)

Enid: Frank sanoo, että he kaikki hartaasti tahtovat sovittelua, paitsi se Roberts.

Enid: Tämä on meille niin kauheaa. Jos sinä olisit johtajan vaimona ja asuisit täällä tehtaalla. Sinä et voi käsittää, isä!

Enid: Me näemme kaiken tämän kurjuuden. Muistatko minun palvelijatartani, Annia, joka meni Robertsin kanssa naimisiin? (Anthony nyökäyttää.) Heillä on niin kurjaa. Hänellä on heikko sydän. Sitten kuin lakko alkoi ei hän ole saanut edes kunnon ravintoa. Minä tiedän sen varmasti, isä.

Anthony (tuijottaen eteensä): Minä en ole vastuunalainen miesten itsepintaisuudesta.

Enid: Se on sen vuoksi koska sinä et voi sietää peräytymistä. Se on — — —

Anthony: Mitä sinä tiedät tarpeellisesta. Lue romaanejasi, soita pianoasi, lörpöttele juttujasi, mutta älä yritäkään selittää minulle mitä on tällaisen taistelun pohjalla.

Anthony: Se hyvä mitä sinä kuvittelet seisoo sinun ja sinun luokkasi sekä noiden työmiesten välillä, joidenka vuoksi sinä olet niin huolissasi.

Anthony: Muutamassa vuodessa sinä lapsinesi olisit yhtä huonossa asemassa kuin he ovat nyt, ellei olisi niitä, joilla on silmiä nähdä asiat niin kuin ne ovat ja selkärankaa pitää lujasti puoliaan.

Anthony: Sinä juuri et tunne asiaintilaa ollenkaan. Minkälaista armoa sinä luulet saavasi, jos kukaan ei seisoisi sinun ja työväen kasvavien vaatimusten välillä. Tällaista armoa — (Hän puristaa kädellään kurkkuaan.) Ensiksi sinä menettäisit tunteesi, hyvä lapseni, ja sitte sivistyksesi ja samalla aikaa sinä menettäisit kaikki varakkaan elämän mukavuudet.

Enid (kylmästi): Ja minä en tiedä mitä sillä on tämän kysymyksen kanssa tekemistä.

Enid: Ainoastaan sinä, isä, ja Roberts. Ja sinä tiedät sen — — — (Anthony työntää alahuulensa pitkälle.) Se saattaa yhtiön konkurssiin!

Enid (suutuksissaan): Minä en tahdo kauemmin antaa Anni Roberts-raukan tällä tavalla kärsiä! Ja ajattelepas lapsia, isä! Minä varotan sinua.

Enid (muuttaneella äänellä, sivellen Anthonyn takin hihaa): Isä, sinä tiedät, että et saisi näin ponnistella — tiedäthän mitä tohtori Fischer sanoi.

Enid: Mutta sinä olet tehnyt jo kylliksi, siinäkin tapauksessa, vaikka se olisikin sinulle periaatteellinen kysymys.

Enid: Älä, isä! (Kasvonsa värähtävät.) Sinä — sinä saisit ajatella meitäkin!

Tench: Pyydän anteeksi, hyvä rouva, tahtoisin mielelläni saada nämä paperit kuntoon ennen syömistä.

(Enid ensin katsahdettuaan häneen kärsimättömästi, katsoo
isäänsä, kääntyy äkkiä ja menee vierailuhuoneeseen.)

Tench (ojentaen kynän ja paperit Anthonylle, hyvin hermostuneesti): Suvaitsetteko allekirjoittaa nämä, herra.

Tench (seisoen imupaperiarkki kädessä Edgarin tuolin takana, alkaa puhua hermostuneesti): Olen teille asemastani kiitollisuuden velassa, herra.

Tench: Minun on sallittu nähdä kaikki kuinka asiat käyvät, herra. Minä — minä riipun yhtiöstä kokonaan. Jos sille jotakin tapahtuu, on se minulle turmioksi. (Anthony nyökäyttää.) Ja tietysti myöskin minun vaimolleni, joten minä olen kaksin verroin huolissani. Ja osakkeiden arvo on meidän mielestämme todella hirveän alhaalla.

Tench: Ei herra. (Hyvin hermostuneesti.) Tiedän, että yhtiö merkitsee teille paljon, herra.

Tench: Niin, herra. Jos lakko jatkuu, käy asema hyvin vakavaksi. Minä luulen, että johtokunnan jäsenet aikovat sen lopettaa, herra.

Tench: Tiedän, että teillä on hyvin lujat mielipiteet, herra, ja että teillä on tapana katsoa asioita suoraan silmiin. Mutta en luule toisten johtokunnan jäsenten — siitä pitävän, herra, nyt he — he näkevät sen.

Tench (surullisesti hymyillen): Ei, herra. Minulla on lapsia ja vaimoni on heikko. Minun asemassani on nämä seikat otettava huomioon. (Anthony nyökkää.) Ei se ollut tätä, mitä aijoin sanoa, herra, jos suotte anteeksi (hätääntyy) — — —

Tench: Tiedän sen — omasta isästäni, herra, että kun vanhenee, niin vaikuttavat asiat järkyttävästi —

Tench (hetken vaiettuaan epätoivoisesti sanoo salaisuutensa): Minä luulen, että toiset aikovat teidät syrjäyttää, herra.

Tench: Antakaa anteeksi, jos sanoin sen teille. Ajattelin ainoastaan teitä, herra.

(Frost tulee eteisestä pöydän ääreen ja katsoo Anthonyhin.
Tench peittää hermostumistaan papereja järjestämällä.)

Tench (matalalla äänellä, melkein rukoilevasti): Jos te voisitte katsoa eteenne, herra, se rauhoittaisi minun mieltäni kovasti, rauhoittaisi varmasti. (Hän katsoo Anthonyhin, joka ei ole liikahtanutkaan.) Se minua niin huolestuttaa. En ole kunnolleen nukkunut viikkokausiin, herra, se on totta.

(Järjestelee yhä papereja, Frost asettaa juomatarjottimen Anthonyn oikealle puolelle. Seisahtuu ulommaksi katsoen vakavasti Anthonykin)

Frost: Tarvitseeko mitään toimittaa teille, herra? (Anthony puistaa päätään.) Muistatteko pitää mielessä mitä lääkäri sanoi, herra?

Frost: Tämä lakko, herra, saattaa teille kaikki nämä ponnistukset. Suokaa anteeksi, herra, onko se — onko se sen arvoinen, herra? (Anthony mutisee joitain käsittämättömiä sanoja.) Aivan niin, herra!

(Hän kääntyy ja menee eteiseen. — Tench tekee pari yritystä puhuakseen, mutta kohdattuaan puheenjohtajan tuijotuksen, hän kääntää katseensa alas, kääntyy alakuloisesti ja menee ulos. Anthony jää yksin. Hän tarttuu lasiin, kallistaa ja juo hartaasti, sitte laskee sen pöydälle huokaisten syvästi ja äänekkäästi sekä heittäytyy selkäkenoon tuolissaan.)

Kello on puoli neljä. Robertsin keittiössä palaa pieni heikko tuli. Huone on puhdas, hyvin järjestetty, huonekaluja vähän, permanto kivestä, kalkitut seinät ovat savustuneet. Tulella on kattila. Hellan vastapäätä on suoraan lumiselta kadulta johtava ovi. Puisella pöydällä on kuppi ja teevati, teekannu, veitsi ja lautasella leipää ja juustoa. Tulen lähellä nojatuolissa saaliin kääriytyneenä istuu Robertsin vaimo, hoikka ja tummatukkainen kolmenkymmenviisivuotias-nainen, jolla on kärsivä katse. Hänen tukkansa ei ole ylöskierretty, vaan sidottu nauhalla niskasta. Tulen ääressä on myöskin Yeon vaimo, punatukkainen, leveäposkinen henkilö. Istuen lähellä pöytää on Rousin vaimo, vanha eukko, tuhkanharmaa ja hopeahapsinen. Ovella seisoen kuten olisi poismenossa on Bulginin vaimo, hiukan kalpea, laiha vaimo. Tuolilla kyynärpäillään pöytään nojaten ja pää käsien välissä istuu Madge Thomas, 22-vuotias kaunis tyttö, jolla on ulkonevat poskipäät, syvät silmät ja tumma kihara tukka. Hän kuuntelee keskustelua äänettömänä ja liikkumattomana.

Rva Yeo: Niin hän antoi minulle viisikymmentä penniä ja se on ensimäinen rahalantti mitä olen tällä viikolla nähnyt. Eipä tämä tuli kovin kuumota. Tulkaa lämmittelemään rouva Rous; te näytätte valkealta kuin lumi.

Rva Rous (tutisten, lempeästi): Ah! mutta sinä talvena, jolloin minun ukkovainajani otettiin pois, oli vasta oikea talvi. —79 se oli, jolloin tuskin kukaan teistä oli syntynyt. — Ei Madge Thomas, eikä Sue Bulgin. (Katsoen heihin vuoronperään.) Anni Roberts, kuinka vanha sinä olit ystäväni?

Rva Rous: Yhtiö ei ollut vielä kolmeakaan vuotta vanha. Isä käsitteli työssään happoja ja siinä sai jalkansa myrkytetyksi. Sanoin aina hänelle: "Isä, sinä olet saanut myrkkyä jalkoihisi". "Muori", sanoi hän, "olipa myrkkyä tahi ei, minä en voi yrittääkään jäädä pois työstä". Ja kaksi päivää myöhemmin oli hän sängyn oma, eikä koskaan senjälkeen noussut ylös. Se oli niin sallittu! Eikä siihen aikaan ollut edes noita tapaturmalakeja.

Rva Yeo: Sinä talvena ei ollut lakkoa! (Vähän leikkisästi.) Tämä talvi on minusta tarpeeksi ankara. Rva Roberts ei varmaan kaipaa kovempaa talvea, vai mitä? Ei kai näyttäisi luonnolliseltakaan saada päivällistä, vai mitä, rva Bulgin?

Rva Bulgin (alakuloisesti): Sanoivat sen antavansa minulle, mutta kun viime perjantaina menin, oli se jo annettu toisille. Käskettiin tulemaan ensi viikolla uudelleen.

Rva Yeo: Oo! Siihen on liian paljon pyrkijöitä. Minä lähetin Yeon jäälle panemaan herrasväkilöiden jalkoihin luistimia ja tekemään mitä sattuu löytämään. Onhan edes pois kotoa vetelehtimästä.

Rva Bulgin: Välipä nyt miehistä — on tässä jo kyllin huonosti lastenkin kanssa. Minä pidän heidät sängyssä, ett'eivät tule niin nälkäisiksi kuin juoksennellessaan. Mutta ne ovat vuoteessakin niin levottomia, että ihan niiden kanssa nääntyy.

Rva Yeo: Te olette onnellinen kun he ovat vielä niin pieniä. Koulua käydessään ne vasta nälkäisiksi tulevat. Eikö Bulgin anna teille mitään?

Rva Bulgin (puistaa päätään, sitten ajateltuaan): Antaisi jos voisi, luultavasti.

Rva Rous (nousten hyvin varovasti): No niin, hyvästi, Anni Roberts! Minä lähden mukana kotiin.

Rva Rous (heikosti hymyillen): Roberts kyllä tarvitsee teensä kun tulee kotiin. Lähden heti makaamaan; sängyssä on lämpösempää kuin missään muualla.

Rva Yeo (nousten ja ojentaen hänelle kätensä): Tulkaa pois, muori, ja ottakaa kädestäni. Meillä on kaikilla sama matka.

Madge (liikahtaen ensi kerran): Siinä näette, Anni! Minä sanoin George Rousille: "Älä pyrikään minun pariini ennen kuin olet tehnyt lopun kaikista näistä rettelöistä. Saisit hävetä", sanoin, "kun oma äitisi näyttää jo aaveelta, eikä ole kalikkaakaan uuniin pistää. Niin kauan kun te saatte piippunne täyteen annatte te meidän nähdä nälkää". — "Minä vannon, Madge", hän sanoi, "etten minä ole saanut ryyppyä eikä tupakkaa näinä kolmena viime viikkona!" — "No, miksi sitten jatkatte lakkoa?" — "Minä en voi perääntyä Robertsin tähden!" — — — Siinä se on! Roberts, aina Roberts! Ilman häntä olisivat kaikki sen jo lopettaneet. Kun hän puhuu niin riivaa heti paholainen heidät. (Hiljaisuus. Rouva Roberts tekee tuskaisen liikkeen.) Ah! Te ette tahdo hänen kukistuvan! Hän on miehenne. Jokainenhan pitää omasta varjostaan! (Hän tekee rouva Robertsiin päin liikkeen.) Jos Rous tahtoo saada minut, täytyy hänen luopua Robertsista. Jos hän luopuu hänestä luopuvat he kaikki. He odottavat ainoastaan alkua. Isä on häntä vastaan — he ovat kaikki sydämessään häntä vastaan.

Madge: Enkö voi? Pelkurit — kun heidän omat äitinsä ja lapsensa eivät tiedä mihin turvautua.

Madge (katsoen tutkivasti rva Robertsia): Minä ihmettelen, että hän uskaltaa katsoa teitä silmiin. (Hän kyykistyy tulen eteen lämmitellen käsiään.) Harness on täällä taas. Heidän on määrättävä kantansa tänä iltana.

Rva Roberts (pehmeällä, hiljaisella äänellä): Roberts ei koskaan hylkää lämmittäjiä ja koneenkäyttäjiä. Se ei olisi oikein.

(Ovelta kuuluu koputus, naiset kääntyvät kun Enid astuu sisään. Hänellä on karvahattu ja oravannahkaturkit. Hän sulkee oven jälkeensä.)

Enid (katsoo yrmeesti Madgeen, kuin tahtoisi hänet poistumaan): Miksi lähetitte te hillon takasin? Minusta se oli teiltä hyvin ajattelemattomasti tehty.

Enid: Niinpä niin! Se oli Robertsin tahdosta, eikö ollutkin? Kuinka saattaa hän antaa näiden kärsimystenne yhä jatkua?

Madge (vetäen saalin päänsä päälle): Olkaa hyvä ja sallikaa meidän olla omissa oloissamme. Me emme suvaitse teidän tulevan tänne urkkimaan meitä.

Madge (matalalla, kiivastuneella äänellä): Pitäkää itse säälintunteenne. Te luulette saavanne meiltä urkittua, mutta siinä erehdytte. Menkää kertokaa tämä tehtaan johtajalle.

Madge (kääntyen ovelle): Ei, tämä ei ole minun kotini. Pysykää kaukana minun kotoani, rouva Underwood.

Rva Roberts: Antakaa anteeksi Madge Thomasille, hyvä rouva. Hän on vähän kiihottunut tänään.

Enid (katsoen häneen): Oh, minä luulen, että he ovat kaikki yhtä typeriä.

Enid: Se on hänen työtään, että he eivät pääse sovintoon. Eikö olekin Anni?

Rva Roberts (lempeästi, katse kiinnitetty Enidiin ja toisen käden sormillaan hivellen rintaansa): He sanovat, että teidän isänne, hyvä rouva —

Enid (paljon hellemmin): Minä en odota teiltä sääliä, Anni. Tiedän, että se on yhtä hyvin hänen syynsä kuin Robertsinkin.

Rva Roberts: Minua säälittää kuka tahansa, joka tulee vanhaksi, rouva. On kauheaa tulla vanhaksi, ja herra Anthony on niin hieno vanha herra, minä aina ajattelin.

Enid (kiihkeästi): Hän aina piti teistä, ettekö muista? Kuulkaa Anni, voinko minä mitenkään auttaa? Tahtosin niin mielelläni. Te ette saa mitä tarvitseisitte. (Menee ja ottaa kattilan tulelta, etsien hiiliä.) Ja te olette niin kärkäs lähettämään takaisin sopat ja muut!

Rva Roberts: Onko rouva niin hyvä ja asettaa kattilan takasin. Robertsilla ei ole paljo aikaa odottaa teetään kun hän tulee. Hänen on oltava kello neljä miesten kanssa kokouksessa.

Enid (asettaen kattilan tulelle): Siis taas hän kiihottaa heidät raivoihinsa. Ettekö te voi saada häntä talttumaan, Anni? (Rva Roberts hymyilee ivallisesti.) Oletteko yrittäneet? (Äänettömyys.) Tietääkö hän kuinka huonona te olette?

Enid: Mutta teidän tulisi saada kaikkea mitä tarvitsette ja teillä ei ole mitään!

Enid: Ette tietenkään. Jos vain saisitte oikeaa. — Tahdotteko ottaa vastaan minun lääkärini, jos lähetän hänet luoksenne? Varmasti siitä olisi teille hyötyä.

Enid: Madge Thomas ei saisi tulla tänne, hän vaan kiihottaa teitä. Niinkuin minä en tietäisi mitä kärsimyksiä heillä on! Minä tunnen ne liiankin hyvin, mutta tiedättehän, että he ovat menneet liian pitkälle.

Rva Roberts (yhä hivellen rintaansa): He sanovat, etteivät he millään muulla tavalla saa palkkojaan parannettua, rouva.

Enid (totisena): Mutta, Anni, sen takiahan ei ammattiliittokaan heitä kannata. Mieheni on työväelle hyvin myötätuntoinen, mutta hän sanoo, ettei heillä ole huonot palkat.

Enid: He eivät lainkaan ajattele, kuinka yhtiö voisi pysyä pystyssä, jos se maksaisi miesten vaatimia palkkoja.

Rva Roberts (ponnistellen): Mutta voitto-osingot ovat olleet niin suuria, hyvä rouva.

Enid (joutuen hämilleen): Te kaikki näytte luulevan osakkeenomistajia rikkaiksi, mutta he eivät ole — enimmät heistä eivät varmaan ole paremmassa asemassa kuin työmiehet. (Rouva Roberts hymyilee.) Heidän on ylläpidettävä yhteiskunnallista asemaansa.

Enid: Teillä ei ole maksettavana korkoja ja veroja, eikä satoja muita menoja, joita heillä on. Jos työmiehet eivät tuhlaisi niin paljon juomiseen ja vetojen lyöntiin, voisivat he vallan hyvin!

Rva Roberts: He sanovat, että työ on niin raskasta, että heillä täytyy olla joitakin huvituksia.

Rva Roberts (vähän kuvastuen): Roberts ei koskaan maista tippaakaan, eikä koko elämässään ole vielä lyönyt yhtään vetoa.

Enid: Jaa! mutta hän ei olekaan tavallinen — tarkotan, että hän on koneenkäyttäjä — parempia työmiehiä.

Rva Roberts: Niin, hyvä rouva. Mutta Roberts sanoo, ettei heillä ole mahdollisuutta saada muita huvituksia.

Rva Roberts (hiukan pisteliäästi): Ja he sanovat että herrasväki viettää samanlaista elämää.

Enid (hymähtäen): Minä elän kyllä, kuten yleensä muutkin ihmiset, mutta tiedättehän Anni, ettei se ole puolustettavaa.

Rva Roberts (vaivaloisesti ponnistellen): Toiset miehistä eivät koskaan aukase kapakan ovea, mutta eivät hekään saa säästetyksi kuin hyvin vähän ja sairauden sattuessa menee sekin heti.

Rva Roberts: Apukassat antavat korkeintaan kahdeksantoista markkaa viikossa, hyvä rouva, ja se ei ole paljo perheellisille. Roberts sanoo, että työläiset saavat aina elää kädestä suuhun. Viisikymmentä penniä tänään on parempi kuin huomenna markka, sanovat he.

Rva Roberts (tavallaan kiihottuneena): Roberts sanoo, että työmiehen koko elämä on uhkapeliä, syntymästä aina hautaan saakka.

(Enid nojautuu eteenpäin tarkkaavana. Rva Roberts jatkaa yhä kiihottuen siksi kuin viimeisissä sanoissa persoonallisista tunteistaan masentuu.)

Hän sanoo, hyvä rouva, että kun työmiehen lapsi on syntynyt, on hänen elämänsä ensimäisestä viimeiseen hengenvetoon arvanheittoa siitä, eikö se koskaan muuttuisi muuksi ja sitä kestää koko hänen elämänsä. Vanhaksi tultuaan on hänellä valittavana joko vaivaistalo tahi hauta. Hän sanoo, että vaikka on kuinka tarkka, vaikka näkee lapsineen nälkää ja elää niukasti säästääkseen, ei silloinkaan jää säästöön pantavaa vanhan päivän varaksi. Sen vuoksi hän ei tahdokaan lapsia (hervahtaa taaksepäin) ei vaikka minä olen niitä niin tahtonut.

Rva Roberts: Ei, ette, hyvä rouva. Teillä on lapsenne, eikä teillä ole koskaan huolta niistä.

Enid (rauhallisesti): Te ette saisi puhua niin paljoa, Anni. (Siitä huolimatta jatkaa.) Mutta Robertsillehan maksettiin aika rahasumma siitä teknillisestä keksinnöstä, eikö maksettukin?

Rva Roberts (puolustain): Kaikki Robertsin säästöt ovat menneet. Hän on aina katsonut tämän lakon menestymistä. Hän sanoo, ettei hänellä ole oikeutta pitää penniäkään, kun toiset kärsivät. Mutta kaikki eivät ole sellaisia! Jotkut eivät näy välittävän mistään muusta — kunhan vain saavat pitää omansa.

Enid: Minä en käsitä mitä heiltä voitaisi odottaakaan, kun he tuolla tavalla kärsivät. (Muuttuneella äänellä.) Mutta Robertsin tulisi ajatella teitä! Tämä on niin kauheaa! Kattila kiehuu. Laitanko minä teen? (Hän ottaa teekannun ja nähtyään siellä olevan teelehtiä kaataa vettä.) Ettekö tahdo kuppia?

Rva Roberts: En, kiitoksia, rouva. (Hän kuuntelee kun kuuluisi askelia.) Toivoisin mieluummin, että te ette tapaisi Robertsia, hyvä rouva. Hän kiivastuu niin.

Enid (hyvin rauhallisesti): Pyydän että hän tulee ulos puhumaan kanssani. Emme tahdo kiihottaa teitä.

Roberts (käännellen hattuaan — pisteliäästi): Pyydän anteeksi tuloni. Sinä näyt olevan keskustelussa hienon rouvan kanssa.

Enid (totisena): Olen tullut puhuttelemaan teitä, tahdotteko tulla hetkiseksi ulos?

Roberts (pannen hattunsa naulaan): Minulla ei ole mitään sanottavaa, arvoisa rouva.

Roberts (riisuen palttootaan): Olen pahoillani, jos loukkaan ylhäistä rouvaa — herra Anthonyn tytärtä.

Enid (epäröiden, sitten äkkiä päättävästi): Herra Roberts, minä tiedän teillä olevan vielä kokouksen miesten kanssa. (Roberts kumartaa.) Tulin vetoomaan teihin. Olkaa, — olkaa hyvä ja koettakaa toki päästä johonkin sovintoon. Antakaa perään edes vähän, vaikkapa vain meidän itsemme tähden.

Roberts (puhuen kuin itselleen): Herra Anthonyn tytär pyytää minun perääntymään edes vähäsen, vaikkapa vain meidän itsemme tähden.

Enid: Miksi te olette isälleni niin katkeroitunut? Hän ei ole koskaan tehnyt teille mitään.

Enid: Hän ei voi luopua mielipiteistään yhtä vähän kuin tekään omistanne.

Roberts (korottamatta ääntään): Vaikka minä näkisin herra Anthonyn olevan hengen hädässä ja minä voisin hänet pelastaa kättäni kohottamalla, minä en kohottaisi pikkusormeakaan.

Roberts (kumartaen): En saattaisi odottaakaan herra Anthonyn tyttären pelkäävän. Herra Anthony ei ole pelkuri, kuten ne toiset.

Enid (äkkiä): Luulen teistä olevan urhoollista tämän taistelun jatkamisen.

Roberts: Onko herra Anthonystä urhoollista taistella vaimoja ja lapsia vastaan? Minä uskon, että herra Anthony on rikas, onko hänestä urhoollista taistella niitä vastaan, joilla ei ole penniäkään? Onko hänestä urhoollista panna lapset huutamaan nälästä ja vaimot värisemään vilusta?

Enid (kohottaen kätensä kuten iskua torjuakseen): Tiedättehän että isäni toimii periaatteittensa mukaan.

Roberts: Ei myöskään herra Anthony, huolimatta siitä, mitä hän ehkä sanoo.

(Rva Roberts, jolla on ollut käsi sydämellä, ottaa sen pois ja yrittää tyynnyttää hengitystään.)

(Hän ottaa leivän käteensä. Ovelle koputetaan ja Underwood tulee sisään, seisahtuu heitä katsomaan. Enid kääntyy häneen ja näyttää sitte epäröivältä.)

Roberts (ivallisesti): Ei teidän olisi tarvinnut tulla vaimoanne noutamaan herra Underwood. Emme me ole ryövärejä.

Underwood: Tiedän sen Roberts. Toivon, että rouva Robertsin terveydentila on parempi. (Roberts kääntyy pois vastaamatta.) Tule, Enid!

Enid: Minä kehotan teitä vielä kerran, herra Roberts, teidän vaimonne tähden.

Roberts (pilkallisen kohteliaasti): Jos minäkin neuvoisin teitä, arvoisa rouva — tehkää se teidän miehenne ja isänne tähden.

(Enid pidättyen vastaamasta, menee ulos. Underwood avaa hänelle oven ja seuraa. Roberts menee tulen luokse ja lämmittää käsiään sammuvassa hiiloksessa.)

(Rouva Roberts hymyilee heikosti. Roberts tuo palttoonsa
ja kietoo sen hänen ympärilleen. Katsoo kelloaan.)

Kymmentä vaille neljä! (Vilkastuen) Olen nähnyt heidän katseensa. Heillä ei ole yhtään taisteluhalua, paitsi tuolla yhdellä vanhalla ryövärillä.

Rva Roberts: Etkö tahdo jäädä syömään, David? Et ole syönyt koko päivänä mitään!

Roberts (koskettaen kädellään kurkkuaan): En voi niellä ennenkuin nuo vanhat haikalat ovat lähteneet täältä. (Kävelee edestakasin.) Minun täytyy keskustella miesten kanssa — heillä ei ole enään lainkaan rohkeutta, pelkurit. He ovat sokeita kuin yölepakot. — Eivät näe päivää nokkansa edestä.

Roberts: Äh! Niinhän ne sanovat! Vasta silloin he muistavat vaimojaan kun heidän omat vatsansa kurnuavat. Huolenpito vaimoistaan ei heitä koskaan pidätä juomasta, mutta jouduttuaan itse oikean asian vuoksi uhrautuessaan vähän kärsimään, silloin kyllä vaimot ovat esteenä.

Roberts: Äh! Jos he itse tahtovat synnyttää orjia, ajattelematta niiden tulevaisuutta, joita synnyttävät — — —

Rva Roberts (läähättäen): Riittää, David! Älä ala taas puhua siitä — minä en tahdo — en voi —

Roberts: Rauhotu, rauhotu! Kas niin! Se on oikein. (Katkerasti.) Eivät penniäkään he tahtoisi panna säästöön tällaisten aikojen varalle. Eivät! Kädestä suuhun — Jumaliste! — minä tunnen heidät. He ovat murtaneet sydämeni. Lakon alussa ei heistä kukaan ollut vastaan, mutta nyt kun nälkä uhkaa.

Rva Roberts: Kuinka sinä saatat sitä odottaakaan, David? He eivät ole raudasta.

Roberts: Odottaako sitä? Enkö minä saisi odottaa heiltä samaa, minkä itse teen? Enkö minä mieluummin näe nälkää ja vaikka näänny kuin annan perään? Minkä yksi ihminen voi tehdä, sen voi toinenkin.

Rva Roberts (pahastuen): Ei, vaimot saavat kuolla, siitä te ette välitä. Se on heidän tehtävänsä.

Roberts (kääntäen pois katseensa): Kuka puhuu kuolemisesta? Kukaan ei kuole, ennen kun olemme hävittäneet — (Roberts kohtaa taas vaimonsa katseen ja koettaa välttää sitä. Kiihtyen.) Tätä juuri olen nämä kuukaudet odottanut. Saada nuo vanhat ryövärit tulemaan tänne tehtaalle ja lähettää heidät sitte samaa tietä takaisin, saamatta penninkään myönnytystä. — Olen nähnyt heidän naamansa häviön pelon valtaamina, sen vakuutan.

Rva Roberts (seuraten häntä katseillaan — lempeästi): Ota palttoosi, David — siellä on varmaan hyvin kylmä.

Roberts (tullen vaimonsa luokse, katseensa on arka): Ei, ei! Kas niin, kas niin, ole hiljaa ja lämmittele. Minä en viivy kauan, tyttöseni.

(Anni tyrkyttää palttoota, mutta Roberts asettaa sen takaisin, kietoen vaimonsa ympärille. Yrittää katsoa vaimonsa silmiin, mutta ei voi. Rva Roberts lepää palttooseen käärittynä; katseensa, joka seuraa miestään, on osittain pahastunut osittain kaipaava. Roberts katsoo kelloaan ja kääntyy menemään. Ovella tulee häntä vastaan Jan Thomas, kymmenvuotias poika, jolla on suuret vaatteet, kädessä pilli.)

(Roberts menee. Jan pysähtyy askeleen päähän rva Robertsista, katsoen vaijeten häneen.)

(Hän istuu pöydän ääreen leikkien pillinsä kanssa. Hän puhaltaa kolme epäselvää ääntä, sitte matkien kukkuuta. Ovelle kolkutetaan. Vanha Thomas tulee sisään.)

Thomas: Hyvin hyvää päivää teille, hyvä rouva. Parempaa vointia kuin ennen.

Thomas (osaaottavasti ja tullen puheliaammaksi): Tämä on hyvin onnetonta, nähkääs! Tulin sanomaan hänelle, että meidän täytyy tehdä sovinto isännistön kanssa. On kovin suuri vahinko, että hän on mennyt kokoukseen. Hän juoksee päänsä seinään, minä ajattelen.

Thomas: Te ette saa kiihottua, se on teille hyvin vaarallista. Nähkääs, heissä on tuskin yhtään miestä, joka häntä kannattaisi, paitsi koneenkäyttäjät ja George Rous. (Juhlallisesti.) Tämän lakon jatkaminen ei ole enää raamatun mukaista. Olen tarkkaavaisesti tutkinut ja punninnut sitä. (Jan puhaltaa.) Tyst! En välitä mitä toiset sanovat, minä sanon, että raamattu tahtoo meidän lopettamaan riidan ja minä teen sen sen vuoksi, ja se on minun mielipiteeni, että tämä on kaikkein parasta meille kaikille. Jos se ei olisi minun mielipiteeni, niin minä en puhuisi siitä mutta se on minun mielipiteeni, nähkääs.

Rva Roberts (hilliten kiihtymystään): Minä en ymmärrä, miten Robertsin käy, jos te peräännytte.

Thomas: Eihän se ole mikään häpeä sittekään! Kaiken mitä kuolevainen ihminen vain voi tehdä hän on tehnyt. Hän on joutunut taistelemaan inhimillistä luontoa vastaan. Hyvin luonnollista — kuka tahansa saattaa niin tehdä. Mutta raamattu on puhunut ja sitä vastaan hän ei saa toimia. (Jan matkii kukkuuta.) Älä tuota vinguta! (Mennen ovelle.) Täältä tulee tyttöni seuraksenne. Hyvin hyvää vointia, hyvä rouva — ei saa kiihottua — muistakaa se!

Madge: Myöhästytte, isä. He ovat alkamassa jo. (Hän tarttuu isänsä hihaan.) Jumalan tähden, vastustakaa häntä, isä — tämän kerran!

Thomas (irrottaen hihansa, arvokkaasti): Anna minun tehdä, mikä on oikein, tyttö!

Rous (katse säihkyvänä): Madge! Olen kokoukseen menossa. (Madge hymyilee halveksivasti, liikahtamatta.) Kuuletko sinä?

(Rous tarttuu Madgen käsivarsiin. Madge seisoo jäykkänä, pää kenossa. Rous katselee häntä ja seisoo myöskin liikkumatta.)

Rous: Vannoin pysyväni Robertsin takana. Minä vannoin! Sinä tahdot minut peräytymään valastani.

Madge (hymyillen): Olen kuullut sanottavan, että sulhaset tekevät mitä heidän tyttönsä pyytävät, (Jan puhaltaa kukkuuta) mutta nähtävästi se ei ole totta!

Madge (viitaten Jania kädellään — sukkelaan ja hiljaa): Tahtoisin sen tekemään, että lapsi saisi leipää!

Madge (hiukan pilkallisesti): Mutta sinä et voi rikkoa lupaustasi minun tähteni!

(Hän pyörähtää ja syöksyy ulos. Madge seisoo, hiukan hymyillen katsellen hänen jälkeensä. Menee sitte pöydän luokse.)

Madge (juoksee hänen luokseen, tunnustelee hänen käsiään): Tehän olette kylmä kuin kivi! Teidän täytyy saada tippa konjakkia. Jan juokse "Leijona"-ravintolaan ja sano, että minä lähetin sinut hakemaan rouva Robertsille.

Rva Roberts (tehden heikon liikkeen): Minä istun aivan tyynesti, Madge. Anna Janille teetä.

Madge (antaen Janille leipäviipaleen): Siinä on sinulle rasavilli. Älä vinguta! (Menee tulen luokse ja laskeutuu polvilleen.) Se sammuu.

Madge (polvillaan tulen edessä — kuuntelee): Odottaa ja odottaa. Minä en voi sitä kärsiä! Odottaa, odottaa — sitä nainen saa tehdä! Voitteko kuulla sieltä heitä — minä kuulen!

    (Hän asettuu nojaamaan kyynärpäät pöydällä ja kädet poskella.
    Hänen takanaan rva Roberts nojautuu tuskallisesti eteenpäin
    ja kiihtyy, kun kuuluu kaikua lakkolaisten kokouksesta.)

Kello on yli neljä. Iltahämärää. Kurainen aukeama on työmiehiä täynnä. Aukeaman takana, erotettuna siitä piikkilanka-aidalla, on kanavan hinauslaituri, johon yksi lotja on kiinnitetty. Tehtaan korkea muuri kohoaa kanavasta aukeaman poikki ja sen kulmaan on tynnöreistä ja laudoista pystytetty kömpelö puhujalava. Sillä seisoo Harness. Roberts vähän joukosta ulompana, nojaa selällään muuria vasten. Hinauslaiturilla loikoo, välinpitämättömästi poltellen, kaksi lotjamiestä.

Harness (ojentaen käsiään): Niin, minä olen puhunut teille suoraan. Vaikka minä puhuisin huomisaamuun saakka, en minä voisi enempää sanoa.

Jago (tumma, kellahtava espanjalaisen näköinen mies, jolla on lyhyt tuuhea parta): Tahtoisin kysyä teiltä, herra! Voivatko he saada rikkureja?

Evans (pieni, levoton, rasittunut mies, jolla on tappelijan naama): Aina on rikkureja, se on niiden luonnossa. Aina on miehiä, jotka tahtovat pelastaa oman nahkansa.

(Taas kovaa hälinää. Väkijoukossa on liikettä ja vanha Thomas väkijoukkoon liittyneenä asettuu eteen.)

Harness (pitäen käsiään ylhäällä): He eivät voi niitä saada. Mutta se ei auta teitä. Olkaa siis järkeviä miehet. Teidän vaatimuksenne olisivat aiheuttaneet tusinan lakkoja kannatettavaksemme aikana, jolloin emme ole siihen varustautuneet. Ammattiliitot toimivat oikeuden puolesta, ei yhden mutta kaikkien! Kuka puolueeton henkilö tahansa sanoo teille — teidät oli harhaanjohdettu! Minä en sano, että te menette liian pitkälle siihen nähden, mihin teillä on oikeus, mutta te menette liian pitkälle aikaan katsoen. Te olette kaivaneet itse itsellenne kuopan. Aijotteko te pysyä siellä vai aijotteko kiivetä ylös? Puhukaa!

Lewis (mustaviiksinen walesilainen): Te iskitte paikalleen, herra! Mitä on tehtävä?

Harness: Alentakaa vaatimuksenne sopivaan määrään ja me otamme ne perinpohjin tarkastettavaksi; jos kieltäydytte, älkää odottako minua tulemaan tänne toista kertaa kuluttamaan aikaani turhaan. Minä en ole niitä, kuten teidän tulisi tietää, jotka puhuvat harkitsematta. Jos te olette niin tervejärkisiä kuin minä otaksun teidän olevan — huolimatta siitä, kuka neuvoo teidän tekemään toisin — (hän katsoo Robertsiin), te päätätte tulla liittoon, ja uskoa meille sopimuksen teon. Kumpaako tahdotte? Yhteenliittymistä ja voittoa — vaiko entisen nälkiintymisen jatkamista?

Harrness (korottaen äänensä hälinän yli): Tunne? (Kylmällä liikutuksella.) Kaikkea mitä te olette saaneet kärsiä, ystäväni, olen minä kärsinyt — minä sain sen kokea kun minä en ollut suurempi (osottaen erääseen nuorukaiseen) kuin tuo nulikka tuolla. Ammattiliitot eivät olleet silloin niin voimakkaita kuin nykyään. Mikä teki ne voimakkaiksi? Yhteenliittyminen — se teki ne vahvoiksi. Minä olen saanut sen kaiken kokea, sen vakuutan ja siitä on vielä arvet sielussani. Minä tunnen kaiken, mitä te olette kärsineet — te ette voi minulle mitään uutta kertoa, jota en tuntisi. Mutta kokonaisuus on suurempi kuin osa ja te olette ainoastaan osa. Seisokaa te meidän takanamme ja me seisomme teidän takananne.

(Hän odottelee seuraten heitä katseillaan. Hälinä kasvaa. Joukko kerääntyy pieniin ryhmiin. Green, Bulgin ja Lewis juttelevat yhdessä.)

Green (tyyneesti): Ja'ah! Jos minua olisi kuunneltu, olisitte kuulleet järkeä jo kaksi kuukautta sitte.

Bulgin (uhkaavasti): Heidän olisi paras lopettaa kakatuksensa tahi minä lyön heiltä leukaluut murskaksi.

Harness: En sanonut, että heillä on riittävät palkat, sanoin, että heillä on yhtä suuret palkat kuin lämmittäjillä muissa samanlaisissa työpaikoissa.

Harness (kylmän ivallisesti): Saisitte katsoa, ettette itse valhettele, mies. Harperin vuorot ovat pitempiä, töistä maksetaan aivan sama.

Henry Rous (tummempi kuva veljestään Georgesta): Kannatatteko meidän vaatimustamme kaksinkertaisesta maksusta lauantain ylityöstä?

Harness (kylmästi): Olen sanonut teille miten tulemme niiden kanssa menettelemään.

Evans: Oo! tekemätön on aina epävarmaa. Te tahdotte saada toverimme pettämään meidät.

Harness (korottaen äänensä): Ne, jotka osaavat erottaa vasemman kätensä oikeasta, tietävät, että liitto ei ole kokoonpantu pettureista ja roistoista. Olen sanonut sanottavani. Harkitkaa sitä, toverit, ja kun tarvitsette minua, tiedätte missä minut tapaatte.

(Hän hyppää alas, väki tekee tilaa ja hän menee pois. Yksi lotjamiehistä katsoo hänen jälkeensä tehden piipullaan halveksivan viittauksen. Miehet ryhmittyvät lähekkäin ja monta silmäystä heitetään Robertsiin, joka seisoo yksin muurin vieressä.)

Evans: Hän tahtoo teitä menemään rikkureiksi — juuri niin hän tahtoo. Hän tahtoo teitä luopumaan meistä. Ennen kuin rupean rikkuriksi — ennen kuolen vaikka nälkään.

Thomas (korottaen äänensä): Niin! Valtuuttakaa meidät tekemään sovintoa isännistön kanssa, pojat.

Davies (tummaverinen, hidasliikkeinen, synkkä mies): Nouse lavalle, jos sinulla on jotakin sanottavaa, mene ylös ja puhu!

(Kuuluu huutoja "Thomas!" Häntä työnnetään puhujalavalle päin. Hän kohoaa sille vaivaloisesti ja paljastaa päänsä odottaen hiljaisuutta. Hyssytystä.)

(Naurun remahdus. Lotjamiehet keskustelevat. Uudelleen
hyssytystä ja Thomas alkaa puhua).

Thomas: Me kaikki olemme samassa kuilussa ja se on luonto, joka meidät on sinne heittänyt.

Thomas: Ei se ole isännistö, eikä se ole ammattiliitto, — se on luonto. Eikä se ole kenellekään häpeäksi väistyä luonnon tieltä. Sillä tämä luonto on hyvin mahtava, se on paljon mahtavampi kuin ihminen. Minun hartioillani on enemmän vuosia kuin yhdenkään teistä. Se on hyvin pahaa, nähkääs, tämä taistelu luontoa vastaan. On pahaa saattaa toisille ihmisille kärsimyksiä, kun niillä ei ole mitään voitettavissa.

Mitä te nauratte? Se on paha, sanon minä! Me taistelemme periaatteen vuoksi — teissä ei ole yhtään, joka voisi väittää, etten minä usko periaatteeseen. Mutta kun luonto sanoo "ei edemmäksi", niin silloin ei ole hyvä teidän näpsäyttää sormianne sen nokan edessä.

Tämä luonto täytyy tulla tyydytettyä. Ihmisen velvollisuus on olla suora, rehellinen, oikeudenmukainen ja armelias. Tätä raamattu opettaa. (Robertsille vihasesti.) Ja kuule sinä, David Roberts, raamattu sanoo että se voidaan tehdä joutumatta ristiriitaan luonnon kanssa.

Thomas: Minä en usko ammattiliittoon. He ovat kohdelleet meitä kuin koiria. "Tehkää niinkuin me käskemme", sanoivat he. Olen ollut kaksikymmentä vuotta lämmittäjäin etumiehenä ja minä sanon liitolle — (kiihtyen) — "voitteko te sitte sanoa minulle yhtähyvin kuin minä voin sanoa teille, mikä on oikea palkka näiden miesten tekemästä työstä?" Sillä viisikolmatta vuotta olen minä kantanut rahaani liitolle ja — (hyvin kiihottuneena) — hukkaan. Mitä se on muuta kuin peijausta, huolimatta siitä mitä tuo herra Harness sanoo!

Thomas (kasvavalla kiihkolla): Minä olen tottunut tulemaan yksin toimeen. Jos minulla ei ole rahaa jotakin hankkia olen tottunut tulemaan toimeen ilman sitä. On liian paljon, nähkääs, läpiä toisten ihmisten rahoille. Me olemme taistelleet kunnollisesti ja jos olemme hävinneet, ei se ole meidän vikamme. Valtuuttakaa meidät tekemään ominpäin sopimukset isännistön kanssa. Jos emme onnistu, niin, sanon minä, on parempi ottaa häviömme vastaan kuten miehet, kuin kuolla kuten koirat tahi riippua toisten takinliepeessä antaen heidän tehdä meidän puolesta kauppoja!

Thomas (kurottaen): Mitä se on? Jos minä joudun otteluun jonkin kanssa ja hän lyö minut maahan, en minä huuda toisia apuun. Minä nousen taas ylös ja jos hän lyö minut perinpohjin, olen minä siinä, eikö se ole oikein?

Bulgin: Senkin tuhkajussit! Parista lantista minä lyön koko joukolta naamat mäsäksi.

Thomas (pyyhkien kulmakarvojaan): Minä tulen nyt siihen, mistä aijoin puhua — —

Thomas (juhlallisesti): Raamattu sanoo: Älkää jatkako tätä taistelua! Lopettakaa se!

Thomas (kiihtyen): Te ette voi olla oikeassa, jos minä olen; asia ei voi olla kahdella tavalla.

Thomas (kiinnittäen katseensa "nulikkaan"): Ooh! te ajatte turmiota kohden. Ja niin minä sanon teille kaikille. Jos te toimitte vastoin raamattua, niin minä en ole mukananne eikä kukaan Jumalaa pelkäävä ihminen.

(Hän astuu alas puhujalavalta. Jago pyrkii lavalle.
Kuuluu huutoja: "Älä laske sitä ylös!")

Jago: Älä laske sitä ylös? Täällä on puhevapaus. (Nousee ylös.) Minulla ei ole teille paljon sanottavaa. Katsokaa asioita suoraan. Te olette tulleet tietä näin pitkälle ja nyt tahdotte katkasta matkan. Me kaikki olemme kulkeneet samalla laivalla ja nyt te tahdotte mentäväksi kahdella. Me koneenkäyttäjät seisoimme teidän takananne, te olette nyt valmiit sanomaan meille hyvästit, vai mitä? Jos olisimme tämän tietäneet ennemmin, me emme olisi eräänä kauniina aamuna teidän kanssanne lähteneetkään matkaan! Siinä se mitä minulla oli sanomista. Vanha Thomas ei ole käsittänyt raamattuaan oikein. Jos te taivutte isännistön tahi Harnessin tahtoon, niin te sysäätte meidät pois — pelastaaksenne oman nahkanne — siitä ette pääse minnekään, pojat. Se on ruma juttu.

(Hän laskeutuu alas. Hänen puheensa aikana, jossa on ivallinen sävy, on väkijoukossa levotonta kiihkoa. Rous astuu eteenpäin ja hyppää lavalle. Hänellä on tulinen esiintymistapa. Paheksivaa, äreää melua väkijoukosta.)

Rous (puhuen hyvin kiihottuneesti): Minä en ole mikään puhuja, toverit, mutta mitä minä sanon, se lähtee sydämestä. Minä vetoan teidän tunteeseenne. Voiko mies istua ja nähdä äitinsä näkevän nälkää? Niin, voiko?

Rous (katsoen tulisesti häneen): Sim Harness puhui oikein. Olen muuttanut mieltäni!

Rous (puhuen haltioissaan): Hän sanoi oikein. "Tukekaa te meitä", hän sanoi, "ja me tulemme tukemaan teitä". Tässä juuri olemme tehneet virheen jo kauan sitte. Ja ketä siitä on syytettävä? (Hän osottaa Robertsiin.) Tuota miestä! "Ei", hän sanoi, "kukistakaamme ryövärit", hän sanoi, "kuristakaa, että ei henkikään kule!" Mutta he ovat vielä kuristamatta, ja se on totta kuin räntättyä. Minä en ole mikään puhuja, toverit, se on minun lihani ja vereni, joka puhuu, se on minun sydämeni. (Uhkaavalla, vielä puolittain häveliäällä liikkeellä Robertsiin.) Ottakaa huomioon minun sanani, hän puhuu teille taas, mutta älkää kuulko häntä. (Joukko rähisee.) Helvetin tuli on tuon miehen kielellä. (Robertsin nähdään nauravan.) Sim Harness on oikeassa. Mitä olemme me ilman liittoa — kourallisen käpristyneitä lehtiä — yksi pölläys savua. Minä en ole puhuja, mutta minä sanon: Lopettakaa tämä! Lopettakaa tämä! Mieluummin kuin jatkatte vaimojen ja lasten nälkiinnyttämistä.

Rous (katsahtaen vimmastuneena): Sim Harness tietää mitä hän puhuu. Valtuuttakaa meidät tekemään sopimus isännistön kanssa. Minä en ole mikään puhuja — mutta sen sanon — lopettakaa tämä synkkä kurjuus!

    (Hän pyöräyttää lakkiaan, keikauttaa päätään ja hyppää alas.
    Joukko taputtaa käsiään ja tunkeilee eteenpäin. Kuuluu huutoja:
    "Riittää!" "Eläköön liitto!" "Eläköön Harness!" Roberts nousee
    äänetönnä lavalle. Hetken hiljaisuus.)

(Roberts silmäilee väkijoukkoa, tutkien heitä katseellaan siksi kunnes vähitellen tulee hiljaisuus. Hän alkaa puhua. Yksi lotjumiehistä nousee seisomaan.)

Roberts: Te ette siis tahdo kuunnella minua? Te kuuntelette Rousia ja tuota vanhusta, mutta ette minua. Te kuuntelette liiton lähettilästä Sim Harnessia, joka teitä kohteli niin kauniisti. Ehkä kuuntelette isännistöäkin Lontoosta? Oo! Te ärhentelette vastaan! Miksikä? Te suositte heitä hartioillanne, vai mitä? (Bulgin tyrkkii itseään uhkaavan näköisenä lavalle päin.) Sinä tahdot murskata leukaluuni, John Bulgin. Anna minun puhua ja murskaa sitten, jos se sinua huvittaa. (Bulgin seisottuu jurrottaen vaieten.) Olenko minä valehtelija, pelkuri tahi petturi? Jos minä olisinkin sellainen, niin te tahtoisitte kuunnella minua. (Hälinä lakkaa ja tulee kuoleman hiljaisuus.) Onko teissä yhtään, jolla on lakossa vähemmän voitettavana? Onko teissä yhtään, jolla on ollut enemmän menetettävää. Onko teissä yhtään, joka lakon aikana on uhrannut kaksikymmentä tuhatta markkaa? Sanokaa, onko? Kuinka paljon on Thomas menettänyt — kolmesataa, kaksisataa, vai mitä? Te kuuntelitte häntä, ja mitä oli hänellä sanottavaa? "Kukaan ei voi luulla", hän sanoi, "että minä en luottaisi periaatteeseen (purevalla ivalla) — mutta kun luonto sanoo: 'Ei edemmäksi, se on taistelua luontoa vastaan'." Minä sanon teille, jos ihminen ei voi sanoa luonnolle: "Masenna minut jos kykenet!" — (tavallaan haltioissaan) — niin hänen periaatteensa ovat ainoastaan vatsassaan. "Oo, mutta", sanoo Thomas, "ihminen tulee olla suora ja rehellinen, oikeudenmukainen ja armelias sekä paljastaa päänsä luonnon edessä!" Minä sanon teille, että luonto ei ole suora eikä rehellinen, eikä liioin sääliväinen. Te, toverit, jotka asutte vuoren toisella puolella ja menette kotiinne kuoleman uhatessa pimeänä pyryisenä yönä — ettekö te taistelemalla raivaa joka askelta tiestänne? Heittäydyttekö te pitkäksenne luottaen tämän armeliaan luonnon suojelevaan armoon? Koetelkaa sitä ja tulette pian huomaamaan, kenen kanssa olette tekemisissä. Ainoastaan tällä tavalla (hän iskee nyrkillään) — iskemällä luontoa vasten naamaa voi mies olla mies. "Taipukaa", sanoo Thomas, "ryömikää polvillanne, hyljätkää mieletön taistelunne ja, ehkä", hän sanoi, "ehkä teidän vihollisenne heittää teille murusen."

Roberts (purevasti): Jos ette niin sanonut, oli tarkoitus kuitenkin sama. Ja mitä sanoitte raamatusta? "Raamattu on vastaan", sanoitte. "Se on sitä vastaan!" No hyvä, jos raamattu ja luonto kulkee käsikädessä, on se ensi kerran kuin minä sen kuulen. Tuo nuori mies tuolla (osottaen Rousia) sanoi, että minulla on helvetin tuli kielelläni. Jos minulla se olisikin, niin käyttäisin sen kaiken korventaakseni ja tukahduttaakseni nuo puheet antautumisesta. Antautuminen on pelkurien ja petturien tehtävää.

Roberts (osottaen sormillaan): Pysy siellä George Rous, nyt ei ole aika ratkaista persoonallisia riitoja. (Rous pysähtyy.) Mutta herra Simon Harness puhui teille toisellakin tavalla. Me emme ole paljon herra Harnessille ja liitolle kiitollisuuden velkaa. He sanoivat meille: "hyljätkää toverinne tahi me hylkäämme teidät". Ja he hylkäsivät meidät.

Roberts: Herra Simon Harness on kyvykäs mies, mutta hän on tullut liian myöhään. (Hyvin syyttävästi.) Sillä huolimatta siitä mitä herra Simon Harness sanoo, huolimatta siitä, mitä Thomas, Rous ja huolimatta siitä mitä täällä läsnäolevat saattavat sanoa — me olemme taistelussa jo voittaneet!

(Joukko pakkautuu lähemmäksi katsoen tarkkaavina ylös.
Vähemmän katkerasti):

Te olette tunteneet nälän kouristuksen vatsoissanne. Te olette unhottanut mitä tämä taistelu on ollut. Olen sen selittänyt teille monta kertaa ja selitän sen vielä kerran. Tämä taistelu on kansan taistelua verenimijöitä vastaan. Niiden taistelua, jotka kuluttavat itseään jokaista iskua antaessaan ja jokaisessa hengenvedossa taistellessaan sitä vastaan, joka heistä on lihonut ja joka paisuu ja paisuu armeliaan luonnon lain avulla. Se on kapitaali! Se ostaa ihmisten otsan hien ja heidän aivojensa kidutuksen, itse määräämillään hinnoilla. Enkö minä tunne tätä? Eikö minun aivojeni työtä ostettu viidellätoista tuhannella markalla ja eivätkö he ole noilla viidellätoista tuhannella voittaneet useita miljoonia liikuttamatta sormeaankaan. Se on sellainen, joka tahtoo ottaa teiltä mahdollisimman paljon ja antaa mahdollisimman vähän. Se on Kapitaali! Sellainen, joka tahtoo sanoa "minua surettaa kohtalonne, ystävä-raukat — teillä on siitä vaikeat ajat, minä käsitän", mutta ei tahdo luovuttaa puolta markkaakaan osingostaan teidän asemanne parantamiseksi. Sellainen on Kapitaali! Sanokaa minulle, että, huolimatta heidän kaikista loruistaan, onko heissä yhtään, joka tahtoo lisätä tuloveroa köyhien avustamiseksi kymmenelläkään pennillä. Sellainen on Kapitaali! Valkonaamanen kivisydäminen hirviö! Te olette saaneet sen polvilleen, aijotteko herpautua viimesenä hetkenä, pelastaaksenne kurjat ruumiinne kärsimyksistä. Kun minä menin tänä aamuna noiden Lontoosta tulleiden ukkojen luokse, katsoin minä aina heidän sydämiensä pohjaan saakka. Siellä istui yksi heistä herra Scantlebury, meidän syöttämämme lihakasa: istui siellä kuin koko maailmaa edustaen, oikea perikuva tämän yhtiön osakkaista, jotka liikuttamatta kieltä tai kättä, kantavat voitto-osinkoja — suuri mykkä härkä, joka nousee ainoastaan kun sen ruokaan kosketaan. Minä katsoin hänen silmiinsä ja näin, että hän pelkäsi — pelkäsi itsensä ja osinkojensa vuoksi, pelkäsi palkkionsa vuoksi, pelkäsi niitä samoja osakkeenomistajia, joita hän edusti. Ja kaikki he, paitsi yksi, pelkäävät — kuten lapset, jotka ovat yöllä joutuneet metsään, säikkyvät jokaista lehden rasahdusta. Minä pyydän teiltä miehet — (hän vaikenee ojentaen kättään kunnes on aivan hiljasta) — antakaa minulle vapaa valta sanoa heille: "Menkää takasin Lontooseen. Miehillä ei ole teille mitään myönnettävää." (Hälinää.) Antakaa minun tehdä näin ja minä vannon, että viikon sisällä on teidän kaikki vaatimuksenne hyväksytty.

Evans, Jago ja toiset: Valtuutetaan! Annetaan vapaa toimivalta! Hyvä! — hyvä!

Roberts: Me emme taistele ainoastaan tämän lyhyen hetken vuoksi, (hälinä lakkaa) eikä ainoastaan itsemme vuoksi, omain vähäpätöisten persoonaimme ja vähäisten tarpeittemme, vaan kaikkien niiden vuoksi, jotka tulevat elämään meidän jälkeemme. (Hyvin alakuloisesti.) Oo! miehet — jos heitä rakastatte, älkää vierittäkö kiveä heidän päälleen, älkää synkistäkö heiltä taivasta ja älkää antako katkeruuden meren heidän ylitsensä vuotaa. Heille on siunaukseksi pahinkin, mikä saattaa minua kohdata, pahinkin mikä saattaa teitä kohdata, eikö niin — onhan? Jos me voimme ravistaa pois (kiihkeästi) tuon valkonaamaisen hirviön, joka verisine huulineen on imenyt meistä elämämme, meidän vaimojemme ja meidän lastemme elämän, aina maailman alusta alkaen. (Lauhtuneemmin, mutta mitä suurimmalla voimalla ja painolla.) Jos meillä ei ole miesten kurssia seisoa sitä silmä silmää vasten, rinta rintaa vasten ja pakottaa se peräytymään siksi kuin se huutaa armoa, niin se jatkaa yhä elämämme imemistä ja me saamme aina olla siinä missä me olemme, (melkein kuiskien) halvempina kuin koirat.

(Täydellinen hiljaisuus ja Roberts seisoo huojutellen vähän ruumistaan, ja katsellen kiihkeästi väkijoukkoa.)

(Huutoa toistetaan. Joukossa näkyy vähä liikettä ja Madge kuljettuaan hinauslaiturin ohitse, pysähtyy puhujalavan eteen, katsellen Robertsia, Äkkiä utelias äänettömyys.)

Roberts: "Luonto", sanoo tuo vanhus, "taipukaa luonnon edessä". Minä sanon teille, iskekää nyrkkinne luonnon naamaan — ja antakaa sen yrittää pahintaan!

(Hänen katseensa huomaa Madgen, kulmakarvansa rypistyvät
ja hän katsoo ulomma.)

Madge (hiljaisella äänellä lähellä puhujalavaa): Teidän vaimonne on kuolemaisillaan.

Roberts (yrittää änkyttää): Kuulkaa — vastatkaa heille — vastatkaa heille —

(Roberts hätääntyy, sitte tehden liikkeen hän hyppää alas ja menee pois hinauslaiturin alitse, miesten antaessa hänelle tietä. Seisova lotjamies avaa lyhdyn ja valmistautuu sitä sytyttämään. Päivä hämärtyy nopeasti.)

Madge: Ei hänen olisi tarvinnut kiirehtiä. Anni Roberts on kuollut. (Sitte hiljaisuuden vallitessa, kiihtyneenä.) Te olette kuin sokea koiraparvi! Kuinka monen vaimon annatte vielä kuolla?

(Joukko vetäytyy taaemmaksi hänestä ja ryhmittyy
eri ryhmiksi epäröivin, levottomin liikkein.)

(Madge poistuu sukkelaan hinaussillan alitse. Kuuluu
hyssytystä kun he katsovat hänen jälkeensä.)

Thomas: Se on Robertsille rangaistus siitä, että asettui raamattua vastaan. Jo minä sanoin hänelle kuinka tulee käymään.

Evans: Sitä enemmän syytä tukea häntä. (Hyväksymistä.) Aijotteko hyljätä hänet nyt kun häntä on kohdannut onnettomuus? Aijotteko luopua hänestä nyt kun hän on menettänyt vaimonsa!

Rous (hypäten lavalle): Menettänyt vaimonsa! Niin! Ettekö näe? Katsokaa kotejanne, katsokaa omia vaimojanne! Mikä on heidät pelastava? Teidän kaikkien kodeissa tulee ennen pitkää käymään samoin?

(Evans nostaa kätensä ylös Bulginin uhatessa. Lotjamies, joka on sytyttänyt lyhdyn, pitää sitä ylhäällä päänsä päällä.)

Rous (juosten lavalle): Mikä muu kuin hänen oma sokea itsepäisyytensä tuotti hänelle tämän. Aijotteko seurata miestä, joka ei tuon paremmin voi nähdä, mihin hän on menossa?

Rous: Ja kenen muun syy se on kuin hänen itsensä. Lopettakaa peli hänen kanssaan, sanon minä, ennen kuin hän on tappanut teidän omat vaimonne ja äitinne.

(Joukko toistaa näitä huutoja, paitsi Evans, Jago ja Green,
joka näkyy suopeasti väittelevän sepän kanssa.)

Rous (korottaa äänensä hälinän yli): Me teemme sovinnon liiton kanssa, miehet.

Bulgin (raakamaisesti — mennen hänen luokseen): Ketä sinä haukut rikkureiksi, rotta?

(Evans kohottaa nyrkkinsä, torjuu iskun ja antaa vastaiskun. He nyrkkeilevät. Lotjamies pitää ylhäällä lyhtyä, nauttien näytelmästä. Vanha Thomas astuu esille ojentaen kätensä.)

(Seppä, Brown, Lewis ja Punatukkanen nuorukainen vetävät
Evansin ja Bulginin erilleen. Näyttämö on melkein pimeä.)

(Kello on viisi. Underwoodin taiteellisesti kalustetussa vierailuhuoneessa istuu Enid sohvalla, valmistaen pienen lapsen vaippaa. Edgar on keskellä huonetta sijaitsevan pyöreän yksijalkasen pöydän ääressä, pyöritellen pientä rasiaa. Hänen katseensa on kiinnitetty ruokasaliin johtavaan parioveen.)

Edgar (pannen pois rasian ja vilkaisten kelloaan): Juuri viisi, he ovat kaikki siellä odottamassa, paitsi Frank. Missä hän on?

Enid: Hänen täytyi mennä ales Gasgoyiin, jonkin välikirjan vuoksi. Tarvitsetteko häntä?

Edgar: Ei hän voi auttaa meitä. Tämä on johtokunnan tehtävä. (Lähestyen ovea, joka on puolittain verholla varjostettu.) Onko isä huoneessaan?

Edgar: Toivoisin hänen pysyvänkin siellä, Enid. (Enid katsoo häneen.) Tämä on ilkeä tehtävä, iso tyttö.

Enid: Minä en tunne puoliksikaan sitä myötätuntoa heitä kohtaan, mitä tunsin ennen sinne menoani. He juuri kiihottavat teitä vastaan luokkavihaa. Anni-rukka näytti arveluttavan huonolta — tuli uunissa sammumassa — eikä mitään hänelle sopivaa syötävää. (Edgar kävelee edestakasin.) Mutta hän tahtoo Robertsin vuoksi näyttää terveeltä. Kun näkee tämän kurjuuden ja tuntee, ettei voi sitä auttaa, niin ei auta muuta kuin sulkea silmänsä koko näytelmältä.

Enid: Kun minä menin sinne, olin minä kokonaan heidän puolellaan, mutta heti sinne päästyäni aloin tuntea aivan toista. Kun ihmiset puhuvat myötätuntoisuudesta työväenluokkaa kohtaan, eivät he tiedä mitä merkitsee yrittää sitä käytännössä toteuttaa. Se näyttää toivottomalta.

Enid: On kauheata jatkaa taistelua miesten jouduttua siihen asemaan. Toivoisin, että isä tekisi myönnytyksiä.

Edgar: Hän ei tahdo. (Synkästi.) Se on hänelle kuin uskontoa. Kirottua! Minä tiedän mitä on tulossa! He äänestävät hänet kumoon.

Edgar (olkapäitään kohottaen): Siskoseni, jos sinä häviät äänestyksessä, niin saat sinä sen luvan kestää.

Enid: Mutta hän on niin kiintynyt tähän yhtiöön, Edgar! Hänelle ei jäisi enää mitään jälelle! Se olisi kauheaa! (Edgar nytkäyttää olkapäitään.) Oh! Edgar, hän on jo niin vanha. Sinä et saa antaa heidän sitä tehdä!

Edgar (salaten tunteidensa puhkeamista.) Minun myötätuntoni tässä lakossa on kokonaan työmiesten puolella.

Enid: Hän on ollut puheenjohtajana yhtiössä yli kolmekymmentä vuotta. Hän on perustanut koko laitoksen. Ja ajattele niitä huonoja aikoja joita yhtiöllä on ollut ja juuri hän on aina vienyt yhtiön niistä läpi. Oh, Edgar, sinun täytyy —

Edgar: Mitä sinä tahdot oikein? Äsken juuri sanoit toivovasi hänen tekevän myönnytyksiä. Tämä ei ole leikinasia, Enid.

Enid (kiihkeästi): Ei, se ei ole minulle leikinasia, että isä on vaarassa menettää kaiken, mistä hän elämässään pitää. Jos hän ei myönny ja hänet äänestetään kumoon, murtaa se kerrassaan hänet!

Edgar: Etkö sinä sanonut, että työväen vuoksi on kauheaa tällä tavalla jatkaa?

Enid: Mutta etkö sinä voi nähdä, Edgar, isä ei sitä jaksa koskaan kestää. Sinun täytyy heidät jollakin keinoin estää. Toiset pelkäävät häntä. Jos sinä kannatat häntä —

Edgar (pannen kätensä otsalleen): Vastoin minun omaa vakaumustani — ja sinun. Siitä hetkestä kun se rupeaa itseämme kouristamaan —

Enid (närkästyen): Vaikka sinä et sitä ota vakavalta kannalta, otan minä.

Edgar: Minä pidän hänestä yhtä paljon kuin sinäkin. Sillä ei ole tässä asiassa mitään tekemistä.

Enid: Me emme voi puhua työmiesten kohtalosta muuten kuin arvailemalla. Mutta isä voi saada halvauksen milloin tahansa. Tahdotko väittää, että hän ei ole sinulle muuta kuin —

Enid: Jos se olisi itsemme vuoksi, se olisi aivan toista, mutta meidän oman isämme! Sinä et näytä käsittävän.

Enid (rukoilevasti): Oo, Edgar! Se on hänen ainoa elämäntehtävänsä, mikä hänellä on jälellä. Se olisi hänelle kuoleman isku!

(Hän kääntyy parioville. Verhottu ovi avautuu ja
Anthony tulee. Edgar avaa pariovet ja menee.)

(Scantleburyn ääni kuuluu heikosti: "Yli viiden; me emme tästä selviä koskaan — saa vielä syödä toisen päivällisen tuossa hotellissa!" Ovi suletaan. Anthony kävelee eteenpäin.)

Anthony: Tiedätkö mitä on yrittää rakentaa siltaa sellaisen kuilun yli? (Enid panee työnsä pikku pöydälle ja katsoo häneen.) Samaa kuin yrittää juoda meri tyhjäksi.

Anthony: Sinä luulet hansikoituine käsinesi voivan parantaa aikakauden ristiriidat.

Enid: Oletko ajatellut, mitä tapahtuu jos joudut tuolla — (osottaa ovelle) häviölle?

Enid: Oh! Isä, älä anna heille siihen tilaisuutta. Sinä et ole terve; tarvitseeko sinun lainkaan mennä kokoukseen?

Scantlebury: Voiko vielä puoli seitsemän junalla mentyä saada päivällistä?

Wilder: No niin, sanon sen suoraan, että minä olen saanut tästä jo tarpeekseni.

(Keskustelu lakkaa. Anthony menee sulkien ovet takanaan. Enid juoksee ovelle epätoivosin elein, tarttuu kahvaan ja aikoo kääntää auki. Menee sitte uunin luokse ja naputtaa jalkaansa. Äkkiä soittaa kelloa. Frost tulee eteisestä.)

Enid: Kun työmiehet tulevat, Frost, käskekää heidät tänne. Eteinen on kylmä.

Frost: Niin, rouva. (Äänettömyys.) Suokaa anteeksi, mutta herra Anthony ei ole syönyt koko päivänä mitään.

Frost (vakavana): Herra Anthony on vähän sairas, rouva. Hän ei ole kuten nuorempana, jolloin tiesi mikä hänelle sopi. Hän tahtoo pitää oman päänsä.

Frost: Niin, rouva. (Tyynesti.) Suokaa anteeksi, että puhun lakosta. Olen varma, että jos toiset herrat antaisivat nyt perään hra Anthonylle ja jälestäpäin antaisivat työmiesten saada kaiken mitä he vaativat, olisi se paras ratkaisu. Minusta nähden tuollainen toisinaan tekisi hyvin hyvää hänelle, rouva.

Jos hänet kukistetaan kiivastuu hän siitä (vilkastuen) ja olen itsestäni huomannut, että kun olen jostakin kiivastunut, olen aina jälestäpäin siitä pahoillani.

Frost (tarmottomasti): Ette rouva. Eihän sellaista. (Enid liikkuu levottomana ovelle päin. Tunteellisesti.) Palveltuani herra Anthonyä, kuten tiedätte, rouva, aina viisitoistavuotiaasta, huolestuttaa minua nähdä hänet joutuvan tuolla tavalla syytetyksi vanhalla ijällään. Rohkenin puhua herra Wanklinin kanssa asiasta (laskien ääntään) — näyttää olevan niistä tunnollisin mutta hän sanoi minulle: "Tuo kaikki on kaunista, Frost, vaan tämä lakko on hyvin vakava juttu", hän sanoi. "Epäilemättä vakava molemmillekin puolille", sanoin minä, "mutta lopettakaa se", minä sanoin "lopettakaa. Eihän ihminen jos kivimuuri tulee eteen, puske päätänsä siihen, vaan kiipee sen yli". "Niin", hän sanoi, "olisi parempi, että sanoisit tuon herrallesi". (Katsoo kynsiinsä.) Niin se on, rouva. Sanoin tänä aamuna herra Anthonylle: "Onko se sen arvoista?" "Kirottua", hän sanoi minulle. "Frost! Pidä huoli omista asioistasi tahi olet kuukauden perästä vapaa!" Pyydän anteeksi, rouva, että näin puhun.

Frost: Kyllä, rouva. Se tahtoo sanoa, en sanottavasti. Mutta kun näkee hänet voi sanoa minkälainen hän on.

Frost: Hän ei ole noita tavallisia vaarattomia sosialisteja. Hän on voimakas — hänen sisässään liekehtii tuli. Sellainen, jota minä kutsun "persoonallisuudeksi". Ihmisellä saattaa olla mitä mielipiteitä tahansa, niin kauan kun hän ei ole persoonallinen, ei hänestä ole vaaraa, mutta kun hän on sitä, ei hän ole vaaratoin.

Frost: Epäilemättä, rouva, herra Anthony tuntee häntä kohtaan vastenmielisyyttä. (Enid katsoo häneen terävästi, mutta huomattuaan hänet aivan vakavaksi, seisoo purren huultaan ja katsoo parioville.) Se on vaan taistelua noiden kahden välillä. Minä en lainkaan suvaitse Robertsia, siitä päättäen mitä olen kuullut, hän on vaan tavallinen työmies kuten ne toisetkin. Jos hän ei olisi tehnyt tuota keksintöä, ei hän olisi kummempi kuin nuo toisetkaan. Veljeni keksi uuden kääntöpöydän — kukaan ei siitä antanut hänelle mitään ja nyt se on käytännössä kaikkialla. (Enid lähenee pariovia.) Niitä on ihmisiä, jotka eivät koskaan anna anteeksi maailmalle sitä, etteivät ole syntyneet herroiksi. Mitä minä sanon on — ei kukaan, joka on kunnon mies, katso alas toiseen, sentähden, että hän sattuu olemaan astetta tai paria häntä ylempänä, enemmän kuin jos hän olisi astetta tahi paria alempana.

Enid (hiukan kärsimättömästi): Niin, kyllä tiedän Frost, ei tietenkään. Olkaa hyvä ja menkää kysymään tahtovatko he teetä. Sanokaa, että minä lähetin.

(Hän avaa hiljaa oven ja menee sisään. Kuuluu hetkisen
vakavaa, jotenkin vihaista puhetta.)

Wilder: Minä en ole kanssanne yhtä mieltä. Wanklin: Tämä on jo ollut esillä kymmeniä kertoja.

Scantlebury: Niin, mitä isänne sanoo? — Teetäkö? Ei minulle, ei minulle!

(Hän menee pikkupöydän ääreen ja katselee liikkumattomana lapsen vaippaa. Palvelijatar tulee eteisestä.)

    (Palvelijatar ja Frost poistuvat. Enid puristaen huuliaan istuu
    pikkupöydän ääreen, kiinnittäen katseensa lapsen vaippaan.
    Palvelijatar laskee Madge Thomasin sisään ja menee ulos.
    Madge seisoo ovensuussa.)

Enid (kauhistuneena): Mutta siitä on vasta vähän yli tunnin kun minä näin hänet.

Enid (nousten): Oh! se ei ole totta! sen onnettoman sydän. Miksi minuun noin katsotte? Minä yritin auttaa häntä.

Enid (tuskallisesti): Tuo on kerrassaan väärin! Ettekö näe, että minä tahdon auttaa teitä kaikkia?

Madge: Minä en koskaan ole pahottanut ketään, joka ei ole minua ensin loukannut.

Enid (kylmästi): Mitä pahaa minä olen teille tehnyt? Miksi puhutte minulle tuolla tavalla?

Madge (hyvin katkerasti ja ankarasti): Te tulitte luoksemme yltäkylläisyydestänne meitä urkkimaan! Viikko vielä, nälkää, sitä te tahdotte!

Enid (surkutellen): Oh! miksi ei hän sallinut minun auttaa itseään? Se on niin mieletöntä ylpeyttä!

Enid (tuskallisesti): Minä en tahdo puhua kanssanne! Mistä te tiedätte sanoa mitä minä tunnen? Se ei ole minun vikani, että minä olen syntynyt parempaan asemaan kun te.

Enid: Te ette ymmärrä, ettekä tahdokaan ymmärtää; olkaa hyvä ja poistukaa!

Madge (vihaisesti): Te olette tappanut hänet, kaikista teidän kauniista sanoistanne huolimatta, te ja teidän isänne.

Enid (vihastuneesti ja liikutettuna): Tuo on katalaa. Isäni itse kärsii näännyksiin asti tästä onnettomasta lakosta.

Madge (salaisesti riemuiten): Sanokaa sitte hänelle, että rouva Roberts on kuollut. Se parantaa hänet.

(Hän astuu äkkiä ketterästi Enidiin päin, kiinnittäen katseensa pöydällä olevaan lapsen vaippaan. Enid sieppaa sen kuten se olisi itse lapsi. He seisovat askeleen päässä toisistaan vaihtaen katseita.)

(Hän kääntyy ja menee eteiseen. Enid, oltuaan liikkumatta siksi kun hän poistuu, vaipuu pöytää vasten, taivuttaen päänsä lapsen vaipan yli, jota hän vielä puristaa. Ruokasalin ovi avautuu ja Anthony tulee hitaasti sisään. Hän kulkee tyttärensä ohi ja laskeutuu nojatuoliin. Hän on hyvin kiihtynyt.)

Enid (salaten liikutustaan — uteliaasti): Mitä nyt isä? (Anthony tekee liikkeen, mutta ei vastaa.) Kuka se oli?

(Anthony ei vastaa. Enid menee parioville päin ja kohtaa
Edgarin. He puhuvat keskenään hiljaisella äänellä.)

Edgar: Sanoi että isä on liian vanha ja heikko käsittämään mitä hän tekee. Isä vastaa viittä hänen kalttaistaan.

(He katsovat Anthonyhin. Ovi avautuu enemmän ja Wanklin tulee Scantleburyn seuraamana.)

Wanklin (mennen eteenpäin): Tulkaa, puheenjohtaja! Wilder pyytää teiltä anteeksi. Mies ei voi tehdä enempää.

Wanklin: Me olemme kaikki täällä, puheenjohtaja. Mitä sanotte? Jatkammeko täällä asian käsittelyä vai menemmekö takasin toiseen huoneeseen?

Scantlebury: Niin, niin, jatkakaamme vaan. Meidän täytyy päästä johonkin ratkaisuun.

(Hän pyörähtää pienemmältä tuolilta ja istuutuu äkkiä isompaan, huokaisten tyytyväisenä. Wilder ja Wanklin istuutuvat myöskin ja Tench vetäen suoraselkäisen tuolin lähelle puheenjohtajaa, istuu sen reunalle muistikirja ja kynä kädessään.)

Wanklin: Tosiaankin, puheenjohtaja, meillä ei ole vähääkään hyötyä itsemme tyynnyttämisestä väärillä luuloilla. Jos tätä lakkoa ei saada lopetettua ennen yhtiökokousta, niin osakkeenomistajat varmasti ryvettävät meitä rapakossa.

Wanklin (Anthonylle): Minä en pelkää uhrautua periaatteen vuoksi, johon minä uskon, mutta en tahdo tulla korvennetuksi jonkun toisen henkilön periaatteiden vuoksi.

Anthony: Me olemme toisten työnantajain vuoksi velvolliset pysymään lujina.

Scantlebury (tavallaan vaikeroiden): Me luulimme työmiesten taipuvan, mutta he — eivät ole.

Wilder (nousee ja kävelee edestakasin): Minä en tahdo pilata liikemiesmainettani ainoastaan siitä hyvästä, että saataisiin työmiehet nälkiinnytettyä. (Melkein itkien.) Minä en voi tehdä sitä. Kuinka saatamme astua osakkeenomistajain eteen asiain tällä kannalla ollen?

Wilder (huojutellen itseään): Jos luullaan minun sanovan heille, että minä olen menettänyt teidän puolitoista miljoonaa markkaanne ja kernaammin kuin masennan ylpeyttäni, menetän teidän muunkin omaisuutenne — (katsoen Anthonyhin) se on — se on luonnotonta! Minä en tahdo toimia teitä vastaan, herra —

Wanklin (houkutellen): Kuulkaa, puheenjohtaja, meillä ei ole vapaat kädet. Me olemme osa koneesta. Meidän ainoa tehtävämme on katsoa, että yhtiö ansaitsee niin paljon voittoa kuin suinkin on mahdollista asettamatta sen turvallisuutta vaaraan. Jos te syytätte minua periaatteiden puutteesta, sanon: että me olemme uskottuja miehiä. Järki sanoo, että me emme voi koskaan palkkojen säästöillä saada takasin sitä, mitä tämän taistelun jatkamisella menetämme — suoraan puhuen, puheenjohtaja, meidän täytyy se saada loppumaan mahdollisimman edullisilla ehdoilla.

Wilder: Siinä sitä taas ollaan pääsemättömissä. (Antaen epätoivoisena kätensä vaipua.) Näin en minä koskaan pääse lähtemään Espanian matkalle!

Wilder: Jollen minä saa vietyä häntä pois tästä kylmästä ilmanalasta en voi vastata seurauksista.

Edgar (isälleen): Oletko kuullut tätä? Rouva Roberts on kuollut! (Jokainen tuijottaa häneen kuin yrittäisivät arvioida uutisen tärkeyttä.) Enid näki hänet tänään iltapäivällä, hänellä ei ollut hiiliä, ei ruokaa, eikä mitään. Jo riittää!

(Äänettömyys. Jokainen välttelee toistensa katseita,
paitsi Anthony, joka katsoo tuimasti poikaansa.)

Scantlebury: Ettehän otaksu, että me olisimme voineet onnettomuutta estää?

Wilder (kiivaasti): Vaimo oli terveydeltään heikko. Kukaan ei voi sanoa, että siinä on meidän syytämme. Ainakaan — ei minun.

Wanklin: Ei ole harvinaista, että naiset saavat kantaa suuremmat kärsimykset.

Edgar: Sano minua miksi haluat isä. Se on jo minua vaivannut. Meillä ei ollut oikeutta päästää asioita niin pitkälle.

Wilder: Minä en pidä tästä jutusta vähääkään — tuo vapaamielinen lehtiriepu punoo siitä jutun omiin tarkotuksiinsa — saattepa nähdä! He saavat siitä käsiinsä jonkin palan ja sepittävät kertomuksen vaimo-raukan nälkäänkuolemisesta. Minä pesen käteni.

Scantlebury (lyöden nyrkillään tuolinsa käsipuuhun): Mutta minä protesteeraan tätä vastaan. — — —

Edgar: Protesteeratkaa miten haluatte, hra Scantlebury, se ei muuta tosiasioita.

Edgar (katsoen häneen vihasesti): Ei, puheenjohtaja. Sanon kaikki mitä ajattelen. Jos me luulottelemme, että miehet eivät kärsi, on se hullutusta. Ja kun he kärsivät, tunnemme me ihmisluonnetta kyllin, tietääksemme, että vaimot kärsivät enemmän ja mitä lapsiin tulee — niin — se on kirottua!

En sano, että! olemme tahtoneet olla julmia, en sano mitään sellaista, mutta sanon, että on rikollista sulkea silmämme tosiasioilta. Lakkolaiset ovat meidän työmiehiämme ja siitä emme pääse minnekään. En välitä niin paljon miehistä, mutta minä luovun mieluummin johtokunnan jäsenyydestä, kuin jatkan tällä tavalla naisten nälkiinnyttämistä.

(Kaikki, paitsi Anthony, seisovat. Anthony istuu pidellen
käsillään tuolistaan ja tuijottaen poikaansa.)

Scantlebury: Minä en — minä en pidä siitä tavasta, jolla te asiaa käsittelette, nuori herra.

Edgar (hillittömästi): Asiain kaunistelemisesta ei ole mitään hyötyä! Jos te tahdotte vaimojen kuolemat hartioillenne — minä en!

Edgar: Meitä on viisi jäsentä johtokunnassa. Jos meitä neljä on ollut sitä vastaan, miksi annoimme asioiden ajella noin pitkälle. Te tiedätte vallan hyvin miksi — koska luulimme saavamme miehet nälällä taivutettua. No niin, kaikki mitä olemme voittaneet, on yhden vaimon nälkäkuolema.

Scantlebury (hermostuneena, melkein itkien): Minä protesteeraan, minä protesteeraan! Minä olen inhimillinen mies — kaikki olemme inhimillisiä!

Edgar (pilkallisesti): Meidän inhimillisyydessämme ei ole mitään vikaa. Ainoastaan käsityskyvyssämme, hra Scantlebury.

Edgar: Jos te ja minä ja jokainen meistä täällä, joka sanoo, että hänen käsityskykynsä on niin hyvä —

Edgar (Scantleburystä välittämättä): Olisimme olleet vastaan, niin lakko olisi loppunut aikoja sitten, eikä tuo onneton nainen olisi tullut tuolla tavalla hengiltä kuristetuksi. Ja kaikesta päättäen voi sanoa, että saattaa olla vielä kymmeniä toisia vaimoja nälkään nääntymässä.

Scantlebury: Jumalan tähden, herra, älkää käyttäkö tuota sanaa johtokunnan ko-ko-uksessa — se on — se on hirvittävää.

Wanklin: Ettehän luule heidän käsityskykynsä olevan yhtään paremman kuin meidän. Jollain naisella sattuu olemaan heikko sydän —

Edgar: Tällainen taistelu etsii jokaisesta heikot paikat. Jokainen lapsikin sen tietää. Jollei oltaisi harjotettu tällaista kuristusmenettelyä, ei hänen olisi tarvinnut tuolla tavalla kuolla. Ja eikä olisi olemassa kaikkea tuota kurjuutta, jonka jokainen, joka ei ole hullu, näkee vallitsevan.

(Anthony on koko edellisen ajan katsellut poikaansa. Hän liikahtaa noustakseen, mutta jää paikoilleen, kun Edgar jatkaa.)

Wanklin: Saisi riittää jo. Ruumiinavauksessa läsnäolevat puolueettomat sääliväiset valamiehet saattavat puhua joitain hyvin ilkeitä juttuja. Me emme saa jättää huomioonottamatta asemaamme.

Scantlebury (yhä tukkien korviaan): Ruumiinavaus, valamiehistö! Ei, ei, eihän se ole sellainen asia?

Wanklin: Pelkuruus on vastenmielinen sana, herra Edgar Anthony. Se näyttäisi juuri pelkäämiseltä, jos me yhtäkkiä tällaisen tapauksen satuttua hyväksyisimme miesten vaatimukset. Meidän täytyy olla varovaisia.

Wilder: Tietysti meidän täytyy. Meillä ei ole mitään varmuutta tästä asiasta, ainoastaan huhua. Oikea menettely on antaa koko juttu meidän puolestamme Harnessin käsiin. Se on luonnollista ja siihen me lopultakin tullaan.

Scantlebury (arvokkaasti): Aivan niin! (Kääntyen Edgariin.) Ja teille nuori herra, minä en voi kyllin ilmaista minun — minun paheksumistani, siitä tavasta, jolla te olette käsitelleet asiaa. Teidän tulisi peruuttaa sananne. Puhua nälkiinnyttämisestä, puhua pelkuruudesta! Arvailla meidän näkökantojamme! Lukuunottamatta omaa isäänne olemme kaikki myöntäneet, että ainoa menettelytapa on on hyvä tahto — se on säädytöntä, se on mitä suurinta vääristelyä — ja kaikki mitä voin sanoa, se on — se on, minua piinaa —

(Hän aikoo sanoa jotakin kun Scantlebury taas tukkii korvansa. Tench tekee torjuvan liikkeen muistikirjallaan. Kaikki huomaavat joutuneensa pois järjestyksestä ja palaavat istuimilleen. Edgar yksin jää seisomaan.)

Wilder (kuin koettaisi jotakin haihduttaa mielestään): Minä en välitä vähääkään siitä, mitä nuori herra Anthony sanoi. Ruumiinavaus ja valamiehistö! Se ajatus on mieletön. Minä — minä ehdotan puheenjohtajan äänestettäväksi tämän: Että työriita jätetään heti hra Simon Harnessin sovitettavaksi, hänen tänä aamuna esittämiensä ehdotusten mukaan. Kannattaako tätä kukaan.

Wilder: Hyvä; sitte minä pyydän puheenjohtajan esittämään sen johtokunnan äänestettäväksi.

Anthony (raskaasti huokaisten — hitaasti): Me olemme joutuneet hyökkäyksen alaisiksi. (Katsoen ivallisen ylenkatseellisesti Wilderiin ja Scantleburyyn.) Minä otan sen omille hartioilleni. Minulla on ikää 76 vuotta. Olen ollut esimiehenä tässä yhtiössä sen perustamisesta lähtien, kolmekymmentäkaksi vuotta. Olen ollut tässä hyvinä ja huonoina aikoina. Minun toimintani alkoi yhtiössä sinä vuonna kun tämä nuori mies syntyi.

Olen ollut tekemisissä "miesten" kanssa jo viisikymmentä vuotta. Olen aina seisonut heitä vastaan. En koskaan ole vielä joutunut häviölle. Olen tämän yhtiön puolesta taistellut työväkeä vastaan neljä kertaa ja neljä kertaa olen heidät kukistanut. On sanottu, etten ole enää sama mies kuin ennen. (Katsoo Wilderiin.) Miten sen laita lieneekään, on minussa kuitenkin kyllin miestä pysymään tykkieni ääressä.

(Äänensä paisuu. Johtokunnan jäsenet, kukin tavallaan osottavat hänen sanojensa vaikutuksen heihin.)

Työväkeä on kohdeltu oikeuden mukaisesti, heillä on ollut kohtuulliset palkat, me olemme aina olleet valmiit kuulemaan heidän valituksiaan. On sanottu, että ajat ovat muuttuneet; jos ovatkin, en minä ole muuttunut niiden mukana. Enkä tahdokaan. On sanottu, että herrat ja työmiehet ovat tasa-arvoisia! Mahdotonta! Talossa voi olla ainoastaan yksi herra! Missä kaksi ihmistä joutuu yhteen, parempi on hallitseva. On sanottu, että pääomalla ja työllä ovat edut yhteiset. Mahdotonta! Niiden edut ovat toisistaan kaukana kuin itä lännestä. On sanottu, että johtokunta on ainoastaan osa koneesta. Mahdotonta! Me olemme kone, sen aivot ja vieterit. Meidän on johdettava ja päätettävä, mitä on tehtävä ja tehtävä se pelkäämättä ja suosiota tavottelematta. Peljätä työmiehiä! Peljätä osakkeenomistajia! Peljätä omaa varjoamme! Ennen kuin minä sellaiseksi tulen, toivon kuolevani.

On ainoastaan yksi tapa, jolla voi kohdella "miehiä" — rautaisella kädellä. Nuo puolinaiset ja puolinaiset kaupat ja tämän aikakauden puolinaiset ja puolinaiset tavat, ovat kaikki nämä meille aiheuttaneet. Tunteellisuus ja hellyys, niitä epäilemättä tämä nuori mies kutsuu yhteiskunnalliseksi menettelytavakseen. Ette voi leivästä syödä ja säilyttää sitä! Tuo keskiluokan tunteellisuus, tahi sosialismi, tahi mitä se lieneekään, on mätää. Herrat ovat herroja, työmiehet työmiehiä. Myöntykää yhteen vaatimukseen ja he esittävät kymmenen. He ovat (hymyilee jurosti) kuten Oliver Twist, tahtovat yhä enemmän. Jos minä olisin heidän asemassaan, olisin minä samallainen. Mutta minä en ole heidän asemassaan. Huomatkaa minun sanani. Jonakin kauniina aamuna kun olette antaneet perään täällä ja antaneet perään tuolla — huomaatte te, että olette kaivaneet maan jalkojenne alta ja olette syvällä suossa, häviön partaalla; ja teidän kanssanne ovat rehkimässä tuossa suossa juuri ne samat miehet, joiden vaatimuksiin olitte suostuneet. Minua on syytetty itsevaltiaaksi tyranniksi, joka ajattelen vain omaa ylpeyttäni — mutta minä ajattelen tämän maan tulevaisuutta, jota uhkaavat kansan kapinat, roskajoukon hallitus ja monet muut seuraukset, joita kaikkia en voi arvatakaan. Jos minä vain jollakin tavalla avustan niiden valtaanpääsyä, häpeän minä katsoa tovereitani silmiin.

(Anthony tuijottaa eteensä. Vallitsee täydellinen hiljaisuus. Frost tulee eteisestä, kaikki, paitsi Anthony, katsovat häneen levottomasti.)

Frost (isännälleen): Miehet ovat täällä, herra. (Anthony tekee poiskäskevän liikkeen.) Tuonko heidät sisään!

Anthony: Odota! (Frost menee ulos, Anthony kääntyy poikaansa päin.) Minä tulen nyt siihen hyökkäykseen, joka on tehty minua vastaan. (Edgar anteeksipyytävän liikkeen tehtyään, on liikkumatonna, pää vähän alas vaipuneena.) Yksi vaimo on kuollut. Minulle on sanottu, että hänen verensä on minun vastuullani; minulle on sanottu, että minun vastuullani on toistenkin, naisten ja lasten nälkiintyminen ja kärsimykset.

Anthony: Se on samaa. (Hänen äänensä yhä painuu ja tunteensa käyvät yhä huomattavimmiksi.) Minä en käsitä, että minun vastustajaini kärsimykset rehellisessä taistelussa, jota minä en ole alkanut, ovat minun syytäni. Jos minä kaadun hänen jalkoihinsa — kuten saattaa käydä — en minä valita. Se on oleva minun kohtaloni ja tämä on — hänen. Minä en voi eroittaa, kuten tahtoisin, noita miehiä heidän vaimoistaan ja lapsistaan. Suora taistelu on suoraa taistelua. Antaa heidän oppia ajattelemaan ennenkuin alkavat rettelöimään!

Edgar (hiljaa): Mutta onko se suoraa taistelua, isä? Katso heitä ja katso meitä! Heillä on ainoastaan tämä yksi ase!

Anthony (jäykästi): Ja sinä olet kyllin herkkämielinen opettaaksesi heille sen käyttöä. Näyttää olevan nykyään muodissa ihmisillä asettua vihollisensa puolelle. Minä en ole oppinut sitä taitoa. Onko sekin minun vikani, että he riitaantuivat liittonsa kanssa?

Edgar: Mikä näyttää yhdestä oikeudelta, puheenjohtaja, näyttää toisesta vääryydeltä.

Anthony (hillityllä kiihkolla): Sinä syytät minua vääryydestä — kaikesta epäinhimillisyydestä — julmuudesta —

(Edgar tekee kauhistusta ilmaisevan eleen — toiset
liikahtelevat pelästyneinä.)

Anthony (jurolla äänellä): Nämä ovat oman poikani sanoja. Ne ovat sellaisen aikakauden sanoja, jota minä en ymmärrä, heikon sukupolven sanoja.

(He katsovat hetken toisiaan silmästä silmään ja Anthony tekee liikkeen, kuin tahtoisi lopettaa personallisuuksiin menon; asettaa sitte kätensä otsalleen huojutellen kun pyörryttäisi. Häntä lähestytään, mutta hän viittaa heidät pois.)

Anthony: Ennenkuin minä esitän tämän ehdotuksen äänestettäväksi on minulla vielä yksi sana sanottavana. (Hän katsoo kaikkia vuorotellen.) Jos se hyväksytään, merkitsee se, että luovumme päämäärästä, jonka olemme ottaneet. Se merkitsee että lyömme laimiin velvollisuutemme pääomaa kohtaan. Se merkitsee, että luovumme velvollisuuksistamme itseämme kohtaan. Se merkitsee, että antaudumme alttiiksi alituisille hyökkäyksille, joissa meidän on yhtä alituisesti peräännyttävä. Älkää antautuko harhaluulojen valtaan — paetkaa tällä kertaa, niin ette koskaan voi enää pysähtyä! Te saatte paeta kuin rakkikoirat omien työmiestenne ruoskan edessä. Jos te tuollaista kohtaloa toivotte, niin voitte äänestää tämän ehdotuksen puolesta.

(Hän katsoo taas heitä naamasta naamaan, lopulta kiinnittäen katseensa Edgariin; kaikki istuvat katseet maahan luotuna. Anthony viittaa ja Tench ojentaa hänelle kirjan. Hän lukee.)

"Herra Wilder ehdotti ja herra Wanklin kannatti: Että työmiesten vaatimukset jätetään heti herra Simon Harnessin sovitettavaksi, hänen tänä aamuna tekemiensä ehdotustensa mukaan." (Äkkinäisellä tarmolla.) Ne jotka kannattavat, äänestävät, kuten tavallisesti!

(Hetkeen ei kukaan liikahda, sitte äkkiä, juuri kuin Anthony aikoo puhua, Wilder ja Wanklin nostavat kätensä, sitte Scantlebury ja viimeisenä Edgar, joka ei nosta päätään.)

Jotka vastustavat? (Anthony nostaa kätensä. Selvällä äänellä.) Ehdotus on hyväksytty. Minä jätän paikkani tässä johtokunnassa.

(Kuoleman hiljaisuus. Anthony istuu liikkumatta, päänsä hiljaa vaipuessa. Äkkiä hän kuohahtaa kuin koko elämänsä olisi kysymyksessä.)

Viisikymmentä vuotta! Te olette häväisseet minut, hyvät herrat. Tuokaa miehet sisään.

(Hän istuu liikkumatta tuijottaen eteensä. Johtokunnan jäsenet vetäytyvät kiireesti yhteen ja muodostavat ryhmän. Tench puhuu peljästyneenä eteiseen. Wilder vetää Wanklinin erilleen.)

Wilder (hätäisesti): Mitä heille sanotaan? Miksi ei Harness ole täällä? Otammeko vastaan miehiä ennen kun hän tulee? Minä en —

(Thomas, Rous, Green ja Bulgin tulevat asettuen riviin pikkupöydän sivuun. Tench istuu kirjottamaan. Kaikkien katseet ovat kiinnitetyt Anthonykin, joka ei ole heitä huomaavinaan.)

Wanklin (astuen pikkupöydän ääreen — hermostuneella ystävällisyydellä): No, Thomas, miten on asiat? Mikä oli tulos kokouksestanne?

Rous: Simon Harnessilla on vastauksemme. Hän sanoo teille, mikä se on. Odotamme häntä. Hän puhuu puolestamme.

(Kun Harness tulee, Frost poistuu. Harnessilla on paperi kädessään, kumartaa johtokunnalle, nyökäyttää miehiin päin ja asettuu seisomaan pikkupöydän taakse, aivan keskelle huonetta.)

(Tench kirjottamansa paperi kädessään tulee hänen
luokseen. He puhuvat hiljaa.)

Wilder: Olemme odottaneet teitä, Harness. Toivotaan että voidaan päästä johonkin —

    (Roberts tulee hätäisesti sisään ja seisottuu tuijottaen
    Anthonyhin. Hänen naamansa on rasittuneen ja vanhentuneen
    näköinen.)

Roberts: Herra Anthony, pelkään, että olen vähän myöhästynyt, olisin ollut täällä aikanaan, ellei olisi — jotakin tapahtunut. (Miehille): Onko jo jotakin sanottu?

Roberts: Te sanoitte meille tänä aamuna, hyvät herrat, että menkää ja harkitkaa uudelleen asemaanne. Me olemme sitä harkinneet; olemme tuomassa nyt miesten vastausta. (Anthonylle.) Menkää te takasin Lontooseen. Meillä ei ole teille mitään myönnettävää. Emme rikkuakaan tule helpottamaan vaatimuksistamme, emmekä taivu ennen kuin kaikki nuo vaatimukset on hyväksytty.

Roberts (katsoo kiivaasti häneen, sitte Anthonyhin): Onko asia teille kyllin selvä? Onko se kyllin lyhyesti ja sattuvasti sanottu? Te erehdyitte suuresti luullessanne meidän tulevan armoille. Te voitte ruhjoa ruumiimme, mutta ette murtaa mieltä. Menkää takasin Lontooseen, miehillä ei ole teille mitään sanottavaa!

(Pysähtyen, levottomana ottaa askeleen liikkumattomana istuvaan Anthonyhin päin.)

Harness (vakavasti): Te puhutte ilman valtuuksia, asiat ovat menneet teidän edellenne.

(Hän viittaa Tenchiin, joka antaa paperin johtokunnan
jäsenille. He allekirjoittavat sukkelaan sopimuspaperin.)

Katsokaa tätä, hyvä mies! (Kohottaen paperiaan.) "Vaatimukset
hyväksytään, paitsi koneenkäyttäjiä ja lämmittäjiä koskevat.
Lauvantain ylityöstä kaksinkertainen palkka. Työvuorot entiselleen."
Näihin ehtoihin on suostuttu. Miehet menevät aamulla jälleen työhön.
Lakko on loppunut.

Roberts (lukee paperia ja kääntyy miehiin. He vetäytyvät taapäin, paitsi Rousia, joka pysyy paikoillaan. Ihan tyynesti): Te olette pelanneet minun selkäni takana? Minä seisoin rinnallanne kuolemaan saakka; te odotitte sitä, hyljätäksenne minut!

Harness (ottaen johtokunnan allekirjoittaman sopimuksen ja antaen omansa Tenchille): Jo riittää, miehet. Teidän on parasta poistua.

Wilder (hermostuneella, hiljaisella äänellä): Luultavasti ei ole enää mitään esteitä. (Seuraa ovelle.) Minun on yritettävä tähän junaan! Tuletteko, Scantlebury?

Roberts (Anthonylle): Mutta te ette ole hyväksyneet noita ehtoja! Eiväthän he voi tehdä sopimusta ilman esimiestään! Te ette koskaan hyväksyisi noita ehtoja! (Anthony katsoo häneen vaieten.) Sanokaa herran tähden että ette ole hyväksyneet! (Varmasti.) Näen sen teistä!

Harness (ojentaen johtokunnan hyväksymää sopimusta): Johtokunta on allekirjottanut!

(Roberts katsoo tyrmistyneenä allekirjotuksia — työntää
paperin pois ja peittää silmänsä.)

Scantlebury (kämmenensä suojassa Tenchille): Pitäkää huolta puheenjohtajasta. Hän ei voi hyvin, hän ei voi hyvin — hän ei syönyt puolista. Jos vaimoille ja lapsille toimitetaan avunkeräystä, merkitkää minun puolestani — puolestani viisisataa markkaa.

(Hän menee eteiseen vaivaloisen hätäisesti ja Wanklin, joka on tähystellyt Robertsia ja Anthonyä värähtelevin ilmein, seuraa perästä. Edgar jää istumaan sohvaan katsoen maahan. Tench palaten paikoilleen kirjottaa pöytäkirjaansa. Harness seisoo pikkupöydän ääressä katsellen vakavasti Robertsia.)

Roberts: Sitte te ette ole enää tämän yhtiön esimiehenä. (Purskahtaen hurjanlaiseen nauruun.) Ah-ha, ha-ha, ha-ha! He ovat hyljänneet teidät — hyljänneet esimiehensä: Ah ha-ha! (Äkkiä pelottavan synkästi.) Siis — ovat syösseet meidät molemmatkin alas, herra Anthony?

(Enid tulee kiireesti pariovesta isänsä luokse
ja kumartuu hänen ylitsensä.)

Harness (tullen ja tarttuen Robertsin hihaan): Hävetkää, Roberts! Menkää kauniisti kotiinne, mies; menkää kotiinne!

Roberts (tempaisten kätensä pois): Kotiin? (Lyyhistyen — kuiskaten.) Kotiin!

(Anthony ponnistautuu ylös. Hän kääntyy Robertsiin, joka katsoo häneen. He seisovat useita sekuntteja silmäillen toisiaan tiukasti. Anthony nostaa kätensä tervehtiäkseen, mutta antaa sen vaipua. Vihainen ilme Robertsin kasvoissa muuttuu ihmetteleväksi. Molemmat taivuttavat päätään kunnianosotukseksi. Anthony kääntyy ja kävelee hitaasti verhotulle ovelle. Äkkiä hän horjahtaa kuin kaatuisi, tointuu, Enidin ja Edgarin, joka on huoneen poikki rientänyt apuun, tukemana menee pois. Roberts seisoo liikkumatta useita sekuntteja, tuijottaen tiukasti Anthonyn jälkeen ja menee sitte eteiseen.)

Tench (läheten Harnessia): On suuri paino pois sydämeltäni, herra Harness! Mutta mikä järkyttävä kohtaus, herra!

(Hän pyyhkii ohimoitaan. Harness on kalpea ja päättävä,
katsellen hieman jäykästi hymyillen vapisevaa Tenchiä.)

Tämä kaikki on ollut niin ankaraa! Mitähän hän tarkoitti sanoessaan: "He ovat syösseet meidät molemmatkin alas?" Vaikka hän on menettänyt vaimonsa, mies raukka, ei hänen olisi tarvinnut puheenjohtajalle noin sanoa!

Tench (tuijottaen Harnessiin — äkkiä): Tiedättekö, herra — nämä ehdot, ne ovat juuri samat, jotka yhdessä laadimme, te ja minä ja esitimme molemmille puolille ennen taistelun alkua. Kaikki tämä — kaikki tämä ja — ja minkä tähden?

Harness: (matalalla jäykällä äänellä): Sepä siinä merkillisintä onkin!

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK TAISTELU ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.

The Project Gutenberg eBook of Taistelu

TAISTELU

HENKILÖT:

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE