E-text prepared by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen

PIETARI SÄRKILAHTI

Historiallinen romaani

Kirj.

SANTERI IVALO

WSOY, Porvoo, 1913.

SISÄLLYS:

     I. Ristinkannossa
    II. Laukossa.
   III. Koroisten raunioilla.
    IV. Hautasaaressa.
     V. Ensimmäinen saarna.
    VI. Harmajapintainen mies.
   VII. Erik Fleming palaa.
  VIII. Vaali tuomiokapitulissa.
    IX. Kesäisessä levossa.
     X. Rengon juhlat.
    XI. Saarna ja vastasaarna.
   XII. Syytettynä.
  XIII. Pyhän Olavin luostarissa.
   XIV. Vihkipiispa.
    XV. Vanha särkyy, uutta luodaan.
   XVI. Kirje Martti-tohtorille.
  XVII. Kurki-piispan haamu.
 XVIII. Ero luostarista.
   XIX. Kolmoishäät.
    XX. Kuka piispaksi?
   XXI. Apujoukko.
  XXII. Jäähyväiset.

I. RISTINKANNOSSA.

Rantakylän pihoilla helähtivät rautakellot, kun siellä pimeistä navetoista vasta laskettu karja teutaroi, karaten rajuna kodan ja veräjän väliä. Ensi kerran olivat elukat tänä kevätaamuna päässeet talvisista kytkyistään ja kömpelösti hypellen nauttivat ne nyt vapaudesta ja valosta.

Mutta talonväet, jotka veräjältä katselivat tuota tolkutonta laukkaa, eivät vielä laskeneet lehmiään metsään. He odottivat ensiksi sitä saattuetta, joka verkalleen laskeusi laitimmaisen rantatalon kujosia kohden mäntymäeltä, minkä takaa kuului kirkonkellon yksitoikkoinen kumahdus.

Sieltä läheni näet ristinkantoväki. Se seisahtui kujansuuhun siunaamaan vielä ruskeanpuhuvia ruislaihoja ja vasta tehtyjä toukosarkoja, ja rantaan asti kaikui sieltä pyylevän pitäjänpapin oluensamea ääni, kun hän, pientareella avopäin seisten, luki latinaista rukousta ja sulki keväisen kasvun pyhimysten suojelukseen. Vasta siinä virren viritettyään laskeutui laulava saattue taloon päin. Edessä pitäjän lukkari pitkässä kirkkoviitassaan, kantaen korkeaa riukua, jonka päässä notkui ristiinnaulitun kuva, ja lukkarin rinnalla suntio, joka toisella kädellään heilutti savustusastiaa ja toisella varoi vihkivesimaljaa läikkymästä. Heitä seurasivat papit puettuina laahustaviin, valkoisiin, väljähihaisiin messupaitoihin, joita polviin asti peittivät kirjavat kasukat. Kirkkoherran ja kappalaisen jälessä käveli vielä kolme nuorta hengenmiestä, jotka säestivät virkapappien virttä ja siten ylensivät juhlamenojen vaikutusta. Lopuksi liittyi tähän hengelliseen kulkueeseen kylän sarkapukuista väkeä, miehiä ja naisia ja avojalkalapsia, jotka seurasivat toukojen siunaamista talosta taloon, samalla kuokkiakseen ristiruokia.

— Jo tulevat, tilaa tehkää!

— Veräjä auki! Missä paimenet?

— Alas lapset aidalta!

Niin kävi kuiskiva komento, sillaikaa kun virsikäs saattue teki kierroksen talon ympäri pysähtyen vihdoin veräjälle, jossa esipappi heti ryhtyi vihkivedellä priiskoittamaan mylvivää karjaa, rukoillen pyhää Blasiusta ja pyhää Katariinaa varjelemaan sitä metsänpedoilta ja taudeista ja pahansuopain ihmisten elkeistä. Suntio heilutti, aidalla seisten, imelältä höyrähtävää savustustaan lehmiä kohden, jotka suurin, kirkkain, mutta tylsin silmin mulkoilivat tuota outoa, hulmuliepeistä joukkoa. Mutta kun lukkari ojensi ristiriukunsa sarvipäiden ylitse ja koko väkijoukko pappien mukana lyyhähti polvilleen, silloin ottivat elukat, hännät suorina, uuden laukan omettaa kohden, jonka ovi päivän kunniaksi oli pihlajanvarvuilla reunustettu. Ainoastaan leveäotsainen sonni jäi etukumaraisena ja kankein polvin vastaanottamaan pappien loppusiunauksen.

Nyt vasta ajoivat paimenet kiroilta siunatun karjan suurella melulla metsään. Papit ja lukkarit astuivat korkean kynnyksen yli matalaan tupaan, missä heille tarjottiin ruokaa ja olutta sekä antimet kotiinkin vietäviksi.

Nuo kolme nuorta pappia, jotka juhlajoukossa olivat saapuneet taloon, eivät kuitenkaan kauan viipyneet ristiruoilla. He riisuivat porstuassa messupukunsa, hyvästelivät pitäjänpappeja ja laskeutuivat rantaan väkijoukon välitse, joka nyt tyhjenneellä pihalla odotti toukoretken jatkumista toisiin taloihin. Nuorukaisia varten oli siinä jo varattu venhe, joka virsujalkaisen saattomiehen soutamana pian läksi loittonemaan kylästä, minkä toisissa rantataloissa karja vielä teutaroi ja mylvi, odottaen keväistä vapauttajaansa, ristinkantojoukkoa.

* * * * *

Päivä paahtoi helteisen herttaisesti, melkein uuvuttavasti; keltaisessa kevättervassaan kimalteleva venhe kuvastui tyyneen järven pintaan. Perässä istuva lyhyenläntä, tanakkaruumiinen pappi, joka huoparimella tottuneesti auttoi soutajaa ja samalla tarkkana väylän tuntijana ohjasi venheen saarien ja niemien lomitse, oli laskenut kuumentavan, tasalakeisen barettilakkinsa polvelleen ja jätti leveät, terveenpunakat kasvonsa auringon vapaasti haudottaviksi. Hän oli äsken kehottanut vastassaan istuvia tovereitaan avustamaan sountia alahangan airoilla, mutta kotvan kiskottuaan olivat nämä jo jättäneet aironsa lepäämään.

— Laiskottaako, virkahti perämies hymähtäen. — Teillä onkin molemmilla niin korkealla polvet, ettei jää airoille tilaa.

— Eikä ole kiirettäkään, vastasi toinen, hoikkasempi, sovittaen taas airoa venheeseen.

— Miksei ole kiire, Mikko, vastasi hänen vieressään istuva pappi. —
Pitäähän meidän toki ehtiä Laukkoon ainakin rääpiäisiin.

— Kiireempi on sinullakin, Pietari, Turkuun kuin Laukkoon.

Nuo alahangan soutajat, joiden mustat latuskalakit varjostivat venheen peräpuolen, olivat vartaloltaan toistensa näköiset: molemmat pitkänhuiskeat ja hoikkaluiset, niin että heidän oli todellakin vaikea pienessä venheessä saada tilaa pitkille koivilleen. He olivat sukulaismiehiä, mutta sitä ei voinut kasvoista nähdä. Toisella heistä, Pietarilla, joka ilmeisesti oli vanhempi, olivat kasvojenpiirteet kovat, ja hänen leukansa oli niin leveä, että sen luut pullistuivat ylös korvain alle. Suu oli hänellä suurenlainen, mutta huulet kapeat ja kuivat, — hän olisi ollut melkein synkännäköinen kasvoiltaan, ellei niiden ankaruutta olisi lieventänyt silmien eloisa, hyvänsuopa hymy. Toinen sitävastoin oli kaunis mies. Maisterilakki varjosti hienotekoisia, melkein naisekkaita kasvoja, ja hänen silmissään, jotka tarkkasivat tervalaidan kuvan taittumista veteen, näytti asuvan uinailijan surumielistä mietiskelyä.

— Niin, todella, Turkuun palaa jo mielemme, virkahti Pietari vakavammin. — Pianpa sinne nyt pääsemmekin, joskin mutkan kautta, pääsemme työhön ja taisteluun!

Punakaksi ahavoittunut perämies katseli kauas seläntakaista maisemaa, jossa kevään vehreys vasta heikosti mursi rannikon kylmän harmauden, eikä näyttänyt täysin yhtyvän toverinsa ikävään.

— Minuapa vetää kaipuu takaisin kotoiseen korpeen, virkkoi hän vihdoin. — Melkein kadun, etten sinne erämaille jäänyt.

— Mitäpä sinne olisit jäänyt, puhui Pietari, kääntyen vilkkaasti perämieheen päin. — Sysikorven pappilassahan näkyi vanha Varsa-Tuomas vielä elävän hyvin teerevänä.

— Olisi hän minut kappalaisekseen ottanut. Siellä saisin elää kotiheimoni keskuudessa ja elää rauhassa, — rakastan rauhaa.

Pietarin äsken valoisana hymynnyt katse muuttui nyt nuhtelevaksi.

— Ei, Silta, meillä ei nyt ole aikaa elää rauhassa, olemmehan juuri taistelemaan tulleet.

— Onko minusta taistelijaksi? kysyi perämies, toverinsa sanoja kotvasen haudottuaan.

— On, — raivaustyöhön, rikkaruohoja kitkemään, kuinka sanonemmekaan, siihen meidät nyt tarvitaan kaikki. Koti-ikävä pois!

— Miksen voisi sitä kitkemistyötä tehdä sydänmaallakin, puhui perämies vielä vastustushaluisella äänellä. — Paljo olisi työtä sielläkin. Mikä on tämäkin ristinkanto, josta juuri tulemme, — pakanallinen tapa, jonka papit ovat omaksuneet itselleen antimia kerätäkseen…

— Totta sekin, vastasi Pietari miettiväisenä. — Mutta tyvestä on puu kaadettava, ennenkuin lähdetään oksia rapsimaan, ja se tyvi on Turussa. Siitä työstä, minkä siellä teemme, saa kyllä sitten kotiheimosikin osansa, jos vain tarmolla käymme suureen tehtäväämme!

Pietari yritti jo innostumaan, mutta tuokion kuluttua hän sentään lisäsi rauhallisemmin:

— Sitäpaitsi ei sinua piispakaan laskisi maapapiksi. Turussa ei ole nyt liiaksi yliopiston käyneitä maistereita, sen pahempi, — taikka ehkä: parempi.

— Miksi parempi? kysyi perämies.

— Siksi, että meitä nyt täällä kotona tarvitaan. Ja onneksipa meitä onkin neljä innon miestä, — tänä kesänä jo rynnistetään paavin valheita vastaan Suomessakin, eikö niin, veljet!

Mutta perämies näkyi yhä pysyvän äskeisessä mielialassaan. Venhe oli jo aikoja sitten jättänyt näkymättömiin Lempäälän rannan, jonne ristinkantojoukko oli jäänyt seisomaan, ja lähellä olivat jo Tautonselän takaiset saaret, perämiehelle tutut maisemat. Ne palauttivat hänen mieleensä teinivuosien muistoja, niitä aikoja, jolloin hän Laukon kasvattina näitä vesiä souteli. Hiljaa huoahtaen hän virkkoi:

— Turkuun! Taistelemaan siis piispa Arvid Kurkea vastaan…

— Häntäkin vastaan, jos tarvitaan, totesi Pietari.

— Hyväntekijääni vastaan, jota minun on kiittäminen kaikesta…

— Ei sitä kysy ystävämme Jaakko Kurki, ja piispa on kuitenkin hänen enonsa…

— Jaakko on toinen mies, niinkuin olet sinäkin, Pietari. Minulle käy vaellukseni vaikeaksi.

Nämä alakuloiset väitteet panivat elämään Pietarin luisevat kasvot. Hän kumartui eteenpäin, katsoi tiukasti perämiestä silmiin ja puhui vallan suuttuneena:

— Missä nyt ollaankaan? Eikö me palattu kotiin suuria tehtäviä varten ja täälläkö meitä heti jänistäisi! Missä ovat ne miehet, hehkuvat ja herkät, jotka intoa säteilivät Elster-portilla, kun Martti-tohtori siellä poltti paavin bullan ja kanooniset lait, ja jotka hänelle, kun hän Wormsiin lähti, sulanein mielin ja kättä lyöden vannoivat taistelevansa paavillisten eksytysten poistamiseksi kaukaisesta, pohjoisesta kotimaastaan? Hä? Mieskohtainen kiitollisuusko taikka arkuusko tai maallinen mahtiko saisi meidät peräytymään siitä tehtävästä, joka vielä muutama kuukausi sitten meidät lämmitti, kun kotimaahamme lähdimme! Ei toki!

— Ei, ei…

Perämies oli jo voitettuna laskenut katseensa alas ja tähysteli nyt melkein häpeissään laineiden leikkiä venheen kupeella. Pietarin säkenöivä nuhde oli vaimentanut hänen kalvavat epäilyksensä ja hän valitteli nyt vain sydämessään heikkouttansa; sillä vieläkään hän ei voinut tuntea samaa varmuutta, kuin tuo edessään istuva, tulisilmäinen mies. Mutta Pietarin olalle laski kätensä hänen vieressään ääneti istunut toveri ja lausui:

— Kiitos, Pietari. Vahvista meitä aina näin sanasi kurilla, jos uskomme ja uskalluksemme yrittää pettämään.

— Se ei saa pettää, eikä se petä, vastasi Pietari lohduttaen. — Pieni koti-ikävä vain Siltamme valtasi nyt kun erämaa taaksemme jää. Mutta se ikävä on jo poissa ja epäilys myös. Lue, Mikko, meille kappale siitä "Kristityn vapaudesta", jota povellasi kannat, se meitä aina parhaiten vahvistaa.

Nuori, hienopiirteinen pappi laski nyt hänkin lakin päästään, paljastaen jalomuotoisen, korkean, valkoisen otsan, jota kiersi tummanruskea, lyhyydestään huolimatta kähertyvä tukka. Hartaudella otti hän kätköstään esille pienen, nahkakantisen kirjan ja pian kaikuivat Suomen sisäjärven selällä saksalaisen munkin ja uskonpuhdistajan voimakkaat, ytimekkäät sanat ja selkeät, rohkaisevat neuvot.

Venheessä istuvat nuoret papit olivat näet kaikki Saksasta äsken kotimaahan palanneita suomalaisia maistereita. Yhdessä olivat he siellä vieraalla maalla opiskelleet, yhdessä innostuneet niistä uusista, ilmaa puhdistavista aatteista, jotka juuri näihin aikoihin Keski-Europassa mieliä elähdyttivät ja raivasivat maaperää uudelle opille. Ensiksi olivat he jo Rostockissa opiskellessaan kuulleet siitä merkillisestä munkista, joka kuusi vuotta sitten Wittenbergistä rupesi singauttelemaan salamoitaan paavillista kirkkoa vastaan, sitten olivat he lähteneet häntä itseään kuulemaan. Heistä oli kaikista tullut uuden opin innokkaita kannattajia ja tuolla vieraalla maalla olivat he keskenään solmineet lujat ystävyysliitot.

Tuo leveäleukainen mies, jonka älykkäissä silmissä luetut lauseet ikäänkuin elävinä kuvastuivat, oli Pietari, Särkilahden vanhaa vapaasukua. Hän oli Turun pormestarin, Kiukku-Nikun poika, jonka hänen mahtava sukulaisensa, isänsä orpana, piispa Maunu Särkilahti oli ohjannut papilliselle uralle ja joka jo varhemmin oli ollut Turun tuomiokirkossa kuoripapin virassa. Mutta nyt oli hän kauan ollut ulkomailla, kauemmin kuin nuo toiset; oli Rostockissa päässyt maisteriksi, vaan sitten viipynyt monta vuotta Wittenbergissä, aste asteelta seuraten, miten hänen oppi-isänsä, Martti Luther, kävi taisteluun ensiksi anekauppaa vastaan ja sitten paljasteli ja ruhjoi paavillisen kirkon eksytyksiä ja petoksia toisen toisensa perästä. Sinne oli Pietari jäänyt Martti-tohtorin innokkaimmaksi opetuslapseksi, seuraten koko rikkaan sielunsa voimalla hänen kehitystään, kunnes hän itse vihdoin, Lutherin vetäydyttyä yksinäiseen Wartburgin linnaan, katsoi uskaltavansa lähteä alottamaan kaukaisen kotimaansa kirkossa uuden opin raivaustyötä.

Nyt oli hän palannut kotiin, lujauskoisena ja toimihaluisena, rinnassaan vereksenä poltto alkavaan työhönsä. Hänen mukanaan oli Saksasta palannut tuo hänen sukulaisensa, joka nyt hänen vieressään istui, Mikael Karpalainen: levoton, hakeva sielu, syvältäkyntäjä, mietiskelijä ja samalla uinailija. Jo aivan nuorena oli tämä aatelispoika, Turun kapitulikoulun käytyään, raskasmielisenä ja umpinaisena, ilmoittautunut noviisiksi Pyhän Olavin dominikaaniluostariin Turussa ja sinnehän oli sulkeutunutkin pappisveljenä elämään moniksi vuosiksi. Luostarissa oli hän lukenut ja tutkinut paljon ja siitä oli hänessä syntynyt yhä suurempi tiedonjano, jota sammuttamaan hän vihdoin oli lähtenyt ulkomaille ja päätynyt hänkin Wittenbergiin. Yhdessä Pietarin kanssa ja tämän opastamana oli hänestäkin tullut uuden opin mies, joskin häneen Melanchtonin tyynemmät, tieteelliset esitykset olivat vaikuttaneet syvemmin kuin Lutherin rynnistävät, käytännölliseen elämään kohdistuvat iskut. Hänkin oli nyt, luovuttuaan Wittenbergissä luostaripuvustaan, tullut kotimaahansa, omistaakseen työnsä evankelisen opin juurruttamiseen sinne.

Mikko lopetti lukunsa ja kätki taas kalliin kirjan viittansa poimuihin. Hän tarkasti vastassaan istuvaa perämiestä, jonka pienten, harmajain silmäin katse näytti vieläkin hiukan levottomana harhailevan, — epäilys ei ollut hänestä siis vielä kokonaan sammunut. Mikko sääli tuota hyvänahkaista toveriaan, joka aina epäili ja aina itse epäilyksistään kärsi.

— Muistoissa elät, Silta, virkkoi hän tälle. — Poikanen kai olit vielä, kun sinut tänne salolta tuotiin?

— Poikanen olin, oli pelkkä sattuma, että piispan silmä veljesjoukosta sattui minuun, vastasi perämies muistoistaan heräten. — Varmaankin olisi hän sieltä löytänyt ehyemmän ja lujemmankin luonteen.

— Mutta niin oli nyt sallittu, että hän sinuun silmänsä kiinnitti, virkkoi Pietari. — Elä napise, tunnollisempaa miestä hän ei kuitenkaan olisi löytänyt!

Tämä kolmas joukossa, tervakeulan tanakka perämies, oli päinvastoin kuin molemmat toverinsa talonpoikaista juurta. Hän oli kotoisin kaukaa Sysikorven laidasta, sieltä, mistä nuo kolme toverusta nyt matkasivat Laukon kartanoon. Oli Suomen mahtavan ja rikkaan piispan, Arvid Kurjen, ansiota, että tämä salon poika lukutielle joutui. Vuotta, paria piispaksitulonsa jälkeen oli Arvid Kurki tehnyt sen pitkän ja vaivaloisen tarkastusmatkan, minkä Suomen kirkon esimiehet ainakin kerran piispakautenaan tekivät: kulkenut Hämeen erämaan rajaseutuja myöten Päijänteeltä poikkimaisin savolaisten asunnoille Saimaan vesille. Tällä matkallaan oli hän, niinkuin piispat ainakin, yöpynyt siihen Vahvajärven majataloon, joka Maunu Tavastin säännöksen mukaan yhä vielä nautti verovapautta. Tässä Juuritaipaleen erämaantalossa — jota nyt, sittenkuin kesämatkain lyhentämiseksi silta oli rakennettu Juuriojan yli, sanottiin Sillan taipaleeksi — oli piispa tavannut vanhalla Manu-isännällä suuren poikueen. Niistä otti hän yhden kasvatikseen. Laukossa kasvoi näet näihin aikoihin Kurki-piispan sisarenpoika, Jaakko Kurki, jonka hän aikoi ohjata papilliselle uralle. Tälle lemmikkipojalleen tarvitsi piispa lukutoverin ja hänen silmänsä sattui silloin erämaanmatkalla Pietari Manunpoikaan, häneen, joka nyt Vesilahden selällä perää piti ja jota lyhyesti yleensä vain Sillaksi sanottiin.

Täten oli Silta joutunut Kurki-piispan holhokkina ja hänen kustannuksellaan yhdessä Jaakko Kurjen kanssa opiskelemaan Laukossa, Turussa ja ulkomailla. Ja juuri tästä syystä hänestä tuntui vaikeammalta kuin noista toisista nousta Arvid Kurkea vastaan, juuri siksi hän yhä vielä alakuloisena mietiskeli sitä suurtyön alkamista, joka toiset innosti kirkkain toivein, mutta joka hänelle yhä hämäränä kajasti.

Noihin ystävänsä mietteisiin kävi taas Pietari käsiksi, virkahtaen:

— Kuka on muuten sanonut, että meidän on taisteltava Kurki-piispaa vastaan. Miksei yhdessä hänen kanssaan? Hän on älykäs mies, tietorikas, aikaansa seuraava, miksei hän ryhtyisi karsimaan kirkostaan niitä paavillisia valheita, jotka hän epäilemättä tuntee ja tunnustaa.

Mutta perämies pudisteli päätään:

— Hän on vanhan polven mies, on itse paavillisen hierarkian edustaja, meidän ajatusmaailmamme on hänelle vieras.

— Emmekö voi häntä puolellemme voittaa?

— Perämies viittasi pieneen kalliosaareen, jonka ohi juuri soudettiin.

— Istutappas tuo tasalatva petäjä toiseen maaperään. Sen juuret uppoavat syvälle kallion halkeamiin ja punoutuvat toisten petäjäin juuriin.

— Sellaisten petäjäin on siis kaaduttava, huudahti Pietari varmuudella.

— Ei ole meistä sen puun kaatajiksi, huoahti Silta.

— Ei omalla voimallamme, mutta totuuden voimalla, vastasi Pietari.
— Mitä arvelet sinä, Mikko, asiasta?

Uinaileva pappi, joka ääneti oli katsellut sivulle jääviä pikkusaaria, kääntyi nyt päin ja vastasi hiljaa:

— Kurki on Pariisin maisteri: Pinta pääasia, katooliset muodot kuuluvat hänen olemukseensa. Onhan hän kirkkoruhtinaana ja ylimyksenä kuin paavillisen komeuden perikuva — mitä jäisi jälelle, jos se komeus riisuttaisiin pois?

— Se on siis sama juttu kuin paavillisen kirkon yleensä, virkkoi
Pietari hymähtäen.

— Niin, se tarvitsee loistoa ja valtaa, niitä tarvitsee hänkin. Näithän matkallamme: Kansa polvistuu hänen lähestyessään syvemmälle kuin jumalanäidin kuvan edessä ja hän käsittää sen kumarruksen itselleen kuuluvan. Kuinka voisi hän suostua liikkeeseen, joka tahtoo poistaa aisteja kiehtovan ulkokuoren ja saattaa ihmiset ilman välittäjiä Jumalan luo? Ei, tuossa kuoressa on hänen voimansa, meidän voima on toisaalla…

Pietarin täytyi itselleen myöntää ystävänsä käsityksen oikeaksi, vaan se ei häntä suinkaan lamauttanut, se kannusti vain hänen työ-intoaan ja ikäväänsä. Pari, kolme viikkoa oli heiltä jo mennyt hukkaan. Nuo kolme ystävystä olivat ensi laivakululla saapuneet Lyypekistä Turkuun varmassa aikomuksessa ruveta siellä heti uutta oppia saarnaamaan. Mutta he olivatkin nyt joutuneet piispan mukaan hänen tavanmukaiselle, keväiselle tarkastusmatkalleen. Arvid Kurjella olivat kiireiset ajat Kuusistossa eikä ollut hän ulkomailta palanneita maistereita ennen matkalle lähtöään ehtinyt paljon tavatakaan. Siksi oli hän kutsunut heidät mukaansa ristinkantomatkalle, — sitä pidettiin erityisenä suosionosotuksena.

Komea oli näet se seurue, joka näillä matkoilla aina piispan mukana kulki. Siihen kuului toistasataa hevosta ja miestä, pappeja ja maallikoita, aseväkeä ja alttariväkeä ja kaikki varustukset olivat sen mukaiset. Kuulu kaiku oli näillä piispan toukoretkillä, — jotka tehtiin samaan aikaan kuin maapapit kulkivat ristinkannolla ja samassa tarkoituksessa — ja onnen maana pidettiin sitä maakuntaa, missä piispa kulloinkin kulki siunaamassa kasket, karjat, kalavedet ja tietysti ihmisetkin.

Tällä kertaa oli retki tehty pohjoiseen Hämeeseen, ja vasta ulkomailta palanneille maistereille, jotka siten yhtäkkiä joutuivat Sisä-Suomea kiertämään, oli se matka ollut opettava jospa masentavakin. He olivat saaneet nähdä, kuinka ne paavilliset käsitykset, joita heidän oli aikomus ruveta kitkemään, olivat yleisiksi levinneet Suomessakin, vaikka ehkä eivät olleetkaan yhtä syvälle juurtuneet kuin eteläisemmissä maissa. — Päijänteellä he sitten olivat piispan seurueesta poikenneet. Silta oli näet sieltä halunnut käväistä kotonaan Sysikorven takamailla ja hänen molemmat ystävänsä olivat piispan luvalla seuranneet häntä sinne. Siellä eli vielä hänen isänsä, vanha Manu Laurinpoika Karmalan sukua, sama mies, joka kolmisenkymmentä vuotta sitten kerran oli kotoaan lähtenyt kostonhiihdolle Karjalaan, siellä puskivat hänen veljensä kaskimailla ja kalavesillä. Vain muutamia päiviä olivat nuoret papit siellä viipyneet, vaan niin karmiva kaipuu noille kotoisille sydänmaille oli sieltä jäänyt kytemään syntymäsijoillaan vierailleen korvenpojan mieleen, että hänestä vieläkin toisinaan tuntui, kuin koti ja heimo olisi vetänyt häntä väkisinkin luokseen.

Tältä retkeltä he nyt palailivat, yhtyäkseen taas piispan seurueeseen Vesilahden Laukossa. Matkan varrella olivat he vielä ottaneet osaa ristinkantojuhliin niissä kylissä, joiden läpi he kulkivat, kuten viimeksi Lempäälässä. Mutta heidän mielensä ja mietteensä olivat koko ajan tähdätyt eteenpäin siihen tehtävään, jota suorittamaan he olivat kotimaahansa saapuneet ja jonka he kutsumuksekseen käsittivät. He koettivat keskusteluissaan väliin epäillen, väliin toivoen, mitellä voimainsa suhdetta tehtävänsä suuruuteen.

— Työhön on vain nyt päästävä, toisti Pietari vielä hetken kuluttua kärsimätönnä, ikäänkuin jatkoksi jo katkenneeseen keskusteluun. — Silloinpa näemme senkin, missä määrin Suomen piispa on vastassamme ja muuttuuko työmme heti kohta taisteluksi. Jos niin käy, on toimintamme kyllä vaikeampaa, mutta asiallemme siitä ehkä onkin vain etua.

— Kuinka niin? kysyi Silta epäillen.

— Katsos, vasta taistelun kautta käy ihmisille riittävän selväksi niinhyvin se, mitä tahdomme purkaa, kuin sekin, mitä tahdomme rakentaa. Saarnaamasta ei piispa toki voi meitä estää, eivätpä ole voineet piispat, legaatit eikä kardinaalit Saksassakaan kaikilla ponnistuksillaan tukahduttaa pienen munkin totuutta.

— Kaikki riippuu siitä, missä määrin meissä on samaa antautumisen voimaa kuin hänellä sitä totuutta julistaessamme, virkkoi Karpalainen vakavana. — Ja sitä on meidän kyllä syytä yhä uudelleen tutkia.

Hänkin mittasi, niinkuin Silta, tehtävän voimiaan suuremmaksi. Mutta rohkaisevana puhui heille Pietari edelleen:

— Emmepä liiku omalla voimallamme, toverit. Uskomme tulee vain olla lujan, niinkuin se on ystävällämme Jaakko Kurjella, siitä silloin voimiakin saamme. Hän ei epäile, että totuus voi uurtaa vuoretkin, saatikka sitten valheiden tokeet. Hänen luokseen jo rientäkäämme, hän meitä ikävällä Laukossa odottaa, sydämessään palava kipinä. Nyt käymme jo airoihin mekin, Mikko, kas näin, reippaasti ja luottavin mielin!

Pietari oli taas tarttunut airoonsa ja hänen vierustoverinsakin sai pian omansa veteen. He vetelivät nyt tarmolla, ikäänkuin kiirehtiäkseen siihen tehtävään, joka heitä poltteli ja pelotti, ja tosiaankin, nyt helpotti takahangan avustus jo virsujalkaisen Lempäälänpojan sountia. Perämiehenkin leveillä kasvoilla oli taas levollinen ilme ja rauhallisina tähystelivät hänen pienet, harmajat silmänsä kimaltelevan aallokon takaisia kivikkorantoja. Hän viittasi kädellään keulan taa ja virkkoi:

— Noiden saarten lomitse kuultaa jo Laukon selkä. Sen selän takana on Kurki-piispan syntymäkartano.

— Häätalo! lisäsi Pietari. — Mutta niinollen on meillä jo aika peseytyä matkojen pölystä, että perille tultua olemme mahdolliset häähuoneeseen astumaan. Laske, Silta, tuohon hiekkaniemeen, — käväiskäämme taas kerran kotijärven laineissa!

Vasta alotti toukokuu jälkimmäistä puoliskoaan — leikattiin vuosi 1522 — ja vaikka suvi oli tullutkin varhain tänä vuonna, oli keväinen vesi vielä karmivan kylmää. Mutta ihanasti se virkisti noita nuoria pappeja, jotka — saattomiehen ihmeeksi — iloisina ja vapaina kuin poikaset loikkasivat selälliseltä saarelta laineisiin ja sitten rantakivillä kevätahavassa ihonsa kuivasivat. Kuumasti hautoi päivä kosteaa maata, josta nurmen oraat kuin heräten nousivat sakeina sikerminä ja rantavesakossa se aukoili vihannalta helottavia hiirenkorvia. Raikkaana ja puhtaana heräsi kotimaan luonto ja siinä paisteisella rinteellä oli pappisviittoihin taas pukeutuneiden saksanmaisterienkin mieli jälleen kevyt ja valoisa, kuin kukkeimmalla teiniajalla.

Suloinen siinä oli levätä, ennenkuin lähdettiin ihmisten ilmoille, töihin ja taisteluihin. Seläntakaiselta rannalta näkyi Pairekallion kivitörmä, jolta kerran — niin kertoi Silta — kuumaverinen Klaus Kurki, piispan isä, intohimojensa raatelemana ja kolttosiaan katuen, puolensataa vuotta sitten ratsasti syvänteisiin. Sen kallion takana oli kahden selän välisellä kannaksella Laukon kartano, jossa nyt piispa viipyi seurueineen ja jossa paljon muutakin väkeä vieraili. Mutta vasta kaukana sen kannaksen takana oli matkan määrä, alkava työ…

Sinne ihmisvilinään oli nuorten pappien nyt lähdettävä rauhaisalta leporannaltaan.

II. LAUKOSSA.

Kolme päivää oli häitä juotu Laukon vanhassa kartanossa, josta Porkkalan jo elähtänyt herra Steen Jaakonpoika Ille nai Anna Kurjen, piispan sisaren Elinan ja ruotsalaisen ritarin Knut Juhonpojan keskimmäisen tyttären. Viimeisen hääpäivän remuavia iltailoja siellä juuri vietettiin, kun Lempäälästä soutaneet maisterit saapuivat perille piispan seurueeseen yhtyäkseen.

Heidät saatettiin kolkon, harmaakivisen päärakennuksen väljään ruokahuoneeseen, jossa pitkät honkapöydät vielä olivat kukkuroillaan ruokia ja juomia äsken päättyneen aterian jäliltä; kaatuneet kannut ja kosteat pöytäkankaat osoittivat vieraiden olleen täydellä juhlatuulella. Myöhään tulleille katettiin rääpiäiset pöydänpäähän ja korkeaselkäisestä isäntäpenkistä he nyt aterioidessaan katselivat jatkuvia häämenoja ja kuuntelivat viereensä istahtaneen toverinsa, talon vanhimman pojan, Jaakko Kurjen, tarinoita. Tämä oli roteva, lihavahko, tummasilmäinen nuorukainen, jolle papinkauhtana näytti liian ahtaalta, — kiiltävä sotisopa taikka väljä, värikäs ylimyslakki olisi varmaankin hänen pystyä varttaan paremmin pukenut.

— Aamulla jo lähdetään, kertoi nuori Kurki. — Talossa on tosin varustauduttu vielä pariinkin hääpäivään, mutta eno ikävöipi töihinsä Kuusistoon eivätkä piiritysjoukosta saapuneet aatelisherratkaan enää voi viipyä poissa Turusta.

— Turkuunko siis nyt suoraan palataan? kysyi Pietari, intoaan salaamatta.

— Niin, kunhan hääväki ensiksi on saatettu Hämeenlinnaan. Sinne lähtevät myötäjäiskuormat jo tänään venheillä.

Viereisestä, suuresta arkituvasta, jonka mustuneet seinät juhlan kunniaksi olivat vaaleilla verhoilla peitetyt, kuului tanssin tahdikas, verkkanen jyske, jota vuoroin säesti remakka laulu, vuoroin pehmeiden säkkipillien hempeä sävel. Yläkerran komeasta ritarisalista, jossa ylimykset ja hengenmiehet istuivat juomapöytäin ympärillä, helähti tuontuostakin hopeamaljain ja tinakannujen taistelua, ja yhtenäinen porina puhkesi siellä usein meluisaan toraan, joka pian asettui, pian taas uudistuakseen. Ruokahuoneen läpi hulmahteli tanssitupaan väliin väljähelmaisia naisia, joita ihonmyötäisiin kaatioihin puetut nuoret herrat sormenpäistä taluttivat, ja väliin taas horjahtavia ylimyksiä tai punanaamaisia prelaatteja, toiset pysähtyen vastatulleita maistereita tervehtimään, toiset heitä huomaamatta.

Tuokioksi seisahtui Laukon isäntäväki juomaan myöhästyneiden vieraittensa maljan. Elina-rouva, pystypäinen, harmaatukkainen nainen, kulki siinä ryhdikkäänä, valvoen silmänheitoillaan tarjoilua ja antaen kiirettä väsyneille edeskäyville, jotka kuin unessa suhahtelivat keittiön, kellarin ja vierashuoneiden välillä. Helppo oli huomata, että tämä itsetietoinen rouva se Laukossa avaimet hallitsi ja että hänen Ruotsista tullut miehensä, kaljupäinen, harmaapartainen Knut Juhonpoika, oli ainaiseksi jäänyt kotivävyn asemaan.

Jaakko Kurki, joka vain varhaisimman lapsuutensa oli syntymäkodissaan viettänyt — senjälkeen oli hän ollut enonsa kasvattina Turussa ja sitten ulkomailla — esitteli mikäli osasi tovereilleen talon vieraita, joita heidän ohitseen liikkui.

Siihen pysähtyi siten keskustelemaan kaksi nuorta ylimystä. Toinen oli vikkeläliikkeinen mies, joka tuuheiden viiksiensä takaa aina näytti hymyilevän, — Niilo Grabbe, Grabbakan herra. Hän oli äsken vesiteitse tuonut Uudeltamaalta apuväkeä piiritysjoukolle Turkuun ja oli sieltä nyt lähtenyt huvittelemaan Laukon häihin. Hänen tarinatoverinsa oli nuoruudestaan huolimatta vakavan ja ankaran näköinen herra: Erik Fleming, Yläneen ja Kuitian isäntä. Hän olikin jo kuuluisa sotaurho. Jaakko kertoi kuiskaten tovereilleen:

— Hänpä juuri petti viime talvena pahasti Turun linnassa riehuvan juutinjunkkarin, joka rupesi hirttämään kaikki linnassa olevat suomalaiset. Erik oli ajavinaan tanskalaisten asiaa…

— Mutta karkasikin miehineen piirittäjäin puolelle ja tuotti juuteille tappion, — siitä meille jo matkalla kerrottiin, lisäsi Silta. — Uteliaisuudella katselivat nuoret papit tuota jäntevää, hartiakasta ylimystä, jonka vakavilla kasvoilla hänen puhuessaan ei värähdystäkään näkynyt.

— Häneen piiritysväki parhaiten luottaa, selitti Jaakko. — Porvarit ja yksin talonpojatkin häntä ihailevat, vaikka hän onkin heille ankara herra.

Neuvottelevain ylimysten luo saapui nyt tanssisalista kaksi nuorta, korkeapovista naista, jotka sekä nahkasilla reunustettujen pukujensa komeudella että jalopiirteisten kasvojensa kauneudella vetivät kaikkien huomion puoleensa. Siinä oli Erik Flemingin äsken Ruotsista haettu, kukoistava puoliso, Hebla Sparre, maansa ylhäisintä sukua, ja hänen sisarensa Ingeborg, jonka päälaelta jo lesken huntu selälle riippui, — hänen puolisonsa Kristiern Horn, Joensuun isäntä ja Turun entinen linnanherra, oli näet vuosi sitten kuollut. Heitä saatteli Hämeenlinnan vouti Arvid Stålarm, joka oli Laukossa tavallaan kotiväkenä, hänellä kun talon vanhin tytär oli puolisona. Mutta pian tuli näitä ylimyksiä taas tanssisaliin kutsumaan sulhasen eno, suuripäinen Henrik Tavast, ja vanha, pienenläntä mutta ketterä Erik Bitz, joka, vaikka jo polvet vähän pettivätkin, suippokärkisillä kengillään myötäänsä takoi tanssin tahtia.

— Siellä nyt morsiamelta kruunu tanssitaan, kaikki sisään! leperteli tihrusilmäinen äijä, sysien vieraita ovesta tanssitupaan. Mutta lopulta turvautui hän itse mielellään sisään mennessään orpanansa, vakavan Björn Klaunpojan, Lepaan herran, tukevaan käsivarteen. Sinne lappoi nyt yläkerrasta ja joka taholta vieraita: Finkejä, Djeknejä, Illejä. Tarkoin olivat näissä häissä Suomen vapaasuvut edustettuina, vaikka niiden monet parhaat miehet äsken olivatkin menettäneet henkensä Kristian kuninkaan verenjanoon ja häntä vastaan virinneeseen taisteluun.

Laulu ja nauru helähti entistä äänekkäämmin avoimesta ovesta: tuvassa kilpailivat nyt neitoset siitä, kenen vuoro on ensiksi morsiuskruunu kantaa. Tuokion kuluttua talutti jo uupunut sulhanen kruununsa jättäneen morsiamensa tanssihuoneesta pois ja heitä seurasi morsiamen sisar, neiti Brita Kurki, nuori, notkea, pehmytposkinen impi, jonka silmissä vielä kiilsi lapsen riemu. Tämä viehkeä tyttö pysähtyi nyt veljensä viereen pöydän luo tervehtimään saksanmaistereita, jotka juuri olivat ateriansa lopettaneet. Hän viserteli siinä iloisena, nostellen viinikannua vieraalta vieraalle ja kertoen, kuinka korkea ja kaunis oli se morsiusvuode, johon hänen sisarensa hääpäivän iltana oli juhlallisesti saatettu ja kuinka suuret ja raskaat olivat arkut, joissa hänen myötäjäisiään nyt juuri venheisiin vietiin.

— Ja teillekö tanssittiin nyt morsiuskruunu? kysyi Mikko, vilkastuneena uudesta seurasta.

— Ei minulle, ilman jäin…

Tyttö käänsi säteilevät, lapsekkaan avomieliset kasvonsa nuoreen maisteriin päin, ikäänkuin sääliä pyytäen. Mutta hänen silmiinsä kasvoi vähitellen kypsempi katse. Hän tarkkasi nuoren, mustapukuisen miehen hienoja piirteitä, joihin kuitenkin jo raskasmielisyys oli lyönyt leimansa, ja nosti sillä katseellaan rutosti veret Mikon valkoisille ohimoille. Yhtäkkiä hän virkkoi:

— Tekin olette noin nuori vielä, ainiaaksiko itseltänne olette kieltäneet kaikki nuorten ilot?

Mikko kävi hämilleen ja hänen toverinsa katsahtivat merkitsevästi toisiinsa. Jaakko rupesi sisarelleen selittämään, että heille on ilo elämästä määrätty toisenlaiseksi. Mutta nuori Brita peitti kasvonsa kämmeniinsä, virkkaen anteeksipyytävästi:

— Minä lörpöttelen tyhmästi. Ajattelin oikeastaan itseäni, joka nyt Annan lähdettyä jään yksin vanhusten kanssa tänne Laukkoon, kuin erakko minäkin.

— Mutta lähdethän sinäkin nyt isän ja äidin kanssa matkoille, uudelle tilallemme Anolaan, lohdutteli Jaakko siskoaan.

— Niin, kesäksi, — onhan sekin jotakin vaihtelua.

Tyttö kohotti taas kenon kaulansa, mutta nyt katsoi hän vuorostaan säälivästi Mikkoon, jonka silmät pöydän takaa herkeämättä ja kuin hiilostaen häneen tuijottivat.

— Pahoitinko mielenne, enhän toki! Mutta siellä sisällä soi vielä leikarin huilu — tulkaa toki edes katsomaan nuorten karkeloa, sehän ei lie kielletty!

Hän ojensi kätensä maisterille, joka miltei vavahtaen siihen tarttui ja talutti sipsuttavan neitosen vierasjoukon keskitse tanssitupaan.

— Ai, ai, virkkoi Pietari hymähtäen, seuraten silmillään tuon sorjan parin loittonemista. — Ystävämme on tulenarka…

Mikon uinailevaan luonteeseen kuului, että hänessä asui salainen lemmenkaipuu, joka hänet herkästi sytytti. Sitä kaipuutaan oli hän aina koettanut sammutella, — sitä varten hän jo melkein poikasena luostariinkin meni —, mutta se saattoi kuitenkin helposti tehdä hänelle yhä uusia kepposia.

— Pelkäätkö, että tuo kävely voi maksaa hänen rauhansa? kysyi kummeksuen Silta, joka hidasluontoisena miehenä ei sellaista vaaraa voinut ymmärtääkään.

— Eihän toki, lohdutti Jaakko. — Nyt lähdetään jo levolle ja aamullahan matkustamme.

Varhainen oli vielä kevät-ilta, mutta todella jo huudettiin juhlahuoneissa julki, että piispa on käskenyt lopettaa pidot ja vieraiden laittautua maata, — päivän noustua tulee kaikkien aamulla olla jalkeilla! Sitä käskyä oli sekä talonväen että vierasten toteltava. Sillä piispa Arvid Kurki oli todella käskijänä sekä näissä häissä että vanhassa kotitalossaan, jonne hän monen vuosikymmenen kuluttua nyt ensi kerran oli palannut. Kaikki tiesivätkin, että nykyiset Laukon juhlat yhtä paljon vietettiin piispa-enon harvinaisen vierailun kuin Anna-neiden häitten johdosta.

Tanssi taukosi ja laulu katkesi ja nuo Turusta tuodut puhaltajatkin, jotka vuoroin pihalla, vuoroin tuvassa, olivat juhlivain iloksi päiväkausia soitelleet, saivat pistää pillinsä pussiin. Ritarisalista, jossa viinikannut olivat yhä tiheämmin kierrelleet, oli maallisten ja hengellisten herrain tahtoen tai tahtomattaan siirryttävä makuutiloilleen. Samat nopsajalkaiset palvelijat, jotka päivällä olivat heille Laukon kellarista juomia kantaneet, avustivat nyt väsyneet uhrinsa nukkumaan. Ennen pitkää olivat naiset ja miehet jaetut eri puolille, kullekin määrättyihin vierashuoneisiin, ja äsken remuava, valoja välkkyvä häätalo lepäsi taas hiljaisena valjussa yössä.

* * * * *

Päivän punertavana noustessa Säijänselän takaa olivat Särkilahti ja Silta, jotka yhdessä useiden muiden pappien kanssa olivat nukkuneet puisessa kylkirakennuksessa, todellakin pystyssä ja pihalla, missä aamukylmä aluksi selkäpiitä karmasi. Mutta muita vieraita ei vielä näkynyt, siksi uuvuttavat olivat olleet nuo monipäiväiset pidot. Ainoastaan alapihalla harjasivat tallirengit jo niitä komeita ratsuhevosia, jotka olivat satuloitavat lähteviä varten.

Toverukset kävelivät pihalla kierroksen, katsellen tuota vanhaa taloa, joka oli ollut Kurkien suvussa satoja vuosia, aina siitä asti kuin kantaisä, Matti, muinainen pirkkalaispäällikkö, "Kurjen ukko saapasjalka, kulki kivistä vuorta" ja verotti Hämeen lappalaisia. Se oli neliön muotoon umpinaiseksi rakennettu, ja vanhassa, jylhässä kivirakennuksessa, jonka harjalta liehui Kurkien vaakunaviiri, — miekka tähtien välissä — oli kuin linnassa räystään alla ampuma-aukot. Jykevät portit olivat raudoitettua petäjätä.

— Mutta tuo pohjoinen kolkka portin kupeella, johon nyt on kirkko tehty, se oli vielä kymmenen vuotta sitten auki ja autio, kertoi Silta, joka siinä nyt veresteli lapsuutensa muistoja. — Vanhat multimukset ja hiiltyneet hirrenpäät töröttivät vain viholaispehkojen välitse.

— Siihenkö juuri poltti Klaus Kurki vaimonsa ja lapsensa? kysyi
Pietari, joka lapsuutensa ajoilta hyvin muisti nuo kamalat tarinat.

— Siihen. Usein kertoi Jaakon äiti siitä pojalleen ja minulle. Eräänä talviyönä olivat — niin hän kertoi — sisarukset, Arvid ja Elina, heränneet lastenhuoneessa huutoon ja meluun, jota pihalta kuului. He olivat tunteneet savun käryä, olivat kuulleet isänsä julmat kiroukset, jotka kajahtivat pakkasyössä, ja laskulaudan raosta olivat he nähneet tulen hohtavan, — aamulla oli leivintupa poissa portinpielestä ja poissa oli emintimä lapsineen.

— Siitä yöstäkö heihin jäivät kauhunmuistot isästään? tiedusti
Pietari.

— Siitä. He muistavat hänet vain yksin harhailevana, synkkänä miehenä, jota palvelijatkin pakenivat ja jonka rauhattomat, raskaat askeleet yökaudet kolisivat ritarisalissa. Juuri niitä muistoja mainitaan Arvid Kurjen paenneen kotitalostaan, antautuakseen kirkolliselle uralle, vaikka hän olikin Laukon ainoa miehinen perijä. Eikä ole hän sen koommin täällä käynyt.

— Mutta nyt tuli… katso, tuossa hän on itse!

Toverukset olivat tarinoidessaan istahtaneet häitten johdosta pihalle rakennettuun ja sammalköynnöksillä koristettuun huvimajaan ja katselivat siitä Arvid Kurkea, joka nyt täydessä piispallisessa asussaan, hiippa päässään ja kourusauva kädessään, pysähtyi vanhan rakennuksen kiviselle kynnykselle. Hän oli varreltaan kookas, paksu mies, pysty ja vankannäköinen, ja väljä piispanviitta teki hänet vieläkin leveämmäksi. Hänen kasvonsa olivat lihakkaat mutta samalla jäntevät ja hänen katseensa oli kuin harson peitossa, — se oli sellaisen miehen katse, jonka alituisesti on pakko tukahduttaa leimuamaan pyrkivän luonteensa hiilos.

Piispa hengitti siinä tuokion raikasta aamuilmaa, eikä näyttänyt erityisesti suuttuneen siitä, että häävieraat eivät olleet häntä vielä totelleet. Nähtävästi hänkin eli lapsuusmuistoissaan, sillä kun Jaakko Kurki hetken kuluttua astui hänen rinnalleen, ei hän heti päätäänkään kääntänyt.

— Isä, miksi olet täydessä kirkkoasussa nyt matkalle lähdettäessä? kysyi nuori pappi hämmästyneenä.

— Tahdon vielä ennen lähtöämme itse toimittaa messun Laukon uudessa kappelissa, vastasi piispa. Nuorukainen astui silloin askeleen lähemmäs enoaan ja virkkoi hiljakseen:

— Sen olet rakentanut sukumme sovitukseksi, niinkö, isä?

— Niin, Kurjen suku vaatii paljon sovitusta, sitä painaa uhmasynnin kirous, huoahti piispa. — Laukossa on nyt iloittu ja naurettu, mutta kun kymmenenvuotiaana tuosta portista läksin, en ollut täällä ilon ääntä kuullut, — siitä on nyt kulunut yli neljäkymmentä vuotta. Nämä vuodet olen isäni rikosta koettanut sovittaa hartaudella ja hyvillätöillä, mutta sen painon yhäti hartioillani tunsin. Näin sitten kerran unissani kirkon, joka sijaitsi tuolla vanhalla palopaikalla, ja silloin sen oivalsin Jumalanäidin neuvoksi ja armoksi.

— Silloin lähetit tänne kirkonrakentajat?

— Koetin heille neuvoa unissani näkemäni kuvan ja sen mukaan hankin tänne pyhäinkuvatkin, alttarihopeat ja monstranssit. Rooman istuimelta olen ostanut sovituskappeliimme neljänkymmenen päivän aneet jokaiselle, joka tänne saapuu Pyhää Barbaraa, pyhää Henrikkiä taikka pyhää Lauritsaa heidän merkkipäivinään kumartamaan.

Nuori pappi, joka juuri äsken Lutherin koulussa oli itseensä syvälle imenyt vakaumuksen aneiden ja hyvientöiden arvottomuudesta autuuden tiellä, laski melkein häveten katseensa alas, kun ei hän voinut siinä ruveta noita erehdyksiä vastustamaan. Mutta piispa jatkoi innostuneena:

— Nyt on kirous poistettu Kurjen suvusta, niin toivon. Kappelimme olen itse vihkinyt, sisaresi häissä se on uudistettu ja sinun avullasi, Jaakko, toivon pian pyhän paikan maineen Laukosta leviävän!

Vanha piispa ei huomannut, miten alakuloisena hänen nuori heimolaisensa katseli huvihuoneeseen, jossa hänen toverinsa kuunnellen istuivat. Tuloksiinsa tyytyväisen kirkkoruhtinaan huomio kiintyi näet niihin rampoihin ja sairaisiin, joita nyt niinkuin edellisinä päivinä tungeksi Laukon portilla saadakseen piispan esirukouksista apua. Heillä oli mukanaan puuleilit, joihin he piispanmessun jälkeen vihkivettä kokosivat vastaistenkin tautiensa varalle. Piispa antoi heille luvan tulla aamumessuun, mutta lähetti samalla mukanaan kulkevan dekaanon, mestari Konradin, joka jonkinverran taisi lääketiedettä, heidän vammojaan katsomaan ja hoitamaan.

— Hän ei siis luota yksin esirukoukseensa, kuiskasi mestari Pietari huvihuoneessa vierustoverilleen.

— Ei, vastasi tämä. — Ja hän kyllä tietää, millä tavalla uudelle kirkolle on hankittava pyhän maine.

Jo oli vihdoinkin ruvennut häävieraita laskeutumaan ulos talon eri rakennuksista. Miehet tulivat sieltä unisina ja harmajina pitkäin juominkien jäliltä, naiset hiukan aamukylmissään, mutta kaikki jo matkatamineisiinsa sonnustautuneina. Sillä heti kun messun jälkeen oli pala haukattu, oli satulaan noustava. Huvihuoneesta lähteneet papit katselivat kolmatta toveriaan ja lähtivät vihdoin Mikkoa makuusuojasta hakemaan.

— Hän makasi levottomasti yöllä, kertoi Silta. Valvoi ja kääntelihe ja rukoili.

— Siis meni rauha sittenkin!

Aivan oikein, siellä lepäsi Mikko polvillaan madonnankuvan edessä kuoppaisin kasvoin, verestävin silmin, ilmeisessä sielun hädässä. Hän kertoi mielensä kiintyneen naiseen, jonka kuvaa hän ei saanut sydämestään pois, hän tunsi itsensä arvottomaksi toisten kanssa kirkkoon tulemaan.

— Pieniä viettelyksiä ne ovat meille, joiden on suurempiakin voitettava, virkkoi Pietari miltei ivallisesti avuttomalle toverilleen.

Mutta Mikon hienopiirteisiä kasvoja pingoitti tuskainen ilme, kun hän pyyteli:

— Älkää ivatko heikkoutta, joka voi minulle käydä ylivoimaiseksi. Näettehän, taistelen sitä vastaan ja tahdon sen voittaa, mutta tunnen epätoivoa sydämessäni… tuo kytevä taipumus on liian herkkä syttymään.

Pietari, joka ystävänsä herkkyyden ennestään tunsi, vastasi nyt vakavammin:

— Meillä ei ole varaa kiinnittää ajatuksiamme eikä voimiamme oman mielen maallisiin unelmiin.

— Tiedän, Pietari, mutta minkä sille voin, valitti pystyyn noussut pappi. — Se iski kuin salama eilen… Ja jos on syytä pelkooni, etten jaksa taistella vastaan, eikö ole silloin parempi, että luovun kaikesta, mihin en kuitenkaan kelpaa, ja pakenen…

— Luovut kaikesta — herää jo mies! torui Pietari. — Minne pakenet?

— Oi, en tiedä. Voisin olla valmis heittämään pukuni, kutsumukseni, teidät… ja asettumaan maallikoksi sukutilalleni Viaisiin, — niin heikko olen!

— Ja tuomaan sinne emännäksi Brita Kurjen Laukosta, eikö niin? Karpalaisten suku on sekin vanha vapaasuku — eikö niin! — Pietari paljasteli näin ystävänsä hätäiset mielikuvat, ja jatkoi. — Joutavia, sairaita houreita! Eilen kiitit, Mikko, minua siitä, että rohkasin Siltaa hänen epäilyksensä hetkellä. Nyt sanon sinulle: Mikael Karpalainen, huolla pukusi, huuhdo kasvosi ja tule kirkkoon! Pieni voitto itsestäsi, se on nyt pakosta, — katso, toiset jo menevät!

Sen sanottuaan käveli Pietari edellä ulos ja tuokion kuluttua asteli todella Mikkokin Sillan rinnalla, kalpeana ponnistuksestaan ja sivulleen katsomatta, pihan yli Laukon uuteen kappeliin.

Siellä upeasti sisustetussa pyhätössä jo odotettiin piispanmessun alkamista. Naisten puolella seisoi äitinsä rinnalla talon nuori neitonen ja hän tervehti hyvän ystävän luottavalla katseella kirkkoon viimeisenä astuvaa, murheellisen näköistä maisteria. Jopa tervehti toisenkin kerran. Messu rupesi alttarilta soimaan, hyvänhajun savu täytti pienen pyhätön, ihmiset kumarsivat päänsä rukoukseen. Mutta neitosen silmä pälyi kulman alta kysyvänä. Miksei vastannut kalpea maisteri hänen tervehdykseensä ja miksi oli noilla hienopiirteisillä kasvoilla, joista kuva jo oli pureutunut hänen hentoon mieleensä, vielä eilistä kärsivämpi ilme…?

Mutta Silta nyökkäsi päätään Pietarille: Mikkoveli taistelee urhoollisesti ja voittaa kyllä lopuksi.

* * * * *

Piispa ei malttanutkaan saattaa hääjoukkoa Hämeenlinnaan asti, josta suuri valtatie, "Hämeenlinnan härkätie", vei Turkuun. Yön levättyään Sääksmäen Akaan kylässä oikaisi hän seurueineen sieltä kangaspolkuja pitkin suoraan Satakunnasta tulevalle vanhalle huovitielle.

Nummi kumisi ja somer soi ja saattueen etunenässä ajavain piispansoturien vaskiset kypärät välkähtelivät, kun ratsut notkosta nousivat kankaalle, missä päivä kultasi suorarunkoiset petäjät, joiden lomitse kiemurteli tuo loppumaton jono. Siinä oli aatelisherroja loistavissa asepuvuissa ja höyhenhatuissa, oli mustia, lierihattuisia pappeja ja väljäviittaisia prelatteja, jotka varovasti ratsujaan ohjasivat, ja näiden lomissa vilahtivat helakoilta vaaleat, pitkäliepeiset naispuvut. Saattueen päättivät kuormahevoset ja henkivartijat — niitä oli piispalla toki vielä mukanaankin, vaikka hän enimmät aseväkensä olikin luovuttanut Turunlinnan piiritysjoukkoon. Vara oli näet pidettävä, aika oli rauhaton. Kuta lähemmäs rantaseutuja jouduttiin, sitä yleisemmin koskikin keskustelu noissa ratsastavissa ryhmissä sota-aikoja ja tuota pitkällistä piiritystä. Sitkeä tanskalainen, Tuomas-junkkari, piti Turun linnassa aina vain puoliaan, vaikka Suomen väki Ruotsin uuden valtionhoitajan, Kustaa Vaasan, lähettämäin apujoukkojen kanssa jo talvikauden oli taistellut karkoittaakseen juutit pois Suomesta.

Erik Fleming selitteli juuri piispalle piirityksen vaikeuksia. Tanskalaisilla on niin paljo paremmat varustukset, heillä on säännöllistä palkkaväkeä ja linna on luja.

— Mutta nyt kun veljesi Iivar on tullut laivoillaan Ahvenasta, nyt pistämme kyllä Tuomaan lopullisesti vasaran ja alasimen väliin, kehui aina toivehikas Niilo Grabbe, joka Erik herran rinnalla ratsasti.

— Kiirettä nyt onkin pidettävä, virkkoi Fleming. — Tanskalaiset voivat saada apuväkeä minä päivänä tahansa; he olisivat kai jo saaneetkin, ellei Sören Norbyn olisi sitä pitänyt ensiksi viedä Tukholmaan, joka myöskin on pulassa.

— Huimaan hyökkäykseen käymme heti palattuamme, intoili Niilo herra.

— Olkoon onni aseillanne, uljuutenne tunnemme, virkkoi piispa, seisottaen huokasemaan ratsuansa, joka, vaikka olikin harvinaisen kookas ja lujaluinen, jo pahasti hikoili raskaan taakkansa alla.

Hän laski ilmeisesti tahallaan sotaherrain korskuvat orhiit ohitseen, jättäytyäkseen jälemmäs. Sieltä saapui näet hänen perässään pieni pappisparvi, jossa kulkivat nuo neljä Saksasta äsken palannutta maisteria, Jaakko Kurki tovereineen, ja siihen seuraan piispakin nyt liittyi. Mestari Konrad selitti juuri näille ulkomailta äsken palanneille miehille, miten olot heidän kotimaassaan olivat päässeet ajautumaan siihen onnettomaan perukkaan, missä monet heidänkin sukulaisistaan äsken olivat mestauslavalla sortuneet.

— Kaksi vuotta sitten sai vihdoin Tanskan nuori Kristian-kuningas Ruotsin valtikan käsiinsä ja hän ryhtyi heti sammuttamaan kaiken vastarinnan vereen.

— Täällä Suomessakin, ihmetteli Pietari. — Täällä ei häntä kuitenkaan liene juuri vastustettukaan.

— Niin, me täällä Suomessa koetimme aluksi alistua uuteen esivaltaan, kertoi dekanus. — Mutta pian lähti meren takaa tulemaan hirmuviesti toisensa perästä, sitten rupesi mestauskirves täälläkin heilumaan…, taisteluun hirmuvaltaa vastaan ryhdyimme silloin mekin.

— Ja nyt toivomme pian siitä selviytyvämme, lisäsi piispa, rohkaisevasti pakinaan puuttuen. — Silloin on ryhdyttävä lääkitsemään sota-ajan haavoja ja järjestämään monia hämmennyksiin joutuneita kirkollisiakin oloja maassamme.

Nuoret papit ratsastivat ääneti, ymmärtäen, että piispa nyt aikoi heille jotakin puhua, ja odottaen jännityksellä, mitä hän heille puhuisi. He tiesivät, että hän kiinnitti heihin suuria toiveita; hän oli valppaasti seurannut heidän opintojaan ulkomaillakin ja heitä taloudellisesti paljon auttanut, mutta hän tiesi epäilemättä myöskin, että he olivat siellä liittyneet paavilaista kirkkoa arvostelevaan liikkeeseen. Matkan varrella ei piispa vielä ollut heitä tarkemmin puhutellut eikä tiedustellut heidän aikeitaan — nyt hän siis siihen kävi käsiksi.

— Rauhan työhömme tulette te maisterit hyväksi avuksi, virkkoi Arvid Kurki kotvasen kuluttua äskeistä ajatustaan jatkaen. — Opintonne ovat nyt päättyneet, eikö niin, ja ulkomaan yliopistoihin teitä ei enää mikään sido?

— Ei muu kuin pieni velka Lyypekkiin, ja sekin on jo pantu sinun tiliisi, eno, vastasi leikkisästi tuo harteikas Jaakko.

— Ahaa, ystäväni Herman Bremen on teitä taas lainalla avustanut, huudahti piispa, jota tämä pila näkyi huvittavan. — Hän on avustanut kaikkia suomalaisia maistereita, sillä hän tietää maksuksi aina saavansa Turun piispantuolilta voita ja lohta. Hän ei teitä kiristä, — olette siis nyt vapaat Suomen kirkon palvelukseen. Miten olette sen työnne itse ajatelleet?

Niin äkkiä singahti tämä kysymys nuorille papeille, että he hetkeksi kaikki vaikenivat. Olihan heillä suuret suunnitelmansa, joita he eivät suinkaan aikoneet pitää salassa, mutta miten esittää ne muutamin sanoin piispalle, jonka kysymys ei nähtävästi opin asioihin kohdistunut? Vältellen vastasi senvuoksi Jaakko enolleen:

— Olemme ajatelleet työssämme soveltaa sen, mitä olemme oppineet.

— Niin, tietysti, puhui piispa harvakseen. — Ja kukin luonnonlahjojensa mukaan, eikö niin, alalla, johon hänen taipumuksensa parhaiten soveltuvat. Teistä nuorista täytyy meidän vanhojen nyt valmistaa työmiehiä hiippakuntaamme. Kirkkomme tarvitsee uutta voimaa, kapitulimme uutta vauhtia. Ja teidän tieteellisistä opinnoistanne olemme saaneet hyviä tietoja, varsinkin sinusta, Pietari.

— En matkallani yksinomaan tieteelle elänyt, vastasi Pietari hiljaa, vielä epävarmana siitä, mihin piispa puheillaan tähtäsi.

— Mutta perusteellisia opintojasi nyt etupäässä tarvitsemme, kiirehti piispa lisäämään, tahtoen ilmeisesti itse johtaa keskustelun. — Kapitulin koulu on ruvennut kangistumaan, sinusta olen toivonut siihen verestäjää, — eikö totta, siihen työhön suuret lahjasi viittaavat.

Pietari vastasi vielä epävarmana, mutta nousevin toivein:

— Siihen ilolla ryhdyn, kun vain voinen toivoa teidän korkea-arvoisuutenne kannatusta uudistuspyrinnöilleni.

— Kuinka et voisi, kunhan saat teinit oppimaan…

Piispan katse osotti, että hän kyllä oivalsi Pietarin tähdänneen sanoillaan syvemmällekin. Mutta hän ilmeisesti tahallaan vältti ajan polttavaa opinuudistuskysymystä, jonka hänkin epäilemättä kuitenkin jo tunsi. Hän jatkoi vain suunnittelultaan:

— Niin, kouluamme olen ensiksi ajatellut, toiseksi olen ajatellut — itseäni. Tarvitsen apulaisen, — olen jo vanha, — käsisihteerin, kansellariuksen, sellaisen nimittäin, joka ei ainoastaan voi käskystäni kirjoittaa, vaan myöskin avukseni ajatella. Siihen olen jo kauan ikävöinyt sinua, Jaakko, olethan minulle läheisin, poikani.

Jaakolle se ehdotus oli yllätys, pitihän piispan jo paremmin tuntea hänen pyrkimyksensä. Hän vastasi senvuoksi vakavana:

— Se tehtävä olisi minulle kunniakas ja rakas, ellei se vain kävisi minulle liian vaikeaksi, eno.

— Se voi vaikeaksi käydä, milloin meistä toisen täytyy alistua. Mutta sellainen on aina vanhan ja nuoren suhde. Olenpa tässä sinunkin etuasi ajatellut. Olet Kurjen sukua, itsepäistä ja kiivasta, juuri meidän täytyy oppia varsoina valjaissa kulkemaan.

Sen lausui piispa melkein ankarasti, mutta heittäysi samalla taas leikilliseksi. Hän ratsasti leveähartiaisen sisarenpoikansa rinnalle toisten edelle, pysähdytti molemmat hevoset tuokioksi aukealle aholle ja virkahti:

— Katsokaa, emmekö olekin komea parivaljakko Suomen kirkkoa johtamaan. Ja kun minä kerran kaadun, olet sinä Jaakko yhtä tukevana pystyssä.

Todella, se oli komea pari: Ryhti luja ja vakaa molemmilla, pää pysty, voimaa koko vartalo. Niin olivat he siinä kuin isä ja poika, se mielikuva tuli jokaiselle saattueen jäsenelle, jotka nyt peräkkäin ratsastivat esiin metsästä kaikuvalle mäelle; Ja moni varmaankin itsekseen ajatteli, että kun kerran Arvid-piispan aika jättää, silloin on jo seuralainen tiedossa.

Mutta pian kannusti piispa taas väsynyttä juhtaansa ja kääntyi jälleen vakavaksi käyneenä Mikael Karpalaisen puoleen, joka ääneti oli omissa murheissaan toisten sivulla pysytellyt:

— Entä sinä, Mikael, et kai aijo enää palata takaisin pyhän Olavin luostariin?

— En ollut aikonut…

— Oikein, poikani, — juuri sinuakin on kapitulimme kaivannut. Eiväthän veljeskunnat ole suorastaan piispallisen hallintomme alaiset. Mutta niiden esimiehet ovat tästä maasta kaukana ja elämä luostareissa ei ole moitteetonta…, ne alentavat kansan silmissä kirkon arvon…, meidän on pakko niitäkin valvoa. Sinä olet vielä veljeskunnan jäsen…, meidän on ryhdyttävä koventamaan luostarikuria!

— Puhdistusta siellä kaivataan, vastasi hiljainen miettijä. — Mutta minä siihen tuskin olen oikea mies…, kunpa voisin pitää itseni kurissa…!

Toverit hymähtivät ja piispakin, vaikkei hän tuntenut hymyn syytä, jatkoi naurahtaen:

— Niin itsemme…, se on usein vaikeinta, mutta se on taas toinen asia. Sinullekin olemme siis nyt löytäneet tärkeän uudistustehtävän.

Kurki-piispa ilmeisesti nautti jaellessaan nuorille maistereille jo ennakolta suunnittelemiaan elämäntehtäviä. Viimeksi kääntyi hän Sillan puoleen, puhuen:

— Ja sinut, Pietari Manunpojan, tarvitsemme vihdoin tuomiokirkossa. En erehtynyt silloin, kun sinut Vahvajärven salolta teiniksi valitsin, olet uskollinen työssäsi, vähässäkin tunnollinen. Kirkossamme ovat työt uusien alttarien ja sielumessujen kautta nopeasti lisääntyneet eivätkä kaikki kuoristat, sen pahempi, täytä hutiloimatta tehtäviään. Sinä et luottamustani petä.

— En, isä, en sitä tahdo, kaikesta olen sinulle velkaa. Pelkään vain…

— Elä pelkää mitään, hoida vain huolella tuntisi! — Piispa korotti taas äänensä reippaaksi ja rohkaisevaksi, jatkaen: — Ilolla teitä kaikkia nyt tervehdin työhön, jonka toivottavasti voimme hiljalleen alottaa jo "inter arma", kunnes rauha maahan palaa.

Silta istui kärsivän näköisenä satulassa. Hän oli huono ratsumies, mutta pahemmin kärsi hänellä kuitenkin sielu kuin ruumis. Olihan häneltä tukkeutunut suu juuri kun hän oli aikonut suoraan ja avomielisenä purkaa piispalle sydämensä huolet. Tiukkaan oli hän ajatellut vastausta asemaansa ja ristiriitaansa ja lopuksi tullut siihen päätökseen, että hänen on alunpitäin ilmaistava hyväntekijälleen kaikki… Mutta nyt katkasi piispa hyväntahtoisella hymyllä koko keskustelun. Avuttomana katseli Silta tovereitaan, jotka kaikki olivat käyneet alakuloisiksi. He olivat vihdoin oivaltaneet piispan tarkoituksen. Hän oli heille kullekin valinnut soimet ja sopet, joihin hän aikoi pistää heidät oman valvontansa alla työskentelemään, hän aikoi heidät tosiaankin aisoihin valjastaa, estääkseen heitä ominpäin kulkemasta. Nuoret papit tunsivat, että heidän olisi heti ollut selvemmin esitettävä piispalle se, jota varten he olivat kotimaahan palanneet.

Ja kaikkien iloksi korottikin Pietari Särkilahti vielä äänensä:

— Isä, se mitä Silta pelkää, se huolettaa meitä kaikkia. Meille on opintomatkallamme avautunut uusi maailma, sitä emme saa sinulta salata. Vanhat käsitykset kirkon opista ja tehtävistä ovat muuttuneet…

Piispa hymähti, ikäänkuin sangen pieneksi arvaten maisterin mainitseman huolen:

— Ah, niin, minä ymmärrän. Tehän olette nyt viimeksi kaikki opiskelleet Wittenbergissä ja siellä kätkeneet mieleenne niitä uudistusoppeja, joita levittää tuo tarmokas augustiiniläistohtori, Martti…, mikä olikaan taas hänen sukunimensä?

— Luther…

— Juuri niin, olenhan hänestä minäkin kuullut. Erinäisistä dogmeista, aneista ja sakramenteista, on hän joutunut riitaan esimiestensä ja Pyhän Istuimenkin kanssa, ja hän on koonnut ympärilleen suuren lahkon… Te olette tietysti kuunnelleet häntä ja innostuneet…, nuorten mieli on herkkä…, en teitä siitä moiti, päinvastoin. Omaksukaa vain mieleenne se, mikä tuossa uudistusopissa saattaa olla hyvää…, mutta käytännölliseen työhömme täällä kaukana Suomessa ei se toki paljoa vaikuttane.

Pietari Särkilahden leveät leuvat värähtivät. Hän kiirehti hevosensa lähemmäs piispaa ja rupesi lämmöllä puhumaan:

— Ei, isä, se uusi käsitys kirkon tehtävistä, joka meihin on syvälle vakaantunut, ei voi jäädä meissä vain kylmäksi tiedoksi, meidän täytyy koettaa toteuttaa se elämässämme ja työssämme. Eihän ole yksin Luther todistanut välttämättömäksi perusteellisia uudistuksia paavillisen kirkon kangistuneisiin jäseniin…

Piispa nyökäytti päätään myöntävästi:

— Sehän on totta. Kirkkomme kaipaa nuortumista, kristillinen tieto syventämistä…

— Uutta henkeä se kaipaa, huudahti Jaakko, — totuutta ennen kaikkea…

— Rauhoitu, Jaakko! — lausui piispa lujemmin. — Uuden heräämisen siunauksia saamme kyllä tännekin, jahka siellä ensiksi akanat nisusta seulotaan… Älä keskeytä minua — en ole sokea, katoolisessa kirkossa on epäkohtia, ja vaikka en Lutherinne oppeja vielä paljon tunne, niin lienee niissä hyvääkin: Opetus kansan kielellä, ihmisten välittömämpi suhde Jumalaan… Totuutta on teillä oleva tilaisuus työssänne toteuttaa, mutta syöksähtäviltä uudistuksilta on säilytettävä itse perustus, jolla kaikki lepää.

Piispa puhui rauhallisesti, odottamattoman suvaitsevasti, hän ei näkynyt tahtovan vieraantua nuorista apulaisistaan, joihin hänen lemmikkipoikansakin kuului. Mutta Pietari tunsi, että tuo piispan kanta juuri oli heille vaarallisin, koska se pian oli heidät soppiinsa nukuttava, ja siksi hän vallan kiihtyneenä laukasi täpötäydestä sydämestään:

— Ei, isä, juuri tuo perustus on kirkosta hengen kuolettanut. Se on kuolleisiin muotoihinsa jäykistynyt ja käynyt pimeäksi, me tarvitsemme siihen valoa!

Nyt eivät piispan kasvojen jäykät piirteet enää äskeiseen hymyyn sulaneet. Mutta tyynenä hän vieläkin vastasi:

— Käytät suuria sanoja, Pietari, veresi on liian kuuma, varo ettei se sinua kesken polta! Mutta olethan samalla järkimies. Olisihan hölmöläisten oppia repiä perustuksia myöten alas rakennus, jotta siihen saataisiin valoa. Mihin valoa — raunioihin!

Jaakko Kurjen kasvoille kohosi nyt samanlainen tumma puna, joka jo ruskoitti hänen edellään ajavan enonsa niskassa, ja hän virkahti melkein läähättäen:

— Paavillisen kirkon täytyy kaatua, jotta uskonnollinen elämä pääsisi kansoihin leviämään. Ja meidänkin työnämme on oleva sen eksytysten murtaminen…

Kurki-piispa käännähti nyt perässään ajavain nuorten pappien puoleen ja pari kertaa kuohahti hänen korkea rintansa huomattavasti. Hänen silmistään näytti harso hetkeksi hälvenevän, paljastaen yhdellä väläyksellä pohjattoman intohimojen ahjon. Mutta hetkeksi vain. Lujalla kädellä tarttui hän hevosensa ohjaksiin. Mutta ennenkuin hän niitä nykäsi, virkahti hän rintaäänellä:

— Korjaustyötä voidaan tarvita kirkossamme, varottava vain on, ettei pääse pimeydenruhtinas rakennusmestariksi. Mutta sen me varommekin. Teitä nuoria koetamme ymmärtää: teissä on intoa ja lämpöä ja se on hyvä, sitä tarvitaan. Eikä tee mitään, vaikka sitä aluksi läikähtäisi yli laitojenkin, kun kuitenkin on ohjaksissa voimakkaampi käsi ja johtava tahto. Tervetultua työhön —, pysytte luonani toistaiseksi ja odotatte vain lähempiä määräyksiäni.

Nyt nykäsi piispa ohjaksista ja hänen roteva ruunansa hölkkäsi eteenpäin nuorten pappien parvesta. Nämä katselivat kalpeina ja vakavina karua kangasmaisemaa, joka juuri rupesi metsästä aukenemaan. Kotvaan aikaan ei heidän piirissään mitään puhuttu. Vihdoin virkkoi Mikko, joka kärjistynyttä keskustelua sivulta oli kuunnellut:

— Se on siis taistelua!

— Taistelua siitä, kumman into ja tahto on lujempi, totesi Jaakko varmasti, salaamatta kuitenkaan äänessään soivaa surua. Mutta Pietari lisäsi rohkeasti:

— Niin täytyy ollakin, siten vain on työmme mahdollinen!

Mutta Silta hautoi hiljaisissa mietteissään tapahtunutta keskustelua. Se oli hänelle kylläkin aseman kärjistänyt, mutta ei sitä selventänyt, — ei, sen pahempi!

* * * * *

Metsäiseltä harjutieltä laskeutui piispan seurue pitkänä, kiemurtelevana jonona hiekkaista rinnettä pitkin aukealle alangolle, missä pienen, harmajan kylän paikkeilla oijustie yhtyi vanhaan huovitiehen. Siihen kanervikkorinteelle pysähtyisivät etummaiset parvet ja ryhmä ryhmän jälkeen laskeutui satulasta. Piispalle oli näet siinä vaihdettava uusi ratsu ja hetkisen sai seurue samalla hevosiaan syöttää ja itsekin levätä. Mielihyvällä venyttivät kaikki pitkästä ratsastuksesta kangistuneita jäseniään. Eväät otettiin esille ja paisteisella ahteella haukattiin, kylän lasten aidan takaa kurkistellessa, kiireinen pala. Sillä pitkään ei ollut aikaa syöttöpaikalla viipyä, piispa kun aikoi jo iltapäivämessuksi ehtiä Turkuun ja sieltä vielä samana iltana Kuusistoon.

Mutta kun orhiit vielä parhaillaan rouskuttelivat ohriaan tien varrella ja ajajain lepäilevät parvet olivat eväihinsä kiintyneet, silloin saapui Turusta päin huimaavaa vauhtia viilettäen ratsumies, sama, jonka Erik Fleming edellisenä iltana oli ennakolta lähettänyt viemään saapumisestaan sanaa piiritysjoukkoon. Hengästynyt huovi kysyi hätäisesti herraansa ja tuokion kuluttua nähtiin Erik Flemingin nopeasti rouvaansa hyvästelevän ja sitten nousevan vereksen ratsun selkään. Häntä seurasi Niilo Grabbe ja pari asepalvelijaa ja he lähtivät täyttä neliä karauttamaan Turkuun päin.

Piispan seurueessa ei kotvaan aikaan käsitetty, mitä siinä oikein oli tapahtunut. Vasta vähitellen lähti ryhmästä ryhmään kulkemaan kuiskiva sanoma:

— Tanskalaisten laivasto on laskenut Turunlinnan alle.

— Sören Norby on sinne itse saapunut, mukanaan suuri sotajoukko!

— Tuomas junkkari on apua saatuaan käynyt ryntäämään piirittäjiä vastaan. Taistelu on alkanut Tallinmäellä.

— Juuttien ylivoima on suuri, Turussa on hätä…!

Sellainen oli viesti. Piispan ympärille, joka viitta hartioillaan, kookkaana ja leveänä seisoi kanervikossa, keräytyivät hänen kanunkinsa ja jälellejääneet aateliset hölmistyneinä neuvoja kysymään, ja hätääntyneet naiset häärivät siinä yhä udellen uusia tietoja. Tuokion seisoi piispa pää kumarassa. Sitten viittasi hän henkivartijoilleen ja käski satuloida ratsut.

III. KOROISTEN RAUNIOILLA.

Kellertävässä kevättulvassaan virtaavaa Aurajokea ylöspäin souti illansuussa raskaita lastivenheitä toinen toisensa perästä, ponnistellen sen parin neljänneksen päässä kaupungista olevan multarannan ohitse, jossa vanha Turku oli sijainnut, ennenkuin tuomiokirkko rakennettiin Unikankarin mäelle. Vihaisimmin puski virta vastaan sen jyrkkätörmäisen niemen kohdalla, missä Vähäjoki laskee pääjokeen, eivätkä joutaneet vastasenvetäjät siinä kuin ohimennen ihmettelemään, mikä suuri pappisjoukko nyt seisoi vanhan piispanlinnan raunioilla. Mutta sen pienen haapion soutajat, joka lastivenheiden lomitse laski viistoon joen poikki juuri linnantörmän rantaan, ne tiesivät, mitä pappiskokousta nyt Koroisissa pidettiin: Siellä odotti piispa seurueineen tietoja Turusta ja käymässä olevasta taistelusta.

Näitä tietoja palasivat juuri nuo pikkuvenheen pappispukuiset soutajat piispalle hankkimasta.

— Olisipa täällä Kurjella nyt turvallinen pesä, jos Koroisten linna vielä olisi pystyssä, virkkoi heistä vanhempi raunioita katsellen, kun venhe virrasta solui rantasuvantoon. — Mutta tämä linna katsottiin kai liian halvaksi asunnoksi Suomen mahtaville kirkkoruhtinaille.

— Sehän kuuluu palaneen sata vuotta sitten tämä linna, josta alkujaan kristinuskoa Suomeen levitettiin. — Niin tiesi toinen pappi, sauvoen rantaa myöten valkamaan. — Tänne oli silloin palanut linnan kappalainenkin, eikä senjälkeen enää ruvettu Koroisia korjaamaan.

— Ei, rakennettiin piispoille kahta uljaampi linna Kuusistoon, jonne Kurjen mieli nytkin palaa. Mutta sinne taitaa hänen näissä oloissa käydä vaikeaksi lentää.

— Mikä tulee siis eteen meille ja koko suurelle seurueelle? kysyi ensiksi maihin noussut, katsellessaan törmällä liikkuvaa väkeä.

— Niin, sanoppas se! En tiedä muuta, kuin että me seuraamme joukkoa…

Miehet läksivät jo nousemaan törmälle. Siellä korkealla linnanrauniolla, jonka keskiosa vielä oli vyörymättä säilynyt, seisoi piispa turkislevätissään, levotonna tähystellen Turkuaan, josta tuomiokirkon vaskitettu katto ilta-auringon kiilloittamana kimalteli matalan rantavesakon ja piispanpeltojen yli. Hän oli Laukosta palatessaan pysähtynyt tähän vanhaan piispankartanoonsa, jossa muinoin oli ollut Suomen kirkkohallinnon tyyssija ja jonka matalassa puurakennuksessa piispat vielä viime aikoihin asti olivat asustaneet silloin tällöin, kun kulku Kuusiston saareen oli hankala. Huonoenteiseltä näytti lännen ranta. Aningaisten puoli Turkua oli sakean savun peitossa; savun keskeltä leimahteli yhä leveneviä liekkejä ja kuului torvenpärinää ja tykinpauketta. Piiritysjoukon oli täytynyt peräytyä linnan luota, siitä oli jo päivällä sanoma saapunut. Nyt varrottiin, jaksoivatko Fleming-veljekset pidättää vainonväkeä edes kaupunkiin pääsemästä.

Jännittynein mielin kääntyi piispa törmälle kiipeäväin pappien puoleen, odottaen näiden viestiä.

— Sillalla jo taistellaan, kertoi hengästyneenä nuorempi papeista, joka ensimmäisenä raunioille ehti.

— Meikäläiset ovat siis väistyneet Aningaisten puolelta? kysyi piispa.

— Niin ovat. Peräytyessään sytytti Ivar Fleming siellä ruutiaitan, ettei se joutuisi juuttien saaliiksi, ja siitä nyt palo leviää.

— Kirkon puoli on siis vielä meikäläisten käsissä?

— On, mutta kauan he eivät voi sitä puolustaa. Sören Norby on jo laskenut laivoistaan väkeä luostarin rantaan…

Airut viittasi Kaskenmäeltä valkoisena paistavaan luostarirakennukseen ja jatkoi:

— Turkulaiset pakenevat kaikille suunnille, kantaen tavaroitaan minkä jaksavat ja ajaen lapsiaan ja karjaansa edellään. Siellä on sanomaton sekasorto.

— Kuuluuhan se tännekin, huoahti piispa, katsahtaen joentakaiselle rannalle. Siellä hämeentieltä kajahti iltatyyneessä juoksevan karjan kellojen kilinää ja tientäydeltä pakenevain perhekuntain hätäisiä huutoja. Turun asukkaat tunsivat juuttien julmuuden heidän entisiltä retkiltään ja muistivat varsinkin tuoreesti sen verisen hävityksen, johon Otto Rud merisisseineen 13 vuotta sitten oli upottanut heidän kotinsa ja omaisensa. He eivät nyt millään hinnalla tahtoneet samaan verilöylyyn joutua, vaan koettivat henkensä edestä paeta. Toisia pakolaislaumoja näkyi juoksevan peltoja pitkin metsään päin, toisia taas joella souti.

— Tapasitteko kapitulissa ketään? kysyi piispa edelleen.

— Tyhjä oli, niin kuin kirkkokin. Tuomiorovastintalosta oli vanha Vennä jo aamulla lähtenyt maatiloilleen, eikä näkynyt enää toisiakaan prelaatteja.

Piispa vaikeni, syventyen taas tuota yhä sakovaa savumerta tähystämään. Muutamat papit hänen seurueessaan kuuluivat hätäilevän ja huokailevan, että miksi tässä viivytään, miksei lähdetä pakosalle. Mutta piispa ei ollut heitä kuulevinaankaan. Tuokion kuluttua hän hiljemmin kysyi Turusta palanneilta:

— Näittekö Kuusiston huoveja siellä taistelupaikalla?

— Oli toisten joukossa niitäkin, sekasin ovat siellä nyt eri herrain väet…

Kaikki tiesivät piispan vielä tuumivan päästä Kuusistonsa muurien turviin. Hän oli sitä varten jo taipaleelta lähettänyt mestari Konradin muutaman henkivartijansa seuraamana Piikkiöön ottamaan selkoa, olisiko hänellä nyt tuossa lujassa linnassaan suojapaikkaa. Sen väki ja aseetkin olivat kyllä pahaksi onneksi luovutetut Turunlinnan piiritysjoukolle, mutta piispa toivoi, että Kuusiston linnanvouti olisi viime hetkessä palauttanut väkensä piispanlinnaa puolustamaan. Siinä tapauksessa olisi hän kiertotietä vieläkin seurueineen pyrkinyt sinne, — ennenkin oli Kuusisto kestänyt juuttien piirityksen.

Tiedettiinpä siinä törmällä syykin, miksi piispa niin hartaasti ikävöi linnaansa. Siellä ei ollut ainoastaan hänen suuri perintöomaisuutensa, kultansa ja hopeansa, hänen kirkkokalleutensa, arvokas kirjastonsa ja brevaarionsa, — siellä oli hänelle jotakin vieläkin kalliimpaa. Jo Otto Rudin retken aikana olivat toimeliaat kanungit saaneet sinne salaa pelastetuksi tuomiokirkon kalleimmat pyhimysjäännökset, ennen kaikkea Pyhän Henrikin hopeoidut luut. Asia oli ollut papiston salaisuutena — se arkku, jota Heikinmessuissa tällävälin oli Turun rahvaalle näytetty, oli ollut väärä — ja nämä Suomen kirkon suojelusaarteet tahtoi piispa Kurki nyt ennen kaikkea pelastaa millä hinnalla tahansa.

— Mutta miten? puheli hän itsekseen, astellessaan edestakaisin raunion laella. — Tuoko Konrad sieltä ajoissa tietoja ja minkälaisia? Ja jos ei Kuusisto kestä, mitä sitten? Jätämmekö kirkon kalleudet vihollisten ryöstettäviksi, vai jättäydymmekö tänne juuttien armoille, koettaaksemme sovitteluilla pelastaa, mitä pelastaa voi?

Päivä laskeutui jo matalalle, paistaen himmeästi kuin harson läpi läntisten savumäkien takaa. Joensuulta soinut tykinpauke talttui ja lakkasi: ja taas oli kaikki kaamean äänetöntä. Mitä se merkitsee? Hätäilevinä kulkivat piispan seurueeseen kuuluvat naiset, jotka, samoinkuin enimmät papitkin, olivat majoittuneet Koroisten puurakennukseen, törmällä, kysellen, miksei lähdetä jotakin pakopaikkaa hakemaan. Piispa kuuli illan kolakassa tyyneydessä ne kuiskivat kysymykset, mutta ei ollut niitä vieläkään kuulevinaan.

Vihdoin rupesi joen takana taas näkymään liikettä ja sieltä kuului rientävän sotaväen raskasta töminää. Taas viiletti venhe, jonka perässä ratsuja uitettiin, viistoon joen yli Koroisten rannalle.

— Onko se Kuusiston airut? kysyi piispa malttamatonna seuralaisiltaan.

— Ei, siinä näkyy tulevan herra Erik Fleming, vastattiin.

— Hänkin on siis jo lähtenyt Turusta!

Vankkaryhtinen soturi, turkulaisten suosikki ja toivo, nousikin kotvan kuluttua parin huovin seuraamana ravakasti törmälle ja kiirehti puurakennukseen, odottavain naistensa luo. Kohta sieltä palattuaan käski hän asepalvelijain viipymättä satuloida rouville ratsut. Heitä odottaessaan puhui hän alhaalta pihalta ylös piispalle.

— Isä, täällä ei ole sinullakaan nyt enää turvallinen olinpaikka.
Juutti on voitostaan juopuneena.

— Vihollinen on siis voittanut ja te peräydytte? kysyi piispa.

— Pakko on peräytyä ylivoiman alta, jotta taas toisen kerran voitaisiin taistella ja voittaa.

— Tanskalaisten käsiin jää siis jälleen onneton maamme, huoahti piispa raskaasti. — Ajaako vihollinen teitä takaa tännepäin?

— Ei ole tietoa, seuraako hän meitä vai toisia, jotka peräytyvät Kupittaan tietä, vai jääkö hän Turkua ryöstämään, kertoi Erik herra, lisäten: — Mutta jos junkkari Tuomas von Greendorp vain tietäisi meidän kahden täällä olevan, niin hän varmasti joukkoineen tänne hyökkäisi.

Piispa katsoi tutkivasti nuorta ylimystä ja virkkoi sitten:

— Niin, hän ei rakasta suuria, Erik, koska hänen silmukastaan luiskahdit.

— Ei, ja se lemmettömyys on kyllä molemminpuolista: Hän hirttää minut taikka minä hänet! Mutta ei juutti arkaile sinunkaan piispallista pukuasi, isä, enempää kuin niiden piispojen hiippoja, jotka vuosi sitten Tukholmassa telotettiin.

Piispan katse oli jo levoton, mutta tyyneesti hän vastasi:

— Olen rauhan mies, miekkojen kalske käy minusta syrjässä.

— Turha toivo! huudahti soturi varmasti. — Ne vihaavat sinua nyt yhtä katkerasti kuin minua siksi, että oltuasi kerran Kristianin suosiossa heittäydyit meidän puolellemme. He ovat kyllä tunteneet henkivartijasi piiritysjoukossa ja Kuusiston tykit ovat heitä monasti puraisseet.

Piispa koetti vieläkin epäillen väittää vastaan: — Minä elin kuitenkin ohi sekä Tukholman että Turun verilöylyn.

Mutta Erik herra puisteli päätään:

— Silloin Kristian sinua ja Kuusistoasi pelkäsi, — nyt, kun hänen ei tarvitse sinua pelätä, ei hän sinua säästä.

Itsekseen myönsi Kurki-piispa nuoren ystävänsä väitteet oikeiksi ja taas hän kaihoten huoahti:

— Jospa olisin nytkin lujan linnani ja kelpo väkeni suojassa!

Erik Fleming huomasi samassa ratsut satuloiduksi ja lausui piispalle hyvästit. Hän oli lähdössä saattamaan nuoren vaimonsa siskoineen syrjään sodan jaloista Yläneen kartanoon, sieltä sitten itse kiirehtiäkseen Hämeenlinnaan, johon hänen veljensä Ivar ja Niilo Grabbe nyt juuri johtivat hänen peräytyvää sotaväkeänsä, — siellä oli suomalaisten joukkojen määrä yhtyä. Mutta vielä hyvästeltyään hän tuokioksi pysähtyi ja lausui piispalle vakavasti:

— Älä toivo, arvon isä, voivasi toisen kerran asettua voittavain tanskalaisten puolelle. Muistappas piispa Hemming Gaddia! Hän ajeli pari vuotta sitten täällä kuningas Kristianin asiamiehenä ja taivutteli puheillaan meitä juuttien puolelle, mutta kuitenkin hänet Kristianin käskystä hirtettiin Raaseporin valleille. Ja muista: Tanskalaisten voitto ei ole nyt pitkä, me palaamme kyllä Turkuun!

— Sitä toivokaamme. Pyhä äiti suojanasi, poikani!

Entistä levottomampana käveli piispa nyt nurmettuneella vallilla. Pihalla kuului joku pakolainen kertovan hätääntyneelle pappis- ja naisväelle, että viholliset jo ryöstävät Turkua ja että he ovat saartaneet panttivangikseen arkkipresbyteerinkin — eivät säästä pappeja eikä maallikoita! Ja taas sieltä kyseltiin, miksei jo lähdetä pakosalle. Mutta piispa viipyi vain raunioilla, kävellen yksin tasaista tahtiaan edestakaisin muurinharjalla. Joskus pysähtyi hän sentään melkein tuskallisella kuiskeella itsekseen lausumaan:

— Pakoonko…? Tuuliajolleko hylkäisi Kurki hiippakuntansa?
Kirkkonsa vihollisten jalkoihin — ei, ei…!

— Siinä hän on oikeassa, virkahti tuon kuiskeen kuullessaan Pietari Särkilahti tovereilleen, joiden seurassa hän odotellen oli istahtanut suistuneen vallin rinteelle. He olivat päiväkauden vielä suuremmalla jännityksellä kuin piispan muu saattue seuranneet Koroisista tapausten menoa, oivaltaen hyvin niiden vaikutuksen heidän suuriin toivoihinsa ja alotettaviin toimiinsa. Piispan käskystä olivat he pysyneet hänen matkuessaan, mutta levottomina he olivat toisiltaan kysyneet: minne asti, kuinka kauan? — Nyt, jos koskaan olisi kirkon paimenten pysyttävä laumansa luona, sitä hädässä avustaen ja rohkaisten, lisäsi Pietari.

— Mutta jospa Kuusistokin menee ja piispa vangitaan…? epäili Silta tapansa mukaan.

— Kaiken uhalla, intti Pietari. — Miksi on papeista tehty ruhtinaita, heidänhän tulisi olla vain paimenia.

Vallitsi hetken äänettömyys vallin rinteellä niinkuin sen harjallakin. Vihdoin virkkoi kuumaverinen Jaakko Kurki:

— Jääkäämme me tänne paimeniksi, saarnatkaamme sorretuille valloittajista välittämättä!

— Tuskinpa vihollinenkaan meistä välittäisi, köyhistä saarnamiehistä, lausui Siltakin innostuen.

— Toisenlaiseen taisteluun tänne palasimme, huoahti Särkilahti. — Mutta ehkä tästä meille tarjoutuukin työmme lähtökohta. Yrittäkäämme, ilmoittakaamme piispalle toivomme…

Hän lähti jo Jaakko Kurjen kanssa nousemaan vallin harjalle piispan luo. Mutta siellä katkasi heidän retkensä kaikkien huomion kiintyminen ratsastajaan, joka täyttä neliä lasketti joenvartta alaspäin Koroisiin. Piispan tyyneenkylmiltä kasvoiltakin kuvastui pingoitettua jännitystä, sillä kaikki tunsivat jo ratsastajan dekaanon mukana Kuusistoon lähteneeksi huoviksi, — miehen oli vain, vihollista välttääkseen, täytynyt ajaa pitkät kierrokset Viljasuon ympäri, ja siksi oli hän viipynyt.

Piispa laskeutui vallille nousseiden ohi puolitiehen alas linnanraunioilta ja uteli kärsimättömänä airueelta:

— Palaatko yksin, missä dekanus?

— Hän nousi Kuusiston rannassa piispanlaivaan.

— Siis ei linnamme kestä?

— Siellä ei ole miehistöä, ei tykkejä. Ja vihollisten aluksia purjehtii jo salmessa.

Piispa hengähti raskaasti, ikäänkuin olisi hän tuntenut kohtalonsa ratkaistuksi. Mutta taas hän ojentausi ruhtinaalliseen arvokkuuteensa ja tutki rauhallisesti huohottavaa airutta:

— Saatiinko edes tavarat sälytetyiksi laivaan?

— Mikäli ehdittiin, mutta paljo täytyi jättää, eikä kaikkia kiireessä löydettykään.

— Ettekö kyselleet kappalaiselta, tiukkasi piispa kiivastuneena. —
Hänhän tunsi talletuspaikat.

— Kappalaista ei näkynyt linnassa.

Piispa tarkasteli airutta kuin epäillen, hän ei näyttänyt tätä käsittävän.

— Mutta kalliimmat kirkon aarteet saitte toki laivaan? uteli hän edelleen.

— Niin sanoi mestari. Hän purjehti jo ulos merelle, pyrkiäkseen yöllä vihollislaivoja kiertäen pohjoiseen. Raumalla sanoi odottavansa teidän korkea-arvoisuuttanne.

Verkkasin, raskain askelin laskeutui piispavanhus, nämä viestit kuultuaan, alas hämärtyvälle pihalle. Kaikki keräytyivät hänen ympärilleen neuvottomin, hätäisin katsein, odotellen hänen ratkaisuaan. Hetkisen siinä piispakin seisoi ikäänkuin taistellen, mutta seuraavassa tuokiossa hän jo rupesi antamaan lyhyviä, täsmällisiä määräyksiään, käskien kaikkien heti hankkiutua yölliselle matkalle.

— Siis pakoretkelle!

— Vihdoinkin!

Sitä käskyä ei tarvinnut saattueelle kahdesti toistaa; se oli, pelon valtaamana, sitä sanaa jo pelastuksenaan odottanut. Nopeasti riensivät kaikki illan pimeässä järjestymään entiseksi saattoseurueeksi. Saksanmaisterien pieni ryhmä vain pysyi vitkastellen koossa ja vihdoin sai nuori Jaakko esitetyksi enolleen heidän äskeisen, yhteisen toivomuksensa. Arvid Kurki katseli tuokion lemmikkipoikaansa, katseli hänen vakavia, päättävännäköisiä tovereitaan, mutta nousi sitten sanaa puhumatta ratsunsa selkään, jonka henkivartija hänelle siihen talutti. Ja vasta satulasta hän harvakseen saneli:

— Te seuraatte minua. Hiippakuntaamme hallitaan sieltä, mihin me asetumme. Ja kirkkomme säilyy, niinkauan kuin sen pyhät reliikit, — ne ovat pelastetut!

Hän käänsi kookkaan ratsunsa poispäin. Tuo tukeva, pinnaltaan tyyni piispa oli nähtävästi sanoillaan koettanut rohkaista itseään ja seuralaisiaan. Mutta nuoret maisterit kuulivat, että tavallista varmuutta ei nyt soinut hänen äänessään ja he ymmärsivät, että hän, sen itse oivaltaen, niin äkkiä ohjasi ratsunsa aitojen väliselle, kapealle kujatielle, siten alottaen pakoretkensä.

Ääneti läksi Kurki-piispan seuruekin esimiehensä jälessä pitkänä jonona solumaan Koroisten pihalta. Se painui pimeään, pohjoiseen metsään ja siellä se pian kiirehti vauhtiaan, niinkuin pakotiellä ainakin.

Raskaalta tuntui se matka vanhasta piispasta, jonka näin täytyi väistyä valtansa keskuksesta. Mutta vielä raskaammalta se tuntui niistä nuorista papeista, jotka olivat palanneet kotimaahansa uuden, puhdistetun opin intoahehkuvina apostoleina paavillista kirkkoa ojentamaan, mutta jotka siinä nyt, työnsä alkuunkaan pääsemättä, kulkivat paavillisen piispan jälkijoukkona, tietämättä minne. He eivät nyt, niinkuin tavallisesti, voineet keskustelemallakaan toisiaan lohduttaa, ääneti he vain katselivat yönharmaata luontoa.

Ajettiin juuri Pyhän Maarian seurakunnan pimeään peittyvän kivikirkon ohi. Sen rappusilla seisoi surullista saattuetta katsellen omituinen olio: pitkätukkainen, liuhupartainen mies säkkimunkin harmajassa, repaleisessa viitassa. Kotvan hän katseli siinä suu auki, mutta rämäytti sitten raikuvan naurun, niin että kivinen kirkko yön hiljaisuudessa kaameasti kajahti.

— Piispahan siinä pakenee Turusta, hoki hän nauraessaan. — Eikä hän koskaan enää Turkuun palaa!

Hevoset korskahtivat sitä naurua säikähtäneinä tiepuoleen ja painuivat sitten juosten läheiseen lehtoon.

— Kuka se oli tuo heikkomielinen nauraja? kysyi Silta vesakkoon ehdittyään vierustoveriltaan.

— Sehän oli Suupalttu, mieronkiertäjä, maailmantietäjä, kuului vastaus. — Heikkomielinen kyllä, mutta hyviksi ilmoiksi hän ei koskaan naura…

Se näkyi olevan matkalaisten yleinen käsitys, sillä melkein joka hevosen selässä vaihdettiin nyt ohjakset vasempaan käteen oikeasta, joka kiireisesti teki ristinmerkin. Ja öisessä lehdossa kuuli Silta edestään ja jälestään pelokkaan, hartaan huokauksen:

— Jesus-Maaria retkemme suojelkoon!

IV. HAUTASAARESSA.

Tasaista perälaitasta purjehti Arvid Kurjen suuri, korkea piispanlaiva eräänä pilvipoutaisena heinäkuunaamuna Pohjanlahden selkää luoteeseen päin. Hämäränä viivana häämöittivät kaukaa idästä Pohjanmaan eteläisen rannikon ulommaiset riutat, muuten suli veden ja taivaan harmaja joka taholla katkeamatta yhteen. Ei luotoa merellä, ei purjetta näkyvissä. Ainoastaan kalalokit soutelivat laivan ympärillä sulavin kaarin, pujahtaen joskus purjeidenkin lomitse; mutta silloin ne aina säikähtäneinä kaikkosivat loitommalle, — ne olivat nähneet miehen, tähystäjän, siellä ylhäällä keskimastossa.

Lokkien lentoa katselivat korkean peräkajuutan eli "komppanian" kupeelta ystävykset Silta ja Pietari, jotka tapansa mukaan muita varhemmin aamulla olivat liikkeellä. Sitä tehdessään he matkansa määrästä harvakseen haastelivat.

— Liian katkeraa on, — puheli Pietari — jos meidät, jotka palasimme kotiin vaikuttamaan oman kansamme keskuudessa, nyt kaiken lisäksi viedään meren yli Ruotsiin.

— Mikäpä tässä muu päätynee neuvoksi, vastasi Silta alistuvampana. — Meitähän on nyt täällä kohta kaksi kuukautta ajettu takaa kuin metsän hirviä.

— Ja siihen on mennyt kallis kesämme!

Se oli tosiaankin ollut piispalle ja hänen seurueelleen kärsimysten kesä. Raumalle väsyneenä saavuttuaan oli piispaa kohdannut tieto, että mestari Konrad siellä kyllä oli laivoineen käynyt, mutta taas heti paennut merelle, koska Norbyn kaapparit olivat hänen kintereillään. Ratsain oli piispansaattueen senvuoksi täytynyt jatkaa matkaansa pohjoisemmas, ja se oli joksikin ajaksi asettunut Kokemäen vanhaan kuninkaankartanoon, joka oli entisiltä ajoilta auttavasti linnoitettu. Mutta liian vähän oli piispalla aseväkeä sitäkin puolustaakseen ja kun juuttien partiojoukkoja rupesi linnan ympärillä parveilemaan, oli hänen seurueineen täytynyt taas väistyä niiden edestä. He olivat samonneet halki tiettömäin salojen ja ryöstettyjen kylien, missä tuskin ruokaa saatiin ihmisille tai hevosille. Raastettu rahvas valitti haikeasti, että kun juuttijoukko tulee tupaan, niin se ensiksi juo oluen tynnyristä ja sitten täyttää tynnyrit talojen voivaroilla sekä vie ne mennessään laivoihinsa. Ja ylpeä piispavanhus sai tällä retkellään vielä lukea kirkkojen oville naulattuna paavin painetun pannajulistuksen itseään vastaan, — hänet, samoin kuin Ruotsin muut hiipankantajat, oli näet julistettu kirkonkiroukseen syystä, että he pari vuotta sitten olivat virastaerottaneet isänmaataan vastaan vehkeilevän arkkipiispan, Kustaa Trollen, joka oli Kristian kuninkaan ja paavin yhteinen suosikki. Näitä pannajulistuksia nyt kirkonoville naulasivat raa'at, ryöstelevät tanskalaiset merimiehet ja palkkasoturit.

Vihdoin oli Arvid saanut Anolaan, jossa hän muutamia päiviä oli lymynnyt sukulaistensa, Laukon Kurkien, luona, viestin, että hänen laivansa määräpäivänä odottaa häntä Ulvilassa, ja tässä virkeässä kauppakylässä hän lopulta tapasikin kaivatun, kalliita aarteita kuljettavan aluksensa. Kiireellä oli sieltä merelle lähdetty, sillä Sören Norbyn laivoja saatettiin odottaa joka hetki väylänsuulle. Tämä kesytön, rohkea merisankari, joka aina ilmestyi sinne, mihin häntä vähimmin toivottiin, ja joka tuntui olevan yhtaikaa monessa paikassa, hän oli jo Suomenkin saaristoväkeen ajanut niin kaamean pelon, että se uskoi hänen paholaisen taikavoimalla liikkuvan.

Mutta onnellisesti oli piispan nopeakulkuinen laiva toki edellisenä iltana päässyt Reposaaren ohitse ja se purjehti nyt vapaana väljiä vesiä. Pitkistä ajoista oli siten piispakin saattanut täysin turvallisesti nukkua yönsä ja hänen seurueensakin viipyi nyt pitkään kannen alle laitetuilla yötiloillaan.

— Muut kaikki iloitsevat siitä, että ollaan kulkemassa Ruotsiin, Kustaa Vaasan turviin, virkkoi Silta hetkisen kuluttua. — Siellä on jo maa tanskalaisista puhdistettu ja uusi aika koittanut.

— Mutta hyljättäisiinkö siis tämä kotoinen kolkka? — ei, sitä ei toki Kurkikaan toivone, huudahti Särkilahti. — Ja meille juuri tämä maa uskottiin työmaaksi; meidän oli tuotava uusi aika Suomeenkin.

— Niin oli aikomus, mutta tiedäthän: me seuraamme nyt joukkoa!

— Kuinka pitkälle, — oh, me olemme kuin vangit…!

Aamun edetessä rupesi toki vähitellen laivan uumenista nousemaan pienin parvin esille pappeja ja naisia, niin että he ennen pitkää melkein täyttivät aluksen avaran kannen. Piispan seurue oli näet tällä pakomatkalla vielä melkoisesti kasvanutkin, sillä monen aateliskartanon rouvat ja neitoset olivat niistä pitäjistä, joissa juutit riehuivat, liittyneet pakojoukkoon. — Niinpä oli Anolasta, jonka Knut-isäntä aseväkineen oli rientänyt yhtymään Flemingien joukkoon, Arvid Kurjen sisar tyttärineen paennut piispanlaivaan. Juuri sitä pientä ryhmää, jossa Elina-rouva ja Brita-neito levon jälkeen iloisina ja verevinä nyt liikkuivat, tarkkasivat perässä seisovain nuorten pappien katseet. Sillä he näkivät heikon toverinsa, Mikael Karpalaisen, taas lähentelevän tuota hänelle vaarallista seuraa.

— Katso, — kuiskasi Silta, — katso, miten mies tähystelee selälle ja laineisiin, mutta kuitenkin hänen silmänsä, ikäänkuin itseltään varkain, yhtämittaa singahtelevat neitoseen päin.

— Mikko-veljemme luonne soveltuu huonosti selibaattisääntöön, vastasi Särkilahti säälien. — Liekki vetää kärpäsparkaa!

— Ja neiden katse kertoo, että hän sen huomaa ja että se on hänelle mieluista.

— Mutta sangen herttaista on oikeastaan tuo nuorten leikki.

— Katso, liekki jo nykäsi…!

Nuori, haavesilmäinen pappi oli, ohjattuaan jo askeleensa pois keulaan päin, taas kääntynyt ympäri ja siinä hän nyt seisoi maston luona Laukon naisia haastattamassa. Molemmilla nuorilla oli huulillaan hymy ja poskillaan kaunis puna, kun he kaiteen yli toisilleen lokkien lentoa näyttelivät.

— Anolasta asti on Mikko kuitenkin taas urheasti taistellut, sen olen nähnyt, kertoi Silta kajuutan kupeella. — Väliin hän taipaleellakin kuin pistettynä ratsasti syrjään, milloin tunsi joutuneensa liian lähelle Kurjen väkeä, ja majapaikoissa olen hänet usein polviltaan tavannut… Mutta nyt on taas kaikki hukassa, nyt en mene takuuseen, ettei Mikko uudelleen uhkaa heittää pois kauhtanaansa ja lähteä Viaisiin maamyyräksi.

Pietari Särkilahti katseli kauan ääneti tuota nuorten ilmeistä lämpenemistä ja hänen leveältä leuvaltaan rupesivat kasvolihakset pingoittumaan, niinkuin aina, milloin hänessä voimakkaat mielikuvat syntyivät. Kaunis on tuo nuorten lempi, raitis ja puhdas kuin meren laine, — miksi sen pitää olla toivottoman? Niin kysyi hän itseltään. Ja siitä kysymyksestä lähtivät hänen vilkkaassa mielessään taas uudet mietteet puhkeamaan. Sillan huomioihin hän ei mitään vastannut, mutta kun Jaakko Kurki samassa astui ulos "kompaniasta", jossa hänellä enonsa kanssa oli ollut makuutilansa, käveli Pietari kohta tämän rotevan ystävänsä luo. Hän viittasi kaiteen vieressä seisovaan ryhmään ja uudisti Jaakolle ääneensä äsken itselleen tekemänsä kysymyksen. Ja kun Jaakko vain hymähti noille kainoille kuhertaville, virkahti Pietari:

— Mitähän jos lemmensairas veljemme pappiudestaan huolimatta menisikin avioon!

Nuori Kurki vastasi hilpeästi:

— Niin, jos Wittenbergissä oltaisiin, niin me varmaankin noista merkeistä päättäen pian olisimme Mikon kanssa langokset.

— Mutta miksei täällä? kysyi Pietari terävämmin.

— Sinä tarkoitat…? — Hilpeys kaikkosi vähitellen Jaakko Kurjen mustista silmistä, joiden katse rupesi värähtelemään. Mutta Pietari vastasi:

— Tarkoitan, että astuisimme rohkean askeleen, jolla oppimme elämään soveltaisimme. Sellaista opetusta meille Luther aina suositteli… Mutta nyt on kysymyksessä ylhäinen neito, sisaresi…

Nuori, harteikas, pappispukuinen ylimys seisoi kauan kuin kivettyneenä, tuijottaen harmajaan avaruuteen, jossa pilvet vähitellen tuulen ajelemina ohenivat. Hänessä murtelivat omaksumansa uudistusaatteet ankarasti voimiaan perinnäisiä ennakkoluuloja vastaan, hänen innostuksensa kirkonreformiin painiskeli sen kunnioituksen kanssa, jota hän tunsi olevansa velkaa suvulleen ja ennen kaikkea piispa-enolleen, isänsä sijaiselle. Pietarin kysymys tupsahti häntä vastaan niin äkkiä, että se ensi hetkellä hänestä tuntui aivan mahdottomalta — hänen sisarensako, Kurjen ylpeää sukua, antautuisi asemaan, jota yleisesti ja syvästi halveksuttaisiin! Mutta tämän tunteensa oivalsi hän samassa heikkoudeksi. Pietarin sanat olivat johdonmukaiset ja terävät ja tuo hänen edessään kaiteen luona kuiskaileva nuori pari, se oli vakuuttava.

— Sisareni on nuori, hän ei uhraustaan ymmärtäisi, puhui hän hiljaa, kuin itsekseen perustellakseen tuota mahdottomuutta. Itse hän kuitenkin tuokion kuluttua kumosi väitteensä: — Mutta jos hän Mikkoa rakastaa, niin hän voi murtaa tavan ja suvun kahleet. Hänessäkin on Kurjen verta…

Mikko Karpalainen oli sillävälin huomannut, että hänen toverinsa häntä tarkastivat; samassa hetkessä oli hänelle selvinnyt, kuinka hän jälleen oli kulkemassa kuilun partaalla. Kalveten ja ikäänkuin kokoonpainuen pakeni hän äkkiä keskikannelta ja hiipi kauas keulapurjeen taa, taasen itsensä kanssa vaikeita käräjiä käymään. Mutta Jaakko viittasi sisarensa luokseen ja virkkoi, punastuvaa neitosta tiukasti silmiin katsoen:

— Sinä pidät toveristani…, ei, en sinua siitä moiti! Mutta kuule
Brita, jos sinua Mikko omakseen pyytäisi, uskaltaisitko hänelle mennä?

Tyttö säpsähti, tuo kysymys sisälsi jotakin, jota hän ei ollut koskaan ajatellut…, ehkä oli hänen mieltymyksensä aivan sopimatonta! Ujostellen hän senvuoksi änkytti:

— Mutta hänhän on pappi…

— Juuri siksi kysyn: uskaltaisitko! Kuten olen sinulle kertonut, Saksassa ovat jo monet toverimme naimisissa, monet ylhäisetkin naiset ovat papeille ruvenneet vihityiksi vaimoiksi, — täälläkin tahdomme kumota vanhat, nurjat käsitykset. Tuo liittonne ei siis ehkä olisi mahdoton — uskaltaisitko?

— Sehän ei riipu minusta, vastasi tyttö nyt käsittävämpänä, mutta hänen silmänsä katsoivat jo kirkkaan terävinä. — Tiedäthän, eno…

— Tiedän. Mutta jos se sinusta riippuisi, niin uskaltaisit, — arvasinhan sen, pikku, urhea siskoni!

Tyttö kiirehti ujona pois, rukousnauhaansa turvautuen. Mutta nuoret papit seisoivat vakavina vastakkain ja lukivat toistensa silmistä yhteisen, alakuloisen mietelmän. Joka askeleella kohtasi heidän pienintäkin aloteaijettaan heti sama mahtava este: Hievahtamaton, voittamaton Kurki-piispa ja hänen mieliä kahlehtiva valtansa…!

Jo astui vihdoin piispakin kannelle ja kävi pitämään aamumessuaan, jota hän ei matkoillaankaan laiminlyönyt. Sen suoritettuaan asteli hän reippaana, terveennäköisenä seurueensa joukossa, tervehtien ryhmää toisensa perästä ja tarinoiden sekä pappien että maallikkojen kanssa iloisempana kuin pitkiin aikoihin. Olihan hän nyt muhkeassa laivassaan kalliiden aarteidensa luona ja lähimpäinsä ympäröimänä, eikä vihollista kuulunut. Taas kajasti maailma hänelle kirkastuvana, niinkuin se kesäinen päivä, joka juuri pilvien takaa pilkisti esille.

Hetken kannella käveltyään pysähtyi kankealiikkeinen piispa perämiestä varten rakennetulle kohokkeelle ja katseli siitä, miten laiva halkoi loivia laineita, aina yhtä oikoseen länsipohjaa kohden.

Syrjemmässä saksanmaisterit yhä kuiskaillen keskustelivat. Jaakko kertoi enonsa aikovan, vihollislaivat eksytettyään, lähteä Kustaa Vaasalta pyytämään apua juuttien karkoittamiseksi Suomesta. Mutta siitä avusta ei ollut nyt valitettavasti suuria toiveita; uudella valtionhoitajalla, jonka vielä oli turvauduttava rahvaanjoukkoihin, oli Ruotsissa liian monet raudat tulessa.

— Miksemme hae apua oman maamme rahvaalta? kysäsi Pietari äkkiä.

— Siitäkin puhuimme enon kanssa, kertoi Jaakko. — Ehdotin, että kääntyisimme Pohjanmaan ripeän kansan puoleen, nostattaisimme sen miehet aseisiin ja sitten rientäisimme kuin ristijoukon voimalla vapauttamaan kotimaamme.

— Entä ukko? uteli Pietari.

— Tuumani miellytti häntä aluksi, mutta sitten hän lausui: Se on unelma; talonpoikia et saa täällä liikkeelle, heille on yhdentekevää, kuka heitä raastaa, ruotsalainenko vai tanskalainen…

— Siinä on totuutta, myönsi Pietari. — Liian usein on täällä vieras esivalta vaihdellut ja aina se on talonpoikia kiskonut. Mutta sittenkin. Jos enosi luottaisi itseensä, jos hän, piispa, astuisi itse kansansa eteen ja haastaisi sitä nousemaan sortajia vastaan…

— Ehkäpä hän vielä astuukin. Katso!

Arvid Kurki oli kauan seisonut perämiehen vieressä ääneti tähystellen kirkastuvaa taivaanrantaa. Sillävälin oli vähitellen oikealta kädeltä kasvanut merestä esille suurenlainen, vihanta saari, jota laiva lähestymistään lähestyi, vaikka sen suunta jätti saaren selänpuolelta sivulle. Tuohon rannikkoon, josta merenpoimuttamat hiekkasärkät ja käppyrät männyt jo erottautuivat, kiintyi piispan huomio yhä terävämmin, se näytti häntä ikäänkuin puoleensa houkuttelevan. Ja juuri kun laiva saapui saaren kohdalle kääntyi piispa yhtäkkiä ruorimiehen puoleen, kysyen:

— Onko suojattua satamaa tuossa saaressa?

— On, kaakon rannalla on syvä poukama, vastasi perämies.

Piispa silmäili vielä ikäänkuin kaiken varalta ympärilleen: Vieläkään ei purjetta näkynyt millään taholla, taivas oli sees ja tuuli tyyntyi…

— Lasketaan siihen poukamaan, virkkoi hän yhtäkkiä perämiehelle. —
Käydään maissa pitämässä ainakin päivämessu…

Laivan suunnan nopean käännöksen olivat nuoret papit ilokseen huomanneet ja he katselivat nyt mielenkiinnolla, miten piispanalus, saaren eteläisen kärjen kierrettyään, laski korkearantaiseen lahteen, johon ankkuri upotettiin. Koko seurueeseen tämä matkan keskeytys vaikutti virkistävästi; ketterinä kaikki papit ja maallikot soutivat laivasta lahden suviselle rannalla, jossa kypsät mansikat punersivat metsäistä ahoa ja vehmas, kukkainen nurmi kutsui lepäämään tummalehtisten tuomien siimekseen.

Tässä saaressa selällisessä, jossa ei ollut asukkaita — ainoastaan muutamia Närpiön rannikon kalavenheitä saapui sinne joskus saunalleen pyyntimatkalta — ja jonka suviselle rinteelle telttoja pystytettiin, piti piispa sen päivän messut ja vielä seuraavankin ja koko pakolaisseurue lepäili nautinnolla siellä kesäisen luonnon helmassa. Vartijat tähystelivät lakkaamatta kukkulan laelta, mutta vihollispurjeita ei näkynyt. Ja lepäilevissä ryhmissä rupesi viriämään toivo, että kentiespä ei ole tarvis enää pakoretkeä jatkaakaan, ehkä on juutti jo juoniinsa väsynyt. Ja toisissa orasti siitä toivo: ehkä nyt jäädäänkin kotimaan rannikolle!

Mutta nuo herttaiset sydänkesän päivät eivät tuossa piiloilevassa kirkollisessa yhteiskunnassa sittenkään päässeet sorasoinnutta kulumaan. Jo pitkin matkaa oli vanhempain kuoripappien ja kanunkkien joukossa kytenyt kaunaa noita ulkomailta palanneita maistereita kohtaan, jotka pysyttelivät muista erillään ja joita heidän mielestään piispa liian lempeästi kohteli, vaikka he ujostelematta arvostelivat pyhää kirkkoa ja uhkasivat uhmailla itse kanoonista lakia vastaan. Välit olivat kankeat, katseet karsaat. Ja niin se sorahti…

Mikko Karpalainen oli siihen syypää. Hänelle kävi taistelunsa ylivoimaiseksi.

Rehellisesti oli hän täällä leposaaressakin kamppaillut. Oli paennut yksinäiseen notkoon aina kun tunsi tunteensa lämpenevän ja pitkään oli hän telttarannalle pystytetyn alttarin luona rukoillut mieleensä lujuutta. Mutta usein veivät hänet askeleensa alttarin äärestä suoraan sen hempeän neitosen luo, jonka katse jo kaukaa hänet kiehtoi. Niin kävi kolmantenakin saaressa vietetyistä päivistä. Kaikista hyvistä päätöksistään huolimatta käveli Mikko taas Briitan kanssa kahden pitkin lämpöistä hiekkarantaa, istui hänen rinnallaan kanervamättäällä ja — jo poimikin mansikan neitosen huulilta. Tuokion lepäsi pehmyt poski hänen poskeaan vastaan…

Tuokion vain, mutta sen näkivät vaanivat kanungit. Veivät sanan telttarannalle ja Kurki-piispalle ja hetken kuluttua kutsui piispa tuon säätynsä ja valansa unhottaneen papin puheilleen.

Raskain mielin, suru sydämessään, seisoivat siinä rinteellä nyt toiset toverukset ystävänsä onnettomuudesta keskustellen. Pilkkaajat olivat saaneet syytä heidän yhteistä, suurta asiaansa halventaakseen ja he tunsivat myös itse itsensä heikoiksi sitä edustamaan, — ehkä arvottomiksikin! Näin Silta heidän mielialansa tulkitsi ja katkerina toiset kaikki häntä vaitiollen kuuntelivat.

Mutta jo tuokion kuluttua Pietari väitti vastaan:

— Ei, Mikko on puhtaampi kuin noista toisista yksikään. Meidän täytyy vain särkeä tuo vanha valhe!

— Särkeä, miten? epäili Silta.

— Meidän olisi pitänyt jo heti, ennenkuin kotimaahamme palasimme, esimerkillämme kumota koko paavillinen naimattomuushoure, pahoitteli Särkilahti. — Olimme arkoja, — nyt on se askel astuttava. Piispalle on puhuttava totuus koristelematta!

Kalpeana seisoi Jaakko Kurki toveriensa keskellä, oivaltaen, että raskas velvollisuus nyt kohdistuu juuri häneen. Hän tunsi piispan ennakkoluulot liian hyvin, mutta ymmärsi samalla, että kerran on se askel kuitenkin astuttava. Vihdoin hän suoraksi ojentautuen virkkoi: — Menen enoni luo…

Päättäväisin askelin käveli hän kentän poikki piispantelttaan, pyytäen saada puhua sisarensa ja ystävänsä puolesta.

Arvid Kurki seisoi siellä kylmänä, mahtavana kirkkoruhtinaana, jonka ensimmäinen tehtävä oli ylläpitää kirkkonsa arvoa ja omaansa, ja jota ei mikään vastoinkäyminen ollut masentanut eikä mikään heimolaistunne heikontanut. Koko piispallisella ankaruudellaan kuulusteli hän rikoksensa tunnosta aivan lamaannuksiin painunutta hentoa pappia ja virkkoi tylysti kutsumatta saapuneelle sisarenpojalleen:

— Tämä on vakava asia, Jaakko, miksi siihen sinä sekaannut? Mitä tahdot?

Nuori Kurki ei voinut estää ääntään vapisemasta pyytäessään ankaralta enoltaan:

— Isä, anna noiden nuorten päästä onnellisiksi, laske heidät avioliittoon, sillä he rakastavat toisiaan.

Piispa repäsi korkealle tuuheat kulmakarvansa ja astui lähemmäs, ikäänkuin oikein kuullakseen.

— Houritko, Jaakko, tehtäisiinkö Briita Kurjesta torsia? Taikka miten naimisiin papin kanssa?

Hänen sisarenpoikansa vastasi jo rohkeammalla, kirkkaalla äänellä:

— Ihmisten on säännös eikä Jumalan se, ettei pappi saa ottaa aviokseen vaimoa, jota rakastaa. Salli sisareni mennä naimisiin Mikael Karpalaisen kanssa ja siunaa itse heidän liittonsa!

Piispa unohti nyt syrjään kuritettavanaan olevan syntisen ja iski uhkaavan vihansa vasamat yksinomaan kasvattiinsa:

— Tämäkö siis on sinun puhdistettua oppiasi, Jaakko, tämä lihanhimojen evankeliumi! Sitäkö myrkkyä siellä ulkona sieluusi imit? Älä puhukaan sisaresi puolesta, hän on sinun rinnallasi puhdas…

— Puhdas hän on, mutta hän suostuu, jos saa sinulta siunauksen.

— Mitä, saastutitteko jo lapsenkin mielen! — Piispa oli tuokion melkein neuvoton, pyörähti punoittavana Mikkoon päin, mutta pysähtyi taas Jaakon eteen, puhuen kumealla äänellä: — Sinä, Jaakko Kurki, jota työni arvokkaaksi jatkajaksi kasvatin, sinä vaadit siis minua, piispaa, häväisemään pyhän virkani ja pukuni ja sukuni kunnian…!

Vielä yritti nuorukainen puhuttelemaan piispaenoaan, yritti lämmöllä ja taivuttavasti. Mutta Arvid Kurki ei häntä enää kuunnellut. Hän astui kylmänä teltan ovelle ja lausui käskijän varmalla äänellä:

— Seuratkaa minua!

Siellä ulkona seisoi koko matkue eri ryhmissä odottaen piispan ratkaisevaa rangaistusta. Hänen syväjuovaisiksi jäykistyneet kasvonpiirteensä osottivatkin, että hän nyt oli päättänyt yhdellä syvällä iskulla katkaista viisastelevain maisterien epäterveet opinkaavat. Tummahko puna varjosti hänen otsaansa ja hänen äänensä oli ankaran kirkonpäämiehen, kun hän nyt kutsui äitinsä syliin vaipuneen Briitan eteensä. Ja kun Elina-rouva itkien saattoi vavahtavan lapsen hänen luokseen, puhui piispa kolkosti ensin sisarelleen:

— Näen, Elina, että kirous vieläkin seuraa Kurjen sukua. Mutta meidän on katkaistava siltä kärki, kuinka raskaan uhrin pyhä äiti meiltä vaatineekin. Briita, kirkon rutsa ei saa koskaan sukuamme häväistä! Nuoruutesi syntiä saat, tyttäreni, tutkia jälellä olevan ikäsi Naantalissa, pyhä Birgitta siellä sielusi puhdistakoon.

Jo laskivat kaikki ympärilläseisovat katseensa alas vallan hytkähtäen, — näin kovaa kuritusta he eivät toki olleet odottaneet. Mutta piispa kääntyi Karpalaisen puoleen:

— Ja sinä, Mikael, käsität itse, missä sinun on katumuksesi tehtävä; sieltä ei sinun olisi koskaan ollut poistuttava. Mutta sovitusta hakiessasi älä lue itsellesi lievennykseksi sitä, että olet kerettiläisopein eksytetty, sillä avoimin silmin olet niiden riettauteen antautunut…

Mikon kasvoja ei se tuomio väräyttänytkään, hän näytti itse jo ennakolta tuomionsa langettaneen. Mutta säälillä katselivat kaikki kalpeaa impeä, joka siinä äitiinsä nojaten seisoi vavisten kuin haavoitettu karitsa, vielä täysin ymmärtämättä, mitä hänelle oli tapahtunut ja miksi hänen nuoren elämänsä kukka oli katkaistu. Briita ei saanut vielä kyyneltä silmästään, mutta äiti itki ääneensä. Hänelle nyt piispa puhui:

— Kaltoin kasvatit tyttäresi, saata hänet nyt sinne, missä pestään pois sydämien tahrat.

Piispan silmissä leimahteli nyt valtoinaan Kurkien kiihko. Mutta nuoressa Jaakossa oli samaa tulista verta; hänen sisartaan säälivä ja tuskasta pakahtuva sydämensä oli halkeamaisillaan, hän ei voinut sitä enää salvata, vaan kävi katkonaisesti puhumaan:

— Isä, sisareni ei ole sukuamme tahrannut, eihän puhdas lempi voi olla rikosta…, isä, ei lemmityn virka eikä puku sitä siksi muuta. Mutta rikosta on sulkea nuori elämä tekopyhyyden uhriksi luostariin, joka juuri on tahrain paikka…

Piispan, joka jo oli luullut ankaran tehtävänsä suorittaneensa, mutta jonka silmästä ei hehku vielä ollut sammunut, sytytti uuteen kiihkoon tämä lemmikkipoikansa uusi kapina. Hän tunsi niiden ohjasten, joilla hän aina itseään hillitsi, häipyvän käsistään, mutta ei sitä tahtonut näyttää.

— Vaikene, onneton, huudahti hän. — Pitääkö sinun vielä turmiotamme lisätä häväisemällä pyhää kirkkoa ja kapinoimalla minua, piispaasi, vastaan…

Mutta nuori Kurki oli jo ehtinyt saada itselleen aseman selväksi ja virkkoi tyyneemmin:

— Eno, minä näen, että tiemme ovat eronneet.

— Eivät ole, eivätkä ne eroa, jyrisi Arvid Kurki. — Surunikaan ei saa minua estää ojentamasta sinut pois saastaisen kerettiläisyyden tieltä. Sinä seuraat minua ja alistut!

— Tiemme ovat kuitenkin jo eronneet… Mutta piispa ei sitä myöntänyt ja hän tahtoi sen heti osottaa koko seurueelle. Rantaan kääntyen kutsui hän sieltä henkivartijansa lähemmäs ja käski dekaanon, mestari Konradin, heidän avulla saattaa Jaakko laivaan ja sulkea hänet siellä yksinäiseen koppiin. Ja tuntien kiihtyneensä liiaksi hän ikäänkuin tekoaan puolustaen puhui:

— En voi sallia pimeydenruhtinaan hajoitustyötä edessäni harjoitettavan, en, vaikka läheisimpäni sen tekisi. Minun on vastattava kirkkoni eheydestä.

Esimiestään totellen läksi Konrad saattamaan rantaan Jaakkoa, joka enonsa ankaruuden iskemänä häntä seurasi kuin hetkeksi turtuneena. Hiiskahdustakaan ei kuulunut koko telttamäeltä, peljästyneet naiset pidättivät hengitystään ja pappien musta rintamakin seurasi kauhua kertovin katsein tuota tapausten nopeaa, terävää kärjistymistä. Sen äänettömyyden keskestä astui nyt esille Pietari Särkilahti, joka ei enää voinut syrjässä pysyä, ja virkkoi varmalla äänellä:

— Sulje, piispa, meidät koppeihin kaikki, jotka olemme raamatun puhtaan opin omaksuneet, ja sulje kaikki nekin, jotka sen edelleen tulevat omaksumaan. Mutta totuutta et voi kahlehtia, sen ääni on sitä kovemmin Suomessakin kaikuva…

Kiihtynyt piispa yritti vastaamaan uhmailijalle. Mutta Jaakko Kurki, jonka rinnassa hetkeksi tukahtunut tuli taas leimahti, pysähtyi äkkiä rinteelle, riuhtausi dekaanosta irti, hyppäsi kivelle ja huusi kuin julistaen:

— Se on kaikuva jo tältä paikalta! Tietäkööt sen kaikki, paavillinen kirkko on mätä perustuksiaan myöten: se, mitä se teennäisen ankaruutensa alle peittelee ja mitä se suojelee aseilla ja kahleilla, se on petosta…

Kätensä ojentaen viittasi piispa vihaisesti henkivartijoilleen, jotka nyt kävivät repimään riehahtanutta pappia kiveltä alas. Voimakas nuorukainen ponnisti vastaan kuuman verensä kiivaudella; siinä syntyi tuokioksi käsirysy…, jossa ylivoima tietysti voitti. Kiveltä alas kiskaistaessa horjahti Jaakko ja suistui hervotonna henkivartijan terävää hilperokeihästä vastaan. Hän voihkasi kerran ja kaatui tantereeseen.

Harvat heti älysivät, mitä siinä oli tapahtunut, ja vasta Elina Kurjen vihlova kiljahdus sai piispankin kiirehtimään tapahtumapaikalle. Mutta nähdessään nuoren lemmikkinsä siinä vaalein huulin ja verta vuotavana, silloin hän unhotti vihansa ja piispautensa. Rusahtaen raskaasti polvilleen haavoittuneen viereen hän vaikerrellen hoki:

— Jaakko, poikani, ethän kuole! Mestari Konrad, pelasta hänet, hän on minulle rakas, rakkaampi kuin oma elämäni. Jaakko, sinä heikkouteni, sinä toivoni, herää…!

* * * * *

Iltaan kului aamu ja yöhön kului ilta. Tuuli oli kiihtynyt, se tohisi törmän hongikossa, ravisti rannan lehtipuita ja repi hienoa sadetta. Mutta Suomen piispa käveli tuulta tuntematta edestakaisin telttansa edustalla, ketään puhuttelematta, itselleen lepoa suomatta.

Puolenyön jälkeen astui mestari Konrad ulos piispanteltasta laahustavin askelin. Arvid Kurki pysähtyi hänen eteensä, ei puhunut mitään, mutta hänen verestävästä katseestaan sammui toivo.

— Niin, se on lopussa, lausui prelaatti hiljaa, todentaen sen, minkä piispa jo oli arvannut.

— Hän on kuollut — hän oli siis minulle liian rakas!

Näin huoatessaan näytti ankara kirkkoruhtinas kerrankin murtuvan. Hän istahti kostealle mättäälle ja istui siinä kauan kohisevassa yössä, eikä hänen seuralaisistaan kukaan uskaltanut käydä häntä pyytämään levolle. Mutta kun päivä valkeni idästä, silloin hän jo taas oli pystyssä ja kylmänä, varmana Kurki-piispana hän antoi käskyjään:

— Luokaa hauta vainajalle!

— Eikö häntä viedä siunattuun maahan? kysyi dekanus.

— Siunaan hautuumaan tähän.

Papinviitalla peitetyt paarit laskettiin kohisevain honkien alle luotuun hautaan. Piispa siunasi sen varmalla, myrskyn keskitse kajahtavalla äänellä. Alottaessaan loppu virttä "De profundis" värähti hänen äänessään vielä sointu sitä katumusta ja tuskaa, jonka kanssa hän yökauden oli kamppaillut. Mutta hän pakotti äänensä eheäksi taas. Ja kun toimituksen loppumista odottanut vartija nyt kiirehti hänelle ilmoittamaan, että suviselta taivaanrannalta näkyy mustia laivoja, silloin piispa rauhallisesti, ikäänkuin olisi hän tuota viestiä odottanutkin, käski:

— Nostakaa purjeet, lasketaan Ruotsin rannikolle!

Kiireellä souti nyt seurue piispanlaivaan. Kun Arvid Kurki itse oli astunut törmältä venheeseen, silloin tuli hänen sisarensa, ennen ylpeä, nyt masentunut Elina-rouva häntä hyvästelemään ja kietasi, itse itkettyneenä, kuin lohduttaen kätensä veljensä kaulaan. Hänelle piispa lämmöllä virkkoi:

— Sinä Elina tiedät, minkä uhrin minulta veremme vaati! — Mutta heti hän taas irroitti itkijän käden kaulastaan ja kysyi kylmemmin: — Miksi hyvästelet minua, sisar, etkö seuraa mukana laivaani?

— Saatan tyttäreni Naantaliin, vastasi rouva hiljaa ja nöyrästi. —
Kalastajavenheessä lähdemme, odotamme vain myrskyn asettumista.

Piispa seisoi kotvan ikäänkuin jo kaukaisia muistoja kooten ja sitten harkiten, voisiko hän peruuttaa ankaran tuomionsa. Mutta hänen piirteensä jäivät jäykiksi, hän laski vain kätensä nunnaksi lähtevän kiireelle ja lausui:

— Apunasi olkoon Maaria, armoa täysi!

Laivan purjeet jo levottomina hulmusivat ja heti kun piispa oli alukseensa astunut, vivuttiin ankkuri rymyllä ylös. Korkea laiva läksi lipumaan poukamasta. Juuri lahdensuulla liiti se pienen kalavenheen ohi, jossa ylähangan puolella istui kolme tasalakkista pappia. Ohiliitävässä laivassa viittoilivat väljähihaiset kanungit piispalle lähtevää pikkuvenhettä. Piispa astui kaiteen luo ja huusi puoleksi ihmeissään, puoleksi suuttuneena alas saksanmaistereille:

— Minnekkä te erkanette?

— Suomeen, vastasi Pietari Särkilahden kaikuva ääni. — Siellä on työmaamme!

Piispa teki kädellään terävän liikkeen, ikäänkuin käskeäkseen jotakin, mutta hillitsi itsensä samassa, ehkä muistaen vastasiunaamansa haudan. Hetkeä myöhemmin tarttui lahdensuulla aavan meren tuuli korkean laivan purjeisiin, painoi aluksen kallelleen ja kiidätti sen vinhasti selälle niiden mustien purjeiden ohitse, jotka etelästä saapuen heti sen perään käänsivät suuntansa. Piispa siirtyi laivan perään ja näytti vielä huutavan jotakin hyrskyssä hytkivään närpiöläisvenheeseen, mutta sen ylähankaan nojaavat papit eivät enää voineet hänen ääntään kuulla. Eivätkä he saaneet koskaan tietää, oliko Suomen piispa siinä lähettänyt siunauksen heidän retkilleen, vaiko kirouksensa.

Läheisen rannikon kalastajat rupesivat tämän kesän jälkeen sanomaan tuota Pohjanlahden ulkosaarta Hautasaareksi, ja heidän keskensä kävi polvesta polveen tarina, että siellä meren metsäisessä salossa lepää haudattuna kovaonnisen piispan poika.

V. ENSIMMÄINEN SAARNA.

Vaivaloisesti helähti Turun tuomiokirkon tapulista sinne jätetty ainoa, pieni pitäjänkello raskaan, autereisen ilman lävitse autionnäköiseen kaupunkiin. Heinäkuun helle oli tänä tuulettomana sunnuntaina perin uuvuttava, painostaen niitä harvoja kirkkomiehiä, jotka talojen ja ranta-aittain hiiltyneiden raunioiden lomitse astelivat ruohoreunaista polkua pitkin Aningaisten puolelta kaupunkiin päin.

He olivat Puolalanmäen köyhiä pikkueläjiä. Mutta heidän joukossaan asteli kaupunkiin nyt maisteri Pietari Siltakin, hikoillen mustassa verkakauhtanassaan, jonka liepeet hän oli, niitä pölyltä suojellakseen, koonnut käsivarrelleen. Turulle ehdittyään pysähtyi hän tuokioksi pyyhkimään päätään ja katsahti surumielisesti turulle laskevain kapeiden rantakatujen suihin. Kuollutta oli sielläkin, ainoastaan joku yksinäinen kulkija näkyi liikkuvan noilla mutkaisilla kujilla.

— Eipä saa tapulinkello kokoon turkulaisia edes heidän mahtavan piispansa sielumessuunkaan, virkkoi hän perässään astuvalle mekkomiehelle, mutta lisäsi itse samassa: — Vaan mitenpä saisikaan, Turussahan ei ole väkeä…

Yksinäinen kello kilkatti edelleen ja pieni matkue jatkoi kulkuaan kuumuuttaan hehkuvain, tyhjäin kivipuotien ohitse Kirkkokadulle.

Nyt vasta, heinäkuussa 1523, pidettiin piispa Arvid Kurki-vainajalle hänen tuomiokirkossaan sielumessu, vaikka jo vuosi oli kulunut siitä, kun hän lähdettyään purjehtimaan Närpiön saaristosta oli hukkunut myrskyyn Ruotsin rannikolle laivoineen, seurueineen, aarteineen ja pyhäinjäännöksineen. Myöhään oli näinä levottomina sota-aikoina Turkuun saatu tietokin tuosta hirmuisesta haaksirikosta, ja niin lamassa oli maata kohdanneen hävityksen jälkeen koko Suomen kirkko, ettei mitään säädyllistä muistojuhlaa oltu näihin asti kyetty viettämään.

* * * * *

Se oli ollut raskas surun vuosi nimenomaan Turulle, joka lähinnä oli joutunut tanskalaisten ikeen alle. Sen väestö oli, paettuaan edellisenä keväänä kodeistaan metsiin ja maaseuduille Sören Norbyn hurjia merimiehiä ja Tuomas junkkarin kiukkuisaa kostoa, suvikauden pysynyt piilopaikoissaan. Ainoastaan pieni osa Turun asukkaita oli syksyksikään uskaltanut palata juuttien hallitsemaan kaupunkiin ja ryöstettyihin asuntoihinsa, pannakseen ne mitenkuten auttavaan talvikuntoon. Suuri osa porvareista pysytteli vieläkin, vierasten komentoa kammoksuen, sukulaisissaan ja tuttavissaan maaseudulla. Oli aina vain toivottu, että Ruotsista, jossa juuttien ies jo oli saatu murretuksi, vihdoinkin tulisi apua pelastamaan Suomikin vihollisten käsistä, ja sitä odottivat turkulaiset vieläkin. Mutta kesä oli kulumassa, eikä apua kuulunut.

Siitä keskustelivat nuo pienet, kirkkoon kävelevät parvet nytkin hiljaa ja varoskellen, vaijeten aina, milloin kulkivat tanskalaisten sotilasvahtien ohi.

— Ruotsin puolelle läksivät Fleming-veljeksetkin väkineen, jättäen meidät avuttomiksi. Ja sinne jäivät uuden kuninkaan luo. — Niin kuiskasi valitellen Sillan rinnalla asteleva sarkamekko porvari, joka kyllä ennen oli kulkenut hienoissakin veroissa, — nyt ei uskaltanut veroissa kulkea sekään, jolla niitä ehkä vielä olisi ollut.

— Niin, siellähän on jo huudettu uusi kuningas ja ruvettu taas elämään, säesti toinen seurueesta. — Mutta meidät he ovat kokonaan unhottaneet. Kuka tietää, tuleeko sieltä apua koskaan! Juuttien alle jäätiin!

— Niitä ei täällä enää vastustele kukaan muu kuin Niilo Grabbe saaristovenheillään, huoahti ensimmäinen mekkomies. Mutta jo lisäsi toinen alakuloisesti siihenkin:

— Niilo on uljas soturi, mutta eipä hänkään voi muuta kuin ärsyttää juutteja. He kostavat meille, siksi on koko eläminen lamassa!

Joka askeleella sen näki, että lamassa oli koko yhteiskunnan elämä. Täällä kaupunginpuolellakin, kirkkokorttelissa, joka toki oli tulelta säästynyt, olivat useimpain talojen ovet poissa ja aidat kumossa; ohdakkeet ja horsmat pensastivat seinänvierustoilla ja kodittomat koirat juoksentelivat autioissa asunnoissa. Lapsia ei leikkinyt asuttujenkaan talojen edustalla: harvalla pihamaalla kukkivat herneet tai humalat.

Yhtä lamassa kuin porvarillinen on kirkollinenkin elämä, ajatteli Silta, astuessaan noiden ennen rikkaiden, nyt autioiden, anetalojen ohi. Kurki-piispan mukana olivat hukkuneet paitsi tuomiokapitulin dekaanusta, maisteri Konradia, useat sen kanungeista ja monet pääkirkon papit. Toiset taas olivat pakosalla taikka panttivankeina Juutinmaalla, kuten arkkipresbyteri Arvid Lille. Vanha, rikas, mutta kivuloinen tuomiorovasti Jaakko Vennä piiloili yhä palkkapitäjässään, puuttumatta hiippakunnan hoitoon. Siten oli kirkollishallinnon jäsenistä, tuomiokapitulin prelaateista, Turussa ainoastaan arkkiteini Hannus Pietarinpoika, joka kuului Friskalan Flemingien vallassukuun ja joka liukkaana miehenä näkyi saaneen jonkinlaiset sopimukset aikaan tanskalaisten kanssa. Asuen komeassa Lehtisten kartanossaan hoiteli hän sieltä mitenkuten hiippakunnan välttämättömimpiä, juoksevia asioita.

Hänen toimestaan oli kevään kuluessa tuomiokirkko, jonka senkin juutit olivat ryöstäneet, saatu siksi auttavaan kuntoon, että vihdoin voitiin piispavainajalle pitää juhlallinen sielumessu. Ja kuitenkin esiintyi kirkko vielä ulkopinnaltaankin perin ränstyneen näköisenä. Sen raskaista rautaovista olivat juutit vieneet kallisarvoiset, hopeoidut ristikoristukset, pärettä oli monin paikoin rikottujen väri-ikkunain tilalla ja yksin katon kimaltavassa vaskipeitteessäkin oli pälviä, — ahnas voittaja oli sitäkin ruvennut kiskomaan irti, mutta näkyi siihen työhönsä toki kyllästyneen.

Mätäjärvestä Aurajokeen laskevan ojan eli "kroopin" partaalta katseli Silta kirkon rikkinäistä kattoa. Siihen ojan taa oli näet kirkkoonmenijöitä sittenkin kokoontunut pieni ruuhka. Sillä Kirkkokadun päästä "kroopin" yli vievä Pikkusilta oli nyt tulvan jäliltä korjaamatta ja ne hirret, joita oli puron yli portaaksi viskattu, olivat kapeat ja liukkaat kulkea, — siinä täytyi toisten toisiaan odottaa.

Silta tunsi, että odottavasta parvesta joku häntä takaapäin tiukasti tarkasteli. Yhtäkkiä hän kääntyi ympäri ja seisoi vastakkain — Pietari Särkilahden kanssa. Tämä syöksyi toveriinsa syliksi ja huudahti:

— Terve, Silta, rauha kanssasi!

Ällistyneenä tuijotti Silta tervehtijään, jonka ruskeiksi päivettyneet, leveät kasvot iloisesti hymyilivät. Vasta kotvan kuluttua sai hän vastanneeksi:

— Todellako olet siinä sinä, Pietari, jota viime syksystä asti olen hävinneeksi surrut. Terve Turkuun! Mistä putoat yhtäkkiä tähän kroopin rannalle?

— Lyypekistä tulen jokseenkin suoraan, kertoi päivettynyt mies yhä ystävänsä kättä puristaen. — Tulin pormestari von Aakenin laivalla, jonka hän on hansalaisten avulla lunastanut juuteilta vapaaksi. Ja sinua juuri olen hakemassa.

Iloinen välähdys valaisi nyt lyhyemmän papin hidasilmeiset kasvot:

— Olet siis ollut Saksassa, mestari Martin luona?

— Häneltä tuon rohkaisevat terveiset sinulle ja meille kaikille, vastasi Pietari.

— Tulet vahvistuneena mieleltäsi, reippaana miehenä, päätteli Silta.
Ja Pietari myönsi päätään nyökäyttäen:

— Nyt vasta olen selvillä siitä, mitä on tehtävä, — mistä alotettava. Turkukin kai rupee taas elpymään.

— Hyvin hitaasti, kuten näet, — vaikeaksipa taitaa näissä oloissa vieläkin käydä se alku, vastasi Silta taasen synkistyen. Mutta hänen katseensa tuijotti yhä vielä kysyvänä Pietariin, hän ei ollut vieläkään oikein selvinnyt hämmästyksestään, vaan uteli: — Kuule, miksi sinä viime syksynä täältä kenellekään virkkamatta katosit? Minne sinä hävisit ja miten, — kerro!

Jo oli tullut keskustelevain pappienkin vuoro päästä hirsiportaan ylitse, ja ojantakaista, loivaa rinnettä noustessaan kertoi Pietari:

— Se on varsin lyhyt juttu. Kuten muistat, oli mielemme synkkä ja karvas, kun vuosi sitten palasimme Pohjanmaalta autioksi hävitettyyn Turkuun. Jaakko oli poissa, Mikko upottausi tuonne luostariin… Tyhjässä kaupungissa mellasti vieras väki. Ei ollut ketään, jolle puhua, ei mistään päässyt työn alkuun. Omaa rintaani rupesi riuduttamaan epäilys, — se riudutti samoin sinuakin…

— Muistan…, se raatelee minua yhä vieläkin, huoahti Silta.

— Sinä menit silloin kuoripapiksi hävitettyyn, tyhjään tuomiokirkkoon, minä kiertelin maaseudulla hakien ihmisiä ja olin toivottomuuteeni lannistua. Retkeilylläni tapasin vihdoin erään munkin, jonka seuraan lyöttäysin…

— Minkä munkin?

— Se oli tarkemmin katsottuna väärä munkki, — se oli Niilo Grabbe, joka köysimekkoisena kulki maissa vakoilemassa.

— Puhu hiljemmin, veljeni, se nimi vie täällä pian hirteen, vastasi
Silta.

— Senpä arvaan — juutit eivät Niiloa rakasta. Hän oli silloinkin äkkihyökkäyksellä hävittänyt koko parven rannikkoa ryösteleviä tanskalaisia, jotka lepäilivät muutamassa rantatalossa, ja oli nyt vaanimassa uutta saalista. Mutta hän olikin silloin saanut vihiä, että kokonainen tanskalainen laivasto oli hänen jälillään, — ei auttanut hänen muu kuin kiireimmän kautta purjehtia venheineen, miehistöineen pakoon Viron rannalle.

— Ja sinä lyöttäysit mukaan? kyseli Silta, ruveten jo ymmärtämään, miks'ei Pietarin matkasta kukaan ollut tiennyt mitään kertoa.

— Tarvitsin lohdutusta ja lähdin sitä hakemaan, kun en täällä kotona saanut mitään aikaan. — Pietari kertoi raskain mielin noista toivottomista ajoista, mutta samassa taas kirkastuivat hänen merimatkalla ahavoituneet kasvonsa, kun hän leikkisästi lisäsi: — Elinpä muutaman kuukauden merisissinäkin, ennenkuin pääsin Saksaan menevään laivaan. Mutta nyt olen täällä taas uudella innolla ja toivolla.

Hän kertoi vielä Sillalle, kuinka nopeasti uskonpuhdistusliike siellä syntymäsijoillaan laajenee ja voimistuu, kuinka nuoret, nerokkaat miehet Saksassa ovat ruvenneet Lutherin aatteita kannattamaan ja leimuavin kirjoituksin paavia vastaan taistelemaan.

Mutta Silta näytti kuuntelevan häntä vain puolella korvalla. Hän aavisti Pietarin paluun ennustavan jotakin muutosta ja iloitsi siitä. Mutta koettaessaan mielessään kuvitella uskonpuhdistustyön alottamista, josta tulija puhui, ei hän voinut siitä itselleen muodostaa mitään kuvaa. Niitä miettien hän kysyi:

— Yksinkö tulit?

— En tullut aivan yksinkään, vastasi Pietari vältellen ja kävi nyt vuorostaan kyselemään: — Mutta entä sinä, miten olet elänyt, mitä olet saanut täällä aikaan?

Alakuloisesti vastasi Silta:

— Mitäpä minä…, tänne olen jähmettynyt vanhoihin kaavoihin ja temppuihin. Pidän sielumessuja, luen vigilioita…

— Etkä sano ihmisille, että tämä on oikeastaan turhaa…
Luottamuksesi horjuu, — tuon kyllä tunnen!

— Anna sitä sinä minulle, yksin olen heikko.

— Koettakaamme taas yhdessä! virkkoi Pietari rohkaisten. — Tulet
Aningaisista, sielläkö asut?

— Tuttavissani siellä kävin…, asun kuoripappien talossa kapitulin vieressä…

He olivat tarinoidessaan astuneet autioksi jääneen "leivättömäin pappien" yhteisasunnon ja tuomiorovastintalon ohi, sekä kirkkoa kiertäen joutuneet sakastin ovelle. Sillan oli kiirehdittävä sinne sisälle, hänen kun oli toimittava mukana juhlamessussa. Mutta vielä Pietari häntä tuokioksi pidätti kyselläkseen:

— Entä kärsivä veljemme Mikael?

— Olavin luostarissa hän on edelleen, katuu ja ruoskii itseään. Ei hän näyttäydy kenellekään, mutta hänellä on jo suuri hurskauden maine, — hänestä taitaakin nuoruudestaan huolimatta nyt tulla sinne priori.

— Niinkö kävi, huoahti Pietari raskaasti. — Olisipa hän seurannut minua retkilläni! Mutta sittenkin! Toivottomuus heitetään nyt pois, Silta, tiedäpäs se!

— Näen sen rohkeasta katseestasi, vastasi Silta, melkein kadehtien.

— Pian minusta kuulet taas. Minne menet kirkosta?

— Asuntooni kai.

— Käyn sinua siellä messun jälkeen tapaamassa. Ystävykset erosivat ja tuokion kuluttua rupesi kirkosta, jonka pääovelle Pietari astui, kuulumaan messun sävel. Ei sellaisen suuren, mahtavan juhlamessun, jommoisia tässä kirkossa usein ennen oli pidetty, kun prelaatit ja kanungit ja kymmenet muut messupapit ja vikariot sekä kuorilaulajain lukuiset laumat olivat juhlamenoissa mukana. Nyt oli pääalttarilla vain puolenkymmentä pappia eikä ollut lukkarilla mitään laulavaa teinijoukkoa johdettavanaan. Itse alttari, jonka peitoksi ei vielä oltu verkaa saatu hankituksi, oli alastoman näköinen; sen kalliit hopeaiset kalkit ja kynttiläjalat olivat poissa ja tinasta valettu kömpelö rasia, jossa Kristuksen ruumista säilytettiin, riippui nyt sillä paikalla, mistä ennen taidetekoinen, kirkonmuotoinen monstranssi oli kimaltanut. Samoin oli kirkko kokonaisuudessaankin kuin paljaaksi kynitty. Sen lukuisat sivukappelit, joissa ennen paloivat värikkäät tulet ja hohtivat hopeaiset muistokilvet, olivat nyt autiot ja pimeät ja pääkuorin alle koverrettu reliikkisäiliö ammotti aukinaisena ja tyhjänä. Yksin pyhältä Neitseeltäkin oli Lauritsan alttarilta viety hopeainen kruununsa ja huntunsa, ja sekin peräseinällä sijainnut korkea vaskitaulu, johon pyhän Henrikin ja pyhän Hemmingin elämäntyö oli kauniisti kuvattu, oli kiskottu pois. Ovensuussa töröttivät uhritukit, joilla siteinään oli ollut jykevät rautavanteet, kolokylkisinä ja vyöttöminä. Poissa olivat kattokruunutkin ja käryäviä talikynttilöitä paloi vain siellä täällä puisissa jalustoissa.

Messu loppui. Alttaripalvelija soitti entisen kirkasäänisen hopeakellon asemesta pientä lammastiukua ja arkkiteini Hannus Pietarinpoika nousi latinaksi lukemaan pitkää luetteloa piispa vainajan hyvistä töistä ja hänen hurskaasta, nuhteettomasta vaelluksestaan. Lopuksi hän suomeksikin lyhyesti kertoi piispan kuolemasta ja ilmoitti, että jahka hiippakuntalaisten hurskas mieli ja huolenpito sielujensa autuudesta tuottaa kirkolle tarpeeksi varoja, rakennetaan kirkkoon uusi kappeli Kurki-piispan muistolle. Siten, sanoi hän, korvataan se surkea häviö, jonka kirkko nyt on kärsinyt, kun sen kalliit pyhäinjäännöksetkin ovat ryöstetyt vieraille maille…

Tämän viimemainitun asian, nimittäin valituksen kirkkoa ja kaupunkia kohdanneesta hirmuisesta hävityksestä, ymmärsi seurakunta ilmeisesti parhaiten koko toimituksesta, ja siitä nuo yhteisen, kovan kohtalon alaiset ihmiset hiljalleen tarinoivat vielä kirkosta poistuessaan sen viereiselle, ympärysmuurin kiertämälle hautuumaalle.

Silta käveli messun jälkeen asuntoonsa odotellakseen siellä kaivattua, nyt palannutta ystäväänsä. Pienestä, aukinaisesta ikkunasta, josta tuulenhenki vilvoittaen leuhahti ummehtuneeseen kivihuoneeseen, katseli hän noita nurmettuneiden hautojen välissä tarinoivia porvariryhmiä. Lähellä Sillan ikkunaa kuului joku kalastaja kertovan, että juuttien vouti on äsken asettunut asumaan Kuusiston piispanlinnaan, joka sekin nyt on heidän merisankarilleen Sören Norbylle läänitetty, — kaikki merkit osottavat heidän aikovan oikein vakinaisesti pesittyä Suomeen.

— Mutta Tukholman on Kustaa Vaasa heiltä äsken valloittanut, niin kuului kovemmalla äänellä kertovan Härkä-Heikki, joka oli ollut Turun toimeliaimpia porvareita ja joka nähtävästi tuttavuuksiensa kautta vieläkin sai meren takaa tietoja.

— Johan Kristian-kuningas kuuluu karkoitetun Juutinmaaltakin pois, väitti kimakkaääninen Hannu kultaseppä, joka ei nykyoloissa tahtonut kuulla ammatistaan puhuttavankaan.

— Niin kerrotaan, totesi Heikki. — Mutta meille taitaa siitäkin olla vähän apua: Merellä isännöivät Norbyn laivat ja maissa hänen voutinsa.

— Heistä emme pääse, huoahti Sillan äskeinen kävelytoveri, sarkamekkoinen porvari. — Eikä tule Erik Flemingkään meitä pelastamaan, vaikka lupasi…

Mutta tästä muisti tuo tietäväinen Härkä-Heikki taas kertoa:

— Oletteko kuulleet, millä tavoin Tuomas Junkkari täältä hävisi?

— Niin, hän ei ole laivoineen palannut Turkuun.

— Eikä palaa. Erik herra valtasi Ruotsin rannalla hänen laivansa ja hirtti itse junkkarin…

— Hirttikö heittiön, — roikkukoon syntiensä palkaksi!

Niin riemuili vahingoniloinen kultaseppä. Mutta eri tahoilta hänelle varotellen suihkastiin:

— Hiljemmin puhu! — Ja sarkamekko valitti alakuloisesti:

— Juuteilla on täällä kyllä toisia Tuomaita tilalla, jospa yhdestä päästiinkin.

Kiintyneinä näihin tarinoihinsa, joihin Turun harvoilla, vainotuilla porvareilla nykyisin harvoin oli tilaisuus, viipyivät he, päivän noustessa yhä korkeammalle, sen tuomiokirkon suuren siipirakennuksen, uuden kuorin, katveessa, jonka Kurki-piispa oli teettänyt hautuumaan puolelle. Uuteen kuoriin meni ovi suoraan hautuumaalta ja sen rappusilta kuuli Silta yhtäkkiä tarinan yli kohoavan saarnaäänen. Hän ei voinut ikkunastaan nähdä saarnaajaa, mutta hän tunsi heti tuon sointuvan äänen, joka vähitellen vahvistuen pani keskustelijat vaikenemaan. Hänellä vavahti sydän; hän terästi korvansa, kuullakseen puhujan jokaisen sanan.

Eihän tällainen ulkosaarna ollut turkulaisille outo, päinvastoin sekä papit että säkkimunkit ennenaikaan useinkin pitivät niitä, myöskin tällä samalla hautuumaalla, ja olihan Uxiden kuorin tilalla ennen ollut saarnastuolikin. Mutta puhujan ilmestyminen siihen näytti kuitenkin ällistyttävän porvarit. Mistä tuo outo mies nyt siihen tipahti…? Kuiskaillen he toisiltaan kyselivätkin:

— Kuka on tämä uusi pappi?

Hannu kultaseppä tunsi miehen ja kuiskaili tuttavilleen:

— Sehän on pormestarin, Niku-vainajan, poika. Johan hän takavuosina oli täällä kuoripappina.

Jo sen muisti Heikkikin, mutta hän ihmetteli:

— Siitä on jo kauan aikaa, missä on mies senjälkeen ollut?

— Ulkomailla kuuluu maisteriksi lukeneen, niin kerrottiin toissa keväänä, kun hän kotona kävi.

— Mutta kuulkaapa mitä juttua hän puhuu, huudahti sarkamekko. —
Merenpohjassako ovat pyhän Henrikin luut!

Niin todella kertoi tuo rappusille noussut, päivänpaahtama pappi. Tuomiokirkon pyhäinjäännökset olivat olleet Kurki-piispan laivassa hänen paetessaan ja hukkuivat hänen mukanaan. Mutta niiden mukana ei Suomen kirkko ole mennyt, lohdutti saarnamies, niitä luita ei, enempää kuin pyhän Olavin vaipanviipaleita, tarvitakaan autuuden tiellä. Nuo vainajat eivät, vaikka ovat olleet hurskaita ja hyviä ihmisiä, voi meitä kadotuksesta pelastaa, — huusi hän, — kuinka paljo rahoja ja lahjoja heidän kappeleihinsa kantanemmekin. Ainoastaan jokaisen oma katumus voi hänet synneistä vapauttaa. Paavit, piispat ja prelaatit ovat keksineet sen, että ihminen hyvillä töillä ja kirkolle lahjoja kantamalla tulisi autuaaksi, keksineet sen kansalta varoja kerätäkseen…

— Mitä, puhuuko se tuollaista paavista ja piispoista? kyseli joku ymmälle joutunut kuuntelija.

— Taisimme kuulla väärin, vastasi toinen. — Mutta maltahan!

Saarnamies saneli edelleen Uuden kuorin rappusilta:

"Ymmärrämmehän me sen helposti itsekukin. Jos lyöt kuoliaaksi naapurisi ja siitä annat kymmenen talaria tai kaupunkitalosi tuomiokirkolle, niin et sillä hinnalla synnittömäksi pääse: olet kuitenkin miehen kuoliaaksi lyönyt. Ja väärinpä olisikin, jos siitä rahalla pääsisit. Annappas, että olet köyhä mies ja sinulla ei ole kymmentä talaria eikä taloa, pitäisikö sinun silloin joutua helvettiin vain senvuoksi, että olet köyhä? Ja jos ennen kuolemaasi lahjoitat luostarille niityn, niin munkit lupaavat messuillaan auttaa sinut pois kiirastulesta, mutta jos sinulla ei ole niittyä antaa, saa sielusi palaa ja roihuta. Ei, näin vääryyttärakastava ei Jumala ole, että hän köyhille yhä kuolemankin jälkeen jatkaisi heidän varattomuudestaan johtuvia kärsimyksiä ja pitäisi vain niiden puolta, jotka jo täällä yltäkylläisyydessä elävät, — ei, hyvät ihmiset, se on kaikki paavin ja munkkien keksintöä! Autuuteen vie aivan toinen tie, sielun nöyryyden kautta, ja se on yhteinen tie niin rikkaille kuin köyhille…"

Saarnamies puhui elävästi, kirkkaaksi paisuvalla äänellä. Mutta Silta vetäytyi edemmäs ikkunakomerossaan ja puisteli päätään: Tämän kaiken ymmärsi hän, mutta tuo oppimaton väkijoukko… ei, ei! Jo hän kuulikin hautuumaalta saarnaäänen sekaan hämmästyneitä huudahduksia, mutta kuuli taas toisia ääniä, jotka vaativat välihuutajia vaikenemaan. He siis kumminkin halusivat Pietaria kuulla…!

Tämä jatkoi puhettaan, kertoen, kuinka ihminen voi, ilman munkkien tai pyhimysten apua, hädässään kääntyä suoraan Jumalan puoleen. Eikä siihen tarvita kirkkoa hopeoineen eikä reliikkeineen, hän voi sen tehdä tuvassaankin, taikka ulkona työssään, jopa vuoteessaankin, jos mieli vain on harras ja nöyrä. "Te olette oppineet käsittämään Jumalan ylpeäksi kuninkaaksi, jonka luo voi päästä ainoastaan lahjottujen hovimiesten välityksellä. Mutta taivaassa ei tarvita hovimiehiä, ei välittäviä pyhimyksiä, joista teillä on niin paljon tarinoita kerrottu. Maasta taivaaseen on olemassa suora silta, ja se silta on oma rukouksenne, kunhan se lähtee sydämestä eikä huulilta…"

Puhujan äänen vaijettua — hän laskeusi rappusilta ja poistui hautuumaalta yhtä äkisti kuin oli sinne tullutkin — istuivat turkulaiset siinä vielä kotvan ääneti ällistyneinä ja katselivat toisiaan, eräät epäilevinä, toiset melkein suuttuneina. Mitä se oli tuo saarna? — siinä oli varmaankin jotakin luvatonta, sehän kävi kirkkoa ja pappeja vastaan.

— Mitä se sanoikaan? — Niin puhkesi vihdoin Härkä-Heikki ääneensä kyselemään. — Etteikö tarvita munkkeja eikä pappeja ja ettäkö ei pyhimyksistäkään ole mitään apua? Sehän oli pakana!

— Sanoi, että kirkonmiehet meiltä vain rahoja keplottelevat…

— Ja vääräksi sanoi, että rahalla ja tavaralla ostetaan autuutta…

Näin purki yksi toisensa perästä moittivalla äänellä esille muistojaan. Mutta hetken kuluttua virkahti sentään suopeammin eräs Puolalanmäen ryysyläisistä:

— Mutta kohtuutontahan se onkin: Rikkaat täällä meitä köyhiä nylkevät ja sitten vielä…

— Ei, älä puutu sinä vielä tässä sananselittäjäksi, tämä on kovin sotkuinen asia, lausui edelliselle ojennukseksi Sillan toinen sarkamekkoinen tuttava, pystyyn nousten. — Kun ei lie mies kerettiläinen, kun ei kulkene vihtahousun asioilla…

— Mutta onhan se pormestarivainajan poika, entisen piispan veljenpoika…, väitteli Hannu kultaseppä, joka oli puhujan ensiksi tuntenut ja jolla oli suuri auktoriteettiusko.

— Ja selvästi se puhui, kehui joukosta joku rohkeampi ääni. — En ole ennen mitään saarnaa näin ymmärtänyt, juttelihan hän aivan kuin sinä tuossa…

— Selvästi puhui, mutta kun ei se juuri lienekin saatanan koukkua, arveli kuitenkin yhä tuo ensimmäinen epäilijä. — Näinä sekasorron aikoina lähettää paholainen meille jos jonkinlaista vitsausta. Kerrotaan Saksassa nousseen Antikristuksen sellaisen, joka tahtoisi panna paavinkin viralta…, sitä sietää varoa, varsinkin kun maa on vailla piispaa ja tuomiokapitulia.

— Sietää kyllä, — parasta on ristiä silmänsä ja mennä kotiin!

— Ja ottaa Pyhä Henrikki turvakseen!

— Jonka luut ovat meren pohjassa! huudahti Härkä-Heikki, yhä vieläkin suuren kaimansa kohtaloa ihmetellen. — Merkillinen saarna ja saarnamies, mikä lie lopulta ollutkin!

Näin juttusivat miehet vakavina, laskeutuessaan alas tuomiokirkon hautuumaalta, ja naiset ristivät silmänsä moneen kertaan. He näet eivät saaneet silmistään eikä mielestään lähtemään tuota kuin pilvistä pudonnutta ilmestystä ja he pelkäsivät, että se voimakas ääni, joka heidät oli äsken ikäänkuin kiehtonut, todellakin mahtoi sisältää sielunvihollisen lumetta. He sylkäsivät kolme kertaa kirkonrappusille ja kiirehtivät sitten, katvepaikkoja etsien, kukin kotikulmalleen aution näköiseen kaupunkiin. —

Sillan kolkossa kammiossa, hautuumaamuuriin rakennetussa kivitalossa, istuivat tällä välin jo molemmat ystävykset vilkkaasti keskustellen, — sinne oli näet Pietari saarnansa lopetettuaan suoraan kiirehtinyt, koska hän tunsi olevansa liian kiihtynyt käydäkseen kuulijoitaan puhuttelemaan. Silta arvosteli siellä nyt ankaranlaisesti hänen saarnaansa, kertoen mitä lauseen katkelmia hän oli porvarien keskusteluista kuullut. Harkitummin, varovammin olisi asia ollut pantava alulle, arveli hän melkein huolestuneena.

— Me harkitsemme aina ja yhä, eikä sillä tavoin koskaan päästä alkuunkaan, intti Pietari.

— Totta on sekin, myönsi Silta, oman saamattomuutensa tunnustaen. — Mutta muista, nämä ihmiset eivät ole tottuneet tällaisia asioita kuulemaan eikä ajattelemaan, se, minkä äsken puhuit, oli heille liian uutta…

— Mutta kerranhan heidän on herättävä, väitti Pietari.

— Niin on, mutta pelkään, ettei ole hyvä herättää näin rynnistämällä.

— Eikö Luther rynnistänyt, eikö hän rynnistä vielä joka päivä!

— Häntä kuuntelemassa on enimmäkseen maistereita ja ylioppilaita. — Silta ojensi ystävänä kätensä Pietarille, jonka hän näki käyneen surumieliseksi, ja jatkoi lauhkeammin: — En tiedä, olenko väärässä, mutta ajattelen, että näin uusia ajatuksia olisi annettava oppimattomalle rahvaalle muun jumalanpalveluksen ohessa kuin lusikoittain…

— Oh, se olisi toivotonta, huoahti Pietari. — Eikä silloin minua kukaan kuuntelisikaan, enemmän kuin kuunnellaan legendanlukua tai latinalaisia messuja.

— Vähitellen kuunneltaisiin. Esiinny kirkossa, hoida kuoriston tunnit ja tässä virassa opeta, silloin meihin paremmin luotetaankin. Kiitä onneasi, ettei tänään ollut hautuumaalla munkkeja taikka kanunkeja, siitä olisi silloin voinut heti syntyä aika jyry — asiallemme vahingoksi.

Pietari kuunteli pää kumarassa tyynen, harkitsevan ystävänsä neuvoja ja myönsi itselleen niissä olevan tottakin, — tunsihan hän itse, että hän äsken oli herättänyt kuulijoissaan ennen kaikkea hämmästystä ja säikähdystä. Mutta hän uskoi sittenkin, että suoran, selvän totuudensanan voima oli pystyvä oppimattomiinkin, ja että kuuma into oli täällä kotonakin puhkaiseva jään. Eheä hän tahtoi olla ja johdonmukainen työssään ja sellaisena pysyäkseen ei hän ollut aikonut ruveta kirkon palvelukseen, vaan oli aikonut liikkua vapaana saarnamiehenä. Hetken kuluttua hän senvuoksi kuin puolustautuen virkkoikin:

— Miten säilytän sopusoinnun opissa ja elämässä, jos asetun katoolisen kirkon kaikkiin valjaisiin?

— Onhan Luther vieläkin luostariveljenä, vastasi Silta. — Ja papin puvussahan nytkin kuljet, pappeja tarvitsee puhdistettukin kirkko.

Pietari käveli hetkisen kumajavalla kivilattialla punniten vastakkain Sillan mietelmiä ja omia aikeitaan. Kotvan kuluttua hän pysähtyi toverinsa eteen virkkaen:

— Osaksi voit olla oikeassa: kenties pappina pysyen voin tehokkaammin ajaa puhdistetun opin asiaa. Sitä tahdon miettiä ja itseäni tutkia, — tutkia, säilynkö silloin joutumasta liukkaalle tielle. Mutta siihen en suostu, että vain varoskellen ja kuin tinkimällä rupeaisin levittämään opinuudistusta, — ei Silta! Emme saa pelätä jyryäkään, vaikkemme sitä toivoisikaan. Totuus selvään ja rohkeasti julki, ei lusikoittain, vaan täysimittainen, voimakas totuus, joka voi uurtaa vuoretkin! Se vie asiamme eteenpäin, niin totta kuin sen oikeaksi uskomme.

Näin sanoen tarttui hän reippaasti, mieleltään taas varmistuneena, Sillan käteen tätä hyvästelläkseen. Silta yritti häntä vielä pidättämään, kysellen:

— Minne menet, etkö tule asumaan tähän samaan taloon, tilaa on täällä nyt kyllin. Ja pappisruokalakin pannaan pian taas kuntoon…

— Ei, Silta, vastasi Pietari harvakseen. — Asun vävyni, Eerikki Skalmin talossa, — riennän sinne, sillä en ole yksin. Pian taas tavataan.

Silta jäi yksin seisomaan keskelle hämärää huonetta, katsellen ovea, josta Pietari oli poistunut, ja hautoen mielessään hänen sanojaan. Hän iloitsi sydämessään Pietarin paluusta ja toivoi hartaasti menestystä hänen rohkeille aikeilleen. Mutta hänen toivoonsa sekaantui epäilystä: alotettava työ tuntui hänestä yhä niin tuiki toivottomalta, maaperä oli niin mahdoton. Eihän hän itse ollut päässyt askeltakaan eteenpäin!

Mutta kenties se johtui juuri siitä, että hän aina epäili eikä lujasti luottaen antautunut tehtäväänsä, niinkuin Pietari. Kenties juuri usko ja antautuminen voi aikaansaada jotakin suurta, kenties lopultakin vain rohkea ryntäys kykeneekin viemään perille…

Kenties! Mutta Silta ei sittenkään voinut ehyeltään luottaa heidän yhteisen asiansa voittoon. Ja siitä hän itse kärsi, oi, hän tunsi tuon ainaisen epäilyksensä runtelevaksi onnettomuudekseen!

VI. HARMAJAPINTAINEN MIES.

Sitä kaarevaa katua myöten, joka etelänpuolelta kiersi tuomiokirkon kylkeen liittyvät, yhteenrakennetut kirkolliset kivitalot, käveli eräänä tihkusateisena elokuunpäivänä tanakka, varmaliikkeinen pappismies, väljä prelaatinviitta miehekkäillä hartioillaan ja toinen käsi tukevasti selän takana. Hän oli kääntänyt viitan poimitetun kauluksen sateensuojaksi päänsä yli, mutta nyt se kaulus häntä häiritsi. Kuului näet kolinaa jostakin noista hiljaisista kirkontaloista, eikä prelaatti saanut selvää, mistä se ryske kuului — kapitulistako vai sen viereisestä talosta — ja mitä se merkitsi. Kuka siellä uskaltaa jyrytä? Vihdoin heitti hän sateesta välittämättä kauluksen alas ja seisahtui selkäkenossa, käsi yhä ristiluiden takana, keskelle katua katselemaan.

Hän oli voimakkaan näköinen, keski-iän mies; kauluksen alta paljastuivat pitkät, kapeat, harmajat kasvot, jotka näyttivät aivan ilmeettömiltä. Mutta hänen puoliumpinaisissa, tutkivissa silmissään, jotka nyt kiinteästi tuijottivat ylöspäin viereiseen taloon, kuvastui hämmästystä, joka vähitellen koveni suuttumukseksi.

— Kuka kumma riehuu autiossa koulutuvassa, virkahti hän hammastensa välitse. — Kun ei lie tämäkin taas sen uuden saksanmaisterin vehkeitä!

Kolina kuului näet siitä kapeasta, korkeasta, kuutionmuotoisesta kivirakennuksesta, jossa kapitulinkoulu oli ollut, kunnes sen toiminta tanskalaisvalloituksen jälkeen oli keskeytynyt. Sen kadunpuolisesta ikkuna-aukosta roiskahti tuontuostakin alas rikkakasoja ja törkyä, ja rappusista kuului askelten töminää ja luudansuhinaa.

Tuokion katseli harmajapintainen mies tuota räiskettä ja astui sitten päättävästi kuutionmuotoiseen kivitaloon, koettaen pimeitä rappusia noustessaan varjella kosteita hermojaan sorakasoihin sotkeutumasta.

Tämä kylmännäköinen mies oli tuomiokapitulin arkkiteini Johannes Pietarinpoika, mestari Hannuksen nimellä yleisimmin tunnettu. Turun kirkolliset laitokset olivat näinä lainauksen aikoina juuri hänen, ainoan kaupungissa olevan prelaatin, — johdettavina ja hän tahtoi myös sen johtavan asemansa säilyttää. Siksi hän nytkin halusi tietää, kuka hänen käskyttään oli koulutalossa ryhtynyt raivaustöihin.

Mestari Hannus astui yläkerran vanhaan koulutupaan, joka jo toista vuotta oli ollut autiona, — talvella vain oli siellä majaillut palkkasotureita. Näiden jättämiä pehkuja raivasi nyt Pietari Särkilahti pois neljän, viiden poikaviikarin avulla; toiset pojat lakaisivat pois lukinverkkoja, toiset asettelivat paikoilleen hajoitettua kateederia. Tuokion seisoivat papit vastakkain, toisiaan silmiin katsellen.

— Kenen käskystä olette, mestari Pietari, tulleet tänne jyryämään, kysyi vihdoin prelaatti, jonka kuivanankarat kasvot pysyivät värähtämättöminä.

— Enpä käskyjä odottanut, vastasi Pietari reippaasti. — Onhan asia ilmankin selvä. Suomen kirkko tarvitsee pappeja, sitä varten tarvitaan koulu ja sellainen on nyt saatava pystyyn.

— Kai senkin asian tuomiokapituli järjestää, kunhan kapituli ensiksi saadaan kokoon.

— Kunhan saadaan, mutta siihen mennessä ehtivät jo nämä nuorukaiset jotakin oppia.

Niin tylysti silmäili ankarannäköinen arkkiteini noita risamekkoisia, paljasjalkaisia poikia, että nämä melkein peljästyneinä vetääntyivät Pietarin selän taa. Hannus oivalsi kyllä, että tässä oli kysymys muustakin, kuin noista vekaroista. Hän käsitti hyvin tiedon ja opetuksen merkityksen kirkolle; olipa hän itsekin oppinut mies, ulkomailla oli hänkin toistakymmentä vuotta sitten oleskellut tieteitä ahmimassa. Mutta hän oli omistanut skolastisen oppinsa ja elämänviisautensa Köln'issä, jonka yliopisto näihin aikoihin jo oli nuorta, humanistista liikettä vastustavan taantumuksen pesäpaikka, ja sieltä oli hän veriinsä imenyt itsepäisen kammon kaikkia ajan uudistusliikkeitä kohtaan. Ja hän tiesi, että Särkilahti oli oman intonsa imenyt tieteiden päinvastaisessa navassa…, häntä senvuoksi oli tuo Wittenbergin liian toimelias kasvatti heti epäilyttänyt… Tässä ei todella ole ainoastaan kysymys noista kymmenkunnasta pojasta, vaan paljosta muusta, sen hän käsitti, mutta noihin poikiin hän kuitenkin yhä suuntasi kylmänankarat katseensa, kysyen Pietarilta:

— Mistä olette kerännyt nämä ryysyläiset?

— Kaduilta ja kujilta…

Hannus kohautti olkapäätään, virkkaen Pietarille latinaksi epäilyksensä, voiko noista katupojista tulla pappeja, ovatko he edes aviosta syntyneet ja terveruumiiset. Pietari vastasi suomeksi ja poikiin iloisesti viitaten:

— Kyllä teistä papinainesta tulee, jahka tästä päästään teitä muokkaamaan, ja sitten pappeja myös, kunhan teidän aikanne on tullut.

Vielä tuokion katseli harmajapintainen prelaatti tuota edessään seisovaa, pientä ryhmää: kieltämättä siinä oli syntymässä koulunalku…, hänen tietämättään, hänen vaikutuksestaan sivussa! Hetkisen mietti hän jo kieltää koko homman ja ajaa lakasijat pois, mutta siihenkin hän sentään epäili ryhtyä, niinkauan kuin ei koulua muuten saatu toimeen. Hän murahti senvuoksi vain lyhyesti, käytävään taas kääntyen:

— Tuomiokirkon taloudenhoitaja, herra Hermannus palaa pian Turkuun ja hänen asiansa on panna kuntoon kirkon rakennukset.

— Jää tähän työtä vielä hänellekin, vastasi Pietari. Mutta mestari Hannus oli jo enempää puhumatta poistunut, sulkien jälestään saranoillaan pahasti keikkuvan oven.

Hän pysähtyi kuitenkin, ikäänkuin kahden vaiheilla oven taa käytävään. Hän oli aikonut lähteä jatkamaan kävelyään, mutta nyt itivät hänessä jo toiset mietteet. Tuota miestä olisi hänen pitänyt puhutella pidempään ja ankarammin…, miksi oli hän näinikään paennut koulutuvasta! Siitä idusta leviää pian kirkon tarhaan vaarallinen rikkaruohosto, ellei hänen epäilyttäviin puuhiinsa ajoissa käydä käsiksi. Edesvastuu kirkon eheydestä on nyt hänen, Hannuksen… Hän oli tänään ensi kerran tarkemmin katsellut tuota miestä…, hänen silmissään ja äänessään on jotakin vetävää…, jotakin voittavaa varmuutta, — pojat häntä ilmeisesti ihaillen katselivat!

Tuvasta kuului taas Pietarin iloinen, rohkaiseva ääni, kun hän puhutteli nuoria apulaisiaan:

— Johan tässä tulemmekin auttavasti toimeen. Penkkejä saamme myöhemmin hankkia lisää ja kirjoja myös. Mutta patukan varustan minä jo huomiseksi. Sillä huomisaamuna, kun kirkossa prima-messuun soitetaan, tulee teidän olla täällä, — tässä koulussa ei laiskotella!

— Saammeko nyt mennä? kuului pehmeä pojanääni kysyvän.

— Menkää, pax vobiscum, ottakaa huomiseksi niistä sanoista selko mistä saatte! Ja peskää silmänne, pojat!

Mestari Hannus kuuli poikain tulevan ja pistäysi sisään käytävän päässä olevasta ovesta, joka vei kapitulin nyt pahasti raastettuun kirjastoon. Hänellä oli siellä munkki järjestämässä juuttien jättämiä kirjoja ja kääröjä ja jakkaralla istuen katseli hän hetkisen tämän työtä. Mutta hänen ajatuksensa kulkivat toisaalla.

Tiesihän hän, mitä asia koski, vaikka hän viimeisinä sotavuosina olikin kuullut ulkomaailmasta hyvin vähän: hyökkäystä suunnitellaan oikeauskoista kirkkoa vastaan — nyt siis Suomessakin! Pietari Särkilahti oli jo kuukauden ajan joka sunnuntai saarnata paukutellut Uuden kuorin rappusilta, ja Turun pikkuporvaristoa, joka ensiksi oli hänen puheitaan peljästynyt, oli yhä enemmän käynyt häntä kuulemassa, — niin, niin, miehessä on kieltämättä jotakin voimantapaista… Maassa vallitseva yleinen sekasorto sekä kirkollisen hallinnon heikkous oli miestä avustanut, vapaasti oli hän saanut saarnata niinkuin säkkimunkit ja muut. Hannus oli kerran Uudesta kuorista salaa kuunnellut hänen saarnaansa ja havainnut sen kirkkoa repiväksi ja olipa jokunen munkki hänelle varottaen kuiskannut, että mies on kerettiläinen, mutta Hannus ei ollut häntä voinut puhumasta estää, sillä varsinkin opinkysymyksissä olivat vielä hänen valtuutensa sangen heikot.

Mutta jos mies yrittelee liiaksi, silloin on hänelle raja pantava, päätteli Hannus jakkaralla miettiessään. Hän saarnaa tekopyhyyttä ja ulkokultaisuutta vastaan, mutta hänen tarkoituksensa on käydä paavillisen kirkon kimppuun, — sitä ei ole sallittava varsinkaan Suomessa, jossa kristinuskon juuret vielä ovat niin matalassa. Jos niitä juuria ruvetaan repimään ja julistetaan valheeksi se, mitä kirkko on totuutena opettanut, niin viedään kansalta kaikki usko, — se lankee pian takaisin pakanuuteen… Ei, mestari Pietarilla olkoon vaikka totuuskin tarkoituksenaan, mutta hän näkee siitä vain yhden puolen, siksi häntä on estettävä vahinkoa tekemästä…

— Jo heti on minun häntä varotettava, päätteli tuumissaan yhä varmistunut arkkiteini ja lähti, munkkia sen enempää puhuttelematta, kävelemään takaisin koulutupaan.

Siellä istui nyt Pietari, poikain mentyä, yksin äsken häthätää korjatulla opetustuolilla, kädet ristissä, kuin rukoukseen vaipuneena. Hän rukoilikin siinä hiljaa menestystä työlleen, jota hänen nyt oli alotettava. Nuorisosta hän tahtoi kasvattaa itselleen ja opinpuhdistukselle työjoukon. Ilokseen oli hän kyllä huomannut, että nekin vanhemmat ihmiset, jotka hänen ensi saarnaansa eivät käsittäneet, olivat kuitenkin kerta kerralta häntä paremmin ymmärtäneet. Mutta heissä ovat sittenkin vanhat käsitykset syvälle kovettuneet. Ennen kaikkea on nuorten mieltä muokattava, tulevaisuutta on ajateltava…

Siinä istuessaan sattuivat hänen silmänsä katon rajaan maalattuun, nyt jo kuluneeseen piirtokirjoitukseen, jossa latinalaisina sakeina ja katkonaisin sanoin oli lueteltu ne oppineet, jotka olivat kuuluneet keskeytetyn kapitulinkoulun opetusohjelmaan. Tuon värsyn hän niin hyvin muisti omilta teiniajoiltaan ja hän luki sen nyt siinä itsekseen ääneensä ulkomuistilta:

    Gram loqvitur, Dia vera docet, Rhe verba colorat,
    Mus canit, Ar numerat, Geo ponderat, As colit astra.

[Oppiaineet: Grammatiikka, dialektiikka, retoriikka, musiikki, aritmetiikka, geometria ja astronomia.]

Niin, näitä tieteitä on täällä pojille edelleen opetettava, mutta vielä muutakin lisäksi, tuumi seinälle tähystävä pappi, vastaista työtään ajatellessaan. Raamattua on luettava alkukielellä ja sitä on teinien opittava ymmärtämäänkin; ennen kaikkia ovat vastaiset papit opetettavat itsenäisesti ajattelemaan ja ajatuksensa kansankielellä esittämään…

Kun Pietari Särkilahti siirsi katseensa alas katonrajasta, näki hän arkkiteinin taas seisovan ovella, kylmin, ankarin kasvoin niinkuin äskenkin. Pietari laskeusi kateederista kävelläkseen tulijaa vastaan, mutta tämä virkkoi, ikäänkuin pysäyttääkseen hänet matkan päähän:

— Kenen valtuudella aijotte te, maisteri Pietari, ruveta koulumme johtajaksi, — se virka kuuluu, kuten tietänette, jollekin tuomiokapitulin jäsenelle.

— Mutta eihän kukaan kapitulin jäsen siihen ryhdy, vastasi Pietari, älyten heti, että arkkiteini nyt oli palannut vielä äskeistä ankarampana miehenä. — Sitäpaitsi se oli piispavainajankin tahto…

— Epäilen, tunsiko hän teidät silloin. Joka tapauksessa on teidän saatava hankkeellenne kapitulin vahvistus.

— Työhöni ryhdyn nyt kuitenkin, — keskeyttäköön sen kapituli sitten jos tahtoo, vastasi Pietari melkein uhmaten. Mutta aina yhtä kylmänä ja värähtämättömänä jatkoi Hannus:

— Palasin oikeastaan puhumaan teille toisesta asiasta: Nuo teidän saarnavuoronne Uuden kuorin edustalla eivät kuulu virkatehtäviinne.

— Ei, puhun siellä virattomasti, vastasi Pietari, voimatta pidättää hymähdystä. Mutta Hannus jatkoi kuivasti:

— Ne ovat nyt lopetettavat?

— Miksi?

— Siksi, että kirkko ei palvelustanne sillä paikalla tarvitse.

— Olenko siis puhunut jotakin väärää?

— Mitä olette puhunut, se kai aikoinaan tutkittanee sekin. Siihen en nyt puutu…

— Mutta eihän kiellettäne minua Jumalan puhdasta sanaa saarnaamasta!

Mestari Hannus, joka oivalsi Pietarin haluavan saada hänet kiedotuksi opinväittelyyn, mihin hän ei tahtonut antautua, liikahti nyt ensi kerran hiukan kipakasti puolen askelta eteenpäin, ja lausui terästyvällä äänellä:

— Me oivallamme kyllä, mitä asiata te, Pietari Särkilahti, yritätte täällä ajaa, käyttäen hyväksenne kirkon sekasortoista tilaa. Mutta olkaa huoletta, mestari, me asetamme näissäkin oloissa hajoittaville hankkeillenne sulut. Saksasta tuomanne tuumat eivät sovellu tänne…

— Eivätkö paavillisen kirkon epäkohdat täällä ole samat kuin siellä? kysyi Pietari, taas opinväittelyyn pyrkien.

Mutta arkkiteini ei hänen kysymykseensä vastannut. Hän astui vieläkin askelta lähemmäs ja virkkoi nyt, melkein tuttavallisella äänensävyllä:

— Mestari Pietari, te olette suomalainen, älkää yrittäkö irroittaa Suomen kirkkoa paavin vallan alta pois. Se olisi monesta syystä turmioksi kirkolliselle elämällemme ja… ja ehkä muutenkin… Saksassa ovat olot toiset, täällä on kotimaisella kirkolla hallinnollinenkin merkitys, ja merkitys sitä suurempi, kuta kauempana päähallinto on, kuta vähemmin se oloihimme sekaantuu… Ymmärrättekö?

— Kenties ymmärrän — erehdyksenne…

— Varotan vain, älkää heikontako kirkon jäsen hallinnon vaikutusta kansaan…

Pietari paloi intoa päästä väittelemään tuon kieltämättä lahjakkaan ja tarmokkaan prelaatin kanssa noista kysymyksistä, jotka hänelle muodostivat koko hänen elämänsä. Mutta arkkiteini ei siihen nytkään antautunut. Tuokion oli hänen kuivettuneilla kasvoillaan liikahtanut lämmenneen mielen väriä, mutta taas hän jo melkein samassa hengenvedossa kylmästi ja kuivasti jatkoi:

— Niin, Uuden kuorin kappeli on jo annettu toiselle miehelle hoidettavaksi, siitä vain oli minun teille ilmoitettava. Tuomiorovasti on sen määrännyt veljensäpojalle palkkatuloksi, — hän yksin on siellä tai sen edustalla oikeutettu saarnaamaan…

Vai siihen oli siis Hannus-mestari vain pyrkinytkin, hymähti Pietari itsekseen. Tuon veljenpojan hän ulkomailta hyvin tunsi. Nyt hän kysäsi melkein ivallisesti:

— Onko Jaakko Vennä jo palannut ulkomailta? Ja tuomiorovastiko myöskin maapappilastaan?

— Molemmat palaavat näinä päivinä. Teille, mestari Pietari, on tuomiokirkossa järjestetty omat tehtävänne eikä niihin kuulu saarnaaminen kansan kielellä.

Arkkiteini tarttui jo oven kääkkään lähteäkseen, mutta hän näki Pietari Särkilahden rauhallisesta, iloisesta, melkein ilkkuvasta katseesta, ettei hän kiellollaan ollut tuon ryntäyshaluisen maisterin innostusta saanut ollenkaan masennetuksi. Vaistomaisesti hän tunsi nuhteittensa rauenneen turhiin. Hänen esiintymisensä olikin ollut heikkoa. Pietarin opin sisältöön puuttumatta oli hän vain ylimalkaisesti tahtonut sulkea suun mieheltä, jonka hän tiesi lahjoillaan herättäneen ulkomaillakin huomiota; sen hän ei todellisuudessa itsekään uskonut onnistuvan. Jollakin tavoin olisi hänen pitänyt terästää vaikutustansa ja arvokkuudellaan masentaa tuo uusi ryntäävä voima. Ovelle pysähtyen hän hetkisen huohotti — kirkollinen kiukku kuohahti hänen sapekkaassa sisussaan tuota ivakatseista miestä vastaan ja hän virkkoi pisteliäästi:

— Olipa totta, vielä oli minun tehtävä teille pieni, ystävällinen huomautus. Te olette, mestari Pietari, tuonut tänne Saksasta mukananne forsian, jalkavaimon…

Särkilahti oli koko Hannuksen käynnin ajan pysynyt rauhallisella, melkein hilpeällä tuulella, suuttumatta hänen nuhteistaan ja säikähtämättä hänen uhkauksiaan. Hän oli kyllä jo oivaltanut Hannus Pietarinpojan uudistusasiansa kiihkeimmäksi ja tarmokkaimmaksi vastustajaksi, mutta sekään huomio ei ollut saanut häntä kuumenemaan. Nyt vasta iski arkkiteini arkaan paikkaan, nyt vasta värähti Pietarin leveä leuka, kun hän kiihtyneenä sähähti:

— Se on vihitty vaimoni!

Mutta ovella seisova harmaa prelaatti ei ollut häntä kuulevinaankaan, jatkoi vain:

— En sano mitään siitä, että teillä niinkuin monella muulla papilla on sellainen ystävä…, taloudenhoitaja…, kirkko ei tahdo puuttua näihin yksityissuhteisiin…

— Ei, se ummistaa kainosti silmänsä, purasi Pietari väliin. — niinkauan kuin niistä ei synny mitään pahennusta, jatkoi arkkiteini yksitoikkoisesti ja harvakseen lausettaan, ikäänkuin ei toinen olisi äännähtänytkään: — Mutta teitä, mestari, tahdon aivan yksityisesti varottaa: Kirkko ei salli, että papit asuvat julkisesti yhdessä jalkavaimojensa kanssa…

— Mutta sallii kyllä, että he sen salaa tekevät…

— Ja toiseksi: älkää liikkuko ulkona saksattarenne seurassa, jatkoi Hannus yhä, johdonmukaisesti sivuuttaen Pietarin väliväitteet. — Se herättää pahennusta, älkää varsinkaan hänen kanssaan enää kirkkoon tulko.

— Mutta hänhän on vihitty vaimoni! huudahti Pietari vihdoin uudelleen tulistuneena. Tuo pahasilmä prelaatti oli todellakin ilkeillä pistoksillaan saanut hänet suuttumaan, paljastaessaan kainostelematta paavillisen tekopyhyyden koko rajattoman aavikon. Hetkisen seisoi nuori pappi kalpeana kylmänharmajan miehen edessä, jonka puoliumpinaiset silmät Pietarin mielestä hänen viimeksi puhuessaan olivat auenneet, kuvastaen ilkeän sielun. Leimuavain vastaväitteiden ja tuomioiden kokonainen tulva tunkihe jo Pietarin kielelle, mutta kun hän näki Hannuksen, varoituksensa lausuttuaan, jo taas tarttuvan oven koukkuun, kysyi hän vain mahdollisimman rauhallisesti:

— Onko totta, mestari Hannus, että teillä Lehtisten kartanossa on nainen, — niin, salaa tietysti, mutta kaikki sen tietävät…?

Salavihan salama leimahti nyt arkkiteinin puoleksi ummistetun silmäluomen alta, välähdys. Sellainen, joka kertoo syvän ja sammumattoman vihan syttymisestä. Mutta hänen pitkulaisilla kasvoillaan ei vieläkään yksikään lihas värähtänyt. Prelaatin arvokkuudella aukasi hän verkalleen oven. Mutta Pietari jatkoi äänellä, jota hän ei enää voinut kiihtymästä pidättää:

— Ja teillä on siellä lapsikin, eikö totta? Juuri niin pitää ollakin. Väärin on vain se, että ette tuota liittoanne julkisesti tunnusta, vaan esipappina esimerkillänne puolustatte salavuoteutta ja siveettömyyttä papiston keskuudessa. Sillä valhetta on, että papit, jotka jättävät isättömiä lapsia pitkin pitäjiä, olisivat nuhteettomia ja arvokkaita kirkon palvelijoita, ja että sitävastoin perhe, joka on Jumalan säätämä laitos…

Pietari katkasi itse sanatulvansa. Sillä arkkiteini oli jo lähtenyt huoneesta. Värähtämättömin kasvoin, joiden tuhanharmaa väri vain hiukan oli tummentunut, oli hän Pietarin puhuessa astunut eteiseen ja painanut saranoillaan notkuvan, raskaan lautaoven kiinni. Siellä hän jo kuului kolajavan rappusissa, kun Pietari kurkkunsa salpasi.

Hetkisen seisoi Pietari liikahtamatta yksinäisessä, äänettömässä koulutuvassa. Hän harasi pari kertaa hiuksiaan…, hänen mieleensä oli jäänyt ilkeä kuva poistuvan prelaatin jäähyväiskatseesta, jossa kiilsi vihan ja koston myrkkyä. Yksin jäänyt väittelijä harkitsi samalla, oliko hän kiivastuessaan ehkä turmellut kallista asiaansa. Mutta seuraavassa tuokiossa hänen kasvonsa taas entiselleen kirkastuivat, hänen mielestään karisi sekä suuttumus että levottomuus, ja miltei ääneensä naurahtaen istahti hän kuluneelle koulupenkille, puhuen itsekseen:

— Mitä tässä siis tapahtuikaan? Tuo ankara esimies luuli kai tukkivansa ääneni sillä, että kielsi minut kirkkomaalla saarnaamasta, — ikäänkuin ei Turussa olisikaan muita paikkoja, missä totuutta julistaa. Ja tahtoiko hän säikyttää minut luopumaan vaimostani, — ei, prelaatti, se asia on jo ajoissa selväksi harkittu. Tuleppas erottamaan meidät…! Suuttumaan minut sait, mutta hetkeksi vain.

Vielä pyöritteli hän vakavamminkin mielessään arkkiteinin varoituksia, oivaltaen kyllä, että ne ennustivat hänelle vaikeita taisteluita ja ponnistuksia. Mutta se tieto ei hänen mieltään masentanut; reippaasti hän taas penkiltä nousi, huudahtaen:

— Juuri tuota pimeyttä vastaanhan olen tullutkin taistelemaan. Hei,
Pietari, nyt alkaa työ!

Siistittyään raivaustyössä rypistyneen pukunsa läksi Pietari kevein askelin koulutuvasta tuomiokirkkoon. Sillan neuvoa noudattaen oli hän näet todella ruvennut entiseen kuoripapin virkaansa ja hoiti säännöllisesti messuvuoronsa sen mukaan kuin viikottain laadittu ja sakastiin julkinaulattu työjärjestys kullekin tehtävät jakoi. Hartaudella hän messunsa lauloikin, kajahuttaen vanhaa pyhättöä voimakkaalla äänellään ja valaen säveleihinsä sielunsa innostusta. Mutta varsinaiseen opetustyöhönsä hänen mielensä kuitenkin oli palanut ja sen hän nyt oli saamaisillaan alulle, — siksikö hän tänään tunsi itsensä niin elinvoimaiseksi ja nuoreksi, vai oliko tuo väittely arkkiteinin kanssa häntä tosiaankin vain virkistänyt!

Samassa mielialassa oli hän vielä kun hän kirkkotuntinsa päätyttyä astui ulos tuomiokirkosta. Sää oli sateen jälkeen seestynyt, tuoreelta tuoksahti luonto. Pietari seisoi kotvasen sakastin ovella, vetäen raitista ilmaa keuhkoihinsa ja katsellen ympärilleen. Miksei Margareeta ollutkaan nyt häntä vastassa niinkuin tavallisesti, jolloin he messun jälkeen yhdessä kävelivät kierroksen kaupungin ympäri, — juuri nyt hän olisi Hannuksen kiusaksikin tahtonut astella vaimonsa rinnalla. Ei liene nuorikko sateen takia lähtenyt ulos, — siispä käveli Pietari suoraan hänen luokseen kotiinsa.

Juuri suurta taisteluaan vartenhan Pietari olikin Wittenbergissä nyt vihittänyt vaimokseen sen nuoren porvarineitosen, johon hän siellä jo opintoaikanaan oli mieltynyt ja jonka hän viime matkallaan oli omakseen suostuttanut. Ainoastaanko taisteluaan varten? kysyi hän kuitenkin siinä yksin kosteaa katua kävellessään. Ei, myöskin itseään varten, olihan hän kotia ja onnea kaipaava ihminen. Lemmen houreita, kuumia rakkaustunteita, sellaisia, jotka Mikon olivat polttaneet, ei Pietari kyllä ollenkaan tahtonut tunnustaa. Avioliitto, perhe, oli hänestä ennen kaikkea ihmisen luonnollinen velvollisuus ja itse oli hän avioliittonsa käsittänyt velvollisuudekseen myöskin vanhoja paavillisia ennakkoluuloja särkeäkseen. Mutta tuo velvollisuus oli hänen onnekseen muuttunut; se pieni koti, johon hän nytkin riensi vaimonsa luo, se oli hänelle onnen ja rauhan satama.

— Ja tuostako satamasta tahtoisi minut harmaja prelaatti karkoittaa! Ei, Margareeta Corneliantyttären toin tänne vaimokseni, ja sellaisena hän pysyy!

Näissä mietteissä poikkesi Pietari hengellisten rakennusten reunustamalta Kirkkokadulta alas rantaan päin. Eerikki Skalmin kauppatalo, johon Pietari ulkomailta palattuaan oli asettunut asumaan nuoren vaimonsa kanssa, sijaitsi näet joen ja Jokikadun varrella. Luostarikorttelissa oli kyllä Pietarin isävainajan, Niku-pormestarin talo, mutta se oli vielä tanskalaisten äskeisen hävityksen jäliltä autiona: ovet kiskotut irti, arinat puhki, yksin silta-palkkejakin olivat vainolaiset tarvinneet, — siksi oli Pietari asettunut lankomiehensä väljän kauppapihan syrjässä olevaan pikkupirttiin ja sinne hän nyt myötämaata portilta harppaili pitkin, malttamattomin askelin.

Hänen vaimonsa seisoi jo siellä pirtinovella häntä vastassa: nuori, solakka nainen — pieneltä ja hennoltakin hän nyt siinä kyyhöttäessään näytti, vaikka hän kylläkin oli urhea ja topakka emäntä. Kasvoja ei nyt paljon näkynyt, sillä hän oli vetänyt huivin silmilleen…, mutta mitä kummaa, näyttiväthän nuo muuten aina iloiset silmät nyt itkettyneiltä… Pietari tempasi huivin syrjään: Niinpä oli, silmät kyynelissä, pyöreät posket kalpeat, ja siro leuka vavahteli vieläkin…

— Mitä, Margareeta, oletko itkenyt? kysyi Pietari saksaksi. — Miksi? Ikäväkö tuli, olisit kävellyt vastaani kirkolle niinkuin tavallisesti.

Mutta nuori keltatukka nyyhkytti, Pietarin käsivarteen nojaten, taas rajummin eikä saanut sanaa suustaan.

— Vai onko jotakin tapahtunut, uteli Pietari hämmästyneenä. — Onko joku tehnyt kyyhkylleni pahaa?

Pelotetun kyyhkyn arkuudella katseli Margareeta todellakin miestään kyynelten takaa ja vastasi vihdoin haikeinta surua kertovalla äänellä:

— Meidän…, taikka minun täytyy muuttaa täältä pois.

— Muuttaa! Meidän taikka sinun! — Pietari rupesi aavistamaan jotakin: — Kuka sellaista on sinulle kuvitellut?

— Lankosi…

— Eerik — se nahjus! — Pietari puristi nyrkkiään.

— Ei, häntä on käsketty. Martha-siskosi ei sitä tahtoisi, hän kävi äsken täällä luonani itkemässä…

— Kuka siis on käskenyt ja miksi? Margareeta kuiskasi murtuneena:

— Minä kun en ole oikea vaimosi…, sanotaan, enkä saa olla…

— Mutta olethan, tiedäthän sen itse, kirkossahan meidät vihittiin…, ja tulet aina vaimoni olemaan. — Niin lohdutteli Pietari nuorikkoaan, oivaltaen jo yhä selvemmin, mitä tämä kaikki merkitsi. — Rauhoitu, vaimo, ja odota hetkinen.

Pietari nousi talon pitempään rakennukseen, jonka pääty oli Jokikadulle päin ja jossa hänen lankonsa perheineen asui. Tuota lankomiestään, pituudestaan pöyhkeilevää porvaria, jonka pyöreähköjä, hiukan typerännäköisiä, kasvoja kiersi harva, vaalea poskiparta, ei Pietari juuri rakastanut. Hänen luonteessaan oli liiaksi saksanvikaa, hän oli viekas ja ahnas ja samalla arka; mies oli kai käynyt hiukan itsetietoiseksi sen johdosta, että hän oli saanut jalosyntyisen neitosen vaimokseen, mutta se ei ollut hänen luonnettaan suinkaan parantanut. Pietari kohtelikin usein yliolkaisesti sisarensa miestä ja kysyi häneltä nytkin tuikeasti, mitä tuhmuuksia hän on käynyt Margareetalle puhumassa.

Skalm vastasi äsken Kirkkokadulla tavanneensa mestari Hannuksen ja tämä oli pysähdyttänyt hänet puheilleen. Oli varottanut…, ei ole soveliasta pitää talossaan pappia, joka julkisesti asuu yhdessä naisen kanssa ja siten aiheuttaa kirkollista pahennusta.

— Ja sinä tottelit mestari Hannuksen käskyä, kysyi Pietari kylmästi ja pilkallisesti.

— Niin. Enhän sitä asiata minä ymmärrä, mutta paljon siitä jutusta todellakin puhutaan, vastaili lankomies arasti. — Eikä ole hyvä joutua riitaan kirkon mahtimiesten kanssa, heillä on paljon valtaa…

— Mutta eikö tämä ole minun asiani?

— Minulle arkkiteini siitä puhui. Sitä paitsi juttu on ikävä näihin aikoihin juuttienkin vuoksi, jotka täällä isännöivät.

— Puuttuvatko juutitkin tähän asiaan? ihmetteli Pietari.

— Kuuluvat kyselleen, mikä mies se on, joka on täällä ruvennut kansaa villitsemään, — epäilevät sinua hekin. Ja kun täällä kauppa ja elämä on ahtaalla…

— Hyvä, et tarvitse peljätä enää, virkkoi Pietari, lähtien hyvästelemättä poistumaan tuvasta, jossa hänen sisarensa yhä ääneti silmiään kuivaili. Mutta Eerik Skalm yritti toki suuttunutta lankomiestään vielä lohduttamaankin:

— Älähän suutu, saathan jäädä pikkupirttiin elämään, löydetään me
Margareetalle asunto tästä ihan läheltä…

Mutta Pietari laskeutui jo loivaa pihamaata alaspäin, leveä leuka rintaa vastaan painuneena. Saipahan harmaja mies sittenkin säretyksi hänen äskeisen, varman ja luottavan mielialansa, osasipahan se uudelleen iskeä arkaan paikkaan. Mutta ei…, hänen ei pidä saada mieltäni masentaa… ei Hannus, niin helposti et toki minua uraltani suista etkä kotionneanikaan säre…, minun on noustava kun teräsjousen iskujesi alta!

Pihan poikki verkalleen kävellessään hän jo suunnitelmansa rakensi ja hetken perästä mätettiin pikkupirtissä nuoren perheen vähiä tavaroita arkkuun. Pietari jutteli siinä työssä rohkaisevasti ja hilpeästi vaimonsa kanssa, joka heti oli reipastunut, kun ymmärsi, ettei hänen tarvinnut täällä vieraalla maalla erota miehestään, joka oli hänen ainoa turvansa.

— Isävainajani autiossa tuvassa voimme nyt lämpimillä ilmoilla rennosti asua, kunhan asetamme ovet paikoilleen ja tukimme ikkunat, kertoi Pietari. Hän oli näet päättänyt muuttaa Luostarikortteliin sukunsa kaupunkitaloon, joka oli aivan joutilas, hänen äitinsä kun perheineen asui Särkilahden vanhalla sukutilalla Taivassalossa.

— Katto pitää veden ja uuni korjataan jo huomenna. Ja sitten uusitaan koko talo. Siitä tulee vielä mainio talo, meille oma yhteinen pesä, josta ei meitä kukaan pysty karkoittamaan!

— Ja siellä pysymme aina yhdessä, eikö niin Pietari, puheli hänen vaimonsa, joka nyt jo kirkkain, sinisin silmin latoi arkkuun astioita ja vaatteita, mutta jonka mielessä yhä vielä se kamala eron uhka pelottavana asui.

— Aina, mies ja vaimo, jotka Jumala on yhteen liittänyt!

— Silloin en välitä kenenkään loukkaavista puheista.

Jo säteilivät taas iloisina Pietarinkin luisevat kasvot. Hän ei ollut aatelisesta syntyperästään huolimatta mikään varakas mies; pitkillä ulkomaanmatkoillaan oli hän kuluttanut perintöosuutensa. Mutta senverran hän aina tiesi saavansa kokoon, että hän isänsä talon korjaa asuttavaan kuntoon ja luo sinne itselleen kodin. Rohkealla mielellä tarttui hän senvuoksi arkkunsa kantimeen:

— Koetappas, Margareeta, jaksatko kantaa toisesta päästä, ehkemme tarvitsekaan vierasta apua.

Mutta Pietarin sisar, pyyleähkö, hyvänsuopa Martha-emäntä, joka aina oli ihaillut veljeään, käveli alapihalle häädettyjä vieläkin lohduttamaan ja auttamaan. Syvästi hän suri, että tuo veli, josta koko perhe oli odottanut niin paljon, nyt oli joutunut mahtavain epäsuosioon, eikä hän tahtonut sietää, että hänet noin kylmästi asunnostaankin ajettiin. Siksi hän vieläkin pyyteli, että Pietari siirtäisi muuttonsa toki toiseen kertaan, ainakin kunnes isäntalo oli saatu korjatuksi ja asuttavaksi.

— Ei, sisko, siirretä, vastasi Pietari arkkuaan köyttäen. — Älä itke, vielä päivä valkenee minulle ja sinulle ja meille kaikille.

— Mutta eihän teillä siellä ole vuodettakaan…, eikä ruokaa edes alkaaksenne…

— On vakassa papuja ja kuivattuja särkiä. Ja näin lämpösellä säällä voi maata lattiallakin…

Sisar ei ymmärtänyt veljensä äänestä soivaa varmuutta eikä kälynsä rohkeaa katsetta, hän luuli sen uhmaksi ja kostoksi. Mutta ei ollut vihaakaan Pietarin äänessä kun hän virkkoi:

— Kas niin, nyt olemme valmiit. Autappas sisko Margareetaa siitä toisesta kantimesta, ja ota vakka käsivarrellesi. Minä kannan itse nämä kirjat kainalossani, sillä ne ovat sangen kalliit.

VII. ERIK FLEMING PALAA.

Turun lounaiskulmalla, käsityöläisten ja porvarien asumassa luostarikorttelissa, ei ollut toista niin hyvää kaivoa kuin Lähteenkorvan kaivo, joka sijaitsi pienellä aukealla kujien ja katujen yhtymäpaikassa. Siksipä vinkuikin sen veivi aamusta iltaan, kun sieltä talojen naiset täyttivät vesikorvojansa ja miehet juottivat hevosiansa. Mutta monet asiattomatkin pysähtyivät siihen tuttaviaan tervehtimään ja tarinoimaan päivän kuulumisista. Näihin tarinoihin ottivat osaa viereisten talojen käsityöläisetkin; Mikko Sorvari rakenteli rukkeja tai pyhimyskaappeja asuntonsa edustalla, kertoen kaivomiehille kaskuja, joita kuunteli aukeaman toiseen laitaan asti Eenokki Tinanvalaja, siinä ulkosalla veistellessään särmiä pois valamistaan kannuista ja sitten latoessaan kannuja seinänvierelle kauniiseen, kiiltävään riviin.

Lähteenkorvan kaivolle pysähtyi usein, läheisestä asunnostaan lähtiessään taikka sinne mennessään, Pietari Särkilahtikin puhuttelemaan noita naapureitaan, joista jo syksyn kuluessa oli tullut hänen hyviä tuttaviaan. Milloin väkeä sattui enemmän koolle ja hänellä oli aikaa koulustaan ja kirkkotoimistaan, seisahtui hän heille pienen saarnan muodossa selittämään jotakin kysymystä, josta tarinoidessa oli tullut puhe taikka joka hänen omaa mieltään sillä hetkellä painosti. Vedenkantajat laskivat silloin saavinsa ja korentonsa hetkeksi maahan ja jutustajat katkasivat keskustelunsa jatkaakseen niitä taas, kun maisteri oli lopettanut. Ja kotiin mennessään he sitten usein muistelivat hänen puheitaan.

Tällaisessa opetustoimessa liikkui Pietari Särkilahti, senjälkeen kun hänen saarnansa kirkonaituuksessa olivat kielletyt, muuallakin, missä kaupunkiinsa palanneita turkulaisia oli koolla. Joskus pysähtyi hän puhumaan elonkorjaajille Pyhän Henrikin vainiolla, taikka niille kirvesmiehille, jotka Multavierun rinteillä kyhäsivät itselleen taloja ja mökkejä poltettujen tilalle. Kävelipä hän, siellä Aningaisten puolella kulkiessaan, väliin Räpälänmäelle asti, jossa oli Pyhän Hengen suuri vaivaistalo ja sairaala, ja toisin päivin asteli hän joen toiselle puolelle luostarin ohi Kaskenmäen rinnettä kiertävään, pahamaineiseen esikylään, "Helvettiin", jossa piiloilivat ilotytöt ja rikoksentekijät: Näiltäkin retkiltään kotiin palatessaan istahti hän usein vielä huokasemaan kaivon hirsikannelle, kuunnellen porvarien juttua ja ottaen osaa heidän huoliinsa. Siinä istui hän eräänäkin aamupäivänä syyskuun lopulla puhutellen pientä miesryhmää, joka oli hänen ympärilleen kertynyt.

— Onneksesi olkoon, Taavetti Kouta, sait hyvän sadon kaalimaistasi, virkkoi hän pienelle punaparralle. Toinen mies siihen heti kadehtien selitti:

— Saihan Taavetti, kun uskalsi keväällä peltonsa kuokkia, me muut emme sitä arvanneet.

Mutta punaparta ei arvostellut onneaan kovinkaan suureksi.

— Vähänpä tuosta oli iloa, valitti hän. — Jo kävi juutin vouti siitä saalista neljänneksen linnaan korjaamassa, en ehtinyt satoa kellariinkaan saada.

— Tämäpä nyt vahinko! vähäksyi kankealiikkeinen, hylkeennahkasaappainen kalastaja tuon valituksen kuullessaan. — Toin viime viikolla mereltä lastin silakoita, — jo linnan kohdalla siitä puolet sotaväelle korjattiin, joten kevyttä oli soutaa loppumatka.

Keskustelu katkesi hetkeksi, kun ryhmä tanskalaisia talutti luostarin paltaalta, syöttömaaltaan, hevosiaan kaivolle. He kulkivat ylimielisesti hoilaten ja hirvennahkavöistä riippuvia, leveitä miekkojaan heilutellen. Kaivolla nipistivät leuvasta veivin luota väistyvää tyttöä, roiskauttivat vettä hänen niskaansa, kun tyttö juoksi pakoon, ja nauraa hohottivat sitten sillalle päin kävellessään.

Porvarit eivät vainonmiesten kuullen mitään puhuneet. Vasta heidän huvettuaan nurkan taa virkahti Kissa-Iisakki myrtyneenä:

— Nuohan meiltä elämän hävittävät. Majoitappas heitä taas talvikausi tuvassasi, jossa he syövät lapsiltakin puuron padasta. Toivotonta on yrittääkään mitään, ei saa elämistä kuitenkaan alulle!

— Mutta yritämme kuitenkin, niinkuin pitääkin, virkkoi Pietari rohkaisevasti. — Juuteillakin taitaa pian tulla kylmä linnassaan, he eivät liiku täällä enää entisellä varmuudellaan. Lähes vuoteen eivät he ole saaneet mitään apua Tanskasta ja Niilo Grabbe sieppaa pois heidän muonalaivansa. Kauan he eivät näissä oloissa säily vihollismaassa.

— Niinhän sitä luultiin jo kaksi vuotta sitten, intti Iisakki, — mutta täälläpä he yhä ovat. Niilo herra vie heiltä joskus viljavenheen, mutta sen elon he heti kiskovat meiltä. Ja millä heitä elätät, kun sinulla ei ole varoja käydä edes korvaripillä syntiesi huojennukseksi.

Pietarin silmään nosti tämä viimeinen valitus veitikan. Hän ei tällaisia tilaisuuksia juuri koskaan laiminlyönyt ja virkahti nytkin vallan vakavin kasvoin:

— Mutta huokeassa hinnassahan täällä nyt synnit ovat, pienellä kolikolla voit niitä mustilta veljiltä saada anteeksi koko sarjan.

Miehet katsoivat hiukan epäillen Pietaria, jonka opista heillä jo alkoi olla vähän vihiä, vaikkeivät he aina häntä ymmärtäneet eivätkä aina edes tienneet, puhuiko hän leikkiä vaiko totta.

— Niin, vähemmän hintaa nyt ripittäjät vaativat kuin takavuosina, myönsi punaleukainen Taavetti. — Ottavat kernaasti kanan tai kyrsän, jollei äyriä ole…

— Suuremmistakin synneistäsi, — lisäsi Pietari puolivakavana, — syödäkseen sitten suuhunsa sinun syntisi hinnan. Mutta entäpä, jos ei sitten Jumala pitäisikään munkeille myötyä kanaasi minkään arvoisena, — jos joutuisitkin petokseen, hä?

— Niinkö saattaisi käydä, mietiskeli Taavetti. — Vielä minä maksan sielurahoja äitivainajanikin puolesta, että häneltä aika lyhenisi kiirastulessa.

— Maksa, maksa! kehotti Pietari. — Munkit ovat tietenkin laskeneet, paljoko se aika lyhenee viidellä äyrillä vuodessa ja paljoko kolmella. Mutta oletko sinä, Taavetti, itse laskenut, paljoko rahoistasi äidillesi jää, sittenkuin munkit ovat äyrisi olueen juoneet?

Taavetti vaikeni miettiväisenä ja äänettömiksi jäivät toisetkin miehet. He olivat vähitellen ruvenneet aavistamaan, että tuossa kirkkojen ja luostarien syntiverotuksessa mahtaa olla jotakin kieroa. Jo ennen Pietarin tuloa Turkuun olivat he käyneet näihin maksuihin haluttomiksi. Tuokin Kaskenmäeltä kuultava luostari, joka maksamalla juuteille lunnaat oli säilynyt hävittämättä ja ryöstämättä, eleli vain rennosti, samalla kun porvarit köyhtyivät, ja kumminkin sinne alituisesti vaadittiin heiltä, tyhjiksi raastetuilta ihmisiltä, yhä uusia lahjoja ja maksuja. Pietarin saagat olivat tätä mielialaa sitten paljon terästäneet. Tosin nuo oppimattomat ihmiset eivät häntä aina käsittäneet, mutta toisinaan hänen sanansa ikäänkuin väläyksenä iskivät heidän murjottuihin mieliinsä ja he ymmärsivät hänet silloin ystäväkseen, joka ei itselleen mitään pyytänyt.

— Eihän meikäläinen, tiedä, mikä on petosta, mikä ei, huoahti Kissa-Iisakki. — Mutta entistä tiukemmalle kääräsen kuitenkin näistäpuolin säkkiveljien kulkiessa kuikannahkani, sen sanon suoraan.

Pietari oli noussut kaivolta ja seisoi nyt kadulla katsellen, kuinka Mikko Sorvali, kaivoväen tarinaa kuunnellen, talonsa edustalla maalaili sädekehää pyhän Annan turpeaposkiseen puunveistokuvaan, joka häneltä oli johonkin kirkkoon tilattu.

— Tuokin on petosta, virkkoi hän maalaajaan viitaten harvakseen.

— Hä? ärähti Mikko.

— Tuota sinun vuolemaasi puukuvaa meidän sitten kirkossa on kumarrettava. Mutta sanoppas, Mikko: miten ja mihin sinä siihen sen autuuttavan ja pelastavan voiman puhallat?

— Kuvapa siunataan, ennenkuin se kirkkoon palvottavaksi pannaan, vastasi Mikko rauhallisesti, sivellen paksusti keltamaalia sädekehään. — Ja se on taas pappien tehtävä se!

— Mutta jos nyt sen sijaan siunaan tuon seinustalla kuivavan rukkisi, kumarratko sitäkin, kysyi Pietari. — Ei, ukko, veistämäsi kuvan päämerkitys on kyllä sen alaisessa lippaassa, johon raha pistetään, — eikö olekin reikä tehty sitä varten?

Katsottiin miehissä: olihan siinä rahan reikä. Mutta Pietari kyseli vielä, minkätähden ihmisten pitää Kristuksen äidinäidiltä, josta ei raamattu tiedä mitään, ostaa syntejään anteeksi, mikseivät he käänny suoraan Vapahtajan puoleen saamaan lohdutusta. Eikä sitä voineet selittää kuvan tekijä eikä katsojat. Vedenhakijat lähtivät vakaviksi käyneinä ja hautoen itsekseen noita Pietarin kylvämiä mietteitä kantamaan vesikorvojaan kaivolta.

Mutta samassa juoksi Rantakadulta kaksi poikaa kertoen, että juuttien koko joukko on liikkeellä joentakaisella tiellä. Ratsuväki edellä, jalkaväki perässä, rientävät he tulista vauhtia linnasta kaupunkiin päin.

— Mitä se merkitsee?

Tarinamiehet kiirehtivät Rantakadulle. Harmaapartainen tinanvalajakin kantoi kalisevat kannunsa sisään ja saapui rantatielle samaan aikaan kuin Mikko Sorvali, joka oli jättänyt pyhän Annan kuivamaan. Todellakin: siellä juutit hölkkäsivät lippuineen ja rumpuineen kuin sotimaan. Joen suulta juuri saapunut purjehtija kertoi vielä, että Kuusistosta oli Norbyn vouti äsken tulisella kiireellä soutanut Turunlinnaan, josta juuttien väki heti senjälkeen oli lähtenyt ulos.

— Olisiko Niilo Grabbe taas liikkeellä, kuiskailivat turkulaiset, toisilleen merkitsevästi silmää iskien.

— Onpa kuin juutit rientäisivät suurempaa vihollista vastaan, huomautti Kissa-Iisakki ehostuneena. — Katso, tykkejäänkin vetävät perässään.

— Jo kääntyvät sillalle, heillä on siis kaupungin puolelle asiaa, viittaili Taavetti levottomana.

— Juostaan katsomaan! kehotti sotainnon sytyttämä pyhimyksentekijä.

Torvet soivat torilla, missä tanskalaiset nyt rivejään järjestelivät. Kivipuotien säikähtyneet kaupustelijat sulkivat kiireellä luukkunsa, ja pyhän Ursulankiltan kellarissa, josta juuttien etujoukon miehet olivat käyneet juomassa olutta, siitä taas mitään maksamatta, kiroili nahkaesiliinainen saksalainen krouvari synkästi, ja vannoi, oveaan sulkiessaan, kiskovansa heiltä hinnan ensi kerralla takaisin kaksinkertaisesti.

Sotaväki riensi Karjakatua pitkin Uudenmaan tielle, ja Turun vähäinen väestö, joka tuota pikaa oli jalkeilla, seurasi sitä etäämmällä sänkipeltoja ja mäkiä myöten pyhän Gertrudin hautuumaalle ja Vartiovuoren rinteille. Täällä rupesi toiveita herättävänä, lamautuneita mieliä sytyttävänä leviämään miehestä mieheen aluksi epämääräinen, sitten yhä vahvistuva kuiske:

— Erik Fleming on palannut! Häntä vastaan nyt juutit juoksevat!

— Mutta miten hän täältä maistapäin tulisi? epäili notkeajalkaisena hyppivä vanha tinanvalaja, joka aina mielikuvissaan oli vapauttajaa odottanut meritse joensuuhun.

— Hän on laskenut laivansa Kuusiston salmeen, — ovela mies! kertoi Härkä-Heikki, joka jo juutteja torilla oli puhutellut. — Sieltä hän nyt sotaväkineen ryntää Turkua kohden.

— Ja häntä karkoittamaan siis juutit juoksevat, huoahti Taavetti, — äiti Jumalan, anna voitto Erik-herran aseille!

Lippuaan seuraava sotaväki oli jo laskeutunut siihen metsäiseen alankoon, josta kuusten yli kuulsi pyhälle Henrikille omistetun kappelin kullattu risti. Vuorenrinteillä ja pensaikoissa hiiviskelevät turkulaiset pidättivät hengitystään kuullakseen laaksosta jotakin; he eivät uskaltaneet vielä uskoa nouseviin toiveihinsa. Kotvaan aikaan ei mitään kuulunutkaan. Sitten törähti torvi ja toinen, — oliko ne tanskalaisten torvia? Mutta niiden ääni läheni… Jo pärisivät rummut, jo paukahti tykki, toinen, kolmas, eri äänillä sätkähtivät…

Kaupungin laidunmaalla, Kupittaan alangolla, taisteltiin, — se oli nyt selvää.

— Siis on Erik-herra todella palannut!

— Vihdoinkin! — Helpotuksen huokaus pääsi riutuneista rinnoista.

— Mutta mihin johtaa tuo kiihtyvä pauke?

Levottomin mielin ja sykkivin sydämin odottivat pensaiden takana
hiiviskelevät porvarit vastausta tuohon kysymykseensä: Jaksaako
Erik-herra karkoittaa juutit, joiden valta jo kolmatta vuotta on
Suomeen juurtunut, vai jatkuuko ennallaan sorto ja vaino?

Luostarikorttelin pikkuporvareita oli Vartiovuorelle seurannut Pietari Särkilahtikin. Siellä hän Sillan tapasi ja kävi tälle innoissaan todistamaan, että nyt eivät juutit enää Suomessa kauan kestä, vaikkapa he tuolla Kupittaalla vielä voittaisivatkin.

— Sinä odottaisit siis kirkonpuhdistusasialle hyvää Erik Flemingin voitosta? kysyi Silta paljon talttuneemmin ja melkein epäillen.

— Tietysti, hän on Kustaa Vaasan miehiä, vastasi Pietari. Mutta
Silta väitteli harvakseen:

— Sanottiin, että Kristian kuningas oli suosiollinen Lutherin opinpuhdistukselle, mutta Kustaa kuninkaasta ei tiedetä mitään.

Pietari luotti sittenkin asiain uuteen käänteeseen:

— Tanskan valta juonittelevine piispoineen ja ahneine ylimyksineen tukee täällä aina paavillista pimeyttä. Mutta sorrosta vapautunut kansallinen liike särkee ennakkoluulot, puhdistaa ilman, — se vie pakostakin uudistuksiin. Flemingin aseille rukoilen voittoa minä niinkuin me kaikki.

— Niinhän teen minäkin, myönsi Silta. — Ja nyt siellä pian jo jotakin ratkaistaankin — kuule!

Taistelu alangossa oli kiihtynyt. Sieltä kuului laukausten seasta jo hurjia sotahuutoja ja hätäistä rumpujen räiskettä.

— Melu lähenee, juutit peräytyvät! kuiskailtiin katajikoissa kallionrinteillä. Poikasia juoksi Kupittaan notkosta tietä pitkin kaupunkiin päin huutaen, että Fleming-veljekset ja Niilo Grabbe ja oudot ruotsalaiset ritarit ajavat juutteja edessään. Joutoväen oli pian väistyttävä taistelevain tieltä.

Hyvässä järjestyksessä palautti tanskalaisten päällikkö Maurits Oldenburg joukkonsa valtatietä myöten kaupunkiin päin, aina väliin pysähtyen kahakoimaan. Niin soluttiin vähitellen kaupunkiin asti. Siellä, Raatihuoneen luona, järjesti juutti vielä joukkonsa vastarintaan, ja kauan ja kuumasti oteltiin kapealla Karjakadulla ja sen viereisillä kujilla, missä tanskalaiset pitelivät puoliaan turvekattoisten talojen suojassa, harvennellen ryntääjäin rivejä. Kaupunkilaiset pakenivat luostarikortteliin ja lymyilivät siellä nurkkien takana. Mutta sinnekin hyökkäsi pian sotaväkeä, — Ivar Fleming näkyi sieltä miehineen kiertävän tanskalaisten kylkeen, torin laitaan. Hikiset, likaiset miehet ryntäsivät käheästi huutaen torille, missä nyt juuttien rivit särkyivät ja syntyi tavaton tungos ja sekasorto. Koko tanskalaisväki ei ehtinyt siinä hälinässä enää perääntymään sillalle, vaan osa siitä pakeni itsensä Oldenburgilaisen johdolla Hämeenkatua myöten ja kirkkokorttelin halki Hämeentielle. Erik Fleming karjui kimonsa selästä Raatihuoneen luona, lähettäen saksalaisen palkkapäällikön ratsumiehineen väistyviä kiertämään. Mutta saksalainen hölmö kahluutti ratsut Mätäjärven suohon ja päästi siten pakenevan vihollisjoukon käsistään.

Torilla yhä jatkui rymyä. Ryhmä toisensa perästä tanskalaista linnanväkeä vetäytyi sillalle ja puolustautui siinäkin vielä tiukasti, ampuen tykeillään toria pitkin. Turun porvarit, jotka vaappuivat toivon ja pelon vaiheilla, olivat kiivenneet talojensa katoille taistelua seuraamaan ja sieltä he, turpeiden takaa kurkistellen, vihdoin ilokseen näkivät juuttien vetäytyvän joen taa. Flemingin väki hyökkäsi esille ja kun Erik-herra itse, hatussaan korkea sulka, karautti torille ratsumiehineen, järjestääkseen väkensä rynnäkköön siltaa vastaan, silloin kajahti katoilta ja nurkkain takaa, jossa juuttien kulkiessa oli ollut kuolonhiljaista, raikuva, riemuinen huuto:

— Terve Erik-herra!

— Terve pelastajamme!

Urhea ylimys heilautti sulkahattuaan, komentaen väkensä nopeasti eteenpäin, — mutta samassa hän suistui kimonsa selästä maahan. Tuskainen humina kävi piiloilevain porvarijoukkojen läpi. Mutta Erik Fleming, jolta vain oli hevonen alta ammuttu, oli pian taas pystyssä ja uuden oriin selässä, — ja taas rämähti riemuhuuto katoilta ja kadunkulmista, joihin turkulaiset jo rohkeammin asettuivat.

Aina toimekas ja iloinen Niilo Grabbe keräsi venheitä porvarien laitureista, soutaakseen siltaa vielä puolustavain juuttien selkään. Silloin nämä vihdoin lähtivät peräytymään sillaltakin. Mutta vielä jäi heitä sinne joukko ahertamaan.

— Mitä, siltaako repivät heittiöt! huudahtivat turkulaiset.

— Ja joku häärää siinä tulisoihtu kädessään, sytyttää olkia…, aikoo panna palamaan purkamansa palkit!

— Polttavat meiltä sillan, riiviöt!

Porvarit juoksivat hätääntyneinä esille kadunkulmista käsillään viittilöiden ja hämmentyneinä toinen toistaan kovemmin huudellen. Mutta kun ei kukaan heistä ruvennut sammutushommiin, vaikka viholliset jo väistyivät sillan sytytettyään, silloin huusi heille Pietari Särkilahti rantaan kiirehtäen:

— Hei miehet, korvoja ja kiuluja tänne, joessahan on vettä…!

— Järjestetään vedennosto!

Jo pääsivät turkulaiset vauhtiin. Tuota pikaa oli pikkuporvareista ja käsityöläisistä syntynyt jono, jonka päässä pitkänhuiskea Erik Skalm, rantakivillä seisten, ammensi vettä virrasta, pannen kiulut ja korvot kädestä käteen kulkemaan. Palavan sillan päässä, irtonaisilla, vaappuvilla palkeilla, seisoi parin miehen kanssa Pietari Särkilahti itse papillisessa puvussaan valellen vettä roihuavaan lieskaan. Vielä sinkoili luoteja joentakaiselta törmältä ja höyryävän savun lävitse näki hän vastassaan miehen, joka keihäällään kohenteli nuotiota. Mutta vaaraa säikkymättä lähestyi Pietari lähestymistään tulen pesää. Pian seisoi hän ihan savun keskellä, ja kotvasen kuluttua oli jo syttynyt silta sammutettu ennenkuin se vielä oli päässyt pilalle palamaan. Erik Fleming hyökkäsi nyt hengähtäneine joukkoineen voitonvarmana sen yli linnaan päin pakenevain juuttien kintereille. Mutta porvarit kokoontuivat sillankorvaan ja ryhmittyivät Pietari Särkilahden ympäri, joka rantakivillä pesi nokea käsistään ja kasvoiltaan. Ja Härkä-Heikki huusi riemuavana:

— Hyvin teit, Pietari, kun meille sillan pelastit. Olet pappi ja ihminen yhtaikaa!

— Johan minä sanoin kesällä, kun ensi kerran saarnasit kirkkomaalla, että sinä olet oikeita Turun poikia, kehui Hannu kultaseppä miesjoukosta.

— Mutta nyt tarvitset, lankomies, kulauksen olutta savun huuhtimeksi, intoili Skalm lämmenneenä. — Tule!

Mieleltään keventyneet porvarit, jotka jo näkivät juuttien paenneen linnaan, veivät Pietarin mukanaan Pyhän Ursulan kiitän kellariin, jonka isäntä jo taas oli uskaltanut avata ovensa ja jonne taistelua katsomasta palanneita miesjoukkoja yksi toisensa perästä kiirehti ketterin askelin ja iloisin kasvoin. Tapit lyötiin auki ja seisaaltaan juotiin kiltanpyhimysten maljat.

Tuo suurin talo torin laidassa oli näet sen turkulaisen veljeskunnan oma, joka suojeluspyhimyksekseen oli valinnut yhtä hurskaan kuin sotaisan englantilaisen naisen Ursulan ja hänen impisotajoukkonsa. Legenda kertoi, että kun hunnit muinoin vitsauksena rasittivat Eurooppaa, lähti mainittu hurskas nainen, mukanaan 11,000 neitosta, saarimaastaan asein heitä vastaan, karkoittaakseen nuo arojen hurjimukset pois nuorta kristikuntaa tyyten hukuttamasta. Mutta Attilan hillittömät hunnit hävittivät viimeistä neitoa myöten tuon naissotajoukon, niinkuin olivat tuhonneet monta miehistäkin asejoukkoa, ja sen jälkeen nämä veriin sortuneet naiset julistettiin pyhimyksiksi. He olivat nyt varsinkin porvariskiltain suosittuja suojeluspyhiä. Vuosittain heille turkulaisenkin veljeskunnan suuressa juhlatuvassa messut pidettiin ja maljat juotiin. Juhlatuvan alaisessa kiitän kellarissa muistettiin heitä pitkin arkipäiviäkin, jolloin kellarintynnyreistä olut vuoti jokaiselle, joka vain kykeni haarikastaan äyrityisen maksamaan. Siellä nytkin Turun porvarit nuoren ilonsa huumauksessa tyhjensivät toisen ja kolmannen sarkkansa kaupunkinsa pelastumisen kunniaksi.

— Taas on Turku vapaa, nyt täällä taas ruvetaan elämään, hihkaisivat he kannujaan kalistellen.

— Se kävi kuin kädenkäänteessä. Aamulla vielä orjia oltiin, nyt vapaita porvareita!

— Kiitos kaikkien pyhien!

Mutta kun Erik Flemingkin parin tunnin perästä saapui kiitän kellariin kiitollisten raadinherrain saattamana, hänkin sammuttamaan pitkää janoaan, silloin vasta riemu riemulle remahti. Erik vakuutti hänelle ominaisella varmuudella turkulaisille, ettei valkene enää montakaan aamua, ennenkuin viimeiset juutit ovat Suomesta poissa. Vielä olivat tosin tanskalaisjoukon tähteet päässeet sulkeutumaan Turun linnaan, jota Iivar-herra heti oli ruvennut piirittämään. Mutta Erik oli itse kolkuttanut kolme kertaa linnan portille ja julistanut juuteille, että "teidän on parempi antautua tänään kuin huomenna", — ja hän uskoi, että he sitä tottelevat. Toista kertaa piiritti näet Fleming nyt Turun linnaa, mutta voimat olivat nyt päinvastaiset kuin ensi kerralla.

— Eläköön Erik-herra!

— Turun vapauttaja, terve!

Niin huutelivat porvarit yhä uudelleen suosikilleen ja monet kannut sai karski sotaherra nyt porvarien kanssa kallistaa. Mutta iloa säteili tänään hänenkin ankarasta katseestaan, hän tunsi taas olevansa kotonaan ja suuntasi reippaana tervehtien särkkänsä joka taholle. Kerran hän sen suuntasi pöydän yli pikkuporvarien ryhmässä istuvaa Särkilahteakin kohti, jonka hän entuudestaan tunsi ja jonka toimista hän jo oli kertomuksia kuullut.

— Terve Pietari, huudahti hän. — Kautta pyhän Ursulan, sinähän kuulut olevan taistelija maalla ja merellä. — Vietkö voittoon joukkosi sinäkin, sotapappi?

— Niin koetan, Jumalan avulla!

Riemu remahteli korkeana kiitän kellarissa ja se olikin vilpitöntä, tuskasta sulaneiden sydänten ihanaa iloa. Kaikkien harteilta oli painajainen pudonnut, — Pietarikin tunsi välittömästi sen mielten keventymisen ja antautui valtoinaan sen tunnelmaan. Mutta ilonsa keskellä hän yhtäkkiä muisti virkansa ja tuntinsa, — olipa hän ollut melkein unhottaa alttarinsa iltapäivämessun. Viisivanteisten oluthaarikkain kierrellessä yhä tiheämpään hurmaantuneiden miesten piirissä hiipi hän siitä hiljaa syrjään ja astui ulos pyhän Ursulan kellarista. Hetkeksi pysähtyi hän vielä ovelle torin laitaan. Niin omituisen rauhallista ja hiljaista oli taas kaupungissa; ihmiset kävelivät iloisina jo avattujen kivipuotien edustalla ja heidän joukossaan juoksenteli lapsiakin, joita ei Pietari muistanut pitkiin aikoihin kaduilla nähneensä. Kellarin nahkaesiliinainen kapakoitsija seisoi tikapuilla ovensa vieressä ja vaihtoi pihtipuuhun uudet, tuoreet merkkilehvät vanhojen, kuivaneiden tilalle. Häneltä Pietari kysäsi:

— Mitenkä saat nyt, krouvari, juuteilta maksamatta jääneen oluesi hinnan, kun heille tuli niin äkkiä lähtö kaupungista?

— Pitäkööt, riiviöt, ryöstämänsä, kunhan menivät…!

Turkulaisten yhteinen helpotuksentunne oli tuon vieraan olutsaksankin vallannut, sen näki Pietari selvästi hänen välkähtävästä katseestaan. Unholaan kaikki menneet kärsimykset, — taas päästään elämään, se oli kaikkien yhteinen, riemuisa tunnus!

VIII. VAALI TUOMIOKAPITULISSA.

Ulkona oli vielä joulukuun aamupimeä. Keltasin liekein paloivat koulutuvassa talikynttilät, joita kenkänsä riisunut teini aika-ajoin kulkea sipsutti niistämässä. Mataloilla penkeillä istui puolihämärässä huoneessa monta sankkaa riviä poikia, joiden silmät pimennosta kiiluivat opettajaa kohden.

Pietarin opettava ääni soi kirkkaana ja varmana eikä se keskeytynyt, vaikka eteisen ovi aukeni ja siitä sisään astui kaksi pappispukuista miestä, jotka viittasivat opettajaa puheilleen. Vasta lauseensa lopetettuaan laskeutui Pietari hiukan haluttomasti vieraita puhuttelemaan.

Ovella seisoi Silta yhtenä ja toisena Jaakko Vennä, ulkomailta äsken palannut maisteri, molemmat sangen tärkeän näköisinä.

— Saat keskeyttää opetuksesi nyt, Pietari, meidät on kutsuttu tuomiorovastin luo, puhui tuo jälkimäinen, kookas, pyyleähkö pappi, jonka hiukan turpeita kasvoja tummensi liiaksi syöneen ja juoneen puna.

— Mitä sinne? kysyi työstään noussut Pietari melkein tylysti.

— Setävanhus tahtoo meitä puhutella ennen ratkaisua, vastasi Vennä silmää iskien.

— Mitä ratkaisua? — Pietari oli aivan ymmällä.

— Etkö muista, nythän on keskiviikko, kapitulinpäivä, siellä tapahtuu tänään vaali, selitti Silta ystävälleen. Mutta Pietari ei siitäkään innostunut, urahti vain:

— Uudesta piispastahan ollaan jo ennakolta selvillä, ja mitäpä se muuten meihin kuuluu?

— Kuuluu se sentään, vastasi Jaakko vallan neuvovalla äänellä. — Kapitulissa tapahtuu nyt muutakin: viiden kanungin vaali. Oletko sinä Pietari ainoa muukalainen Jerusalemissa, joka et tiedä, kuinka suurella jännityksellä koko Turun, papillisen ja maallisenkin, huomio on tähän päivään kiintynyt!

Mutta Pietari katseli kylmästi, melkeinpä halveksuen, tuota oven edessä viittoilevaa, rotevaa pappia, johon kaikkien hänen poikainsakin katseet nyt tähystivät. Hyvin hän tiesi, mikä Jaakko oli miehiään: Rikkaan sedän kasvatti, pohjaltaan hyvä poika, mutta heikko, pintapuolinen luonne. Ulkomailla oli hän paljon matkustellut ja elänyt iloisesti eri yliopistoissa, Pariisissa, Bolognassa…, olipa eräitä vuosia sitten käynyt Roomassakin, vaikkei hän siitä halunnut kuulla puhuttavankaan. Siellä kristikunnan keskuksessa oli hän näet joutunut sen hekumoivan, ylellisen elämän pyörteeseen, jota siellä hengenmiehetkin paavista alkaen viettivät. Mutta siinä menossa olivat kuitenkin huvenneet sedän antamat runsaat matkarahat, Jaakko oli joutunut velasta kiinni ja Hemming Gaddin, joka silloin oli Ruotsin edustajana paavillisen istuimen luona, oli täytynyt lunastaa hänet irti. Sitten oli Jaakko tullut Wittenbergiin ja siellä todellakin innostunut Lutherin uudistusoppiin, eikä hän ollut sitä kotimaahankaan palattuaan salannut. Mutta voimatta luopua myöskään vanhasta luonteestaan ja tavoistaan oli hän jo Turussakin elostajana esiintynyt. Pietari ei paljokaan luottanut tähän liittolaiseensa.

Mutta Jaakko puhui yhä pohteissaan ja kiirehtien:

— Aamulla lähetti setä minulle sanan, hän odottaa meitä jo luokseen…

— Enpä tahtoisi noiden vaalien vuoksi poikiani jättää, virkkoi Pietari vieläkin haluttomasti. — Kanungeiksikin valitkoot ketä tahansa; puhtaan opin menestys ei riipu siitä.

— Ei riipu, mutta vaikuttaa asiaan sekin, missä asemassa olevat miehet sitä ajavat, vastasi Jaakko valtioviisaasti. — Vastustajamme ovat levittäneet meistä, ja varsinkin sinusta, hirmuisia valheita…

Mutta juuri tuo valtioviisailu vaikutti Pietariin tympäisevästi. Hän katseli yhä kalseasti mokomaa opinuudistajaa, joka elostellakseen haali itselleen isotuloisimmat kirkonvirat, — heti Turkuun tultuaan oli Jaakko ottanut haltuunsa Uuden kuorin kappelin. Mutta Sillan silmäys sai Pietarin luopumaan tuosta vastenmielisyydestään.

— Ethän ole missään arkaillut avonaisesti esittää sitä, minkä oikeana pidät, virkkoi Silta. Silloin heitti Pietari vaipan hartioilleen, huudahtaen reippaammin:

— En arkaile nytkään, menkäämme! — Poikien puoleen kääntyen hän lausui: — Luvan saatte nyt aamutunneiksi, mutta muistakaa, että teillä on lukunne Donatosta päiväksi selvillä!

Talvipäivän myöhäinen sarastus rupesi juuri valaisemaan mustaa, lumetonta, jäätynyttä maata. Tulia näkyi tuomiokirkosta, mutta sitä ympäröivät kivitalot, joista pappien askelten ääni terävänä kaikui, olivat pimeät ja synkät. Niiden ikkunat olivat enimmäkseen laudoilla peitetyt, ja ovet ja portit olivat vielä poissa hävityksen jäliltä.

Syksyn kuluessa, jolloin Erik Fleming sotaväkineen oli karkoittanut tanskalaiset vähin erin pois Suomesta, olivat olot Turussa kyllä palailleet vanhoille urilleen, mutta paljon oli vielä keskeneräistä. Suomen kirkon hallintoonkin vasta nyt ruvettiin vanhaa järjestystä vakiinnuttamaan. Piispa oli jo toki tiedossa. Kun ei sopivaa piispanehdokasta nyt ollut oman maan harvenneiden prelaattien joukossa, oli toimelias arkkiteini Hannus Pietarinpoika ryhtynyt sellaista Ruotsista hankkimaan, ja hän oli kyllä tiennyt, keneltä hän neuvoja kysyi: Lindköpingin piispa Hans Brask oli tunnettu uuden, Ruotsissakin orastavan luterilaisopin ankarimmaksi vastustajaksi, ja hän se oli Suomen piispaksi ehdottanut oman hiippakuntansa prelaatin Erik Sveninpojan, jonka paavillisesta mielestä hän oli varma. Tähän mieheen oli Suomessakin suostuttu; mestari Erikillä, joka nuorempana oli Turussa palvellut, oli näet vielä Suomessa palkkapitäjä, joten hänet voitiin tavallaan lukea suomalaiseen hiippakuntaankin kuuluvaksi. Kaiken varalta oli piispa Brask hankkinut suojatilleen nuoren kuninkaankin suostumuksen, Tässä piispakysymyksessä oli siten vain muodollinen vaalintoimitus kapitulissa enää jälellä.

— Piispaksi saamme nyt siis työmme selvän vastustajan, siitä on Hannus huolen pitänyt, puhui Jaakko, kun he kirkonmuuria kiertäen kulkivat tuomiorovastin taloa kohden. — Ja jos Turussa olisi maistereita enemmän, ei hän laskisi meistä yhtään kapituliin.

— Kantaako hän kaunaa teitäkin vastaan? kysyi Pietari hiukan pisteliäästi. Mutta Silta ehätti vaatimattomasti vastaamaan:

— Hän vainuaa meitä sinun kannattajiksesi.

Luterilaisia mielipiteitään ei Silta tosin ollut huomattavalla tavalla työssään esittänyt, ja vielä vähemmin oli sitä tehnyt Jaakko, jota erotukseksi sedästään sanottiin "nuoreksi Vennäksi". Mutta he olivat kuitenkin pappispiireissä tunnustaneet kannattavansa kirkollisia uudistuksia ja puhuneet aneita ja kuvainpalvelusta vastaan. Ja pahinta heille oli, että he seurustelivat Pietari Särkilahden kanssa, joka kaduilla ja kujilla julkisesti ryntäili paavia vastaan. Pietari arvasi kyllä, että hänet tovereineen tästä syystä oli nytkin kutsuttu siihen kirkkoa vastapäätä sijaitsevaan pääpappilaan, jonka avonaisesta portista he juuri astuivat sisään.

Vielä näkyi tässäkin komeassa talossa vuosikausia kestäneen hävityksen jälkiä. Harvat olivat enää ehjät niistä porraskäytävän kivipylväisiin hakatuista apostolinkuvista, jotka tuomiorovasti Scheel-vainaja oli vuosikausien kuluessa saksalaisella mestarilla sinne teettänyt, ja viluiset naakat lentelivät lasittomissa ikkuna-aukoissa. Mutta kodikas lämmin lehahti saapuvia vastaan tuomiorovastin tilavista, taas upeaan kuntoon korjatuista sisähuoneista, joiden takoissa hiilokset hehkuivat.

Vanha rovasti istui väljään villamekkoon verhottuna nojatuolissaan pöydän luona. Pöydällä oli kasa kirjoja ja pyhäinjäännöslippaita sekä niiden vieressä hopeatiuku, jota vanhus soitti, kun hän halusi kotikappalaisensa puheilleen. Vanha Jaakko vietti näet enimmäkseen yksikseen päivänsä tässä tuolissaan, josta hänen jalkansa eivät voineet häntä enää kantaa, ja siinä tuolissa hänet kannettiin kapitulin kokouksiinkin. Siksi hän ei nytkään noussut vieraitaan tervehtimään, mutta hänen silmänsä hymyilivät ystävällisesti, kunhan heille tarjosi pehmeän kätensä ja kutsui heidät luokseen istumaan patjalla päällystetylle seinärahille. Hän oli pyylevä, nykerönenäinen äijä, jonka päälakea peitti musta kalotti, minkä alta korville kiertyivät kauniit, valkoiset tukankiehkurat.

Hyvänsuopa on hänen hymynsä, hän on varmaankin sydämen mies, päätteli
Pietari, jonka mielestä levottomuus suli hänen vanhusta katsellessaan.

Leppoisalla äänellä rupesi tämä heti vierailleen kertomaan, että useat kapitulinjäsenet epäilivät valita heitä kanungeiksi, koska he olivat ruvenneet arvostelemaan katoolista kirkkoa. Mutta omasta puolestaan olisi hän pahoillaan, ellei hiippakunta saisi käyttää niiden harvojen pappien apua, jotka olivat yliopistoissa opiskelleet ja joiden kyvystä jo oli kokemustakin saatu.

— Olenhan teistä ja uusista tuumistanne jo kuullut, mutta halusinpa itse nähdä, kuinka hirmuisiksi miehiksi oikein olette siellä ulkomailla muuttuneet, puhui vanhus leikkisästi. Hän oli nähtävästi veljenpoikansa takia jonkunverran ottanut perehtyäkseen Lutherin opetuksiin eikä niitä senvuoksi niin summamutikassa kauhistunut, kuin useimmat muut Suomenkin papit.

Mutta Pietari tahtoi heti helpottaa hänen vaalihuoliaan, virkkoen:

— Jos olisi kysymys vain minusta, olisi juttu pian selvä, — en tiedä itsekään, sovellunko kapituliin.

Vanha rovasti vastasi vilkkaasti:

— Sinusta juuri onkin kysymys — sinua juuri tarvitsemme. Olen kuullut, miten olet yksin koulumme järjestänyt kuntoon ja kirkossakin olet meille arvokas voima — henkeä täällä tarvitaan! Mutta miksi pitää sinun niin rynnistää ja riehua?

Niin mutkaton ja hyvänsuopa oli tuo vanhuksen kysymys, että Pietarista tuntui melkein vaikealta siihen vastata. Vihdoin hän virkkoi yhtä mutkattomasti:

— Vähemmällä ei kuulla, mitä tahdon sanoa.

— Katso, jatkoi rovasti vakavammin, tuossa ovat edessäni Lutherin kirjat. Jaakko ne minulle toi ja minä ne tunnen. Ystäväni Hannus kauhistuu aina, kun näkee minun niitä lukevan. Mutta miksei, Pietari, miksei noita aatteita voi ajaa rauhan tietä, asteettain…?

Taas tuo yksinkertainen, harmiton kysymys. Mutta nyt siitä Pietarista jo tuntui kuilu ammottavan. Hän päätti vastata perusteellisemmin:

— Miten se on mahdollista, isä. Katsokaamme: katoolinen kirkko myö aneita…

Vanha tuomiorovasti viittasi kädellään torjuvasti, ikäänkuin merkiksi että hän jo tiesi, mitä toinen tahtoi todistaa, ja lausui sävyisästi:

— Näen kohta, että olet taistelujen mies, Pietari. Isket heti arimpaan paikkaan… Niin, arkoja paikkoja on. Tunnustan teille suoraan, nuoret ystäväni, että Lutherin kirjat luettuani olen siellä maalla yksinäisyydessäni paljon miettinyt, onko anekauppa ja siihen liittyvä kirkkomme oppi hyvistätöistä kristikunnan alkuperäisten totuuksien…

— Raamatun, pisti Pietari väliin.

— Niin, sanokaamme: Pyhän raamatun mukainen. Todistukset sitä vastaan ovat sangen selvät…

— Mutta jos ei paavillinen oppi aneista ja hyvistätöistä pidä paikkaansa, niin romahtaa koko rakennus, väitti Pietari.

— So, so, ei niin kiirettä, rauhoitteli vanhus vakavammin. — Oksiahan voidaan karsia, ja puu kasvaa kuitenkin. Mutta en kutsunut teitä tänne väittelemään, lisäsi hän taas hymähtäen. — Minähän olen jo vanha ukko, te pistätte minut helposti pussiin. Ja uskonpa teidän etsivän totuutta, siksi juuri tahtoisin teidät kapituliimme kiinnittää, vaikkapa sitten taistelemaankin. Tänään mieluummin kuin myöhemmin, jolloin vastakohdat käyvät yhä kärjekkäämmiksi. Emmekö voi löytää sovinnollisempaa työn muotoa, keskitietä…?

— Isä, ei ole keskitietä, lausui Pietari varmasti. — On vain oikea tie ja väärä…

— Ja paljon paljon polkuja niiden välissä, paljon polkuja poikaseni, lausui ukko Pietaria polvelle taputtaen. — Tiedänhän, ettet sinäkään sentään ole niitä rajuimpia rynnistäjiä. Et ole särkenyt kuvia kirkostamme, niitä harvoja, jotka sinne juutti eheiksi jätti. Messuat pääalttarilla ja rukoilet Ave Mariasi, — olen kuullut Lutherin oppilaissa olevan niitäkin, jotka ovat särkeneet kuvat ja riisuneet alttarit ja panneet jumalanäidin viralta.

— Liioitteluja vastaanhan on Luther itse noussut saarnaamaan, selitti Jaakko sedälleen. Mutta tämä piti yhä katseensa kiintyneenä Pietariin, puhuen:

— Tosiaan, en huomaa sinua niin vaaralliseksi, kuin miksi sinut on huudettu.

Taas kävi Pietari levottomaksi, sopertaen:

— Ehken ole saanut kyllin rehellisesti ilmaistuksi…

— Olet, tiedän, keskeytti vanhus. — Luonasi on nainen, jota sanot vaimoksesi. Sano miksi sanot, meidän joukossamme on tuskin sitä, joka kykenisi heittämään ensimmäisen kiven. Ja vielä: Käsitykseni on, että henkisessä elämässämme tarvitaan myöskin suolaa ja hiivaa…, kyllä meillä sitä sitovaa jauhotavaraa on. Mutta muista, Pietari, kun sinä suolaasi sirottelet kankureille kaivolla ja talikkomiehille lantapellolla, niin nostat kirkolliset voimat vastaasi.

— Isä, eksytyksiä vastaan tahdon puhua kaikille, joita eksytetään, vakuutti Pietari.

— Entäpä jos sinut uusi piispa siitä julistaa kirkonkiroukseen?

— Sekin ase on jo menettänyt kärkensä. Paljoko välitti edeltäjäsi, Paavali Scheel, jo kymmenen vuotta sitten paavin pannakirjasta, kun oli kysymys jostakin palkkapitäjästä, — ajamamme asia on meille toki suurempi! Luther puolestaan poltti sen kirokirjan. Sitäpaitsihan pannankin saa maksaa rahassa, jos varoja on ja halua!

— Oletpa oiva skolastikko! Mutta silmistäsi loistaa vakavuus ja siihen panen suuremman arvon. Kutsuin teidät tänne juuri nähdäkseni, onko teissä vakavuutta…

Ukko lepäsi tuokion etukumarana nojatuolissaan, peittäen silmänsä kämmenellään. Sitten hän harvakseen puhui:

— En tahdo olla tuomarinne. Ehkä viette totuuden asiaa eteenpäin, ja mikä olisin minä, jotta yrittäisin siltä katkasemaan tien…

Kyynel kimalteli ukon lempeässä silmässä, kun hän vielä jatkoi:

— Taistelua näen edessämme. Mutta tulkaa tänne, tule sinäkin Pietari, minä vanha katoolinen rovasti tahdon teitä siunata taipaleellanne. Rehellisesti ajakaa sitä, minkä tiedätte totuudeksi, joko sitten kapitulissa taikka sen ulkopuolella. Sulipa nuorten pappienkin mieli melkein kyyneleihin, kun he notkistivat polvensa vanhuksen nojatuolin edessä ja kiitollisina vastaanottivat hänen siunauksensa. Ukon hyväntahtoinen, sovittava ääni soi vielä kauan heidän korvissaan sittenkin, kun he olivat poistuneet tuomiorovastin talosta. Pietari Särkilahtikin tunsi omituisen, leppoisan laineen rinnassaan ja hän kysyi, katua kävellessään, ihmetellen itseltään, olisiko todellakin hänen suurelle asialleen odotettavissa ymmärtämystä kirkon mahtimiestenkin taholta. Vai johtuiko tämä jostakin erehdyksestä, oliko hän ukon lempeyden voittamana todellakin joutunut jollekin keskitielle…!

Näistä mietteistä havautti Pietarin väkijoukko, joka näytti keräytyvän tuomiokirkon ympärille.

— Mitä nämä ihmiset tässä odottavat? kysyi hän toveriltaan.

— Kapitulin vaalia tietenkin, vastasi Jaakko itsetyytyväisyydellä.
— Jännitys on kaupungissa suuri.

— Ja useimmat ovat kyllä sinun vuoksesi liikkeellä, selitti Silta Pietarille. — He tahtovat nähdä, saako Hannus sinut syrjäytetyksi; heidän myötätuntonsa on sinun puolellasi.

Nämä puheet hämmensivät taas Pietarin rauhaisan mielialan. Olivatko nuo kelpo ihmiset, hänen kaivo-ystävänsä, tosiaankin ymmärtäneet hänet niin väärin, että luulivat hänenkin varsinaisena pyrkimyksenään olevan rimpuilla yhä ylemmäs kirkollisella virka-asteikolla… Hiki kihosi Pietarin otsalle, kun hän näin oivalsi, ettei hän vielä ollut saanut pientäkään totuuden siementä kylvetyksi, vaan että kaikki kylvö oli langennut kalliolle. Veren kohistessa korvissaan tunkeutui hän väkijoukon läpi ja kiirehti, eroten tovereistaan, kouluunsa. Kaksinkertaisella innolla hän siellä antautui työhönsä, nuorten teiniensä sydämissä maaperää muokkaamaan.

Mutta hän ei saanut nytkään kauan pysyä työssään. Ulkona odottava väkijoukko oli nähnyt prelaatin toisensa perästä astuvan kapitulintaloon, jonne jo vanha tuomiorovastikin kannettiin, ja monen nuoremman papin olivat he nähneet väsyneenä ja kalpeana taivaltavan sakastiin — rukoillen, valvoen ja paastoten oli kanunginehdokkaiden näet ollut tätä päivää varten valmistauduttava. Pietari Särkilahdelta oli tämä ehdokkaille kuuluva valmistelu jäänyt suorittamatta. Mutta nyt saapui kuitenkin suntio kutsumaan hänetkin koulusta sakastiin, jonne kaikki muut jo olivat kokoontuneet.

— Kuulenpahan sitten tuloksen, vastasi Pietari sangen ynseästi häiritsevälle kirkonpalvelijalle.

— Mutta kirkonmeno-ohjeita ei sovi syrjäyttää, niin käski tuomiorovasti sanoa.

— No, tulenpahan tästä…

Vanhan rovastin tervehdys hänet ikäänkuin velvoitti tottelemaan.

— Tänään ei työpäivämme jää ehyeksi, virkkoi Pietari oppilailleen melkein valitellen. — Saatte nyt täällä ominpäin harjoitella opettamiani joululauluja, jotka sitten juhlilla kirkossa esitämme. Pian onkin jo joulu käsissä.

Suntion perästä puikahti Pietari siihen holvattuun käytävään, joka vanhoilta ajoilta kulki kirkonviereisten talojen, koulun ja kapitulin, alitse sakastiin ja sieltä edelleen piispalaankin.

Sakastissa, joka oli suuri, soikea huone tuomiokirkon itäkulmalla, paloivat vahakynttilät tiheässä pitkin pitkiä seiniä. Seinämillä oli, melkein vieri vieressään, rukousjakkaroita kirkon eri pyhimysten sekä apostolien veistokuvien juurella. Tuossa muuten autionkolkossa huoneessa, jossa messuvuoroaan odottavain yksinäisten pappien oli tapana Henrikin kellarista haetun viinikannun seurassa lyhentää odotushetkiään, oli nyt pappeja niin taajassa, että siitä määrästä kyllä huomasi kymmenysten ja muiden säätäväin taas sota-ajan jälkeen lähteneen kirkolle juoksemaan. Heidän vasta-ajetut tonsuurinsa paistoivat melkein joka jakkaralta ja kirjavat, värikkäät messupuvut välähtelivät kymmenien kynttiläin valossa, joista lämpö höyrysi köynnöksillä koristettua kattoa kohden. Toiset kuoripapit, kappalaiset ja vikariot, istuivat käsiään lämmitellen hehkuvain hiili-patain ympärillä kuiskaavaa tarinaa pitäen.

Pietari pukeutui messupaitaansa ja laskeutui sitten hänkin polvilleen rukousjakkaralle, katsomatta, osuiko hän puukolla varustetun Bartolomaeuksen vaiko siivelliseksi häräksi esitetyn Luukkaan kuvan eteen. Hän tunsi ahdistusta rinnassaan ja rukoili siinä hartaasti, ettei se suuri ja kallis asia, jonka puolesta hänen oli taisteltava, hämärtyisi siihen hierarkiseen ulkokuoreen, jonka muodoissa hänen oli raivattava maaperää, voidakseen ne muodot kerran muuttaa. Mutta rukouksensa keskelle kuuli hän katkelmia vieressään kuiskivain pappien tarinoista, jotka koskivat pidettävää vaalia.

Kahden papin vaali on varma, sanottiin. He ovat opiskelleet Upsalassa piispa Trollen aikana, eivät ole maistereita, mutta paavillisina perin luotettavia.

— Varma on myöskin Vennän ja Sillan vaali, vaikka he kallistunevatkin uudistusliikkeeseen, kuiskaili joku ääni Pietarin takana. — Jaakolla on setänsä ja Silta on siivo…

— Mutta se viides paikka…!

Keskustelijat painautuivat lähekkäämmäs supattamaan. Kotvan kuluttua taas kuului tuo äskeinen ääni:

— Hannus on vannonut, ettei häntä lasketa tuomiopöydän ääreen. Ja vaikeahan sitä olisikin ajatella…

— Mutta kuka tulisi sitten hänen tilalleen?

— Todellakin, olisihan häpeä, jos hänen kykyisensä maisteri syrjäytettäisiin jonkun oppimattoman vuoksi.

— Ehkäpä hänet juuri kapitulissa taltutettaisiin ja vieroitettaisiin pikkuväkeä villitsemästä.

— Tuskin, nytkin porvarit tuolla ulkona ovat vallan kiihkoissaan…

Oli ilmeistä, että tuo kuiskiva tarina koski Pietaria ja että hänestä pappien piireissäkin oli kahtalaisia mielipiteitä. Vanhemmat papit kantoivat yleensä kaunaa häntä, nuorta viisastelijaa vastaan, joka toi maahan heille outoja oppeja, kerettiläisiä aatteita. Nuorempain joukossa oli sitävastoin miehiä, jotka noita aatteita salaa kannattivat, vaikkeivät uskaltaneet itseään täysin paljastaa. Pietari koetti olla kuuntelematta noita juttuja, koetti painua jakkarallaan yhä hartaammin rukoukseensa. Näistä tuomitsevista papeista olivat ani harvat itse syventyneet ajan suureen opinkysymykseen, sen Pietari tiesi. Useimmat heistä tunsivat vain vaistomaisesti uuden opin jollakin tavoin uhkaavan heidän asemaansa ja vastustivat sitä siksi, toiset sitä taas ihailivat siksi, että se oli uutta… Pietari rukoili nöyrästi itselleen voimaa valaista tuota pimeyttä, mutta hänen sielunsa kylpi tuskassa, sillä hänestä oli taas, kuten äsken tuolla ulkona, niin toivotonta puhkaista tietämättömyyden mustaa seinää. Työn varrella hän aina oli toivehikkaampi, mutta hän lamautui aina, kun rupesi tuloksiaan mittaamaan… Itse vaalia hän vähemmän ajatteli, mutta hänessä kyti kuitenkin salainen toivo, että hän jäisi kanungiksi valitsematta, koska hän siten mielestään voisi vapaammin ja tehokkaammin rynnätä. Mutta hän ei tahtonut tätäkään tulosta rukoilla Jumalalta, sillä hän ei tiennyt, oliko tuo salatoivo vilpitön ja itsekkyydestä vapaa…

— Vaali on päättynyt! kajahti yhtäkkiä hänen korvissaan.

— Nyt kaikki kapituliin!

Niin julistivat tuomiokirkon koreiksipuetut lukkarit, jotka saapuivat sakastista saattamaan odottavia pappeja, sekä kanunginehdokkaita että muita kapituliin, päätöstä kuulemaan. He kertoivat kuiskaten, että piispa oli valittu yksimielisesti, "per viam inspiratsionis", mutta kanunginvaalissa oli ollut käytettävä toisenlaista äänestystä, "via scrutinii", koska yksimielisyyteen ei oltu päästy.

Kun ovet kirkkaasti valaistuun, korkeaan kapitulisaliin lyötiin auki, istui sisäänastuvia odottelemassa pitkän, leveän, punaverkaisen pöydän ympärillä kolmetoista miestä. Piispantuoli oli tyhjänä pöydän päässä ja tyhjänä oli vielä mestari Konradin jälkeen dekaanuksenkin paikka — se oli jätetty vasta uuden piispan saavuttua täytettäväksi. Vasemmalla piispan korkeasta tuolista istui vanha tuomiorovasti Jaakko Vennä ja hänen vieressään hienonnäköinen, kalpea herra — arkkipresbyteri Arvid Lille, jonka hänen Viipurissa asuva veljensä nyt vihdoin oli saanut lunastetuksi irti panttivankeudesta Juutinmaalta. Heitä vastapäätä, selin oveen, jurotti arkkiteini Hannus Pietarinpoika, jonka kaikki tiesivät kapitulin johtavaksi sieluksi, vaikka hän vähäpätöiseksi tekeytyikin. Näillä hiippakunnan esipapeilla oli virkapukunaan väljät, sinipunervat, kaulusniekat prelaatinviitat, joista heidät helposti erotti muista tuomioherroista, kanungeista, joiden paikat olivat alempana pöydän ympärillä. Tuomiokapitulin kymmenestä kanungista oli vihollisten lähdettyä viisi vähinerin palannut Turkuun, ja niiden toisten viiden tilalle, jotka olivat hukkuneet Arvid Kurjen mukana tai sortuneet sodan jalkoihin, oli nyt lähipitäjäin kirkkoherroja kutsuttu apujäseniksi. Pöydällä paloi jokaisen kohdalla vaali-istuntoa varten valettu korkea, paksu vahakynttilä — kaiken varalta, sillä joskus saattoi vaalitoimitus kestää hyvinkin kauan.

Vanha tuomiorovasti lausui, nuoria pappeja tervehtiessään, että vanhan tavan mukaan olisi vielä, ennen vaalituloksen julkaisemista, ollut toimitettava julkinen tutkinto, osotettava valittujen tiedot, henkilökohtaiset ominaisuudet ja heidän oikeaoppisuutensa. Mutta kapituli on päättänyt, että tällä kertaa, kun valittavia on näin monta, ei voida pitää tällaista tutkintoa, jota ei kanooninen laki nimenomaan vaadikaan…

— Eivätpä uskaltaneet ukot virittää opillista väittelyä, kuiskasi nuori Jaakko vieressään seisovalle Sillalle. — Pelkäsivät, etteivät pidä puoliaan…!

Tuomiorovasti jatkoi puhettaan harvakseen, totesi kaikkien valittujen täyttävän kanooniset ehdot: ovat avioliitosta syntyneet, ovat puhdasmaineiset, ovat perillä jumaluusopissa ja heillä on tonsuuri… Sitten luetteli hän nimet peräkkäin, mainiten lyhyesti heidän ansionsa. Viimeisenä tuli Pietari Särkilahden nimi.

Tuokion hiljaisuus vallitsi vahakäryn täyttämässä salissa, sitten kävi kuin humahtava liike läpi mustatakkisten rivien. Se tiesi kaikkia painostaneen jännityksen laukeamista, mutta eri tunteista kertoivat ne kuiskeet, joita nyt huoneen eri kulmilta yhä äänekkäämmin kuului. Kuului sekaisin ihmettelyä, kuului suuttumuksen, kuului ilon ääniä, ja kaikkien katseet tähystivät pappisjoukossa kalpeana seisovaa maisteria.

Mutta tuomiorovastin ääni kaikui huminan yli edelleen tyynenä ja lempeänä. Hän tervehti vastavalittuja kanunkeja yhteiseen työhön ja muistutti heille, mitä heidän uusi, korkea virkansa heiltä vaati: ennen kaikkea kapitulin käsittelyjen salassapitoa ja lujaa veljeyshenkeä.

— Astukaa siis tänne luoksemme, te uudet veljemme, ja tervehtikää säädettyyn tapaan kapitulin vanhoja jäseniä. Sitten on teillä oleva paikka tämän tuomiopöydän ääressä ja Suomen kirkon hallinnossa.

Vakiintuneisiin vaalimenoihin kuului, että valitun kanungin tuli jokaista sen entistä jäsentä tervehtiessään langeta polvilleen, jolloin vanhemman jäsenen oli, nöyryyteensä viittaamalla, se estettävä; ja sitten oli vaihdettava veljeyden suudelma. Tarkalleen tämä temppu suoritettiin, kun nuo viisi valittua miestä nyt kiersivät peräkkäin punaverkaisen pöydän. Mutta kun Särkilahti viimeisenä, ja mielessään kärsien koko tästä uuden opin hylkäämästä, ulkonaisesta temppuilusta, saapui Hannus Pietarinpojan kohdalle ja kumartui suutelemaan tuota harmajata ihoa, silloin hän ikäänkuin vaistomaisesti tuokioksi pysähtyi. Ei senvuoksi, että hän olisi tällä hetkellä tuntenut erityistä vastenmielisyyttä tuota kiihkeintä vastustajaansa kohtaan — koko seurassa oli hänen tukala olla, — vaan hänessä välähti yhtäkkiä ajatus, oliko tämä enää rehellistä… Harmajapintainen mies näytti hyvin oivaltavan hänen epäilyksensä ja virkahti purevasti:

— Sinä varot antavasi Juudaksen suudelman, eikö niin?

— Niin, pelkään että me petämme itsemme ja toisemme näillä tempuilla, vastasi Pietari, harmajaa miestä lujasti silmiin katsoen.

— Käy ohi vain! kehotti arkkiteini, äänensä korottaen, — En minäkään tähän veljeyteen luota.

Hän silmäili kuin voitonvarmana ympärilleen: eikö hän ollut tätä ennustanut! Mutta Pietari tunsi tässä huoneessa mielensä omituisesti herpautuneen, hän tunsi seisovansa kaltevalla pinnalla, häntä melkein pyörrytti. Hän ajatteli, miten hänen johdonmukainen ystävänsä Olavi Pietarinpoika, joka juuri Ruotsissa raivasi alaa uudelle opille, olisi hänen sijassaan menetellyt, — ei, hän ei varmaankaan olisi lähtenyt näille paavillisille poluille. Ja kun vastavalitut kanungit nyt astuivat arkkipresbyterin eteen tekemään säädetyn valansa, luvaten sitoutua kapitulin sääntöihin ja niiden vaatimaan puhtauteen, uskollisuuteen ja vaiteliaisuuteen, silloin Pietarikin puolestaan varmana korotti äänensä lausuessaan:

— Lupaan julistaa Jumalan puhdasta sanaa pyhän raamatun pohjalla, enkä mitään muuta…!

Ja taas silmäili arkkiteini voitonvarmana ympärilleen, ikäänkuin huomauttaakseen virkatovereilleen: Katsokaa jo nyt, minkälaisen jäsenen kapituliin valitsitte!

Juhlallisessa saattokulussa lähdettiin vaalitoimituksen kapitulissa päätyttyä astumaan äskenmainittua, tuohuksilla valaistua käytävää pitkin kirkon korkeakuoriin. Vastavalitut kulkivat sinne prelaattien johdattamina, jotka kuorissa osoittivat kullekin heidän paikkansa siinä puoliympyräisessä tuolirivissä, jossa piispantuolin takana olivat prelaattien ja kanunkien paikat.

Kirkko oli väkeä täynnä. Aamusta asti olivat nuo ihmiset tätä hetkeä jännityksellä odottaneet ja nyt he saivat, uusien kanunkien paikoilleen asettuessa, omin silminsä nähdä vaalin tuloksen. He kurottautuivat varpailleen, kiipeilivät surukappelien aidoille paremmin nähdäkseen ja tungeksivat eteenpäin ihan pääalttaria vastaan, jonka alapuolella suntio sauvallaan järjestystä hoiti. Ja kun Pietari Särkilahti viimeisenä, tavallista kalpeampana ja ikäänkuin väsyneenä, istuutui hänelle osotetulle tuolille, silloin kuului kuoriin asti pikkuporvarien iloisia kuiskeita:

— Ompahan siinä Pietari-maisterikin!

— Eipä auttanut muu, valita se piti!

Mutta Pietarin mieli oli murheellisempi kuin vuosikausiin, ja kun hän nyt ensi kerran kanunkina messusi, soi hänen ennen hartaalta raikuvassa äänessään alakuloista itsesyytöstä ja katumusta.

Messun päättyessä oli jo iltahämärä. Päivän kestänyt jännittävä näytelmä oli loppunut. Uudet kanungit palasivat pappien lukuisan lauman keskellä sakastiin, mistä vanhan tavan mukaan oli mentävä Pyhän Henrikin kellariin, — siellä tarjottiin näet vaalipäivänä viinikannu kapitulin kustannuksella ja vietettiin vihkiäisten iloisempi osa. Jaakko Vennä astui, messupuvun riisuttuaan, säteilevin, punoittavin kasvoin Pietarin luo, iski hänelle ymmärtävästi silmää, tarttui hänen käsipuoleensa ja virkkoi voitoniloisella äänellä:

— Tämä päivä kyllä kannun kannattaakin! Mutta Pietari solahti kuin paeten hänen kainalostaan irti.

— Mitä, etkö tule mukaan, ihmetteli Jaakko. — Onhan tämä oikein sinun päiväsi, — ajatteleppas!

— Minulla ovat vielä pojat koululla laulamassa.

Pietarin rintaa ahdisti, hän pakeni melkein juosten pappisseurasta pois, kääntyen sakastin ovelta Kreikanlinnaansa, joksi hänen kouluaan nyt oli ruvettu sanomaan, kun siellä Uutta Testamenttia oli käyty alkukielellä lukemaan. Koulussa oli hänen parempi olla. Siellä olivatkin hänen teininsä vielä koolla maisteriaan odottamassa, ja tämän nuoren laumansa keskellä tunsi Pietari mielensä vähitellen keventyvän ja rauhoittuvan. Iloisena pani hän itse alulle äsken opitun latinaisen joululaulun, johon pojat kirkkain äänin yhtyivät:

    Ecce novum gaudium
    Ecce novum mirum.
    Virgo parit filium,
    Qva e non novit virum…

    (Katso uutta riemua,
    Ihme meille suotiin:
    Neitseen puhtaan kohdusta
    Poika maailmaan luotiin…)

Mutta työaika oli jo päättynyt. Rukouksen toimitettuaan lähti Pietari niinkuin tavallisesti teinijoukkonsa kanssa yhdessä koulusta. Heistä asui suurin osa luostarikorttelissa tai Aningaisten puolella, ja Pietarin oli tapana seurata nuorta parveaan sillalle asti, saatellen nälkäisimpiä heistä tuttavainsa porvarien ruokapöytiin ja varoen, etteivät pojat koulumatkallaan ilkitöihin eksyneet.

Kirkkokadulla oli vielä tungokseen asti tuomiokirkosta palailevaa väkeä. Monet Pietarin kaivoystävät näkyivät häntä siinä oikein odotelleen. Koko väkijoukko kuului yhä keskustelevan tapahtuneesta vaalista, josta jo porvareillakin oli, kaikista vaiteliaisuussäännöistä huolimatta, yksityiskohtaiset tiedot.

— Terve maisteri, voittajanapa palaat, huudettiin hänelle kadunkulmissa.

— Se yksi vasta-ääni oli Hannus-mestarin, kyllä me se tiedetään!

Uusi surun ja häpeän puna nousi taas Pietarin kasvoille, kun hän kuuli noita hyväätarkoittavia tervehdyksiä. He luulivat hänelle iloa tuottavansa, — oi kuinka vähän he olivat häntä ymmärtäneet. Pietarin teki jo mieli pysähtyä siihen keskelle katua, korottaa äänensä ja puhua noille erehdyksiin eksyneille ihmisille, puhua heille ankarasti, opettavasti, itseäänkin kurittavasti… Mutta hän hillitsi halunsa, oivaltaen, että tässä häntä nyt vielä vähemmin ymmärrettäisiin. Sen sijaan kääntyi hän yhtäkkiä poikaparvensa puoleen ja komensi reippaasti: — Lauletaan, pojat!

Itse hän alotti uuden säe jakson samaa joululaulua, jota he juuri äsken olivat harjoitelleet, ja helein äänin yhtyi siihen poikain iloinen parvi:

    In obscuro nascitur
    Illustrator solis.
    Stabulo reponitur
    Princeps terrae molis.
    Fasciatur dextera
    Qvae affixit sidera
    Et coelos ascendit.
    Concrepat vagitibus
    Qvi tonat in nubibus
    Ac fulgor accendit.

    (Yössä syntyy auringon
    Kirkastaja jalo.
    Seimi hänen suojansa,
    Jok' on maailman valo.
    Käden tuon, mi tähden loi
    Emo käärii, kapaloi:
    Heikko vahvan suoja.
    Itkee lailla lapsosen
    Jylisijä pilvien,
    Salamoiden luoja.)

IX. KESÄISESSÄ LEVOSSA.

Leppoisa kesätuuli leuhahti aukinaisesta ovesta tupaan, tuoden mukanaan yhtaikaa raittiin meren ja lämpöisen mullan tuoksun. Se pani korkean perhevuoteen syrjäänvedetyt kaihtimet hiljaa lepattamaan ja hiveli miellyttävästi sen miehen hipiätä, joka yksin tuvassa lepäili peiton päällä, kädet ristissä pään alla.

Miehen miettivät katseet tähystelivät vastassaan olevan, leveäotsaisen uunin tummunutta pintaa, johon päivän säteet sattuivat korkealla olevan ikkunan läpi. Hänen ajatuksensa liitelivät kaukana, mutta vähitellen kiintyi hänen tajuntansa kumminkin yhä enemmän tuohon uuninrintaan: — eikö olekin tuossa palaneessa pinnassa kuvioita? Päästäkseen siitä selville hyppäsi villaiseen kotimekkoon puettu mies pystyyn ja kävi vierestä tarkastamaan kalkittua uuninotsaa.

— Aika veitikkapa on ollut se kirkonmaalaaja — hymähti mies, Pietari Särkilahti, itsekseen. — Hän on pappilanuuniin, kai täällä asuessaan, piirtänyt niitä samoja kuviaan, joilla hän on kirkon koristanut. Noin, siinähän on piru kirnunmäntää pitämässä! Entä tuossa…?

Pietari tutki noita himmenneitä ääriviivoja. Siinä oli kaksi miestä, jotka seisoivat vastakkain, kaulainsa ympäri kiedotulla hihnalla toisiinsa kytkettyinä. Heidän välissään paloi tuli ja kumpainenkin koetti, taappäin painuen, paeta kuumuutta. Mutta köysi kiinnitti ja tietysti se, joka taappäin pääsi, veti toista liekin ylitse. Miesten asento kuvasi rajatonta ponnistusta ja taistelua.

— Taistelua! — Pietari palasi verkalleen äskeiselle lepopaikalleen. — Miksi pitää aina olla taistelua? Miksi pitää meidän vetää toisiamme tuleen? Itsekö pelastuaksemme? Mikseivät ihmiset voi elää sovinnossa, — sitähän vanha tuomiorovastikin aina kyselee…

Nyt hänen sielussaan oli rauha, koko ympäristökin siihen tuuditti. Luonto uinui sunnuntailevossa. Jostakin kaukaa vain kilahti karjankello. Pihalta kuului lapsen hiljaista jokellusta, — Pietari tiesi, että pihapihlajan alla istui äiti, lapsi sylissään…

— Miksen voisi minäkin viettää päiviäni täällä pappilan hiljaisessa rauhassa, niinkuin muut. Pakkoko on rimpuilla alituisissa taisteluissa? Turussa minut aina niihin vedetään…, revitään tuleen ja minun täytyy repiä muita…, ja kumminkin saa Jumala varmasti minuttakin valtakuntansa toteutetuksi…

Hän ojentautui vielä mukavampaan lepoasentoon vuoteellaan niin että kissan, joka jalkopäässä kehräsi, oli pakko siirtyä hiukan taaemmas.

— Suloista on elää sopusoinnussa ympäristönsä kanssa, — ja eiköhän se olekin ihmisen tarkoitus!

Pari viikkoa sitten oli Pietari perheensä kanssa saapunut Turusta kotipitäjäänsä Taivassaloon, joka hänelle oli annettu kanunkipitäjäksi, ja hän asui nyt palkkapitäjänsä pappilassa, hoitaen itse väliaikaisesti kirkkoherran tehtävät. Rasittavan talvikauden jälkeen nautti hän sanomattomasti maaseudun rauhasta ja häntä oli ruvennut lämmittämään ajatus jäädä sinne pitemmäksikin ajaksi. Miksei se tuuma voisi toteutuakin? Äsken oli hän laskenut teininsä pitäjänkierrolle, ja pitihän kapitulikin kesälomaa. Täällä elivät Särkilahden vanhassa sukutalossa hänen omaisensa, äitinsä ja nuoremmat veljensä, ja syntymäseudun rahvaskin oli hänelle tuttua. Täällä on hyvä nauttia levosta — ja levon työstä!

— Jään tänne koko kesäksi, hoitakoon Turku itsensä, virkahti hän ääneensä vuoteeltaan.

Ulkoa rupesi silloin kuulumaan keveitä askeleita. Hänen vaimonsa, joka oli istunut pihlajan alla sillaikaa kun Pietari kirkosta palattuaan oli hetkisen levännyt, oli nyt kuullut hänen yksinäisen huudahduksensa ja riensi lapsi sylissä sisään.

— Jää Pietari! kehoitti nuori vaimo vallan innostuneena. — Täällä soutelet, lasket verkkoja Paavalin kanssa…

Margareeta puhui jo suomea, vaikka sekaan vielä usein tuli saksalainen äänensävy ja saksalainen sanakin.

— Ja kalasta tultua on saunassa valmiina oman vaimon lämmittämä löyly…, virkkoi Pietari vuoteelta nousten ja nuorikkonsa mielialaan antautuen.

— Ja kirjoitustöittesi lomassa liekutat kehtoa, — katso, tyttösikin pyytää sinua jäämään.

Nuori, säteileväsilmäinen äiti, jonka maidonvalkeita kasvoja päivä vain heikosti oli ruskettanut, ojensi muutamain kuukausien ikäisen pienokaisen isälle. Pietari piteli lasta kotvasen käsivarrellaan ja laski toisen kätensä onnellisena vaimonsa vyötäreille. Tämä kotihan oli hänen onnelansa, miksei hän saisi siitä nauttia, — Turussa jouti hän niin vähän olemaan rakkaimpainsa luona.

— Ehkäpä jäänkin, mietitään sitä vakavasti, Margareeta…

Hän laski lapsen kehtoon ja astui ovelle, johon sydänpäivä helteisesti paistoi. Keltakukkaisen rantaniityn yli katseli hän lahdelle, jossa keveät laineet leikkivät ja jonka takainen lehtoranta oli niin heleänvihreä, että ihan silmiin sattui. Mutta lehdosta nousevalla ylängöllä seisoi kuin vartijana vakava kuusikko.

— Olenhan ihminen minäkin, kaipaan sitä, mikä ihmismieltä ilahduttaa, vakavilta ylängöiltä ikävöin lehtorantaan…

Hänen nuoret veljensä, Paavali ja Kustaa, onkivat venhelaiturilta. Pikkuveljen koukkuun näkyi juuri tarttuneen ahven niin iso, että pojan oli sitä vaikea saada ylös. Pietari innostui: poikasena oli hän tuollaisessa tapauksessa vetänyt kalan hiekkapohjaa myöten maihin ja tarttunut siihen sulin käsin… Juosten laskeutui hän rantaan päin veikkojaan auttamaan, mutta samassa hän huomasikin miesjoukon, joka kylätietä asteli pappilaan.

— Ah, vieraani, muisti hän silloin ja palasi tupaan pukeutumaan papinkauhtanaan. Hän oli aamulla kirkkomäellä kutsunut joukon talonpoikia pappilaan, ja ne sieltä nyt tulivat. — Nyt, Margareeta, huusi hän keittiöön, nyt leipää ja voita, kalaa ja olutta pöytään!

Hän oli kutsunut heidät ikäänkuin tupaantulijaisiinsa, sillä useat noista isäntämiehistä, jotka perättäin astuivat pappilan tupaan, olivat hänen lapsuudentuttaviaan. Tuttavana hän heitä puhuttelikin.

— Sinä Antres katselet ja kaipaat pyhän Neitseen kuvaa, virkkoi hän vanhimmalle vieraistaan. — Se oli niin likanen, otin sen seinältä pois, sydämessäni on puhtaampi kuva.

— Etteikö enää Maariata seinällä tarvitakaan? kysyi mies.

— Saa sen pitää ken tahtoo, kunhan vain muistaa, että se ei ole muu kuin kuva.

Pietari oli messun jälkeen pitänyt kirkossa pienen saarnan, jossa hän aivan lyhyesti ja konstailematta oli selittänyt oppinsa armosta ilman hyviätöitä ja pyhimysten välitystä, ja vieraittensa kysymyksistä hän huomasi heidän toki siitä jotakin ymmärtäneen. Nyt hän tahtoi antaa noille kotipitäjäläisilleen pienen havainto-opetuksenkin siitä, mihin hän pyrki. Hän esitti heille perheensä. Olivathan talonpojat kyllä ennenkin nähneet pappilassaan emännöitsijöitä, joilla oli lapsia, mutta näitä oli aina ennen vieraiden käydessä koetettu pitää poissa näkyvistä. Mutta Pietari asettui Margareetan rinnalle, kun tämä kantoi pöytään olutsarkan, ja puhui:

— Tämä on vaimoni, tervehtikää häntä, niinkuin tervehditte toistenne emäntiä.

Talonpojat ujostelivat ensin, mutta kävivät kuitenkin nuorta emäntää kättelemään. Ja Pietari selitti:

— Katsokaa, tarvitseehan pappikin kodin ja perheen. Ja onhan Jumala kaikille sanassaan sanonut, että lisääntykää ja täyttäkää maa.

Näin puhuessaan kosketti hän työpöydällään auki olevaa, suurta, lautakantista kirjaa.

— Onko tuossa se Jumalan sana? kysyi talonpoika Pietarin liikettä seuraten.

— Se on pyhä Raamattu, vastasi Pietari hartaana ja lisäsi talonpoikain kunnioittavan ihmettelyn johdosta: — Vielä se teille on ummessa, mutta se aukenee kyllä kerran!

Hän siirtyi siitä kehdon luo, jossa lapsi kahnaili käsiään kapalosta, ja puhui reippaasti vierailleen:

— Ja tämä on minun lapseni. Sitä ei ole lehdosta löydetty, vihitystä liitosta se on syntynyt ja tulee nimeäni kantamaan…

Talonpojat katsoivat pappiaan osaksi ihmetellen, osaksi ihaillen. Outoahan heille oli, että pappi noin lapsensa tunnusti, mutta heistä se oli rehellisempää ja ihmisellisempää kuin jättää se isättömänä mierolle, niinkuin tämänkin talon entiset haltijat olivat tehneet. Mutta Pietari jatkoi vakavana kasvoiltaan:

— Juuri tämän pienokaisen takia teidät tänne tänään kutsuinkin. Vaikka tunnustankin vaimoni ja lapseni, voisi sattua, ettei heille kuoltuani kuitenkaan myönnettäisi perintöoikeutta — että se vähän, mitä minulta tavaraa jää, heiltä riistettäisiin kirkolle, jolla paljon on. Sitä en tahdo. Siksi olen teidät kutsunut kuulemaan jälkisäädöstäni, ja selvyyden vuoksi olen sen pannut tähän kirjaan, jossa näette vaakunasinettini. Pyydän teitä puumerkillänne tämän todistamaan.

Hän levitti pöydälle kirjoittamansa ja nyt lukemansa pergamentin ja laski hanhensulan sen viereen. Mutta samassa hän vielä kysyi:

— Vai pelottaako teitä? Lapsi on papin lapsi, ja minusta olette varmaankin kuulleet paljon pahaa…

Talonpojat seisoivat tuokion kuin ymmällä. Mutta vanhin heistä, Antres, astui rohkeasti esille ja tarttui hanhensulkaan kankealla, mutta varmalla kädellä.

— Olemme sinusta juttuja kuulleet, mutta sinuun luotamme kuitenkin, sillä sinä olet suora ja rehellinen pappi.

Samaa varmuutta säteili toistenkin talonpoikain kasvoista, kun he todistivat hänen lahjakirjansa ja sitten myöskin sen perintösopimuksen, jonka Pietari äsken oli omaistensa kanssa tehnyt. Hän oli luopunut Särkilahden suuresta sukutilasta, koska hän jo lukuaikanaan oli suvultaan paljon perintöjä saanut. Jaossa oli hänelle jäänyt ainoastaan pari pikkutilaa ja niistäkin oli toinen, Tammiston tila — joka oli kuulunut hänen äitinsä, Kirveen, suvulle — nykyisin Naantalin luostarilla, jolle hänen tätivainajansa sen oli antanut. Talonpojilla oli täysi luottamus uutta kirkkoherraansa kohtaan, jota heidän mielestään suotta oli kerettiläiseksi sanottu. Ja Pietarista tuntui, että ehkäpä hän täällä maalla, näiden yksinkertaisten, luonnollisten ihmisten joukossa, pikemminkin löytäisi vastakaikua puhdistetun opin aatteille kuin kaupungissa, joka oli paavillisten muotojen ja käsitysten vallassa. Siitäkin kiertyivät hänen mietteensä taas äskeiseen haluunsa jäädä maalle…

Päiväsydän kului näiden kylänmiesten seurassa vaatimattoman aterian ääressä. Ja kun Pietari vihdoin saatteli vieraansa tielle ja nämä toivottivat häntä pysyväisesti jäämään heidän luokseen, vastasi hän vallan riemulla:

— Se on mielihaluni, sitä olen tänään koko päivän haaveillut. Minulla on täällä mielityö, joka minua viehättää ja vetää, ja teidän luonanne hyvin viihdyn. Ehkä jään…

Se mielityö, jonka ääreen Pietari Särkilahti nytkin heti — vieraitten lähdettyä kiirehti, oli tuo pöydällä levällään oleva raamattu, — Erasmuksen uusi käännös. Sitä hän oli täällä maalla hartaasti lukenut ja lukiessaan tarttui hän silloin tällöin hanhensulkaan: hän tahtoi koetella, miltä Jumalan sana suomeksi tulkittuna tuntuisi. Sitä saattoi kyllä suomeksikin saarnata, siitä oli hänellä paljon kokemusta, mutta saattoiko sitä myöskin kirjoittaa ja lukea? Pietari tiesi, että hänen ystävänsä ja yliopistotoverinsa mestari Olavi Ruotsissa yritti tulkita evankeliumeja kansan kielelle, mutta suomeksi se tuntui hänestä usein perin mahdottomalta. Toisinaan se sentään tuntui mahdolliselta, hän olisi tahtonut sitä koetella enemmänkin. Juuri siksi tuntui Pietarista nyt tuo ajatuksensa viettää ehyt kesäkausi maalla kahta houkuttelevammalta. Mutta niin oli hänestä kuitenkin rohkea tuo työunelmansa, ettei hän uskaltanut siitä kenellekään puhua, tuskin sitä itselleenkään mahdolliseksi myöntää.

* * * * *

Pitkään viipyi Pietari tuvassa suuren kirjansa ääressä. Vasta illan suussa sulki hän sen lautakannet vahvoilla vaskisäpeillä ja astui törmälle perheensä luo. Lapsi nukkui äitinsä sylissä, ja Pietari kävi suojelemaan kämmenellään sen pieniä kasvoja hyttysiltä. Luonnossa oli harras rauha. Päivällä helakalta paistanut lahdentakainen vesakko oli nyt kuin nukahtanut kuusikon suojelevaan siimekseen. Kaukaa metsän takaa kuului kuikan yksinäinen uikutus. Heikko iltatuuli, joka mereltä päin toi suolaisen tuoksun, kahisti hiljaa rannan lepikkoa ja loi lahdelle välkähtäviä väreitä. Mutta ainoastaan puoleksi jaksoi se pullistaa lahden suulta näkyvää purjetta, joka verkalleen solui pohjukkaan päin.

Illan rauha oli äänettömäksi vaivuttanut tuon pienen perhepiirinkin. Vihdoin virkkoi Pietarin veli, nuori Paavali-teini, joka oli kauan selälle katsellut:

— Tuo venhe näyttää tulevan tänne.

— Taitaa olla Turusta palaava kalavenhe, vastasi Pietari, — Se laskee kai naapurin rantaan.

— Tänne se laskee pappilan rantaan, intti Paavali. Kotvan kuluttua hän jo juoksi alas laiturille, johon purjevenhe todellakin pysähtyi. Sieltä hän toi kirjeen veljelleen.

— Se on Sillalta, virkkoi Pietari iloisena, käyden kirjettä avaamaan. — No, mitä nyt Turkuun kuuluu, jokohan siellä on tullut veljille ikävä…!

Nurmikolla lepäävän papin piirteet olivat leppeän iloiset, kun hän tarttui ystävänsä kirjeeseen, mutta kävivät hänen sitä lukiessaan vähitellen vakaviksi. Silta kertoi, että uusi piispa nyt on saapunut Turkuun, jossa kirkolliset viranomaiset ovat hänet vastaanottaneet kaikella kirkollisella komeudella. Jo ensi messunsa jälkeen puhui piispa tuomiokirkossa sitä kerettiläisyyttä ja luterilaista epäuskoa vastaan, jota tähänkin hiippakuntaan on tyrkytetty, ja hän varotti kansaa sellaista oppia kuuntelemasta. Mutta harvat olivat, kertoi Silta, häntä ymmärtäneet, Erik-piispa kun ei puhu suomea. Ikävämpi tapaus oli se, joka muutamia päiviä myöhemmin sattui Pyhänhengen kappelissa Vartiovuorella. Samassa laivassa kuin piispaksi valittu oli Turkuun tullut pari ruotsalaista uskonintoilijaa, niitä samoja näynnäkijöitä ja uudestikastajia, jotka keväämmällä olivat Tukholman Suurkirkossa panneet opinpuhdistuksen nimessä toimeen meteleitä ja siitä syystä sieltä karkoitettiin. He olivat nyt Turussakin kuvanneet Särkilahden uudistustyön tehottomaksi, sanoneet sitä uudeksi paikaksi vanhaan mekkoon, ja sitten olivat he — vähemmin puheillaan kuin haltioituneilla tempuillaan — villinneet pienen joukon uteliaita, jotka heitä seurasivat. Tuosta vanhasta kappelista oli särjetty Pyhän Pärttylin puinen kuva. "Tämä villitys pannaan nyt meidän tiliin", kertoi Silta, "ja pahinta on, että melussa on ollut mukana eräitä teinejäkin, jotka nyt ovat suljetut kapitulin karseriin. Liike käy nyt meitä vastaan, isä Anselmus on ahkerasti jalkeilla ja mestari Hannus koettaa ilmeisesti käyttää tätä tapausta, niin mitätön kuin se olikin, päästäkseen koulusi kimppuun, jonka johdon uusi piispa jo kuuluu uhanneen siirtää toisiin käsiin…"

Pietari oli kirjettä lukiessaan noussut nurmikolta ja seisoi kauan ääneti törmällä. Hänen vaimonsa saattoi heti hänen kasvojensa vilkkaista eleistä lukea, että jotakin on tapahtunut, joka on pannut hänessä voimakkaat mielikuvat vaihtumaan. Mutta ensiksi oli alakuloisuutta Pietarin äänessä, kun hän harvakseen vastasi Margareetan levottomiin kysymyksiin:

— Niin, rakkaani, minun täytyy heti taas palata Turkuun.

— Nytkö jo, juuri kun iloitsit rauhaisasta kesästä hiljaisessa pappilassamme?

— Ei ole rauhaa minulle suotu. Taistelua jatkuu…

— Niitäkö taisteluita varten sinun täytyy jättää lapsesi ja minut, — valitti vaimo katkerasti.

— En saa ajatella yksin teitä, vastasi Pietari, sivellen hellästi vaimonsa valkeaa poskea ja pienokaisen pulleaa kättä. Mutta nyyhkyttävä Margareeta napisi vielä:

— Kuulin sinun päivällä sanovan: olenhan minäkin ihminen…

Pietari huoahti kuin kaipauksella:

— Niin tuntui minusta silloin. Se oli kaunis unelma — mutta unelma vain!

Hyvin tunsi Pietari tuon kumousliikkeen, joka Lutherin opin kasvannaisena oli pari vuotta sitten ruvennut Saksassa riehumaan, sieltä Pohjoismaihinkin leviten, ja jota vastaan Lutherin itsensä oli ollut noustava ankarasti saarnaamaan. Uskonnollinen kiihko oli noussut huimaluontoisten ihmisten päähän, he olivat ruvenneet, ei yksin sanan voimalla, vaan nyrkein ja vasaroin, karsimaan pois paavilaisuuden ulkokultaisuutta. Tätä uskonnollista villitystä, kuvainsärkemistä ja kasteintoilua, olivat munkit sitten ruvenneet salaa lietsomaan, ja paljon pahaa oli tuo liike siten jo uskonpuhdistuksen asialle tehnyt. Pietari oli iloinnut, ettei tämän kiihkon oireita toki ollut Turussa esiintynyt ja hän olikin sitä sekä opillaan että esiintymisellään koettanut torjua. Mutta nyt oli siis tuosta myrskyävästä kuvainraastosta kuitenkin saapunut kuohunpärske Suomeenkin.

— Sen kuohun pian asetamme, puhui Pietari, jonka piirteet taas olivat koviksi pingoittuneet, tyynnyttäen itseään ja vaimoaan. — Mutta koulun takia on minun viipymättä palattava Turkuun, — ei, mestari Hannus, et sinä niin vähällä sitä minulta riistä!

Kapitulinkoulu, jonka johtoon Pietari, kanungiksi valittuna, nyt oli virallisesti päässyt, oli hänelle kallis kuin silmäteränsä; sen puolesta oli hän valmis kovatkin ottelut taistelemaan.

— Se on myöskin lapseni, virkkoi hän vaimolleen, joka silmät vesissä tuijotti maahan. — Ja se lapsi on nyt vaarassa, siksi pitää minun lähinnä ajatella sitä… Sinä täällä sillaikaa peippostamme vaalit…

Nuori emäntä taisteli ilmeisesti hänkin pientä taistelua siinä laskevan päivän kultaamalla törmällä. Vihdoin hän kuin voittaneena virkkoi:

— Jos velvollisuutesi sinut kutsuu luotamme, niin tietysti matkustat, Pietari…

— Tiesinhän sen, pieni, urhea vaimoni!

Paavali Särkilahti, teinipoika, joka oli veljensä innokas ihailija, kiirehti kylältä tiedustamaan aamulla Turkuun lähtevää venhettä. Sellaisen hän löysikin, ja päivän noustessa oli Pietarin siihen jouduttava. Siksi oli nyt ajoissa laittauduttava levolle. Pietari kantoi nukkuvan lapsensa tupaan ja suuteli sen rusottavaa poskea. Mutta kehdon äärestä siirtyi hän pöydällä olevan aarteensa luo. Hän lehteili vielä hetkisen rakasta raamattuaan, katseli tuokion kuin hyvästellen noita alullepantuja kirjoituspätkiään, jotka vielä olivat niin hajanaiset ja hapuilevat… Sitten laski hän hellävaroen "Jumalan kirjan" suureen, rautavanteiseen arkkuun, jonka kannen hän huolella lukitsi.

— Ei vielä, huoahti hän itsekseen avainta irroittaessaan, — ei vielä! Mieleni palaa siihen rauhan työhön, mutta tämä ikäväni on minun vielä hillittävä. Sanan kirveellä on ensiksi kaski kaadettava, sitten vasta päästään siementä kynällä kylvämään. Ensin on taisteltava, aina yhä taisteltava — ei auta! — sitten ehkä joskus, vuosien perästä…

Huoneeseen hiipi kesäillan pehmoinen hämärä, sillä aurinko oli jo painunut länsirannan tumman kuusikon taa, valmistaakseen siellä uuden päivän.

X. RENGON JUHLAT.

Eräänä märkänä syyskesän päivänä ratsasti pitkäliepeinen kirkonpalvelija Hämeentullista Turkuun sen pikkutalorykelmän läpi, joka levisi maantien molemmin puolin Ryssänmäelle ja Piispanpellolle päin. Hänellä oli ohjakset toisessa ja torvi toisessa kädessä, ja huojuen kuraisen heponsa selässä hän aina tuontuostaan töräytti torveen, niin että tien vieressä tonkivat siat röhkien pakenivat huoneiden taa. Teinikadun kulmaan pysähtyi mies hetkeksi ja julisti Napaturun hölmistyneille kaalinnostajille:

— Toiviomatkue palaa Pyhän Jaakon juhlilta…

— No mitäpä Renkoon kuuluu? rupesi joku kuokkamies suntiolta tuttavallisesti kyselemään. Mutta tällä ei ollut nyt aikaa mieskohtaiseen keskusteluun, hän kehoitti vain:

— Siistikää kadut ja itsenne ja valmistautukaa vastaanottamaan hurskasta matkuetta!

Torveensa puhaltaen ajoi hän edelleen Hämeenkatua ja uudisti uutisensa Raatihuoneentorilla ja Kirkkokadulla, mistä hän kiersi tuomiokirkolle. Siellä hän vihdoin laskeutui maahan ja kiirehti kankein säärin viemään viestinsä kirkon papeille ja lukkareille.

Pian siitä virisikin liikettä kirkon ja Kirkkokadun seutuvilla. Sankka savu läksi nousemaan pappisruokalasta, jonka paistinhuoneeseen nyt tehtiin isot tulet; eri anetalojen ulkoneville parvekkeille ripustettiin värikkäitä pyhimyslippuja ja niiden talonrengit kiirehtivät lakaisemaan rapakkoiselta kadulta pois enintä törkyä. Sitä tehdessään he keskustelivat tästä päivän merkkitapauksesta.

— Olisipa pitänyt lähteä sinne Hämeen juhlille jättämään leininsä, puhui yksi luutamies. — Mutta en oikein uskonut Rengon Jaakonkin vielä arvoon pääsevän. Sehän oli jo aivan unhottunut ja jäänyt sekä kädettömäksi että jalattomaksi.

— Mutta Mikko Sorvalipa kävi täältä viime kuussa sen korjaamassa, kertoi toisen anetalon siistijä. — Hän on nyt tehnyt pyhimykselle ihan uudet raajat ja uuden hatun, johon hän on simpukankin veistänyt… Niin kehui Mikko itse.

— Yhy! Ennen nuoruuteni päivinä kävi paljon väkeä koko maasta ja ulkomailtakin Rengossa tautejaan parantamassa. Mutta mistä ne nyt taas hoksasivat tuon vanhan Jaakon?

— Sen kuuluu keksineen piispan uusi kirjuri, kuiskasi sama lakaisija, joka tiesi Mikko Sorvalinkin matkoista. — Lähteenkorvan kaivolla kerrottiin, että hän on yhdessä Hannus-mestarin kanssa järjestänyt tämän toivioretken, vieroittaakseen ihmisten mielet pois Särkilahden saarnoista.

— Ahaa, vai sitä sotaa! Nytpähän nähdään, ovatko pyhissäkäyneet todella sieltä terveytensä saaneet.

Kirkkokadun luutamiehillä oli kutakuinkin oikea käsitys sen toivioretken alkusyistä, joka noin viikko sitten oli pantu toimeen Hämeeseen ja jolta turkulaiset nyt palasivat. Piispaksi valittu ruotsalainen prelaatti oli käsikirjurinaan tuonut Turkuun suomalaisen papin, mestari Gasparuksen, joka monet vuodet oli ollut kirkollisissa viroissa Ruotsissa. Tämä paavilaisten taattu luottamusmies oli heti tarmolla ryhtynyt taistelemaan Suomessa voimistuvaa luterilaista liikettä vastaan. Oli nimenomaan mietitty keinoja kansan horjuvan pyhimysuskon lujittamiseksi, sillä monet seikat olivat siitä väestön vieroittaneet. Poissa olivat Pyhän Henrikin luut, joita ennen kahdesti vuodessa palvottiin, rauennut oli piispa Hemmingin alullepantu autuuttaminen, Särkilahden joukko särki vanhoja käsityksiä — hitaiksi olivat ihmiset käyneet kantamaan lahjoja tuomiokirkon pyhimysalttareille. Näitä huolia harkitessaan muistivat prelaatit Rengon vanhan, ihmeitätekevän Jaakonkuvan — heti julistettiin juhlallisella kuulutuksella kirkon yleinen toivioretki Hämeeseen.

— Jo juoksee ihmisiä Hämeenkadulle, sieltä taitaa jo saattue tulla, virkahti lakaisijoista toinen, saatuaan katuosansa auttavaan kuntoon.

— Niin, kellotkin soivat — lähdetään jo mekin!

Kirkkokorttelin kapeita kujasia myöten ehätti pikkuporvariparvia ylös Hämeenkadulle, jossa jo aitavierillä tungeksi odottavaa väkeä. Väkijoukon ylitse näkyi Napaturulta päin pyhiinvaeltajain punavalkoinen lippu, joka esitti Kristuksen punaista verta ja Maarian valkoista maitoa, ja sieltä kumahteli rapakossa astuvain avojalkamunkkien venytetty virsi. Pian näkyi ratsastava pappisjoukkokin, johon katselijain huomio etupäässä kiintyi.

— Tuoko pieni, kuivettunut äijä se on nyt uusi piispamme? kysyi äskeinen luutamies toveriltaan, katsellen eturivissä ajavia prelaatteja.

— Se on piispa — taikka piispaksi valittu, oikaisi toinen. — Eikö hän sinusta ole oikein piispan näköinen?

— Toinen ryhti oli Kurki-vainajalla. Ei tämä sovi ainakaan hevosen selkään, — katso, niinhän kippuroi mies satulassa kuin pahkuroita pakottaisi!

Todellakin kuvastui piispan pieniltä, miltei ujoilta kasvoilta kärsivä ilme, ikäänkuin hän olisi rasittunut tuosta hitaasta ratsastuksesta verkkasesti köntystäväin jalkamiesten tahdissa. Melkein vaivalloisesti kumartui hän tervehtimään puoleen ja toiseen, siunaten kämmenellään niitä vastaanottajia, jotka pyhimyssaattueen saapuessa olivat polvistuneet märkään maahan.

— Toinen ryhti oli Kurjella ja toinen loisto, puhui luutamies edelleen. Eihän tällä edes ole hiippaakaan.

— Ei ole, kun ei paavilta ole vielä vahvistusta tullut.

Lokaa oli roiskunut tieltä Erik Svenninpojan pitkäliepeiselle piispanvaipalle, ja hänen vieressään ratsastava pappi koetti kaapia sitä vähemmäksi. Tämä kaikki vastasi huonosti turkulaisten vanhaa kuvaa kirkkonsa esimiehestä. Kun Arvid Kurki aikoinaan liikkui hiippakunnassaan, ajoivat edellä tilaa tehden kiiltokypäräiset huovit ja hopealta välkähti piispanvaippa.

— Miksei tällä piispalla ole sotaväkeä? ihmeteltiin väkijoukossa.

— Ei saa olla, selitti tietäväinen luutamies. — Uusi kuningas ei salli piispojen pitää aseväkeä eikä linnoja, siksipä kuninkaan vouti nyt Kuusistossakin isännöi…

Mutta jonkinlaisen uskonnollisen vaikutuksen teki kuitenkin tuo ratsastava pappissaattue, johon kuului kokonainen lauma kanunkeja, kuoripappeja ja kappalaisia ja jonka keskessä pyhimyslippua kantoi mestari Gasparus, jäntevä, varmannäköinen mies. Pitkä oli se pyhiinvaeltajain jono, joka jalkaisin seurasi pappeja savisella tiellä. Siinä oli kirjavanaan miehiä ja naisia, kansaa kaikenkarvaista, enimmäkseen kumminkin köyhää väkeä. Pyhiinvaeltajille oli näet tuomiokirkon puolesta varattu eväät ja särpimet, perillä oli heillä kestit talonpoikain luona ja kaikille oli sitäpaitsi luvattu 40 päivän synninpäästö, — siksi oli Turun koko se joutoväki, joka muutenkin eli kirkon almuista, lähtenyt pappien mukana Rengon juhlille. Näiden toivioretkeilijäin joukossa asteli useita munkkeja, ja heidän perässään tuli saattue Naantalin nunniakin pitkissä vaipoissaan, joissa sydämen kohdalla oli punainen risti, ja mustissa hunnuissaan, joissa päälaella oli viisi punaista täplää — Vapahtajan viisi haavaa.

Jälkijoukon pyhiinvaeltajat pysähtyivät kadunkulmissa tuokioksi tuttaviaan puhuttelemaan ja kertoivat kyselijöille:

— Hyvät oli juhlat, hyvät juhlasyömingitkin.

— Ja mikäs tuo merkki on, joka kaikkien kaulassa riippuu, — kas, onhan siinä pyhän Jaakopin kuva!

— Se onkin kuitti siitä, että on Jaakon alttarilla käyty ja synninpäästö saatu.

— Synnittöminä nyt siis palaatte?

— Ainakin kuukauden päiviksi!

Kysymyksistä soi hiukan epäilystä, ja vastauksista puuttui vakuuttavaa hartautta. Mutta saattue eteni torille, jossa suljettujen kivipuotien luona jo olivat vastassa kaupunkiin jääneet kanungit arkkiteini Hannus Pietarinpojan johdolla, — hänpä ei, itseään säästävänä miehenä, ollut lähtenyt tälle vaivalloiselle retkelle. Yhä taajenevan väkijoukon keskitse eteni saattue liputettua "kirkollista tietä" myöten tuomiokirkolle asti, jonka väljät ovet olivat sepposelälleen avatut.

Koko Turku oli nyt jalkeilla ja seurasi pyhiinvaeltajia kirkkoon, missä väsynyt piispa messusi. Mutta piispanmessun päätyttyä astui kirkon itäsivustalle rakennettuun saarnatuoliin mestari Gasparus. Hän piti sieltä nyt suomeksi jyrisevän saarnan, jossa hän kuvasi päättyneen retken autuuttavan merkityksen ja varoitti väestöä uskomasta niitä sadattelevia kerettiläisiä, jotka kertovat, etteivät kirkon pyhät ihmisille mitään voi ja että niiden puoleen kääntyminen muka on turhaa ja arvotonta autuudenteillä.

— Katsokaas, huusi hän, pyhä Jaakoppi on esirukouksillaan vahvistanut köyhän ja kärsivän kirkkomme, me tunnemme hänen armonsa taas keskuudessamme, ja hän on meitä edelleenkin auttava. Katsokaa niitä, jotka Pyhän Jaakon luota tulevat; heidän sydämissään on riemu ja rauha, heidän sielunsa ja ruumiinsa on terve. Mutta niiltä, jotka ovat häväisseet kirkon pyhät, niiltä syö mato heidän sydäntään; heidän sielunsa ja ruumiinsa kuihtuu jo täällä maan päällä, ja kuoltuaan heitä odottaa helvetin ikuinen tuli ja tuska. Se odottaa kaikkia, jotka heitä kuuntelevatkin…

* * * * *

Väristyksellä monet ajattelivat, minkä hirmuisen viettelyksen partaalla he, uudistusoppeja kuunnellessaan, usein olivat olleetkaan. Mutta itse pyhiinvaellusjoukot eivät enää joutaneet tarkkuudella kuuntelemaan tätä helvetintulitusta, josta heille matkan varrella jo tarpeeksi oli puhuttu. Heidän mielensä paloi toivioretken päättäjäisjuhlaan, tuohon pappisruokalaan, josta heidän tullessaan oli tuoksahtanut vartaassa paistetun lampaan ihana rasvankäry, he painautuivat yhä kärsimättömämmin oveen päin. Ja kun saarnaava maisteri vihdoin pääsi aameneensa ja ovi taas leväytettiin auki, syöksyivät nuo synneistään paljon vaivaa nähneet ihmiset juoksujalassa kadun yli varaamaan itselleen palkinnoksi paikkoja "leivättömäin pappilan" yhteisissä ruokapöydissä.

Kateellinen luutamies, jolla ei ollut "kuittia" juhlaruuille päästäkseen, pysäytti hetkeksi siinä kadulla erään kiireesti ontuvan tuttavansa ja virkkoi:

— Näytäpäs koipeasi, Asarias, — onpa tosiaan pyhä Jaakko sen tainnut oikaista, koska noin liukkaasti pääset liikkumaan.

Ontuva mies nauroi vain voitonvarmana, harpatessaan katua pitkin toisten edelle. Mutta luutamies koetti pysäyttää toisenkin pyhiinvaeltajan:

— Hei, Kekrin-Anna, joko kuulosi palasi, hä-ää? — Köpittävä akka ei kuitenkaan päätään kääntänyt, ja kysyjä päätteli, ettei Jaakko ole korvatauteihin kajonnut. — Mutta hyvän nälän ja janon se on heille kaikille antanut! —

Pappien musta lauma peseytyi sillävälin sakastissa, jossa kirkonpalvelijat asettivat esille pitkiä pyyheliinoja. Heidänkin oli lähdettävä kesteihin. Mestari Hannus oli näet päivän kunniaksi kutsunut heidät kaikki juhla-aterialle Lehtisten kartanoonsa, ja he tiesivät, että siellä tulee heille nyt vaivojen palkinto. Mielet olivat pappien joukossa retken onnellisen päättymisen johdosta iloiset ja toivehikkaat. Olihan paavilliselle kirkolle voitettu uusi voitto, sen puoleen olivat taas ihmisten mielet taivutetut. Yhdellä iskulla oli lyöty lamaan luterilaisen joukkokunnan vaikutus — niin uskottiin —, ja tätä näin alettua taistelua aiottiin nyt tarmolla jatkaa. Onpa taas Suomen kirkossa päämies ja kurinpitomahdollisuus ja hyvä innon puhti…!

— Missä on nyt se suurisuinen Pietari, puhui mustaa parransänkeään kuivatessaan mestari Gasparus ylvästelevällä, syvällä rintaäänellä; hän näet luki Rengon retken onnistumisen omaksi ansiokseen. — Miksei hän nyt nouse todistamaan pyhäinpalvelusta arvottomaksi!

— Hän pysyttelee nyt viisaasti koulussaan, vastasi hienopiirteinen Arvid Lille, lepäillen suloisesti nojatuolissa vaivalloisen matkansa jälkeen.

— Koulussaan, matki Hannus hammasta purren, — juuri sieltä hänet olisi ollut poistettava.

— Niin, miksei häntä erotettu tuon kuvanraiskausjutun jälkeen? kyseli Gasparus.

— Olimme heikkoja taas! mutisi Hannus. Mutta Lille lisäsi totuuden nimessä:

— Kapituli harkitsi teinit syyttömiksi. Hannus kuitenkin puristeli päätään kiukustuneena:

— Tuomiorovasti kannattaa Pietaria, siinä on tosisyy! Hän ei muka löydä toista kykenevää miestä koulumaisteriksi…

— Vennällä on veljenpoikansa samassa liemessä, siksi hän Pietariakin suojelee, säesti Gasparus silmää iskien. — Mutta sitä menoa ei voi enää pitkään jatkua!

— Eikä jatku, terästi arkkiteini. — Liian höllällä on Särkilahtea joukkoineen täällä näihin asti pidelty, se on totta, — on sallittu hänen riehua Rooman istuinta vastaan ja repiä kirkkomme kalleimpia käsityksiä…

— Sitä ei olisi piispa Brask Ruotsissa koskaan sallinut, huudahti Gasparus niin moittivasti, että Hannuksen oli pakko käydä itseään puolustamaan:

— Olen koettanut hillitä hänen menoaan, sanoi hän, — mutta minun on ollut toimittava täällä ylen vaikeissa oloissa. Nyt, kun asema taas selviää, on käytävä mieheen käsiksi lujemmin kourin.

— Vihdoinkin! intoili Ruotsista tullut mestari. — Mies on vedettävä kapitulin eteen ja erotettava papillisista toimistaan…

— Puhumme asiasta pian uudelle piispalle, vakuutti Hannus, nousten vieraitaan sakastista saattamaan. — Mutta nyt on meidän jo aika lähteä aterialle. Talooni tulee tänään vähän muitakin vieraita, ja he meitä kenties jo odottavat.

— Vieläkö muitakin? kyseli Lille.

— Niin, eräitä Turunlinnassa nyt vierailevia maallikkoherroja, sukulaisiani ja tuttaviani. Tämä päivä on juhlapäivä heillekin…

Hannus opasti, edeltä kävellen, papilliset vieraansa veljellisessä saattokulussa alas rantaan päin. Prelaatit astelivat siinä nyt väkijoukon halki varmoin, vakavin askelin, sillä heitä elähdytti varma käsitys siitä, että nyt on taite tapahtunut… Ja kansanjoukkokin tuntui heille kumartavan tavallista syvempään, ikäänkuin silläkin olisi ollut tuntoa tapahtuneesta taitteesta.

* * * * *

Rengon kestit Lehtisten kartanossa kävivät sekä pitkiksi että perusteellisiksi. Innostus oli yleinen. Siihen vaikutti paitsi kirkonmiesten uutta, rohkeaa mielialaa ja talon mainiota viinikellaria vielä sekin, että näissä pidoissa oli mukana useita niitä Suomen aatelissukujen edustajia, jotka kartanoistaan, maan eri kulmilta, äsken olivat janoisina miehinä saapuneet Turkuun, kuninkaan käskystä asekatselmukseen.

Oli näet huhuja liikkeellä tanskalaisten aikomasta uudesta valloitushyökkäyksestä. Sören Norby oli taas lähtenyt laivoineen Voionmaalta merille. Hän oli julistautunut riippumattomaksi Tanskan uudesta kuninkaasta ja jatkoi itsenäisesti taisteluaan Ruotsia vastaan. Kun kuningas Kristian aikoinaan oli määrännyt hänelle lääniksi suurimman osan Suomea, uhkaili hän nyt tulla ottamaan takaisin tämän lääninsä, puuhaillen sitä varten liittoa Moskovan suuriruhtinaan kanssa. Kustaa Vaasa oli näiden huolettavain oireiden vuoksi kutsunut kaikki Suomen aateliset asemiehineen Turkuun, ja lisää väkeä oli vielä pestattava niin paljon kuin suinkin maata varjelemaan.

Tästä syystä liikkui näihin aikoihin taas tavallista enemmän sotaväkeä Turun pienessä kaupungissa, samasta syystä syödä rouskuttivat monet ratsut yökauden ohria Lehtisten kartanon tallissa ja pihalla, sillaikaa kun herrat arkkiteinin pitkissä pidoissa joivat ja juopuivat.

Varhain Jaakonjuhlan jälkeisenä aamuna näkivät turkulaiset kauppiaat, avatessaan hämärissä luukkupuotinsa torin laidassa, harvinaisen paljon tuota aseväkeä liikkeellä. Töyhtöhattuisia, juopuneita herroja ratsasti täyttä neliä ja kovalla jymyllä, asepalvelijainsa seuraamina, heräävän kaupungin halki Kirkkokatua pitkin sillalle, jonka palkit raskaasti kumahtelivat, ja huimassa ajossaan kaatoivat he armotta syrjään taikka hevostensa jalkoihin jokaisen, joka tielle sattui. Yhden ryhmän mentyä tuli pian toinen yhtä rajussa ravissa ja jalkamiesten täytyi taas paeta pihoille tai kadun kulmiin. Ratsujoukot hupenivat sitten linnantielle. Mutta kotvasen kuluttua ne sieltä taas palasivat rymyllään kaupunkia säikyttelemään.

— Miksi ne tänään niin aikaseen ajelevat? kysyi Hannu Kultaseppä, kumartuen kivipuotinsa aukosta viereiseen myymälään päin.

— Ne tulevat nyt vasta Rengon juhlilta, kertoi Härkä-Heikki, joka aina oli asioista selvillä. — Yökauden ovat he juoneet Lehtisten kartanossa, Hannuksen pidoissa, siitä ovat he nyt niin hurjalla päällä.

— Ovatpa ne olleet oikeat pyhimyspidot! Mutta mikseivät he nyt edes mene nukkumaan?

— Herrat ovat nyt muka tarkastavinaan, miten aseväen värväys luonnistaa linnannihdeiltä, kertoi Heikki edelleen. — Mutta enin asiata niillä näkyy kuitenkin olevan tuonne kiltankellariin. Kuuletko, siellä he taas ovelle koputtavat!

Muita myöhemmin saapuivat Lehtisten pidoista aamu-usvaista Kirkkokatua myöten käsikynkässä kävellen Klaus-kirjuri ja linnanpappi, herra Tuomas, jotka hupaisasti rallattivat ja huojuen mittelivät kadun leveyttä. He hoipertelivat sulimmassa sovinnossa torin kivipuotien ohitse, mutta yhtäkkiä heillä syntyi riita, joka heidät pysäytti: He jäivät erimielisiksi siitä, oliko se pidoissa puheina ollut polttorovio, missä maahan tuodut kerettiläiskirjat olivat poltettavat, rakennettava raatihuoneen kaakinpuun edustalle vaiko kirkon luo, missä oli tapana ruoskia noitia. Selvittämään tämän välinsä istahtivat he hirsikasalle torin laitaan.

Siinä vieressä teki pari linnannihtiä juuri värväyskauppoja muutamain Rengon juhlilta eilen palanneiden joutomiesten, kantajain ja työttömäin sällien kanssa, joita he koettivat houkutella antautumaan iloiseen, huolettomaan huovielämään. Sällejä se tarjous viehättikin, mutta palkasta oli vielä kiistaa. Silloin sekaantui Klaus kirjuri kiistan ratkaisijaksi.

— Mitä palkoista mukisette, rehenteli hän värvättäville. — Meillä on oikeus ottaa sotaväkeen työttömät sällit ja muut joutolaiset ilmankin palkkaa, — ei muuta kuin marssitte vain Turun linnaan…

— Eipä niin kiirettä liene, väittivät sällit juopuneelle kirjurille — sovitaanpa ehdoista ensiksi…

— Ei mitään ehtoja, ylvästeli kirjuri. — Kas näin, tuotapikaa minä kirjoitan teidät sotaväkeen.

— Sinustapa ei olekaan nyt kirjoittajaksi, ivasivat sällit hoipertelevaa kirjuria.

— Hä, niskoitteleeko täällä roskaväki…! Kiinni ne miehet!

Siinä syntyi äänekäs tora. Kalastajat ja pikkuporvarit asettuivat tuttaviensa sällien puolelle, estääkseen nihtejä heitä väkisin viemästä, ja pilkka ja kirosanoja sinkoili pian vastakkain.

Samassa ajoi sillalta kaupunkiin päin räiskivää neliä taas eräs juhlatuulella oleva vallasherra huovinsa seuraamana. Se oli Pietari Fleming, Friskalan herra, Hannus-mestarin velipuoli, joka oli porvareille entuudestaan tuttu hullusta humalastaan. Hänet pysäytti linnanpappi torille ja kutsui hänet avukseen uppiniskaisia ryysymiehiä komentamaan.

— Hä, niskoittelevatko hylkiöt, ärjäsi ylpeä herra huuruavan ratsunsa selästä.

— Eivät lähde sotaväkeen, työttömät sällit, valitti kirjuri.

— Lähtevätpä, huusi Friskalan herra, kääntyen värvääjäin puoleen. —
Miekat esille, näin ajetaan karja navettaan…

Säikähtäneet sällit ja muut joutomiehet väistyivät miekkaansa heiluttavaa herraa, mikä livistäen käpälämäkeen, mikä lymyten kivipuotien taa. Joku porvari väitteli ääneensä, ettei linnanmiehillä ole valtaa ahdistella aseetonta väkeä.

— Eikö ole valtaa, karjui siihen pikavihainen Friskalan herra, ratsuaan kannustaen. — Katsotaan, onko meillä valtaa…!

Mutta sällit pakenivat eri tahoille ja kivipuodeista tirskahti kerskujaa kohtaan ivanauru. Siitä suuttui tuima herra silmittömäksi; humalat kuumenivat hänen päässään ja huumautuneena hän karautti pakenevia takaa-ajamaan, pakottaakseen heidät pysähtymään. Kun miehet tietysti sitä vinhemmin juoksivat henkensä hädässä, kävi vimmastunut herra heitä miekallaan hosumaan. Hurjimuksena hän ajoi pienen torin ympäri, niin että läähättävän ratsun kaviot säkenöivät; miehiä kaatui hänen iskuistaan toinen toisensa perästä, verta vuoti ja valitusta kuului. Porvarit vetäytyivät myymälöihinsä, värvääjät pakenivat sillalle, ja yksin linnanpappi ja kirjurikin ottivat keveän lipetin. Sillä yhä kiersi villiytynyt ylimys toriaukeaa seisten satulassa ja heiluttaen veristä miekkaansa.

Kivipuodeista ja portinpielistä, mistä turkulaiset katselivat raivion riehuntaa, kajahti vihlova kirkaisu toisensa perästä, kun he näkivät sällien kaatuvan ja jäävän veriinsä makaamaan:

— Se tappaa meidät kaikki! Jeesus Maaria!

— Kivittäkäämme houkkio!

Vihdoin kompastui viinin ja vihan huumaaman herran hevonen siihen hirsikasaan, jolla linnan pappi ja kirjuri äsken olivat istuneet, itse suistui hän maahan, ja miekka helähti kiviseinään. Silloin pääsi kauhun valtaamain turkulaisten kiukku irti, he juoksivat esille luukkupuodeistaan ja portinpielistä, millä kivi, millä korento aseenaan, nyökäten omaan hurjuuteensa kaatunutta aatelisherraa kohden yhtä silmittöminä kuin tämä äsken. Paenneet olivat huovit ja nihdit, kontilleen nousevan yksinäisen Friskalan herran viimeinen hetki näytti tulleen…

Silloin kuului läheisen Luostarikadun kulmasta turkulaisille tuttu, voimakas ääni, joka kajahti yli meluavan torin:

— Korennot pois! Asettukaa hyvät ihmiset…!

Tämä käskijä oli Pietari Särkilahti. — Hän oli, kirja kädessään, kulkemassa luostarikorttelista torin yli kouluunsa, — yhtäkkiä hän näki edessään verta ja vihaa ja hillitöntä melua. Hän ei heti älynnyt, mitä siinä oli tapahtunut, näki vain nihtien juoksevan esiin sillalta, näki kaatuneet miehet torilla, näki tuttavansa porvarit kiihtyneinä kohotetuin asein, ja hän tahtoi estää heitä enempään tuhoon eksymästä.

Tuossa paikassa rauhoittuikin meluava tori, kaikki pysähtyivät Pietarin ääntä kuulemaan. Friskalan herra kömpi pystyyn hirsikasan juurelta, ja kiitän kellarista juoksi hämmästyneitä herroja ottamaan selkoa kahakan syistä.

Mutta torilla makasi verissään viisi sälliä, jotka eivät enää pystyyn nousseet.

XI. SAARNA JA VASTASAARNA.

Pyhän Gertrudin armotalon hautuumaahan, joka sijaitsi pienessä kuusikossa, maantien varrella, haudattiin paitsi majatalon omia hoitolaisia, myöskin Turun eteläkulman köyhää väkeä, sillä tuomiokirkon aituus oli käynyt ahtaaksi. Siihen kuusikkoon kätkettiin torikahakan jälkeisenä sunnuntaina siinä surmansa saaneet sällitkin.

Hautamessu oli pidetty sisällä Kertun kappelissa, paarit olivat sitten lasketut rinnakkain suureen, yhteiseen hautaan, ja se oli jo siunattu. Paarien kantajat ja saattajat, sällivainajain sukulaiset ja tuttavat, seisoivat kuitenkin vielä kuusten alla, ikäänkuin odotellen jotakin. Ääneti he siinä seisoivat, mutta heidän vakavat kasvonsa näyttivät kysyvän: Eikö sanota enää mitään?

Heidän mietteensä olivat katkerat. Viiden köyhän miehen henki oli lyhyeen kuitattu. Pormestari ja raati olivat kyllä puuttuneet murha-asiaan, mutta se oli ollut heille vaikea juttu, kun surmaaja oli ylimys ja liikkui ruunun toimessa. Friskalan herra oli maksanut tuomiokirkkoon sakon ja lähtenyt maatilalleen. Nyt olivat hänen raivonsa uhrit maan povessa. Siinäkö kaikki?

Miehet katselivat kulmainsa alta Pietari Särkilahtea, joka seisoi syrjemmällä kanervikossa, ja Pietari puolestaan tunsi, että he odottivat häneltä vielä hautapuhetta. Sellaista ei ollut tapana pitää muiden kuin ylhäisten haudoilla, mutta kuitenkin ymmärsi Pietari tänä pilvipoutaisena syysaamuna niin hyvin noiden pikkueläjäin odotuksen, jotka ääneti nojautuivat kiviaitaan. Hänen oma rintansa oli näet yhtä paljon kevennyksen tarpeessa kuin heidänkin…

Mutta sittenkin Pietari, joka muuten oli hanakka puhumaan koska ja missä tahansa, tällä hetkellä vitkasteli, epäili — ja ihmetteli sitä itsekin.

— He odottavat, — mikset heille puhu, kuiskasi Margareeta, joka oli miestään seurannut tähän hiljaiseen kalmistoon. —

— Mitä heille puhun? kuiskasi Pietari vastaan kuin itsekseen. Hänestä oli nyt todellakin vaikea koota sanottavansa, jota tuntui olevan liiankin paljon. Luonnon raskas syystunnelma häntä ikäänkuin painosti, hänen ajatuksensa hapuilivat, hän ei tuntenut nyt täysin hallitsevansa mielialaansa eikä sanottavansa sisältöä.

— Puhu sitä, mikä mieltäsi enin painaa, kehoitti nuori vaimo.

— Niin lie parasta…

Hiljaisella äänellä, ikäänkuin jutellen lähimpänä seisoville, rupesi Pietari puhumaan siitä, ettei hän tiennyt vainajain elämästä eikä hyvistä töistä mitään kertoa. He olivat elää retustaneet, ja sitten elämä heiltä yhtäkkiä katkaistiin.

— Miksi? — Jo korotti puhuja äänensä. — Miksei pyhä Jaakko, jonka juhlilta vainajat juuri olivat palanneet ja jonka suojelusmerkki heillä oli kaulassaan, estänyt viattoman veren vuotamista? Siksi, etteivät pyhimykset, ei pyhä Jaakoppi enempää kuin pyhä Olavi taikka pyhä Birgitta taikka ne tuhannet muut, jotka paavillinen kirkko on pyhiksi nimittänyt, puutu elävien askareihin, vaan antavat jokaisen itsensä vastata teoistaan ja selvittää välinsä Jumalan kanssa. Toivioretket ja pyhäinpalvelukset ovat valheita, huudahti hän. Tällä petoksella koetettiin täällä taas turruttaa ihmisten mielet totuutta kuulemasta, mutta heidän sydämensä jätettiin kylmiksi.

Puhujan ääni yhä terästyi, kun hän näin suoraan siirtyi siihen asiaan, joka hänen sydäntään enimmän kalvoi. Hän ei tosin ollut alkujaan aikonut käydä tässä hyökkäämään, mutta hänen sisässään viime päivinä kyteneet mietteet tempasivat hänet mukaansa. Hetken kuluttua pääsi hän jo siihen tuttavalliseen, välittömään puhesävyyn, jota hänen kuulijansa aina parhaiten ymmärsivät.

— Tiedättekö, miten pyhäintekeminen tapahtuu, kysyi hän yhtäkkiä mekkomiehiltä. — Niin, olivathan monet teistä mukana, kun piispa Hemming vainaja — muuten perin kunnollinen piispa — kymmenen vuotta sitten autuutettiin Turun tuomiokirkossa. Te näitte lentäväin kyyhkysten liitelevän siellä katon ja juhlalavan väliä, vieden tulia nokassaan, näitte öylättilehtien kuin armosateena putoilevan alas ja salamain näitte kirkossa singahtavan. Ne olivat kaikki ihmemerkkejä piispavainajan pyhyydestä, niinhän? Minä olin siellä myöskin mukana ja apuna nuorena pappina, ja näin, miten ne ihmeet tehtiin. Salamat olivat sytytettyjä pyssynrakeita, kyyhkyset olivat puuta ja kangasta, ja niitä kiidätettiin edestakaisin, palava taula nokassaan, kirkon lakeen kiinnitettyjä lankoja pitkin. Ja öylättilehtiä heitteli ullakkoon kiivennyt suntio alas suuresta tuohivakasta…

— Niin, te ette uskoneet näitä ihmeitä silloinkaan, mutta ette silloin ajatelleet, että se oli tahallista petosta, jolle kirkon kehitysoppi oli rakennettu. Nyt me ajattelemme enemmän, nyt me kysymme, kuinka voisikaan ihminen siten julistettujen pyhimysten kautta tulla paremmaksi taikka saada suojelusta. Kuinka olisikaan Rengon Jaakko, jolle Mikko Sorvali äsken oli rakentanut raajat, voinut kesyttää Friskalan herran hurjaa luontoa!

Pietari tunsi kiihtyvänsä. Hän näki munkkikaapuja vilahtelevan kuusien lomissa, ja hänessä heräsi halu puhua juuri noille pimeille veikoille nyt suorat sanat. Mutta samalla hän tahtoi varoa, että hänen kuulijansa häntä ymmärsivät, ja rupesi senvuoksi taas puhumaan noista äkkiä poistemmatuista vainajista. He eivät olisi ehtineet, jos heillä olisi ollut halua ja varojakin, ostaa itselleen helpotuksia kiirastulessa, sanoi hän. Mutta heillä on varmaankin siitä huolimatta siellä yhtä hyvä olo kuin niillä rikkailla, joiden puolesta papit ja munkit vuodet umpeensa joka päivä ulkomuistilta paapattavat sielunmessuja. Siksipä ei ole myöskään Friskalan herralle taivaallisen tuomarinsa edessä miksikään helpotukseksi se, että hän rikoksensa sovitteeksi lahjoittaa pyhän Birgitan taikka pyhän Olavin luostarille maatilan, jonka viljelijöiltä nyt munkit saavat hänen sijastaan kiskoa veron. Luostariveljet elävät siten ehkä sitä suuremmassa ylellisyydessä ja talonpojat ehkä sitä suuremmassa köyhyydessä. Mutta Pietari-herran luonto ei ole siitä pehmennyt, hän on kyllä ensi humalassaan taas valmis tappamaan ihmisen, päästäkseen siitä synnistä taas jollakin niittymaalla. Tuo niitty ei häntä kuitenkaan iankaikkisuudessa auta, yhtävähän kuin sekään, että hänellä on prelaattina velipuoli, joka hänen puolestaan puhuu ja messut luettaa. Koko tämä aneoppi on sielun myrkkyä, joka taivaan portit sulkee eikä niitä suinkaan avaa, ja kirkko, joka maallisesta hinnasta ihmisille autuutta tarjoo ja toivioretkistä antaa synninkuitit, se johtaa nuo ihmisraukat itsepetokseen ja kadotukseen. Sillä aneet ja saattokulkueet ovat helisevä vaski ja kilisevä kulkunen, ja niiden jäljissä kulkee rikos ja kirous…

Koskaan ennen ei ollut Pietari näin rajusti rynnännyt paavin oppia vastaan. Tuo äsken luotu hauta oli valanut katkeruutta hänen sanoihinsa, ja nuo kuusten takana kuuntelevat munkit panivat hänet näin pohjiaan myöten purkamaan sydämensä, — hän ei tahtonut eikä voinutkaan tukkia sen tulvaa. Jo puhuessaan hän näkikin sanansa voimakkaasti vaikuttavan sekä vainajain saattajiin että syrjästä kuunteleviin. Hän huomasi erityisesti erään munkin, isä Anselmuksen, kerran jo syöksähtävän esiin hiilostavin silmin kuusten takaa, ikäänkuin häntä keskeyttämään, ja hän näki myöskin vaimonsa pelästyneet, varoittavat kasvot kanervikkomättäältä. Mutta hän jatkoi yhä puhettaan, jyristen ja salamoiden. Ahmien kuunteli hautuumaantäyteinen rahvas, — tuo sydämissään katkeroittunut pikkuväki, hänen voimakkaita, melkein raakoja sanojaan, joiden sisällön se nyt ymmärsi selvemmin kuin koskaan ennen. Mutta oli joukossa niitäkin, jotka arvelivat Pietarin rynnänneen liiaksi, ja he tulivat siitä hänelle puhumaan, kun hän hetken kuluttua lopetti hautasaarnansa.

— Näitkö isä Anselmuksen kuusikossa, kysyi Kissa-Iisakki, huolestuneena Pietarin vuoksi, jota hän vilpittömästi ihaili.

— Näin, vastasi Pietari rauhallisesti: — Hän yritti katkaista puheeni, mutta jätti sen kuitenkin tekemättä.

— Hän luimisti silmillään pahasti — se ei tiennyt sinulle hyvää,
Pietari.

— Usko pois, vakuutti Taavetti Koutakin, — sinun hautapuheestasi on pian tieto piispalla ja prelaateilla.

— Sen kyllä arvaan, vastasi Pietari, tarttuen samalla rohkaisevasti vaimonsa käteen, joka vavisten hänen kainaloonsa hiipi. — Taistelu kiihtyy. Mutta taistelutta vaivuttaisiin taas vanhaan uneen. Ja siihen ei ole meillä lupa vaipua.

Ääneti palasi hautasaattue Pietari Särkilahden jäljestä pölyävää Karjakatua myöten kaupunkiin päin. Muita jäljempänä seurasi sieltä parvi munkkeja ja pappeja, jotka päät vastakkain painuneina keskustelivat, tehden aina väliin kauhunliikkeitä väljähihaisilla käsivarsillaan. Hämeenkadun kulmasta he hautasaatosta poikkesivat omille teilleen.

* * * * *

Taistelu kiihtyikin.

Vielä samana sunnuntai-iltana saivat turkulaiset, jotka kesäisen juhla-illan ratoksi ja toisiaan tavatakseen liikkuivat ulkosalla, nähdä tapahtuman, joka ilmaisi tuota kärjistynyttä kirkollista vihaa.

Porvaristolla ja varsinkin sen nuorisolla oli tapana pitää iltakävelyjensä tienä tuota kapeata Kirkkokatua, joka kaupungin pääväylänä yhdisti kauppatorin ja tuomiokirkon aukeat. Iloisia ääniä kaiuttivat silloin nuo synkät, kirkolliset kivitalot, jotka reunustivat muuten hiljaista ja juhlallista katua. Porvarisneitoset, jotka ankaroista kodeistaan pääsivät iltahetkeksi jaloittelemaan, kulkivat siellä silloin tiheinä, kikattavina parvina jutellen lemmenunelmistaan, ja tuollaista parvea seurasi aina yhtä sakea nuorukaisjoukko, joka vastakkain tultaessa viskasi milloin lempi-, milloin kompasanoja neitoparveen. Sillä sillalta käännyttiin aina takaisin vastakkain, ja toinen pyörähdyspaikka oli kirkon edustalla. Mutta nuorten parvien välissä asteli myöskin vanhempia porvareita, jotka pitivät lapsiaan silmällä ja juttelivat päivän kuulumisista.

Tämän kapean, kolkon ja ummehtuneelta tuoksahtavan kävelytien varrella oli yksi ainoa kosteikko: Pyhän Eerikin ja Kaikkien pyhien anetalojen välissä oleva pieni aukea, jossa ennen oli ollut Eerikin kaalimaa ja jota siitä syystä sanottiin yrttitarhaksi eli latinan mukaan "hortukseksi". Siinä oli parin pensaan siimestämä kiikkulauta, jossa jaloittelijain oli tapana istahtaa. Mutta tänä sunnuntai-iltana ei siihenkään päässyt levähtämään, sillä tiheänä tungeksiva väkijoukko täytti koko hortuksen.

— Mitä ne siinä seisovat? kyseltiin jaloittelevissa parvissa. —
Onko siellä taas joku tempuntekijä?

— Ei, isä Anselmus siellä kuuluu saarnaavan.

Tempuntekijöillä ja kerjäläismunkeilla oli näet väliin tapana seisottaa väkijoukot tälle paikalle, kerätäkseen niiltä lantteja. Mutta nyt oli tuo Pietari Särkilahden hautapuheesta julmistunut luostarin pappisveli, joka aamulla oli kuunnellut kalmiston kuusistossa, asettunut tähän puhumaan kerettiläisiä vastaan, ja hänen äänensä kajahti kiihtyen yrttitarhan ohitse kulkevalle kadullekin. Hänen kuulijakuntansa oli liikkuvaa väkeä eikä aivan harrastakaan, sillä tyttöjen tirskunta ja poikien pilapuhe jatkui taas kohta, kun he olivat ehtineet aukean ohi. Kulkija toisensa perästä pysähtyi sentään kuuntelemaan munkin kiivaita sanoja, ja siten oli siihen tungos syntynyt.

Isä Anselmus pauhasi ankarasti ajan uutta epäuskoa ja sen levittäjiä vastaan. Kuumin, tuomitsevin sanoin puhui hän niistä, jotka saatanan lähettiläinä vieroittavat ihmisiä pois kirkon helmasta, syöstäkseen heidät helvettiin. Saarnaaja käytti räikeitä vertauksia, sinkautti raskaita syytöksiä ja tuomitsi luterilaiset opinväitteet yhtä armottomasti kuin rutosti. Kadulle pysähtyneitä kulkijoita vihlasivat toisen puhujan voimakkaat huudahdukset:

"Uutta evankeliumia ovat he opettavinaan, mutta mitä tarkoittaa se uusi sanoma? Kaataa kirkot ja hävittää luostarit, — johtaa ihmiset takaisin pakanuuteen…!"

"He sanovat puolustavansa kristityn vapautta. Mistä he siis tahtovat vapauttaa ihmiset? Hyvistätöistä, ripistä ja synninpäästöstä, saattaakseen uhrinsa sinne, missä on ikuinen tuskan kahle ja hammasten kiristys…"

Tällaisia katkelmia kuulleet parvet jatkoivat vallan säikähtyneinä vaellustaan. Mutta jos he, unhotettuaan tuon väristyksensä, taas palasivat samaa tietä, kuulivat he isä Anselmuksen edelleen jyrisevän:

"Totuuden ja rakkauden opiksi nimittävät oppinsa ne, jotka kylvävät sieluihin epäuskoa ja kylmyyttä. Näillä juonillaan sulkee perkele kristityiltä jo armeliaisuuden kädenkin, mutta — voi aikoja! — näitä juonia suvaitsevat ja suosivat kuitenkin itse kirkon esimiehetkin. Katsokaa, kauhistukaa! Sielujen vihollinen on täälläkin kietonut verkkoihinsa pappeja ja kanunkeja, tehden heistä apulaisiaan kadotustyössä, eikä ole kirkolla enää voimia sylkeä pois ruumiistaan tätä myrkyttävää saastaa…"

Karmasipa kulkijain selkäpiitä sellainen puhe, ja he tekivät ristinmerkin karkoittaakseen pois saatanan, jonka melkein tunsivat hiipivän ympärillään. Astelijat vaihtuivat illan hämärtyessä, mutta kadulla vieri yhä katkeamaton ihmisvirta. Ja toisia suruttomia sunnuntaikulki, joita harmitti, että kadulle oli syntynyt ruuhka, joka esti virtaa vapaasti vierimästä. Etäämpänä olevat, jotka eivät saarnaajan helvetinkuvauksia kuulleet, napisivat ja tyrkkivät, ja kiitän kellareista saapui oluenrohkeita kannutoveruksia, jotka työnsivät kyynärpäänsä ihmisjoukkoon ja hihkasivat:

— Syltä suutarin sijaa! Mikä siellä pidättää!

— Mustaveli siellä kuuluu saarnailevan Särkilahtea vastaan.

— Taitaa puhdistella Friskalan herraa, joka Jaakon juhlilla sällit tappoi.

— Syrjemmäs ne juhlijat, tie auki!

Väittelyä syntyi väkijoukossa, jossa toiset puolustivat munkkia, toiset taas pitivät sällien ja Särkilahden puolta. Meluun hukkui puhujan ääni, mutta tungosta jatkui sittenkin. Sen pahimmillaan ollessa saapui siihen kolmen kuninkaan kiltasta pari prelaattiakin, mestarit Hannus ja Gasparus, joilta siis tie nousi pystyyn. He olivat vähällä puristua väkijoukkoon ja peräysivät pelästyneinä.

— Kaikki tämä johtuu Särkilahden hautasaarnasta, kuiskaili
Hannus, kun he, saatuaan tietoonsa tungoksen aiheen, laskeutuivat
Rantakadulle, sitä tietä kirkolle kiertääkseen. — Hän tänä aamuna
laski intohimot irti.

— Näin aiheuttaa hän yleistä pahennusta, vastasi piispankirjuri. —
Nyt hänen mittansa vihdoinkin lie täysi!

— Täysi on. Ensi keskiviikkona olkoon hänen viimeinen pappispäivänsä, — itsepähän mertaan meni!

— Ja me menemme nyt suoraan piispalaan!

Väljävaippaiset miehet kiirehtivät Erik Svenninpojan luo vaatimaan, että Pietari Särkilahti ensi kapitulinkokouksessa pantaisiin syytteeseen kerettiläisyydestä ja kirkollisen pahennuksen aiheuttamisesta. Voitonvarmoina he, kävellessään tuomiorovastintalon ohi, katsahtivat sinne, tietäen, että nyt ei vanha rovastikaan enää kykene suojattiaan pelastamaan, — jalat ovat poikki nyt Lutherin liikkeeltä Suomessa!

Kapealla Kirkkokadulla jatkui vielä hetkisen tungosta ja melua, kunnes syysillan pimeä hajoitti kiistelevät parvet. Mutta vielä kotimatkalla nuo kuumiksi sähähtäneet ihmiset väittelivät siitä, kuka oli syypää pahennukseen, kenen puolta on pidettävä — ja he jäivät kotiporteillaan erotessaankin siitä vielä erimielisiksi.

XII. SYYTETTYNÄ.

Keskiviikkona oli pyhän Lauritsan päivä. Pietari Sillan, jolla kanunkipalkkana oli hallussaan Lauritsan alttari ja siihen kuuluva pappila, oli tänään hoidettava juhlamessu, ja säntillisenä miehenä oli hän jo edellisellä viikolla ryhtynyt asiaankuuluviin valmistuksiin, hankkien messuapulaiset. Mutta juuri se huolellisuus häntä nyt itse juhlapäivän aamuna vaivasi: liian varhain oli hän valmistuksiin ryhtynyt! Lauantaina oli hän pyytänyt Pietari Särkilahden pitämään messun jälkeisen saarnan, mutta heti sunnuntain perästä hän oivalsi, että se oli ollut varomatonta. Mielet olivat nyt Särkilahtea vastaan kovin kuohuksissaan, siitä saattoi syntyä uusi pahennus, jopa itsessään tuomiokirkossa.

Ennen juhlamessun alkamista käveli Silta senvuoksi Hämeenkatua myöten Pietaria vastaan, taivuttaakseen hänet viime hetkessä luopumaan tämänpäiväisen saarnan pidosta. Mutta hän käveli siinä hyvin verkalleen ja usein pysähtyen, sillä häntä hävetti esittää ystävälleen tuo pyyntönsä — olihan se ilmeistä arkuutta! Olisihan hänen, Sillan, päinvastoin pitänyt esiintyä rohkeasti puhdistetun opin puolesta joka tilaisuudessa harmeja ja taisteluita säikkymättä. Eihän Pietari ollut viime pyhänä tehnyt muuta kuin ankarasti tuominnut paavilliset väärinkäytökset, jotka Siltakin sydämessään tuomitsi, — siitä oli Pietari joutunut kirkon mahtavain vihoihin. Siksikö tahtoi nyt hänkin tukkia totuudenpuhujalta suun…?

— Ei, — takaisin Silta jo pyörähti. Mutta hän jäi sittenkin seisomaan aidanvierelle, katsellen Mätäjärven notkosta kortetta korjaavia heinämiehiä, jotka suossa kahlaten haravoivat niitoksensa kuivalle maalle. Arkuutta se on ja raukkamaisuutta, mutta kuitenkin tahtoi Silta varoittaa ystäväänsä… Hän ei tiedä, kuinka kiihtynyt on mieliala pappispiireissä…, tuli voi syttyä pienimmästäkin aiheesta, — eikä Pietari sellaisia aiheita koskaan vältä! Yksinpä porvarienkin kesken ovat mielet kuin veitsen terällä…!

Kun Silta taas kääntyi jatkamaan matkaansa, näki hän Särkilahden jo tulevan vastaansa rauhallisena ja varmana kuin ainakin, etäältä häntä jo kädellään tervehtien. Tuiki vaikea oli Sillan nyt saada kerrotuksi hänelle huolensa ja pelkonsa. Hajanaisesti hän sopersikin, että ehkä olisi Pietarin viisainta pysyä tänään poissa tuomiokirkosta, jotta myrsky vähän pääsisi asettumaan…

— Poissako? kysyi Pietari kummissaan. — Ja juuriko tänään?

— Niin, munkit ovat lietsoneet kaupunkiin suuren kuohun tuon sinun hautapuheesi johdosta. Rynnistit rajusti…!

— Puhuinko mitään väärin?

— Et tietysti minun mielestäni, mutta prelaatit ovat kauhuissaan, he ovat pitäneet kokouksia…

Pietari tarttui ystävänsä käsivarteen ja lähti häntä verkkaan mutta varmasti taluttamaan kirkkoon päin.

— He eivät pidä siitä, mitä me opetamme, sehän on luonnollista. Mutta ajattelepas: jos juuri tänään laiminlöisin tehtäväni, niin sillähän tunnustaisin, etten olekaan puhunut totta, — ethän toki tuollaista perääntymistä puolusta, veljeni.

— En, en! — Siinä nyt Silta taas tunsi umpimutkassa olevansa. Mutta hän koetti selittää tarkoituksensa: — Et tunne mielialaa kaupungissa, toiset ovat puolellasi, toiset sinua vastaan, tarvitaan vain kypene… Olisihan hirveätä, jos tuomiokirkossa jotakin tapahtuisi…

— Minun saarnaniko johdosta? kysyi Pietari.

— Niin, jos taas haastat taistelua…

— Taistelu on välttämätön, Silta, sitä emme saa väistää, emme kirkossakaan. Mutta — lisäsi Pietari hymähtäen — tämänpäiväisestä saarnastani voit olla aivan levollinen… Pidä vain rauhassa Laurinmessusi, minä en tuota tänään sinulle enkä kirkolle pahennusta, — vaikkapa se olisikin siellä viimeinen saarnani.

Silta ei ollut vielä täysin rauhoittunut. Mutta Pietarin viimeiset sanat tempasivat hänen ajatuksensa toisaalle. Hän nosti katseensa maasta, jonne hän oli puhuessaan tähystellyt, ja kysyi:

— Olet siis jo kuullut sinäkin…?

— Että messun jälkeen pidetään kapitulinkokous juhlapäivästä huolimatta, — olenhan saanut kutsun minäkin.

— Ja että siellä nostetaan kysymys…?

— Minun erottamisestani, — huhu on liidellyt jo luostarikortteliinkin. Äsken juuri lohduttelin kotiportilla vaimoani, joka huolehti, miten me sitten elämme, jos minulta virka viedään. Mutta tunnusta pois, Silta, juuri tänään en saa olla messusta poissa — enkä kapitulista. Tule!

Kirkossa oli tänään väkeä enemmän kuin tavallisesti toisen luokan juhlissa, ja korkeakuorissa olivat kaikki prelaatinpaikat täynnä, yksin vanha tuomiorovastikin oli sinne kannettu. Piispantuolissa kyyhötti pieni Erik Svenninpoika levottoman näköisenä. Hänen takanaan istuvan Hannus Pietarinpojan harmailla kasvoilla ei sitävastoin värähdystäkään näkynyt, mutta mestari Gasparuksen poskien tumma parranpohja näytti voitonvarmana säteilevän. Kanunkien kasvoilta kuvastui odottavaa jännitystä.

Juhlamessu, jossa tavanmukaisesti pyhä ruumiskin lasisesta monstranssista rahvaalle näytettiin, meni säännöllistä menoaan. Juhlallisena kertoi Silta sitten koristeellisessa puheessa pyhän Lauritsan legendan. Hän kertoi tuosta hurskaasta miehestä, joka 1250 vuotta sitten oli ollut Rooman kristillisen alkuseurakunnan rahanvartijana. Häneltä vaativat pakanalliset prefektit uskovaisten keräämiä köyhäin varoja. Mutta Lauritsa ei suostunut ilmaisemaan niiden kätköpaikkaa, — ei sittenkään, vaikka keisari käski kärventää häntä paistinraudalla. Lauritsa paistettiin todellakin halsteritulella, hän kärsi kauheimman kidutuksen ja kuoli hiljaiseen rukoukseen, joka hänelle antoi voimat kestää rääkkäyksen. Silta lopetti siron esityksensä panemalla painoa vähemmän itse tuohon vanhaan pyhimystaruun kuin sen osoittamaan hiljaisen, välittömän rukouksen voimaan…

Mutta harvat hänen viittauksiaan huomasivat. Ja kun pitkä legenda vihdoin oli päättynyt ja kuorilaulajain virsi sen jälkeen vaiennut, kohdistuivat kaikkien, niin pappien kuin maallikkojen, katseet jännityksestä vallan hehkuvina saarnastuoliin. He tiesivät, kenen siihen oli määrä nousta ja tahtoivat nähdä, uskaltaako se mies siihen nyt todella astua saarnaamaan. Monet tiesivät senkin, että Pietari Särkilahti juuri tänään aiottiin erottaa papillisista viroistaan ja he olivat uteliaat kuulemaan, mitä hänellä itsellään oli sen johdosta sanottavana, — odottivat, että hän nyt jäähyväisiksi pitäisi jyryävän riitasaarnan samaa maata kuin äsken pyhän Kertun kirkkomaalla.

Pietari oli sakastissa riisumassa messupukunsa. Siellä jo nuoremmatkin papit häntä kohtelivat kuin mennyttä miestä. Mutta kuitenkin tuli Jaakko Vennä vielä häntä varoittamaan.

— Puhuit itsesi satimeen, Pietari, viime sunnuntaina hautuumaalla, virkkoi punanenäinen pappi lempeästi nuhdellen. — Sitä älä tee enää tänään, — onhan asia, jota voit pahasti vahingoittaa, meidän kaikkien yhteinen.

— Ehkä vahingoitamme sitä vähimmin, jos nukumme tai juopottelemme, vastasi Pietari pistävästi, — hän ei tätä liittolaistaan vieläkään rakastanut.

Mutta nuori Vennä tarttui hänen käsivarteensa ja puhui hänelle aivan sydämellisesti:

— Älä käännä Pietari kärkeäsi minua vastaan, joka olen heikko. Sinä olet luja, sinua tarvitsemme. Puhdistetun opin asia ei voita meidän oloissa liiaksi rynnistämällä! Kuinka sanoikaan Luther: lapsille annetaan ensin ravinnoksi maitoa ja velliä, kunnes he niin kasvavat, että voivat niellä lihaa ja leipää…

Pietari hymähti vastatessaan:

— Hän sanoi myöskin: toiset tulevat luoksemme juosten, toiset käyden, toiset ryömien. Sinä Jaakko harrastaisit ilmeisesti enin tuota viimemainittua keinoa. Mutta miksi minua vielä varoitat, Jaakko, tiedäthän mitä tänään joka tapauksessa tulee kapitulissa tapahtumaan…

Jaakko keskeytti hänen lauseensa, kumartui hänen korvansa luo ja kuiskasi, Pietaria kirkonovelle saatellen:

— Emme tiedä sitä vielä varmaan, vielä on mutkia matkassa… Älä heitä kirvestä mereen…!

Pietari ei joutanut häntä enää kuuntelemaan. Hänen oli noustava saarnastuoliin, kirkontäyteinen rahvas häntä jo kärsimätönnä odotteli ja näytti nielaisevan hänet silmillään, kun hän vihdoin astui näkyville sakastinpuoleiselle seinämälle rakennettuun, pyöreään pönttöön.

Saarnamiehen ääni rupesi kuulumaan hartaana ja vakavana, — se vaikutti heti rauhoittavasti monien huhujen ja ärtyneiden mielikuvain kiihoittamiin ihmisiin. Eihän hän nyt haastanutkaan toraa, ei hyökännyt paavia eikä munkkeja vastaan — hiipipä toisten kuulijain mieleen melkein pettymystä!

Pietari puhui näet tänään pyhästä Raamatusta, tuosta unhoittuneesta kirjasta, joka kuitenkin on kaiken totuuden oikea lähde. Kaikkinaiset erehdykset ja väärinkäytökset ovat juuri johtuneet siitä, että tämä Jumalan alkuperäinen sana on jäänyt ihmisille tuntemattomaksi, ja tähän on taas osaltaan syynä sekin, ettei Raamattua ole käännetty kansan ymmärrettävälle kielelle. Elävän uskon herättämiseksi on kuitenkin välttämätöntä, että tästä kirjasta ruvetaan kristityille tietoja antamaan ja senvuoksi tahtoi puhuja nyt siitä lukea pienen kappaleen, kappaleen Kristuksen omaa opetusta. — Vapahtaja oli kerran opetuslapsineen vuorella — niin kertoi Pietari lämmöllä ja hartaasti — ja sinne tuli heidän luokseen paljon kansaa. Tuolla vuorella hän silloin piti kansalle saarnan. Harvat meistä ovat kuulleet sen Vapahtajan oman saarnan; sen nyt luen tässä meidän omalle kielellemme tulkittuna…

Pietari oli kreikkalaisesta Mateuksen evankeliumista koettanut suomeksi kääntää vuorisaarnan. Tämän käännöksen oli hän ottanut mukaansa kirkkoon ja hän kehitti nyt eteensä kankean paperin. Äskeisestä jännityksestään lauenneelle ja nyt uuteen uteliaisuuteen virinneelle kuulijakunnalleen rupesi hän siitä lukemaan voimakkaalla äänellä, joka täytti suuren temppelin:

"Autuaat ovat hengellisesti vaivaiset, sillä heidän on taivaan valtakunta — — —"

Se oli outoa kuulla prelaateista, jotka vuorisaarnan latinaksi tunsivat, ja vielä oudompaa kirkkorahvaasta, joka ei tätä kaunista saarnaa tuntenut ja nyt ensi kerran kuuli raamattua suomeksi luettavan. Kankeasti tuntui kansan kieli sopeutuvan noiden korkeiden käsitteiden esittämiseen, mutta se kaikui kumminkin juhlalliselta, se vaikutti nähtävästi suomalaisten sydämiin, jotka tuon saarnan hyvin ymmärsivät. Koko suuressa kirkossa ei kuulunut muuta kuin saarnaajan miehekäs ääni, henkeään sanankuulijat pidättelivät, — niin kauas olivat häipyneet kaikki melun ja kiihtymyksen aikeet. Kuorissakin istuivat esipapit tuijottaen saarnaajaan suurin silmin. Mikä heihin niin voimakkaasti vaikutti? He eivät olleet koskaan ajatelleet, että Raamattua voisi näin suomeksi lukea taikka että sen sana rahvaan kielellä tuntuisi elävältä Jumalan sanalta. Yksin pieni piispakin, joka ei luetusta mitään ymmärtänyt, tunsi voimakkaan väristyksen ytimiään myöten, ja vanhalta tuomiorovastilta sumensivat silmiin kihonneet vedet kokonaan näön. Mutta hänen sydämessään tulvaili lämmittävä, elävöittävä virta ja hänestä tuntui, kuin olisi uusi, valoisa aika pulpahdellut häntä vastaan saarnaajan sanoista…

Kirkon toisessakin osastossa, kansan puolella, lämpenivät ja sulivat sydämet, sen Pietari puhuessaan välittömästi tunsi. Tuhannet silmät seurasivat kuin hiilostaen hänen huuliensa liikettä eikä noihin ahmiviin katseisiin nyt mahtunut katkeruutta eikä vihaa. Mutta Pietarin tajuntaan tarttui erityisesti kahden mustan silmän hiilos. Hän ei voinut nähdä, kenen ne silmät olivat, — tummapukuinen, kalpea mies seisoi liian kaukana ovensuussa, puolittain pylvään pimennossa, — mutta hänen herkkä sielunsa aavisti noiden palavain katseiden ahjon ja se aavistus toi hänen rintaansa uuden, nousevan toivon…

* * * * *

Lauritsan juhlasta huolimatta oli kapitulinkokous määrätty täksi keskiviikkopäiväksi, koska viime päivinä kärjistynyt asema ei prelaattien mielestä sietänyt viikon viivytystä. Tuomiorovastin tuoli kannettiin juhlamessun päätyttyä suoraan kapitulin taloon ja hetken kuluttua sinne kokoontuivat muutkin esipapit ja tuomioherrat.

He istuivat siellä ääneti ja vakavina paikoillaan. Ennen messua olivat Pietarin ystävät selvästi huomanneet heidän silmissään ilkkuvan, voitonvarman hymyn, mutta nyt kapitulinhuoneessa näytti kirkosta tuotu mieliala taltuttaneen tuon ivan. Pitipä mestari Gasparus tarpeellisena ennen kokouksen alkamista vielä sipsuttaa tuolilta tuolille kuiskaamassa:

— Se oli ovelasti keksitty saarna. Mutta olihan siinä kuitenkin uhmaa ja kerettiläisyyttä. Pyhä istuin ei tahdo luettaa Raamattua kansalle, joka ei sitä voi sulattaa eikä selittää.

— Mitähän mies aikonee noin uhmaillessaan? kysyivät katooliset kanungit.

— Hän pyrkii marttyyriksi, jotta häntä paremmin kuunneltaisiin, selitti Gasparus silmää iskien.

— Kaikki siis kansaa kiihoittaakseen!

— Mutta juuri siksi on hänet tehtävä vaarattomaksi!

Pietarin astuessa sakastista, jossa hän oli pukunsa muuttanut, kapitulinsaliin, tervehti hän säädettyyn tapaan piispaa, mutta tämä vastasi karttaen hänen katsettaan, — jokainen ymmärsi tällaisen tervehdyksen tarkoittavan, että nyt astuu siinä kanunki viimeisen kerran tuomiopöydän ääreen. Mutta Erik Svenninpoika kiirehti, yhä tuo levoton ilme kasvoillaan, heti esittämään päivän juoksevia pikkuasioita, jotka pian suoritettiin.

Silloin sai sananvuoron harmaja prelaatti ja kaikki kääntyivät kuuntelemaan Hannus Pietarinpojan odotettua syytöspuhetta. Hänessä kauan kytenyttä kiukkua olivat munkkien äskeiset nuhteet vielä terästäneet ja alunpitäen puhui hän senvuoksi jyrkästi, joskin kylmästi. Vihdoinkin hän sanoi ajan tulleen tuomiokapitulille käydä kitkemään pois pellostaan sen kerettiläisyyden rikkaruohon ja uskonpilkan, jota yksi kapitulin omista jäsenistä kylvää — häneltä on jo liian kauan turhaan odotettu katumusta ja parannusta. Nyt on tämä mies lopuksi saanut aikaan julkisen pahennuksen. Vihityllä hautuumaalla on hän solvannut kirkkoa, sen pyhimyksiä, sen esipappeja, jopa Rooman pyhää istuintakin, lainoittaen kansan melkein tappeluun. Hän on kirkolle vaarallinen mies ja arvoton sitä palvelemaan. Sellainen jäsen on leikattava pois ja heitettävä sen kirkon kiroukseen, jota hän on herjannut…

Hannus näytti ankaroilla sanoillaan tahtovan karkoittaa uhrinsa kuin saastaiseksi julistetun suoraapäätä pois koko kapitulinsalista ja monet jo kääntyivätkin Pietari Särkilahden puoleen katsomaan, eikö hän jo sillä manauksella lähde. Mutta Pietari nojautui pinnaltaan tyynenä tuolinsa selustaan, — tätä hetkeähän hän juuri oli odottanut, siihen hän oli valmistautunut. Juuri täällä kapitulin edessä, sen virallisessa istunnossa, oli hän kauan halunnut saada esittää asiansa paavillisille prelaateille, ja hän pakotti nyt liian vilkkaiksi pyrkivät ajatuksensa kokoon voidakseen vastata kyllin ytimekkäästi, selvästi ja sitovasti. Verkalleen hän nousi tuolistaan, kumarsi piispalle ja kysyi:

— Saako jo syytetty vastata?

Mutta piispa katseli levottomasti ympärilleen, ikäänkuin hakien tukea toisten prelaattien katseista, ja vastasi sitten, nähtävästi ennakolta sovitun ohjelman mukaan:

— Vielä ei ole olemassa syytöskirjaa. — Prelaatit olivat päättäneet laatia Särkilahtea vastaan varsinaisen syytöskirjan, johon aikoivat koota kaikki hänen syntinsä ja väärät opetuksensa, mutta se teos ei ollut vielä valmis. — Kapitulille on vasta tehty ehdotus…

— Enkö saa puolustautua? uudisti Pietari kysymyksensä terävämmällä äänellä, josta jo värähti suuttumusta ja voimaa, vaikka hän koettikin pakottaa itsensä kylmäksi. Hänen kalpeilta kasvoiltaan säteili niin lujaa varmuutta, että tuomioherrat häntä katsellessaan melkein kävivät ymmälle. Hän ei ollut ollenkaan altavastaajan näköinen, ja he puolestaan eivät olleet valmiit käymään hänen kanssaan nyt opilliseen väittelyyn. Toiset kapitulin jäsenistä taas myönsivät Pietarin vaatimuksen oikeutetuksi.

— Syytetyn täytyy saada puolustautua, virkkoi vanha tuomiorovasti melkein kiivaasti.

— Sen määrää jo kanooninen laki.

Näin lausui varmalla äänellä nuori Vennä, jolla oli jonkinlainen maine kirkollisten säädösten tuntijana ja joka nyt, dekretaalit kädessään, otti selittääkseen kanoonista lakia vähän pitemmällekin. Pappeja on erotettu ja voidaan erottaa eri rikoksista, sittenkuin heitä on tuomiokapitulissa kuulusteltu ja he ovat saaneet itseänsä puolustaa. Ja kieltämättä voidaan julistaa pappi ja kanunki pannaankin, saneli hän edelleen. Mutta sen kaiken on oikeutettu tekemään vain piispa, jolle yksin on annettu valta sitoa ja päästää.

Toisetkin prelaatit painautuivat jo tutkimaan noita vaikeatajuisia dekretaaleja, joita oli tuomiopöydällä, mutta Hannus-mestari kävi kärsimättömäksi ja urahti lyhyeen:

— Ja mitä tuo sitten kuuluu asiaan? Kapituli käsittelee sille tehdyn esityksen ja piispa erottaa…

— Juuri niin, mutta meilläpä ei ole piispaa, vastasi Jaakko melkein venytellen sanojaan ja ilmeisesti nauttien saadessaan singauttaa esille tuon ennakolta keksimänsä mutkan. — Suomessa ei ole paavin vahvistamaa piispaa, joka voisi pappeja vihkiä taikka erottaa…

— Onhan valitulle piispalle vahvistusta pyydetty…, selitteli
Hannus, jota tämä muodollinen käänne jo rupesi huolettamaan. Mutta
Jaakko keskeytti hänet ilmeisellä vahingonilolla.

— Vahvistusta on kyllä pyydetty, mutta ei ole saatu!

Kaikkihan sen tiesivät. Jo kahteen kertaan oli Turun kapituli paavilta hakenut vahvistusta Erik Svenninpojalle. Sitä oli pyytänyt myöskin Ruotsin kuningas ja valtiopäivät sitä olivat pyytäneet — sillä valtakunnassa oli vahvistuksetta jääneitä piispoja useampia —, mutta aina turhaan! Ei tullut vahvistusta arkkipiispalle eikä muille piispoille ja aivan pulassa tästä syystä oltiinkin koko maassa. Siitä ei johtunut ainoastaan piispain ulkonaisen vallan ja merkityksen heikontuminen, vaan paljon jokapäiväistäkin harmia ja haittaa: Pappeja ei saatu seurakuntiin, uudet kirkot ja kirkonkellot jäivät vihkimättä ja käyttämättä, — valittu mutta vihkimätön piispa ei saanut puuttua sellaisiin tehtäviin. Eipä siis myöskään ryhtyä pappia erottamaan.

— Kanooninen laki on tässä kohden selvä, myönsi vihdoin harvapuheinen arkkipresbyteri Arvid Lillekin, joka oli tarkka muotojen mies.

— Onhan Ruotsissa äsken erotettu tuomiorovasteja, jopa piispojakin, väitteli Hannus, joka ei tahtonut jättää alkamaansa yritystä tuolle karille kaatumaan.

— Sen on tehnyt kuningas paavin luvatta, vastasi Jaakko, sitaisten kerta kerralta Hannuksen väitteet solmuun.

— Niin ollen voinee valittu piispakin siihen ryhtyä, tässähän on kysymys kirkon eheydestä! intti sitkeä arkkiteini.

— Jos hän katsoo voivansa ottaa sen vastuulleen…

Jaakko tiesi kyllä, ettei Erik Svenninpoika, joka oli käynyt piispa Braskin ankaranmuodollista koulua, koskaan uskalla ryhtyä sellaiseen omavaltaisuuteen, mutta hän katseli kumminkin vakavana ja kysyvänä silmiin tuota pientä piispaa, joka kärsivän näköisenä liikahti laidasta laitaan suuressa piispantuolissa, minkä Kurki-vainaja aikoinaan hyvin täytti. Häneen tähystivät nyt kysyvinä ja neuvottomina toistenkin tuomioherrain katseet. Mutta Erik vastasi hetken kuluttua hiljaa ja melkein valittaen:

— Kuinka minä asettuisin kanoonisen lain ja katoolisten säännösten yläpuolelle…! Ei, meidän täytyy odottaa…, lykätä tämä ikävä asia, kunnes Roomasta saapuu vahvistus…

— Siihen voi mennä vuosia…, eikä meillä ole varojakaan Roomaan lähettää! huokaili haikeasti mestari Gasparus.

— Sittenkin, vastasi vaalipiispa, päätöksessään nyt yhä varmistuen. — En saata uskoa, että paavi on halvan rahan vuoksi minulta vahvistuksen kieltävä…

Jo huomasi Hannus, että hänen voimalla viritetty yrityksensä lyödä kapitulin tuomiolla maahan paavillisuuden pahin vastustaja, oli sittenkin rauennut tyhjiin. Tuomioherrain juhlallisesti aloittama istunto kävi sekavaksi ja hajanaiseksi, monet puhuivat yhtaikaa mikä mitäkin keinoa ehdottaen. Kävi välttämättömäksi saada vahvistus valitulle piispalle, jos mieli hiippakuntaa saada hoidetuksi, sen nyt kaikki selvästi oivalsivat, ja huomio kääntyikin Pietari Särkilahden kerettiläisyydestä pois siihen kysymykseen, mitä olisi tehtävä, jotta vihdoinkin ja viipymättä tuo välttämätön vahvistus saataisiin. Piispa tunsi itse asemansa kovin onnettomaksi ja ehdotti, että arkkiteini Hannus heti lähtisi matkoille tätä asiata tarmolla ajamaan. Ensin piispa Braskin luo, jolta taas neuvoja oli kysyttävä, ja sitten, jos on välttämätöntä, vaikka Roomaan asti. Ja kaikki kirkon varat, kymmenykset ja Heikin-penningit, mitä voitiin irti saada, olivat tähän tarkoitukseen koottavat — niistä asioista nyt kapitulissa kiireiset päätökset tehtiin.

Tuomioherrat hehkuivat uutta intoa, — Pietari Särkilahden asia sai siirtyä toiseen sijaan, kunnes taas kuri ja järjestys oli hiippakuntaan palautettu. Pietari itse oli noussut tuolistaan ja seisoi syrjässä oven luona, kuunnellen hajamielisenä tuota hajanaista väittelyä. Hän ei tuntenut erityistä iloa siitä, että hänelle nuoren Vennän muodollisen kepposen kautta oli poimukauhtanansa pelastettu, mutta hän iloitsi sittenkin katoolisen kapitulin ilmeisestä hämmennyksestä. Tuo muotojen ja sääntöjen vanha, lahonnut rakennus kulkee loppuaan kohden, se kaatuu omiin temppuihinsa, — tämä käsitys nyt hänen mielessään vahvistui. Se kiirehtii itse omaa häviötään. Paavi ei ahneudessaan vahvista piispaa siksi, ettei tällä ole kyllin lahjuksia lähettää Rooman hekumoitsijoille, ja siksi tuo kaikkia paavillisia hairahduksia alttiisti puolustava piispa-raukka on vailla valtaa vastustaakseen puhdistettua oppia… Ja nuo katoliset prelaatit, joilla olisi niin hyvä halu häntä iskeä, istuvat nyt avuttomina tuossa pyhässä innostuksessaan, — koko hierarkia on sotkeutunut omiin lankoihinsa! Ne langat katkeilevat kyllä toinen toisensa perästä, mutta silloin koko laitos luhistuu läjään…

Tuomioherrat rakentelivat vielä kapitulinpöydän ympärillä suunnitelmiaan, ja nuori Vennä, jonka punaiset kasvot säteilivät, kuului siellä antavan heille sivulta pistoksia:

— Paavi pelasti nyt ahneudellaan Pietarille kanunginviran, — tuota ette ajoissa ajatelleet!

— Kysymys teidän kerettiläisopeistanne ei ole vielä rauennut, vastasi Hannus kylmänharmajana, mutta uhkaa äänessään: — Kirkko ei ole vielä keinoja vailla!

— Eihän toki, veisteli Jaakko. — Mutta Pietari ei luultavasti sillävälin vaikene…

— Ehkä ei. Mutta minä koetan toimia niin, ettei hänen vaikutusaikansa jää pitkäksi.

Syrjässä seisten kuuli Pietari katkelmia tästä hammastelusta, joka hänestä tuntui niin tuiki köykäiseltä. Hänen mielessään oli melkein pettymystä sen johdosta, että juttu oli näin nolosti loppunut, ilman että hän oli saanut puhua suutaan puhtaaksi kapitulille, jonka istunto nyt oli päättynyt. Toisten siinä vielä väitellessä viittasi hän Sillan luokseen ja yhdessä lähtivät he kävelemään kapitulintalosta, suunnaten askeleensa Hämeenkadulle, jota myöten he aamullakin olivat astelleet kirkkoon. Silloin oli Silta ollut alakuloinen ja levoton; nyt hän oli asiain onnellisesta käänteestä ennen kaikkea hämmästynyt eikä osannut heti pukea tunteitaan sanoiksi.

Iltapuoli oli käsissä. Heinäväkeä palaili niittämästä kortetta Mätäjärveltä. Sinne toverukset ääneti kävellessään katselivat. Korkeita rukoja oli kasvanut märälle alangolle ja niiden välissä välähteli ruohon alta paljastuneita lammensilmiä. Silmiään sieltä kääntämättä virkkoi Pietari vihdoin:

— Oletko iloinen nyt, Silta?

— Olen. Entä sinä!

— Olen minäkin. Katolinen mahtavuus valmistelee loppuansa, meidän asiamme kulkee eteenpäin…

Taas he kävelivät kotvasen äänettöminä kaalimaan aitaa pitkin. Yhtäkkiä pysähtyi Pietari, kääntyi Siltaan päin ja katseli tätä terävästi silmiin, kysyen:

— Näinkö väärin, vai oliko Mikael Karpalainen tuomiokirkossa tänään?

— Oli, saarnaasi kuunteli, vastasi Silta, ymmärtäen ystävänsä äänestä sointuvan riemun.

— Hän on siis astunut ulos luostaristaan?

— Ensi kerran tänään. Mutta hän tulee kyllä useammin!

— Mistä sen tiedät? kysyi Pietari, taas toveriaan terävästi tähystäen. Tämä näytti tuokion epäilevän, karahti punaiseksi ja vastasi vähän tankkaillen:

— Tiedän…, olen käynyt hänen luonaan.

— Luostarissa, mitä siellä? uteli Pietari.

— Olen häntä rippi-isänä puhutellut… Pietari katseli nuhtelevasti ystäväänsä ja virkkoi vakavana:

— Sinä heikko sielu! Etkö voinut sitä tutkimusta toimittaa hiljaisessa kammiossasi, — pannassa pohjassako ovat vielä juuresi kiinni! — Mutta taas suli Pietarin katse leppeämmäksi, kun hän kysyi:

— Mistä päätät, että Mikko tulee useammin luoksemme luostarista?

— Siitä, että hän epäilee. Näin sen, tunsin sen, Mikko epäilee yksinäisessä luostarikopissaan!

Kauan seisoi Pietari nyt ääneti ystäväänsä tuijottaen, ja valoisa riemu rupesi kirkastamaan hänen luisevat kasvonsa. Sitten hän puhui vilkkaasti:

— Älä häiritse häntä, Silta, anna totuuden tehdä hänessä työtään. Sitä olen odottanut, olinpa väliin aivan varma, että hän luoksemme palaa! Ja siitä nyt enin iloitsen, paljon enemmän kuin Jaakon ovelasta laintulkinnasta taikka prelaattien pahasta pettymyksestä… Näin itse hänen katseensa kirkossa, hän ei ole meiltä hukassa!

Niin reippain, niin kevein askelin käveli nyt Pietari hernepeltojen ja kaalimaiden aidan kuvetta, että hänen toverinsa oli häntä vallan vaikea seurata. Ne heinämiehet, jotka juuri astuivat pellolta veräjälle, olisivat varmasti uskoneet hänen kovin iloitsevan voitostaan kapitulissa, jos olisivat siitä mitään tietäneet. Nyt he vain ihmetellen katselivat, mihinkä heidän tuttavallaan maisterilla on noin tulinen kiire.

XIII. PYHÄN OLAVIN LUOSTARISSA.

Syksy ja talvi oli kulunut, taas oli kevät käsissä.

Pienen kaupunkitalonsa pihalla seisoi Pietari Särkilahti katsellen kasvitarhaa, johon hänen vaimonsa yhdessä veli Paavalin, teiniveikon, kanssa oli taimia istuttanut. Lämpöä huokui väkevä, kostea multa, voimakkaalta tuntui auringon lämmittämä kevätilma, Pietaria ihan raukaisi. Liian rasittava oli hänelle ollut se kulunut talvi töineen ja taisteluineen, hän tunsi olevansa levon tarpeessa. Mutta lepoon ei ollut vielä aikaa…

Kadulta rupesi kuulumaan ohikulkevan väkijoukon ääniä, joiden joukosta kajahti virren säveleitäkin. Paavali-veli ja Margareeta, jotka nyt viimeksi olivat kylväneet peräpenkkiin nauriita, ojentautuivat kuuntelemaan ja kiiruhtivat kadulle. Pietarikin nosti jalkojensa luona leikkineen, vuoden vanhan tyttönsä syliinsä ja käveli hänkin toisten jäljestä portille.

Katua kulki verkalleen komea kirkollinen saattue, jonka edessä tuomiokirkon diakoonit kantoivat punaveralla peitettyä alttaria. Alttarille, jota katos verhosi, oli kaikkien nähtäväksi "ylennetty" kullalta kimalteleva öylättiastia, ja sen jäljessä asteli laulava pappisjoukko. Aina muutamain askelten perästä pysähdytettiin alttari, jolle katuvierillä tungeksivat luostarikorttelin pikkuporvarit kävivät uhraamassa mikä kolikon, mikä lämpöisen leivän, mikä tinaisen pikarin.

Se oli "pyhän lihan" saattue, joka näin teki kierroksensa kaupungin ympäri, — tämän juhlapäivän johdosta Pietarillakin oli tänään koulustaan lupa. Tuossa lasireunaisessa monstranssiastiassa saattoivat lähinnä seisovat nähdä leiväksi muuttuneen Kristuksen ruumiin, jota koko kristikunnassa tänään, torstaina kolminaisuudensunnuntain jälkeen, juhlittiin. Surumielisesti katseli Pietari tuttaviensa pikkuporvarien häärimistä tämän saattueen ympärillä: toiset olivat polvillaan katupölyssä, toiset liittyivät laulavaan kulkueeseen.

— Mikset ole saattokulussa mukana sinä, Pietari? kysyi nuori Paavali, joka oli kiivennyt portille istumaan komeutta paremmin nähdäkseen.

Pietari ei veljelleen oitis vastannut, mutta hetken kuluttua hän virkkoi puolittain itsekseen:

— Suosituin keksintö katolisessa kirkossa on tämä ruumiinjuhla, — omituista, se kuitenkin perustuu kaikkein ilmeisimpään eksytykseen!

— Kuinka niin? uteli Paavali-veli tarkkaavaksi käyneenä. — Näkihän pyhä Juliana kahdesti ilmestyksen: täysikuun, jonka kehästä yksi tähti puuttui…

— Tarvittiin tähti entisten lisäksi, tarvittiin suuri kirkollinen juhla — se luotiin!

— Oliko siis Julianan ilmestys petosta? kysyi nuori teini, ikäänkuin vastahakoisesti valveutuen mielikuvistaan. Hän oli Pietarin oppilaana sydäntään myöten innostunut hänen uudistusaatteihinsa, mutta siihen sydämeen pulppusi kuitenkin alituiseen vallitsevan paavillisen kirkon käsitteitä, joiden ympäröiminä elettiin ja joihin siis mielikuvat alati palmikoituivat.

— Petosta, matki Pietari harvakseen, — älkäämme sanoko niin. Tuo nuori frankkilainen nunna oli varmaankin hurskas ja harras nainen, kenties hän syvissä rukouksissaan näki näkyjä. Kirkko on sitten muovaillut hänen ilmestyksensä omien tarkoitustensa mukaisiksi, perustanut tuoksi puuttuvaksi tähdeksi hostiajuhlan, jossa sille uhreja kannetaan. Mutta onhan eksytystä koko tuo lihan ja leivän oppi; ajattele, Paavali, kuinka voisi lukkarin akan leipoma leipä muuttua Vapahtajan ruumiiksi?

* * * * *

Nuori teini vaikeni, ja hänen piirteensä kävivät alakuloisiksi. Hänen kuvitusmaailmastaan tuntui jotakin sortuvan… Äskenkin hän oli kadunkulmassa kuullut munkin, joka kansalle selitti pyhän-lihan juhlan merkitystä, kertovan tarinoita tästä ihmeestä…, kertovan m.m., kuinka eräs eukko, joka itse leivän oli leiponut, oli epäillyt, olisiko siinä todella mitään pyhää. Mutta silloin oli öylättileipä hänen edessään muuttunut Kristuksen sormeksi… Satuako se siis on kaikki, — valhetta…!

Hän laskeutui alas portinpatsasta myöten, asettui hehkuvin silmin veljensä eteen ja kysyi kuiskaten:

— Ovatko, Pietari, kaikki pyhimystarut valhetta…?

— Ne ovat taruja. Niitä ovat usein hurskaat miehet keksineet vilpittömässä tarkoituksessa, herättääkseen ihmisissä herkkää, uskonnollista mieltä. Mutta tuo tarkoitus on vienyt harhaan; eiväthän ihmetarut meitä auta autuuden tiellä. Enkö ole teille opettanut, että vain yksi tarina on tosi, se, joka on kirjoitettu siihen suureen kirjaan…

Juhlasaattue kiemurteli kauniin laulun kajahdellessa eteenpäin kapeaa katua. Nuori teini silmäili sitä kuin kaihoten ja kääntyi sitten portista sisään. Pietari seurasi murheellisin katsein nuoren veljensä verkkaisia askeleita. Paavalin kysymykset ja mielialat olivat hänelle taas yhtäkkiä kuin väläyttämällä näyttäneet, kuinka matalaan hän oli saanut uudistusaatteensa kylvetyksi yksin koulussaankin, jonka nuoria taimia hän kuitenkin oli koettanut kasvattaa nimenomaan ajatteleviksi työapulaisikseen. Vanhain käsitysten juuret ovat liian syvässä, ne imeytyvät tiedottomasti polvesta polveen.

— Ja minä olen niitä juuria katkoakseni liian yksin ja liian rikki, huoahti hän, antaessaan lapsen äidin syliin. — Ja ruumiillisestikin liian heikko, lisäsi hän ajatuksissaan, — melkeinpä oli pienokainen tuntunut raskaalta hänen käsivarrellaan. Olivatko hänen voimansa todella noin heikontuneet? Ei, hän on hiukan vain rasittunut, niin lohdutti hän itseään, koettaen pullistaa sisäänvajonnutta rintaansa.

Mutta tuo lohdutus ei häntä rauhoittanut. Hän oli riehunut paljon itseään säästämättä, mutta mitä oli siitä jälkeä…? Pietari tunsi nyt selvemmin kuin ennen tarvitsevansa apua työssään koulussaankin, jos mieli maaperää raivata kasvuvoimaiseksi puhdistetulle opille.

— Nyt lähden Pyhän Olavin luostariin, virkkoi hän äkkiä ääneensä vaimolleen, joka odotti häntä huoneeseen palaamaan.

— Luostariinko, Pietari, ihmetteli tämä. — Ei sinulla siellä ole ystäviä.

— Ehkä on sentään, siitä tahdon juuri tänään saada selon.

Verkalleen käveli hän taas tyhjäksi jäänyttä katua pitkin matalain pikkutalojen lomitse Kaskenmäen rinteelle sen rakentamattoman paltaan poikki, joka erotti luostarin kaupungin laitimmaisista taloryhmistä. Päivänpaisteessa hohti hänen edessään suuri, moniosainen luostarirakennus, umpeenmuuritettuna kuin linna. Tuota linnaa aikoi hän nyt siis lähteä valloittamaan! Taistelu riehui edelleen, se oli ollut kiivasta koko talven, eikä Pietarin asialle erittäin voitokasta. Päinvastoin, taantumusta oli hän tuntenut mielissä työnsä herättämän ensimmäisen innostuksen jälkeen; uusi piispa oli katoolisia menoja virkistämällä todella vieroittanut hänestä hänen entisiäkin ystäviään. Saisiko Pietari nyt avukseen sen liittolaisen, jota hän koko talvikauden oli uneksunut ja toivonut, vaikka hän aina sen toivonsa toteuttamisen oli siirtänyt toistaiseksi?

Pietari vallan hengästyi tuosta pienestä kävelystään, mutta hän ei tahtonut sitä itselleen tunnustaa; rientoaskelin hän saapui luostarin portille, jonka kankeata, kumahtavaa kolkutinta hän kävi heiluttamaan. Hän muisti vanhastaan, että tällä portilla sai aina kotvan odottaa, ja silmäili sillävälin siitä ylängöltä mielihyvällä kevätpäivän kilossa kylpevää kotikaupunkiaan. Läheisen luostarikorttelin matalain puutalojen turvekatoilla loisti kevään heleä vihreys, joka hauskasti taittui kivitaloisen, vakavan kirkkokorttelin tummanpunaisia tiilikattoja vastaan. Tulviva Aurajoki vieri mahtavan näköisenä Aningaisten puolen vastakynnettyjen peltosarkojen vieritse, ja sen takaa välkähtelivät uusien puutalojen kellertävät seinät… Olipa siitä aikaa, kun Pietari tältä luostarinmäeltä oli kotikaupunkiaan katsellut.

Jo rasahti rautainen lukko, ja Pietari astui luostarinportista sisään. Palveleva veli peräytyi ällistyneenä Pietarin nähdessään…, niin, tosiaankin, taisipa hänen hämmästyksensä olla ymmärrettävä. Usein oli Pietari saarnoissaan säälittä suominut luostarilaitosta, jonka kaavamaista ulkokullaisuutta ja hedelmätöntä toimettomuutta hän piti sielujen hautana, usein oli hän kuvannut munkit yhteiskunnan loisiksi, jotka omaksi mukavuudekseen käyttivät hyväkseen ihmisten herkkyyttä. Varmastikaan ei tuo laiskannäköinen likanaama ollut oppinut häntä, Pietaria, myötätunnolla ajattelemaan!

— Pyrin priorin puheille, virkkoi hän avaajalle.

— Mestari Mikaelin?

— Niin juuri.

— Teidän tulee odottaa refektooriossa. Äsken lannoitettujen kaalimaiden kupeitse ja Pyhälle Annalle omistetun luostarinkirkon ohitse käveli Pietari melkein kolmionmuotoiseen pihaan, jonka keskessä oli pieni puistikko. Pihan joenpuoleisella reunalla, johon päivä suvesta paistoi, oli pylväiden kannattama katoskäytävä: siinä loikoili ryhmä kaupungin kerjäläisiä, jotka päivittäin olivat tottuneet saamaan veljespöydästä jääviä ruuantähteitä. Joku maallikkoveli kantoi laahustavin askelin kalisevia pahka-astioita ruokahuoneesta keittiöön, jonka ovelta lemahti rasvaisen rokan tuoksu. Pietari asteli uteliaiden katseiden seuraamana vanhalta muistilta ruokahuoneeseen, jossa hän tervehti eräitä unisina murkinaansa sulattelevia elättejä, jotka olivat lahjoittaneet luostarille kaikki varansa ehdolla, että kuolemaansa asti saisivat ravintonsa veljesten pöydästä. Pitkän, kapean huoneen perältä nousi pari pappismunkkia, jotka sieltä pimennosta kotvasen tulijaa katselivat ja sitten poistuivat. Pietari oli tuntevinaan isä Anselmuksen vihaisen silmänvälkkeen. Taas tunsi hän mielessään sen pingoituksen, joka häntä teiniaikanakin aina oli ahdistanut, milloin hän vain oli käynyt tässä huoneessa, — hänen mielikuvitustaan olivat aina vaivanneet nuo monet suljetut, salaperäiset ovet, joiden takana munkit asuivat. Tässä luostari-ilmassa oli hänestä nytkin jotakin raukeutta ja kyllästymistä, melkein tylsyyttä, — pari munkkia, jotka viereisessä kirjastohuoneessa puolinukuksissaan jotakin kirjaa kopioivat, olivat hänestä tuon tylsyyden perikuvia.

Kauan saikin Pietari siinä hämärässä huoneessa yksin istua. Vihdoin kuuli hän yhden noista pikkuovista narahtavan ja tummaa taustaa vastaan näkyivät kalpeat kasvot ja valkeat kädet, — tuokion kuluttua vasta erottautui hoikkanen mustapukuinen mies, joka häntä kohden käveli. Se oli Mikko, — nuo hienot kasvojenpiirteet tuntuivat vain entistään ohkaisemmilta, ja valkea otsa näytti entistä enemmän ulkonevan mustasta tukasta. Katse oli usein ennenkin ollut rauhaton, mutta nyt se tuntui vielä rauhattomammalta. Mikko kiirehti askeleitaan ja ojensi kätensä eteenpäin ikäänkuin syliksi käydäkseen, mutta hillitsi itsensä samassa, tervehti Pietaria tyyneesti ja ohjasi hänet viereensä istumaan perärahille, mistä ääni ei ovensuuhun kuulunut.

— Aavistin sinun tulevan, lausui Mikko, puristaen uudelleen harvinaisen vieraansa kättä.

— Odotit? kysyi Pietari, tarkaten mielenkiinnolla vanhan ystävänsä verettömiä kasvoja.

— Enhän tiennyt odottaa, tunsin sen vain…

— Pelkäsit?

— Ehkä pelkäsin… Ei, en nyt, vaan väliin taistellessani, — minä olen, Pietari, näinä vuosina paljon taistellut!

— Itseäsi ruoskinut, vapautuaksesi epäilyksistäsi, jotka sinua eivät kuitenkaan jätä. Niinkö?

— Niin, niin. Mutta sinähän et hyväksy yksityisrippiä, tuomitset siitä meitäkin…

Pietari laski huoahtaen kätensä munkin polvelle ja lausui vakavana:

— En tullut sinua ripittämään enkä tuomitsemaankaan, Mikko.

— Miksi siis tulit? kysyi levotonna istuva isäntä.

— Tulin pyytämään apuasi.

— Minun apuani — sinäkö? Apuani mihin?

— Työhöni, taisteluuni. Näetkös, vanha veli, olen minäkin näinä vuosina taistellut, joskin toisella tavalla.

— Olenhan kuullut, sinä saarnaat, väittelet, kaadat, isket; sinullahan on jo puolue Turussa.

— Moititko minua siitä?

Pietari heitti tuon kysymyksen esille äkkiä ja terävästi, ikäänkuin yhdellä repäisyllä tunkeutuakseen vierustoverinsa sydämeen. Tämän levottomat katseet lainehtivat tuokion kuin hämmennetty lähde, — hän ei voinut Pietarille suoraan vastata. Vältellen hän sitten rupesi puhumaan:

— Me elämme eri maailmoissa, Pietari. Sinä rynnistät kirkkoa vastaan, minä kamppailen itseni kanssa, syrjässä elämästä, jonka humua pakenen, pyrkien voittamaan ne ajatukset, jotka sieluani riuduttavat. En pyydä muuta kuin saada sopusoinnun omaan pikkumaailmaani…

— Ja kaipaat kumminkin jotakin enempää…, virkkoi Pietari varmalla äänellä. — Kävit kerran saarnaani kuulemassa.

— Niin, en voi olla johdonmukainen. Kaipaan jotakin, mutta kartan ja pakenen taas sitä kaipaustani. Sillä jokainen tuulahdus sen ulkomaailman humusta, joka on sinun taistelutanteresi, Pietari, särkee rauhani. Ei minusta ole sinulle auttajaksi!

Pietari ei puhunut mitään, katseli vain melkein säälien ystäväänsä, jonka päättäväisen kiellon hän jo tunsi kestämättömäksi. Mutta Mikko käänsi keskustelun toisaalle, virkkaen äkkiä keveämmin:

— Olen kuullut, että äsken olet ollut opillisissa väittäjäisissä.
Siellä oli meidänkin miehiä…

Kuluneen pääsiäisen aikana oli kapitulissa tavanmukaisten pääsiäisjuhlain yhteyteen järjestetty väittäjäiset, joissa mestari Gasparus oli ottanut kumotakseen luterilaisia opinkappaleita ja joissa Pietari oli niitä puolustanut. Tuo tilaisuus, johon oli saapunut maalaispappeja, luostariveljiä ja latinankieltä ymmärtäviä maallikoitakin, oli herättänyt Turussa melkoista huomiota. Molemmin puolin oli oltu hyvinkin kiihtyneinä, ja väittäjäisiä oli sitten pienemmissä piireissä jatkunutkin. Pietari, jonka toiminta oli yhtenäistä väittelyä, ei tuota tapausta pitänyt niin erittäin tärkeänä.

— Sainhan kerran papeille ja prelaateille esittää Lutherin päätotuudet ja puhua suuni puhtaaksi, se oli pääasia, virkkoi hän.

— Leimusit liekkinä ja voitit?

Miltei ynseänä huudahti sen luostarinpriori, mutta Pietarin kasvot kirkasti samassa valoisa muisto, jonka hän tiesi heidän yhteiseksi wittenbergiläisiltä oppivuosilta.

— "Tohtori Eck on kerrankin lopullisesti murjonut tuon ryntäävän munkin", — muistatko, Mikko, tuota vastustajaimme huutoa, joka eräänä kevätpäivänä meitä vihlasi ja sapetti. Sillä meissä itsessämme asui syvänä ja kirkkaana vakaumus, että päinvastoin juuri Martti-munkki oli täydellisesti kukistanut vastaväittäjänsä. Molemmat luulivat voittaneensa!

Jo leimahti iloinen, virkistävä muistonvälke priorinkin sisäänpainuneesta katseesta, ja hänen kasvoilleen kohosi kuin yhtäkkiä avautuneesta hetteestä elämän tervettä väriä. Mutta seuraavassa tuokiossa hän jo kuristi kokoon sen riemahtavan tunteensa ja sammutti muistonvälkkeen silmistään. Pietari jatkoi, ikäänkuin hän ei tuota ilmeenvaihtelua olisi huomannutkaan:

— Tiedätkö, mistä nämä pääsiäisväittäjäiset alkujaan johtuivat?

— Tiedän kovin vähän teidän kiistoistanne.

— Siitä, että minut tahdottiin — ja kai edelleen tahdotaan — erottaa papillisesta arvostani ja julistaa kirkonkiroukseen.

Karpalainen koetti pakottaa itsensä välinpitämättömäksi noita ulkomaailman riitakysymyksiä kohtaan, mutta hän seurasi kuitenkin ilmeisesti vilkastuneena vanhan ystävänsä tarinaa, kysyen:

— Olen siitä jotakin kuullut, — luuletko heidän panevan uhkauksensa toimeen?

— Panevat jos voivat, — ja ehkä se selventäisikin aseman. Mutta toistaiseksi siitä tuskin tulee mitään.

— Saitko heidät vakuutetuiksi asiasi oikeudesta?

— En, sen pahempi. Mutta täällä ei ole nyt vihittyä piispaa, joka voisi erottaa kanungin, — kuten näet, paavi minua nyt suojelee! Mestari Hannus Pietarinpoika on talvikauden ollut matkoilla, hankkiakseen Rooman istuimelta vahvistuksen nykyiselle valitulle piispalle, mutta hän on palannut sieltä tyhjin toimin, jopa kuninkaan nuhteiden evästämänä.

— Kuninkaan!

Mikael Karpalainen tarttui terävästi kiinni siihen sanaan. Hänen hienopiirteiset kasvonsa rupesivat elämään, ja suuttumusta syttyi hänen äsken arkailevaan katseeseensa. Pietari ei tätä mielenmuutosta ymmärtänyt, ennenkuin Mikko, joka oli noussut rahilta kävelemään, vallan kiihtyneenä jatkoi:

— Kuninkaan! Niin, Lutherin miehet ajavat kuulemma nykyisin puhdistetun opin asiaa maallisten hallitusten suojassa ja apureina ruhtinaille, jotka opinpuhtaudesta eivät mitään välitä, vaan pyrkivät käyttämään kirkkoa astinlautanaan ja tulolähteenään. Pakkoverot viedään jo veljeskunniltakin. Täälläkin käyvät linnan hevoset laitumella luostarin niityillä, joilta linnan huoveille lohkaistaan palstoja…

Pietari kuunteli kummissaan tätä hiljaisen, itseensä sulkeutuneen priorin sanatulvaa. Jotakin hän siis kumminkin tiesi ulkomaailmasta. Mutta ne oireet, joihin Mikko viittasi, olivat toistaiseksi siksi satunnaiset, että Pietari saattoi hyvällä omallatunnolla ja rauhoittavasti vastata:

— Mitenkä kuningas Kustaa Vaasa suhtautuu puhdistusliikkeeseen, siitä emme vielä tiedä mitään varmaa. Hän kuuluu vielä tuonaan tunnustaneen paavin yliherruuden ja varoittaneen pappeja luterilaisuudesta, joskaan hän toisaalta ei ole suostunut sen levittäjiä Ruotsissa vainoamaan. Veroja hän tarpeihinsa vaatii kaikilta: porvareilta, luostareilta, kirkolta ja talonpojilta. Jos hän meidän asiatamme käyttää masentaakseen vastustajansa, on siitä meille, pelkään minä, enemmän vahinkoa kuin hyötyä.

Pietari puhui tyynesti, esitti asian niin kuin hän Ruotsista tulleiden tietojen mukaan sen oli ymmärtänyt. Mikko oli tarkkaavana seisahtunut vieraansa eteen ja kysyi tämän lopetettua:

— Miksi sai Hannus Pietarinpoika kuninkaalta nuhteet?

— Siksi, että täällä piispallisiin juhlakulkueisiin ja pyhimysmatkoihin on tuhlattu varoja, joita Kustaa herran mielestä pulassa oleva kruunu olisi tarvinnut.

— Puolellanne on siis kuitenkin maallisen vallan suosio, virkkoi Mikko, joskin äskeistä tyynemmin. — Sinä moitit sitä, että kirkot ja luostarit ottavat porvareilta ja talonpojilta maita ja rahoja maksuksi sielumessuista…

— Niin teen.

— Eikö ole asia sama, jos sinä ja ystäväsi saatte kuninkaalta suosiota ja palkintoja siitä, että saarnaatte paavia vastaan? — Hän käveli kierroksen kuluneella permannolla ja jatkoi: — Minusta tuntuu aikaa olevan äärettömästi siitä, jolloin me Wittenbergissä yhdessä innostuimme, mutta muistanpa: meitä lämmitti silloin ajatus taistella väärinkäytöksiä vastaan, ajaa opinpuhdistusta sen omalla voimalla! Onko sillä liikkeellä vielä se puhdas pohjansa, Pietari, taisteletteko edelleen samaa, epäitsekästä taistelua?

— Samaa, vastasi Pietari. Mutta hän tunsi samalla mielensä käyvän rauhattomaksi.

Taas istahti munkki ystävänä vanhan toverinsa viereen ja jatkoi:

— Niin, sen olen sinusta aina uskonut. Sinä olet johdonmukainen ja luja, itse vain hapuilen…

Mutta Pietarin mieli lainehti jo levotonna. Hänen rintansa kohoili, hän tarttui vierustoverinsa käsivarteen:

— Hapuilen usein minäkin… Kuule, Mikko, miksi minulta tuota kyselet?

— Miksi? Siksi, että itse aina epäilen ja saan käräjöidä itseni kanssa. Tulit pyytämään apuani, niin sanot, minä jo senvuoksi haarniskoin itseni joutumasta takaisin sinun vaikutuksesi alle, jota olen koko ajan tuntenut ja jota vieläkin pelkään…!

Pietari tuskin tällä hetkellä kuuntelikaan puhetoverinsa heikkoudentunnustusta, sillä hän tunsi avuttoman heikkouden avautuvan omaan rintaansa ja ponnisteli turhaan sitä vastaan. Vasta tuokion kuluttua hän kuin tempautuen irti uuvuttavasta unesta lausui vavahtavalla äänellä:

— Niin, Mikko, suurta apua ja suurta uhrausta tulin sinulta pyytämään, mutta nyt tuskin tiedän, uskallanko sen tehdä. Tahdoin vetää sinut ulos luostarikammiostasi…

Mikael Karpalainen ei hämmästynyt eikä hätääntynyt, niinkuin Pietari oli olettanut, vaan istui rauhallisena, ikäänkuin olisi hän sellaista ehdotusta juuri odottanut. Mutta sitten hän kuitenkin näytti säikähtävän omaa rauhallisuuttaan:

— Olenhan arpani valinnut, Pietari, en voi jättää veljeskuntaani.

— En sinua sitä jättämään vaadi, puhui Pietari harvakseen. — Ajattelin sinua apulaiseksi kouluuni, — tunnen jo usein voimani pettävän.

— Olet rynnännyt liian rajusti, olet polttanut itsesi, lausui Mikko tarkaten Pietarin kasvoja, joista hän muisti ennen nähneensä yksinomaan lujuutta, mutta joilta nyt kuvastui hämmentymistä ja raukeutta. — Muistatko, Kurki-piispa jo varoitti sinua itseäsi kesken polttamasta.

— Muistan. Siksi tarvitsen apuasi.

— Mutta tuumasi on kummallinen, jatkoi Mikko miettiväisenä. — Miksi tulet pyytämään apulaiseksesi minua luostarista, kun tuomiokirkko on pappeja täynnä.

— Tarvitsen apumiehen, joka voi opettaa pojilleni, Suomen vastaisille papeille, tieteitä ja samalla totuutta. — Pietari pyöritti hetken sanoja huulillaan, ennenkuin jatkoi: — Sinun koulusi täällä luostarissa kituu, on tainnut jo lakatakin?

— Niin on, etkä ole sinäkään siihen syytön, vastasi Mikael hiukan katkerasti. — Ihmiset ovat kylmenneet luostaria kohtaan, he eivät lähetä enää poikiaan munkeiksi valmistumaan. Rivimme harvenevat…

— Valitatko sitä? kysäisi Pietari äkkiä.

— Kuinka en, — ainakin valitan ihmismielten ynseyttä ja kovettumista. Harvoinpa saa luostarimme enää lahjojakaan… — Mikko puhui kiirehtien, ikäänkuin pyrkien pakoon vieraansa syvemmälle tunkevaa kysymystä. — Eivät saa säkkiveljemmekään enää vapaasti kulkea pitäjillä, voudilta pitää heillä nyt olla lupakirja, niin on kuningas määrännyt, sekaantuen kirkon asioihin.

— Ehkä on hänellä siihen ollut syytäkin, lausui Pietari, voimatta salata moitetta äänestään.

— Syytäkin, — niin, onhan rappeutumista meidänkin joukossamme, niinkuin on papistossakin…

— Sitä vastaanhan lähdimme kerran taistelemaan ja juuri siksi nyt apuasi tarvitsen, virkkoi Pietari, taas tarttuen varsinaiseen asiaansa. — Sinä olit luostarikouluusi hyvin kiintynyt, etkö ollutkin, Mikko?

— Se oli rakkain laitokseni, lohduttajani, kannustajani. Siellä elin ja toivoin…

— Senpä uskon, minulle on kouluni sama aarre, — ei, vielä kalliimpi se on. Siihen kätkeytyy koko tulevaisuuden uskoni, elämänrohkeuteni…

Lämmenneenä katseli Mikko vanhan toverinsa voimakasta intoa, mutta hän jäykisti itsensä taas:

— Miten soveltuisin minä sinne sinulle työtoveriksi, tiemmehän ovat eronneet. Ehkei ole enää sinun totuutesi minun totuuttani.

Pietari ravisteli päätään:

— Totuus on vain yksi, sen sydämesi tietää, Mikael. Enkä pyydä sinulta muuta kuin että annat pojilleni sen totuudenjanon, joka itsessäsi on ja jota et koskaan voi sammuttaa. Opeta heille, niinkuin opetit luostarikoulussasi, et tarvitse heitä leipoa luterilaisiksi, sillä puhdistusopin miehiä heistä kuitenkin tulee, kunhan opetat heidät ajattelemaan.

— Sinä luotat minuun yhä? kysyi Mikko kuiskaten.

— En ole hetkeäkään epäillyt, missä sydämesi on, asupa vaikka luostarissa ja kielläpä vaikka entisyytesi!

— Kunpa olisin itse yhtä varma! huoahti Mikko.

— Ja kumminkin sen tuntosi syvyydessä tiedät. Turhaan koetat kieltää oikean itsesi…

Mikko tähysteli ylös hämärään, mustuneeseen lakeiseen, mutta niin tehdessään hänen silmänsä vettyivät. Hän ei voinut sille mitään: Pietarin puhuessa hänestä ikäänkuin varkain suli jää ja hänen suoniinsa tulvahti väkisin lämmin virta. Juuri noinhan hän sen itsekin tunsi kaikista vastaväitteistään huolimatta; se, mikä häntä kerran elämänsä taipalella oli enimmän innostanut, se oli sittenkin hänessä pohjalla määrääjänä… Mitä, taipuiko hän jo kuin vaha Pietarin tahtoon? Hän oli pelännyt tuota Pietaria, joka rynnisti ja iski, mutta tätä Pietaria, joka hänen sydäntään näin lämmitti, hän ei voinut pelätä…, niin, hän tunsi tahtovansa tehdä työtä yhdessä sen Pietarin kanssa, joka kylvi totuuden siemeniä nuorison sydämiin. Tuo ehdotus häntä ilahdutti, eikä hän sitä nyt voinut eikä tahtonutkaan salata.

— Minua kauhistuttaa ajatus antautua taas elämän hyörinään, puheli hän hiljaa. Poltin itseni kerran, riekaleina täältä jäännökset löysin… Mutta sittenkin kiitän sinua Pietari, että luokseni tulit…

Hän puristi kuumasti ystävänsä kättä ja Pietari kertoi hänelle nyt lähemmin suunnitelmistaan. Hän oli järjestänyt kouluunsa erityisen luokan nuoria pappeja varten, jotka tahtoivat hänen opetustaan nauttia, ja se luokka vei hänen aikansa ja voimansa. Mutta hän ei silti tahtonut jättää varsinaista teinikouluaankaan vajoamaan vanhaan pintapuolisuuteen. Sitä tulevaisuuden tainta oli huolella ja hellyydellä kasvatettava.

— Tule katsomaan työtämme, Mikko, ehkä miellyt siihen, kehoitti
Pietari.

Mikon silmään syttynyt liekki suureni suurenemistaan Pietarin puhuessa, eikä hän vanhan toverinsa kädestä hellittänyt. Mutta sittenkin koetti hän vielä ponnistella vastaan:

— Sinun ja ryntääväin ystävääsi liittoonko olisi minun antauduttava…, Pietari, olenhan munkki!

— Eikö Martti-tohtori asu vieläkin luostarissa. Vanhat aidat ovat monesta kohden kaatuneet…, älä hukuta itseäsi muotoihin! Sillä sinä ikävöit työhömme, näenhän sen!

— Ikävöin, ja arkailen omaa ikävääni. Mutta tiedänpä jo myös selvästi, että nyt käyntisi jälkeen en saisi sieluuni rauhaa, ellen sinua… ja omaakin toivoani… kuuntelisi.

— Tulet siis kouluuni?

— Tulen…

Se vastaus tuli huokauksen mukana, mutta tuli kuin tulppana rinnasta.

Hetkeä myöhemmin saattoi priori Mikael Karpalainen itse vieraansa pylväikössä vetelehtiväin ja tätä omituista paria ihmetellen katseleväin pappismunkkien ohi sekä uutta ateriaa pihalla odottavain kerjäläisparvien välitse aina portille asti. Pyhän Annan kappelissa löi kolmirauta kolme kertaa, kutsuen veljet nona-messuun; sinne täytyi luostarinpäällikönkin joutua. Lyhyeen mutta lämmöllä hyvästeli hän senvuoksi vartijan avaamalla portilla poistuvaa vierastaan. Hänen kätensä vapisi vielä, mutta hänen mielensä oli tyyntynyt ja kiitollinen. Sillä taas oli hänellä pitkistä ajoista ystävä, joka hänet ymmärsi. Oli ollut niin raskasta aina yksin epäillä ja taistella. Pietarin käynti oli lopultakin valanut rohkaisevan ja sovittavan tunteen hänen hakevaan sydämeensä. Ihaillen hän porttia sulkiessaan katsoi, kuinka tuo hänen vanha ja uusi ystävänsä varmana kulki suoraa tietänsä…

* * * * *

Mutta Pietari Särkilahti itse ei luostarista palatessaan tuntenut askeleitaan varmoiksi. Hän puristi kämmenellä rintaansa, jota tuntui pakottavan, ja pysähtyi hetken käveltyään kalliolle, kuin katsellakseen kaupungin nuorisoa, joka nyt juhlapäivänä luostarin paltaalla leikkiä löi. Mutta hän ei kuunnellut lasten ilonääniä, ei nähnyt iltarauhassa lepäävää kaupunkiaan eikä tuntenut kevättuulen hyväilyä kuumenneilla kasvoillaan. Hän tunsi rinnassaan vain outoa, kovaa polttoa ja hoki itsekseen:

— Mikko palaa puhtaan opin puolesta taistelemaan, mutta minä…, taistelenko yksinomaan puhtaan asian puolesta…?

Hänen täytyi paljastaa päänsä ja pyyhkiä hiuksensa, joihin hiki kihosi.

— Olenko yhä epäitsekkäästi puhtaan asian puolella — kysyi hän. Olenko? Vai petinkö itseni ja toverinkin, häntä totuuden työhön kutsuessani? Entä kirjeeni mestari Olaville? Entä Tammiston tila, joka on Birgitan siskoille lahjoitettu? Omaaniko muka vain pyysin takaisin niiltä, joilla liikoja on, — ei, olen ajatellut itseäni ja perhettäni ja työni palkkaa, — oi, miksi nyt vasta käsitän, että olin arvoton Mikkoa avukseni pyytämään!

Ikäänkuin paeten noita itsesyytöksiään lähti Pietari nopeasti kävelemään rantatietä pitkin joensuuhun päin; käveli mäenrinnettä Katinhännän laituripaikan ohi kauas Korpolaisvuorille ja sitten kallioita myöten takaisin, yhä itsekseen käräjiä käyden. Mikko Karpalainen oli tietämättään yhtäkkiä virkistänyt hänen muistoonsa sen, jota hän ei ollut tältä kannalta ennen ajatellut…, vai oliko hän tahallaan tukahduttanut itsestään oikeuden äänen?

* * * * *

Pietari oli kuluneena talvena, jolloin hänen erottamistaan papinvirasta hankittiin, koko joukon ajatellut perheensä vastaista toimeentuloa ja tehnyt suunnitelmiaan sitä varten. Ne suunnitelmat olivat silloin kohdistuneet noihin hänen perinnönjaossa saamiinsa Taivassalon pikkutiloihin, joista hän uneksui itselleen rauhallista turvapaikkaa jatkaakseen taisteluaan sekä sanalla että sulalla. Tuo ajatus oli häntä liiaksi lämmittänyt, ja kuultuaan Ruotsista eräistä samanlaisista tapauksista oli hän kirjoittanut vanhalle lukutoverilleen Olavi Pietarinpojalle kysyen, eikö hänen äitinsä vanhaa Tammiston sukutilaa voitaisi hänelle peruuttaa takaisin, — tätivainaja oli sen omavaltaisesti lahjoittanut pois ja Naantalin luostari oli sen jättänyt autioksi. Hän oli silloin katsonut tämän pyyntönsä kohtuulliseksi ja oppinsakin kanssa johdonmukaiseksi, — nuo munkit ja nunnat, jotka houkuttelevat henkihieverissään olevia, heikkoja ihmisiä sielunsa pelastuksen nimessä tekemään itselleen lahjoituksia ja jotka siten "elävät kuolleista", ne ovat jo tuolla petoksellaan keränneet liian paljon maaomaisuutta haltuunsa.

* * * * *

Näin oli hän kirjeessään Olaville kirjoittanut muka täydellä vakaumuksella. Mutta Mikko oli kysymyksillään yhtäkkiä järkyttänyt tuon vakaumuksen, ja hän kyseli nyt käräjiä käydessään itseltään:

— Eikö sen ajatuksen takana sittenkin ollut toinen? Kuningas, joka itse tahtoo ruunulle peruuttaa luostarien äärettömiä tiluksia, voisi samalla osoittaa tunnustuksensa niille, jotka myös taistelevat kirkon maallista valtaa ja ulkonaista mahtavuutta vastaan…? Enkö sekoittanut oppiini omaa etuani…?

Vieläkin koetti Pietari itselleen todistaa, että Lutherin työ kirkon vapauttamiseksi vie juuri tähän aivan oikeaan johtopäätökseen ja että koko paavillinen kiirastulioppi, johon nuo lahjoitukset perustuvat, on hävitettävää petosta. Mutta hän ei päässyt irti itsekkyyden syytöksestä, — Mikko hänet varmaankin tuomitsee uskonnon varjolla ahnastelijaksi ja hänellä on siihen täysi syy…!

Hengästyneenä asteli Pietari takaisin luostarikorttelin alaiselle jokitielle, jonka rannassa kalastajat reilasivat venheitään ja lapset ahvenia onkivat. Hänen päätään pyörrytti, hän tunsi itsensä kuin aalloilla kelluvaksi, eikä hän voinut päästä selvyyteen siitä, mitä hänen nyt oli tehtävä. Juuri tämän laiturin rannasta lähtevään laivaan oli hän kuukausi sitten vienyt mestari Olaville osoitetun, mutta Kustaa kuninkaalle tarkoitetun kirjeensä…

Seistessään siinä laiturille tuijottaen kuuli hän takaansa äänen, joka mainitsi hänen nimeään. Pietari kääntyi ja näki nuoren Vennän vastaansa kiirehtivän.

— Sinua juuri etsin, Pietari. Tiedätkö, että prelaatit ovat pitäneet kokouksen ruumiinjuhlan jälkeen Kolmen kuninkaan kiltassa.

Jaakko puhui vilkkaasti, huomaamatta Pietarin hämmentynyttä katsetta.
Hän jatkoi ponteissaan:

— Hannus ei suinkaan ole luopunut juonistaan; paimenkirjeitä laatii Gasparus minkä ehtii ja isä Anselmus valmistaa säkkiveljiä saarnamatkoille. Tänään puhui heistä jo yksi Lähteenkorvan kaivolla…

— Arvaan heidän yrittelevän, vastasi Pietari innostumatta.

— Ja sinut aiotaan sittenkin saada kirkon pannaan. Prelaatit näet päättivät tilata tänne vihkipiispan, saman, joka on ollut Upsalassa, — hänen avullaan saatetaan erottamispäätös toimeen. Se on ovelasti harkittu juoni, paavin vahvistusta ei enää odoteta…

Torvenaan tulivat sanat kiihtyneen maisterin suusta. Ja kun Pietari yhä seisoi hänen edessään ikäänkuin ymmärtämättä noiden uutisten merkitystä, tiukkasi Jaakko:

— Mitä on meidän nyt tehtävä, sanopas!

— Niin, mitä nyt? Meidän on tietysti edelleen taisteltava, mutta ainoastaan totuuden aseilla.

— Taistelepas sitten, kun olet julistettu virkaheitoksi. Noista paavillisten juonista olisi heti kirjoitettava kuninkaalle!

Silloin Pietari hytkähti:

— Ei kuninkaalle, ei… Maallisen vallan turviin meidän ei ole taistelussamme lymyttävä.

— Sanopas sitten toinen ja parempi keino; tuollainen vihkipiispa kitkee pian pois koko kylvömme, valitti Jaakko.

— Anna hänen vain tulla, Jaakko, totuus sen kyllä kestää.

— Kestää miten kestää, — ei, tänään olet mahdoton, Pietari.
Mietipäs asemaa huomiseksi!

Jaakko lähti tyytymättömän näköisenä poispäin. Mutta hän palasi vielä ja pysähtyi Pietarin luo:

— Useampiakin metkuja kuuluvat prelaatit nyt keksineen. Torjuakseen syytökset pappiensa elämää vastaan on piispa määrännyt, että pappien on aviottomista lapsistaan maksettava sakko. Tiedätkö, kehen tämä tähtää?

— En.

— Sinuun! Vaimosi tahdotaan täten lopultakin julistaa forsiaksi ja lapsesi äpäräksi, — hänestä tullaan sinulta sakkoja perimään.

Pietarin kasvot julmistuivat vihdoinkin, ja Jaakko lähti kävelemään hyvillään, kun lopultakin oli saanut tuon mietteihinsä painuneen miehen hereille.

Mutta vihan puna poistui pian Pietarin laihoilta luisevilta kasvoilta ja ne muuttuivat taas avuttoman, kärsivän näköisiksi. Hän kulki eteenpäin laiturin reunaa pitkin, katsellen laivaa, jota siinä ilmeisesti taas lähtövalmiiksi laitettiin. Vihdoin hän ikäänkuin repäsi itsensä irti epävarmuuden painajaisesta ja kiirehti asuntoonsa.

Lapsi leikki lattialla, ja Margareeta hääri lieden ääressä, mutta Pietari ei pysähtynyt näiden rakkaittensa luo, joita vastaan nyt vehkeitä viritettiin. Huoneen perälle, ikkunan alla olevan työpöytänsä ääreen, hän kiiruhti, tempasi hanhensulkansa ja heilutti sitä nopeasti kirjoittaessaan.

"… Heikkona hetkenä tein pyyntöni sen kantavuutta tarkemmin ajattelematta. Käsitän nyt erehdykseni. Omaa etuaan ei saa ajatella se, joka korkean asian puolesta taistelee. Puhtaan opin asiaa olen, kuten käsität, vähällä ollut vahingoittaa, nyt sitä kadun. Jätä siis, Olavi, pyyntöni esittämättä kuninkaalle, se oli maallista olemustaan huolehtivan raukan eikä rohkean uskonsoturin tekemä…"

Nopeasti hän sulki ja sinetöitsi kirjeensä ja riensi taas rantaan, tuohon Ruotsiin lähtevään laivaan. Hän pyysi laivuria heti Tukholmaan tultuaan viemään kirjeen Suurkirkon saarnaajalle, ja laivuri lupasi sen varmasti tuolle hätääntyneen näköiselle mestarille. Keveämmin askelin palasi Pietari nyt kotiinsa, otti jo riisutun lapsensa hellästi käsivarrelleen ja suuteli moneen kertaan sen pehmoista tukkaa, ennenkuin kantoi tytön vuoteeseen. Mutta sitäkin tehdessään hän tunsi rinnassaan tuota samaa polttoa, — hetken kuluttua hän taas pakeni työpöytänsä luo. Hänet valtasi taas tuska, sillä hän ei tunnossaan päässyt selville siitä, toivoiko hän, että hänen nyt lähettämä kirjeensä ajoissa ehtisi mestari Olavin käsiin, vai eikö toivonut…?

Hänen vanha varmuutensa oli poissa. Silloin lankesi hän polvilleen pöytänsä viereen, väänsi käsiään ja rukoili kovalla ponnistuksella:

— Älä anna, Jumala, totuutesi kylvön menehtyä minun huonouteni vuoksi. Rankaise minua siitä, minkä olen rikkonut, mutta anna minun edelleen tehdä yrttitarhassasi työtä…!

Tuskaisena rukoillessaan tunsi Pietari yhtäkkiä polton helpottavan, — se tunkeutui kuin kuumana virtana ylös pakottavasta rinnasta. Hän avasi suunsa — ja punainen veri roiskahti lattialle, johon hän itsekin vaipui.

Siitä hänen vaimonsa, joka lieden luo kuuli romahduksen, hänet löysi ja nosti vuoteeseen.

XIV. VIHKIPIISPA.

Vanha tuomiorovasti Jaakko Vennä oli jo syksyllä 1525 käynyt sangen huonovoimaiseksi, ja seuraavan vuoden alussa huomasi hänen kotikappalaisensa, joka samalla oli hänen hoitajansa, ukon voimain nopeasti heikkenevän. Olipa hänen pappilassaan jo loppuakin odotettu ja voiteluastia varattu saapuville. Mutta ukko oli sitkeä. Vielä Kynttilämessun jälkeisenä maanantaiaamuna hän vaati, että hänet tavallisuuden mukaan nostettaisiin korkeasta, raskailla verkaverhoilla varustetusta vuoteestaan nojatuoliinsa istumaan.

— Ehkä tänään kuitenkin jäisit vuoteeseen, isä, kehoitteli kappalainen, tuntien sairaan sangen hervottomaksi.

— Ei, ei…, pyyteli vanhus. — Viekää minut pöytäni luo.

— Olet heikko tänään, istunko luonasi?

— Ei, näin on hyvä. Tuokaa vain juomani ja menkää…

Kappalainen työnsi nuoren diakoonin avulla jykeän nojatuolin pöydän luo, jossa lippaat ja kirjat olivat säntillisessä järjestyksessä ja reunimmaisena pieni hopeatiuku. Kappalainen peitti vanhuksen nahkasilla, sovittaen hänen jalkansa jakkaralle, ja diakooni lisäsi halkoja takkaan, sitten he poistuivat. Niin oli tuomiorovastin tahto, ja heille se oli sangen mieluista, sillä jäipä heille vielä aikaa ottaa makeat aamu-unet.

Yksin toimitti vanhus nyt hiljaisen aamuhartautensa ja istui sitten katsellen takassa lepattavia liekkejä, — siihen hän oli tottunut. Ennen hän tuossa tuolissaan pitkinä, yksinäisinä aamuhetkinä vuoroin luki, vuoroin mietti, nyt ei hän jaksanut enää lukea eikä paljon miettiäkään. Silmät painuivat umpeen, hän vaipui horrosuneen; taas silmät aukenivat ja hän näki edessään lepattavain liekkien valaisemat, suuret uunikivet. Niin vaihtuivat alituiseen valveen ja unen hetket ja sekaantuivat toisiinsa. Epämuotoisista uunikivistä kuvastui hänen hämärtyvään näköönsä kasvoja ja kuvioita, jotka muuttuivat unikuvissa liikkuviksi ja toimiviksi henkilöiksi, tuttaviksi hänen pitkän vaelluksensa varrelta.

Siinä liikkui piispoja ja prelaatteja takkatulen häilyvässä valossa. Särmäkäskasvoisella Kurt Bitzillä oli haarniska piispanlevättinsä päällä, ja sitä sota-asua katseli moittien taempaa tuleva, lempeä ja hurskas Maunu-piispa. Rinnakkain astelivat hiljainen, nöyrä Suurpää ja pystyniskainen Paavali Scheel… Mutta miksei Paavalilla ollut hiippaa pääsään…, niin, todella, hänellehän ei se toivonsa ehtinyt koskaan täyttyä… Muita prelaatteja tuli pitkä jono, — itsensäkin näki vanhus siinä tepastavan tervein jaloin ja kumartavan rahvaalle, joka polvistui kahden puolen tietä…

Minne sitä kuljetaan? Tie kiemurtelee mäenrinnettä ylöspäin; siellä kaukana, ylhäällä on valkoinen muuri… Ah, niin, siellähän on korkea, valoisa taivaanportti…, avaimet näkyvätkin Pyhän Pietarin väljän viitan väljästä hihasta. Hän puhuttelee perille saapuneita, kysyy moittivasti Arvid Kurjelta:

— Mikset tule laumasi kanssa, jonka paimeneksi sinut pantiin?

Piispa näyttää itsekin ihmettelevän, ettei lauma ole hänen mukanaan, ja sanoo vihdoin jättäneensä sen pyhimysten paimennettavaksi. Mutta porttimies nuhtelee edelleen:

— Pyhimyksethän ovat jo täällä, väärin teitte, kun lampaanne jätitte. Mutta tuolta ne sentään tulevat…

Hän viittasi vuorelle, ja sieltä tulikin suoraan kallioiden poikki sankka, kirjava parvi kalastajia, talonpoikia, kantajia, naisia, lapsia… Heidän edessään seisoi pitkä, kalpea pappi, joka rohkaisi kiipeäviä ja heille julisti: Autuaat ovat hengellisesti vaivaiset… Niin, oikein, tuolla papillahan on Pietari Särkilahden leveä leuka ja palavat silmät…

Valkohaiveninen pää oli vaipunut rintaa vasten. Taas se nytkähti, kohosi hiljaa ja raukeat silmäluomet avautuivat puoleksi. Kapeasta ikkunasta kajasti aamun harmaja sarastus.

Vanha tuomiorovasti koetti vaivalloisesti kääntää päänsä oveen päin. Tähän aikaan oli hänen veljenpojallaan, Jaakolla, tapana tulla häntä tervehtimään, — missä nyt viipynee…! Ukko olisi tahtonut lähettää Jaakon mukana terveiset Särkilahdelle, häntä olisi pitänyt taistelussaan enemmän tukea…

Sairas katseli pientä hopeatiukua, hänen teki mieli kutsua kotikappalainen luokseen. Laihtunut, kyhmyinen koura liikahti nahkasten välistä, tapaili pöydän kulmaa, mutta ei jaksanutkaan nousta siihen asti… hervahti alas. Tuskainen ilme asettui hetkeksi potilaan kasvoille, mutta pian ne taas rauhoittuivat ja silmät painuivat umpeen. Tuo mies, joka vuoren yli saapuu, hän kyllä johtaa joukkonsa perille, hänessähän on uskon voima…

Väsynyt pää painui taas verkalleen rintaa vastaan, takkatulen laskeutuessa hiilokselle.

* * * * *

Tuomiorovastin pappilan viereisessä talossa, suuressa kivisaunassa, jota kiukaan kulmalta valaisi hylkeenrasvalta käryävä lamppu, makasi samana aamuna lauteilla karvainen, laihaluinen, mustapintainen mies, joka ähki ja mörisi löylyn kuumuudessa. Hän taputti veltosti vastallaan pulleaa vatsaansa, ja vieressään oli hänellä kaksikorvainen olutkippo, johon hän, kohottautuen istumaan, tuon tuostakin upotti harmahtavan, pörröisen päänsä. Sillävälin hän yhtenään puhui ja pörisi omituisella saksan ja tanskan sekaisella kielellä:

— Tiedätkö, nuori mies, miten helvetin tuli on käsitettävä, nimittäin miksi se ei koskaan pala loppuun? Siksi varmaankin, että siellä on jotakin märkää kuumuutta niinkuin täällä teidän saunassanne, — tämä on ilmeisesti esimakua!

— Mutta muista, että siellä perillä sinulla ei ole olutkippoa vieressäsi, vastasi ylempänä lauteilla loikova nuorempi mies.

— Ei, kuiviltaan saa siellä kyllä höyrytä päästä maallisten juomaöiden huuru. Mutta eipä hätääkään, jos ei se tämän pahempaa ole, ihanasti sulattaa tuo valkea löyly kankeita jäseniä. Helvetin poltto ja enkelien viileä ilo ovat ehkä todella yhtä lähekkäin kuin täällä teidän jäämaassanne pakkanen ja saunan helle. Tähänpä voisin suloisesti nukahtaa, ja sinä saisit kirjoittaa lauteen reunaan: Reqviescat in pace! Levätköön rauhassa!

— Kunhan ei tulisi siihen piirtokirjoitukseen "in pice" — levätköön piessä —, niinkuin kirjoitettiin erään toisen juoppopiispan haudalle.

Tämä nuorempi mies oli Jaakko Vennä, joka nyt saunassa selvittelihe yöjuominkien jäljestä, — siksipä hän ei ollutkaan joutunut setänsä luo. Hänen toverinsa, tuo karvainen otus, joka piti puhetta helvetin hehkusta, oli Turkuun äsken saapunut vihkipiispa Vincentius Cadensis. Hänellä oli näet nimihiippakuntanaan Cadizin kaupunki Espanjassa; mutta kun tämä kaupunki, niinkuin suuri osa Espanjaa, oli muhamettilaisten, maurien, hallussa, ei hänen ollut sinne hiippakuntaansa menemistä. Vuosikausia oli hän senvuoksi kulkenut ympäri Euroopan palkkapiispana, hätävarana, pysähtyen maahan ja kaupunkiin, missä vain milloinkin tilapäisesti paavin vahvistamasta piispasta oli puute. Tanskasta oli hänet siten pari vuotta sitten kutsuttu Upsalaan, jossa uusi arkkipiispa Johannes Magni oli vailla paavin hyväksymistä. Sieltä taas oli hän nyt talvikelillä tullut Ahvenanmeren yli Suomeen, jossa ei ollut Arvid Kurjen kuolemasta asti ollut vihittyä piispaa ja jossa senvuoksi lukuisat papit, kirkonkellot ja alttarit vihkimistä odottivat. Niin oli etelän poika kulkeutunut aina Suomen lumimaille asti.

Mutta hän oli tottunut viihtymään missä uusissa oloissa tahansa. Nytkin hän oli, tehtyään ensimmäisen virkamatkansa Satakuntaan, jo Turussa saanut tuttavia, — kynttilänmessu oli remuavasti vietetty paastoviikosta huolimatta. Näiden pitojen seurausta oli nyt tämä höyryytys Turun kivisaunassa, joka sijaitsi tuomiokirkon luona ja pääasiallisesti olikin olemassa hengenmiesten tarpeita varten.

— Kuinka pääsit lähtemään tänne Upsalasta, eihän arkkipiispaa vieläkään ole vahvistettu? kysyi Jaakko, laskeutuen lattialle heittämään lisää löylyä. — Vai joko sinuun siellä kyllästyivät?

— Upsalastako puhut, mörisi römeä-ääninen espanjalainen. — Enhän tule Upsalasta, vaan Tukholmasta, taikka tarkemmin sanoen sikäläisten harmaaveljesten luostarista, jonka Kustaa kuningas on muuttanut tyrmäksi hienompia vankejaan varten. Siellä olisin ehkä vieläkin, ellei minua teidän ystävällisen kutsunne johdosta olisi lähetetty tähän karkoitusmaahan.

— Vai tyrmästä tulet! Jouduitko sinne siivottoman elämäsi vuoksi vaiko muista syistä?

Jaakko maisteri ei juuri millään kunnioittavalla tavalla puhutellut tätä piispallista esimiestään, — samaan tyyliin häntä yleensäkin kohdeltiin. Eihän Vincentiuksella katsottu mitään piispan arvoa taikka valtaa olevankaan, hiippakunnan hoitoon hänelle ei myönnetty mitään osallisuutta, olihan hän vain tuollainen tilauksesta kuljeskeleva toimitusmies, joka matkusteli missä milloinkin paavilta kerran saamansa piispanarvon varassa, juopotteli ja retusteli. Eikä vihkipiispa pitänyt pahana, että häntä noin tuttavallisesti kohdeltiin, hän oli siihen tottunut. Nytkin hän suuttumatta Jaakolle vastasi:

— Ei kuulunut se ankara herra minuun oikein luottaneen, vaikken pyrkinytkään paljon sekaantumaan hänen mullisteluihinsa. No niin, preastat tacere, parempi on olla puhumatta mitään, ettei tässä puhuisi päätään puhki. Eikä siellä muuten enää arkkipiispakaan liene Upsalassa. Hänen korkea-arvoisuutensa taitaa nyt lepäillä samassa luostarikopissa, missä minä äsken.

— Eikö kuningas luota arkkipiispaankaan, ihmetteli Jaakko.

— Johannes-parka on pulassa, selitti vihkipiispa. — Toisella puolella on Hannu Braskin paavillinen ruoska, toisella kuninkaan ja hänen luterilaisen kanslerinsa pihdit. Hän kai ei ollut kyllin altis luovuttamaan kuninkaalle kirkkojen omaisuutta eikä… Mutta johan sen sanoin: Suu poikki! — nyt siihen tulpan pistän!

Hän upotti taas harmajan päänsä oluthaarikkaan ja rupesi sitten, vetäytyen selälleen olkipahnoille, ääneensä laulaa jollottamaan latinalaista juomalaulua:

    Convivari
    Non tristari
    Judet lex in saeculo.
    Consolari
    Incundari
    Mandat Baccus po-pu-lo!

Jaakko istui lauteenreunalla vasta sylissään ja heilutti miettiväisenä jalkojaan. Hän oli heittäytynyt vihkipiispan erikoistuttavaksi tutkiakseen, mikäli ja milloin tämä aikoo ryhtyä toimiin luterilaista liikettä vastaan. Mutta näistä asioista ei ollut vielä tullut ollenkaan puhetta. Jaakko ymmärsi, ettei vieras vielä tuntenut uuden "hiippakaupunkinsa" oloja eikä henkilöitä, ja siksipä hän, aina valtioviisaana, ei tahtonut olla viimeinen vierasta puhuttelemassa.

— Joko nyt, ensi matkan tehtyäsi, rupeat täällä Turussa puhdasta tekemään? kyseli Jaakko rauhallisesti.

— Mitä puhdasta? — Ukko ei heti älynnytkään sitä kysymystä.

— Simallehan on tehtäväksi annettu puhdistaa kirkkomme kerettiläisistä aineksista, kuten sanotaan, eikö niin?

— Ah, sinä tarkoitat tuota mestari Peder… Sarkofaagia, taikka mikä hänen nimensä oli. Ei, poikani, siihen riitaan en näppiäni pistä — ehei!

— Kuinka et? oudosteli Jaakko. — Eikö electus Erik Sveninpoika ole sinulle puhunut…?

— On puhunut, hän ja muut. Mutta isä Vincentius on kaikessa juoppoudessaan viisas ja varova mies, hän ei lähde suotta pakotta uudelleen tyrmään, jossa ei anneta olutta eikä viiniä. Katsos Jacobus, ne Lutherin pojat, ne ovat nyt Ruotsissa kuninkaan lellipoikia, oikeita ruunun nasiireja, ei niiltä enää niinkään virkoja viedä kuin te täällä luulette.

Espanjalainen vihelsi tuokion äskeistä laulunsäveltään ja jatkoi sitten:

— Hoitakoon electus muuten nuo opinasiat miten voi, ne eivät kuulu minulle.

— Kumpi teistä nyt on siis oikea piispa? uteli Jaakko, joka jo rupesi arvaamaan vieraansa vaarattomaksi.

— Minä tietysti, joka olen vihitty ja voin vihkiä muitakin.

— Mutta jolla ei ole tuolia kapitulissa, — vallaton piispa…!

— Enpä valtaa janoakaan, naureskeli Vincentius. — Minulle kuuluvat vain kirkot ja kellot ja alttarikalkit, ja teinit vihin papeiksi, kun he tarjoavat minulle hyvän teinikannun. Mutta mikäs valta se on vaalipiispallakaan? Hän ei saa enää nimittää tuomioherroja eikä kantaa piispankymmenyksiä, — ne kantaa kuninkaan vouti…

— Toinen teistä on siis vaalipiispa, toinen vihkipiispa, ja yhtä pätemättömät molemmat?

— Jokseenkin niin, vastaili Vincentius harvakseen. — Tiedätkö, kuka nyt on oikeastaan paavina?

— Tietysti Benedictus…

— Ei, poikani, ei ainakaan täällä pohjolassa. Mutta enpä sano hänen nimeään, suu tukkoon —! Ukko otti taas kulauksen haarikasta, mutta viskasi sitten kipon inholla luotaan. — Hyi, tuo on jo aivan ummehtunutta, lämmintä lirua. Huudapas akka tuomaan meille raitista olutta, huuda sinä, joka tämän maan kummallista kieltä taidat!

Jaakko kutsui saunottajan ja heitti samalla haarikasta tähteet kiukaalle, josta lemahti sakea, väkevä, huumaava olutlöyly. Mutta kun ovi aukeni, kuului sen löylyn läpi etuhuoneesta ääniä ja hämmästyneitä huudahduksia. Jaakko kysyi levottomana sauna-akalta:

— Ketä siellä haetaan?

— Maisteria haetaan naapuritaloon. Kertovat, että tuomiorovasti on kuollut…

Jaakko laski täytetyn sarkan rallille ja seisoi siinä alastomana hetkisen, terävästi tuijottaen sanantuojaan. Hänen eteensä välähti kaksi kysymystä, jotka tuossa tuokiossa karkoittivat humalat hänen päästään: Setä kuollut — miten on hän tehnyt testamenttinsa, onko hän jättänyt kasvatilleen riittävästi varoja kärttäväin velkojain tyydyttämiseksi? Ja toiseksi: kenestä tulee seuraaja, pääseekö Hannus Pietarinpoika nyt lisävallalla vastustajiaan ruhjomaan…?

Tuokion seisoi noiden huolien kietoma mestari siinä löylyn keskellä kuin patsas. Sitten hän syöksähti etuhuoneeseen pukeutumaan, vastaamatta mitään olutsarkkaa vaativalle vihkipiispalle, joka turhaan lauteilla sadatteli saksaksi, tanskaksi ja latinaksi kysellen, mitä ihmettä on tapahtunut.

Vihdoin kömpi vihkipiispa lauteilta alas ja lähti vaatteitaan hakemaan, mutta hänen toverinsa oli silloin jo hänet jättänyt. Päästyään lopultakin kapakkatahroista kiiltävään piispalliseen pukuunsa ja jouduttuaan kadulle näki hän tuomiorovastin portilla suuren ihmisjoukon, jonka välitse saattue päänsä peittäneitä munkkeja, palavat kynttilät kädessään, juuri astui pappilaan, ilmeisesti ruumiin valvontaa ja sielumessua pitämään. Ja tapulista soivat kuolinkellot.

Oli pakkaspäivä. Kadulla kohosivat korkeat kinokset, joiden välissä kulki syvälle painunut ajotie. Isä Vincentius kiirehti punakkana, horjuvin askelin kapeaa, liukasta tietä, ehättääkseen taloon painuvaan munkkisaattueeseen. Mutta tiellä töllistelevää väkeä sivuuttaessaan astui hän harhaan ja hulahti syvään kinokseen. Hätääntyneenä hän sieltä kompuroi ylös, pääsi tielle, horjahti ja upposi toiselle puolelle. Portille kokoontunut kansa katseli tuota kompastelevaa kulkua ja joukossa kyseltiin:

— Kuka se tuo on, nähkääs, risti on rinnalla!

— Sehän onkin uusi vihkipiispa, joka on tuotettu tänne Särkilahtea tuomitsemaan.

— Vai oikein paavin edustaja, — mutta ei ole mies nyt veden jäljiltä.

— Ei, matalalle on mennyt se paavin mahti!

Ymmärtämättä ympäröivien pilkallisia puheita kahlasi piispa portille, joutuakseen hänkin suruhuoneeseen. Sinne riensi näet nyt muitakin prelaatteja keskenään päivitellen, että tuomiorovasti oli kuollut ehtimättä saada viimeistä voitelusta.

* * * * *

Maanantai-aamuna oli vanha tuomiorovasti kuollut yksinäiseen lepotuoliinsa, tiistaina hänet juhlallisesti haudattiin tuomiokirkon pääkuorin juurelle, ja jo keskiviikkona kiirehti kapituli viikkokokouksessaan valitsemaan hänelle seuraajan.

Tällainen vaalin kiirehtiminen oli hyvin harvinaista. Mutta siihen oli tällä kertaa omat syynsä. Tuomiokapitulin enemmistö tahtoi saada tuon hiippakuntansa ensimmäisen prelaatinpaikan täytetyksi, ennenkuin siihen ehtisi mitään väliin ja nimenomaan ennenkuin kuningas, joka oli ruvennut kirkon esipappeja ominvalloin nimittämään, pääsisi asiaan puuttumaan. Ja tuo enemmistö oli jo kauan sitten selvillä siitä, kenestä oli tehtävä hiippakunnan tuomiorovasti: tarmokas ja valpas paavillisuuden edustaja, arkkiteini Johannes Pietarinpoika, mestari Hannus, oli siihen virkaan saatava. Tämä tulos oli viipymättä pantava lukkoon, siksi juoksi näinä päivinä herra Gasparus yhden kanungin luota toisen luo vaalia valmistellen.

Eikä ollutkaan hänellä enää huolta kuin yhdestä asiasta: Siitä, vaatisiko kapitulissa joku vaalin lykättäväksi, kunnes kuninkaalle olisi ilmoitus tehty kuolintapauksesta ja hänen mieltään kysytty seuraajasta, kuten hän nimenomaan oli käskenyt. Pelättiin kapitulin luterilaisten kanunkien tähän keinoon ryhtyvän, tehdäkseen tyhjäksi sisukkaimman vastustajansa vaalin.

Turvautuuko Särkilahden joukko nyt kuninkaan apuun? Siitä kirkollisissa piireissä näinä päivinä paljon väiteltiin ja vaalipäivänä iltapuolella oli "Saksan maisterien" ryhmäkunta kokoontunut Pyhän Ursulan kiltaan torin laitaan tuon jännittävän kapitulinkokouksen tulosta odottamaan. Tällainen ryhmäkunta oli näet jo syntynyt Turussa tuomiokirkon pappien ja heidän seurapiirinsä joukossa niistä aineksista, jotka Särkilahden puheille enimmän olivat korvansa kallistaneet. Olipa se aivan viime aikoina ruvennut ihan julkisestikin esiintymään. Ruotsista oli näet tullut viestejä, että siellä ei enää ollut vaarallista kuulua äsken vielä niin vainottuun "luterilaiseen kerettiläiskuntaan", se kun yhä ilmeisemmin nautti kuninkaan suosiota. Uuden lahkon merkitys ja voima kasvoi kasvamistaan, ja monet Turunkin papit, jotka ennen olivat salaa lueskelleet Martti-tohtorin kirjoja, saapuivat nyt iltaisin arkailematta Pyhän Ursulan kiltaan keskenään keskustelemaan noista opinkysymyksistä. Tästä porvarillisesta kiltasta oli näet tullut heidän tyyssijansa, jotavastoin kirkon korkeampain, paavinmielisten mahtimiesten kokouspaikkana oli kirkkokorttelissa sijaitseva Kolmen kuninkaan kilta.

* * * * *

Suuren, holvatun kellarin peräseinän peittivät päällekkäin pinotut oluttynnyrit, joista pyylevä saksalainen laski tinaisiin kannuihin vaahtoavaa juomaansa. Huone oli nyt talvella kylmä ja kostea, mutta suuressa, avonaisessa takassa paloi ikuinen tervastuli, joka lämmitti ja samalla valaisi mustuneen kapakkapöydän ympärillä istuvia vieraita.

Pappien parvi istui pöydän perimmäisessä päässä, hiljakseen neuvotellen vaalitulosta vartoillessaan. Vihdoin saapuivat siihen jännityksellä odotetut, vaalista palaavat kanungit, Jaakko Vennä ja vanha, lihavahko Antti Jaakonpoika Finno, joka hänkin nyt äsken julkisesti oli liittynyt opinpuhdistajain riveihin. Jaakko poisti heti odottavain katseista kysyvän jännityksen, huudahtaessaan jo ovelta: — Hannus-mestari on valittu!

Hengästyneinä istahtivat vastasaapuneet pöytään, jossa toiset heiltä kilvan utelivat tärkeimpiä tietoja:

— Kuinka niin pääsi käymään?

— Eikö vaadittu lykkäystä? Äänestettiinkö?

Jaakko-maisteri sammutteli ensin oluella tulistunutta mieltään ja suurinta janoaan sekä vastasi sitten vasta vaahto huulillaan:

— Yksimielisesti valittiin! Se oli Pietari Särkilahden syy, yksinomaan hänen!

Pöydän ympärillä istuvain katseet osoittivat, että he eivät tätä ymmärtäneet. Miten olivat tuli ja vesi voineet sulautua yhteen!

— Äänestikö hänkin Hannusta? kysyivät he.

— Te ette sitä usko — äänesti! vakuutti Jaakko läimäyttäen kiinni tyhjentyneen tinakannunsa kannen.

— Äänesti leppymätöntä vihamiestään, joka tahtoo hänet syöstä kirkon pannaan?

— Samaa miestä, olenpa suuttumuksesta haljeta, valitti Jaakko, ojentaen särkkänsä isännälle täytettäväksi. — Malttakaahan kun kerron!

Uutta virkistystä saatuaan kävi kiihtynyt kanunki kertomaan kokouksen menosta. Heti kun siellä vaalipiispa oli ehdottanut, että käytäisiin tuomiorovastia valitsemaan, oli hän, Jaakko, kysynyt, eikö asiasta ole ilmoitettava kuninkaalle. Siihen vastasi uusi dekaanus, Pietari Ragvaldinpoika, että ehditäänhän ilmoittaa vaalin tapahduttuakin ja että on koetettava säilyttää kapitulin vaalioikeus loukkaamattomana. Silloin sai sananvuoron Pietari Särkilahti ja kaikkien ihmeeksi hän lausui: En halua minäkään vedottavan kirkon asioissa maalliseen hallitukseen…

— Sillä se olikin jo asia ratkaistu, jatkoi Jaakko. — Mitäpä me muut siihen enää mahdoimme, vaali toimitettiin, tuloshan oli selvä.

Neuvottomina puistelivat pöytäkunnan miehet päätään, kysellen kuiskaten, mikä meni Pietariin, oliko hän ruvennut arkailemaan.

— En tiedä, vastaili Jaakko. — Hän on omituisesti muuttunut viimekesäisen tautinsa jälkeen, on ikäänkuin lamautunut…

Mutta joku nuoremmista papeista vastasi vahvalla innostuksella:

— Ei hän arkaile. Pelottomasti taistelee Pietari yhä saarnoissaan puhtaan opin puolesta. Muistatteko, miten hän syksyllä ajoi sanansa voimalla koko kaupungista pois saksalaisen anekauppiaan, sen, joka kirkonmäellä muutteli syntejä rahaksi muka Rooman Pietarinkirkon rakennuksen hyväksi.

— Muistammehan sen ja hänen monet muut saarnansa, myönsi Jaakko. —
Mutta tämä oli tuhma päähänpisto!

— Eikö hän edes neuvotellut kenenkään kanssa?

— Ei hän koskaan neuvottele, murahti Jaakko vallan loukkautuneena.
— Hän oleskelee paljon yksin ja keskustelee enimmäkseen vain Mikael
Karpalaisen kanssa, jota hän aina saattelee koulusta luostariin…

— Niin, Mikkohan on nyt hänen apulaisensa, kummasteli vanha Anttikin. — Kuinka se on selitettävä, Pietari ryntää munkkilaitosta vastaan ja Mikkohan oli ennen paavillisten ylpeys ja toivo.

— Toivonaan he häntä vieläkin pitävät, mutta hän on nyt selvästi
Pietarin vaikutuksen alainen.

— Niinkuin me olemme kaikki, myönsi eräs nuoremmista papeista puoleksi ihaillen, puoleksi katuen. — Hän leimahtaa ja voittaa, mutta on sitten taas kuin lukossa!

Näin kävi keskustelu kellarin perällä tuossa kirkollisessa seurassa, joka nyt masentuneena istui ihmetellen päivän noloa tulosta. Vanha tuomiorovasti oli ollut opinuudistukselle suosiollinen, uusi oli tekevä kaikkensa sen kitkemiseksi, sen kaikki älysivät. Ja siksi he huolella ajattelivat tulevaisuutta.

Mieliala oli matala. Rinnassakin tuntui kolkolta. Aina kun ovi aukeni, tulvahti pakkasilma paksuna huuruna sisään, jäähdyttäen kivisen huoneen. Mutta yhtäkkiä ilmestyi pakkashuurun keskestä kellarin perälle — Pietari Särkilahti itse. Hän saapui Sillan kanssa ulkoa pakkasen puremana, reippaana ja nuorteana, eikä siitä kärsivästä piirteestä, mikä hänen sairaudestaan asti usein oli hänen kasvoillaan nähty, nyt ollut merkkiäkään. Suoraan hän astui tuttavainsa pöytään, heitti turkkinsa auki, haki tynnyrimieheltä olutta ja lausui iloisena Jaakkoa tervehtien:

— Joko perintökannuja juodaan, Jaakko? Ei taida meiltä nyt olut äkkiä loppuakaan, sillä setäsi oli rikas!

Jaakko-maisterin suu kääntyi katkeraan irveen. Tosin ei vanhan Vennän testamenttia vielä oltu avattu, mutta hän aavisti pahaa ja vastasi sangen happamasti:

— Vanhan rovastin varoja ovat piispat ja prelaatit olleet jakamassa, he kyllä ovat niille reijät löytäneet. Ei, Pietari, nyt juomme täällä tietysti uuden rovastin maljat, niinkuin Kolmen kuninkaan killassakin kai tänä iltana juodaan.

— Sehän onkin kaunista sopua — salutem! — Pietari oivalsi hyvin, mihin tähdättiin, ja hänen leveä suunsa vetäytyi hymyyn. Mutta Jaakko jatkoi:

— Kaunista se on. Ja viikon perästä juomme uuden arkkiteinin, mestari Gasparuksen maljan, — me tietysti äänestämme häntäkin!

— Mahdollisesti…

— Sitten on taas Suomen paavillinen kirkko ehyt ja luja. Edesmenneenä asiana ehkä joskus kerrotaan, että täällä kyllä muutamat huimapäät yrittivät levittää luterilaista kerettiläisyyttä, mutta he toki ajoissa huomasivat erehdyksensä…

Jaakko puristi kouransa kovasti umpeen ja avasi sen sitten, siroittaen tyhjää maahan, — merkiksi, kuinka tyhjiin uskonpuhdistuksen kylvö tulisi raukeamaan. Toiset nyökäyttivät hänelle hyväksyen päätään. Katkerasta äänen sävystä ja miesten kalseista katseista oivalsi Pietari nyt selvästi, mitä pöytäkunnassa oli hänen saapuessaan puhuttu, ja hän kävi vakavaksi. Tuo hänen joukkoonsa äsken liittynyt, vanha, rehellinen Antti Finnokin virkkoi suoraan:

— Niin, etköhän Pietari tänään unhottanut, miten ratkaisevasti hierarkinen hallinto voi vaikuttaa opinpuhdistukseen, sitä miesten mukaan joko edistäen tai taannuttaen. Hannus Pietarinpoika tahtoo nujertaa meidät, sen tiedät, ja tuomiorovastina on hänellä siihen sitä enemmän valtaa, kuta hatarampi piispanvalta on…

Pietari tuijotti kivipermantoon ja kysyi päätään korottamatta:

— Kenen olisitte tahtoneet valita tuomiorovastiksi?

— Sinut, vastasivat äänet pöydän eri kulmilta.

— Minut, huudahti Pietari, kohauttaen vallan säikähtyneenä päänsä, mutta hän löi sitten heti asian leikiksi: — Miehen, jolta ehkä huomenna papintakki riisutaan!

— Juuri siksi, huudahtivat hänen nuoret ystävänsä innoissaan. Mutta
Jaakko virkkoi, kääntyen taas tuttavallisemmin Pietariin päin:

— Eikä sitä sinulta riisutakaan. Uusi vihkipiispa ei olekaan niin intohimoinen kuin nämä täkäläiset, jotka ovat paavillisempia kuin itse paavi. Hän on sovinnon mies.

— Niin näkyy olevan…

Piispa Vincentius astui näet juuri sillä hetkellä linnanpapin seurassa pakkasesta sisään. Hän kumarsi madonnankuvan edessä ja asteli sitten, kohmettuneita käsiään hieroen, varovasti ja arvokkaasti takan luo. Mutta toinen jalka ei häntä oikein totellut, se löi linttaan, ja piispa tuli siten tehneeksi hieman aaltoilevia liikkeitä. Tosiaankin oli hän harmittoman juopporatin näköinen, — kaikki myhähtivät Pietarin huomautukselle. Mutta tämä jatkoi:

— Vai minusta tuomiorovasti ja sinusta Jaakko tietysti sitten arkkiteini, — oikeinhan me päästäisiin lihapatain ääreen! Minä hoitaisin terveyttäni ja sinä juopottelisit vihkipiispan kanssa, ja te muut kilpailisitte jäljelläolevista parhaista palkkapitäjistä, — Lutheruksen uskonpuhdistus olisi noin vain kädenkäänteessä toteutettu isänmaassamme!

— Meillä olisi silloin kokonaan toinen vaikutus, oikaisi Jaakko.

— Prelaattiviittain vaikutus! — Pietari joi kannunsa pohjaan ja nojautui taapäin seinää vastaan. — Istuisimme viroissamme kuninkaan armosta, hänen suosioonsahan nytkin olisi ollut vedottava. Hän meille määräisi, mitä uskon asioita saisimme kansalle opettaa, mitä ei, ja me olisimme hänestä riippuvaisempia kuin katooliset papit paavistaan.

— Eihän Kustaa kuningas ole pyrkinyt opinasioista määräilemään, intti Antti Finno.

— Ei, mutta hän omaksuu uskonpuhdistuksesta vain sen, mikä on hänen maalliselle vallalleen sopivaa. Ja ihmisten sydämet jäävät kylmiksi.

Pöytäkunta istui ääneti ystäväänsä täysin ymmärtämättä, ja Jaakko virkkoi hetken kuluttua:

— Puhut tänään, Pietari, samaan tyyliin kuin Gasparus. Mitenpä aatteemme vilustuisi siitä, jos opinpuhdistus maallisen vallan turvin vaikkapa nopeamminkin toteutettaisiin?

Mutta nyt Pietari jo puhui lämmöllä:

— Se voi toteutua ulkonaisena kuorena, jommoisena paavinusko vuosisatoja on verhonnut ihmisten sydämet, joiden pohjalla yhä asuu pakanuus. Virallisesti voidaan luterilaisuus julistaa voimaan vaikkapa huomenna; kirkonmenot muutetaan ja me paapatamme saarnat ulkolukuna niinkuin nyt pyhäintarut. Mutta siitä puuttuu jotakin.

— Mitä?

— Elävä kristinusko, sille emme ole tuossa kiireessä ehtineet sydämiä muokata. Jumalan sana kaikuu edelleen kylmänä kylmissä kirkoissa pääsemättä kansaa lämmittämään. — Ei, ystäväni, meidän täytyy tehdä paljon, paljon enemmän raivaustyötä, kyntää paljon syvemmältä, siinä juuri on Martti-tohtorin opin ydin. Meidän täytyy opettaa siksi, kunnes meidät ymmärretään, — vain siten voimme luoda paavista ja ruhtinaista riippumattoman, luterilaisen kirkon Suomeen. Mutta tässä työssä ovat meillä myrkyksi prelaatinpalkat, jotka meistä hengen kuolettavat ja himmentävät taistelumme tarkoituksen!

Pöytäkunta oli vaiennut. Vieläkään eivät kaikki käsittäneet Pietarin pelkoa maallista valtaa kohtaan, ja monen papin salaista ylenemisunelmaa oli hän sanoillaan iskenyt. Mutta he oivalsivat sentään hänen tarkoitusperänsä puhtaiksi ja tunsivat vaistomaisesti, että hän käsitti uskonpuhdistuksen tehtävän syvemmin ja vakavammin kuin he muut. Siksi ei kukaan enää häntä vastaan väittänyt.

Näin syntyneen äänettömyyden vallitessa nousi uunin luota hiiloksen ja viinin taas lämmittämä vihkipiispa, kädessään tuoksahtava maustejuomamalja, ja astui kellarin perälle Saksan maisterien pöydänpäähän. Pietarin viime lauseet olivat kajahtaneet yli koko kellarin, vaimentaen porvarienkin porinan, ja vihkipiispakin oli hänen ääntään kuunnellut, vaikkei tietysti hänen suomalaisista lauseistaan mitään ymmärtänyt. Mutta hän oli linnanpapilta kuullut, kuka oli tuo lujaleukainen, leimusilmäinen kanunki ja mitä pappien keskustelu koski. Hän tahtoi nyt tehdä tuttavuutta Pietarin kanssa ja rupesi latinaksi sopertamaan:

— Tämäkö siis on se kuuluisa kirkonrynnistäjä, terve! Sinähän et ole ainoastaan voiman mies, vaan myöskin järjen mies! Juuri niin, miksi pitäisi kirkon kulkea yhdestä Baabelilaisesta vankeudesta toiseen, — näetkös, minäkin olen lukenut Lutherin kirjoja. Ja sinutko minun olisi pitänyt julistaa pannaan, — ehei! Meistä tulee hyvät ystävät, meistä kaikista, elämme täällä sulassa sovussa keskenämme… ja kuninkaan kanssa…, ja paavin kanssa — eikös niin!

Vihkipiispan puhuessa oli Pietari noussut, pieni väsymyksen piirre kasvoillaan. Häntä suretti, etteivät hänen ystävänsä olleet häntä täysin ymmärtäneet, ja tuo juoppo piispa häntä iletti. Karvalakin painoi hän syvemmäs korvilleen, sitoi turkiskauhtanansa vyöllään tiukasti ohkasille uumenilleen ja virkkoi lähtiessään:

— Juuri tuollaiseen tahraan vie hengetön kirkko ja nautinnonhimo, — katsokaas siinä prelaattia, piispaa paavin voitelemaa, piispaa kuninkaan armosta! Ei, pojat, olkoot juopot, ahmarit ja aasit ristirintaisia prelaatteja, kunnes ne kansan varttuva uskonelämä lakaisee pois, me sitävastoin herätelkäämme tuota vielä umpiunessa nukkuvaa kansaamme. Terve!

Pietari läksi. Vihkipiispa, joka ei nytkään ymmärtänyt poistuvan suomalaista puhetta, seisoi kotvan mykistyneenä äänettömäksi jääneen pöytäkunnan kupeilla ja kysyi sitten:

— Mitä hän sanoi?

— Hän sanoi, että sinä olet aasi, vastasi Jaakko hiukan kärsimättömänä.

— Niin, asinus, sen ainoan sanan olin ymmärtävinäni. No, siitä ei vihoja. Mutta hän on tuima herra, tuo teidän johtajanne, hän kohtelee teitä kuin teinejään. Per Bacho! — ankarampi kuin paavi. Ehkä on hän erehtymätönkin!

Pöytäseurasta ei kukaan enää vastannut vihkipiispalle, joka pian hoipertelikin takaisin linnanpapin luo. Vasta hetken kuluttua katkaisi Silta äänettömyyden, virkkaen suomeksi tovereilleen:

— Erehtyy kyllä Pietarikin, taistelee paljon, enemmän kuin me. Mutta hänen pohjansa on luja. Hänen uskonsa on hänen voimansa.

Toverukset nyökäyttivät hyväksyvästi päätään. He eivät käsittäneet itsekään, miksi he sen tekivät: Äskenhän he vielä kaikki olivat selvillä siitä, että Pietari Särkilahti oli pahasti erehtynyt, eikä hän sanoillaan ollut saanut heitä täysin vakuutetuiksi tapahtuneen vaalin tarpeellisuudesta. Mutta sittenkin he itsekseen tunnustivat, että hänen kantansa oli oikein ja johdonmukaisin.

XV. VANHA SÄRKYY, UUTTA LUODAAN.

Pyhän Lauritsan kirkkoherra, yksivakainen ja säntillinen Pietari Silta, käveli eräänä kesäisenä päivänä tavattoman totisen näköisenä Aningaisten puoleista rantatietä linnaan päin. Mitään asiata ei hänellä sinne ollut, hän käveli vain kävelläkseen, sillä hän oli taas tietämättään, tahtomattaan ja kaikesta varovaisuudestaan huolimatta joutunut vaikeaan ristiriitaan. Hänen olisi nyt pitänyt tehdä jokin ratkaisu, mutta se oli hänelle, joka aina empi ja epäili, suorastaan mahdotonta. Olihan hän elämässään tällaisia ristiriitoja aina koettanut välttää, — ja kumminkin hän nyt oli auttamattomasti umpikujassa!

Sitä mielessään vaikerrellen pysähtyi hän, ahdetta kappaleen käveltyään, katsomaan, kuinka siinä rantaniitylle pystytetyillä veistämötelineillä rakennettiin suurta, korkeaa laivaa. Hänen huomionsa kiintyi tuohon laivantekoon, ja viihdyttääkseen ajatuksiaan laskeutui hän rakennuspaikalle kysellen työnjohtajalta, kenelle tätä komeata laivaa nyt teetetään.

— Piispalle, — nimittäin vaalipiispalle, tietysti. Selvyyden vuoksi piti näin erotella piispat toisistaan, ja se tapahtui aina pienin ivansekaisin hymyin.

— Vai teettää hiljainen Erik Sveninpoika itselleen oman laivan, virkkoi Silta hämmästellen.

— Ei hän sitä itselleen teetä, vaan Ruotsiin vietäväksi. Se on lahjalaiva kuninkaalle.

— So, so…

Suomen ankaranpaavillinen piispa tuntee siis hänkin — tuumi Silta edelleen kävellessään — riippuvaisuutensa paavinvastaisesta kuninkaasta niin suureksi, että katsoo asiakseen pidellä häntä mielinkielin. Johan tuollaiseen lahjaan hupenee melkoinen osa piispa-raukan pieniksi supistuneista tuloista. Sinne meni sekin piispallinen mahtavuus! Mutta nämä mietelmät, joihin Silta koetti takertua, hälvenivät pian hänen omien, yhäti jäytäväin huoltensa tieltä. Pula olisi selvitettävä, ratkaisuun pitäisi päästä jo tänään, — mutta miten? Helteistä, pehmythiekkaista tietä poikiessaan muisteli maisteri vielä kertaan, miten se kaikki oli tapahtunut…, päässyt tapahtumaan.

Tapahtuman juuret upposivat niihin päiviin asti, jolloin hän yhdessä Pietari Särkilahden ja Mikael Karpalaisen kanssa oli palannut kovaonniselta Pohjanmaanmatkalta juuttien ryöstämään, osaksi poltettuun ja miltei autioon Turkuun, missä he silloin vointinsa mukaan koettivat autella jäljellejääneitä hävityksenuhreja. Hökkelökylässä Hämeentien varrella näki Silta eräänä päivänä parin saksalaisen palkkasoturin hätyyttelevän noin nelitoistavuotiasta tyttölasta, — hän pelasti silloin papillisella arvokkuudellaan lapsen heidän käsistään ja tämä oli hänestä kunniakas teko. Tyttö oli orpo, äiti jo ennen kuollut ja isä nyt kadonnut hävityksen mylläkkään. Haettiin silloin orvolle edes jotakin omaista, ja vihdoin löytyikin muutamasta Puolalanmäen mökistä täti, Matti Kaukalonpojan leski, joka joskin vastahakoisesti otti tytön hoitoonsa.

Tätä myöten oli kaikki hyvin, tyhmyys oli vain se, että Silta sitten aika-ajoin kävi holhokkiansa katsomassa, — se täti kun oli orvolle vähän tylykin, — kävi ja vei sinne köyhään mökkiin milloin voivakkasen, milloin jauhokarpion. Siitä kasvoi tapa…, eikä siinä vielä mitään pahaa ollut; mutta annapas ollakaan: vuodet kuluivat, tyttö kasvoi neitoseksi, ja yhtäkkiä huomasi Silta tyttöön liiankin kiintyneensä, — hän, joka sellaista meltomielisyyttä aina oli ivannut!

Juuri näihin aikoihin kävi Silta Pyhän Olavin luostarissa sen priorin luona itsensä ripittämässä, ja sieltä hän palasi lujin päätöksin olla koskaan enää Puolalanmäelle menemättä. Silta oli, niin altis Lutherin uudistusten mies kuin hän olikin, kätkenyt sydämessään muutamia katoolisia käsitteitä. Hän oli siten, säilyttääkseen sielun rauhansa, tahtonut elää puhdasta naimattoman papin elämätä, eikä se vaikeata ollutkaan hänelle, joka oli erakko ja intohimoton luonteeltaan. Poissa hän nyt pysyi Puolalanmäeltä. Mutta — kukas tuota olisi osannut varoa! — eräänä päivänä saapui neito, Elsa, itse Pyhän Lauritsan pappilaan, saapui ujona ja arkana kysymään, oliko hänen hyväntekijänsä sairastunut vaiko suuttunut… Tyttö ei häntä tahtonut jättää, niin, ilmeisesti hän Siltaa rakasti, — ja siinä nyt oli juuri onnettomuus! Sillalla ei ollut lujuutta häntä kylmästi kohdella; hän käveli taas Puolalanmäelle, veipä sinne Elsalle väliin rintasoljen, väliin kautokengät… Naapurit kiinnittivät siihen huomiota. Ja sitten…

— Siinä sitä nyt ollaan merrassa!

Juuri tänään, kun Silta helteestä leväten istui Kaukalonpojan pienessä humalistossa, tuli mökinakka, se tyly täti, häntä salaperäisesti puhuttelemaan. Akka oli nähnyt yöllä unen, oli kamppaillut paholaisen kanssa ja hikipäässään herännyt. Siitä hän oivalsi, että hänen talossaan oli jotakin hullusti, ja aamulla kaivolla olivat naapurineukot häneltä kyselleet, pitääkö mestari Silta Elsaa forsianaan, — tyttö on jo kahdeksantoista iässä. Rehellisenä miehenä ja pappina olisi mestarin otettava tyttö nyt emännöitsijäkseen, kuten muut papit tekevät, sillä nykyisestä asiantilasta tyttö-raukka kärsii, kukaan ei tule pyytämään häntä vaimokseen. Niin akka vakuutti, ja tiesipä hän jo neuvoa ihan Lauritsan likeltä sievän asunnonkin, missä kanungeilla ennenkin on ollut ystävättäriään… — Siinä sitä nyt ollaan!

* * * * *

Silta oli näissä itsetutkimuksissaan kävellyt joen ja Tallinmäen välistä kannasta pitkin ja pysähtyi vihdoin vanhan raidan alle linnanveräjän luo katselemaan rantaniityllä ruohoa jyrsiviä linnanhevosia. Paljon niitä siinä nyt olikin, ihan satoja. — Kenen ratsuja nuo kaikki ovat? kysyi hän rinteellä loikovalta tallinihdiltä.

— Täällä linnassa on nyt taas paljon vallasväkeä, vastasi nihti. —
Erik Flemingillä yksin on 40 hevosta.

— Joko taas juuttien hyökkäystä pelätään?

— Varalta on käsketty olla. — Muutamat laihat ja huonoksi ajetun näköiset hevoset kahloivat rantaruohossa, ja kun nihti näki, ettei Silta niitä oikein herrashevosiksi arvostellut, lisäsi hän: — Sitäpaitsi ovat voutirengit äsken palanneet Hämeestä kesäkymmenyksiä kantamasta.

— Kymmenyksiä?

— Niin, piispankymmenyksiä…

Niin, todella, linnan voudithan ne nyt kantavat kirkon verot, piispan ja kapitulin saatavat, pidättävät niistä ruunulle suurimman osan ja antavat vain jäännöksen piispalle ja tuomiokirkolle. Sinne on mennyt sekin kirkon mahti ja muinainen rikkaus!

Tämä kuninkaan säännös oli myrryttänyt kirkonmiesten mielet, jopa sellaistenkin, jotka lukeutuivat Lutherin oppiin, minkä nimessä kuningas kuitenkin tavoitteli kirkon tuloja. Mutta eipä tarttunut tähänkään ilmiöön nyt Sillan mieli, heti palasivat hänen mietteensä taas omille raiteilleen ja siihen ongelmaan, jonka hän tähän päivään asti oli salannut itseltäänkin.

— Nyt ei sitä enää voi salata, se on nyt ratkaistava!

Kolme mahdollisuutta käsitti Silta olevan pälkähästä suoriutuakseen, paha vain, että ne kaikki tuntuivat yhtä mahdottomilta. Ensimmäinen ja luonnollisin olisi tietysti se, että hän taas vetäytyisi pois koko jutusta, sulkeutuisi pappilaansa ja unhottaisi koko viattoman tarinan. Mutta hän oivalsi, ettei hän sitä nyt enää saata tehdä, — jospa hän itse voisikin, hakeutuisi Elsa kyllä kiellosta huolimatta hänen luokseen. Ja Silta oli aivan liian heikko…

Toinen keino olisi totella akan neuvoa, ottaa Elsa emännöitsijäkseen, perustaa piiloperhe, jommoinen oli useimmilla hänen virkatovereillaan, — olihan Jaakollakin, vaikka hän kuului uudistusmiehiin. Mutta Silta älysi siten joutuvansa uuteen ja vielä vaikeampaan ristiriitaan, riitaan oppinsa kanssa, — useinhan hänkin oli saarnannut katoolisen kirkon tekopyhyyttä vastaan, kun se suvaitsi pappien sala-avioliittoja. Ja miten hän senjälkeen uskaltaisi katsoa Pietari Särkilahtea silmiin, häntä, joka tämän kysymyksen oli jo vuosia sitten toisella tavalla, rohkeasti ja muille esimerkkinä, ratkaissut… Ei, ei!

Siis oli jäljellä: mennä naimisiin niinkuin Pietari, julkisesti ja uhmaavasti! Mutta Siltapa tunsi itsensä liian hyvin, tiesi, ettei hänellä ollut sitä kovanahkaisuutta kuin Pietarilla…, eihän hänestä ollut henkilökohtaisesti taistelemaan piispoja, kapituleja ja vallitsevia ennakkoluuloja vastaan. Se unelma häntä kyllä viehätti, hän näki selvästi edessään kaksi elämää: Toisena koti, perhe, oma onnenpesä, toisena yksinäinen, kolkko kammio, jossa häntä aina vaivasi onnenkaipuu… Mutta ei, hänellä ei ollut sitä lujuutta, hän ei ollut sankari. Se askel jäi häneltä astumatta, jos hän nyt tässä päättäisikin sen astua?

— Mutta miten on siis köysi katkaistava…, oh, se kiertyy yhä tiukemmin ympärilleni!

Silta ei lähtenyt enää jatkamaan kävelyään veräjän taa linnan alueelle, vaan nousi sen sijaan mäenrinnettä kappaleen ylöspäin. Siellä oli notkossa lähde, josta linnaankin juomavesi haettiin, ja hänen kitalakeaan poltteli. Rinteeltä oli laaja näköala yli linnanselän. — Hirvensalon puolelta souti linnaan päin kaksi syvällä kulkevaa venhettä, — mitä lastia sieltä soutanevatkin. Mutta samassa hän muisti:

— Tiilivenheitä ne ovat, nythän kuljetetaan rakennusaineita Kuusistosta Turunlinnaan, jossa laajennustöitä tehdään. Vanha piispanlinna, josta Suomen kirkkoruhtinaat vuosisatain varrella ovat maata hallinneet ja usein maallistakin esivaltaa uhmanneet, se revitään nyt siis vähitellen alas. Piispanlinnan kivetkin vedetään nyt kuninkaanlinnaan, — sinne on mennyt sekin mahti!

— Aika murtuu joka alalla, minä en vain saa pientä solmuani avatuksi!

Jospa olisi Pietari ollut kotona, hänen luokseen olisi Silta nyt kävellyt. Mutta hän oli kesätilallaan Taivassalossa ja sitäpaitsi, — olisiko hän jaksanut totella Särkilahden neuvoa?

Helteen ja ahdistuksen hiki valui vielä epäilyksissään vaappuvan papin kasvoilta, kun hän kävelyltään palaten ohjasi kulkunsa sillalle, sen yli mennäkseen yksinäiseen asuntoonsa jatkamaan raskaita mietteitään. Sillalla seisoskeli joukko joutoväkeä katsellen, miten pari poikasta kalasteli laskuhaavilla virtaan ankkuroimastaan venheestä. Laskivat suuren rautavanteisen haavin pohjaan ja vipusivat sen hetken kuluttua ylös — ainahan se toi mukanaan muutamia lahnanpoikia. Siltakin liittyi joutojoukon jatkoksi, ehtipä hän kumminkin ajoissa sinne kolkkoon yksinäisyyteensä…

Tuokion kuluttua huomasi hän Mikko Karpalaisenkin kaiteeseen nojaten katselevan kalastusta. Mikko oli terveen ja virkeän näköinen, kertoi juuri tulevansa uimasta Pyhän Sigfridin rannasta. Sillalta hän kyseli:

— Entä sinä? Taasko Puolalanmäeltä?

— En ole voinut pysyä sieltä poissa…

— Sinäkin, vanha, tyyni ja tasainen veikko? Mutta en sinua enää soimaa, inhimillistähän se on. Itsekin kiehun epäilysten kattilassa; sinun huolesi ovat toki pienemmät kuin minun.

He kävelivät rinnakkain joutilasten joukkojen ohi. Silta katseli syrjästä toveriaan: Onko Mikko taas joutunut elämässään uuteen vaiheeseen, taasko hänen sieluaan jäytää itsesyytösten hammas…? Ei, Mikko oli nyt varman ja rauhallisen näköinen, niinkuin aina viime kesästä asti, jolloin hän ryhtyi kouluun Pietarin apulaiseksi. Silta ei hänen sanojaan ymmärtänyt. Mutta Mikko vastasi tyynesti ystävänsä kysyvään katseeseen:

— Niin, minä mietin erota pois luostarista. Sen kyllä teenkin, vaikken ajankohtaa vielä tiedä.

— Pois?

Yhä enemmän ymmälle joutui Silta. Pietariko, joka Mikon kanssa oli viime aikoina paljon seurustellut, on noin ratkaisevasti saanut vaikutetuksi mieheen, joka on luostarin esimies ja tuki, — niin, Pietarin vaikutus on suuri! Mutta sittenkin! Onko tässä jotakin muutakin vaikutusta…, vaikutusta samanlaista kuin oli se, mikä muutamia vuosia sitten hänet tempasi ystäväinsä parista luostariin?

Silta epäili aina itseään ja muita, ja yhtäkkiä hän, sillankorvaan pysähtyen, terävästi kysyi Mikolta:

— Oletko käynyt Naantalissa?

— Olen käynyt, viimeisillä Birgitanjuhlilla olin siellä kutsuvieraana, vastasi Mikko entisellään rauhallisesti jutellen. — Se matka on kyllä osaksi syynä uusiin tuumiini…, mutta ei Silta, ei niinkuin sinä epäilet! — Mikko naurahti ääneensä, kun näki toverinsa käyvän hämilleen, mutta jatkoi sitten vakavasti: — Pelkäsin kyllä sitä matkaa. Tunnenhan heikkouteni ja muistinpa liekin, joka ennen perhosta väkisin veti, — en luottanut arpiini, en…! Sillä rinnassani asui vielä vaarallinen kuva. Mutta se kuva ei ollut enää tosi…

Hän huoahti melkein kaihomielin ja jatkoi sitten vilkkaammin:

— Tapasin Naantalissa kauniin nunnan, Briita Kurjen, kellerväihoisen ja itsetietoisen, — hän on sisarasteikolla ylennyt, onhan hän rikkaan Laukon tytär. Mutta hän ei ollut se Briita-tyttö, jota olin salaa sydämessäni vaalinut ja pelännyt kielletyissä unelmissani. Minä saatoin sydämeni värähtämättä häntä silmiin katsoa, ja hänkin tervehti minua — tarkastavana luostaripriorina. Sen kivun olen toki saanut luostarissa kuoletetuksi, ja tämä huomio minulle juuri rohkeutta antoikin!

— Etkä pelkää paiseen enää pakottavaksi käyvän? kysyi Silta aina yhä epäillen.

— Ei ole paisetta enää. Olen vapaa, ja nuoren nunnankin harrastukset ovat uuteen ympäristöönsä täysin sulaneet. Näin kerran hienon punan hänen värittömällä poskellaan, mutta minä en ollut siihen syypää… Heillä on siellä Naantalissa, jossa sisarilla ja veljillä on asunnot lähekkäin ja riennot yhteiset, oma maailmansa, joka…

Mikko arkaili jatkaa lausettaan ja katkaisikin sen kesken. Mutta
Silta sen täydensi:

— Joka ei puhtaudellaan eikä pyhyydellään sinua viehättänyt?

— Niin, siihen erakkoelämään en enää usko. Siellä näin selvästi Martti-tohtorin mainitsemat tulen ja oljet yhteensekoitettuina…, ne palavat!

— Mutta onhan abbedissa Walpuri Fleming ankara kurinpitäjä?

— Ulkonainen kuri — ulkonainen kuori! Sen alle mahtuu paljon!

Sillalle rupesi asia vähitellen selviämään.

— Olet ruvennut arvostelemaan luostarilaitosta taas niinkuin ennen
Saksassa, jolloin tuomitsit tuon toimettoman ja uinailevan elämän?

— Enemmän kuin silloin, vastasi Mikko. — Täällä elin nyt taas vuosikausia yksinäisessä kopissani ja hartaudenharjoituksissani, itseäni tutkien ja kurittaen, enkä nähnyt mitään lähimmässä ympäristössänikään, — elin omain mielikuvaini vallassa. Kun sitten astuin askelen mielikuvaini ulkopuolelle, rupesin taas näkemään ja ajattelemaan… Näin ihmisten pienet intohimot ja heidän antautumisensa puolinaisuuden, näin hehkuvia hiiloksia ja piilotettua aistillisuutta yksin rukoilijan suhteessa pyhään Neitseeseenkin… Niin, tiedäthän sen itse, me emme voi mustassa mekossa emmekä jouhipaidassakaan lakata olemasta ihmisraukkoja, mutta pakotetun naamarin takana muodostumme valheihmisiksi…

Tuon tunsi Silta niin hyvin omasta elämästään ja taistelustaan, eikä hän ihmetellyt muuta, kuin että tämä kaikki, nyt taas oli käynyt niin selväksi hänen ankaralle ystävälleen.

He kävelivät kappaleen matkaa Aningaisten tietä ylöspäin. Karpalainen kertoi omasta kokemuksestaankin huomanneensa, kuinka vääryydellä ja ansiotta usein hurskauden nimi annetaan ja kannetaan. Kun hän Naantalista palatessaan oli venheessä vaipunut muistelemaan näkemiään ja kokemiaan, kuuli hän soutajan, joka oli tarinoinut toverinsa kanssa, tälle kuiskaavan: "Hiljaa, priori rukoilee…" Ja todellisuudessa oli hän kuitenkin vain ajatellut Birgitan nunnia… Eikä hän ollut osannut soutajiltaan karsia pois tuota itselleen ansiotonta kuvittelua.

— Niin, Silta, yhä selvemmin rupean tuntemaan, että me tavallisina ihmisinä ihmishyörinässä, vikoinemme ja pyyteinemme, olemme rehellisempiä ja puhtaampia kuin siellä suljetuissa kammioissa!

Siltä tuntuvat Pietarin ratkovan veitsen jäljet, tuumi Silta toverinsa puheita kuunnellessaan. Mutta aina kaivelevan luonteensa mukaisesti hän ei vieläkään voinut olla siinä vainuamatta muutakin. Mikael on Naantalissa nähnyt vanhan rakkautensa haudan, ja siitä on huokunut kylmyyttä hänen sydämeensä, ehkä katkeruuttakin. Luostarielämä on hänelle yhtäkkiä käynyt vastenmieliseksi…

— Nyt et siis katso hyvällä omallatunnolla enää voivasi pysyä laitoksen johtajana, jonka sisus ei sinusta ole terve, virkkoi hän kysyvässä muodossa kävelytoverilleen: — Lutherkin on äsken eronnut pois luostarista.

— Niin, eikä hän kuitenkaan ole sellainen häilyvä ruoko kuin me pienet kaislat…

— Ja hän on jo mennyt naimisiinkin… Hiukan levoton ilme värähti nyt Mikon äsken niin rauhallisessa katseessa, kun hän ystäväänsä päin kääntyi. Hän ikäänkuin painautui syvemmä itseensä ja virkkoi hetken kuluttua, kun he jälleen sillalle kävelivät:

— Koetan rehellisesti tutkia itseäni, paljon olen sitä tehnyt näinä vuosina. Jos tuntisin vilppiä sielussani, silloin…, niin, joka tapauksessa jää taas valittavakseni: Joko pukeutua entistä karkeampaan jouhipaitaan ja sulkeutua entistä syvemmälle yksinäisyyteen taikka erota pois luostarista ja elää tavallisena, syntisenä ihmisenä ihmisten parissa.

Tuokion kuluttua hän kumminkin taas iloisemmin lisäsi:

— Mutta minusta tuntuu, että tämä taisteluni ei käy enää ylivoimin raskaaksi. Olen jo ikäänkuin koevuoteni kestänyt. Rauhallisemmin nyt sieluni kamppailee.

Kalastavia poikasia katseleva yleisö oli tällävälin kääntänyt huomionsa Aningaisten puolelle, josta kuului jytinää ja näkyi pölypilvi. Keskustelevat hengenmiehetkin pysähtyivät katsomaan ratsasjoukkoa, joka juuri lasketti Pyhän Pietarin sarkain ohi sillalle. Höyhensulat liehuivat hatuissa, päivänsäteet välähtivät herrojen hopeaisista pantasoljista ja helavöistä ja naisten pitkät, raskaat liepeet lepattivat hevosten kylkiä vastaan. Peittosilmäiset havukat kyyröttivät asepalvelijain olkapäillä, ja näiden satuloista roikkuili kahta puolta kaadettu riista. Turussa vierailevain ylimysten metsästysseura palasi näet pyyntiretkeltä. Siihen kuuluvista aatelisherroista tervehtivät monet ohi ajaessaan prioria, jolle myöskin nuo notkeavartaloiset naiset ystävällisesti nyökäyttivät päätään. Seurue näkyi ajavan torin yli Saunakadulle, missä Yläneen Flemingeillä oli kaupunkitalonsa.

— Keitä ylimyksiä ne olivat? kysyi Silta, hiukan ihmetellen ystävänsä tuttavuuksia, mutta samalla muistaen, että tämä tietysti jalosyntyisenä miehenä ja ripittäjänä joutui niissä piireissä paljonkin liikkumaan.

— Siinä oli Yläneen väkeä, Flemingejä ja Illejä. Minun onkin mentävä tuonne samaan taloon; olen sinne kutsuttu.

Mikko kiirehti Sillan mielestä, joka häntä torinreunaa pitkin saatteli, melkein tarpeettomasti askeleitaan. Eräs noista naisista oli varsinkin niin tuttavallisesti Mikkoa tervehtinyt, ettei Silta voinut olla siitä toverilleen mainitsematta. Tämä hymähti hiukan katkerasti:

— Varot, vanha epäilijä, ettei vain uudistuisi Hautasaaren tarina. Ei, ystäväni! Kun silloin lemmenverkkoon lankesin, tunsin sen rajattomaksi onnettomuudekseni ja viheliäisyydekseni. Jos vielä verkkoon joutuisin, käsittäisin sen ehkä pelastuksekseni, — ehkäpä se ratkaisisikin kaikki!

— Sinä tahdot olla ennenkaikkea ihminen, lausui Silta, nyt yhä paremmin ymmärtäen toverinsa.

— Luulen, että se on kutsumuksista korkein, vastasi Mikko, kiiruhtaen Saunakadunportista sisään.

Silta jatkoi, ystävästään erottuaan, yksinäistä vaellustaan, kävellen sokkeloisen luostarikorttelin läpi, jossa kankeajalkaiset vuohet olivat laitumella ruohokatoilla ja rikkatunkiot seinänvierustoilla lemahtelivat. Hän jatkoi yhäti yksinäisiä, harmajia mietelmiään: Mikko ystävä kykenee tekemään rohkeita, varmoja päätöksiä ja, taisteltuaan ja kärsittyään, katkaisemaan ristiriitansa. Hän, Silta, vain ei kykene…

Rantakatu tuli vastaan ja sinne näkyivät nyt joutavat joukot sillalta tulvaavan…, kas, siinähän soluikin mereltä päin tuleva laiva kokkapurjeen avulla verkalleen jokea ylöspäin, suuntautuen Mustos-porvarin suureen aittalaituriin. Sitä riensivät ihmiset vastaanottamaan, ja Silta laskeutui tietysti toisten mukana laiturille, — olihan merkkitapaus aina, kun Turkuun saapui laiva.

Pian vinkui ankkurivitja ja laiva pysähtyi. Ranta-aitan kupeelta katseli Silta, kuinka laivan peräpuolta vivuttiin laituriin, jollaikaa jo ensimmäiset tervehdykset laivan ja rannan välillä huudettiin. Tukholmasta kuului laiva tulevan… rauha on maassa…, Taalain kapina on asettunut, vehkeilevät piispat ovat vangitut… Mutta merellä liikkuu taas Norbyn aluksia. Ahvenanmaalla oli kauhu ollut suuri, sillä kaksi juutinlaivaa oli siellä äsken käynyt ryöstämässä; pelolla oli loppumatka purjehdittu…

Tällaisia uutisia laivasta kerrottiin, ja kauhulla kuunteli väkijoukko noita viestejä juuttien lähentelemisestä. Mutta vielä kuuli Silta hiljaisen kuiskeen väkijoukossa:

— Arkkipiispa kuuluu olevan laivassa mukana.

— Tarkastusmatkallako?

— Ei, pakomatkalla, sanotaan…

— Eipähän, kuningashan hänet kuuluu Ruotsista karkoittaneen pois.

— Ne ovat kai taas niitä kerettiläisten vehkeitä, he kuuluvat saaneen nuoren kuninkaan pauloihinsa.

— Kuka on kerettiläinen…, puhu taitavammin…!

Niin kävi kuiske Mustosen sillalla, jossa kauan saatiin odottaa, kunnes suuri laiva oli varovasti laiturin kupeeseen hinattu. Todella sieltä nyt astuikin muiden matkustajain perästä pitkä, laiha, kalsean näköinen prelaatti, piispanviitta hartioillaan. Sana arkkipiispan tulosta oli jo saatettu vaalipiispalle Erik Sveninpojalle, ja tämä nyt kiirehti, arkkiteiniksi äsken ylennetyn sihteerinsä, mestari Gasparuksen, kanssa kirkonpäämiestä vastaanottamaan. He nousivat hetken kuluttua vieraineen vaikenevan väkijoukon välitse maihin ja hupenivat kadunkulmasta kaupunkiin.

— Mitä tästä kaikesta tulee? puheli Silta itsekseen katsellen, kuinka laivasta jo käytiin tavaroita purkamaan ja kuinka siellä kantaja-ammattikunnan jäsenet kiistelivät oikeuksistaan ja ansioistaan. — Maailmassa murtuu nyt jotakin, vanha särkyy, uutta luodaan. Olot kehittyvät nopeasti, siteitä kätkee, käsitteet mullistuvat; rohkeasti astuu uusi aika eteenpäin. Miksei siinä uskaltaisi mukana astua, silpaista poikki ennakkoluulot, — miksen kerran voisi minäkin harpata yhden ainoan pienen askelen arkailematta…?

Se ajatus lämmitti rannasta yksin astelevaa kanunkia, mutta säikytti häntä samassa. Ei, ei, muut uskaltavat, häneltä vain puuttuu tarmoa…

XVI. KIRJE MARTTI-TOHTORILLE.

Purjevenheessä, joka Ruissalon pohjoista salmea laski lehteväin rantain ohi kaupunkiin päin, istui Pietari Särkilahti silakkatynnyrin päällä ja luki pitkää, latinaista kirjettä. Sen hän oli kirjoittanut Taivassalossa ennen matkalle lähtöään, ja se oli menevä tohtori Martti Lutherille Wittenbergiin, — vielä kertaan hän nyt punnitsi, että siinä kaikki oli sanottu totuudenmukaisesti ja kerskumatta. Pietari oli näet oppi-isälleen tehnyt selkoa tämän suomalaisten oppilaiden ensimmäisistä yrityksistä puhdistetun opin levittämiseksi isänmaahansa, kertonut taisteluistaan ja vaikeuksistaan, kirkollisten mahtimiesten sitkeästä vastarinnasta ja nousevan nuorison kasvavasta innostuksesta. Lopuksi oli hän kirjoittanut:

"Levottomuutta olen tuntenut mielessäni sen johdosta, että maallinen valta on viime aikoina hyvin paljon puuttunut näihin kirkollisiin asioihin, tavallaan kyllä puhdistetun opin puolesta, mutta ilmeisessä tarkoituksessa käyttää liikettämme hankkiakseen itselleen aineellisia etuja ja lisättyä valtaa. Pelkään, että asiamme aatteellisesti vakuuttava vaikutus sen kautta heikkenee ja usein tunnen toivottomuutta huomatessani kylvämämme siemenen siten lankeavan väärään peltoon ja työmme jäävän ulkopuoliseksi…"

Tätä kohtaa lukiessaan Pietari rypisti kulmakarvojaan. Hän ei ollut siinä vielä kyllin voimakkaasti saanut selvitetyksi sitä, mistä hän pyysi mestariltaan neuvoa, hän tahtoi tuota vielä parilla esimerkillä terästää…

Sillävälin oli venhe jo solunut linnanselälle, jossa korkeampana kävi syyskesän kare, ja Pietari kätki kirjeen laukkuunsa, täydentääkseen sen sitten kotonaan. Hänen täytyi näet kaupunkiin saavuttuaan ensiksi joka tapauksessa suorittaa ne tehtävät, joita varten hän nyt oli matkalle lähtenyt. Turussa vierailevat suomalaiset valtaneuvokset olivat nimittäin tahtoneet neuvotella kirkon esimiesten ja kapitulinjäsenten kanssa eräistä maakuntaa koskevista asioista, ja sellaista neuvottelua varten olivat maallaolevat kapitulin jäsenetkin nyt kutsutut Turkuun.

Jo saavuttiin loivarantaiseen jokeen, jota tavara-aitat ja laiturit piirittivät, mutta josta nyt liike oli huvennut vähiin. Venhe laski porvari Erik Skalmin siltaan, — tämäkin entisen vilkkaan hyörinän keskus oli nyt vallan hiljainen. Ei näkynyt kauppa käyvän… Autio oli pihakin, jonka poikki Pietari astui lankomiehensä tupaan sen pikkupirtin ohi, missä hän oli asunut ensi kuukautensa ulkomailta palattuaan… Hänen välinsä tähän sukulaistaloon olivat senjälkeen olleet kankeanlaiset, mutta Pietari tiesi kuitenkin lankomiehensä jo katuneen sitä silloista menettelyään ja Martha-sisar oli usein käynyt Margareetan luona tuomassa milloin leipäjuuston, milloin lampaanlavan. Sovinnon miehenä astui siis Pietari nyt suureen arkitupaan, huudahtaen jo ovelta:

— Terve taloon! Onko sinulla, Martha, antaa matkamiehelle vähän murkinata? Kotonani ei ole nyt mitään, ja merimatka antoi hyvän nälän.

— Onhan toki, vaikkeivät varat enää entiset olekaan, lausui emäntä, rientäen iloisena veljeään tervehtimään.

— Ei tarvitakaan kuin vähän leipää ja särvintä. Viimein, kun tästä talosta lähdimme, ei meillä ollut kuin pivollinen kuivia papuja.

— Älä puhukaan siitä…

Sisar punastui muistellessaan noita menneitä tapahtumia. Mutta samassa tuli jo lankomieskin vierasta tervetulleeksi lausumaan, kysyen:

— Yksinkö olet nyt Taivassalosta palannut?

— Yksin, perheeni tulee myöhemmin. Minun oli kiirehdittävä tänne piispojen puheille.

— Piispojen?

— Niin, niitä on nyt täällä useampia. Älä sentään säikähdä, lankomies, nyt ei liene kysymys minun erottamisestani. — Mutta sinullahan on täällä muitakin vieraita.

Pietari ei ollut heti huomannutkaan, että vieraita istui Erik Skalmin sisemmässä tuvassa; ateriaa odotellessaan meni hän nyt niitäkin tervehtimään. Sillä miehet olivat hänelle tuttua väkeä, Turun rantaporvareita, Härkä-Heikki, Hannu Kultaseppä ja pari muuta suomalaista, — suomalainen porvarisaines olikin nyt Turussa voitolla, saksalaiset kun pitkällisen vainon aikana olivat huvenneet paremmille markkinoille. Yhtä vain joukosta, erästä kylmäkatseista, rotevaa miestä, joka istui siinä saksalaisessa porvarinpuvussa, mutta puhui suomea niinkuin toisetkin, ei Pietari tuntenut, vaikka oli tunnustelevinaan.

— Teillä taitaa olla kauppa-asioita keskenänne, virkkoi hän tervehdittyään rahille istahtaen. — Jutelkaa vapaasti!

— Puhumme tässä näistä vaikeista ajoista, selitti Skalm hiukan hämillään.

— Sota-aikain perut taitavat teitä vielä painostaa.

— Toivottomiksi tekevät, vakuutti Härkä-Heikki. — Rauha on olevinaan maassa, pellot onkin taas kynnetty ja karjaa on hankittu, eläminen rupeaisi menemään entistä latuaan. Mutta meillä porvareilla on hätä: Kauppaa et saa käyntiin, et alkuunkaan!

— Merirosvojen vuoksiko? uteli Pietari.

— Niin, et pääse purjehtimaan, et tavaroita myymään eikä ostamaan. Jos merelle yrität, vievät Norbyn kaapparit laivasi ja tavarasi, ehkä henkesikin. Jos et yritä, kuolet nälkään.

Taaskin äsken olivat juutit ryöstäneet erään turkulaisen laivan, vaikkei se pyrkinytkään Rääveliä edemmäs, niin kertoivat koossaolevat porvarit. Useimmat Turun laivat eivät senvuoksi olleet tänä suvena merelle lähteneetkään, happanevat vain satamassa. Toisten porvarien oli jo täytynyt sulkea luukkupuotinsakin.

— Pitäisi tässä siis jotakin yrittää, virkkoi Hannu-porvari, vetäen esille hihansa alle kätkemänsä paperin.

— Niin, ehkä laitamme nyt sen kauppakirjan lopullisesti valmiiksi, virkkoi hiukan kärsimättömänä tuo pöydän takana istuva vieras, tarjoten Hannulle hanhensulkaa. Hannu katsoi silloin asiakseen hiukan selittää Pietarille:

— Tämä Luukas on meille antanut hyvän neuvon…, vaikka se on kyllä vielä vähän salainen asia.

Vieras iski Hannulle pöydän takaa varoittavasti silmää ja viittasi maltitonna sormellaan, mihin hänen olisi puumerkkinsä pistettävä. Mutta Hannu Kultaseppä, jolla jo oli sulka kädessään, oli tottunut pitämään Pietaria luotettavana miehenä ja otti noista silmäniskuista huolimatta tälle vielä tarkemmin kertoakseen, mistä oli kysymys.

Tarkoitus oli pyrkiä edes sellaisiin siedettäviin oloihin, joissa elivät eräät toiset Itämeren kaupungit, ne kun olivat tehneet sopimuksen Sören Norbyn kanssa, saadakseen vapaasti merillä purjehtia. Maksoivat vähän Sörenille, joka siitä oli antanut heille vapaapassin, — kenellä sellainen oli, sen laskivat merillä isännöivät juutit hätyyttämättä menemään. Nyt oli tämä asiamies tehnyt Norbyn puolesta Turun porvareille samanlaisen tarjouksen.

— Että siis hänelle veron maksatte? kyseli Pietari.

— Ei edes veroakaan ole tarvis maksaa, selitti Härkä-Heikki hyvillään. — Tehdään vain tällainen sopimuskirja…

— Millainen…?

Hannu Kultaseppä ojensi nyt Pietarille pergamentin, jonka alle Erik Skalm ja Härkä-Heikki jo olivat piirtäneet puumerkkinsä ja johon Hannu juuri oli panemaisillaan variksenjalkansa. Pietari katsoi: Se oli tanskaksi kirjoitettu sopimus, ja siinä takasi todellakin Sören Norby Turun porvareille vapaan purjehdusoikeuden koko Itämerellä, lupasipa heidän laivojaan kaikilta ahdistajilta puolustaakin, ehdolla, että porvarit tunnustavat Kristian-kuninkaan läänittäneen hänelle, Norbylle, Turun, Raaseporin, Hämeen ja Kokemäen linnat…

Pietari hypähti pystyyn ja kääntyi melkein harmistuneena lankonsa ja
Härkä-Heikin puoleen:

— Oletteko lukeneet tämän kirjan, jonka alle olette puumerkkinne panneet?

— Luki sen meille herra Luukas äsken.

— Herra Luukas! — Pietari kaivoi muistinsa komeroita, pääsemättä vieläkään selville, missä hän oli nähnyt tuon jättiläisen, joka nyt punakkana Skalmille selitteli, että jos tässä vielä käydään turhia jaarittelemaan, niin hän purkaa koko asian, ja silloin vasta juutit kostavat. — Mitä luulette tämän sopimuksen sisältävän? tiukkasi Pietari.

— Että sen nojalla saamme purjehtia Lyypekissä ja Rostockissa ja missä tahdomme yhtä turvallisesti kuin tässä linnanselällä, selitti Skalm, hänkin jo vähän kärsimättömänä.

— Ehdolla, että tunnustatte Norbyn tämän maan herraksi, torui Pietari. — Miksei kääntynyt tämä Luukas edes pormestarien puoleen…? Noinko vain aiotte luopua Kustaa kuninkaasta!

— Eihän me siihen puututa, ei kautta Maarian! huudahti Härkä-Heikki melkein hätääntyneenä. — Ne läänivälinsä saa Sören itse selittää kuninkaan kanssa.

— Mehän vain tahdomme päästä purjehtimaan, lisäsi Erik Skalm, joskin jo vähän hämillään.

Mutta Pietarin sieraimet laajenivat, kun hän puhui:

— Tällä välikirjalla te purjehditte suoraan hirsipuuhun. Ettekö käsitä, että tällä kirjalla taas kutsutte maahan juutit, jotka ovat teidät paljaiksi ryöstäneet, ettekö muista edes omaa riemuanne, kun Erik Fleming heidät vihdoin kolme vuotta sitten täältä karkoitti? Niidenkö liittoon nyt lähtisitte, hyvät ystävät…!

Pietari repäsi ällistyneen lankonsa nenän edessä pergamentin kahtia ja jatkoi:

— Ja mikä Luukas se on, joka teitä viettelee laillista esivaltaanne vastaan…?

Hän kääntyi pöydän takana istuneeseen vieraaseen päin. Mutta Luukas oli poissa, hän oli livistänyt sillaikaa, kun Pietari lankoaan torui.

— Mihin se joutui? ihmettelivät kauppiaat, käyden jo perin rauhattomina häntä katsomaan toisestakin tuvasta.

— Vierastako etsitte, kyseli Martta-rouva. — Hän meni juuri ulos.
Mutta sinulle, Pietari, on nyt kalaa ja leipää pöydässä…

Pietari nauroi noiden petkutettujen porvarien noloutta: nyt he vasta oivalsivat, mikä vieras oli ollut miehiään.

— Taisi olla kavala konna! huudahti Härkä-Heikki tukkaansa neuvottomana raapien. — Meille hän tarinoi hyvänä miehenä tämän pitkää…

— Iskarjot se oli koko mies…, ei lukenut meille oikein sitä välikirjaa, tuskaili Hannu Kultaseppä. — Mutta hänen tuumansa meitä viehätti…

Porvarien päivitellessä ja itse aamiaista pureskellessaan muisteli Pietari yhä tiukempaan, missä hän tuon miehen oli nähnyt, ja rupesi vihdoin kyselemään, onko hän oikein suomalainen…

— Olihan se aikoinaan täällä teininäkin, suomalainen mies se on, kertoi Heikki kuin puolustautuen. — Sitten oli hän juuttien aikana linnassa tykkimestarina…

Silloin Pietarille aukesi muisto ja hän keskeytti Heikin tarinan:

— Jo tiedän, sama jättiläinen taisteli juuttien riveissä silloinkin, kun Erik Fleming heiltä valloitti Turun, hän juuri siltaa sytytteli… Mokoman kanssa menitte kauppoihin…!

Yhä nolommiksi kävivät porvarit, koettaen aina vain uudestaan selitellä, että pitihän yrittää jotakin, kun eläminen kuivuu kokonaan perheiltä ja lapsiltakin. Mutta Pietari neuvoi heitä esittämään hätänsä ja huolensa kuninkaalle ja ensi töikseen kertomaan avonaisesti kuninkaan linnanvoudille, minkälainen mies täällä liikkuu.

Melkein säälien jätti hän porvarit Skalmin tupaan huoliaan hautomaan, kiirehtiäkseen itse piispalaan. Sinne kävellessään hän yhä ajatteli heidän vaikeuksiaan ja maassa vielä vallitsevaa sekasortoista tilaa. Edesmenneiden uniooni-aikain käsityksetkin vaikuttavat vielä paljon ihmisiin, jotka eivät ole ehtineet kokonaan sulautua uuteen järjestykseen. Eipä liene helppo sen kuninkaan tehtävä, jonka on koetettava asettaa kuluneen, pitkän särkymisajan kuohunta, tyydyttää köyhtyneen väestön erilaiset elintarpeet ja luoda järjestystä hämmennykseen. Vanhat olot ja käsitykset taistelevat häntä vastaan ja toisaalta repivät häntä uuden ajan virtaukset… Esivalta, joka näissä oloissa rakentelee valtakuntaa pystyyn, se tarvitsee tukea, — ehkei sen pyrintöjä olekaan kovin ankarasti arvosteltava…

Niin tuumi Pietari kävellessään tuomiokirkon ohi piispalaan. Tämä suuri, korkea, linnan tapaan rakennettu talo, joka Pietarin poikavuosina oli kaupungin arvokkain koristus, mutta joka nyt juuttien hävityksen jäljiltä oli rappeuksissa, se veti hänen mietteensä taas menneisiin muistoihin. Usein oli hän poikana juossut täällä isänsä asioilla piispa Maunu Särkilahden luona, joka toimekas turkulainen prelaatti hänet sitten olikin opastanut papilliselle uralle. Harvemmin oli hän käynyt piispalassa hiljaisen ja umpimielisen Lauri Suurpään aikana, jolloin noissa kajahtavissa holvirappusissa täytyi varpaillaan kulkea, mutta nuorena vikariona oli hän vuosittain ollut mukana maallista makeutta rakastavan Johannes Olavinpojan piispankemuissa, joissa viini vuosi virtana. Tässä talossa oli hän vihdoin Kurki-piispalta saanut evästyksensä, kun hän ensi kerran matkusti ulkomaille maisterinarvoa hankkimaan… Kuin ruhtinaanlinnassa elettiin täällä silloin: sotilasvahti seisoi portilla yöt päivät, vaakunapukuiset palvelijat vastaanottivat tulijan ja kirkkaasti valaistuissa, tuohuksilta tuoksahtavissa etuhuoneissa tiedusteli päivystävä kotipappi käymämiesten asioita, ennenkuin hän laski heidät piispan puheille, joka kuin kuningas jakeli armoaan taikka nuhteitaan…

Vartioimatta oli nyt avonainen portti, ja holvikäytävissä ja etuhuoneissa lemahti asumattomuuden homeinen kosteus. Suurin osa taloa oli näet autiona, ja vain pieni lamppu paloi niiden parin huoneen eteisessä, jotka Erik Sveninpoika oli laitattanut itselleen auttavasti asuttavaan kuntoon, — nukkavieru suntio vastaanotti siellä nyt saapuvat vieraat.

Pietarin tullessa olivat jo useimmat kirkon ylipapit koolla, puhutellen vaalipiispan luona vierailevaa Upsalan arkkipiispaa, joka istui kunniapaikalla pöydän päässä. Nuorimpana kanunkina, joka lisäksi tiesi olevansa vailla mahtavampain suosiota, istahti Pietari vanhan, tilaisuutta varten siistityn kokoussalin varjoisimpaan nurkkaan, sieltä kuunnellakseen käsittelyjen menoa. Mutta tulipa isäntä, pieni ja huolestuneen näköinen Erik-piispa, — joka vuosi sitten oli ollut valmis julistamaan Pietarin pannaan — häntä sinnekin puhuttelemaan, ikäänkuin osoittaakseen, ettei hän kanna mitään henkilökohtaista kaunaa.

— Huonot ovat nyt viestit joka taholta, valitti piispa otsa poimuissa.

— Niin, vihollislaivojakin kuuluu taas vesillämme liikkuvan, virkkoi
Pietari.

— Vihollislaivoja vesillä ja sekasortoa maissa! huoahti pieni mies. — Piispa Johannes osaa siitä paljon kertoa. Tänne tulevat tänään valtaneuvoksetkin neuvottelemaan, taikka oikeammin, Erik Fleming juuri on tahtonutkin neuvotella kapitulinjäsenten kanssa.

Tapana oli uniooniajoilta asti, että Turun linnanherrat ja ne suomalaiset ylimykset, joilla oli valtaneuvoksen arvo, keskustelivat maan tärkeimmistä asioista piispan ja tuomiokapitulin kanssa, jotka siten tulivat ottaneeksi osaa Suomen maalliseenkin hallintoon, mikä edesmenneinä aikoina paljon suuremmassakin määrin oli ollut kirkon esimiesten huolena. Näitä hallintoasioita varten oltiin nytkin koolla, mutta eräät niihin punoutuneet kirkolliset kysymykset näkyivät aluksi enimmän kiinnittävän keskustelijain huomion.

Arkkipiispa kuului äskensaapuneille prelaateille pöydän luona juuri selittävän virka-asemansa tuskastuttavaa tukaluutta.

— Emme suinkaan ole Upsalassa asettuneet näitä uusia vaatimuksia jyrkästi torjumaan, puhui hän kuin puolustautuen. — Päinvastoin, onhan kirkossa korjaamisen varaa. Olemme siten ottaneet käytäntöön kansankieliset saarnat, olemme rangaisseet taitamattomia ja huonosti eläviä pappeja, olemme ryhtyneet raamattua ruotsintamaan, että sitä maallikotkin voisivat lukea, niinkuin nyt vaaditaan, olemme vapaaehtoisesti luopuneet isoista osista tulojamme, — lyhyesti, olemmehan mukautuneet, missä suinkin olemme voineet.

— Ehkä liiaksikin, virkkoi tuima tuomiorovasti Hannu Pietarinpoika väliin. — Vaatimukset siitä vain kasvavat, niin käy täälläkin.

— Ehkä liiaksikin, myönsi arkkipiispa. — Mutta kaikkeenhan emme voi suostua, sellaiseen, mikä sotii kanoonista lakia vastaan, kuten pappien naimiseen taikka sielumessujen poistamiseen. Ja kirkon omaisuutta ei meillä ole oikeus luovuttaa…

— Siinäpä se juuri onkin vaikeuksien ydin, valitteli Erik
Sveninpoika. — Siitä olemme täälläkin pahemmassa kuin pulassa.

— Mutta jos potkimme vastaan, saamme pian itse potkun, jatkoi arkkipiispa, käyden kertomaan omia onnettomuuksiaan. — Minä olen jo monta aikaa ollut poissa Upsalasta, ja nyt minut lähetetään Moskovaan. Mitä minä Moskovassa teen? Kyllähän te Suomen miehet paremmin kuin minä, joka olen puolen ikääni asunut Roomassa, tunnette ne täkäläiset rajariidat ja rajasopimukset, joista siellä olisi neuvoteltava. Ei, minut on yksinkertaisesti karkoitettu pois hiippakunnastani, ja samoin käy lopulta kaikille, jotka koettavat pysyä katoolisen kirkon perustuksilla. Mutta nykyisissä oloissa tunnen karkoitukseni vapautuksekseni, — tuskinpa enää yritänkään palata hiippakuntaani, vaan palaan sen sijaan minulle rakkaisiin kirjoitustöihini.

Näin kertoi katkeroituneena Ruotsin ylipaimen, ja alakuloisina, kukin omaa kohtaloaan ajatellen, sitä Suomen kirkon pääpapit kuuntelivat. Kuninkaan nimeä ei mainittu, mutta jokainen tiesi, että häneen syytökset kohdistuivat; hän oli häikäilemättömyydellään ja tarmollaan lyönyt lamaan kirkon mahtavat mahtimiehet, hänen ymmärrettiin ajavan yhtaikaa kuningasvallan ja luterilaisuuden asiaa, ja siitä olivat hänelle mielet karvaat.

Keskustelut pöydän luona keskeytyivät, kun maallikkoherratkin jo rupesivat kertymään piispan kokoushuoneeseen. Valtaneuvoksia oli nyt Suomessa useita. Fleming-veljekset, Erik ja Ivar, nauttivat Suomen vapauttajina tanskalaisvallasta sekä kansan suosiota että kuninkaan suurta luottamusta. Vanhaksi ja raihnaiseksi oli jo käynyt Knuutti Juhonpoika, Laukon herra, joka saapui yhdessä Fleming-veljesten kanssa piispalaan. Tyyni ja tasainen hämäläinen, Björn Klaunpoika, Lepaan herra, tuli Turunlinnan käskynhaltijan Jöns Westgöten seurassa; viimemainittu kuului kyllä Ruotsin pikkuaatelistoon, ollen äskeisen vapautussodan luoma nousukas, mutta hän oli kuninkaan luottamusmies ja kantoi sellaisena suurmiesten parvessakin päänsä korkealla. Saapuipa kokoukseen uuden tuomiorovastin velipuolikin, Pietari Fleming, Friskalan herra, jonka tuonnaista murhaavaa mellastusta ei enää kukaan muistellut. Johtavana miehenä oli nuoremmuudestaan huolimatta kuitenkin ilmeisesti Erik Fleming, joka itsetietoisena istahtikin seinustapenkille, arkkipiispan viereen, ja rupesi tämän kanssa leikillisesti tarinoimaan:

— Mekö siis yhdessä nyt lähdemme Moskovaan tuon tuiman suuriruhtinaan pakinoille. Arveletteko, että meillä on entinen nahkamme jäljellä sieltä palatessamme?

— Mieluisinta olisi ehkä lähettäjilleni, jos sinne minulta jäisi pääkin, vastasi Johannes Magni katkerasti.

— Ei, päättöminä me emme sieltä palaa. Mutta mitä me nyt siis suuriruhtinaalle esitämme ja mitä häneltä vaadimme…, niin, juuri siitä on meidän tänään kaikkien yhdessä neuvoteltava.

Kotvan ajan koski nyt neuvottelu piispansalissa niitä riidanalaisia rajajuttuja, joista Erik-herralla oli kuninkaalta saamiaan asiakirjoja mukanaan, sekä Savon ja Pohjanmaan miesten kahakoita rajantakaisia karjalaisia vastaan, joista olisi lisätietoja tarvittu. Mutta pian poikkesi taas tarina niiden kirkollisten kysymysten aloille, jotka mieliä yleisimmin jännittivät. Moskovan-lähetystön kustannukset oli aina kitsas kuningas määrännyt Turun tuomiokapitulin suoritettavaksi, ja siitä syntyi myrsky.

— Mitä varoja meillä on siihen käytettäviksi? ruikutti Erik Sveninpoika haikeasti. — Valtakunnan tarpeisiin ja Lyypekin velan maksuun on täältä jo peritty ja viety kaikki, mikä suinkin on saatu irti. Nytkin kannetaan ruunulle kaksi kolmannesta kirkon kymmenyksistä, kuten Jöns-herra hyvin tietää, — kysyn, mitä jää meille jäljelle edes kirkkoa täällä ylläpitääksemme?

Pöydän ympärillä istuvain prelaattien kasvot olivat käyneet erittäin ilmeikkäiksi, kaikilla näytti olevan tästä asiasta jotakin sanottavana.

— Minun poloisen tehtäväksi on kuningas määrännyt tuomiokirkon verottamisen, huokaili vallan masentuneena mestari Gasparus, joka tunsi tämän käskyn häntä, paavinkirkon oikeuksien uskollisinta aseenkantajaa, aivan henkilökohtaisesti loukkaavan.

— Emme voi yksityisestikään saada enää mitään kokoon, säesti Hannus Pietarinpoika sangen harmajana. — Minunkin on maksettava kuninkaalle 200 markkaa nimityksestäni, vaikka siihen tuskin tuomiorovastin kapat enää riittävätkään.

Syvemmin kuin tämän rahallisen vahingon tunsi uusi tuomiorovasti kuitenkin sen häpeän, että häntä, kirkon ensimmäistä prelaattia, oli ikäänkuin sakotettu siitä, että hän oli tälle paikalle tullut kuninkaan luvatta. Kustaa Vaasa oli näet kirjeessä ankarasti moittinut Turun tuomiokapitulia, joka oli hänelle ilmoittamatta toimittanut tuomiorovastinvaalin; ja vaikka hän olisikin sen vaalin voinut kumota, — niin hän oli kirjoittanut —, oli hän sen kuitenkin jättänyt voimaan mainitulla rahallisella ehdolla — kuin armosta!

— Eikä ole piispantuloistakaan mitään liikenevää, vakuutti vaalipiispa edelleen. — Sekin vähä, mikä jää ruunulta jäljelle, on täällä vielä jaettava kahtia — niinkuin valtakin!

Hän heitti halveksuvan silmäyksen pöydän toisessa päässä istuvaan vihkipiispaan. Tämä yritti vastata, mutta Jaakko Vennä, joka oli asettunut prelaattien joukkoon, ehtikin ennen häntä ja kävi surkealla äänellä valittamaan:

— Kovat ajat — kuinka kävi nyt äsken Uudenkuorin palkkatulojenkin…? Minä olen kynitty mies!

Pietari myhähti nurkassaan. Hullusti oli todella viime aikoina käynyt suuriin menoihin tottuneen Jaakon. Setä oli määrännyt melkein koko omaisuutensa kirkollisiin tarkoituksiin. Kun sitten kuningas puuttui tähän testamenttiasiaan, epäilivät monet, että siinä olivat Jaakon sormet mukana. Mutta jos hän oli toivonut kuninkaan avulla saavansa sedänperintöjä, oli hän pahasti pettynyt, sillä kuningas oli vain käskenyt lohkaista osan tuomiorovastin varoista — hänelle itselleen, kuninkaalle. Ja nyt oli kaiken lisäksi tuo satoisa Uudenkuorin prebenda ilman muuta sekin siepattu Jaakon käsistä ja peruutettu ruunulle. Nuori Vennä oli kyllä sen sijaan saanut toisen viran, hänestä oli tullut kaupunginpappi, curatus urbis, joka oli lihava pala sekin, mutta kuitenkin puolta laihempi. Tosiaankin, sen saattoi ymmärtää, että Jaakko puhui murtuneella äänellä…

Valituksia sateli yhä joka puolelta pöytää. Pappilat olivat jääneet korjaamatta, linnanväki niitti Pyhän Henrikin vainioita…! Vihdoin omasta nöyryytyksestään katkeroitunut arkkipiispa ikäänkuin kokosi kaiken huoneessa olevan haikeuden ja kaiken hengellisen suuttumuksen yhteen, ojentautuen yhtäkkiä seisomaan täysmittaiseen pituuteensa ja kysyen kumeasti:

— Voitteko te tätä kaikkea kestää, voidaanko siihen lopultakin alistua?

— Niin, voidaanko! vastasi kaiku joka taholta.

Asia oli tosiaankin vakava. Tuo sama kysymys tehtiin näihin aikoihin ilmeisesti Ruotsin valtakunnan monella kulmalla. Paavillisen kirkon päämiehet oivalsivat hyvin, että nämä ilmiöt yhteensä muodostuivat sille ja heille kaikille olemassaolon kysymykseksi. He näkivät, että tämän aineellisenkin voimansiirron kautta liukui valta ja vaikutus heiltä maalliselle vallalle ja että tämä tappio samalla merkitsi luterilaisuuden edistymistä.

— Omnia ruunt in pejus, olot pahenevat joka alalla, huoahti Arvid Lillekin, joka jo väsähtäneenä oli aikonut erota prelaatinpaikastaan, mutta näiden oireiden vuoksi päätti pysyä virassaan, ikäänkuin asemata puolustaakseen.

Mutta nuo oireet eivät huolettaneet ainoastaan paavillista papistoa, jonka valtaa ne uhkasivat. Pietari Särkilahti punnitsi nurkassaan tarkoin prelaattien koskettelemia ilmiöitä, samoja, joista hän äsken oli niin levotonna kysellyt oppi-isältään neuvoja. Kun kuningas sekausi kirkon asioihin, purki testamentteja ja möi prelaatinpaikkoja samoin kuin paavi, kävi kansa epäluuloiseksi ja ynseäksi uutta järjestystä kohtaan. Siitä oli jo oireita nähty. Puhdistetun opin henkeä oli siihen näissä oloissa vaikea valaa. Siksi oli uuden opin levittäjäin yhtä arkaillen, joskin päinvastaiselta kannalta kuin prelaattien, suhtauduttava tuohon maallisen vallan sille tarjoamaan apuun. Mutta sittenkin Pietarista tuntui, että hänen äskeiset epäilyksensä nyt piispalan salissa rupesivat haihtumaan.

Siellä keskustelu yhä kuumeni. Muistutettiin, että ne kapinat, joita eri tahoilla Ruotsissa äsken oli puhjennut, olivat isoksi osaksi juuri tällaisista kirkkoa polkevista syistä syttyneet.

— Taalalaiset kuuluvat panevan ehdoksi aseista luopumiselleen senkin, että ken lauvantaisin syö lihaa, se on hirtettävä, kertoi Gasparus. — Nuo talonpojat käsittävät vaistomaisesti asian ytimen.

— Ja todellakin, missä olisikaan alistumisen raja, jos tuohon kaikkeen suostuttaisiin, kysyi tuomiorovasti Hannus ankarana.

Mutta vihkipiispa Vincentius, joka ei äsken saanut sananvuoroa ja joka sitten ainoastaan vaillinaisesti oli voinut seurata yhä kiihtyvää, ruotsiksi käyvää keskustelua — Erik Sveninpoika ja arkkipiispa eivät näet ymmärtäneet suomea ja maallikkoherrat taas eivät latinaa —, hän kumartui nyt pöydän yli tuomiorovastin puoleen ja kyseli:

— Kuinka oikein tarkoitat, Johannes Petri? Ettäkö et maksaisikaan kuninkaalle niitä kahtasataa sakkomarkkaa?

Ja kun tuomiorovasti ei ollenkaan puuttunut tähän hänelle ikävään asiaan, jatkoi vihkipiispa vallan kauhistuneena:

— Ettäkö niskoittelisimme kuningas Kustaata vastaan, rupeaisimme kapinoimaan?

— Ei, ei, tokaisi nyt tuomiorovasti kärttyisästi, silmäillen sivulta Westgöteen, jonka läsnäolo keskustelun kuumuudessa oli monelta unhoittunut. — Tietysti minä maksan.

Vincentius kääntyi silloin piispallisen virkatoverinsa puoleen:

— Ja Erik Sveninpoika maksaa myöskin…?

Vaalipiispa ihan hätkähti, hän ei suinkaan aikonut ruveta sotakannalle ankaraa kuningasta vastaan, ja virkkoi kiireesti:

— Luonnollisesti, eihän siitä ole kysymys… Salissa syntyi pieni hiljaisuus. Mistä siis oli oikeastaan kysymys, mistä oli kiivastuttu ja uhmailtu?

Silloin harvapuheinen, jäykkä valtaneuvos Erik Fleming koroitti äänensä arkkipiispan viereltä ja virkkoi harvakseen:

— Tietysti te noudatatte kuninkaanmääräyksiä. Ne tuottavat teille, niinkuin monelle muulle, vaikeuksia, pettymyksiä ja huolia; uuden järjestyksen luominen vaatii paljon muutoksia ja paljon varoja, niinkuin se on paljon vertakin vaatinut. Mutta Kustaa Vaasa on nyt valtakunnassa ainoa mies, joka voi järjestyksen luoda ja koota revityn maan eheäksi. Olen paavillisen kirkon uskollinen poika minäkin, mutta se asia ei saa jäähdyttää uskollisuuttani kuninkaaseen. Meidän on kaikkien häntä toteltava, ei auta, ja tuettavakin. Minun ei tee mieleni lähteä Moskovaan ja olen siitä tehtävästä pyytänyt päästä; mutta hän käskee, minä matkustan, ja arkkipiispa matkustaa myös. Teidän ei tekisi mielenne maksaa kuninkaalle kymmenyksiänne, kappojanne eikä penninkejänne, mutta hän käskee ja te maksatte. Hänen on vastattava valtakunnasta meidän kaikkien puolesta, siksi hänen täytyy saada meitä käskeä.

Juro aatelismies puhui rauhallisesti ja vakuuttavasti. Napisevat prelaatit vaikenivat hiukan noloina oivaltaen, ettei siinä todella ollut muuta tehtävätä kuin maksaa pois, ja itsekseen koetti kukin lohduttautua sillä tiedollaan, että jäihän sentään tuloja loppujen lopuksi vielä joku määrä heillekin. Värähtämättömin kasvoin otti tuima tuomiorovasti taskustaan pötkyn kalmusjuurta ja haukkasi siitä palan, — se oli hyvää kiihtymystä vastaan —, ja talttuvasti huoahti Jaakko Vennä, kaiketi velkojiaan ajatellen. Pitkänhuiskea arkkipiispa kietaisi kauhtanansa liepeet tiukemmin pitkille sääriluilleen, ikäänkuin joka tapauksessa säilyttääkseen kaiken arvokkuutensa.

Sillävälin oli kokoussalissa taas käyty käsiksi noihin kiireellisiin rajanselvityksiin ja Moskovan lähetystön edessäolevaan matkaan, — jonka kustannukset lopulta kuitenkin olivat kapitulin varoista maksettavat. Mutta nurkastaan tähysteli Pietari Särkilahti pitkään ja miettiväisenä Erik Flemingiä ja päätteli itsekseen:

— Hän sanoi sen niin yksinkertaisesti ja varmasti, — siinä on kyllä sittenkin totta! Kuninkaan on taisteltava voittaakseen särkymyksen, häntä ajaa välttämättömyys… Meidän on sillävälin vain muokattava maata sitä syvemmältä, päästäksemme kerran me voittamaan ihmisten sydämet!

* * * * *

Muutamia päiviä myöhemmin istui Särkilahti taas omassa tuvassaan Turun luostarikorttelissa työpöytänsä ääressä. Hänen vaimonsa ja lapsensa olivat jo hekin palanneet Taivassalosta ja hommailivat nyt siellä ovensuussa, — Margareeta tuntui käristävän kylkisilavaa päivälliseksi, sillä aikaa kun nauriit tuhassa hautuivat. Tyttö takoi ateriaa odottaen lusikalla perhepöydän reunaa, ja avoimesta ovesta paistava syyskesän päivä kultasi hänen keltaiset kutrinsa. Pietari katseli tuvan perältä, työstään leväten, noita rakkaimpiansa. Eipähän ollut onnistunut prelaattien yritys julistaa hänen kultatukkaansa äpäräksi, — nyt niitä sakkorahoja ei enää kukaan vaadikaan! Ja hänen vaimoaan kunnioittavat jo kaikki naapurit hänen oikeana, aviollisena emäntänään.

Onnellinen oli hänellä koti. Ja työala oli suuri ja satoisa. Kun vain voimat kestäisivät puskea taas uuden talven…, se rinta, se rinta…! Siitä päivästä asti, jolloin Pietari ensi verensyöksynsä sai, oli se häntä heikontanut enemmän kuin hän uskalsi omilleen ja ystävilleen tunnustaakaan. Usein hän tunsi itsensä väsyneeksi, eihän hänen ennen tarvinnut näin työnsä keskellä levätä. Ja kuitenkaan ei olisi ollut varaa väsymykseen… Mutta Pietari ei tahtonut valittaa, hän oli kiitollinen jokaisesta hetkestä, minkä sai työskennellä koulussaan ja kirkossa…, ja sittenkin, kun hän ei enää saarnata jaksa, aikoi hän vielä kynällään syrjässä maaseudulla tehdä työtä surren asiansa hyväksi.

Hän kääntyi taas pöytäänsä päin. Edessään oli hänellä siinä Tukholmasta saamansa kirje, jossa mestari Olavi Pietarinpoika rauhoitti häntä Tammiston tilan johdosta. Mestari Olavi ei suinkaan puolustanut maallisen vallan liian rajua sekaantumista kirkon omaisuuteen, niin hän kirjoitti. Mutta kun kaksi kolmannesta kaikesta viljellystä maasta on joutunut luostarien ja kirkkojen haltuun, on sekä kirkon itsensä että valtakunnan vuoksi välttämätöntä, että siinä tasoitus tapahtuu. Pietari oli hänelle nyt vastaamassa, että hän itse pitkien epäilysten jälkeen ja kauan neuvoteltuaan Karpalaisen kanssa oli tullut samaan päätökseen ja aikoo rauhallisella mielellä pitää tuon kuninkaan hänelle lahjoittaman tilan "Tuskuluminaan"…

Mutta ensiksi oli hänen lopetettava jo maalla aloittamansa kirje Martti tohtorille, se oli muiden kiireiden vuoksi kauan jäänyt keskeneräiseksi. Näin oli hän siihen jo jatkoksi kirjoittanut:

"Kenties on kuitenkin kirkon omaisuuden siirtyminen maalliselle vallalle nimenomaan tämän valtakunnan tilaan nähden tarpeellista, ehkä on sekin omansa oikaisemaan vääriä, piintyneitä käsityksiä. Sellainen uudistus kyllä jäähdyttää mielet enemmän kuin lämmittää, mutta työllä ja innolla on sitten henki eläväksi tehtävä…"

Ovelta kuului Margareeta hämillään huudahtavan:

— Pietari, sieltä tulee vieraita — ja juuri ruoka-aikaan!

— Älä hätäile, ehkä riittää hauvikkaita heillekin, vastasi Pietari, astellen ovelle päin. — Ketä tulee…, kas, Siltahan se on ja itse priori!

Tupaan astuvia vieraitaan tervehtiessään hän iloisesti tarinoi:

— Sinua olenkin jo odotellut, Silta. Meidänhän pitäisi käydä käsiksi siihen Vennä-vainajan testamenttiin, joka on meidän selvitettäväksi jätetty.

— Myöhemmin, vastasi Silta aivan vastoin tapojaan. — Jospa odotitkin meitä, niin sitä uutista, jota nyt tulemme sinulle kertomaan, et varmaankaan odottanut…

— Soo, todellapa olettekin tärkeän näköiset, melkein juhlalliset. Mitä on tapahtunut? Tiedän jo, että Niilo Grabbe on karkoittanut juuttien laivat saaristosta, että se viekas vehkeilijä Luukas on pistetty kiinni, että Hoijan kreivi Viipurista on saapunut tänne matkustaakseen lankomiehensä, kuninkaan, luo ja että arkkipiispa ja Erik Fleming jo ovat lähteneet matkalle Moskovaan…

— Toista laatua on asiamme, Pietari, sopersi Silta puoleksi hämillään, puoleksi hyvillään.

Mutta Mikko, jonka katse kertoi syvää vakavuutta ja päättäväisyyttä, lausui lyhyesti ja suoraan:

— Me aiomme mennä naimisiin!

— Te…, sinäkin… naimisiin?

Niin yllättävä oli tämä sanoma Pietarillekin, naimisissa olevalle papille, että hän sitä tuskin uskoi, ja hänen vaimonsa vaikeni aivan epäilevänä lieden vieressä. Mikkokin, luostarinpriori…? Jopa peräytyi Pietari askelen taaksepäin katsoakseen, laskivatko hänen yksivakaat ystävänsä, totiset hengenmiehet, leikkiä. Mutta Mikko jatkoi tyynesti ja varmalla äänellä:

— Niin, kristilliseen avioliittoon, sinun esimerkkiäsi seuraten.

— Kuinka ja koska se on tapahtunut? uteli Pietari. — Mutta istukaa, kertokaa!

Ensi töikseen oli vieraiden nyt kerrottava, miten he kumpainenkin olivat tähän ratkaisevaan päätökseen tulleet. Sillan asian arvasi Pietari pikemmin sen mukaan mitä sakastissa ja kommuunissa jo oli juorupuheena huhuttu: Silta tahtoo välttää valheaviota! Mikon laita sitävastoin oli lyhyesti se, että hän, ruvettuaan kerran luostaristaan ihmisten ilmoilla liikkumaan, oli kesän kuluessa seurustellut Turussa vierailevissa vallasperheissä. Siellä oli hän tavannut jalosukuisen neiden Magdaleena Illen, Hannuntyttären Yläneeltä, joka isän kuoltua asui äitinsä kanssa Turussa ja liikkui Mikon sukulaisperheissä. Neito oli viettänyt edellisen talven Tukholmassa, äitinsä omaisten luona, oli siellä Suurkirkossa kuunnellut mestari Olavia ja innostunut ajan uusiin, uskonnollisiin virtauksiin. Näistä yhteisistä riennoista ja yhteisistä tuttavuuksista keskusteli Mikko usein tuon ennakkoluuloista vapautuneen, valistuneen neitosen kanssa… ja hänen sydämensä ei ollut luostarissa kivettynyt eikä hän sen sulamista vastustellut…

— Sitä aina ajattelin, huudahti Pietari tuon lyhyen lemmentarinan kuultuaan. — Sinä olet aina ollut hellyyden ja rakkaudenkaipuussa, säälien sinua usein saattelin Kaskenmäelle, sillä sinulle soveltuu luostari ja naimattomuus huonommin kuin kenellekään muulle. No niin, — jouduit siis satimeen?

— Menin tahallani tällä kertaa, avoimin silmin, vapaasti harkiten.
Olinhan viime aikoina epäillyt kovasti luostarikutsumustani…

— Kovasti ja rehellisesti, sen tiedän…!

— Halusin katkaista solmun, — nyt sen olen tehnyt!

Pietarin mieli oli iloinen: Noin ne aukenevat ja selviävät elämänsolmut yksi toisensa perästä. Mutta samassa hän näki vielä suuremman riemun Sillan silmissä, kun tämä Mikon puheeseen puuttui:

— Ja samalla katkaisit minunkin solmuni, siitä sinua ikäni kiitän!

Yksin ei Silta olisi siihen ratkaisuun koskaan päässyt. Mutta muuatta viikkoa senjälkeen, kun he Mikon kanssa yhdessä olivat haavikalastajia katselleet, olivat he taas eräänä iltana tavanneet toisensa harhailemasta. He olivat silloin kertoneet toisilleen sydäntensä huolet ja, kauan vielä yhdessä hapuiltuaan olivat he lopuksi päätöksen tehneet. Nyt he olivat tulleet kertomaan Pietarille, ennenkuin kenellekään muulle, nuo elämänsä ratkaisevat askelet. Mikko pani kätensä ristiin ja kysyi:

— Mitä siis nyt sanot, Pietari?

Mutta Pietari ei heille voinut heti sanoa mitään. Hän meni lieden edessä tavallista punakampana häärivän vaimonsa luo — naisen korva ei ollut voinut sellaisia uutisia olla kuuntelematta —, tarttui tätä hellästi olkapäistä ja veti hänet vieraittensa viereen.

— Kuulehan, Margareeta, sinä saat pian kohtalotovereita, kohta et ole enää ainoa vihitty papin vaimo Turussa. Sitä uutista on meidän juhlittava: Tuo silavaa pöytään, — eilen, torstaina, söimme kalaa — ja täytä kellarista se suurempi olutsarkka, — me juomme nyt kihlattujen ystäväimme maljan!

Usein oli Pietari, huolimatta siitä, että hänellä Turussa kylläkin oli ystäviä, tuntenut olevansa yksin. Toiset olivat jääneet, varsinkin oppia elämäänsä soveltaessaan, puolitiehen taikka palanneet kulkemaan vanhoja, tasaisempia latuja. Siksi nyt Sillan ja Mikon rohkea päätös ei merkinnyt hänelle ainoastaan aatteen voittoa eikä vain uutta lovea vanhoihin käsityksiin, vaan aivan henkilökohtaistakin lohdutusta ja apua. Juuri tällaista esimerkin opetusta tarvittiin, — nyt oli hänellä varmat työnsä jatkajat, jos hän kesken kaatuisikin pois.

Mutta näistä mielialoistaan ei hän ääneensä puhunut. Sen sijaan ryhtyi hän, tuon vaatimattoman aterian varrella, heti suunnittelemaan, miten ystävysten tekemä päätös olisi käytännössä toteutettava. Väsymyksen piirre hänen suupielestään oli taas kokonaan poissa, hän oli jälleen vilkas ja reipas kuin nuorukainen.

— Ensi töiksesi on sinun, Mikko, nyt totuttauduttava siihen ajatukseen, että todella luovut luostarista pois. Sitten teet sen ihmisille tunnetuksi, ilmaisten perusteesi niin, että sen kaikki ymmärtävät.

— Sen oivallan, vastasi Mikko, joka jo tätä asiaa näkyi paljon miettineen. — Tahdon puhua siitä ensiksi suoraan ja rehellisesti dominikaanien päävikarion, mestari Skytten kanssa, ja matkustan pian sitä varten Sigtuunaan purkamaan veljesvalani.

— Tee se jos tahdot, myönsi Pietari. — Luther kuitenkin sanoo, että valat, jotka ovat vasten ihmisluontoa, eivät ole sitovia, koska niitä kuitenkaan ei pidetä…

— Tahdon toimia täysin avonaisesti, vastasi Mikko vakavana, — ja tähän kaikkeen kuluu tietenkin vielä joku aika.

— Mutta sitten!

— Sitten hämmästytetään Turku, huudahti Silta hänelle harvinaisella reippaudella.

— Juuri niin, totesi Pietari. — Kirkossa julistetaan aviokuulutus, joka ei jää keneltäkään kuulematta.

— Mutta missä kirkossa? kysyi Silta taas epävarmana. — Voisitko
Pietari tehdä sen Taivassalossa?

— Jotta asia herättäisi vähemmin "pahennusta", kuten paavilliset sanovat, — en voi! Kyllä sinut tunnen, vanhan arkailijan; mutta ei, veikkoseni! Nyt ei ruveta piilosille. Toisen kerran saatte tulla vieraikseni Taivassaloon, mutta julkisesti Turun tuomiokirkossa on kuulutus ja vihkiminen tapahtuva koko kansan kuullen ja nähden. Vieläkin Silta epäröi:

— Siitä tulee suuri rymy ja taistelu…!

— Juuri sitä tarvitsemme, taistelua, joka tapahtuu vakaumuksen voimalla ja jonka kansa voi nähdä ja tajuta!

Säkenet, jotka Pietarin silmistä sinkoilivat, tapasivat toisia Mikon mustain silmäin kauniissa hehkussa. Tämä lisäsi varmana:

— Niin olkoon! Polttakaamme laivat takaamme pois, ja sitten pelottomasti eteenpäin Jumalan avulla!

Kauan siinä ystävykset keskustelivat köyhän ruokapöydän ympärillä ja vahvistunein mielin, yhä varmistuneina päätöksessään, tekivät vieraat vihdoin hämärissä lähtöä Särkilahden talosta. Pietari tahtoi saattaa heitä kappaleen matkaa, mutta muisti samassa yhäkin keskeneräisenä olevan kirjeensä. Silloin hän tarttui hanhensulkaan, virkahtaen:

— Odottakaahan, lopetan kirjeeni Martti-tohtorille ja vien sen samalla Lyypekkiin huomenna lähtevään laivaan. Pitäähän entisen Martti-munkin toki heti saada tieto entisten oppilaidensa, Mikko-priorin ja Silta-kanungin, tulossa olevasta avioliitosta, vaikka asia Turussa vielä pidettäneekin salassa… Kas niin, nyt se on paperille pantu! 324

XVII. KURKI-PIISPAN HAAMU.

Myöhäinen syksy oli käsissä, mutta keväisen kirkas ja tyyni oli merenpinta eräänä aamupäivänä, jolloin Pietari Särkilahti pienessä soutuvenheessä kulki Piikkiön salmen yli Kuusiston saareen. Salmentakaiselta rannalta kuumotti vanha piispanlinna korkeana ja harmajana, taustanaan kellastuva, keskipäivän valossa helakoiva lehto. Keväisen lämpimästi paahteli päivä venheen perässä istuvan papin soikeiksi solahtaneita hartioita, ja vahva meren tuoksu uuvutti kapearintaista miestä. Siksi lepäili hän mela kädessä rentonaan venheen perässä, vain harvakseen puhutellen vanhaa kalastajaa, jonka hän mantereelta oli saanut saattajakseen.

— Aivan autionako siis on koko tuo suuri linna, kyseli hän. — Eikö elävää sielua asu noissa jyhkeissä rakennuksissa?

— Kukapa siellä ottaisi asuakseen, murahti ukko.

— Miksei vaikka vouti, — olihan siellä ennen ylhäisetkin eläjät.

— Ennen oli. Se aika olikin toinen, toinen meillekin, köyhille ihmisille. Nyt siellä mitkä lie omat asukkaansa…

Ukon välttelevät vastaukset saivat Pietarin uteliaaksi, — hän muisti nyt kuulleensa kerrottavan, että vanhassa piispanlinnassa kummittelee. Senjälkeen kun tanskalaiset karkoitettiin Kuusiston linnasta, — jolloin he antautumisensa merkiksi nostivat hatun lipputangon nenään — ei Ruotsin hallitus enää ollut tätä linnaa luovuttanut kirkollisille viranomaisille. Siten ei electus Erik Sveninpoika ollut koskaan käynytkään tässä edeltäjänsä uljaassa asunnossa, jonka juutit olivatkin puhtaaksi ryöstäneet. Jonkun aikaa oli siellä pidetty Kustaa Vaasan sotaväkeä tanskalaisten uudistuvain hyökkäysten varalta, mutta kun sitä väkeä oli vähän ja se kaikki tarvittiin Turun linnassa, olivat Kuusiston varustukset pian siirretyt Aurajoen suuhun. Siitä pitäen oli vanha piispanlinna ollut kylmillä — hylätty suuruus! Ja kummitusjutut olivat lähteneet liikkeelle, henget ja haltijat olivat majoittuneet vanhaan piispainkotiin.

— Minkälaisia ovat sitten nuo linnan uudet asukkaat, uteli Pietari salaperäisen näköiseltä soutajaltaan.

Tämä keskeytti sountinsa, teki ristinmerkin ja näytti ihmettelevän, ettei perääpitävä pappi tehnyt samoin. Sylkäsi sitten kouriinsa, tarttui airoihinsa ja vastasi, taas vetämään käyden:

— Kukapa heitä lie vierestä katsellut; kaukaa me verkkoja laskiessammekin aina tämän niemen kierrämme. Portit ovat kiinni, huoneet lukossa, mutta sittenkin siellä liikutaan. Tohinaa ja jyryä olen kuullut sieltä selälle asti, — eikä tyhjä jyrise!

Ei ollut Pietari Särkilahtikaan vapaa aikansa yleisestä taikauskosta, vaikkakin hän käsitti monet katoolilaisten kummitusjutut ja ihmetarinat munkkien ja pappien keksimiksi, tarkoituksessa säikyttää ihmiset sitä herkemmin kirkkojen ja luostarien helmaan. Paholaisen uskoi hänkin kyllä pitävän peliään ihmisten joukossa, mutta silloin aina jotakin omaa mustaa tarkoitustaan varten.

— Kun et liene kuullut tuulen tohinaa, virkkoi hän epäillen äänettömäksi käyneelle äijälle. — Miksikä hurskaiden ja hyvien kirkonmiesten henget siellä rauhattomina liikkuisivat.

— Hyviäkö lienevät vai pahoja henkiä, vastaili soutaja. — Eipä näissä kylissä ihmetelläkään, ettei esimerkiksi entisen linnankappalaisen sielu saa rauhaa. Mies kun rupesi herraansa hädän hetkellä ryöstämään, niin putosikin omaan kuoppaansa…

— Kurki-piispan kotikappalaisestako puhut? kysyi Pietari vilkastuen.

— Niin, rahasäkkien seastahan hänet juutit löysivät — vainajana tietysti.

— Tännekö hän siis kuoli? Häntä piispavainaja kaipasikin…

Pietarin kysymysten johdosta kertoi nyt soutaja tarkemmin tuon kappalaisen tarinan. Siihen aikaan kun Koroisissa odottelevan piispavainajan tavaroita kiireellä sälytettiin laivaan Kuusistossa, jota jo tanskalaiset uhkasivat, oli kappalainen sieltä kadonnut. Luultiin hänen paenneen, ihmeteltiin vain, kun ei häntä myöhemminkään kuulunut. Juutit ottivat linnan haltuunsa ja olivat siinä jo vuoden isännöineet, kun heikäläiset palkkasoturit kerran pimeän tornikäytävän nurkasta löysivät salaoven. Mursivat sen auki ja tapasivat pienessä, umpinaisessa komerossa papin kontallaan kahden rahapussin välissä. Se oli kappalainen taikka kappalaisen luuranko, — siihen oli nahkaisen säkin syrjää jyrsien kuollut. Oli arvattavasti tahtonut itselleen ryöstää ja kätkeä osan piispan aarteista, mutta miten lie häneltä ovi lipsahtanut umpilukkoon, — siihen jäi, apua ei tullut!

— Ja juutit veivät sitten nekin aarteet? uteli Pietari.

— Veivät… Mutta kuka sen tietää, mitä kaikkea tuon vanhan linnan sokkelot vielä kätkevät…

Soutomies leväytti taas airojaan, tehdäkseen uudelleen ristinmerkin. Mutta ennenkuin hän sen teki, lisäsi hän vielä, sulkeakseen senkin asian yhteiseen siunaukseensa:

— Kerrotaan siellä mahtavampainkin haltijain liikkuvan — ja nähtykin niitä on. Itse piispavainaja kuuluu siellä öisin ajelevan…

Kuinkas muuten, ajatteli Pietari epäuskoisena, ja kysyi välinpitämättömästi:

— Kuka hänet on nähnyt?

— Monikin saarelaisista, mutta onnettomuudeksi se heille on ollut. — Soutaja viittasi kuin varoskellen taakseen. — Eräskin Piikkiön mies katseli muutamana iltana akkoineen selältä päin tuohon muurinreunalle nousevaa haamua, — molemmat tunsivat piispan vanhastaan hyvin. Viikon perästä akka kuoli.

— Ja minkänäköinen oli ollut piispa?

— Ankarannäköinen, niinkuin aina eläessäänkin, mutta murheellinen…
Merelle oli viittonut.

— Siksikö, että hän mereen hukkui? arveli Pietari.

— Mene, tiedä, — eihän Kurki-vainajaa saatu haudatuksi siunattuun maahan, siksi kai hänen henkensä kulkee rauhatonna entisillä elinmaillaan. Pyhä Maaria avuksi, ennen iltaa tästä pitää ehtiä kotiin takaisin!

Ukko souti taas tarmonsa takaa, mutta kertoi sitä tehdessään vielä kotvan kuluttua:

— Öisin kuuluu muurin takaa kuin kavioiden jytkettä, — sitä kolinaa paeten kai ne huovitkin pari vuotta sitten muuttivat pois Kuusistosta. Liian kaamea oli tämä linna ollut heillekin, vaikka he joukolla liikkuivatkin.

Perämies oli vaipunut tähystämään sitä muurinmutkaa, josta piispavainajan kerrottiin selälle viittovan, ja hänen mietteensä palasivat niihin aikoihin, jolloin tuo voimakas mies täällä Suomea hallitsi. Ankarana kyllä, mutta aina varmana…, eikö todella hän saisi rauhaa tuonen mailla…!

Mutta soutaja pyörähti yhtäkkiä kuin pahan aavistuksen pistämänä keulaan päin katsomaan ja keskeytti säikähtyneenä ja armotta äkkiä Pietarin mietteet:

— Ei sinne, — oikealle laskekaa!

Oli jo katkaistu suurin osa tyyntä selkää, läheltä jo vastasi Kuusiston korkea ranta. Pietari oli ohjannut venheen ihan tuon harmajan linnan alle, jonka rosoiset kiviseinät ja pykäläiset muurinsärmät jo selvästi silmiin erottuivat.

— Pelkäätkö joutuvamme liian likelle piispavainajan öisiä vaellusteitä, kysyi Pietari naurahtaen, mutta käänsi kuitenkin samalla venheen soutajan osoituksen mukaan linnan sivulle, alavampaa notkorantaa kohden.

— Ei sinne linnanrantaan enää kukaan laske, vastasi soutaja melkein suuttuneena. — Niemen ohi on ohjattava, jos karjatalolle aiotte.

Venhe solui korkearantaisen linnanniemen ohi, jättäen vasemmalle kolkon, paksun, harmaan kivimuurin, jonka rakentamiseen aikoinaan varmaankin oli tarvittu pitkien vuosikymmenien raskaat päivätyöt. Muuri kiersi soikeana vyönä väljän linnanpihan, ja sen molemmissa päissä oli jykeä, pyöreä torni. Mutta maanpuolelta oli muuri jo yhdestä paikasta revitty rikki, ja sen aukon edustalla näkyi laituri, johon linnanpihalta suuntausi tiilenpölystä punoittava tie. Pihalta näkyi pitkä, ruskea talo, — varmaankin myöhempinä aikoina rakennettu väentupa —, joka jo oli puolitiehen purettu.

— Tästäkö siis nyt kiviä Turunlinnaan soudetaan? kysyi Pietari, joka muisti nähneensä tiilivenheitä linnansatamassa.

— Tästä, ja ensi kesänä puretaan täältä jo useampia taloja, vastaili soutaja-ukko. — Mutta kiire on purkajilla aina iltaisin pois linnanpihalta, sen olen monesti nähnyt…

— Entäpä jos henget pahoittelevatkin sitä, että heidän asumuksiaan näin revitään?

— Repikööt pois koko komeuden haltioineen, kaikkineen! uhmaili ukko nyt rauhallisena, kun venhe jo laski lahdenpohjaan ja kaislikon ohitse suhahti valkamaan.

Perillä näet jo oltiin. Lahden perukasta vei tie Kuusiston vanhaan karjakartanoon, jonka ympärille kasvanut pienoinen kylä jo näkyi nuottatalaiden luota. Sivulle jäävän linnan varjosti vesakko, ja ylempänä rinteellä, maanpuolisen muurin kupeella, oli puistikko, jossa näkyi hedelmiä kantavia omenapuita. Pietari hymähti astellessaan rantapolkua pitkin kartanoon päin. Tuolla varmaankin säilyvät omenat varastelematta, ainakin öisin…

* * * * *

Tuokion kuluttua istui Pietari Särkilahti kuninkaankartanoksi muutetun entisten piispain karjatalon päätuvassa, jossa Turunlinnan käskynhaltija Jöns Westgöte nyt kesäisin asui perheineen. Tämän puheille oli näet Pietari Turusta lähtenyt, totellen sisarensa, Martha-rouvan, hartaita pyyntöjä ja kyyneleitä.

Ikäväksi oli Erik Skalmille ja Härkä-Heikille kääntynyt Sören Norbyn asiamiehen, liukastelevan Luukkaan, taannoinen vierailu, vaikka se olikin keskeytynyt johtamatta suoranaisiin tuloksiin. Kuninkaan miehet olivat sittemmin saaneet Luukkaan kiinni…, oli pidetty pitkiä tutkimuksia noista valtiopetokselta vivahtavista sopimushommista, Luukkaan kanssa kaupoissa olleita porvareita oli moneen kertaan kuulusteltu ja hekin olivat nyt viikkokausia viruneet Turunlinnan vankityrmässä. Heidän omaisilleen oli kulkeutunut huolettavia huhuja, että miehet ehkä kapinoitsijoiksi epäiltyinä viedään kuninkaan luo Tukholmaan, — siellä saattaa heiltä pian pääkin tipahtaa! Pietari Särkilahti oli senvuoksi nyt lähtenyt linnanherran luo puhumaan lankonsa ja tämän kohtalotoverien puolesta, sillä hän tiesi, että heillä ei ollut koskaan ollut aikomusta vehkeillä esivaltaansa vastaan.

— Te siis vakuutatte, maisteri, että porvarit ainoastaan ymmärtämättömyydestä antautuivat kauppoihin Luukkaan kanssa, virkkoi Westgöte, puhutellen Pietaria sangen virallisesti, joskin samalla sentään ystävällisesti. Hän oli kohteliaana isäntänä kutsunut Pietarin ruokapöytäänsä, ja vaikka hän tuossa porvarien jutussa tekeytyikin karskiksi, kohteli hän kuitenkin vierailevaa kanunkia ilmeisellä huomaavaisuudella.

— Niin uskon, vastasi Pietari varmasti. — Heidän taloudellinen pulansa, eikä mikään paha tahto, eksytti heidät tuohon ajattelemattomaan yritykseen.

Käskynhaltijan katse pysyi kuitenkin tuikeana, kun hän jatkoi:

— Nuorta kuningasta ja valtakunnan uutta järjestystä vastaan nousee nykyisin vehkeilijöitä ja kapinoitsijoita milloin mistäkin. Taloudellista hätäänsä syyttävät taalalaisetkin, mutta uniooninaikaiset vallantavoittelijat ja petolliset paavilliset prelaatit ovat todellisuudessa heidän takanaan.

— Täällä ei ole sellaisia vaikuttimia, vastasi Pietari avomielisin katsein. Jöns Westgöte katseli häntä tutkivasti ja lausui melkein hämmästyneenä:

— Ja kumminkin juuri te, maisteri, parhaiten tiedätte, kuinka katkera viha paavillisessa papistossa täälläkin liekkii kuningas Kustaata vastaan. Olittehan saapuvilla piispalan neuvotteluissa arkkipiispan siellä vieraillessa, — muistatte, mitä virttä sielläkin vedettiin. Ja sitä samaa vihaa kohdistuu kyllä teitä itseännekin vastaan; he eivät tahdo teille mitään hyvää, eivätkä kuninkaalle. Syyt tunnette te paremmin kuin minä. Minä olen sotilas, en puutu uskonasioihin enkä opinkysymyksiin, mutta minä edustan täällä herrani, Kustaa-kuninkaan, valtaa.

Pietari viivytti tuokion vastaustaan, ikäänkuin harkiten, oliko hänen tarpeellista lausua linnanherralle sitä mitä ajatteli. Hän lausui kuitenkin:

— Tunnen sen katkeruuden. Minunlaisen vähäisen sanantaistelijan he olisivat valmiit koska tahansa murjomaan, Kustaa kuningasta vastaan he eivät nouse vehkeilemään, — siihen he ovat liian pehmeät.

Käskynhaltija myhähti, ikäänkuin myöntäen, että todellisuudessa oli hänelläkin sentään paavillisuuden edustajista Suomessa sama, vaaraton käsitys.

— Väitätte siis, kysyi hän tyynesti, ettei ole enää olemassa mitään unioonipuoluetta Suomessa?

— Väitän. Valtion asiat ovat kyllä minulle vieraat, mutta mielet
Turussa tunnen, — lankomieheni on hölmö, ei vehkeilijä.

Taas osoittivat Westgöten kasvoilla liikahtavat eleet, että hän uskoi vieraansa sanat, ja leppeämmin hän nyt virkkoikin:

— Sananne painaa tässä asiassa paljon, sillä teihin kuningas luottaa, sen tiedän. Käyväthän työmme samaan suuntaan…

— Minun työni on opettajan ja saarnaajan työtä, vastasi Pietari kipakasti, melkein närkästyen. Mutta samassa hän, varsinaisen asiansa muistaen, jatkoi: — Nuo miesparat voitte huoletta laskea menemään perheittensä luo, — uskollisempia alamaisia kuin he ei sen jälkeen kuninkaalla ole!

— Tosiaankin, jos heidät lasken, on heidän teitä, maisteri, kiittäminen paljosta, lausui herra, luopuen nyt kokonaan karskista sävystään. — Mutta kuninkaalle minun täytyy ilmoittaa, että vapautan heidät teidän pyynnöstänne ja takuullanne.

— Tehkää niin, jos on tarpeellista.

Pietari nousi lähteäkseen, asiansa hän nyt oli ajanut. Mutta linnanpäällikkö istui vielä paikallaan ikäänkuin häntä pidättäen, ja kertoi hetkisen kuluttua.

— Kuningas on aikonut käydä Suomessa, onpa lausunut halunsa tavata teitäkin, Pietari Särkilahti, — hän on kuullut teistä puhuttavan…

Pietari ei ymmärtänyt, mitä varten linnanherra nyt vielä uudesta päästä rupesi tarinoimaan taikka mihin hän tuolla puheellaan tähtäili, ja hän seisahtui senvuoksi suurin silmin katsellen istuvaa isäntää. Tämä jatkoi:

— Nyt ei kuitenkaan ole tietoa, milloin kuningas voi tulla Suomeen.
Mutta matkustakaa te, mestari, hänen luokseen Tukholmaan!

— Mitä varten sinne?

— Mitä varten yleensä kuninkaissa käydään, — hän tahtoo teitä tavata! Ja voihan siitä olla etua asiallenne ja teille, teillähän on vasta vaatimaton kanunginvirka…

Veret nousivat Pietarin ohimoille hänen siinä kuunnellessaan noita linnanherran mataloita, joskin hyväätarkoittavia tuumia, jotka taas tähtäsivät tuohon heidän muka läheiseen liittouteensa. Hänellä kuohahti mieli, mutta hän hillitsi sen samassa, itsekseen hymähtäen, ja vastasi tyynesti: — Jos asiat joskus vaativat, voin kuninkaissakin käydä…, nyt en sinne töiltäni jouda…

Ilta oli jo käsissä, kun Pietari Särkilahti palasi Kuusiston kuninkaankartanosta ja käveli takaisin rantaan. Hän oli sisarensa puolesta iloinen, eikä liian toimeliaan linnanherran valtioviisailukaan ollut saanut häntä suuttumaan. Kunpa hän saisi kansan ymmärtämään työnsä tarkoituksen, silloin ei hän välittäisi viisastelevista hallitusherroista! Nähtävästi osoittaakseen suopeuttaan ja kunnioitustaan oli Jöns Westgöte hankkinut Pietarille venheen ja soutajat saattamaan hänet vesitse Turkuun asti. Soutajia odotellen seisoi Pietari hetken nuottatalaan viereisellä törmällä katsellen matalan, kellertävän vesakon takaa kohoavia piispanlinnan muureja. Auringon laskettua näyttivät ne nyt paljon synkemmiltä ja jylhemmiltä kuin päivällä; tuo möhkäle, tuo ennen rientoisan elämän äänetön vuori, teki nyt todellakin melkein peloittavan autiuden vaikutuksen. Muurin kupeilla kasvoi muutamia korkeita haapoja, joiden latvat kohosivat rintavarustuksen yläpuolelle, ja iltatuulen niitä huojuttaessa näyttivät ne todellakin tummilta, liehuvilta olennoilta, — kai ne myrskyn aikana kohisivatkin. Lounaiselta taivaanrannalta nousi tuulen mukana mustanpuhuvia, pilkottuja pilvenlonkia. Olipa muuankin muurin takaa kasvava pilvi kuin jättiläisratsastaja, joka istui loimipeitteisen hepohirviön selässä.

— Siinähän nyt onkin Kurki-piispa, huudahti Pietari itsekseen. — Ainakin voisi säikkyvä mielikuvitus helposti tehdä haamun tuosta hirviöstä.

Hän istahti mättäälle ja katseli kauan tuota verkalleen kohoavaa kuviota, puhuen itsekseen:

— Miksi ratsastelet siellä rauhatonna, sinä Suomen mahtava kirkkoruhtinas? Suretko sitä, Arvid Kurki, että uusi aika kalvaa vanhaa, hierarkista mahtiasi ja kaatelee sen haurastuneita pylväitä? Tyynny, vanhus, näethän: mitä vikoja uudella ajalla lieneekään, se on kuitenkin elävämpi, välittömämpi ja rehellisempi kuin se teidän ulkokuorinen, kuollut aikanne, — tunnusta pois se, Arvid Kurki.

Hämäräksi kävi syysilta, ja tuijottavan istujan silmissä rupesi taivaalle kohonnut pilvenlohko yhä enemmän saamaan leveän, ankaran ratsastajapiispan muodon, — niin, olihan kuin suippopäinen hiippakin olisi pilvikuvan kiireelle kasvanut.

— Älä kiivaile, ymmärränhän sen kylläkin, että olet meihin ja työhömme tyytymätön, puheli Pietari itsekseen. — Enkä siitä moiti sinua, joka ehyeltäsi olit oman aikasi edustaja. Jos vielä olisit elävien ilmoilla täällä Suomen kirkon päämiehenä, niin tuiman taistelun saisimme sinua vastaan kestää ja vaikeammin pääsisi puhdistettu oppi hiippakunnassasi siementymään. Usein sinun rautakourasi meitä kiristäisi, ehkä hetkeksi kuristaisikin. Itse johdit kirkossasi kaiken, itse halusit kylvää, mitä oli kylvettävä, — toisten kylvön olisit aina armotta kitkenyt pois! Sitäkö nyt tuskailet, että katoliset jälkeläisesi eivät osaa olla yhtä kovia kuin sinä? Mutta ajattelepas, rautakoura! Kenties oli sentään onneksi sinullekin, että juuri oikeaan aikaan löysit hautasi Pohjanlahden laineissa. Sillä olisihan sinun kovuudestasi huolimatta kuitenkin lopulta ollut kaaduttava suuren, voittavan aatteen tieltä. Mutta sinun jäykän niskasi olisi ollut vaikea taipua, sinun ylpeän mielesi olisi ollut raskas kestää romahdustasi, joka vielä olisi saattanut käydä pienelle kansallemmekin liian rajuksi…!

Pilvi oli jo kohonnut muurinreunan yläpuolelle ja hajaantui vähitellen veljiensä joukkoon hallavalle taivaalle. Pietari lausui sille vielä ikäänkuin iloisemmat, sovinnolliset tervehdykset:

— Haihdu rauhassa taivaalle, sinä Arvid Kurjen ankara haamu, älä suotta levottomilla retkilläsi peloittele kotiseutusi taikauskoisia pikkueläjiä. Aika on nyt kuitenkin taittunut, et voi sille enää mitään. Omana aikanasi saatoit esiintyä juhlallisena ja jyrisevänä niinkuin tuomion Jehova, — nyt älä enää jyrise! Uusi aika tarvitsee omat, uudet miehensä, suo heillekin työpäivänsä, jolloin he omilla aseillaan taistelevat totuuden puolesta!

Soutajat saapuivat rantaan. He katselivat kummissaan kanunkia, joka noin jäykästi tähysteli vanhaan linnaan päin, ja hekin kääntyivät säikähtäen katsomaan, näkyisikö muurinharjalta taas joku kamala kuvatus… Ei toki näkynyt nyt Kuusiston harjoilta mitään kummitusta, ja he tarttuivat ravakasti airoihinsa.

Taas istui Pietari perässä, nyt selkä linnaan päin. Mutta vielä kerran hän, venheen jo lahdensuulla halkoessa nousevia laineita, kääntyi silmäilemään taakseen, ikäänkuin jäljellejäävää tuttavata hyvästellen. Ja hämärään häipyvän linnan näkymättömälle haltijalle hän hiljaisissa mietteissään lausui:

Emme saaneet, Kurki-piispa, koskaan tietää, annoitko, Hautasaaren rannassa erotessamme, meille siunauksesi vaiko kirouksesi. Mutta kumman tahansa annoitkin: Lepo sielullesi, piispavainaja!

XVIII. ERO LUOSTARISTA.

Lapiot kalahtelivat kinoksen läpi jäätyneeseen maahan, kun kaksi maallikkoveljeä pyhän Olavin luostarin pihalla eräänä harmajana joulukuunaamuna loi lunta, avatakseen käymätiet veljeskunnan pitkästä, matalasta koppirakennuksesta kirkkoon ja sieltä portille. Parin päivän pakkasen jälkeen oli nyt koko yön satanut lunta, — talvi näkyi tulleen oikein jäädäkseen.

Pitkäliepeiset munkit, joilla oli koipisaappaat jaloissaan, kintaat käsissään ja kauhtanaan kiinnitetyt, suippokärkiset piippalakit tiukasti sidottuina pulleille, parrattomille poskilleen, loivat lunta laiskasti, väliin pysähtyen katsomaan varpusia, jotka noukkivat murusia pylväskäytävän sillalta, väliin taas unohtuen lapioittensa varaan vastakkain tarinoimaan verkkaisesti ja vetelästi:

— Illalla kuuluu priori pitäneen kokouksen konfessorien kanssa, kertoi toinen. — Tuomas-veli oli kuunnellut oven raosta, — ei ollut esimies luopunut hurjasta päätöksestään!

— Hän eroo siis ja lähtee maailmalle. Eipä olisi sitä uskonut noin hiljaisesta ja hurskaasta miehestä!

— Paholainen sai hänet pauloihinsa. Johan se kesällä nähtiin: Ennen ei abotti liikkunut luostarista mihinkään, yhtäkkiä rupesivat häntä sitten hurmaamaan maailma ja naiset…

Lapiomies lausui tämän kammoa suhahtavalla äänellä. Mutta hänen toverinsa löi lapion lumeen ja virkkoi kyllästyneenä:

— Älä tekeydy, ketä ne eivät hurmaa! Lähtisit täältä sinäkin, jos olisi huttu muualta yhtä helposti tiedossasi. Mutta lähtö täältä voikin tulla pian meille kaikille, sillä vähänpä tänne ihmiset enää lahjojaan kantavat.

— Niin, ohenemaan on ruvennut rokka, kavalat ovat saatanan vehkeet…!

Pari risaisiin lammasnahkaturkkeihin puettua kerjäläistä kahlaili portista sisään, ja lapio rupesi nyt kumahtelemaan jäätynyttä lautasiltaa vastaan, kun työveljet loivat siitä lunta valmistaakseen tilaa näille aterianodottajille.

Se kumahdus kuului nousevan päivän tervehdyksenä monen seinän läpi siihenkin koppiin, missä eroava priori oli yökauden valvonut ja rukoillut aukinaisen raamatun edessä.

— Nyt on siis aamu…, kulunut on viimeinen luostariyöni, virkkoi hän itsekseen, kohottaen kirjasta kalpean päänsä.

Pitkän syyskauden oli Mikael Karpalainen valmistautunut tähän aamuhetkeen, mutta hiukan arka oli sittenkin hänen silmäyksensä, jonka hän nyt käryävän rasvalampun valossa heitti ympärilleen yksinäiseen tummaseinäiseen huoneeseensa. Olihan hän, mielensä kapinoita kukistellessaan, niin usein todistanut tämän kopin ainoaksi rauhansa kodiksi, jossa hän elää ja kuolee, että hänen nyt yhä uudelleen täytyy itselleen särkeä tuo vanha kuvitelmansa… Tuossa oli rukousjakkara, jossa näkyivät hänen polviensa jäljet, tuossa vuode, jossa hän taas vain illasta oli hetkisen levännyt…, ei, juuri rauhaahan hän ei vuosikausien rukousten avullakaan ollut täällä sieluunsa saanut! Raatelevain epäilysten ja riuduttavain, hedelmättömäin taistelujen paikka oli tämä kammio hänelle ollut. Jos hän olisi jatkanut sitä taistelua vielä monet, pitkät vuodet, olisi se ehkä lopuksi tauonnut. Mutta se olisi silloin ollut turtumuksen, vanhuudenheikentymisen valherauhaa. Ulkonaisen ihmisensähän hän oli täällä saanut kuritetuksi ja kukistetuksi, mutta sisimmille ajatuksille ja tunteille ei mahtanut mitään jouhipaita eikä ruoska. Hän olikin ne apukeinot jo aikoja sitten tehottomina hylännyt, ja nyt oli tullut itse taistelupaikan, luostarikammion, vuoro.

— Olenhan nuori vielä, tahdon taistella elävän elämän keskuudessa, taistella korkean asian puolesta, enkä yksin oman rintani toivottomissa kamppailuissa. — Niin hän taaskin hiljakseen hoki, vakuuttaen itselleen, että tämä erakkoelämä on pohjaltaan vain itsekkyyttä.

Asiansa tässä talossa oli hän jo laittanut selväksi. Hän oli syksyllä käynyt Sigtunassa, Pohjoismaiden eli Dacian mustainveljeskuntain ylijohtajan Martti Skytten puheilla, ja tälle rehellisesti esittänyt epäilyksensä ja luopumisaikeensa. Ja tuo syvällekatsova vanhus, joka itse eli ankarana luostarissaan, oli vahvistanut häntä päätöksessään…, jos epäilet niin eroa, työtä on yrttitarhassa muuallakin, niin oli sanonut tuo herttainen ukko, ja siunauksensa oli hän luopuvalle antanut. Itse luostarissa oli Mikael Karpalainen vasta edellisenä iltana lopullisesti ilmoittanut pappisveljesten konventille aikeensa. Siellä oli isä Anselmus yksin vakuuttavasti puhuen koettanut horjuttaa hänen päätöstään…, muut olivat vain hätäilleet siitä, kuinka luostarin maine ja suosio tästä erosta kärsii. Tämä vetoaminen laitoksen aineellisiin etuuksiin ja sen eläjäin hyvinvointiin oli Mikkoa nyt, niinkuin monesti ennen, tympäissyt, ja hän oli äkkiä lopettanut kokouksen, kehoittaen vain konfessoreita valitsemaan itselleen keskuudestaan esimiehen, — aamulla, tertian jälkeen, hän aikoi lähteä.

— Aamulla, nyt on aamu! — Halkosylys romahti jossakin kaukana, luostarin suojia käytiin lämmittämään. Eteisessä kuului askeleita, alkava päivä kutsui veljekset yhteisen kodin tavallisiin, arkisiin askareihin…, häntä ei enää…!

Mikko nousi kiireesti ja astui kylmään käytävään huuhtelemaan siellä olevassa sammiossa kasvojaan ja käsiään. Veden peitti hieno jääriite, mutta ei se Mikosta kuitenkaan tuntunut kylmältä, se vain virkisti hänen ihoaan, joka sittenkin mahtoi olla hiukan poltteinen… Miksi? Eikö hän ollutkaan aivan tyyni ja varma? Oli, toki, niinhän hän oli päättänyt olla…

Mikko palasi koppiinsa, sulki huolellisesti pöydällä levällään olevan raamatun, jonka hän siihen jätti luostarin omaksi, otti naulakosta, ovenpielestä, luostarin avaimet, jotka hänen oli valitulle jälkeläiselleen jätettävä, ja polvistui vielä kerran rauhallisesti kuluneelle jakkaralleen, rukoillen nöyrästi, että hän tähän huoneeseen saisi jättää sielunsa kaikki epäilykset…

Äkkiä hän siitä hypähti, — kolmirauta helähti pyhän Annan kappelissa kolme kertaa, kutsuen veljet tertiaan, aamumessuun… Vavahtiko hänen sydämensä todella noin rajusti, — ei, pientä levottomuutta se vain oli, nythän hänen tuli pitää jäähyväismessunsa, siellä jo ehkä veljet odottivat… Tasaisin, verkkaisin askelin käveli hän käytävän läpi ruokahuoneeseen, jossa pöytä jo oli katettu — aamumessusta palattiin näet aina kiireellä ruokapöytään, johon höyryävät maljat sillävälin oli kannettu. Oli siinä leipä taitettu vielä Mikonkin paikalle, niinkuin tavallisesti…

Ovensuussa odottivat pappisveljet, seuratakseen saattokulussa prioria messuun. Mikko tervehti heitä tavallista sydämellisemmin. Munkit vastasivat kaavamaisesti kuin aina: kukaan ei puhumaan käynyt, ei eroa valittamaan, ei kaipaustaan ilmaisemaan, vaikenevien tylsien katseiden tunsi Mikko vain itseensä kohdistuvan. Veljet olivat miltei kaikki vanhoja miehiä — nuoria ei näet viime aikoina ollut luostariin liittynyt — eikä heidän ollut tapanakaan ilmaista välittömästi tunteitaan… Vai eikö heillä Mikkoa kohtaan ollutkaan mitään tunteita…?

Kirkossa paloivat talikynttilät harvassa, niinkuin arkimessussa ainakin, ja ääni kajahti kalseana ja kylmänä huurunpeittoisista kiviseinistä. Juhlallisemmaksi oli Mikko kuvitellut tämän jäähyväismessunsa… Hän koetti puolestaan valaa siihen sydämellisyyttä ja lämpöä, mutta tunsi, kuinka Ave Maria kajahti kiirehtivään arkinuottiin niinkuin aina aamumessussa, kuuman eineruoan odottaessa. Vasta kun priori kävi suomeksi lausumaan jäähyväisensä jääville veljille, kertoen heille rehellisesti mutta turhaan koettaneensa paeta maailmaa, ja kehoittaen heitä tutkimaan sydämensä häntä tuomitessaan, vasta silloin tunsi hän rinnassaan lämpöisen laineen. Mutta silloinkin seisoi tuo musta rintama hänen edessään kylmänä, eivätkä hänen sanansa kimmauttaneet siitä mitään vastakaikua. Mikko koetti taas lukea mielialoja munkkien kasvoilta: toiset olivat välinpitämättömät, toiset kai halveksivat luopiota, toiset ehkä vihasivatkin…, niin, olihan se ymmärrettävää. Ainoastaan muutamat säkkiveljet ja kerjäläiset itkivät, — itkivätkö hekään kaipaustaan vaiko vain rokkansa huonontumista…? Puhujan kurkkua puristi, hänen äänensä sameni, hän lopetti melkein töksäyttämällä jäähyväissanansa; luki virallisesti paternosterinsa ja poistui kuin paeten alttarilta. Työveljet riensivät ruokahuoneeseen, lumi narskui ja ovet paukkuivat. Yksin riisui Mikko messupukunsa, veti talviviitan hartioilleen ja käveli jo tyhjentyneen, kumahtavan kirkon lävitse ulos. Puolihämärälle pihalle olivat pappismunkit pysähtyneet, seisoen siellä syrjässä taajana ryhmänä hiljaa keskustellen. Ainoastaan vanhin heistä, isä Anselmus, palasi kirkon ovelle. Mikko kiiruhti hänen luokseen iloiten, että toki joku tahtoi tulla yksityisesti hänen puheilleen, ja ojensi sydämellisesti molemmat kätensä vanhalle munkille. Tämä tarttui viivytellen ojennettuihin käsiin, piteli niitä kuin hämillään ja kysyi sitten:

— Tässäkö aiot meistä erota?

— Niin, veli, tässä eroavat tiemme. Koettakaamme kukin tahollamme…

Mikko aikoi lausua, että totuuttahan voidaan etsiä monella tavalla…, hän tapaili tuokion sanoja, saadakseen esille sydämensä purkautumatta jääneet sisimmät tunteet. Mutta sillaikaa ehti jo munkki lausua:

— Minun asiakseni on nyt jäänyt toistaiseksi hoitaa täällä avaimia…

— Niin avaimet… — Mikko ikäänkuin putosi alas herkästä mielialastaan…, hän oli luullut munkinkin sulanein mielin tarttuneen hänen käsiinsä, mutta tunsi nyt tuon kättelyn kylmäksi ja kovaksi… Avaimet olivat hänen vyöllään, ja kiiruhtaen kävi hän niitä irroittamaan. Mieskohtaisesti oli hän aikonut hyvästellä toisiakin veljiä, mutta nyt asettui kuin tulppa hänen tunteittensa tielle…, hän ei tiennyt, odottivatko edes häntä nuo syrjään ryhmittyneet munkit, vai väistivätkö he häntä tahallaan… Kiduttavaa oli jatkaa kiusallista hetkeä, — Mikko työnsi avaimet isä Anselmuksen kouraan, kietaisi viitan ympärilleen ja käveli kuin paeten portille, tuntien koko ajan selässään aamuhämärällä pihalla ääneti seisovain veljein kylmät, karkoittavat katseet.

Terävinä ja pistävinä pieksivät tuulen lennättämät lumihiutaleet kinoksen läpi kahlaavaa miestä. Tämä kiirehti askeleitaan, laskeutuen myötämaata kaupunkiin päin. Hän kuuli portin takanaan sulkeutuvan ja todisteli itselleen, että toisenlaistahan hänen eronsa luostarista ei voinutkaan olla…, olihan hän vapaasti päätöksensä tehnyt. Niin kolkkoa ja yksinäistä oli siinä kahlata…, mutta itsehän hän sen niin oli tahtonut, olihan hän nimenomaan kieltänyt ystäviään tulemasta häntä hakemaan luostarista. Nyt yksinäisellä tiellään häntä vain vainosivat noiden jäljellejääneiden kylmät katseet, ja varsinkin yksi muisto häntä vaivasi: Miksi itkivät säkkiveljet kirkossa…? Ei, eivät hekään tietysti voineet häntä, luopiota, ymmärtää…!

Luostarikorttelissa oli kinosten väliin poljettu kapea käymätie, ja oviensa edustalla lakasivat pikkutalojen emännät lunta. Mikko melkein odotti heiltä jotakin myötätuntoa…, vai katselivatko hekin häntä tylysti…? Joutavia, hehän tietysti eivät hänen kulkuaan paljon huomanneetkaan, joka aamuhan he olivat tottuneet näkemään hänen näinikään astuvan luostarista kapitulinkouluun, — mistäpä he aavistaisivat hänen sieltä nyt astuvan viimeistä kertaa…?

Torilla puhalsi kylmästi pohjoinen viima, joka puistatti yön valvonutta miestä, ja tämä oikaisi senvuoksi kiireesti suojaisemmalle Hämeenkadulle, välttääkseen samalla pappien paljon kulkemaa Kirkkokatua. Mutta koulua lähestyessään täytyi hänen hetkeksi pysähtyä: hänen täytyi pakottaa itsensä tyyneksi ja varmaksi… Mitä, eikö hän sitten ollutkaan varma? Oli, tietysti — reippaasti nousi hän koulutupaan, josta kuin virkistävinä kajahtivat nuoret, iloiset äänet.

Pietari astui häntä vastaan rohkaiseva ilme kasvoillaan, — Mikko tunsi heti, että toveri oli hänen silmistään lukenut hänen levottoman, rikkinäisen mielentilansa. Mutta enempiä kyselemättä virkkoi Pietari vain tervehtiessään:

— Nyt olet siis eron tehnyt mustista veljistä!

— Niin, sieltä nyt tulen…

— Haavaa kirvelee vielä hiukan, mutta se kyllä antautuu. Nyt voit siis omistaa teineille kaiken aikasi, — kylläpä tarvitaankin, sillä pappisluokka vie minulta jo kaiken aikani ja voimani.

He keskustelivat hetken rauhallisesti molemmille rakkaaksi käyneestä koulustaan. Yhä useampia nuorempia pappeja ja vikarioita oli viime aikoina sekä Turusta että maapitäjistä pyrkinyt Pietari Särkilahden oppilaiksi. Toiset olivat sen tehneet innostuneina opinuudistukseen, toiset käytännöllisemmistä syistä. Turunkin hiippakunnassa oli näet jo kuninkaan käskystä ruvettu vaatimaan, että papit sunnuntaisin pitäisivät messun loputtua kansan kielellä saarnan, mutta se oli papeille, jotka olivat kasvatetut vain vanhoja, kaavamaisia kirkonmenoja suorittamaan, sangen vaikea urakka. Raamattua eivät useimmat heistä tunteneet, ja henkisten käsitteiden esittämiseen rahvaan kielellä ei heidän taitonsa riittänyt. Pietari, joka itse jo vuosikausia oli uskon asioista kansalle puhunut, opetti heille nyt esimerkeillä ja harjoituksilla, miten suomenkieli kylläkin sopeutui saarnakieleksikin, kun vain tahto on hyvä. Hiljaa mentiin eteenpäin ja työn varrella into kasvoi.

Siten oli kapitulinkouluun vähitellen syntynyt aivan uusi luokka, ja uusia suojiakin oli "Kreikan linnassa" ollut kuntoonpantava. Aloitteleville teineille opettivat apuopettajat alakerrassa latinanlukua, ja yläkerran suuri koulutupakin oli ollut jaettava kahta tarkoitusta palvelemaan. Sen peräosassa harjoitteli Pietari pappisoppilaitaan, oven puolella opetti taas Mikko Karpalainen vanhemmille teineille kreikkaa ja logiikkaa ja nelijakoisten tieteiden alkeita.

Oman työnsä lomitse näki Pietari ystävänsä tavallisella hartaudellaan antautuvan opetukseensa, ja hänen matala, mutta kantava äänensä kuului sieltä rauhallisena kuin ainakin. Mutta joskus se ääni tänään kumminkin omituisesti katkeili, — ilmeisesti Mikko ponnisti pitääkseen ajatuksiansa koossa. Tunti meni niin toisensa perästä. Mutta kun aamurupeama päättyi, silloin hävisi Mikko äkkiä meluavain, vapauteensa rientäväin teiniensä mukana. Pietari odotti häntä tuokion, mutta käveli sitten viereiseen taloon, jossa kanungeilla ja koulumaistereilla oli asuntonsa. Siellä oli Mikollekin toistaiseksi huone varattu ja siellä suuressa, kylmässä kivihuoneessa, joka oli äsken jätettyä luostarikoppiakin kolkompi, Pietari hänet tapasi.

Epäilys oli hänet vallannut kaikista ponnistuksistaan huolimatta. Työn jälkeen oli jännitys lauennut. Koulusta oli hän aina ennen kävellyt luostarinsa hiljaiseen rauhaan, nyt ei hänellä enää ollut sitä kotia eikä pakopaikkaa, — sitä ajatellessa kävi aamukauden salaa jäytänyt ahdistus hänessä ylivoimaiseksi. Siellä hän nyt istui hämärän huoneen peränurkassa, ja vilun väreet puistattivat hänen hentoja hartioitaan.

Kun hän näki Pietarin seisovan edessään, puhkesi hän kuumeisesti kysymään:

— Petinkö itseni, Pietari? Sarinko kaikki, mitä vuosien varrella olin koettanut rakentaa? Eksyksiinkö taaskin ajausin?

— Etkö saanut vielä poikki kaikkia juuria, jotka sinut sitoivat luostarielämään? kysyi Pietari vastaan rauhallisesti.

— Oi, vieraaksi tunsin itseni siellä, vieraaksi tunnen itseni täälläkin, olen kuin juureton puu! Sano, Pietari, etsinkö todella totuutta?

— Lepää hetkinen, kehoitti Pietari, — itse löydät kyllä sitten vastauksen kysymyksiisi.

— Ei, ei, en voi! Avutonna ajausin taas aavikolle; pääsenkö enää koskaan satamaan?

Mikko polvistui taas käsiään väännellen nurkassa olevan, haalean madonnankuvan eteen. Vastausta hänen huudahtavaan kysymykseensä ei enää tullut. Hän kuuli kyllä ystävänsä astuvan hänen luokseen ikäänkuin häntä vielä lohduttamaan, mutta samassa nuo askelet yhtäkkiä peräytyivät, loittonivat ovelle, ja niiden kaiku kuoli pois. Ei tiennyt murjottu mies, oliko ystävä jättänyt hänet, halveksien hänen heikkouttansa, vaiko pakottaakseen hänet sen yksin voittamaan. Hän vain tunsi itsensä siihen kykenemättömäksi…, hän koetti rukoilla, mutta ei voinut enää siihenkään sulautua, — oli kuin raskasta sumua hänen ajatustensa tiellä. Siinä hän vain makasi. Hetket kuluivat, eikä niiden määrää tiennyt tuskaansa turtunut mies.

Hän tunsi kuitenkin odottavansa jotakin, ja taas hänen tarkkaavaan korvaansa kaikuikin ääniä… Niin, askeleita kuului taas ovelta, Mikko tunsi Pietarin varman astunnan ja hetkeä myöhemmin hänen iloisen, rohkaisevan äänensä, joka huudahti:

— Tiesinpä, mistä oli sinulle apu saatavissa, Mikko! Nyt sen sinulle toin!

Nurkkaan kuuluivat Pietarin askelten ohessa toiset, pehmoisemmat, jotka aluksi hiukan arkailivat, mutta pian kävivät varmemmiksi. Madonnankuvan eteen polvistuneen miehen sydän sykähti: Se oli nainen, joka astui huoneen perälle, joka asettui hänen rinnalleen ja laski kätensä hänen olkapäälleen.

Tummapukuinen nainen heitti harson kasvoiltaan. Ne olivat vakavat, päättävät, älykkäät kasvot…, eivät nuoret eikä verevät, vaan suloiset, sielukkaat.

Tämä nainen, jonka Pietari oli tuonut masentuneen ystävänsä luo, oli jalosukuinen neiti Magdaleena Ille, munkin ja priorin Mikael Karpalaisen elämäntoveriksi lupautunut, rohkea neito, — hänen varaansa tiesi Pietari huoletta voivansa uskoa tuon särkyneen miehen. Ja hänelle nyt Pietari virkkoi:

— Tuossa on ystävänne, jalo neito. Ei hän ole niin riekaleena, kuin miltä hän nyt näyttää, mutta hiukan hoitoa ja hellyyttä hän tällä hetkellä kaipaa. Hän kaipaa nyt ennen kaikkea vanhaa kotiaan, — teidän on hankittava hänelle uusi, jossa vanha kaipio katoo, ja sen te varmasti teettekin!

— Yhdessä sen hankimme, vastasi neitonen uljaasti, tarttuen sulhonsa käteen.

Tämä oli verkalleen noussut rukousasennostaan ja seisoi siinä nyt kalpeana katsellen vierustoveriaan suurin, mustin silmin. Hän oli hetkeksi mykistynyt noista pikaisista, jyrkistä, ristikkäisistä vaikutelmista, mutta hänen silmiinsä rupesi nyt taas viriämään eloa ja hänen kasvoistaan kuvastui sanomaton helpotus, kun hän ne nosti neitosta kohti.

— Niin yhdessä, kuiskasi hän hiljaa, kuin rukousäänellä vieläkin. — Yksin olen heikko, miksen heti muistanut, että kahdenhan me kestämme…!

Mutta Pietari, joka syrjästä katseli tuota kohtausta, heläytti äänensä hilpeäksi ja virkkoi vallan leikillisesti:

— Näenpä, että nyt ei minua tässä enää tarvitakaan. Mutta vielä sinulle yhden neuvon annan, Mikko. Olet yösi valvonut etkä mitään syönyt, muista omaa latinanesimerkkiäsi: Nihil cesinisti, male scripsisti…, pois se tapa! Ja ulos nyt, ystäväni, raittiiseen luontoon, portilla odottaa teitä hevonen ja reki.

Pietari oli, rientäessään hakemaan Mikon kihlattua hänen kotoaan, tavannut neitosen juuri rekeen nousemasta, — hän oli ollut aikeessa ajaa linnaan, sukulaisiinsa. Näitä vallaspiirejä ei Pietari paljoa tuntenut, koska hänellä oli hyvin harvoin aikaa niissä liikkua, mutta Magdaleena Illeen hän oli tutustunut ja ilokseen huomannut hänet juuri siksi eheäksi ja lujaksi elämäntoveriksi, jonka Mikko tarvitsi rinnalleen. Älykäs nainen oli siinä pihalla heti oivaltanut Pietarin huolet ja lähtenyt tämän kanssa suoraan ajamaan Mikon uudelle asunnolle pappistaloon, välittämättä siitä, että tällaista vierailua pidettiin naiselle sopimattomana. Nyt tiesi Pietari johtaneensa toverinsa hyvään satamaan ja virkkoi kehoittavasti saatellessaan heitä kadulle:

— Eikö totta, nyt on teidän jo syytä ajaa kaupungin pappilaan pyytämään aviokuulutusta. — Onhan Caesar nyt astunut Rubiconin ylitse!

Mikko innostui heti siihen ehdotukseen, se oli hänelle tällä hetkellä kuin lopullinen, ratkaiseva kutsu uuteen elämään.

— Sen teemme, — kenen luo siis ajetaan? uteli hän.

— Jaakko Vennän luo, hänhän on nyt curatus urbis, vastasi Pietari ja lisäsi terävämmin: — Nyt on hänenkin hetkensä tullut kerran henkilökohtaisesti ratkaista, uskaltaako hän avonaisesti nousta paavillisuutta vastaan. Lähetän sakastista Sillankin samalla hänen pappilaansa, — onnea matkallenne!

Sen hän huusi jo poistuvaan saanirekeen, jonka korkeaa etulautaa koristi Ille-suvun vaakuna. Vielä käännähti Mikko taapäin reessä nyökäyttäen ystävälleen iloiset hyvästit. Nuo äsken palttinan karvaiset posket olivat jo ruvenneet punoittamaan, ja silmät säteilivät kirkkaina. Pyry oli tauonnut, jalas juoksi liukkaasti nuorella lumella, ja raitis tuulen viima ajoi elinvoimaa ummehtuneessa kammiossa ohenneisiin veriin. Jalkamiehet, jotka tulivat kulkusvempeleistä rekeä vastaan ja tervehtivät siinä ajavaa vallasväkeä, pysähtyivät tuokioksi katsomaan taakseen ja virkkoivat toisilleen:

— Siinä taisi ajaa luostarin pääpappi…, olipa käsivarsi kuin kihlatun vyötäreillä!

— Se se oli, niin ovat ajat muuttuneet!

Mikko kuuli sen arvostelun ja hoki ilosta kirkastuneessa mielessään: Muuttuneet ovat ajat, mutta näettehän, hyvät ihmiset, kuinka ne ovat muuttuneet luonnollisemmiksi ja terveemmiksi…!

Mutta kadunkulmasta vastaan kääntyvä piippalakki munkki pyörähti reen nähdessään kiireellä takaisin ja katseli sitten pikkutalon portin pielestä noita loittonevia ajajia kiiluva kiukku silmässään.

XIX. KOLMOISHÄÄT.

Pyhän Kolmen Kuninkaan kiltassa vietettiin vuoden 1527 alkaessa loppiaisjuhlaa komeilla kirkollisilla juhlamenoilla. Suuressa, korkeassa juhlatuvassa, jonka seiniä koristivat suojeluspyhimysten kuvat ja jäsenvainajain vaakunakilvet, säteili kirkas valo kattokruunujen lukuisista vahakynttilöistä, ja pitkällä pöydällä, jonka peitti lattialle asti riippuva punainen verka, kulkivat korkeat viinikannut kädestä käteen.

Kolmen kuninkaan veljeskunta oli näet rikas. Sillä oli, jäseniltään vuosien varrella saaminaan lahjoituksina, monta taloa Turussa ja maaseudulla sekä tuottava alttarikuori tuomiokirkossa, ja siihen kuului vain valikoituja, ylhäisiä henkilöitä kirkonmiesten ja aatelisten joukosta. Kilpailua oli Turussa olemassa kahden suuren, elinvoimaisen veljeskunnan, nimittäin tämän nyt juhlivan sekä Pyhän Ursulan veljeskunnan välillä. Viimemainittu, johon kuului paitsi alempaa papistoa etupäässä porvareita ja käsityöläisiä, oli tosin suurempi, mutta Kuninkaiden kilta oli hienompi, ja sen juhlat olivat loisteliaammat.

Varsinainen veljeskunnan vuosikokous, johon ei luonnollisesti laskettu muita kuin nimeltään esillehuudettuja jäseniä ja jossa juhlamessu oli toimitettu ja pyhimysten malja juotu, se oli jo loppiaisaamuna pidetty. Nyt iltajuhlaan olivat jäsenet perheineen ja tuttavineen saapuneet katsomaan niitä näytäntöjä, joita vuosittain kiltan suurtuvassa oli totuttu joulupyhien lopettajaisiksi esittämään ja joilla oli suuri maine, — ken suinkin saattoi, koetti päästä mukaan näihin juhlaesityksiin.

Pitkän pöydän halkaiseman huoneen perälle oli rakennettu lava ja siihen olivat kiltan pappisjäsenet järjestäneet pyhäintaruston mukaisia kuvaelmia kolmen kuninkaan matkasta Jeesus-lasta kumartamaan. Lavan toisessa päässä seisoivat ihmiskunnan eri kansanrotuja esittävät kuninkaat: Vanha Kaspar, joka oli viemässä kultia kuningasten kuninkaalle, oli puettu seemiläisten pitkään mekkoon. Hänen rinnallaan seisoi uljas, nuori Melchior roomalaisen keisarin kiiltävässä puvussa, pyhän savustuksen astiata kädessään kantaen, — hän edusti Jafetin sukua. Viimeisenä, toisten takana, tuli Balthasar, mustaihoinen neekerikuningas; tämä Hamin jälkeläinen toi pyhää voitelusta lahjaksi syntyneelle Kristus-lapselle. Kaikki nämä erämaata vaeltavat tietäjät katselivat tuikeasti lavan toisessa päässä olevaa, kynttilän valaisemaa suurta tähteä, jota vilkutti valkopukuinen munkki. Ja tähden takana lauloi yhtä valkoisten enkelien — teinipoikain — kuoro pitkää, latinalaista joululaulua, kuninkaiden ja yleisön sitä hartaasti kuunnellessa.

Virsien välillä muistivat vieraat sentään maljojaankin, ja kun säkeistöjä seurasi yhä useampia, virisi pöydän ympärillä keskustelu päivän juoksevista asioista, ensin kuiskaamalla, sitten äänekkäämmin. Lähinnä lavaa istui pöydän luona ryhmä Suomen ylimyksiä naisineen. Nämä maaylimykset, joilla oli suuret tilukset ja läänitykset eri osissa Suomea, omistivat myöskin kaupunkitaloja Turussa, jonne he usein joulun jälkeen saapuivat asekatselmuksiin ja huvittelemaan. Tässä seurassa, jossa oli Flemingejä, Horneja, Tavasteja ja Leijoneja, koski keskustelu, niinkuin kaikissa muissakin, päivän merkkitapausta.

— Olitteko aamumessussa sitä kuulemassa?

— Olimme…, emme uskoneet korviamme: Aatelisneitonen ja munkki aviokuulutukseen!

Tuomiokirkossa oli näet tänään kaupungin kirkkoherra, mestari Jaakko, lukenut tavanmukaisten kuulutusten joukossa kahden hengenmiehen aviokuulutukset. Kirkontäyteinen yleisö oli ällistynyt. Tuomiokirkon papit olivat kauhistuneet, — mistään muusta ei nyt puhuttukaan! Mestari Sillan, hiljaisen talonpoikaispapin aviojutusta kuitenkin vähemmin välitettiin, mutta Karpalaisen ja neiti Illen liittoa moitittiin ankarasti. Nekin aateliset, joita se juttu ei erityisesti puistattanut, katsoivat asiakseen tässä talossa säälittä tuomita tuon rohkean neitosen.

— Eihän hän todellisuudessa joudu jalkavaimoa parempaan asemaan, virkkoi inholla Erik Flemingin nahkareunaiseen laahuspukuun puettu komea rouva, joka oli Yläneen Illein läheinen perhetuttava. — Magdaleena Hannuntytär Ille — ajatelkaa toki! Sen nyt vielä voi ymmärtää, että joku Elsa Kaukalontytär Puolalanmäeltä mieluummin antaa vihkiä itsensä pappiin, kuin muuten elää hänen kanssaan, — jos se nyt kerran käy.

— Kukapa olisi sitä kesällä uskonut, kun Magdaleena priorin kanssa seurusteli, säesti Hebla-rouvan sisar, Krister Hornin leski. — Ruotsista hän kai viime keväänä toi mukanaan näitä hulluja tuumia.

— Niin, Ruotsissa ovat jo monet papit ottaneet aviovaimon senjälkeen kuin mestari Olavi siellä teki alun, totesi Lepaan herra, joka syksyllä oli käynyt Tukholmassa. — Ja täällähän meillä on Särkilahtemme, aatelisverta hänkin…

— Hänen puuhiaan tämä tietysti onkin, moitiskeli Hebla-rouva. — Hän ryntää ja repii, saarnaa ja hosuu, ja nauttii siinä vielä kuninkaan kannatusta. Koulun hän on mullistanut, luostari on nyt ilman päämiestä…

— Ja kirkko köyhtyy, se tuskin enää jaksaa suorittaa siltä aikoinaan lunastetut sielumessut, valitti Lepaan herra.

Erik Fleming oikaisi jalkansa pöydän alle, potkien syrjään kannuksiinsa sotkeutuvaa pöytäverkaa, ja puhui varmalla, itsetietoisella äänellä:

— En sano mitään pappien naimisesta, naikoot salaa tai julki kuinka paljon tahtovat. Ja saarnatkoon Pietari Särkilahti munkkien saastaista elämää vastaan, siihen hänellä voi olla syytäkin. Mutta tämä liike on arveluttava siksi, että siitä syöpyy alempaan kansaan kieroja käsityksiä. Kaikki ovat muka yhdenarvoiset, rikkailla ei saa olla sen enempiä etuja kuin köyhillä…, piispalla ei pidä olla mitään ulkonaista valtaa, — kaiketi ei kohta suurmiehilläkään! Oletteko huomanneet, kuinka pikkuporvarit jo ovat kirkossa tunkeilevia; pian kai käyvät talonpojatkin uppiniskaisiksi.

— Sellaista liikettä ymmärtää Kustaa-kuningas kylläkin käyttää hyväkseen, tuskaili Lepaan herra. — Saattepa nähdä, hän kerää uuden opin nimessä käsiinsä valtaa yhä enemmän.

Mutta Ivar Fleming, joka pitkiä viiksiään venytellen istui toisia vastapäätä, hymähti veljelleen hiukan veitikkamaisesti, virkkaen:

— Saattaa tuosta uudesta liikkeestä sentään olla toisissa tapauksissa hyötyäkin. Olethan sinäkin, Erik, jo peruuttanut itsellesi pari äitivainajamme Naantalin luostarille lahjoittamaa maatilaa.

— Totta sekin, etkä siitä liikkeestä ole köyhtynyt sinäkään, vastasi Erik veljelleen samassa äänilajissa. — Sisaremme abbedissa on sinusta haikeasti valittanut.

— Lisää tulee vielä, uhmaili Ivar. — Sehän tässä kuninkaan suosimassa liikkeessä onkin ainoaa järkevää: miksi pitäisi vapaamiesten tilojen keräytyä ja jäädä luostareille!

— Siten ehkä Särkilahden puuha ei lopuksi olekaan niin vaarallinen, virkkoi Hornin leski hiukan pisteliäästi.

— Onhan silläkin puolensa, myönsi Erik, — mutta ei se minua miellytä. Tämä puhdistettu oppi on vailla kaikkea loistoa — varmasti minä pidän vanhan, tuhman, mutta kaikilla paavillisella menoilla koreilevan kotikappalaiseni kuolemaani asti!

Virsi oli sillävälin vihdoin loppunut, kuninkaat olivat lähteneet lavalta lepäämään, ja kiltankannu kierteli entistä tiheämpään. Pöytäkunnan huomio kiintyi pian siihen pöydän keskiosaan, jossa vaalipiispa Erik Sveninpoika istui prelaattiensa ympäröimänä ja jossa nyt oli syntynyt vilkasta liikettä ja kuisketta. Jaakko Vennä oli äsken tullut pienen porvariseurueen kanssa kiltaan, ja tämä tapaus näkyi kirkonmiehet tehneen levottomiksi. Ei senvuoksi, että Jaakko yleensä oli saapunut tähän korkeakatooliseen kiltaan, sillä hän liikkui aina siellä, missä viini vuoti ja ihmisiä oli koolla, vaan siksi, että hän oli saapunut sinne juuri tänään, ikäänkuin uhmaten kirkossa äsken lukemainsa aviokuulutusten jälkeen. Hän istui siellä nyt viinimaljaa kallistellen ja tarinoiden niinkuin ei mitään kirkonhäväistystä olisikaan hänen toimestaan samana päivänä tapahtunut.

Piispa Erik Sveninpoika nousi paikaltaan pöydän äärestä ja käveli Hannus-mestarin kanssa sipsuttaen juhlatuvan sivussa olevaan pienempään kiltanhuoneeseen. Tuokion kuluttua seurasivat heitä sinne toisetkin prelaatit.

— Saadaanpa nähdä, eikö vedetä Jaakko-maisteri nyt verekseltään tilille kuulutuksestaan, kuiskasi Hebla-rouva aatelisten pöydässä.

— Ripityksen tuo tarvitseekin, myönsi Iivar-herra. — Hän on muuten iloinen mies, mutta Särkilahti hänet nyt lie hullauttanut…

Aivan oikein, hetken kuluttua saapui sivuhuoneesta eräs nuorempia kanunkeja kutsumaan Vennää piispan puheille.

Jaakko maisteri oli sellaista kutsua odottanutkin. Varsin uhmatakseen hän todella oli tänään kuninkaitten kiltaan saapunut — hän tahtoi nyt vuorostaan hänkin olla turkulaisten puheenaiheena. Näihin asti oli hän, vaikka kuuluikin luterilaisen lahkon miehiin, usein horjahdellut, soudellut ja huovannut pappispiireissä kärjistyneiden ryhmäin välillä. Mutta sinä päivänä, jolloin Mikael Karpalainen saapui häneltä pyytämään aviokuulutusta, oli hän ymmärtänyt arpansa heitetyksi. Ensi kerran oli hänen nyt henkilökohtaisesti esiinnyttävä paavia ja kotoisia kirkonesimiehiä vastaan, — ja ennen pitkää hän tunsi itsensä tässä asemassa sankariksi. Siksipä häntä miellytti juuri tänään julkisesti näyttäytyä katoolisten kiltoissa, ikäänkuin ääneensä julistaakseen: Niin, minä juuri sen tein, panin papit kuulutukseen, enkä sitä yhtään kadu…

Varmana ja hätäilemättä astui hän, varpaillaan keikkuen, mutta samalla tarkaten pöytäkunnan huomiota, kutsujan edellä kiitän pikkutupaan. Tämä huone oli varattu kiltanpappeja varten, kun he valmistautuivat juhlajumalanpalveluksiin, ja siellä myös pidettiin ne suljetut kiltankokoukset, joissa päätettiin avustuksista hätääntyneille jäsenille ja toimitettiin äänestykset, — sitä varten oli pöydällä maljakko täynnä mustia ja valkoisia luupalloja.

Kärsivä ilme kasvoillaan, niinkuin aina, milloin hänen oli ryhdyttävä johonkin ankarampaan toimenpiteeseen, tervehti siellä Erik Sveninpoika kutsuttua kanunkia, kertoen käskeneensä Jaakon suljettuun, toverilliseen neuvotteluun.

— Luotimme teihin, maisteri, luovuttaessamme teille kaupungin alttarin, puhui hän nuhtelevasti. — Nyt emme teitä ymmärrä: Kapitulin kanssa neuvottelematta julistitte tänään tuomiokirkossa aviokuulutuksen, joka sotii kanoonista lakia vastaan ja myrkyttää pyhän säätymme.

Jaakon ääni paisui melkein juhlalliseksi, kun hän vastasi:

— On asioita, joista ihmisen ja papin täytyy tehdä päätöksensä yksin, muiden kanssa neuvottelematta, vastatakseen niistä myös yksin.

— Ette voi tuosta teostanne vastata. Asian menon ja vaikuttimet ymmärrämme kyllä: Pietari Särkilahti pitää asunnossaan naisen, jota hän sanoo vaimokseen…

— En ole neuvotellut Särkilahdenkaan kanssa, tokaisi Jaakko aivan ylpeästi.

Hämmästyneinä katsoivat pöydän ympärillä istuvat prelaatit toisiaan: Tätä Jaakkoa he eivät tunteneet. He tunsivat kaikki suulaan remuilijan, mutta mistä oli hänessä kotoisin tuo outo vakaumuksen sävy? Ankarampana kuin piispa kävi nyt esimiehyydestään arka tuomiorovasti puhuttelemaan kutsuttua kanunkia:

— Erehdyt, Jaakko Vennä, virkavallastasi. Kaupunginpappina on kyllä tehtäväsi lukea paikalliset kuulutukset, mutta kapituli voi toki muuttaa tai purkaakin toimenpiteesi. Ja koska tieten, taiten olet virheen tehnyt, olet luonnollisesti joutunut rangaistuksenalaiseksi.

— Olen valmis kestämään seuraamukset… Hannus oivalsi Jaakon varmuuden perustuvan siihen tietoon, että kuningas äsken oli Ruotsissa torjunut kapitulien toimenpiteet naimisiin menneitä pappeja vastaan. Mutta Hannus ei tahtonut tietää siitä mitään, jatkoi vain kylmästi ja värähtämättömin kasvoin:

— Tunnemme aseman ja valtammekin. Itse voit vielä korjata erehdyksesi. Yhden kerran kuuluttaminen ei merkitse mitään. Kirkolla on toki keinoja valvoakseen, ettei tämänpäiväinen uskonnonpilkka uudistu. Saat valita joko virkasi taikka yrityksen jatkaa uhmailuasi.

Jaakko muisteli kannukumppaniaan, vihkipiispaa, — hänkö ryhtyisi erottamaan pappeja viroistaan tällaisesta syystä! Ei, jos ukko nyt olisi ollut saapuvilla kiltassa, olisi hän varmaankin jo heti kauhulla kieltänyt kapitulilta sen avun. Rauhallisena kuunteli Jaakko senvuoksi Hannuksen ankaraa puhetta, jota mestari Gasparus vielä kävi tiukentamaan, kysyen:

— Aikoisitko todella vielä ensi pyhänä uudistaa saman ilvekuulutuksesi?

Sydämessään nautti Jaakko saadessaan vastata tähän odottamaansa kysymykseen vakavantyyneenä:

— En.

Prelaateista huoahtivat jo toiset helpotuksella: Onneksipa oli toki tuo heikko elostaja joutunut heitä vastaan, — hän on kai jo säikähtänyt! Mutta Hannus vainusi sentään Jaakon rauhallisuudesta jotakin juonta ja kysyi:

— Vai aiotko luovuttaa virkavuorosi jollekin toiselle…, ehkä
Särkilahdelle?

— Niin, luultavasti hänelle.

— Mutta tiennethän, että luovuttaaksesi tuolisi toiselle pitää sinulla olla siihen joku pätevä syy, varoitti Hannus jo kuumeten ajatellessaan, että nyt taas jouduttaisiin tekemisiin tuon taipumattoman ryntääjän kanssa.

— Niin onkin, vastasi Jaakko aina yhtä tyynenä.

— Mikä syy — saammeko sen tietää?

— Saatte… Ensi sunnuntaina kuulutetaan minutkin avioliittoon, — en voi sitä itse tehdä!

Syntyi hetken äänettömyys. Hölmistyneet prelaatit eivät heti saaneet sanaa suustaan, ja Jaakko, joka tämän kaiken ennakolta oli laskenut, nautti vaieten tuosta ällistyksestä, — sitäpä varten hän juuri oli kiltaan tullutkin!

Todella oli hänkin päättänyt mennä avioliittoon, ja juuri tänään messun jälkeen oli hän sen päätöksensä saanut solmuun. Sen vaikuttimista ei hän kuitenkaan ruvennut puhumaan, aavistaen, että ne ehkä eivät olisi tuntuneet yhtä hämmästyttäviltä. Jaakko-parka kitui näet velkakuorman alla, joka sedänperintöjen ja Uudenkuorin tulojen hukkaanmentyä oli käynyt entistä raskaammaksi; saamamiehet ahdistivat, hän oli pääsemättömissä. Silloin Mikon ja Sillan aviohommat avasivat hänen aivoihinsa uuden väylän: — Koska minun kerran on astuttava ratkaiseva askel, miksi en astuisi samalla kahta — niin hän mietti, — miksi en menisi itsekin naimisiin! Morsian oli tiedossa, rikas porvarinleski, jolla oli talo Jokikadulla, toinen Piikkiössä, kauniita kaalimaita Mätäjärvellä ja raskaita hopeakannuja tupansa seinälaudalla. Usein oli Vennä iltoja istunut Gertrud Karvataskun tuvassa, — tuo topakka leski oli vielä verevä ja ripeä nainen, jonka silmät iloisesti hymyilivät ja joka osasi keittää mainion mausteviinin. Hänelle oli Jaakko puhunut mielessään virinneestä tuumasta, ja käytännöllinen leski oli heti suostunut, — koska sellainen naiminen nyt kerran muiltakin käy.

Jaakko oli vain tahtonut ensiksi nähdä, minkä myryn Mikon ja Sillan aviokuulutus herättäisi, — tänään oli hän arvostellut sen löylyn kestävänsä. Päätös oli tehty, ja juuri Gertrud Karvataskun matkassa oli hän äsken saapunut kuninkaiden kiltaan. Melkein säteilevänä seisoi hän nyt lamaanlyötyjen prelaattien edessä, joiden piiristä vasta kotvan kuluttua rupesi kuulumaan huudahduksia: 364

— Tämä on jo saatanan ilvettä, ei yksin mestari Pietarin!

— Kolme pappia jo, — se on estettävä!

Tuomiorovasti Hannus Pietarinpoika nousi seinärahilta ja käveli harmajana ja uhkaavin elein edestakaisin. Mutta vaalipiispa, jonka pienet, kurttuiset kasvot olivat vetäytyneet yhä syvempiin poimuihin, koetti, prelaattien yhteistä suuttumusta tulkitakseen, terästää äänensä mahdollisimman kylmäksi ja tylyksi, lausuessaan uhmaajalle:

— Menkää, Jaakko Vennä, naistenne luo, kirkko on kadottanut teidät puhtaiden pappiensa joukosta!

Jaakko kumarsi ja lähti, voitonvarma hymy punakoilla kasvoillaan. Häntä huvitti koko tämä kohtaus eikä vähimmin piispan viimeinen puhe puhtaudesta. Sillä hän ei tiennyt olleensa emännöitsijöitä vaihdellessaan sen puhtaampi kuin Gertrud Karvataskun tulevassa, tukevassa hoidossa. Mutta ennen kaikkea häntä huvitti ajatus saada vielä samana iltana kertoa Ursulan kiltassa tuttavilleen prelaattien sanattomasta hämmästyksestä ja omasta taitavansukkelasta esiintymisestään heidän edessään…

Kiltan pikkutupaan jääneillä prelaateilla oli kaikilla ankara, päättävä ilme kasvoillaan. — Nyt, jos koskaan! niin tuntuivat nuo kasvot jo sanoja puhumatta lausuvan toisilleen. Myrkky leviää, saastuttaen yhä uusia aineksia, ja he, katooliset prelaatit, joutuvat pian syrjään ja häpeään, elleivät vihdoinkin pane vaikkapa omalla vastuullaan sulkuja kerettiläisyydelle…

— Vielähän me toki istumme ohjaksissa, sähähti tuokion kuluttua tuomiorovasti.

— Liian pehmeitä olemmekin näihin asti olleet, säesti Gasparus, joka aina tahtoi esiintyä muita jyrkempänä. — Miksei kukaan kirkossa tänään esiintynyt sitä jumalatonta julistusta vastaan, nuhteli hän, huomaamatta, että se nuhde kohdistui häneen itseensäkin.

— Vaikea on ryhtyä kirkossa väittelemään oppimattoman kansan edessä. Kirkon kurin olisi muuten pitänyt pitkin aikaa olla lujemman. — Näin virkkoi muuten sävyisä arkkipresbyteri Arvid Lille, kohdistaen siten moitteensa piispaan, jota toistenkin katseet näyttivät syyttävän syntipukiksi. Erik Sveninpoika huomasi sen ja huoahti raskaasti:

— Tunnustan kernaasti, että voimaa on meiltä puuttunut. Asemamme onkin tukala: paavi ei meitä tue, kuningas kannattaa vastustajiamme!

— Opin asioissa on edesvastuu meillä, virkkoi Hannus kylmästi. — Mutta mitä on näihin asti laiminlyöty, se on nyt korjattava. Aikaa vielä on, joskin jo on yhdestoista hetki käsissä.

— Nyt on meidän esiinnyttävä, myönsi piispa, — loukkaus kirkkoa vastaan on torjuttava! Minua syytätte, ystävät, toimettomuudesta: olitte odottaneet suurempaa lujuutta piispa Braskin edustajalta. Syytöstänne en kiellä, enhän ole taistelujen mies, vaan kärsin niistä. Mutta nyt tahdon koettaa kamppailla — olen seisova tai kaatuva!

Piispa-vanhus, jolle nuo itsesyytökset olivat kovin raskaat, veti hetkisen henkeä, ikäänkuin saadakseen sanoihinsa sitä suuremman voiman, ja jatkoi sitten:

— Joko estän näiden pappien avioliiton, taikka luovun esimiehyydestäni, — en hiipastani, sillä sitähän minulla ei ole.

Tämä lupaus teki prelaatteihin syvän vaikutuksen. Mestari Gasparus, jolla oli taipumus ilmaista tunteitaan suurin liikkein, lankesi polvilleen pienen piispan eteen, suuteli hänen lievettään ja lausui liikutetuin mielin:

— Kiitämme sinua, isä, ja luotamme sinuun, niinkuin sen olemme aina tehneet!

— Ja autamme sinua vaikeassa taistelussasi, lisäsi Lille, katuen jo äskeistä soimaustaan.

Yksinpä kylmä tuomiorovastikin tarttui omasta lujasta päätöksestään ja toisten prelaattien heltymisestä vallan järkkyneen Erik Sveninpojan käteen, puristi sitä ja puhui:

— Sydämesi vilpittömyyden tunsimme aina ja tiesimme tahtosi terästyvän silloin, kun kirkkoa uhkaava häväistys menee yli rajojensa. Nyt ollaan rajalla, ja sinä seisot nyt miehenä ja piispana edessämme.

Mutta piispan ääni soi taas heikompana, kun hän nyt miltei rukoillen virkkoi:

— Koetan täyttää luottamuksenne. Mutta teidän täytyy kaikkien auttaa minua. Tiedän, että yksin en kestä…

— Yhdessä seisomme lohikäärmettä vastaan, ja siltä on katkeava pää, vakuutti Gasparus juhlallisesti. — Tänään kuulutetut avioliitot raukeavat, siitä me pidämme huolen!

Piispa-vanhus rupesi rauhoittumaan. Mutta hiukan epäkäytännöllinen dekanus puhui huolestuneena:

— Se on velvollisuutemme. Mutta miten, mistä aloitamme?

— Keinot me kyllä keksimme, valta on toki vielä meillä, vastasi Hannus, jonka aivot jo työskentelivät suunnitelmia rakentaen. — Emme vielä osaa sanoa, mitä tietä kuljemme, mutta kun lujina toimimme, pääsemme varmasti perille. Silloin kansakin taas rupeaa meihin luottamaan.

— Ja voitto on oleva meidän, kiitos juuri kerettiläisten uhman, intoili Gasparus.

— Voitto on oleva kirkon, oikaisi vaalipiispa nöyrästi. — Ja tämä kaukainen Suomen hiippakunta on taas löydettävä paavin alttiina lapsena, siitä on meidän yhdessä vastattava…

Kiltan suuressa tuvassa esitettiin prelaattien sinne palatessa juuri legendan viimeistä kohtausta, jossa nuo kolme erirotuista kuningasta kumarsivat Kristus-lasta. Neitsyt Maaria — eräs nuori pappi — istui valtaistuimella taivaskatoksen alla, pitkälaahustisessa, kuninkaallisessa puvussa, hohtopanta otsallaan. Ja lapsi-nukke lepäili hänen sylissään, paljas jalka eteenpäin ojennettuna. Vuorotellen kulkivat kuninkaat, Kaspar, Melchior ja musta Balthasar, hänen eteensä, kumarsivat, polvistuivat ja suutelivat alastonta jalkaa, jättäen sitten kukin lahjansa lapsen eteen. Ja enkelien kuoro veteli venytetysti, jopa hiukan unisesti, — teinipojat olivat iltaunisia — viimeistä latinaista virttään.

Vakavina ja juhlallisina istahtivat hengenmiehet taas paikoilleen, katsellen loppiaisnäytelmän loppumista. Remuavaksi oli käynyt keskustelu suurtuvassa, sillä kiltankannuja oli usein täytetty, mutta piispan ja hänen prelaattiensa ankara mieliala taltutti hetkeksi äänten iloisen porinan. Niinhyvin aateliset kuin porvarit, jotka istuivat pitkän pöydän eri päissä, käsittivät, että jotakin ratkaisevaa oli nyt hengenmiesten neuvottelussa päätetty, sillä aivan erikoista tarmoa ja varmuutta kuvastui heidän sileiksiajetuilta kasvoiltaan. Päät kumartuivat vastakkain, ja hiljaisena lähti suuressa pöytäkunnassa kulkemaan kuiske, että uusi, tuima kirkollinen taistelu, entisiä tuimempi, on taas pian alkava Suomen Turussa.

* * * * *

Tuosta tulossa olevasta taistelusta puhuttiin yhä seuraavina viikkoina enemmän kuin mistään muusta. Nämä talviset viikot olivat Turussa aina vilkkaan toiminnan viikkoja, koska silloin ensiksi varustauduttiin suurille Heikinmarkkinoille ja sitten pidettiin näitä pitkiä markkinoita. Tehtiin kauppoja, kestittiin ja petkutettiin maalaisvieraita, joita yhtenään tuli ja meni. Mutta vaikka porvarien huomio siten keskittyikin etupäässä aineellisiin humuihin, muistivat he luukkupuodeissaan ja työpajoissaan usein toisiltaan kysyä:

— Mitä luulette, pääsevätkö nuo naimahaluiset papit kristilliseen avioliittoon?

— Se riippuu siitä, kestääkö paavillisten rintama. Mestari Gasparus kuuluu vannoneen, että tenä tulee vielä viime hetkellä!

— Mutta ensi pyhäksi ovat kuitenkin häät määrätyt ja vieraat kutsutut tuomiokirkkoon.

— Siihen messuun sitä on mentävä, siihen on Hannuskin varustautunut!

Toimessa olivat prelaatit olleetkin. Tiheään oli kapitulissa kokouksia pidetty ja talvimyrskyjen läpi oli pikaviesti lähetetty Ruotsiin pyytämään Upsalan arkkihiippakunnan katoolisilta kirkonmiehiltä kiireellisiä neuvoja. Vihaisesti olivat säkkimunkit saarnanneet pyhän Henrikin juhlilla kerettiläisten saastaisia vehkeitä vastaan. Mutta kolmena pyhänä peräkkäin oli kuitenkin tuo huomiotaherättävä aviokuulutus kaikunut kaupunginalttarin saarnatuolista kenenkään sitä estämättä, ja avioon aikovat papit olivat iloisina liikkuneet ihmisvilinässä, kertoen kaikille tuttavilleen, että vihkiäiset toimitetaan ensimäisenä sunnuntaina Heikinmessun jälkeen.

Tämä sunnuntai oli lauha, tyyni talvipäivä, jolloin jo ilmassa ensi kerran lemahti hiukkasen kevättä. Kaupunkilaiset liikkuivat pyhäpukimissa koviksi poljetuilla kaduilla maalaistuttaviensa kanssa, ja joella ajelivat teinipojat kilpaa kotikulmalaistensa hevosilla. Monen talon pihalla oli näet vielä maalaiskuormia markkinain jäljiltä, sillä varsinkin pitkämatkaiset viipyivät vielä Turussa virallisten markkinain päätyttyäkin toimittamassa kaukaisten kyläkuntainsa monia kaupunkiasioita.

Pyhän Lauritsan pappilan pihallakin seisoi tänä aamuna muutamia turkkivöisiä talonpoikia korkeiden kuormainsa ääressä. He olivat päässeet pappilaan majamiehiksi syystä, että Lauritsan kirkkoherra oli heidän pitäjänsä, Sysimäen, poikia ja että tämän veljiäkin yksi nyt oli mukana Heikinmarkkinoilla. Vasta täällä perillä olivat salolaiset kuulleet, että heidän isäntänsä, Sillantaipaleen Pietari-maisteri, joka oli niin korkeassa kirkollisessa virassa, oli aikeessa mennä naimisiin, ja he olivat ihmeissään katselleet, miten tähän pappilaan nyt tehtiin tilaa tuotavalle emännälle. Kaupungilla liikkuessaan olivat he kuulleet niin kummia juttuja uskonriidoista ja kirkollisista rettelöistä, että he olivat olleet joutua aivan ymmälle. Mutta he olivat kuitenkin päättäneet jäädä vihkiäisten yli Turkuun. He olivat lopultakin luottaneet enemmän oman pitäjänsä poikaan, jonka he tiesivät tasaiseksi ja varmaksi mieheksi. Jos hän on harkinnut oikeaksi mennä pappina naimisiin, niin mahtaa se sitten ollakin oikein!

Pihalla odottivat he nyt juuri itseään maisteria, joka oli kutsunut veljensä kumppaleineen hakemaan morsianta vihille.

— Isoja häitä ei morsiamen kodissa vietetäkään, kertoi velimies. —
Mutta messun jälkeen juodaan täällä pappilassa tupaantulokannu.

— Näkyy siis olleen perätöntä puhetta se, mitä turulla kerrottiin, ettei muka vihkimessusta tulisikaan mitään, lausui toinen, ilvesturkkinen matkamies, kiinnittäessään kuormaköysiä.

— Juttuja ne ovat, vakuutti Sillan veli. — Johan ne tiesivät sellaistakin, että kirkossa muka tulisi tappelu!

— Ihmiset juoruavat täällä niin paljon, — kukapa nyt kirkossa tappelisi! murahti kolmas kuormamies, kierien uumenilleen helakkaa, pitkää, punavalkoista villavyötään.

— Tosiaankin, ihmiset ovat täällä paljon leuhkempia kuin siellä sydänmaalla, totesi ilvesturkki.

Tämän keskustelun aikana oli uuteen kanunkiviittaan pukeutunut Silta astunut pappilastaan pihalle, ja salonmiehen viimeiset sanat kuultuaan virkkoi hän tuttavallisesti:

— Niinkö tuntuu sinusta, — ehkä se totta onkin! Monestipa on minunkin mieleni palanut sinne kotikulmalle, rauhallisempiin oloihin!

— Palaa sinne vieläkin, kehoitteli hänen veljensä. — Varsa-Tuomas on jo juonut itsensä höperöksi, — me ei kirkossa tapella eikä sinua haukuta kerettiläiseksi!

Silta kiintyi siihen veljensä ehdotukseen kuin vanhaan, tuttavaan mielikuvaan:

— Usein ajelisin Vahvajärven salollekin isävanhuksen ja kotiperheeni luo…, siellä olisi tosiaankin rauhan paikka! — Mutta ei, veljeni, en minä sinne pääse, olen jo tässä keossa liiaksi kiinni!

Näin tarinoiden laskeutui Silta maalaistuttavineen Pyhän Lauritsan anetalosta kirkon ohi joelle ja talvitietä myöten suoraan jään yli Aningaisten puolelle, jossa he nousivat Puolalanmäelle. Hän opasti vieraansa siihen Kaukalonpojan pieneen mökkiin, missä hän vuosikausia oli melkein joka päivä käynyt, usein levottomana ja epäillen, mutta viime syksystä asti rohkeana, pystypäisenä ja varmana. Pulmansa kerran ratkaistuaan oli hän ihmetellyt, että se ollenkaan oli hänestä tuntunut vaikealta. Tuo pahasuinen tätikin oli uuteen ratkaisuun heti tyytynyt, kunhan mestari vain korjasi tytön hoitoonsa, ja hänen oma pieni oppimaton holhokkinsa oli papin morsiamena säteillyt iloa ja onnea. Eihän hän käsittänyt, että hänkin oli osaltaan mukana muuttamassa vanhoja kirkollisia tapoja. Syrjäisten ivat eivät häneen asti ulottuneet; hänellä oli maailmassa vain yksi hyvä ystävä ja suojelija, joka hänet nyt otti luokseen ja omakseen, — muusta hän ei välittänyt.

Muutamia Puolalanmäen köyhiä mökkiläisiä oli kokoontunut matalaan majaan, missä sieväksi puettu, hunnutettu ja kruunupäinen morsian jo odotti papillista sulhoaan, ja olipa siellä sentään leivottu rasvainen vehnäskukko ja makeita mesileipiä vieraille oluttilkan ohessa pureskeltavaksi. Silta ajatteli hymähtäen, että toisin ovat kai häät varustetut Mikolle ja Jaakolle, joiden morsiustaloissa varmaankin on paljon paistettu ja paremmat tynnyrit lyöty auki. Mutta kädettä ei mahtunut hänen mieleensä, sillä sanomattomasti hän iloitsi siitä, että hän nyt saa selväksi elämänsä sotkuisen vyyhden ja tekee onnelliseksi pienen suojattinsa.

Kun päivä läheni puolta, lähti koruton morsiussaattue taivaltamaan alas Puolalanmäeltä tuomiokirkkoon päin. Sillankorvassa odotti sitä jo Pietari Särkilahti sekä joukko nuorempia pappeja ja pikkuporvarituttavia.

— Kuuluuko uutisia, saadaanko vihkiminen toimitetuksi? kysyi Silta hätäilemättä tervehtien vanhaa ystäväänsä, joka oli ottanut huolekseen tämän kirkollisen tehtävän.

— Saadaan, veli, vastasi Pietari reippaasti. — Minulle saapui kyllä aamulla Erik Sveninpojalta viesti, että en muka saa tuoda teitä tuomiokirkkoon, mutta sinnepä nyt kuitenkin kävellään.

— Ehkä olisi ollut parempi mennä Pyhään Maariaan…, epäili Silta vieläkin.

— Ei olisi ollut parempi…, astu eteenpäin vain!

Raatihuoneen kulmasta saapui jo samalla toinen luostarikorttelista tuleva hääsaattue, ei paljoakaan suurempi Sillan matkuetta, mutta paljon hienompi asultaan: se oli Mikael Karpalaisen hääjoukko, joka laskeusi Yläneen Illein kaupunkitalosta. Vaakunanväriset aatelispalvelijat määräsivät tahdin tämän saattueen edessä, jossa tasaisin askelin astui töyhtölakkisia ylimyksiä ja heidän rouviaan ruskeissa tai tuhanharmaissa, nahkasilla vuoratuissa vaipoissa. Se oikaisi torin yli Kirkkokadulle, ja Sillan seurue jättäysi kulkemaan kappaleen matkaa sen jäljessä. Mutta kun jouduttiin lähelle Kirkkokadun toista päätä, liittyi pyhän Annan suuren anetalon kulmauksessa kolmas kulkue yhteiseen seurueeseen. Se oli suurin ja sankin, sillä se tuli Jokikadulta Gertrud Karvataskun vauraasta talosta, jonne paljon vieraita oli kutsuttu ja jossa vihkimisajaksi keskeytetyt kestit olivat ylellisimmät. Jaakko Vennä asteli siinä punakkana pullean morsiamensa rinnalla, puhalteli lämpimissään ja kertoi kovalla äänellä katuvansa, että oli jättänyt huilunsoittajat häätaloon. Olisivathan ne tässä joutaneet puhaltamaan hääväen ratoksi, — tämä kaikki tuntui hänestä muutenkin niin hullulta ja hupaisalta…

Kadut ja kujat olivat odottavaa kansaa tulvillaan; miehet seisoivat siinä vakavina pörröisissä karvalakeissa ja lammasnahkaturkeissa, naisilla oli päässään umpinaiset myssyt, joihin leikatusta lävestä vilkkuivat uteliaat kasvot. Pian oli hääsaattueen, jossa näkyi kolme morsiuskruunua, vaikea raivata itselleen tietä kirkon portille, missä vihittäväin oli tavan mukaan odotettava päivämessun päättymistä.

— Mutta messu on jo päättynyt, tiesi joku kertoa siinä tungoksessa.

— Päättynytkö jo? ihmettelivät toiset. — Se on niinollen lopetettu tavallista aikaisemmin.

— Siispä vain sisään kirkkoon, kiirehti Jaakko-maisteri, jonka mieli paloi takaisin pitoihin, ja vaakunapukuiset palvelijat riensivät aatelismorsiamelle avaamaan ovea. He nykäisivät kerran, toisen…

— Se on kiinni!

— Kirkonoviko?

— Sitäpä ei ole ennen nähty! — Näin huudahtivat ovelle ehtineet.

Turkulaisten oli tätä vaikea ymmärtää. He olivat tottuneet löytämään kirkkonsa ovet aina auki varhaisesta aamusta yömessuun asti; mihin aikaan päivästä tahansa olivat he päässeet tuomiokirkkoon rukoilemaan taikka levähtämään… Yksi ja toinen porvareista ja aatelisista kävi vielä varalta nykäisemässä raskasta, raudoitettua ovea, — ei se hievahtanutkaan! Se oli lukittu varhain lopetetun päivämessun jälkeen, josta väki oli kiirehtinyt hääseurueita vastaan.

Yhä sankemmat parvet keräytyivät kirkon portaille, niiden edustalle ja hautuumaalle. Taemmas jääneet tunkivat toisia eteenpäin, ja huudahduksia kuului:

— Miksei mennä sisään? Ovet auki!

— Kuka siellä pidättelee…?

Mutta hääseurueessa kulkeneet papit olivat jo heti oivaltaneet, mistä tämä sulku johtui, ja heidän piiristään levisi tieto siitä yhä laajemmalle odottavaan väkijoukkoonkin. Tämän ovat siis nyt paavilliset prelaatit keksineet, huomattuaan mahdottomaksi kieltää kuulutukset; tähän outoon keinoon ovat he siis turvautuneet, estääkseen pappien aviovihkimisen tapahtumasta kirkossa, jossa se, ollakseen pätevä, oli toimitettava. Samalla ovat he kai tahtoneet näin mahdollisimman havainnollisesti osoittaa kansalle kirkon syvää suuttumusta niitä pappeja kohtaan, jotka yrittivät särkeä katoolisten käsitteiden perusteita, — sen nyt käsittivät oven taa jääneet. Ja he käsittivät prelaattien näin saattavan saavuttaakin tarkoituksensa. Ennen pitkää rupesikin väkijoukosta, jossa oli paljon munkkeja ja muita opinpuhdistuksen vastustajia, tirskahtamaan ivanaurua ja singahtamaan karkeita pilkkasanoja.

— Toimitetaan siis vihkiminen tässä kirkon rappusilla, virkkoi tuskastuneena Jaakko Vennä, jota jo aseman nolous rupesi kiusaamaan. — Jos kerran kirkko voidaan kansalta sulkea, niin voidaan kai kirkolliset toimitukset suorittaa taivasalla!

— Niin, onhan Jumala todistajanamme tässäkin, säesti jo Siltakin ymmälle joutuneena.

Mutta Pietari Särkilahti, joka kalpeana ja väräjävin kasvonjänterin seisoi kirkon kiviaitaan nojautuneena, vastasi verkalleen:

— On kyllä. Mutta ei ryhdytä, veljet, siihen keinoon, — meidän täytyy päästä kirkkoon!

— Avaapas sitten tuo ovi, kiivaili Jaakko.

— Sen täytyy aueta…

Lähinnä seisovat häävieraat katsahtivat kummissaan tuota kalpeaa, laihaa miestä, jonka äänestä soi noin lujaa varmuutta, ja he jäivät ikäänkuin luottamuksella odottamaan oven aukenemista. He edustivat siinä erilaisia kansanaineksia ja säätyluokkia, mutta tässä heidät yhdisti toisiinsa eräänlainen myötävastuuntunne; vaistomaisesti he käsittivät, että se taistelu, johon he nyt tavallaan olivat joutuneet mukaan, koski jotakin enempää ja suurempaa kuin noiden kolmen kihlatun parin vihkimistä, vaikka he eivät täysin voineetkaan tajuta, mistä kaikesta tässä oli kysymys. Ääneti he seisoivat paikoillaan ja odottivat…

Kirkonovea vastapäätä olevan tuomiorovastintalon kahdesta kapeasta päätyikkunasta seurasivat uteliaat, tarkkaavat, vuoroin ivalliset, vuoroin vakavat katseet kadulla tunkeilevan väkijoukon liikkeitä ja hölmistyneiden hääsaattueiden neuvottomuutta. Suomen kirkon pääpapit, vaalipiispa ja katooliset prelaatit, olivat näet kokoontuneet sinne tuomiorovasti Hannus Pietarinpojan pappilaan vartoomaan tulosta siitä rohkeasta, jyrkästä toimenpiteestä, johon he olivat loppiaiskiltassa tekemänsä ankaran päätöksen mukaisesti ryhtyneet. Tuuma oli tarmokkaan tuomiorovastin ehdottama. — Sulkekaamme kirkko mieluummin kuin jätämme sen kerettiläisten häväistäväksi, — niin oli hän ehdottanut, — tuntekoon koko Turun kansa seuraukset noiden kirkon pyhyyttä loukkaavain rynnistäjäin elkeistä! Syntyköön suuttumusta ja melua, syy siitä lankee niiden niskoille, jotka kirkkoa vastaan rynnistävät.

— Nyt se on tehty, puhui hän voitonvarmana, astuen pienten,
lyijypuitteisten ikkunain luota peremmäs huoneeseen, missä piispa
Erik Sveninpoika istui pöydän ääressä syvälle nojatuoliin vaipuneena.
— Nyt on raja nostettu ja sen näkevät kaikki!

— Rajana kirkon ovi, vastasi piispa hiljaa. Hän oli salaa toivonut, että vihittävät papit hänen kieltonsa johdosta luopuisivat aikeestaan saapua tuomiokirkkoon, eikä tämä näytelmä nyt häntä miellyttänyt. — Parempi olisi ollut, jos aikoinaan itse kirkossa olisimme saaneet kansan vakuutetuksi väärän opin vahingollisuudesta. Mutta askel on nyt astuttu…

— Emmekä voi sitä enää peräyttää, uhmaili mestari Gasparus ikkunan luona. — Eikä ole tarviskaan. Katsokaa, kuinka hämillään he siinä seisovat, morsiamet korkeissa kruunuissaan ja sulhaset vaaleina poskiltaan… Ja yleisö on levoton, — kauan se ei siinä viitsi värjötellä, pian hiipivät kaikki kotiinsa häpeissään kuin kuritetut lapset…

— Tämän läksyn muistavat turkulaiset kyllä vielä huomisen perästäkin, totesi arvokasliikkeinen arkkipresbyteri. — Ehkä lakkaavat he juoksemasta niiden saarnaajain perässä, jotka tekevät itsensä näin naurettaviksi.

— Ja joilta aviovuoteet lopultakin jäävät kylmiksi, ilkkui muuten siivo dekaanuskin.

Erik piispa vain ei ollut yhtä varmalla mielellä kuin nuo toiset. Hänestä oli asema liiaksi kärjistetty tuohon yhteen ainoaan ulkonaiseen apukeinoon.

— Olettakaapa, että ryntääjät sittenkin nyt pääsevät kirkkoon jostakin ovesta, virkkoi hän — silloin kääntyy pilkka meitä ja katoolisuutta vastaan.

— Kaikesta on huoli pidetty, vakuutti siihen tuomiorovasti varmana. — Mestari Hermannin, kirkon taloudenhoitajan, kanssa olemme korjanneet sakastinkin ja uudenkuorin lukot, ne kestävät nyt, ja avaimet ovat tässä. — Hän astui ovelle, jonka pielessä riippuivat hihnalla yhteen sidotut suuret, raskaat kirkonavaimet, otti ne naulakosta ja laski ne Erik Sveninpojan eteen pöydälle. — Siinä ne pysyvät, ja pian väistyy hääjoukko suljetuilta ovilta rahvaan ivaa paeten, — kuulkaa jo tuota kirkumista!

— Mutta kuuluupa sieltä jo muutakin ääntä, vastasi piispa, heristäen ilmeisesti levottomana korvansa. Ja prelaatitkin kiirehtivät taas vakavina ikkunan luo tuota melun yli soivaa ääntä kuuntelemaan.

Odottava väkijoukko oli todellakin käynyt kärsimättömäksi. Siinä väiteltiin, veisteltiin, huudettiin; toiset moittivat ääneensä kapitulia kirkon luvattomasta sulkemisesta, toiset syyttivät ja ivasivat siitä naimahaluisia pappeja ja luterilaista joukkoa yleensä. Mutta yhtäkkiä rupesi tuon surinan keskestä soimaan kirkas ääni, joka pian voimistui ja raikui kuin torvi myrskyssä. Väkijoukko tunsi niinkuin tuomioherratkin hyvin tuon läpitunkevan äänen, joka ikäänkuin pakotti itseään kuuntelemaan, — se oli Pietari Särkilahden saarnaääni.

Hän oli kinoksen yli kahlattuaan noussut hautuumaan kiviaidalle ja seisoi nyt siinä, jalat syvässä lumessa, mutta hoikkanen vartalo suoraksi pingoitettuna kuin jousen selkä. Melkein tältä paikalta oli hän ensi kerran turkulaisille puhunut, mutta nyt puhui hän varmemmalla ja kaikuvammalla äänellä kuin silloin, selittäessään rahvaalle, miksi nyt kirkko on suljettu. Se on, sanoi hän, suljettu joskus ennenkin muutamiksi päiviksi, jos se on murhalla tai verityöllä saastutettu, mutta nyt ovat prelaatit sen sulkeneet estääkseen kolmea pappia, jotka eivät tahdo elää epäsiveellisyydessä, niinkuin papit enimmäkseen elävät, menemästä kristilliseen avioliittoon. Hän kuvasi, kuinka pyhä Raamattu ei suinkaan kiellä papeiltakaan avioliittoa, kuinka aviokäsky on Jumalan ja luonnonkin säätämä ja kuinka valheellista teeskentelyä on koettaa kuolettaa luontoa, — sitä on päinvastoin koetettava puhdistaa ja pyhittää, koetettava kaikessa luoda Jumalan valtakunta maan päälläkin… Pietarin voimana puhuessaan oli aina selvyys ja lämpö; se vaikutti nytkin heti vaimentavasti rähisevään joukkoon, joskin sen keskestä vielä silloin tällöin kuului välihuutoja ja naurunhohotusta. Mutta sitten Pietari rupesi tuttavallisemmalla äänellä kertomaan, kertomaan siitä pienestä munkista, joka Saksassa oli ryhtynyt paavin valheita vastustamaan, ja silloin vaikeni uteliaaksi käynyt yleisö kokonaan. Puhuja kertoi itse tuntevansa tuon vaatimattoman miehen. Hän oli oikeastaan luonteeltaan arka ja lakea, mutta kuitenkin uskalias ja tulinen, kun hän taistelee totuuden puolesta. Hänestä on puhuttu paljon pahaa, häntä on sanottu paholaisen apostoliksi, mutta hurskaampaa ja jumalaapelkäävämpää miestä kuin Luther ei ole.

— Tahdotteko tietää mitä tämä mies sanoo pappien naimisesta ja naimattomuudesta, kysyi Pietari kuulijoiltaan, kuin tarinoiden. — No, koetanpa siis hänen sanojaan lyhyesti muistella: Paavi ja hänen piispansa ja munkkinsa — niin hän sanoo — ovat tahtoneet luoda maailmaan erityisen "pyhän säädyn", joka eläisi puhtaampana kuin muut. Mutta mehän kaikki tiedämme, kuinka puhdasta tuo naimattomain pappien, munkkien ja nunnain elämä on, — se on elämätä, josta aurinko, kuu ja tähdet ovat valittaneet! Sikolätit ovat likaiset, mutta luostarien rinnalla ne ovat puhtaat ja kauniit; ja kaikki tuo saastainen elämä johtuu siitä, että nuo ihmiset ovat hylänneet Jumalan säätämän aviokäskyn. Meitä, jotka taas pyrimme tätä käskyä noudattamaan, katsovat paavit ja prelaatit karsaasti, mutta sitä lempeämmin he kai katsovat porttoloita ja luostareita, jotka molemmat ovat yhtä puhtaat…

— Näin on lausunut tuo hurskas mies, — punnitkaa nyt tunnoissanne, onko siinä perää ja kuka rikkoo kuudetta käskyä vastaan. Ja silloin teille kyllä selviää, kenen asiaa ajavat ne, jotka meiltä tänään sulkevat kirkon.

Eipä kuulunut risahdustakaan ääneti seisovan kansan joukosta; ainoastaan taempana kuului joku jyskyttävän Uuden kuorin ovea, koettaakseen sitä tietä päästä kirkkoon. Saarnaaja kääntyi, hetken huokaistuaan, sinnepäin ja puhui nyt melkein leikkisästi:

— Älkää hyvät ihmiset rikkoko kirkonovia, älkääkä pyrkikö takateitä pyhään huoneeseen. Se on aivan turhaa! Minä sanon teille, totuuden voima on tämän pääoven avaava, emmekä me täältä lähde, niinkauan kuin se suljettuna pysyy. Sillä tämä huone on Jumalan huone, se on meille kaikille rakennettu Häntä siellä palvellaksemme, eikä ihmisvoima voi sitä lukoilla meiltä kieltää…

Ulkona talviluonnossa kaikuva saarna ja saarnaäänen harras sävy vaikutti kiehtovasti kiihtyneisiin mieliin. Nekin, jotka äsken huutelivat pilkkasanoja naimahaluisille papeille, kiukustuivat vähitellen prelaatteihin, jotka itse näkyville tulematta sulkivat kansalta kirkon. Taas rupesi, Pietarin hetkeksi vaiettua, kuulumaan väkijoukosta nurinaa:

— Missä ovat ne prelaatit?

— Mikseivät tule selittämään tekoaan?

— Tahtovatko he tehdä meistä pakanoita, kun eivät meitä kirkkoon päästä!

— Ovi auki, lukkari, taikka selkäsi kuumenee!

Eräs tuomiokirkon lukkareista kierteli näet väkijoukossa kuunnellen mitä sieltä puhuttiin, ja häneltä rupesivat närkästyneet porvarit nyt tiukkaamaan kirkonavaimia. Mies pakeni vallan hätääntyneenä tuomiorovastin taloon ja kertoi hengästyneenä siellä koossaoleville prelaateille pelkäävänsä, että pian tapahtuu joku onnettomuus.

— Sinne on jo saapunut muitakin vihittäviä kuin nuo papit. Ja lapsia on tuotu kastettaviksi…

— Saavat odottaa nekin, vastasi piispa kuivasti.

— Mutta Yläneen hääväen vallasherrat uhkaavat valittaa kuninkaalle.

— Valittakoot…!

Piispa puhui rauhallisesti. Mutta prelaattien parvessa ei enää vallinnut äskeinen ilkkuva varmuus. Heidän oli sinne suljettuun huoneeseen täytynyt kuunnella Särkilahden säälimätöntä repimissaarnaa, ja he olivat ikkunasta itse nähneet väkijoukon mielialassa tapahtuneen muutoksen. Levottomina liikkuivat he nyt pöydän ja ikkunan väliä hiljakseen murahdellen. Mutta Hannus virkkoi toki vieläkin vahingoniloisella toivolla:

— Saatte nähdä, Pietari villitsee taas kansan johonkin väkivallantekoon, ja silloin hän on kypsä…

Mutta kadulle katseleva Arvid Lille puisteli päätään:

— Ei hän heitä villitse, siksi viisas hän on, hän päinvastoin hillitsee rahvasta. Kuule itse!

— Mutta ei hän siinä jaksa kauan pasuunana olla, hän on jo siksi heikko mies, niin koetti Gasparus lohduttautua. — Ja joukon jännitys laukee kerran…

— Iltaan asti hän kuitenkin voi meidät tänne sulkea. Entä sitten? —
Niin huoahti piispa pöydän luona. — Meidät vaaditaan tästä tilille.

— Vaikka niinkin, lujina meidän on pysyttävä sittenkin, kannusti
Hannus vieläkin varmana. — Johan nyt loppuukin Särkilahden saarna…

Se katkeili todellakin, mutta alkoi sitten taas. Pietari taisteli näet, siinä kiviaidalla seisoessaan, kovaa ruumiillistakin taistelua väsähtymistä vastaan. Hänen täytyi tahtonsa tarmolla pingoittaa voimansa, jotka usein uhkasivat pettää. Riutuvan rintansa vuoksi ei hän ollut enää viime aikoina puhunut talvisin ulkoilmassa, joka häneltä pian kähensi ja katkaisi äänen, ja hän tunsi nytkin kurkussaan niitä oireita. Katsoessaan alas aidan kupeelle näki hän edessään vaimonsa suuret, pelästyneet silmät, — vaimoraukka siinä tietenkin varoi, ettei vain rasittuminen taas syöksisi verisuihkua sairaasta rinnasta. Pietari ymmärsi ne nuhteet, mutta ei niitä totellut. Kun ääni särähti ja puhujan hetkeksi täytyi pysähtyä huokaisemaan, silloin rupesi heti kuulumaan rähinää kiihtyneestä kansanjoukosta ja silloin pakotti Pietari taas äänensä eheäksi, niin että se hallitsevana kaikui torirahvaan ylitse. Hän tahtoi tänään kestää, vaikkapa viimeisen kerran… Mutta hänen kasvonsa olivat palttinankarvaiset, ja niiden suonet pingoittivat kuin kiristetyt jäntereet…

Pietarin viimeisen lepohetken aikana oli piispalan puoleisesta torinlaidasta ruvennut kuulumaan melua. Sieltä ajoi reslareki ihan väkijoukon keskelle ja siitä suuttuneet miehet kävivät hevosen turpaan käsiksi ja rupesivat peruuttamaan ajajaa takaisin. Leveässä reessä makasi vällyjen välissä vihkipiispa Vincentius, joka palasi Savosta kirkonkelloja siunaamasta, ja hän, joka ei tungoksen syytä tuntenut, säikähti pahasti väkijoukon ilmeistä vihamielisyyttä. Päästyään vihdoin selviytymään peitteistään ja laskeuduttuaan kadulle pysäytetystä reestään koetti mustapintainen etelämaalainen raskaissa susiturkeissaan jalan tunkeutua sakean ihmisjoukon lävitse. Mutta hän viskelehti sinne tänne, kunnes eräs munkki lopulta sai hänet saatetuksi tuomiorovastin taloon.

Kansa oli sillävälin taas asettunut saarnamiestä kuuntelemaan. Mutta läähättäen ja pelon kangistamana nousi vihkipiispa rovastintaloon ja horjui vihdoin hikisenä prelaattien neuvotteluhuoneeseen, huudahtaen silmät pyöreinä:

— Mitä tämä on, mitä on tapahtunut? Haluttomasti rupesivat prelaatit vihkipiispalle selittämään, mistä oli kysymys, mutta täyteen käsitykseen ei siitä Vincentius kuitenkaan päässyt. Hän oli turkit päällään retkahtanut penkille lepäämään, mutta kimmahti nyt pystyyn:

— Kirkkoko suljettu? huudahti hän hiukan nenäänsä tohisten. — Siihenhän olisi tarvittu minulta lupa, — siksipä nyt olikin roskaväki polkea minut jalkoihinsa. Voi se tulla vielä tännekin polkemaan — hä? Tuossako on kirkonavain, — tänne se vain! Kirkko on avattava!

Erik Sveninpoika laski hennon kätensä avaimille:

— Ne pysyvät tässä. Meidän on nyt osoitettava, että me täällä kirkkoa todella johdamme ja siitä vastaamme.

— Vastaammeko? Kuka vastaa, — minä! Ja minä olen jo kerran istunut
Tukholman tyrmässä, en rupea istumaan enää Turussa. Ei, minä tunnen
Kustaa kuninkaan, hän ei tällaista kirkollista urhoutta rakasta!

— Se on kyllä totta, huoahti Arvid Lille, joka oli väsyneenä vaipunut nojatuoliin piispaa vastapäätä. — Liiankin selvästi sen osoittaa tuo kirje.

— Mikä kirje, näyttäkää, virkkoi Vincentius vilkastuneena ja tempasi pöydältä sen avatun kirjeen, johon vaalipiispakin äsken oli viitannut.

Se oli Upsalan piispattomasta tuomiokapitulista saapunut vastaus turkulaisten huolenalaisiin kysymyksiin; pari päivää sitten oli Ahvenanmeren yli jäitse palannut lähetti sen tuonut. Neuvoton vastaus, — Upsalan paavillismieliset mutta turvattomat tuomioherrat eivät näet uskaltaneet antaa kohtalotovereilleen mitään suoraa neuvoa. He kehoittivat kyllä turkulaisia mahdollisimman kauan vastustamaan luterilaisen joukon harhaoppeja, mutta kertoivat samalla varsin avuttomina, että kuningas on uhannut kevätpuoleksi kutsua kokoon valtiopäivät, missä hänellä tiettävästi on aikomus saada hyväksytyksi useitakin mainitun joukon kirkonuudistusvaatimuksia. On siis tuiki epätietoista, kauanko tätäkään heidän avioonmenovaatimustaan voidaan vastustaa… Muuten aikoo kuningas piakkoin itse matkustaa Suomeen…

— Hän tulee tänne ja tukistaa meitä! virkkoi Vincentius kirjeen luettuaan. — Ja te suljette tuomiokirkon ja aiheutatte kansanmetelin!

— Toimimme velvollisuutemme mukaisesti, virkkoi vaalipiispa kuivasti tuolle rähisevälle espanjalaiselle, jota hän sydämestään inhosi.

— Mutta minun velvollisuuteni on kirjoittaa tästä kuninkaalle ja pestä käteni, — vai annatteko minulle nuo avaimet?

— Minä kirjoitan itse, vastasi Erik Sveninpoika, yhä painaen valkoisella, luisevalla kädellään raskaita avaimia.

Vihkipiispa peräytyi silloin riisumaan turkkinsa ja kallokkaansa, yhä uhkaavasti nenäänsä tohisten. Keskustelu katkesi. Toisetkaan prelaatit eivät näet halunneet siihen puuttua, he istuivat nolon näköisinä mikä missäkin nurkassa, ilmeisesti jo epävarmoina yrityksensä onnellisesta päättymisestä. Hiljaiseen huoneeseen kuului vain ulkoa saarnaajan sointuva ääni, sanatkin selvästi erottuivat.

Pietari kuului siellä nyt kertovan väkijoukolle kaskua jostakin saksalaisesta kirkkoruhtinaasta, joka komeassa piispain ja prelaattien kokouksessa tutki nuorelta syytetyltä papilta hänen avioelämätään. Käräjät pidettiin suljetussa huoneessa, mutta kesken kaikkea lennätti ilmanveto oven auki. Ruhtinas käski silloin sen, joka tietää puhdas olevansa, sulkemaan oven, mutta ne tuomareista, joilla on jalkavaimot, istukoot paikoillaan. Eikä yksikään liikahtanut, ovi jäi sulkematta… Puhuja kysyi kaskunsa lopuksi, ovatko nämä meidän prelaatit kyllin puhtaita sulkeakseen kansalta kirkon.

Väkijoukosta hyrähti naurua ja tuomiorovastin tupaan asti kuului huudahduksia:

— Missä lymyilevät ne pyhimykset?

— Tuomiorovastin ikkunoistahan on naamoja näkynyt.

— Pitäisi käydä niiltäkin kysäisemässä… Nurkissaan istuvat hengenmiehet katselivat hölmistyneinä toisiaan ja katselivat ovelle. Se oli äsken vihkipiispan rynnätessä sisään jäänyt auki, ja nyt nuo katseet näyttivät kysyvän, työntyykö todella kiihtynyt kansanjoukko siitä sisään tekemään heille omantunnonkysymyksiä. Mutta isä Vincentiuksen pisamaisille kasvoille levisi ilkeä hymy, hänkin viittasi aukinaiseen oveen ja lausui ilkkuen:

— Se, joka teistä puhdas on, sulkekoon oven, ettei roskaväki pääse sisään!

Kukaan ei liikahtanut. Törkeän juoppopapin pila oli kaikkien mielestä liian törkeää. Hetken kuluttua väänsi lukkari, joka oli huoneeseen jäänyt, oven lukkoon. Mutta prelaatit tunsivat sittenkin hetki hetkeltä asemansa yhä tukalammaksi. Kukaan ei puhunut mitään, ulkoa kuului vain saarnaääni vuoroin katkeillen, vuoroin taas viroten.

Vihdoin käveli piispa Vincentius, joka jo oli rauhoittunut äskeisestä säikähdyksestään, taas keskipöydän luo. Hän ei käsittänyt muuta, kuin että umpeen juossut solmu oli lopultakin katkaistava, ja laski melkein isällisesti kätensä tuolillaan tuskaisena istuvan vaalipiispan kapealle olkapäälle:

— Tätä ei voi jatkua, näettehän sen. Kysyn vielä kerran: Annatteko avaimet minulle, jolla vihittynä piispana yksin on valta avata ja sulkea kirkko. Vaadin ne tämän valtani nimessä.

Vaalipiispan avaimia painava käsi vapisi, mutta hän ei siirtänyt sitä pöydältä pois. Hetken kuluttua virkkoi hän hiljaa, ei vastaukseksi vihkipiispalle, vaan prelaattien puoleen kääntyen:

— Olemme luvanneet pysyä lujina. Iltapäivämessun aika lähenee, pidämmekö siis kirkon edelleen lukossa? Ja vastaammeko edelleen kaikki yhdessä tuon kansanjoukon ja kuninkaan edessä siitä mitä voi tapahtua?

Vastausta ei kuulunut miltään kolkalta. Vaalipiispan harva, harmaja tukka oli tuskanhiestä märkänä, kun hän tuokion kuluttua jatkoi vallan valittavalla äänellä:

— Tiedättehän, minä olen heikko… Jos me kaikki pysymme lujina, olen luja minäkin, yksin en kestä. Vastatkaa!

Mutta kuolon hiljaisuus vallitsi aina vain tuomiorovastin suuressa tuvassa. Kapitulinjäsenistä ei kukaan enää uskaltanut neuvollaan kehoittaa piispaa jatkamaan kirkonsulkemista, ja kun ei kukaan myöskään ensiksi tahtonut kehoittaa peräytymään, vaikenivat kaikki. Hätäisenä katseli heitä Erik Sveninpoika, siirtäen silmänsä miehestä mieheen, mutta he väistivät hänen katsettaan ja tuijottivat maahan. Viimeiseksi käänsi vaalipiispa päänsä penkin perälle istahtaneeseen tuomiorovastiin, jonka kasvot olivat ilmeettömät ja kylmät kuin ruumiin kasvot. Hänen leukansa olivat tiukasti yhteen puristetut, mutta yhtäkkiä ne heltisivät ja kuului rapsahdus, kuin jos rovasti olisi puraissut poikki hampaansa. Silloin hän nousi, pyyhkäisi kämmenellä otsaansa, tapaili sanaa kerran, toisen, mutta poistui sitten mitään virkkamatta kiireisin askelin sisähuoneeseensa. Hänkin oivalsi aseman toivottomaksi ja väistyi.

Niin sen ainakin tuskaisena vastausta odottava vaalipiispa käsitti. Vielä tuokion hänen kätensä vapisi ruostuneiden rauta-avainten päällä, mutta sitten se hervotonna valahti pöydältä ja tuolinsivustaa myöten alas.

— Tämä on vihdoinkin järkevätä, virkkoi isä Vincentius silloin kirkastuneena, tempaisi nahkahihnalla yhteen sidotut, kalisevat avaimet pöydältä ja juoksutti ne ovelle lukkarin luo:

— Kiiruhda, lukkari, avaamaan kirkko väkijoukolle. Juokse, kierrä seinänvierustoita pitkin piispalan ohi sakastiin, pane suntio sytyttämään kynttilät ja avaa itse sisältäpäin pääovi!

Hetkisen seisoi lukkari paikoillaan, katsellen kysyvästi prelaatteja, joiden tuumista ja päätöksistä hänellä oli vihiä, katseli, ikäänkuin odottaen, tulisiko mitään muuta kieltoa tai käskyä. Mutta nurkissaan kyyhöttävät kirkon esimiehet eivät liikahtaneetkaan, koko huone oli hiljainen kuin hauta. Lukkari ei itse ollut haluton kirkkoa avaamaan, sillä hän sai kapat ja kannut jokaisesta siellä vihitystä parista, mutta prelaattien puolesta hän vieläkin epäili… Silloin repäisi häntä vihkipiispa vinhasti hihasta ja huusi hänelle vuoroin latinaksi, vuoroin ruotsiksi, jopa sanasen suomeksikin:

— Miksi viivyt, stupidus, riennä, juokse, ettei toki enää mitään onnettomuutta ehdi tapahtua! Juokse!

Lukkari juoksi.

* * * * *

Hetkeä myöhemmin kajahti valaistusta tuomiokirkosta vihkivirren sävel. Hääsaattueet olivat päässeet kirkkoon, ja torirahvas oli rynnännyt sinne niiden perästä, mikäli suinkin mahtui. Kirkon edusta, jossa lumi oli poljettu kovaksi tantereeksi, oli taas tyhjä ja äänetön, kuin jos ei siellä mitään melua olisi ollutkaan. Talvinen iltapäivä rupesi hämärtämään, ja pyhäinen rauha peitti taas pienen, matalan kaupungin.

Vihkivirttä kuunnellen käveli vaalipiispa Erik Sveninpoika yksin tuomiorovastin talosta tuon aution toriaukean yli piispalaan. Hän oli kiiruhtanut Hannuksen talosta ennen muita, mutta verkkaisin, laahustavin askelin hän nousi kolkkoon kotiinsa. Vaipan riisuttuaan astui hän siellä suoraan työhuoneeseensa, sytytti kynttilän ja kävi kirjoittamaan.

Ensi kirjeensä kirjoitti electus Erik Sveninpoika kuninkaalle, toisen entiselle esimiehelleen, piispa Braskille Linköpingiin. Molemmilta hän pyysi lupaa luopua Suomen kirkon esimiehyydestä, johon hän ei ollut saanut paavin vahvistusta ja joka toimi senvuoksi ja muutenkin oli käynyt hänelle näinä levottomina aikoina liian raskaaksi.

Kynttilään paloi pitkä, valoa himmentävä karsta. Raukeat olivat jo piispavanhuksen pienet, ryppyiset kasvot, kun hän Hannu Braskin kirjeeseen vielä lopuksi lisäsi:

"Tunnen ja tiedän, etten ole se mies, jota nykyoloissa tämän hiippakunnan johtoon tarvitaan. Tahtoa ei puutu, mutta olen heikko raukka. Jos minulle suosiosta suodaan entinen dekaanuksenvirkani Linköpingissä, olen onnellinen; siinä virassa uskon voivani tehtäväni täyttää, täällä piispana en…"

* * * * *

Iltamyöhällä ajoi kolme maalaiskuormaa Turusta sisämaahan päin Hämeen tietä pitkin. Sysikorven miehet olivat, hääkannun juotuaan pyhän Lauritsan pappilassa, lähteneet jo sunnuntai-iltana kotimatkalle, ehtiäkseen sydänyöksi ensi syöttöpaikkaan. Kaviot narskuivat kovalla tiellä, jalakset vinkuivat pakkaslumessa, ja tyynen talvi-illan halki kajahti terävänä ja kauas miesten ääni, kun he kuormillaan istuen toistensa kanssa illan pimeässä puolihuutaen keskustelivat.

— On meillä nyt yhdeksi talveksi kotikorvessa kerrottavana Turun uutisia, huusi ensi reen ajaja. — Pelkäsinpä, että siinä kirkonovella tulee jytäkkä, ja johan ne rynnistivätkin…

— Olisi se ehkä tullutkin, ellei ovea olisi lopultakin avattu, säesti toinen reki. — Sisukasta väkeä ovat nämä kaupunkilaiset.

— Jytäkkä olisi tullut jo ennen, ellei se laiha pappi olisi kirkonaidalta puhetta pitänyt, huusi viimeisen kuorman ilvesturkkinen ajaja. — Häntä kun kaikki kuuntelivat, niin eivät joutaneet rymyämään.

— Mutta aueta piti lopultakin kirkon, niin kuului taas edeltäajajan innokas ääni. — Ja kolme pappia vihittiin niin että roiskahti, emäntä on nyt Sillantaipaleen Pietarillakin.

— Mitä nuo tuosta vastustivatkaan, kun se kerran kuuluu olevan sanassakin luvattu ja käsketty, ihmetteli Sillan veli, joka toista rekeä ajoi.

— Niinhän se pitkä kanunki puhui, tuumi kolmas kuorma. — Mutta valkoinenpa oli mies kasvoiltaan, kun hän kirkossa vihdoin vihkimisensä lopetti.

Ajettiin ääneti juoksujalkaa pieni myötämaa ja vastamaan astuivat miehet kuormainsa rinnalla. Mutta kun jälleen oli päästy tasaiselle maalle ja ajajat olivat nousseet paikoilleen reslainsa seville, silloin huusi ensimmäisen reen mies melkein toruen kolmannelle, viimeksi virkahtaneelle ilvesturkille:

— Ettäkö et oikein usko, mitä pitkä kanunki kirkonaidalta puhui?

— Ka, miksen usko…, mitäpä meikäläinen paljon tietää uskoa taikka olla uskomatta.

Mutta toinen reki vastasi vakavasti:

— Minäpä uskon. Kuinka hän muuten olisi tiennyt sanoa, että ovi kyllä aukenee, jahka odotetaan. Mitäpä, jos ei ovi olisi auennutkaan? — häpeään olisi joutunut saarnamies, yksin olisi hän varmaankin lopulta jäänyt siihen yöksi puhumaan. Epäilin jo minäkin, että ehkei ovi aukenekaan. Mutta aukesipahan…, hän sen tiesi, se aukesi kuin sanan voimalla!

— Siihen pappiin uskon minäkin, huusi taas melkein hartautta vavahtavalla äänellä ensi reen mies. — Eihän meikäläinen ymmärtänyt kaikkea, mitä hän sanoi, mutta toisinaan hänen äänensä vihlasi kuin veitsi sisälmyksiäni…, siinä miehessä on varmaankin Jumalan henki!

Sitä vastaan ei enää kukaan väittänyt, ja taas kuului pimeältä tieltä vain kavion napsetta ja jalaksen hiljaista vikinää.

XX. KUKA PIISPAKSI?

Sotavuosien ja juuttien karkoituksen jälkeen oli paljon korjuutöitä tehty Turun linnassa, jota monesti oli pommitettu ja jossa sen entiset isännät olivat rajusti elämöineet. Aluksi olivat Kustaa Vaasan ruotsalaiset linnanvoudit tosin vain vahvistaneet varustuksia ja panneet arkihuoneet asuttavaan kuntoon. Mutta kun tuo toimelias kuninkaanmies Jöns Westgöte oli tullut linnaan käskynhaltijaksi, oli hän teettänyt sinne uusiakin rakennuksia ja korjuuttanut Kaarlo Knuutinpojan ja Steen Sturen kolkot juhlahuoneet uuteen asuun: Hän avasi niihin ikkunoita, muurautti uuneja ja osti ulkomailta siistit seinäverhot. Olihan Kustaa-kuningas monta kertaa aikonut tulla Suomeen; siltä varalta piti hänellä toki olla asuttavat suojat.

Vasta valmistuneessa, korkeaholvisessa kuninkaansalissa otti linnanhoitaja eräänä päivänä syyskesällä 1527 vastaan Suomen kirkon silloiset esimiehet, vihkipiispa Vincentiuksen ja tuomiorovasti Hannus Pietarinpojan, jotka hän oli kutsuttanut puheilleen. He istuivat siellä, — toinen harmajana ja harkitsevana, toinen punakkana ja pisamaisin kasvoin — selustapenkillä, väljähihaiseen aatelistakkiin puetun isännän astellessa heidän edessään edestakaisin uutta, narahtelevaa permantoa pitkin.

Hän pysähtyi taas kirkonmiesten eteen jatkaen keskustelua:

— Kuten sanottu, kuningas ei pääse vieläkään itse tulemaan Suomeen järjestääkseen täällä olot mielensä mukaan. Ja koska hän nyt, Erik Sveninpojan lähdettyä, on toistaiseksi jättänyt tämän hiippakunnan hoidon meidän kesken jaettavaksi, on meidän siitä neuvoteltava.

Hannus rykäisi Jöns-herran puhuessa pari kertaa kuivakiskoisesta ja hänen kankealta naamaltaan kuvastui pieni kärsimätön piirre. Jo linnaan soutaessaan oli hän harmitellut, että käskynhaltija oli kutsunut heidät puheilleen niinkuin mitkäkin alaisensa verovoudit, — ennen olivat toki paljon mahtavammatkin linnanherrat saapuneet kirkon esimiesten luo puhumaan asioistaan. Mutta tuota käskevää äänensävyä ja tuota juttua hiippakunnan hoidon jakamisesta, sitä oli arvostaan aran tuomiorovastin vallan vaikea kuohahtamatta kuunnella. Siksi hän linnanherralle vastasikin kuin isällisesti oikaisten:

— Hiippakunnan hoito lienee toki täällä niinkuin muuallakin kirkon omien miesten asia. Sitä ei voida koskaan tällä tavoin jakaa.

Jo huomasi isä Vincentiuskin, että tässä on puolustettava kirkon arvoa, ja ehätti hänkin, korjaten kultaristin näkyvämmäksi rinnalleen, vakuuttamaan:

— Ei tietysti, paavikaan ei sitä koskaan hyväksyisi.

Mutta karski soturi käveli raskain askelin peräseinälle, pöydän luo, penkoi hetken siellä olevia papereita ja palasi vieraittensa viereen tyynesti puhellen:

— Katsotaanpa siis, miten sen asian laita on ja mitä tehtäviä kullekin meistä on uskottu. Teille saapuvissa kirjeissä annetaan kai aikoinaan samat määräykset kuin tässä…

— Samat kai, myönsi isä Vincentius, vaikka hänellä todellisuudessa ei ollut odotettavissa kuninkaalta minkäänlaisia kirjeitä. Senjälkeen kun hänet oli lähetetty Suomeen vihkimään pappeja ja kirkkoja ja kirkonkelloja, ei hänestä ollut kukaan sen enempää välittänyt.

Westgöte viittasikin vain tuomiorovastille eräitä kädessään olevan, kuninkaansinetillä varustetun kirjeen kohtia:

— Minulle on siis ensiksikin annettu toimeksi kantaa kymmenykset ja piispantulot, niinkuin jo edellisinä vuosina. Mutta nyt ovat myöskin palkkapitäjät ja prebendat, mikäli ne joutuvat avonaisiksi, luovutettavat minun käsiini. Tässä sanotaan nimenomaan, että tuomiorovasti Hannus Pietarinpoika ei saa, sillaikaa kun hän on piispansijaisena, ryhtyä prelaatin eikä palkkapitäjäin virkoja täyttämään…

Hannus luki värähtämättömin kasvoin linnanherran näyttämää kirjettä, mutta ei vastannut mitään. Isä Vincentiuskin nyökäytti vain päätään: Niin siihen näkyy kirjoitetun! Ja Westgöte jatkoi:

— Minun on senvuoksi vaadittava, että milloin kirkollinen virka joutuu auki, siitä minulle heti ilmoitetaan — tärkeimmistä tapauksista minä puolestani tietenkin ilmoitan kuninkaalle.

Hengenmiehet eivät puhuneet mitään. He istuivat siinä ihmetellen, että maallinen valta todellakin oli katsonut voivansa luovuttaa tärkeät piispantehtävät, jopa esipapinvirkain täyttämisenkin, kuninkaan hallintomiehelle, joka siis todellakin saattoi kehua olevansa hänkin piispansijaisena. Vasta hetken kuluttua lausui Hannus Pietarinpoika katkerasti:

— Mitä tehtäviä jäisi siis enää meille, kirkon miehille?

— Jäähän sielunhoito, siihen en minä puutu, vastasi Westgöte huomaamatta, kuinka vihlovaa ivaa sisältyi hänen sanoihinsa. Mutta Hannus lisäsi happamesti:

— Te siis hallitsette kirkkoa, minä siinä messuan, ja isä Vincentius vihkii kellot ja kasukat! Jakoa se on tosiaankin!

Nyt Westgöte älysi ivan, mutta ei siitä välittänyt, vastasi vain kuivasti:

— Niin, kuninkaan käskyt nyt tunnette… Tuokio istuttiin ääneti, ulkoa ikkunan takaa vain kuului rakennusväen kalkutusta. Vihdoin Vincentius, pyöriteltyään mielessään noita kuulemiaan uutisia, rupesi tekemään päätelmiään:

— Meitä on nyt siis täällä tavallaan kolme piispaa. Mutta kuka meistä sitten oikeastaan on Suomen kirkon esimies?

— Kysytkö sitä, vastasi Hannus yhä happamampana. — En ainakaan minä, jolle ei jää mitään valtaa, tuskin kansan silmissä sentään linnanherrakaan, — sinähän olet täällä ainoa piispa!

— Niin, todella, minähän olen täällä ainoana piispana…

Jo hymähti linnanherra, pyörähti hiukan halveksuen ympäri ja virkkoi tahallisesti veistellen:

— Arvonimistä voitte sopia keskenänne. Minun asiani oli vain ilmoittaa, että ette puuttuisi kuninkaan minulle uskomiin tehtäviin. — Samalla hän ikäänkuin antoi vieraiden ymmärtää, että he jo voivat lähteä.

Mutta Hannus Pietarinpoika istui vielä paikoillaan. Hänethän kapituli oli määrännyt piispansijaiseksi, kunnes varsinainen ehdittäisiin nimittää, ja kuningaskin oli siihen suostunut. Tarmolla olikin Hannus ryhtynyt hiippakuntaa johtamaan, nyt jo toista kertaa, ja hän aikoi yhtä jäntevästi kuin viisi vuotta sitten, tanskalaisvallan aikana, luoda siihen kurin ja järjestyksen. Siksi oli hänelle pettymys ylen suuri, kun hän nyt huomasi valtansa pahasti rajoitetuksi, — juuri prelaatinpaikkoja täyttämällä oli hän aikonut palauttaa kirkonhallintoon lujan, katoolisen johdon. Hänen teki jo mieli rohkeasti julistaa nuo kuninkaan määräykset pätemättömäksi sekaantumiseksi kirkon asioihin, mutta hän arvosteli kuitenkin väliaikaisen asemansa liian heikoksi ja huoahti sen vuoksi vain melkein kuin itsekseen:

— Ja kuinka kauan tulee tätä surkeutta jatkumaan?

— Kunnes uusi piispa nimitetään ja hänen valtansa rajat määrätään, vastasi Westgöte. — Siihen toki ei tarvittane pitkiäkään aikoja. Eiköhän kuningas jo haeskele sopivaa miestä. Ja kuuluuhan tuomiokapitulikin jo esityksensä tehneen…

Hannus tunsi linnanherran loppusanojen häntä itseään puraisevan. Kapitulihan oli juuri hänet ehdottanut piispaksi, mutta linnanherra luulee niinkuin monet muut kuninkaan ajattelevan toista. Se oli tuomiorovastille arka asia, eikä hän siitä mitenkään tahtonut jatkaa keskustelua. Hän nousi ja virkkoi jäähyväisiä lausuessaan terävästi:

— Kirkon tulee taas päästä pois sekä orjuudestaan että holhuudestaan, — siihen suuntaan koetan minä käyttää vähäisen jako-osuuteni.

Linnanherra saatteli, enempään väittelyyn ryhtymättä, vieraansa ovelle, josta nämä laskeutuivat linnanpihalle ja vesiportille, missä heitä odotti tuomiorovastin venhe ja soutaja. Sataa tihuutti hienoksittain, hengenmiehet vetivät kauhtanansa kaulukset päänsä yli ja istuivat niin ääneti kuin kaksi mustaa rukoa ruuhessaan.

Kuka piispaksi, — se oli nyt, Erik Sveninpojan keväällä lähdettyä Ruotsiin, turkulaisissa pappispiireissä jännittävin kysymys. Ratkaisu merkitsee paljon, sen kaikki käsittivät: Siitä riippuu, kulkeeko Suomen kirkko vanhaa paavillista valtatietä, vai poikkeeko se niille uusille urille, joita kasvavan puhdistusliikkeen ajajat olivat koettaneet aukoa. Siksipä kapitulin katolinen enemmistö jo pitkin kevätkautta oli asiaa valmistellut ja koettanut raivata pois esteitä ehdokkaansa, Hannus Pietarinpojan, tieltä. Erik Sveninpojan piti Ruotsissa käyttää vaikutustaan tuomiorovastin hyväksi, ja piispansijaiseksi tämä jo oli päässytkin. Mutta mikä oli kuninkaan lopullinen kanta? Usein oli toki huomattu, että hän ei suotta tahtonut loukata kirkon vanhoja perinnäistapoja, ja niihinhän kuului sekin, että hiippakunnan tuomiorovastista, jos hän vain voimiltaan kykeni, tehtiin piispa.

Prelaattien toiveet olivat siten alkukesästä verrattain hyvät. Mutta sydänkesällä levisi yhtäkkiä sanoma, että Kustaa kuningas, kohta Westeroosin valtiopäiviltä palattuaan, oli kutsunut puheilleen Tukholmaan — Pietari Särkilahden. Näihin aikoihin tulla tupsahteli Suomeen hämmästyttäviä, joskin vielä epämääräisiä kuulumisia noilta Juhannuksen aikaan pidetyiltä herrainpäiviltä, jonne ei Turusta ollut ketään lähtenyt. Kerrottiin kuninkaan siellä uhanneen erota pois hallituksesta, kun paavinmieliset piispat olivat vastustaneet hänen uudistuksiaan, kerrottiin hänen jo vetäytyneenkin syrjään ja vasta monen pyynnön jälkeen, kun valtiopäivät olivat nöyrästi myöntyneet hänen vaatimuksiinsa, suostuneen jäämään Ruotsin hallitsijaksi. Paavillinen puolue oli siten masennettu ja kuninkaan kirkolliset vaatimukset olivat vahvistetut. Mutta mitä kaikkea ne käsittivät, sitä ei vielä Turussa tunnettu.

Näiden kuulumisten rinnalla oli Särkilahdelle saapunut kutsu kovasti huolettanut tuomiorovastia. Kuningas vaati kyllä kirjeessään samalla Turusta tietoja kirkon tuloista ja palkoista, joita hän yhä ahnaammin anasteli, mutta tuskin saattoi tuo kutsu sentään koskea ainoastaan näitä rahallisia kysymyksiä…

— Miksi kutsui kuningas juuri Särkilahden puheilleen, kysyi isä Vincentius yhtäkkiä, kun venhe jo oli halkaissut linnanselän ja oli laskemassa joensuuhun.

Tämä kysymys, joka sivulta iski tuomiorovastin omiin, kirveleviin mietelmiin, vaikutti häneen kiusallisesti. Hän oli juuri koettanut itselleen todistaa, että sehän oli sattuma, jolla ei ole ratkaisevaa merkitystä, mutta taas hän heräsi oivaltamaan, että hän koettikin pettää itseänsä, — toisin sen sattuman muut käsittävät!

— Miksi! vastasi hän tuomiorovastille miltei kipakasti. — Tuhma kysymys!

Vincentius siirsi kauhtanankauluksensa syrjään nähdäkseen tuomiorovastin kasvot, sillä häntä hämmästytti tuo kipakka ääni. Mutta nuo jäykät kasvot eivät kertoneet mitään, ja hän kysyi taas:

— Luuletteko siis, että Pietari Särkilahdesta nyt tehdään Suomeen piispa?

Tuomiorovasti kohautti päänsä niin vinhalla liikkeellä, että häneltä sateensuoja valahti hartioille.

— En, sehän olisi kirkkomme häväistystä! huudahti hän vallan kiukustuneena. Kautta Maarian, painelihan tuo iljettävä pisamanaama likaisilla peukaloillaan juuri niitä hänen kalvavan epäilyksensä arimpia pahkuroita, joita ilmankin lakkaamatta pakotti. Olisiko hänen, Hannus Pietarinpojan, todellakin luovuttava unelmistaan, että hän kerran istuisi kirkon ylipaimenena, jonka vallalla hän oli aikonut tyrehdyttää luterilaisen myrkkytulvan hiippakunnastaan. Ei! Hän uskoi lujasti jaksavansa piispana virittää paavillisen kirkon kangistuneet jäsenet uuteen eloon ja samalla säilyttää Suomen hiippakunnan sortumasta kaikkeanielevän kuningasvallankin jalkoihin. Ja hänenkö olisi nyt jätettävä tuo vaikutusvaltainen paikka kerettiläisten pääpapille!

— Ei koskaan, vakuutti hän vielä toistamiseen vihkipiispalle. Mutta tämä yhä kaiveli:

— Niin, eihän Pietari olekaan tavoitellut virkoja eikä mahtavain armoa, siksi hän juuri onkin voittanut kansan suosion.

— Eikö ole tavoitellut! kiivaili tuomiorovasti. — Eikö hän ensimäisenä saanut peruutetuksi maatilaansa Naantalin luostarilta…? Tosinhan on tiloja peruutettu muillekin…

Hannus keskeytti lauseensa, huomaten sen vetävän vinoon…, hän oli itse äsken saanut sukulaisilleen peruutetuksi muutaman luostaritilan. Mutta isä Vincentius ei tiennyt takertua siihen juttuun, hänen ajatuksensa olivat vielä kiinni piispakysymyksessä ja hän tutki edelleen:

— Arveletko siis Särkilahden pyrkivän piispaksi? jos hän pyrkii, niin hän varmaan pääseekin.

Tuohan se juuri oli kirottua! Hannuksen täytyi itselleen tunnustaa, että jos ei Pietarista piispaa tule, niin se johtuu siitä, että hän itse kieltäytyy, ja kaikki sen silloin ymmärtävät. Jo tuomiorovastiksi pääsi Hannus vain Särkilahden armosta; pitääkö hänen samalla tavalla päästä piispaksikin! Mutta ykskaikki! Taistelu on käymässä, se on sitkeä ja vaikea, siinä ei auta arkailla!

Kun Hannus ei vastannut, jatkoi vihkipiispa yksin tarinoimistaan:

— Olisihan se kyllä häpeä, jos luterilainen kanunki menisi katoolisen tuomiorovastin edelle! Ja vielä naimisissa oleva pappi! Mutta nykyiseen aikaan ei tiedä mitään. Kerrotaanhan, että arkkipiispaksi tulisi mies, joka ei ole koskaan ollut missään prelaatinvirassa… Ei sitä tiedä, kenestä… taikka oikeammin, kummasta teistä piispa tulee…

Tuomiorovasti kääntyi selin paapattavaan espanjalaiseen, josta hän ei tiennyt, puheliko mies siinä tyhmyyksissään vaiko ilkeyksissään. Joka tapauksessa hänen lepertelynsä vihloili Hannuksen kiusautunutta mieltä, jota tänään joka taholta ärsytettiin.

Oli jo lakannut satamasta. Märiltä rantalaitureilta, joiden ohi soudettiin, kuhisi taas vilkasta liikettä, laivoja purettiin ja lastattiin, — kauppa oli jälleen päässyt käyntiin. Härkä-Heikin ja Erik Skalmin laitureille vyörytettiin pihalta tervatynnyrejä ja voisaaveja, ja hirvennahkoja kasattiin korkeihin pinoihin ulkomaille vietäviksi… Sören Norbyn merivalta on siis murrettu, tuumiskeli tuomiorovasti. Kaikki onnistuu tuolle nuorelle kuninkaalle, hän voittaa vastustajansa, toisen toisensa perästä. Eilen tanskalaiset, tänään taalalaiset, huomenna papiston ja paavinkin…, työlästä on häntä vastaan taistella! Mutta ei auta, taisteltava on kaikkia vastaan, jotka paavinkirkon valtaa uhkaavat, siis kuningastakin vastaan… — Hänkin vielä näkee, että minä täällä sittenkin olen piispana, eikä hänen linnanvoutinsa… Venhe laski tuomiorovastin rantaan. Taakseen katsomatta ja odottamatta kuhnustelevaa toveriaan nousi Hannus Pietarinpoika törmälle ja astui ravakasti jokiportista pappilaansa. Isä Vincentius kiersi sitävastoin alavaa jokiäyrästä pitkin sille kapealle polulle, joka "kroopin" vartta ja kommunin ohi nousi kirkonaukealle, ja siihen hän hetkeksi pysähtyi henkäisemään. Ilma oli sateen jäljestä lämmin ja tuores, omituinen hiljaisuus vallitsi luonnossa. Kirkkokorttelissakin oli kaikki hiljaista kuin yöllä ikään. Eilen oli tuossa kirkonportilla toki ollut pieni kansanhuvi, kun siinä vitsoilla pieksettiin pois pirua eräästä akasta, joka itse oli kertonut käyneensä paholaisen pakinoilla. Nyt ei ollut senkään vertaa vaihtelua. Ei näkynyt ketään kirkolta haarautuvilla kaduillakaan, ainoastaan kesäiseltään kuivuneen kaupunginojan pohjalla ja sen harmaassa liejukossa, josta lemahti seisovan veden tunkea tuoksu, kahlailivat paljaskinttuiset lapset uittaen kaarnavenheitään.

Pisamanaamainen piispa seisoi siinä miettien, minne ohjaisi kulkunsa. Olihan siinä vieressä hänen "piispallinen asuntonsa", yksinäinen huone pappien ruokalassa, mutta ei sinne… Koettaisiko saada päivän kulumaan iltaan Kolmen kuninkaan kiltassa vaiko Ursulan kellarissa, — mutta kummassakaan paikassa tuskin näin kesäisenä keskipäivänä tapaa kannutoveria. Nikolain kiltassa Luostarikorttelissa on sitävastoin epäilemättä aina jokunen pikkuporvari juopottelemassa. Mutta sieltä olivat suulaat sällit toisiltana ajaneet hänet ulos, ja sellaisesta loukkauksesta oli piispan toki velvollisuus suuttua ainakin muutamiksi päiviksi… Lopuksi Vincentius päätti laskeutua Gertrud Karvataskun taloon Jokikadulle; siellä on varmaankin Jaakko-veli iloinen saadessaan kannuvieraan, — eipä olekaan nuoren Vennän enää yhtä helppoa kuin ennen päästä kiltoihin istumaan, muori pitää pappinsa siellä jo hyvässä kurissa ja nuhteessa. Ja Jaakkoa huvittaa kyllä verekseltään kuulla, kuinka vähäiseksi tuomiorovastin valta piispansijaisena lopultakin on jäänyt…

Pienessä humalistossa Gertrudin talon pihalla istuivat jo olutkannua kallistellen Jaakko Vennä ja Mikko Karpalainen, joka äsken oli palannut maalta avaamaan katedraalikoulun, kun Pietari Särkilahti oli matkoilla. Taikka oikeammin: Jaakko kallisti kannua, Mikko kuunteli kesäkuulumisia ja kapitulinjuoruja. Vihkipiispan saapuessa kuvaili Jaakko juuri vaalipiispa Erik Sveninpojan lähtöä Turusta:

— Se oli kuin pakoa. Seisoin täällä kotitaloni kulmassa ja katselin:
Pieni mies mennä viiletti rantakatua alas niin nopeasti, että rotevan
Gasparuksen oli häntä vaikea seurata…

— Arkkiteini lähti siis pois hänkin? tiedusti Mikko.

— Sinne meni herransa kanssa. Vain muutamia pappeja oli kokoontunut lähteviä saattamaan, joukko porvareita seisoi sillankorvassa. Ukko juoksi laivaan ja upposi sen uumeniin. Mutta toista alusta hinattiin juuri rantaan eikä piispan laiva päässytkään heti lähtemään. Silloin kiipesi pieni prelaatti vielä kannelle ja katseli vallan toivottoman näköisenä, että eikö tästä maasta koskaan päästäkään erkanemaan…

— Ukko parka, säälitteli Mikko, — hänen osansa oli kova. Ajoi parhaansa mukaan paavin asiaa, mutta paavi ei hänelle edes ristiä rintaan antanut. Toisaalta ryntäsimme me, eikä hän siinä aallokossa kestänyt.

— Ja taisihan tämä rentustava vihkipiispakin osaltaan tehdä hänen päivänsä katkeriksi, virkkoi Jaakko, työntäen sarkkaa janoiselle juomaveikolleen. Tämä kallisti sitä syvään, lipoi huuliaan ja virkkoi:

— Minäkö, joka aina kannatan paavin valtaa niin pitkälle kuin suinkin. Mutta ultra posse…, olen kerran jo kuninkaan tyrmässä istunut ilman oluttilkkaakaan!

— Juo nyt lohdutukseksesi, kehoitti Jaakko vierastaan, jonka silmät aina rupesivat pyörimään, kun hän kertoi tuosta oluettomasta tyrmästään. — Mutta mistä tulet nyt noin märkänä?

— Linnasta sateessa soudettiin, oltiinhan tuomiorovastin kanssa nykyisen todellisen Suomen piispan puheilla…

Vincentius kertoi retkensä ja keskustelunsa tuomiorovastin kanssa, ihmetellen, miksi rovasti lopulta oli ruvennut hänelle epäkohteliaaksi. Mutta Jaakko ymmärsi hyvin sen suuttumuksen ja virkkoi:

— Hannus siis todella toivoo pääsevänsä piispaksi ja meitä kurittamaan!

— Ilmeisesti hän sitä toivoo, vakuutti vieras.

— Mutta nyt nuolasit tyhjää, vanha kettu! puhui Jaakko varmalla äänellä. — Vielä viime talvena olisi Hannus ehkä voinut päästä piispaksi, jos talvikelillä olisi eronneen esimiehensä lähettänyt Ruotsiin, — nyt se on myöhäistä. Pahimmoilleen suututtivat nyt paavilliset kuninkaan Westeroosissa, nyt hän ei heitä enää kumarra. Välit Rooman kanssa ovat poikki, kuningas tarvitsee nyt piispoiksi toisia miehiä, se pitäisi Hannuksenkin ymmärtää.

— Luuletko siis Pietarin palaavan piispana? kysyi Mikko iloisella äänellä, josta kuitenkin soi epäilystäkin.

— Kenestä muusta tulisi piispa? Elleivät nyt taas lähetä tänne jotakin uutta ruotsalaista, — espanjalaista ei arvatenkaan enää tule, niistä molemmista olemme jo saaneet tarpeemme. — Näin virkkoi Jaakko, vihkipiispalle virnistellen. Mutta vakavammin hän vielä lisäsi: — Parempi olisi tosin ollut, jos kuninkaan puheille olisi kutsuttu meistä joku muu kuin Pietari itse…

Jaakko, joka itseään piti ovelana salalankoja punomaan, ei ollenkaan luottanut Pietarin valtiolliseen kykyyn; liian usein oli hän Jaakon mielestä tarpeettoman suorapuheinen, ja kaiken jyrisevän voimansa ohessa oli hän kaino haaveilija. Mutta tarkoituksetta ei kuningas varmaankaan ollut Särkilahtea puheilleen kutsunut… Jaakko poikkesikin senvuoksi jo pian keskustelemaan siitä, miten olot järjestyvät Pietarin piispana ollessa. Onko Hannuksella silloin vielä sisua jäädä tuon vihaamansa kerettiläisen alaiseksi tuomiorovastiksi, vai luopuuko hän jo taistelustaan? Arkkipresbyteri Arvid Lille lähtee varmaan silloin kapitulista pois palkkapitäjäänsä, — joka tapauksessa aukenee prelaatinpaikkoja useampia, ja uuden opin raivaajat pääsevät vihdoinkin vaikuttavampiin asemiin… Jaakko Vennän vilkas mielikuvitus sijoitteli jo miehiä kuin lautapelin nappuloita asianmukaisiin paikkoihin. Itsestään hän teki tuomiorovastin, Mikko, jolla koulumaisterina oli kovin niukat tulot, sopi hyvin hiljaisen Lillen jälkeläiseksi…

— Entä mihin jään minä silloin? kyseli oluesta jo hikoileva vihkipiispa puoleksi piloillaan, puoleksi vakavissaankin.

— Sinua emme silloin enää tarvitse, rehenteli Jaakko. — Saat sitten Viipurin tai Rauman harmaaveliluostarissa, joiden tarkastaja olet, ilmaisen oluen kuolemaasi asti, — jos nuo luostarit niin kauan seisovat.

— Ehei, poika, vastasi Vincentius vallan loukkautuneena. — Minähän olen pian ainoa paavin vihkimä piispa koko Pohjoismaissa, minua vielä kysytään moneen paikkaan.

— Mene sitten minne kysytään, piispa Pietari Särkilahti ei sinua kaipaa, totesi Jaakko. — Mutta hänelle itselleenkin on meidän toisten ajateltava työnjakoa. Pietari saarnatkoon ja jyrisköön, niin että heräävät elävät ja kuolleet. Mutta piispan virkaan kuuluvat hienommat langat, suhteet kuninkaaseen ja kirkon omaisuuteen, — ne saamme ottaa hiukan varovammin ja taitavammin hoitaaksemme…!

* * * * *

Levein liikkein näin Jaakko suunnitelmiaan lateli. Mutta Mikon mietteet olivat sillävälin eksyneet omille teilleen, jonne hän tuskin kuulikaan isäntänsä suuria tuumia. Hänkin näet koetti kuvitella Pietari Särkilahtea Suomen esipappina, mutta hän ei saanut siitä mitään kuvaa syntymään, — se tuntui hänestä tuiki mahdottomalta. Hänen ajatuksensa palasivat aina nuoreen, säihkyväsilmäiseen rynnistäjään, joka käsivarsi ojennettuna tahtoi pyyhkäistä kirkosta pois kaikki ulkonaisen vallan merkit ja keinot, piispanristit, prelaatintuolit korkeakuorista ja koko hierarkisen rakennuksen. Huonosti hän soveltuu näkyväistä kirkkoa hallitsemaan, — Mikko ei voinut nähdä häntä koruviitassa piispanistuimella…, siihen tarvittaisiin aivan toisenlainen mies.

Kunpa Jaakko Kurki vielä eläisi! huoahti hän hetken kuluttua jatkoksi mietelmiinsä, katkaisten niin Vennän tarinat. Tämäkin poikkesi nyt omilta raiteiltaan virkahtaen myöntyvästi:

— Niin, hän oli kuin luotu piispaksi uusissakin oloissa.
Arvonsatunteva, älykäs ja mahtava, — hänen rinnallaan sitten
Särkilahti sytyttäjänä ja syventäjänä! Pian olisi silloin vastarinta
taittunut…

— Ja routa sulanut kotoisesta kirkostamme täydensi Mikko.

— Mutta hän ei ole mukanamme enää, virkkoi Jaakko taas kylmemmin, todellisuuteen palaten. — Ja hyvä tästä tulee näinkin!

— Onneksenne, toivotti Vincentius, saaden siten taas aihetta tarttua kannunkorvaan. — Minä näet toivotan onnea kaikille, paaville ja kuninkaalle, Hannukselle ja Pietarille… ja Sillallekin, terve!

Portilta laskeutui näet tällä hetkellä viettävän pihan poikki Sillan maisteri, tärkeän näköisenä ja kiireisin askelin. Keksittyään tuttavansa humalistossa kävi hän heille vallan hengästyneenä kertomaan:

— Laiva saapuu jo linnanselältä…, ymmärrättekö, Erik Skalmin laiva! Siinä piti Pietarin palata!

— Mistä tunnet sen laivan, uteli isäntä pystyyn karahtaen.

— Tunteehan Erik-porvari oman laivansa, hän seisoo jo laiturillaan vastaanottamassa. Ja hänen emäntänsä paistaa piiraita kotiintulijaisiksi, sieltä keittiöstä lemahtaa makea tuoksu.

— Pietari palaa — tuoko hän ratkaisun tullessaan? huoahti Mikko melkein arkaillen.

— Ja minkä ratkaisun? säesti Silta yhä ponteissaan. — Palaako hän piispana?

— Pian sen tiedämme, nyt rantaan!

Jaakko lausui tämän noustessaan jo vastamaata Jokikadulle, jota myöten toisetkin papit häntä kohta seurasivat Erik Skalmin laiturille. Heillä sykähteli sydän toivon ja epäilyksen vaiheilla, jalat eivät tuntuneet liikahtavan kyllin nopeasti. Kumpi suunta on voittanut, mikä tie on määrätty Suomen kirkolle ja kansalle ajan murroksessa kuljettavaksi…? Tuo laiva, jonka mastot koottuine purjeineen jo näkyvät matalain rantatalojen ja aittain takaa joelta, se sen tietää…!

Yksin oli kankeajalkainen vihkipiispa jäänyt Gertrud Karvataskun humalistoon. Hän kiskaisi siellä tyynesti sarkan pohjaan viimeistä pisarata myöten ja nousi sitten verkalleen pöydän varassa istuimeltaan, lähtien niin hänkin luntustamaan rantaan päin.

— Tästä tulee nyt joku muutos, mikä tahansa, puheli hän itsekseen kaltevaa katua kävellessään. — Väliaikaisuus loppuu tavalla tai toisella, minua ei tosiaankaan täällä enää tarvita… saan taas lähteä muille markkinoille. No, siispä lähden, — minne, sitä en tiedä. Mutta tässä syrjäisessä maassa oli sentään sangen soma olla ja elää. Ihmiset laatuunkäypiä ja olut hyvää, — aika hyvää…!

XXI. APUJOUKKO.

Todella levisikin makea käry Martha Skalmin paistintuvan ovesta ja sen lakeisesta tuprusi sakea savu. Hän oli miehensä kanssa päättänyt viettää juhlana veljensä palaamista, ja kiire tuli nyt, kun laiva rupesi näkymään. Olihan Erik Skalm paljon kiitosta velkaa lankomiehelleen, joka hänet oli pelastanut pahasta pälkähästä, — pieni juhla hänelle oli hyvin paikallaan.

Muutenkin oli Pietarista jo tullut suvun kuuluisuus ja kunnia. Laiturilla, johon nyt oli keräytynyt rahvasta laivaa odottamaan, muisteltiin taaskin, miten Pietaria oli kerettiläisenä kartettu niihin aikoihin, jolloin hän vaimonsa kanssa ulkomailta palattuaan oli asettunut tuohon pikkutupaan. Nyt sitävastoin pitkänhuiskea Erik Skalmkin siellä kovalla äänellä kehui lankonsa ansioita ja antoi kaikkien ymmärtää, kuinka harras puhdistetun opin kannattaja hänkin jo oli. Tätä hetkeä varten oli hän tahallaan antanut laivansa odottaa Tukholmassa lankomiestään, sillä hän piti kunnianaan vastaanottaa hänet juuri omaan laituriinsa.

— Eihän sitä tiedä, vaikka se piispana palaisi sieltä kuninkaan kutsuista, niin oli hän kuiskannut vaimolleen, kun he neuvottelivat juhla-ateriasta. Muille hän ei siitä toivostaan toki hiiskunut, mutta hän tiesi siellä laiturillakin kaikkien juuri sitä kysymystä jännityksellä ajattelevan. Ja kun Pietari Särkilahti vihdoin astui laivasta maihin ja väkijoukon saattamana kuin juhlakulussa nousi törmälle, silloin poltteli kaikkien kieliä tuo sama suuri kysymys, jota ei kukaan kumminkaan vielä saanut esille aristelevilta huuliltaan.

Pihalta kutsui Erik Skalm lankomiehensä ja tämän saapuville tulleet ystävät tupaansa "hiukan huokaisemaan", ja Pietari astui sinne rauhallisena kuin ainakin, hiukan rasittuneena tosin merimatkan jälkeen, mutta ilman erityistä ilon tai pettymyksen ilmettä kasvoillaan. Rauhallisesti kertoi Pietari tavanmukaiset matkaterveisetkin.

— Rauha on siis maassa? kysyttiin palanneelta, niinkuin tapa vaati.

— Ja kuningas tervennä?

— Tervennä on, terveiset laittoi, vastaili Pietari.

— Hänet itsensä tapasit? kyseli Skalm melkein hengästyneenä. Sillä hän ei enää voinut hillitä hivuttavaa uteliaisuuttaan, joka oli kaikkien yhteinen. Ja kun oli istuttu ruokapöytään, missä hän asetti lankomiehensä kunniapaikalle viereensä, puhkesi hänestä melkein väkisin tuo kiusaava kysymys:

— Mitä siis kuningas sinusta tahtoi? Tekeekö hän sinusta piispan?

Nyt se oli lauennut. Malttamatta ruokiin tarttua odottivat kaikki juhlavieraan vastausta. Mutta Pietari naurahti ääneensä ystävänsä huolille:

— Minustako? Ei, lanko hyvä, ei minusta piispaa tullut! Turhan vaivan näit, jos siinä toivossa minulle valmistit nämä komeat kestit!

Jo maltettiin syvässä äänettömyydessä käydä leipään käsiksi. Ei tullut Särkilahdesta piispaa se toivo on siis lopussa! Jännitys oli antautunut, ilmeisen alakuloisesti pantiin raskaat ruokamaljat liikkeelle tuossa kymmenkunnan miehen pöydässä.

Mutta Jaakko Vennä, jonka Pietarin uutinen oli enin lamauttanut, virkosi myös ensimäisenä, — olihan asialla vielä toinenkin puolensa! Kuin säikähtäneenä kysäisi hän rutosti:

— Siis pääsee Hannus Pietarinpoika piispaksi…?

— Ei tule piispaa hänestäkään, vastasi Pietari, vielä äskeinen hymy huulillaan. — Asu vain, Jaakko, rauhallisena kaupunginpappilassasi!

Toinen pingoittunut jänne laukesi pöytävieraista…, sivulle piispanistuimelta ovat siis jääneet molemmat Suomen kirkollisten ryhmäin johtajat. Ei ole voittanut toinen eikä toinen puolue! Mutta juuri sen vuoksi rupesi kirkonmiehiä sitä kiusallisemmin kalvamaan kolmas kysymys, se, johon ei oltu osattu valmistautua ja jota ei kukaan ollut pitänyt mahdollisenakaan:

— Kenestä tulee siis Suomen piispa? — Niin kysyivät papit melkein tyhmistyneinä pöydän eri kulmilta. — Onko siitä vielä tietoakaan?

— On kyllä, joskaan ei vielä aivan lopullista, kertoi Pietari, melkein kuin rohkaisten nolostuneita ystäviään. — Hyvän miehen saamme piispaksemme, sen voitte uskoa!

— Siis ruotsinmaalaisen, virkkoi Jaakko, poimuuttaen punoittavaa otsaansa. Muuta mahdollisuutta hän ei keksinyt. Mutta Suomessa ei, oltiinpa mitä puoluetta tahansa, toivottu meren takaa piispoja, koska näiden kielentaidon puute jo tuotti hiippakunnan hoidossa paljon vaikeuksia.

— Ei, suomalaisen miehen, oikaisi Pietari, ja lisäsi uteliaita ystäviään kiusoitellen: — Turun kanunkeja hänkin on!

Pöytävieraat katselivat epäillen toisiaan ja puistelivat päätään. He eivät tunteneet joukossaan eikä koko Suomen kirkossa sellaista miestä, joka mainittujen edellä voisi tulla kysymykseen kirkon esimieheksi. Pietarin uutinen oli heille sula arvoitus.

— Mistä sellaisen löydät? ihmetteli Silta.

— Sigtunasta…

— Se on vanha Martti Skytte, huudahti silloin Mikael Karpalainen vilkastuneena. Hän muisti nyt yhtäkkiä tuon entisen esimiehensä, pohjoismaisten dominikaaniluostarien päämiehen, jonka luona hän vuosi sitten oli käynyt purkamassa munkkivalansa. Todellakin suomalainen aatelismies, joka aikoinaan oli Turussa toiminut kanunkina, mutta senjälkeen jo parikymmentä vuotta asunut Ruotsissa, Sigtunan luostarissa, ensiksi priorina, sitten koko veljeyden päämiehenä. Lempeät muistot palautti se nimi Mikon mieleen, mutta epävarmuuttakin oli sentään hänen äänessään, kun hän toisti:

— Vanha Martti!

— Niin juuri, vanha Martti, myönsi Pietari. — Voinhan sen teille jo kertoa, pian se kuitenkin tulee tunnetuksi.

Tarina katkesi ruokapöydässä. Epäilevinä ja ihmettelevinä istuivat aterioivat kirkonmiehet, sillä heidänikäisistään ei kukaan Skytteä edes tuntenutkaan. Vasta kotvan kuluttua virkkoi pöydän alapäässä Hannu Kultaseppä, joka vielä muisti Martin noilta kaukaisilta kanunkiajoilta:

— Hiljainen, vakava pappi, kirjatoukaksi ennen sanottiin. Ei hän tehnyt kenellekään pahaa, — eikä hyvääkään.

— Saapuupa mies kuin haudan takaa, virkkoi Skalm tyytymättömyyttään salaamatta.

Jaakko Vennältä oli mennyt ruokahalu, kun hänen unelmansa muovailla uudelleen Turun koko tuomiokapituli noin armotta oli särkynyt, ja murjotellen oli hän kuunnellut jatkuvaa keskustelua. Nyt hän melkein nuhtelevana kääntyi Pietarin puoleen:

— Luostarin priori, lähes seitsenkymmenvuotias ukko, hänkö on se mies, jonka tarpeessa luulet meidän ja Suomen kirkon nykyhetkellä olevan?

— Jokseenkin niin, vastasi Pietari, karkoittaen hymyn huuliltaan. — Jos meillä on kylväjät työssä, antaa hän totuuden siementyä, — sitä juuri tarvitsemme!

Mutta Jaakon katse oli miltei kärsivä, kun hän edelleen puhui
Pietarille:

— Taas haaveilet! Hyvähän on, jos oras saa säilyä edes kitkemättä. Mutta muistapas, että vanhuksen juuret ovat kiinni luostaripohjassa. Täällä tulee olemaan paavillinen prelaattikunta, tuomiorovasti Hannus ottaa tietysti ohjat nuorempiin käsiinsä, — asema jää samaksi kuin Erik Sveninpojan aikana, ei, se käy tietysti uudistusliikkeelle sitäkin vaikeammaksi…

Tähän synkkämieliseen käsitykseen näyttivät yhtyvän pöytäkunnan toisetkin papit, jotka eivät salanneet pettymystään. Ruotsin muihin hiippakuntiin hankitaan parhaillaan piispoiksi selviä Lutherin miehiä, jotka ryhtyvät toteuttamaan opinpuhdistusta, — miksi pitää juuri Suomessa aseman aina jäädä sekavaksi! Eipä edes Mikkokaan nyt voinut täysin yhtyä Pietariin. Skytte on kunnon ukko, sen hän tiesi, ja tahtoo kyllä ymmärtää ihmisten sydämet ja aatteelliset pyrkimykset, mutta onko hänestä nykyhetken piispaksi…? Mikko siirrähti Pietarin viereen, jota Jaakon nuhteet näkyivät surettavan, ja lausui arkaillen:

— Tiedämme, Pietari, että olet parhaasi mukaan koettanut valvoa yhteisen asiamme menestymistä. Mutta kerro neuvotteluistasi tarkemmin. Emme todella sinua vielä oikein ymmärrä.

Ystävän vilpitön ja aina syvältä harkitseva katse teki Pietarille hyvää, ja hän vastasi:

— Pian sen ymmärrät. Kuningas pyysi minua ehdottamaan sopivan miehen
Suomen piispaksi…

— Sittenkun itse ensiksi olit kieltäytynyt, pisti Silta väliin. —
Eikö niin?

— Kustaa-kuningas on parempi ihmistuntija kuin te, hän myönsi heti syyni päteviksi. Piispaksi on saatava tyyni rauhanmies, jonka aikana opinpuhdistus melutta edistyy. Mietin sellaisia miehiä, ajattelin jo sinuakin, Mikko…

— Mutta hylkäsit sen ajatuksen — kiitos, veli!

— Sinusta kulki ajatukseni Sigtunaan. Neuvottelin mestari Olavin kanssa, — hänkin muisti hiljaisen, suomalaisen munkin, jonka olimme tavanneet Wittenbergissä ja jonka olimme huomanneet ajatelleen katoolisen kirkon rappeutumista ja uudistamista paljon syvemmin kuin me nuoret…

— Lukeutuiko Skytte siellä meikäläisiin? uteli Jaakko sangen epäilevänä.

— Hiljainen munkki hävisi Wittenbergistä pois jo samoihin aikoihin kuin Luther naulasi julki väitteensä, kertoi Pietari edelleen, vastaamatta suoraan Jaakon kysymykseen. — Eikä hänestä ole sen jälkeen paljoa kuultu. Mutta mestari Olavi kehoitti minua matkustamaan Sigtunaan. Sen tein, puhuttelin vanhusta kauan, ja kiitin lopuksi Jumalaa siitä, että hänen luokseen olin tullut. Vanhus oli itse valmis jättämään rauhanmajansa, palatakseen kotimaansa kirkkoa palvelemaan, — sen viestin vein ilolla kuninkaalle.

Pietarin varma vakaumus rauhoitti mieliä ruokapöydässä, jossa tarina aterian varrella taas lähti liukkaammin liikkumaan. Mutta Pietari huomasi edelleen, ettei tapahtunut ratkaisu hänen ystäviään innostanut, ja hän kuuli Jaakon sangen äänekkäästi lausuvan purevia arveluitaan siitä, miksi tuo 70-vuotias luostarinmies oli niin hanakka rupeamaan Suomeen piispaksi: luostarilaitos kallistuu häviötään kohti, hiiret pakenevat hukkuvasta laivasta…, ja kuningas, joka himoitsee luostarien tiluksia, lähettää niistä kernaasti johtomiehet pois, päästäkseen itse niiden isännäksi. Lohdutuksena piti Jaakko vain sitä, että tuo paavillinen priori oli niin vanha eikä toki voine kauankaan hidastaa uskonpuhdistuksen edistymistä Suomessa. Ja Pietarille viinimaljaansa kohauttaen lisäsi hän hymähtäen:

— Terve, Pietari! Äkkinäinen olet kuninkaissa liikkumaan, mutta hullumminkin olisi voinut käydä, kun et nousuajan tarpeita ehtinyt muistamaan.

— Niitäpä juuri muistin, vastasi Pietari melkein kiivastuen. — Näin matkallani, mihin pelkkä ulkonainen opinuudistus vie: Kylmiksi se jättää sekä pappien että kansan sydämet. Ja täällä Suomessa olemme me vasta huutavan ääniä korvessa, edessä on vielä koko työ, ja sitä varten tarvitaan rauhan aikaa. Siksi toivon, päinvastoin kuin sinä, Jaakko, että Martti Skytten aika Suomessa ei jäisi lyhyeksi…

Pietarin kalpeille poskille kohosi kiihtymyksen puna. Hän tunsi sen itse ja katkaisi alakuloisena puheensa. Selvästi hän huomasi, etteivät hänen ystävänsä taas häntä ymmärtäneet. Heidän mielialansa oli toinen, ja sen sävyyn osui Erik Skalm, kun hän hetken kuluttua, haihduttaakseen vieraistaan äskeisen painostuksen jäljet, esitti uuden piispan maljan:

— Uskokaamme, kuten lankomieheni, että ukosta tulee meille mallipiispa. Mieluummin olisimme tosin tänään kohdistaneet maljamme toisaalle uutta piispaa tervehtiäksemme. Mutta se nyt ei ollut sallittu, — teemme sen toivottavasti toisen kerran, jahka olemme kestäneet nämä katumuksen ja parannuksen vuodet. Siihen asti juokaamme vanhan Martti Skytten terveydeksi.

Naureskellen yhtyivät pöytävieraat tähän omituiseen tervehdykseen, joka tulevaisuuden toiveilla pyrki korvaamaan nykyhetken pettymyksen.

Martha-emäntä kantoi yhä uutta kysta pöytään, ja viinikannu teki yhä tiheämpiä kierroksia, keventäen ja rohkaisten mieliä. Olihan Särkilahden tuomissa uutisissa sentään parempiakin paloja, niin rupesivat tuumimaan totisina istuneet papit. Eihän toki Hannus Pietarinpojastakaan tullut piispaa, ja viittasivathan Ruotsin viimeaikaiset tapahtumat yleensä uudistusliikkeen voittoon. Syrjään oli siellä vetäytynyt katoolisten kilpi ja miekka, piispa Brask, suuttuneena Westeroosin valtiopäiväin päätöksistä ja huomattuaan toivottomaksi taistelunsa kuninkaan kirkollisia uudistuksia vastaan. Luterilaisia oli näihin asti yleensä sanottu kerettiläisiksi, — nyt oli se väite herrainpäiväin päätöksellä kumottu ja kirkoissa ja kouluissa oli käsketty opettaa puhdasta, evankeelista oppia.

— Eteenpäin toki oireet tähtäävät, myönsi jo Jaakkokin, käyden taas sovittelemaan äskeisiä, särkyneitä suunnitelmiaan ikävästi muuttuneeseen, mutta ehkäpä sittenkin vielä siedettävään asemaan. Ja Silta kääntyi Särkilahden puoleen, ikäänkuin lohduttaakseen surulliseksi käynyttä ystäväänsä ja kertoi, siirtääkseen samalla keskustelun vähän toisaalle:

— Jotakin olemme toki mekin toimittaneet täällä poissaolosi aikana. Kapituli on mestari Gasparuksen jälkeen valinnut sinut arkkiteiniksi, — tarkoituksemme oli siten tasoittaa tiesi piispaksi!

— Ja sen vaalin toki kuningaskin vahvistanee, vaikka olisit kuinka huonon käsityksen itsestäsi hänelle antanut, arveli Karpalainen.

— Eipä tiedä, vastasi Pietari mietteistään heräten. — Minä ehdotin hänelle toista miestä tähän virkaan…

— Ketä? kysyi Silta, ja Jaakkokin terästi taas korvansa, sillä hänessä syttyi toivo, että ehkäpä hän nyt sittenkin oli päässyt askelen eteenpäin hierarkisella asteikolla. Mutta ei…, Särkilahti kuului vastaavan:

— Sinua, Pietari Silta…

— Kummanko nyt kuningas vahvistaa, uteli Jaakko innostuneena, koettaen siten salata oman, uuden pettymyksensä.

— Aikanaan kai se nähdään, vastasi Pietari väsyneesti. — Kylliksi on meillä prelaatinainesta, jos vain siitä lie kysymys…

Pietari oli todellakin väsynyt. Nämä pidot pöytäpuheineen häntä jo rasittivat. Noiden hyvien ja hyväätarkoittavain ystäväin ahtaat ajatuspiirit, toivomukset ja pettymykset, nuo ainaiset, matalat kilpailut virkapaikoista ja kirkollisesta vallasta, ne olivat taas painaneet murheelliseksi hänen mielensä. Saattoihan hänkin olla iloinen iloisten joukossa, ja ihmisten pienet arkiriennot, ilot ja surut, hän yleensä hyvin ymmärsi, — mutta tänään tuntui kaikki hänestä niin toivottomalta. Oliko todella tuo pintapuolinen käsitys uskonpuhdistuksen merkityksestä hänen tähänastisen työnsä ainoa tulos…, noin valtavako on se itsekäs, voitonhimoinen ajanhenki, jonka alkujaan oli synnyttänyt katoolisen kirkon ahnehtiminen, mutta joka nyt näkyi periytyneen uskonpuhdistuksen miehiinkin? Näin hän itseltään melkein tuskalla kysyi, ja hänen sydämensä valtasi epäilys, oliko hänellä enää voimaa juurruttaa ympäristöönsä ja apulaisiinsa oikeampaa, syvempää käsitystä uskonpuhdistuksen tehtävistä…

Raukeana ja raskain mielin hiipi Pietari juhlahuoneesta ulos pihalle. Hänen täytyi saada ilmaa hengittääkseen, sillä hänen rinnassaan tuntui taas tuota vanhaa ahdistusta. Ja hän aikoi siinä vilvoitellessaan kävellä rantaan, lähettääkseen jossakin Taivassalon venheessä perheelleen viestin paluustaan. Mutta kun hän hetkisen seisoi huokaisten hämärtyvällä pihalla, saapui hänen lankomiehensä ulos valoisasta tuvasta häntä tuttavallisesti puhuttelemaan.

— Mikä vei luontosi, Pietari, kyseli Erik Skalm hönisten jo hienossa hiprakassa. — Piispanvirka oli sinulla jo miltei kourassasi, ja sinä viskasit sen pois kuin homehtuneen sämpylän.

— Työni ei tarkoita niitä sämpylöitä, vastasi Pietari, hilliten nousevaa suuttumustaan.

— No niin, se olkoon oma asiasi, virkkoi lankomies ja jatkoi kuiskaten: — Mutta emmehän toki saa hylätä kaikkia uuden liikkeen etuja. Herrainpäiväin päätöksen nojalla ovat täällä jo monet ruvenneet peruuttamaan vanhoja sukutilojaan kirkolta; nyt täytyy meidänkin pelastaa enemmän kuin se mitätön Tammisto…

— Mitä tämä sinuun kuuluu, sähähti Pietari ensi silmänräpäyksessä vallan hämmästyen.

— Ka, Särkilahden sukuunhan minäkin kuulun, olenhan sisaresi kanssa naimisissa. Jaetaan tasan…

Pietari ojentausi jo suoraksi, vastatakseen kerrankin kyllin terävästi tuolle ahnehtivalle sukulaiselleen. Mutta rintaan pisti…, hän taltutti liikkeensä, ja hänen mielensä painui samalla yhä matalammaksi. Tämän verran ovat siis jo porvaritkin oppineet uudistusliikkeestä; siinä on heille uskonpuhdistusta…! Ja keneltä ovat he tämän rahtusen oppineet…? Pietari nieleskeli raskaasti suruaan ja suuttumustaan, kääntyi sitten sanaakaan vastaamatta selin salaperäisesti kuiskivaan mammonanorjaan ja lähti yksin kävelemään rantaan päin.

Ei, ei, hänellä ei ollut oikeutta riehahtaa eikä kiivastua, hänen täytyi sulattaa kaikki tuo tietämättömyys ja viheliäisyys. Rintaa poltteli, kumarassa täytyi kävellä. Henki oli hänellä vielä voimakas ja tulinen ja tahto oli luja…, hänen teki nytkin mielensä palata tuonne valoisaan juhlatupaan, puhua noille tuttavilleen, apulaisilleen ja porvareille, selittää, herättää, sytyttää… Hän jo pysähtyikin, hänen lihaksensa pullistuivat ja varsi oikeni, — mutta samassa oli hänen taas kyyristyttävä kokoon. Heikko ruumis ei kestänyt hengen innostumista…

— Hillitymmin, hiljaisemmin, siten saan ehkä vielä jonkun aikaa tehdä pientä siemennystyötäni, puheli hän ryiskellen itsekseen. — Miksikä enää kiivailisin! Huomenna aloitan taas työni koulussa ja kirkossa rauhallisesti, riehahtamatta ja kiitollisena jokaisesta päivästä, jonka vielä saan pystyssä käydä ja työtäni tehdä…

Niin hän hoki itsekseen, astellessaan kumarana ja varovaisin askelin hämärää rantapolkua venhevalkamaan päin.

* * * * *

Muutamia päiviä myöhemmin tapasi Pietari Särkilahti ensi kerran
Ruotsista palattuaan tuomiorovasti Hannus Pietarinpojan.

Oli pyhän Perttulin päivä, ja tuomiokirkossa vihittiin silloin juhlallisesti papeiksi ensimäiset niistä teineistä, jotka Pietari oli koulunsa läpi opastanut. Kirkon etualan ja pääalttarin edustan täyttivät nuoret teinit, vihittäväin toverit, ja näitä vastapäätä istuivat korkeakuorissa, arvojärjestyksen mukaan kehään asetetuissa tuoleissa, prelaatit ja kanungit. Korkeat virkalakit päässään ja vyöllään värikkäät nauhavyöt, joihin oli mitattu pyhän haudan pituus, istuivat he siinä vakavina ja liikahtamatta kuin pitkäliepeisiin kaapuihin puetut patsaat. He kuuntelivat vihkimistä, jonka isä Vincentius toimitti pääalttarilta. Sen alttarin eteen olivat polvistuneet ne neljä nuorukaista, jotka äsken piispantutkinnossa olivat tietojensa, tapojensa ja syntyperänsä puolesta hyväksytyt papilliseen toimeen.

Kirkon täytti raskas suitsutuksen tuoksu, ja parvelta kajahti kuorolaulajain kirkas virsi. Pietari Särkilahti lepäsi nojatuolissaan ja katseli lämpöisin mielin noita rakkaita oppilaitaan, työnsä ensimäisiä kypsyneitä hedelmiä, joiden kehityksen hän oli ohjannut ja jotka nyt kirkkain, hartain katsein vastaanottivat siunauksen vastaiseen, korkeaan tehtäväänsä.

Virsi vaimeni, vihkipiispa astui alas alttarilta toimituksensa lopetettuaan; jäljellä oli juhlamenoista vain se osa, jossa vastavihityt ensi kerran saivat pappeina suorittaa jumalanpalveluksen. Teinien nuori lauma onnitteli alttarin edessä vihittyjä tovereitaan, ja korkeakuorissa liikahtivat pitkäliepeiset patsaat. Silloin astui tuomiorovastikin alas esimiehentuolistaan ja käveli verkalleen äsken matkalta palannutta Pietaria tervehtimään. Hän tuli hiljaa ja rauhallisesti kuin työtoverinsa luo ainakin kyselemään matkakuulumisia, — viisaana miehenä ei hän ollut alunpitäenkään ollut tietävinään piispanistuimelta putoamisestaan.

— Kuningas on varovainen ja taitava, niinkuin valtiomiehen tuleekin, virkkoi hän Särkilahdelle, ikäänkuin tappionkärsinyttä lohduttaen. — Hän ei salaa suosivansa tavallaan uutta oppianne, mutta kuitenkin tahtoo hän pysyä vanhalla, koetellulla pohjalla. Siten on hän nyt valinnut meille vanhan suunnan miehistä piispan, jota me kaikki luonnollisesti tulemme esimiehenämme tottelemaan.

— Luonnollisesti, vastasi Pietari vielä täysin oivaltamatta, mitä tämä tuomiorovastin hyvänsävyinen tervehdys oikein merkitsi.

— Se minua ilahduttaa. Olette, mestari Pietari, siis tekin vihdoin nyt Tukholman-matkallanne huomanneet tämän kannan parhaaksi — kerrotaan teidän juuri ehdottaneen isä Marttia piispaksemme.

— Luen sen mielelläni ansiokseni, vastasi Pietari, oivaltaen vähitellen Hannuksen viittailevan, että hän muka oli peräytynyt entiseltä kumouskannaltaan. Ja uteliaana hän kuunteli, kun tuomiorovasti edelleen jatkoi:

— Eikö totta, taas valkenee kirkollemme rauhan päivä. Mikäli aika ja tarve vaatii, ryhdytään tietysti täälläkin uudistuksiin, niinkuin niitä jo on alulle pantukin. Koetamme nyt vain yhdessä uuden piispan kanssa hioa Westeroosin liian jyrkkäin päätösten särmiä, niin että työ voisi tasaisesti jatkua.

Pietari ei vastannut, vaan hymähti muistaessaan, että hiljaiseen raivaustyöhönhän hänkin oli ystäviään neuvonut. Mutta Hannus jatkoi, ikäänkuin Pietari olisi häneen täysin yhtynyt:

— Juuri niin. Te rynnistitte hurjasti, maisteri, aiheutitte selkkauksia, tärvelitte terveytenne, nyt käsitätte jo, kuinka turhaa se oli. Perässänne juoksi kourantäysi turkulaisia, jotka eivät tiedä mitä tahtovat, ja nuo apulaisenne…, no, ovathan he kunnon miehiä, vaikkeivät reformaattoreita… Ei, vuosisatain muurit eivät niinkään murene. Varmin on rauhallinen kehitys vanhalla pohjalla, silloin säilyy kirkkomme särkymättä… ja säilyy riippumattomana, suomalaisena kirkkona.

Tuomiorovasti, joka tarinoidessaan oli seisonut ääneti kuuntelevan Pietarin edessä, istahti nyt tuttavallisesti viereiseen, tyhjään tuoliin, laski äänensä matalammaksi ja virkkoi kuin isällisesti:

— Muistatteko, mestari Pietari, sen päivän koulutuvassa, jolloin näistä asioista ensi kerran puhuimme?

— Muistan kyllä.

— Varoitin teitä. Huomautin, että paavillinen esivalta, ollen kaukana, jättää kunkin maan kirkolle laajan vapauden elää omaa kansallista elämätään. Teidän oppinne on sitävastoin jo muissa maissa vienyt kirkon, ja veisi kyllä täälläkin, maallisen vallan orjuuteen. Tämä suomalainen kirkko on teillekin rakas, sen tiedän; kenties nyt myönnätte, että uudistusliikkeenne olisi helposti voinut uhrata sen vähäisen omintakeisuuden, mikä meille on täällä kehittynyt.

Pietari oli antanut tuomiorovastin, joka näytti nauttivan omain päätelmäinsä terävyydestä ja oman äänensä holhoovasta sävystä, puhua keskeyttämättä. Häntä huvitti kuulla Hannuksen kerran taas esittävän kirkollisia tuumiaan, eikä hän välittänyt tämän loukkaavista sutkauksistakaan. Nyt vasta Pietari lausui lyhyesti ja varmasti:

— Työmme tarkoittaa ihmistä kieleen ja kansaan katsomatta. Mutta suomalaisemmaksikin tulee Suomen luterilainen kirkko kuin paavillinen.

Tuomiorovasti nyrpisti hieman kulmakarvojaan:

— Te olette liian varma väitteissänne, mestari! Olisin kuitenkin luullut kokemuksen jo teille, Suomen miehelle, jotakin opettaneen…

— On se opettanutkin. Mutta kenties tukee kokemus vielä minun väitettäni.

— Kunhan se ei tekisi sitä liian myöhään, — mutta ehkäpä ei ole siitäkään enää vaaraa.

Hannus kuiskasi viimeiset sanansa purevalla ivalla, nousten samalla Pietarin viereisestä tuolista. Vastavihityt papit olivat jo pukeutuneet messupaitoihinsa ja palanneet kirkkoon. Keskustelun täytyi katketa. Se oli ollut sävyltään rauhallista, mutta lopulta se kuitenkin taas oli kärjistynyt; sekä Hannus että Pietari tunsivat taas verensä kuumenneen, he tunsivat nyt, niinkuin aina yhteen joutuessaan, seisovansa jyrkästi vastakkain, kuin eri navoilla. Ja kanungit, jotka nyt sakastista hiipivät paikoilleen kuuntelemaan vastavihityn papin ensimäistä messua, näkivät säkeniä välähtävän heidän jäähyväiskatseistaan.

Nuori pappi esitti alttarilta latinaisen messun selvästi ja hartaasti vuosisatain pyhittämään tapaan. Kun hän oli osansa suorittanut, astui toinen jatkamaan. Tuttu oli taaskin messun sävel, menot ja temput olivat tutut nekin, mutta siinä oli sittenkin jotakin outoa ja merkillistä…

— Mikä siinä niin kummalta tuntuu? kysyivät prelaatit itseltään ja katselivat ihmetellen ympärilleen. Vasta vähitellen se heille selvisi: Sanat ovat oudot, ne eivät ole nuo vuosisatain varrella kiteytyneet, — nehän eivät ole latinaa! Mitä kaikkien pyhien nimessä tuo poika sanelee, — sehän on suomea, rahvaan kieltä! Nyt vasta he ymmärsivät säkeen toisensa perästä.

— Messuaa suomeksi! Onko se luvallista, onko tuo ollenkaan jumalansanaa! niin kuiskailivat prelaatit tuolista toiseen.

— Sallittu kuuluu nyt olevan kansankielinen jumalanpalvelus, mutta raakaa se on ja rumaa…

— Sehän loukkaa hartautta!

Sen vaikutuksen teki esipappeihin tuo ensimäinen suomalainen messu, ja yksinpä kuuntelevasta kansastakin se tuntui oudolta. Nuoreen pappiin kohdistivat prelaatit ensiksi moittivat katseensa, mutta käänsivät ne sitten Pietari Särkilahteen päin. Sillä hänhän oli yhdessä oppilaittensa kanssa kääntänyt koulussa suomeksi tärkeimmät rukoukset ja opettanut teinejä niitä messussa käyttämään latinankielen ohessa. Mutta Pietarista itsestään kajahti kansankieli alttarilta kauniilta, eikä hän senvuoksi hätääntynyt noista moittivista katseista. Varmasti hän uskoi, että suomenkieliseen messuun piankin totutaan, — sittenpä sanankuulijatkin siitä jotakin ymmärtävät.

Mutta tulipa hämmästyneille prelaateille pian uusikin yllätys. Messun päätyttyä nousi vastavihityistä viimeinen pitämään suomenkielisen saarnan, niinkuin jo tavaksi oli tullut. Mutta mitä se puhui tuo poika? Sehän on ilmeistä Särkilahden oppia, niinkuin hänen suustaan lähtenyttä. Samat ryntäykset pyhimyspalvelusta ja kirkon kuollutta komeilua vastaan, — voimakkaita, selviä sanoja nuorekkaan, ilmeisesti itsetietoisen innostuksen lennättäminä… Siksipä ne vaikuttivatkin ihmeellisesti sytyttävinä ja herättävinä koko kirkkoyleisöön.

Tuomiorovasti nojausi tuon lyhyen saarnan aikana vuoroin oikeaan, vuoroin vasempaan kyynärpäähänsä ja vilkaisi usein salavihkaa Särkilahteen päin, ikäänkuin epäillen tämän katseesta nyt löytävänsä voitonriemuista, ehkä ilkahtavaakin ilmettä. Sillä nuo nuoret papit olivat esiintymisellään yhtäkkiä melkoisesti horjuttaneet sitä varmuutta, jolla Hannus juuri äsken oli Pietaria puhutellut. Tuon nuoren saarnaajan into tarttui kieltämättä kuulijoihin, — nyt tuomiorovasti käsitti, mihin Pietari uskonsa perusti, ja hän tunsi itsensä levottomaksi.

Mutta hän ei löytänyt mitään ilkkumista Pietari Särkilahden katseesta. Hievahtamatta pysyi se kiintyneenä saarnastuolin alla seisovaan sankkaan teiniparveen, joka hehkuvin kasvoin seurasi saarnaajan jokaista liikettä. Tuo rintama nosti nyt riemun Pietarin rintaan, ja kyynelet hänen silmiinsä. Siinä se oli hänen apujoukkonsa! Olihan hän aina juuri tuosta tarhasta odottanut tukeaan ja tulevaisuuttaan, siksipä hän juuri siihen oli valanut parhaan innostuksensa. Mutta sittenkin: tänään esiintyi hänestä tuo rintama tuomiokirkossa paljon kypsempänä ja voimakkaampana kuin koskaan koulussa… Hän kuvitteli usein vielä nuo rakkaat teininsä pikkupojiksi, joita on ohjattava joka askelella ja joilla on pitkä taival omalle työvainiolleen, — nyt heistä jo ensimäiset kulkivat kyntömiehinä ja toiset olivat kasvaneet ja varttuneet melkein hänen huomaamattaan…! Juuri noista kasvoista kuvastui se oikea luottamus ja rakkaus työhön, jota hän niin usein kaipasi vanhemmissa pappiskannattajissaan, jopa lähimmissä apulaisissaankin…

— Siinä on apujoukkoni! toisti hän rohkeasti itsekseen. — Tuo rintama se valloittaa Suomen!

Hänen valoisa katseensa siirtyi pojasta poikaan. Olihan siellä joukossa laiskoja ja lahjattomiakin…, tuo harjastukka käyttää kai pienen leiviskänsä jossakin kaukaisessa sydänmaan pitäjässä, opettaen kykynsä mukaan rahvaalle uskonopin ensi alkeita, joita vailla se todellisuudessa vielä on. Mutta tuo viereinen sinimekko kelpaa jo ehkä kerran jollekin vaikuttavammallekin paikalle, — heissä on kummassakin puhtaan opin siemen itämässä! Pitkäksi aikaa pysähtyi Pietarin katse teinijoukon laidassa seisovaan hoikkaan, kalpeaan, noin kuustoistavuotiseen poikaan. Tämän laihat kasvot olivat vakavat ja rauhalliset, mutta hänen katseensa oli kuin janoovan, — hän näytti sieluunsa nielevän nuoren saarnaajan jokaisen sanan. Silta, joka istui Pietarin vieressä, seurasi ystävänsä iloista katsetta ja jäi hänkin tuota outoa teiniä tuijottamaan. Saarnan loputtua hän Pietarilta kysyi:

— Mistä se on tuo tyynikasvoinen keltatukka, en ole häntä täällä ennen nähnyt?

— Vasta äsken hän onkin tullut kouluumme Viipurista, vastasi Pietari vilkkaasti. — Hän on sieltä mestari Johannes Erasmonpojan oppilaita, toi hyvät suositukset tullessaan. Monta päivää en ole tätä teiniä vielä opettanut, mutta palavan sielun olen hänestä jo löytänyt.

— Mikä on hänen nimensä?

— Mikael. Hän on maalaispoika, itse on hän ottanut "Agricolan" teininimekseen…

— Näetkö, kuinka hänen kalpeat huulensa elävät, kuin toistaakseen saarnaajan sanoja, ihasteli Silta. — Siitä pojasta kasvaa vielä jotakin!

— Siksi sitä vesaa onkin vaalittava, — muista se, Silta, silloinkin, kun minä olen poissa…

Vihkiäiset olivat päättyneet. Esipapit ja kanungit riisuivat hiljaa supatellen sakastissa juhlapukunsa, innostuneiden teinien jäädessä vielä hetkeksi kirkkoon tulikokeensa läpikäyneitä tovereitaan puhuttelemaan. Pitkiin aikoihin ei oltu pappisvihkiäisiä Turussa pidetty, ja ne jättivät nyt syvän vaikutuksen sekä koululaisiin että prelaatteihin. Heistä tuntui, kuin olisi tänään kirkossa tapahtunut jotakin aivan erikoista, kuin olisi siellä nyt auennut joku ennen suljettu ovi, eivätkä he kaikki olleet selvillä siitä, olisiko se ollut avattava vai eikö…

Pietari Särkilahden mieleen oli siitä ovenaukeamasta tulvannut raikas, virkistävä toivo, joka kirkasti hänen mietteitään, kun hän verkkaisin askelin, heikkoa rintaansa säästääkseen, asteli sakastista Kirkkokadulle. Hetkeksi pysähtyi hän kirkon edustaiselle Unikankarin loivalle rinteelle, sillä ensimäiset teiniparvet tulvahtivat juuri ulos kirkon suuresta pääovesta niin sakeina parvina, että ne aivan sulkivat tien. Hänen veljensä Paavali juoksi siihen häntä tervehtimään, vielä kuumenneena äsken päättyneen juhlamessun vaikutuksesta.

— Näin tahdon minäkin kerran messuta ja saarnata, huudahti poika säteilevin silmin.

— Sielusi tuntee jo, mihin me pyrimme, vastasi Pietari iloisena. —
Mutta mihin nyt noin joukolla kiirehditte?

— Kommuuniin, siellä on meillä erojuhla vihityille. Tulethan mukaan,
Pietari?

— Tulen, jos tahdotte…

Paavali juoksi takaisin toveriensa luo ja samassa pysähtyi sakastista varmana astuva tuomiorovastikin odottamaan poikajoukon menoa. Niitä lappoi yhä kirkosta parvi toisensa perästä, — Hannus näytti vallan tuskaisena katsovan, että eikö se lopukaan tuo jono, — jono, josta hän ei enää odottanut mitään hyvää. Niitä tuli vieläkin — onpa sinne kouluun nyt koottukin kokonainen sotajoukko! Ja se on ollut vuosikausia luterilaisen lahkon johdettavana, — varomatonta, varomatonta se on ollut…!

Hannus puisteli päätään poikaparvea katsellessaan. Mutta samassa hän huomasi seisovansa aivan Pietari Särkilahden vieressä…, säpsähti hiukan, mutta rupesi heti juttelemaan äskeisellä rauhallisella ja kylmällä äänellään:

— Oivalsin kyllä äsken kirkossa, miten te, mestari, arvelette luovanne tänne suomalaisen kirkon…, suomenkielisen…

— Niin, tuossa kulkee apujoukkoni, vastasi Pietari, rintansa riemua salaamatta. — Sen avulla on se tapahtuva!

Tuomiorovasti seisoi hetken ikäänkuin jotakin pureskellen ja jatkoi sitten tyynesti:

— Toisella tavalla ja toisenlaiseksi käsitän minä vapaan, suomalaisen kirkon, — sellaiseksi, jommoinen se oli Maunu Tavastin ja setänne, piispa Särkilahden johtaessa Suomen kohtaloita: he eivät yleensä kuunnelleet muiden kuin Rooman isän käskyjä. Mutta myönnän kernaasti, ovelasti olette te omalta kannaltanne tuon asian ajatellut: Kansaan aiotte sen oman kielen avulla istuttaa oppinne, tehdä kirkon suomenkieliseksi ja samaa tietä — luterilaiseksi…

— Ja sitä tietä pyrkiä kansan sydämeen, lausui Pietari täydentäen
Hannuksen sanoja.

— Ei ollenkaan hullusti tuumittu, jatkoi rovasti. — Luotatte noihin poikiin, jotka nyt ovat vaikutuksenne alaiset. Mutta mitä he ovat miehinä, ja mitä kansa heiltä lopulta oppii, se on toki toinen asia.

— Uskon kylvetyn jyvän itävän suomalaistenkin sydämissä…

— Uskotte paljon. Teillä on ollut pieni menestys, mutta muistakaa: Syvällä ovat täällä onneksi katoolisen kirkon vahvat juuret, eikä niitä enää vaalimatta jätetä! — Tuomiorovasti astui askelen Pietaria lähemmäs, katsoi häntä intohimoisesti silmiin, niinkuin silloin kerran hävitetyssä koulutuvassa ja suhkaisi hänen korvaansa: — Taistelua jatketaan, Pietari Särkilahti!

Viimeinen poikaparvi oli jo tupsahtanut alas kirkon rappusilta, ja taas oli katu auki prelaattien kulkea. Hannus kääntyi selin puhetoveriinsa ja laskeutui tyynenä ja kylmänä kuin ainakin, toinen käsi selän takana, alaspäin tuomiorovastin taloon.

— Taistelua jatketaan, toisti Pietari yksin jäätyään. — Vielä olen mukana minäkin, enkä ole yksin!

Hannuksen kiihkoinen uhkaus ei saanut hämmennetyksi Pietarin tänään taas rohkeaa ja toivorikasta mieltä. Hänen korviinsa oli rovastin intohimoisten sanojen takaa kajahtanut jotakin onttoa, — ikäänkuin tuo aina varma Hannus Pietarinpoika ei oikein olisi uskonut omaan uhkaukseensa. Hänet hämmensi ilmeisesti tuo nuori, innokas teiniparvi, joka nyt juuri viritti virren kääntyessään kommuunin portista… Sitä kuuntelemaan pysähtyi tuomiorovasti vieläkin tuokioksi, mutta painui sitten äkkiä suureen pappilaansa.

— Ah, sinä pelkäät nuorta apujoukkoani, huudahti silloin harvakseen astuva, sairas mies. — Niin, epäilemättä tunnet jo sinäkin, Hannus, sielussasi, että tuo joukkoni on voittava!

XXII. JÄÄHYVÄISET.

Taivassalon, halki vievän talvitien varrella oli petäjikön rinnassa kömpelötekoinen, puinen ja jo pahasti halkeillut jumalanäidinkuva, joka katseli lahdelle päin ja ojensi kätensä siunaten merelle. Tätä kautta kulki näet talvitie Suomen ja Ruotsin välillä, ja tästä lahdesta lähdettiin usein kelirikon aikana purjehtimaankin meren yli, kun tahdottiin päästä lyhimmällä laivamatkalla. Siksi olivat matkustajat tämän kuvan luona aina tottuneet toimittamaan viimeisen hartautensa, ennenkuin antautuivat meren pettävälle jäälle taikka sen myrskyihin. Mutta nyt oli kuva jo vanha ja pykinyt, ja sen suojaksi rakennettu lautakatoskin vino ja laho.

Tämän pyhimyskuvan viereisellä kivipaadella istuivat petäjän siimeksessä kuumana kesäpäivänä vuonna 1528 Mikael Karpalainen ja Pietari Silta. He katselivat vakavina ja alakuloisina lahdenpohjaan päin, jonka tyynessä poukamassa kellui suurenlainen venhe puoleksi lasketuin purjein. Lahteen laskeutuvalla rinteellä oli uuteen viljelykseen muokattuja vanhoja peltosarkoja, joissa nyt ruis heilimöi, ja niiden alapuolella oli törmällä tammilehdon suojaama matala puutalo, jonka uudet seinähirret välkähtivät lehvien lomitse. Se oli Tammiston kartano, juuri sama Kirveen suvun vanha sukutila, joka pari vuotta sitten, Naantalin luostarilta peruutettuna, oli joutunut äidinperintönä Pietari Särkilahden haltuun. Ja tuo purjealus, joka törmän alla kellui, oli turkulainen silakkavenhe, jolla Pietari perheineen ja tavaroineen juuri tänään oli muuttanut Taivassaloon. Silta ja Mikko olivat apumiehinä lähteneet sairasta ystäväänsä tälle matkalle saattamaan, mutta nyt oli heidän pian palattava takaisin kaupunkiin.

— Pelkään laivurin jo kiirehtivän, lausui Silta allapäin, viskaten metsään risun, jolla hän miettiessään oli sammalta penkonut.

— Jokohan meidän lie lähdettävä taloon — jäähyväisille?

— Viivytään hetkinen vielä, vastasi Mikko taivuttavasti. — Hän nukahti äsken, merimatkan uuvuttamana, antakaamme hänen levätä…

— Tahdot lykätä eronhetkeä aina hiukkasen, ja se on kuitenkin välttämätön, huoahti Silta. — Niin, niin, tämä hetki ja tämä retki on ehkä elämäni raskain!

— Oletko toivoton, veli? Ehkä hän kuitenkin vielä siitä toipuu…? — Mikko katsoi toveriinsa, ikäänkuin rukoillen häneltä kannatusta omalle heikolle toivollensa.

Mutta Silta puisteli synkästi päätään: — Ei hän toivu. Hän ei usko sitä enää itse, ja silloin saamme mekin lakata toivomasta. Viimeisiin asti koetti Pietari salata voimainsa riutumista, koetti kulkea reippaana koulussa, vaikka jänne oli jo laukeamaisillaan, koetti rohkaista meitä…

— Niin, vihdoin hän tunnusti, että taistelu oli käynyt hänelle ylivoimaiseksi, myönsi Mikko maahan katsellen. — Hän alistui…

Kulunut talvi oli ollut kova "yskätalvi". Kulkutaudintapaisena oli vaikea yskä- ja kuumetauti riehunut koko maassa, ja Turussakin oli se pitänyt tautivuoteella suurta osaa sen asujaimista. Useimmista taloista oli joku perheenjäsen kaatunut, mistä aikuisia, mistä lapsia. Tämä tauti se oli tavannut Pietarinkin ja tehnyt tuhoa hänen heikolle rinnalleen. Pystyssä oli hän kuitenkin koettanut kulkea, hoitanut koulunsa, saarnannut kansalle niinkuin ennenkin, jopa avustanut Turkuun keväällä saapuneen uuden piispankin alkutoimia. Mutta kesän tullen oli hän kuitenkin lopulta taittunut. Viimeisenä toimituksenaan oli hän tuomiokirkossa kastanut Sillan lapsen, mutta kirkosta kotiin palattuaan oli hän kääntynyt tautivuoteelle, ei auttanut enää taistella…

Silloin hän oli tunnustanut hetkensä tulleeksi. Vuoteelta vähän toivuttuaan päätti hän, niinpian kuin jaksoi, vetäytyä töistään ja toimistaan pois maalle. Eikä hän ystäviltään salannut, että hän nyt lähti sinne — kuolemaan!

Silta ja Karpalainen olivat, saatuaan sairaan levolle, lähteneet Tammiston tuvasta kävelemään metsään, lausuakseen sitten levänneelle miehelle jäähyväisensä, ja he odottivat nyt, metsänrintaan istahtaneina, potilaansa heräämistä. Harvakseen he keskustelivat, sillä he tunsivat liian hyvin toistensa ajatukset ja mielialat, tarvitakseen pukea niitä sanoihin. Molempain surumieliset mietteet olivat nyt kuin yhtä rintaa siirtyneet Pietarin keskeytyvään elämäntyöhön.

— Kuka pitää nyt koossa pientä laumaamme? kuiskaili Silta kuin itsekseen. — En siihen kykene minä, et sinä…

— Ei, takatalvi alkaa uskonpuhdistuksen asialle Suomessa, huokasi Mikko. — Sen tietää Pietari parhaiten, juuri siksi hänen virkeä henkensä niin sitkeästi taistelee ruumiin riutumista vastaan. Ja hänen toipumistaan estää juuri se, ettei hän voi sammuttaa polttavaa sisäistä hehkuaan eikä työnjanoaan…

Sillan mietteet kiertelivät yhä autioksi jäävää työmaata:

— Olisipa hän kestänyt edes siksi, kunnes olisi nähty, miten täällä olot vakiintuvat uuden piispan aikana.

— Martti piispa ei ole asiallemme esteenä, vastasi Mikko vilkkaammin. — Hän rakastaa Pietaria ja suree vilpittömästi hänen taittumistaan. Kuulin hänen kerran lausuvan tuomiorovastille vallan nuhtelevasti: "Ei teidän olisi pitänyt niin sokeasti taistella tuota miestä vastaan; olisitte toki edes koettanut ymmärtää hänen intoansa…"

— Mutta takatalvi on edessä sittenkin, jos ei uusi piispa suorastaan käykään hävittämään Pietarin työtä, väitti Silta, yhä vain sammaliin tuijottaen. — Kuka nyt lämmittää joukkoamme? Johan viime talvena, jolloin ei Pietari enää paljon jaksanut mukana liikkua, näkyi kansassa kylmenemisen ja ynseyden oireita. Meitä syytettiin tautiajastakin…, kun ei oltu annettu aneita pyhimyksille eikä ostettu sielumessuja…

— Se on totta: Orvoiksi me jäämme! Pietari yksin kykeni antamaan kansalle uskoa ja intoa… Näissä mietteissä laskeutuivat ystävykset vihdoin verkalleen pienten viljelysten välisiä kujosia pitkin tammilehtoon ja pysähtyivät valkohirsisen talon kupeelle odottamaan sairaan johtajansa heräämistä.

Mutta Pietari Särkilahti ei enää nukkunut. Valveillaan makasi hän tupansa suuressa vuoteessa, koettaen itselleen todistaa, että täällä maaelämän hiljaisuudessa, syrjässä repivistä taisteluista, oli hänen nyt niin rauhaisa levätä jäljelläoleva iltahetkensä. Levätä hyvällä omallatunnolla, käytettyään parhaansa mukaan sen leiviskän, mikä hänelle oli suotu…

Mutta toinen ääni väitteli hänessä itsepäisesti noita todisteluita vastaan:

— Enhän saanut tehtävääni suoritetuksi ja nyt juuri olisi ollut työrupeaman aika! Vasta nyt olisin nousevan oppilasparveni avulla päässyt laajempia sarkoja avaamaan, — ja juuri nyt on minun pellolta poistuttava!

Pietari tunsi kapinoivan äänen ja oli jo tottunut sen kukistamiseen. Hän todisti sen kiittämättömyydeksi ja itsekkyydeksi: Olihan hän saanut olla mukana toki ensi siemeniä kylvämässä. Taistelussa totuuden puolesta kaatuu — polttoroviollakin ja vankilassa — tuhansia ilman tätäkään tyydytystä. Kyllä Jumala löytää raatajat työvainiolleen, ei hän ole riippuvainen yhdestä heikosta ihmisestä, joka vain itse haluaisi mestarina mahtailla…

Mutta tuo itsepäisesti kapinoiva ääni ei ottanut vieläkään vaietakseen. Se alkoi taas:

— Ponnistelinhan kuitenkin rehellisesti, enkä itseni kunniaksi.
Oliko siis työni niin kelvotonta, että se näin oli viskattava pois?
Tunnenhan voimat Suomen kirkossa, jatkajaa ei ole…

Vuoteella lepäävä mies taisteli sitkeästi. Sitä myöten kuin hän oli suurella vaivalla saanut kumotuksi yhden väitteen, nousi sen tilalle aina uusi, joka oli torjuttava sekin, ettei se pääsisi liiaksi paisumaan eikä kasvattamaan ympärilleen uusia, uppiniskaisia itiöitä. Hän sai olla alituisesti varuillaan, nitistääkseen niskat noilta luvattomilta ajatuksilta, ja se häntä rasitti. Mutta voiton hän aina peri, kapinaäänen oli kuitenkin lopulta vaiettava. Pietari todisti näet sille kerta kaikkiaan ja ankarasti, että jos nyt taantumus saavuttaakin opinpuhdistusliikkeen, on silläkin varmasti joku tarkoitus. Ehkäpä hän olikin riehunut liiaksi, ehkä on talttuminen tarpeellinen juuri siksi, että kerran kypsyvä sato voisi päästä sitä voimaperäisemmäksi…

— Mutta sehän oli juuri päämääräni, napisi vieläkin tuo kukistettu ääni. — Miksi en saanut yrittää…?

— Älä kysele, asiasi on vain alistua, nöyrtyä… Raskasta oli näin taistellen tukahdutella oman intonsa polttavaa hehkua. Pietarista tuntui tämä yksinäisten hetkien hiljainen kamppailu usein paljon vaikeammalta kuin ne monet taistelut, jotka hän ulkona elämässä oli kestänyt. Mutta hän käsitti, että hänen nyt oli voitettava kapinoiva itsensä, ja hän toivoi, että hänen toki päivä päivältä kävisi helpommaksi yhä uudelleen saavuttaa se voitto. Hänen herkkä korvansa kuuli ystäväin hiljaa tarinoivan seinän takana, ja hän siirsi kädellään uutimen syrjään, noustakseen vuoteeltaan. Mutta samassa aukeni ovi leivintuvasta, ja hänen valpas vartijansa, Margareeta, tuli häntä auttamaan istualleen.

— Nukahdit, se virkisti sinua, Pietari, puhui hänen pyyleväksi emännäksi pyöristynyt vaimonsa. — Täällä maalla nukutkin hyvin, voimistut…

— Ja pääsen sitten taas palaamaan Turkuun, niinkö? virkkoi Pietari vaimolleen leikkisästi.

— Etpä, sinne en sinua enää laske! Siellä aina ponnistelet, kiivastut ja rasitut — ja tuollaiseksi käyt! Ei, siihen pesään ei enää palata. Jos täällä maalla olisimme pysyneet, olisit vielä terve mies.

— Mutta raivaamatta olisi silloin sekin pieni pälvi, jota olen koettanut korpeen avata…

Margareeta ei tätä väitettä ollut kuuntelevinaan, hän ei yleensä tahtonut tietää sairaan polttavasta työnjanosta. Pihalla odottaneet papit kutsui hän nyt huoneeseen. Heitä tervehtiessään koetti Pietari tekeytyä iloisen ja reippaan näköiseksi, mutta aluksi se ei häneltä nyt ollenkaan onnistunut. Kuin kutistuneena istui hän siinä vuoteensa reunalla, jäsenet terävinä ja tukka takkuisena makuun jäljiltä; ja hänen kasvoillaan, joiden tukevat luut ulkonivat entistä särmikkäämpinä, oli iho vahankeltainen, eikä niitä nyt elvyttänyt silmien välkekään. Vasta kun hän kotvasen oli toveriensa kanssa tarinoinut ja antanut heille vielä eräitä työohjeita, ilmestyi ihon keltaan toki hieman väriä. Palasipa taas säkeniä hänen silmiinsä, kun hän kouluaan kosketteli.

— Enin kaipaan nuoria vesojani, puhui hän lämmöllä. — Ovathan he tosin hyvässä hoidossa sinun, Mikko, heitä vaaliessa, sen tiedän…

— Koetamme jatkaa työtä sinun hengessäsi, Pietari, vastasi Mikko ystäväänsä rauhoitellen, vaikkei voinutkaan salata äänestään soivaa huolta. Mutta Pietari puhui toivehikkaammin:

— Martti-piispakin ymmärtää koulumme merkityksen ja auttaa teitä.
Hän kyllä tietää, mitä uusi aika vaatii, vaikka hän säilyttääkin
ympärillään vanhat, katoliset muodot, — ei hän ole Hannus
Pietarinpojan johdettavissa, jospa ei toisaalta Jaakko Vennänkään!

Siitä siirtyi keskustelu taas kapitulin miehiin ja päivän tapahtumiin. Potilas laskeutui tuvasta päivänpaisteiselle törmälle, johon hänelle oli penkki nostettu, ja siellä kertoivat toverit Pietarille hänen tautiaikansa kuulumisia. He kertoivat, että vihkipiispa jo on lähtenyt Turusta lämpimämpiin maihin, että tuomiorovasti on tyytymätön, kun ei hän piispavanhuksen käsistä ole ohjaksia saanutkaan, ja että Jaakollakin nyt on odotettavissa prelaatinpaikka, sillä arkkipresbyteeri Arvid Lille on vihdoinkin ilmoittanut vetäytyvänsä kapitulista pois.

— Mutta sittenhän on puhdistetun opin asia turvattu, huudahti
Pietari, vielä leikkisäksikin heittäytyen.

— Kunpa sen prelaatinpaikat turvaisivat! huoahti Silta, nyt vasta oikein oivaltaen, mitä Pietari oli tarkoittanut, moittiessaan niin usein kannattajainsa viran janoa ja puhuessaan ulkonaisten voittojen hyödyttömyydestä. Tähän kysymykseen puuttui vielä Pietarikin, heti taas vakavaksi käyneenä:

— Niin, maaperä on muokattava, ennenkuin voidaan toivoa kylvöstä satoa, sehän on ollut ainainen neuvoni ja se on nyt viimeisenikin. Tämä raskas työ jää nyt teidän ja kasvavan apujoukkonne suoritettavaksi. Olisinhan siinä mielelläni ollut mukana… Mutta ei…, älkää säälikö, älkääkä huolehtiko, hiljainen työnne kasvattaa kyllä kerran sadon karustakin maaperästä…

Pietari innostui ja lämpeni puhuessaan, ja silloin häntä aina alkoi ryittää. Margareeta kiiruhti tapansa mukaan hänen luokseen ja koetti samalla kääntää keskustelun arkisempiin asioihin. Turun vierailla ei ole vielä kiirettä lähtemään, vakuutti hän, laivuri vasta aterioi leivintuvassa. Ja hän rupesi hengenmiehille näyttelemään ja kehumaan reheviä kaalintaimiaan. Mutta Pietari laski hellästi kämmenensä huolehtivan naisen käsivarrelle:

— Älä ole levoton, rakas vaimoni! Tänään puhumme koulusta ja kirkosta ystäväimme kanssa, sitten me kahden katselemme täällä kaalinkasvua huomenna ja joka päivä…

Tovereitaan, joiden oli mahdoton haihduttaa kasvoiltaan surunsa ilmettä, hän rohkaisten varoitti masentumasta. Työaikahan on heillä vielä ollut niin lyhyt, muistutti hän, tuskin kuutta vuotta olivat he kotimaassaan opettaneet, ja tulokset kypsyvät vasta pidemmän ajan takaa.

— Tosinhan kuvittelimme kuusi vuotta sitten, kun intoa uhkuvina palasimme Wittenbergistä Suomeen, että omain sydäntemme tulella tuotapikaa uudistaisimme kotoisen kirkkomme ja muuttaisimme ihmismieliin juurtuneet käsitykset… Olimme nuoria silloin, aloitimme miespolvien työtä. Sen varrelta kaatuu kyllä raatajia useampiakin kuin minä…, mutta se työ jatkuu sittenkin. Ja jos nyt jo olemme saaneet metsään kaadetuksi pienen kasken, niin…, ei ystävät, meillä ei ole syytä alakuloisuuteen!

Pietarin ääni oli aluksi ollut hiukan käheä, mutta puhuessa oli se ihmeellisesti kirkastunut ja siihen oli jälleen tullut sen vanha, välittömästi vaikuttava, valoisa kaiku, joka aina tempasi mukaansa ja nytkin rohkaisi sekä hänet itsensä että hänen toverinsa. Tuo hänen valoisa, luottava innostuksensa on häntä viimeisessä taistelussaankin tukeva, päätteli Silta jo tyyntyneemmin, kätkien mieleensä Pietarin sanat kuin kauniiksi perinnökseen. Ja kun laivuri tuokion kuluttua tuli kiirehtimään vieraita venheeseen, silloin ei näistä enää tuntunutkaan niin vaikealta kuin äsken lausua jäähyväisensä jäävälle ystävälleen, — hän oli taas kerran valanut heidän mieliinsä uskallusta ja toivoa.

Mutta Pietari pysähdytti heidät vieläkin hetkeksi, lausuen:

— Palatkaa tuokioksi vielä tupaani, ystävät, niin näytän teille pienen, pienen jälkisäädöksen, jonka sitten, kun aika tulee, saatte täältä hakea ja ottaa hoitoonne…

Hän vei heidät tupaansa perälle, sen korkean, raudoitetun, raskaskantisen arkun luo, jossa hän säilytti kirjansa. Sieltä nosti hän kuin hellävaroen pöydälle kreikkalaisen Uudentestamentin ja Erasmus Rotterdamilaisen siitä toimittaman latinalaisen käännöksen. Niiden viereen nosti hän nahkaisen tupen ja siitä hän kehitti pöydälle tukun papereita, irtonaisia lehtiä, täyteen tai puoleksi kirjoitettuja.

Silta katseli lehtiä, tavaili, luki…

— Olet suomenkieleen tulkinnut osia evankeeliumeista, huudahti hän iloisena.

— Pieniä paloja vain, muutamia vajanaisia yrityksiä…, nekin ovat keskeneräisiä, vastasi Pietari kainosti ja kuin kaipauksella. — Koetin sovittaa kirjoitukseen niitä suomalaisia raamatunlauseita ja puheenparsia, joita saarnoissani käytin…, tämä oli mielityötäni täällä leponi hetkillä…, se oli toinen rakkauteni, koulu oli ensimäinen. Jos mieli evankeelisen opin päästä kansan sydämeen, täytyy suomalaistenkin voida tutustua raamattuun, pappien ensin, sitten muiden. Ystäväni Olavi Pietarinpojan kanssa olimme luvanneet toisillemme, että kääntäisimme evankeeliumit kumpainenkin kotikieliimme…, hän on sen jo Ruotsissa tehnyt, minä hukuin täällä liiaksi päivän pieniin taisteluihin.

Silta selaili mielenkiinnolla kirjoitettuja lehtiä ja kysyi tuokion kuluttua:

— Eikö jätetä näitä Martti-piispalle?

— Ei, sitä eivät tällaiset sirpaleet kannata, ehkä ovat kelpaamattomia nekin. Mutta kun ilmestyy se mies, joka ryhtyy tähän suureen työhön, kenties olisi hänellä näistä yrityksistäni hiukkasen apua.

— Se mies on kai jo joukossamme, ehkä koulumme nuorten teinien parvessa…, taikka ehkä hän viipyy pitempäänkin. Mutta hän tulee varmasti, — katsokaa silloin, kussa se mies on, ja pankaa hänet tähän työhön, joka minulta jäi…

Hetkeksi vaipui Pietarin katse tuijottamaan pientä nahkatuppea, johon hän taas oli kätkenyt paperinsa. Mutta se tuntui samalla tuijottavan jonnekin kauas, kuin pyrkien tunkeutumaan läpi tulevaisuuden etäisten, salattujen hämäräin. Samassa kuitenkin hän jo taas kääntyi toveriensa puoleen, hymähti ja laski kotelon ja kirjat takaisin arkkuun, jonka hän huolellisesti lukitsi.

Enempää puhumatta saattoi Pietari nyt vieraansa pihalle ja lausui siellä, koettaen oikaista vartalonsa suoraksi, heille lyhyet, reippaat hyvästit. Rauhallisina laskeutuivat toverukset rantaan. Kun Silta hetken kuluttua, sillaikaa kun purjeita nostettiin, katseli venheestä törmälle ja näki siellä kuistiin nojautuvan yksinäisen, kumaran miehen, jonka väljäksi käynyttä pappisviittaa tuuli heilutti, silloin valtasi hänet taas avuton autiuden tunne. Hän muisti sen voimanmiehen, jonka selkä oli suora kuin teräsjänne, kun hän kansalle saarnasi, ja joka katseellaan hallitsi ympäristönsä…, tuohonko päättyi siis se kaunis tarina, jonka piti sisältää Suomen valloitus? Katkennut elämäntyö oli siinä hänen edessään…

Venhe läksi lipumaan lahden rantaa pitkin selälle päin. Talo peittyi tammien taa, ja Sillan surullinen katse siirtyi venheen mukana rannikkoa myöten. Pian oltiin sen petäjikön kohdalla, josta talvitie laskeutui jumalanäidin kuvan ohitse rantaan. Ränstyneen puukuvan luona seisoi nyt harmaamekkoinen, liuhupartainen avojalkamies, joka hämmentyneen näköisenä, suu auki, katseli Tammiston pihalle, missä Pietari Särkilahti yksin kumaraisena seisoi… Sillan sydän hytkähti, — sehän on Suupalttu tuo, kerjäläishöperö, pahan ilman liikkuja. Jopa odotti Silta taas kuulevansa sen rääkähtävän, ilkkuvan naurun, joka häntä niin monesti oli vihlaissut, odotti henkeään pidätellen…

Mutta sitä naurua ei kuulunutkaan. Venhe, jonka purjeisiin nyt tuuli tanakammin tarttui, kiiti petäjikön ohi. Siellä istahti harmaamekkoinen kerjäläinen juuri kivipaadelle, vinoon vaipuneen pyhimyspatsaan juurelle, nojasi kyynärpäät polviinsa ja peitti parrakkaat kasvonsa kämmeniinsä. Ja hänen kuihtunut ruumiinsa näytti hiljaa nytkähtelevän.

Niin, todellakin — Suupalttu itki!