The Project Gutenberg eBook of Selvään veteen: Runoja ja tunnuslauseita, by Juhani Siljo

Ruudinhajua.
Perisynti.
Häkkilintu 1-2.
Sotaliitto.
Juhannuksen alla.
Erämaan opetus.
Ruustinna ja kulkuri.
Teppo Tyhjänen.
Kaks unta.
Leijonamieli.
Golgatalla.
Pan-parka.
Häkkilintu 3-4.
Mutatis mutandis.
Tapaninajoa.
Oudot häät.
Taikurin tupa.
Madon matka.
Maailman kirja.
Walther von der Vogehveide: Ero maailmasta.
Nietzsche: Käärmeen kevät.
Maailmansotaa.
Viime kevät.
Kevätitkua.
Kuin laineet allin lasta.
Ens ilta heinäkuun.
Mit' itkettävää ihanuutta.
Kahden puolen aitaa.
Loitsu.
Kiertokulkua.
Tuttu kyynel.
Musikaalisia koiria.
Tuutulaulu lapselleni.
Selvään veteen.
Tepon tie.
Aamusarastus.
Kesäkuun laulu.
Napue.
Lappiin.
Yksinvaltaani.
Nemesis.
Sinettejä.
Vastavirtaan.
Tulikaste.

Majatalo.
Spitaali.
"Myrskylinnun" laulajalle.
Labyrintissä.
Katkelma Lapin laulusta.

Ilonpäivä (Otto Ernst).
Isän viulu (Otto Ernst).
Kaupunki (Jacob Tegengren).
Kuollut maa (Carl Spitteler).
Sydänyön lapsi (J. J. Wecksell).
Aadamin lepo (Carl Spitteler).
Ikeen alla (Hamsun).
Hymni (Novalis).
Poissa kotoa (Adolf Bartels).
Hautakirjoitus (Jacob Frese).

JULKAISIJAN ESIPUHE.

Niin raskaana kuin nyt ei kynä parka ole koskaan kädessäni painanut, — kuin kivi se on! Vain änkyttämällä ja sammaltelemalla voin nämä rivit Siljon joutsenlauluun kirjoittaa. Sen lisäksi on tuskaa lisäämässä jyrkkä ja painostava ristiriita sen välillä, mitä tiedän ja mitä voin sanoa, mitä julkisuuden ja elämän kauheuden takia täytyy jättää. Sillä totuuden tästäkin ihmiskohtalosta kestänee vain jälkimaailma, jolloin elävien intohimot, hyvät ja huonot, ovat mullassa maatuneet —

Mutta jotain kuitenkin. Allekirjoittaneen osaksi lankesi arpa tietää Siljosta, mitä hänestä enin tiedetään — osakseni lankesi jo hänen eläissään hänen ainoa avomielisyytensä, mille osalleni en mitään voi! Yli kaksi vuotta kestäneen ystävyyden jälkeen sain seistä noin kolme neljä viikkoa milloin toivossa milloin epätoivossa hänen haavavuoteensa ääressä, jota kaikkiaan oli kestänyt lähemmä kaksi kuukautta. Muistissani säilyy horjumaton vakaumus tämän samaisen vuoteen vaiheista, — valmis olen jättämään nämäkin havaintoni kerran ikuisuuden arvosteltaviksi, kun aika minulle voimia tuo runoilijan intiimimmän elämäkerran kirjoittamiseen. Siljon murhenäytelmä ei kuitenkaan alkanut sairashuoneessa, — siellä se päättyi! — se ei alkanut edes vapautussodasta, vaan sen myrkyllinen itu oli yksityistä laatua, lukien ensi näytöksensä syksyltä 1917. Silloin ulkoapäin punotut juonet viskasivat ensi verkon hänen ylevän ihmisensä ylle, verkon, josta silmu silmun jälkeen kiertyi hänen kaulaansa hänet lopulta kuristaakseen. Kokonainen liuta tympeitä tekijöitä ja olioita oli vetämässä häntä "maan puoleen", hänen uljuutensa koskaan uskomatta, että ne saattoivat tulla hänen tuhoksensa — —

Muuten oli Siljolla verissään peloittavan varma aavistus lähenevästä kuolemastaan. Kuolemanaavistus kaikuu alati palautuvana kertosäkeenä hänen runoistaan, aforismeistaan, hänen sanonnastaan jokapäiväisessä elämässä. Kerrottuaan jonkun tapahtuman nuoruudestaan saattoi hän lisätä: "että sen tiedät, sillä sinun pitää olla historioitsijani…!" Eikä vain yhden kerran, vaan, muistellessani hänen menonsa jälkeen, hämmästyttävän monasti. Yhtä tarkka oli hän siitä, että huolellisesti säilytin jokaisen hänen lahjoittamansa runon, käsikirjoituksen tai muun lappusen. Toisinaan näille lopun ennustuksille melkein naurahdin, toisinaan korvallani pahasti kuulostelin, varsinkin kun lisäksi tulivat omat turmanenteiset uneni, joiden tapa jo vuosikausia on ollut toteutua… Barbaarien sotahan riehui maailmassa paraikaa, ja Siljo sen hyvin tiesi, että jos Suomessa mylläkkä nousisi, oli hän niitä miehiä, jotka luonteensa pakosta joutuivat mukaan isänmaan puolesta ennemmin tai myöhemmin. Siitä huolimatta joutui hän mukaan ennen alkuperäistä aiettansa — —

Mutta kun kuolema sitten tuli, ei Siljo sitä kuolemaksi tuntenut eikä kukaan häntä siitä varoittanut. Eihän hänellä nyt ollut mitään halua lähteä maailmasta pois! Venäjän vallankumouksen jälkeen oli hänen elämänhalunsa suunnattomasti paisunut, hän unelmoi ja suunnitteli omansa kuten koko maan kulttuurin nousua. Hän vapautui ja kasvoi entisestä stoalaisesta kristillisvivahteisesta kielteisyydestään, hänestä oli tullut melkein epikuurolaisesti innostunut kuten nuori renesanssiruhtinas ainakin! Walther von der Vogelweide oli palannut rouva Maailman luo —! — — — Kun hänet kahdeksan tienoissa eräänä sunnuntai-iltana nuoren toukokuun alussa leikattiin, nukahti hän yöllä kahtakymmentä vailla kolme tajuttomana morfiiniseen uneen — — — siinä uskossa, että kaikki oli hyvin, kuten hänelle hoettiin, että hän siitä suoriutuisi!

Voi sanoa, ettei Siljo tänä päivänä tiedä kuolleensa, — ei mitään jäähyväisiä hän ottanut elämältä, ei ainoatakaan viimeistä toivomustaan lausunut!

Jouluna 1916 sain runoilijalta lahjaksi kokoelman hänen uusia runojaan ja aforismejaan, jotka olivat omistetut "Helmiina Rossille". Ihastuneena pahoittelin, milloin nämä voisivat nähdä päivänvalon. Hän vastasi taas: "julkaiset ne kuolemani jälkeen!" Ja kun näistä runoista uudelleen tuli puhe, toisti hän saman, aina vain: "— kuolemani jälkeen…"! Sairashuoneessa sitten kertoi hän laittaneensa minulle käärön, josta oli etsittävä joku esine, jota hän kaipasi. Käärön suojaksi oli se osoitettu pienellä kirjelappusella Jyväskylän kansakoulun johtajalle herra Martti Korpilahdelle. Kun hänen kuolemansa jälkeen kirje avattiin, oli siinä vain lyhyt kehoitus jättämään paketti allekirjoittaneen huostaan. Tuon kohtalokkaan käärön pääsisällys oli juuri tässä julkaistavat runot ja aforismit. Se käärö oli hänen ainoa toimenpiteensä ennen sotaanlähtöään — — kuitenkin kuin kaikkien mahdollisuuksien varalle — —

Kokoelmasta "Selvään veteen", joka tarkoin on järjestetty Siljon laatiman sisällysluettelon mukaan, on sonetti "Aikamme uros" jätetty pois kovin vaillinaisen puhtaaksikirjoituksen takia. Luettelossa mainittujen "Elokuun kuutamo 1917" [ehkä sama kuin "Majatalo"], "Yksinäinen jumala", "Ma napisin jumalaani vastaan" ja "Ylösnousemususkoa" runojen käsikirjoituksia ei ollut missään, kuten ei myöskään ollut mainittu niitä missään lehdessä julkaistuiksi. Samaten olen jättänyt pois Siljon tekemät sulkumerkit vielä arvelemainsa sanojen ja kohtien ympäriltä. Mielestäni ne häiritsisivät runon rytmeistä nauttivaa lukijaa, talletettavissa käsikirjoituksissa ne sen sijaan jäävät kirjallisuudentutkijalle, jolla niistä enin mielenkiintoa on.

Se tappio, jonka kirjallisuutemme ja henkinen elämämme kärsi Siljon, nuoren johtajansa kadottamisesta, ei ole korvattavissa tämän taiteilijapolven aikana. Sitä hengen ja ruumiin, pään ja sydämen, elämän ja opin sopusointua ei ole nyt kellään meistä. Ei sitä objektiivisuutta ja rehellisyyttä, sitä runsasta hedelmällisyyttä ja teräksistä itsekuria kuin oli hänessä! Siljon jälkeen ovatkin muutamat kirjailijaimme ja arvostelijaimme ainekset, joista totisesti voi sanoa, ettei henkinen punakaartilaisuus heistä kaukana ole, taas häikäilemättä suunsa avanneet. Meillä — kuten herra paratkoon muuallakin! — on olemassa niin paljon hermotylsää, tunteetonta, antiartistista verta kirjallisessa työssä. Reklameeratuin kirjallisuuden laji on meillä jo vuosia ollut ilkeä romanttinen alhaiso-maalaus, joka silloin tällöin itkee krokodiilinkyyneliään Aleksis Kiven inhimillisten paarien ääressä.

Suomi kaipaa nykyään terveitä, voimakkaita, kauniita kirjailijapersoonallisuuksia, toisin sanoen, kirkkautta, intohimoa, miehiä. Sillä naiset eivät voi muuta kuin heijastella…

SELVÄÄN VETEEN

RUUDINHAJUA.

Kaksi meit' on kunnon naapuria, kaksi nuorta, oivaa perheenisää, (aviossa kaikkein toivorikkaimpia, mikä yhteisymmärrystä lisää); tosin suutari vain hän, — minä koulumaisteri, — siis arvolt' enemmän.

Mutta arvoeroista me viisi, hartaat veljekset ain olemme: samat halut loihtii meihin joskus Hiisi, samat polut silloin polemme, — unhoittuupa kallis koti, perhe, päiväks pariksi pois katoamme; sattuu, — sattuu ehkä pieni erhe, mut on nuoruutemme puolellamme!

Yhteen vetää meitä vielä muu: luontoon meillä sydän lumoutuu, niinkuin vainen armaihimme, — aina, milloin mielt' ei ainut suru paina, kohtalomme ainut, pieni ilkku: hän on hiukan kuuro, minä hieman nilkku.

Yhteen vetää muukin luonteenlaatu: hengen hurma, — suutarin kai saatu tuiman pikilangan laulusta, minun — kirjoista ja koulusta; se on: tarve sankaruuden tajuun, kaipuu kunniaan, — niin, vaikka ruudinhajuun!

II.

Ruudinhaju! — Huumaten se kulki yli vanhan, raihnaan maailman, niinkuin myrkky — toisista kuin pihkantuoksu — sulki lännest' itään syliins' Euroopan. Nenää kutitteli, maksaa kouri: Viime tuomiosta heikot sielut houri, — eikä suotta, vaikka vanhan tavan mukaan. — Mutta ylevästi me, jos kukaan, suutari ja minä, kuuntelimme sodan alkavata jylinää. (Tosin kauas siit' on kaupunkimme jäänyt, ja myös toivon mukaan jää.)

"Hyvä syntyy!" meillä se ol' usko. "Pois on kansoista koht' unteluus, kuka kestää, sen on päivä uus, sen on nousu taas kuin aamurusko! Veriin sukupolven huomisen syttyy miehuus sankar'aikojen!"

(Hm! — jo aviossaan kuhertelu-ajat molemmilt' ol' ohi; köynnösmajat, tanssit, lemmen hip! ja hellerei! enää meitä tyydyttäneet ei; se on: olimme sill' astehella, jolloin kohtaa jälkipolvien tanut miehet alkaa ajatella, mutta löyhät luonteet naukkaella vanhaan tapaan niinkuin mettinen.)

Luoda sekä hävittää — kas siinä miehen toimi on ja tarkoitus; ainahan se historiasta nähdään: rappeutumisaikoina vain, niinä, jolloin sylikoira miehest' tehdään, vallass' on vain veltto rakkaus. Mut on miehuuden taas vuoro nousta: jälleen käsi tapaa peistä, jousta, jälleen liikahtaa on miehen halu, tuliluikku taas on taikakalu, kallis niinkuin muinen morsian eessä yljän isäks aikovan; jälleen riistan kaatoon rinta halaa, — vaimon lempeen väsähtää jo salaa, oikoo jäsenensä kytketyt, nukkuu levotonna yöt, — niin mekin nyt.

Vissin määrän sodan taktiikkaa ymmärsin mä nykyaikaista, mut en vähän vähää praktiikkaa: miten tähdätä ja laukaista. — Suutari ne paremminkin ties, vihjaan: "Kerran metsällekin, mies!"

"Entä pyssyt?" — "Pyykköskältä lainaa, yksi riittää, sopu neuvot suo!" Itse Pyykkönen jo oli vainaa, suuri riistansaaja tuo, mut ol' lesken lupa lainaella hänen pyssyään pois roposella.

    Päätetty — ja päälle kättäkin,
    kaksi kättä kuumin jäntehin:
    toinen kalvas, sini-suonikas,
    toinen tumma, kova, — maatias.

    — Uneton ja tunnetäysi yö,
    ihmeen täytenä myös sydän sykkii…
    Kello kehrää, — viittä kai jo lyö —.
    Kahta! Hiton laiskasti se lykkii.

Vihdoin kuusi huomisaamuna —. Armas parhaimmallaan siki nukkuu; portaille ma puikin haamuna: koko maailmahan sumuun hukkuu… "Entä…" — haistan, säpsähdän — "jos tää —" — haistan — "ruudinhajua jos —". "— Pihkaa!" — pihakoira pärskii, äimistää. "Kiitos taivaan!" tuumin salavihkaa. "Koti kallis rauhaan jää!"

Heikko vihellys. Se on: "All right? Joko viime varustelus teit?" Tavan mukaan suutarikin on tutkimassa ilmaa, tuulen suuntaa, minkä värisenä päivä puuntaa: kuumeinen? — vai tyly, hehkuton —?

    "Heti!" — Epäröinti tipotiessään.
    Laukku selkään, miekka — ei, vain puukko
    vyölle, — huomiseen jää aamusuukko,
    kun saa kallis takaisin mun miessään —.
    "Tellu, Tellu se! Kai evään vartiointiin
    vielä kelpaat, katsoin selkäs vointiin!"

    Väleen polku metsään vetää alkaa,
    siellä suutari jo tutkii asettaan.
    "Tahti tarmokas ja yhtäjalkaa!"
    Sydän tuskin kestää intoaan.
    Toinen kantaa pyssyn, toinen laukun.
    — Väleen vatsaa vaatii palan ynnä naukun.

III.

    "Turkaseenko tuhantinen hoppu —?
    Poikki mult' on kohta polkimet."
    "Vähemmäll' ei tiestä tule loppu,
    jalka jaksaa, suus kun voitelet.

    Kaikki linnut puista maahan painuu;
    mikä jälet jussinkin jo kohta vainuu —?"
    — Vetää saan ma jalan-kampuraa,
    kuuro suutar' astuu touhuaa.

Mutta kaikki loppuu aikanaan. Koivumäen loivan rintehellä vihdoin seisahtaa hän menostaan. "Tässähän jo kelpaa lepäellä!" Ja hän katsoo, iki-ihastuu: "Uskotkos, mua maisema ei toinen ihastuta näin. — Mut eipä muu murhetakaan näin; nyt tääll' oon loinen, vaikk' ois käydä voinut toisin, vaikka herra nyt tääll' olla voisin… Minun ois tuo talo punapääty järven rannassa ja hyvyys sen, isäni jos oisi ollut sääty suurempi kuin rengin halpasen; hiukan kuuro jos en ollut ois, — multa nenän eest' ei sitä viety pois…" — "Pihkaa! Annas olla, saamme naukun!" Maahan laskee pyssyn hän, mä laukun.

Mutta jälleen vaatii ryyppy palan, — saaliillehan laukku tarvitaan: aimo kiire tapaa suolakalan, sillin, kylmän lahnan puolikkaan, näkkileivän, limpun, voin ja juuston, punajuuren, nakkimakkaran ynnä verileipäkakkaran, kanan — josta koira saa vain luuston — maidon, — pannukakun, — omenan.

Moinen eine jälleen vaatii maukseen "Iris"-torpeedonkin aikamoisen, sikaari taas imee osalleen vielä yhden naukun — ynnä toisen.

— Välill' armaan maan ja tyynen taivaan aatos autuaasti karehtii: milloin nousee poutapilvilaivaan, milloin veden välkkeess' uneksii… Uuvuta ei keskikesän helle, raukaisee vain syvä tyytymys. Mik' on suuruus suotu ihmiselle, mikä herruus, mikä viihdytys!

"Suutari, nyt meidän maljamme! Kättä yli maan voin ojentaa: tässä meidän on tää kaikki maa, se on saaliimme, on Kolkhis-taljamme! Mitä pyytäisimme voittaa vielä! Suutari, sun karvas tappiosi ennen syntymääs jo säädettiin, — vaan sen kärsit, kestit, niin, voitokseskin käänsit elon tiellä! Muinen mieles yhtä neitiä kosi, yhteen taloon tyytyi; — näet nyt: luonnon herroiks oomme säädetyt. Meidän kunniaksi taivaat ylenevät, loistaa päivä, vedet väräjää, tuhlaa syys, min säästi kaino kevät: purppuraa ja kultaa kellervää; meidän kunniaksi koivu tuolla vaihtaa hamettaan, ja haapa punertaa, niinkuin verevinnään kaipais kuolla… Eikös paista metson poski tuolla, toista lehto teiren huhuntaa, meidän mieliksemme…" Laukun luona kuorsaa koira, väsynyt kuin vuona. Kuuro suutari vain lallattaa…

    Mutta hss! Mi siellä suhajaa —?
    Mikä ripsaa —, mikä kuukkii sieltä —?
    "Hiljaa, hiton suutari! — Hei, maltas,
    jänis! Kohta kuulet sodan kieltä —.
    Ojennahan, lalli, pyssy altas —!"

— Niinkuin vanha rauha maassa ois, pupu tuskin polunpohjaa vainuu, sitten mäen rintaan mättähäksi painuu, niinkuin kehtoon nukkuis pois. "Otusparka! — Mut ei auta muu: aika tää jo tietää täytymyksen, hylkää tunteen hempeyden, sen viettelyksen, uhraa niinkuin itse uhrautuu. Satuit, polo, tielle vahvempas…" Ja ma polvilleni kohoan ja ma tähtäilen ja huohotan. Mutta suutari — hän, mukamas, osaa muutakin kuin lallattaa: hän se taitaa pyssypraktiikkaa —! "Honkiin menee! Pyssy tänne, hiis!" Närkästyn, mut enpä riitaa haasta, pyssyn luovutan, ja tyydyn siis taktiikkaa vain hieman neuvomaan: miten pensaan piiloon kaarretaan, miten varma tuki saadaan maasta, — sitten vasta tähdätään — ja laukaistaan. — Hetken tuumii hän, mut uskoo mua, ryömii, kokee pehkoon piiloutua; samassapa jussin silmät aukes, suutar' ärähti — ja pyssy laukes, — pum! Mut toinen panos — eikös satu! Säikytetty armaist' unistaan metsän lapsi karkaa kauhuissaan, pääsee vähäisen, jää punalatu —. — "Kovin pien' on polo, sietäis säästää!" anoo syömeni, mut: "Johan se sen päästää!" karskisti mä ääneen kiraisen. Mutta tulisesti toimien valmis suutar' on taas rynnäkköön. "Porokuulan lasken heittiöön!" Ja sen viereen syöksyy hän — ja pau! siihen paikkaan pupu suoristau…

Voitto! — Vaan on pahanen se pataan, kovin repaleinen keittiöön… "Haudattakoon, maa sen periköön, jatkakoon siell' unta alkamataan!" — Sodassakin poveen voittomaan kuollut vastustaja hoivataan…

IV.

Tämä oikeastaan loppu onkin: — hautajaisten jälkeen lepäillään, vainajata kaiholl' ajatellaan, luonnon suurta rauhaa siunaellaan, harvaan haastellaan — ja ryypätään, Tämä retken loppu on kuin onkin.

Mutta lopun loppu? — Vartoohan meitä jälleen pieni rippinäytös, pari mykkää päivää kotonamme, — "kosk' on taas meill' ollut tuhma käytös!" Vaan sen armahammat anteet saammehan… Tuomitseisko hekään — nuoruuttamme!

PERISYNTI.

Et pahuudella sä väärin tehnyt, teit väärin hyvyydellä: kun kylmä olla sun oisi tullut, olit hyvä ja hellä.

Ja se vääryys korkoa korolle kasvaa, joka kevät se versoo ja itää: joka syys perisyntisi karvaan kasvun saat satonas pitää…

HÄKKILINTU.

    Olit häkkilintunen hento.
    Mua väsytti määrätön lento,
    ja mä vierees pyytelin.

    Olin kyllin jo kaarreksinut…
    Vaan luotas sa torjuit minut
    yhä kevään kisoihin.

    Yhä vapauteen minut torjuit.
    Vaan oudoin tuntein sa horjuit
    kun luotas ma painuin pois.

    Ja mä liitelin liki maata,
    pyys syömeni lyömästä laata,
    kuin laannut jo elämä ois.

    Ja on murhe ainoa mulla:
    "Ois häkissä sulho jo sulla,
    jok' iäksi vierees jää!"

SOTALIITTO.

Erämaiset taipaleet, pitkät Lapin ladut, sinisiinto-harjanteet, hankiöiden sadut;

    nousee tuiman tunturin
    yöhön säteilevään,
    — Talven laulu kirkkahin
    lähetessä Kevään —:

    Sotaliittoon suojaksein
    käykää, käykää kaikin
    — taikka Surma suorin tein
    minut sai kuin saikin;

taikka kurja kuolla saan muistoon lemmen — rastaan! Sotaliittoon ankaraan muiston valtaa vastaan!

JUHANNUKSEN ALLA.

    Haukka liiteli, laateli
    Lapin vaaran yllä.
    Olipa taivaalla tilaa sille
    ja maassa saalista kyllä.

    Käki katseli, kuunteli
    oksalla hongankelon.
    Kukahti, vaikeni, taivaalle tähyi
    vaiheilla kaihon ja pelon:

    "Haukalle kaikki on kotipihaa,
    maa ja taivas ja ilmanpieli,
    iskee maasta itselleen
    kaiken, mitä ei jättää mieli.

    Unta vainko on suvi mulle,
    Kotikaihoa Lapin mailla —?
    Mut, ah, muutosta aavistan:
    haukanretkiä huolta vailla.

    Kevään mentyä, kerrotaanhan —
    käkeen muuttuvi haukan mieli,
    kukunta siltä ja kaihot jää,
    koti on maa, koti ilmanpieli!"

Haukka saalista iski ja söi. vaaralla huutain pitkään. Kukahti käki, — ei auttaneet viel' aavistukset mitkään.

ERÄMAAN OPETUS.

Hyvin opetti mua kivet, puut ja kannot: — Tule terveeksi täällä, jätä heikkojen saaliiksi elon sylinannot!

Hyvin opetti mua suur' erämaa: — Elon autuus on sun: sitä katsoa saat, et koskea saa!

Elon autuutta katson: se onhan mun —, näen uhkeat, muhkeat maailmannaiset, ilot, ihmistaidot näen kaikkinaiset, mua läikät lyö elon aaltoilun.

Ja ma noudatan oppia terveellistä ja vailla kaunaa suon muiden noppia elon marjat, ne mistä he löytää vain.

Oi erämaa! Sua kuollessain mun sieluni autuus kumartaa: oli mulle oppisi terveellinen, — hyvin elämä kuontui, hyvin kuoleminen, mun ruumiini tervennä kuololle säilyi, mun sieluni peilissä elo kirkkaana päilyi.

    Oi erämaa!
    Sinun lihaas oon, sinun vertas vain,
    sinun ylvään autuutes ma sain,
    — ja ma katsoa saan, mit' en koskea saa!

RUUSTINNA JA KULKURI.

    Oli ruustinna kerran, ja kulkurimies.
    Ja he vastakkain tuli kirkkotiellä.
    Oli ruustinna leuto kuin kotoinen lies,
    jok' ei kulkukoiralta lämpöä kiellä.

    Ja kulkukoira sen koki, se mies…
    Araks itsensä tunsi hän templin luona,
    kovin huonoksi löi hänet tunnon ies.
    — Vaan niinkuin emonsa jäljissä vuona,

    kävi ruustinnan jäljissä kirkkoon mies…
    Oli siellä hällekin valmiina sija.
    Hymys ruustinna hälle, se lempeä lies,
    ja hän rohkeena kuunteli rovastia.

    Ja ruustinna veisas, ja veisas mies,
    yli käytävän katsoi he toisiansa.
    Ja ken kirkkaimmin veisasi, taivas ties, —
    vaan lukkarin ääntä ei kuullut kansa.

    Ja roposen heitti haaviin mies,
    — teon ruustinna huomas ja hymyllä siunas.
    "Pian keventyköön sinun elosi ies,
    — sinä kauniisti käytit viimeisen riunas."

    Niin lapsuususkonsa taas sai mies…
    Ja kauniin kasvun se riuna kantoi,
    ja helppo on hälle nyt elämän ies,
    min taipalen alussa taivas antoi.

    Viran iestä vain nyt kantaa mies,
    Lapin lapsia uskon alkeihin ohjaa.
    Yhä hälle on ruustinna kuin kotilies
    ja uskon lähde, vaill' äärtä ja pohjaa.

TEPPO TYHJÄNEN.

Isä, hatara nuttu ol' eloni tää, se kylmän pitää, ei lämpimää, ja ainut antis oli nuttu tää.

Ylen hajallansa sen päällys on, ja tasku puhki ja pohjaton, — paha sinne säästää mun mitään on.

    Isä, käskevät paikata
    nuttua mun…
    Ah, paikkuutyöhönkö
    poikas sun —!
    Ja jok'ainut tilkku
    tulis kerjätä mun…

Ja nuttu paikaten pahenis vain —. Ei, sellaisna kannan kuin sulta sen sain — ja ihmiskummana kuljen vain,

kunis poliisi Kuolema tulee ja vie, — käsipuolessani hän piankin lie, — minut oljille korjaa, nutun nurkkaan vie.

— Mut aamuna uunna puvun uuden saan. Ken verhoa vanhaa nyt paikkaamaan, kun kohta uuden, Isä, sulta saan!

KAKS UNTA

    Kaks unta… Armas uni: yö.
    Ja päivä: karsas peikko-uni.
    Yö: läsnäolo kaivattuni.
    Ja päivä: syömen pakkotyö.

LEIJONAMIELI.

Sun salaisuutes tiedän, kuulen, näen: petoa elätät sä sisälläsi, kuin leijona juo öin se veres väen ja raivoss' ahdistelee sydäntäsi, kuin leijona se isoo ihmislihaa, ja ruokon vuoks sua, isäntäänsä, vihaa.

Niin elos erämaassa parhaintasi sa turhaan tuhlaat tyytymättömälle: yöt pitkät ärjyy se sun kahleissasi ja aukoo hirmuleuat leveälle; löis leikkiä se hengill' ihmisien, se mässäis parvessa maan tyttärien.

Ja sadoittain kun nuorta naista, lasta se pitoihinsa sais, se vasta tyytyis, ja ellei veresi jo virtaamasta ois lakannut, sen ärjyntään se hyytyis. Niin, öin sun aatoksesi kammoon hyytyy, — vaan päivin peto kissanruokiin tyytyy:

Kun neuvotonna viet sen päivänvaloon ja ihmisparviin ohjaat eineen hakuun ja rikkaimpaan sen neuvot pitotaloon — mik' onkaan enää leijonasi makuun: se päivää arkoo, ihmisiä kaihtaa, se taljansa vois kissannahkaan vaihtaa;

se kauan silmiänsä sipristelee ja katein katsoo kadun joka Moppeen, ravitun mirrin ääntä tapaelee, mut eineen pyytää syrjäisimpään soppeen, se puree kaakun, latkii maitotilkan, ja nielee päälle myrkyt itse-pilkan.

— Ja öin ne myrkyt sakoo siinä jälleen, ja jälleen tuomittuna tuntos värjyy, öin pitkin kuoloos saakka isännälleen sun leijonasi kosken äänin ärjyy. — Vaan päivää arkoo se, ja rohkeimmillaan se mirrein karkeloon käy varpaisillaan.

GOLGATALLA.

    Löin itse ristille rakkauteni,
    oman taivastieni viitaksi löin.
    Sun nähtes naulitsin rakkauteni,
    — vaan maahan lasken sen tummin öin.
        Se päivin ristillä riippuu,
        vaan maahan lasken sen tummin öin!

    Sun nähtes päivin mun rakkauteni
    hymyhuulin paastoo, juo etikkaa.
    Öin ristinsä juurella rakkauteni
    sun rakkauttasi janoaa.
        Se päivin ristillä riippuu,
        öin tomussa maan sua janoaa.

    Ja jok'ainoa aamu ma rakkauteni
    taas jalkaisi jäljiltä nostaa saan.
    Ja jok' yö otan ristiltä rakkauteni
    sult' anteeksi nöyrästi anelemaan.
        Se päivin ristillä riippuu,
        mut öin sua vartovi tomussa maan!

PAN-PARKA.

Pan-parka: tänään rakastaa sä kerjäät, kerjäilet — et saa… Yön tuiman kestät tuskalla: jo aamu lemmen armon sois, — kuin armonisku vain se sois, et vastaan ottaa uskalla…!

HÄKKILINTU

Jo teilleni tahdoit, vaan jälkeeni jäit. Mitä siivilles mahdoit, — sä jälkeeni jäit…

    Olin palannut luokses,
    — sinä vaalisi teit.
    Minä vavahdin vuokses,
    kun vaalisi teit…

Mua vaativat taivaat, — sä jälkeen jäät. Yhä siipiäs vaivaat, — yhä jälkeen jäät…

Emos siipeen pääsi jo peitä, syystuulen tanhuat heitä, emos siipeen pääsi jo peitä, pesäs suojassa untasi nää!

    Ja jos unessa havinan kuulet,
    kun vie mua tuiskut ja tuulet,
    ja jos unessa havinan kuulet,
    hymyhuulin sä lämpöösi jää!

    Hymy syyttömän huulilla viihtyy,
    — syyn polte lennossa kiihtyy —,
    hymy syyttömän huulilla viihtyy,
    — ja on synkeä syyllinen vain.

    Mitä tekemättäni teinkään?
    Ja mit' ottamattani veinkään?
    Mitä vein, mitä väärin mä teinkään
    mut tuomion, tuomion sain!

    Sinä köyhdyitkö höyhenen vertaa?
    Sit' et myöntänyt ainutta kertaa —
    et köyhtynyt höyhenen vertaa,
    minut kaikesta vapaaks sa soit.

    Mut on vapaus tuomio mulle,
    — osa onnellisempi jäi sulle, —
    on vapaus tuomio mulle,
    — sinä siteissä viihtyä voit.

    Yhä ilmojen teille ma palaan,
    — ja ma pois, pois sieltä jo halaan —.
    yhä vapauteeni ma palaan,
    johon luotu ja tuomittu oon.

    Sinä pääs emon siipeen peitä,
    ja mun syyni sä mulle heitä,
    emos siipeen pääsi jo peitä,
    se sun untasi suojelkoon!

MUTATIS MUTANDIS

Mutatis mutandis — ma vaadin sua, kuten Hamlet vaati Ofeliaa: Mene toiselle, mene, en ennen saa elon ilveilystä mä irtaantua!

Ja jos luostari sulla sen toisen luona, vain luostari ois, sekö turmio ois —: vain maallinen kaihosi haihtuis pois, vain haavehes kullasta synnin kuona…!

TAPANINAJOA.

    Tapanin aamuna ajelitte
    omalla orhillanne.
    Maanko ja taivaan aavistitte
    katsovan kulkuanne —.

    Häitäkö helkkyi maailma teille,
    välkkyi pakkanen parhain —.
    — Häitänne soitti se kulkureille
    Tapanin aamuna varhain.

Orhin ohjissa käsi toinen, toinen ympäri armaan: ihana nähtynä onni moinen, — ihanampi varmaan,

yhä ylväämpi omananne, kun ei näe kukaan, kun ei ehdi kerallanne maailma varkain mukaan…

Näinpä se kulkuri kuvitteli omiksi iloiksensa, onnenne ylvään jo varkain eli, ainoan autuutensa —,

    Tapanin teitä kun ajelitte,
    ohitse orhillanne,
    kevättä kohti kun kiiruhditte
    talven koruissanne.

    Kaksi ylvästä onnen lasta
    yhtenä onnen reessä:
    pois vain, poispäin maailmasta,
    — oma maailma eessä!

    Kaksi yhtenä kaunokaista
    huurteisten salojen syliin,
    katua hohtavan hopeaista
    kaukovaarojen kyliin,

päiväntaipalen taakse kuuden, uuteen honkalinnaan, — sinne onnenne, ehon ja uuden, viette nyt valkosinnaan.

Huurre huntuna morsiolla, kruununa tähtikiteet: kaunispa sulhona sulhon olla, silmillä kuuran siteet.

OUDOT HÄÄT.

— Oli aikomus porsaat paistina syödä, härät tuumin viinien hinnaksi myödä…

Härät istuvat pöydässä hännällään,
vesisankoista juhannusmahloja juoden!

    Emäporsaat sulhasen polkkaan vei
    minut piiriinsä saarti ne permannolle
    — Hus olkoon, häät meni hunningolle.

TAIKURIN TUPA.

Hei, oves sulje, koolla vieraas ovat! Ken ulos jäi, pois juhlasta sai jäädä. Odotus, ovenvahti, portaallaan vain seistä saakoon, saakoon käskyt kovat: "Yön selkään kaikki kuokkavieraat häädä, jo kaikki kutsutut on paikoillaan!"

Maailma mataa pois jo kemuistansa, — sun juhlas syttyy juuri parhaimmilleen: kuin kemujaan he juhlin jatkaa voisi — Jo saithan saatavasi, kemukansa, — — — — — — — — nyt myöhä on, käy kärkkymästä pois!

Hei, kuule kuinka mennessään ne morkkaa: "Noin ylpeäks ken uskoi kyssäselkää!" Maailma vuoteisiin jo madelkoon, sen veret värjyy kateuden horkkaa, sun tupas tulia se himoo, pelkää, se katein pälyy taikakammioon!

Yön syliin vain sen ylpeämmät soihdut: sun taivasnäkyjesi taikalyhdyt, sun haavees kymmenhaarakynttilät! Yön säveliin kun liittyy rintas loihdut, yön sydämeen kuin armaas lempeen yhdyt, ja taivaat ikiliittos vihkivät!

    Laesta lattiaan häävirret helkkää,
    häätanssin tahti toistuu seinähonkaan,
    — ah, sadun norsunluuta seinät on!
    Ja pöydät, penkit muiston kultaa pelkkää!
    Ja kaipuun köynnökset kuin tuoreet onkaan!
    kuin silennyt on silta kammion!

Ja pitkään, pitenevään vieraspöytään jo eikö astu kanta-ystäväsi, — sun Ikävuotes, kauan kadonneet! Ne tarkkaan katsoin vainaiks ehkä löytään, vaan uskollisin vainajan on käsi, vähimmän kateet kuolleen askeleet!

    Ja palvelevat henget parvekkeilta
    jo eikö astu — sukus palvelijat:
    tuolt' Usko, Toivo, täältä Rakkaus!
    Ja vainailta suut aukee vaienneilta,
    iloa pitää pitkät istuinsijat:
    — Nyt oves tarkoin valvo, Odotus!

Hei, taajemmin vain kutsu käskyläitä, suun tahtia sen mukaan taajennetaan. — sun varastoihis, kuoma, luotetaan! Noin, noinpa taikurit ne viettää häitä, suut runon taatelein noin noin henget taiteen juomin juotetaan!

Ja katso, vieraasi nuo tuhkanharmaat, luurangot äsken, paisuu nyt kuin leilit ja punertaa ja palpattaa ja juo. Ja kuule, korvaas kuiskii huulet armaat — ja silmät päilyvät kuin taikapeilit tulevat riemus sun jo nähdä suo.

Ja laet laulaa, karkelo se kiihtyy, siniset sähkölauseet seinää kiertää, all' askeleesi honka helisee. Ja kattos alla kaikki vieraas viihtyy, yön tuuli yksin kaihonvirttä viertää, muu untaan maailma jo uinailee.

    Vaan katso, kynttiläs jo himmenevät,
    syysaamu sarastaa, ja ensi lunta
    tuul' ikkunasi ohi tuiskuttaa.
    Puut pihan talvi verhoaa, ei kevät,
    — ja vihdoin portahillas koiranunta
    Odotus, ovenvahti, maistaa saa.

Ja karkeloiva piiri hiljaa hajoo, ja hiljemmin sun sykkii sydämesi, ja vieraas istuimiltaan vaipuvat — — ja viime vieras pöydän alle vajoo —. Sä yksin istut, puhut itseksesi, — sun puus, sun tuntees talveen taipuvat.

MADON MATKA.

— Oi, katso, kristiveli, ma mato veljes oon. Näin alhaalla ken eli, ei vaadi aurinkoon, näin heikkona ken eli, häll' yks on pyyntö vain käy ohi, kristiveli, hänt' älä huomaa lain!

Ja kaikki kristikansa se kuuli pyynnön sen, ja veljen, heikompansa, armahti ihminen. Ja veli heikompansa kun polki polullaan, taas kuuli kristikansa kuin ääntä mustan maan:

— Oi kiitos, kristiveli, jo ohi tuska on: elonsa mato eli, niin, — madon kohtalon! Näin alhaalla ken eli, häll' yks on armo vain: oi kuolla, kristiveli, sun huomaamattas sain!

MAAILMAN KIRJA.

Joka kerta, kun tuulet toukokuun kesän viestiä tuovat, jok'ainoa kerta, kun aukeevat järvemme aaltoiluun, joet tulvien etsivät emoa, merta, on silloin kuin sana saapunut ois, kova käynyt käsky: "nyt nouse matkaan, nyt kotoa, homehtumasta, pois!"

— Miten vaatien viestit ne saapuvatkaan! "Lue kirjaa luonnon ja maailman!" — elos toukokuussa kun silmäsi avaat, näet elämän kirjan aukeevan, rivi riviltä kuljet, tavaat ja tavaat. Kuin löytäjä uusien maitten oot, uus Robinson sinä tahdot olla: "kotirannat kauaksi vaipukoot, ilo mennä näin meren vainiolla!"

Rivin selväksi saat — se jo vuoden vei; sivun puoleen saat — meni elosi kevät. Näet: näin ei elämä riitä, ei! Ja sun silmäs kuumina värisevät: opit maailman kirjan aakkoset, — yhä riittää outoja kirjaimia; elon merellä näit suven kuukaudet, — yhä meriä näät, yhä aavempia.

Ja sun katsees kääntyvi sisäänpäin, sa muistoihin uinahdat ulapalla: "kai lasna jo kuulin, min matkalla näin ei uutt' ole mitään auringon alla." Ja paperikirjoista nuoruutes sä lukuja tuttuja muistossa kertaat, sa vaiheita omien retkies sukupolvien sankariretkiin vertaat.

Ja on kuin oisivat kertoneet ne paperikirjat jo ammoin sulle sun omien kaihojes taipaleet, ne, joiden päähän et ikinä tulle… Ja kirjoja niitä sä tulkitset: uus Robinson sinä sentään olet, kuten etsijäsielut ne entiset, joko meriä menet tai maita polet.

Joka paperikirja se käsitti vain sivun, lauseen tai tavun kirjasta siitä, mihin mahtuu kohtalot maailmain, mitä käsittämään elo yks ei riitä, miss' sun oma kohtalos oleva on sivu, lause tai tavu, mittasi mukaan, mikä auki on aina all' auringon, mitä miljoonat lukee — vaikk'ei läpi kukaan.

Ja sä näät: joka kerta kun toukokuu sukupolven uuden ylitse soittaa, se silloin matkaan tempautuu, sukupolvi se kevään: sen täytyy voittaa oma paikkansa lehdillä kirjan sen, joka auki on maailman ulapalla, mitä opettikin sana viisauden: "ei uutt' ole mitään auringon alla."

Mut keskellä aukeinta ulappaa kun uupuvat jälleen kulkijat uudet, ne paperikirjat ne todistaa: "joka taholle riittää rajattomuudet, sama etsintä elämät miljoonat jo ammoin vei, saman palkan antoi, — eri laivat er' aikoja kantoivat, samat aallot kaikkia laivoja kantoi!"

Ja ne pienet kirjat ne haastelee, ja se puhuu painettu ihmissana. Yö merten yllä jo hiljenee, kupu taivaan kaartuvi tummempana. Mut on kuin vuossadat haasteleis sun kanssas kaihoista yhteisistä, kuin maailman kirjaan sun matkasi veis joku ulapan hengettäristä.

WALTHER VON DER VOGELWEIDE: ERO MAAILMASTA.

Nyt, rouva Maailma, en velkaa ma ole enää isännälle, te kanssaan laskut tarkastelkaa: kaikk' olen hyvittänyt hälle. Ket' auttoi hän, silt' ilo meni. Mä ennen juutalaistakin kuin häntä etsin avukseni. Hän vait' on aikaa kotvasen, mut sitten lunnaan kiristää, kun maksaa ei voi poloinen.

Oot suotta, Walther, vihoissas, ja turhaan pois sa aiotkin. Mult' aina saithan kunnias, sun tahtos aina tyydytin, kun jotain pyysit itsellesi. Ja surin vain, kuin puoleeni niin harvoin käännyit pyyntöinesi. Sä mieles malta, hyvinhän tääll' elät, vaan jos jätät mun, saat syömen ikisynkän.

Aik' on jo, Rouva, vieroittua mun imemästä rintojas. Sun lempes katse petti mua, niin armas mulle, autuas. Kun silmästä näin silmään sinut: ihana olit, konsanaan en kauneuttas halveksinut. Mut kun näin sinut takaapäin, ma kauhistuin, ja iäksi sun moittijakses vihdoin jäin.

Siis sulle tahtos jättäen tok' yhden pyynnön tehdä saan: mont' ilon päivää muistellen mua palaa joskus katsomaan, kun ikävystyy sydämes.

Sen ilomielin tekisin, jos voisin pelolt' ansojes, monihan niihin sortuikin. Hyv' yötä, rouva Maailma! Mä etsin ensi kievarin.

NIETZSCHE: KÄÄRMEEN KEVÄT.

Jo tielle nahkani ma kai luon, kuorin kolmannesti. Kyy jälleen himon multaan sai, — sit' iän syödä kesti.

Jo kivikoissa kiemuroin, — voi isoomast' en laata, mill' yksin kesät elää voin: kyyn ruokaa, mustaa maata!

MAAILMANSOTAA.

    — Taas horjahti Mars
    Maan sykkivän puoleen
    muut tähdet kaikki
    nyt hukkuu huoleen,

    Maa yksin ja Mars
    avaruuksien merta
    niin keveinä keinuu
    kuin lapsina kerta;

kuin ei sydänpuolikas toinen toistaan heiss' uhkais häätää ulos kammioistaan;

    kuin kesken kevään
    ei maailmansota
    Maan rinnassa riehuis,
    ei tuskan ota

sydänsyihin Marsin tuimana syöpyis, kuin säikyntä heille ei veriin yöpyis…

    — Vaan kauniisti liput
    liehuu, läikkyy,
    ja sodan tulet
    kevätyössä väikkyy,

    kun tuuman horjahti
    Mars radaltansa,
    kun sykähti Maa
    lepotiloillansa.

VIIME KEVÄT.

    Mit' anoit, kevät täytti…
    Se armon kättä käytti
    maan martaan yli taas.

    Puut verhos lehteen, kukkaan
    maan nurmet mesinukkaan
    se kuumin toukokuus.

    Ja suoniis tulet sytti
    ja rintaas sykähdytti
    sen kevään kaihoisuus.

    Sai päivät soittaa sulla,
    yöt aavistuksin tulla
    sai lupaas tulvien.

    Ja aatto sulle lauloi
    ja lemmen leikkiin pauloi
    sua tuuli keväinen.

    — Mit' anoit, kevät antoi
    sua aamun aatto kantoi,
    sua tuuti tuuli yön.

    Ja murhees kahle laukes
    sydämes urvut aukes
    kautt' ihmeen, armotyön.

    Niin kuuli kevät lastaan.
    Vaan kevään ainoastaan
    laps suuri, anoit, sait.

    Jok' aamu tuntees herää,
    — ei tähkää tee, ei terää,
    se kasvaa vartta vain.

    Öin pitkin veres palaa
    — pois kevään lahjan salaa
    jo tarjoot vaikertain…

KEVÄTITKUA.

On itkua täynnä pääni, kuin tippuvesiluola se on. En elä elämääni, vain vaalin ikävääni, vain kaikuna soi läpi pääni ilo juhlist' auringon.

Vain heijastuksena hohtaa valo sinne siunatun keväimen. Se itkun vihmaa kohtaa, se muistojen joukkoja johtaa, ja se kaihojen loimina hohtaa läpi kyynelkuteiden.

KUIN LAINEET ALLIN LASTA

Kuin laineet allin lasta sua tunteeni tuudittaa, kun avaruuden aaltoiluun unimielin uupuu maa.

Ah, sairas aallon armas, näin yö meit' yhdistää: jos luotani et lentää voi, mun lapsekseni jää!

ENS ILTA HEINÄKUUN…

Ens ilta heinäkuun. Ruis tekee terää, peruna vartta vain, mut aikoo kukkaa. Yökasteen niitty keltanoihin kerää, ja kaalimaani — sata taimirukkaa, joist' eloon ehkä neljäsosa jää… — kuin korviansa salaa ylentää.

Ma siunaan niitä — siunaan niitä syyttäin syypäät on iloihini, itkuihini ne tähkät, varret, taimet — ikävyyttäin ne illoin ruokkii, kuinka aamuihini ne lapsen ilomieltä lainaakin.

Ja nyt sen tajuan: nyt nousee hiljaa maan tunteet juuriin, varsiin, teriin maasta, öin keinuttaa ne vaikenevaa viljaa, — ei päivin tähkät salaisuuttaan haasta, ma vasta verissäni tunsin vain: maan tuskan myös maan hedelmistä sain.

Ja näen, kuulen nyt: nyt tuska suurin paraisiin varsiin, taimiin nousee tuolla, ne imee vahvoin, vahvenevin juurin, ne vettä vaatii, saa — ei saa ne kuolla, mun kasvattini, — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — —

Maan kipein murhe — noin se tähkät täyttää mun varalleni, kallis kipusisar, — — — — — — — — — — — — — — — — —

MIT' ITKETTÄVÄÄ IHANUUTTA

Mit' itkettävää ihanuutta täys onkaan aamu heinäkuun! Veet heijastelee avaruutta, maa herää päivän suuteluun. Jo raudan terään tahko kalkkaa, apila tuntee laulun sen: käsistä suven korjaa palkkaa, ken uhras syliin keväimen.

Ja vana valkolaivan kiiltää yl' ulapan, päin etelää: ja sydämeen sen välke viiltää ja katse laivan jälkeen jää. Vain päivän lapset pääsi matkaan, maan lehtolapsi yksin ei: kuin vilppaat viestit saapuvatkaan, yö hältä lähtömielen vei.

Maan lehtolasta, lemmen orjaa, vain itkettää kaikk' ihanuus! Ken vieraan maasta viljaa korjaa Vain muita vartoo sato uus. Ken tunteet uniin uhrattuaan viel' aamun laivaan nousta vois — Vain katseluaan, kuunteluaan häll' iän jatkaa mieli ois —

KAHDEN PUOLEN AITAA.

Kahden puolen aitaa vielä heiluu heinä, vielä viljaa tuuli tuutii suven säveleinä.

    Vielä lehto laulaa
    kahden puolen aitaa.
    — Tuska vahtii aidaspuulla
    lemmentietä kaitaa —.

    Kahden puolen aitaa
    kaksi hylkylasta —
    onneensa juur' arimmillaan
    luopuu uskomasta —.

Kaksi tuskan kuvaa kahden puolen aitaa: tuskan tuliaita leikkaa lemmentietä kaitaa.

LOITSU.

    Joet, taapäin kaikki virratkaa!
    Ala kiertää idästä länteen, Maa!
    Ja Aika, vainajas mulle anna,
    sylilapsina luokseni vuodet kanna!

Nyt kalleintani ma esiin manaan, nyt tahtoni kaiken panen kahteen sanaan — Maan tytär, mulle tule kevääs tuomaan, sen virrat ohjaan ma uuteen uomaan — Maan tytti, mulle kevättulvas tuo, mun koskissani sen kohista suo!

Velon kohtalolta vain nuoruuttasi, sitä manaan käsistä murhaajasi! Vaan muistois hornan mä heitän heille, jotk' opasti lapsen elon korpiteille: sun kuolontuskas he tuntekoot — sun, joka mulle osa minusta oot!

Sun harhas olkoot vain houre-uni! — Nyt heräät tervennä, kaivattuni! Ei väsy sulle käet kukkumasta, en syksyn syliin ma laske lasta. en tiedä hornasta tuskies, en pala tuhkassa muistojes!

    Niin taapäin, Virrat, palatkaa!
    Keri takaisin kierrot tuhannet, Maa!
    Ja mult', Aika, mit' ahmasit, takaisin anna,
    luo, koskematonna mun luokseni kanna!

KIERTOKULKUA.

Sun "tyyntä ystävyyttäs" en enää siedä, en; taas kärsiä saat sa syyttäs, minä rikon sen!

    Vain sanoithan: "Popu!" ja: "Popu!"
    — minä sanasen mistä sain —?
    sanat huulten loppuu, ei lopu
    veren lauseet vain —.

    — Ja "mun rakkauteni tyyni"
    ei tyynnytä sinua, ei!
    Ah, Herra, omako syyni
    minut syteen vei —?

Toi kiertokulkuun tähän oma syymme meidät kai —? — Halun meillä leikkimähän vain Luonto sai!

TUTTU KYYNEL.

Nään jossain kyynelen, kaksi, ja kalvaat kasvot nään. Sinun tunnenko kalpenevaksi ja painavaks armaan pään —

Vai itse itkenkö siellä ja katselen jälkees sun? On tuttu se kyynel, en kiellä, mut onko se sun vai mun —?

MUSIKAALISIA KOIRIA.

Talo tumma, ikkuna auki iltaan, kuu taivaanrannalta kurkistaa, vaan ikkunalaudalta tähtisiltään penin katse kaihoten kohoaa.

    Ja soittoa tulvii ylhäältä sieltä,
    ja ikkunalaudalle painuu pää
    ja kohoo jälleen, ja koiran mieltä
    vain ulvonta haikea hellittää.

    Ja jos ulvahdan, hyvä herrasväki,
    minä myös vähän kaihojen kuutamoon.
    — ken musiikin lumoissa koiran näki,
    suunvuoroni mullekin suvaitkoon!

    Ja uskokaa, hyvät kuulijani,
    ei älynne karkelo kesken jää,
    jos ulvova koira mun sielussani
    päin kuuta kuononsa ylentää;

jos henkenne juhlien tähtivaloon peni pieni pyytävi ulvahtain, — pian jälleen sieluni tummaan taloon sen aina ennenkin yöksi sain!

TUUTULAULU LAPSELLENI.

Salliman helmassa kaunis on, sielu, sun osaas sietää, kehtoon piillä kohtalon, kodikses se tietää;

tähdestä tähteen heilahtaa loisteessa Linnunradan, vartoa onnea, vaatimaa tuhannen vuosisadan!

SELVÄÄN VETEEN.

Jäätä ja lunta ja jäät' oli vain, vaivoin ma laivani lävitse sain. — Saavuinpa selvään veteen: aallot vuorina vyöryvät eteen!

    Äsken aavojen äänettömyys,
    yksin kulkijan ikävyys.
    — Kuulen jo kutsua monta,
    aaltojen lempeä levotonta!

    Ruskuen allemme murtui jää,
    eespäin! se vain oli määränpää.
    — Vieläkö kestät, keula?
    suoraan näytätkö, suuntaneula?

    Tie meren silmiin vihreisiin
    päin suven tähtiä suunnattiin,
    kestimme tuimalla tiellä.
    — Ulapat vihreät uhkaa nyt niellä!

    Eespäin! — Mut minne, ah minne päin?
    Vaalenevan opastähteni jo näin.
    Vain meren pettäväisyys
    varma on — vain menon yksinäisyys!

    Eespäin, mut eespäin yl' aaltojen vain,
    vaivoin kun laivani sulaan sain!
    Kerranpa taas kokan eteen
    talvi on valkeena hyytyvä veteen…

TEPON TIE.

    Sydän kurkussa, juoksujalkaa
    tään usein riensin mä lemmen tien.
    Joko lempinyt mä liioin lien?
    Vai äitimuori jo lauhtua alkaa?

    En lempinyt liioin, ei lauhtunut muori,
    yhä tuntee jalkani polun tään.
    Sydän muuten raukesi sykkeestään:
    pois maailmalle morsian suori!

AAMUSARASTUS.

Ken lauloi: "Aamu sarastaa! Yön ahtaat portit aukeaa, ja kyynelusma unten vain maan kasvot vielä verhoaa."

    — Oi katso, kanssas todistan:
    yön ahtaan nään jo aukeevan,
    ja kukkuloille tumman maan
    käy aamu — aamu Manalan! —

    Ken luuli: "Herää kuolleet luut
    ja aukee vainajitten suut
    ja meitä vaatii vainiot
    ja kutsuu kalliit suvikuut!"

— Oi kuule, kumppaneikseen vain meit' ääni vaatii vainajain, ja kerran kevät saa, kun luut on lahonneet myös laulajain! —

V. 1917.

KESÄKUUN LAULU.

    Kaikkihan taas on kuin olla pitää
    läikkyy laine, siemen itää.
    Helpomp' ei hengitys olla vois!
    Kelläpä nyt runon syytä ois —?

    Katsella vain ja kuunnella vainen!
    — Kuiskii aamu hopeainen.
    Kiertää lehtojen himmeät tiet:
    tuttuna tulluthan taas, suvi, liet —

    Tuoksahti tuuli ja läikähti laine:
    vaivaas maksa ei runon maine!
    Nurmeen nuokahti poika maan:
    maa ja taivas ol' ennallaan!

NAPUE.

19.II.1714-19.II.1914.

Isojen vihojen maine kansamme muistot meille kantaa Yhäti nuolee kotimme rantaa salavihojen laine.

    Yhäti hukkain parvet
    väsymystämme vuottaa, vuottaa.
    Voittoons' eikö ne voi jo luottaa
    vuosisatojen arvet.

    Kymmenen yhtä vastaan
    aina he tulvivat ylitsemme
    Taistossa tarjos he opiksemme,
    vilpin ainoastaan.

    Mut on muistot meillä
    jalommat kuin voitot noiden:
    kestettyjen tappioiden
    valtamuistot on meillä…

Napueta monta voittaen kesti Suomen kansa — ei suo nauttia voittajansa hetkeä murheetonta.

LAPPIIN.

Taas Lappiinko lie, sydän, lähtö sulla —? Taas vaipuiko armaas, maan poveen piiloutui, kun maailma kaikki näin usvissa ui ja kuoleman kulkuset soi korvissa sulla —?

    Taas valmiina lempeskö vainajasaatto,
    kun sateen suruharsot näin kattaa kaiken maan,
    kun aatokses hiipivät varpaillaan
    ja vaieten kuin Manan varjojen saatto —?

Taas Haltioko huomenna eessä on sulla, koti korppien, sielujen toivottomain —? — Kova alttari, mi karitsas ainoan vain pyys aina — ja aina ol' ainoa sulla!

YKSINVALTAAN!

10.IX.17.

NEMESIS.

Oi suuri Pyhä Yksinkertaisuus! Sä yhä rauhassasi lepää vain, nyt uskostasi älä luovu lain: sun nimees vannoo aika, vastaisuus.

Jo rauhan ansainneet on raukeet luus, ja sielus unhon suuren sunnuntain: elosi elit oikein opettain, oi järjen Pyhä Yksinkertaisuus!

Näin aika oppis sineteillä sulkee: sun hautas yli talonpoika kulkee, totuuden julistaen tuomioita, ja hävittäen maita, vainioita, vain "toden kriteerio" olla julkee ja ratkoo meille oppis ongelmoita!

SINETTEJÄ.

Taas koirankuonolaiset peitti maan, mi tuskan, inhon alla värisee. Ja ihmisveren vainun saatuaan kuin hurtat riistaansa he ajelee.

Vain pyssy, pistin lukee lakiaan, kun vainolainen maassa vallitsee. Jo paimenetkin pelkää laumojaan, vuoks' oman päänsä säikkyin kalpenee.

Ja hurtilleen he hallitusta laatii, maan, kansan valtakirjaa sille vaatii ja siveästi sinettejä pyytää —.

    Oh, Suomen kamaraa vain katsokaatte!
    Sinetit punaiset te sieltä saatte:
    yö sinne suomalaista verta hyytää!

19.XI.17.

VASTAVIRTAAN.

Aallon urho, terässuomupuku, meren kehdon keinunnasta läksi vihreilt' ulapoilta Pohjaa kohti, oma luonto, lohen luonto johti ylemmäksi, yhä ylemmäksi, missä vedet hopein hohtelee, päiväksi miss' yökin vaalenee, kevään puhaltaissa yli maan, valon palatessa pohjolaan.

Kohti suita virtain vihiseväin vetten urho rientää valkokeväin, niinkuin miekka aaltoin läpi viiltää, evät kuultaa, suomut kirkkaat kiiltää. Poukamassa lepää lyhven hetken, kuhinassa meren karjan muun, tuntee tuoreet vedet virransuun, jättää parven, alkaa kesäretken.

Kohti tulvaa tulisinta, tuonne, miss' on vahvin vastavirran juonne! Missä vaahto kuohuu kuumimmin, poreet kuplii, pyörteet nousee, vaipuu, missä toiset myötävirtaan taipuu, — sinne lohen luonto alttihin! Vastamäkeen, tummaa tulvaa vastaan, turvana yks tunto ainoastaan: tuinmain tulvavetten yläpuolla vedet kimaltavat kirkkahinnaan, vihisevät virrat hopeisinnaan kymen latvoill', ylämailla tuolla, yö kuin päivä siell' on seesteinen, pohjahiekka — — — — —

Ylemmäksi, yhä ylemmäksi! Virran mukaan taipuu kaikki muut: putoo koskist' alas suuret puut, rantaa rauhallista lähemmäksi painuu parvet siikain, salakkain, — vastavirtaan nousee lohi vain. Kohoo kosket uupumatta evän, näkee eessään vuolteen selkenevän, virran yllä valon uuden huomaa, tuoksutuulahdusta, kesän tuomaa, tuntee, suvantoja uidessaan, näkee suven saavan Pohjolaan, tuntee ilmain rannat ihanammat, avaramman taivaan aaltoin yllä, ripein evin, pyrstön pyyhkäisyllä, solmuvälit tekee nopeammat, tiensä aina varmemmaksi tietäin, kutsun kuullen yhä lähempää, — — — — tuntein aina vähempää, iloll' uoman uudet nousut sietäin.

— Eikä lepää koskein urho ennen kuin on suven laulavimman mennen ennättänyt syksyyn, tähtiöihin, jälleen päässyt vesiin vihreöihin, turviin tunturien hiljaisuuden, alle syksyn suuren avaruuden, kuin on täyttänyt hän luomislain, kevään käskyn, rakkauden vaiston, voittanut on miehuutensa taiston, ja on enää eessä talvi vain. Silloin senkin luonto lepoon taipuu, myötävirtaan lohikin jo vaipuu, — — — — — — — koskiin alempiin, meren kehtoon, vesiin yhteisiin, kuin ei koskaan luonto sieltä pois vastavirtaan sitä vienyt ois!

TULIKASTE.

Tulikastetta vailla on vapautemme. Vaan kohta, kohtahan enää ei! Tulikastetta vailla on vapautemme, — päin tulta jo tuiskivat askelemme, tien ankaran auki me lakaisemme, nyt Horna hoitonsa maasta vei!

    Kun Suomen mies on syttynyt vihaan,
    mikä sammuttaa sitä liekkiä vois!
    Nyt Suomen mies on syttynyt vihaan:
    tuli horna ja herja jo omaan pihaan!
    Nyt pieni leikkaus omaan lihaan,
    pois paise ruumiista, syöpä pois!

Es'isät nyt elävät pojissansa, vuossadat jo nousivat rintamaan! Isät harmaat nuortuivat pojissansa ja tuntee juurensa nuori kansa, tulikastetta kohti kun vapauttansa se kiidättää yli tuiman maan!

MUITA RUNOJA

MAJATALO.

Kuin ihmetyttää, oudostaa, yön jälkeen yön ett' yhä vain tuo suihkulähde pulppuaa all' ikivanhain vaahterain,

ja yhä yllä kattojen kuin tuoksu kulkee kuutamo ja viileydessä ilmojen vain jatkuu pilvi-karkelo!

    Tuo kaikki on, tuo kaikki jää,
    — yön vain sä lepäät, matkamies,
    niin aamuhämyyn häviää
    sun muistos täältä kuten ties.

    Ja joskus jälkeen vuotten tuo
    viel' uni ehkä mielehes
    tään lähteen, portit, katot nuo,
    ja kaiken, mi jäi jälkehes.

    Ne loistaa, viittoo viipymään,
    kuin outo mies, se kotis ois
    — yön yhden suoja, vieras nimeltään
    sä enää jot' et muistaa vois!

Kuink' ihmetyttää, oudostaa, yön jälkeen yön ett' yhä vain tuo suihkulähde pulppuaa all' ikivanhain vaahterain.

4.XI.17.

SPITAALI.

Käy spitaalitautiset vapaina meillä! Ne mataa lieroina mailla ja teillä, pian taivaankannen ne tartuttaa, niit' ellei kohta jo niele maa!

    Tuli tauti Idästä — alhaiso-vapaus.
    Moni uskoi: vaaraton tartunta-tapaus;
    ei Suomen miehen se veriin jää,
    ehk' ihoa hiukan näivettää!

    Ja kuitenkin tauti se tarttui, se varttui,
    ja valkosuomuja ihoon karttui!
    Veri kaikille myrkyille altis jo on,
    koko sielu turta ja tunnoton!

    Tuli Idästä tauti ja Itään kääntyy
    mies Suomen, ja veljeilemään jo vääntyy
    kera tartunnan tuojan saastaisen,
    oman maansa, kuohilas, kavaltaen.

    — Ulos maasta, Horna! Pois hospitaaliis
    Nevan rannoille, keralla elävän saaliis.
    Ulos, tartunnan saaneet, taivaltakaa!
    Päin Itää! Tai nielköön teidät maa!

12.XI.17.

"MYRSKYLINNUN" LAULAJALLE.

Kun mylvi myrsky ja laine lauloi ja rantaan loiskivat kevätveet ja yli aaltojen ilmain halki soi myrskylintujen säveleet,

niin laajoiks aukeni taivaan rannat, maa kaikki nuortui ja norjistui, ja päivän kultia kukkuroillaan mert' aavaa päin runopursi ui.

    Mi riemu päästä noin päivää kohti
    ja vetten leikkihin väljempäin!
    Kun taivaan tannerta tuulet pyyhkii
    ja sarjat pilvien kiitäväin,

mi lumo laulajan mielen täyttää ja elon usko ja uskallus! Ja illan seesteessä eteen nousee maan kauniin, kaukaisen kangastus.

On suvi mennyt, on saanut syksy, jäänriitta rannoilla helisee. Ja talven ankeus mieleen astuu ja rantaa laulajat astelee.

    Niin uhkaavaiset on taivaan ääret
    ja pihat pilvein niin kolkot taas,
    ja miehet nuoret syysmyrskyin alta
    runopurtta monta jo maalle kaas.

    Syyssuku nuori nyt rantaa astuu,
    on sillä mielessä talvi vain:
    vaan kevään laulajan silmä seestyy
    "mä kevätmyrskyjä mennä sain!

Ol' ilo laskea ulapoille, kun liian ahtaaksi kävi maa! — se muisto syksynkin murheen alta kuin valo auringon vapahtaa!"

LABYRINTISSÄ.

Kuin kääpiö, kuin rupikonna, joka hetki sun tielles mataa elon inho, kohtalon pilkka. Vihan kelmeän kehto vain on sun ties.

Näin harhasit neuvotonna kai vuotta jo viisisataa. Elon almuna riemun tilkka oli ärsytys vain, labyrintin mies.

II.

Pois toivotko, sielu, pois auringon valoon. Ah, et valon lempeetä rauhaa sa tapaa: et itsestäs ole koskaan vapaa, kunis painunut oot Manan tummaan taloon.

    Tien löysi jo myrkky sun sydämeesi,
    mi koskaan ei orjuuttas anteeks anna:
    Kain-merkkisi peitä tai julki kanna,
    sydän tyytyis ei, kunis askeleesi

turun ääreen ohjais, sun maahan heittäis, ja ystäväs saapuis ja houkat ja portot ja säästäen säälinsä sala-kortot sun päällesi sylkis, sun rapaan peittäis.

KATKELMA LAPIN LAULUSTA.

Työ tuhma, tehty mun nimissäni, nyt liki taivaita ilkkuu, luihkaa: nyt mitä, Lappi, sa laulelet, mitä miettii aivos, mitä syömes suihkaa?

    Voi, vihaa suihka ei sydän suuri,
    voi, sotaa aivot ei ajattele;
    maa rauhan on Lappi ja lemmen maa,
    sen suonet muuta ei suihkaele.

    Vain yksi jäljellä kotiperu
    sill' on: uni, ruokkima haave-hauteen.
    Se saamiks saamin viel' ilmaisi,
    jot' en vuoteen nähnyt mä kymmenkauteen.

    Niin, uni! Ja unessa viisastuihan
    mies muinen, — mut on jo sekin toista
    se on helmi, sioille heitetty,
    siit' älyä ei sian silmään loista.

    Yhä sokeemmaksi se tuhraa tursaan,
    yhä pöhöttää totinaaman pahan,
    ja joi'ut maineiksi joutilaan
    se hautoo höyryissä mäskimahan.

    Pää unta kestää, ei järkivähää,
    se siell' on viisainta kokemusta.
    Laps' sietää torttua, vitsaa ei,
    — se siellä kuria, kasvatusta.

    — Sä synny poikana pomo-lapin,
    sä kehtoon vierähdä kansalliseen:
    oot maasi ihme ja ihastus,
    jo kehtoos kuulet sen ehtimiseen;

ens' aivastuksesi kirjaan viedään, kun hampaan saat, olet satuprinssi, kun parut, huolesta tummenee joka setäs, tätisi silmälinssi;

imet hunajata — niin, ime, ime! — vaan siihen totut sä iäksesi: kunis Ruotsin punsseihin rupeat, on tutti uskosi, autuutesi.

    Kun koulukirjoista luet kerran:
    "myös lappi petulla muinen eli,
    — jos selvän rukiin sai syödäkseen,
    voi pahoin siitä, niin oudosteli",

niin pahoin voit sinä lukemastas: sä sian ruuaksi tiedät rukiin, — sun kaakkus vehnää on Venäjän, ruis tuskin piioilla menee mukiin.

    Sa katsot valkoista hipiääsi
    ja kirjas tietoa tutkit kummaa:
    es'isäis ollehen sanotaan
    kotakansaa huolesta, savusta tummaa

— sa rotus uskoisit uljaammaksi, sukujuures taatummin arvoisikses, — kuin sinut voikaan ne versoa, kuin sopii nuo esivanhemmikses? —

    Niin elät kuitenkin kaikitenkin,
    kuin oisi suurempi syntyperäs:
    se usko ainoa uskos on,
    se elinhermos, se silmäteräs;

niin kasvat onnesi kantamoinen, et koskaan varvasta kiveen loukkaa: hyvin sahviaaneilla suojellaan kesin, talvin jalkaasi rotusoukkaa;

naiskädet vaalivat, vartioivat sua puntarpäästä niin harmaapääksi, sinut "maasi toivoksi" ristitään, (kun synnyit kansasi syöttilääksi).

    Voit joskus unta sä nähdä pahaa,
    es'isäis kauhuista erämailla,
    koet joskus kauhua itsekin,
    kun kuppaa sääski sua lemmon lailla,

ja ilkunvärveeseen suusi vääntyy, — vaan koht' on lääkitty vaivas, vammas, sun luonas piikoja parveilee, sun peittää suudelmin pappas, mammas.

    Sa tarhakukkana kasvat, tuoksut,
    on sulle viima ja nälkä vieras,
    — vaan sielus saa vian, sattumoin
    jos nurmiheinä sua varteen hieras.

    On tarkoin aidattu elos tanhut,
    ties selvä kehdosta hautaan asti,
    — et eksy tuiskuihin tunturein,
    teet varmaa taivalta vakavasti,

et koskaan tarhasta metsiin kaipaa, vaan kilpaan valon ja valistuksen jo lasna syhyy sun sielusi, — suku takaa kilvalles kruunauksen.

    Tien kodin helmasta koulun helmaan
    käyt nauha kaulassa, karitsainen,
    käyt kaulanauhassa kulkunen,
    ja siinä helinä hopeainen:

"näin astuu kauniisti karitsainen, maan armaan toivo ja taivaan lempi: ja taivas mulle on matkanpää, maan onni määräni läheisempi".

    Maas isäin silmiä palvelemaan
    hyvin kyllä taivutkin, tuota pikaa:
    et ole hurtta, et aitomus,
    ja ryhdissäsi ei mitään vikaa;

vaan maasi äidit voi kaunaa kantaa, kun porsaanrei'istä käymään opit, kun tieltä tarhoihin pujahdat ja ainoot mansikat suuhus nopit;

(ne sulle kasvoihan, sepä tietty, vaan vaimoin tapa on kaunaa kantaa: sua mansikoilleen he haluais, vaan niit' ei lahjaksi tahtois antaa).

    Niin, lemmen opit sa opin tiellä,
    kun vielä märkä oot korvais takaa,
    se ensi oppis, se viimeinen,
    pian sielus siinä iki-untaan makaa;

niin, lemmen opit, jos muut' et mitään, sulotemput taitavat lemmenhovin: jos äly sinuun ei suostukaan, on sulle onnetar aulis kovin;

sinut jälleen onnetar kätilöipi, taas kapaloi sinut eloon uuteen, sinut uskoo käsiin maas tytärten, — sa uskot vain osas sankaruuteen;

suku-uskos säilyy, jos muu ei mikään, jos onnen poutaan älys oraat kuolee, jos kultavuoria viisauden pääs aseet turhaan, iki-turhaan vuolee.

    Ja pyöreäksi käy pieni pääsi,
    ja pieni viisautes pyöristäytyy:
    "kun maani pappoja pokkaa vain,
    mun näenhän hyvin käydä täytyy;

ja ma pokkaan kyllä, — kun muut' en mahda, ja mun hyvin käy, — kun ei taida toisin"; ja porras portaalta ylenet, oi pokko, tunnuksin mielienmoisin.

    Niin, tunnuksesi — sun uskos sukuus,
    ja kannuksesi — oman nimes kaiku:
    ne kilpa-askeles keventää,
    sun mieltäs nostaa kuin uhrihaiku;

— tuo uskos, josta et kilvoitellut, tuo nimes, sattumakaupoin saatu, jalo kannus, syntymäll' ansaittu, — kas siinä sankarilahjais laatu.

    Ain' auttaa Jumala herrasmiestä!?
    — sen kuulit kehtoos, sen itse koet,
    kun herrasmiehenä unohdat
    es'isäis kotain nälät, karstat, noet,

kun koulus käyneenä teikaroiden kivikatua mittaat maas "residenssin": niin, joutohetkinäs saavutat elontyöhös korkeimman "kompetenssin".

    Sä löytään parkettileijonaksi,
    ja tieltä lemmen ja tanssimisen
    näät etees aukeevan piankin,
    min mielit vain, uran kansallisen;

niin, kansallisen, Lapin-kansallisen: mi kunniata ja rahaa takaa, mi maksaa syöminkis, juominkis, pääs tyhjän pääomast' osingot jakaa.

    Ja kun karkeloinut oot kyllältäsi,
    maan toivontähtenä tuikahdellen,
    suurtöiden urille uhraudut,
    (— vain maasi pienuutta valitellen),

tyyssijas, sielusi painopisteen pois humusta tanssisalien siirrät: saman viivan kodista kapakkaan työtuntis tullen joka päivä piirrät;

käyt tuuma tuumalta uras uljaan, kun kiviä astut — et toki multaa — myös aatos päässäsi astelee: "viel' oisko kyllältä Lapissa kultaa?"

    Niin, pyöröss' astuvi aatoksesi,
    kun ruhos kasvaa ja pyöristäytyy:
    "kun kultaa kyllin mä kokoon saan,
    niin kumartaa mua kansan täytyy".

    Ja kertomuksesta koulukirjas
    sa muistat hulluutta muinaislapin,
    joka kultarannoilla jokien
    vain kalaa pyys, eli nipin-napin,

vaan lapsirääsyin vain huviksensa joen kultahietaa soi käsin kaivaa, — niin, selvään saamista nähdä saa: kun aju nukkuu, näkee ruumis vaivaa.

    Vaan sinä, — tomppelin pojanpoika —
    sa kullanhuuhdonnan taidat tarkoin,
    vaikk' ethän usein maas jokia nää
    ja kaupungistasi lähdet arkoin:

vain papereilla sa huuhdot kultaa, vain niitä täyttelet, niitä sakkaat ja niillä itseäs ikuistat ja niistä ruokit sa unes rakkaat;

näät unta siitä, mill' lasna leikki isoisäs, laulaissa suven laineen, sä miesnä siitä päämääräs teet, sä sillä itselles leikit maineen.

    Ja tarkoin tuiskuilta tuntureiden
    sä nenäs suojaat ja kitas, nielus,
    vaan kultavihmassa tuiskuaa
    pian umpipäihinsä uljas sielus;

vain salasyntejä sielus hautoo, vaan yö se peittää sun tursaan-polkus, ja päivin jälleen oot miesten mies, ja kansas kuva on tyyni kulkus:

kun ulkomaisessa peskiss' astut ja silkinkiiltävin tornilakein ja hevonnahkaisin kallokkain ja porsaannaamallas hymy makein,

ja salkku turpea kainalossa ja siinä kansasi tulevaisuus — pääseita ilmetty, Beive oot, kai lihaksi tullut uus-lappalaisuus!

    Sua "tirehtööriksi" tittelöidään,
    työs: koota työttäsi voitot, korot,
    ja maasi miehiltä huuhtomoos
    salakähmää suoltaa rahat, konnut, porot,

ja voimavaunuissa ryntäin rohkein sukus ylevyyttä ja kunniata ja arvonimeäs edustain pääst' ajaa päähän avoin voiton rata.

    Vaan sattui, sattuipa seidallekin
    paha päivä joskus ja kuuma olo,
    hikihetki katveessa Lapin yön,
    pojan laihan kourissa leikki nolo:

kun saituriksi sen saami keksi, sen pahoin peijaavan häntä luuli, — pois siltä kielsi hän kolehdit, jopa kimppuun kävi kuin tundran tuuli,

sen kaasi kallio-alustaltaan, suin-päin sen tanteren puoleen heitti, kovin hautoi hartialihat sen ja solvauksin polon juipin peitti.

    Ja samoin sulle, uus seita, samoin
    voi tunti sattua tuimanlainen,
    ja elos hetkeksi hämmentää
    voi murhenäytelmä kotimainen:

kun maasi miehiä nypit liioin ja liioin luottoos ja nimees luotit, — vaan miehet nousevat närkästyin ja tuimat heillä on virren nuotit,

ja he kysyy sulta sun kunniatas ja mitä korska sa tavoittelit, ja papereistasi tiedustaa, mitk' ovat taitonas taikapelit,

mik' onnes syy, mikä parhain arpas, kun maalle muulle on arpa nurja, — ja he huutaa: "veijari huikea!" ja huutaa: "tunnoton, juuttaan turja!"

    Ja pätö syypä on suuren huutoon:
    nimiriimuja muiden sa omin päisi
    ja muiden kassoja käyttelit,
    ne ettei homehtumahan jäisi,

(ja vanhaa tapaa sa muistit hyvää: ken venheen tarvitsi joen poikki, omin päin sen lainasi mistä voi, ja tyytyväisnä sill' yli soikki);

lait omat käytit ja kurssit omat, pääomas kasvua jouduttaakses, (ja muistit: määrääs jos aiot sa, muut kumoon aja, älä katso taaksesi).

    Kas siinä syytä on tomppeleiden
    kovin sinuun kauhtua, hermostua,
    sua syntipukkina kovistaa,
    jopa kimppuus käydä ja lyödä sua —.

    Vaan väleen seidalle saami leppyi
    ja kutsui jälleen sen kunniaansa
    ja rasvoin voiti ja hautoi sen,
    taas luotti lasna jo luottamaansa;

ja väleen luottavat sinuun jälleen sun lähimäisesi, koko kansas, kun näytät valkeina paperis, kun hetkeks syrjään viet verkkos, ansas,

ja hetken teettelet katumusta ja kääntymystäkin kummittelet, luot nahkas, uudeksi sukeat, tai hetken pillojas piileskelet:

niin sinuun onnetar suostuu jälleen, voit pian heilua profeettana työn kotimaisen, työn tuottavan, työn-aatteen kansalliskaitsijana,

lyöt pystyyn yhtiöt, toiminimet, ja henkes tulkeiksi lehdet pestaat, ja "koko kansaasi" vetoat ja julki juhlit sen kera ja kestaat.

    Ja hyvä nimes sua varjoo jälleen,
    ja osaat välttää jo kuperkeikkaa,
    — ja silti kaakusta kansasi
    kätes varma vahvimman viilun leikka:

niin edelleen elät kunniassa, — jos ehk'et liialla kunnialla, — jos ehk' on kunnias luonutkin sukus suuri, nukkuva nurmen alla;

ja kuolet tyynesti, — jos sa kuolet — pääs painat vasten täpötäyttä vatsaas; ja kuvan porhosta Lapinmaan yl' aikain näyttää sun hautapatsaas.

GERMAANISTA LYRIIKKAA

ILONPÄIVÄ.

Niin, piipun ma ostin kuin ostinkin, savipiipun oikean, hei! Niin, armas, taloussääntömme ja järkeni hiisi vei!

    Hehee, savipiipun muhkean
    minä ostin kuin ostinkin;
    sopis suuhun se sokeriparoonin,
    sen Hollannin Mynheerin!

    Niin, naura, vaimo, sa nauraa saat,
    — mikä oonkaan ma piippumies;
    mut iloissaan mitä muutakaan
    osas tehdä, taivas ties!

    Niin päähäni nous ilo, jälleen kun
    poju kultamme terve on.
    Ja ain' ostanhan jotain, — mitä vain —,
    kun on mieleni murheeton.

    Ja kun murheetta oon, minä tuhlaan näin,
    kevytmielistä kai se lie.
    Vaan sellaisna synnyin ja kuolen myös,
    ja on sellainen eloni tie.

    Kas niin: siks ostinhan piipunkin.
    Se on muhkea, myönnähän!
    Tosin, Herra nähköön, veikin se,
    vei markan pyöreän!

    Niin kädessä piippu ma kuljeksin
    ja hyräilin vain — hui-hai!
    Ne töllötti, tyrkki toisiaan
    ja irvisti: "hullu kai!"

    Ja vapaus sullakin, armaani,
    on samoin arvelemaan.
    Poju, tahdotko piippuni hienon tään?
    Ota, lyö se lattiaan!

ISÄN VIULU.

Taas salaa poskeen painan ma viulun rakkahan, ja kielten yli jousta vain salaa kuljetan:

    Jo vaalein tyttäreni
    käy tanssiaskelin,
    ja tummin mukaan laulaa
    jo äänin helkkyvin.

    Ja nuorin nukkeansa
    se tuudittaa: tu-tuu!
    Suursilmä poikaseni
    vait' yksin uneksuu.

    Hän pihan piilipuuta,
    vanhusta katselee.
    Sen latvassa jo untaan
    kai tuuli tuutinee?

    Kai, poikaseni, kuulet
    tään soiton tuulispäät?
    Kai, poikaseni, siinä
    sa rusopilvet näät?

    Mun poikanani oothan
    sa poika kuninkaan!
    Sa aamun purppurassa
    oot prinssi kaukomaan.

Ja linna merta liki siell' uljas mulla on, — ja tervehdyst' on sieltä tää tenho soittelon.

KAUPUNKI.

Sua vihaan niinkuin verenimijää, sua ikinälkäistä, sua petollista, jok' uhriesi sydämiä syöt ja heidän vertaan juot ja kyyneleitään. Sua vihaan — valheen vaippa vainen jää jälelle loistoistasi kalleimmista. Ain' äänes huutaa, huumaa, päivät, yöt, ja vankis hourein hiipii kauhun-teitään.

Et nuku konsaan. Suonin kuumeisin elämä villi kiehuu sisälläsi, ei konsaan uhris sulta rauhaa saa, ne rientää, raataa — vaan ne hautaan halaa. Ain' oot sä tyytymätön kuitenkin: ain' uutten uhrein himo syömessäsi. Et konsaan kyllin polttopuuta saa, — sun liedessäs vain ihmissielut palaa.

Sä vilpin pesä, aina paisut vain, — min kalpeammiks orjalaumas saavat, sen upeammin itse rehoitat — sua ruokkii päivä päivält' ihmishiki. Ei konsaan seiso grottemylly lain: sen uhrit, verens' antain, auki haavat, sen kitaan ahmivaiseen hukkuvat, — se kaiken murskaa, syö, mi saapuu liki.

Suurkaupunki, mi maneetti sä liet: mi taikavoima vetää uumeniisi, mi mahti sinne imee, vangitsee, mi hornan lumo huumaa, sitoo sielut! Maan lasten — rikkaan, köyhän — kiertyy tiet sun luo — he luottaa onnen-lupauksiisi, lumeistas silmät heiltä huikenee, — ei nää he, ett' on auki hautain nielut.

Pois auran kurjest' otat ihmiset, viet tupain rauhan, taivaan valon heiltä, viet suorat tavat, luonnon puhtahan, ja annat tuskan, hädän, alennuksen. Yön merenä sä ylleen aaltoilet, vain vainaat rantaan kannat kuohuis tieltä. Heit' ajat lailla pedon raivoisan ja vihdoin uuvutat luo kuolon uksen.

Kuink' usein huudon hurjan kuulla sain päin taivaita öin kirpoavan maasta, pesistä tuskain, teiltä kurjuuden, yön lasten, eksyneitten orpoin luota. — Niin parkuu tuomittujen parvi vain, vihasta kuohuin kostonhimokkaasta. Ah, kuolinhuuto surun lapsien, joit' aamunkoi ei enää konsaan vuota!

Suurkaupunki, sua opin vihaamaan, sua porttoa, sua noitaa tunnotonta. Sua vihaan ma, kun sinussa ma näin vain vampyyrin, mi uhrejansa vainoo. — Pois luotas, luonnon helmaan rauhaisaan, nyt tieni kääntyy käymään päivää monta. Ma sielunsairaaks, sielunorvoks jäin, kun kivimuuris kotini ol' ainoo.

KUOLLUT MAA.

Kovin taivaan portteja kolkutetaan: tuloss' enkeliparvi on ratsuillaan, ulos vaativi vartioita. "Mitä nyt, pyhät veljet?" — "Riemuitkaa! Ilon meille salli jo vanha Maa! Sitä, soittaja, kaikille soita!"

    Ja kun portit heille aukeevat,
    joka suuntaan nostaa he pasuunat
    ja puhuu täysin palkein:
    "Hoi, kansat, hohoi, hallelujaa!
    Hoi, kuulemaan ilosanomaa,
    heti, juhlavaattein valkein!

Mit' oomme kiihkeimmin rukoillut, kukin kaihonnut, tuskin uskonut, todeks saanut on armosta Herran: Maan päältä me riennämme riemuiten, meno väsähti jo veritähden sen, elo tuikahti viimeisen kerran!"

Ovet, ikkunat oitis auotut on, kaikk' autuaat saa joukkohon, ja ratsuin tai jaloin paljain maapalloa kohti vaikenevaa kera pillien, rumpuin he painaltaa, kera soittojen, naurujen, naljain.

Vaan saatossa tähtien välkkyväin Maa-vainaan kurjan kun kohtas he näin sumuss' uivana, hiiltyneenä, jopa pillien piipatus tyrehtyi, syvä surku jo nousi, jo hämärtyi joka silmä kyyneleenä.

Ja hiljaa hiipi he varpaillaan liki jättiläishautaa, alhoa maan, ja kuiski kauhuin ja kammoin suvust' edesmenneestä ihmisten, sen taistoista, tuskista, turmasta sen, ja onnesta, olleesta ammoin.

Ja he sovitusalttarin rakensivat, sen äärellä messuten lauloivat papit turman valitusta, requiem aeternam soi huulillaan, kun vihkivesin he pirskoitti maan, pyys taivaan siunausta.

    Ja Siunaus maan yli leijasikin,
    Pyhä vesi se pyrki peltoihin,
    — vaan nähkääs, nähkääs tuota!
    Pyhä vesi miks arkana kiertää vain,
    — ja Siunaus lentävi lepattain:
    miks säikkyi se pois maan luota?

Huus Vihkivesi: "En nää mä, en nää maan pinnalla alaa pienimpää, mit' ei kyynelin kasteltu oisi!" Ja Siunaus: "Paikkaa mä löydä en, miss' ei muisto asuisi murhien, mit' ei kirous vartioisi!"

SYDÄNYÖN LAPSI.

    Miks synkeä lapsi mä synnyinkin,
    laps sydänyön, sydänvaivan?
    Minut Luojani loi elon kuohuihin
    kuin hauraan kaarnalaivan.
    Ah, onnen ma sain ja ma tuhlasin
    ja Herran mä hellytin rukoillen:
       Isä, kylmenin sulle!
       Nyt kostat sa mulle:
       maan kylmän et rauhaa
       suo ahdistetulle!
       Isä, mulle armos suo,
       Isä, yöhöni valos luo,
       vuoks poikasi Kristuksen,
       vuoks poikasi Kristuksen!

    Mua helvetin valtaan et jättää voi,
    kuin kietookin se nyt mua.
    Omaks saatanan et mua pettää voi
    verilunnahas sitoo sua.
    En vihassas, Pyhä, Vanhurskas,
    ukonjylyss' en nää koko suuruuttas
       sua on kointähden palo,
       sua päivänsalo
       ja kasteisen aamun lempeä valo!
       Isä, mulle armos suo,
       Isä, yöhöni valos luo,
       vuoks poikasi Kristuksen,
       vuoks poikasi Kristuksen!

AADAMIN LEPO.

Taas turhaan Aadam käden kiivaan iskenyt on porttiin Eedenin, ja maita harhaa nyt. Ei vaimon itku, valitus ei lasten pidättää häntä lepoon yhteen kohti saata. Kuin varmaa asuinpaikkaa välttäis vartavasten hän eespäin rientää pitkin, poikin maata.

Niin kerran päiväll', levätessä Aadamin, rukoili Eeva Herraa uhrein palavin: "Noin suitsee uhrini sun puolees, Ylin. Ma kurja milloin kodin löynnen, rauhan sylin? Talossa taivaan kahlett' eikö mitään, mi estäis puolisoni riennot länteen, itään?"

Tään kuuli Herra, nosti käden tulisen ja Eevan esikoiseen sytti kuumehen. Ei pappi paranna, ei lääke eloon auta, ja viikon päästä kedolla jo kaartuu hauta.

Ja Aadam surren alkaa vaellustaan jatkaa, vaan salaa ympyräksi kiertää jalat matkaa. Vast' ääreen haudan kierrostaan hän pysähtää, luo toisen haudan, kodin tekee, sekä lepoon jää.

IKEEN ALLA.

    Sanot: Jumala hyvyys on.
    Minä luotunsa oon, — ma vastaan
    ja hän mulle on armoton.

    Sanot: kaiken tietää hän.
    Mua vihansa silti vainoo
    läpi karvaan elämän.

    Ajan lyhven hältä sain,
    ja kun syömeni sykkivä taukoo,
    se tuntee tuskan vain.

HYMNI.

    Ei moni tiedä
    salaisuutta rakkauden,
    tunne janoa ikuista
    ja nälkää sammumatonta.
    Pyhä ehtoollinen
    ei arkimielelle
    syvyyttänsä avaa.
    Mutta ken kerran
    hehkusta armasten huulten imi
    hengitystä elämän,
    keltä pyhä tuli
    värinäksi aallon sulas sydämen,
    kenen silmä aukes
    tuntemahan taivaan
    syvyyttä tutkimatonta,
    saa syödä jumal-ruumista
    ja jumal-verta juoda
    iäti.
    Ken lihallisen ruumiin
    tajus jalon arvon?
    Ken voinee sanoa,
    ett' ymmärtää hän veren?

— Vain yhtä ruumista on kerran kaikki, autuutehen aallot taivaallisen veren keinuttavat ihmisparin silloin. Oi jospa maailman meri jo punertuisi ja kivi lihalliseen, tuoksuvaan sulais elämään! Ei atria kallis pääty koskaan, ei rakkaus kylläiseksi saa; ei kyllin syvään, kyllin läheltä se autuuttaan voi omistaa. Ain' hellemmiks saa huulet ja siirtävät nautinnon yhä syvemmä sydämeen. Kuuma nautinnon väristys käy sielun läpi, sydän isoo, janoo aina enemmän: niin kautta ikuisuutten jatkuu atria rakkauden. Jos kerran vain sitä saituri maistoi, hän kaiken jätti ja viereemme istuutui ääreen kaipuun pöydän, mi ei koskaan tyhjene. Hän rakkauden ylivuotavaks tuntee ja nauttii ylistäin verta ja ruumista.

POISSA KOTOA.

Jo kotiin vaiti palaisin enk' enää kulkis pois. Taas nähdä tanhut rakkahin, miss' elin lasna, mielen' ois. Puutarhaan isän tulla taas kera kevään mulla ois kaipuu — ah, jos päästä vois!

Eess' ikkunani seisoo puu, jo aikaa alaston. Se muurein väliin piiloutuu valosta taivaan, auringon. Puu pian kaadetahan, ma pian kuihtumahan jään yksin tänne, juureton.

HAUTAKIRJOITUS.

Maaemon rintaa painaa hän vielä kuoltuaan, hän, jota kohdust' äidin se holhos poikanansa niin ylpeänä vaikka hän polki emoaan, sen hoiviin vei hän luunsa, silt' etsi lepoansa. Niin kuuliaisna poika se painui rintaan maan, niin rakkaana niel' emo rakkaimpansa.

TUNNUSLAUSEITA

TUNNUSLAUSEITA.

Non multa — se on lyriikan tunnus. Lyriikka antaa vain sytykkeen lukijan mielikuvitukselle, eikä jäsentele sitä maailmaa, mistä se on kajastusta.

On kunniallisempaa, että mies kasvaa kuolemansa jälkeen, kuin että hän etukäteen elää sen suuruutensa varoin, jota ei tule.

Parempi jäädä aikansa velkojaksi kuin velalliseksi, joka vaivoin maksaa edes korkonsa.

Onneni, ylpeyteni, elämänuskallukseni on: tehdä omasta minuudestani se, minkä siitä puhtaalla tahdolla voi tehdä.

Itseinhoni antoi minulle kerran nimen "yksinäisyyden monomaani". Yhä minulla on ajoittain monomaniana inhota itseäni.

Minun sieluni ja ruumiini eivät elä koskaan minkäänlaisessa avioerossa, kuten monien. Päinvastoin: ne syleilevät toisiaan ainaisessa avioyhteydessä, niin että ainakin minun tuntoni väittää niiden olevan yhtä.

Minä en ole mikään "synnynnäinen runoilija", en mikään "runoilija Luonnon armosta". Luonto ei ole armahtanut minua syntymässä, Luonto ei ole lahjoittanut minulle muuta kuin — oman luontoni. Olen vain runoilija — luontoni pakosta.

Runoudella, joka ei sisimmältään ole sellaista minuuden rakennushistoriaa, ei ole minulle mitään lopullista arvoa.

Helmiina! Sinä nureksit minun vaikenemisestani. Voi Helmiina! sillä kuinkasta minä taitaisin nostaa purjettani siellä, missä en koskaan arvaa, miltä ilmansuunnalta seuraavana hetkenä tuulee? Eihän minulla tässäkään ole muuta kuin — istua ja hengittää.

"Vapaamielinen" teologia näyttää pitävän huolenaan enemmän maailmankatsomuksensa moderniseeraamista kuin uskonnon auktoriteetin tukemista. (Kailan dogmatiikka, Virkkusen vesivelli. — Ja Mömmö: oikeata vatsanpohjamämmiä!)

Siitä sen puolinaisuus, "välivärisyys", vanhan jyrkkäpiirteisen ja patriarkkaalisen uskonnon rinnalla.

Suuret jumalanmiehet ovat yksinäisyydessään surullisia: A. de Vignyn Moise, Carduccin Luther, Victor Hugo (Tristesse d'Olympe). Ei suurten tekojen tyydytys, ei kansojen kiitollisuus, ei maine paina vaa'assa silloin kun yksinäisyys astuu miehen ja muun ihmiskunnan väliin.

Työtä voin tehdä terveydekseni, ja millaista tahansa, välittämättä suuria sen tuloksista, sen suomista eduista. Mutta jos saan synnytetyksi yhden ikuisen runon, niin elämäni vaiva on korvattu. Silloin tulee kaikella työlläni olemaan välillinen tarkoituksensa, ja elämälläni on positiivinen tulos, tulos, joka ei vaadi liikaa tilaa maailmojen ja aikojen kaikkeudessa, mutta hiljaisesti ja ylpeästi kantaa ajasta aikaan näkyvissä kohtaloani, joka on yhden täysin onnellisen hetkensä takia poikkeuksellinen ihmiskohtaloitten joukossa.

Te vaaditte minulta tuhoavan monia pikku hyveitänne päästäksenne sen ainokaisen hyveen läheisyydestä, mikä minulla on, mutta teillä ei, ja mitä te siis ette siedä: itseyden hyveen.

Muutamat ihmiset ovat aina juoksevassa tilassa — ripulilla. He eivät koskaan ehdi sulattamaan ravinnokseen sitä, mitä sisäänsä suoltavat. Heidän ruokahalunsa elämään on ahneutta, jonka tuloksena on — vetelä vatsa. Heillä on aina auki suu — ja eräs toinen läpi.

Ja toinen: kun ei takanapäin ole mitään voittoja, ovat kaikki voitot edessäpäin.

Ei kaikki hedelmällisyys ole ilahduttava — ei ainakaan se, joka on kuin sontimista.

"Minunko syyni on, jos putoaa katolta tiilikivi päähäni?" — Voi Helmiina! sillä elämä ei anna meille anteeksi meidän — onnettomuuksiammekaan —.

Niin, kaikki tunteet ovat pian tuhkaa. — Mutta kaikki tuhka on parasta lantaa — uusille tunteillekin?

Minulla on yhtä suuri taipumus vihaan kuin rakkauteen. Mutta en lue omaksi syykseni, jos tämä elämä antaa enemmän polttoainetta vihalleni kuin rakkaudelleni.

On narrimaista olla ainokainen! On narrimaista olla tässä maailmassa ainoa, johon kaikki voivat luottaa, kun ei itse voi luottaa keneenkään yhtä varmasti!

Armas Launis varmaan uskoo mielihyvin, että oopperan tekeminen on yhteenlaskua: hänellä on käytettävänään kaksi puolta — puolet musiikkia ja puolet runotaidetta — ja yhteenlaskun avulla hän saa näistä kahdesta taidepuolesta (tai puolitaiteesta) summaksi yhden kokonaisen taiteen — sillä: 1/2 + 1/2 = l.

Minusta näyttää ja kuulostaa oopperan tekeminen kuitenkin olevan selvää kertolaskua: yksi puolilaide (= sellaiseksi jäänyt kokotaiteen keskolainen yritys) kerrotaan toisella puolitaiteella, ja tulos — niin: 1/2 x 1/2 = 1/4!

Kaikki sekasikiöt syntyvät kahden tai useamman murtoluvun kertomisesta keskenään.

Mies säästää kritiikkinsä kunkin elämän tulosten varalle, ei tuhlaa sitä kenenkään elämän arvostelemiseen.

Helmiina Rossi! Rikkaalla on varaa pitää takanaan enemmän kuin mitä hän pitää tarjolla. Olkaamme niin rikkaat, Helmiina — itsekullakin on näes vara valita itselleen se rikkaus.

Jotta elämä pysyy tasapainossaan, on siinä käytettävä eräänlaista "kaksinkertaista kirjanpitoa": se, joka on jollekin tehnyt rikoksen, omistaa syyn — koko syyn — itselleen; ja se, joka on kärsinyt tuon rikoksen, omistaa myös koko syyn itselleen. Siten itse rikoksen rikoksellisuus palaa puhki kahden tunnontulen välissä.

Vain pragmaattinen totuus on hyvä. Eikä pragmaattista valhettakaan sovi aivan hylkiä.

Naisen valloitus on miehelle arvoton tarkoitukseksi — ja kuinka vastenmielisen helppo! Naisen omistus on arvokkain miehen tarkoituksista.

Missä minun naiseni? mistä tapaan hänet näiden nais-nautain, nais-kissojen, nais-vampyyrien, nais-krokotiilien, nais-käärmeitten, nais-yökköjen, nais-kyyhkyjen ja nais-harakkain Noakin-arkista? — siinä miehen naiskysymys.

Ihmisten tunteminen ei ole aina läheskään vielä ihmistuntemusta. Moni, joka "ei tunne juuri ensinkään ihmisiä", voi tilaisuuden sattuessa menestyksellä kilpailla jonkun paljon ihmisiä tuntevan kanssa — ihmistuntemuksessa.

Viholliseni, menesty maailmassa! Maailman maineeseen ja menestykseen sinä kaadut varmemmin kuin jos minä virittäisin ansoja sinulle.

Helmiina, älä muistele enää! Ei ihmisen menneisyys ansaitse muistelemista, ja Jumalalla ei menneisyyttä ole.

Rakkaus on sähköä: elämän punakirjavan myllyn jokapäiväistä käyttövoimaa.

Ystävyys on radiumia: huikean kallista, vain harvojen hallussa olevaa taivaanantia, peloittavaa selvänäköisyyttä, jolla voi katsoa ihmismikrokosmoksen läpi.

Kutakin asiaa on puolustettava sen keskipisteestä, jokaista henkilöä hänen sisimmän salaisuutensa kannalta. Puolustussota on tuetonta periferiasta käsin. Valloita ensin asian, ihmisen viimeinen salaisuus, asetu sitten rintamaan hänen vihollisiaan vastaan!

Kuinka onnellista osaa elämä yhäkin olla — ihmisen ulkopuolella! Ihmiseen siirtyessään ihana jumaluus Luonto alkaa vain kokeilla luonnottomimmilla itsemurhakeinoilla. Mutta ihmiskunnan ulkopuolella se elää ikuisuuttaan, elää yhtä suuripiirteisen tyynesti uuden niinkuin vanhankin ihmisväkivallan aikakaudella.

Oveluus ja suoruus: Ole kyllin ovela saadaksesi vietellyksi vihollisesi suoraan ja avoimeen taisteluun kanssasi.

Damaskuksen tietäkö astut aina, koskaan pääsemättä perille, — voimatta poiketa syrjäteille?

Huumori elämänkatsomuksena (Totalfølelse — Høffding): kaarisilta elämän pauhaavan Niagaran yllä, sateenkaari elämän valtameren yli. Sateenkaaressa on helein väri tummimman puhetorvi, ja siitä syntyy ilon kajastetta.

Tarkoitus voi pyhittää keinoja ja välikappaleita. Mutta se voi myös epäpyhittää kunniallisiakin keinoja, hyviäkin välikappaleita.

Porvaristo on ikänsä kaiken suhtautunut köyhälistöön kuten äpäräpoikaansa, joka sen täytyy tunnustaa omakseen, mutta jolle se aina on osoittanut penseätä ja marisevaa mieltään. Niinpä köyhälistö tilaisuuden tullen tekeekin äpärän tekoja, s.o. kostaa. Eikä liene autettavissa se, että kostot tavallisesti kohtaavat henkilökohtaisesti syyttömiä, sekä tulevat hetkellä, jolloin porvaristonkin olisi lupa odottaa mieluummin jonkinlaista kiitosta.

21.XI.17.

Sosialismillakin on porvaristonsa — ovelin, laskevin kaikesta porvaristosta: se nauttii kaikkia porvarillisen yhteiskunnan etuja, koko köyhälistön luottamusta ja turvaa, mutta ei asetu vastuuseen mistään, — suojaa mainiosti nahkansa joka puolelta.

21.XI.17.

Isä Epiktetos! Tällä hetkellä, jolloin kavalat orjat vallitsevat yhteiskuntaa ja tahtovat valaa sen uusiin muotoihin, tällä hetkellä on jaloin lohdutus ajatella sinua, orjafilosofia (mutta ei orjain filosofia!) ja ajatella maailmasta kuten sinä!

Suomalainen sosialismi yhdistää itseensä saksalaisen teoreettisen yksipäisyyden sekä venäläisen eläimellisen raakuuden ja vaistojen sokeuden. Kansallisesti omaa siinä on lisäksi laskeva, julkea, raukkamainen kostonhimo, kalsea kateus.

Ihmiskunnan historian aikana on koeteltu kaikkia yhteiskunnallisia ja poliittisia "-ismejä" — yksitellen ihmiskunnan pelastavina periaatteina. Kuinka paljon on vielä kokeiltava, ennenkuin uskalletaan yhdistää "-ismien" äärimmäisyydet synteesiksi?

XI.17.

Minusta tuntuu, että runoilijan, ajattelijan, — hengenmiehen yleensä, — tulee joko kulkea aikansa edellä, luoden uutta, tai uida vastavirtaan, — ei kulkea milloinkaan myötävirtaan rinnan oman aikansa kanssa.

Runoilija, sinä olet syntynyt maailmaan sitä varten, sitä varten sait elämän kipinän, jotta maailma ja elämä saa vetää sinua aina nenästä!

Kenties hiukan tulevaisuuden tuomari — tulevaisuutesi —, sikäli kuin se johtuu nykyisyydestä.

Kaikkina kohtalokkaina aikoina minusta tuntuu voimakkaasti siltä, kuin olisi kaikki se, mikä tulee tapahtumaan, jo tapahtunutkin; se on kohtalon, t.s. luonteenedellytysten, peruuttamattomien luonnonsuhteitten, kulloistenkin olotilojen voimakkainta tuntoa.

Niinkuin kaikki olisi jo ennakolta tapahtunut: me emme vain vielä tiedä, mitä kaikkea ja miten…

Draaman ensimmäinen esittäjä on sen luoja itse: jos se on "oikea", persoonallisesti luotu draama, niin hän itse on ensimmäisenä näytellyt sen, kohtaus kohtaukselta, repliikki repliikiltä, luodessaan sitä. Hänen on itsensä täytynyt tehdä jokainen ilme, jokainen ele ja liike, ennenkuin hän voi olla tietoinen sen kelpoisuudesta näyttämötaiteilijain esitettäväksi. Ja sen ensimmäinen ja ratkaiseva näyttämömenestys on sen menestyksellinen syntymä tekijänsä luona.

Mies ja miehenalku tahtoo näyttää ennen kaikkea vaaralliselta. Senvuoksi hän lähimmässä tilaisuudessa, ilman sanottavaa tarvettakin, sitoo nivusilleen miekkavyön, — vaikkapa ilman miekkaa, — ripustaa kupeelleen revolverikotelon — tyhjiltäänkin —, ja varustautuu muuten sotaisin merkein — vaikk'ei ehkä ole syntynytkään rintamasoturiksi —, jotta heikot sydämet hänen kohdallaan hätkähtäisivät, joko pelosta tai hurmiosta.

Katso aina kappaleen matkaa eteenpäin. — Tänään laulavat muut: päivä nousee, kevät koittaa! Näe sinä syksy ja tuhotulva! — Tänään vaipuvat muut maata matavien pilvien alle epätoivon jähmetykseen. Kohota sinä kohdaltasi pilvien paino ja laula uhmaten keväästä, joka kerran tulee — minulle!

Arvostelijain ja yleisön mielestä taiteilijat kilpailevat keskenään.
Minun mielestäni taiteilija voi ja saa kilpailla vain itsensä kanssa.

Mies on kallio, nainen kallioimarre: se imartelee kalliota, jota se tietää koristavansa — ja jonka kupeelta se tietää suojaisen kasvupaikkansa löytävänsä.

Älä pidä itselläsi yhtään niin pyhää asiaa, ettet kerta elämässäsi voi laskea leikkiä siitä!

En voi käännyttää ketään, en voi todistaa mitään totuuksia: minun sanojeni uskominen edellyttää jo samaa uskoa, samaa uskon pohjaa, mikä minun sanoissani piilee.

Meidän "suuret" henkilömme muuttuvat melkein järjestään pelkiksi dekoratsioneiksi — missä ovat suuret kohtalot? Kenen elämässä on sitä yhtenäistä jännitystä, joka tuo näkyviin luonteen suuret piirteet?

Ohitsekäymisen taito — kuinka vaikea se on unhoittaa, kun sen on kerran oppinut!

Fysionominen mielikuvitus ohjaa meidän mieskohtaista pyrkimystämme. Kukin pitää — ainakin itsetiedottomasti — ihanteenaan sellaisen henkilön kasvoja ja kasvojensävyä, jonka kaltaiseksi itse pyrkii parhaina hetkinään. Omintakeisella miehellä on kaukainen mielikuva omista kasvoistaan, ja sitä hän tahtoo toteuttaa joka hetki. Hän pyrkii luonteellisuuden, yksilöllisyyden kauneuteen.

Hyvä runoilija tekee pian arvostelijansakin runoilijaksi — tai ainakin hyvin runolliseksi.

Lihanhimo voi ja saa ja sen tuleekin olla hyvin voimakas; mutta jos myös yksilöllinen ylpeys on kyllin suuri, niin se hallitsee himonkin.

Omat, persoonalliset ajatukset eivät eksy iäksi synnyttäjänsä luota: ne palaavat takaisin lähtökohtaansa kuten heitetty bumerangi, kuten sadepisara pilvestä mereen.

Vapaus on vähimmän riippuvainen yksilön suhteesta maailmaan; se on etupäässä riippuvainen hänen suhteestaan omaan itseensä.

Suuret miehet elättävät tuhansia ihmisiä. Mietiskelijöille he antavat ajatuksenruokaa, ja yliopistoihmisille väitöskirjanaiheita.

Jos vertaa venäläistä tyyppiä länsi-europpalaiseen (Tshehov—Hamlet), niin huomaa, että venäläinen voi säilyttää humoristisen mielen arkielämän pikku elämyksissä; mutta kun tulevat eteen suuret kohtalon käänteet, joissa kysytään luonnetta, silloin huumori jää: se ei hänellä jalostu korkeimmilleen, ei kasva persoonalliseksi, ei ota siipiinsä älyn kevyttä ilmavirtaa; henkiset voimat eivät ole tasapainossa!

Venäläisessä elämässä näyttää olevan loputtomiin ilmiöitä, fenomenejä, — luonteita tuskin nimeksikään.

Kuta likemmäksi ihminen pääsee sitä ihannetta, jonka hän on itselleen luonut tunnoissaan ja mielikuvituksessaan, sitä kipeämmin hän tuntee ne puutteellisuudet itsessään, pienimmätkin, jotka estävät häntä täydellisyyttä saavuttamasta.

Ihminen herää aamulla levottomuus sydämessään, ikäänkuin hän aavistaisi jotakin kohtalokasta tänä päivänä tapahtuvan. Ja kuitenkaan ei mitään tapahdu. Tyhjyys hänet saa levottomaksi, tyhjyys on se painajainen, joka aina vaanii ihmistä ja ajaa hänet mielettömyyksiin. Sitä paeten ihminen tekee hulluntyöt — ja myöskin kauneimmat tekonsa.

Jokainen taistelu, minkä yksilö omassa sydämessään ja yksinäisyydessään suorittaa, on sellaisenaan taistelua itse elämän puolesta ja siinä on yhteen momenttiin keskittyneenä koko se paino, joka elämän yllä lepää. Jos kukin tämän huomaisi, tajuaisi hän myöskin persoonallisen vastuunalaisuutensa koko maailmanmenosta, ikäänkuin se olisi yksistään hänen hartioillaan, joten kysymys ei ole vain hänestä yksistään, vaan itse elämän prinsiipistä; näin hän saisi varmaankin suuremman kestävyyden ja voiman — vaikka ehkä epätoivon voiman.

Kauheata on joutua jumalain vihan esineeksi; eivät he uhriaan armahda eivätkä häntä hetkeksikään rauhaan jätä. Ja moninaiset ovat heidän keinonsa, joilla he yksinäisessä pitävät hereillä muistoa siitä rikoksesta, jonka hän teki valitessaan oman polkunsa, rikoksesta, jota hän ei kuoleman uhallakaan voinut välttää!

Kestivätkö jumalat koskaan niitä kärsimyksiä, joita ihmiset? Ja kuitenkin he ovat muka yläpuolella meitä — ja tuomitsevat langenneita ja murtuneita.

Miehen tehtävä on hävittää ja luoda, ja nauttia siitä, — mutta ei nautiskella.

Tyypillinen meikäläinen kirjallisuusarvostelija rötöstää "arvostelunsa" joko kirjailijaa varten — silloin kun se tahtoo olla mestaroiva tai "musertava" — tai kustantajaa varten — silloin kun hän kaipaa nähdä kustantajan reklaamissa vedottavan oman nimensä auktoriteettiin —; ja molemmissa tapauksissa itseään varten, — saadakseen siinä kuvastella omaa henkevää minäänsä. Yleisön valistamista hän ei ehdi ajatella.

Mestauspenkiltä ja jalkapuusta täytyy suomalaisen runouden nousta, kasvaakseen yli keskinkertaisuuden.

Rakkaus antaa anteeksi kaiken, se suostuu kaikkeen, — se ei ole moraalia. Vain viha tekee puhdasta, — se on rakkautta totuuteen, korkeampaan elämään.

Maineen kuolemattomuus: Jos joku haluaa kuolemani jälkeen muistella minun nimeäni, niin se olkoon hänen ilonsa. Minun autuuteni on silloin levätä kammiossani.

Strindberg ja d'Annunzio ovat uudemman kirjallisuuden äärimmäiset vastakohtatyypit. Edellinen kirjoittaa asioita, joista ihmisen on elettävä, jälkimmäinen sanoja ja muotokaavoja. Siksi edellisen kirjallisuus on hänen persoonallisuutensa täyttämä; jälkimmäisen ei. Edellisellä on elimellistä tyyliä; jälkimmäisellä vain tyylikaavoja.

Vähäverinen vihaa vihatakseen, koska ei jaksa rakastaa. Terveen sydämen viha on rakkauden liekin hehkua.

Venäläisellä ei ole mitään muita orgaaneja kuin eläimen silmät ja rasvoittunut sydän — ja sienimäisesti versova "kuudes aisti".

Nerokkaat lapset ja monet nerokkaat säveltäjät ovat niinsanoen syyntakeettomia neroja: on kuin luonnonvoima olisi ottanut asuinsijansa suojelevilla ja ohjaavilla kyvyillä hyvin huonosti varustettuun olioon, joka ei siis ole täysin vastuullinen itsestään ja lahjoistaan.

Ihmissielu ei suostu lopulliseen rauhaan: välirauhan se tekee — kuolemassa —, kun sen uskottu, sen aseenkantaja, — ruumis —, vaipuu; mutta se on saanut syntymälahjakseen voiton oikeuden ja velvoituksen, s.o. lupauksen elää olemassaoloa kaikki tappiot: tappioitaan etsien se voittaa kuolemankin, ja luopuu syntymälahjastaan vasta viimeksi. Eikä luovu vielä sittenkään: se ei ole koskaan voittanut viimeistä tappiotaan, — ihmissielu ei suostu milloinkaan lopulliseen rauhaan.

Julkisuuden mies on aina varma maalitaulu; ja jos hän on kunnon mies, niin hän pitää hyvänään niin oikean kuin vääränkin tuomion nuolet, haluamatta kostaa; mutta jos hän on heittiö, niin hän lohduttautuu sillä, että hän on marttyyri kuten kaikki julkisen elämän suuruudet: lohduttautuu sillä sen vuoksi, ettei voi tyydyttävästi kostaa maineettomalle syyttäjälleen, joka on vähäpätöinen ja kaukainen maalitaulu; hänen urotyönsä voisi epäonnistua tai jäädä huomaamatta.

"Virattomuudessa" ihminen kypsyy viisauteensa. — Eiköhän Salomostakin vain ylellinen ajanviete, oleilu ja toimettomuus hautonut esiin hänen karmaisevaa ja humoristista sananlaskurunouttaan.

Älä tee säännöksesi hylkiä kaikkea n.s. klassillista. Säännöllinenkin kauneus on joskus inhimillistä — ja siinä on silloin jumalallisuudellakin realiteettia.

Ajatusrunoilija voi kuulua korkeimman asteen runoilijoihin; aaterunoilija korkeintaan lähinnä alempaan.

Runotar on yleensä taipuvaisempi hekumaan kuin hengen raittiuteen; sen vuoksi se hedelmöittyy helpommin murheesta, joka on hekumaa, kuin huumorista, joka on hengen raittiutta.

Näin on ainakin meidän leveysasteillamme. Riippuneeko tämäkin seikka sitten todella leveysasteista?

kysyin minäkin itseltäni Gaspard Hauserin kanssa, kun olin nuori ja kärsimätön. En kysy enää. Tunnen, että juuri tämä aika ja tämä maailma on tullut predestinoidussa järjestyksessään juuri nyt eteeni, vaatien, että minä elän sen —, vaikkapa vain muistellen menneitä ja suunnitellen tulevia aikoja ja maailmoita. Minun on kiltisti myönnettävä tämä hetki edellisen hetken perijäksi, — ja perintönä on minun tyytymykseni, minun alttiuteni. Ei aika jätä minua enkä minä aikaa: minulla on aikani sisässäni, josta minä kerin sitä esiin tarpeen mukaan, milloin nopeammin milloin hitaammin kuten hämähäkki verkkolankaansa. Ja se ajan lanka kehiytyy esiin juuri siinä järjestyksessä missä se syntyykin, — elämä on jokahetkistä syntymistä. — Tämä kaikki ei estä minua kuitenkaan antamasta sananvuoroa tunteelleni, joka usein valittaa sitä, etten juuri nyt ole etempänä — tai paljon taampana tästä elämästä:

Aforismi = uusaikainen, mieskohtaiseen, salattuun tuntoon pohjautuva sananlasku, jossa ajatus tekee pienen, mutta tiukan solmun.

Jokaisella on se kohtalo, minkä hän ansaitsee, minkä hän kestää, mikä on hänelle parahiksi (vai sanoisiko: kutti — parahiksi —!).

Kaksi ominaisuutta olkoon miehellä: kainous ja ylpeys. Kaikki muu seuraa sitten itsestään, — ellei hän ole älynsä lahjoilta aivan idiootti.

Miten helppoa onkaan sanoa: ei elämä ole mitään! Niin sanoo venäläinen, joka asuu laakeassa maassa ja näkee kaikki samassa tasapinnassa. Niin sanoo halvattu, joka laski lapsenkelkassa nöpöttäen matalan kotimäkensä ja joutui kinokseen, ja istuu nyt siinä ja taivastelee, ja kun ei ole kipu eikä ole nälkä eikä sydän ehtinyt tuntea myötämäen huimausta, niin hän joutessaan antaa huultensa tehdä liikuntoharjoituksia, alkaen helpoimmasta: elämä ei ole mitään! — ja jatkaen ja päättäen sillä. — Niin ei sano tervejäseninen vuorten ja virtain maan mies, joka mittaa ja punnitsee, kumpi on suurempi suure: painovoiman laki vai hänen uteliaisuutensa nähdä, miltä ihmisten maailma näyttää korkealta harjanteelta tai väkevän virran latvoilta katsoen, kumpi on hänelle houkuttelevampi tunne: vakaumus siitä, ettei putoa pois tasapinnaltaan, vai se huimaus, mikä käy läpi hänen päänsä ja sydämensä, kun hän kiidättää suksilla alas harjanteelta tai veneellä koskista. Hänen elämässään vaihtelee kolme momenttia: tiukka ylämäki — lepo siellä korkealla — "das wunderbare Sehnen dem Abgrund zu", jokaisen kohtalonmiehen rakkain houkutus. — Hän ei määrittele elämää, tuskin tietää sen käsitettä, hän elää sen.

Filosofia ei saa olla työtä eikä virkaa, sen pitää olla sydämen ja älyn yhteinen intohimo. Niinkuin taide.

Kaksi lääkettä on ihmiselle annettu: työ ja toimettomuus. Mutta aherrus ei ole lääke.

En jättänyt käyttämättä maailman pienintäkään pitkämielisyyden osoitusta! En tahtonut rientää sitä iloisesti yllättämään, esiintyäkseni sen toivomusten mukaisesti ja saadakseni sen säälivän hyväksymisen uurauteni palkkioksi! En joutunut pois tasapainostani, kun olin pakoitettu pitämään vakituisesti kiinteässä vireessä sen salanurpeata kärsivällisyyttä minua kohtaan! Silti juuri silloin tuntoni oli ylpein ja puhtain ja vapain. Silti — tai juuri siksi!

Neitseellinen koivu on lujin puulajeistamme. — Luotettavimmassa miehessäkin on jotain neitseellistä: katsannon avoin ja puhdas rauha.

Saman ajatuksen voi sanoa niin monella tavalla. Se on kirjallisen luomistyön suurin levottomuus.

Sitä, jonka huomaan itseäni heikommaksi, rakastan hänen syvimmän alennuksensa hetkellä, vihaan silloin kun hän on antautumassa heikkoudelleen, kohtelen muulloin välinpitämättömyydellä. Voimakkaampaani rakastan sekä hänen suurimman voimansa että suurimman heikkoutensa hetkellä, vihaan kun näen hänen pieniä heikkouksiaan, en koskaan kohtele välinpitämättömyydellä.

Ennen puoli elämää kokonaisesti kuin koko elämä puolinaisesti! — jokaisen 20-vuotiaan tunnus.

Helmiina! Meidän on tulevaisuus, niin pitkältä kuin silmämme näkee, sillä meidän tarkoitusperämme ovat kaukaisemmat kuin muitten! Ja meidän nuoruutemme näkee vielä tuhat joulua — ja enemmän!

24.XII.16.

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK SELVÄÄN VETEEN: RUNOJA JA TUNNUSLAUSEITA ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.