The Project Gutenberg eBook of Joel Sormensuo: Kertomus nykyajalta

This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

Title: Joel Sormensuo: Kertomus nykyajalta

Author: Emil Lassinen

Release date: May 19, 2017 [eBook #54744]

Language: Finnish

*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK JOEL SORMENSUO: KERTOMUS NYKYAJALTA ***

E-text prepared by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen

JOEL SORMENSUO

Kertomus nykyajalta

Kirj.

EMIL LASSINEN

Hämeenlinnassa, Arvi A. Karisto, 1907.

Hämeenlinnan Uusi Kirjapaino.

I

— Ottakoon onnekseen.

Isä, vanha ja ränstynyt työjuhta, risti kätensä, murensi leipää liemeen ja rupesi syömään.

— Omansa ottaa, arveli äiti tyynesti, mutta sanojen seuraksi varastihe huokaus.

Joel älysi että isä ja äiti puhuivat noin hänen vuokseen, kun tiesivät että asian pelkkä mainitseminenkin haavoitti hänen sydäntään.

— Mutta miten tässä sitte eletään, jos Itäinen, paras ja melkein ainoa heinämaa, riistetään pois.

Joel työnsi vitkaan lusikkansa liemeen ja katsoi isää silmiin. Isä vaikeni, sillä pätevään kysymykseen ei ollut niinkään kevyt vastata.

— Kituhan tässä sitte käy nelistäen kimppuun.

— Pannaan suu säkkiä mukaan. —

Isä yritti hymyillä, mutta ei onnistunut, sillä hymyyn sekausi aimo annos katkeruutta. Huulet vavahtelivat ja kasvojen lihaksissa näkyi tuskan ilme.

— Sitä se on jo tarpeeksi, on usein liiankin näppiä myöten.

— Onpa tuota silti pysytty vuoden matkassa, kuten muutkin.

— Ei oo ojaan pudottu, nauroi äiti.

Mutta Joel ei ollut naurumielellä.

— Itäinen on kuulunut Sormensuohon maailman luomisesta saakka.

— Ehkä jo pikkuista ennenkin.

Isä murensi taasen leipää liemeen ja söi ripeästi nälkäänsä, mutta Joelille ei illallinen maistunut. Jonkun kerran hörpättyään lämmintä lientä palan paineeksi, herkesi hän syömästä. Itäisen kysymys kuohui ja temmelti hänen ajatuksissaan, toisin tuokioin masentaen, toisin tuokioin kiihdyttäen, mutta aina väliin pyrkien kyyneltämään silmän.

Eikä kummakaan, vaikka se niin tekikin. Niitty oli, kuten Joel mainitsi, Sormensuon paras ja melkein ainut, se kasvoi voimakkaat ja maukkaat heinät hevoselle ja kahdelle paraalle lehmälle, sen aitaukseen kuului melko lavea hakakin, torpan ainoa syönnösmaa, ja siten koko Sormensuo puristausi niin lujasti Itäisen rintoihin, että pesäero niiden välillä merkitsi tinkimättä edellisen häviötä.

Joel käsitti tämän, käsitti että jos niitty riistetään pois, tulee heillä olemaan ainainen kitu, nälkä, puute. Nuo kolme olivat pyrkineet tuttavuuteen itse Itäisenkin nenän edessä, ja mitäpä sitte, kun ei niitty enää ponnistele Sormensuon edestä, sitte ne vasta silmille riekalehtivat. Koko torpanpito saa kuoliniskun, armottoman ja ankaran kuoliniskun.

— Minäpä käyn huomenna perintöruhtinaan pakeilla, pälkähti äkkiä Joelin päähän, ja toivon välähdys kirkasti silmänräpäyksen ajaksi hänen sekavailmeiset, kesakkoiset kasvonsa.

Tuuman hyväksyi isä ja äitikin.

— Sano suorat sanat, mutta sano mielevästi, neuvoi ensimainittu. Et tarvitse ollaksesi kerjäläinen, mutta et töykeä rakkikaan. Muista että mielevyys on miehen tunnus, mielettömyys miehen ja asian pilaa.

— Puhellessa elä tulistu, neuvoi puolestaan äiti, tulinen varsa väsyy pian.

Seuraavana päivänä meni Joel talossa käymään ja tavattuaan isännän, ryhtyi hän esittelemään asiaansa. Hänen kurkkunsa tuntui karkealta, hän puhui kömpelösti, silmiin katsomatta ja rykien tarpeettomasti.

— Sitäkö Itäistä sinä tarkoitat? kysyi isäntä hymysilmin.

— Sitä parahiksi. Huhutaan että se aiotaan silpoa pois Sormensuosta.

— Aiotaan kyllä.

— Onko Sormensuon veroja kenties jäänyt rästiin?

— Ken sitä on väittänyt?

— Aiheettomastiko te sitte…?

Isäntä vaikeni ja katsoi Joeliin hymyillen.

— Olette ehkä muuten sattuneet luomaan silmänne Itäiseen.

— Miten tahansa, se on minun asiani.

— Mutta oletteko ajatelleet, että Itäinen on Sormensuon leivän voi.

— Olen kyllä.

— Koko luun valkein rasva.

— Aivan niin.

— Köyhän ainut karitsa, kun teillä itsellänne on…

— Sata sileäkarvaista, maidolla juotettua vasikkaa. Kuten huomaat, kyntävät järkemme yhtä ja samaa vakoa pitkän matkan, kyntävät niinkauan kuin vako juoksee Sormensuon ja sinun kantamissa, mutta sittepä ne haarautuvat. Seuraahan muutama askel minunkin kynnöstäni. Ensiksikin mitä arvelet isäni aikoinaan maksaneen Pohjavallan lunnaiksi?

— Jos sanon, valehtelen.

— Viisitoista tuhatta, se oli Pohjavallan silloinen hinta hölyineen, pölyineen. Mutta entä nykyinen hinta? Miten paljo minä maksoin lunnaita viidelle siskolleni? Oletko kuullut mainittavan?

— On sanottu teidän maksaneen kuusikymmentä tuhatta.

— Laskehan kuudenkymmenen tuhannen vuotiset korot viiden mukaan.

— Tekee kolme tuhatta markkaa.

— Oikein laskit. Mistä lypsän minä ne tuhannet? Neuvo keino, lahjoitan sinulle Itäisen, lahjoitan koko Sormensuon.

Joel vaikeni. Tuonoin mainitessaan Itäistä luun vaikeimmaksi rasvaksi, oli hänen katseensa varmentunut ja terästynyt, ja hän tunsi jo jonkunmoista voiton ryhtiä, mutta kuudenkymmenen tuhannen vuotiset korot painoivat hänen katseensa jälleen lattiaan ja panivat hänet tarpeettomasti rykimään.

Puhelu sammui tuokioksi.

— Sormensuon viljeleminen ei kannata Itäisettä, siitä ei pääse rantaan eikä selälle.

— Eihän se kannata, tulee vastaan kaksi nälkää kolmen selässä.

— Paitsi jos siirrät metsän vahingoksi Itäisen menettämisen. Onpa varaa ottaa korvausta miltä ilmansuunnalta tahansa.

— Ottakaa te, joka olette väkevä. Antakaa Itäinen jäädä entiselleen ja raivatkaa metsää sen sijaan pelloksi.

— Ei sovi piirustuksiin.

— Samat sanat, ei sovi minunkaan.

— No, sitte voit vähentää omintakeista maanviljelystä ja tehdä sen sijaan…

— Muonapäiviä Pohjavaltaan, keskeytti Joel ja kavahti seisomaan.

— Omat sanasi, muonapäiviä juuri.

Isän ja äidin neuvot haihtuivat tuokiossa.

— Vai se konsti siinä tepsiikin. Kiitos, kaksi kiitosta. Senkö eteen isä onkin raatanut ikänsä Pohjavallan töitä, jotta poika pääsisi kellertämään muonarengin untuvasijalle. Kestääpä kiittää kolmastikin. Niin suurta suosiota ja armoa ei toki kasva muilla mailla, muilla mantereilla.

Joel oli tulistunut eikä hänen tulistumistaan jäähdyttänyt isännän tyyneys.

— Minkäpä tässä voi? Joko vierität metsän maksuun Itäisen menettämisen tai…

— Ei riitä voima.

— Minkä minä sille voin?

— Olisitte kuorineet siskojenne osuuksia vähän ohuimmiksi, jotta olisi jäänyt torpparinnekin pöydälle leipä ja piimätilkka.

— Kunpa se olisikin ollut minun vallassani.

— Mutta Sormensuo sen sijaan on.

— Hyvä mies, elä minuun viskele vihojasi, ulapalla minäkin soudan. Kunhan vähennät omintakeista maanviljelystä ja teet sijaan muonapäivän tai pari…

— En tee, en, vaikka tulisi Eekyptin seitsemän katovuotta, en sittekään tee.

Hyvästejä sanomatta syöksyi Joel ulos Pohjavallan tuvasta, hänen kesakkoiset kasvonsa värähtelivät ja hänen sieramensa pullistuivat pingalle. Mennyttä, soi hänen korvissaan joka askeleella. Mennyttä, mennyttä. Omintakeisen torpparin sijaan muonarenki, ensimmäinen kerjäläisestä. Omien laihojen verosta mitatut jyvät, kuorittu maito, silakat, kirkkohevonen jouluna ja…

— Tulimmainen, tuhat tulimmaista…

Seuraavana päivänä tapasivat toinen toisensa metsätien polvekkeessa, josta oikopolku painui alas kylään, nuori mies ja nuori nainen. Mies oli Joel, nainen oli hänen mielitiettynsä Eeva, kaitakasvoinen ja suurisilmäinen palvelustyttö.

— Minulla on kiire päivällisenlaittoon, virkkoi tyttö. Haltijaväki lähti kirkkoon ja Miina on vuorollaan tänään vapaana. Mitä kummia nyt kuuluu?

— Kuuluu semmoista, joka koskee sinuun ja minuun.

Joelin kasvojen ilmeistä ja äänen kaiusta ymmärsi tyttö, että kuulumiset olivat ikäviä.

— Herran tähden, mikä nyt on? Olet synkkä kuin Kain.

— Ja syystäkin. Minusta ei tulekaan Sormensuon isäntää. Tuo sattui.
Tyttö ei tuokioon saanut sanaa suustaan.

— Miksi ei tule sinusta…?

— Sormensuosta riistetään Itäisen niitty, sijaan tarjotaan metsää tai muonarengin päiviä.

— Osasi nousta pilvi. Tyttö huoahti raskaasti.

— Sinä et kai muonarengiksi.

— En, ennen vaikka mierolle. He olivat tuokion vaiti.

— Mutta onhan maailmaa muuallakin kuin Sormensuossa.

Tuo kuulosti kesälinnun viserrykseltä. Joelin kesakkoisilta kasvoilta katosi tuokioksi Kainin ilme, silmiin nousi tuike, matala rinta pyrki pullistumaan.

— Olenpa samaa itsekin tuuminut, mutta tuumani eivät ole kestäviä, minä putoan yks kaks toivottomuuteen. Alkaa kirveltää rintaani, ja sitte seuraa niin raskas alakuloisuus, jotta olen tukehtua.

Eeva vaikeni.

— Näet, enhän minä ole kuin muut miehet. Jos minä pyrin tuonne maailmaan — Joel heitti kättään etelän suuntaan, jossa oli kirkonkylä ja josta laajat viljelykset alkoivat — minä tämmöinen kapea, luiseva, kesakkonaamainen, jossa on vain pikkuisen miehen piirteitä.

— Elähän taasen, keskeytti tyttö, yrittäen nauraa iloisesti.

— Niinhän minä olisin kuin katajapahainen pihlajien rinnalla. Sormensuossa on minun oikea pesäni. Sillä näissä luisevissa käsivarsissa on voimaa, Jumala tietää että niissä on voimaa, vaikka omistajalta puuttuukin korea ja sorea muoto.

— Oletpa minun koreani ja soreani.

— Sormensuossa olen syntynyt ja kasvanut, sen loukoissa olen oravana juossut, hevona hirnunut, käkenä kukkunut, Sormensuon matalaan tupaan aioin tuoda sinut askartelijaksi… oh, rintaani kirveltää, sitä polttaa, polttaa…

He olivat taasen vaiti.

— Mitä se metsän tarjoominen merkitsee?

— Että raivata metsästä peltoa ja kasvattaa pellossa heinää. Sitä vain.

— Raivataan sitte. Olemmehan nuoret ja terveet. Taasen tuikahtivat
Joelin silmät.

— Sekö sinun neuvosi?

— Se.

— Metsä ei kasva heinää vuodessa eikä kahdessa. Sorrumme nälkään ja puutteesen.

— Semmoista elä ajattelekaan. Kaikki vaikenee ja seestyy. Elä huoli olla ihan milläsikään. Mutta nyt minun täytyy joutua kotiin. Elä huoli olla ihan milläsikään, kyllä sirkka meille vielä kesän laulaa.

Eeva nipisti Joelia korvasta — se oli hänen ainainen tapansa hyvästellä — ja lähti juoksemaan.

Joel katsoi hänen jälkeensä, katsoi miten valkeapohjainen esiliina hulmahteli kevättuulen käsissä, kun tyttö nousi mäelle, josta polku painui alas pelloille ja kylään.

Eeva, Eeva! Vehnän tähkä, puron sisko, sydämmen valkea aatos. Eeva,
Eeva!

II

Mökistä mökkiin, tuvasta tupaan kiiti kehoitus raskaan työn tekijöille saapua Vaaksan tanhualle kahdeksan tienoissa illalla. Kehoitus koski miehiä, naisia, nuoria, vanhoja, keskenkasvuisia, koski kaikkia, jotka hikiotsin työtä tekivät ja raatoivat.

Läksivät joukot liikkeelle, ken uteliaisuudesta, ken huvin vuoksi, ken vakavamielisenä, vain ani harva käsitti yhtymisen tarkoituksen. Jo seitsemän ja kahdeksan vaiheilla vilisi miestä ja naista Vaaksan tanhualla. Vilkasluonteisimmat hoilasivat ja melusivat, mutta vanhemmat ja vakavammat pitivät pakinaa keskenään, toiset loikoen nurmella, toiset tanhuan aitaan nojaten ja torpan ikkunoihin silmäillen, kun tiesivät oudon miehen elostelevan tuvassa.

Viileät ilmat olivat äskettäin pehmenneet kesäisiksi, ilta oli lämmin ja ihana.

— Mitähän tuolla lie sanottavaa? Julistaneeko työkansalle uutta lakia taiko evankeliumia.

— Molempia, veikkonen. Ja kova kuuluu olevan miehekseen.

— Tuomitsee herrat pirun rekeen ja sanoo että ne kaksi, herrat ja pirut, kuuluvat oikeastaan yhteen. Vakuuttaa että aiotaan vähän ravistella ja tomuutella oloja ja herroja.

— Maat jaetaan työkansalle, pappien säkkiin neulotaan pohja.

— Kruunu ottaa koko komennon.

— Ja sitte ei ole enää herroja eikä narreja tämän taivaan alla.

Mutta olipa joukossa epäilijöitäkin.

— Kylläpä maailmaan ääntä mahtuu, siinä ei ole kantta, vaikka on pohja.

— Maailma pysyy maailmana, vaikka sitä miehissä pyykkään kuin märkää mekkoa.

— Se on kukko, jolla on aina oma nuottinsa, lirutelkoon lukkari mitä uutta tahansa.

— Mutta jos työkansa ottaa vallan, kuten… Väittelyn elostuttua vilkkaimmilleen, avautui torpan tuvan ovi ja tanhualle astui nuori, komea mies, tamineiltaan herra, käytökseltään käsityöläinen, kasvojenpiirteiltään puoleksi kumpaakin.

— Hyvää iltaa, veljet, siskot.

— Hyvää iltaa, vastasi reippaasti joukko, johon toverillinen tervehdys teki edullisen vaikutuksen.

— Lienen teille outo ja tuntematon, joten lie laadulleen, että sanon kuka olen. Nimeni on Salama, kotoisin olen köyhästä mökistä, raatajan olen sukua, pahaisen palkkalaisen lapsi, vilu ja nälkä ovat olleet opettajinani, maailman tuulet perintönäni. Riittäneekö tuo omasta itsestäni?

— Riittää, kuului joukosta herkkämielin.

— Sydämmeni rakkaus on vetänyt minut teidän luoksenne, jotka olette minun siskojani ja veljiäni, kuten se ennen veti heprealaisen nuorukaisen kuninkaan hovista ahdistettujen kansalaistensa avuksi, orjaveljiä ja orjasiskoja lohduttamaan, heidän kyyneleitään pyyhkimään. Oletteko milloinkaan tarkemmin ajatelleet mitä merkitsee orja. Mikä on orja? Kuka on orja?

Puhuja vaikeni ja silmäili hyväilevästi joukkoon, jonka hän tunsi voittaneensa ensimmäisillä sanoillaan.

— Minkälainen tunne herää rinnoissanne orja-sanaa kuullessa ja mainitessa. Surullinen, mieltä vihlova. Vaikka sanan käsite on epäselvä, ei se ole sydämmelle vieras, sen tuntee ja siitä on kuva ajatuksissa. Mikä on sitte orja? Kuka on orja? Orja on se, jolla ei ole mitään oikeuksia, vaan ainoastaan velvollisuuksia, orja on se, joka on tahdoton välikappale muiden käsissä, se, jolla ei ole mitään määräämisvaltaa itseensä ja toimintoihinsa nähden. Kun minä kuljin tänne teidän luoksenne, poikkesin valtaväylältä kapealle maantielle. Pylväässä seisoi: Holvilaan. Astuin kapeata tietä tovin, astuin toisen. Molemmin puolin nyhjötti matalia mökkejä, pihamailla juoksenteli likaisia, laihoja, ryysyisiä, pahasilmäisiä lapsia. Ja jos näin vanhan eukon tai nuoren äidin, ei kummankaan kasvoilla kukkinut heleä iho. Kyyryisiä, ryppykasvoisia, keltaisia, surkastuneita, kuten Faraon uneksimat tähkäpäät, semmoisia he olivat kaikki tyyni. Astuin edelleen. Tie kohosi männikkömäelle, syöpyi siitä alas, ja samassa levisi eteeni silmänkantama viljeltyä maata, silmänkantama peltoa. Ja niiden keskessä, lehtokujan päässä, seisoi upea linna, Holvila. Aurinko hohti ja kimalteli sen kymmenissä ikkunoissa, sen vaaleat seinät ja peltikatto loistivat ja välkkyivät. Ja sen tanhualla oli näky toisenmoinen. Siellä silkkipukuisia naisia ja hienoja muotiherroja, siellä iloa, naurua, siroja liikkeitä, kohteliaisuuksia. Pallopeliä säesti lumoava hilpeys ja kaikki kauneuden sopusointu. Luulin osuneeni jumalien läheisyyteen. Eikä ihmekään, sillä Holvilan asukkaiden hipiä oli jyrkästi erilainen, kuihtunutta, keltaista ja ryppyistä naamaa ei kenelläkään. Rotu näkyi äkkiä muuttuneen ja jalostuneen, tanhuallaolijat olivat kuin jumalien jälkeläisiä. Mistähän syystä? kysyin itseltäni. Eiväthän ilmasuhteet voineet vaikuttaa niin lyhyellä välimatkalla, joku muu syy oli olemassa. Niiden jumal'ihoisuus johtui ryysyisien ja keltakasvoisien käsien töistä. Sadat kädet ja selät tekivät alituiseen työtä tuon jumaluuden ylläpitämiseksi. Heleät ja loistavat hipiät olivat helevyydekseen imeneet keltaisien ja kuihtuneiden mehut. Tien varrella asujien osaksi jäi Holvilan kaikesta loistosta ja komeudesta vain ennenaikainen hauta tai onnellisimmassa tapauksessa pitkä ketju ruumiillista ja henkistä kitua: nälkää, raakuutta, pimeyttä.

— Totta sanelet, toveri, kuului ääni joukosta.

Kaikki katsoivat sinne käsin, josta sanat lausuttiin, ja nähtiin Sormensuon Joel, nähtiin punakkana, uhmakkaana, sieramet pingalle pullistuneina. Puhuja silmäili häntä hellittelevästi ja siirti sitte katseensa väkijoukkoon. Useat silmät kiiluivat jo väkevästi, vihan tunne oli syttynyt tuolla ja täällä ja odotti vain suotuisaa tuokiota, kehittyäkseen koston himoksi.

— Pylvään nimikirjoitus, jatkoi puhuja jälleen, ei ole asiallinen, Holvilan sijaan pitäisi siinä seisoa joku toinen sana. Veikot, siskot, sanokaapa ilmoille se sana, sanokaapa minne johtaa valtaväylältä poikkeava kapea maantie.

— Orjalaan, kuului kymmenistä suista kumeasti.

— Oikein sanottu. Mutta elkää toki luulotelko, että Holvila on ainoa orjala, ainoa ruumiillisen ja henkisen kurjuuden tyyssija. Orjaloita tapaamme joka askeleella, orjan ies painaa siskojemme ja veljiemme niskoja kaikkialla, orjan kahleet, puute ja kitu, raakuus ja tietämättömyys, kolisevat ja kalisevat oikealla ja vasemmalla. Miksi? Siksi että te, orjajoukot, torkutte ja nukutte, siksi että te ette valvo etujanne, ette herää hankkimaan itsellenne ihmisoikeuksia. Mutta nyt teidän pitää herätä, tänä päivänä, tänä hetkenä pitää teidän nousta taistelemaan ihmisoikeuksienne edestä. Elkää luulotelko, että Orjaloiden isännät tulevat vapaehtoisesti tarjoomaan teille ihmisoikeuksia, elkää luulotelko että jumal'ihoiset herkeävät imemästä teidän mehuanne. Ryhtykää taistelemaan. Taiston torvi raikuu kaikkialla, tuhannet liittyvät yhteen, maa vapisee Orjaloiden isäntien jalkojen alla, tuhatvuotisen valtakunnan aamurusko pilkoittaa jo, tarjoten orjuuden sijaan vapautta, nälän ja kurjuuden sijaan hyvinvointia ja valoa. Orjajoukot eivät enää tyydy tulevaisen elämän nautinnoihin, ne vaativat maallisestakin onnesta osan. Voi Orjaloiden isäntiä tilinteon päivinä, voi jumal'ihoisia, kolmesti voi. He seisovat tulivuorella, jonka lieskat ja liekit pian kohoovat ilmoihin, lieskat ja liekit, jotka ovat muodostuneet orjajoukkojen kurjuudesta ja kärsimyksistä.

Puhuja levähti silmänräpäyksen. Kuulijakunnan vihan tunne oli nyt kehittynyt koston tunteeksi. Silmät paloivat synkästi, siellä ja täällä pureskeltiin hammasta. Jos puhuja olisi lausunut: "mars jäljissäin joka mies jouduttamaan hyvinvoipuuden valtakunnan tuloa", olisi jokainen jalka kapsahtanut liikkeeseen.

— Nuo pellot ovat työkansan ja orjajoukkojen perkkaamia, meidän kättemme työtä ovat rakennukset, tiet, aidat, veräjät, kaikki kaikkineen on meidän hikemme luomaa, mutta onko meillä etuja, jotka vastaavat töittemme arvoa. Ei. Jumal'ihoisten ja vetelehtijäin on valta ja edut, ne nautinnoissa uivat, me kurjuudessa näännymme. Häpeä, moninkertainen häpeä, että siedämme tuntiakaan moisia oloja. Hereille siis kaikki, hereille ja riveihin. Ja taistoon. Yksimielisyys luo voiman, jota vastaan vuoretkin murenevat. Kun tänä iltana tästä paikasta lähdette koteihinne, herätkää huomenna vapaina ihmisinä. Elkää raatako Orjaloiden isäntien työtä aamua aikaisin, iltaa hiljaan, elkää kantako heidän pöydilleen aittojenne paraita antimia, elkää taipuko noudattamaan heidän lakejaan, ne ovat rosvolakeja, joiden laatimisessa te ette ole ollut osallisina. Herätkää vapauteen joka mies, joka nainen. Valta on teidän, yksin teidän, kun vaan muistatte yhden säännön: yksi kaikkien edestä, kaikki yhden edestä. Se vie varmasti voittoon, ja voitto merkitsee vapautta, yhdenvertaisuutta ja hyvinvointia.

Puhuja lopetti.

Mutta tanhualla kuului valtava hyväksymisen kohina. Moni nainen pyyhki silmistään kyyneleitä, miehien ryhti oli kohonnut.

Sohinan tauottua, esitti puhuja vapaata keskustelua, kehoittaen jokaista lausumaan mielipiteitään, toivomuksiaan, olevien olojen tärkeimpiä epäkohtia j.n.e. Silloin taasen kuului Joelin hillitön ääni:

— Me emme kykene esittelemään, mutta esitelkää te, me kannatamme teitä.

Puhuja suostui ehdotukseen. Kun pöytä ja tuoli oli asetettu hänen eteensä ja kun hän oli istunut, kosketteli hän sujuvasti työpäivän pituutta, maan omistussuhteita, viljelemättömiä maita, palvelijain asemaa sekä kirkon ja valtion eroittamista. Hän ei enää puhunut säkenöivästi, kuten äsken, mutta hän puhuu asiantuntijan varmuudella ja niin pätevästi, ettei epäilyksen varjokaan langennut hänen ponsiinsa, joiden sisältämät vaatimukset muka toteutetaan pikemmin kuin huimapäisinkään luulee.

Aurinko ehti laskea, mutta keskustelua jatkui yhä. Vihdoin se lopetettiin. Kun kuitenkin moni tärkeä kysymys oli vielä jäänyt aivan koskemattomaksi, ehdotti puheenpitäjä toista yhtymistä huomissa, jolloin oli sunnuntai.

— Veljet ja siskot, virkkoi hän taasen säkenöivästi ja lumoovasti, aika on jo ehtinyt myöhään, olemme jo ehkä vähän väsyksissäkin, mutta tärkeitä, meidän etujamme koskevia kysymyksiä on jäänyt kokonaan mainitsemattakin. Yksi semmoinen kysymys on yleinen ja yhtäläinen äänioikeus. Työväenyhdistyksen perustaminen keskuuteenne ansaitsee myöskin ottaa puheeksi, samoin työväen puolueen sanomalehtien levittäminen ja kannattaminen, vähäpätöisempiä mainitsemattakaan. Onko teillä halua saapua huomenna tänne?

— On, kuului sankkaääninen vastaus.

— Tulkaa pari tuntia varhemmin.

— Tullaan.

Joukon alkaessa hajota nousi Sormensuon Joel seisomaan pöydälle ja virkkoi pingalle pullistunein sieramin:

— Kokoukseen huomenna joka mies ja joka nainen, jonka nokka on työväen malliin. Joka mies, joka nainen. Kuuletteko?

III

Kylän työväestö oli muuttunut sosialistiseksi kuin taikalyönnillä. Ei muusta puhuttukaan kuin sorrosta ja kurjuudesta, jonka alla raatajakansa väyryili tuskissaan. Mielien katkeruus ja kiihtymys kyti kaikkialla, kaikki olivat toinen toistaan sorretuimpia, kovakohtaloisempia, onnea ja tyytyväisyyttä ei ollut enää missään.

Vastikään perustettu työväenyhdistys piti kokouksia tuhka tiheään, jäsenmaksuja kerättiin, työväen puolueen sanomalehtiä levitettiin, suuria, piakkoin tapahtuvia parannuksia työväestön tilassa toitotettiin kaikkien korviin — viimeiset olivat tulleet ensimmäisiksi, matalaiset mahtaviksi.

Heikkoja eli epäilijöitä naurettiin ja ivattiin eivätkä ne mielisti pistäneetkään lusikkaansa enemmistön kuumaan pataan. Jos sanan lausuivat, saivat kymmenen takaisin. Oman lihansa viholliseksi leimattiin jokainen, joka uskalsi epäillä tasa-arvoisuuden valtakunnan päistikkaista tuloa, ja kokouksissa huudettiin herkästi suu poikki puhevuoron käyttäjältä, jollei esitys sujunut tutussa sävellajissa, jonka pohjanuottina oli työväestön kärsimä sorto, kurjuus, orjan ies, orjan kahleet.

Joelin äiti oli yksi heikko sielu. Salaman käynnin jälestä alkoi Sormensuon tuvassa melkein ainainen kinastelu, jossa äiti yksin piteli puoliaan kahta vastaan. Ensimainittu vetosi omaperäiseen käsitykseensä, Joel terhenteli työväenliikkeen voimakkuuteen.

— Äiti on vanhanaikainen, äiti ei ymmärrä, oli Joelin tapana lausua, kun eukko milloin oikein säälittä pöllytteli yhdenvertaisuuden valtakunnan tuloa.

— Ymmärrän minkä ymmärrän, mutta maailmaa ei käännetä yhtä helposti kuin housuparia.

— Yleinen ja yhtäläinen äänioikeus sen kääntää.

— Tekee rengistä isännän, piiasta emännän. Jopa on narreillakin narrinsa.

Isä, joka kävi mukana kaikissa kokouksissa, kallistui Joelin puolelle.

— Hameväet ovat arkoja kuin jänikset, tapasi hän sanoa äidin ja pojan väittelyihin.

— Valta on meidän, intoili Joel kerrankin, kun taasen syntyi väittelyn tuprutus. Mikä perii talolliset, jos me torpparit, jyvärengit, mökkiläiset ja palvelijat, jos me vaikka huomenna heitämme valtaan työnteon.

— Mikäkö isännät ja emännät perii? Ei yhtikäs mikään. Vanhan ketun hännässä, näes poika, on paljo karvoja, mutta mikä perii teidät itsenne? Kenenkä vatiin pistää palvelija lusikkansa? Häh? Ja kuka ruokkii muonarengin lapsijoukon? Häh? Sure sinä sitte isäntiä ja emäntiä.

— Mutta jos esim. heinänteon ja elonkorjuun aikana teemme jyrkän pystön.

— Joudutte mieron varaan, mutta isännät ja emännät pysyvät taloissaan. Ei mikään talo sorru keppikerjäläiseksi yhden kesän sadon vuoksi eikä lie ajateltavissakaan niin tuttavatonta ja sukulaisetonta haltijaväkeä, joka ei miltään taholta saisi apua heinän- ja viljankorjuuseen.

— Mutta kun koko kylän, ehkä koko pitäjän torpparit, muonarengit, palvelijat…

— Hassutuksia, niin monta mieltä kuin miestä. Yhtä helposti voit opettaa sata kanaa marssimaan tahdissa, kuin tehdä yhden kylänkään torpparit yksimielisiksi.

— Äiti on vanhanaikainen, äiti ei ymmärrä.

— Hameväet ovat arkoja kuin jänikset.

Toinen heikko oli Eeva, ei sekään suosinut intoilemista ja rallattaen voittoon marssimista. Salaman käynnin jälestä alkoi hänen ja Joelin välille kohota kinos, joka kylmäsi tulevaisuuden toiveet. He kohtasivat toisiaan harvemmin, ja kun kohtasivatkin, uhkuivat Joelin puheet yhdenvertaisuuden valtakunnan tuoksua, Eevan pysytellessä todellisuuden arkioloissa, joissa jokainen on oman onnensa seppä. Hänestä joskus tuntui, kuin olisi paha silmä lumonnut Joelin. Katseessa välähti jotakin outoa ja kammottavaa, joskus oli ajatuksien alla jotakin, jonka alastomuutta ja räikeyttä piti verhota ja koreilla sanoilla koristaa.

Kului kesä heinänteon lähelle, yksityisiä ja julkisia kokouksia pidettiin yhtä tiheään, mielien katkeruus yhä kasvoi. Ennen heinänteon alottamista virkkoi Joel Pohjavallan isännälle:

— Itäinen kuuluu Sormensuohon ja sen niittävät siis entiset niittäjät.

Joelin äänessä ja katseessa oli jotakin uhkaavaa, kivikovaa.

— Mutta kenelle kuuluu Sormensuo?

— Nykyään se kuuluu isälleni, mutta hän voi luovuttaa minulle sen minä päivänä tahansa.

— Vai niin. Minulla ei ole siis mitään sanomista.

— Ei kerrassaan mitään, kun vain vero tulee suoritetuksi.

— Sepä sommoo, sanoo savolainen, nauroi isäntä. Joel puri huultaan.

— Jotta nyt sen tiedätte. Ja jos ken uskaltaa mennä rautoineen
Itäisestä lyömään korrenkaan poikki, en minä takaa mitä tämä tekee.

Joel kohotti oikean kätensä ylös… isäntä ei enää hymyillyt.

— Se on nyt kerran siten, että meitä työkansaa ei enää sorreta mielin määrin, me piankin sortajat sorramme niskoiltamme.

Isännän muoto muuttui yhä vakavammaksi.

— Joel, tuo menee ohi, sinä tulet vielä järkiisi.

Isäntä lähti astelemaan ojaksimen vartta, joka kulki Itäisen aituuseen kuuluvaa hakaa kohti.

Päivä pari tuon jälestä pitivät Pohjavallan torpparit, mäkitupalaiset ja jyvärengit yhteisen neuvottelun Joelin toimesta.

Torppareja oli viisi, Sormensuo, Vaaksa, Isopaula, Vähäpaula ja Koura. Paulat olivat rauhan miehiä, sillä isännän uudistuspuuhat eivät lainkaan koskeneet heidän mantujaan, mutta toisin oli noiden kolmen laita, joitten kurkkua kohti tähtääntyi uudistushankkeitten puukko, uhaten riistää Sormensuosta paraan niityn, Vaaksasta pellon sekä Kourasta ulkopalstan, jonka viljeleminen oli torpan jaloilleen nostanut.

— Meidän pitää yksissä tuumin panna kova kovaa vastaan, alotti Joel neuvottelun.

Vaaksa oli samaa mieltä. Kun ei ikinä tehdä tenää eikä nosteta niskaa, kiristetään iestä yhä.

— Ensinnäkin lyhennämme kesäisen työpäivän kuudesta seitsemään. Mitä tuumaatte lyhennyksestä?

— Tarpeesen on, vastattiin esitykseen.

Työpäivän lyhennys päätettiin panna käytäntöön huomispäivästä alkaen. Sitte siirryttiin apupäiväkysymykseen. Kaikista veroista ja rasituksista olivat n.k. apupäivät vihatuimpia. Niiden suorittamiseen kelpoitettiin naiset ja puolikasvuisetkin, mutta niitä vaadittiin mielin määrin, yhtenä kesänä enemmän, toisena vähemmin, miten töiden sujuminen milloinkin vaati. Mielivalta juuri paljasti rasituksien huutavan vääryyden.

Keskustelua kesti noin tunnin, vaikka kaikki olivat yksimielisiä päätökseen nähden, sillä jokainen puhevuoron käyttäjä puhui enimmäkseen asian ulkopuolella olevista kysymyksistä. Apupäivien suorittaminen päätettiin kokonaan lakkauttaa kuluvasta kesästä alkaen. Täten oli tehty kaksi tärkeätä päätöstä, joiden tuottamat helpoitukset tulivat hyvinkin läheltä koskemaan maaveron suorittajien jokapäiväiseen elämään.

Kokouksen loputtua pitivät Pohjavallan torpparit jälkineuvottelun erityisistä, yksinomaan heitä koskevista kysymyksistä. Kun oli tovi hangattu ja päästy paraasen alkuun, virkkoi Isopaula.

— Minä ja naapuri emme oikeastaan kuulu näihin juttuihin, ja vanha kokemus kieltää menemästä syyhyttä saunaan. Myönnämme kyllä että teillä kolmella on syytä…

— Mitä? Ettekö te kuulukaan juttuun? tulistui Joel lausumaan.

— Emmehän me kuulu. Itäinen on Sormensuon, Patapelto Vaaksan ja…

— Onpa äly lyhyessä ja ohuessa. Ettekö käsitä että kun Pohjavallan ulkotalo ensin syö Itäisen, Patapellon ja Kouran ulkopalstan, iskee se kyntensä Pauloihin. Sinne teidän maillenne sopii sinnekin pikku ulkotalo navettoineen ja karjakkoineen. Olettehan kuulleet sanottavan, että ruokahalu kasvaa syödessä.

— Olemme kyllä ja voi se sen tehdäkin, mutta toistaiseksi me olemme vielä irti.

— Nyt tarvitaan yksimielisyyttä, muuten olemme jokainen mennyttä.
Teidän vuoronne on pelkkä ajan kysymys.

— Pelkkä ajan kysymys, varmenti Vaaksa.

— Minä en hellitä Itäisen niittyä.

— Enkä minä Patapeltoa.

— Vastaan potkin minäkin omani puolesta.

— Ja taistelun kestäessä muuttuvat olot, orjajoukot pääsevät valtaan.

— Ehkä muuttuvat, mutta toistaiseksi minä ja naapurini olemme riidoista irti.

— Teidän pitää taistella meidän rinnallamme.

— Taistelemme mikäli aseita riittää.

Paulat nousivat ylös ja hankkiutuivat lähtemään.

— Ei me teitä paineta… mutta juttu ei tosiakaan koske meihin.

Poistuivat molemmat Paulat, mutta Joel ja Koura jatkoivat neuvottelujaan Vaaksan tuvassa. Uhkaava onnettomuus liitti nuo kolme kiinteästi toisiinsa.

Seuraavana päivänä ilmoitettiin tehdyt päätökset Pohjavallan isännälle. Joel lausui ryhdikkäästi ja ilman mitään kunnioittavia eleitä, että oli päätetty lyhentää kesäinen työpäivä kuudesta seitsemään.

— Olkoon menneeksi, vastasi asianomainen.

Apupäiviä koskeva päätös oli arempi, kun se ilmaistiin, värähtivät
Pohjavallan isännän kasvot huomattavasti.

— Apupäiviä koskeva juttu on toinen, mutta saadaanpa nähdä tuonnempana. Järjestämistä ne ainakin sietävät.

— Päätöksemme on yksimielinen ja järkkymätön.

— Se tuntuu jo matkan päähän. Onko muuta vielä latingissa?

Joel mainitsi Itäistä, Vaaksa Patapeltoa, Koura ulkopalstaansa.

— Entä te Paulat, eikö teilläkin ole…?

— Meillä ei ole mitään sanottavaa.

Pohjavalta sai hyvän tuulensa takaisin.

Asia ei ollut niin tulenpalava kuin luuloteltiin. Kysymys oli kyllä kaikista kolmesta, mutta ainoastaan Itäisen ja Patapellon kohtalo oli varmasti merkitty. Mutta niidenkään riistäminen ei tule tapahtumaan umpimähkään, itsenäisen toimeentulon mahdollisuus jää molemmille, kun vain luovutaan silmittömästä puskemisesta.

— Käytetään sovitteluja ja pysytään sovinnossa. Tuon sanottua, poistui isäntä.

Joeliin ja Vaaksaan eivät sanat pystyneet, molemmat vainusivat niiden takana piilevän luikertelemista ja nenästä vetämistä.

— Miehen mahti on mennyt matalaan, yrittää makeilla puheilla pelata voiton itselleen, mutta se konsti ei vetele.

— Sanoo kuin kananpojalle: tipu tipu tipu.

— Puhuu kuin pyhän profeetan suun kautta.

Pohjavallan tekemät myönnytykset, joihin muidenkin isäntien täytyi mukautua joko kokonaan tai vähemmässä määrässä, synnyttivät mahtavan intoilemisen. Työväenliikkeen vastustajat masentuvat, heidän mielipiteensä alkoivat horjua eivätkä he enää julkisesti rohkeneet esiintyäkään omassa karvassaan. Joel vakuutti kaikille, että saavutettu voitto oli vain heikko etusävel, jota piankin seuraa mokoma pasunan törähdys, jotta vuoret ja laaksot kajahtavat.

Heikotkin rohkaistuivat, ei ollut enää mieltä eikä kieltä työväestön riveissä — Eevaa, Joelin äitiä ja joitakuita harvoja lukuunottamatta — joka ei olisi huutanut joukon mukaan. Itse ilmassakin tuntui liikkuvan jotakin voimakasta, joka samalla oli painostavaa. Äänettömien kirouksien katku tunkeutui kaikkialla sieramiin. Erilaisissa varallisuussuhteissa elävät ihmiset silmäilivät oudosti ja vakoilevasti toisiinsa, kuten olisivat tahtoneet tutkia toisiensa sisimpiä ja salaisimpia aatoksia. Toinen toistaan kummempia otaksumisia pälkähti mieliin ja typeryys puki ne salaperäisyyden verhoon. Mikä oli sovulla tapahtunut, selitettiin tapahtuneen tuntemattoman voiman pakosta, josta eivät muka tietäneet muut, kuin myönnytyksien tekijät itse. Se voima riippui myllynkivenä korkeuksissa, se suosi työväestöä ja niiden etuja mutta maanomistajat ja varakkaat uhkasi se ruhjoa.

Vallitsevasta orjuudesta ja sorrosta janattiin herkeämättä.

Korkeuksissa riippuva myllynkivi, joka varakkaat uhkasi ruhjoa, oli sortojärjestelmän taikoma, itsekosto, sortosyntien rangaistus. Entisaikoina ei sortoa sorroksi käsitetty, mutta nyt oli toisin. Koko maailma oli suuri sortola, se oli koirankoppi, jossa haisi vääryys, väkivalta, heikomman polkeminen, ja nuo inhat hajut olivat juuri tehokkaimpia välineitä jouduttamaan tasa-arvoisuuden valtakunnan tuloa.

Toisinaan tunnusteli Joel tuossa kaikessa jotakin onttoa, jotakin tekemällä tehtyä, joka tyhjyyttään rämähteli. Monessa esityksessä, jossa maailman menoa manattiin ja vitsottiin, oli narri kurkistavinaan häneen. Narri oli pienen pieni kääpiö, mutta sen olentoon kuului semmoinen taika, että se loi ympärilleen mahdottoman suuren varjon. Jokainen unhotti katsoa kääpiöön ja katsoi sen sijaan varjoon.

Mutta kun esitykseen sekautui Itäisen kysymys — ja se sattui melkein poikkeuksetta — meni Joelin aivoissa kaikki mylläkkään. Yhdenvertaisuus tähtäsi Itäisen järkähtämättömään omistusoikeuteen, siihen liimautuivat väitelmät sorrosta, kahleista, vääryydestä, mielivallasta, koirankopin löyhkistä. Itäisen kysymys oli kuin mikä tervattu kettu, jonka karvoihin tarttuivat kaikki sosialismin iskemät vasamat.

Heinänteon alkaessa virkkoi Pohjavallan isäntä Joelille:

— Tänä kesänä saat vielä niittää puolet Itäistä, rajaksi sopii lähteen reuna.

— Vanha niittäjä, vanha raja, vastasi Joel, johon isännän myönteleminen vaikutti kiihoittavasti.

— Onko asia tosiaankin niin?

— Sattuu olemaan.

— Joel, sinä olet viimeaikoina kasvanut oman itsesi ohi.

— Ohi tai jälkeen ei kuulu asiaan, mutta Itäinen kuuluu Sormensuohon.

— No, koetetaanpa sitte.

Isäntä ei enää näyttänyt hyvätuuliselta, hänen viimeiset sanansa kalskahtivat tuimilta.

— Minulla olisi esityksiä sinulle, mutta kun…

— Ei esityksillä eletä, leipää siihen tarvitaan. Eläkää te Pohjavallassa omillanne, me elämme Sormensuossa, se on minun esitykseni.

Joel käänsi isännälle selkänsä ja mutisi piakkoin koituvista tilinteon ajoista.

Koko kesänä ei sittemmin puututtu kysymykseen. Joel niitti isänsä kera Itäisen, kuten ennenkin, molemmat mielisti luulottelivat, että niityn riistäminen jää sikseen, vaikka näkivät miten ulkotalon seinät kohosivat aivan Itäisen nenän eteen.

Kesällä otti Eeva pestuun toiseen kylään, syksyllä sairastui Sormensuon emäntä, poti viikon pari ja laski viimeiseen lepoon väsyneen ruumiinsa. Siten kaksi hyvää hengetärtä luopui Joelista.

Hautajaisten jälestä tuli lautamies käymään Sormensuossa ja Vaaksassa. Pohjavallan isäntä oli nostanut häätöjutun noita kahta vastaan velvollisuuksien laiminlyönnistä. Asianomaiset olivat kuin puulla päähän lyödyt. Mitkä velvollisuudet olivat heidän osaltaan jääneet täyttämättä? kysyivät he kummissaan toisiltaan.

Manuuttaessa oli lautamies kehoittanut Joelia sovinnon tekoon, sillä moiset asiat oikeudessa vain äksyyntyvät pahemmiksi.

— Sopikaa pois, se on viisainta, hoki kokenut mies vielä ovea tavoitellessakin.

Vaaksassa teki hän samoin.

Kun ensimmäinen mielen kylmä kummastuksineen ehti ohi, selkisi asia sen verran, että haasteen perusteena olivatkin apupäivät. Vaaksan äly sen keksi. Joel silloin oli nauravinaan itsensä koukkuun.

— Voi Tuppuraisen tupakit sen miehen meininkejä. Apupäivistähän sovittiin kesällä samassa läksyssä työpäivän lyhennyksen kera.

Vaaksa räpäytteli silmiään epäilevästi.

— Myöntyikö se siihenkin kohtaan?

— Tottapahan myöntyi, kun ei ole vaatinut. Eihän niitä ole viime kesänä suorittanut kukaan.

— Suoritettiin niitä joku määrä Pauloista ja Kourasta.

— Vaatiko se?

— Ei, ne menivät tarjolle. Joel päästi karkean kirouksen.

— Meiltä ei ole velottu apupäiviä, ja ketä ei velota, se ei ole velassa.

— Sitä minäkin. Tämä juttu käy harmaaksi manuuttajalle.

Toinen kari, johon manuutettujen äly ajoi kiinni, oli lautamiehen sovintokehoitukset. Kaikesta päättäen ne olivat olleet säkissä ennenkuin ne pantiin pussiin. Ne lausuttiin ystävällisenä, hyvää tarkoittavana neuvona, mutta neuvon takana piileksi vanhan ketun viisaus: eletään sovinnossa ja ystävyksin.

Ennen käräjiinmenoa lähetti Eeva vakaiset terveiset Joelille ja kielsi menemästä oikeuteen. Terveisien johdosta menetti Joel muutamaksi päiväksi horjumattomuutensa. Heikkouden hetkinä suuttui hän itselleen, ravistellakseen harjaansa tuokion kuluttua kahta ylpeämmin. Ties miten lopulta kuitenkaan olisi käynyt, mutta ennen käräjiinmenoa sattui kaksi tapausta jotka löivät löylyä jo ennestäänkin löylyiseen päähän Ensinnäkin osui toinen agitaattori kylään, potrempi ja punaisempi Salamaa. Se piti puheita ja esitelmiä parina iltana ja kehoitti suoraan väkivaltaisuuksiin riistäjäluokkaa ja maanomistajia vastaan.

Kun Joel isänsä kera palasi kuulemasta agitaattoria, oli hän kuumassa mielentilassa, hän iski nyrkkiä tuvan pöytään ja virkkoi kipenöivästi:

— Maailman menon täytyy muuttua, vaikka itse piru kontisi sen puolesta.

Tämän kintereillä seurasi toinen tapaus. Agitaattorin poistuttua kylästä, tuli Pohjavallan isäntä ainaisia sovintoesityksiään latelemaan. Joel ja hänen isänsä hankkivat juuri lähteä työväenyhdistyksen kokoukseen, kun tuvan ovi avautui ja isäntä astui sisään. Ensimainitun päähän iskivät heti vihan kylmät, hän ei vastannut sanaakaan isännän tervehdykseen. Istahdettuaan virkkoi viimemainittu:

— Tulin vielä kerran esittämään sovintoa.

— Isännällä on usein esityksiä.

Sanat lausuttiin kuivasti ja pilkallisesti, mutta Pohjavallan isäntä ei ollut tuonaankaan, hän kohdisti katseensa Joelin isään ja kysyi:

— Oletteko aivan yhtä mieltä Joelin kanssa?

— Kyllä me yhtä luuta olemme. Itseni vuoksi voisitte kernaasti tupata Itäisen vaikka mustilaisen konttiin. Olen vanha, nokkani painuu pian nurmeen, mutta poika tuossa on nuori, ja nuoret tahtovat elää. Jos Itäinen silvotaan Sormensuosta, merkitsee se meille samaa, kuin lyödä hampaat naulaan.

— Mutta eihän niitty asemansakaan vuoksi sovi Sormensuohon enempää kuin Patapeltokaan Vaaksaan huomautti isäntä. Mitä sanoisitte, jos minä Pohjavallasta käsin ryhtyisin viljelemään Sormensuon tanhuatilkkuja.

— Itäinen on niitty, ja niittyyn ei sovi pellon laki. Sato kasvaa auran koskematta, miehen hien tippumatta.

— Mutta minkämoinen sato? Minkämoisen heinän kasvoi Itäinen teidän nuoruudessanne ja minkämoisen kasvaa se nykyisin?

Joel puri huultaan, isä vaikeni.

— Itäinen kaipaa auran koskentaa, samoin sen haka pyrkii pellon luokkaan, joko ymmärrätte etten minä voi peräytyä Itäisen kysymyksessä.

— Emme mekään voi, sekautui Joel keskusteluun.

— Te kyllä voitte. Ruvetkaa viljelemään peltoheinää Itäisen korvaukseksi. Mokoman verran voi Sormensuon peltoja laventaa kaikkiin suuntiin, paitsi ylöspäin.

Seurasi äänettömyys, Joel mietti mitä sanoa, mutta kun ei keksinyt oikein nutistavaa, alkoi hänestä tuntua kiusalliselta.

Isännän esityksen valossa näki hän taasen pikku kääpiön, jolla oli suuri, hirmuisen suuri varjo.

Mutta äkkiä nousivat hänen päähänsä vanhat mielilöylyt, ja hän virkkoi ilveellisellä ja pisteliäällä äänellä:

— Sanokaapa yksi asia. Miksi korjailitte alkuperäisiä piirustuksianne niin somasti, että Kouran nahka jäi eheäksi.

— Se on minun asiani.

— Sanokaa ennemmin, että se oli viisauden peliä. Teitä vastaan on vain kaksi torpparia, puolellanne on kolme. Se vasta viisauden peliä.

— Joel, sinä käytät järkeäsi kuin kiekkoa. Sinusta on lystiä, kuri ei se pysy päässäsi, vaan lähtee vierimään ojiin.

— Ja te käytätte järkeänne kuin kalamies, joka tuulien mukaan arvailee, mistä runsain apaja on saatavissa. Mutta jos tuuli pyörähtääkin pahaan suuntaan, nyt on tuulinen aika. Eikö kuulu korviinne, miten tuulee. Ja ettekö usko, että tuuli voi kiihtyä myrskyksi, hävittäväksi myrskyksi, jos se kohtaa vastuksen.

— Joel, kuulehan, yritti isäntä tyynnyttämään.

Mutta Joel ei keskeyttänyt sanatulvaansa. Katse tiukkana, sieramet pingalle pullistuneina ja pärskyen kuin veden hädästä pelastunut, syyti hän löylyvarastonsa ilmoille, syyti koko sydämmensä katkeruuden ja sen karvaat kydöt kiven kovana uhkana yhteiskuntajärjestystä, lakeja, omistusoikeutta, pappeja, lukkareja sekä kaikkia riistäjiä ja ryöstäjiä vastaan.

— Te riistäjät sovitte kaikki pariin: hengen mies, suurtalollinen, kauppias, te olette jokainen vieneet panttilaitokseen kaiken ihmisyytenne.

Joelin yhä paukuttaessa luisti Pohjavallan isäntä tuvasta ulos, sovintoyritys oli rauennut tyhjiin.

Mentiin käräjiin. Kummaksi muuttui vastaajien mieli, ei ollut enää pontta puheissa. Turvauduttiin tuohon, että oli suostuttu molemminpuolisesti pyyhkiä apupäivät verovelvollisuuksista. Moiseen käsitykseen olivat he kaikin tulleet.

Kantaja kielsi tehneensä mitään myönnytyksiä, verovelvollisuudet olivat samat kuin ennenkin. Tähän osasi huomauttaa Joel, joka esiintyi isänsä kera oikeudessa, että eräs omituisuus vahvisti vastaajien väitteen todeksi, kantaja ei nimittäin viimeksi kuluneena kesänä vaatinut, eipä edes muistuttanut koko apupäivien suorittamisesta. Tämä seikka jo sinään todisti suostumuksen tehdyksi.

Tähän vastasi kantaja menettelynsä johtuneen vastaajan jyrkästä tiedoksiannosta, että päätös apupäiviinkin nähden oli järkkymätön. Koskapa maassa vallitsi laki ja oikeus, ei kantaja ollut halukas vetämään kissanhäntää vastahakoisien kanssa, vaan jätti hän lopulta, kun viimeisetkin sovinnon toiveet olivat rauenneet, asian oikeuden ratkaistavaksi.

Kun vastaajien puolesta yhä väitettiin sopimuksen tapahtuneeksi, siirrettiin juttu enempää käsittelyä varten talvikäräjiin, jolloin kaikki jutun ratkaisuun vaikuttavat todisteet ja seikat olivat oikeudelle esitettävät.

Päätös tyydytti Joelia, joka mielellään tahtoi laventaa käräjöimisen niin valtavaksi kuin mahdollista.

Helmikuussa istuivat käräjät. Paitsi molempia Pauloja ja Kouraa oli vastaajien puolelta manattu todistajiksi noin kymmenkunta sivullista, joiden piti kuulleen kantajan lausuneen jotakin sitovaa. Noiden sivullisien todistuksien tautta juttu läksi keikahtamaan pilojen kaareen. Yksikään ei tietänyt asiaan vaikuttavaa, olivat vain muilta kuulleet Pohjavallan isännän lausuneen muka tuota ja tätä. Lautakunta hymyili koko todisteluajan, ja tuomarikin oli menettää kärsivällisyytensä, kun todistajat vetelivät asioita sieltä täältä, kuten onkimiehet.

Viimeksi kuulusteltiin Pauloja ja Kouraa, kaikki kolme kertoivat yhtäpitävästi jutun juoksun.

— Tulitteko siihen käsitykseen, että sopimus tuli tehdyksi apupäivien helpoittamisesta? kysyi tuomari kultakin.

— Tulimme, vakuutti kukin.

— Minkä perusteella?

— Se oli meidän yksimielinen päätöksemme.

— Hyväksyikö kantaja päätöksen?

— Ei suorastaan.

— Vastustiko sitte?

— Ei suorastaan.

— Miten sitte on käsitettävä se, että kuitenkin tarjousitte suorittamaan apupäiviä?

— Sen me teimme päästäksemme selville, oliko kantajan vakaumus sama kuin meidänkin.

— Muuttuiko vakaumuksenne sittemmin?

— Muuttui.

— Minkämoiseksi?

— Semmoiseksi että apupäivien lakkautus kyllä oli päätetty meidän puoleltamme, mutta ettei kantaja alistunutkaan siihen.

Puoli tuntia kestäneen neuvottelun jälestä julisti oikeus päätöksen. Kun oli käynyt selville että vastaajat olivat laiminlyöneet suorittaa erityisiä verorasituksia eli n.k. apupäiviä, ja kun ei mitään pätevää kirjallista taikka suullista vuokrasopimusta ollut heidän ja kantajan välillä, katsoi oikeus kohtuulliseksi tuomita heidät häädettäviksi torpeista kolmenkymmenen vuorokauden kuluessa. Kulungit kuitattiin asianomaisten kesken.

IV

Työväenliike oli kärsinyt tappion, liikkeen vastustajien päät kohosivat pystömmiksi, sosialistien riveissä suuriäänisimmät kiihkoilijat talttuivat. Seurasi jonkinlainen lyhyt välirauha, kun siipeensä saanut puolue ei ollut vielä ehtinyt tointua tökerryksistään.

Joelin sisua kärhenteli. Ei siinä kyllin, että Itäinen oli menetetty, aineellisen tappion lisäksi tuli vielä siveellinen tappio, jonka hänen henkilönsä oli kärsinyt. Hän ei ollut enää sama sankarimainen Joel kuin ennen, hän oli pikku raukka, pikku houkka, joka yltyi lähtemään jättiläisen kanssa painiskeluun, hävitäkseen, surkeasti hävitäkseen.

Koko työväenliike oli joutunut alennustilaan, josta sitä eivät enää suuret sanat voineet kohottaa. Täytyi tapahtua jotakin mainiota ja repäsevää, ennenkuin kunnia oli entisessä kirkkaudessa, mutta mitä? Maailma oli tänään yhtäläinen kuin eilenkin, ja se oli yhtäläinen huomennakin. Mutta sittekin täytyi jotakin tapahtua, jotakin mainiota ja repäsevää. Ja pian sen piti tapahtua, muuten kylmyy ja sammuu takatalveen ja yöhön koko tulevaisuus.

Joel mietti yötä päivää, miten keksiä aseen, jolla alottaa taistelun uudelleen. Häätötuomion täytäntöönpanoa ei hänen tarvinnut pelätä. Koko käräjöiminen tarkoitti vain hänen nöyryyttämistään, ja oli alotettu Itäisen ja Patapellon vuoksi. Niiden riistäminen kävi mainiosti laatuun häätönaamarin verhossa. Vaaksan ja hänen oli antautuminen armoille, se oli kaiken alkuna ja loppuna.

Miten välttää armoille joutuminen?

Miten? Miten?

Vihdoin iski kipinä Joelin ajatuksiin, vihdoin valkeni keino, joka tappion kääntää voitoksi ja estää saapumasta takatalven öineen, pakkasineen. Kipinä iskihe ensin pälkähdyksenä, mutta siitä se varmentui, selveni ja sovitteleikse omiin nahkoihinsa. Se oli rohkea ja huima, mutta se oli samalla mahdollinen. Jota enemmän Joel siihen tutustui, sitä houkuttelevammalta se alkoi näyttää. Monta päivää piti hän sen omana salaisuutenaan, mutta kun se oli aikansa vanunut, kohotti hän hieman salaisuuden huntua, virkkoen eräänä iltapuhteena isälle:

— Luuletko että hän panee häätötuomion täytäntöön?

— Enpä luule.

— On hyvä, jos hän sen tekee.

Joel hymyili, mutta tuokion kuluessa hymy vaihtui uhaksi, hänen sieramensa pullistuivat ja hän puri hammasta.

— Hänen täytyy panna se täytäntöön, täytyy, täytyy… Joelin nyrkki putosi raskaasti pöytään, hänen kesakkoisien ja laihojen kasvojensa lihakset vavahtelivat. Isä katsoi häneen kummasti.

— Miksi se siitä valkenee? Mennyt on mennyttä.

— Mutta jos ei olekaan, jos lopputilit ovat vielä tekemättä.

— No, en minä ymmärrä. Onko ilmaantunut keino?

— On, nyt vasta alkaakin taistelu. Huomisesta lukien emme suorita enää veropäiviä, hänen täytyy panna tuomio täytäntöön.

— Hm, virkkoi isä.

Äidin kuoltua oli hän mukautunut kokonaan Joelin kannalle. Hänen kolmesta rakkaudestaan oli vielä jälellä kaksi, poika ja Sormensuo. Ja ne kaksi kuuluivat eroittamattomasti yhteen. Mikä koski Sormensuohon, koski poikaankin. Kumpaakaan ei saattanut ajatella erossa toisistaan. Ja kaikki mikä tarkoitti tuon eroittamattomuuden lujittamista, meni helposti mieleen, suli sydämmeen…

— Pitääpä joutua Vaaksaan.

Joel lähti.

Päivä pari tuon jälestä levisi kylään tieto, että Sormensuo ja Vaaksa kieltäytyivät suorittamasta päivätöitä, ilmaisematta varsinaista syytä menettelyynsä. Olivat vain tuumineet, että kun on kerran lähtenyt riidoiksi, niin pysyköön häntä riitoina. Menettelystä oltiin yleiseen ymmällä. Mitä se tarkoitti? Mikä viisaus sen alla piili?

Pohjavallan isäntä vastasi uhitteluun siten, että ryhtyi hommaamaan häätötuomioita täytäntöön. Yksi ja toinen oli jo silloin päässyt salaisuuden perille: koko kylää käsittävä yleislakko oli päätetty panna vireille samana päivänä, jolloin Vaaksan ja Sormensuon asukkaat ajetaan konnuistaan taivaan alle.

Järkiperäisesti ja johdonmukaisesti ryhtyi Joel valmistuksiin, hän sytytteli ensin kiihkeimmät ja huimimmat. Tehtävä oli helppo ja kiitollinen, onnistuminen näytti lupaavalta, sillä jokainen puhuteltu syttyi puolesta sanasta. Kaikki kahden edestä, lähti jokaisen huulilta vankasti ja rehellisesti.

Maltilliset aiheuttivat jo enemmän työtä, täytyi vedota niiden järkeen ja sydämmeen. Nuori työväenliike oli saavuttanut lyhyessä ajassa kaksi tärkeätä voittoa työpäivän lyhennyksen ja apupäivien helpoituksen, selitteli Joel maltillisille. Työväestöstä itsestä riippui jatko. Jos kaikki ovat yksimielisiä, varisee rengas toisen jälestä niistä kahleista, jotka työväen lihaa ja luuta kalvavat. Ensimmäisiä voittoja seuraavat toiset voitot, parannuksien sarja jatkuu jatkumistaan, kunnes yhdenvertaisuus ja hyvinvointi on saavutettu. Mutta jos työväestö ensimmäisen koetuksen ja vastarinnan edessä jänistää, on sen asia auttamattomasti hukassa. Taantumus jo kohoittelekse päätään ylpeästi, myönnetyt helpoitukset uhataan anastaa takaisin, entinen orjuuden yö jo hämärteli, sortajat ilakoitsivat j.n.e. Maltilliset ilmaisivat myötätuntonsa hanketta kohtaan, luvaten yhtyä lakkoon, jos se oikein väkivoimakkaana puhkeaa.

Heikot olivat enää kääntämättä. Niiden kanssa piti olla viisas ja varova, muuten työ meni hukkaan. Kääntäjiä pantiin liikkeelle melkein yhtä paljo, kuin oli käännettäviäkin, ja sitkeästi tehtiin työtä. Maltillisille esitettyjen kohtien lisäksi istutettiin heikkoihin se käsitys, että suurlakko jo muka oli miehestä mieheen ja naisesta naiseen päätetty asia. Sen edestä ei enää päässyt pakoon kuuhun eikä mereen. Jokaisen kanta täytyi paljastua. Voiton päivänä pyhän asian petturit vapisevat. Häpeä ja kirous heidän muistokseen.

Moniaita seikkoja ei Joel osannut ottaa laskuihin. Ensinnäkin ei hän käsittänyt sitä tosi seikkaa, että Itäisen menettäminen ei ollut eikä voinut olla kenellekään semmoinen sydämmen asia, kuin se oli Joelille ja hänen isälleen. Hän ei pannut merkille edes sitäkään musertavaa totuutta, että hän itse ani harvoin kiinnitti ajatuksensa Patapeltoon. Viimemainittu laahusti kyllä samassa kimpussa jonkinlaisena lisikkeenä ja oli painava tekijä, mutta se oli tykkänään vailla sitä lämmittävää voimaa, joka taikamoisesti käsittyi Itäiseen.

Toinen heikko kohta, jota ei Joelin silmä osannut keksiä, oli yhteisyyden tunteen puute, joka aina on kehittymättömien olojen leima. Jotta koko kylän työväestö palvelijoihin saakka olisi omannut Vaaksan ja Sormensuon kysymykset omikseen ja lähtenyt niiden edestä taisteluun, olisi edellyttänyt harvinaisen väkevää yhteisyyden tunnetta ja käsitystä yksimielisyyden voimasta.

Jos Joel olisi nähnyt sydämmiin ja vähänkään tuntenut ihmismieltä, olisi koko lakkohanke alun alkaen näyttänyt pitkää nenää hänelle. Hän olisi keksinyt salaisia nauruvireitä monissa suupielissä, olisi vainunut kätkettyä ivaa monen lauseen lomissa, mutta hän oli niin väkevästi kiintynyt omiin yksipuolisiin otaksumisiinsa, että hän oli kuuro ja sokea kaikelle muulle.

Hän puskihe yhä eteenpäin.

Koitui sitte päivä, jolloin panoksen piti laueta ja pamahtaa. Kruununmiehet ilmaantuivat Sormensuohon ja Vaaksaan, huoneet tyhjennettiin, ovet lyötiin lukkoon — lain koura teki säälittä tekonsa.

Heinänteko oli juuri alkanut. Vielä samana päivänä kutsuttiin ilmoituslipuilla ja yksityisillä kehoituksilla kylän työväestö Vaaksan tanhualle. Ensimmäiset tulijat, jotka kutsutta ja sydämmensä ääntä noudattaen olivat rientäneet ilmaisemaan osanottoaan häädettyjen kohtaloon, loivat kokoukseen vakavan värin. Vaimot nyyhkyttelivät, miehien katseet olivat juroja, alakuloisia. Tanhualla vallitseva sekasorto sointui surullisen näön kanssa sovusti yhteen. Astioita, huonekaluja, työaseita ja vaatteita oli viskelty nurmelle huiskin haiskin ikäänkuin merkiksi, että väkivalta oli ollut liikkeellä köyhää kurittamassa.

Mutta samassa määrässä kuin väkeä tulvi lisää tanhualle, särkyi alkupuolella vallinnut vakava väri. Alkoi kuulua huolettomia ja iloisia ääniä, naurua ja kevytmielisiä puheita, kuten olisi saavuttu johonkin huvitilaisuuteen, jossa ohjelman alkamista odottaessa itse kunkin oli velvollisuus pitää iloa yllä itsensä varalle. Kymmenen tienoissa, jolloin viimeisetkin olivat saapuneet, ei joukossa enää kuulunut vakavuuden hiventäkään. Enemmistö oli semmoisia, jotka huvin vuoksi ja uteliaisuudesta olivat saapuneet lakkokokoukseen, ja heidän nauruihinsa hukkui vakavien ja huolekkaiden hiljaiset puhelut.

Kymmenen tienoissa ilmaantui Joel tuvan seinustalle, johon pöytä oli asetettu. Melu ja sohina hiljeni, kaikki odottivat jännittyneinä. Joel nousi seisomaan pöydälle ja loi joukkoon tiukan silmäyksen.

— Ystävät, virkkoi hän sitte, sieramet pingalle pullistuneina, kesakkoiset kasvot harmaina ja silmissä tuli, joka Sormensuon ja Itäisen edestä taistellessa aina niihin syntyi. Kuka on matalan majan tanhualla pannut toimeen tämmöisen sekasorron? Kuka on köyhän ainoat rievut ja käsialat raastanut taivaan alle? Sortaja sen on tehnyt, sorron ja väkivallan käsi on ollut toiminnassa. Miksi vaimot ja neidot valittavat, miksi miehien ja nuorukaisien muoto on murheellinen? Siksi että vääryys ja valhe on voittanut, oikeus ja totuus poljettu, siksi että väkevä on heikon nutistanut. Mutta mepä vannomme valan, koston valan, oikeuden ja totuuden valan.

— Vannomme, keskeytettiin monelta taholta.

— Kädet ylös kohottakaatte, kaikki kädet korkeutta kohti, komensi
Joel.

Monella taholla kohoutuivat kädet ylös, mutta monella taholla ne jäivät huomattavasti kohoomatta, vaikka lakkopuuhan kiihkeimmät taistelijat olivat hajautuneet joukkoon sinne tänne.

— Valan sanat kuuluvat: me taistelemme niinkauan, että totuus ja oikeus voittaa.

— Taistelemme, kuului sekaisin mies- ja naisääniä. Joelin korviin äänet kuuluivat satakertaisina.

— Silmäilkää näitä köyhän riepuja ja käsialoja, jatkoi hän sitte tyynemmästi ja tasaisemmasti sekä silmäillen tanhualla seisovia ihmisiä pehmeästi ja suosittelevasti. Silmäilkää matalaa, harmaata majaa, portaita, polkuja, pikku vainioita, ne kukin kielellään kertovat köyhän miehen elämän tarinaa, sydämmen sykähdyksiä, rinnan riemuja, mielen murehia. Kaikki on muistoja täynnä, kaikkeen on köyhä antanut jotakin omasta itsestään. Pihan polku ja pellon piennar kertoo nopsan jalan polennasta, vainiot rupattavat aamuvirkusta viljelijästä, pieni ja pimentoinen tupa laulaa hämärän uinuttavaa säveltä väsyneen raatajan korvaan. Se mitä tässä näemme, on köyhän miehen maallinen taivas. Köyhä ei luo taivastaan korkealle eikä kauas, se ulottuu vain omien peltojen laitaan ja kohoo vain oman orren tasalle. Ystävät, onko tämä köyhän taivas liian upea ja komea? Onko tuossa, minkä näemme, liian paljo maallista hyvää, ajallista etua?

— Ei, ei, kuului sankkaääninen vastaus.

— Ja kuitenkin uhkaa vainolainen väärien asetuksien nojalla riistää köyhältä tämän pienen maallisen taivaan. Melkein kokonainen ihmisikä on tässä hyöritty ja pyöritty, murena murenelta on tätä onnelaa kyhätty, sen syntymisen eteen hikoiltu ja aherrettu, mutta nyt tulee vainolainen ja sanoo: mars maantielle, mies, mars vaimonesi, joukkonesi. Koiraa, joka on hänen tanhuallaan ikänsä haukkunut ihmisiä, sitä hän hoivaa, kun se vanhenee, mutta köyhän, joka on hänen peltojaan kyntänyt ja kuokkinut, sen hän potkii maantielle. Annammeko moisen julmurin työn tapahtua?

— Emme, kuului useita ääniä.

— Me emme anna moista tapahtua. Me nousemme vastustamaan, me nousemme taistelemaan. Huomispäivän auringon kera me nousemme taistelemaan, me kylän raatajat, nuoret ja vanhat, naiset ja miehet. Me emme ole milloinkaan taistelleet oikeuksiemme puolesta, sen vuoksi meidän kanssamme menetelläänkin hävyttömämmin kuin koirien kanssa. Me olemme aina myöntyneet kaikkeen, taipuneet kaikkeen, meidän niskamme on ollut kuin nuori pihlaja, joka taipuu katkeamatta vaikka maahan saakka. Mutta nyt me nostamme niskamme suoraksi, ja kun me sen teemme, niin näkevätpä vainolaisemme, mikä mahti, mikä voima on tässä joukossa, jota eivät he koirankaan arvoisena ole pitäneet, jonka niskaa he ovat tottuneet mielin määrin kuormittamaan.

Eräältä taholta kuului äänekästä mutinaa, josta saattoi eroittaa lauseen, että koiritteleminen oli liioittelua sekä työväenliikkeen palkatuilta puoskareilta opittua. Joel ei huomautusta ottanut varteen, ja siinä hän teki virheen. Koko puheen vaikutus rupesi pilaantumaan. Räikeihin väreihin ja vertailuihin kerran jouduttuaan, ei hän enää raahtinut niistä luopua. Johdonmukaisuus vaati mielien kiihdyttämistä ja nostattamista, laimea väri ja vertailu ei ollut paikallaan räikeän jälessä, ja siten jatko muodostui tolkuttomaksi haukkumiseksi itse haukkumisen vuoksi.

Kuuntelijoiden joukossa syntyi levotonta liikettä. Se aiheutui vain muutamien harvojen alotteesta, mutta se näytti tarttuvan välinpitämättömiin ja muihin kevyempiin aineksiin, jotka olivatkin tulleet mukaan pelkän lystinpidon vuoksi.

— Huomenna me murramme poikki orjuutemme ikeen, murramme yhtenä miehenä. Ei yksikään meistä, jotka seisomme tässä tanhualla, ryhdy huomenna työhön eikä nöyrry tottelemaan koiralan herrojen komentoa. Ei huomenna, ei ylihuomenna, ei ennenkuin nämä köyhän rievut ja käsialat ovat entisillä sijoillaan. Huomatkaa että nyt ei ole kysymyksessä ainoastaan yksityinen ja erityistapainen vainotyö, nyt on kysymys paljo enemmästä kuin Sormensuon ja Vaaksan asukasten maantielle potkimisesta. Kysymys on siitä, pitääkö meidän raatajien aina nöyrtyä ja taipua. Tällä kertaa on Vaaksan ja Sormensuon selkä kysymyksessä, ensi kerralla jonkun muun. Eikö ole aika tehdä loppu vainotöistä? Vihaisen koiran kuonoon tavataan asettaa koppa, se on vain keino, jolla ihmiset suojelevat itseään riiviöltä. Meillä on myöskin keino, jolla voimme suojata itseämme kaksijalkaisien koirien puremista vastaan. Se keino on yleinen, koko kylän käsittävä lakko. Meidän on pakko käyttää sitä keinoa kaksijalkaisia koiria vastaan, muuten eivät he ikinä lakkaa puremasta meitä. Meidän pitää näyttää voimamme, meidän pitää voittaa, maksoi mitä maksoi. Ehdotan siis lakon alkavaksi huomisesta lukien, kunnes Vaaksan ja Sormensuon olot ovat entisellään.

Joel pudottihe alas pöydältä ja asettui nojalleen Vaaksan tuvan seinää vastaan. Monelta taholta kuului hyväksymishuutoja, mutta kuului murinaa ja nauruakin. Tehdyn sopimuksen mukaan nousivat kiihkeimmät lakon puoltajat toinen toisensa jälestä pöydälle ja kehoittivat työväestöä yksimielisyyteen. Kun pikku puheet olivat pidetyt, nousi Joel jälleen pöydälle ja virkkoi äänellä, joka tuntui tunkeutuvan vuorienkin lävitse:

— Kylän työväestön nimessä minä siis julistan lakon alkavan huomisesta saakka. Lakko käsittää torpparit, mäkitupalaiset, muonarenkitorpparit, vuosipalkkalaiset, käsityöläiset ja päivätyömiehet. Jos joku vuosipalkkalainen ja muonarenki on semmoisessa varallisuustilassa, ettei kykene viikkoa kahta tulemaan toimeen omilla varoillaan, annetaan hänelle torpeissa työtä ja elantoa. Valittakoon nyt lakkokomitea, jonka tehtäväksi jää rikkurien kurissa pitäminen, etteivät toiset revi alas sitä, minkä toiset rakentavat. Lakkoon pakotetaan yhtymään kaikki.

— Millä voimalla? kuului rohkea ääni hiukan loitommalta. Katsottiin vajaa kohti, josta sanat kuuluivat. Vajan ovella seisoi Punakorpi, Kaunistan torppari, joka oli oman isäntänsä sukulainen.

— Millä voimalla, millä oikeudella? toisti Punakorpi, astuen pari askelta pöytää ja joukkoa kohti.

Joel ei vähääkään äimistynyt Punakorven esiintymisen vuoksi, hänen tiedossaan oli viisi kuusi jyrkkää vastustajaa, joiden suhteen oli alunalkaen suunniteltu pakkokeinoja.

— Tuolla voimalla, jonka näette nenänne edessä.

— Minä haluaisin katsoa sen miehen silmiin, joka huomenna käy estämään minua veropäivää suorittamasta.

Punakorpi astui vieläkin pari askelta pöytää kohti.

— Käyköön se mies näkyviin.

Astui joukosta esiin kaksi miestä, astuivat toiset kaksi, astuipa kolmaskin pari. Ne olivat kylän kiihkeimpiä sosialisteja ja Joelin kannattajia.

— Me estämme, me olemme ne miehet.

— Sepä on valhe, jumal'auta.

— Samat sanat, mutta kovemmin.

Pitkä, verevä nuorukainen lausui noin ja siirtihe samalla Punakorven rinnalle. Hän oli kylään vastikään muuttanut seppä, joka hankki perustaa pajaa ja perhettä Pohjavallan maalle.

Joel ei vieläkään säpsähtänyt.

— Ei kaksi lintua kesää tee, meitä toisia on joukko.

— Ja joukossa on kirjaviakin koiria.

Viekasnaamainen mies erosi joukosta ja siirtyi Punakorven ja sepän lähelle. Joelista tuntui kuin olisi hän saanut aimo läimäyksen kasvoihinsa. Siirtyjä, Syyrakki niminen hyvinvoipa mökkiläinen, oli Joelia lietsonut lakkopuuhaan. Otto, Syyrakin poika, oli Joelin läheinen ystävä sekä työväenyhdistyksen puheenjohtaja. Otto oli kerran varoittanut Joelia sekä sanonut vaanineensa, että isä salaa suositteli ja tyrkytteli siskonsa poikaa sormensuolaisten tilalle, mutta varoitus ei Joeliin pystynyt.

— Kas Syyrakkia, miten nuolee omat jälkensä. Sanokaamme kolmannelle urholle terve, virkkoi Joel pilkallisesti.

— Luehan urhot tarkemmin.

Jo siirtyi neljäs vastustaja entisien lisäksi. Se oli suuriperheinen työmies, jonka mieli paloi vaaksalaisten tilalle.

— Neljään on pian luettu. Toivon ettei lukunne kohoa monella neljällä, vaikka seisoisimme tässä viikon.

Tanhualla syntyi levottomuutta ja kohinaa, mutta Joel erhettyi sen merkityksestä. Kohinan asetuttua kuului jälleen Punakorven miehekäs ääni. Sanoissa uhkui vakaumusta ja väistymätöntä rohkeutta, kun hän virkkoi:

— Oli meitä neljä tai neljäkymmentä, on samantekevä. En puhu muiden kuin itseni edestä, ja minun lyhyt järkeni sanoo, ettei lakko ole oikeutettu.

— Mutta nämä taivaan alle paiskatut rievut ja käsialat huutavat että se on oikeutettu, huutavat, jotta maailma kaikuu, vastasi Joel innoissaan ja yhä vielä luottaen voittoon.

— Miksi herkesitte veropäiviä suorittamasta?

— Taistellaksemme totuuden ja oikeuden puolesta.

— Eipä, herkesitte vain, jotta voisitte nostattaa myrskyn Pohjavaltaa vastaan. En puhu kuin itseni edestä. Tehkää vaikka sata lakkoa, mutta elkää tulko sanomaan, että te estätte minua huomenna suorittamasta veropäivää.

— Meillä ei ollut muuta keinoa kuin laventaa taistelu, jatkoi Joel yhä omien puolustuksiensa latua. Vaaksan suusta vietiin leipä s.o. Patapelto, Sormensuosta ainoa maitotilkka s.o. Itäinen.

— Ja sinun älysi laukkaa pellon ja niityn ympäri, laukkaa yhteen ja samaan suuntaan kuin liikkeessä oleva myllynkivi.

Tanhualla kuului äänekäs nauru, ja se oli neulanpisto Joelin torkkuvaan järkeen. Koko lakkohanke alkoi rutista ja häilähdellä, sen ryöpyt, sensijaan että olisivat voimakkaasti lennähtäneet vavahuttelemaan Pohjavallan mahtia, alkoivatkin roiskahutella ivahyrskyjä häntä itseä kohti. Punakorven sanat hänen älynsä laukkaamisesta myllynkiven tavoin yhteen ja samaan suuntaan, vitsoi häntä kuin kolttupoikaa. Hän yritti puhua, mutta lauseet heittivät kuperikeikkoja, hän yritti innostua, mutta hän nolostui kahta hullummin.

— Herkeä jo, pieni olet papiksi, kuului ivallinen ääni joukosta.

— Pieni olen ja pienuuteni tunnen, mutta huomatkaa, ystävät, että oli pelto, tanhua ja tupa, joita olin tottunut pitämään ominani, mutta…

Joel lämpeni äkkiä, kuten olisi taikavoima vaikuttanut häneen. Ja hän alkoi uudelleen puhua. Loihtien silmiensä eteen Sormensuon tanhuan, jossa vallitsi ihka samallainen sekasorto, ja kiinnittäen ajatuksensa vain yksinomaan Sormensuon menettämiseen, kasvatti hän silmänräpäyksessä voimakkaita tunteita sydämmeensä, jotka hän puki niin lämpöisiksi sanoiksi ja lauseiksi, että ne olisivat voineet kiviäkin hellyttää. Kirkas totuus oli ainoastaan siinä, esitteli hän, että hänellä ja hänen isällään oli ihmisten ja Jumalan nähden oikeus Sormensuon maatilkkuun, olipa tilkku peltoa tai niittyä tai sammalsuota tai kivimäkeä. Oikeutensa olivat he ostaneet otsansa ja selkänsä hiellä, monivuotisella raatamisella.

Mutta joukko ei enää viitsinyt kuunnella, tanhua alkoi harventua. Punakorven ja hänen seuralaistensa lähtö oli kuin merkinanto kokouksen hajoomiseen. Heikot astuivat rehentelevästi vastustajien jälessä tanhuan porttia kohti, keskinkertaiset eli maltilliset luikkivat tiehensä äänettä ja huomiota herättämättä. Kun Joel vihdoin lopetti, näki hän tanhualla vain nuo kuusi jyrkkää, niiden lisäksi oman isänsä, vaaksalaiset, Paulat ja Kouran.

Oivallettuaan säälimättömän todellisuuden, herahtivat kyyneleet Joelin silmiin. Tuokion taisteli hän niitä vastaan, tuokion vain, sitte hänen kätensä puristausivat nyrkkiin ja kohousivat ylös kesäyön taivasta kohti.

— Koston päivä on tuleva, minä vannon että se on tuleva. Joel loi kiinteän katseen isäänsä, Vaaksaan, Pauloihin ja Kouraan.

— Epäilettekö sen tuloa?

Kysytyt vaikenivat… ja loivat katseensa maahan.

V

Raitis syysaamu. Pilvetön taivas kaareutui pääkaupungin yli jonka kaduilla jo tykytti vilkas liike. Par'aikaa juna ajoi Kaisaniemen sivu. Joku silmänräpäys vielä, ja matkustajat astelivat aseman portaita alas, issikkarivissä syntyi liikettä, piiskat läjähtelivät, ajoneuvot toisen jälestä lähtivät vierimään ja niiden vierimiseen ja kavioiden kapseesen häipyi koko kohtaus, uudistuakseen ihka samallaisena muutaman kotvan kuluttua.

Viho viimeisenä asteli aseman portaita alas Joel. Hän näytti hajamieliseltä ja höpertyneeltä. Pääkaupunki teki häneen nutistavan vaikutuksen. Kun juna ajoi Töölönlahden poikki ja kun Pitkäsilta ja kaupunki humahti näkyviin, kulki väreily hänen selässään.

Seisoen aseman rappusilla silmäili Joel pääkaupunkia, jonka suuremmoisuus yhä vain kasvoi. Vihdoinkin painui hän alas kadulle, ohjaten askeleensa Ateneumia kohti. Silloin tällöin loi joku vastaantulija silmäyksen häneen. Silmäys tarkoitti oikeastaan Joelin pukinetta ja suurta nyytiä, jota hän kantoi vuoroin olallaan, vuoroin kainalossaan. Pukine ansaitsikin huomiota. Hattu oli vanha, taitteinen ja kellastunut, sinertävät housut olivat lyhyet ja ulettuivat korkeintaan nilkan tienoille, mutta housunlahkeiden niukan pituuden korvasi ruskean takin suhteeton pituus ja avaruus. Se mukautui vain selkälapojen kohdalta vartaloa myöten, heiluen muilla kohdin omissa valloissaan, miten sitä milloinkin huvitti. Pukua kantavan henkilön kesakkoinen naama, luiseva vartalo ja heiluva käynti suli jonkinlaiseen hymyilevään sopusointuun vaatetuksen kanssa. Viimemainittu koristi miestä ja mieskin koristi vaatetustaan.

Polettuaan katuja tuonne ja tänne, ohjautui Joel kauppatorille. Näky, joka siellä levisi hänen eteensä, oli omiaan ravistelemaan hänestä kaikki selkäväreilyt, kivimuurien ja komeuden synnyttämät. Maalaiskuormat hevosineen ja ajajineen tuoksahtivat kuin kotoisilta terveisiltä, ne vipusivat mielen tasapainoon ensi vilauksella. Nyyttineen puikkelehti Joel kuormarivien välissä ristiin rastiin ja ilman vakituista päämäärää, mutta hilautuen yhä kalasatamaa kohti. Lipuessa ja silmäillessä kului aika hopusti, maalaiskuormat katosivat ajajineen ja hevosineen, niiden sijaan alkoi ilmaantua varsiluudan liikuttajia. Niiden esiintyminen teki Joeliin virkistävän vaikutuksen. Hän otaksui asian siksi, että kymmenestä luudanliikuttajasta yhdeksän tarjoutuu hänelle emintimäksi, jottei muuta kuin hyväksyy sen, minkä itse lystää.

Joel lähti nyyttineen luutijoitten sekaan ja silmäili heitä. Kovin monta ei silmäiltävänä ollutkaan, pian hän oli tehnyt valintansa.

— Kestääkö miten kauan, ennenkuin yhdessä lähtään kotiin?

Joel oli pysähtynyt lyhyen eukon lähelle. Kysymyksen tehtyään nauroi hän ääneensä ja nyökäytteli päätään tuttavallisesti. Eukko loi häneen omituisen katseen, jossa pikku suuttumus ja pikku nauru näyttivät riitelevän vallasta, mutta ei vastannut sanaakaan. Joel oli poistuvinaan, astui askeleen tuonne, toisen tänne, pyörähti jälleen eukon lähelle ja tokasi äskeiseen tapaansa:

— Kuten emäntä näkee, ollaan niinkuin neljän seinän puutteessa.

Silmäyksestä, jonka eukko loi Joelin sinertäviin housuihin ja laveaan takkiin, näkyi että pikku nauru vei voiton pikku suuttumukselta. Mutta vieläkään ei hän ryhtynyt puheluun. Joelin kärsivällisyys ei loppunut eikä hän ajatellutkaan peräytyä. Hän teki saman tempun kuin äskenkin, asteli jonkun askeleen vain astellakseen, pyörtihe sitte entistä tutumpana ja varmempana eukon eteen ja virkkoi:

— Tietäähän emäntä, ettei tämä tämmöinen poika milloinkaan haise viinalta eikä rommilta.

Eukko herkesi työstä, nojautui luudan varteen, silmäili Joelia ja nyyttiä.

— Vai et haise viinalta etkä rommilta.

Sanoja seurasi ensin päännyökäys, sitte nauru. Ääni ei ollut erin miellyttävä eikä naisellinen.

— Miten monesti tässä kylässä pitää kysyä, ennenkuin suvaitaan vastata. Kotipuolessani riittää yksi ja ensimmäinen kerta, virkkoi Joel, ollen olevinaan jo harmissaan.

— Mistä olet kotoisin?

Kysymystä seurasi tyystä silmittely. Joel mainitsi kotipitäjänsä nimen, mainitsipa kylän ja torpankin.

— Milloin olet tullut tänne?

— Noin pari tuntia sitte?

— Etkä tunne täällä ketään?

— En, en kerrassaan ketään muuta kuin entisen isäntäni siskon, mutta hän on ryökynä ja käy piirustuskoulua.

— Aiotko jäädä tänne?

— En ainoastaan aio, vaan jäänkin.

— Mitä sinä osaat?

— Minä veistän puusta vaikka tuon tuommoisen.

Joel osoitti kädellään Katajanokan kirkkoa. Luutija tuumaili kotvan ja tuumaillessa tarkasti hän salaa Joelin laihoja, kesakkoisia kasvoja.

— Jos on ahdas, makaan lattialla.

— Käyhän tuonne, käski eukko, osoittaen muuatta vihanneksien myyjää, jonka kojeet olivat laitimaisimpina. Istu siellä ja odota. Sano että olet Varpusen Annin hyyriläinen.

— Hyvä juttu.

Emintimän valinta oli tehty, keventynein mielin lähti Joel astelemaan nyyttineen osoitetun vihanneksien myyjän luo, odotti siellä jonkun tiiman, kunnes Annin kera sitte yhdessä jouduttivat viimemainitun kotiin. Se oli pieni, hellalla varustettu huone, jonka ainoa ikkuna oli pihamaahan päin. Huoneen kolmantena asukkaana oli kansakouluijässä oleva tyttö Miija, joka oli Annin tyttärentytär. Miijan äiti oli kuollut, isä, joku tehtaan työmies, oli mennyt toisiin naimisiin, ja Miija oli majautunut muorin luo.

Illalla oli Joel puheluhaluinen. Tottumattomana työttömän päiviin, ei hän tuntenut väsymystä makuulle asetuttuaan. Unta odotellessa virkkoi hän:

— Minäpä arvaan että lattian tällä kohden on ennenkin tavannut olla makuusija.

— Onpa tavannutkin.

— Väliin tässä on maannut joku tyttönen, väliin miehen muotonen. Ne ovat tulleet ja menneet eikä niistä ole talossa tykätty.

— Kuka sen on sanonut?

— Minä sen viimeksi sanoin. Hyvä että ovat menneet, en voi muuta kuin kiittää…

— Se on oikein, että nukut kiitos huulillasi.

— Mistäpä uni laiskan luihin? Ei tule sarvista kiskoenkaan.

— No, kun ei tule, niin kerroppa mitä varten lähdit tänne kaupunkiin. Mitä varten lähdit mailman kyljille Sormensuosta.

— Se on kirjava juttu.

— Sittepähän kielesi saa kylläkseen. Alota alusta ja kerro suuret sekä pienet.

Joel rupesi kertomaan. Hän alotti Itäisen merkityksestä Sormensuon taloudessa, eteni siitä Pohjavallan ulkotalon perustamishommiin. Edistyttyään häätöjutun ratkaisuun, alkoi häntä unettaa ja hän lopetti.

— Mutta silloinhan oli talvi, kun teidät häädettiin.

— Oli kyllä silloin, kuin häätötuomio julistettiin, mutta sitä ei pantu oitis täytäntöön. Sattui tapahtumia, käänteitä niistä kerron huomenillalla.

Toisena iltana jatkoi Joel kertomustaan, lopettaen lakkokokoukseen, joka pidettiin Vaaksan tanhualla. Vasta kolmantena iltana kerkesi hän koskettelemaan syihin, jotka hänet ajoivat maanpakolaisuuteen kotiseudultaan. Ne syyt olivat mielen katkeruus sekä lakon onnistumattomuudesta johtunut häpeä. Häntä ruvettiin ivaamaan koko kylässä, toiset julistivat hänet hourupäiseksi ja narriksi, toiset kiroilivat häntä ja hioivat hampaitaan hänelle vihasta. Toisien silmissä hän oli narri typerä, toisien silmissä yllyttäjä, riiviö. Viimemainittujen vihan hän kesti, mutta iva ja pilkka karkoittivat hänet pakenemaan.

— Kaiken muun lystin lisäksi teki morsiameni eron minusta.

Joel oli tuon sanovinaan vihannan leikkisästi, mutta lausuessa pettikin äänen ryhti, kurkku ikäänkuin turposi silmänräpäykseksi eivätkä sanat työntyneetkään loristen kuuluville.

Sitte hän jatkoi kertomustaan. Sormensuon tanhualta lähti eräänä kesäiltana kolme miestä astelemaan. Metsätien polvekkeessa, johon niin moni muisto liittyi ja josta polku painui alas pelloille ja taloihin, erosi kolmas mies.

Kaksi, kertojan isä ja Vaaksa, suuntasivat askeleensa polkua myöten kylään, kolmas, kertoja itse asteli kapeata maantietä, joka pian yhtyi leveämpään maantiehen. Leveämpi vei maailmaan. Isän ja Vaaksan mennessä armoa rukoilemaan Pohjavallan isännältä, polki kertoja tulisesti maantietä. Vasta kun ventovieraat maisemat ja kylät tulivat vastaan, vasta sitte, kun silmä kohtasi pelkkiä outoja kasvoja, herkesivät kuulumasta korviin herjain naurut ja julmien kiroukset.

— Minne ajauduit ensin? kysyi Anni emäntä, kun Joel lopetti kertomuksensa.

— Koetin tukkilaisena päivän muutaman, koetin rautatien töissä, sitte hommauduin tänne. Muuttokirjat ovat taskussani, kaikki on nyt kunnossa ja suorassa.

— Mihin aiot ryhtyä?

— Nähdään huomenna.

Seuraavana päivänä meni Joel satamaan työhön.

Ensi päivinä oli hän silmän syöttinä kaikille satamamaailman jäsenille, syystä että hän oli muita erikoisempi. Oli kesakkokasvoinen, laiha, luiseva, vääräsäärinen. Aivan kuin kitukataja ja oravanpoika, jossa ei näkynyt muuta kuin nahka ja pienet luut. Hänessä oli sekaisin jotakin äkäistä ja jotakin lystillistä, joka aina pistihe silmään.

Kului viikko, toinenkin, Joel teki työtä ominpäin ja mitä töiksi milloinkin sattui. Hänen henkilönsä rupesi kasvamaan satamamaailmassa, sillä vähäpätöiseen vartaloon nähden oli hänen työkykynsä vallan suhdaton. Tuntui kuin olisi itse paholainen vihkinyt hänet työhön ja taikonut hänet nälän, janon ja väsymyksen tuntemattomaksi. Luisevien käsien ja selän voima oli hämmästyttävä. Joelin tarttuessa kiinni raskaaseen taakkaan pullistuivat hänen sieramensa, hänen silmissään välähti, ja silloin aina raskas taakka liikahti, kuten olisi miehinen mies siihen iskenyt.

Kuukauden jälestä luki Joel säästönsä. Tulos oli humalluttava ja synnytti juhlahetken, joka oli hänen elämässään ensimmäinen laatuaan. Hän oli ansainnut kuukaudessa yhtä paljo, kuin hänen kotiseudullaan mies tapasi ansaita puolessa vuodessa. Moista menestystä ei hän ollut osannut uneksiakaan. Seteleitä lukiessa tuntui kuin olisivat valkoiset onnen varsat — onnetar esiintyi aina Joelin mielikuvissa valkoisena varsana — hypelleet monesta aikaa hänen ympärillään, hirnuen, pärskyen, hännät sojossa. Hän iski silmää varsoille, hän nauroi niille, ja hän unhotti silmänräpäyksen ajaksi setelit, sataman ja koko elämän todellisuuden. Ja hänen silmiinsä taikoutui Eevan kuva. Lyhyt, kaitakasvuinen tyttö, punainen pilkku vasemman poskikuopan lähettyvillä ja alaleuassa valkoinen ristihammas, joka tytön nauraessa oli niin soma, ettei mitään sen veroista maailmassa. Ja siniset silmät, sinisemmät taivaan sineä.

Menestyksestä piti välttämättä kirjoittaa Eevalle. Miija sopi kirjuriksi, Joel itse saneli sanat ja lauseet. Puhutteluksi pantiin: kallis ystäväni. Sitte jatkettiin: kaikki on hyvin päin. Se aurinko, joka laski sysimustana Vaaksan tanhuan taa eräänä heinäkuun iltana, on alkanut nousta jälleen kirkkaana ja lähettää nykyään kultaisia säteitään Helsingin satamaan, jossa minä työskentelen. Et usko miten helposti täällä voi ansaita rahoja. Parin kolmen vuoden kuluttua palaan minä kotiin, sitte me ostamme pikku talon tai voipa torpan. Menneet unhotamme. Pääasia on ettei onnemme särkynyt maailmanrannan kareihin, vaikka jo siltä näytti. Rakkaat ja hauskat terveiset. Jos joudut käymään Sormensuossa, kerro isälle nämä iloiset uutiset. Osoitteeni on… Kirjoita pian.

Joel sommitteli tulevaisuutensa kirkkaihin väreihin. Ei ollut enää pilveä minkään tuulen takana, sillä hän käsitti asian siksi, ettei hän ollut tehnyt eroa Eevasta, vaikka Eeva oli tehnyt eron hänestä. Se oli puoliero eikä sen paikkaamiseen siis tarvittu muuta kuin puolisovinto. Välit olivat hänen puoleltaan kestävät ja lujat, ja semmoisiksi ne muodostuvat Eevankin osalta, kun kirje, hänen onnensa viesti, saapuu perille. Se oli hetken heikkoutta, kun tyttö käski hänet menemään järveen. Koski se käskettyyn, koski kipeästikin, mutta kalliimmalle ystävälle voi tuommoisen antaa anteeksi.

Joskus nousi mieleen epäilys ja sen kera jotakin kaameata. Menneisyys, kaikkine kirjavine ja odottamattomine tapauksine, tuntuu toisinaan kaukaiselta. Ja tulevaisuuden ääriviivat, jotka ennen olivat näyttäneet niin varmoilta ja likeisiltä, ne nyt tummenivat ja häipyivät johonkin laveaan ja tolkuttomaan, jossa ei siintänyt äärtä eikä rajaa. Mieli silloin kärsi jonkun hyristyttävän ja avuttomuutta uikuttavan aavistuksen painostamana. Silloin piti ruveta laskujen tekoon tulevaisuuden varalle. Kolme vuotta, korkeintaan neljä, ja kaikki unelmat ovat toteutuneet. Unelmien keskuksena on torppa ja Eeva. Tuvan ympärillä ovat pellot tummien metsien rajoittamina, kuten Sormensuossakin. Metsän rannassa loistaa syysilloin tähti, myrskyn raivotessa kohisee metsä, mutta kesällä pihlaja ja tuomi kukkivat aittapolun reunoilla.

Yhä terästyneemmin teki Joel työtä…

Noina aikoina hankkivat satamamiehet järjestymään ammattiliitoksi. Järjestyneiden ja järjestymättömien välit alkoivat kiristyä, käsikähmä oli monesti syntyä miesten välillä, mutta näihin saakka se toki välttyi. Joel siirtyi piankin järjestyneiden riveihin, saavuttaen huomatun aseman työkykynsä vuoksi. Hän kyllä näki ja ymmärsi, että yhteentörmäys tuli tapahtumaan ennemmin tai myöhemmin järjestyneiden ja järjestymättömien välillä, mutta omasta puolestaan ei hän tahtonut törmäystä jouduttaa. Hänen toimintansa tähtäsi nyttemmin kahden ihmisen onnea, Eevan ja hänen. Kaikki heidän ulkopuolellaan oli toisarvoista. Hänestä oli yhdentekevä, muodostivatko satamatyömiehet järjestyneen ammattiliiton, vai työskentelivätkö hajanaisina, sillä hän oli korkeintaan kolmen neljän vuoden mies ja sitäkin vain hyvien ansioiden vuoksi. Sataman jäädyttyä tarttuu hän kirveeseen. Yhtään viikkoa, yhtään päivää ei saa hukkua.

Vihdoin tuli Eevalta kirje. Se oli hieman lystikäs ja surullinen, hieman epäilevä ja luottava, hieman kylmä ja lämmin. Joelia ei se tyydyttänyt. Hän oli odottanut sydämmellisiä ja iloisia tunnepurkauksia, jotenkin siihen äänenlajiin, että kaikki on jälleen hyvin ja ennallaan, mutta kirjeessä ei semmoinen henki huokunut. Sen vähän minkä kirjoittaja jossakin rivissä sirutteli lämpöä ja luottamusta, sen hän seuraavassa otti kaapaten takaisin. Joel harmistui kirjettä lukiessaan. Harmin asetuttua nousi mieleen se tumma, jossa ei ollut varmaa rajaa…

Kesken masennusta sattui tapaturma, joka paiskasi Joelin muutamaksi päiväksi sairasvuoteelle. Silloin oli jo myöhä syksy, jauholastilla lastattu laiva saapui satamaan. Järjestymättömät ennättivät vallata purkaustyön, järjestyneet yrittivät kaapata heiltä saaliin, mieliin kasvoi kiihko, joka ei ennustanut hyvää. Yhteentörmäys oli laukeamaisillaan, mutta Joel koetti sitä hillitä, viivyttäen neuvotteluita. Hän onnistuikin. Seuraavan laivan tulo ei viivytellyt kauan, sen purkamistyö joutui järjestyneiden käsiin, ja siten uhkaava ukkospilvi oli onnellisesti mennyt ohi. Mutta Joelia kohtasi pikku onnettomuus, hän nyrjäytti oikean jalkansa, ja hänen täytyi lähteä ajurilla kesken työtä kotiinsa. Ensimmäistä päivää viruessa työtönnä iski hänen mieleensä kirjoitustaidon oppiminen. Miijan vihot olivat omiaan koulumestariksi, Joel otti ne esiin, ja hänen kankea kätensä ryhtyi piirtämään piiruloita ja kirjoituskirjaimia. Viimemainitut hän vielä vähin tunsi kiertokoulun ajoilta. Kaksi viisiviikkoista kertamaa oli hän käynyt kiertokoulua ja oli hän toisella kertomalla raappinut kirjaimia kivitauluun, mutta taito oli jo ammoin unhottunut. Täytyi alottaa alusta. Tunnin ahertamisen jälestä seisoi paperilla: Eeva. Kaksi ensimmäistä kirjainta olivat konstikkaimmat ja vaikeimmat, mutta Joel pani paraansa, ja kankean käden täytyi totella. Lyijykynä oli tällöin jo kulunut niin lyhyeen, että sitä piti veistää. Vielä tunnin aherrus, ja Eevan nimen rinnalla seisoi ahertajan oma nimi. Onnellinen hymy levisi Joelin kasvoille. Nimet sointuivat niin kauniisti, niissä oli luontevuutta, niissä soi hopean helske ja teräksen kilahdus.

Pienessä huoneessa oli hiljaista. Joskus vain pihalla liikkujien askeleet ja kadulta kuuluva ajoneuvojen räminä häiritsi hiljaisuutta silmänräpäyksen ajan. Äkkiä, Joelin tuhriessa paperiin omaansa ja Eevan nimeä, helähti hänen korviinsa laulun sävel. Ääni oli naisen, ja se oli tunteellinen ja kaunis. Vaikka sävel oli vienon surumielinen, kuohui siinä silti joku riemukas väri. Se tuntui heläjävän seinän takaa. Kun Joel oli tuokion vaiti, eroitti hän sanat:

— — — — — — — — — — Kussa lintuset laulaa, metsäkanatkin ne pauhaa ja mun sydämmeni etsii lepoa ja rauhaa.

Laulu taukosi kotvaksi, ja ompelukone alkoi surista. Joel ryhtyi jälleen kirjoitusharjoituksiin, monien vaikeuksien, hankaluuksien ja taistelemisien jälestä seisoi vihdoin paperilla: Eeva, kallein ystäväni.

Kirjaimet, niin erikoismuotoisia kuin olivatkin, miellyttivät Joelia, hän iloitsi niiden synnynnästä ainakin yhtä paljo, kuin taiteilija luonnoksen ja taideteoksen valmistumisesta.

Mutta taasen kuului sävel, sama vienon kaihokas sävel, johon rinnan riemu yhtyi…

— — — — — — — — — — Pilvi ei ollut vainkaan, tunsi kultansa laivan. Ylistetty nyt luoja maan sekä taivaan.

Seuraavina päivinä jatkoi Joel opinnoitaan, jotka tuottivat hänelle verratonta huvia, sen vuoksi että ne ikäänkuin lähentivät hänet Eevaan. Tuntui toisinaan, kuten kasvaisi heidän välilleen jotakin, joka jälleen yhdisti ja lähenti tytön Joeliin. Se oli kirjoitustaito, jonka avulla hän saattoi hetkenä minä tahansa sanoa Eevan korvaan, mitä hän tahtoi.

Näiden päivien rattona oli seinäntakainen naapurikin, joka usein viritti kaihoisan laulunsa ja purki sen säveleessä rintansa riemut ja onnet ilmoille.

Mutta illoin ja aamuin eli yleensä niinä aikoina, jolloin Anni emäntä ja Miija olivat kotosalla, ei laulu helähdellyt. Ompelukone vain surisi yksitoikkoisesti tuntikaudet. Mutta päivillä se helähti usein. Heti kun Miija, koulusta päästyä, oli suoriutunut konttooriin, jossa hänellä oli jonkinlainen varajuoksutytön toimi ja jonka konttoorin siivoaminen kuului Anni emännän ensimmäisiin tehtäviin, ja kun viimemainittu oli mennyt mankeloimaan tai muihin toimiinsa, alkoi seinän takaa kuulua hyräilyä, joka useimmiten innostui heleäksi lauluksi.

Viikon kuluttua alkoi jalan vamma parantua, ja silloin oli kirjekin kunnossa Eevalle. Päivä oli juuri hukkumassa hämärään, kun seinän takaa kuului tuttu ääni:

Katsoin minä alas vetten puoleen, näin rannalla tytön kauniin ja nuoren, joka istui ja — — —

Tanhualta kuuluva reippaan astunnan kaiku häiritsi laulun, joka siten äkkiä keskeytyi. Sitte seurasi maltiton ja meluavasti suoritettu ovenavaaminen, ja iloinen huudahdus, iloisin mitä ihmisrinnasta milloinkaan on ilmoille lähtenyt.

Joelin huomio kiintyi kohtaukseen. Laulun äkkinäinen keskeytyminen ja iloinen huudahdus, iloisin mitä Joel eläissään oli kuullut, oli yhteydessä reippaiden askeleiden kanssa.

Semmoista saattaa tapahtua vain kahden kalliin ystävän kesken.

Seuraavana päivänä soi laulu yhä riemukkaammin. Laadittuaan kirjeesen yksiä ja toisia lisiä, lähti Joel iltasella saattamaan kirjettä laatikkoon. Jalka oli jo siksi tervehtynyt, että sillä saattoi astua, mutta piti toki liikata jonkin verran. Portin luona tuli häntä vastaan herraspukuinen mies, molemmat loivat toisiinsa välinpitämättömän silmäyksen. Joel liikkasi eteenpäin, unhotti vastaantulijan tuokioksi, liikkasi jälleen jonkun matkan, ja jopa taasen oli näkevinään herraspukuisen miehen, jonka kasvot vivahtivat tutulta. Tulokseton muistin pingoitus, kaksi pingoitusta, ja muistelija ryhtyy ajattelemaan muita asioita, kuten pikku taloa, voipa torppaa, iltatähteä y.m. Mutta astellessa nuo kuvat omin luvin vaihtuivat erään torpan tanhuaksi. Oli kesä-ilta, kaunis ja lämpöinen kesä-ilta. Tanhua on ääriä myöten täynnä väkeä, tanhuan keskessä nuori, komea mies puhuu jumalallisia sanoja köyhälistön kärsimästä sorrosta, puhuu miten satoja tuhansia piinataan ja näännytetään, jotta muutama kymmen voi uida ja rypeä ylellisyydessä. Salama, pälkähti silloin Joelin mieleen, Salama totisesti. Köyhien ystävä, sorrettujen sankari, tulen ja myrskyn mies.

Joel riemastui. Salama, ensimmäinen työväenpuhuja, jonka hän oli kuullut, väikkyi hänen mielessään jonkinlaisena ihmeolentona, väikkyi ylempänä kaikkia muita ja etevämpänä kaikkia muita. Mikä iloinen sattuma. Osua asumaan saman katon alle Salaman kalliimman ystävän kera, jonka ääni oli kaunis ja rintaa hellästi hivelevä, kuin laihojen yli huokuva kesätuuli. Mikä iloinen sattuma.

Huomenna oli pyhä. Vamman vuoksi pysyttelihe Joel huoneessa, mutta hän oli toki pukeutunut paraisiin, sinertäviin housuihin ja ruskeaan takkiin. Keskipäivällä pistäysi hän pihamaalle. Aurinko paistoi kirkkaasti, jonkinlainen viehkeä ja iloisa leima tuntui kaikkialla. Hänen aikoessaan poistua huoneesen ilmaantui portin kohdalle komea, nuorehko mies ja nuorehko nainen. Salama ja hänen ystävänsä. Puhuivat, naurelivat, astelivat sitte rappuja kohti. Siinä Salama pyörtihe takaisin.

Joel ei enää malttanut hallita iloaan.

— Hyvää päivää, virkkoi hän tuttavallisesti.

Salama pysähtyi ja loi hajamielisen katseen tervehtijään, joka tuppautui tarjoomaan kättä.

— Suokaa anteeksi en muista…

Puolessa minuutissa mainitsi Joel nimensä, kotinsa, sukunsa ja nykyisen asuntonsa.

— Nähkääs, siellä syntyi rettelöitä, kävelläänpä, niin kerron…

Joel lyöttäysi kävelemään Salaman rinnalla. Kun viimemainittu sattui luomaan silmäyksen tungettelijan housuihin ja takkiin, muuttui hänen kasvojensa ilme lystikkääksi. Kuitenkin hän kuunteli esityksiä tarkkaavasti.

— Lait ovat semmoiset nurinkuriset, nähkääs…

— Orjaruoskia ne ovat, keskeytti Salama.

— Oikein sanottu, orjaruoskia järkiään. Niissä on pääpykälät ja muut lisäykset…

— Mutta hammas on sama kaikissa: se puree aina työmiehen jalkaa, keskeytti Salama taasen.

— Työmiehen jalkaa juuri, eipähän isännän, toisti Joel, johon
Salaman sanat tekivät entisen väkevän vaikutuksen.

— Mutta ne hampaat nyyhdetään kohdakkoin. Salama lausui ylväästi ja päättävästi nuo sanat.

— Onkin nyyhtämisen aika.

— Mitä puuhaatte täällä?

— Teen satamassa työtä, se on rahallista, mutta selkäsolmut sietävät olla selvät ja sijoillaan, muuten…

Salama nauroi ääneen.

— Mutta nythän on laivaliikenne jo päättynyt. Mihin ryhdytte talvella?

— Pystyn kirvesmieheksikin.

— Sepä se.

— Asun teidän kalliimman ystävänne naapurina, ei ole muuta kuin seinä väliä. Ja siitä olen iloinen. Olen saanut kaksi arvokasta tuttavaa.

Vihdoinkin pyörtihe Joel takaisin.

Seuraavana päivänä alkoi työnhaku. Jäniskoiran tavoin kierti Joel kaupunkia ristiin rastiin, palaten vasta iltahämyn tienoissa kotiin. Hän oli nälissään ja harmistunut. Hänet oli ajettu ulos jokaisesta työpaikasta, häntä oli haukuttu ja nyrkitty, olipa uhattu antaa selkäänkin, jos hän vielä uskalsi viheliäisen olentonsa näyttää.

— Eivät tunne minua, katsovat koiraa karvoihin, tuumiskeli Joel iltasella, kun Anni emäntä ja Miija nauraa kikattivat hänen jutulleen.

Seuraavana päivänä työnhaku jatkui. Joel kierti oikeat ja vasemmat, kylet ja keskukset, mutta yhä onnetar pelasi narrinpeliä. Työnhakijalle ärjyttiin, kuten eilenkin, häntä haukuttiin työpaikastaan karanneeksi suutariksi — hän oli muka sen näköinenkin — yritettiinpä toisin tovin käydä häneen käsiksikin, kaikki asianhaaroja, jotka eivät vähääkään horjauttaneet Joelin itseluottamusta. Suu leveässä naurussa ja valmiina leikkisanoja viskelemään luikki hän rakennuksesta toiseen, työpaikasta toiseen. Noin risteillessä joutui hän laitakaupunkiin. Meri levisi hänen eteensä, yhtyen silmänkantaman ääressä taivaan rantaan. Seestyvä etelän taivas loi näkyyn komean leiman, Joel pysähtyi hetkeksi katselemaan sitä, vaikka hän tunsi sisälmyksissään nälän polttoa ja vaikka hänen jalkansakin tuntuivat väsyneiltä. Sitte hän taasen jatkoi vaanimistaan. Katu, jota hän asteli, oli outo, kuten yleensäkin. Astellessa alkoi hänen korviinsa tunkeutua jotakin sellaista ääntä, jonka ainoastaan kirves synnyttää. Pian Joelin korva vainusi äänen yhä selvemmin, ja vainusi mistä käsin se kuului. Tuokio, toinenkin ja hän seisoi pihalla, jonka perällä olevaa puurakennusta oli jatkettu. Jatkosta ne kuuluivat kirveen äänet. Joel ilostui ja kiirehti askeleitaan. Hän keksi mustapartaisen miehen permantoja sommittelemassa. Ja tämäkin keksi Joelin.

— Kuka te olette?

— Kirvesmies, vastasi Joel, astuen lähemmäksi. Mustapartainen katsoi epäilevästi.

— Minusta nähden sopisit paremmin karjanpaimeneksi. Joel kaappasi käteensä kirveen ja alkoi veistää seinää, jotta pilkkeet pyrynä sinkoilivat.

— Maistuiko kirvesmieheltä?

— Maistui, mutta koetappa tuotakin lajia… ja mies osoitti lattiaa.

Joel työhön, näveri ja muut työaseet sopivat hänen kouriinsa hyvin. Ennen hämyn tuloa oli pelkkä kiinni edellisen rinnalla. Linjaali näytti, että työ oli virheetön.

— Hm, virkkoi mustapartainen, luoden Joeliin omituisen katseen.

— Nyt tehdään työsopimus.

— Paljoko vaadit päiväpalkkaa?

— Sen minkä maksat, en penniäkään enemmän. He katsoivat toisiinsa.

— Tule aamulla työhön.

Työsopimus oli tehty, Joel pääsi pälkähästä.

Kuukautisen odotuksen jälestä tuli Eevalta kirje, edellistään paljo pehmeämpi, mutta ei vielä täysin luottavainen. Semmoisenaankin se tyydytti Joelia. Luottamuksen luo aika. Jokaisen päivän säästöt sitä nostavat jaloilleen, kunnes se valkoisen varsan tavoin karkeloi heidän molempien ympärillä.

Salamaa ja tämän kalleinta ystävää ajatteli Joel usein, molemmat olivat henkilöitä, joihin hän oli aivan kuin lähemmillä siteillä yhdistetty. Kumpaakaan ei hän enää sattunut, tapaamaan, vaikka hän miten toivoi. Uteliaisuus rupesi kiusaamaan häntä, hänen piti välttämättä nähdä tyttö. Ja eräänä sunnuntaipäivänä Joel sitte seisoi Salaman kalliimman ystävän edessä.

— Asun tässä seinän takana, selitteli hän tärkeästi. Teki mieleni tavata, kun tunnen Salaman.

— Tunnetteko? kuului ihastunut ääni.

— Tunnen maarkin, vastasi Joel, noudattaen tytön viittausta ja istuutuen ikkunan ääreen.

— Pidättekö hänestä? Kysymys oli lämmin, ihasteleva.

— Kaikki meikäläiset pitävät Salamasta, hän on kuin veli, omainen.
Hän on sorrettujen ystävä, tulinen, voimakas — Jumalan miekka.

Tytön silmät loistivat, tunnustuksellaan oli Joel voittanut hänen ystävyytensä ja suosionsa.

— Mikä on nimenne?

— Joel… Joel Sormensuo. Entä teidän?

— Lyyli.

— Se on kaunis nimi.

Tarkoittamatta mitään erityisempää nauroivat molemmat. Nauraessaan tarkasteli Joel Lyyliä. Tämän kasvot olivat leveähköt ja valkohipiäiset, vasemman leuan tienoilla oli pyöreä musta pilkku, hiukset olivat kellahtavan rajoilla, suu oli pieni ja soma, mutta sen ympärillä, kuten yleensä kasvoillakin, leikki kytketty surun ja tuskan ilme. Ensi silmäyksellä ei Joel ilmettä keksinyt, mutta kun se silmiin sattui, rupesi se kasvamaan jokaisena tuokiona, joka kului.

— Tehän olette Salaman kalliin ystävä, lausui Joel, lausuakseen jotakin oikein hauskuuttavaa.

Tytön valkohipiäisiin kasvoihin kohosi tumma puna, niin tumma, jotta Joel katui sanojaan ja säikähti puhuneensa tuhmia. Lievittääkseen erhetystään hän samassa jatkoi:

— Minä kyllä ymmärrän semmoiset asiat… minullakin on kallis ystävä.

Ja muutamassa hengenvedossa kertoi Joel viimeaikaiset vaiheensa. Tyttö kuunteli hajamielisenä, ja vasta tumman punan laimennettua, pääsi hän entiselleen. Siitä huolimatta tuskan ilme kasvoi yhä silmiinpistävämmäksi.

— Teillä lie ikävä… Salama kai on usein matkoilla.

— On, vastasi tyttö ja huokasi salaa.

— Ne ikävät kärsitte jalon asian vuoksi. Ei ole syntyneellä usein sanat niin vallassa, kuin ovat Salamalla.

Tyttö taasen huokasi salaa. Samalla loi hän suosivan silmäyksen Joeliin. Vasta myöhemmin, kun he jo olivat istuneet pitkän kotvan, kiintyi hänen huomionsa ruskeaan takkiin ja sinertäviin housuihin. Huomio oli hauska vaihtelu. Tuskan ilme hukkui kasvoilta ja suupielistä, nauru säesti turhimpaakin sanaa ja lausetta. Ilo tarttui Joelinkin, hänkin nauroi, hohotti ja viskeli myötäänsä sukkeluuksia.

Hyvästejä lausuessa kysyi hän tytöltä:

— Saanko käydä toistekin?

— Käykää… käykää niin usein kuin huvittaa.

VI

Joel rupesi vihaamaan uskontoa.

Sitä vihaa liikkui paljo työväestön piireissä. Ja sitä sytyteltiin sanomalehtikirjoituksilla, lentokirjasilla ja esitelmillä. Uskonto leimattiin vanhaksi taruksi, jota etuoikeutetut luokat olivat osanneet hyväkseen käyttää, muokatakseen sen avulla työntekijäjoukkoja tyynesti kärsimään kohtaloaan: puutetta, orjuutta, pimeyttä.

Kirvesmiehenä Joel tempautui mukaan, vaikka hän oli suunnitellut pysytellä erillään kaikesta, mikä ei koske Eevan ja hänen tulevaisuutta. Hän joutui usein käymään työväen talossa, hän rupesi käymään esitelmissä, ja hän viljeli ahkeraan sosialistista kirjallisuutta. Kristinusko oli kaikkien täkäläisien maailmanparantajien silmätikku. Sen virheellisyyksien ja nurinkurisuuksien paljastaminen ei ollut vaikea tehtävä, ne kykeni jokainen nulikka kynsimään esiin. Irvikuvien varjo sitte peitti kaikki, ja pintapuolinen, kypsymätön lukija luuli käsittävänsä koko uskonnon narrimaisuuden yhtä pätevästi, kuin hän käsitti kätensä viisi sormea.

Oman kääntymisensä jälestä yritti Joel kääntää työtoverinsakin, mutta koe ei onnistunut. Jokaista yritystä seurasi masennus, Joelin korkealentoiset aatteet ikäänkuin ryömivät maassa siipirikkoina, kun toveri niihin puuttui käsiksi. Paitsi kiihtymyksen hetkinä, silloin oli Joel suuri ja voittamaton, silloin hän pysyi korkealla.

— En käsitä, miten ihmiset saattavat olla niin tuhmia että käyvät kirkossa, virkkoi hän kerran tuommoisena innostuksen hetkenä. Pappi messua kaakottaa, ja kun on kaakotuksensa lopettanut, nousee pönttöön ja rukoilee maan sotajoukoille onnea ja menestystä. Vaikka sota on murhaa, joukkomurhaa. Mitä semmoisesta uskonnosta!

— Eihän se ole kristinuskon syy, jos sitä väärin käytetään. Se saarnaa rakkautta, se ei muuta voimaa tunnustakaan.

— Ja kuitenkin se on hävittänyt maailmasta juurta jaksain rakkauden. Mene etsimään rakkautta. Kuka rakastaa? Jokainen sortaa ja nylkee toistaan. Miksi sellainen uskonto, joka ei tee ihmistä paremmaksi, mitä virkaa sillä? Hornan tuuttiin uskonto, raamattuine, pappine, kirkkoine.

— Ei ole kristinusko hävittänyt rakkautta maailmasta, sillä ei kukaan voi itseään hävittää. Sairaalat, turvakodit, oppilaitokset, armeliaisuuslaitokset, kaikki ovat kristinopin rakkauden ilmaisuja. Ja jos tarkemmin ajattelet, on rautatie, jota kuljet, sekin saman voiman tulosta. Kristinoppi opettaa työskentelemään toisen onnen vuoksi.

— Opettaa, mutta oppilaat ovat kovapäisiä, pilkkaajia, epäilijöitä.

— Onko sekin uskonnon vika?

— On, kun mikä kerran ei sovi, potkaise hiiteen. Ja ne vanhat messut ja kaakottelemiset eivät enää sovi. Niiden sijaan jotakin semmoista, joka pystyy ihmisen sydämmeen, jota ei hän pilkkaa, epäile, jota ei hän vain kirkossa härnäile.

Joelin uskonnollinen kehitys tapahtui äkkiä kuin tuulen kääntyminen. Ja se tapahtui rajusti. Ei mitään hiljaisia tuskallisia taisteluja edellä, ei vapistuksia eikä voivotuksia, ei muuta kuin joku sanomalehtikirjoitus ja lentokirjanen, ja Joel potkaisi luotaan vanhan Jumalan, joka hänestä oli yhtä kurja ja kehno kuin vanha kerjäläinen, kuin minkäkin narrin, ilveilijän…

Uusi kanta selvitti nykyisen yhteiskunnan mahdollisuuden Joel oli ennen monesti kummeksinut, miten Jumala, kaiken vanhurskauden ja oikeuden kirkkain käsite, sallii vääryyden rehoittaa ihmisten kesken niin suurin määrin. Miksi ei hänen pyhä vihansa syty kärsivien kyyneleistä ja tuskanhuudoista? Miksi ei hän pelasta sorrettuja? Miksi hän tukkii korvansa? Hän, voimallinen, kaikkitietävä. Miksi ei hänen mahtava kätensä pelasta köyhiä ja onnettomia? Siksi että koko oppi hallitsevasta Jumalasta on loru ja pappien keksintö ja tähtää nimenomaan ihmisjärjen nukuttamista, varsinkin mitä suuriin joukkoihin koskee, etteivät ne vain itse ryhtyisi ravistamaan niskoiltaan sorron iestä.

Uskontokysymyksiä pohtiessa kului aika joulun ohi, kiirehti kevätpuoleen, valkenivat päivät, taittui talven tuima, suli sataman jää, oli kevät. Satama alkoi jälleen houkutella ja vetää puoleensa. Joel luki talviset säästönsä, ja taasen valkoiset varsat juoksivat hänen ympärillään, pärskyen, hirnuen, hännät sojossa. Monta, monta hauskanaamaista seteliä oli hän vanginnut talven kuluessa ja lisännyt säästöihinsä, vaikka hänen palkkansa oli ollut alhainen. Mutta viimemainittu seikka olikin sivuasia, setelit olivat pääasia. Jokainen seteli vei hänet askeleen lähemmäksi unelmien toteutumista.

Keväällä, sataman avauduttua ja laivaliikenteen alettua, tuli Eevalta kirje. Kirjeen saaja työskenteli silloin jo satamamiehenä. Tyttö kirjoitti m.m.: elä sekaannu mihinkään, joka ei edistä hankkeitamme.

Tuota ohjetta päätti Joel noudattaa, hän herkesi käymästä työväen talossa, ja hän sulkeutui omaan itseensä ja siihen piiriin, jonka Anni emäntä ja Miija muodostivat. Mutta kielteisperäisessä uskonnossaan hän yhä edistyi. Vastatessaan Eevan kirjeesen, koski hän pikkuisen maalaispappien palkkoihin, kirkossa käymiseen sekä saarnojen sisältöön yleensä, mutta kosketteli niihin hyvinkin arasti itse mielestään. Hän hieman ällistyi kun Eeva, joka heti kiirehti kirjoittamaan, kyynelsilmin vaikeroi: se mitä puhuit viime kirjeessä Jumalasta, papeista ja saarnoista, teki mieleni surulliseksi. Minä en muuten näihin asioihin ymmärrä monta sanaa sanoa, minä vain tunnen. Olin läsnä, kun äiti muutti parempaan, onnellisempaan elämään. Hän lähti matkaan sen nimen turvissa jolle et Sinä näy suurtakaan arvoa panevan. Minä en luovu äitini uskosta…

Joel katui että oli lainkaan koskettanut koko kysymykseen. Hän koetti tinkiä sanojen merkitystä, hän yritti pyörtää niitä, mutta sitteki hän tunsi omassa rinnassaan, ettei tehtyä saatu tekemättömäksi. Jonkinlainen syyllisyyden tunne alkoi kiusata häntä, sattuipa hetkiä, jolloin ei hän, juuri uskontokysymyksen vuoksi, olisi rohjennut katsoa Eevaa suoraan silmiin. Ja saattoipa sattua että hän sen vuoksi oli toisin kerroin suuttunut itselleen, mutta toisin kerroin oli hän suuttunut Eevalle. Sille Eevalle, joka oli hurskas ja jumalinen, kuin joku vaivaisapua nauttiva leskimatami, Eevalle, joka oli niin yksinkertainen, ettei nähnyt miten "sen nimen" varjossa juuri imettiin köyhien verta ja harjoitettiin raa'inta väkivaltaa heikompaa kohtaan.

Toisin kerroin suuttui hän omille riehumisilleen. Kekäle ei ottanut sammuakseen, vaikka sen tuli jo toisinaan kirveltikin, vaan lieskui ja kipenöitsi aina. Mitä väärää ja kieroa silmä näkikään, aina se sopi syytää uskonnon syyksi, kristinopin syyksi, "sen nimi" oli kuin mikäkin teirenkuva, syötiksi ja petokseksi pystytetty, jota piti edes vihata, kun ei sille muuta mahtanut.

Uskontokysymyksen jälestä sattui tapauksia, järjestyneiden ja järjestymättömien välit kiristyivät, vihamielisyyden ilmileimahtaminen oli vain päivien ja tuntien kysymys. Molempien riveissä oli aineksia, joille pieni verileikki oli sydämmen ja sielun hupi. Tuon tiesi Joel hyvin, ja siksi päätti hän pysytellä erillään, sattui mitä sattui.

Pian viha puhkesikin työksi. Järjestymättömät tekivät järjestyneille jonkun kepposen, vallaten pienen työn, joka jo oli melkein kuin luovutettu viimemainituille. Illalla, kymmenen vaiheilla, jolloin kiihtymys oli kuumin, etääntyi Joel ovelasti tovereistaan, asettui tuokioksi lymypaikkaan, etääntyi taasen, ja kun ehti loitommalle, livisti suoraan kotiinsa. Kello tavoitteli silloin yhtätoista. Asetuttuaan makuulle, ei Joel voinutkaan nukkua. Hän syytti itseään pelkuruudesta ja raukkamaisuudesta. Hän oli kuulevinaan hätähuutoja, voivotuksia, kirouksia, hän oli näkevinään, miten puukko välkkyi ja veri juoksi. Silloin hänet valtas tuska ja hätä. Hän syytti itseään, ettei hänen olisi pitänyt jänistää. Hänen paikkansa oli toverien rinnalla, hänen tehtävänsä oli taikoa alas vilkkuvat puukot.

Tuskan ahdistamana nousi Joel makuulta, pukeutui hätimmiten ja kiirehti satamaa kohti. Oli tumma yö, taivas oli paksussa pilvessä. Kauppatorilla vallitsi autio hiljaisuus, mutta Kappeli-esplanaadin seutuvilla ajoi torin poikki jälekkäin kaksi issikkaa, kummankin ajopeleissä univormumies ja kaksi siviilipukuista. Joel aavisti verileikin tapahtuneeksi. Ensimmäisissä ajopeleissä vietiin ehkä haavoittuneet, toisissa haavoittajat. Hän kiirehti askeleitaan. Oli sydänyö ja autio tunnelma kaikkialla, mutta sataman läntisellä kylellä, jossa yhteentörmäys oli sattunut, kuului ääntä ja melua. Joel läheni laivaa, josta äänet kuuluivat. Aivan lähelle saavuttuaan, keksi hän keulapuolella kaksi konstaapelia sanailemassa kolmen järjestyneen kanssa, joiden vaatteet olivat revityt, huulet ja kasvot ajeissa ja sinervissä. Suurempi miesjoukko seisoi keskempänä, ne olivat järjestymättömiä, jotka olivat varkain työhön ryhtyneet sydänyön vaiheilla. Ne puhuivat lujaäänisesti, kiroilivat ja kohottelivat uhkaavasti käsiään.

Huomattuaan myöhästyneensä, aikoi Joel lähteä käymään jälleen kotiinsa, mutta laivan keskivaiheilta kuuluikin äkkiä ääni:

— Tuolla on yksi piru, ottakaa kiinni.

Kaksi konstaapelia hyökkäsi esiin laivan keskiosasta. Pako välähti Joelin mieleen, hän alkoi livistää kauppatoria kohti. Konstaapelit pyrkivät perään, mutta eivät pysyneet kintereillä. Äkkiä Joel kuitenkin pysähtyi. Pää ylpeästi pystössä asteli hän takaa-ajajiaan vastaan ja virkkoi halveksien:

— Mitä minusta tahdotte?

— Käyhän tänne, vastasivat konstaapelit.

He asettuivat Joelin kahdenpuolen ja veivät hänet laivan keskustassa seisovain ryhmän eteen.

— Kuuluuko tämäkin sakkiin?

— Kuuluu, vastattiin ryhmästä.

— En kuulu, väitti Joel äskeiseen tapaansa, ylenkatseellisesti ja ilkkuen.

— On pääpiru.

— Tulin suoraan kotoa.

— Miksi karkuun yritit?

Joel vaikeni ja häntä harmitti ja sapetti äskeinen karkuyritys, joka loi epäilyttävän valon häneen. Konstaapelin uudistettuun kysymykseen, miksi hän koki karata, vastasi hän:

— Näyttääkseni miten olette puusta. Jäitte kuin sika suohon… vapaastihan kävin teitä vastaan.

Kun laivan keulapuolessa seisovaa kolmea ruvettiin ohjaamaan poliisikamariin, komennettiin Joel samaan matkueesen. Eellimäisinä astelivat nuo kolme, jotka olivat kahakassa saaneet runsaat osansa, heitä seurasi kaksi konstaapelia, viimemainittujen jälessä asteli Joel, takanaan nuo kaksi äskeistä konstaapelia, jotka eivät juostessa kyenneet osapuillekaan pysyttelemään hänen kintereillään. Toisella oli kiero nokka, toinen oli pitkäsäärinen ja laiha. Marssi tapahtui äänettä ja juhlallisesti, mutta sittekin se kutitteli Joelin nauruhalua. Erittäinkin takana-astelevien virkainto ja ylväs kohtelutapa tuntui hullunkuriselta. Iloiselle mielelle kerran jouduttuaan, heräsi Joelin kujeilemishalu, hän pyörähti äkkiä ympäri, teki jälessä astuville konstaapeleille kunniaa ja livahti pakoon kuin nuoli. Virka-intoiset painaltamaan jälessä. Tovin juostuaan Katajanokkaan käsin, kaarti karkuri takaisin, juoksi monen koukun kautta ja väliin kyykkysilläänkin takaa-ajajiensa ohi, jatkoi sitte juoksuaan eturoikkaa kohti, kiersi sen ympäri moneen kertaan, ja asettui lopulta alkuperäiseen järjestykseen eturoikan konstaapelien kannaksille. Kaikki tapahtui muutaman silmänräpäyksen kuluessa. Hengästyneinä ja kiroillen saavuttivat vihdoin takaa-ajajatkin kulkueen, karkuri teki taasen kunniaa ja virkkoi entiseen tapaansa:

— Voi, miten olette puusta.

Perille saavuttua ohjattiin Joel pieneen huoneeseen, siinä oli aituu, jonka takana istui virkapukuinen herra. Tämä kirjoitti muistiin, mitä konstaapelit sanoivat. Sanottavien runkona oli että hyökkäyksenalaisiksi joutuneet olivat tunteneet satamatyömiehen Joel Sormensuon järjestyneiden merkkimieheksi. Sopi olettaa, että kiinniotettu oli koko hyökkäyksen salainen sielu ja sen näkymätön johtaja. Oletusta tukee pakoyritys, joka ei kuitenkaan onnistunut, kiitos konstaapelien valppauden. Toisesta valepakoyrityksestä ei mainittu sanaakaan.

Kun tuo kaikki oli merkitty paksuun kirjaan, alkoi Joelin kuulustaminen, jota kesti vain muutaman minuutin. Jokainen kysymys tähtäsi eksyttää vastaajaa lausumaan jotakin semmoista, joka olisi sitonut hänet syyhyn. Mutta Joel pureksi aina samoja papuja, ja vihdoin virkapukuinen virkkoi:

— Mene kotiisi.

Yhteentörmäyksen jälkinäytös suoritettiin raastuvanoikeudessa, pari syyllistä joutui kärsimään kovan rangaistuksen, eturoikan miehet, joiden kasvoissa ja pukineissa näkyi kahakan jäljet, pääsivät helpommalla, loput vapautettiin tykkänään. Joel kuului viimemainittujen joukkoon, häntä vastaan ei voitu esittää mitään todisteita, mutta otaksumisia kasaantui hänen niskoilleen sitä enemmän. Hänen ulkomuotonsa ja esiintymisensä sen etupäässä vaikutti. Ensimainitussa oltiin näkevinään tyypillinen pahantekijä, viimemainitussa oli muka jotakin saatanallista, kuten muuan sanomalehti sattuvasti lausui. Hymyilykin oli kuin tikarinpisto, pistävä, myrkyllinen, puistattava.

Sanomalehtien tautta musta juttu joutui Eevankin korviin. Vasta keskikesän mentyä kirjoitti tyttö. Sanoi muuttavansa syksystä Pohjavaltaan. Lyhyen, kylmyyttä huokuvan kirjeen lopussa olivat sanat: koko maailma sinusta humuaa. Et olekaan malttanut tyyntyä. Se on oma asiasi, mutta tiedä että niinkuin metsään huudat, niin metsä vastaa.

Kirjeen saatuaan jättäytyi Joel työstä pois ja ryhtyi laatimaan vastinetta. Hän vakuutti ja vannoi olevansa syytön. Hänen mustaamisensa oli vallitsevan järjestelmän vanha ketun laulu: lyödään sitä, ken on heikoin vastustamaan.

Iltapuolella, yksin jäätyään, hankki hän lähteä saattelemaan kirjettä laatikkoon. Mutta silloin helähti seinän takaa:

Läksin minä kesäyönä käymään siihen laaksoon, kussa kuuntelin päivää. Kussa lintuset laulaa, metsäkanatki ne pauhaa ja mun sydämmeni — — —

Tuohon katkesi laulu äkkiä. Joel odotti silmänräpäyksen, toisenkin, mutta jatkoa ei kuulunut. Mikä erittäin koski hänen korvaansa, oli äänen särkynyt sointu. Siinä ei enää pulppuillut riemukas onni, päinvastoin värähteli siinä jotakin polttavan surullista, kuten olisi laulaja sydämmensä riehuja kokeillut lepoon tuuditella. Jo jonkun kerran ennenkin oli Joel keksinyt tytön suupielissä hillittömän tuskan ilmeen, jota oli mahdoton väärin ymmärtää, mutta se ei ollut milloinkaan ennen niin sydäntä särkevä kuin äsken.

Jonkinlaisen uteliaisuuden valtaamana pistäysi Joel naisnaapurinsa puolelle, mutta jäi hämmästyneenä seisomaan ovenpieleen. Tyttö istui koneen ääressä ja nyyhkytti. — Häiritsenkö? kysyi Joel iloisesti.

Hänen mieleensä juolahti äkkiä, että ainakin pari kertaa ennen olivat Lyylin tuskat ja surut vaihtuneet parissa päivässä riemuksi ja onneksi. Jos lie sama ikä näilläkin murheilla, äilähti hänen päähänsä. Jos ne ovat lempivän sydämmen omia laatimia.

Tyttö ponnisti voimansa ja herkesi nyyhkyttämästä, mutta hänen kasvoillaan kuvastui vielä väkevä tuskan ilme. Joel oli tuokion kahden vaiheilla, poistuako taiko jäädä, mutta epäröidessä syttyi häneen mieliteko saada Lyyli nauramaan ja unhottamaan lempivän sydämmen laatimat huolet. Tehtävä alkoi tuntua yhä houkuttevammalta.

— Minulla on hauska juttu, hauskempi kuin osaatte luullakaan, alkoi Joel loruta, asettuen istumaan tyttöä vastapäätä ja ruveten kertomaan yöllisiä seikkailujaan, jotka hänet sekoittivat kuuluisaan satamatyömiesten kahakkaan.

Pilapako huvitti Lyyliä.

— Oh, miten ne kaksi juoksivat ja läähättivät, mutta tämä tämmöinen poika, tämmöinen miehen tupakkimälli tassutteli kuin kotonaan. Kaksi kertaa pujahdin kyykkysilläni niiden välistä. Kyykkyjuoksu vasta juoksua on, sen rinnalla muu juoksu on kuin kaljaa.

— Semmoista en ole nähnyt koskaan, nauroi Lyyli.

— Sepä hassua, mutta jos minä annan näytännön ensi sunnuntaina. Vuokraan maistraatilta kauppatorin ja haastan nuo kaksi puusta tehtyä kilpasille. Minä juoksen pakoon, ne ajavat takaa. Kahdeksasta aamulla kahdeksaan illalla sitoudun pitämään puoliani syömättä, istahtamatta. Katsojat maksavat huvista kymmenen penniä. Vaikka jäisi tuhanteen katsojaan, ansaitsen toki sata markkaa. Ja rahaa se on sekin.

— On, on, nauroi Lyyli.

Viikon vierittyä, vierivät tytön surutkin, hän tuli muutamana iltana Joelia vastaan, ja hänen silmiensä riemu loisti jo kauas, vaikka suupielissä piilikin entinen salaisen tuskan ilme, ilme, joka aina pyrki särkemään silmissä säteilevän onnen kokonaisvaikutuksen.

Mutta Joelin omat surut alkoivat heilimöidä, sillä Eeva herkesi kirjoittamasta. Se jotakin merkitsi. Se aavistuksia kasvatti ja synnytti, se mieltä häilytteli ja päivät tummenti.

Tummien päivien jatkoina olivat öisin ilkeät unet. Eeva oli väliin jäävinään raitiotievaunujen alle, väliin sortuvinaan palavaan rakennukseen eikä Joel milloinkaan joutunut apuun, sillä hänen jalkansa tuntuivat raudan raskailta. Moisien unien jälestä hän aina säikähti hereille, herättyä tuntui mieli kipeältä, haavoittuneelta. Kun tämmöistä jatkui jonkun ajan, teki hän päätöksen pistäytyä kotiinsa. Hän päätti käydä kursailematta Pohjavaltaan ja näyttää Eevalle kaikki setelinsä. Eeva uskoo, luottamus palautuu, ilkeät unet ja aavistukset herkeävät kiusaamasta, päivät valkenevat.

Mutta vasta sataman jäädyttyä toteuttaa hän aikeensa, siihen saakka kitkee hän seteleitä lampaannahkaiseen rahamassiinsa, kitkee sukkelasilmäisiä, velikultia, papinpoikia ja minkä nimellisiä ne satamamiesten sanastoissa olivatkin.

Ja hän kitki. Yön päivän, aamun illan kitki hän hopeoita, lantteja, seteleitä, hemmoittelematta selkäluitaan, piittaamatta nälästä tai väsymyksestä. Laivaliikenteen vihdoinkin loputtua, luki hän säästönsä, ja valkoiset onnen varsat kapsailivat taasen hänen ympärillään, mutta ne kapsailivatkin viimeisen kerran. Setelien lukeminen oli tuskin loppunut, kun posti pistäysi huoneeseen ja toi kirjeen Eevalta. Kirjeessä seisoivat vain sanat: voi hyvin, Joel.

Ei mitään muuta. Ei edes tervehdystä eikä mitään lähempää selvitystä. Ei kerrassaan muuta, kuin tuo kylmä ja alaston: voi hyvin, Joel, jonka merkitystä oli mahdoton väärin ymmärtää.

Kirje tuntui polttavan Joelin sormia, ja hänen korvissaan aivan kuin kohisivat sanat: voi hyvin Joel. Sanat loihtivat taasen esiin jotakin, jossa ei ollut ääriä eikä rajapiirteitä, jossa laineet vierivät määrättä ja suunnatta kaikkia rantoja kohti, ja samalla ne hautasivat unelmat voipa torpasta peltoineen, iltatähtineen.

Unettoman yön jälestä valkeni vihdoinkin päivä, Joel nousi ylös ja ryhtyi kirjoittamaan Eevalle. Kirjoittaminen kesti kauan. Kerki maille toinen hämärä, ennenkuin raskas käsi herkesi. Mutta kirjettä kuoreen sovittaessa repikin Joel sen äkkiä palasiksi, istui uudelleen pöydän ääreen ja kyhäsi sanat: voi hyvin, Eeva.

Seuraavana aamuna jouduttihe hän sahoine ja muine kirvesmiehen vehkeine mustapartaisen työtoveriksi.

Ja elämä ei tuntunut sen kummemmaltakaan. Jotakin oli eletty loppuun, jotakin oli kuin haudattu maan syvyyteen — ei mitään muuta. Joskus toki heräsi uteliaisuus. Mitä lie Eevan elämän polulle sattunut, joka pani hänet kirjoittamaan nuo kolme sanaa. Hairahdusko? Ehkä. Tai jos oli kohdannut sorean, jonka naama ei ollut kesakkoinen. Mahdollista sekin. Mutta lie yhdentekevätä kumpi oli sattunut. Se mitä oli ollut, oli eletty loppuun, oli lapioittu maan syvyyteen.

Noin luulotteli Joel…

Tästä puolin rupesi hän kiinnittämään enemmän huomiota ulkonaiseen itseensä. Kotoisen pyhäpukunsa sitoi hän nyyttiin ja teetti sijaan kuosikkaamman. Lyyli ei ollut tuntea häntä, kun hän ensi kerran näyttäytyi kaupunkilaisräätälin tekemässä puvussa.

— Eipä kävisi enää kyykkyjuoksu päinsä, nauroi tyttö.

Lyylin elämässä vuorottelivat nyyhkytyskohtaukset ja niitä seuraava onnen ja riemun aika. Kerran yhätti Joel tuntemattoman naisen Salaman seuroina. Ne kävivät käsikynkässä häntä vastaan, Joel luuli naisen Lyyliksi, mutta katulyhdyn valo paljasti erhetyksen. Nainen olikin vento. Salama ei vastannut lainkaan Joelin tervehdykseen, vaan käänsi päänsä toisaanne —

Vieri joulu ja yhä oli Joel tyyni ja tympeä, mitkään muut kuin puhtaasti sosialistiset kysymykset eivät syyhyttäneet hänen ajatuksiaan. Mutta eräänä sunnuntaina oli hänen mielensä kumman herkkä. Kirvesmiesten ammattiosaston iltamasta lähti hän kesken pois, ja hän asteli katuja sattuman kaupassa. Oli tammikuun loppupuoli, mutta ilma oli pehmeä. Astellessa kiitivät Joelin ajatukset Sormensuohon, ja kun ne sinne kerran osuivat, tapasivat ne Eevankin. Ensi kerran kolmisanaisen kirjeen saapumisen jälestä synnytti tytön muisto Joelin rinnassa väkeviä mielen hyrskyjä. Ja niiden hyrskyjen mukana karkoutui hetkeksi sosialisti, ja jälelle jäi vain Sormensuon Joel, torpan poika, jonka sydämmen valtiaana oli palvelustyttö Eeva, yhtä niukkasuloinen kuin poika itsekin. Jälelle jäi yksinäinen, ystävätön, tulevaisuuden suunnan menettänyt Joel, joka ei kyennytkään lapioimaan muistojaan maan syvyyksiin, kuten oli luulotellut ja uskotellut.

Astellessa rinnan haikeus yhä kasvoi. Palatsien valot vaihtuivat harmajan torpan iltatuleksi, nurkissa itätuuli huminoi, oli synkkää ja kolkkoa torpantakaisessa metsässä, mutta torpan tuvassa oli emäntä nuori…

Joelin rintaa viilsi.

Määrättä ja suunnatta astellessa oli hän tullut lyhyelle autiolle kadulle, joka päättyi johonkin torintapaiseen aukeaan. Joel asteli aukealta käsin. Kadun keskivaiheilla tuli hänen vastaansa kaksi hienosti puettua neitiä. Ne astelivat verkalleen, nauroivat ja puhelivat ääneen. Sivuuttaessaan loivat molemmat neidit vastaantulijaan aran silmäyksen. Mutta, toisen neidin kasvot olivat tutut. Joel pysähtyi ja mietti silmänräpäyksen. Pohjavallan Viola, totisesti, pälkähti hänen päähänsä äkkiä. Viola, joka käy Ateneumissa piirustuskoulua. On muuttunut vuodessa kahdessa, jotta on vaikea tuntea entisekseen. Joel pyörähti ympäri, neidit samassa katsoivat taakseen. Onneton tuuma ajelehti ensimainitun päähän. Violalta, joka on äskettäin palannut joululomalta, saa hän. kuulla kotikylän kuulumiset, etenkin Eevaa koskevat.

Mutta neidit katsoivat taasen taakseen. Huomattuaan Joelin pyörtäneen ympäri, lisäsivät he astuntanopeutta. Joel teki samoin. Neidit muuttivat juoksuksi, Joel teki saman tempun. Katu loppui, pimeähkö aukea joutui eteen. Neidit lisäsivät nopeutta ja alkoivat huutaa apua. Heidän kintereillään seuraava Joel rupesi myöskin huutamaan, ettei pidä säikähtää, hän oli Sormensuon Joel, tuttu poika. Omalta huudoltaan ja säikähdykseltään eivät neidit kuulleet takaa-ajajansa sanoja, ja niin he hilkkasivat aukean poikki, neidit kirkuen ja huutaen apua, Joel heidän kintereillään, mainiten Violaa nimeltä ja hokien, ettei huoli säikähtää, hän kun oli Sormensuon Joel, tuttu poika.

Omasta mielestään tarpeeksi kesyteltyään neitejä, oli Joel jo laskemaisillaan kätensä Violan olkapäälle, kun joku olento törmäsi häneen kiinni takaapäin. Olento oli kieronokkainen konstaapeli, jota Joel oli juoksuttanut kauppatorilla. Se iski Joelin kaulukseen kiinni ja virkkoi samalla ilakoiden ja sähisten:

— Ahaa, vanha tuttu.

— Piru sun tuttusi olkoon, vastasi Joel ja paiskasi konstaapelin selälleen katuun.

Neidit pysähtyivät silmäilemään kohtausta. Sen jatkona oli kimakka vihellys, joka joudutti yhden konstaapelin lisää. Kaksin ne sitte tarttuivat Joeliin, mutta tämä lennähytti molemmat katuun, toisen selälleen, toisen suulleen, ja suuntasi kulkunsa jälleen neitejä kohti. Nämä taasen juoksemaan ja kirkumaan. Silloin Joel kiukustui. Kohtaus, kaikkine naurettavuuksine, alkoi suututtaa häntä. Ihmisiä keräytyi paikalle, hälinä ja melu oli tavaton.

— Harakat, senkin harakat, huusi Joel neitien jälkeen, kun nämä taasen rohkenivat seisahtua. Ette ole mukamas ihmistä ennen nähneet.

Konstaapeleja oli jo kaikkiaan neljä. Yksi eristyi puhuttelemaan neitejä ja kirjoitteli jotakin muistikirjaansa, kolme rupesi hoivailemaan Joelia. Viimemainittu käsitti jo, mikä matka oli tehtävä. Karkaaminen olisi kyllä pelastanut hänet, mutta siihen keinoon ei hän halunnut ryhtyä. Lähdettiin siis astelemaan. Avautui taasen tutun huoneen ovi, jossa oli aituu ja aituun takana virkapukuinen herrasmies. Kuulustelussa, joka heti alkoi, käyttivät vain konstaapelit sanavuoroa, virkapukuinen merkitsi paksuun kirjaan heidän sanelunsa. Mainittiin naisten hätyyttelemistä, konstaapelien pahoinpitelemistä, ja vasta kun juttu oli kirjaan laadittu, lausuttiin Joelillekin muutamia kysymyksiä.

— Miksi hätyytit neitejä?

— Halusin puhutella…

— Tyhjä veruke, vieraitahan neidit olivat.

— Toinen oli tunnettu.

— Sinulla oli jotakin muuta mielessä.

— Itse mieleni tunnen.

— Viekää talteen, komensi virkapukuinen aituun takana. Joel työnnettiin johonkin sokkeloon, jossa oli ummehtunut ilma, sylkeä ja lokaa lattialla. Kun ovi painettiin kiinni hänen jälkeensä, vallitsi kolkko hiljaisuus.

Vasta sydänyön jälestä nukkui Joel. Hän näki unta, että oli matkaavinaan kotipuoleen. Eeva odotti häntä jossakin portinpielessä. Hän kiirehti. Mutta aivan lähelle päästyä, muuttui Eeva pitkäksi, mustaksi esineeksi, jolla ei ollut ihmispiirteitä. Joku nauraa räkätti samalla kimeästi, ja nauruun hän heräsi. Hän ei ollut muistaa illan tapahtumia, mutta vähitellen ne palautuivat ajuun. Hänen onneton mielitekonsa saada kuulla kotipuolen asioita, neitien hurja juoksu, poliisit, kuulustelu, putka…

Vasta kymmenen tienoissa narahti sokkelon ovi auki ja Joel sai jälleen vapautensa. Hammasta purren ja vihan veret kasvoilla asteli hän kotiinsa, toistaen itsekseen:

— Viola, Viola, senkin taivaallinen röökinä.

Parin viikon kuluttua pohdittiin asiaa raastuvanoikeudessa. Siellä olivat molemmat neidit, asianomaiset poliisit ja muuan punakka herra, joka kaikin mokomin tahtoi suurentaa Joelin syyllisyyttä. Jutun käsittely alettiin ensi kuulustelussa tehdyn pöytäkirjan lukemisella, ja kun se oli päättynyt, kysyttiin Joelilta, myönsikö hän pöytäkirjain oikein laadituksi.

— On se oikein, paitsi alkupuoli on ereyttävä.

— Miten se on sitä?

— Tarkoitukseni oli vain puhutella…

Joel puolustihe yksinkertaisesti, mutta vaikuttavasti. Viola neiti oli kotoisin hänen kotikylästään, kotipuolen kuulumisia hän alkoi kysellä, ei iki mitään muuta. Neitejä oli ehkä joskus ennen kadulla hätyytelty, koskapa olivat niin arkoja, että rupesivat heti juoksemaan. Sitte tapahtui kaikki se, mikä äsken luettiin. Konstaapeleja ei hän tarkoittanut lyödä eikä pahoinpidellä, hän tarkoitti vain vapautua. Hänen verensä ehkä kuumeni liiemmäksi.

— Miks'ette herenneet takaa-ajosta, kun näitte että neidit säikähtivät? kysyi punakka herra murhaavan pätevästi.

— Sepä juuri harmittaa itseänikin… ei sattunut mieleen… enkä tahtonut heittää kesken aiettani.

Punakka hymyili pirullisesti.

— Luulin ja toivoin sitäpaitsi että neitien säikähdys menee ohi, kun kuulevat kuka olen.

— Mutta sen pahempi, säikähdys vain kasvoi.

— Näytti kasvaneen.

— Teillä ei siis ollut mitään pahoja mielessä, virkkoi oikeuden puheenjohtaja, johon Joelin puolustus teki väkevän vaikutuksen.

— Eihän toki.

Neitien puolesta ilmoitti punakka, että nämä pyysivät päästä erilleen jutusta. Eivät vaatineet syytettyä edesvastuusen. Neitien pyyntöön suostui oikeus. Koko juttu tuntui kuivuvan aivan vähiin, mutta punakka esittikin lykkäystä, ja oikeus suostui siihenkin pyyntöön.

Sanomalehdet, jotka heti poliisikuulustelun jälestä olivat iskeneet juttuun rohkeasti, ilmoittaen rikosuutisissaan, miten satamamiesten kahakan ajoilta tunnettu Joel Sormensuo oli kadulla ahdistellut kahta taitelijaneitiä ja sen tekonsa vuoksi viety poliisin huostaan, puuttuivat tällä kertaa juttuun varovammin ja aremmin.

Jutun toinen käsittely muodostui huimemmaksi. Punakka luki toisessa käsittelyssä pitkän lausunnon syytetyn mainetöistä, joita tämä oli tehnyt kotiseudullaan. Mainetöiden keskuksena oli lakko-yritys, jonka kärki oli kohdistettu takaa-ajetun neidin veljeen, suurtalolliseen Pohjavaltaan. Tyhjiin rauennut lakkohomma ja takaa-ajo olivat muka peittämättä toistensa yhteydessä, edellinen jälkimäisen vaikuttimena. Lakkohomma loi punakan mielestä syytettyyn oikean valon. Takaa-ajo oli raaimman, katalimman kostonhimon ilme, mitä milloinkaan on rikoksien alalla tavattu.

Oikeuden puheenjohtaja kysyi, mitä syytetyllä oli sanomista lausunnon johdosta.

— Kaikki on päätöntä lorua, vastasi Joel, jonka veri alkoi kuumeta.

— Väitättekö ettei lakkopuuha ole totta? kysyi punakka.

— Se on kyllä totta, mutta muu on lorua. Ettenkö minä mukamas voi kostaa itselle Pohjavallan isännälle, jos kostoa mielisin.

Joel alkoi taasen puolustaida väkevästi. Ääni ja silmien ilme olivat niin vakuuttavia, että itse punakankin olettamiset horjahtelivat. Kesken puolustamista kysyi oikeuden puheenjohtaja äkkiä:

— Miten olisitte menetelleet neitien kanssa, jos eivät konstaapelit olisi ehtineet apuun.

— Olisin paiskannut kättä toiselle neidille ja kysellyt kotipuolen kuulumisia.

Tuo oli luonnollista. Juttu kuivui käsiin väkisinkin. Päätöksessä tuomittiin Joel jonkun kymmenen markan sakkoihin virka-toimessa olevan poliisin vastustamisesta. Mutta sanomalehdet eivät silti malttaneet luopua herkkupalasta, ne kertoivat laveasti ja kutkuttavasti Joel Sormensuon lakkohommista, kuten hukkaan menneistä humaloista ainakin.

Joel nieli nekin ivat. Hänen sielussaan hehkuivat jo monet vihan hiilet, oikeudenkäynnistä tuli yksi entisien lisäksi lisäämään palon voimaa, kun kerran hiilet hulmahtavat kuluttavaan ja sytyttävään liekkiin.

Oikeudenistunnosta palattuaan, rupesi hän lukemaan muuatta sosialistien lentokirjaa, jossa hyökättiin murhaavasti uskonnon ja siveyden kimppuun. Hänen lukiessaan päivä hämärtyi, ja hämärän rajoilla kuului seinän takaa Lyylin ääni. Tyttö lauloi ainaista lempilauluaan, Joel eroitti sanat:

— — — — — — — — — — mikä tuska ja vaiva sinun sydäntäsi kaivaa, jok'ei anna sydänyölläkään rauhaa.

Säkeitten jälestä kuului äkkiä sydäntä särkevä parahdus, samassa jotakin kaatui kumoon. Joel paiskasi kirjan pöydälle, kiirehti ulos, ja jonkun silmänräpäyksen kuluttua seisoi hän tytön huoneessa.

Sitä kyyneltulvaa, joka juoksi Lyylin silmistä, sitä tuskaa, joka ilmeni rinnan parahduksissa.

Joel alkoi aavistaa, mistä oli kysymys.

— Lyyli, virkkoi hän lohduttavasti.

Mutta tyttö ei kuunnellut. Kädet ojennettuina ylös ikäänkuin rukoukseen, makasi hän selällään lattialla, parkuen, voihkaen.

— Minä tahdon kuolla.

Hän repäsi leningin auki rinnan kohdalta, jotta napit lennähtivät lattialle.

— Lyyli.

— Minä tahdon kuolla.

Hiuskampa lennähti samaa tietä kuin napitkin.

— Lyyli.

— Minä tahdon kuolla.

Noiden sanojen jälestä tuli kaulaketjujen vuoro, ne lennähtivät pöytää kohti ja kaatoivat Salaman valokuvan. Jo käsitti Joel, mistä oli kysymys.

VII

Kauppatorin leima oli tuo tavallinen ja arkipäiväinen: musta, sakea kuvio, joka huojuessaan ja liikkuessaan pysyi kohdallaan, jonka käytävissä ja rakoloissa lainehti keskeytymätön ihmisliike tulijoine, menijöine, ostajine, myyjine. Mustan kuvion yläpuolella siinti kuulakka syystaivas valkeine pilvine, ja leppoisat etelätuulen tuomat laineet vierivät ulapalta kauppatorin laituria kohti.

Kymmenen vaiheilla, jolloin kuvio jo oli käynyt hataraksi, loppui Joelin ja hänen toveriensa urakka. Se oli kestänyt läpi yön, ja se oli tarkistanut selkänikamien lujuutta, mutta olipa siitä hopeatkin heltineet. Kotvan hengitettyään ja suoristettuaan selkänikamiaan, asteli Joel kauppatorille, nauttiakseen maalaisvaikutelmista. Hänen mielitöitään oli lipua hevosen ja kuorman kyleltä toisen hevosen ja kuorman kylelle, katsoa tuota miestä ja tätä naista, joiden kasvojenpiirteissä ja hymyilyssä oli jotakin tuttua, kotoista.

Noin lipuessa löi joku häntä takaapäin olkapäähän, ja lyöntiä seurasi tutulla äänellä lausuttu:

— Terve miestä.

Joel pyörähti ympäri, Syyrakin Otto seisoi hänen edessään.

— Vie sua ja viipota.

Joelin laihoille, kesakkoisille kasvoille ilmausi riemastus, hänestä tuntui kuin olisi kotikylä Sormensoine jo kaikkine äkkiä nakattu hänen eteensä.

— Vie sua ja viipota, toisti hän ja remahti samassa raikkaaseen nauruun. Mikä tuuli sinut tänne tuuppasi?

Oton katse pilveytyi.

— Isä läksi akottumaan.

— Elä vietävissä! Ken lemmen loi?

— Kukas muu kuin Serahvi.

— Kirjan lukija, kylän kello.

— Varis korpin, pata kattilan, piru paholaisen.

— Ja kotisi oven saranat alkoivat naukua: poika pellolle, siellä on enemmän tilaa. Poika pellolle.

— Niinhän ne naukuivat ja vinkuivat.

— Minkä sormen aiot työntää suuhusi?

— Rupean ajurin rengiksi,

— Ei ole tuhma tuuma.

— Osaan ajaa, osaan hoitaa hevosta, hevosen kanssa ei tule ikäväni, vaikka kaivossa asuttaisi. Mutta voitko tarjota mulle asunnon joksikin yöksi?

— Voinpa kyllä, ei ole hätää mitään. Entä matkatavarasi?

— Ovat asemalla, niiden ei ole mikään hoppu.

— Lähtäänpä sitte.

He astelivat yksissä Joelin asuntoon, joivat tuliaiskahvit ja palasivat jälleen sataman seudulle. Jotta ensikertalainen Otto tutustuisi kaupunkiin, retkeili Joel hänen kerallaan koko iltapäivän, kysellen ahkeraan kotipuolen kuulumisia.

— Miksi et kirjoittanut minulle tulostasi?

— En tietänyt osoitettasi, sitä ei tietänyt isäsikään. Yksi sen tiesi, mutta hänen nimeään ei Joel uskaltanut mainita, sillä hän aavisti että surutar jollakin tavoin liittyi nimeen.

Anni emännän välityksellä sai Otto jo toisena päivänä haluamansa toimen. Iltasella lähti Joel saattelemaan häntä uuden isännän luo. He astelivat hitaasti, puhelu sammui tuon tuostakin heidän välillään, sillä Joel ei syttynyt ja Ottokin oli ehtinyt tyhjentää uutisvarastonsa. Vihdoin ensimainittu virkkoi omituisen puristetulla ja matalalla äänellä:

— Olemme eilen ja tänään puhelleet monesta henkilöstä, mutta eräästä olemme kumpikin tahallamme vaienneet. Ymmärrät, ketä tarkoitan.

— Ymmärrän, vastasi Otto.

— Kerrohan nyt hänestäkin, en juokse mereen, vaikka kuulen mitä.
Otaksun että se mitä kerrot hänestä, ei ole sinistä.

— Sinistä se ei ole. Eevan juttu on muuten niin monessa solmussa, että on vaikea vielä tänäänkään päättää, ken on syyllinen, ken syytön.

— Kerro juttu, pyysi Joel kylmästi, mutta kasvojen hymy näytti hieman sekavalta.

— Ei ole kertomus pitkä. Muistathan Kiurun Kestin?

— Muistanpa hyvinkin. Kahdenkymmenen vanha, soittoniekka, tanssiniekka.

— Eeva ja Kesti joutuivat väleihin. Se oli alussa olevinaan leikkiä, mutta kääntyi todeksi, kun Kestin vanhemmat pistivät lusikkansa siihen. Se tuuli lauheni kuitenkin. Sanottiin että Pohjavallan emäntä sen käänsi. Kestin vanhemmat olivat valmiit luovuttamaan torpan ja ottamaan Eevan miniäkseen, viimemainittu oli jo hommannut sijaisenkin Pohjavaltaan, sää oli aivan sees ja tuuleton. Mutta nousikin pilvi, nousikin myrsky. Punakorven Mari riensi estämään kuulutuksen tekoa. Kesti oli ollut väleissä sen kanssa, oli joku kihlantapainenkin ja sen vakuutteena todistajien kuullen lausutut sanat: "sinä olet minun ja minä olen sinun". Kesti vannoi maat ja meret kumoon, että kaikki oli ollut pelkkää leikkiä, mutta sotkuinen juttu ei siitä selvinnyt. Kesti suuttui päiviinsä ja läksi paikkakunnalta, läksi maiden ja merien taa, sanottiin.

Joel yskähti soinnuttomasti, hänen silmänsä tuijottivat…

— Mutta Kestin matka oli lyhyt, lie kestänyt kolme kuukautta. Kotiuduttuaan meni hän koreasti pappiloihin Marin kanssa. Mutta silloin Eeva lähti.

— Minne? kysäsi Joel kiihkeästi.

— Sitä ei tiedä kukaan, ei Pohjavallan emäntäkään. Joku oli tietävinään, että Eevalla oli sukua kaukana Pohjanmaalla ja että hän pakeni sukuihinsa, toiset tiesivät hänen tosiaankin menneen maiden ja merien taa, mutta kaikki on pelkkää arvelua, pätevää tietoa ei ole kenelläkään.

Juttu ei Joeliin tehnyt polttavaa vaikutusta, hän saattoi sille hymyilläkin iltojen ja öiden yksinäisinä, unettomina hetkinä. Mutta hänen huomionsa olikin kiintynyt jutun metisimpään kohtaan eli kuulutuksiinpanon estämiseen. Siinä irvisti jotakin mustalaislystiä, johon kaikki muu hälveni ja hukkui. Mustalaislystin päähenkilö oli Punakorven Mari ja Marin rinnalla Kesti, kahden tytön kulta. Väliin luiskahtivat ajatukset Eevaan, mutta Joel siirsi ne heti Mariin, joka sydän kurkussa juoksi pappilaan ilmoittamaan kirkkoherralle, että Kesti on hänen ja hän on Kestin.

Kerran sitte Joel nukahti satamatyön lomassa. Moista ei ollut entisaikoina sattunut, ei uuvuttavimmankaan työn jälestä uni uskaltanut lupaa kysymättä Joelin silmään. Mutta siitä saakka kuin Otto kaupunkiin ilmaantui, tapahtui Joelissa muutos. Hänen teräksinen tahtonsa haurastui, hänen selkänsä ei kestänyt enää, kuten ennen, hän tuppasi silloin tällöin hieman väsymään eikä hänen henkilönsä vaikuttanut enää niin purasevasti kuin ennen. Hänessä oli jotakin särkynyt, vaikka ei särö esiintynyt äkkiä kokonaisuudessaan näkyviin eikä Joel sitä itse käsittänytkään.

Nukkuessa näki hän unta. Eeva ja hän riensivät tapaamaan toisiaan. Polku oli tuttu, metsä ja taivas metsän yläpuolla oli tuttu. Eevan sini- ja valkoruutuinen esiliina liehui tuulen käsissä, kun hän riensi Joelia vastaan. Mutta sitte tummeni polku, metsä, Eeva, ja tumman keskessä seisoi Eeva ja pyyhki nenäliinalla kyyneleisiä silmiään. Hän aikoi jotakin huutaa, mutta ääni ei tullut kurkusta ulos. Huutoonsa hän heräsi.

Herättyään kavahti hän jaloilleen ja silmäili säikähtyneesti satamaa, kauppatoria, rakennuksia. Kyyneleisiä silmiään pyyhkivän Eevan kuva poltti hänen rintaansa, aivojansa. Joel yritti kiinnittää huomionsa ihmisiin, satamaan, laivoihin, mutta tytön kuva ajoi ne kaikki tieltään pois…

Joel rupesi voimaan pahoin. Hän näki yhä edessään kyyneleisen tytön. Kyyneleet ikäänkuin kysyivät häneltä: miksi menettelit siten, että onnemme särkyi. Tuon kysymyksen heräämistä oli Joel aavistanut viimeaikoina, ja se oli jo etukäteen vapisuttanut häntä. Tähän saakka oli hän onnistunut ajamaan kysymyksen pakosalle, mutta sittekin hän tunsi sen paisuvan voiman, joka kysymykseen yhäti kasvoi. Hän tunsi jo ennalta, että se kerran saavuttaa hänet ja seisoo hänen edessään pilviin ylettyvänä jättiläisenä, uhkaen musertaa ja rutistaa hänet syyllisyyteen.

Ja nyt se oli saavuttanut hänet, nyt alkoi taistelu.

Mutta Joel ei sitä vielä käsittänyt. Hän ei käsittänyt, että hän oli joutunut elämän käännekohtaan, jossa ei ollut valitsemisen varaa muun kuin syyllisyyteen nujertamisen ja taistelun välillä. Pahoinvoinnista piittaamatta ryhtyi hän jälleen työhön, mutta lyhyen hetken jälestä oli hänen pakko lopettaa. Raukeana ja oudon kalpeana saapui hän iltapäivällä kotiin. Miksi menettelit siten, että onnemme särkyi? soi lakkaamatta hänen korvissaan.

— Nyt olet sairas, virkkoi Anni emäntä, kun Joel raukeana ja kalpeana tuijotti eteensä.

— Ei ole mitään vaarallista, huomiseen menee kaikki ohi.

Ohi se menikin, mutta lähteä satamatyöhön ei enää juolahtanutkaan Joelin mieleen. Joku uusi vaihe häämötti epäselvänä hänen ajatuksissaan. Hän ei voinut enää jatkaa entiseen tapaan, jonkun muutoksen täytyi tapahtua piakkoin.

Kun kysymys: miksi menettelit siten, että onnemme särkyi? yhä voimakkaammin ja syyttävämmin ahdisti häntä, oli hän menettää järkensä, mutta silloin hän laati kysymykselle jatkokysymyksen: ken pakotti hänet semmoiseen menettelyyn? Kenen syy, jolta hänen täytyi lähteä koiran tavoin synnyinkodistaan? Kenen? Pohjavallan. Tänään, huomenna, ijankaikkisesti. Pohjavalta oli kahden onnen haaksirikkoon syyllinen. Tästä Pohjavallan syyllisyydestä koituu uusi vaihe hänen elämässään. Hän vaati hyvitystä. Miehenä on hänellä oikeus hyvityksen vaatimiseen, onpa velvollisuuskin. Mutta mitä lajia hyvitystä hän oli velvollinen vaatimaan? Rahaako? Sitä oli hänellä omasta kohden. Maatako hän havitteli? Sormensuotako mielitteli? Mitä hän enää maalla ja Sormensuolla, menetettyään Eevan. Mikä hyvitys hänelle sitte kelpaa? Veri. Vain syyllisen veri voi tuottaa hänelle hyvitystä. Ei mikään muu, ei iki mikään.

Joel osti surma-aseen, kätki sen povilakkariinsa ja valmisteleikse lähtemään surmatyön matkaan. Hän oli asiansa oikeudesta varma, tulevaiseen elämään, siihen taivaalliseen, jota palkkapapit kirkossa saarnailivat, ei hän uskonut eikä hän uskonut palkkapappien saarnaaman Jumalan olemassaoloonkaan, syystä kun ei se tehnyt tasan oikeutta köyhän ja rikkaan välillä. Hän ei uskonut muihin kuin omaan itseensä ja siihen, mitä hän omassa sydämmessään tunsi.

Matkapäivä oli huomenna. Joel makasi hereillä koko yön, ja hän uneksi uneksimastaan surmatyöstä. Loppuun ehdittyään, alkoi hän taasen alusta. Illalla, kun tulet ovat sytytetyt, astuu hän Pohjavallan tupaan. Sanoo isännälle: minun elämäni olet sinä haaskannut, synnyinkodin, morsiamen, kaikki olen menettänyt sinun tähtesi. Raastettu elämäni vaatii hyvitystä, kostoa, vaatii syyllisen verta. Sinä olet syypää kahden ihmisen onnen häviöön, syyn sovitukseksi vuotakoon veresi. Nyt elä luule, että väärät tuomarit ja lait kykenevät pelastamaan sinua.

Kuuluu pamahdus, Pohjavallan isäntä suistuu lattiaan, rinta korahtaa muutaman kerran, kosto on suoritettu, hyvitys hankittu. Teon tehtyään lähtee hän antautumaan kiinni nimismiehelle. Sanoo sille: minä miehen äsken surmasin, minut vangitkaa.

Tuohon kohtaan edistyttyään, harppasi hän taasen alkuun, kuvaili uudelleen ja yhä uudelleen saman kohtauksen. Puoliyön jälestä väsyi hän surmakohtauksen alituiseen toistamiseen, kuten vahingossa solahtivat hänen ajatuksensa jatkoon. Hän kuvitteli miten hän rautavankina kuletetaan oikeuteen. Tuomari ja hän yhättävät kerran ja toisen. He ovat vanhoja tuttuja Sormensuon häätöjuttujen ajoilta. Sama tuomari, joka tuomitsi isän ja hänet häädettäviksi Sormensuosta, tuomitsee hänet elinkautiseen kuritushuoneeseen. Tuomari on vanha Pohjavallan liittolainen, vääryyden oikea käsi.

Joelin ajatukset takertuivat tuomariin ja tämän syyllisyyteen, takertuivat yhä lujemmin, yhä vakuuttavammin. Syyllisiä olikin kaksi. Ja toinen syyllinen oli ensimmäisen syyllisen oikea käsi. Piru ja paholainen olivat keskenään yhtiömiehiä, kummallakin sama määrä vääryyden osakkeita. Totisesti, kun kaikki ympäri käytiin ja jälleen yhteen tultiin, ansaitsi tuomari saman kohtalon kuin Pohjavaltakin.

Johdonmukaisuus veti lautakunnan jäsenet noiden kahden syyllisen apureiksi, ne vastalausetta tekemättä mukautuivat väärään päätökseen. Kehnot, raukat…

Syyllisien rivi yhä taajeni. Pohjavallan, tuomarin ja lautakunnan häntyreinä häärivät lakon vastustajat. Syyllisien jälkijoukon muodostivat poliisit, sanomalehtikertojat ja raastuvan tuomarit. Ne olivat syyllisien roikkaa kaikki.

Oliko järkevätä ja oliko oikeudenmukaistakaan kohdistaa kosto yhteen syylliseen, kun toiset kuitenkin jäävät koskemattomiksi. Oliko?

Joel pohti syyllisien syyllisyyttä koko yön. Yhteiskunta vääryyksineen oli kuin sadun satapäinen käärme. Jos yhden hakkaa pois, jää yhdeksänkymmentäyhdeksän jälelle. Ja niistä kasvaa tuota pikaa kymmenen uutta päätä yhden poikkihakatun sijaan. Johdonmukaisuus vaati taistelun laajentamista kaikkia päitä vastaan, muuten vääryys ei tule kitketyksi. Kun yksikin pää jää rauhoitetuksi, työntää se rinnalleen kymmenen muuta päätä, perkkauksen pitää siis tapahtua juuria myöten, pohjia myöten, luita ja ytimiä myöten. Taisteluun kokonaisvääryyttä vastaan, lohikäärmeen kaikkia päitä vastaan eikä yhtä eikä kahta vastaan.

Se taistelu oli käynnissä paraillaan. Hän liittyy taistelijajoukkoon. Asettuu eturivin mieheksi. Iskee tapparalla vääryyden yhteiskuntaa kylkiluihin, selkään, otsaan, iskee mäsäksi jokaisen luun, nikaman, iskee kunnes vääryys on hävinnyt maasta ja oikeus on päässyt valtijaaksi.

Oli vielä pimeä, kun Joel nousi makuulta ja lähti ulos. Hän asteli meren rantaan ja sinkahutti surma-aseen ärjyvien aaltojen saaliiksi. Sen tehtyään, palasi hän kaupunkiin. Hän käveli vain suotta aikojaan. Hänen päänsä tuntui raskaalta, toisin silmänräpäyksin hän nauroi itsekseen, toisin silmänräpäyksin puri hän hammasta. Kävellessä osuivat tutunomaiset ovet hänen silmiensä eteen. Ne olivat raastuvan talon ovet. Niiden näkeminen pani Joelin ankaraan raivoon. Hän muisti miten ylhäällä oikeussalissa oli vihan väkeen yritetty hänen, viatonta asiaansa vääntää katalaksi rikosaikeeksi.

— Koirat, perkeleet, äännähti hän, ruveten koroillaan takomaan ja potkimaan ovia ja katua.

— Senkin mustat, koirat, mustat perkeleet.

Hän takoi yhä… hän oli raivoissaan.

VIII

Taistelu alkoi.

Ilman kenenkään valtuutusta, ilman matkaohjelmaa lähti Joel samoilemaan maaseutuja. Tasa-arvoisuuden valtion pahin vastustaja oli hänen mielestään orjuuden ja sorron ikeen alle raukkamaisesti taipunut maalaistyöväestö, tuo oikeuksiensa valvontaan nähden veltto, arka ja typerä maalaisväestö, josta saattoi sanoa: "ottaa kun saa, kiittää kun annetaan". Se on ensin herätettävä, sitte vapaudenliike lähtee vierimään.

Kulettua moniaita penikulmia, levisi Joelin eteen pieni kylä, jossa oli pari suurtaloakin. Viimemainitut aivan kuin raapaisivat Joelin luontoa, mutta raapaisua seurasi järkeä hyväilevä tunne: kylä oli kuin luotu taistelun alottelupaikaksi. Suurtalot edellyttävät melkein aina torppeja. Ne eivät tosin useinkaan näy maantielle, ne sijaitsevat metsän kätkössä ja huonojen teiden takana, mutta joka tapauksessa ne ovat olemassa. Niiden asukkaiden korvat eivät ole kuurot, kun vaan osaa iskeä arkoihin kohtiin. Kylä oli mainion sopiva taistelun alottelupaikaksi.

Oli iltapäivä, kun Joel saapui kylään, hämärä alkoi painua maille. Tähysteltyään metsiin kotvan, keksi hänen tarkka silmänsä heikon savun kohoavan ylös ilmaan muutaman pellon takaa. Hän läksi astelemaan umpimähkään savua kohti, löysi pienen harhailun jälestä viheliäisen näköisen, harmajan torpan, avasi oven ja astui tupaan. Tupa oli pieni, pahanhajuinen, kehnosti valaistu. Likaisia lapsia oli joka lomassa. Heti ensi silmäyksellä luki Joel niitä puoli tusinaa. Torpan emäntä, nuorehko, terveennäköinen nainen, puuhasi iltasta. Porisevan padan alla paloi kituvalkea.

Joel lausui hyvän illan, vaimo näytti säikähtyvän.

— Ei huoli pelätä, olen rauhallinen ihminen. Onko emännällä tarjota kupillinen kuumaa väsyneelle?

Emäntä vaikeni. Joel huomasi ettei vaitiolo johtunut tylyydestä.

— Onko papujen puute?

— On vähän sekin ja erittäin sokurin.

— Sinähän olet kai hipakkajalkainen, juoksehan noutamaan papuja ja sokuria, virkkoi Joel ja antoi pari hopearahaa vanhimmalle tytölle, joka hämärästä loukostaan uteliaasti kurkisteli häneen.

Tyttö suoriutui matkaan. Odotellessa rupesivat emäntä ja Joel puhelemaan keskenään.

— Mistä vieras on?

— Helsingistä.

— Minne matka?

— Kaikkianne eikä minnekään erittäin.

— Oletteko ammattilainen?

— Enpä ole, minä olen työväen ystävä. Onko täällä liikkunut semmoisia?

— Eipä vasite täällä saakka, naapurikylässä kuului kesällä käyneen yksi.

— Oltiinko kuulemassa?

— Eikä oltu.

— Miksi?

— Ei sopinut aikaan, oli kirkkomatka esteenä.

Tytön palattua puodista, keitti emäntä kahvit, isäntä joutui parahiksi kotiin, kun pannu oli nostettu pöydälle.

— Vieras on työväen ystävä, puheli emäntä, kaataessaan kahvia kuppeihin. Pyytää yösijaa.

Isäntä, laiha ja pitkä mies, hymähti myöntyvästi.

Iltaseksi oli ryynikeittoa, jossa oli vähän rasvaa ja luuta. Mutta ruokahalu oli kaikilla hyvä. Syötyä painui Joel rahille nukkumaan.

Seuraavana päivänä työnsi hän setelin torpan emännälle.

— Ostakaa noiden ihon peitteeksi vaatetta, virkkoi hän, osoittaen likaisia, puolialastomia lapsia.

Joel jäi torppaan moneksi päiväksi. Sunnuntai-illalla piti hän ensimmäisen esitelmän työväestölle, maanantaina toisen. Toinen esitelmä oli hänen maineensa alku. Viesti miehestä, joka vaatetti alastomia ja joka puhui kuin taivaan ja helvetin lähettiläs, oli kulkenut naapurikylään ja ajanut liikkeelle suuren ihmisjoukon. Tutisevat vanhukset, nuoret äidit sylilapsineen, tytöt sulhoineen, vaimot miehineen, kaikki olivat lähteneet liikkeelle. Pitkän odotuksen jälestä ilmaantui Joel sankan väkijoukon eteen, hänen kasvonsa olivat kylmäilmeiset, mutta hänen silmänsä syytivät paloa. Tässä toisessa esitelmässään päästi hän verensä vihat irti, hänen sanansa olivat vihan ja katkeruuden myrkyllä voideltuja. Miesten ohimosuonet alkoivat paisua, kasvot synkistyä, katseet muuttuivat kiiluviksi.

Joel huomasi, että hänen sanottavansa sattui, ja se huomio vain kiihdytti häntä. Hän valoi sanoihinsa yhä enemmän vihan ja katkeruuden myrkkyä, ja kun kuulijoiden mielet olivat polttavimmillaan, avasi hän äkkiä tasa-arvoisuuden valtion ovet sepo selälleen, näytteli kuulijoilleen onnen peltoja, jotka kasvoivat vehnää, hunajaa ja maitoa, näytti tuhansittain koteja, joissa hyvinvointi, ilo ja vapaus vallitsi. Täten hän puhuessaan näytteli sekä paholaisen että enkelin osaa. Hän hymyili myötänään, mutta se ei ollut tavallista hymyilyä, se oli kuin saaliin kimppuun hyökkäävän pedon hymyilyä. Liikutus värähytti toisinaan hänen ääntään, mutta siihen sekaantui samassa kirouksia ja vihaa sylkkyvä helvetti.

Vaimot ja nuoret äidit rupesivat parkumaan, ja kun Joel, silmäluomet vain hieman raollaan, ylöskohotetuin käsin huusi kostoa tilintekoon maan päälle, kun hän manasi ihmismeren vyöryaaltoja hyökkäämään sortoa ja vääryyttä vastaan, koskettelivat miehien kourat tuppivöissä riippuvia puukkoja.

Tämä esiintyminen kiidätti hänen maineensa maailmaan. Minne ikinä hän saapuikin, aina synnytti hänen esiintymisensä ennen kuulumattomat kirojuhlat. Viesteihin, jotka kulkivat hänen edellään, kasvoi tarunomaisia lisikkeitä, ja siten Joelin henkilö muuttui salaperäiseksi ja hämärien mielikuvituksien koristelemaksi. Se suurensi hänet kaikkialla työväestön silmissä. Joelin saavuttua kylään ja astuttua kuulijakunnan eteen, oli viimemainittu jo ennakolta hypnotisoitu, ei tarvittu muuta kuin joku taitava kosketus ja pyyhkäisy, niin se joko itki kyynelissään tai puri raivon hammasta, kuten Joelia vain miellytti milloinkin.

Samoillessaan valitsi Joel asunnokseen köyhimmät, kurjimmat mökit, siten hänen vihansa ja katkeruutensa aina sai uutta ravintoa. Suurtalojen seudut olivat hänen mielimaitaan, siellä oli, suurtilojen jälestä, enite tyytymättömyyttä ja kapinan henkeä. Kaikki järkiään toivoivat muutoksia ja mullistuksia. Seikkaperäinen ohjelma ei ollut kenelläkään selvillä, mutta sellaisina hämärinä ja epäselvinä mullistushankkeet olivatkin sopivimmat. Ne soivat hurjimmillekin vapaan mellastuskentän, ja siinäpä juuri niiden pyörryttävä voima olikin. Olevaa yhteiskuntaa sai jokainen mielinmäärin repiä rikki, uuden rakentamiseen nähden jäivät kädet vallan vapaiksi. Tämmöinen ohjelma tyydytti Joeliakin, joka vain tahtoi taistella, taistella hurjasti ja voimakkaasti, kunnes voitto saavutetaan.

Voittoon luotti Joel sokeasti, voiton saaminen oli hänestä tärkeämpi kuin kysymys, mitä raunioille sitte rakennetaan. Siitä sovitaan taistelun päätyttyä, kun ensin väkivalta ja vääryys on kymmenine käärmeenpäine silvottu, kun sorron ies kätkee joukkojen voiman painosta. Ja se kätkee, kätkee ehkä piankin. Tuhansien ja vieläkin tuhansien niskat ovat tänään nöyriä ikeen alla, kuten hänen isänsä ja Vaaksan niska, mutta kun "seesam" kajahtaa, suoristuvat niskat äkkiä, ja syntyy vyöry niin suuremmoinen ja mahtava, että vapisuttaa ilosta, kun sitä ajattelee. Voi Pohjavaltojen isäntiä niinä päivinä, voi!

Joskus toki kirpasi horjumus rintaa. Tämä sattui, kun Joel samoillessaan näki pelloilla ja maantien varsilla rauhallisesti raatavia ihmisiä. Häntä silloin ikäänkuin pisti, mutta piston vaikutus oli tuokiollinen. Taistelukentäkseen oli Joel etukynnessä valinnut semmoiset seudut, joissa oli suurtalojen leima. Tien varrella peltoa kyntävästä miehestä singahtivat hänen ajatuksensa äkkiä suurtilallisiin ja niistä Pohjavaltaan. Ja samassa tuokiossa oli hän jälleen leppymätön, kostoa janoova, pedon voimakas Sormensuon Joel, hän oli lihaksi ja vereksi muuttunut viha, katkeruus…

Juuri tähän perustui hänen maineensa ja mahtinsa, se oli kaiken avain, se oli syiden syy ja hänen henkilönsä voima. Vaaksan tanhualla viimeistä ponnistusta tehdessä lakkoyrityksen puolesta oli hän sen voiman hämärästi tuntenut, kunnes se nyt, taistelun alettua, rynnistihe esiin voimakkaana kuin ryöppyävä koski, joksi se pikkupurosta oli kehittynyt.

Joel tunsi selvästi, ettei hän voinut elää ilman tätä taistelua. Eevan yhteydessä olevien muistojen herätessä olisi hän ollut mies työntämään puukon rintaansa, mutta se tuska upposi taisteluhimoon. Mieli ei enää huokaillut kyynelin, se loihti silmän nähdä verta ja liekkejä ja kaiutti korvaan ihmisvyöryjen voittoisat hurraahuudot. Sen parempi, mitä tulisempi taistelu. Suurhetkinä, jolloin sydämmet ja sielut olivat hänen valloissaan, hän jo nautti suuren, lopullisen voiton nautintoja, pedon hymyilyä hymyillessään hän jo näki joukot vyöryvän taisteluun.

Yhtämittaista riemukulkua olivat Joelin retket, toinen kirojuhla oli toistaan mainehikkaampi. Työväenliikkeen johtaviin piireihinkin ehti maine kertomaan miehestä, jonka vaikutusvoima maalaisraatajiin oli ennenkuulumaton. Tähystelijöitä ja kuuntelijoita pantiin liikkeelle, mies keksittiin mainettaan vastaavaksi, jopa suuremmaksikin, ja silloin päätettiin moinen mies liittää työväen asian vakituisien taistelijoiden joukkoon.

Mutta ennenkun päätös ehdittiin toteuttaa, sattui tapaus, joka työnsihe Joelin ja työväenliikkeen johtavien henkilöiden väliin ja teki toistaiseksi tyhjäksi Joelin liittymisen järjestyneiden riviin.

IX

Kynttelin jälestä veti pakkaseen ja pyryyn, oli toista tai toista, usein molempia yht'aikaa. Joelia alkoi uuvuttaa. Liiallisia hengen ja ruumiin ponnistuksia seurasi sairaalloinen tila, jonka vastapainona oli vain rautainen tahto ja rautainen terveys. Joel samoili aina jalan, välittämättä tuulesta tai tuiskusta ja käyttämättä milloinkaan kyytihevosta, vaikka hänelle niitä joka kirojuhlan jälestä kilvan tyrkyteltiin. Moinen laiha kurki kuin hän, jutteli hän kyytihevosien tyrkyttäjille, oli muka sään pystymätön, tuulet ja tuiskut olivat ilmaisia sotamarssin soittajia ja taipaleen hauskuuttajia, joita hän oli tottunut kunnioittamaan ja rakastamaan paitaressusta saakka.

Muutamana lauvantaina helmikuun lopussa asteli hän järven jäitse kulkevaa tietä. Hänen oli tuskan kuuma, mutta samalla hän tunsi selkäluissaan kylmiä väreitä. Oli tuiskuttanut aamusta saakka, lisäksi oli pureva pakkanen. Tien painuttua alas järvelle, yltyi tuisku. Joel polki yhä sivakammin, oli astuttava puolitoista penikulmaa pitkä järvitaival. Taipaleen puolivälissä riehahti tuisku semmoiseksi Jumalan ilmaksi, ettei kulkija nähnyt eteensä kättä pidemmälle. Hänen ympärillään vinkui, ulvoi, riehui. Valkoisia pyörylöitä tuiskuili ylös ilmaan, toisia syöksyi alas, väliin tuuli iski niihin kiinni ja ryöpytti niitä joka suuntaan. Jo riehutuiskun alkaessa hukkasi Joel tien. Hanki, jonka välitse hän kahlasi, oli toisinaan paksumpi, toisinaan ohuempi, joskus oli tuntuvinaan tien pohja hänen jalkojensa alla, mutta sitte se ei tuntunutkaan, hän oli taasen eksynyt tieltä, hän oli hukannut suunnankin, ja hän asteli eteenpäin, tietämättä minne askeleet johtivat, minne riehutuisku häntä ajoi.

Alkoi tuntua kamalalta, sillä ilma kiihtyi yhä. Tunnit kuluivat eikä tullut vastaan maata eikä rantaa. Joel tunsi jalkojaan pakottavan, päätään polttavan. Oudot, keltaiset valot välähtivät hänen ympärillään, hänen korviinsa kuului suhisevia ja kohisevia ääniä, hän suistui hankiin, nousi jaloilleen, suistui taasen, ja puoleksi kontaten ja ryömien, puoleksi astellen pyrki hän riehutuiskussa eteenpäin suunnatta ja puolipyörryksissä. Kerran oli hän kuulevinaan kavion kapsetta aivan lähellä, hän yritti huutaa ja hän yritti juosta, mutta kurkku ei päästänyt ääntä kuuluviin eivätkä jalat totelleet. Hän suistui hankiin, nousi jaloilleen ja suistui taasen. Siten hän yhä kulki, ryömi ja riensi. Sittemmin oli hänen ympärillään kaikki valomerenä. Hän näki keltaisia valoja, sinisiä ja punaisia valoja, tummia ja kirkkaita valoja. Ja hän kulki yhä. Konttasi, asteli, ryömi. Sitte hän näki pitkät mustat varjot, jotka ylettyivät maasta taivaaseen. Ja samassa kuului hänen korviinsa ääniä, jotka olivat voimakkaat kuin meren myrskyn kohina, häneen tartuttiin kiinni, häntä laahattiin jonnekin, joku suuri vuorenseinä avautui hänen eteensä, vuoren sisässä loisti kirkas, silmiä polttava aurinko, sitte meni kaikki sekaisin, sitte ei hän tajunnut mitään.

Aamuhämärän paetessa nousevan päivän tieltä heräsi hän. Hän makasi pienen tuvan lattialla, tyyny päänsä alla, peite hartiain yli levitetty. Tuvassa oli kaksi ihmistä, mies ja vaimo, viimemainittu hoiteli hälvenevää tulta, mies neuloi koneella.

— Missä minä olen?

Joel kohosi istumaan, mutta lattia ja huone tuntui keinuvan.

— Kristillisien ihmisien luona, vastasi vaimo.

Joel yritti nousta jaloilleen, mutta yritys ei onnistunut.

— Milloin tulin tänne?

— Pimeän vaiheilla, taasen vastasi vaimo. Sattumalta sinut keksittiin.

— Miten sattumalta?

— Unhotin tuoda vettä ennen pimeää. Kun menin kaivolle, kuului alhaalta rannalta uihkinaa. Kiitä Jumalaa, ettei eilinen päivä ollut viimeisesi.

— Kiitän ennemmin teitä.

— Elä minua, kiitä Jumalaa, joka sovitti niin, että unhotin veden.

— Teitä vain kiitän, mutta jos se teitä huvittaa, pankaa kiitokset tasajakoon Jumalan kanssa. Tuhmaa se on, ylen tuhmaa ja raukan kaunista se myöskin on.

Vaimo kauhistui.

— Jumalaton, ken olet?

— Koditon kulkija, sen hylkimä, jota Jumalaksi sanot.

— Jumalaton, aavistan kuka olet. Olet kuuluisa Joel Sormensuo.

— Oikein osasit, Joel Sormensuo minä olen, työväen ystävä, köyhien ystävä, kärsivien ystävä.

— Pimeyden ruhtinaan palvelija sinä olet, valkeuden enkeliksi puettu paholainen sinä olet.

— Maltahan, lausui mies nuhtelevasti.

Joel loi silmäyksen mieheen. Sen tukka oli aivan harmaa, vaikka ikä oli korkeintaan neljänkymmenen vaiheilla. Jotakin erityisesti vaikuttavaa oli hänessä. Hänen huulensa tuon tuostakin puhuivat sanoja, koneen surinan lomissa luuli Joel kuulevansa hänen höpisevän itsekseen: "tulee kotiin, tulee kotiin".

— Pyörryttää, antakaa jotakin lämmintä.

Vaimolla oli varattu kiehutettua maitoa, vapisevin käsin vei hän astian Joelin huulien lähelle, tämä joi useita siemauksia, retkahti jälleen sijalleen ja nukkui.

Vasta myöhään illalla hän heräsi. Hänen oli nälkä ja jano, ja hänen päänsä tuntui vielä raskaalta, mutta ohimoja ei polttanut enää.

— On nälkä, on jano…

Syötyään tunsi hän vilun pakenevan. Hän valvoi tunnin verran, sitte raukasi häntä taasen ja hän vaipui raskaaseen uneen. Aamulla tunsi hän olevansa melkein entisellään, hän nousi jalkeille yht'aikaa kuin tuvan isäntä ja emäntäkin.

Ikkunaan näkyi järven selkä, jota taivaltaessa riehutuisku oli Joelin yllättänyt. Selkä oli leveä ja suuri, etäiset rannat hukkuivat pakkasen huuruihin, mutta lähirannoilla kimelteli aurinko raidoissa, jotka harmaana reunustuksena kiertivät rantoja. Oli aivan mahdoton saada selkoa harhailuista. Joel oli luultavasti risteillyt joka suuntaan sekä lopulta sittekin ajelehtinut päämäärää kohti.

Kylään, jonne hän aikoi, oli vielä penikulman verran. Lähin kylä, joka alkoi levitä muutaman sadan askeleen päässä yöpymispaikasta, oli vähäpätöinen, sen talot olivat pientaloja, joissa ei ollut torppeja eikä muutenkaan palkattuja työvoimia muuta kuin nimeksi, siihen kylään ei ollut Joelin tarkoitus pysähtyä. Mutta penikulman etäisyydessä olevassa kylässä oli suurtaloja, torppeja, palvelusväkeä, siellä oli kirojuhlien pyhä paikka.

— Tämä lie kaunista seutua, virkkoi Joel, silmäillessään ikkunasta järvelle käsin. Ja ehkä on täällä onneakin enemmän kuin muualla.

— Olisi kyllä, mutta pimeyden ruhtinaan palvelijat tekevät täälläkin työtään, vastasi vaimo, luoden vihamielisen katseen Joeliin.

— Tarkoitatko minua?

— Sinuakin tietysti, kaikki te olette yhtä valkeita paholaisia.

— Mekin, jotka köyhiä rakastamme.

— Ja Jumalaa vihaatte.

— Kuulehan, jatkoi Joel, yhä silmäillen järvelle, minä en oikein käsitä minkämoinen sinun Jumalasi on. Erehtynenkö sanoessani, että se on vanha ja väsynyt ukko-rähjä, joka vetelehtii taivaan pirttilöissä, välittämättä muusta kuin hallelujalauluista ja keruupien torvensoitosta.

— Kauhistus, millaisia pilkkasanoja puhuu kuoleman kynsistä pelastunut.

— Kumma kun viitsit moista ukko-vetelystä palvella, jatkoi Joel huolettomasti ja kuivalla äänellä. Mitä luulet hänen välittävän sinusta? Hänestä on saman tekevä saatko syödä kerran tai kahdesti päivässä, ansaitsetko työstäsi viisi penniä tai markan. Sinun hätähuutosi ei voi tunkeutua ukon korviin keruupien laulun ja soiton lävitse. Minun Jumalani on nuori ja väkevä. Sen silmät säihkyvät, sen veri kiehuu ja palaa. Minun Jumalani soittaa sotatorvea ja kutsuu taisteluun vääryyttä, väkivaltaa ja sortoa vastaan. Semmoista Jumalaa, minä palvelen.

— Missä se Jumalasi asuu, ja kuka se on?

— Se olen minä itse.

— Eli oikeastaan sinun omat himosi. Himojenne palvelijoita te olette kaikki tyyni, te puhutte köyhistä ja kärsivistä, sorrosta ja orjuudesta, vääryydestä ja oikeudesta, totuudesta ja valheesta, mutta nuo kaikki ovat tyhjiä teirenkuvia, joilla te houkuttelette kokemattomia ja ymmärtämättömiä luoksenne. Teidän ainoa Jumalanne on himo, rahan himo, lihan himo, nautinnon himo. Se on himo, aina vain himo, joka teitä kiidättää, kuohuttaa.

Joel katsoi vaimoon, sitte hän katsoi mieheen. Tämä polki konetta ja höpisi itsekseen: "tulee kotiin, tulee kotiin". Harmaine hiuksineen vaikutti mies Joeliin taasen erityisesti. Ja vaimonkin kasvoissa oli jotakin vaikuttavaa, jotakin tuttua. Missä oli hän ennen nähnyt nuo kasvot? Ja milloin? Joel ponnisti muistiaan, mutta langat katkesivat, johtamatta perille. Toisen yrityksen jälestä herkesi hän tuloksettomasta muistin pingoittamisesta ja siirti katseensa jälleen mieheen. Tämä polki konetta ja höpisi aina väliin itsekseen. Kotvan silmäili Joel häntä, sitte välähti jotakin hänen mieleensä, ja melkein tietämättään virkkoi hän, kun mies höpisi: "tulee kotiin, tulee kotiin", kysymyksen:

— Lyylikö tulee?

Herkesi kone pyörimästä, vaimon huulilta kuului huudahdus:

— Tunnetko Lyylin? Oletko nähnyt? Puhu, Jumalan nimessä.

— Kyllä tunnen, ja kyllä olen nähnyt, mutta elkää kysykö nyt enemmän, minä en jaksa, en mitenkään…

Tupa rupesi keinumaan, Joelin täytyi paiskautua lattiaan pitkäkseen.
Vaimo toi tyynyn hänen päänsä alle. Joel katsoi oikein läheltä häntä.
Kasvojen piirteet muistuttivat niin elävästi Lyyliä, suupielissä vain
ei ollut katkeraa, salatun tuskan ilmettä.

Tämä oli siis Lyylin koti.

— Rauhoittukaa, minun Jumalani on nuori ja väkevä.

Illalla Joel kertoi, minkä tiesi Lyylistä, kertoi todenmukaisesti. Totuus, vaikka musertava, oli hänen mielestään sovittavampi kuin häilyväinen peitteleminen, josta jää mieleen epäilyksiä ja ahdistuksia. Joelin kertoessa pidätti vaimo kyyneleitään, mies istui kädet ristissä polvilla ja hoki itsekseen "tulee kotiin, tulee kotiin".

— Sen verran minä tiedän, virkkoi Joel, lopetettuaan. Huomenna te kerrotte, mitä tiedätte.

— Kyllä, vastasi vaimo kyynelissään.

Lyylin tarina alkoi kesän kauniimpana aikana, jolloin tuomet kukkivat ja pääskyt häärivät pesissään. Kylään saapui työväen ystävä, himojensa palvelija, valkeuden enkeliksi puettu paholainen. Salama oli sen nimi. Kaksi kertaa kävi Lyyli kuulemassa sen esitelmiä, kerran naapurikylässä, toisen omassa kylässä. Viivähti toisella kerralla tavallista myöhemmin. Seuraavana päivänä pistäysi viettelijä heille pukineitaan siistityttämään. Parin viikon kuluttua sen tie taasen veti paikkakunnalle kauttakulun vuoksi. Samassa sopi pitää esitelmä. Lyyli meni kuulemaan. Ei viipynyt sillä kertaa huomattavammin. Lauantaina poistui Salama kylästä. Asteli soutumiehen kera heidän tupansa sivutse rantaan. Ikkuna oli auki, tyttö vaihtoi siinä silmäyksen ohikulkijan kanssa. Kasvot samassa muuttuivat sekavailmeisiksi. Kertoja ei tajunnut mitään. Aamulla läksi tyttö kirkkoon. Ei huolinut isää soutamaan, tahtoi mennä yksin ja soutaa yksin. Sunnuntaina piti Salama kirkonkylässä kirojuhlat. Jälestäpäin tuli tiedoksi että he siellä olivat tavanneet ja tehneet kaksin kävelymatkan. Kului muutama päivä, Lyyli oli toisinaan iloinen, toisinaan kalpea ja kuin kaukana oleva. Eräänä aamuna oli kamari tyhjä. Pöydällä oli kirjekuori ja siihen oli kirjoitettu: "minä rakastan Salamaa ja seuraan häntä".

Kamari oli siinä kunnossa, johon Lyyli sen jätti. Mihinkään ei oltu koskettu. Seinällä riippui joku maisemataulu, hopeakirjaiminen raamatunlause ja pari valokuvaa. Toinen ikkunaverho oli vedetty syrjään, sängyn peite oli osittain luisunut lattiaan. Ikkunasta oli ihana näköala järvelle. Sen ikkunan oli Lyyli avannut hiljan hiljaa, oli rasahtamatta hypännyt nurmelle, oli kenties pidättänyt hengitystään, ja kun ei tuvassa syntynyt kolinaa, oli jouduttanut matkaan.

Joel viipyi monta päivää Lyylin kodissa, ja koko sen ajan oli hän kuin toinen ihminen. Hänen ja maailman välillä vallitsi jonkinlainen aselepo, ajatukset olivat irtautuneet taistelusta, katkeruuden ja vihan liekit olivat hetkeksi hälvenneet. Mutta se oli vain aselepoa, jonka loputtua taistelu taasen jatkui. Joelin piti rientää. Hyvästellessä heittäysi tuvan emäntä halailemaan Joelin polvia, puhellen samalla:

— Olet enkeli ja paholainen. Minä rakastan ja vihaan sinua. Mutta minä uskon sinuun yhtä lujasti kuin tuomiopäivään. Tuo mun tyttäreni kotiin. Tuotko?

— Tuon, vastasi Joel vakuuttavasti.

— Vannotko tuovasi?

— Vannon, mutta sen Jumalan nimeen, jota minä palvelen.

Retkeltään saavuttuaan jälleen pääkaupunkiin, kiirehti Joel tapaamaan Lyyliä. Ennätys ei tyydyttänyt häntä, mutta viho viimein ehti hän tutulle kadulle. Kello kävi silloin yhdeksättä, jolloin ompelukoneen hyrinä tavallisesti alkoi kuulua Lyylin huoneesta.

Melkein juosten kääntyi Joel portista pihaan, astui tuttuja, rappuja ylös ja työntäytyi huoneeseen. Outo, tummatukkainen nainen seisoi hellan ääressä, hänen lähellään pikku poika ohjaili pahvihevosta.

— Elkää pahastuko, soperteli Joel pettyneen näköisenä ja hämillään.
Tässä asui ennen tuttu henkilö, mutta se lie muuttanut.

Tummatukkainen nainen loi Joeliin välinpitämättömän katseen eikä vastannut sanaakaan. Joel pyysi anteeksi ja peräytyi, ovesta eteiseen.

Koko viikon hän sitte etsi turhaan Lyyliä. Tyttö oli kadonnut jäljettömiin. Etsimisinnon lauhduttua virkeni taisteluinto. Joel ryhtyi taasen lataamaan itseään, käyttäen hyväkseen tilapäisiä esitelmiä ja etenkin kirjallisuutta, jonka saanti oli verrattoman helppo. Päiväkaudet istui hän kirjojen ääressä, pistäytyen vain väliin vilvoittelemaan kadulle, mutta silloinkin taistelusuunnitelmat pyörivät hänen aivoissaan. Hänen ilmaantumisensa kaupunkiin oli kuitenkin tullut tiedoksi ja eräänä iltana saapui hänelle kirjallinen kutsu käydä erään työväen valtuuskunnan jäsenen luona. Se oli vaikutusvoimainen mies sekä Joelille tuttu ulkonäöltään. Kun viimemainittu aikoi vielä viipyä moniaita päiviä pääkaupungissa, ei hän kiirehtinyt täyttämään pyyntöä, jonka tarkoituksen hän kyllä vainusi. Vasta kylläännyttyään pääkaupungin levottomaan elämään ja ruvettuaan kaipaamaan maalaisia lauantai-iltoja saunoineen ja ruisjauhopuuroineen, ryhtyi hän suunnittelemaan matkaohjelmaa ja kun se oli tehty, päätti hän päivän parin jälestä ajautua maantielle.

— Ylihuomenna lähden, virkkoi hän muutamana iltana Anni emännälle ja
Miijalle. Huomenna käyn vieraisilla merkkimiehen luona.

Joel pani kirjan kiinni, otti käteensä sanomalehden ja rupesi silmäilemään sitä sieltä ja täältä. Kirvesmiesten ammattiosaston iltamailmoitus pistihe hänen silmäänsä. Mitäpä jos mennä. Entisiltä ajoilta olivat iltamat jättäneet pelkkiä hyviä muistoja. Ja toisekseen oli Joel hurja tanssimaan, kun milloin heittäysi tanssi-intoon. Tunnin, vaikkapa kaksikin saattoi hän polkea yhteen toviin hengästymättä, hikipisaraa pudottamatta.

— Lähtäänkö?

Joel näytti iltamailmoituksen Miijalle, joka jo mielellään kävi neitosesta ja vielä mieluummin pyöri soiton tahdin mukaan.

— Lähtään, vastasi Miija iloisesti.

Pian joutuivat he matkaan. Iltamassa oli paljo yleisöä, ohjelma oli vaihteleva. Mutta kesken vilkkainta karkeloa katkasi soittokunta valssin säveleet ja puhalsi fanfaarin. Lavalle, jossa oli näytelty kaksi kuvaelmaa, ilmaantui Salama. Tämä oli lahjakkaisuutensa ja edullisen ulkomuotonsa kautta kohonnut tavallisesta agitaattorista tärkeään asemaan työväenliikkeen johtomiehien riveissä. Hänen käytöksensä oli sievistynyt eikä muistuttanut enää käsityöläistä. Hieman kalvakkaan, hermostuneen ja raukean näköisenä, mutta kasvoilla entinen etevyydentunteen leima, joka jo Vaaksan tanhualla oli ollut huomattavissa, seisoi hän lavalla, kunnes yleisö oli niin hiljaa, ettei kuulunut hengenvetoa tuolta eikä täältä. Sitte hän alkoi puhua.

Salaman näkeminen suututti Joelia, hänen iloiset tunnelmansa särkyivät, vihan veret ajautuivat hänen kasvoihinsa. Veren kuumentuminen alkoi tuntua sitä enemmän, jota suloisemmin Salama puhui, jota mestarillisemmin hän laati sanansa ja lauseensa.

Puheensa keskivaiheilla kosketti Salama köyhälistön kyyneliin ja kärsimyksiin. Silloin Joel joutui kokonaan, vihan valtoihin, hän ei ollut enää sosialisti eikä kansan yllyttäjä, hän oli vain ihminen, torpan poika…

— Ken voikaan lukea meidän kyyneleemme…? Enempää ei Joel sietänyt kuulla.

— Julkeatko sinä puhua Ihmisten kyyneleistä? kuului äkkiä vimmastunut ääni yleisön seasta ja samassa Joel astui lavaa kohti.

Salama katsoi häneen hymyillen.

— Konna, lurjus…

Joel eteni aivan lavan ääreen. Salaman kalvakkailla kasvoilla leikki yhä hymy.

— Sanon vielä toisen kerran, että sinä olet konna ja lurjus ja että…

Monet voimakkaat kädet tarttuivat Joeliin, hänelle karjuttiin, häntä kiskottiin ja tyrkittiin oveen päin.

Ja lopulta hän paiskattiin pihalle.

X.

Sukuniemi oli komea suurtila. Peltoa parin kilometrin pituinen kaistale ja kaistaleen keskivaiheilla upea, palatsimainen rakennus, jonka eteläpuolella levisi somin sisäjärvi, mitä milloinkaan etelä-Suomessa on nähty. Sukkulanmuotoisena työntyi järvi päivän suunnilla olevaa talonpoikaiskylää kohti, aivan kuin vasite paetakseen häiritsemästä ja särkemästä Sukuniemen laajuudestaan kuuluja viljelyksiä.

Sukuniemeen kuului noin satakunta torppaa. Sijaiten sivustoilla ja kaistaleen molemmissa päissä kohoavilla rinteillä piirittivät ne etuvartijajoukon tavoin emätilan, ja niiden joukossa oli suuria sekä pieniä, voipia sekä köyhiä, vanhoja sekä vastaraivattuja.

Etuvartijoiden riveissä oli paljo kärsitty, paljo huokailtu, mutta oli kärsitty hiljaa, oli huokailtu hiljaa, niin hiljaa ettei siitä tiennyt muu kuin taivas. Kesäisin riennettiin työhön nousevan auringon kera, ja palattiin kotiin, kun päivä oli painunut muille maille. Ainoa keino, jolla sorron kättä pehmitettiin, ainoa valo orjuuden yössä oli petos ja viekkaus. Kaikki muut puolustusaseet oli torpparijoukolta ryöstetty, mutta älyperäisesti kehitettyä viekkautta ja pettämisen taitoa ei voitu ryöstää. Se oli aina käytännössä, kun muu ei auttanut. Pehtooria ja vouteja petettiin niin paljo, kun niitä pettää voitiin. Kun yksi petoskeino paljastettiin, keksittiin kaksi uutta keinoa sijaan, ja siten oltiin aina rauhallisella sotakannalla isäntää ja tämän käskynhaltijoita vastaan. Työn johtaminen muuttui pelkäksi nuuskimiseksi, työnteko keskittyi yhteen ainoaan: millä keinolla nasevammin johtaa harhaan käskynhaltijan järki ja silmät.

Tämmöisissä oloissa palautuivat luonteet, nuoret oppivat vanhoilta kaikki pettämisluettehet, kokemattomat tulokkaat kypsyivät ihmeteltävän lyhyessä ajassa opettajiensa vertaisiksi, koko joukko oli siinä suhteessa ehjä ja yksivärinen, kukaan ei ollut toinen toistaan huonompi.

Tämä joukko ei ollut herkkä syttymään, se arvosteli ja punnitsi kaikkia oman itsensä mukaan, se palveli yhtä paljon pirua kuin Jumalaakin, ja se oli valmis, jos niiksi kävi, pettämään molemmat, sillä se oli aina oppinut luottamaan lopullisesti omaan älyperäiseen viekkauteensa. Tämä olikin luonnollista. Ikinä se ei ollut saanut mitään hyvää omien rivien ulkopuolella olevilta henkilöiltä, mikään kunnioittava sana ei ollut maailmalta milloinkaan kaikunut sen korviin, mitään säälin ilmausta itseään kohtaan ei se ollut kuuna päivänä keksinyt kenenkään kasvoilla. Siksi se epäili kaikkia ja tunsi vastenmielisyyttä kaikkia kohtaan. Ja siksi se luotti vain omaan itseensä. Se hymyili toisella silmällään makeasti, mutta toisella silmällään ilkkui se, kun milloin joku sosialistipuoskari tuli kahden tyhjän käden kera julistamaan sille onnea, hyvinvoipuutta ja kylläistä vatsaa.

Tuota kesti aikansa.

Mutta yhä väkevämmin kärysi ilmassa taistelun henki, yhä useammin ilmausi myrskyn kuplia korvan kuultaviin. Viestit voitoista, joita oli saavutettu, viestit taisteluista, jotka olivat paraillaan käynnissä, kulkivat tulisien miekkojen tavoin pimeän yön halki. Tuhannet silmät seurasivat niiden kulkua, tuhannet rinnat paisuivat.

Sukuniemen etuvartijajoukko tunsi ruumiissaan kipinöitä ja nytkähdyksiä, se alkoi oppia käsittämään voimansa, joka käsitys ei tähän saakka ollut pystynyt sen järkeen millään moukarilla. Se oppi vihdoinkin käsittämään, että suurtilan torpparilla, tuolla vaivatulla, kiusatulla torpparilla, joka tähän saakka oli elänyt vain herransa ja isäntänsä suuta varten, että tällä koiran ruoskalla olikin valta oman isäntänsä ja koko maailman yli! Jos se vain rohkeni ottaa vallan.

Taistelujen viestit sen totuuden vahvistivat. Muutaman suurtilan torpparit, monien kymmenien penikulmien etäisyydessä Sukuniemestä, olivat ryhtyneet taisteluun isäntäänsä ja tämän ruoskanheiluttajia vastaan niin onnellisella seurauksilla, että voittivat verojen alennusta ja työpäivän lyhennystä.

Sukuniemen etuvartijajoukko odotti suotuisaa tilaisuutta ryhtyäkseen taisteluun, mutta se pysyi näennäisesti tyynenä. Kuten ennenkin, olivat selät orjamaisen nöyriä ja notkeita, kasvoissa ilmeni entinen harras kirkkohymy, mutta hymyn alla piili haukan uskaliaisuus ja sisut syyhyivät salaa.

Ilmaantui sitte odotettu tilaisuus. Muuan Huimala-niminen torppari, notkeaselkäisistä notkeaselkäisin ja viekkaista viekkain, saapui päivätyöhön laiskan konin kera, joka tuskin kykeni seisomaan omilla jaloillaan. Elokuu oli silloin lopussaan, kuuttomat yöt olivat pimeitä. Pehtoori, joka ei älynnyt, että Huimalan työn takana oli liitossa koko etuvartijajoukko, kiroili, mutta viimemainitut näyttivät kirkkonaamaa. Tunnetulla visakepillään, joka kuului eroittamattomasti pehtoorin henkilön yhteyteen, uhkasi hän Huimalaa, jos tämä vielä näyttäytyy koninensa hänen silmiensä edessä. Seuraavana aamuna uudistui kohtaus sillä pienellä lisäyksellä että Huimala ja hänen koninsa saivat maistaa visakeppiä.

Seuraava päivä kului maineetta, mutta sitä seuraavana aamuna hääri kymmenkunta miestä kartanon pellon laiteella, joka ulottui puutarhaan saakka. Kaksi pylvästä oli yön kuluessa pystytetty saran päähän, pehtoorin ehtiessä paikalle hinattiin paraikaa pylväille poikkihirttä.

— Rakkarit, p—leet, mitä te…?

— Ole vaiti, keskeytti joku joukosta. Tänään on juhlapäivä.

Pehtoori ei vieläkään käsittänyt miehien puuhaa. Viha ja uhma, joka niin peittelemättä ilmausi joukon kasvoilla, hämmästytti häntä. Hänen edessään oli aina ennen madeltu ja oltu nöyriä, mutta nyt…

— Mitä te kujeilette?

— Hirsipuuta, näethän. Pehtoori nauroi kuin älytön.

— Aiotteko ruveta hirttämään toinen toisianne?

— Ei, me hirtämme sinut.

— Määrä pilallakin.

— Ei ole pilaa. Poikkipuu on, Jumal'auta, sinua varten.

— Ken uskaltaa koskea minuun?

Pehtoori uhkaa miehiä visakepillä ja aikoo luikahtaa tiehensä, mutta kaksi rotevaa torpparia asettuu hänen tielleen.

— Pysyhän alallasi, tämä ei olekaan pilaa.

Samassa Huimala saapui taluttaen koniaan, ja konin jälessä asteli koko satakuntaan nouseva torpparijoukko. Pehtoorin polvet rupesivat tutisemaan, hän silmäili toivottomana kartanoon päin.

— Nyt mennään isännän luo.

Pari miestä tarttui pehtooriin kiinni ja nosti hänet konin selkään, samassa lähdettiin liikkeelle. Huimala talutti konia, joka asteli vitkaan ja horjuen, matka suunnattiin Sukuniemen paraatirappuja kohti. Kello ei ollut vielä viittäkään, kartanossa maattiin. Muutama voimakas lyönti oviin, ja naisväen hämmästyneitä kasvoja ilmaantui ikkunoihin, ilmaantuipa isäntäkin kuistin rapulle.

— Ystävät, mitä nyt on tekeillä? kysyi isäntä, joka silmänräpäyksessä käsitti kaikki, mutta tekeytyi kuitenkin kuin puusta pudonneeksi.

— Puhut kierosti, keskeytti hänet katkera ääni. Emme ole ystäviäsi, orjiasi olemme.

— Onko teillä mitään toivomuksia?

— Ei ole toivomuksia, vastasi sama katkera ääni, mutta vaatimuksia on.

Synkkänä seisoi etuvartijajoukko rapun edessä, keskellään koni ja konin selässä Sukuniemen vihattu pehtoori, ruoskaherra.

— Mitä vaaditte?

— Vaadimme ensinnäkin, ettei tämä vanha koira enää astu jalallaan Sukuniemen palstoille. Jos ei vaatimusta tänä hetkenä täytetä, panemme hänet heilumaan tuonne.

Katkeraääninen mies osoitti kädellään hirsipuuta, joka yön kuluessa oli pystytetty pellon laitaan.

Suuttumus punasi isännän kasvot, mutta hän käsitti hetken vakavuuden ja kytki vihansa.

— Suora vastaus nyt heti, vaati katkeraääninen.

— Menkää rauhassa kotiin, lausui isäntä katkonaisin sanoin, siitä asiasta pääsemme kyllä sovintoon.

Tämä oli Sukuniemen kuuluisien rettelöiden ensimmäinen vaihe, ja siitä ne jatkuivat edelleen. Noin pari vuotta vallitsi kartanon alueella jonkinlainen sotatila, jonka leimana olivat alituiset rettelöimiset, lakot ja käräjänkäynnit. Väliin tuntui kuin rettelöittäisi siellä pelkästään rettelöimisen vuoksi ilman selvää lopputarkoitusta, mutta väliin tehtiin etuvartijajoukon oloissa ja elinehdoissa niin tummia paljastuksia, että kuohumus näytti aivan luonnolliselta. Tämä ymmärrettiin ja ymmärrettiin sekin, ettei murros voinut sipsuttaa etuvartijajoukon riveihin hauskana kansalaisjuhlana ilman tuulta, myrskyä ja hammasten kiristystä.

Kun oli pari vuotta rettelöitty, käyty käräjiä ja tehty lakkoja, alkoi rauhaisien olojen kaipuu nakertaa mieliä. Taivuttiin hieromaan sovintoja. Jälellä oli vain kaksi riitakysymystä, kymmenen torpparin häätäminen ja Sukuniemen lainajyvästön jakaminen. Molempiin kysymyksiin nähden asettui isäntä jyrkälle kannalle. Lakkojen ja rettelöiden johtomiehet vaati hän armotta häädettäviksi sekä lainajyvästön jaettavaksi kahtia, torppareille toinen puoli, Sukuniemen osalle, jatkuvaa toimintaa varten toinen puoli. Torpparit saivat osansa jakaa keskenään siten, että jakoperusteeksi pantiin torpparina-oloaika. Molempien riitakysymyksien ratkaisuun oli jo melkein suostuttu, rettelöimisien piti loppua, rauhan ja toiminnan ajan piti alkaa, mutta silloin ilmaantuikin etuvartijajoukon keskuuteen pieni, laiha ja kesakkonaamainen mies, ilmaantui maailmankuulu Joel Sormensuo. Ei ryntänyt Joel miehien kimppuun suin päin, viikon hän lähenteli, tutki luonteita ja teki samalla huomaamatonta ennakkokylvöä. Kysyi joltakin puheen lomassa, oliko ihmisellistä että yhdessä myrskysäätä koettua ja sitte tuulen suojaan päästyä potkaistaan kymmenen toveria jälleen aaltojen vyörytettäviksi. Jollekin toiselle huomautti hän, ettei Sukuniemen haltijat ole kasvattaneet jyvästöä, sen ovat torpparit yksinomaan tehneet, ja heille siis kuulunevat työn hedelmätkin. Sitte hän ryhtyi rynnäkköön. Torpparit kutsuttiin yhteiseen kokoukseen. Kokous muodostui ennen kuulumattomaksi kirojuhlaksi paikkakunnalla. Naiset kirkuivat ja repivät tukkaansa, miehet tanssivat kyykkysillään toisiensa edessä. Tehtiin päätös että jyvästö kuului kokonaan torppareille, poisluettuna pohjapanos, jolla joku Sukuniemen omistaja oli aikoinaan jyvästön perustanut. Samoin päätettiin että häädetyiksi tuomitut piti armahdettaman. Päätökset ilmoitettiin isännälle, sillä nimenomaisella huomautuksella, ettei niistä peräydytä tuumaakaan. Oli totuttu alituisiin voittoihin, oli saatu myönnytys toisen jälkeen, järjet olivat juopuneet.

Mutta isännän päätös oli myöskin peruuttamaton, ei hänkään antanut
perään. Laatipa hän vaatimuksiinsa vielä lisäponnenkin: Joel
Sormensuon piti määrättyjen tuntien kuluessa luistaa tiehensä
Sukuniemen alueelta.

Elettiin joku päivä, sitte särettiin telefoonijohdot ja illalla, hämärän painuessa maille, lähdettiin satamiehin ja satahevosin Sukuniemeen. Hevoset jätettiin jyvämakasiinin eteen, mutta miehet valmistausivat astelemaan paraatirappuja kohti. Miehillä oli olkapäillä pitkät seipäät, ja seipäät olivat varustetut tuohuksilla.

— Tulta tuohuksiin ja eteenpäin mars, kuului Joelin komento.

Sytytettiin tuohukset ja lähdettiin liikkeelle. Joel asteli etunenässä. Hänen sielunsa oli juopunut, hänen verensä huumautunut. Seesam-sana soi hänen korvissaan mahtavana vyörynä. Sinä silmänräpäyksenä uskoi hän suureen voittoon, hän tunsi jo sen esimakua. Kun kaikki orjajoukot näin lähtevät liikkeelle, viertyy vääryys ja sorto, viertyy ijäiseen maanpakolaisuuteen.

Paraatirapun eteen saavuttua, asetuttiin puoliympyrään. Kauas puutarhaan heijastuivat tuohuksien liekit syyskuun iltana, kylmän ja puistattavan vaikutuksen teki äänetön joukko, jonka kasvoilla ilmeni vain katkeruutta ja vihamielisyyttä.

Vihdoin isäntä ilmaantui rappusille. Tyynen näköisenä seisoi hän etuvartijajoukon edessä. Harmahtavat hiukset loivat häneen kunnioittavan ilmeen, vaikka laihat, ryppyiset kasvot muuten näyttivät tuskaantuneilta.

— Mitä tahdotte? Mitä vaaditte? isännän äänessä kuului väkevä värähdys.

— Leipää nälkäämme, vastasi joukosta entinen katkeraääninen.

Tuo oli ilmi valhetta.

— Sukuniemen alueella ei ole moneen vuoteen kärsitty leivän puutetta.

— Mutta sitä enemmän oikeudenpuutetta. Lainajyvästö on meidän.

— Jätetään asia oikeuden ratkaistavaksi.

— Emme ole tottuneet saamaan oikeutta herroilta, me saamme vain silloin oikeutta, kun itse hankimme sitä. Siis joko tai ei.

— Minun sanani on ei.

— Onko ihka viimeinen?

— On.

— Onko meihin kymmeneenkin nähden? Katkeraääninen astui joukosta erilleen.

— On teihinkin nähden.

— Hyvä, sitte se alkaa uusi lysti.

Katkeraääninen peräytyi jälleen paikalleen, ja sen jälestä kuului
Joelin ääni:

— Alas lainajyvästöön.

Joukko lähti jyvävarastorakennusta kohti.

Hetkisen jälestä alkoi sieltä kuulua ankaraa jyskettä, ja sen synnyttivät moukarin iskut, jotka kohdistuivat oveen. Rautakanget tekivät kotvan tenää, mutta taipuivat ja heltivät sitte hurjan voiman edessä. Murtamistyöt olivat jo suoritetut, aiottiin juuri ruveta hinkaloita tyhjentämään, kun ulkoa kuului epäselvää melua ja hätähuutoja. Ulkona seisovat tuohusmiehet keksivät viisimiehisen poliisijoukon lähenevän. Joukon valtasi kauhu, se ei kestänyt univormujen ja kiiltävien nappien voimaa, se joutui sekasortoon. Tuohuksia lyötiin sammuksiin, kuului huutoja, hevosien juoksua, rattaiden kolinaa, kirouksia, naurua…

— Ulos joutuin, huusi joku jyvävarastohuoneesen, jossa miehet jo olivat ryhtyneet lapioimaan jyviä säkkeihinsä.

Äänen sointu ilmaisi, että todellinen vaara oli lähellä. Miehet viskasivat käsistään tuohukset, ponnahtivat kynnyksen yli ja katosivat pimeyteen. Kun kovalle otti, jäi heille vanha luu käteen: heidän oma älyperäinen viekkautensa. Poliisien ehtiessä jyvävarastohuoneen kynnyksen eteen olivat kaikki tuohusmiehet tipotiessään sekä ajajienkin enemmistö. Joku poika nulikka ja ontuva vanhus vielä kiirehti muiden perään.

Mutta Joel seisoi kylmän ja päättävän näköisenä jyvävarastohuoneen kynnyksen ulkopuolella, vaikka hänellä olisi ollut tilaisuus ennen muita puikkelehtia pakoon. Poliisit lähenivät häntä Sukuniemen isännän ohjaamina.

— Kuka te olette? kysyi poliisijoukon johtaja, joka näytti olevan korkeampi virkamies.

— Joel Sormensuo on minun nimeni, vastasi Joel. Johtaja ja Sukuniemen isäntä puhuivat keskenään ruotsia, sitte ensimainittu virkkoi:

— Näyttäkääpäs minulle valtuuspaperinne, joka oikeuttaa teidät pitämään esitelmiä ja puheita työväestölle.

— Minulla ei ole mitään valtuuspaperia.

— Kenenkä puolesta te sitte toimitte.

— Oman itseni puolesta.

— Ja kenenkä luvalla?

— Omalla luvallani.

Taasen pieni keskustelu ruotsinkielellä, sitte poliisiherra lausuu:

— Siinä tapauksessa minä vangitsen teidät. Ennenkuin Joel huomasikaan, läheni joku poliisi häntä ja pisti hänet sukkelasti käsirautoihin.

Sitte he kaikin yhdessä lähtivät astelemaan kartanoa kohti.

Tämä oli Sukuniemen kuuluisien rettelöiden viimeinen vaihe. Siitäkin sukeutui oikeudenkäynti, mutta isäntä ei vaatinut edesvastuuta muille kuin Joelille ryöstämiseen yllytyksestä. Lieventävien asianhaarojen vallitessa tuomittiin Joel moniaaksi kuukaudeksi kuritushuoneeseen.

Joel ei päätöksestä valittanut.

XI

Kuritushuonerangaistus koitui Joelille kunniaksi eikä lainkaan masentanut häntä. Onnittelukirjeitä saapui monenmoisilta yhdistyksiltä, jopa yksityisiltäkin. Jalon asian jalolle taistelijalle poltettiin uhrisavut ja samalla marttiirakruunukin painettiin hänen päähänsä.

Kuritushuoneesta päästyään, saapui Joel Helsinkiin, ja hän oli uhmakkaampi ja katkerampi kuin milloinkaan ennen. Hän ei muuta ajatellutkaan kuin taistelua. Mitä hänen päässään pyörikin, koski taistelua, taistelun tapoja, alueita, aikaa j.n.e. aivan loppumattomiin.

Mutta eräänä aamuna tuli Lyyli häntä vastaan Vanhankirkon puistossa. He karauttivat melkein kiinni toisiinsa, sillä Joel asteli mietteissään ja Lyyli oli hajamielisen, sairaalloisen näköinen. Tervehtiessä Joel ratkesi nauramaan, mutta äänessä oli jotakin ylpeää joka ei sointunut hyvältä tytön korviin.

— Miten jaksat?

— Meneehän tuo, kun ei vaan mitään ajattele, vastasi Lyyli, jonka korvaan pisti Joelin ylimielinen sinutteleminen. Miten voitte itse?

— Menettelee hauskasti. Tänään tuhansien jumaloima, huomenna kuritushuoneen väkeä. Jos suvaitset että saattelen sinua kotiisi, niin saamme puhella. On kulunut päivä ja toinenkin siitä, kun on tavattu.

Myöntymystä odottamatta pyörtihe Joel saattelemaan Lyyliä, astellessa tarinoi hän pelkistä taisteluista. Noin saapuivat he tytön asuntoon, joka sijaitsi syrjäkaupungissa. Huone oli pihan perällä, suurempi sekä hienommin sisustettu kuin se entinen. Mutta ompelukone ja sohva olivat vanhoja tuttuja. Sinipohjainen vaatekappale oli koneessa teolla, sohvalla virui myöskin kangasta. Huoneessa näytti kaikki siistiltä ja iloiselta, mutta Lyyli itse oli omituisen raukean ja sairaalloisen näköinen. Ilo ja nauru ei pystynyt häneen, hän oli hajamielinen, hänen äänensä vapisi ja hänen kätensäkin tuntuivat vapisevan, kaikki aivan näytti hänestä sietämättömältä ja vastenmieliseltä. Joel ei viivytellyt kauan. Tutustumisestaan Lyylin vanhempiin ja tekemästään lupauksesta ei hän virkannut sanaakaan.

Jonkun päivän jälestä uudisti hän käyntinsä. Oli ilta, ja Lyyli oli aivan toisellainen. Hänen poskensa punottivat ja hän vältti katsoa Joelia silmiin. Viimemainittu ei ollut vaihtanut tytön kanssa montakaan sanaa, kun huomasi, että tämä oli nauttinut. Poskien puna oli alkohoolin synnyttämä. Tälläkään käynnillä ei Joel ryhtynyt asiaansa, puheltuaan mitä sattui lyhyen hetken, sanoi hän hyvästi ja meni tiehensä. Mutta hän palasi seuraavana aamuna. Lyyli oli taasen mauttoman, ärtyneen ja hajamielisen näköinen. Tuntien nuoren ja väkevän Jumalan paisuvan rinnassaan, kiirehti Joel oitis ryntäämään. Paiskauduttuaan sohvaan, virkkoi hän myrkyllisesti:

— Lyyli, miten monta armastelijaa sinulla nykyään on?

Tyttö ei vastannut sanaakaan, kysymys näytti yllättävän hänet. Molemmat olivat vaiti. Joel hymyili myrkyllisesti. Hän tunsi henkilöllisen vaikutusvoimansa eikä hän olettanutkaan joutuvansa tappiolle nuoren ja väkevän Jumalansa sotilaana.

— Oletko valmistautunut senkin päivän varalle, jolloin armastelijasi sinut hylkäävät ja jolloin…

Lyyli huudahti, peitti käsillään kasvonsa ja rupesi nyyhkyttämään. Se ei koskenut Joeliin, joka epäili nyyhkytystä petoskeinoksi.

— Häpeämätön, miten solvaat naista, joka elättää itsensä kunniallisella työllä.

— Millä työllä? kysyi Joel kylmästi ja pilkallisesti.

— Ompelemisella, kuten näet.

Viehkeä ja omituinen ilme levisi Lyylin kasvoille. — Mutta ethän sinä ompele.

— Minäkö en ompele? Herra nähköön, enkö minä ompele?

— Et, sinä et ompele. Tuo sinipohjainen vaatekappale on samassa varressa, kuin ensi kertaa täällä käydessänikin. Et ole neulonut ainoatakaan pistosta viikon välissä. Elä luule että minua niin helposti petetään.

Lyyli taasen huudahti, astui sitte koneen luo, repäsi sinipohjaisen vaatekappaleen irti, oli tarkastelevinaan sitä, mutta rupesikin samassa hurjasti nauramaan. Joel ei keskeyttänyt häntä. Lyyli nauroi hurjasti.

Mutta äkkiä nauru vaihtui todelliseksi itkuksi.

— Kaikki on mennyt, kaikki… Oltiin kotva vaiti.

— Sinun pitää viipymättä lähteä täältä.

— Minne?

— Kotiisi.

Lyyli vaikeni silmänräpäyksen.

— Kun rohkenisi.

— Elä puhu lapsellisia. Sinä lähdet viipymättä.

Muutamassa päivässä oli kaikki reilattu, ja Joel saatteli Lyyliä junaan. Helposti saavutettu voitto kutkutti voittajaa, joka muutenkin oli kasvanut omissa silmissään. Voitto oli hänen Jumalansa kunniaksi. Lyylin pelastamiseksi ei tarvittu vanhempien rukouksia eikä pappien saarnaamia taivaan takaisia armoja, ei muuta kuin väkevän Jumalan väkevä rynnäkkö, ja kaikki oli suoritettu. Vanhemmiltaan tyttö sitte saa kuulla Joelin käynnistä hänen kotonaan. Juna vihelsi ja lähti liikkeelle.

— Voi nyt oikein hyvin, virkkoi Joel. Kaikista mitä minun toimekseni jäi, pidän tarkan huolen. Voi nyt oikein hyvin, minä tulen piakkoin käymään luonasi.

Joel oli suunnitellut retkeä Lyylin kotiseudulle. Kelirikon jälestä aikoi hän lähteä matkaan. Tuuma hänen liittymisestään järjestyneiden taistelijoiden riveihin oli taasen virennyt hereille, ja tällä kertaa siitä uhkasi tulla tosi: Salama ei ollut enää tietä pystyyn nostamassa. Sill'aikaa kuin Joel kärsi kuritushuonerangaistusta, oli Salama luiskahtanut alas johtavista piireistä. Hänen tileissään oli keksitty melkoinen vaillinki, ja hänelle ei jäänyt lopuksi muu käteen, kuin luistaa lännen ilmoja kohti. Juttu aivan haudattiin, ainoastaan työväenliikkeen taatut johtomiehet sen tiesivät. Julkisuudessa sanottiin Salaman lähteneen onnettomista rakkaussuhteista.

Lyyliä saattelemasta palattuaan, meni Joel vieraskäynnille samaisen mahtimiehen luo, joka jo kerran ennen oli häntä luokseen kutsunut. Vastaanotto oli sydämmellinen ja kunnioitusta vuotava.

— Miten olette päättäneet?

— Olen päättänyt suostua, vastasi Joel.

— Sepä oikein hauskaa. Meiltä puuttuu vaikutusvoimaisia taistelijoita. Nähkääs, jaloimpienkin aatteiden hännystelijöiksi ilmaantuu kaikellaisia tunkiokukkoja. Yksi on nahjus, toinen tuhma, kolmas molempia, neljäs on pikku lurjus, kuten Salama. Mokomat enemmän vahingoittavat kuin hyödyttävät. Me tarvitsemme etupäässä semmoisia taistelijoita, jotka taistelevat vakaumuksesta. Vakaumus on suuri voima. On hauskaa, että liitytte meihin. Milloin aiotte lähteä matkaan?

— Kenties tulevan viikon loppupuolella.

— Hyvä, teille maksetaan täysi palkka tältäkin kuukaudelta. Mitään ohjeita ette tarvitse, paitsi ehkä yhden: samalla kuin olette rohkea kuin jalopeura, olkaa myöskin ovela kuin käärme. Ymmärrätte kai mitä tarkoitan.

— Ymmärrän, vastasi Joel nauraen. En toki kadu Sukuniemeen joutumistani.

— Tietysti ette kadu, mutta sentapaisien juttujen uudistuminen surmaa aikaa, ja aika on teille ja meille kallis. Muistakaa vain olla ovela kuin käärme.

— Koetetaan muistaa.

Seuraavana huomenisena oli lauantai. Kevätkesän päivä oli lämmin ja sininen. Iltapäivällä lähti Joel huvikseen kävelemään. Hän viivähti hetken eteläsataman tienoilla. Muistuivat mieleen ajat, jolloin hän satamatyömiehenä sulloi rahamassiinsa papinpoikia ja muita veitikoita, ostaakseen niillä Eevalle ja itselleen pikku talon tai voipa torpan. Ne olivat niitä aikoja ne. Rahoistaan ei ollut hänellä enää jälellä muuta kuin kaksi rypistynyttä "lautamiestä", kaikki oli hän jakanut köyhille ja tarvitseville.

Hän ohjasi askeleensa Observatooriomäelle, viivähti siellä kotvan ja painui sitte alas Kaivopuistoon päin. Kello oli silloin kuuden vaiheilla. Muutamassa kadunkäänteessä tuli mustapartainen häntä vastaan. Kohtaaminen oli molemmille hauska yllätys.

— Minne astelet?

— En minnekään. Entä sinä?

— Selitykseen.

— Sanan selitykseen, toisti Joel ivallisesti.

— Semmoiseen juuri, käyhän mukaan.

— Onko siellä makuusijoja unettamisen varalle?

Joel nauroi, mutta pyörtihe siltä astelemaan entisen toverin rinnalla. Pian saapuivat he muutamaan pihaan, jonka sivustalla sijaitsi vähäpätöinen puurakennus. Heidän ohitseen kiirehti rakennukseen moniaita henkilöitä, sekaisin työläisiä, puolitekoisia ja hienoja säätyhenkilöitä. Joelin uteliaisuus alkoi kasvaa, hän tarkasteli selitykseenmenijöitä, niiden kasvoja, pukineita, käyntiä.

— Minä käyn mukaan, virkkoi hän äkkiä, nousten toverin rinnalla rappuja ylös.

He astuivat tilavaan huoneeseen. Joel jättäysi ovipieleen, päästäkseen mukavasti livistämään tiehensä, jos selitys rupeaa häntä unettamaan tai jos se muuten paisuu liian täys henkeä. Tuolirivit täyttyivät nopeaan, syntyi hiljaisuus, ja ennenkuin Joel huomasikaan, oli selitys alkanut. Nuorehko mies astui pöydän taa, avasi raamatun ja luki siitä jonkun lauseen. Hän oli puettu harmaisiin sarkavaatteisiin, pumpulipaitaan ja varsisaappaisiin. Tuo teki Joeliin hyvän vaikutuksen. Hän otaksui esiintyjän lahjakkaaksi työläiseksi, mutta pian hän huomasi erehtyneensä. Pukine oli vain työläisen, esiintyjä oli ylempää. Hänen otsansa oli valkoinen ja hyvin kehittynyt, kasvojen piirteet olivat hienot ja älykkäät, hipiä kalpea. Esiintymisessä tuoksahti opin ja hienon kasvatuksen leima.

Hän puhui Kristuksen opista. Neljännestunnin oli Joel kuunnellut puhetta, kun jo hänen oma nuori ja väkevä Jumalansa alkoi haalistua, laihtua ja kuivua jonkinlaiseksi luurangoksi, jonka poskiin voi luoda punan ainoastaan sammumaton viha, katkeruus ja koston himo. Mutta se vanha Jumala, jonka heijastus ja kuva Kristus oli, se alkoi näyttäytyä toisellaiselta. Se ei ollutkaan enää väsynyt ukko rähjä, siinä alkoi tuntua auringon lämmittävää voimaa, valoa, kirkkautta.

Kristuksen Jumala oli rauhan ja rakkauden Jumala, ja se valtakunta, jossa tämä Jumala asui, oli ihmissydän. Kaikki mikä ei ole sopusoinnussa rauhan ja rakkauden kanssa, ei ole Kristuksen oppia, huolimatta julistettaneeko sitä saarnatuolissa tai raamatussa.

Vaikka esiintyjä vältti huolellisesti kaikkea teennäisyyttä ja intoilemista, vaikka hän esitti sanansa aivan luonnollisella puheluäänellä, kohoutuivat mielet esitelmän lopussa. Tuntui kuin olisi kuultujen sanojen mukana virrannut sydämiin taivaan valtakunnan kosketus, joka pani hiljaa aavistamaan ja tuntemaankin jotakin ihanata. Tämä johtui siitä että se, josta ennen oli opetettu etteivät taivaat ja taivasten taivaat voi häntä käsittää, saattaa asettua ihmissydämmeen ja rakentaa siten taivaan valtakunnan maan päälle.

Seuraavana iltana lupasi esiintyjä puhua jumalanpalveluksesta.

Kun Joel illalla asteli kotiin, oli hymy kadonnut hänen huuliltaan. Hänen sisimpäänsä ja väkevämpäänsä oli isketty murhaava isku. Hänessä alkoi murtua se, josta tähän saakka kaikki oli kimmahtanut takaisin. Mitä morsian, kuritushuone ja mikään muu voima maailmassa ei kyennyt murentamaan ja pehmentämään, sen murensi ja pehmensi muutama Vuorisaarnan lause.

Makuulle mennessä oli Joelin mieli omituisen herkkä ja tuntehikas. Mutta samalla se oli kuin surun värittämä. Suru johtui jonkun petoksen paljastumisesta. Se taivas, jonka palmut vielä eilen hohtivat komeassa valossa, painui johonkin usvaiseen, lätäkköiseen ja likaiseen, josta se oli kotoisinkin. Tämä erehdys melkein itketti.

Koko seuraavan päivän taisteli Joel kysymyksestä, josko mennä illalla kuulemaan jatkoa tai olla menemättä. Yhtenä silmänräpäyksenä päätti hän mennä. Mitä vahinkoa voisi siitä koitua hänelle? Mutta toisin silmänräpäyksin päätti hän heittää koko menon. Hänen taivaan valtakuntansa oli taistelu. Ei rauha eikä rakkaus, jotka ovat vain koreita sanoja. Se omaa enite elämää, enite taivaan valtakuntaa, joka enite taistelee.

Mutta ken taisteli enemmän kuin Kristus? Ja mitä hän käytti taisteluaseena? Rauhan ja rakkauden sanoja. Sen paljasti edellisen illan esiintyjä. Viimeiseen silmänräpäykseen saakka. Ja tämä juuri todistaa, sanoi esiintyjä, että taivaan valtakunta on sisältä ulospäin toimiva voima. Koko autuuden hekuma käsittyy juuri rauhan ja rakkauden toimintaan.

Entä ne kirojuhlat, joiden uhripappina hän oli toiminut!

Joelin rintaa purasi.

Kellon ehtiessä kuuteen ryntäsi hän kadulle ja kiirehti nopein askelin toista esitelmää kuulemaan.

Seuraavana iltana oli kolmas ja viimeinen esitelmä, sen aiheena oli rangaistus ylimalkaan ja kosto erityisesti.

Joel taisteli vielä tulisemman taistelun kuin edellisenä päivänä. Puoli kuuden tienoissa lähti hän asemalle, aikoen astua junaan ja lähteä kolmatta esitelmää pakoon, kirojuhliin maaseudulle. Kymmentä minuuttia ennen kuuden lyöntiä työntäytyi hän aseman rappuja ylös, asteli pilettiluukkua kohti, pyörti takaisin, asteli uudelleen ja pyörti uudelleen. Ja kosto erityisesti, soi lakkaamatta hänen korvissaan.

Junanlähtöön oli enää kaksi minuuttia. Joel seisoi pilettiluukun edessä, kädessään mustunut seteliraha, ainoa jäännös entisistä säästöistä.

— Minne? kysyy neiti luukun takaa. Mutta Joel ei vastaa, hän mutisee itsekseen: "ja kosto erityisesti". Ja samassa pyörähtää hän ympäri, jouduttaa issikan rattaille ja ajaa kuulemaan kolmatta esitelmää.

Ja hän tuntee itsensä voitetuksi. Muutamat Vuorisaarnan lauseet ovat hänet voittaneet, ovat hänen nuoren ja väkevän Jumalansa kukistaneet ja tehneet siitä luurangon, mätänevän ja haisevan luurangon.

Aamulla ryhtyi Joel toivottomaan taisteluun, mutta särkynyttä Jumalaansa ei hän enää voinut paikata ehjäksi. Jos hän yritti, irvistivät saumat ja raot rumasti, ja tekeleestä tuli kauhea.

Viimeinen oljenkorsi, johon hän hädissään tarttui, oli se että mielentila ehkä ei olekaan kestävä, vaan menee ohi, kunhan aikansa kiusaa ja rääkkää.

Mutta se ei mennyt. Päinvastoin se vankistui. Pahan pahalla vastustaminen oli vain pahan laventamista. Ja melkein poikkeuksetta tehotonta. Paha voi yhtä vähän poistaa pahaa kuin pimeys yötä. Pahan ja vihan ainoa vastamyrkky on rakkaus, samoin kuin pimeyden vastamyrkky on valkeus.

Tästä oli omaperäinen muistokin hänellä. Vaaksan emäntä ja hänen, äitivainajansa riitautuivat muutama vuosi ennen kuin rettelöt Pohjavallan kanssa alkoivat. Riidan aihe oli vallan mitätön, mutta sitä lavennettiin, kunnes kaikki seurustelu vaaksalaisten ja sormensuolaisten välillä oli mahdoton. Äitivainajan osalla lie ollut suurin syy, jos sitä oli Vaaksankin emännän osalla. Miten kiusalliselta silloin tuntui, miten riita ja viha aina ja alituiseen savusi nenän edessä, ja miten siihen savuun täytyi puhaltaa, jotta ei se päässyt sammumaan ja painumaan maahan. Mutta eräänä iltana astelikin Vaaksan emäntä Sormensuohon. Oli vanha tapa, että tarpeista lähetettiin toisilleen uutiskakku, kun vuoden viljasta ensi kerran leipää leivottiin. Kahtena syksynä näitä lahjoja ei oltu kummastakaan torpasta lähetetty eikä olisi kenties ikinä lähetetty, jollei Vaaksan emäntä olisi ruvennut taistelemaan pahaa vastaan hyvällä. Miten he silloin häpesivät, ja miten heistä tuntui onnekkaalta, kun oli jälleen päästy sovintoon, sen muisti Joel vieläkin varsin hyvin.

Nyt kun kaikki oli hänessä särkynyt, muisteli hän tuota pikku tapausta, ja se johti hänet aivan samoihin johtopäätöksiin, joihin edellisinä iltoina esiintynyt selittäjäkin oli johtunut, osaksi omien kokemuksiensa ja osaksi huomioittensa perusteella.

Kirojuhlat eivät olleet eivätkä voineet olla muuta kuin pahan laventamista. Niiden pohjana oli vihan luominen. Ja tästä vihan luomistyöstä odotettiin sitte onnen ja siunauksen hedelmiä. Tuo oli melkein samaa, selittäjän puhetapaa käyttäen, kuin jos kylvettäisi ohdakkeen siemeniä peltoon ja odotettaisi sadoksi ruista taikka vehnää. Yhtä vähän voi kirouksen kylvöstä kehittyä siunausta.

Vaikka Joel näin oli voitettu ja vaikka hän tunsi itsensä voitetuksi, koki hän vielä taistella. Hän valmistausi lähtemään kirojuhliin Lyylin kotiseudulle, mutta kun hänen silmiinsä, matkavalmistuksia tehdessä, kuvastui kiiluvat silmät ja kaikki ne vihan ja katkeruuden ilmeet, jotka hänen esitelmänsä jälkeen näkyivät kuulijoiden kasvoilla, hyrskähti hänen mielensä ja hän ikäänkuin säikähti omaa itseään.

— En mene enää kirouksia kylvämään, lausui hän ääneen ja herkesi valmistuspuuhistansa.

Anni emäntä katsoi häneen kysyvästi.

— En mene, se on totinen tosi… mutta pois minä lähden täältä, joutuin minä lähden.

Vielä tuonkin jälestä hän horjaili muutaman päivän. Taloudellinen tila pani arvelemaan. Kaiken kaikkiaan ei hän omannut muuta kuin yhden ainoan rypistyneen, likaisen setelin. Kiusaus houkutteli kirojen kylvöön pariksi vuodeksi, houkutteli lihottamaan kukkaroa. Mutta vaikkakin Joel horjaili, voitti hän kiusaukset. Jokaisena päivänä, joka kului, varmistui hänen käsityksensä, jokainen päivä kasvatti juopaa entisyyden ja nykyisyyden välillä yhä leveämmäksi.

Sitte läheni päivä, jolloin hän päätti lähteä. Kaikki oli selvänä.
Aamulla istuu hän junaan ja ajaa uutta elämää kohti.

Edellisenä iltana pistäysi Joel toimittamaan jonkun pikku asian. Hän palasi kotiin Kaisaniemen kautta. Ja aivan odottamatta seisoi hänen edessään Lyyli. Tyttö näytti ensin säikähtyvän ja aikoi pujahtaa pakoon, mutta Joel seurasi häntä kuin ajokoira. Vihdoin tyttö hurjistui.

— Mitä minusta tahdot? Mene tiehesi.

— Lyyli! virkkoi Joel lyhyesti ja painokkaasti.

— Mene tiehesi, en minä ole sinun holhottisi.

— Lyyli!

— Jollet paikalla mene, huudan poliisin. Tyttö uhkasi lyödä päivänvarjollaan.

— Lyyli! Joel laski toisen kätensä tytön olkapäälle. Minä pyydän sinulta anteeksi.

— Mitä?

— Viimekertaista käytöstäni.

Tyttö joutui kummiinsa.

— En oikein ymmärrä sinua… olet peräti toisellainen.

— Ymmärrät minut hyvinkin, jos ajattelet, että olen sinun veljesi ja että sinä olet minun siskoni, todellinen siskoni. Ajattele että sama äiti on meidät synnyttänyt ja kasvattanut.

— Voin tuon ajatella, mutta voitko sinä olettaa minut siskoksesi?

— Voin, enkä ainoastaan voi, vaan myös oletan. Sinä petit minut etkä mennytkään kotiisi. Toisin sanoen, sinä olit heikko. Pelkäsit näyttäytyä isän ja äidin silmien edessä ja pyörsit takaisin ehkä tunnin matkan jälestä. Jos sinä olit heikko, onko se mikään syy, joka estää minua pitämästä sinua siskonani. Päinvastoin. Olen ikäni kaiken kärsinyt siskon puutetta, ja tämän voit sinä, jolla ei ole veljeä, hyvin käsittää. Minä todellakin oletan, että olet siskoni, todellinen siskoni, oleta sinäkin että minä olen sinun veljesi, todellinen veljesi, sitte voimme ymmärtää toisiamme.

He kävelivät yhdessä, ilta rupesi hiljenemään yöksi.

— Vie minut asuntoosi, pyysi Joel. Olet kai muuttanut entisestä minun vuokseni.

— Niin olen.

Lyylin asuntoon saavuttua, asettihe Joel sohvaan nukkumaan. Aamulla oli Lyyli onnettoman ja murretun näköinen.

— Me matkustamme molemmat piammiten, oman matkani suuntaa en tiedä, mutta sinä matkustat kotiisi, virkkoi Joel rohkaisevasti ja keveästi, kuten olisi joku pikku seikka ollut kysymyksessä.

— En minä voi.

— Miksi et voi?

— Isän ja äidin vuoksi.

— Niiden vuoksi juuri voitkin.

— Ne kiroovat minua.

— Ne siunaavat sinua. Isäsi hokee myötänään sinusta: "tulee kotiin, tulee kotiin".

— Mistä sen tiedät?

— Olen omin korvin kuullut.

— Sinäkö? huudahti Lyyli. Oletko sinä nähnyt isän ja äidin?

— Olen nähnyt.

Joel kertoi, miten riehutuisku oli hänet äkkiä yllättänyt järven jäällä ja miten hän pelastui kuolemasta Lyylin vanhempien tautta. Kun hän oli lopettanut, virkkoi tyttö:

— Eivätkö he kiroo minua?

— He siunaavat.

Lyyli kätki kasvonsa käsiinsä ja alkoi ääneen itkeä. Joel taas näki, minkä väkevän vaikutuksen rakkaus teki, mikä mahtava voima sillä on ihmissydämmeen.

— Sitte kyllä lähden… minä olisin aikaa lähtenyt, jos olisin tietänyt.

Oltiin hetki vaiti.

— Tule sinä kanssani, tule tukemaan minua, pyysi Lyyli, kyyneleittensä seasta.

— Kyllä tulen.

— — —

Pari viikkoa on kulunut edelläkerrotusta kohtauksesta. On myöhäinen kesäilta, on puoliyö lähenemässä. Järvellä, jonka pinta on tyyni, ja jonka rannalla tuomet kukkivat, lipuu vene. Veneessä on kolme henkilöä, perätuhdolla istuu nainen, Lyyli, kaksi miestä liikuttelee airoja. Toinen mies on Joel.

Vene saapuu rantaan, soutaja saa palkkansa ja lähtee paluumatkalle, mutta Joel ja Lyyli lähtevät astelemaan lähellä olevaa mökkiä kohti. Lyyli alkaa väristä…

— Minulta loppuvat voimat, kuiskaa hän kumppanilleen.

— Paikalle saavuttua aikoo Joel suunnata suoraan ovea kohti, mutta Lyyli estää hänet ja viittaa kukkivaa tuomea, jonka juurella on istumalautoja. He astelevat tuomen juurelle, istahtavat.

On juhannusaikainen sydänyö…

— Nyt käy herättämään, virkkaa Lyyli, kun he ovat hetken istuneet.

Joel astelee ovea kohti, Lyyli jää vähän etäämmäksi.

Kuuluu pari heikkoa, varsin heikkoa naputusta oveen. Lyyli pidättää henkeään. Joel napahuttaa kolmannesti, mutta yhtä hiljaa, yhtä heikosti.

— Elä enää, kieltää Lyyli, siellä on kuultu.

Kuluu silmänräpäys, tuvan oven saranat äännähtävät ja eteisestä kuuluu ääni:

— Onko siellä kukaan?

— On, vastaa Joel.

Vielä silmänräpäys. Lyyli värisee kuin haavanlehti. Eteisen ovi työntyy auki, vanha nainen, Joelin entinen pelastaja, seisoo kynnyksellä. Näkee ensin Joelin, ja näkee sitte tyttönsä, kaivattunsa.

— Lyyli, huudahtaa hän, ja hänen leukansa tärähtää. Joel kääntyy pois. Astelee järven rantaan, ihailee kesäyön kauneutta, tuomien valkeutta. Puoli tuntia viivyteltyään, ohjaa, hän askeleensa tupaa kohti.

Linnut ovat jo ruvenneet laulamaan…

XII

Joelin mieli oli riemuinen.

Lakki takaraivolla astui hän maantietä, ja hänen yllään oli samainen ruskea takki ja samaiset sinertävät housut, joihin hän oli puettu Sormensuosta maailmaan lähtiessä.

Itse hän ei ollut enää sama Joel, kuin silloin. Kirojen taival oli loppunut, uusi alkanut. Mihin se johti, mihin vaiheisiin vei, ei hän itsekään tiennyt, mutta sen hän toki tiesi, ettei kirottarilla enää ollut valtaa hänen ylitsensä. Ne olivat paenneet sen voiman tieltä, joka opettaa, ettei pahalla pahan valtaa kukisteta, ettei vihalla vihan liekkiä sammuteta.

Se voima oli taiallaan koskettanut hänen sydämmeensä ja siellä idättynyt paloksi ja hehkuksi, joka sulatti kaiken kuonan, katkeruuden, kaiken sen vihan ja vimman, jonka hän Jumalakseen oli tehnyt.

Tuntui niin valkealta katsella maailmaa, joka näyttäytyi kuin uudessa valossaan. Tuhannet ja tuhannen tuhannet äänet soivat siunausta ja onnea, soivat ylhäällä ilman sinessä ja alhaalla ruohon vehreissä väreissä. Kirottarien palkkalaisena ollessaan ei hän kuullut onnen suurta soittoa, mutta kun se nyt monien vuosien takaa taasen tunkeutui hänen korviinsa, oli se niin ihanaa, että se hellytti mielen ilokyyneliin.

— Sain elämän jälleen, virkkoi hän itsekseen, astuessaan korven lävitse luikertelevaa maantietä.

— Ja sitä elämää ei mikään voima minulta enää ryöstä, lisäsi hän hetkisen kuluttua.

Ei mikään voima!

Ehti sydänyö lähelle, ja yhä asteli Joel. Vihdoin hänen tuli väsymys ja nälkä, hän istahti mäen päällä olevalle kivelle ja avasi eväsnyyttinsä. Hyvästellessä oli Lyyli sen hänen käteensä työntänyt. Nyytissä oli voileipiä, kalaa, kuivaa lihaa ja juustoa. Joel risti kätensä, söi ja nukahti sitte kiven kylkeen.

— Eeva, minä etsin sinut vaikka maailman ääristä, kuiskasi hän unissaan.

Hänen herätessään nousi aurinko par'aikaa.

Näky oli suuremmoinen. Oikealla mäen alla levisi laakso, jonka itäiseltä rannalta kohosi tulipunainen aurinko säihkyvänä, kirkkaana, ja koko laakso ui valossa ja kullan kimellyksessä.

Se oli luonnon ja samalla onnen aamulaulu.

— Tervehdän sinua, virkkoi Joel, kohottaen lakkiaan nousevalle auringolle.

Ja sitte hän alkoi taivaltaa mäkeä alas.