Produced by Tapio Riikonen

RUNOUSOPPI

Kirj.

Aristoteles

Kreikan kielestä kääntänyt ja selittäväisillä muistutuksilla sekä tiedesanain luetteloilla varustanut

T:ri J. W. Calamnius

Helsingissä, Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kirjapainossa, 1871.

Näytetty: L. Heimbürger.

Alkulause.

1. Johdanto.

Olen ottanut suomentaakseni Aristoteleen Runous-opin, arvellen ett'ei tämä yritys olisi niinkään turha, vaikka kyllä sen käytöllinen merkitys ei voi olla suuri. Paljas käytöllisyys ei olekkaan pantava kirjallisuus-tuotteiden korkeimmaksi määrääjäksi, eipä edes meidänkään, vähitellen kehkiävässä, suomenkielisessä kirjallisuudessa. Meidänkin kansallis-kirjallisuuden on, kuinka vähäiseksi se muutoin vähäisessä kansassa supistuneekin, noudattaminen muiden kansain kirjallisuuksien esimerkkiä. Ahkeralla työllä koettavat sivistyneet kansat hyväksensä käyttää ja omaksensa tehdä vanhan ajan klassillisia teoksia, hyvin tuntien ja tunnustaen näiden voimallista vaikutusta. Enemmin kuin millään muulla kirjallisuudella on, näet, vanhalla klassillisella ylentäväinen ja puhdistava voima sen jalon hengen kautta, joka sen teoksissa ilmestyy. Senpä tähden onkin aina, kun jonkun kansan kirjallisuus on kääntynyt riutumiseen päin. vanha klassillinen kirjallisuus ollut se puhdas lähde, josta elähyttävä uudistus on tullut, ja semmoisena se vastakin aina on oleva.

Kotimainen suomenkielinen kirjallisuutemme onneksi tosin ei ole riutumallaan; se on siheen liiaksi nuori, jonka tähden se vielä pysyykin tuoreena ja vireänä. Mutta vanhan ajan klassillisilla teoksilla on ylentäväinenkin voima suurien aatteittensa ja ylevien ajatustensa rikkauden vuoksi. Klassillisten teosten omistamisella laventaa itsekukin kansa näky-alaansa ja rikastuttaa aate- ja kieli-varastoaan, puhumattakaan niiden yleisesti tunnustetusta n.k. muodostavaisesta merkityksestä.

Tältä kuullulta olen katsonut tätäkin teosta, arvellen vaivani palkituksi, jos olen voinut kotimaiselle kirjallisuudellemme tuoda vähintäkään hyötyä ja edistymisen aihetta. Siihenkin katsoen kuinka köyhä meidän suomenkielinen kirjallisuutemme on klassillisen ajan teoksista, arvelin arvoisaksi lisäykseksi Aristotelesta saamista kirjallisuutemme omaksi, jos pienenkin teoksen kautta. Se verraton vaikutus, minkä Aristoteles on melkein kaikissa tieteiden eri haaroissa tehnyt, ja se maine, joka on kiintynyt hänen nimeensä, on, arvelin, suomenkieliselle käännökselle mistä hänen kirjasestansa hyvänsä antava pysyvän arvon.

Kaikista Aristoteleen kirjoista kuuluisimpia on hänen Runousoppinsa, jolla onkin kaunotieteen ja erittäin runotieteen historiassa ollut suuri merkitys, jopa merkillisyyskin. Se on sen ohessa Aristoteleen kansantajuisimpia kirjoituksia ja tarjoo semmoisena runsasta nauttimisen ainetta kaikille sivistyneille. Ilmoittaessaan erästä uutta, Ueberweg'in tekemää, käännöstä tästä kirjasta sanoo saksalainen arvostelija muun muassa: "Es ist ein Bedürfniss in unserer Zeit, wo man die Errungenschaften der Wissenschaft zum Gemeingute des Volkes erheben und dadurch die Bildung und Gesittuug immer mehr zu verallgemeinen strebt, eine Schrift wie die vorliegende, durch Uebersetzung und Erklärung möglichst weiten Kreisen verständlich zu machen" (ks. Heidelberger Jahrb. d. Lit. Juni-Heft. 1870).

Mitä selvempi on, että mailman historiassa Kreikkalaiset ovat olleet se kansa, jonka helmoissa kauneudeutunne on kauniimmassa muodossaan ilmestynyt ja kauniimmalla tavalla muodostunut taiteen eri haaroissa, sitä tärkeämpi on tieteelle saada selville ne aatteet ja määritykset, jotka teoriallisesti perustivat tätä kaunotaiteen harjoitusta. Samassa määrässä tärkeämmäksi tuli siitä syystä Aristoteles, joka oli tämän kanneutta harrastavan taiteilija-kansan etevin ajattelija ja filosofi, ja joka sen lisäksi eli juuri siihen aikaan, jolloin kreikkalainen taide oli päässyt korkeimpaan kukoistukseen. Esthetikan historiassa onkin Aristoteles nimi, jota ei tieteellinen kauneus-opin tutkija koskaan voi jättää huomaamatta. Senpä tähden onkin Aristoteleen Runousoppi — Aristoteleen koko kauneusopin päälähde — aina ollut tutkinnon alainen kirja. Semmoisena se on paljon meluakin saanut toimeen. Tunnettu, näet, on kuiuka franskalainen n.k. klassillinen koulu ilman mitään syytä otti perusteeksi muka Aristoteleen Runousopin, kun tahtoi puolustaa omaa keksimää oppiansa n.k. "kolmesta draamallisesta yhteydestä". Tutkimus on kyllä todeksi näyttänyt, että Aristoteles on tähän oppiin syytön. Mutta Runousopissa oli sittenkin jälellä kylläksi aivan tärkeitä aineita, jotka houkuttelivat estheetikkoja ja filosofeja yhä uudistettuihin tutkimuksiin. Erittäin ahkeria ovat tässä, niinkuin muillakin aloilla, Saksalaiset olleet. Vuosi vondelta ilmestyy vielä eri tutkimuksia tästä kirjasta, toinen toista laveampi.

Näin on Aristoteleen Runousoppi synnyttänyt varsin suuren kirjallisuuden — ehkä suuremman kuin mikään muu Aristoteleen teos, ja kaikissa tapauksissa laveamman kuin kaikki ne kirjat yhteen, joita Aristoteles itse on ikinänsä kirjoittanut. Kirjan yksityisistäkin paikoista on äärettömän paljon kirjoitettu ja muutamat eri kohdat, niinkuin esm. oppi murhenäytelmän pnhdistavaisesta voimasta, ovat, kuten eräs mainio meikäläinen kirjailija sanoo, saaneet "läkki-virtoja vuotamaan". Mutta sittenkin löytyy valitettavasti vielä muutamia ei niinkään harvoja kohtia, joita hämäryys vielä peittää.

Tätä hämäryyttä lisäävänä syynä on kirjan suuri vaillinaisuuskin. Pintapuolisinkin katsaus on, näet, kylliksi vakuuttamaan lukijata, ettei kirja ole alkuperäisessä muodossa, vaan ainoastaan tähteinä meille säilynyt. Syyksi tähän vaillinaisuuteen kerrottiin ennen erästä juttua, jonka mukaan märkä ja kosteus muka olivat Aristoteleen kirjoja pilanneet. Aristoteleen kuoltua olivat käsikirjoitukset muka joutnneet Theofraston ja Neleyn käsiin, joittenka elosta erottua Neleyn perilliset panivat ne säilytettäviksi kostean maan-alaiseen kellariin, jossa saivat maata liki 200 vuotta (muutamat sanovat 190, toiset 130 vuotta), minkä ajan perästä eräs Apellikoni ne sieltä löysi ja uudestaan kirjoitutti, sen verran kuin niitä silloin vielä tahdottiin lukea. Tämän Apollikonin kirjasto tuli sittemmin sullan kautta Romaan, jossa grammaatikko Tyrannioni oli käsikirjoituksen järjestänyt, korjannut ja täydellisentänyt.

Tarkempi tutkinto ei ole ottanut uskoaksensa tämän jutun todenperäisyyttä. Mutta koska kieltämätöntä on, että kirja nykyisessä muodossaan on typistetty, oli tähän todennäköinen syy keksittävä. Moitittua vaillinaisuutta on koetettu selittää monella eri tavalla.

2. Selitykset Runousoppi-kirjan nykyisestä muodosta.

Vaikeus löytää uskottavia syitä sai ensiksi matkaan kieltämisen: koko kirja ei olekkaan Aristoteleen omaa tekemää, arvelivat tutkijat. Vaan koska kirja muinaisuudessa yleiseen katsottiin Aristoteleen omaksi, eikä voitu kieltää, että se kuitenkin on Aristoteleen mukainen, oli se sentään jollain tavalla asetettava yhteyteen Aristoteleen kanssa.

Näitä seikkoja sovittaaksensa arveli sentähden muutamat, että joku peripatetisen koulun oppilas olisi, kauan Aristoteleen jälkeen mutta kuitenkin ennen kolmatta vuosisataa j.Kr., kirjan kokoonpannut sillä tavoin, että hän Aristoteleen tekemästä saman-aineisesta kirjasta otti ja kirjoitti ulos mitä hän katsoi sopivaksi ja tiedon-arvoiseksi jopa itsekkin siihen uutta lisäsi. Sen teki oppilas muka siitä syystä, että hän katsoi Aristoteleen kirjan kokonaisenaan sopimattomaksi ja hyödyttömäksi aikalaisillensa, kun, näet, kirja toiselta puolen sisälsi liian paljon, toiselta puolen liian vähän. Näin esin. Ritter. — Toiset taas arvelevat, että joku Aristoteleen omista oppilaisista muka on opettajan suullisesti tehdyistä esittelyistä itsellensä muistoksi piirtänyt mitä hänelle kuului hupaiselta taikka muutoin tiedon-arvoiselta. Näitä muistoonpanoja oppilaan ei muka ollut aikomus julkaista. Mutta kun sittemmin Aristoteleen kirjoja ruvettiin ahneemmasti kysymään, olivat nämä muitten Aristoteleen kirjoitusten seassa joutuneet Alexandrian kirjastoon ja siten tulleet tutuiksi. Näin Stahr.

Näillä arveluilla ei kuitenkaan ole tukevaa perustusta. Kaikkea todennäköisyyttäkin vastaan on jo se seikka, että niin tuo keksitty ulosnoukkija eli excerptori kuin myös tuo luultu muistoon-kirjoittaja olisivat olleet niin lyhytmielisiä ja yksinkertaisia, että olisivat säilyttäneet semmoisia Aristoteleen omasanaisia lauseita kuin esm. "komediasta tahdomme sittemmin puhua" (V, 12 — vaikk'ei mitään puhetta siitä sittemmin seuraa); "näistä olkoon nyt näin paljon sanottu, sillä paljon olisi työtä kutakin tarkoin seurata" (IV, 22); "komedia on, niinkuin sanoimme" (V, 1); "mutta näistä on kyllin lausuttu ennen ulosannetuissa kirjoissamme" (XV, 15.); ja muita samankaltaisia lauselmia, jotka eivät ensinkään sovi toiselle eikä toiselle. Tavallista enemmän typeryyttä ja ymmärtämättömyyttä osoittaisi sekin, että excerptori taikka muistoonpanija olisivat kokonaan jättäneet pois niin hupaisia ja painavia oppeja kuin esm. komediasta ja intohimojen puhdistuksesta, vaikka Aristoteles itse näihin viittaa toisissa kirjoissaan — komediaan esm. Rhet. I, 11. sekä II, 18. ja intohimojen puhdistukseen Polit. VIII, 7. —, mainitsematta vielä sitäkin, että dityrambi- eli lyyrillinen runous on tykkänään pois jätetty.

Näistä poiketen ovat muut oppineet Runousoppi-kirjan nykyisen vaillinaisen muodon suhteen jakauneet kahteen eri mielipiteesen, kumpasetkin tunnustaen sen Aristoteleen omaksi — jota oman-peräisyyttä tuskin enään sopiikaan millään tieteellisellä perustuksella kieltää, koska uudempi kielitutkinto on todeksi näyttänyt, että Runousoppi-kirjassa viljelty kieli pitää yhtä Aristoteleen muissa kirjoissa viljellyn kielen kanssa (ks. Teiohmüller Aristotelische Forsch. I. Beiträge zur Erklärung der Poetik des Arist., Vorrede s. IX).

Toinen mainituista mieli-piteistä — jota esm. Hermann puolustaa — on se, että nykyinen Runousoppi-kirja on Aristoteleen ensimäiuen suunnitelma eli alkupiirros, jota hän vasta sopivassa tilaisuudessa aikoi täydentää ja tarkemmin korjata, joka aikomus sittcmmou, syystä tai toisesta, jäi täyttämättä. Toiset katsovat kirjaa katkelman tapaiseksi jäännökseksi eräästä laveammasta ja täydellisemmästä kirjasta.

Edellistä mielipidettä vastaan sotii useat lauseet itse teoksessa, niinkuin esm. "Näissä kohden sanon nyt taiteiden toisistaan eriävän niiden keinojen suhteen, jolla saavat kuvailuksen aikaan" (I, 14); "Tragediasta ja toiminnan kautta kuvailemisesta olkoon kylläksi, mitä on puhuttu", (XXII, 20); "Itse tragediasta ja epopeasta, niinkuin myöskin niiden lajeista ja osista, kuinka monta näitä on, j.n.e. — — olkoon siis tämä lausuttuna." (XXVII, 16) y.m. — mitkä lauseet kaikki viittaavat johonkuhun täydelliseen ja päätettyyn teokseen, eikä suunnitelmaan. Paitsi sitä viittaakin Aristoteles itse tähän Runousoppi-kirjaansa niinkuin johonkuhun täydellisiä selityksiä sisältävään teokseen (ks. main. p. Polit. VIII, 7 ja Rhet. I, 11 ja II, 18).

Todenmukaisempi ja nähtävästi oikea on sentähden se mielipide, joka pitää Runousoppi-kirjaa jonakuna jäännöksenä suuremmasta teoksesta. Tämän arvelun kanssa sopivat kaikki mainitut lauseet hyvin yhteen. Selitystä vaatii ainoastaan se kysymys, kuinka kirja on joutunut näin katkonaiseksi. Huomattavaa tässä kohden on kuitenkin se, ettei tämä kirja ole ainoa Aristoteleen teoksista, joka on vaillinainen. Uudempi kritiikki on, näet, niin ikään vaillinaisiksi huomannut esm. Ethica Nicomachica, Politica ja Metaphysica teokset, vaikka kyllä ei samaan määrään (ks. Teichm. m. t. Vorr.). Ja eipä näin ole ainoastaan Aristoteleen kirjain laita; turmeltumisen kohtalo on, valitettavasti, tullut niin monelle muullekkin klassillisen ajan teokselle osaksi. Muistaminen onkin kuinka helposti vanhan ajan kirjat saattoivat tällä tapaa joutua vaillinaisiksi. — Sitä vastoin puolustaa tätä arvelua se seikka, että laveampi teos runousopista, joka teos oli kahteen osaan jaettu, on ollut vanhan ajan tiedossa, ja että Aristoteles itse siihen viittaa nimillä "εν τοΐς περί ποιητικής", "εν τοΐς περί ποιήδεως" (ks. mm. pp. myös Rhet. III, 1. 2. 18 y.m.).

Itse vaillinaisuuskin näkyy todistavan tätä arvelua. Kun esm. Aristoteles, Luku V. 12, sanoo: "Komediasta tahdomme sittemmin puhua", niin on myös luonnollista, että hän todella tästä vasta puhuikin. Turhaan haemme kuitenkin jotaan paikkaa, jossa hän olisi ottanut asian puheeksi. Mutta laiminlyömiseksi Aristoteleen puolelta sitä ei voi selittää, semminkin kun hän itse Rhetorikassa tähän viittaa, sanoen tässä kylliksi osoittaneensa kuinka monta lajia naurettava on. Kuinka olisi hän voinut niin lyhyellä selityksellä, kuin mikä löytyy Poet. Luku V, suorittaa niin aivan tärkeän opin, kuin oppi komediasta, josta hän ei tee täydellistä määritystäkään, vaikka hän kyllä, Luk. XXII, sanoo kylliksi puhuneensa draamallisesta runoudesta s.o. sekä tragediasta että komediasta. Vaillinainen on niin ikään intohimojen puhdistuksen oppi. Eipä myöskään oppi runouden kolmannesta eli lyyrillisestä lajista saisi jäädä semmoisesta kirjasta, joka ottaa varta-vasten pulmaksensa runousopista. Ja kuitenkaan tästä ei puhuta paljon mitään. Mihin jäivät niin ikään kaikki lupaukset, joita tekijä kirjan alussa lausuu? Kaikki nämä tekevät todennäköiseksi, että kirja on jäännöksenä Aristoteleen laveammasta kirjasta.

3. Runousoppi-kirjan sisältö.

Aristoteleen poetika jakaupi luonnonmukaisesti kolmeeu eri jaksoon.

Ensimaiseen jaksoon kuuluvat Luvut I-V, joissa Aristoteles puhuu taiteesta yleiseen ja sen jakaumisesta eri taiteisin, ja erittäinkin runotaiteen eri lajeista:

   I. Taiteiden erilaisuudesta kuvailuskeinon, kuvattavan esineen ja
      kuvailusmuodon mukaan, a) Kuvailuskeinot.
  II. b) Kuvattavat esineet.
 III. c) Kuvailusmuoto.
  IV. Kuvailuksen synnyttämät syyt ja miten runous jakaupi
      eri laljeihin.
   V. Komediasta sekä kertomarunon ja murhenäytelmän erilaisuudesta.

Toisesssa jaksossa, Luvut VI-XXII, puhutaan murhenäytelmästä:

    VI. Murhenäytelmästä ja sen kuudesta osasta: kantataru, luonne,
        lausekeino, mielenparsi, näytelmällinen laiton ja laulanto.
   VII. Tapauksien kokoonpanemisesta ja minlainen se oleman pitää.
  VIII. Itse kantatarusta.
    IX. Runoilijan tehtävistä ja mikä hänen eroittaa historioitsijasta.
     X. Kantatarujen eri lajeista.
    XI. Vastaiskäänteistä ja tuntemisvaihteista.
   XII. Näytelmän ulkonaisista osista.
  XIII. Mitä murhenäytelmän kokoonpanem isessa on vaariin otettava
        henkilöiden suhteen.
   XIV. Mitenkä peloittavia ja säälittäviä on hankkiminen.
    XV. Mitä luonteisin tulee.
   XVI. Tuntemisvaihteen lajeista.
  XVII. Mitä murhenäytelmän itse kokoonpanemisessa on vaariin
        otettavaa, sekä runoilijan omaisuuksista.
 XVIII. Murhenäytelmän solmiskelemisesta ja kehittelemisestä.
   XIX. Mielenlaadusta ja sen lajeista.
    XX. Lausekeinosta ja sen osista.
   XXI. Nimisanasta ja sen lajeista.
  XXII. Lausekeinon kelvollisuudesta.

Kolmannessa jaksossa, johon kuuluu Luvut XXIII-XXVII, puhutaan erittäin kertomarunollisuudesta.

  XXIII. Kertomarunosta ja sen erinkaltaisuudesta historiallisen
         kertomuksen suhteen.
   XXIV. Kertomarunon yhteisyydestä murhenäytelmän kanssa sekä sen
         erinkaltaisuudesta sen suhteen.
    XXV. Miten runous paraiten voi käyttää perättömiä.
   XXVI. Moitteista runoutta vastaan sekä miten niistä on pääseminen.
 XXVIII. Miten kertomaruno eroaapi näytelmästä sekä mikä niistä
         on arvoisampi.

4. Aristoteleen kauneus-oppi yleiseen.

Aristoteleen runousoppia ei voi käsittää eriksensä hänen muista teoksistaan. Runousoppi on yhteydessä koko hänen viisaustieteensä kanssa ja on erittäinkin osana hänen kauneusopistaan. Mahdollisuutta myöden lyhyin silmäilys Aristoteleen kauneusoppiin yleiseen lienee tässä tarpeen, saadaksemme oikean käsityksen niistä hajallisista kauneusopin tähteistä, jotka kohtaavat meitä Poetika kirjassa.

Vaikka Runousoppi on Aristoteleen kauneusopin päälähde, niin se ei kuitenkaan ole ainoa lähde, eikä sen ohessa myöskään millään muotoa täydellinen. Aristoteles ei ole kirjoittanut mitään täydellistä kauneusoppia. Esthetika eri tieteenä on nuori eikä ollut vielä Aristoteleen aikana olemassa. Ne tärkeät eikä suinkaan aivan niukat tutkimukset, joita Aristoteles niinkuin Platonikin teki kauneudesta ja taiteesta, ovat sentähden haettavat ja kokoon pantavat heidän monista eri teoksistaan. Runousopin jälkeen tärkein lähde on Aristoteleen kirja kaunopuhetaiteesta, "Retorika", sen jälkeen kirjat "Politika" ja "Ethika", jonka ohessa myöskin "Problemit" ja "Metafysika" antavat tietoja asiasta.

Itse kauneudesta Aristoteles ei ole tehnyt mitään tieteellistä määritystä. Kauneuden luonnosta antaa hän kuitenkin jokseenkin selviä viittauksia. Itse kauniilla pitää oleman suuruutta ja rajoitusta, se ei saa olla ylen suuri, niin ettei sitä voisi helposti kerrallaan silmätä, eikä myöskään ylen pieni. Kaksi kohtaa pitää löytymän kaikessa kauniissa: järjestystä (τάξις) ja tasasuhtaisuutta (συμμετρία). Kaikki kauniin osat pitää myös oleman niin järjestettyinä, ettei toinen osa tule ainoastaan toisen perästä, niinkuin ajassa ainakin, vaan niin että kaikki osat orat toisiinsa niin olennollisesti perustetut ja kiinitetyt, että, jos yksi niistä jätetään pois taikka pannaan toiseen paikkaan, koko yhteys hajoaa. Itse kauniin on siis oleminen yhtenä ja kokonaisena, eikä kuolleena yhteytenä, vaan elävänä, elimellisenä (organisena) yhteytenä, jotta se, samalla tapaa kuin eläin, jossa on kaikki organillisesti järjestetty, tekisi omituisen vaikutuksensa.

Kauniin ilmestyminen taideteoksissa perustuu ihmishengen omaan luontoon. Ihmishengelle omituista on, näet, kuvailemisen halu ynnä iloitseminen kuvailuksista, mitkä molemmat hengen omaisuudet saavat taide-toimen matkaan. Vaikka iloitseminen kuvailuksista on ihmiselle luonnonperäistä, tulee sen lisäksi vielä toinenkin syy: oppimisen halu. Siitä syystä, näet, iloitsevat ihmiset kuvailuksista, että he näistä oppivat. Nähdessään kuvia joutuu, näet, ihminen miettimään, mitä mikin on, ja sillä tapaa hän oppii.

Nämä ovat ne yleiset syyt, jotka perustavat taide-tointa, ja jotka semmoisina löytyvät kaikissa ihmisissä. Mutta koska kaikki ihmiset eivät sentään ole taideniekkoja, niin tarvitsevat he taiteilijaksi päästäksensä vielä muita erityisiä omaisuuksia. Näitä on kaksi: runo- eli taidevimma (μανία) sekä taidokkaisuus eli talangi (εύφυΐα). Kaikki taideniekat ovat siis joko runousvimmaan taipuvaisia taikka taidokkaita ja saavat semmoisina taideteoksia toimeen, sillä näistä joutuvat edelliset, runousvimman alaiset, helposti haltioihin, jälkimäiset taas taipuvat helposti eri muotoihin.

Kaunotaide ja sen toimi on itse luonnoltaan mukailusta (μίμησις). Kun taideniekka kuvailee, niin hän oikeastaan mukailee. Tämä mukaileminen ei kuitenkaan ole paljasta jälittelemistä. Taiteilija ei mukaile ainoastaan ulkonaista luontoa ja sen monenkaltaisia ilmestyksiä, vaan myöskin oman kuvituksensa sisällistä mailmata. Ja näitä mukaellessaan hän ei orjallisesti jälittele, vaan kuvailee vapaasti. Kolmesta kuvailus-laadusta täytyy, näet, taiteilijan aina valita yksi: hänen täytyy kuvaeltaviansa kuvaella joko semmoisiksi kuin no todellakin ovat tai olivat, taikka semmoisiksi kuin niitä sanotaan elikkä arvellaan, taikkapa semmoisiksi kuin niiden oleman pitäisi. Hyvän taideniekan tulee noudattaa hyvien maalaajien esimerkkiä. Kun, näet, nämä tekevät jonkun kuvan, niin tekevät he sen kyllä samannäköiseksi, mutta jalostuttavat eli idealiseeraavat sitä sen ohessa. Taideteoksen korkeimpana määrääjänä on siis perikuva eli ideali.

Eri taiteilijain eri hengen-taipumuksen johdosta syntyy näin muodoin kolme eri kuvailus-laatua: taiteilija tekee kuvaelmiansa joko samankaltaisiksi taikka paremmiksi taikkapa huonommiksi kuin ne todellisuudessa ovat. Nämä kuvailus-laadut ilmestyvät joka taiteessa. Niiden eri aineiden mukaan, joilla taiteilija kuvailee kuvailtaviansa jakaupi kaunotaide erityis-taiteisin. Näitä kuvailemis-aineita on kuusi: muoto (σχήμα), väri (χρώμα), polento (ρυϑμός), ääni (φωνή), sana (λόγος) ja sointu eli sävel (άρμονία). Tästä syntyy yhtä monta erityis-taidetta: 1. Kuvanveistotaide, joka kuvailee muodoilla; 2. Maalaustaide, joka kuvailee värillä; 3. Tanssitaide, joka kuvailee polennolla (ja muodoilla); 4. Näyttelijätaide, joka kuvailee äänellä (ja muodoilla); 5. Säveltaide eli Musiikki, joka kuvailee säveleellä eli soinnulla ja 6. Runoustaide, joka kuvailee sanalla. Ainoastaan nämä kuusi taidetta ovat kaunotaiteita, joidenka yhteinen luonto elikkä olento on mukailus. Sitä vastoin esm. Rakennustaide ei ole kaunotaide, sillä se ei mukaile mitään. Se ei myöskään voi saadaa ilmi niitä esineitä, jotka ovat kaikkien kaunotaiteiden varsinaiset esineet, nim. toimintoja (πράξeίς), luonteita (ήϑη) ja himoja (πάϑη, kärsinnöt). Niin ei myöskään Kaunopuhetaide, jolla on varsinainen tarkoituksensa kaunotaiteen ulkopuolella, eikä myös Voimistelutaide.

Mitä kaunotaiteen tarkoitukseen tulee, niin on se kahdenlainen. Koska taiteen alku on luonnonmukaisesti perustettu ihmishenkeen, jolla hengellä on halu kuvaolla, halu iloita kuvaelmista ja halu kuvaolmain kautta oppia, niin on taiteen syvin tarkoitus tyydyttää juuri tätä ihmishengen tarvεtta. Taiteilija ei siis kuvaile jotain muuta ulkonaista tarkoitusta varten, hän kuvailee itse kuvailemisen vuoksi, ja taiteen korkein tarkoitus on siis itse taide. Tämä on taiteen, niin sanoaksemme, absolutinen tarkoitus. — Mutta taide voi tämän päätarkoituksensa ohessa myöskin tyydyttää muita sivu-tarkoituksia. Taiteen vaikutus ihmisissä on, näet, ylipäänsä kolme lajia. Se vaikuttaa sekä huvia (ήδονή) ja siveydellistä liikutusta (ήϑος) että puhdistusta (κάϑαρσις), ja voipi täten sekä yksityisen ihmisen elämässä että valtiossakin ajaa myös käytännöllisiäkin tarkoituksia. Puhdistusta vaikuttavana sopii taide laveasti käytettäväksi ja voipi matkaan saada paljon hyvää. Semmoisena voi sitä käyttää lääkitys-keinonakin. Tunnettu, näet, on, miten tarun mukaan muinaisuudessa moni synkkämielisyyteen ja hurmoksiin joutunut tuli parannetuksi musiikin kautta. Taide herättää myös siveydellisiä tunteita ja mielenliikutuksia ja voipi sen kautta paljon vaikuttaa varsinkin nuorison kasvatuksessa. Huvia vaikuttavana taide taas sulostuttaa inhimillistä elämätä, ja voipi olla keinona korkeimman maallisen autuuden eli onnellisuuden (ευδαιμονία) saavuttamiseksi, jopa myös kohtana eli momenttina. Tämmöisten vaikutusten ja niistä seuraavan hyödyn matkaan saattaminen on taiteen käytännöllinen ja sivu-tarkoitus.

Nämät ovat pääkohdat Aristoteleen Esthetikassa, jonka oppien totuutta Lessing on vertaillut Euklideen elementtien pitäväisyyteen. Täydellisin on Aristoteleen oppi runotaiteesta — tämän kirjan aine. Lyhykäisiä selityksiä itsekustakin sen pääkohdasta annetaan asian-omaisessa paikassa.

5. Käännöksen perusteet.

Se alkuteksti, jonka olen pannut käännöksen perustukseksi, on Didot'n suuri kollektioni-painos kreikkalaisista mestariteoksista: "Scriptorum Graecorum Bibliotheca. Parisiis, Editore Ambrosio Pirmin Didot, Instituti Franciae Typographo", jonka kauniin ja kalliin keräelmä-painoksen neljä ensimäistä niosta sisältää Aristoteleen opera omnia, ja tuli ulos, ensimäinen nios 1848, toinen 1850, kolmas 1854 ja neljäs 1857. Tämä teksti, jota kehumisella mainitaan useimmissa oppineissa aikakauskirjoissa (ks. nykyään esm. Revue Critique 1870 N:o 10), noudattaa niin tarkkaan kuin mahdollista käsikirjoituksia, turmeltuneissa paikoissa näitä parantaen parhaitten lähteitten perustuksella. Yhtäpitäväisyyden puolesta lähestyy teksti Bokkerin mainiota imperiali-painosta, jota se paikoittain korjaa.

Mitä käännökseen tulee, olen koettanut niin uskollisesti kuin mahdollista seurata alkutekstin, ei ainoastaan sanoja ja lauseita, vaan lauserakennustakin. Tällä luulen voittaneeni sen, että käännös parhaiten kuvastelee alkuperäisen omituista luontoa, joka usein ilmaupi määrättynä välistäpä melkein karkeanakin lyhyytenä ja teeskentelemättömänä suoruutena.

Perustukseksi pantua tekstiä olen ylipäänsä noudattanut. Ainoastaan semmoisissa paikoissa, joissa se joko ei anna mitään taikka minun mielestäni väärää käsitystä, olen kääntänyt muiden lukulajien mukaan, joita lukulajeja itsekussakin paikassa aina mainitsen.

Koska sen ohessa olen tarkoittanut antaa jonkunlaista yleistä käsitystä lukulajien monenkaltaisista erilaisuuksista, olen tärkeimmissä paikoissa maininnut toisistaan enimmiten eroavaisia lukulajeja. Erittäin olen aina maininnut Bekkerin ja Hermannin lukulajeja, koska nämä voivat olla esimerkkeinä suurimmasta varovaisuudesta ja suurimmasta rohkeudesta alkutekstin muuttamisen suhteen.

Käännökseen sovitetut muistutukset ovat parhaasta päästä asiain-selityksiä, jotka tarkoittavat selväksi tehdä runousopin ja sen kanssa yhteydessä olevain asiain eri kohtia, jotta myöskin ne, jotka eivät ole muinaisuuteen erittäin tutustuneet, voisivat hyödyksensä lukea Aristoteleen runousoppia. Käännös tehtiin jo moniaita vuosia sitten. Vaikka muutetut tieteelliset harrastukset ovat estäneet minua varsinaisesti seuraamasta tähän kuuluvaa kirjallisusutta, on tämä viivytys kuitenkin ollut sille suureksi hyödyksi, koska teos nyt ilmestyy melkoisessa määrässä uudistuneena. Yliopiston kirjaston hoitajan suosiollisen avun kautta olen ollut tilaisuudessa saamaan hyväkseni käyttää erään nykyisimmän Aristoteleen-tutkijan, G. Teichmüller'in, erityis-tutkiutoja tästä kirjasta. Nämä varsin arvokkaat tutkinnot ovat vakuuttaneet minua siitä, että viime-aikuiset ahkerat tutkimukset, kuinka paljon uutta ne muutoin ovatkin ilmi saaneet, eivät kuitenkaan pää-asian suhteen ole saaneet mitään muutosta toimeen Aristoteleen runousopin käsittämisessä.

6. Suomennoksen kielessä noudatetut ohjeet.

Kreikkalais-nimien, nomina propria'in, kirjoittamisessa olen noudattanut sitä, jo melkein yleiseksi tullutta, kirjoitustapaa, jonka likempiä perusteita selvitetään "Gruben kertomusten" esipuheessa. Kreikkalaisen nimen Πλάτων kirjoitan siis Platoni (genet. -in), Νηλεύς nimen Neley (gen. -eyn), 'Αιας Aias (gen. -aan), Ζεύξις Zeyxis (gen. -iin), Πρίαμος Priamo (gen. -on), Mivως Minos. (gen. -oon) j.n.e.

Muiden kreikkalais-sanain kieleemme sovittamisessa olen koettanut mahdollisuutta myöden säilyttää alkuperäistä muotoa, sekä vartalon että päätteen puolesta, missä vaan nämä soveltuvat kieleemme. Mutta sen ohessa olen myöskin tarkoittanut sujnvaisuutta, karttamalla raskaita päätteitä sekä vaariinottamalla mitä kielemme jo on käytännön kautta itseensä sulattanut. Luonnollisena seurauksena tästä on, etten ole voinut noudattaa jyrkkää johdonmukaisuutta. Mutta tästä on mielestäni kielellemme vähemmin haittaa, kuin säälimättömästä johdonmukaisesta kömpelyydestä. Tämmöisissä ei mikään kieli voikkaan olla yhtämukainen. Olen siis esin. kirjoittanut parodia, harmonia, tragedia (eikä: tragodia), elegia (eikä: elegeia), trokhaio, mutta dityrambi (eikä: dityrambo), lyyrillinen (eikä: lyrillinen eikä lyrallinen), mutta draamallinen (eikä: dramillinen, dramallinen). Niin ikään olen kirjoittanut esthetika (eikä aisthetika, eikä myöskään esthetiikki), mathematika (eikä mathematiikki), fysika (eikä fysiikki), mutta kyllä musiikki, joka jo on kieleen perehtynyt j.n.e.

Mitä Tiedesanojen (termini technici) käyttämiseen tulee, olen niitä osittain kääntänyt suomeksi, missä tämä on haitatta voinut tapahtua, osittain käyttänyt niitä semmoisina kuin ne vieraissa kielissä ilmaantuvat, osittain käyttänyt suomen- ja vieras-kielisiä nimityksiä rinnatusten. Jos toiselta puolen suomenkin kielen on viljeleminen yleisiä muiden kielten käyttämiä viljely-sanoja, joilla on historiallinen merkityksensä, niin toiselta puolen taas niiden kääntäminenkin, jos se nimittäin on onnistunut, on suureksi hyödyksi etenkin kansantajuisissa kirjoissa. Olen siis rinnatusten viljellyt esm. sanoja tragedia ja murhenäytelmä, draama ja näytelmä, epopea ja kertomarunoclma j.n.e.

Nämä perus-aattect tulevat näkyviin niissä luetteloissa, jotka olen kirjaan liittänyt ja joista toinen on kreikkalais-saksalais-suomalainen, toinen ruotsalais-suomalainen. Edellinen sisältää Aristoteleen tässä kirjassa viljelemät tiedesanat. Jälkimäinen sisältää sekä näitä että muistutuksissa ja tässä esipuheessa käytetyitä esthetillisiä tiedesanoja niinkuin myös muutamia muitakin, jotka kirjoittaessani ovat joutuneet mieleeni. Minun ei tarvitse mainita ettei se pyydä olla millään muotoa täydellinen. Ja vaikka kyllä tämmöiset luettelot aina ovat epäsuosiollisen kritiikin kiitollisimpia esineitä, olen kuitenkin tahtonut tämän luettelon kirjaani liittää, arvellen sen jossain määrässä voivan — joko sitten enemmän positivisellä taikka enemmän negativisellä tavalla — vakauttaa vielä vakaumattomia kaunotieteellisiä tiedesanoja. Pikaisinkin silmäys luettelossa tavattaviin sanoihin osoittaa, että sanat suurimmaksi osaksi ovat kaikille nyky-ajan sivistyneille kielille yhteisiä, joita ruotsinkielikin on lainannut. Suomenkieli on kyllä ruotsinkieltä rikkaampi ja muutoinkin paljon viljeltävämpi, niin että helpommin voi itselleen muodostaa uusia sanoja. Mutta vieraskielisten tiedesanain ainainen kääntäminen on minusta, kuten sanottu, yhtä turha kuin niiden ainainen viljeleminen. Kohtuus paras. Hyvän aistin, kieleen soveltumisen ja käytännön tulee olla kohtuuden määrääjinä.

* * * * *

En ole voinut olla tuntematta niitä esteitä, joita tämä, esthetikan alalla ensimäinen tieteellinen, yritys suomen kielellä, on tuottanut varsinkin tiedesanojen suhteen. Paljon on ollut uusia aatteita, joille oli vastaavia sanoja osittain keksiminen osittain määrääminen. Miten olen onnistunut ei tule minun arvostella. Mutta siitä hyvästä, mikä tässä kirjassa saattanee olla, tulee minun suurimmaksi osaksi kiittää niitä ystäviä, jotka suosiollisesti ovat auttaneet minua kirjan valmistamisessa. Erittäin on minun tässä kohden lausuminen syvää kiitollisuuttani Saksankielen lehtoria, maisteri B.F. Godenhjelm'ia sekä niin ikään Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran sihteeriä, maisteri F.W. Rothsten'ia kohtaan.

Helsinki Marraskuussa 1870.

Tekijä.

I Luku.

Teoksen tarkoitus. Taiteiden eri esityskeinot.

Runoustaiteesta itsestä ja sen lajeista, mikä niiden itsekunkin luonto on, ja kuinka kantatarut[1] ovat yhteen sovitettavat, jos runoelmaa hyväksi mielitään, vieläpä kuinka monta ja millaisia osia siinä on, niinkuin myös muista, mitä tähän tutkintoon kuuluu, tahdomme puhua, alkaen ensin siitä, mikä luonnon mukaan ensimäistä on. 2. Kertomaruno siis ja murhenäytelmä, vieläpä komedia ja dityrambirunous, niinkuin myös enin osa huilun- ja kitaransoitto-taiteista ovat kaikki ylipäätä kuvailuksia.[2] 3. Mutta ne eriävät toisistaan kolmessa kohden: siinä, näet, että kuvailevat joko erilaatuisilla keinoilla, taikka erilaisia esineitä, taikkupa erinkaltaisesti eikä samalla tavalla. 4. Sillä samaten kuin muutamat, kuvia muodostellen, kuvailevat paljon väreillä ja muodoilla, — mikä taiteen avulla, mikä tottumuksesta — toiset taas äänellä,[3] samaten mainitutkin taiteet kaikki suorittavat tämän kuvailemisen polennolla, sanalla ja soinnulla, joko itsekullakin erikseen tai niitä yhdistäin. 5. Niin käyttävät esimerkiksi ainoastaan sointua ja polentoa huilun- ja kitaran-soittotaiteet, ja muut, joilla sattuu sama luonto olemaan, esimerkiksi syringinsoitto-taide.[4] 6. Polennolla yksinään ilman soinnutta kuvailevat tanssijat;[5] sillä polennonmukaisilla ruumiinsa liikenteillä kuvailevat tanssijat luonteita, mielenliikuntoja ja toimintoja.[6] 7. Kertomarunous käyttää ainoastaan joko suorasanaista kieltä tahi runomittoja, ja viime mainittuja joko seoin milloin mitäkin tahi käyttäen tuota näihin aikoihin saakka ainoata.[7] 8. Sillä emme saattaisi millään muotoa sanoa Sofronin ynnä Xenarkhon miimejä ja Sokrateen kanssapuheita yhtäläisiksi,[8] 9. vaikkapa joku toimittaisi tuon kuvailuksen kolmimittaisella, tahi elegiallisella, tahi jollakin muulla runomitalla; 10. vaan ihmiset yhdistävät runoilemisen runomittaan ja sanovat muutamia elegian- toisia epopean-runoilijoiksi, nimittäin heitä näin runoilijoiksi, ei kuvailuksen, vaan yhteisesti runomitan mukaan. 11. Tämän nimen ovat he tottuneet heille antamaan, vaikka he tuovatkin esiin jotain lääke- tahi sävel-tiedettä koskevaa,[9] kun se vaan on runomittaan puettuna. Eikä kuitenkaan ole Homerolla ja Empedokleella mitään yhteistä, paitsi runomitta;[10] jonka tähden toinen onkin nimitettävä todelliseksi runoilijaksi, toinen pikemmin fysiologiksi kuin runoilijaksi. 12. Samaten jos joku tekisi kuvailuksen sekoittaen kaikki runomitat yhteen, niinkuin Khairemoni sepitti "Kentauros" rapsodiansa seoin käyttäen kaikki runomitat, on tämmöinenkin runoilijaksi sanottava.[11] Näin näitä toisistaan eroitettakoon. 13. Löytyy myös muutamia, jotka käyttävät kaikkia mainitulta keinoja, nimittäin polentoa, säveltä ja runomittaa, esimerkiksi dityrambi- ja nomi-runous, niinkuin myöskin tragedia ja komedia; mutta ne ovat kuitenkin siinä kohden erilaiset, että muutamat käyttävät kaikkia näitä yht'aikaa, toiset ainoastaan osittain. 14. Käissä kohden sanon nyt taiteiden toisistaan eriävän niiden keinojen suhteen, joilla saavat kuvailuksen aikaan.

II Luku.

Mimmoisia on kuvaileminen.

Mutta koska kuvailijat kuvaelevat toimivaisia, ja näiden täytyy olla joko arvoisia tahi halpoja (luonteet jakauvat, näet, melkeen aina näihin yksistään; sillä luonteensa puolesta eriävät kaikki paheen ja hyveen kautta), niin [täytyy heidän kuvailla] joko parempia tahi huonompia taikka samankaltaisia kuin me, niinkuin esimerkiksi maalaajat [tekevät]; 2. sillä Polygnoto kuvaili parempia, Pausoni huonompia, Dionyso samankaltaisia kuin me.[12] 3. Selvä on, että mainituilla kuvailuksilla[13] jokaisella myöskin on nämä samat eroitukset, ja että jokainen niistä muuttuu toisenlaiseksi sitä myöden kuin se mainitulla tavalla kuvaelee erilaatuisia esineitä. 4. Sillä myöskin tansissa ja huilun- sekä kitaran-soitossa saattavat nämä erinkaltaisuudet ilmaantua, 5. niinkuin myös suorasanaisissa teoksissa ja soitannottomissa sankarirunoissa.[14] Niin esimerkiksi Homero toi esiin parempia, Kleofoni[15] samanlaatuisia, vaan Hegemoni Thasolainen,[16] joka oli ensimmäinen ivamukausten tekijä, sekä Nikokhares,[17] joka on sepittänyt "Delias"-runoelman, huonompia kuin tavalliset ihmiset. 6. Samalla tavalla sopii myös kuvaella dityrambeissa ja nomeissa, niinkuin Timotheo ja Filoxono ovat tehneet runoelmissaan "Persialaiset" ja "Kyklopit".[18] 7. Sama eroitus on myös tragedialla ja komedialla; jälkimäinen, näet, tahtoo kuvaella huonompia, edellinen parempia kuin mitä todellisuudessa on olemassa.

III Luku.

Millä tavalla on kuvaeleminen.

Kolmas eroitus näiden välillä on vielä tapa, jolla näitä kaikkia kuvaellaan. 2. Sillä keinojen yhdenlaisina ollessa voipi kuvaella samoja esineitä joko sillä tavalla, että itse joko kertoelee tahi muuksi muuttaupi, niinkuin Homero tekee; taikka että pysyy itsenään,, eikä muuttau; taikkapa siten että kuvaa kaikki toimimisen ja toimittamisen kautta.[19] 3. Nämä kolme eroitusta löytyvät, niinkuin jo alussa sanoimme, kaikessa kuvailuksessa, nimittäin: millä, mitä ja miten kuvaillaan.[20] 4. Näin saattaa siis Sofokles toiselta puolen olla yhdenlainen kuvailija kuin Homero, siinä kohden, näet, että he molemmat kuvaelevat arvoisia, vaan toiselta puolen yhdenlainen kuin Aristofanes, koska he molemmat kuvaelevat toimivia ja toimittavaisia.[21] Sentähden sanovatkin muutamat näytelmiä nimitettävän toimintarunoelmiksi (draama), syystä että ne kuvaelevat toimivaisia (δραν). 5. Tästäpä syystä omistavatkin Dorilaiset itselleen sekä tragedian että komedian; komedian, näet, Megaralaiset, sekä täällä asuvaiset koska se muka kansavallan kukoistaessa olisi heidän luonansa syntynyt —, että Sikeliassa asuvaiset — täältä[22] oli, näet, kotoisin Epikharmo runoilija, joka oli Khionidesta ja Magnesta paljoa aikaisempi —; tragedian taas muutamat Peloponnesossa,[23] jotka todisteeksi tuovat esiin nimitykset. 6. Nämä, näet, sanovat kutsuvansa ympärillä olevia kyliä koomiksi (κώμαι), joita Athenalaiset nimittävät demoiksi (δήμοι), ja vakuuttavat, ett'ei nimi κωμωδός tule sanasta κωμάζειν, vaan siitä että he, kaupungissa ylenkatsottuina, kiertelivät pitkin kyliä;[24] niin myös on toimittaminen heidän puheenparressaan δράν, mutta Athenalaiset sanovat πράττειν. 7. Ja tämä nyt olkoon sanottu kuvailuksen eroituksista, kuinka monta ja mitkä ne ovat.

IV Luku.

Runoilun alku. Miten runous jakaupi eri lajiin.

Kaksi syytä näkyy yleensä synnyttäneen runouden, ja molemmat ovat ne luontoperäisiä. 2. Sillä kuvaileminen on ihmisissä lapsuudesta saakka syntyperäistä, (ja juuri sen suhteen eroaa ihminen muista elävistä että hän on kuvailevaisin ja saapi ensimäiset tietonsa kuvailuksen kautta) niinkuin myöskin se, että kaikki iloitsevat kuvaelmista. 3. Todistuksena siihen on se, mikä tämmöisten teosten johdosta tapahtuu; sillä, joita semmoisinaan vastenmielisesti näemme, niiden kuvaelmia katselemme mieluisesti, jos ne ovat hyvästi tehdyt, niinkuin esimerkiksi ylenkatsottujen eläinten ja kuolleitten muotoja. 4. Syynä tähän on taas se,[25] että oppiminen on mitä hupaisinta ei ainoastaan filosofeille, vaan myös muillenkin, vaikka oppimisen halu näissä viime mainituissa kestää lyhyemmän ajan. 5. Sentähden, näet, iloitsevat ihmiset kuvia nähdessään, että heidän sopii, katsellessaan, oppia ja miettiä mikä mikin on, esimerkiksi että tämä on se tahi se; 6. sillä jos ei ole kuvailtua ennen sattunut näkemään, niin ei itse kuvailusmäärä tuota huvitusta,[26] vaan täydellisyys tahi väri taikka joku muu senkaltainen seikka. 7. Ja kun luontoomme kuuluu kuvaileminen, sointu ja polento, (— että runomitat ovat osia polennosta on selvä —) niin ovat vanhastaan ne ihmiset, jotka luontonsa puolesta tähän ovat olleet parahiten sopivia, synnyttäneet runouden, suorapäisistä kokeistaan, näitä vähitellen kehittäen.[27] 8. Jaknantuipa sitten runous runoilijain omituisten luonteiden mukaan; sillä totisemmat kuvailivat kelvollisia töitä ja kelvollisten ihmisten toimintoja, mutta kevytmieliset halpojen, tehden ensiksi soimausrunoja, samaten kuin toiset ylistys- ja kiitos-runoelmia. 9. Homeroa aikaisemmista emme tunne ketään, joka olisi tämmöistä runoelmaa runoellut, vaikka kyllä on luultava, että niitä on useitakin ollut; 10. mutta Homerosta alkaen niitä löytyy, niinkuin esimerkiksi tämän "Margites"[28] ja senkaltaiset kappaleet, joissa myös, kuten niille sopikin,[29] jambinen runomitta ilmaantui. Sentähden sanotaankin tätä nyt jambiseksi, että he tällä runomitalla soimasivat toisiansa (ίάμβιξον). 11. Ja näin tuli vanhoista muutamat sankarirunoelmain muutamat jambein runoilijoiksi. 12. Niinkuin Homero näytti olevan paras runoilija arvoisan runolaadun alalla (sillä yksinään on hän siinä, ettei hän tehnyt kuvailuksiansa ainoastaan hyvin, vaan myös draamallisiksi),[30] niin oli hän myös ensimäinen, joka toi esiin komediankin muodot näytelmän tapaan esittäen, ei soimauksia, vaan naurattavia; sillä mitä Iliadi ja Odysseia ovat tragedian suhteen, samaa on "Margites" komedian suhteen. 13. Mutta kun tragedia ja komedia olivat ilmaantuneet, niin muuttuivat myös ne, jotka omituisen luontonsa mukaan antausivat jommallekummalle runouslajilie, mitkä jambein tekijäin sijasta komedian runoilijoiksi, mitkä taas epopeantekijäin sijasta tragedian harjoittajiksi, syystä että näiden[31] muodot ovat edellisiä suuremmat ja arvoisemmat. 14. Vaan tutkimus siitä, onko tragedia nyt jo laatujensa puolesta tarpeenmukainen vai eikö, tarkasteltakoon sitä itsensä puolesta taikka teateriin katsoen, se on eri asia.[32] 15. Alusta ne siis olivat äkkimietteisiä, niin tragedia kuin komediakin; edellinen syntyi dityrambien, jälkimäinen falloslaulujen alottelijain kautta, mitkä viimemainitut laulut vielä nytkin useissa kaupungeissa pysyvät arvossa,[33] ja ne laajentuivat aikaa voittaen sillä tavoin, että yhä tuotiin esiin mitä selvästi huomattiin niihin kuuluvaksi; 16. Ja monen muutoksen alaiseksi jouduttuaan seisahtui tragedia, kun oli omituisen luonteensa saanut. 17. Ja Aiskhylo oli ensimäinen, joka saattoi näyttelijäin lukumäärän yhdestä henkilöstä kahdeksi, ja joka vähensi laulajiston lauluja sekä antoi puheenvaihtelolle ensimäisen sijan; vaan kolme näyttelijää ja näytelmäpaikan maalaamisen toimitti ensin Sofokles. 18. Mitä sen suuruuteen tulee, niin kohosi se vasta myöhään arvoonsa noista pienistä jumalaissaduista ja naurattavasta lausetavastaan, se kun, näet, oli saanut alkunsa ilkkurunoudesta; ja runomitta muuttui nelimittaisesta jambiseksi.[34] 19. Ensiksi käytettiin, näet, nelimittaista, syystä että runous oli ilkku-aineinen ja tanssiin enemmin sovitettu; mutta kun haastelo ilmausi, keksi luonto itse soveliaan runomitan, sillä kaikista runomitoista on jambinen puheenvaihteloon sopivin. 20. Todistus siihen on se, että me jokapäiväisessä puheessa keskenämme parhaasta päästä puhumme jambeja; mutta kuusmittaisia harvoin ja ainoastaan poikettuamme tavallisen puheen soinnusta. 21. Sitten [keksi luonto] myös joukon välikertomuksia ja muuta semmoista, kuten kaikkien näiden koristeiden kerrotaan vähittäin järjestyneen.[35] 22. Näistä olkoon nyt näin paljon sanottu, sillä paljon olisi työtä kutakin tarkoin seurata.

V luku.

Ilvenäytelmä. Kertoma- ja murhenäytelmä-runouden eroitus.

Komedia on, niinkuin sanoimme, halvempain kuvailus, ei niin ymmärrettynä, että kaikki pahe olisi sen aineena, vaan niin että naurettava on osa rumasta.[36] 2. Naurettava on, näet, hairaus ja rumuus, joka on kivuton eikä turmiollinen. Niin on esimerkiksi nauruttava naamari suorastansa jotaan rumaa ja väänneltyä ilman kivutta.[37] 3. Tragedian muutokset ja kenen kautta ne tapahtuivat, se tosin ei ole tietämättömyyteen joutunut, mutta komedian ovat joutuneet, syystä ettei tätä alusta alkain harrastettu; sillä vasta myöhään varusti arkhontti ilvelaulukunnan, vaan ennen sitä toimittivat sitä vapaa-ehtoiset.[38] 4. Vasta kun se oli jonkunmoisia muotoja saanut, mainitaan sen runoilijoita. Mutta ken naamarit toimitti tahi puheet, tahi suuremman näyttelijä-luvun ja muut semmoiset, sitä ei tunneta; 5. mutta Epikharmo ja Formis alkoivat sepittää yhtenäisiä kantataruja. Alusta tuli tämä siis Sikeliasta.[39] 6. Vaan Athenalaisista oli Krates ensimäinen, joka, jambisen lajin heitettyänsä, alkoi sepitä yleisiä puheenvaihteloita ja runotaruja.

7. Paitsi paljaan runomitan ynnä puheella toimitetun kuvailuksen suhteen noudattaa kertomarunous tragediaa siinä, että se on kuvailus arvoisista; mutta ne eroovat toisistaan sillä tavoin, että epopealla on yksinkertainen runomitta ja että se on kertomusta.[40] S. Lisäksi eroo se pituutensakin puolesta; sillä tragedia pyrkii, jos mahdollista, päättymään yhteen vuorokauteen tahi ainoastaan vähän siitä poikkeamaan, mutta epopea on aikansa puolesta määräämätön; tässäkin kohden se siis eroopi.[41] 9. Alussa tehtiin kuitenkin tämän suhteen samoin tragedioissa kuin kertomarunoelmissakin. 10. Osat taas ovat joko yhtäläiset taikka tragedialle omituiset. 11. Joka siis ymmärtää tragedian arvon tai halpuuden, se ymmärtää myös epopean. Sillä mitä kertomarunoelmalla on, se on myös murhenäytelmällä, mutta kertomarunoudessa ei löydy kaikkia mitä murhenäytelmärunoudessa on. 12. Vaan kuvailemisesta kuusjalkaisella runomitalla, niinkuin myös komediasta tahdomme sittemmin puhua.

VI Luku.

Murhenäytelmä ja sen osat.

Nyt tahdomme tragediasta puhua, kun olemme esiin tuoneet sen, edellisestä johtuvan, luonnon-määrityksen. 2. Tragedia on siis arvoisan ja täydellisen sekä tarpeeksi suuren toiminnan kuvailus, joka on suoritettu miellyttävällä, kaikissa kohdin kutakin osaa myöden sovitetulla kielellä, ja, toimivain eikä kertomuksen avulla, pelvon ja säälin kautta vaikuttaa puhdistusta näissä mieli-aloissa.[42] 3. Miellyttäväksi sanon sitä kieltä, jolla on polentoa, sointua ja säveltä;[43] 4. eri osia myöden sovittamiseksi sitä, että muutamia osia toimitetaan ainoastaan runomitoilla, toisia taas laululla. 5. Ja koska kuvailusta suoritetaan toimimalla, niin täytyy ensiksikin yksi kohta tragediasta olla itse näytelmällinen laitos; sitten laulanto ja lausetapa; sillä näiden kautta suoritetaan kuvailus. 6. Lausetavalla ymmärrän itse runomitallisten säkeiden sepittämisen;[44] ja mitä säveltämiseen tulee, niin on koko sen voima tunnettu.[45] Vaan koska toimintaa kuvaellaan ja tätä toimitetaan toimivaiston kautta, mitkä välttämättömästi luonteensa ja mielensä puolesta ovat jonkunlaisia (sillä näiden kautta sanomme myös toimintojenkin jonkunlaisiksi tulevan), niin tulee löytymään kaksi toimintain perustetta: mieli ja luonne,[46] ja näitä myöden kullakin on menestys taikka ei. 8. Mutta kantataru on toiminnan kuvailusta, sillä kantataruksi sanon tapauksien yhteensovittamisen; ja luonne se, minkä nojalla sanomme toimivaisten olevan tuon tahi tämän laatuisia; mieli taas se, jonka kautta he puhuessaan osoittavat jotain taikka ilmoittavat ajatuksiansa. 9. Kaiken tragedian peruskohtain täytyy siis olla kuusi, joittenka mukaan tragedia on milloin minkin kaltainen. Nämä peruskohdat ovat: kantataru, luonne, lausetapa, mielenparsi, näytelmällinen laitos ja sävellys. 10. Kaksi näistä peruskohdista ovat ne keinot, joilla kuvaillaan;[47] yksi muoto, miten kuvailus tapahtuu;[48] ja kolme ne esineet, joita kuvataan;[49] eikä sillä paitsi näitä ole mitään peruskohtaa. 11. Näitä, niin sanoakseni, muotoja ovat useat runoilijat käyttäneet; sillä jokaisella murhenäytelmällä on näytelmällinen laitos, luonne, kantataru, lausetapa, sävellys niinkuin myöskin mielenparsi.[50] 12. Mutta etevin näistä on tapausten yhteensovittaminen; sillä tragedia ei ole kuvailus ihmisistä, vaan toiminnasta, elämästä ja onnesta (onnettomuuskin on toiminnassa); ja tragedian tarkoitus on toiminta, eikä laatu.[51] Luonteitten puolesta ovat, näet, ihmiset erinkaltaisia,[52] mutta toimintain puolesta onnellisia taikka päin vastoin. 13. Senpä tähden he eivät toimi kuvaellaksensa luonteita, vaan toiminnat käsittävät myöskin luonteet. Niin ovat siis tapaukset ja kantataru tragedian päätarkoitukset; ja päätarkoitushan onkin kaikista painavin. 14. Tähän tulee vielä ettei tragediaa voi saada aikaan ilman toiminnatta, vaan kyllä ilman luonteitta; 15. sillä useimpain viime-aikuisten runoilijain tragediat ovat luonteettomia, ja ylipäänsä ovat useat runoilijat samanlaatuisia, niinkuin esimerkiksi myös maalareista Zeuxis on tämän laatuinen Polygnoton rinnalla; sillä Polygnoto on hyvä luonteenkuvaaja, mutta Zeuxiin maalauksessa ei ilmaannu luonetta ollenkaan.[53] 16. Ja jos paitsi tätä joku laatisi perätysten hyvin sepittyjä, luonteita kuvaavia puheita, lausetapoja ja mielenparsia, niin hän kyllä tekee sitä,[54] mikä tragedian asiana sanottiin olevan; mutta paljoa enemmin tekee tätä kumminkin se tragedia, joka vähemmin käyttää näitä, mutta jolla on kantataru ja yhteensovitettuja tapauksia. 17. Tämän jälkeen etevin niitä keinoja, joittenka kautta tragedia vaikuttaa mieleen, on osa kantatarusta, nimittäin vastaiskäänne (peripeteia) ja tuntemisvaihde (anagnorisis). 18. Todistuksena tähän onkin se, että niiltä, jotka runoilemiseen ryhtyvät, ennen onnistuu lausetavan ja luonteiden tarkka suorittaminen, kuin tapausten yhteensovittaminen; niin esimerkiksi melkein kaikki alkaavaiset runoilijat. 19. Alku siis ja ikään kuin koko tragedian henki on kantataru, vaan sen jälkeen tulee luonteet. 20. Samoin tapahtuu myöskin maalauksessa; sillä jos joku maalaisi kauniimilla väreillä sikin sokin, niin hän ei ilahuttaisi samassa määrässä, kuin jos hän liidulla piirustaisi kuvan.[55] 21. Sillä tragedia on kuvailus toiminnasta ja sen kautta parhaasta päästä myös toimivista. 22. Kolmas on mielenparsi. Tähän kuuluu taito puhua mitä mahdollista ja sopivaa on; mikä seikka puheitten pitämisessä erittäin on valtio- ja puhetaiteen asiana. 23. Sillä vanhat panivat toimivaiset puhumaan valtiolliselta kannalta, mutta nykyiset puhetaiteelliselta.[56] 24. Luonne on se, joka ilmoittaa mimmoiset aikeet jollakulla on;[57] josta syystä ei luonnetta olekkaan semmoisissa puheissa, joissa ei laisinkaan löydy mitään, jota puhuja haluaisi tahi välttäisi. 25. Mieli taas on se, jonka kautta osoitetaan mitenkä joku asia on, tahi mitenkä se ei ole, elikkä jolla yleiseen jotain näytetään. 26. Neljäs on sanojen lausetapa. Lausetavalla ymmärrän, kuten jo ennen on sanottu, sanoilla selittämisen, jolla niin runomittaisessa kuin suorasanaisessakin muodossa on sama voima. 27. Jälellä olevista on viides, laulanto, etevin huvituskeinoista. 28. Ja näytelmällinen laitos taas on kyllä mieltä viehättävä, mutta taiteettomin, ja runoustaiteelle vähimmin omituinen. Sillä tragedian voima pysyy myös ilman näyttelemättä ja näyttelijöittä. Paitsi sitä on näyttölaitoksen valmistelemisessa koneenkäyttäjän taito painavampi kuin runoilijan.

VII Luku.

Mimmoinen tapauksien yhteensovittaminen pitää oleman.

Nämä nyt määritettyämme, tahdomme tämän jälkeen sanoa minlaisen tapausten kokoonpanon pitää oleman, koska tämä on ensimäinen ja etevin asia tragediaasa. 2. Se on meille tiettynä, että tragedia on kuvailus täydellisestä ja kokonaisesta toiminnasta, jolla on jommoinenkin suuruus; sillä kokonaista voipi olla ilman suuruuttakin. 3. Kokonainen on, näet, se, millä on alku, keski ja loppu. 4. Alku on se, joka itse luonnoltaan ei ole täytymyksestä toisen jälessä, vaan jonka perästä joku muu joko on tahi syntyy. 5. Loppu sitä vastaan se, joka itse luonnoltaan on toisen jälessä joko täytymyksestä taikka useimmiten, mutta jonka perässä ei mitään muuta ole. 6. Keski taas se, joka itse luonnoltaan on toisen perässä, ja jonka perässä vielä jotakuta muuta on.[58] 7. Kantatarujen pitää siis oleman hyvästi sepittyinä, ei alkaman mistä vaan sattuu, eikä myöskään loppuman mihin tahansa, vaan noudattaman edellä-mainituita aatteita. 8. Koska sen lisäksi kaunis, olkoon se elävä olento tahi mikä kappale tahansa, on yhdistetty joistakuista osista, niin siinä ei ainoastaan täydy olla nämä osat järjestettyinä, vaan sillä täytyy myöskin olla suuruus, joka ei ole sattunainen; sillä kauneus on suuruudessa ja järjestyksessä, 9. jonka tähden ei voikkaan ylen pieni elävä olla kaunis (sillä katselus hämmentyy tapahtuessaan melkein havaitsemattoman ajan kuluessa) eikä myöskään ylen suuri, sillä katselus ei saata silloin tapahtua yhtä haavaa, vaan yhteys ja kokonaisuus katoopi katseluksesta katselijoilta, niinkuin jos esimerkiksi joku elävä olisi kymmenen tuhatta stadiota. 10. Samaten kuin kappaleilla ja elävillä siis täytyy olla suuruus, jota helposti voi kerrallaan silmätä, niin täytyy myös kantataruillakin olla pituus, jota helposti voi muistaa. 11. Pituuden rajoitus näyttelemisen ja aistinnan suhteen ei kuulu taiteesen; sillä jos tarvittaisiin näyttää sata tragediaa, niin näytettäisiin ne varmaan vesi-uurin mukaan niinkuin se joskus muualla tapahtuukin.[59] 12. Mitä asian luonnonmukaiseen rajoitukseen tulee, niin on pituuden puolesta suurempi aina kauniimpi, niin kauan kuin sitä vaan voi kerrallaan silmätä; ja asiata yksinkertaisesti määrätäksemme saatamme sanoa, että suuruuden oikea määrä on se, jonka sisällä todennäköisesti tahi välttämättömästi jossakin järjestyksessä tapahtuvat asiat ennättävät kääntyä onnettomuudesta onneen, tahi onnesta onnettomuuteen.

VIII Luku.

Kantataru.

Kantataru on yksi, ei niinkuin muutamat arvelevat silloin kuin se koskee yhtä ainoata henkeä; sillä paljon ja äärettömän monenlaatuista[60] voipi tapahtua, mutta muutamista näistä ei tule mitään yhteyttä. Samaten on myös yhden henkilön toiminnat monilukuiset, mutta näistä oi tule mitään toiminnan yhteyttä. 2. Sentähden ovat kaikki ne runoilijat erehtyneet, jotka ovat tehneet "Herakleis" ja "Theseis" nimisiä runoelmia,[61] tahi muita senkaltaisia; sillä he arvelevat, että, koska Herakles oli yksi, niin täytyi muka kantatarunkin yhdeksi tuleman. 3. Tähän katsoen näkyy Homero, niinkuin hän muunkin puolesta eroopi, oikein huomanneen asiata, joko taiteen tahi luontonsa kautta; Odysseiaa tehden hän, näet, ei kertonut, kaikkia mitä tälle[62] tapahtui, niinkuin esimerkiksi ei haavoittamista Parnassolla,[63] eikä hänen teeskenneltyä mielenpuolisuuttansa sotajoukkojen keräytessä,[64] mitkä asiat eivät täytymyksestä eivätkä todennäköisesti toinen toisesta riippuneet; vaan hän järjesti Odysseian yhden toiminnan ympäri, senkaltaisen kuin sanoneet olemme; ja niin ikään myös Iliadin. 4. Niinkuin siis kuvailus muissakin kuvailevaisissa taiteissa on sekä yksi että yhdestä, niin täytyy myös kantatarun, koska se on toiminnan kuvailus, käsittää yksi ainoa ja kokonainen toiminta, ja tapauksein osain olla sillä tavalla kokoonpantuina, että, jos joku osa muutetaan tahi pois-otetaan, kokonaisuus hajoo ja turmeltuu. Sillä mikä lisäksi pantuna tahi pois otettuna ei vaikuta mitään huomattavaa, se ei olekkaan mikään osa kokonaisesta.

IX Luku.

Runoilijan tehtävä ja mikä eroittaa runoilijan historioitsijasta.

Ennen mainitusta on selvä, ettei runoilijan asia ole kertoella tapahtumia, vaan sitä, mikä tapahtuva olisi, ja mitä tapahtua saattaa todennäköisyyden taikka täytymyksen mukaan.[65] Sillä historioitsija ja runoilija eivät eroa runomitallisen tahi runomitattoman lausetavan käyttämisellä; saattaisi, näet, panna Herodoton teokset runomittoihin, eivätkä nämä näin runomittaisessa puvussa olisi vähemmin historiaa kuin ilman runomitatta; vaan siinä he eroavat, että toinen kertoo mitä tapahtunut on, toinen mitä tapahtua voisi. 3. Sentähden onkin runoustaide filosofiallisempi ja ylevämpi historiata, sillä runous kertoelee enemmin yleisiä, mutta historia erityisiä. 4. Yleiseen kuuluu mitä kunkin sopii puhua tahi tehdä todennäköisyyden tahi täytymyksen mukaan, johon pyrkiikin runoustaide antaessaan henkilöille nimiä; mutta erityiseen mitä Alkibiades teki tahi mitä hän kärsi. 5. Tämä onkin jo tullut ilmi komediassa; sillä kun kantatarua sepitsevät todennäköisyyden mukan, panevat he myös henkilöille satunnaisia nimiä, eivätkä huoli erityisistä, niinkuin jambein kirjoittajat tekevät. 6. Mutta tragediassa käyttävät he todellisia nimiä.[66] Syynä tähän on se, että mahdollinen myös on luultavaa. Mikä siis ei ole tapahtunut, sitä emme uskokkaan mahdolliseksi, mutta mikä tapahtunut on, se on nähtävästi myös mahdollista, sillä eihän se olisikaan tapahtunut, jos se olisi mahdotonta ollut. 7. Kuitenkin on tragediassakin asian laita niin, että muutamissa ainoastaan yksi tahi kaksi nimeä on tunnetuita, mutta muut tehtyjä; muutamissa taas ei yhtään tunnettua, niinkuin Agathonin "Anthos" nimisessä tragediassa; sillä tässä tragediassa ovat niin tapaukset kuin nimetkin tehtyjä, eikä se sentähden vähemmin huvita. 8. Ei siis suinkaan aina tarvitsekkaan pyrkiä kiinipitämään ainoastaan entis-aikojen jumalais-saduista, joittenka ympäri tragediat liikkuvat. Tämmöinen pyrintö olisi naurettavaakin, koska tunnettukin on ainoastaan harvoille tunnettu, mutta kuitenkin kaikkia ilahuttaa. 9. Tästä on siis selvä, että runoilijan sitä enemmin pitää oleman kantatarujen kuin runomittain tekijänä mitä enemmin hän on runoilijana juuri kuvailuksen kautta ja kuvailus koskee toimintaa. 10. Ja jos hän sattuu kertomaan todellisia tapauksia, niin hän sentähden ei ole vähemmin runoilija, sillä ei mikään estä muutamia tapauksia olemasta semmoisia, kuin niiden todennäköisyyden ja mahdollisuuden mukaan olisi pitänyt oleman; ja tämänpä tähden hän saattaa tämmöisiäkin runollisesti käyttää.[67] Yksinkertaisista kantataruista ja toiminnoista kehnoimmat ovat ne, joilla on paljon välikertomuksia. Välikertomuksia paljon on sillä kantatarulla, missä välikertomukset eivät seuraa todennäköisyyden eikä täytymyrksen mukaan toinen toisestaan. 12. Tänlaisia tekevät huonot runoilijat itsensä tähden, mutta hyvät runoilijat näyttelijäin tähden,[68] sillä kilvoitelmiin ruveten ja kantatarua[69] ylenmäärin venyttäen, ovat he usein pakoitetut järjestystä rikkomaan. 13. Mutta kun kuvailus ei kuvaele ainoastaan täydellistä toimintaa, vaan myös pelättäviä ja säälittäviä toimintoja, ja tämmöiset parhaasta päästä syntyvät toisensa kautta, varsinkin kun jotain tapahtuu vasten luuloa;[70] täten saadaan, näet, helpommin ihmeellisiä aikaan, kuin jos se tapahtuisi itsestään ja sattumuksesta, koska myöskin sattumuksen tuomista tapauksista se näyttää ihmeellisimmältä, joka näkyy tapahtuneen ikään kuin tarkoituksesta; niinkuin esimerkiksi kun Mityyn kuvapatsas Argos kaupungissa, kaatuen katselijan päälle, löi kuoliaaksi sen miehen, joka oli syypää Mityyn kuolemaan; 15. sillä tämä ei näy tapahtuneen ainoastaan sattumuksesta;[71] niin tämänkaltaiset kantatarut siis välttämättömästi ovat kauniimmat.

X Luku.

Kantatarujcn erilaisuus.

Kantatamista ovat muutamat yksinkertaiset, toiset mutkalliset; sillä myös toiminnat, joittenka kuvailuksia kantatarut ovat, saattavat olla samankaltaisia. 2. Yksinkertaiseksi sanon sitä — itse luonnoltaan, niinkuin jo määritetty on, keskeymätöntä ja yhtä — toimintaa, jonka kuluessa muutos tapahtuu ilman vastaiskäännettä ja tuntemisvaihdetta.[72] 3. Mutkallinen taas on se, jossa muutos tapahtuu tuntemisen tahi vastaiskäänteen tahi kumpaisenkin kautta. 4. Näiden täytyy kuitenkin syntyä kantatarun itse kokoonpanosta, niin että johtuvat ennen tapahtuneista asioista joko täytymyksen taikka todennäköisyyden mukaan. Sillä eroitus on suuri, jos se tahi se tapahtuu sen tahi sen kautta taikka vaan sen tahi sen jälkeen.

XI Luku.

Vastaiskäänne ja tuntemisvaibde.

Vastaiskäänne on, niinkuin jo on sanottu, tapausten muuttuminen päinvastaisiksi; muuttuminen, näet, kuten sanomme, todennäköisyyden tahi täytymyksen mukaan.[73] 2. Niin esimerkiksi "Oidipo" nimisessä kappaleessa se, joka tuli Oidipoa ilahuttamaan ja hänestä poistamaan pelvon hänen äitinsä suhteen, vaikutti päin vastoin, ilmoitettuaan ken hän oli.[74] 3. Ja "Lynkey" nimisessä tragediassa, kun tätä miestä vietiin kuolemaan ja Danao seurasi häntä muka surmatakseen, sattui edellisten tapausten johdosta, että tämä, Danao, surmattiin, mutta toinen, Lynkey, pelastettiin.[75] 4. Tuntemisvaihde taas on, niinkuin jo nimikin ilmoittaa, onnettomuuteen määrättyjen joutuminen tuntemattomuudesta tuntemiseen, tulkoonpa siitä ystävyyttä tahi vihollisuutta.[76] 5. Kauniin on tuntemisvaihde kun se sattuu vastaiskäänteen kanssa yhteen, niinkuin asian laita on "Oidipossa". 6. On niitä toisiakin tuntemisvaihteita; sillä myöskin hengettömien ja sattunaisten kappalten suhteen saattaa se tapahtua, niinkuin onkin jo sanottu; ja siinäkin voi tunteminen tapahtua, jos joku on jotain tehnyt tahi ollut tekemättä. 7. Mutta kantatarulle ja toiminnalle on yllä mainittu laji eniten sopiva. Sillä tänkaltainen tuntemisvaihde ja vastaiskäänne tuottaa sääliä ja pelkoa, ja juuri tänlaistenhan toimintain kuvailus tragedia onkin. Paitsi sitä tapahtuu tämmöisten kautta myös onni ja onnettomuus. 8. Mutta koska tunteminen on joidenkuiden tunteminen, niin löytyy semmoisia tuntemisvaihteita, että vaan jompikumpi tulee toista tuntemaan, kun on tullut ilmi, ken tämä toinen on, toisinaan taas on tarpeellista, että molemmat tulevat toisiansa tuntemaan. Näin esimerkiksi tuntee Orestes kirjeen lähettämisestä Ifigeneian;[77] mutta Oresteen tutuksi-tuleminen Lfigeneialle vaatii toisenlaista tuntemisvaihdetta.[78]

Kaksi kohtaa on siis tässä katsannossa kantatarussa, nimittäin vastaiskäänne ja tuntemisvaihde. Kolmas on kärsintö. Näistä on jo vastaiskäänteestä ja tuntcmisvaihteesta puhuttu. Kärsintö on turmiollinen tahi tuskallinen toiminta, niinkuin esimerkiksi silmin nähtävät murhat, suuret surut, haavoittamiset ja senkaltaiset.[79]

XII Luku.

Murhenäytelmän ulkonaiset osat.

Ne tragedian osat, joita on käyttäminen ikäänkuin eri muotoja, olemme ennen maininneet.[80] Ulkomuotoon katsoen ovat ne eri osat, joihin se jakauu, nämä: alkajaispuhe, välikertomus, päätäntö, laulanto. 2. Laulannon osat ovat parodos (sisääntulo-laulu) ja stasimon (pitkittyvä laulu). 3. Nämä ovat kaikille yhteiset, mutta yksinäisiä ovat näkymö-laulut ja kommot. 4. Alkajaispuhe on koko se tragedian osa, joka on ennen laulajiston sisääntulo-laulua. 5. Välikertomus on koko se tragedian osa, joka on kahden kokonaisen köörilaulun välillä. 6. Päätäntö koko se tragedian osa, jonka jälkeen ei enään tule köörilaulua. 7. Laulannosta on parodos koko laulajiston ensimäinen esitelmä.[81] Stasimon on laulajiston laulu ilman anapaestoitta ja trokhaioitta;[82] ja kommos laulajiston ja näkymöllä olijain yhteinen valituslaulu.[83] Niistä tragedian osista, jotka ovat käytettävät, olemme ennen puhuneet, mutta ulkopuoleen katsoen ovat ne eri osat, joihin se jakaantuu, nämä.[84]

XIII Luku.

Mitä kantatarujen sepitsemisessä on silmällä pitäminen ja mitä välttäminen, ja mimmoisen murhenäytelmän aineen tulee olla.

Mihin kantatarujen sepitsemisessä on pyrkiminen ja mitä välttäminen niinkuin myöskin mistä tragedian aine on otettava, siitä olisi vuoro puhua vasta sanotun lisäksi. 2. Koska siis kauniimman tragedian kokoonpanoltaan ei pidä oleman yksinkertaisen, vaan mutkallisen, ja kuvaeleman jotain pelättävää ja säälittävää (sillä tämä on tänlaiselle kuvailukselle omituista), niin on ensiksikin selvä, ettei sovi esitellä hurskaiden ihmisten joutuvan onnesta onnettomuuteen (sillä tämä ei ole peloittavaa eikä säälittävää, vaan inhoittavaa);[85] 3. eikä myöskään ilkiöiden onnettomuudesta onneen (sillä tämä on kaikesta vähimmin tragillista; tässä, näet, ei ole mitään siitä, mitä siinä oleman pitäisi; sillä se ei koske ihmisrakkauttamme, eikä vaikuta sääliä eikä pelkoa); 4. eikä myöskään täydellisen pahantekijän joutuvan onnesta onnettomuuteen. Tämmöinen sepitys, näet, liikuttaisi kyllä inhimillistä tunnettamme, vaan ei synnytä sääliä eikä pelkoa; sillä edellinen koskee syyttömästi kärsivää, jälkimäinen vertaistamme;[86] sääli, näet, syytöntä, pelko vertaistamme,[87] joten tämä siis ei herättäisi sääliä eikä pelkoa. 5. Näitten keskivälillä oleva jääpi siis yksin jälelle. Tämä on nyt semmoinen ihminen, joka ei ole erittäin huomattava hyveen ja hurskauden puolesta, eikä myöskään paheen ja ilkeyden, vaan jonkun hairauksen kautta joutuu onnettomuuteen, varsinkin jos tämä mies on niitä, jotka elävät suuressa arvossa ja onnessa, niinkuin esimerkiksi Oidipo ja Thyestes ja muut senkaltaisten sukujen silmiin astuvat miehet. 6. Hyvästi sepityn kantatarun on myös oleminen pikemmin yksinkertainen kuin kahdenkertainen, niinkuin muutamat arvelevat,[88] ja kääntyminen, ei onnettomuudesta onneen, vaan päin vastoin onnesta onnettomuuteen, ei ilkeyden vaan suuren hairahduksen kautta, jonka on tehnyt semmoinen mies, kuin sanottiin, tahi parempi ennemmin kuin huonompi.[89] 7. Todistuksena tähän on kokemuskin; sillä ennen muinoin kertoivat runoilijat mitä jumalaissatuja vaan sattui, mutta nyt sepitetään kauniimmat tragediat muutamista perheistä, niinkuin esimerkiksi Alkmaionista, Oidiposta, Oresteesta, Meleagrosta, Thyesteestä, Telefosta ja muista semmoisista, jotka ovat sattuneet hirmuisia kärsimään tahi tekemään. 8. Taiteen puolesta kauniin tragedia syntyy siis tänkaltaisesta sepityksestä. 9. Sentähden erehtyvät ne, jotka moittivat Euripidestä siitä, että hän näin menettelee tragedioissaan, ja että useat hänen tekemänsä murhenäytelmät päättyvät onnettomuuteen. Sillä niinkuin sanottu tämä juuri oikein onkin. 10. Ja tärkeinpänä todistuksena siihen on se, että tänkaltaiset tragediat aina näkymöillä ja kilvoitelluissa näyttävät tragillisimmilta, jos ne muutoin ovat oikein sepitetyt; ja jos ei Euripides muun puolesta asioita hyvästi asetakkaan, niin näkyy hän kuitenkin olevan tragillisin runoilijoista. 11. Arvon puolesta toinen, jonka muutamat toki ensimäisenä pitävät, on se sepitys, jolla on kaksinainen kehäys, niinkuin Odysseialla, ja joka päättyy tuoden vastakohtaisen lopun hyville ja pahoille. 12. Ensimmäiseltä se näyttää teateri-yleisön heikkouden tähden. Sillä runoilijat mielistyttävät katselijoita noudattaen heidän tahtoansa. 13. Mutta tämä huvi ei ole tragediasta tavattava, vaan pikemmin se on komedialle omituinen. Sillä nekin, jotka tarussa ovat verivihollisina, niinkuin Orestes ja Aigistho, saattavat tässä lopulla muuttua ystäviksi, eikä toinen huolekkaan toisen kautta.

XIV Luku.

Miten tulee herättää pelkoa ja sääliä.

Pelkoa ja sääliä voipi herättää näytelmällisen laitoksen, mutta myöskin itse tapauksien sepityksen kautta, mikä viimeinen onkin parempi ja todistaa parempata runoilijata. 2. Sillä kantataru on sillä tavalla kokoonpantava, että, joka kuulee miten asiat tapahtuvat, myös näkemättäkin tuntee kauhistusta ja sääliä tapahtuvain johdosta, niinkuin jokaisen käypi Oidipo-tarua kuullessa. 3. Tämän vaikutuksen aikaan-saaminen näytelmällisen laitoksen kautta on taiteettomampi ja vaatii suurimaksuisia hankkeita. 4. Mutta jotka näytelmällisen laitoksen kautta eivät hanki pelättäviä vaan kummastuttavia, niillä ei ole tragedian kanssa mitään yhteyttä; sillä kaikenlaista huvia ei ole tragediasta etsiminen, vaan ainoastaan mitä sille omituista on. 5. Ja koska runoilijan pitää kuvailuksen kautta hankkiman huvia pelvosta ja säälistä, niin on selvä, että tämä on pantava itse tapauksiin. 6. Sentähden tahdomme nyt tarkastella, mitä tapahtumissa näyttää kauhealta taikka surkuteltavalta. Niiden, jotka tämänkaltaisia toimittavat, täytyy olla keskenänsä joko ystävät tahi viholliset, taikkapa ei kumpaakaan. 7. Jos nyt vihollinen vihollisensa surmaa, niin hän ei teossaan eikä aikeissaan osoita mitään säälittävää, paitsi mitä itse intohimoon tulee.[90] Samaten on myös laita niidenkin, jotka eivät ole ystäviä eikä vihollisia. 9. Mutta kun intohimot joutuvat ystävällisiin oloihin, niinkuin esimerkiksi jos veli veljensä surmaa elikkä on surmaamisen aikomuksessa, tahi poika isänsä, tahi äiti poikansa, tahi poika äitinsä, taikkapa jotain muuta semmoista tekee — tämmöisiä on etsiminen. 10. Vanhojen jättämiä jumalaissatuja ei pidä hajoittaman, tarkoitan, näet, miten esimerkiksi Orestes surmasi Klytaimnestran, ja Alkmaioni Erifylen; 11. mutta runoilijan tulee itse tämmöisiä keksiä ja muinais-ajan taruja hyvin käyttää. Mitä sanalla "hyvin" ymmärrämme, tahdomme tarkemmin selvittää. 12. Toiminta voipi, näet, tapahtua siten, että toimivaiset toisistaan tietävät ja toisiansa tuntevat, kuton entiset runoilijat runoelmissaan tekivät ja niinkuin myös Euripides kuvaili lapsensa surmaavaa Medeiaa; 13. mutta silläkin tavalla voi se tapahtua, että henkilöt tietämättä tekevät hirmuisen tekonsa, ja vasta sittemmin tulevat ystävyyttänsä tuntemaan, niinkuin Sofokleen Oidipo. Ja näin saattavat tehdä joko ulkopuolella draamaa, tahi itse tragediassa niinkuin Astydamaan Alkmaioni tahi Telegono "haavoitetussa Odysseyssä".[91] 14. Paitsi näitä saattaa vielä kolmanneksi tapahtua, että se, joka tietämättömyydestä juuri on aikeissa tehdä jotain parantamatonta, ennen tekemistänsä tulee toista tuntemaan. Eikä muulla tavalla voi tapahtua kuin näin. 15. Täytyy, näet, toimia taikka olla toimimatta, ja sitä tietävänä taikka tietämättä. 16. Kehnoin näistä on se, kun joku on tietäväisenä jotain tekemäisillään, eikä kuitenkaan tee; sillä tämä on inhoittavaa, eikä tragillista; puuttuu, näet, kärsintöä.[92] Sentähden ei kenkään näin tee, pait hyvin harvoin, niinkuin esimerkiksi "Antigonessa" Haimoni Kreonia vastaan.[93] 17. Sen jälkeen tulee aikeen täyttäminen. 18. Mutta parempi on, kun joku tuntematta tämmöistä tekee ja vasta tehtyänsä toisen tuntee, sillä mitään inhoittavaa tässä ei ole, mutta tunteminen on kauhea. 19. Parasta on kuitenkin viimeksi mainittu. Tarkoitan sitä kun esimerkiksi "Kresfonteessa" Merope aikoo poikansa surmata, mutta ei surmaa, vaan hänen tuntee;[94] ja "Ifigeneiassa" sisar veljensä; ja kun "Hellessä"[95] poika, äitinsä juuri ulosantamaisillaan, hänen tuntee. 20. Tästä syystä eivät tragediat, niinkuin jo on sanottu, käsitä monta sukua. Hakiessaan osasivat näet runoilijat, ei taiteesta mutta sattumuksesta, sovittaa tänlaisia kohtia kantataruihinsa, ja senpä tähden niiden täytyikin kääntyä semmoisiin perheisin, joissa on ollut tänkaltaisia intohimoja. 21. Tapausten sepitsemisestä siis, niinkuin myös minlaiset kantatarujen pitää oleman, on tarpeeksi puhuttu.[96]

XV luku.

Mitä luonteiden suhteen tulee vaariinottaa.

Luonteisin katsoen löytyy neljä asiata, joita on vaariinottaminen. 2. Yksi ja ensimäinen oη, että ne ovat hyviä.[97] Luonnetta on jollakulla silloin, kun, kuten sanottu, hänen puheensa tahi toimintansa ilmoittaa joitakuita aikeita, pahoja, näet, jos hän luonteeltansa on paha, hyviä, jos hän on hyvä. 3. Tämä koskee jokaiseen ihmisluokkaan, sillä myös nainen on hyvä, vieläpä orjakin, jos toinen näistä ehkä lieneekin huononlaisempi, toinen peräti kehno. 4. Toiseksi pitää luonteiden oleman sopivaisia. Luonne saattaa esimerkiksi olla miehevä; mutta naisen ei sovi olla miehevänä taikka peloittavana. 5. Kolmanneksi sen pitää oleman todellinen; sillä tämä ei ole samaa kuin luonteen saattaminen hyväksi ja sopivaksi, josta puhuimme.[98] Neljänneksi pitää sen oleman yhtämukainen.[99] 6. Sillä jos kuvaeltava onkin epämukainen ja tämmöisen luonteen alainen, niin täytyy häntä kuvaella yhtämukaiseksi epämukaisuudessansa. 7. Esimerkkinä huonosta luonteesta ilman täytymyksettä on Menelao "Oresteessa";[100] 8. säädyttömästä ja sopimattomasta Odysseyn valitus "Skyllassa"[101] ja Melanippen lause;[102] 9. epämukaisesta "Ifigeneia Auliissa", sillä rukoillessaan hän on aivan toisenlainen kuin sittemmin. 10. Samaten kuin tapausten sepittämisessä on luonteissakin joko täytymystä tahi todennäköisyyttä noudattaminen, niin että sen kaltainen sitä tahi sitä puhuu taikka tekee täytymyksen tahi todennäköisyyden mukaan ja toinen tapaus toisensa jälkeen seuraa täytymyksen tahi todennäköisyyden mukaan. 11. Selvä on myös, että runotarujen kehitelmienkin täytyy tapahtua itse tarun johdosta, eikä niinkuin "Medeiassa"[103] mielivaltaisen keinon avulla, eikä myöskään niinkuin Iliadissa poispurjehtiminen.[104] 12. Semmoista mielivaltaista keinoa saattaa käyttää näytelmän ulkopuolella tapahtuvissa, joko jo ennen tapahtuneissa, jota ihminen ei voi tietää, taikka jälestä päin tapahtuvissa, joka tarvitsee ennustamista ja ilmoittamista; sillä Jumaloilla tunnustamme olevan voiman kaikkia nähdä. 13. Mitään ymmärtämätöntä ei saa olla tapauksissa; mutta jos senkaltaista löytyy, niin on se asetettava tragedian ulkopuolelle, kuten Sofokleen "Oidipossa".[105] 14. Ja koska tragedia on jaloimpain kuvailus, niin on meidän hyviä kuvan-maalaajia jälitteleminen; sillä kun nämä kuvaavat jotain kuvaa, niin tekevät he sen kyllä samannäköiseksi, mutta kaunistavat sitä kuitenkin. Samaten pitää myös runoilijan, kun hän kuvailee joko rajuluontoisia ihmisiä tahi suopeoita taikka muita luonteensa puolesta yhdenkaltaisia, tekemän nämä tämmöiset hyviksi; niinkuin esimerkiksi Agathoni ja Homero ovat tehneet Akhilleyn ankaruuden esikuvaksi.[106] 15. Tätä pitää siis vaariinottaman ja paitsi sitä myös niitäkin aistintoja, mitkä eivät täytymyksestä ole runotaiteen kanssa yhteydessä;[107] sillä näihinkin katsoen voipi usein erehtyä. Mutta näistä on kyllin lausuttu ennen ulosannetuissa kirjoissamme.

XVI luku.

Tuntemisvaihteen lajit.

Mitä tuntemisvaihde on, on jo edellä sanottu. Tuntemisen lajit ovat: ensiksi taiteettomin kaikista, jota kuitenkin useimmat neuvottomuudesta käyttävät, nimittäin tunteminen merkkien kautta. 2. Näistä ovat muutamat syntyperäisiä, niinkuin esimerkiksi "keihäs, jonka kantavat maankasvattamat",[108] tahi tähdet, joita Karkino "Thyesteesen" asettaa;[109] 3. toiset taas saatuja, ja muutamat näistä itse ruumiissa olevia, esimerkiksi naarmat, toiset ulkopuolella, esimerkiksi kaulaisia, ja, niinkuin "Tyrossa", veneestä tulleita.[110] 4. Näitä saattaa käyttää paremmalla tai huonommalla tavalla; niin esm. tunsi amma naarmasta Odysseyn toisella tavalla, toisella tavalla sikopaimenet; 5. sillä taiteettomammat ovat nämä uskon herättämiseksi aiotut, ja samaten myös kaikki senkaltaiset; mutta paremmat ne, jotka vastaiskäänteen kanssa yhteen sattuvat, niinkuin "Niptroissa".[111] 6. Toinen laji tuntemisesta on ruoilijan omat keksimät, jonka tähden tämmöiset tuntemisvaihteet ovatkin taiteettomia, esimerkiksi kun "Ifigeneiassa" Orestes tunnettiin Oresteeksi; sisar tunnettiin, näet, kirjeen kautta, mutta Orestes itse puhuu mitä runoilija tahtoo, mutta ei mitä taru.[112] 7. Senpä tähden onkin tämä lähellä mainittua virhettä, sillä hän olisi voinut kantaa muutamia tuntomerkkiäkin.[113] Samaten on myös "värttinän äänen" laita Sofokleen "Tereyssä".[114] 8. Kolmas laji tapahtuu muiston kautta, aistimisen avulla, kun jotain näkee, niinkuin Dikaiogeneen "Kyprioissa";[115] kuvaa nähdessään hän, näet, hyrähti itkemään. Samaten myös Alkinoo-kertomuksessa;[116] sillä kitarasoittoa kuullessansa ja muistellessaan hän itki; josta he tunnettiin.[117] 9. Neljäs laji syntyy päätelmän kautta, niinkuin "Khoeforeissa" siitä, että eräs samannäköinen oli tullut; kun, näet, ei kenkään muu kuin Orestes ollut samannäköinen, niin päätettiin hänen juuri tulleen. Niin myös sofista Polyeidon tekemä tuntemisvaihde Ifigeneian suhteen;[118] sillä todennäköistä oli, että Orestes päättäisi sisarensa olevan uhratun ja itsellensäkin siis yhtäläisen kohtalon olevan tarjona. Vieläpä Theodekteen "Tydeyssä"[119] se päätelmä, että, koska hän oli tullut muka löytääkseen poikansa, hän itsekin siis hukkuisi. Niin myöskin "Fineidaissa". Nähdessään, näet, paikan [mihin tulleet olivat], päättivät he sen kohtalon edessänsä olevan, että sallimus oli määrännyt heidänkin tähän kuolemaan, sillä juuri tähän paikkaan oli heidät ulospantukin. 10. Vielä on yksi laji syntynynnä teateri-yleisön[120] väärästä päätelmästä, niinkuin "Odyssey valelähettiläänä" nimisessä kappaleessa. Toinen, näet, sanoi tuntevansa joutsen, jota hän ei ollut nähnyt, toinen taas, luullen Odysseyn tästä jo hänen tunteneen, teki täten väärän päätelmän. 11. Paras tuntemisvaihde kaikista tulee kuitenkin itse tapauksista, kun äkkihämmästys nousee todennäköisistä asioista, niinkuin Sofokleen "Oidipossa" ja "Ifigeneiassa", sillä varsin todennäköistä on, että tämä tahtoo kirjeen antaa. Ja ainoastaan tänkaltaiset tuntemiset voivat tapahtua ilman merkittä ja kaulaisitta. 12. Näiden jälkeen tulevat tuntemiset päätelmän kautta.

XVII Luku.

Mitä runoilijan tulee runotarujen sepitsemisessä vaarinottaa.

Runotarut on runoilijan niin sepitseminen ja lausekeinolla niin valmisteleminen, että hän niitä mitä selvimmiten itse on näkevinään; sillä näin ikään kuin läsnäollen itse tapauksissa, huomaa, näet, tekijä parhaiten mitä milloinkin sopii, ja vastakohtakin jää häneltä täten vähimmin huomaamatta. 2. Todistuksena siihen on se, josta Karkinoa moititaan; Amfiarao oli, näet, temppelistä palannut, mikä seikka pysyi salassa näkijöiltä, jotka tätä eivät saaneet nähdä; ja sentähden kappale näytettäissä menikin kumoon, se kun ei katsojia miellyttänyt. 3. Niin paljon kuin mahdollista täytyy runoilijan siis sen ohessa mieleensä kuvata ulkonaisetkin muodot.[121] Sillä intohimojen alaiset ovat itse luonnoltaan uskottavimpia, ja vimmattu rajuaakin ja vihastunut raivoo luonnollisimmalla tavalla.[122] 4. Sentähden vaatii runoustaide taidokasta tahi vimmassa olevaa henkeä, sillä näistä taipuvat toiset helposti eri muotoihin, toiset ovat haltiokkaita.[123] 5. Aineet, olkootpa jo ennen tehtyjä tahi runoilijan keksimiä, pitää runoilijan itsen yleisesti järjestämän ja sitten välikertomuksilla varustaman. 6. Niin on minusta sana "yleisesti" ymmärrettävä, kuin esimerkiksi "Ifigeneiassa": Eräs neito oli uhrattavana, katosi näkymättömällä tavalla uhraavaisten silmistä, asetettiin toiseen paikkaan, jossa oli tapana uhrata vieraat jumalattarelle, sai täten tämän pappisviran. Vähän aikaa sen jälkeen sattui naispapin veli sinne tulemaan. Mutta se seikka, että jumala oli ennustanut hänen tuloansa sinne jostakusta syystä, se ei kuulu yleiseen; ja millä tarkoituksella, se sattuu kantatarun ulkopuolelle.[124] Ja kun hän, tänne tultuaan, kiini otettiin ja juuri oli uhrattavana, tunsi hän sisarensa, joko sillä tavoin kuin Euripides tahi niin kuin Polyeido antaa sen tapahtua, että hän, näet, todennäköisyyden mukaan lausuu, ei ainoastaan sisarensa vaan itsensäkin olevan uhrattavana; ja tästä pelastus. 7. Tämän jälkeen on sitten, kun nimet ensin ovat pantut, välikertomuksia asettaminen, 8. mutta sitä on vaariinottaminen, että välikertomukset ovat sopivia, niinkuin Oresteessa vimma, joka hänen valloitti, ja pelastus puhdistuksen kautta. 9. Draamoissa ovat välikertomukset lyhyemmät, mutta epopeaa saatetaan niillä pidentää. 10. Sillä Odysseian aine on pitkä: monta vuotta poissa oltuaan, Poseidonin turvassa, yksinänsä, vieläpä koti-asiain sillä kannalla ollessa, että kosijat tuhlasivat hänen omaisuuttansa ja väijyivät hänen poikaansa, tuli hän myrskyjen ajamana kotiin, tunsi muutamia, hyökäsi kosijain päälle, pelasti itsensä, mutta tappoi kaikki viholliset. 11. Tämä on itse aine, kaikki muu on välikertomusta.

XVIII luku.

Näytelmän solmiskelma ja kehitelmä.

Koko tragedia on osaksi solmiskelmaa, osaksi kehitelmää. Mitä ulkopuolella on, ja usein myös muutamat sen sisäpuolisista kohdista, on solmiskelmaa; kaikki muu kehitelmää. 2. Solmiskelmaksi sanon kaikki, mikä ulottuu alusta siihen paikkaan asti, joka on viimeinen, josta muutos tapahtuu [onnettomuuteen tahi][125] onneen päin; kehitelmä se, mikä muutoksen alusta ulottuu loppuun asti. 3. Niin on esimerkiksi Theodekteen "Lynkeyssä"[126] solmiskelma se, mikä on ennen tapahtunut, ja lapsen ryöstäminen; kehitelmä se, mikä murhasyytöksen perästä tapahtuu loppuun asti.

4. Tragedian lajeja on neljä; yhtä monta sanottiin myös sen osain olevan.[127] Ensimäinen laji on mutkallinen, jolla ymmärretään semmoinen tragedia, jonka kokonaisuus on vastaiskäänne ja tuntemisvaihde. 6. Toinen laji on intohimoinen; esimerkiksi "Aiaat" ja "Ixionit". 7. Kolmas laji on luonteen-omainen; esimerkiksi "Ftiotiit" ja "Peley". 8. Neljäs on semmoinen kuin "Forkiit" ja "Promethey" ja ne, jotka Hadesta kuvaavat.[128] 9. Parhaasta päästä tulee koettaa kaikkia lajeja käyttää; mutta jos ei sitä taideta, niin etevimpiä ja useimpia, semminkin koska nvky-aikana runoilijoita moititaan; kun, näet, joka lajissa jo on hyviä runoilijoita ilmestynyt, niin vaaditaan, että jokaisen runoilijan pitäisi nämä kaikki voittaman juuri niissä lajeissa, missä mikin näistä on etevä. 10. Oikein on myöskin[129] kutsua tragedioja erilaisiksi tahi yhdenkaltaisiksi, ei juuri runotarun puolesta, vaan siihen katsoen, onko niissä samankaltainen solmiskelma ja kehitelmä. 11. Useat runoilijat solmeavat hyvin, mutta kehittävät huonosti; mutta kumpaistakin on aina huolella sepittäminen.

12. Muistaman pitää mitä jo usein on sanottu, •ettei tragediaa sovi sepitä epopean tapaan. Epopean-tapaiseksi sanon minä monitaruista sepitystä, niinkuin jos joku esimerkiksi käyttäisi koko Iliadin runotarua. 13. Täällä saavat, näet, runoelman pituuden tähden, osat sopivaisen suuruuden; mutta näytelmissä joutuu paljon enemmän kuin arvaisikaan hukkaan. 14. Todistuksena tähän on se, että jotka ovat aineeksi ottaneet Hion koko hävityksen, eikä ainoastaan osittain niinkuin Euripides "Niobe" nimisessä näytelmässään, eikä niinkuin Aiskhylo, kaikki ovat joko joutuneet häviöön, tahi huonosti kilpaillet;[130] sillä tästä ainoasta syystä myös Agathonikin joutui häviöön. 15. Vastaiskäänteissä taas ja yksinkertaisissa tapauksissa saavuttavat he ihmeellisesti mitä tarkoittavat; sillä tämä on tragillista ja herättää inhimillisiä tunteita. 16. Tämä tapahtuu kun viisas mutta pahanilkinen, niinkuin Sisyfo, petetään; ja urhollinen mutta epähurskas voitetaan. 17. Tämä onkin todennäköistä, niinkuin Agathoni sanoo; todennäköistä on, näet, että paljon myös tapahtuu todennäköisyyttä vastaan. 18. Ja laulajisto on pidettävä yhtenä näyttelijöistä ja osana kokonaisesta, ja itse toimintaan kuuluvana, ei niinkuin Euripideen tykönä, vaan niinkuin Sofokleella. 19. Muitten tykönä laulut eivät kuulu kantataruun paremmin kuin toiseenkaan tragediaan;[131] josta syystä he laulavatkin sisäänsovitettuja lauluja (εμβόλιμα), kun Agathoni ensiksi oli alkanut näin tehdä. Ja kuitenkin, mikä eroitus siinä on, jos laulaa sisäänsovitettuja lauluja tahi sovittaa lausejakson taikkapa kokonaisen välikertomuksen toisesta kappaleesta toiseen?

XIX Luku.

Mielenparsi ja sen osat.

Muista on siis jo puhuttu; jälellä on puhuminen lausetavasta ja mielenparresta.[132] 2. Mitä mielenparteen tulee, olkoon siitä lausuttuna niissä kirjoissa, jotka puheentaidetta koskevat; sillä tämän tieto-alan omaa se pikemmin on. 3. Mielen-parteen kuuluu, näet, se, mikä on puheen kautta vaikutettava. 4. Tämän osat ovat: osoittaminen, kehittäminen sekä mieliliikuntojen synnyttäminen, esimerkiksi säälin, tahi pelvon, tahi vihan ja muiden senkaltaisten liikuntojen; jopa myöskin suurentaminen ja pienentäminen. 5. Selvä on, että itse tapauksissakin täytyy näitä samoja muotoja[133] käyttää, kun on tarvis saada aikaan jotain säälittävää, tahi peloittavaa, tahi suurta, tahi todennäköistä. 6. Sen verran ne kuitenkin keskenään eroavat, että toisissa[134] tämän täytyy ilmaantua myöskin ilman näytelmällistä esitystä, kun se toisissa[135] on puhujan vaikutettavana ja puheen kautta herätettävänä. Sillä mikä olisi puhujan tehtävä, jos asiat itsestään näyttäisivät hupaisilta, eikä vasta puheen kautta? 7. Mitä lausetapaan tulee, niin on yksi tieteilemisen laji, nimittäin lausekeinon muodot, joidenka tunteminen kuuluu näyttelijä-taiteesen, niinkuin senkin tehtävään, joka tänkaltaista virkaa toimittaa, esimerkiksi mikä on käskyä, mikä on rukousta, mikä kertomusta, uhkausta, kysymystä, vastausta, ja muuta semmoista. 8. Sillä näiden tuntemisesta taikka tuntemattomuudesta ei tule runoustaiteelle mitään moitetta, jolla olisi jotain arvoa. Sillä minkä hairauksen arvelisikaan tapahtuneen siinä, mitä Protagoras nuhtelee, että runoilija muka, luullen rukoilevansa, käskee sanoessaan:

Vihaa, jumalatar, laula.[136]

Sillä kehoitus jotain tekemään tahi tekemättä olemaan on käsky, sanoo hän. 9. Sentähden lykättäköön tämä tarkastus syrjälle, koska se kuuluu toiseen taiteesen, vaan ei runouteen.

XX Luku.

Lausekeino ja sen osat.

Kaikkeen lausekeinoon kuuluu seuraavat osat: kirjain, tavu, sidesana, nimisana, tehdikkö, varake, taivutus, lause.[137] 2. Kirjain on jakaamaton ääni; mutta ei jokainen ääni, vaan semmoinen, josta ymmärrettävä sana voi tulla; sillä myöskin eläinten äänet ovat jakaamattomia, mutta näistä en sano yhtään kirjaimeksi. 3. Tämä on joko ääntäväinen tahi puoli-ääntäväinen taikka äänetön. Ääntäväinen on se, jolla ilman toisen avutta on kuuluva äänensä, esimerkiksi A ja O. Puoli-ääntäväinen, jolla jonkun lisäyksen avulla on kuuluva ääni, esimerkiksi S ja E. Äänetön (kerake) se, joka itse luonnoltaan ei lisäyksenkään avulla saa kuuluvaa ääntä, mutta joka vasta ääntäväisten avulla tulee kuuluvaksi, esm. G ja D. 4. Nämä eroavat suun asennon ja asemansa, vahvemman ja keveämmän hengähdyksen, sekä pituutensa ja lyhyytensä puolesta; vieläpä korkean, syvän ja keskivälisen äännähdyksen suhteen; joidenka itsekunkin tutkiminen kuuluu runomitta-oppiin. 5. Tavu on kerakkeesta ja äänellisestä yhdistetty ääni ilman merkitystä; sillä GR ilman A:tta on tavu, niin ikään A:n kanssa, niinkuin GRA.[138] Mutta näittenkin eroituksia tulee runomitta-opin tutkia. 6. Sidesana on merkitsemätön ääni, joka ei estä eikä tee yhtäkään, useista äänistä syntyvää, jotain merkitsevää sanaa, ja jota voipi panna sekä loppuun että keskeen, jos ei sovi sitä panna yksinään lauseen alkuun; niinkuin esimerkiksi sanat μεν, ήτοι, δή. Taikka merkitsemätön ääni, joka useammista kuin yhdestä jotain merkitsevistä äänistä voipi tehdä yhden jotain merkitsevän sanan. 7. Määriö on merkitsemätön ääni, joka osoittaa lauseen alkua tahi loppua taikka eroitusta, esimerkiksi τό φημί, τό περί ja muut semmoiset. Taikka merkitsemätön ääni, joka ei estä eikä tee yhtäkään, useista äänistä kokoonpantua ääntä, ja jota sopii panna sekä lauseen päähän että keskeen.[139] 8. Nimisana on yhdistetty ääni,[140] jolla on merkityksensä, vaan ei aikaa koskeva, ja jonka osat yksinään eivät mitään merkitse; sillä yhdyssanoja emme niin käytä, että itsekukin niistä erikseen jotain merkitsisi; esimerkiksi nimisanassa "Theodoro" ei ole "doro" sanalla mitään merkitystä. 9. Tehdikkö on yhdistetty ääni ajallisella merkityksellä, jonka eri osat eivät itsestään mitään merkitse, samaten kuin nimisanojenkin on laita; sillä sana "ihminon" tahi "valkea" ei merkitse aikaa; mutta "kävelee" taikka "on kävellyt" tätä kyllä osoittavat, toinen, näet, nykyistä toinen mennyttä aikaa. 10. Taivutus koskee nimisanaa taikka tehdikköä, ja merkitsee joko "kenen" taikka "kenelle" ja muuta semmoista, taikka osoittaa yhtä tahi monta, esimerkiksi "ihminen" tai "ihmiset", taikkapa sitäkin mitä esittelymuotoon kuuluu, esimerkiksi kysymystä ja käskyä. Sillä "meni" tahi "mene" ovat tehdikön tämänlaatuisia taivutuksia. 11. Lause on yhdistetty merkitseväinen ääni, jossa muutamat osat jo itsestään jotain merkitsevät. 12. Sillä ei jokainen lause riipu tehdiköistä ja nimisanoista, esimerkiksi lause "ihmisen määritys"; vaan lause saattaa myöskin ilman tehdiköittä syntyä. Vaan sillä pitää kuitenkin aina oleman joku merkitseväinen osa, niinkuin esimerkiksi lauseessa "Kleoni kävelee" sana "Kleoni". 13. Yhtenä on lause kahdella tapaa: jos se yhtä merkitsee, tahi jos se monta yhdistää, esimerkiksi "Ilia" on yhdistämisen kautta yksi lause, vaan "ihmisen määritys" yksi yhtä merkitsemällä.[141]

XXI Luku.

Nimisana ja sen lajit.

Nimisanan lajit ovat: yksinkertainen (yksinkertaiseksi sanon sitä, mikä ei ole tehty merkitseväisistä osista, esimerkiksi γή) ja kaksinkertainen. 2. Viimemainittu on tehty joko merkitseväisestä ja merkitsemättömästä, tahi merkitseväisistä osista. 3. Saattaa myös löytyä kolmen- ja nelinkertaisia, vieläpä moninkertaisiakin nimisanoja, niinkuin esimerkiksi useimmat suurenpöyhkeistä sanoista, niinkuin 'Ερμοκαϊkόξανϑος.[142] 4. Jokainen nimisana on joko tavallinen, tahi murretta, tahi kuvantoa (metafora), tahi koriste, tahi tehty, tahi venytetty, tahi supistettu, tahi toisinnettu. 5. Tavalliseksi sanon sitä, mitä kaikki käyttävät; murteeksi, jota muutamat. 6. Näkyy siis, että sama sana voipi olla sekä murretta että tavallinen, vaan ei samoille; sillä sana σίγυνον on Kyprialaisilla tavallinen, mutta meillä murretta. 7. Kuvanto eli metafora on vieraan nimisanan siirtäminen joko suvusta lajiin, tahi lajista sukuun, tahi lajista lajiin, tahi suhtaisuuden mukaan. 8. Suvusta lajiin, esimerkiksi:

Täällä mun laivani seisoo;[143]

sillä ankkurissa olo on seisomista sekin. 9. Lajista sukuun:

Tuhansin teki jaloja töitä nyt oiva Odyssey;[144]

sillä "tuhannen" merkitsee täällä yhtä kuin paljon ja on tässä paikassa "paljon" sijassa käytetty. 10. Lajista lajiin, esimerkiksi:

Hengen hän vaskella vei

Ja

Kovalla vaskella löi hän;[145]

sillä tässä on "viedä" sama kuin "lyödä (kuoliaksi)", ja "lyödä" sama kuin "viedä;" molemmat merkitsevät, näet, surmaamista. 11. Suhtaiseksi sanon sitä, että toinen on samassa suhteessa ensimaiseen kuin neljäs kolmanteen. Sillä toisen sijaan saatetaan panna neljäs, ja neljännen sijaan toinen. 12. Toisinaan pannaan myös se, jota kuvannollisesti käytetään jonkun sijassa, alkuperäisen kanssa yhteen. Niin esimerkiksi on malja samassa suhteessa Dionysoon, kuin kilpi Areesen; jonka tähden saattaakin maljaa kutsua Dionyson kilveksi, ja kilpeä Areen maljaksi. 13. Taikka ilta samassa suhteessa päivään kuin vanha ikä elämään; josta syystä saattaakin sanoa iltaa päivän vanhaksi iäksi, ja vanhuuden ikää elämän illaksi, tahikka, niinkuin Empedokles, elämän päivänlaskuksi. 14. Muutamissa sananparsissa ei lödykkään suhtaisuuteen vastaavaa sanaa, mutta niitä käytetään yhtä hyvin; niin kutsutaan esimerkiksi siementen sirottamista kylvämiseksi, mutta auringon tulen-lähettämisellä ei ole nimeä. Tämä on kumminkin aurinkoon samassa suhteessa kuin kylväminen siemeniin. Sentähden sanotaan:

Jnmal-luotua kylväen tulta.

15. Tätä metaforan lajia taidetaan käyttää toisellakin tavalla, jos, näet, kuvausta käytettäissä, joku tämän omaisuuksista kielletään; niinkuin jos esimerkiksi kilpeä kutsuttaisiin maljaksi, ei Areen, vaan viinittömäksi maljaksi.[146] 16. 17. Tehty on se sana, jota ei kukaan yleisesti käytä, vaan jonka runoilija itse keksii; muutamia tänlaisia näkyy, näet, löytyvän, esimerkiksi έρνύγες, κέρατα sanan sijasta, ja άρετήρ, ίερεύς sanan sijasta. 18. Venytetty on sana tahi supistettu, venytetty jos on käytetty ääntiötä, joka on tavallista pitempi, taikkapa väliin pantua tavuakin; supistettu jos on jotain pois otettu. 19. Venytetty on esimerkiksi πόληος, πόλεος muodosta, ja Πηληϊάδεω, muodosta Πηλείδον. Supistettu on esimerkiksi κρί ja δώ ja

μία γίνεται άμφοτέρων όψ.

20. Toisinnettu on sana, kun jättää osan käytetystä sanasta muuttamatta ja tekee toisen osan, esimerkiksi

δεξιτερον κατά μαζόν,

δεξιόν sanan sijasta.

21. Nimisanoista ovat muutoin muutamat urossukuisia, muutamat naissukuisia, muutamat taas niiden välillä.

22. Urossukuisia ovat ne, jotka päättyvät N, Ρ ja Σ kirjaimiin sekä niihin, jotka ovat näistä yhdistetyt (näitä on kaksi: Ψ ja Ξ); 23. Naissukuisia ne, jotka päättyvät aina pitkiin ääntiöihin, esimerkiksi H ja Ώ, niinkuin myös pitkään Α:han; 24. niin että täten urossukuisten ja naissukuisten päätteitä on yhtä monta, sillä Ψ, Ξ ja Σ ovat yhtä. 25. Ei mikään sana pääty kerakkeesen, eikä myöskään lyhyeen ääntiöön.[147] 26. Kirjaimeen ι päättyy ainoastaan kolme sanaa: μέλι, κόμμι, ja πέπερι. Viisi kirjaimeen υ: τωυ, νάπυ, γόνυ, δόρυ, άςτθ. Välillä olevat sanat päättyvät näihin niinkuin myöskin kirjaimiin N ja Σ[148]

XXII Luku.

Lausekeinon kelvollisuus.

Lausekeinon kuntona on olla selvä eikä alhainen. 2. Selvintä on kyllä se kieli, joka käyttää tavallisia sanoja, mutta sen ohessa alhaista; todistuksena on Kleofonin runous ja Sthenelon.[149] 3. Ylhäistä ja joka päiväisestä puheenparresta eroavaa on se kieli, joka käyttää outoja sanoja. Oudoiksi sanon murteen, metaforan, venytyksen ja kaikki, mitä tavallisesta poikkee. 4. Mutta jos joku kaikkia näitä käyttää, niin syntyy arvoitus tahi barbarilaisuus: arvoitus metaforista, barbarilaisuus murteista. 5. Arvoituksen muoto, näet, on mahdottomien lateleminen todenperäistä puhuessa. Sanain[150] yhteenliittämisellä ei sovi tätä tehdä, mutta metaforan kautta sopii; esm.

Näin minä toisen toisehen liittävän tulella vasken,[151]

ja senkaltaiset. 6. Murteista taas syntyy barbarilaisuus. Täytyy siis taiten näitä käyttää. 7. Sillä jokapäiväisestä eroavaiseksi eikä alhaiseksi tekee lausekeinon murre, ja metafora, ja koriste, ja muut edellänimitetyt lajit; mutta selväksi tekee sen tavallinen lausetapa. 8. Mutta lausetavan selvyyttä, jokapäiväiseksi muuttumatta, eivät suinkaan vähimmin auta sanain venytykset, supistukset ja muutokset; sen kautta, näet, että nämä poikkeevat tavallisesta, tekee ne, juuri koska ne ovat tavallisuutta vastaan, lausetavan jokapäiväisestä eroavaiseksi; mutta yhteydellänsä tavallisen kanssa selväksi. 9. Sentähden ne eivät nuhtele syystä, jotka moittivat tätä lausetapaa, ja pilkkaavat runoilijaa; niinkuin esimerkiksi tuo vanha Eukleides, joka, ikään kuin olisi muka helppo runoella, jos on lupa venyttää[152] niin paljon kuin vaan tahtoo, ivaelee tätä, noudattaen samaa lausetapaa, esimerkiksi

ήτίχαριν εΐδον Μαραϑώναδε βαδίζοντα,[153]

ja

oυκ άv γεράμενος του έκείνον έλλέβορον.[154]

10. Ilmeisesti miten hyvänsä[155] käyttää tätä lausetapaa on naurettavaa; mutta kohtuus on paras kaikissa kohden. 11. Sillä metaforain ja murteiden ja muiden lajien sopimattomalla käyttämisellä matkaan saatetaan samaa, kuin jos niitä tahalla naurettaviksi esitettäisiin. 12. Mutta minkä eroituksen sopivaisuus siinä tekee, se havaittakoon epillisessä runoudessa,[156] kun sanoja sovitellaan runomittaan. 13. Ja jos joku murteissa, metaforissa ja muissa lajeissa asettaa takaisin tavalliset sanat, niin huomaa, että totta puhumme. Kun esimerkiksi Aiskhylo ja Euripides ovat tehneet yhdenlaisen jambi-runoelman ja yksi ainoa sana muutetaan, niin että esm. murteen-omainen pannaan tavallisesti käytetyn sijaan, tuntuu toinen kauniilta, toinen vähäpätöiseltä. Aiskhylo, näet, runoelee "Filokteteessä:"

Tuo rutto, joka lihat jalastani syöpi;

mutta Euripides panee "syöpi" sanan sijaan "ahmaa". Niin myös:

Nyt mua mitätön mies ja voimaton, kelvoton raukka;[157] jos

joku, vaihtaen nämä sanat tavallisiin, sanoisi:

Nyt mua piskunen, heikko ja huonon näkönen raukka.

Ja:

        Istumen arvottoman pannen ja pöydänkin kehnon;[158]
        Istumen renttuisen pannen ja pöydänkin pienen.

Ja:

        Nyt kaikuvat rannat;[159]
        Nyt karjuvat rannat.

14. Vieläpä siitäkin pilkkaa Areifrades murhenäytelmän-tekijöitä, että käyttävät semmoisia lausetapoja, joita ei kukaan tavallisessa puheessa käytä, esimerkiksi δωμάτων άπο, άπο δωμάτων sijassa, ja σέϑεν, ja έγω δέ νιν, ja 'Αχιλλέως περί, eikä περί Αχιλλέως, ja muita sentapaisia. 15. Sillä sentähden ettei nämä löydy tavallisessa kielessä, poistavat ne lausekeinosta jokapäiväisyyden; mutta sitä ei tuo moittija tietänyt.

16. Itsekunkin yllämainitun lajin sopivasti käyttäminen on suuri asia; mutta kaikkein suurinta on metaforin taitava käytäntö. 17. Sillä ainoastaan tätä ei voi toiselta saada, ja se on luonnollisen taidollisuuden merkki; 18. Sillä kuvien taitava käytäntö on yhdenlaisuuden havaitsemista.[160] Itse sanoista sopii yhdyssanat paraiten dityrambeihin; murteelliset sankaritarinoihin; metaforat jambeihin. 19. Muuten sopivat sankarirunoihin myös kaikki mainitut lajit; ja jambeihin, syystä että nämä enimmiten tavoittavat tavallista puhetta, ne lausetavat, joita puhekielessä käytetään. Tämmöisiä ovat: tavallinen puheenparsi, metafora ja koriste.

20. Tragediasta ja toiminnan kautta kuvailemisesta olkoon kylläksi, mitä on puhuttu.

XXIII Luku.

Kertomarunous.

Mitä kertoma- ja runomittaiseen[161] runouteen tulee, on selvä, että siinäkin samaten kuin murhenäytelmissä, täytyy tehdä kantatarut draamallisiksi ja yhtä ainoata kokonaista ja täydellistä toimintaa käsittäviksi, jolla on alku, keski ja loppu, jotta se kuin yksi täydellinen elävä olento vaikuttaisi omituista huviansa; 2. niin myöskin, ettei niiden pidä oleman yhdenlaisia tavallisten[162] historiain kanssa, joissa ei tule näkyviin asettaa yhtä toimintaa, vaan yksi aikakausi, mitä sen kuluessa yhdelle tai useammille on tapahtunut, miten nämä tapaukset sattuvat toinen toiseensa koskemaan.[163] 3. Sillä samaten kuin Salamiin meritappelu ja Karkhedonilaisten tappelu Sikeliassa sattuivat yhteen aikaan, ehk'ei niillä ollut sama tarkoituksen perä; niin myöskin ajan järjestyksen puolesta välistä sattuu toinen tapaus toisen kanssa yhteen ilman yhteiseen tarkoitusperään viemättä.[164] 4. Kuitenkin tekevät tätä useimmat runoilijat.[165] 5. Sentähden näyttää, niinkuin jo sanoimme, Homero tässäkin suhteessa jumalalliselta muiden rinnalla, koska hän ei yrittänyt laulelemaan koko Troian sotaa, vaikka tällä kyllä oli alkunsa niin hyvin kuin loppunsakin; sillä se olisi tullut liian suureksi, eikä helposti silmäiltäväksi; eikä myöskään semmoista, joka, ehkä suuruutensa puolesta kyllä kohtuullisena, kuitenkin olisi moninaisuuteen kietouneena. Sen sijaan otti hän yhden osan, sovitti tähän monta välikertomusta, esimerkiksi laivaston luettelon ja muita välikertomuksia, joihin hän jakaa teoksensa. 6. Vaan muut tekevät runojansa yhdestä miehestä ja yhdestä ajasta sekä yhdestä moni-osaisesta toiminnasta,[166] niinkuin "Kypriain" tekijä, ja pienemmän "Iliadin". 7. Sentähden saattaa Iliadista ja Odysseiasta tehdä yhden ainoan tragedian kumpaisestakin,[167] taikka korkeintaan kaksi, mutta Kyprioista, ja pienestä Iliadista useampia kuin kahdeksan; esimerkiksi Aseitten tarkastelu, Filoktetes, Neoptolemo, Eurypylo, Kerjääminen, Lakedaimonin naiset, Ilion kukistus ja Poispurjehtiminen ja Sinoni sekä Troiattaret.[168]

XXIV luku.

Kertoma- ja näytelmärunouden eroitus.

Kertomarunoudella pitää myöskin oleman samat lajit kuin tragedialla; sen täytyy, näet, olla yksinkertainen, tahi mutkallinen, tahi luonteen-omainen (ethillinen), taikka intohimoinen.[169] 2. Sen osatkin ovat, paitsi laulanto ja näytelmällinen laitos, samat; sillä vastaiskäänteitä, niinkuin myös tuntemisvaihteita ja kärsintöjä täytyy siinäkin löytyä. Samaten täytyy mielen-parsien ja lausekeinon olla hyvin tehtyjä. 3. Kaikkia näitä käyttää Homero sekä ensimmäisenä että täydellisesti. Sillä molemmista teoksistaan on hän tehnyt toisen yksinkertaiseksi ja intohimoiseksi, nimittäin Iliadin, toisen mutkalliseksi — sillä tuntemisvaihde siinä tuiki vallitsee — ja ethilliseksi, nimittäin Odysseian. Lisäksi hän on lausekeinossa ja mielenparressa voittanut kaikkia. 4. Mutta sepityksen pituuden ja runomitan kautta eriää kertomaruno.[170] 5. Pituuden sopivin rajoitus on tuo jo mainittu;[171] sillä sekä alku että loppu pitää oleman kerrallaan silmäiltävä. Tämä tapahtuisi, jos sepitykset olisivat vanhoja lyhyemmät, ja vastaisivat, yhdeksi kuulemis-eräksi aiottuin, tragediain tavallista lukumäärää. 6. Mitä laajentumiseen pituuden puolesta tulee, on kertomarunolla moni omituisuus; sillä tragediassa ei sovi kuvaella monilukuisia kohtia,[172] jotka yhtä aikaa tapahtuvat, vaan ainoastaan se osa niistä, mikä näkymön ja näyttelijäin osaksi tulee. Mutta epopeassa saattaa, syystä että se on kertomusta, panna monta seikkaa yhtä aikaa tapahtumaan, joidenka kautta, jos ne muuten siihen kuuluvat, ruouden jalous lisäypi. 7. Loistavuuden puolesta on sillä siis se etu, että se kuulijalle suopi vaihetusta ja sepitykseen tuottaapi monenlaisia välikertomuksia; sillä yhdenlaisuus pian kyllästyttää ja tekee, että tragediat ennen pitkää menevät kumoon. 8. Kokemuksen mukaan on sankaritaruinen runomitta ollut sopivin. Jos, näet, joku on tehnyt kertomarunollisen kuvailuksen toiseen mittaan taikka moniin mittoihin, niin on se sopimattomaksi havaittu; 9. Sillä sankaritaruisella runomitalla on kaikkein suurin vakavuus ja jalous, josta syystä se rakastaakin enimmin murteita ja metaforia; kertomarunollinen kuvailus on, näet, muita runsaampi. 10. Mutta jambinen ja nelimittainen runomitta ovat liikkuvaisia, toinen tanssiin toinen toimintoihin sopiva. 11. Vielä mielettömämpi olisi, jos joku ne sekoittaisi, niinkuin Khairemoni.[173] Sentähden ei olekkaan kukaan tehnyt pitkää sepitystä muulla mitalla kuin sankaritarullisella, vaan, kuten sanoneet olemme, opettaa itse luonto eroittamaan, mikä sille sopivaa on.[174]

XXV Luku.

Miten tulee kertoa perättömiä.

Homero ansaitsee kiitosta yhtä hyvin monessa muussa kohdassa, kuin myöskin siinä, että hän yksin runoilijoista tuntee, mitä hänen tulee tehdä. 2. Vähimmin pitää, näet, itse runoilijan lausuman; sillä ei hän sen puolesta ole kiivailija. Muut ne kaikki joka paikassa itse tunkeuvat näkyviin, ja kuvailevat vähän ja harvoin; mutta hän tuopi heti, lyhyen alkulauseen perästä, esiin miehen taikka vaimon taikka muun siveydellisen kohdan,[175] eikä koskaan mitään luonteetonta, vaan semmoisia joissa luonnetta on. 3. Murhenäytelmiin tulee panna ihmeellisiä; mutta kertomarunouteen sopii järjettömät. Siitä syntyy näet paraiten ihmeellisyys, kun emme näe toimivaa. 4. Sillä jos Hektorin vainoomista kuvattaisiin näkymöllä, niin se näyttäisi naurettavalta, kun, näet, toiset seisoisivat eivätkä vainoisi, toinen taas heitä kieltäisi päätänsä nyykäyttäin;[176] mutta kertomuksissa tämä ei tule näkyviin. 5. Ihmeelliset taas ovat hupaisia, jota todistaa sekin, että kaikki kertoessaan panevat lisää miellyttääksensä muka. 6. Paraiten on Homero myös muita opettanut perättömiäkin sopivalla tavalla kertomaan. Tämä tapahtuu väärän päätelmän kautta.[177] Sillä ihmiset luulevat, että, jos tuon olemisesta tahi tapahtumisesta seuraa tämän oleminen tahi tapahtuminen, myös jälkimäisen olemisesta seuraa edellisenkin oleminen tahi tapahtuminen; mutta tämä on väärin. Senpä tähden, jos edellinen on väärää, mutta toinen totta, täytyy senkin olla tahi tapahtua tahi lisäksi tulla; sillä kun tiedämme sen totta olevan, niin tekee mielemme väärän päätelmän, että edellinenkin muka on totta.[178] Esimerkkejä tähän saamme "Niptroista".[179] 7. Valitseman pitää myös mahdottomia todennäköisiä paremmin kuin mahdollisia uskomattomia. 8. Itse perustelmat eivät saa olla sepitetyt perättömistä osista, vaan paremmin olla mitään perätöntä sisältämättä; mutta jos ei tämmöisiä sattuisi saamaan, pantakoon se ulkopuolelle itse tarusepitelmää, niinkuin esimerkiksi se seikka, ett'ei Oidipo tuntenut miten Laio kuoli, mutta ei itse näytelmään, niinkuin "Elektrassa" ne, jotka Pythian juhlasta kertovat[180] tahikka "Mysoissa"[181] tuo, joka mykkänä tulee Tegeasta Mysiaan. 9. Naurettavaa on sanoa että kantataru täten hajoisi; sillä alusta alkaen ei ole ollenkaan tämmöisiä sepittäminen; vaan jos se kerran sepitetty on, ja jokseenkin järjelliseltä näyttää, niin täytyy myös järjettömyyttäkin suvaita. 10. Mitä järjettömiä tavataan Odysseian sepityksessä näyttäisivät nekin suorastaan kärsimättömiltä, jos kehno runoilija ne olisi tehnyt.[182] Vaan nyt runoilija ne peittää saattaen muilla hyvillä järjettömätkin mieluisiksi. 11. Lausekeino on huolella viljeltävä rauhallisissa paikoissa, joissa ei luonnetta eikä mieltä kuvata; toiselta puolen, näet, peittää myöskin liian loistava lausetapa luonteet ja mielenparret.[183]

XXVI Luku.

Moitteet ja niiden poistuminen.

Mitä moitteisin tulee ja niistä pääsemiseen, kuinka monta lajia ne ovat ja mitkä, tulee täten tutkijalle selväksi. 2. Koska runoilija, yhtä hyvin kuin maalaaja taikka mikä kuvantekijä tahansa, on kuvailija, niin täytyy hänen kolmesta aina kuvaella yhtä: joko mitä oli taikka on, tahi miksi sanotaan ja luullaan, taikka minä oleman pitäisi. 3. Näiden kertominen aikaansaadaan lausekeinolla, murteilla ja metaforilla. Monta muutakin intolausetta löytyy runollisessa lausetavassa, sillä tämmöisiä me sallimme runoilijoille.[184] 4. Paitsi sitä ei olekkaan sama oikeuden ohje valtio-tieteellä ja runotaiteella, eikä myöskään millään muulla taiteella ja runotaiteella.[185] 5. Itse runotaiteessa voi tapahtua kahdenlainen virhe: toinen itse luontoon toinen sivukohtiin koskeva.[186] 6. Jos, näet, joku ottaisi kuvaellakseen jotain mahdottomuutta,[187] niin se on virhe taiteen itse luontoa vastaan; mutta jos yritys on oikea,[188] vaan hevosta esitetään molemmat oikean puolen jalat yhtä aikaa ojentavaksi, tahi jotain muuta, mikä missäkin taiteessa virheenä on, esimerkiksi lääke-tieteessä tahi muussa, niin tämä, vaikka kuinka mahdottomia laadittaisiin, ei ole virhe itse luontoa vastaan. 7. Sentähden on mitä näissä asioissa on nuhdeltu, tältä kannalta tarkastaen poistettava. Ensiksikin on virhe tehty, jos semmoista sepitsee, joka itse taiteelle on mahdotonta. 8. Mutta oikein se on, jos se saavuttaa taiteen oman tarkoituksen. Tämä tarkoitus on jo mainittu: jos se, näet, täten tekee itse päätarkoituksen tahi jonkun muun osan vaikuttavammaksi. Esimerkiksi Hektorin vainoominen. 9. Mutta jos tarkoitus olisi voitu paremmin tahi kehnommin saavuttaa, ja virhe olisi näihin nähden tehty itse taidetta vastaan, niin se tosin ei ole oikein; sillä, jos vaan mahdollista on, ei saa ylimalkaan missäkään kohden virhettä tehdä. 10. Tuleepa sekin kysymykseen, mitä vastaan virhe on tehty, itse taidetta vaiko jotain muuta sivukohtaa vastaan. Vähäpätöisempi on, näet, se jos joku ei tiedä, ettei naarashirvellä ole sarvia, kuin jos hän sen kehnosti maalaisi. 11. Jos taasen sitä moititaan, ettei kuvattu ole totta, [niin siihen sopii vastata:] senlaista kuitenkin, minlaisena sen oleman pitäisi; sanoihan esimerkiksi Sofokles esittävänsä ihmiset senkaltaisiksi, kuin niiden pitäisi oleman, mutta Euripideen senkaltaisiksi kuin ovat; tällä tavalla tästä moitteesta on pääseminen. 12. Jos ei näitä kumpaisiakaan sovi esiin tuoda, niin sanottakoon, että ihmiset sitä siksi sanovat, niinkuin esimerkiksi kaikki, mitä jumaliin koskee. 13. Saattaa kyllä tapahtua, ettei näin sanotut ole parempia,[189] eikä tosiakaan; mutta, niinkuin Xenofanes sanoopi, näistä ei satu olemaan tietoa. 14. Saattaapa ne kehnompiakin olla, mutta kuitenkin todenperäisiä, esimerkiksi mitä aseista sanotaan:

                           Pystyssä keihäät,
        Maassa varsien päät.[190]

Sillä semmoinen oli tapa silloin, niinkuin vielä nytkin Illyrialaisilla. 15. Jos taas tulee puheeksi, onko joku jotain hyvin vai huonosti puhunut tai toimittanut, ei tämä ole tarkastettava ainoastaan itse tehtyyn tahi sanottuun katsoen, onko se arvoisaa vai huonoa, vaan myöskin toimittajan tahi puhujan suhteen, keneltä, milloin, kenelle ja mistä syystä se on tehty, esimerkiksi suuremman hyvän saavuttamiseksi tahi suuremman pahan estämiseksi. 16. Mitä lausekeinoon tulee, niin on se tarkastamalla selitettävä, esimerkiksi murteellisuudella:

ούρήας μεν πρώτον,

sillä luultavasti hän ei tarkoita muuleja, vaan vartijoita.[191] Ja Dolonista

ός δή τοι εΐδος μεν έην κακός,[192]

jossa hän ei tarkoita epäsuhtaista ruumista, vaan rumaa kasvojen muotoa, sillä kasvojen puolesta kaunista kutsuvat Kretalaiset kaunomuotoiseksi (εύειδές). Ja

ζωρότερον dε κέραιε[193]

ei merkitse vedellä sekoittamatonta viiniä, niinkuin sitä juomareilla on, vaan "joutuisammasti". 17. Muutamia on taas metaforissa lausuttu, esimerkiksi:

        Toiset jumalat kaikki ja miehet
        Nukkuivat koko yön;[194]

myöskin sanoo hän:

Mutta kun silmillään nyt hän tarkasti Troialais-maata,[195] — — — — — — Huilun ja syringin ääniä yhdessä — —.[196]

öillä knvannollisesti sanotaan "kaikki" monen sijasta, koska "kaikki" on jotain monilukuista. Ja

Osatonna hän ainoa[197]

on myys metafora, sillä "yksin" on tutuin. 18. Vieläpä prosodian kautta, niinkuin Hippias Thasolainen selvitti tuota

δίδομεν δέ οι.[198]

Ja:

το μεν ου καταπύϑεται όμβρω.[199]

19. Muita taas eroittamisen kautta, esimerkiksi Empedokleen

muuttui kuolevaks nyt mi kuolematont' oli ollut; Saastui mi ennen ol' puhdas.[200]

20. Muita vielä kaksmielisyyden kautta:

παρῷχηχεν δε πλέων νύξ.[201]

Sillä sana πλέων on kaksimielinen. 21. Muita vieläkin lauseparren tavallisuuden kautta, niinkuin esimerkiksi muutamia sekoitettuja juomia kutsutaan viiniksi. Tästä syystä kerrotaan runossa Ganymedeen

Kaatavan viiniä Zeylle,[202]

vaikka jumalat eivät viiniä juo. Ja vaskisepiksi, mitkä rautaa valmistavat. Josta on runossa syntynyt

Sääri-varu vasta-taotusta tinasta.[203]

Tämäkin olisi metaforaksi kutsuttava. 22. Kun joku sana näkyy merkitsevän jotain vastakohtaista, pitää myös katsoman kuinka monella tapaa sen merkitys voipi lauseessa ilmaantua; esimerkiksi.

ή ρ' έσχετο χάλχεον έγχος,[204]

joka tässä merkitsee, että se [keihäs] siihen pysähtyi. 23. Kuinka monella tapaa, sopii kenties parhaimmiten sanoa silloin kun se pannaan vastakohtaiseen merkitykseen, taikka niinkuin Glaukoni sanoo, 24. että, näet, muutamat edeltä käsin tekevät päätöksensä järjettömällä tavalla, ja, kun asia heissä itsissään jo on päätetty, siihen liittävät muka syitä, ja nyt, ikään kuin olisivat he ajatuksensa lausuneet niinkuin sopii, moittivat he mitä vaan on heidän arveluansa vastaan.[205] 25. Näin kävi myös Ikarion. Häntä arveltiin, näet, Lakonilaiseksi; mieletöntä olisi siis ollut, ettei Telemakho olisi hänen luonansa käynyt, kun hän Lakedaimoniin tuli. Tämä seikka on luultavasti niin, kuin sen Kefallenit kertovat. Nämä, näet, mainitsevat Odysseyn heistä naineen, ja nimen olleen Ikadio, eikä Ikario. Todennäköisesti on siis koko selkkaus tullut erehdyksestä.

26. Yleensä ovat mahdottomat vietävät joko runouteen tahi idealiseeraamiseen tahi luuloon. 27. Mitä runouteen tulee, niin on luultava mahdottomuus arveltava valittavammaksi, kuin epäluultava mahdollisuus; ja yleensä pitää niin oleman, kuin Zeuxis maalasi. 28. Mutta myöskin on idealiseeraaminen; sillä idealin pitää hallitseman sitä mielettömyyttä, jota puhutaan.[206] 29. Niinpä tapahtuu välistä, ettei se olekkaan niin järjetöntä, sillä se on todennäköistä että jotain tapahtuu todennäköisyyttä vastaankin. 30. Mitä vastakohtaista sanoissa löytyy on samalla tavalla tarkastettava, kuin riita-aineet väitöksissä, nimittäin onko se samaa tarkoittavaa sekä samalla tapaa; niin että siis on katsominen itse runoilijaankin, missä tarkoituksessa hän itse sitä lausuu tahi mitä ymmärrystä järjellinen ihminen siihen panee.[207] 31. Mutta oikea on moite järjettömyydestä ja huonoudesta silloin, kun ilman täytymyksettä käytetään järjettömyyttä, niinkuin Euripides "Aigeyssä", tahi huonoutta, niinkuin Menelaon "Oresteessä".[208] 32. Moitteet saattaa siis jakaa viiteen lajiin; ne, näet, tarkoittavat joko mahdotonta, tahi järjetöntä, tahi epäsiveydellistä, tahi vastakohtaista, tahi virhettä itse taidetta vastaan.[209] Moitteiden poistamiset tapahtuvat sanottujen määräin johdosta. Niitä on kaksitoista.[210]

XXVII Luku.

Murhenäytelmä kertomarunoa etevämpi.

Joku ehkä epäillee, lieneekö kerrontarunollinen vaiko murhenäytelmällinen kuvailus parempi. 2. Sillä jos vähemmin rasittava on parempi, ja tämä on semmoinen, joka sopii paremmille katsojille, niin on selvä, että se, joka kaikkia kuvaelee, on rasittava. 3. Aivan niinkuin eivät katsojat muka ymmärtäisi, jollei kaikkia tuoda heidän silmäinsä eteen, tekevät näyttelijät suurenmoisia liikenteitä, samoin kuin kehnot huilunsoittajat,[211] jotka itseänsä vääntelevät, kun tahtovat diskoa kuvaella, ja laahaavat laulun-johtajaansa, jos he Skyllaa huilullaan kuvaavat. 4. Tragedia olisi siis muka samassa tilassa kuin mihin vanhemmat näyttelijät asettivat itsiänsä nuoremmat näyttelijät; Mynisko kutsui, näet, Kallipidesta apinaksi, syystä että hän ylenmäärin liiotteli. Yhdenlainen oli ajatus myöskin Pindarosta.[212] Samassa suhteessa kuin nämä toisiinsa ovat, on myös koko taide epopeaan. 5. Tämä sanotaan olevan ymmärtäväisiä katsojia varten, he kun eivät tarvitse näyttelijäin käytöksiä; mutta tragedian halvoille. Rasittava olisi niin muodoin selvästi kehnompi. 6. Vaan ensiksikin tämä moite ei koske runoustaidetta, vaan esittelytaidetta, koska myös kertomarunonkin esittelyssä voipi keinojen suhteen liiotella, jota tekikin Sosistrato, jopa myöskin laulamisessa, kuten Mnasitheo Opuntilainen teki.[213] 7. Lisäksi ei suinkaan kaikki liikenteet ole hyljättäviä, kosk'ei tanssiakaan hyljätä, vaan ainoastaan kehnojen liikenteet, niinkuin tämmöisiä nuhteita tuotiinkin esiin Kallipidesta, ja muitakin vastaan, että he, näet, jälittelivät epävapaita naisia. 8. Vieläpä tragedia niinkuin epopeakin saavuttaa tarkoituksensa myöskin ilman liikenteittä;[214] sillä paljaan lukemisenkin kautta tulee selväksi, minlainen se on. Jos se siis on muissa suhteissa parempi, niin eivät nämäkään ole sille välttämättömiä. 9. Onpa sillä vielä kaikki mitä epopeallakin on; sillä runomittaakin saapi se käyttää. 10. Niillä on myöskin suurella osalla musiikkia ja näytelmällistä laitosta, jonka kautta huvi ilmeisimmästi syntyypi. 11. Lisäksi on sillä selvyyttä, jos sitä luetaan tahi näytetään. 12. Paitsi sitä se saavuttaa kuvailemisen tarkoituksen lyhyemmässä ajassa, sillä supistuneempi on hupaisempi kuin pitkään aikaan venytetty; esimerkiksi jos joku panisi Sofokleen "Oidipon" yhtä moneen runoon kuin Iliadi. 13. Kertomarunollisessa kuvailuksessa ei ole sittenkään vielä samassa määrässä yhteyttä. Todistus tähän on, että jokaisesta tänlaisesta kuvailuksesta tulee useampi tragedia. Niin että, jos sepitetään yksi ainoa kantataru, tämän, jos se on lyhyesti esitelty, täytyy näyttää typistetyltä,[215] taikka, jos se runomitan pituutta noudattaa, vetelältä. Vaan jos monta kantatarua käytetään, s.ο. jos se on kokoonpantu monesta toiminnasta, ei siinä ole yhteyttä; 14. niinkuin esimerkiksi Iliadissa on monta tänkaltaista osaa, jotka jo itsessään ovat pitkiä kyllä, samaten kuin Odysseiassakin; ja kuitenkin ovat nämä runoteokset mitä paraimmiten kokoonpantuja ja kuvailus miten mahdollista yhtä ainoata toimintaa. 15. Jos se siis kaiken tämän puolesta on etevämpi,[216] ja vielä päälliseksi taiteellisen näyttämisen kautta (satunnaista huvia sen, näet, ei ole herättäminen, vaan jo mainittua), niin on silmin nähtävää, että se on parempi, koska se paremmin kuin epopea saavuttaa tarkoituksensa.[217]

16. Itse tragediasta ja epopeasta, niinkuin myöskin niiden lajeista ja osista, kuinka monta näitä on, ja miten ne toisistansa eroavat, mitkä niiden kelvollisuuden ja huonouden perusteet ovat, niin myös moitteista ja miten niistä voi päästä, olkoon siis tämä lausuttuna.

Kreikkalais-saksalais-suomalainen luettelo Aristoteleen Runousopin tiedesanoista.

'Αγων (VI, 28. VII, 11. XIII, 10), die Aufführung eines Stückes: näytäntö, näytteleminen. άγονιζεσϑαι (VII, 11. XVIII, 17), ein Stück aufführen: näyttää, näytellä. άήϑης (VI, 15. XXV, 2), charakterlos: luonteeton. άϑρόος (XXVII, 12), gedrängt, concentrirt: supistunut. αίνιγμα (XXII, 4. 5), Räthsel, unverständlicher Ausdruck: arvoitus, umpipuhe, — lause. αίσϑησις (VII, 11. XV, 15), Empfinbung, Wahrnehmung durch die Sinne: aistiminen, aistinta. αίσχός (V, 2), hässlichkeit: rumuus. αίσχρόν ν (V, 1), das aesthetisch hässliche: ruma. άναγνώρισις (VI, 17. X, 3. XI, 4. 5-9. XIV, 18. XVI. XVIII, 5. XXIV, 2. 3), das Wiedererkennen: tunteminen, spec. tuntemisvaihde. άναγνωρισμός (X, 2), ks. edellistä. άνάλογος (XXI, 7. II. 14), verhältnismässig: suhtainen; κατά ro άνάλογον, ex analogia: suhtaisuuden mukaan. άνάπαιστος (XII, 8), Anapäst: anapesti. άνώμαλος (XV, 6. 9), inconsequent: epämukainen. άπαϑές (XIV, 10), h. l. schmerzlos, ledenschaftslos, ohne παϑήματα: kärsintöä vailla, kärsintöä puuttuva. άπο σκηνής (XII, 3. 9), τά ά. σκ., von der Scene gesungene Gesänge: näkymältä esitetyt puheet l. laulut. άρετή (II, 1. XIII, 5), Tugend: hyve. άρϑρον (XX, 1. 7), Artikel: varake, määriö. άρμονία (I, 4-6. IV, 7. 20. VI, 3), Harmonie: sointu, harmonia. άτεχνος (VI, 28. XIV, 3. XVI, 1. 5. 6), kunstlos, unkünstlich: taiteeton. άτράγωδος (XIII, 3), untragisch: epätragillinen. αυλητική (I, 2. 5) scil. τέχνη, Flotenspielerkunst: huilunsoitto-taide. αυτοσχεδιάσματα (IV, 7), Improvisationen: suorapäiset l. äkkimietteiset tuotteet, äkkimietelmät. αυτοσχεδιαστικός (IV, 5), improvisirt: suorapäinen, äkkimietteinen. άφωνον (XX, 3. 5. XXI, 25). Consonant: kerake, äänetön.

Βαρβαρισμός (XXII, 4. 6), Barbarismus: muukulaisuus, barbarilaisuus. βλαβερός (XXVI, 32), unsittlich: siveytön, epäsiveydellinen.

Γελοίος (IV, 12. 17. V, 1. 2), lächerlich, Lachen erregend: naurettava, nauruttava. γλωττα (XXI, 4-6. XXII, 3. 6. 7. 11. 13. XXVI, 3. 16), fremdartiger Wort, Dialect: kielimurre, murre, murteellisuus. γραφεύς (II, 2. VI, 15), Maler: maalaaja. γραφή (VI, 15), Malerei: maalaus. γραφική (VI, 20) scil. τέχνη, Malerkunst: maalaustaide, maalaus.

Λέσις (XVIII, 9-11), Verknipfung ober Verwickelung in der Tragödie: solmiskelma. διάλεκτος (IV, 20), h. l. das alltägliche Gespräch: jokapäiväinen puhe, puhekieli. διανοητικός (XXV, 11), h. l. Gesinnung, διανοία enthaltend: mieltä kuvaava. διάνοια (VI, 7-9. 11. 16. 22. 25. XIX, 1-3. XXIV, 2. 3. XXV, 11), Gesinnung: mieli, mielenparsi. διδασκαλία (XIX, 6), die äussere Darstellung eines Stückes: näytelmällinen esitys. διϑυραμβοποιητική (I, 2), Dithyrambendichtung: dityrambirunous. διϑυραμβος (II, 6. IV, 15. XXII, 18), Dithyramb: dityrambi. διηγηματικός (XXIII, 1. XXIV, 8. 9), erzählend: kertova, kertoma διήγησις (XIX, 7. XXIV, 6), Erzählung: kertomus, kerronta. δράμα (III, 4. XIV, 13. XVII, 9. XVIII, 12. 16. XXV, 8), Drama: draama, näytelmä. δραματικός (IV, 12. XXIII, 1), dramatich: draamallinen, näytelmällinen. δραματοποιείν (IV, 12), dramatisiren: näytelmän tapaan esittää. δράν (III. 4.6. VI, 2), haindeln (in aesthetischem Sinne): toimia, toimittaa.

'Εγκώμιον (IV, 8), Loblied: kiitosrunoelma. είδος (I, 1. IV, 14. VI, 2. 4. 11. XII, 1. XIX, 5. XX, 10. XXVI, 32), Art: laji, muoto. εικονογράφος (XV, 14), Maler: kuvanmaalaaja. είκονοποιός (XXVI, 2), Bilder verfertigend: kuvantekijä. εΐκών (VI, 20), Bild: kuva. εκστατικός (XVII, 4), ekstatisch: haltiokas. ελεγεια (I, 9), Elegie: elegia, huolivirsi. έλεγοποίς (I, 10), Elegiendichter: elegianrunoilija. ελεινός (IX, 13. XIII, 2. 3. 4. XIV, 1. 7. XIX, 5), mitleidswerth, Mittleid erregenb: säälittävä, sääliä vaikuttava. 'έλεος (VI, 2. XIII, 4. XIV, 5. XIX, 4), Mitleid: sääli. έµßόλιµa (XVIII, 19), eingeschobene Gesänge: sisään-sovitettuja lauluja. έμμετρος (VI, 26. IX, 2), metrtsch: runomitallinen. έξάμετρον (IV, 20. V, 12. XXIII, 1), Hexameter: kuusjalkainen runomitta. έξοδος (XII, 1. 6), Abschluss der Tragödie: päätäntö. έπεισόδιον (IV, 21. IX, 11. XII, 1, 5. XVII, 8. 9. 11. XVIII, 22. XXIII, 5. XXIV, 7), Episode: välikertomus. έπεισοδιον (XVII, 5. 7. XXIV, 7), Episoden anbringen: varustaa välikertomuksilla, asettaa l. käyttää välikertomuksia. έπεισοδιώδης (IX, 11), an Episoden reich: jolla on paljon välikertomuksia, välikertomuksista rikas. έπέκτασις (XXII, 3. 8. 12), Ausdehnung: venytys. έπη plur. (IV, 13. V, 9. 11. XXV, 4), Epos, Heldengedicht: epos, epopea, kertomaruno. έποποία (I, 2. 7. V, 7. 8. 10. 11. XVII, 9. XXIV, 1. 6. XXV, 3. XXVII, 4. 8. 9. 15), Epos: epopea, epos, kertomarunoelma. έποποιητικός (XXVII, 1), episch: epopeallinen, epillinen, kertomarunollinen. έποποιηϊκός (XVIII, 15), ks. edell. έποποιϊκός (I, 10. XXVII, 13), Epifer: epillinen l. kertomarunon runoilija, eepikko. έρυον (XXVI, 11. 15), h. l. die Aufführung eines Stückes: näyttäminen. ευειδής (XXVI, 16), schöongestaltet: kaunomuotoinen. ευμνημόνευτος (VII, 10), leicht im Gedächtnis zu behalten (als aesthetische Bestimmung für das Schöne): helposti muistettava. ευπλαστος (XVII, 4), an verschiedene Formen und Stuationen sich leicht schmiegend: eri muotoihin taipuvainen. ευσινοπτος (VII, 10), leicht übersehbar (aesthetische Bestimmung für das Schöne): helposti kerrallaan silmättävä. ευφυής (XVII, 4), talentvoll: taidokas. ευφυΐα (XXII, 17), glückliches Talent: taidollisuus, taidokkaisuus.

Ζωγράφος (XXVI, 2), Maler: maalaaja.

'Ηδονή (XIII, 13. XIV, 4. 5), Vergnügen: huvi, mielihyvä. ήϑικός (VI, 10. XVIII, 4. XXIV, 1. 3. XXV, 11), 1. ethlich, 2. charaktericstisch: 1. siveydellinen, 2. luonteenomainen. ήϑογράφος (VI, 15) Charaktermaler: luonteen kuvaaja. ήϑος (I, 6. II. 1. VI, 7-9. 11-13. 15. 20. 24. XV. XXV, 2. 11), Charakter: luonne. ήμίφωνον (XX, 3), Halbtonend, Halblauter: puoliääntäväinen. ήρωικός (IV, 11. XXII, 18. XXIV, 8. 9), heroisch, substant. Heldengedicht: sankarillinen, sankari-, subst. sankarirunoelma. ήρώoς (XXIV, 12) ks. ηρωικός.

Θέατρον (IV, 14. XIII, 12), Theater: teateri. ϑρήνος (XII, 9), Klagelied: valituslaulu.

'Ιαμβείov (IV, 10, 18-20. XXII, 18), scil. μέτρον, jambishes Metrum: jambinen runomitta. ιαμβικός (XXIV, 10), jambisch|: jambinen. ίαμβίζεiv (IV, 10), schmähen: soimata. ίαμβος (IV, 11. 13), Jambus: jambi. ίαμβοποιός (IX, 5), Jambendichter: jambirunoilija. ίαμβοποιειν (XXII, 9), verhöhnen: ivaella. ίδέα (V, 6. VII. 7. XIX, 5), Art: laji. ίδιοτικόν (XXII, 3. 7. 8. 15), alltägliches Gespräch: jokapäiväinen puhe.

Κάϑαρσις (VI, 2), Reinigung: puhdistus. κακία (II, 1. V, 1. XIII, 5), Uebel, Unsittlichkeit (oppos. άρετη'): pahe. καλόν (VII, 8. 9. 12), das aesthetisch Schöne: kaunis, substantiviter: kauneus. κιϑάρισις (II, 4), das Sitherspielen: kitaransoitto. κιϑαριστική (I, 2. 5) scil. τέχνη, Sitherspielerkunst: kitaransoittotaide. κόμμος (XII, 3. 9), das Kommos-Lied, Klaglied: Kommos-laulu. κόσμος (VI, 5. XXI, 4. XXII, 7. 19), rhetorische Zier: koriste. κύριον όνομα (XXI, 4-6. XXII, 3. 5. 7. 8. 13. 16. 19), gewöhnliches, allgemein gebräuchliches Wort: tavallinen sana. κωμώδία (I, 13. II, 7. III, 5. IV, 12. 13. 15. V, 1. 3. 4. 12. IX, 5. XIII, 13) Komödie: komedia, ilvenäytelmä. κωμωδοποιός (IV, 13), Komodiendichter: komedianrunoilija. κωμωδός (V, 3), Komodie-Sänger: komedianlaulaja, ilvelaulaja.

Λέξις (IV, 18. VI. 6, 9-11, 16. 18. 26. ΧII, 7. XIX, 1, 7.
   XX 1. XXII. XXIV. 2, 3. XXV, 11. XXVI, 3. 16), Rede, Gespräch,
   Dialog, Diktion: puhe, kanssapuhe, puheenvaihtelo, haastelo,
   lausetapa, lausekeino.
λόγος (als Darstellungsmittel der Dichtung I, 4; als ungebundene,
   Dichtungsart I, 7. II. 5. VI, 26; als Gespräch, zusammenhängende
   Rede IV, 17, V, 4. 6. 7. XXII, 19; als Sprache VI, 2; als Rede
   VI, 22. XV. 2. XIX, 3. 6. XXVI, 30; als mit μύϑος synonym
   XVII, 5; als Satz XXII, 11). Wort, Lagen, Dialog, Gespräch, Rede,
   Fabel, Satz: sana, suorasanainen teos, kanssapuhe, puheenvaihtelo,
   puhe, kieli, aine, lause.
λύσις (XVIII, 1-3. 10), die Lösung eines Stückes (oppos.
   δέσις): kehitelmä (oppos. solmiskelma).

Μανικός (XVII, 4), in Wahnsinn versetzt, zum Wahnsinne geneigt:
   vimmassa oleva, vimmaan taipuva.
μελοποΐα (VI, 5. 6. 9. 27, XXIV, 2), das Ververtigen von Liedern
   und das Tonsetzen (als Theil der Tragödie): laulanto,
   säveltäminen.
μέλος (I, 13. VI, 4. 11. XII, 8), Lied, it. Melodie: laulu,
   laulanto, sävel, sävellys.
μεταφορά (XXI, 4. 7. XXII, 3. 5. 7. 11. 13. 18. 19. XXVI, 3. 17)
   Metapher: kuvanto, metafora.
μετρικη (XX, 4. 5) scil. τέχνη die Metrik: runomitta-oppi.
μέτρον (I, 7. 10-13. IV, 7 10. 18. 19. V, 7. VI, 3. 4. IX, 2. 9.
   XXII, 10. 12. XXIV, 4. 8. 9. XXVII, 10), Metrum, Versmass:
   runomitta.
μιαρός (XIII, 2. XIV, 16. 18), widrig: inhoittava.
μιμηίσϑαι (I, 3. 4. 6. II, 1. 6. 7. III, 1. 2. 4. IV, 2. 7. 8.
   IX, 9. XV, 14. XXII, 19. XXV, 2. XXVI, 2. 6. XXVII, 2. 7),
   nachahmen, mimetisch darstellen: mukailla, kuvailla.
μιμησις (I, 2. 4. 9. 10. 14. II, 3. III, 3. 7. IV, 1. 12. V, 1. 7.
   VI, 2. 5. 7. 8. 12. 21. VII, 1. 2. VIII, 4. IX, 9. 11. X, 1.
   XI, 7. XIII, 2. XIV, 5. XV, 11. XII, 20. XXIV, 8. 9. XXVII,
   1. 12. 13), Nachahmung, Mimesie: kuvailus, kuvaileminen.
μιμητής (III, 4. XXV, 2. XXVI, 2), Nachahmer, Künstler, spec.
   Dichter: kuvailija, taideniekka, taiteilija, vars. runoilija.
μιμητικός (VI, 12. VIII, 4. XXIII, 3), mimetisch: kuvailukseen
   kuuluva, kuvailevainen, kuvailus —.
μίμοι (I, 8), die Mimen: miimit.
μουσική (XXVI, 10), Musik: musiikki, säveltaide.
μυϑευμα (XXV, 8), das Erzählte: taru-sepitelmä.
μύϑος (I, I. IV, 8. V, 5. 6. VI, 8. 9. 11. 13. 16. 17. 19.
   VII, 7. 10. VIII, 1. 3. 4. IX, 5. 8. 9. 15. ΧIII, 6. 7.
   XIV, 2. 10. 20. 2!. XV, 11. XVI, 7. XVII, 1. 6. XVIII,
   10. 15. 22. XXV, 9. XXVII, 13), Mythe, die mythische Erzählung
   die Fabula eines Stückes: jumalais-satu tai -taru,
   jumalais-sadullinen runotaru, kantataru.

Νομοί (I, 13. II, 6), die Nomen: nomit; νόμων ποίησις:
   nomirunous.

Ξενικός (XXII, 3), fremd, ungewöhnlich: outo, vieras.

'Oyxos (XXIV, 6), Erhabenheit (des Styls): jalous. όγκώδης (XXIV, 9), erhaben: jalo. όμαλός (XV, 6. XVIII, 5), consequent: yhtämukainen. όμοιος (XV 5), h. l. mit der Wirklichkeit übereinstimmend (vom Charakter): todellinen. όρος (VΙΙ, 11. 12), Definition: määritys. όρχησις (II, 4. XXVII, 6), Tanz: tanssi. όρχηστής (I, 6), Täntzer: tanssija. όρχηστικός (IV, 19. XXIv, 10) zum tantz gefügt, geneigt: tanssiin sovitettu l. sopiva: ή όρχηστική. Tantzkunst: tanssitaide. όρις (VI, 5. 9. 11. 28. XIV, 3. 4. XXIV, 2. XXVII, 10), die scenische Ausrüstung: näytelmällinen laitos.

Πάϑημα (VI, 2. XXIV, 2), Leidenschaft, Leid: mieliala, kärsintö, kärsimmen. παϑητικός (ΧVIII, 6. XXIV, 1. 3) pathetisch: intohimoinen, pathetinen. πάϑος (I, 6. XI, 9. 10. XIV, 4. 7. 9. 20. XVII, 3. XXVI, 3), Gemüthsbewegung, Pathos, schmerzvolles Leid, it. affektvoller Ausdruck: mielenliikutus, intohimo, kärsintö; intolause. παραδειγμα (XXVI, 28), h. l. Ideal: ideali (ihanne, perikuva). πάροδος (XII, 2. 4. 7), der erste Gesang des gesammten Chors: laulajiston ensimäinen laulu, köörin tulo-laulu, parodos. παρωδια (II, 5), Parodie: ivamukaus, parodia. πεπλεγμενος (X, 1. 5. XIII, 2. XVIII, 5. XXIV, 1. 3), verwickelt (von Mythen und Tragödien): mutkallinen. περιπέτεια (VI, 17. X, 2. 3. XI, 1. 5. 7. 9. XVI, 5. XVIII, 5. 18. XXIV, 2), Peripetie: vastaiskäänne. πλοκέ (XVIII, 10) i. q. δέσιs: solmiskelma. ποιημα (IV, 9), Gedicht: runoelma. ποιησις (Ι, 13. IV, 7. 8. 13. 19), Dichtung: runous. ποιητική scil. τέχνη (I, 1. IV, 1. VI, 28. XXVI, 4), Dichtkunst: runoustaide, runous. πολυμυϑος (XVIII. 12), viele Mythen enthaltend: monitaruinen. πράγμα (VI, 8. 12. 13. 17. 20. VII, 1. 12. IX, 7. XIV, 1. 2. 5. 21. XV, 10. 11. XVIII, 13. 18. XIX, 5), das Geschene, Umstand: tapaus, seikka. ποάξις (VI, 2. 7. 8. 12-14. 21. VII, 2. VIII, 1. 3. 4. IX, 9. 13. X, 1-3. XXIII, 1. 2. 6. XXVII, 13), Handlung: toiminta. πράττειν (II, 1. III, 2. 4. 6. VI, 5. 7. 13. IX, 4. XIV, 13. 15-17. XV, 10. XVII 1. XXII, 20. XXIV, 6), handeln (aesthetisch): toimia, toimittaa. πρόλογος (XII, 2. 4. 7), Prolog: alkajaispuhe. προσωδία (XXVI, 18), Prosodie: prosodia. πρόσωπον (V, 2. 4), Maske: naamari. πτώσις (XX, l. 10), Biegung: taivutus.

Ραψωδεϊν (XXVII, 6), Rhapsodien vortragen: esitellä kertomarunoa. ραψωδία (I, 12), Rhapsodie: rapsodia. ρήυα (XX, 1. 9. 10. 12), Verbum: tehdikkö. ρητορική scil. τέχνη (VI, 22), Rhetorik: puhetaide, retorika. ρητορικός (VI, 23), rhetorisch: puhetaiteellisesti. ρυϑμόs (I, 4. 5. 6. 13. IV, 7. VI, 3), Rhytmus: polento.

Σατυρικός (IV, 18. 19), satyrisch, zum Satyrspiel gehörig: ilkkuminen, ilkku- l. satyri-. σκενοποιός (VI, 28), Maschinenmeister: koneenkäyttäjä. σκηνή (XII, 3. ΧΙΠ, 10. XVII, 2. XXIV, 6), Scene: näyttämö, näyttöpaikka, näkymö. σκηνογραφία (IV, 17), Theatermalerei: näytelmäpaikan maalaaminen. στάσιμον (XII, 2. 8), Chorgesang ohne anapästische und trochäische Systeme: stasimon. στοιχεϊον (XX, 1. 2), Buchstab: kirjain. συλλαβή (XX, 1. 5), Silbe: tavu. συρίγγων τέχνη (I, 5), Flotenspielerkunst: huilun- l. syringinsoittotaide. σχήμα (I, 4. IV, 12. 13. V, 4. XVII, 3. XIX, 7. XX, 4. XXVII, 5), Form, Gestalt: muoto, asento, käytös (XXVII, 5: näyttelijäin käytöksiä).

Τάξις (VII, 8), Ordnung: järjestys. τελος (VI, 12. 13. XXVII, 12), Zweck: tarkoitus. τετράμετρον (IV, 18. 19. XXIV, 10), Tetrameter: nelimittainen. τέχνη (I, 4. 5. VII, 11. VIII, 3. XIII, 8. XIV, 20. XVI, 6. 7. 9. 10. 32. XXVII, 4. 15), Kunst: taide. τραγικός (XIII, 10. XIV, 16. XVIII, 18. XXVII, 1. 5), tragisch: tragillinen, murhenäytelmällinen. τραγωδία (I, 2. 13. II. 7. III. 5. IV, 12. 14. 16. V, 3. 7-11. VI, 1. 2. 5. 9. 12. 13. 16. 17. 19. 21. 28. VII, 1. 2. 11. IX, 6-8. XI, 7. XII, 1. 4-6. XIII, 1. 7-9. 13. XIV, 4. 13. 20. XV, 11. 13. XVIII, 4. 10. 15. 22. XXII, 20. XXIII, 1. XXIV. 1. 5. 6. XXV, 3. XXVII, 4. 8. 13), Tragödie: tragedia, murhenäytelmä. τραγωδοδιδάσκαλος (IV, 13), Tragödiendichter: tragedian harjoittaja. τρίμετρον (I, 9), Trimeter: kolmimittainen. τροχαίος (XII, 8), Trochäus: trokhaio.

'Υμνος (IV, 8), Loblied: ylistysruno. ύποκριτής (IV, 17. V, 4. VI, 28. XVIII, 21. XXIV, 6. XXVII, 4), Schauspieler: näyttelijä. ύποκριτική (XXVII, 6) scil. τέχνη, die Kunst des Vortrages: esittelytaide.

Φαλλικά (IV, 15), Phallos-Gesänge: fallos-laulut. φοβερός (IX, 13. XIII, 2-4. XIV, 1. 4), fürchterlich, Furcht erregend: pelättävä, pelkoa herättävä. φόβος (VI, 2. XIII, 4. XIV, 5. XIX, 4), Furcht: pelko. φωνήεν (XX, 3), Vokal: ääntiö, ääntäväinen.

Χορικόν μέλος (XII, I. 5. 7), Chorgesang: laulajiston laulu, köörilaulu. χορός (IV, 17. V, 3.; XII, 4. 7-9. XVIII, 21), Chor: laulukunta, laulajisto, kööri. χρώμα (I, 4), Farbe: väri.

Ψιλομετρία (II, 5), ungebundene Poesi: suorasanainen runoelma.

Liite.

Ruotsalais-suomalainen kaunotieteellisten tiedesanain luettelo.

Absolut = ahsolutinen, ehdoton affekt = mielenvaikutus, mielenliikutus, -kiihoitus agera (utföra) = näyttää, näytellä, esitellä, suorittaa, toimittaa akt = näytös aktion (utförande) = näytäntö [näytös: akt; näyttely: exposition], toimittaminen, esitys, esittely, suoritus aktör = näyttelijä allegori = allegoria [liknelse: vertaus] allegorisk = allegoriallinen arkitekt = rakennustaiteilija, arkitekti arkitektur = rakennustaide arkitektonisk = rakennustaiteellinen.

Behag = sulo [Behagens gudinnor, Gracerna: sulottaret, ihattaret] behagfull = suloisa, sulokas, mieluisa behaglig = suloinen, mieluinen bild = kuva, kuvaelma bildrik = kuvakas, kuvallinen bildhuggare = kuvanveistäjä, veistotaiteilija bildhuggeri = kuvanveisto, veistotaide bildhuggerikonst = kuvanveistotaide.

Danskonst = tanssitaide deklamation = lausunto, deklamationi deklamator = lausuja, deklamatori deklamera = lausua, deklameerata dialog = puheenvaihtelo, haastelo dikt = runoelma, runous dikta = runoella, (fig.) sepitä diktion = lausekeino dithyramb = dityrambi dithyrambisk = dityrambinen dram = draama, näytelmä dramatik = näytelmätaide, dramatika dramatiker = dramaatikko dramatisera = draamatiseerata, näytelmän tapaan esittää dramatisk = draamallinen, näytelmällinen.

Elegi = elegia, huoliruno elegiker = eleegikko, elegian runoilija elegisk = elegiallinen, huoli- entusiasm = into [inspiration: innostus] entusiasmera = innoittaa entusiast = intoilija, innostelija entusiastisk = innollinen, intoisa, innokas epos = epos (-ksen), epopea, kertomaruno epiker = eepikko, epoksen l. epopean l. kertomarunon runoilija episk = epilliuen, epopeallinen, kertomarunollinen epilog = päättäjäispuhe, jälkipuhe, epilogi episod = välikertomus, -kohtaus, episodi erotik = lempirunous erotiker = lempirunoilija erotisk = lemmellinen, lempi- esthetik = kaunotiede, ihannetiede, esthetika esthetiker = kaunotieteilijä, estheetikko esthetisk = kaunotieteellinen, ihannetieteeellinen, esthetillinen ethik = siveysoppi, ethika ethisk = siveysopillinen, siveydellinen, ethillinen extas = haltioissa olo extatisk = haltiokas, haltioissa oleva.

Fabel = eläinsatu, satu; (se intrig) fabelaktig = satumainen fabulos = satuperäinen, sadunomainen fantasi = mielenkuvitus, kuvausvoima, fantasia flöjtspelarekonst = huilunsoittotaide form = muoto ful = ruma, oppos. kaunis; det fula = rumuus, ruma fulhet = rumuus föredrag (ett styckes utförande) = esitys, esittely, suoritus föredraga (utföra) = esittää, esitellä, suorittaa förnimmelse (den sinnliga) = aistinta, aistiminen. Geni = nero genremålning = laatukuva gest = liikenne, käytökset (plurale) grace, Gracerna ks. Behag graciös = suloisa, sulokas grotesk = kuvaton, eriskummainen; subst. groteski grupp = ryhmä gruppera = ryhmittää gruppering = ryhmitys gåta = arvoitus, umpipuhe, -lause.

Handla (i esthetisk bemärkelse) = toimia, toimittaa handling (esthetisk) = toiminta harmoni = sointu, harmonia harmonisk = sointuisa, soinnullinen, harmoniallinen heroisk = sankarillinen, sankari- hjeltedikt = sankarirunoelma humor = humori humoristisk = humorillinen hänförelse = into.

Idé = idea, aate ideal = perikuva, ihanne, ideali idealisk = ihanteellinen, idealinen idyll = idylli idyllisk = idyllinen, idyllintapainen improvisation = äkkimietteinen tuote, äkkimiettielmä improviserad = äkkimietteinen, suorapäinen inkonseqvent = epämukainen intrig = perusjuoni, juoni, kantataru intrigant = juonikas inspiration = innostus inspirera = innostuttaa ironi = ironia, sala-iva, -pilkka [satir = ilkku; karikatyr = irvikuva; parodi = ivamukaus] ironisk = ironiallinen, sala-ivaiuen.

Karakter = luonne karakteristisk = luonteen-omainen, luonnetta kuvaileva, kuvailevainen karikatyr = irvikuva, karikatyri [se ironi] karikera = karikeerata, tehdä irvikuvan (jostakusta), irvikuvassa esittää klagodikt = valitusrunoelma, valituslaulu komedi = komedia, ilveilys, ilvenäytelmä komiker = koomikko, komediantekijä, -näyttelijä komisk = koomillinen (ks. löjlig), ilve-, ilveellinen koncentrerad = supistunut konflikt = ristikohta, -kohtaisuus [motsägelse = ristiriita, -riitaisuus; kontrast = vastakohta] konseqvent = johdonmukainen, yhtämukainen konst = taide konstnär = taiteilija konstnärlig = taiteellinen kontrast = vastakohta (se konflikt) konträr = vastakohtainen kontur = ääriviiva, ääritelmä kör = kööri, laulukunta, laulajisto.

Lofsäng = ylistyslaulu logik = logika, ajatustiede logiker = loogikko logisk = logillinen, ajatustieteellinen lustspel = huvi-näytelmä lyrik = laulurunous, lyriikki, lyyrillinen runous lyriker = lyyrikko, laulurunoilija lyrisk = lyyrillinen, laulurunollinen löjlig, löje förtjenande = naurettava; löje uppväckande = naurattava lösning (ett styckes), lat. solutio = kehitelmä [oppos. solmiskelma].

Mask = naamari, maski melodi = sävel, nuotti melodisk = sävelikäs, sulosointuinen, -ääninen metafor = metafora, vertauslause metaforisk = metaforallinen, vertauslauseellinen meter = runomitta metrik = runomitan oppi metrisk = runomittainen, runomitallinen mim = miimi mimik = mimiikki mimiker = miimikko mimisk = miimillinen monolog = yksinpuhe, monologi motiv = vaikuttava syy, motiivi, aihe musik = musiikki, säveltaide musiker = muusikko, säveltaiteilija, sävelniekka myth = taru, jumalaistaru mythisk = tarumainen, taruperäinen, jumalaistarullinen målare = maalaaja måleri, målarekonst = maalaus, maalaustaide målning = maalaus, kuvaelma.

Naiv = naivi naivitet = naiviteetti novell = novelli, uutelo nätt = sievä.

Objektiv = ohjektivinen, ulkokohtainen okonstnärlig = taiteeton, epätaiteellinen ologisk = epälogillinen osedlig = epäsiveydellinen, siveytön osedlighet = epäsiveys, siveyttömyys otragisk = epätragillinen.

Parodi = ivamukaus, parodia (se ironi) passion = intohimo, himo, kiihko passionerad = intohimoinen, himokas, kiihkoinen pathetisk = intohimoinen, intomielinen, pathetinen pathos = intohimo, intomieli, pathos (-ksen) person = henkilö pittoresk = ihailtava plastik = kuvaustaide plastisk = kuvaustaiteellinen, plastillinen poem = runoelma poesi = runous poet = runoilija poetik = runousoppi poetisk = runollinen porträtt = muotokuva praktisk = käytöllinen, käyttöpuolinen prolog = alkajaispuhe, prologi.

Rhapsodi = rapsodia rhetor = puhetaiteilija rhetorik = puhetaide, retorika rhetoriker = puhetaiteilija, retoorikko rhetorisk = puhetaiteellinen, retorillinen rim = loppusointu, riimi roll = rolli, osa roman = romaani romantisk = romantillinen rythm = polento rythmisk = polennollinen.

Samtal = kanssapuhe; (dialog) puheenvaihtelo, haastelo satir = ilkku, ilkkuruno, ilkkukirjoitus (se ironi) satirisk = ilkkuinen scen = näyttämö, näkymö; kohtaus scenisk = näytelmällinen, näkymöllinen sentimental = hempeä-, hento-tuntoiuen sinne = aisti sinlig = aistillinen sinnesförfattning (Gesinnung) = mieli, mielenparsi situation = asema, tila skald = runoilija skaldekonst = runoustaide skaldestycke = runoelma skizz = eskissi, suunnitelma skulptera = veistää skulptur = veistotaide skulpturbild = veistokuva, veistämä skulptör = kuvanveistäjä, veistotaiteilija skådespel = näytelmä skådespelare = näyttelijä skådespelarekonst = näyttelijätaide skön = kaunis, oppos. ruma [vacker = korea, fager = sorea, täck = soma; sievä = nätt, ihana = förtjusande, pulska = prydlig]; det sköna = kauneus, kaunis skönhet = kauneus spela (utföra) = näyttää, näytellä, suorittaa, toimittaa stans = säkeistö strof == säe subjektiv = subjektivinen, itsekohtainen sublim = ylevä symmetri = tasasuhtaisuus symmetrisk = tasasuhtainen.

Talang = taidollisuus, taidonlahja, talangi talangfull = taidokas, taidollinen talangfullhet = taidokkaisuus teater = teateri teoretisk = tietopuolinen, teoriallinen tillknytning (ett styckes), lat. implicatio = solmiskelma (oppos. kehitelmä) tragedi = tragedia, murhenäytelmä tragiker = traagikko, tragediantekijä, -näyttelijä tragisk = tragillinen, murhenäytelmällinen täck = soma (se skön).

Uppränning = alkuluonnos (se utkast) utföra = toimittaa, suorittaa (se agera, spela) utförande = toimittaminen, suoritus (se aktion) utkast = suunnitelma, kehäys.

Vacker = korea (se skön) vältalare = kaunopuhelija (se rhetor) vältalig = kaunopuheinen (se rhetorisk) vältalighet = kaunopuheisuus (se rhetorik).

Viiteselitykset:

[1] Tekstissä on μύϑος, jumalaistaru, -satu. Koska, näet, enimmät sekä kertomarunolliset että mnrhenäytelmälliset aineet olivat vanhimpina aikoina otetut jumalaissaduista, tuli sana μύϑος myös merkitsemään kanta- eli runo-tarua, runon alkutarua, fabula; eikä ainoastaan semmoisissa kappaleissa, joissa aine todella olikin jumalaissadullinen, vaan myös missä näin ei ollut laita.

[2] Knvailus, ή μίμησις, oikeastaan jälitteleminen, mukaileminen, on Aristoteleen, niinkuin jo Platonin, ja heidän jälkeen koko muinaisuuden kaunotieteilijäin mukaan kaunotaiteen varsinainen olento, ja kaikki ihanne-taiteet, esm. musiikki, ovat kuvailuksia, jälittelemisiä. Kun sentähden Aristoteles tässä sanoo, että huilun- ja kitaran-soittotaiteesta — s.t.s. siitä musiikin osasta, jota esitettiin huilulla ja kitaralla — ainoastaan "enin osa" on kuvailusta, niin kuuluu tämä ristiriitaiselta. Ristiriitaisuus häviää kuitenkin, kun tiedetään, että mimesis-sanalla on kaksinainen merkitys: ahtaampi ja laveampi. Kuvailus ahtaammassa merkityksessä käsittää luonnon todenperäisten olojen huolellista jälittelemistä ja mukailtavain tarkkaa mukailemista, niinkuin esm. näyttelijät mukailevat esikuvaansa. Tätä näyttelijäin kuvailemista tahtookin Hermann yksinomaisesti viedä kuvailuksen ahtaampaan merkitykseen, ks. Herm. Comment, s. 84: "angustior significatio haec est,, qua imitari dicitur is, qui aliam in se personam suscipit". Laveampi merkitys taas käsittää taiteen oikean vapaan kuvailemisen, kuvituksen, fantasian, ja ihanteen, idealin, mukaan: "fictio rei alicujus ad similitudinem veritatis", kuten Hermann sanoo. Esimerkkinä näihin merkityksiin mainittakoon Polit. VIII 5, Bekk. 1340; Probl. XIX 15, Bekk. 918 ja XIX 27, Bekk. 919. Ks. näistä muutoin Herm. s. 84 ss. ja E. Müller: "Geschichte der Theorie der Kunst bei den Alten", II Osa, ss. 355 ja 356 ss. — Huomattavaa on muutoin, ettei tässä §:ssä mainittuin taidelajien luetteleminen suinkaan ole pidettävä minäkään varsinaisena selityksenä siihen, mitä Arist. sanoo I:ssä §:ssä, sillä muodoin että Arist. muka tässä nyt erittäin ja täydellisesti luettelisi niitä runoustaiteen lajeja, joista hän vasta aikoo puhua. Sillä hän puhuu tässä yleiseltä kannalta ja luettelee ainoastaan summassa niitä kaunotieteen lajeja, jotka ovat ahtaammassakin merkityksessä kuvailuksia.

[3] Bekker'in, Reiz'in ja muitten kanssa luemme tässä δια φωνής, eikä δια τής φύσεως. Koska Arist. tässä luettelee ne keinot, joilla taide kuvailee, niin on tämän paikan kanssa pantava yhteyteen Rhet. III Luk. 1, Bekk. 1403, jossa Arist. niin ikään mainitsee ääntä kuvailuksen keinona. Tässä ei kuitenkaan tarvitse ajatella elävien kuvailemista, esm. lintujen viserrystä, hevosten hirnumista, koirien haukuntaa j.n.e. — niinkuin sitä Hermann selittää, jonka tähden hän, syystä katsoen tätä sopimattomaksi, ehdotteleekin luettavaksi δια τής φύσεως, josta syntyisi se käsitys, että muutamat kuvailevat taiteen voimasta, muutamat tottumuksesta, muutamat taas luontonsa voimasta. Sen sijaan sopii tässä ajatella laulua ja lausuntoa, deklamatioma, joittenka käyttäjinä ilmaantuvat etenkin näyttelijät. Ks. Herm. s. 90; E. Müller, Gesch. d. Th., II, s. 346. — Niinkuin nähdään, alkaa Arist. heti selvittämään niitä eroavaisuuksia, jotka syntyvät esityskeinojen erilaatuisuudesta. II:ssa luvussa puhuu hän eri esineistä, III:ssa eri tavoista. Ett'ei Arist. kuitenkaan muuhun kuin esityskeinojen erilaatuisuuteen perustanut taiteen jakaumista eri taiteisin, olen koettanut osoittaa akademiallisessa väitöskirjassani "Försök tili framställning af Aristoteles' lära om det Sköna och Konsten", H:fors 1865 s. 66 ss.

[4] Syrinki, ή σύριγξ, oli moni-, tavallisesti seitsemän-putkinen paimenpilli, jonka putket eli pillit olivat järjestänsä toinen toista lyhyempi.

[5] Hermann lukee ή τών όρχηστών = tanssitaide. Heinsius ehdottelee: οί πολλοί τών όρχηστών, jota parannusta kuitenkin Teichmüller katsoo tarpeettomaksi, arvellen, että sanoihin οί τών όρχηστών on ajateltava sana μιμόυμενοι.

[6] 'Ηϑη, πάϑη ja πράξεις ovat Aristoteleella ei ainoastaan tanssitaiteen vaan koko kaunotaiteen esineitä. Sana ήϑη merkitsee sekä luonteita, character, että myöskin ylimalkaan siveydellistä, ethillistä mielenliikutusta, affectus. Πάϑη merkitsee sekä mielenliikutusta (ankarampaa kuin ήϑος), esthetillistä tiedesanaa "pathos" (himo, intohimo), että itse kärsimystä, kärsintöä. Πράξεις käsittää Aristoteleella ei ainoastaan toimintaa ("Handlung" esthetillisessä merkityksessä), vaan myöskin kaiken sen, mitä me laveammassa ja ahtaammassa ymmärteessä kutsumme situationiksi (asema, tila). Ks. Biese, "Die Philos. des Arist." II, s. 694.

[7] Tätä paikkaa on monella eri tavalla koetettu selittää. Me käsitämme sitä näin: Tavallisen käsityksen mukaan sanotaan epopealliseksi runoudeksi ainoastaan sitä kertomarunoutta, joka on runomitalle pantu. Ja niinkuin ihmiset ovat tottuneet runomittojen mukaan nimittämään runoilijoita, muutamia elegian-, muutamia jambein-runoilijoiksi j.n.e. (§ 10), niin on kuusimittainen runomitta näihin saakka katsottu epopean varsinaiseksi runomitaksi — niinkuin se todella onkin, ainakin pidemmissä kertomarunoelmissa. Sillä jos joku on koettanut muuhun mittaan sovittaa pidemmän epillisen kappaleen, niin on se huomattu sopimattomaksi (Luku XXIV, § 12), mutta pienempiä sopii muuhunkin mittaan sovittaa. Vaan ei tämä mitta kumminkaan tee kertomarunoutta. Sillä kertomarunous voi olla suorasanainenkin ja voi käyttää mitä mittoja hyvänsä, vaikk'ei aina erittäin hyvällä menestyksellä kuten Khairemonin esimerkki todistaa (§ 12). Se mikä tekee kertomarunouden, samaten kuin muunkin runouden, on kuvailus, mimesis. Yhtä vähän kuin siis voi Empedoklesta sanoa runoilijaksi, vaikka hän on runomitalla puhunut luonnosta (§ 11), yhtä vähän sopii myöskin sanoa kaikkia suorasanaisia teoksia kertomarunoelmiksi. Niin esm. ei millään muotoa sovi siinä kohden rinnatusten asettaa Sofronin ja Xenarkhon miimejä ja Sokrateen kanssapuheita. Edelliset ovat kertomarunoutta, Sokrateen kanssapuheet ei.

[8] Miimit, οί μΐμοί, olivat pieniä, kanssapuheen muotoon sepittyjä draamallisia kuvauksia tavoista, mielenliikutuksista ja elämän-oloista. Ehkä suorasanaisina olivat nämä kuvaukset kuitenkin kirjoitetut polennonmukaisella kielellä, tavallisesti Dorilaisten murteella. Tämän runolajin ensimmäinen käyttäjä oli Sofroni Syrakusasta, Sofokleen ja Euripideen aikalainen. Xenarkho oli tämän poika ja viljeli samaa runouslajia. — Perustauten erääsen paikkaan Athenaon tykönä, joka mainitsee Alexamenoa ensimäisenä Sokratisten kanssapuheitten tekijänä, ovat selittäjät näihin asti arvelleet Aristoteleen tässä asettavan Sokrateen kanssapuheet samalle kannalle kuin Sofronin ja Xenarkhon miimit ja siis sanovan niitäkin kertomarunoelmiksi. Syystä huomauttaa kuitenkin Teichmüller, kuinka uskomattomalta se tuntuu, ettei tuo tarkka Aristoteles olisi tehnyt sen tarkempaa eroitusta prosan ja runouden välillä. Sillä mitä me tunnemme näistä kanssapuheista todistaa niissä olleen filosofiallista ja dialektillistä sisältöä, eikä mitään kuvailusta (mimesis). Muutamat ovat arvelleet, että tässä muka olisi Platonia ajatteleminen, joka hänkin teki Sokratisia kanssapuheita, jota Teichmüller kuitenkin katsoo sopimattomaksi. Ks. Teichm. m. t. I s. 1 ss.

[9] Muutamissa painoksissa luetaan φυσικόν — luonnontiedettä koskevaa, eikä μουσικον.

[10] Empedokles Agrigentosta eleli 450 e.Kr. ja kirjoitti kolmen kirjan pituisen filosofiallisen oppirunon "luonnosta" (περί φύσεως).

[11] Sekä Hermann että Bekker'kin lukee tässä οθκ ήδη καi ποϊητήν προσαγορευτέον. Koska Arist. kuitenkin juuri, § 7, sanoo, että kertomarunoilija saapi seoinkin käyttää runomittoja, milloin mitäkin, niin näkyy meidän lukulaji antavan oikeamman ymmärryksen, koska "Kentauros" näkyy olleen joku epopea. Khairemoni eli Euripideen aikana taikka vähän myöhemmin. Tiedot hänestä ovat kuitenkin epävakaiset. Muutamat, niinkuin Athenæo, sanovat häntä tragiseksi, toiset, niinkuin Suidas ja Eudocia koomilliseksi kirjailijaksi. Tästä paikasta päättäin näkyy hän olleen epillinen runoilija.

[12] Polygnoto, kotosin Thasoosta, eleskeli 80 Olympiadin paikoilla. Hän kuvaili jaloja ja hyviä luonteita, joita hän valitsi enimmiten sankari-ajan historiasta. Pausoni sitä vastaan kuvaili mielellään huonoja ja siveydellisessä suhteessa häijyjä luonteita. Hän oli Athenasta syntyisin, Polygnotoa vähän myöhempi. Dionyso, Kolofonista kotosin, koetti kuvailuksissaan jälitellä Polygnotoa, mutta kun häneltä peräti puuttui ihanteellisuutta, joutui hän todellisuuden tarkaksi jälittelijäksi. Ks. näistä Lessing, Laokoon. — Hakaisiin suljetut sanat, joita ajatus vaatii, löytyvät Hermannin painoksessa: άνάγκη μιμεΐσϑαι.

[13] Joita on lueteltu I:sen Luvun 2 §:ssä, ja ylimalkaan kaikki ne taiteet, joittenka esityskeinoja Arist. mainitsee, I Luku § 2. Ihannetaiteet ovat, ks. Alkulause 4., Aristoteleen mukaan seuraavat: veistotaide, maalaus, tanssitaide, näyttelijätaide, musiikki ja runous.

[14] Sanalla λόγοι näkyy Arist. ymmärtäneen I Luvussa mainittuja Sofronin ja Xenarkhon miimejä, jotka olivat kirjoitetut suorasanaiseen muotoon. Ψιλομετρία (paljas-mitta) taas näkyy tässä merkitsevän kertomarunollisia teoksia ilman tanssitta ja musiikitta.

[15] Kleofoni mainitaan sepittäneen kymmenen murhenäytelmää. Kun hän tässä paikassa näkyy joutuneen Arist:een mieleen kertomarunoilijana, niin sopii tässä ehkä paremmin ajatella hänen teostaan Μανδρόβουλος, jota Arist. mainitsee Sophist. Elench. XV, 14.

[16] Hegemoni eli Peloponneson sodan aikana ja oli ivamukaustensa (parodiain) kautta joutunut yleisön erityiseen suosioon. Athen. IX s. 407, A. kertoo, että kun hänen teostansa "Gigantomakhia" näytettiin Athenan teaterissa, herätti se niin vastustamatonta naurua, etteivät kuulijat voineet itsiänsä pidättää, vaikka teateriin vast'ikään oli saatettu se surunsanoma, että Athenalaisten kaunis laivasto oli Sikelian edustalla voitettu ja hajoitettu.

[17] Nikokhares oli Aristofaneen aikalainen. "Delias"-teoksessaan pilkkasi hän Deliolaisten yltäkylläistä ja hentoa elämäntapaa.

[18] Paikka on sangen turmeltunut. Muutamat, näet, lukevat 'Άργάς, eikä Πέρσας, toiset ώς πέργας και Κύκλωπας, toiset ώς περγάς κ. Κυκλ., toiset ώσπερ γάς κ. Κυκλ. j.η.e. Meidän, niinkuin Bekkerinkin lukulaji on ώς Πέρσας και Κύκλωπας. Jälkeinen nimi on monikkoon pantava, koska sekä Timotheo että Filoxeno ovat sen nimistä kappaletta kirjoittaneet; edellinen nimi on jo itsessään monikko. Timotheo, syntynyt Miletossa 446 e.Kr., oli kuuluisa nomeintekijä ja säveltaiteilla. "Persialaiset" oli nomi, jossa hän lauleli Kreikkalaisten voittoa Persialaisista. Hänen teoksensa Κύκλωψ oli dityrambi. Filoxeno, syntynyt 459 e.Kr. Kytherassa, oleskeli vanhemman Dionyson hovissa Sikeliassa, mutta ajettiin pois ystävällisen olonsa tähden tyrannin hetairan Galatean suhteen. Hän teki silloin dityrambinsa "Kyklopi", jossa hän mukaeli Dionyson kyklopiksi, itsensä Odysseyksi ja lempijättärensä Galatea-nymfaksi.

[19] Se eri tapa, millä runoilija esineitänsä kuvaelee, synnyttää siis kolme eri runolajia: 1) Jos runoilija itse kertoelee tapauksia, omilla sanoillaan, taikka antaa muiden niitä kertoella, niin syntyy kertomarunollinen eli epillinen runous; 2) jos runoilija itse yhä vaan puhuu, itsestään runoellen, niin tästä syntyy dityrambinen (meidän lyyrillinen) runous; ja 3) kun kuvailus tehdään toimivaisten henkilöin kautta, niin siitä syntyy draamallinen runous. Samalla tavoin jakaa Platonikin runoutta, ks. hänen Polit. III, 394. — Hermann lukee και έτερον τι γιγνόμενον, eikä ή. έ. τ. γ. Muutamat, niinkuin Tyrwhitt, Buhle ja Susemihl, ovat Arist:n sanoista tahtoneet saada ainoastaan kaksi runolajia: kertomarunollista ja näytelmällistä.

[20] Keinot, millä; esineet, mitä; ja tapa, miten. Ks.Luku I, §3.

[21] Hermann lukee πράττοντες και δρώντες: toimimalla ja toimittamalla.

[22] Έχεΐϑεν: Sikeliasta, eikä Megaran kaupungista Sikeliassa. Epikharmo oli, näet, Koossa syntynyt 60 ja 62 Olympiadein välillä, mutta tuli nuorena Sikeliaan. Magnes, Athenasta, mainitaan nuoruudessaan tavanneen Epikharmoa. Walz arvelee, että näin myös on voinut Khionideen laita olla, ja että tämä jo nuoruudessaan oli tullut tutuksi, koska Epikharmon kukoistus-aika Suidaan mukaan olisi ollut noin kuusi vuotta ennen Persialais-sotia, ja Khionides jo kahdeksan vuotta ennen näitä mainitaan komedian tekijänä.

[23] Tragedian itsilleen omistavan mainitaan seuraavat paikat: Korintho, Epidauro, Aigina, Flio ja etupäässä Sikyoni.

[24] Sana κωμάζειν johdetaan tavallisesti suhstantivista κώμος (kemut, juhlapidot, riemu-tilaisuus, seura) ja merkitsee kemujen pitämistä, riemutilaisuuden viettämistä juhlasaatolla, iloleikillä, musiikilla, tanssilla y.m. Tästä nyt, arvelevat Peloponnesolaiset, sanat κωμωδία (komedia) ja κωμωδός (riemulaulaja, komedian tekijä) eivät johdu, vaan sanasta κώμη, kylä, syystä että komedian ensimäiset harjoittajat kiertelivät pitkin kyliä.

[25] Paljon on riidelty, onko tässä lukeminen 'Αίτιον δε και τούτου, kuten Bekkerin, Didot'u painoksen y.m. mukaan, vai αΐτιον δε και τουτο, kuten toiset tahtovat. Edellinen lukulaji antaa sen ymmärteen, että runouden (niinkuin kaiken taiteen) syntymiseen löytyy kaksi syytä, nimittäin kuvailushalu ja ihmisen luonnollinen taipumus kuvaelmista iloitsemaan. Syynä taas tähän iloitsemiseen on se, että ihminen kuvaelmain katselemisesta oppii, mikä oppiminen kaikille on hupaista. — Jälkimäinen lukulaji taas antaa seuraavan ajatuksen: Runouteen, niinkuin taiteesen ylimalkaan, on kaksi syytä, kuvailushalu ja kuvaelmista iloitseminen. Nämä ovat yleiset syyt, joihin vielä jonakuna kolmantena, joka samalla edellisiä perustaa, tulee oppimisen halu. — Kumpanenkin lukulaji pitää paikkansa.

[26] Se ei ole kuvailusmäärä s.t.s. kuvaileminen semmoisenaan elikkä mukailemisen suurempi tahi vähempi tarkkuus, joka taideteoksissa tuottaa meille huvitusta, vaan taiteellinen täydellisyys, väri taikka muu senkaltainen syy s.t.s. itse taiteellinen puku. Käsikirjoituksissa on ουχί μίμημα ποιήσει την ήδονήν; Bekker taas lukee δια μίμημα. Verrattava on tähän mitä Arist. puhuu Rhet. I. 11, 3.

[27] Paikka on turmeltu ja lukulajit eroavaiset. Parhaimman käsityksen antaa Aldus'en lukulaji, jota Bekker ja Didot'n painos noudattavat. Useimmissa käsikirjoituksissa luetaan: έξ αρχής πεφυκότες και αυτά μάλιστα. Hermann lukee πεφυκότα κaι αυτά μιμητικά (suom.: kehittäen näitä jo alusta syntyperäisiä ja kavallukseen sopivia aineita).

[28] "Margites" nimistä teosta mainitsee Arist. Homeron tekemäksi. Myöhemmän ajan tarkastelijat ovat tahtoneet Pigresta Margiteen tekijäksi.

[29] Bekker ja Hermann lukevat και το άρμόττον, eikä κατά το άρμ. kuten Didot'n painos.

[30] Aristoteles huomauttaa L. XIII ja ss. siitä, että kertomarunollinen ja näytelmällinen runouslaji ovat toistensa kanssa aivan likeistä sukua. Sentähden pitää myös epillisten kuvailusten oleman draamallisia.

[31] Jälkimäisten runouslajien, komedian ja tragedian, muodot ovat edellisiä, jambin- ja epopean-lajeja, arvoisempia.

[32] Bekker ja Hermann lukevat κρινόμενου eikä κρίνεται. Koko tämän lauseen asettaa muutoin Hermann luvun loppuun.

[33] Falloslaulut olivat lauluja, joita laulettiin fallon juhlasaatossa (φαλλαγώγια). Ne olivat raa'at ja riettaat, jonka tähden ne eivät kaikissa paikoin pysyneet. Dityrambit ylistivät jumalien, erittäin Dionyson, töitä.

[34] Jambinen runomitta tuli tavalliseksi. Kuitenkin käytettiin myös nelimittaisia trokaioja. Näin teki välistä Sofokles, Aiskhylo ja Euripides.

[35] Tähän on ajateltava jo 19:stä §:sta ή φύσις εύρεν (Hermann), taikka 18:sta §:sta έγένετο (Walz). Lauseen lopussa lukee Hermann δέχεται eikä λέγεται, väittäen mahdottomaksi, että Arist. olisi voinut perustaa näin painavia asioita ainoastaan kulkupuheisin. Walz muistuttaa kuitenkin syystä, että Arist. sanalla τα αλλα, joihin λέγεται likimmiten kuuluu, näkyy tarkoittaneen vähäpätöisempiä muutoksia, joittenka alkuperästä eri juttuja voi olla.

[36] Ettei Arist. näillä sanoilla ole aikonut antaa mitään määritystä komediasta, sen helposti huomaa lauseen vaillinaisuudesta ja lyhyydestä, jos sitä vertaa esm. tragedian määritykseen seuraavassa luvussa. Hän vaan yleisillä viittauksilla huomauttaa komedian omituisesta luonteesta. II:sen luvun lopussa sanoo Arist., että komedia kuvaelee huonompia ja halvempia ihmisiä, tragedia taas parempia ja arvoisia. Tämä, sanoo Arist., ei nyt kumminkaan ole niin ymmärrettävä, että komedia muka kuvailisi ainoastaan siveydellisesti huonoja ihmisiä, ehkä sillä kyllä on se omituisuus, että se mielellään valitsee vähänarvoisempia ihmisiä, samaten kuin tragedia päinvastoin oman luonteensa mukaan valitsee ylhäisiä ja suuremman arvoisia. Vaan asian laita on niin, että komedian aiheena on naurettava, ja naurettava on osa rumasta. Sillä naurettava on (§ 2) hairaus, poikkeus oikeasta ja kauniista, sekä rumuus, jossa ei ole kipua eikä tuskaa. — Tämä on koko se selitys, minkä Arist. antaa komediasta ja naurettavasta. Kuinka vaillinainen se on, sen huomaa helposti. Rhetorikassaan, III, 18 (Bekk. 1419), viittaa hän, puhuessaan naurettavasta, tähän paikkaan, sanoen täällä selittäneensä, kuinka monta lajia naurettava on. Koska tältä paikalta kuitenkin kokonaan puuttuu tämmöistä selitystä, todistavat Arist:n sanat Runousopin nyt ei enään olevan alkuperäisessä kokonaisuudessaan. — Lukulajit muutoin eroovat siinä, että muutamilla on, kuten meidän painoksessa: αλλά του αίσχρου έστί το γελοΐον μόριον, muutamilla taas (Hermann): αλλά τον αίσχρου, οθ εστί τ. γ. μ., mikä käännettynä kuitenkin antaa saman ajatuksen: Komedia on halvempain kuvailus, ei niin ymmärrettynä, että kaikki pahe olisi sen aineena, vaan niin, että se on kuvailus rumasta, josta naurettava onkin osa.

[37] Vanhoilla oli kaksi luonne-naamaria eli -maskia (πρόσωπον), nimittäin koomillinen naamari, jota käytettiin ilvenäytelmissä, ja tragillinen naamari, jota käytettiin murhenäytelmissä.

[38] Kun arkhαontti otti kustantaakseen jonkun näytelmä-kappaleen, ensiksikin sen harjoituttamista ja sitten sen näyttelemistä — mikä todellakin vaati ei suinkaan vähäisiä kulunkeja — niin sanottiin hänestä χορόν διδόναι, ja runoilijasta χορόν λαμβάνειν. Kun komedia pidettiin halvemmassa arvossa, niin tämmöinen kustantaminen vasta myöhään tapahtui, jonka tähden vapaa-ehtoisten täytyi tämmöistä laulua toimittaa.

[39] Epikharmo oli Dorilais siirtokunnasta Megarasta, Formis Syrakusasta. Näihin saakka eivät komedian kantatarut olleet yhtenäisiä ja kokonaisia.

[40] Lukulajit eroovat toisistaan. Käsikirjoituksissa on: μέχρι μόνον μέτρον μεγάλου. Kun μεγάλου teki vaikeutta ehdotteli Aldus luettavaksi μετα λόγου, jota Bekker hyväksyy; näin myös Didot'n painos. Hermann ehdottaa καϊ λόγον. Reiz ja Tyrwhitt jättävät sanan kokonaan pois, pitäen sitä interpolationina. Sanalla λόγος tarkoitetaan tässä samaa kuin άπαγγελία, kertomus, narratio.

[41] Näytelmärunouden historiassa on tämä paikka tullut kuuluisaksi, koska se on ainoa, josta on voitu hakea jotain, jos kyllä horjuvaa, perustusta tuohon oppiin ajan yhteydestä. Tunnettu, näet, on että franskalais-klassillinen koulu, Corneille etunenässä, levitti ja puolusti niin kutsuttua "kolmen draamallisen yhteyden" oppia, paikan, ajan ja toiminnan. Tämän opin mukaan ei saa näytelmissä muuttaa tapahtuma-paikkaa, vaan näkymön pitää aina oleman sama; niin ikään ajan sekä toiminnan. Oppinsa tueksi he mainitsivat Aristotelesta, joka tähän kuitenkin on melkein syytön. Paikan yhteydestä ensiksikin Arist. ei virka yhtään sanaakaan. Mitä ajan yhteyteen tulee, niin Arist., kuten tästä näkyy, ei määrää mitään, vaan mainitsee ainoastaan, että tragedian tapaukset tavallisesti päättyvät yhden vuorokauden kuluessa. Tässä on siis kysymys ajan pituudesta eikä yhteydestä. Mutta ei tästäkään ole mihinkään, koska Arist. heti sen perästä moittimatta mainii, ettei sitä vanhoissa tragedioissa noudatettu. Ainoastaan toiminnan yhteyttä hän vaatii, ks. Luku VIII.

[42] Tämä on epäilemättä koko Aristoteleen Runousopin mainioin paikka, joka yksistänsä on selitykseksi synnyttänyt suuremman kirjallisuuden kuin monen mainion miehen kaikki teokset yhteen. Ensi katsannolta näkyy kuitenkin ajatus olevan niin selvä, että se vasta silloin joutuu epäselville, kun lukee paikan monenkaltaisia selityksiä. Mihin eri suuntiin nämä selitykset ovat kääntyneet, mainittakoon lyhyeltä. Ensinkin tulkittiin Aristoteleen sanat niin, että pelkoa piti puhdistettaman yhdessä tragediassa, sääliä muka toisessa. Tämä sotii selvästi Arist:n sanoja vastaan, koska hän, näet, juuri selittää näitä molempia mielialoja toinen toisensa kautta, Rhet. II L. 5, 12 (Bekk. 1383), opettaen säälin vasta silloin tulevan oikein eläväksi ja todelliseksi, kun pelko siihen yhdistyy, pelko, näet, siitä, että sama paha voi kohdata meitäkin tahi omaisiamme, ks. Poet. XIII ja Rhet. II, LL 8 ja δ. Sitten pantiin sanoihin se ymmärre, että tragedia pelvon ja säälin kautta vaikuttaisi puhdistusta kaikissa mielialoissa, vaikka Arist. selvään sanoo των τοιούτων παϑήματων: tämänkaltaisissa mielialoissa s.t.s. pelvossa ja säälissä ja niiden kanssa yhdenlaisissa. Uusi selitystapa tahtoi osoittaa, että tragedia muka vaikuttaisi niin perinpohjaisen puhdistuksen pelvosta ja säälistä, ettei näistä jää vähääkään jälelle. Yhtä väärin. Sillä Arist. opettaa nimenomaan, että semmoinen mielenlaatu, missä ei laisinkaan ole pelkoa eikä sääliä, ei soveltuisi hyveen kanssa yhteen, koska, näet, pelvoton ihminen on tyly ja julkea, säälitön taas kova ja tunnoton, jota vastaan todellinen hyve on oikea keskisuunta liiallisuuksien välillä (Ethic., Rhet., Polit.). Toinen selitys on vielä se, ettei puhdistus tarkoittaisi katselijoita — kuten Arist:n sanat kuitenkin suoraan ilmoittavat — vaan itse toimivia henkilöitä. Mutta kun pelko ja sääli eivät ole ne intohimot, joita tavallisesti käytetään vaikuttimina toimivaisten töihin ja toimintoihin, vaan mielenliikutuksia, joita toimivien työt ja kohtalot herättävät katselijoissa, niin on vaikea ymmärtää, mitenkä ne katselijoista vaikuttaisivat takaisin toimivaisiin.

Ihan vastoin näitä tavoteltuja selityksiä näkyy Arist:n suora oppi olevan, että murhenäytelmä pelvon ja säälin kautta saa aikaan puhdistusta pelvossa ja säälissä ja samanlaisissa mielialoissa. Tämä puhdistus tapahtuu siten, että pelko ja sääli vapautetaan liiallisuudestaan ja ylenmääräisyydestään, että niistä eroitellaan se, joka on yksityistä ja subjektivistä, ja jätetään se, mikä on yleistä, kaikille yhteistä, idealista. Kun, näet, ihminen näkee, että ihmiskunnan jalot sankarit yhtä hyvin kuin muutkin ovat kärsimysten ja onnenvaiheiden alaisia, niin huomaa hän siitä, että korkeampi laki johtaa kaikkia, ja hänen itseluottamuksensa ja ynseytensä kukistuu, mieli nöyristyy jumalien tahdon suhteen, pelko ja sääli puhdistuvat. Näin puhdistettuina muuttuvat kysymyksen alaiset mielialat mielihyväksi, ήδονή, joka mielihyvä Arist:n mukaan on niin murhenäytelmän kuin kaiken muunkin taiteen tarkoitus. Laveammin olen koettanut tätä selittää väitöksessäni "Förs. t. framställning af Arist. lära om det Sköna o. Konsten" ss. 39-64.

Tekstin sanat "kaikissa kohdin kutakin osaa myöden sovitetulla kielellä" (tarkemmin alkuperäisen mukaan: kaikissa osissa itsekuhunkin lajiin j.n.e.) tietää, että kielen pitää oleman erilaista esm. köörissä, erilaista dialogissa j.n.e. Tekstin selitykseen kuuluvasta kirjallisuudesta ks. Lessing, Hamb. Dramat. Stück 74-79 (Ed. Lachm. 7:s nios); E. Müller, Gesch. d. Th. d. K. II s. 378 ss.; Herder, Werke für Litt. u. Kunst. 17 n. s. 211 j.m.

[43] Parempana pidämme Reiz'in, Hermannin y. m. lukulajin μέτρον, kuin Bekkerin, Didot'n painoksen y. m. μέλος, syystä että Arist. katsoo sävelen (lauluu) kuuluvaksi tuohon "kutakin osaa myöden sovitettuun" kieleen. Ks. § 4.

[44] Hermann lukee των ονομάτων cύvϑεσiv, eikä των μέτρων σύνϑεσιν.

[45] Taikka Hermannin mukaan, joka lukee πάσιν, eikä πάσαν: on sen voima kaikille tuttu.

[46] Mitä luonne, ήϑος, on ks. L. I. Muist. 6. — Mieli, διάνοια, on tämän suhteen ajatus, miete, mielenparsi, joka paraasta päästä osoittaa itsensä ihmisen puheissa, tuumailuissa ja sanaparsissa. Arist. eroitti nämä molemmat, mutta meillä on διάνοια suljettu luonteesen, ήϑος:een, ja on luonteen oikea lähde. "Der Zweck (johon draaman henkilöt pyrkivät) wird in Drama, wie vor dem eigenen Bewusstsein, so vor dem Freunde, vor dem Gegner gerechtferiigt, es wird mit Grunden gekämpft, bleibende Wahrheiten, Sentenzen, breitere Ausführungen gehen herüber und hinüber und stellen den Kampf der Kräfte in ein Tageslicht, das ihn nach allen Seiten beleuchtet und ihm den Stempel eines Kampfes von ldeen aufprägt. Dieses Element ist es, was Aristoteles (Poet. C. 6) die διάνοια nennt, die Rechtfertigung des Strebens durch Gedanken-Ausdruck, und was wir als das Gnomische bezeichnen." Vischer, Aestli. III. 2, 4. s. 1382.

[47] Nimittäin lausetapa ja laulanto.

[48] Nim. näytelmällinen laitos.

[49] Nim. runotoimi eli kantataru, luonne eli karakteri, ja mielenparsi eli ajatus.

[50] Hermann lukee tätä paikkaa näin: τούτοις μεν oυv άμα ολίγοις αυτών, ώς εΐπον, κέχρηται τοΐς ειδεσιν. ου γαρ 'όψεις έχει πάν j.n.e.

[51] Lukulajit eroovat. Bekker lukee: — — άλλα πράξεως και βίου και ευδαιμονίας και κακοδαιμονίας και γαρ ή ευδαιμονία (Hermann lisää: και ή κακοδαιμονία) εν πράξει έστί κ. τ. λ.

[52] Nim. hyviä taikka pahoja.

[53] Vertaile tähän mitä Arist., Poet. XXVI, sanoo Zeuxiista. Zeuxiin malauksilla ei ole ήϑος siinä ymmärteessä, että hän niissä erittäin viljelisi sitä taikka tätä laatua, niitä taikka näitä omituisuuksia, sillä hänellä on ideali ylimpänä perikuvana.

[54] Toisilla lukulajeilla on ov ποιήσει: niin hän ei tee j.n.e. Näin Bekker ja Hermann. Didot'n painoksen lukulaji on silminnähtävästi parempi, kosk'ei Arist. kiellä luonteidenkaan kuuluvan murhenäytelmään, ehkä kyllä itse kantataru ja toiminta ovat luonnetta tärkeämmät.

[55] Hermann asettaa tämän §:n 16:n §:n jälkeen.

[56] Muutamat ovat ymmärtäneet tätä koskevaksi puhujia eikä runoniekkoja, mikä kuitenkin on sopimatonta, koska Arist. sanoo έποίουν λέγοντας.

[57] Hermann lisää εί προαιρεΐται ή φεύγει: haluaako hän jotain tai välttää. Niin ikään panee hän των λόγων sanain edelle sanain ένιοι: muutamissa niistä puheista j.n.e. — Luonteesta puhuu Arist. laveammin XV:ssä L:ssa.

[58] Didot'n painoksessa luetaan μέσον δε ο και αυτο μετ' έκείνο έτερον, jota lausetta Bekker, Hermann y.m. täydentävät lukemalla μέσον δε o και αυτο μετά άλλο και μετ' έκ. έτ. Ajatus on sama.

[59] Sanojen ώσπερ ποτε και άλλοτε selittämisestä pitävät kommentatorit eri mieltä, ja Hermann, jok'ei niiden kanssa ensinkään tule toimeen, jättää ne tästä paikasta pois ja asettaa ne VIII:nen Luvun alkulauseen loppuun. Vaikeuden tekee se, kun ei ole tiedossa, että näytelmiä olisi missään näytetty vesi-uurin mukaan. Sanat näkyvät siis tarkoittavan jotain muuta, nimittäin oikeuden käynnin menoja, puhujia ja asian-ajajia, joilla, kuten tietty, oli määrätty aika, minkä saivat puhua. Näin tulisi, arvelee Aristoteles, käymään näytelmäinkin, jos niitä täytyisi näytellä suurempi lukumäärä. — Toisen selityksen tuottaa vähäinen sanojen muutos, jonka Reiz on ehdotellut, ώσπερ ποτ' άλλοτε και άλλοτε: jos niin monta kappaletta näyteltäisiin perätysten, niin tapahtuisi samaa kuin juttuja kertoessa, jolloin uuden jutun alkaessa on tapana sanoa "toisen kerran" ja "toisen kerran taas".

[60] Sana "laatuista," τω γένει, ei ole katsottu hyvin sopivaksi yhteen πολλά ja άπειρα sanojen kanssa, jonka tähden Victorius esitti luettavaksi άπ. τώ γ' ένι: paljon ja äärettömiä voipi tapahtua yhdelle. Näin Hermannkin, joka sen lisäksi jättää γ;η pois, ja tähän asettaa sanat ώσπερ ποτε και άλλοτε, ks. Luku VII, 11. Tekstinparannukset ovat tässä tarpeettomat, koska τώ γένει luonnollisesti kuuluu άπειρα sanaan: laadultansa äärettömän erilasta.

[61] Herakleis-runoelman tekijänä mainitaan Peisandro, Rhodo saaresta (n. 648 e.Kr.) ja Panyasis Halikarnassosta; Theseis-runoelman Pythostrato eli Nikostrato ja Deifilo.

[62] Odysseylle.

[63] Koska Homero kuitenkin kertoo tästä asiasta, Odyss. XIX v. 393 ss., ja Arist. nähtävästi tämän tunsi (ks. Rhet. III. 16, 10), niin on tämä paikka ehkä niin ymmärrettävä, että Homero ei kerro kaikkia, mitä kullekkin on tapahtunut, siinä ajan järjestyksessä kuin se todellakin on tapahtunut (kuten esm. Peisandro, Panyasis j.m.), vaan siinä järjestyksessä, missä se päätoiminnalle on sopivinta, ja kuten runollinen kauneus vaatii. — Parnasso oli Apollonille pyhitetty vuori Fokiin maakunnassa.

[64] Odysseystä kerrotaan, että hän alussa ei mielellään lähtenytkään Troian sotaan. Tästä kokonaan päästäksensä sanotaan hänen teeskennelleen mielipuoleksi. Hän valjasti härän ja aasin auransa eteen, otti sitten suoloja kypäräänsä ja pudisteli niitä siinä, niinkuin hänen olisi ollut aikomus niitä kylvää. Mutta kun Palamedes nyt, häntä koettaaksensa, pani hänen poikalapsensa, Telemakhon, auran eteen, ja Odyssey nosti auran pojan ylitse, niin ettei se lapseen ollenkaan koskenut, tuli hänen teeskentelemisensä ilmi.

[65] Runoilijan, sanoo Arist., ei ole pakko kertoa ainoastaan semmoista, mikä todellakin on olemassa, ja joka erittäin on historiassa elikkä todellisuudessa tapahtunut, vaan semmoista, joka määrätyillä oloilla ja ehdoilla tapahtuisi, tahi yleensä kaikkia, mitä missäkin todennäköisyyden tahi täytymyksen mukaan tapahtuisi. Alempana sanoo hän taas, ett'ei runoilijan suinkaan tarvitse karttaakaan todellisuutta ja olevaisia oloja, sillä το εικός ja το άναγκαιον pitää oleman hänen ylimpänä ohjeenaan, eikä mikään estäkään todellisuudessa tapahtuvaa olemasta todennäköistä ja mahdollista (§ 10). — Tätä paikkaa tarkastelee likemmin Lesssing, main. teos St. 79.

[66] Tragedia käyttää historiassa, sadussa tahi todellisuudessa olevia nimiä esm. Herakles, Oidipo, Promethey, Agamemnoni j.m.s., jota komedia ei tee. Sillä tämä, enimmiten kuvaellen vähäpätöisiä, ajateltuja, perättömiä tapauksia, rakastaa myös itse nimiinkin panna henkilöiden luonnetta. Niin esm. pannaan sotureille usein nimi Thraso (rohkea) tahi Polemoni (sotainen); kauniille nuorukaisille nimi Pamfilo (kaikille rakas) tahi Kharino (lemmittävä); kuokkavieraille Gnatho (pöhöposki) tahi Artotrogo (kakunkalvaja) j.n.e.

[67] Seuraavaa kaksi pjdiälää, §§ 11 ja 12, on Hermann, kuten näkyy hyvillä syillä, asettanut X:nen Luvun 2:sen pykälän jälkeen, johonka ne sisältönsä puolesta kuuluvat. Koko loppupuoli tästä IX:stä luvusta näkyy olevan turmeltunut.

[68] Hermann lukee δια τους κριτάς ("tuomareitten tähden") eikä, kuteen muut, δια zovg υποκριτάς. Nähtävästi onkin Hermannin esittämä lukulaji todellinen parannus. Sillä vaikea on ymmärtää, miten näyttelijät pakoittaisivat hyvät runoilijat heidän runoelmissaan käyttämään paljon välikertomuksia, kosk'ei näissä erittäin ilman mitään loistamisen tilaisuutta näyttelijöille. Tuomarien tähden saattoivat sitä vastaan runoilijat hyvinkin tulla houkutelluksi välikertomuksia käyttämään. Tuomarit olivat, näet, yleisön valitsemia ja yleisö niihin vaikutti, niin että he kyllä toisinaan yleisön suosiota myöten ratkaisivat kilvoittelemisia. Kun nyt välikertomukset antoivat hyvää tilaisuutta käyttämään loistavaa lausetapaa ja yleviä kuvauksia, niin helposti voi ymmärtää, mitenkä hyvätkin runoilijat tuomarien tähden rupesivat välikertomusten liialliseen käytäntöön. (Vert. XIII. 12.)

[69] Hermann jättää sanan μύϑον pois.

[70] Paikka on turmeltu, lukulajit eroovat, jälkilausetta ei ole ollenkaan. Hermann esittelee luettavaksi: ταντα δε γίγνετai μάλιστα τοιαύτα, όταν γένηται παρα τήν δόξαν, και μάλλον, όταν δι' άλληλα — — —.

[71] Tätä tapausta kertoo Plutarkho "De sera numinis vindicta", 8 1.

[72] Ks. seuraav. Luk. XI.

[73] Mihin καϑάπερ εΐρηται viittaa, ei ole selvää, kosk'ei Arist. missään ole selvittänyt, mitä sanalla περιπετεία ymmärretään. Kommentatorit ovat osoittaneet L. VII § 12 ja, ehkä paremmalla syyllä, L. IX. 13 (11). Näin Hermann. Mutta edelliseen paikkaan, VII. 12, se ei ensinkään sovi, sillä περιπετεία ei suinkaan ole yhtä kuin μετάβασις tahi μεταβολή. Jokainen περιπετεία on kyllä μεταβολή, mutta jokainen μεταβολή ei ole περιπετεία. Peripeteia, vastaiskäänne, on, näet, asian äkkinäinen ja arvaamaton kääntyminen päinvastaiseksi sen suhteen, minä se ennen oli ja miksi se arvattiin muuttuvan. Tapaus siis, jok'ei vienyt siihen, mihin se luultiin vievän, vaan päinvastoin; tapausten juonne kääntyy, mutta ei siihen suuntaan, johon se luultiin kääntyvän, vaan päinvastaiseen. Ks. E. Müller m. t. II. s. 143. — Millä todennäköisyydellä sitä sopii arvata jälkimäiseen paikkaan, luk. IX. 13 (Herm. IX. 11) kuuluvaksi, on vaikea sanoa, koska teksti siinä paikassa nähtävästi ei ole ainoastaan turmeltunut, vaan myöskin vaillinainen.

[74] Tulija oli Korintholaisten lähettiläs, joka tuli Oidipolle tarjoamaan kuningasvallan kaupungissa, kuolleen Polybo kuninkaan jälkeen. Kun nyt Oidipo, peläten erästä Delfon orakelin ennustusta — joka ilmoitti, että hän tulisi murhaamaan oman isänsä ja oman äitinsä kanssa synnyttämään lapsia — ei uskaltanut vastaan-ottaa tarjottua kuningasvaltaa, eikä siis, karttaakseen ennustelman toteumista, luvannutkaan tulla, niin ilmoitti lähettiläs nyt, ettei Oidipo ollutkaan Polybon oikea lapsi, vaan hänen ottolapsensa, ja johdatti täten Oidipon tutkinnot oikealle, josta sitten toivotun ilon sijaan nousi hirmuisin murhe. Sofokles, Oid. Kol. 924-1185.

[75] "Lynkey" oli nähtävästi, ks. XVIII. 3, Theodekteen, Aristoteleen aikalaisen, tekemä tragedia, jonka aineena oli taru Danaon 50:stä tyttärestä, jotka miehensä tappoivat. Tämä Danao oli tavallisen tarun mukaan Egyptiläinen, joka 50 tyttärensä kanssa läksi pakoon veljensä Aigypton 50 poikaa, jotka olivat häntä vastaan kapinata nostaneet. Danao tuli Argos kaupunkiin ja tehtiin siellä kuninkaaksi. Mutta Aigypton 50 poikaa tuli hänen perästään Argos'iin ja kosivat Danaon 50 tytärtä. Danao kihlasi ne heille, mutta käski tyttäriensä surmata itsekukin sulhonsa itse hää-yönä. Kaikki näin tekivätkin paitsi yksi ainoa, nimeltä Hypermnestra, joka säästi miehensä nimeltä Lynkey. Kun nyt Danao, joka oli tämän hirmutyön aikaan-saattanut, myös tahtoi Lynkeynkin surmauttaa, joutui hän itse surman suuhun ja Lynkey pelastettiin. Muutamat kertovat, että Lynkey itse hänen murhasi, toiset että Danao kuoli itsestään, jonka perästä Lynkey joutui Argos'in kuninkaaksi.

[76] 'Αναγνώριαις, tuntemisvaihde, on semmoinen vaihde toimivaisten henkilöiden elämänvaiheissa, että toinen tulee toista tuntemaan, heidän oltuansa siihen asti toisillensa tuntemattomia. Tuntemisvaihde voi muutoin (ks. alempana) olla joko ykspuolinen, niin että ainoastaan toinen tuntee toisen, taikka voi se tapahtua molemmin puolin, niin että kumpikin tulee toista tuntemaan. Vrt. alempana ja Luk. XVI. — Hermann lukee των j.n.e. γνωρισμάτων, eikä των j.n.e. ώρισμένων. Muutos antaa tämän ymmärteen: tuntemisvaihde on vaihtuminen tietämättömyydestä tietoon niistä tuntomerkeistä, jotka ovat aiotut onneksi taikka onnettomuudeksi.

[77] Τήs πέμψεως ei tarkkaan sovi Euripideen Ifig. Taur. 759-792 — jota paikka tarkoittaa — koska Ifigeneia, peläten haaksirikkoa merellä, suullisesti kertoili sen kirjeen sisällön, jonka hän antoi Oresteelle Kreikanmaahan vietäväksi. Syystä on kuitenkin muistutettu, ett'ei tämmöisestä pienestä epätarkkuudesta tarvitse mitään lukua pitää.

[78] Orestes sai Ifigeneian hänen tuntemaan kun kertoi eri kohtia heidän kodistansa. Ks. Eur. Ifig. Taur. 809-826.

[79] Kolmas vaikuttava asia on πάϑος, sanoo Arist. Πάϑος tässä ymmärteessä käsittää "ihmiskunnan suuret, ankarat kärsimiset, jotka liikuttavat sisimmäistä sielua taikka hävittäen vaikuttavat ihmisen luonnolliseen oloon" (Biese) ja ilmauvat tuhotöissä, niinkuin haavoittamisissa, murhaamisessa j.n.e. Kun tragediassa varsinaisesti kuvataan tämmöisiä ankaria πάϑη, niin syntyy eri laji, jota Arist. sanoo pathetiseksi. Pathos ei kuitenkaan aina ilmau näin ankarassa muodossa. Tavallisessa ymmärteessä on pathos se innostus, joka on ihmisen tekojen sisimmäinen vaikutin, ja joka semmoisena löytyy jokaisessa näytelmässä, jokaisessa draamallisessa henkilössä. Niin on esm. Antigonessa sisaren rakkaus se pathos, joka täyttää hänen mielensä ja vaikuttaa hänen töitänsä. Pathosta tässä yleisessä esthetillisessä ymmärteessä sanomme intohimoksi. — Aristoteleen mukaan löytyy neljä eri tragedian lajia, nimittäin: yksinkertainen (άπλή 1. όμαλή = yhdenmukainen), mutkallinen (πεπλεγμένη), luonteen-omainen (luonnetragedia, ήϑική) ja intohimoinen (pathetinen, παϑητικη). Ks. XVIII, XXIV j.m.

[80] Ks. VI, 11.

[81] Parodos-laulua sanoo Arist. esitelmäksi, λέξις, syystä että se välistä keskeytettiin anapeestisilla värsyillä, joita laulajiston johtaja yksin esitteli lausumalla. Näin ei ollut Stasimon-laulun laita, joka laulettiin alusta loppuun asti yhtä mittaa, keskeymättä, josta sen nimi onkin tullut. Stasimon, näet, merkitsee seisovaa, keskeymättä pitkittyvää yhtämittaista laulua.

[82] Tämä on niin ymmärrettävä, ett'ei Stasimon-lauluissa käytetty kokonaisia anapaeston- ja trokhaion-peräisiä värsy-järjestelmiä (systemejä), joita aina oli tapa lausua eikä laulaa. Sitä vastaan voi kyllä laulannossa löytyä anapaesto- ja trokhaio-värsyjä, niinkuin niitä on Sofokleellakin.

[83] Näyttämön laulut, τα άπο τής σκηνής, syntyivät jonkunlaisesta lyyrillisestä innostuksesta taikka toimivain henkilöiden tunteitten yltymisestä ja innon kohoamisesta puheenvaihtelossa. Jos nämä olivat surullista laatua ja laulajistokin yhtyi laulamaan toimivaisten kanssa, niin syntyivät n.k. valituslaulut eli kommot.

[84] Tämä lause ei löydy Hermannin editionissa.

[85] Inhoittavaa, μιαρόν, se loukkaisi siveydellistä tunnettamme.

[86] Tätä paikkaa on Lessing tutkinut, ks. m. t. Hamb. Dramat., jossa hän myös selittää mitä φιλανϑρωπία on.

[87] Näitä sanoja arvellaan jonkun interpolatorin tekemäksi.

[88] Kun § 2 sanottiin, että runotarun parhaiten tulee olla mutkallinen, ja tässä taas sanotaan, että sen pitää oleman yksinkertainen, niin näyttää tämä ristiriitaiselta. Niin ei kuiteukaan ole. Edellisessä paikassa, § 2, vaaditaan, että kantarun pitää oleman mutkallisen siinä ymmärteessä, että muutos tapahtuu vastaiskäänteen ja tuntemisvaihteen kautta, mutta tässä, § 6, että sen pitää oleman yksinkertaisen siinä ymmärteessä, että kantataru on yksi ja yhdestä, niin että se kertoo yhden sankarin elämätä, töitä ja kohtaloita, eikä niinkuin Odysseiassa kaksinainen. Tässä, näet, seikat tapahtuvat ja edistyvät kahdella eri taholla yhtä aikaa, nim. Ithakassa Penelopeian ympärillä ja Odysseyn ympäri hänen harhamatkoillansa. Vrt. § 11.

[89] Tästä havaitaan, ett'ei vanhan ajan tragilliset henkilöt ole niin peräti ilman syyttä, kuin niitä toisinaan esitellään, ehkä he kyllä ovat syyllisiä toisessa ymmärteessä kuin nyky-ajan draamalliset karakterit.

[90] Sanalle παϑός sopii tässä molemmat sen merkitykset, nimittäin sekä sisällinen — intohimo, että ulkonainen — παϑήμα, kärsiminen, joka on edellisen tuoma.

[91] Khairemoni mainitaan (Athen. XIII, s. 562 F.) kirjoittaneen "Haavoitettu Odyssey" nimisen murhenäytelmän, joka kuvaelee Odysseyn, Kirken kanssa synnytettyä, poikaa Telegonoa. Tämän pojan lähetti, näet, äiti isää hakemaan. Myrsky ajoi hänen Ithakaan, jossa hän joutui asukasten kanssa riitaan, ja haavoitti tietämättä isäänsä Odysseytä.

[92] Πάϑος on tässä paikassa nähtävästi käytetty samassa ymmärteessä kuin XI, 10.

[93] Useat kommentatorit arvelevat näitä sanoja epäperäisiksi eikä Arist:n kirjoittamiksi. Oli miten oli niin moite Sofoklesta vastaan on perätön, koska Sofokleella oli täysi syy, minkä tähden hän ei voinut antaa Kreonin kuolla poikansa kädestä, ennenkuin Kreoni oli saanut nähdä huoneensa perikadon.

[94] Tämä näyttää ensi silmäyksellä ristiriitaiselta ja onkin siksi julistettu. Lessing oli ensimäinen, joka koetti osoittaa lausuttujen mietteiden todenperäisyttä. Huomattava on, että Arist. tässä puhuu ainoastaan tuntemisvaihteen, vaan ei murhenäytelmän hyvyydestä, niinkuin myöskin ettei paras tuntemisvaihde suinkaan välttämättömästi kuulu yhteen parahimman murhenäytelmän kanssa, ikään kuin ei myöskään paras luonne ole soveliain parahimmalle tragedialle. Parahimpaan murhenäytelmään soveltuu päin vastoin ainoastaan parasta lähin tuntemisvaihde. Ks. Teichm. Aristotel. Forsoh. I. s. 78 ss. — Kresfontes on Euripideen tekemä näytelmä, josta Lessing, Hamb. Dram. 37 ja 40, laveasti puhuu.

[95] Hermann lukee Valckenaer'in parannuksen mukaan εν τή 'Αντιόπη eikä εν τή ''Ellη, niinkuin käsikirjoituksissa on. Antiope on Euripideen tekemä. Helle nimisestä kappaleesta ei muutoin tiedetä mitään. Helle oli kuningas Athamaan ja hänen puolisonsa Nefelen tytär ja synnytti Poseidaonin kanssa Almops nimisen gigantin.

[96] Walz muistuttaa, että tämä pykälä, samaten kuin koko Luku XV, nähtävästi on sattunut saamaan väärän paikan, se kun keskeyttää puheen kantataruista. Niiden oikeana sijana sopisi olla Lukujen XVIII ja XIX välillä.

[97] Aristoteleen ensimäistä vaatimusta luonteiden suhteen, että, näet, heidän pitää oleman hyviä, ovat eri selittäjät käsittäneet eri lailla. Mitkä arvelevat, että vaaditun hyvyyden pitää koskeman henkilön siveydellistä luontoa, niin ett'ei tragediassa kuvata pahantekijöitä ja kelvottomia ihmisiä; mitkä taas, että luonne on oleva hyvä taiteelliselta ja esthetilliseltä kannalta s.t.s. taitavasti ajateltu ja sepitty. Kummallakin selitystavalla on perusteensa. Jos pidetään sitä mieltä, että Arist. tässä puhuu ainoastaan murhenäytelmässä kuvaeltavista luonteista, niin sopii siveydellinen selitys paremmin, koska Arist. opettaa, että tragedia, vastoin komedian tapaa, kuvaelee arvoisia ja jaloja ihmisiä. Tätä ei silloin vastusta mikään muu, kuin sanat παράδειγμα σκληρότητοs 14:ssä §:ssa, mikä ei aivan hyvin sovi siveydelliseen hyvyyteen. Sentähden ovatkin tämän selitystavan puolustajat σκληροτητος sanan sijaan ehdotelleet άπλότητος, perustukseksi tuoden esiin Rhet. Lib. I. 9. Jos taas arvellaan, että Aristoteleella, näistä puhuessa, on laveampi näkyala, niin on taiteellinen ja esthetillinen ymmärre sopivampi. Tätä selitystä puolustaa § 7, missä Arist. moittii Menelaon luonteen huonoutta, kosk'ei voi siveydellisessä katsannossa sanoa Menelaoa syylliseksi, kun ainoastaan heikkous on hänen vikansa. Tätä puolustaa niin ikään mainittu 14 §. Tämän selitystavan puoleen taipuu, paitsi muita, Lessing, Schick ja Hermann — viimeinen kyllä pannessaan vastalauseen Arist:sta vastaan — edellisen puoleen E. Müller, Twining ja muut. Ks. E. Müller s. 162 muist. 16. Koska muutkin Arist:n vaatimukset luonteiden puolesta ovat yleisiä eikä ainoastaan murhenäytelmälle omituisia, ja useat muutkin hänen tässä kirjassa tehdyistä määrityksistään soveltuvat taiteesen ylimalkaan, katson tässäkin yleisemmän esthetillisen selityksen sopivammaksi.

[98] Todellinen, όμοιον, oikea, s.t.s. että se on semmoinen, kuin se historiassa tahi sadussa ilmauupi, taikka ylimalkaan todellisuuden mukaan tehty, eikä vääristelty.

[99] Yhtämukainen, όμαλόν, konseqventi, itsensä kanssa yhtäpitävä, eikä ristiriitainen.

[100] Syyksi tähän Menelaon moitittuun luonteen kehnouteen on tahdottu huomata Athenalaisten kansalais-vihaa Spartalaisia vastaan. Kuten sanottu, tämä kehnous ei kuitenkaan ole muussa, kuin hänen mielensä heikkoudessa ja päättämättömyydessä.

[101] Skylla oli nähtävästi Euripideen tekemä Satyridraama.

[102] Melanippe oli eräs Euripideen tragedia. Melanippe oli Neptunolle synnyttänyt kaksi poikaa, Boioto ja Aiolo. Kun isä aikoi lapsensa surmata, pani äiti Melanippe ne navettaan ja väitti Neptunolle, että lapset olivat lehmän synnyttämiä, mutta ei sittenkään luoden kannetuita. Tästä sofistillisesta väittelystä mainitaan Melanippelle tulleen liikanimi ή σοφή.

[103] Euripideen Medeiassa saadaan loppukehitelmä toimeen ainoastaan sillä keinoin, että Medeia yhtäkkiä viedään pois konstillisella teateri-koneella, joka oli kuvaelevinaan kärmevaunuja (Deus ex machina). — Tämän paikan (§§ 11, 12 ja 13) asettaa Hermann XVIII:een lukuun 11:nen §:n jälkeen.

[104] Kun ei Arist. missään muualla moiti Homeroa, jota hän päin vastoin aina ylistää, niin ovat muutamat kommentatorit arvelleet, että tällä "Iliadilla" kenties tarkoitettanee jotakuta tragediaa, jonka tekijätä he eivät kuitenkaan ole tietäneet tarkkaan määrätä. Huomattavaa on kuitenkin, että Arist. tässä puhuu näytelmien kehitelmistä eikä kertomarunouden. Se, mikä näytelmärunoudelle on sopimatonta, voi aivan hyvin sopia kertomarunoudelle, ja päin vastoin. Alentamatta Homeron arvoa voipi siis Arist., esimerkkejä mainitesaan, sanoa, ettei kehitelmä näytelmissä saa tapahtua samalla tavalla kuin esm. poispurjehtiminen on kuvattu Iliadissa. Paikka, jota tässä tarkoitettanee, on arvattavasti Iliad. II. 155 ss. Kun, näet, Agamemnoni, tutkiaksensa sotalaumojen mieltä, oli esittelevinään palausmatkaa takaisin Hellaasen, niin olisi syyllä saanut odottaa, että Odyssey ja muut ruhtinaat olisivat itsestään olleet niin rohkeamieliset ja uskaliaat, että olisivat vastustaneet tätä Agamemnonin esittelyä. Kuitenkin tarvitaan Iliadissa Heran lähettämä Pallas jumalatar Odysseyn mieltä yllyttämään. Tätä ehkä katsoo Aristoteles joksikin tarpeettomaksi "Deus ex machina"-keinoksi, jota ei sovi näytelmissä käyttää.

[105] Ymmärtämättömien joukkoon on ehkä esm. sekin luettava, miten Oidipo oli voinut olla niin monta vuotta tietoa saamatta Laion surmasta.

[106] Teksti niinkuin sen selityskin ovat riidan alaiset. Ensiksikin lukee Hermann οικείαν μορφήν eikä ιδίαν μορφήν, jok'ei kuitenkaan tee eroitusta. Tärkeämpi on eroitus pykäleen loppupuolessa. Parhaimmissa käsikirjoituksissa luetaan paikka näin: τα τοιαύτα 'έχοντας επί τών ήϑών τοιούτους όντάς επιεικεΐς ποιεΐν παράδειγμα σκληρότητος κ. τ. λ., joka Didot'n painoksessa on seuraavalla tavalla välimerkeillä jaettu: τα τ. 'έ. ε. τ. ήϑών, τ. ο. ε. ποιεΐν παραδ. σκλ. κ. τ. λ. Bekker ja Hermann lukevat, jättäen pois sanat τοιούτους όντας: τα τ. 'έ. ε. τ. ήϑων, έπιεικείας ποιεΐν παράδειγμα ή σκληρότητος δει' οίον κ. τ. λ., josta syntyy se yinmärre, että runoilijan, kuvatkoon hän joko tuimia taikka mietoja taikkapa millaisia luonteita hyvänsä, aina on niitä kuvaaminen sillä tavalla, että ne tulevat esikuviksi joko hyvyydessä taikka ankaruudessa. Pää-asiallisesti ajavat kuitenkin selitykset yhteen: παράδειγμα, esikuva, merkitsee tässä samaa kuin perikuva, ideali. Jos nyt runoilija, sanoo Arist., kuvailee tuiman taikka miedon miehen, täytyy hänen tätä kuvata niin kuin todellinen ideali vaatii, olkoonpa sitten hyvyys, suopeus, taikka ankaruus, jäykkyys, hänen luonteensa. Näin ovat esm. Homero ja Agathoni — viimemainittu "Telefo" nimisessä näytelmässään — kuvaelleet Akhilleytä, joka kaiken tuimuutensa ohessa kuitenkin aina vetää puoleensa myötätuntoisuuttamme. Heinsius ehdottelee, että παράδειγμα sanan jälkeen ajateltaisiin μάλλον. Ehkä tämä antaisi hyvän ymmärteen kyllä, on se kuitenkin tarpeeton.

[107] Hermann, joka lukee τα περι τάς εξ ανάγκης eikä τα παρά τ. ε. α. (täytymyksen ulkopuolella, rinnalla, Bekker, Didot), viittaa tanssi- ja säveltaiteisin.

[108] Sanat ovat jonkun runoilijan käyttämiä, jota todistaa sekä varakkeen pois jättäminen γηγενείς-sanan edeltä, että myöskin itse tämä laatusana, joka runollisesti on käytetty Σπαρτοί sanan sijasta, Herm. Tarkoitetaan, näet, Thebalaisia, joita sanottiin "kylvetyiksi" (σπαρτοί), syystä että Kadmo tarun mukaan kylvi tappamansa louhikärmeen hampaita, joista sitten nousi aseellisia miehiä, joilla oli keihään merkki ruumiissa.

[109] Pelopsille antoivat tarun mukaan jumalat elfenluisen olkapään, ja sen muistoksi syntyivät kaikki hänen jälkeisensäkin valkoisella loistavalla pilkulla olkapäässä. Näitä oli myös Thyestes. Karkino sanoo runollisesti pilkkua tähdeksi.

[110] Tyro oli Sofokleen tekemä kappale. Tyro oli Salmoneyn ja Alkidiken tytär, ja hänestä mainitaan, että, kun hän oli Enipey jumalaan lemmistynyt, ja Poseidaoni tämän jokijumalan muodossa tuli neidon luoksi ja hänen kanssa synnytti pojat Pelias ja Neley, hän, Tyro, pani pojat veneesen, jonka hän lykkäsi lainehille menemään. Eräs hevospaimen kuitenkin havaitsi lapset ja otti ne kasvattaakseen.

[111] Niptroiksi, Νίπτρα, kutsutaan XIX:s runo Odysseiassa, jossa amma Eurykleia Odysseylle valmistaa jalkavettä, ja pesiessään tuntee hänen eräästä naarmasta. Niptrat mainitaan myös XXV. 6. Niptra oli muutoin myös toinen nimi Sofokleen tekemällä Όδυσσεύς άκανϑόπληξ nimisellä kappaleella, jot'ei kuitenkaan täällä tarkoitettane.

[112] Lukulajit eroovat, Didofrn painoksen lukulaji on käsikirjoituksia lähimpänä. Bekker ja Hermann lukevat: oΐον 'Ορέστης εν τη 'Ιφιγενεία ανεγνώρισε την αδελφην, άναγνωρισϑείς ύπ' εκείνης (Hermann lisää οτι 'Ορέστης)' εκείνη μεν yap δια της επιστολής, εκείνος δε δια των σημείων, ταντα ούν αυτός λέγει α βουλεται ο ποιητής, αλλ' ουχ' ο μύϑος.

[113] Hermann lukee έλέγχείν eikä ένεγκείν: hän olisi saanut ainakin vähän tutkia (ennenkuin hän sisarensa tunsi).

[114] Värttinän äänellä, κερκίδος φωνή, tarkoitetaan nähtävästi sitä, kudotun kankaan avulla toimitettua sanomaa, jonka kautta muinaisuudessa kuuluisa Filomela ilmoitti onnettomuutensa sisarelleen Proknelle. Värttinä siis tässä efficiens pro effectu. Thrakian kuningas Terey, kurjasti pilattuaan kälynsä Filomelan, leikkasi tämän kielen poikki, jott'ei hän siitä voisi mitään kertoa ja sulki hänen vankiuteen. Filomela kutoi nyt kankaan, johon hän taitavasti teki kuvauksen kärsimyksistään, ja toimitti sen sisarensa Proknen käsiin. Prokne sen heti ymmärsi ja yhdessä kostivat nyt sisaret Tereylle hänen ilkityönsä.

[115] Tämä Dikaiogeneen tekemä kappale, Κυπριοι, ei ole tarkemmin tunnettu.

[116] Alkinoo-kertonmkseksi, Αλκίνου άπόλογος, sanotaan koko sitä Odysseian osaa, jossa Odyssey Alkinoolle kertoo elämänsä vaiheet, Od. VII-XI. Oikeastaan tarkoittaa tämä paikka runoa VIII v. 521 ss.

[117] Nim. Odyssey ja Kyprioi-runoelman sankari (jonka Arist. jättää nimittämättä) — sen sokeakin näkee, sanoo Hermann. Buhle selvittää: Odyssey ja hänen toverinsa (jotka olivat mereen hukkuneet!).

[118] Polyeido mainitaan kuuluisana dityramhin runoilijana 93:n Olympiadin aikoina. Sofista-nimensä arvellaan hänen saaneen monenpuolisesta taidostaan ja tiedostaan. Hän tunsi hyvin maalausta ja musiikkia.

[119] Theodekteen Tydeystä ei ole tarkkoja tietoja. Yhtä vähän Fineidaista.

[120] Hermann lukee εκ παραλογισμού ϑατέρου (jommankumman väärästä päätelmästä) eikä εκ παρ. του ϑεάτρον, ja puolustaa lukulajiansa sillä, ett'ei tässä ole puhe katselijoista, vaan näytelmässä toimivaisista henkilöistä.

[121] Alkutekstin seitsemän sanaa pitkä lause ei tuota käännöksen suhteen aivan vähää vaikeutta. Mitä osoittaa tässä merkityksiltään laaja sana σχήμα? Saksalainen kääntäjä, tai Walz, käyttää sanan "Bewegung", joka on sen puolesta mukava, että sitä voi sovittaa sekä runoilijan omaan sisälliseen liikutukseen eli intoon että ulkonaisiinkin ruumiin liikenteisin eli käytöksiin (joko sitten runoilijan taikka näyttelijän), mutta sopimaton sen puolesta, ett'ei se asiata ratkaise vaan kiertää. Latinaiset kääntäjät käyttävät "habitus corporis", ja ymmärtävät sillä siis ainoastaan ruumiin liikenteet eli käytökset (joko runoilijan taikka näyttelijän). Molempia olen katsonut sopimattomiksi, edellisen, näet, liian laveaksi, jälkimäisen liian ahtaaksi. — Arist:n ajatus näkyy olevan seuraava: Kun runoilija runoelmansa sepittää, täytyy hänen niin tyyni ajatella kuvaeltaviansa, että hän itse on tapauksissa läsnä, itse ikään kuin näkee sekä tapaukset että ne henkilöt, jotka tapaukset toimittavat. Sentähden täytyy hänen myös elävästi ajatella, selvästi mielessään kuvitella sekä tapauksien että henkilöiden ulkonaisetkin muodot. Tapauksien, näet, jotta hän välttäisi semmoisia virheitä kuin esm. Karkino teki "Amfiaraossaan"; henkilöiden taas, jotta hän osaisi oikein kuvaella miten minkin intohimon alainen henkilö itsensä käyttää, miten hän puhuu, mitä tekee. Täten soveltuu σχήμα sana sekä edellisiin että seuraaviin. — Teichmüller arvelee σχήμα sanan tässä käsittävän ainoastaan lausetavau (λέξις) muotoja: runoilijan pitää niin paljon kuin mahdollista hyväksensä käyttämän myöskin kuvanto- ja intolauseita, puheen koristeita j.n.e.

[122] Näin tämä paikka mielestämme paraiten käännetään. Ajatus on se, että ne runoilijat, jotka itse ovat ikään kuin intohimoissa, myöskin paraiten tietävät kuvaella intohimoisten lauseita ja käytöksiä. Niin puhuu esm. vimman alainen luonnollisimmalla tavalla vimmatun kieltä sekä kuvailee paraiten tämmöisen tilaa, ja vihan alainen paraiten vihastuneen. Luonnollista on, ett'ei asia ole niin ahtaasti sanojen mukaan ajateltava, että muka runoilijan on toden perästä hurjaan vimmaan joutuminen, ennenkuin hän voi vimman alaista kuvaella, niinkuin muutamat ovat selittäneet. Asia on aatteellisesti ymmärrettävä. Nämä lauseet ovat pantavat yhteen sen kanssa, mitä Arist. ylempänä puhuu (ks. Muist. 120), että, näet, runoilijan pitää kuvaeltaviansa niin ajatella, että hän niissä on ikään kuin itse läsnä, ja mieleensä kuvata ulkonaisetkin kohdat. Jos runoilijan tulee kuvaella esm. isänmaanrakkaudesta elähytettyä henkilöä, on hänen ajatteleminen itsensä niin syvälle tämmöisen luonteesen ja tekoihin, että hän ikään kuin omin silmin näkee hänen intohimonsa ja siitä syntyvät käytökset ja omin korvin kuulee hänen sanansa ja sillä tavalla itse on ikään kuin saman intohimon alainen. Teichmüller koettaa osoittaa, että nämäkin lauseet ovat ymmärrettävät ainoastaan lausetapaa tarkoittaviksi: joka parhaiten osaa käyttää ja kuvata vimmatun kieltä, se muka vaikuttaa myös meissä todellisinta vimmaa, ja se runoilija, joka parhaiten tuntee vihastuneen kieltä, herättää meissäkin todellisinta vihaa. Ks. Teichm. m. t. s. 100 ss. Ehkä tämä selitys on yksinkertainen kyllä, niin sen kielitieteellinen perustus ei ole mielestämme tyydyttävä (vrt. Müller, Hermann, y.m.). Huomattava on muutoin, ettei Arist. katsonut kaikkia intohimoja sopiviksi vaikutus-aineiksi näytelmiin, ks. Luku VI. — Hermann lukee meidän mielestämme sopivammin άπ' aυτής της φύβεως: itse luonnoltaan, eikä άπο της αυτής φύβεως, joten se käsikirjoituksissa on, ja jota Teichmüller'kin tahtoo puolustaa ja kääntää: saman luonnon tähden. Teichmüller selittää: intohimon alaisia uskomme siitä syystä, että heillä on sama luonto kuin meillä; vaikuttimena heidän puheissaan on sympathiallinen tunne, joka meitä heidän kanssansa yhdistää. Teichm. m. t. s. 119.

[123] Tätä, Aristoteleen koko kauneus-opille niin tärkeätä, paikkaa, jossa Arist. mainitsee niitä omaisuuksia, jotka synnyttävät runoutta ja taidetta yleiseen, vaikeuttaa valitettavasti paitsi erinomainen lyhyys ja selitysten niukkuus (— nimittäin Aristoteleen, vaan ei suinkaan kommentatorien puolelta —) vielä lisäksi tekstin epätarkkuus. Useimmat käsikirjoitukset kuuluvat: — οί μεν εύπλαστοι οί δε έξεταστικοί, jolla viimeisellä sanalla ei pääse mihinkään. Sen merkitys: valmis eli kykenevä arvostelemaan eli tuomitsemaan, ei sovi epithetiksi ευφνής sanalle, vielä vähemmin μανικός sanalle. Edellinen merkitsee, näet, hyvillä lahjoilla varustettua, taidokasta, talangikasta, jälkimäinen haltiokasta, runovimman alaista, runovimmaan taipuvaista miestä. Mutta jos se on jommallekummalle epithetinä annettava, niin täytyy se selittää edellistä, taidokasta, tarkoittavaksi. Silloin jääpi ενπλαστος määräyssanaksi haltiokkaalle — joka taas on mahdotonta kosk'ei haltiokasta voi millään muotoa sanoa "eri muotoihin helposti taipuvaksi". Paitsi sitä osoittaa jo sanojen järjestyskin, että ευπλαστος pitää kuuluman sanaan ευφυής ja έξεταστικός sanaan μανικός. Kun näin ei sovi, niin on arveltu että tämä sana ehkä onkin joku erehdys käsikirjoituksissa, ja että se kenties olisi luettava εκστατικοί kuten se löytyykin kirjoitettuna yhdessä käsikirjoituksessa. Näin Hermann, jonka lukulajia me tässä hyväksymme. Runoustaide ja kaikki taide vaatii siis Arist:n mukaan joko taidokasta (talangilla varustettua) tahi vimmassa olevaa miestä. Nämä ovat kumpikin runouteen kykeneviä. Ei asia kuitenkaan ole niin ymmärrettävä, että näiden molempain omaisuuksien aina pitäisi löytymän erillään toisistaan, vaan pikemmin niin, että joku määrä toista aina on olemassa siinä, missä toinen pää-asiallisesti hallitsee. Kokonaan väärin arvelee Tyrwhitt, että ευφυούς sanan jälkeen olisi ajateltava sana μάλλον, jonka kautta taidokkaisuudelle, ευφυΐα, myönnettäisiin etevämpi sija taiteen synnyttämisessä kuin runovimmalle, μανία. Sillä jos jompikumpi näistä on arveltava etevämmäksi, niin teksti aivan selvään antaa etu-oikeuden μανία'lle. Sen huomaa myöskin Arist:n vasta lausutuista sanoista οι εν τοίς πάϑεσιν — - — άληϑινώτατα κ. τ. λ. Tarkemmin olen koettanut tätä todeksi näyttää Arist. Lära om d. Sköna o. Konst, s. 31 ss. Ks. muutoin tästä paikasta Müller m. t. II. s. 363 muist. 9.

[124] Paikka on turmeltu ja monenkaltaisia lukulajia löytyy, joista mainittakoon ennen vanhaan tavallinen: χρόνω δ' ύστερον τω άδελφω συνέβη ελϑεϊν της ίερείας' δια τί; 'ότι άνείλεν ο ϑεος διά τινα αίτίαν, έξω του καϑόλου, ελϑεϊν έκεί, και εφ' ότι δε έξω του μύϑον. Hermann lukee: χρόνω δε ύστ. τ. ά. συνέβη της ίερείας (το δε, ότι άνείλεν ο ϑεός, και διά τίνα αίτίαν, έξω τοθ καϑόλου) ελϑείν εκεί' (και εφ' ο τι δέ, έξω του μύϑον).

[125] Hakaisiin suljetut sanat ovat Hermannin, joka lukee: εις δυστυχίαν ή εις ευτυχίαν. Nämät pykälät, 1, 2 ja 3, asettaa muutoin Heim. 8:nen pykälän jälkeen (= 9, 10, 11).

[126] Lynkeystä ks. XI. 3.

[127] Ks. XI. 9-10.

[128] Hermann ja muut lukevat: το δε τέταρτον όμαλόν: "neljäs laji on yhdenmukainen", jota viimeistä sanaa Bekker, Didot'n painos y.m. jättävät pois. Sana όμαλός merkitsee tässä samaa lajia kuin XI:ssä luvussa sana άπλή.

[129] Hermannilla on: δυνατόν δε κ. τ. λ. λέγειν (tragediaa sopii nimittää) eikä δίκαιον.

[130] Niiden joukossa, jotka ovat aineeksi ottaneet Ilion hävityksen, mainitaan Kleofoni, Iofoni, Nikomakho y.m. — Pykälän seuraavat sanat kuuluvat käsikirjoituksissa: ώσπερ Έυριπίδης Νιόβην, και μή ώσπερ 'Αισχύλος. Vaikeutta tekee sana "Niobe", koskei sen nimistä Euripideen tekemää näytelmää tunneta; puhumatta siitä, ettei Nioben-taru ensinkään koske Troian hävitykseen. Paikka on siis epäilemättä turmeltu. Tyrwhitt ehdottelee ja häntä seuraa Hermann y.m. ώσπερ Έυρ. Έχάβην, ή ώσπερ 'Αισχύλος. Parhaana pidämme Reizin emendationin, joka jättää Νιόβην ja lukee: ώρπερ Έυρ., ή ώσπερ 'Αισχ.

[131] Käsikirjoitusten lukulajissa: τοίς δε λοιποίς τα διδόμενα μάλλον του μύϑον ή 'άλλης τραγωδίας έστίν, ei ole mitään järjellistä mieltä, jonka tähden olen kääntänyt paikan Hermannin lukulajin mukaan: τοίς δε λοιπ. τα άδόμενα ου μάλλον κ. τ. λ. Teichmüller ehdottelee: τά άδόμενα άλλου του μύϑον.

[132] Hermann lukee και διανοίας, eikä ή διανοίας, mikä viimemainittu nähtävästi on väärin, koska λέξις ja διανοία eivät ole yhtä.

[133] Hermannilla on άπο των αυτών ειδών — näitä samoja lajeja.

[134] Nim. tapauksissa eli toiminnoissa (έν τοίς πράγμασiv).

[135] Mm. puheessa (έν τω λόγω), runoilijan ja näyttelijän.

[136] Iliadin alkusanat. — Protagoras, joka tieteellisesti selvitti runoilijain teoksia, näkyy arvelleen, että imperativia käytetään ainoastaan käskyissä.

[137] Niinkuin hänen jälempänä seuraavista määrityksistään huomataan, käyttää Arist. näitä kolmea viimeistä sanaa toisessa ymmärteessä kuin me niitä käytämme.

[138] Hermann parantaa: και γαρ το ΓΡ ανευ του Α ουχ εστι συλλαβή, άλλά μετά του Α.

[139] Tämä monin puolin turmeltu ja monenlaisilla eri lukulajilla varustettu paikka, §§ 6 ja 7, on, kirjan itse aineesen katsoen, kaikeksi onneksi aivan vähän arvoinen, jonka tähden voimmekin jättää eri lukulajien luettelemisen. Otollisimman lukulajin näyttää meistä Hermann esittäneen, vaikka se kyllä paljon poikkee käsikirjoituksista. Ks. Herm. Comment s. 164.

[140] Hermann arvelee, että Arist. sanalla συνϑετός, korkomerkki viimeisellä tavulla, ymmärsi välipuheella eli sovinnolla asetettua, mistä ihmiset pitävät yhtä mieltä, sovinnaista (konventionel), mutta sanalla σύνϑετος, korkomerkki ensi tavulla, liitettyä, yhdistettyä, kokoon pantua.

[141] 'Ο δέ sanojen lisäksi on λόγος ymmärrettävä.

[142] Käännämme Hermannin mukaan, joka lukee τα πολλά των μεγαλeίοτέρων οίον 'Ερμοκαϊκόξανϑος (Bekker ja Didot'n painos Μεγαλιωτών). Hermokaikoxanthoksi nimitti eräs pöyhkeä runoilija Megale-saarta, syystä, kuten arvataan, että joet Hermo, Kaiko ja Xantho sen tienoilla juoksivat mereen.

[143] Odyss. I. 185. XXIV. 307.

[144] Iliadi II. 272.

[145] Nämä esimerkit näyttävät olevan Homerosta otettuja, mutta eivät enään siinä löydy.

[146] Bekker lukee οίνον eikä άoivov. Neljännestä lajista, κόσμος, ei tässä puhuta mitään. Tästä puhuu Arist. Rhet. III. 7.

[147] Nim. semmoisiin lyhykäisiin ääntiöihin, jotka aina ovat lyhyitä: ε ja o.

[148] Herrmann: A ja N ja Ρ ja Σ.

[149] Kleofoni, ks. II. 5. — Sthenelo oli tragillinen runoilija Aristofaneen aikana, joka häntä pilkkasi.

[150] Hermannilla on κυρίων: tavallisten sanain avulla.

[151] Arvoitus tarkoittaa mitenkä rokonpano-rauta (χαλκός) polttaa ihmistä rokkoa pantaessa, sanoo Arist. Rhet. III. 2, jossa tämä arvoitus mainitaan.

[152] Hermannilla on ή εξαλλάττειν: venyttää taikka muuttaa.

[153] Tähän löytyy monta lukulajia: ήτοι Χάριν (Hermann), ή τάχ' 'Αρην (Gräfenhan), ήτοι 'Αρην (Ritter). Venytystä tapahtuu sanassa βαδίζοντα, jossa ensimäinen tavu väärin venytetään.

[154] Tähänkin paikkaan löytyy eri lukulajeja: γευσάμενος τών έλλεβώρων (Hermann); γέρανος (Gräfenhan); γ' εράμενος j.η.e.

[155] Hermannilla on πάντως eikä πώς: kaikissa paikoin näkyä.

[156] Hermann lukee: έπι τών έπεκτάσεων, eikä έπών.

[157] Odyss. IX. 515.

[158] Odyss. XX. 259, jossa tavallisesti καταϑείς sanan sijasta luetaan παραϑeίς.

[159] II. XVII. 265.

[160] Yhdenlaisuuden havaitseminen = kyky huomaamaan kahden kappaleen yhtäläisyyttä. 'Ευφυΐα = luonnollinen taidollisuus, talangikas luonto.

[161] Hermann lukee: έν έξαμέτρω eikä έν μέτρω.

[162] Hermannilla on: τάς συνϑέσεις, eikä τάς συνήϑεις.

[163] Tämä Arist:n oppi kertomarunon, niinkuin tragediankin, yhdestä toiminnasta ja rajoitetusta runon-aineesta, jolle Arist. vaatii täydellisyyttä ja tarkasti määrättyä loppua, nosti aikanansa ankaraa vastustusta muutamain saksalaisten oppineitten puolelta, jotka tämän opin johdosta kielsivät Aristoteleella olevan tunnetta vanhalle luonto- ja kansarunoudelle (F.A. Wolff, Friedr. Schlegel, W. Müller y.m.). Samaten kuin nykyisempi aika yhä enemmin on tunnustanut Arist:n luonnontieteellistä arvoa, on se tässäkin asiassa jälleen kunniaan asettanut mainion filosofimme. Vrt. Zimmermann, Gesch. d. Aesth. als philos. Wissensch. s. 85.

[164] Kuten tietty mainitsee Herodoto Salamiin ja Himeran tappeluin tapahtuneen samana päivänäkin. — Hermannilla on: ϑάτερον μετα ϑάτερον.

[165] Nimittäin sovittavat yhteen semmoisia tapauksia, joilla, ehkä ne ovat samaan aikaan tapahtuneet, ei kuitenkaan ole mitään yhteyttä.

[166] Vertaile VIII, alussa.

[167] Aineena tähän Iliadin yhteen tragediaan olisi siinä tapauksessa nähtävästi sovinto Akhilleyn ja Agamemnonin välillä ja edellisen uudestaan ryhtyminen sotaan, joka päättyy Hektorin kuolemalla. Odysseian tragedian aineena taas olisi arvattavasti Odysseyn kotiin palaaminen ja Penelopeian vapautus, joka päättyy kosijain kuolemaan.

[168] Sanat "useampia kuin" ja "Sinoni sekä Troiattaret" arvellaan myöhemmän interpolatorin tekemiksi, koska se kuuluu oudolta, että Arist. ensin sanoisi "useampia kuin kahdeksan" kun hän heti lukee kymmenen näitä tragedioja. Näytelmäin tekijöitä, niinkuin myöskin niiden teosten aineita kokee Hermann selville saada. Comment, s. 170.

[169] Yksinkertainen laji, jolla L. XVIII on nimi όμαλή, mainitaan tässä nimellä άπλή. Epopealla on samat lajit kuin tragediallakin, sanoo Arist. Samaten kuin siis mutkallinen epopea on semmoinen kertomaruno, joka tapahtuu vastaiskäänteen ja tuntemisvaihteen kautta, on se laji yksinkertainen, jossa näitä ei ole. Kolmatta lajia, ή ήϑική, joka tragediassa parhaasta päästä on luonteen-omainen s.t.s. luonteita kuvaava, sopii epopeassa paremmin sanoa siveydelliseksi, ethiseksi, siinä ymmärteessä että se kuvaelee kohtia siveyden alalta — kotoa, perheellistä elämätä ja hallitusta, kotitapoja ja kotitöitä j.n.e. — jota myös Arist:n mainitsema esimerkki todistaa. Sillä tunnetu on, että Odysseia juuri tämän puolesta on siveydellinen elikkä ethillinen. Kieltää ei kuitenkaan voi, että me muutoin Odysseiassa — esm. semmoisissa paikoissa kuin ne, missä siko- ja karjapaimenet kestitsevät Odysseytä, taikka missä uskollinen talonkoira kuvataan, sekä monessa muussa omituisessa koti-elämän kohdassa — tunnemme, niinkuin Vischer (Aesth. III s. 1201) sanoo "ein erstes Auftauchen der charakteristischen, wiewohl natürlich noch fest am Bande des plastischen Schwunges gehalten." Luonteen-omainen laji ei siis ole kertomarunolle vieras, vaikka siveydellinen on yleisempi. Intohimoinen eli pathetillinen laji on taas se, missä πάϑη ja παϑήματα kuvataan, niinkuin esm. Iliadissa Akliilleyn viha ja raivo, Patroklon kuolema, Hektorin surma y.m.

[170] Kolmas, suurin, eroavaisuus syntyy kertomarunon muodostumisen kautta (ks. V. 7, 8 sekä XXV, XXVI ja XXVII). Tämän suhteen on epopea, "diegematinen" s.t.s. kertovainen ja myönnyttää tämmöisenä kaikenlaisia omituisuuksia, joita näytelmäruno ei salli.

[171] Ks. VII. 12.

[172] Sanan μέρη jättää Hermann pois.

[173] Khairemonista ks. I. 12.

[174] Bekker panee Luvut XXIV ja XXV yhteen jaksoon, josta syystä hänellä yhteensä onkin ainoastaan XXVI lukua.

[175] Sanalla ήϑος, jonka muutoin Hermann jättää pois, on tässä lavein merkityksensä: ethillinen, siveydellinen kohta, ks. L. I, muist. 6.

[176] Hektorin vainoomista mainitaan myös XXVI. 8. 'Οι μεν tarkoittaa Kreikkalaisia, o δε Akhilleytä. Uskomattomalta, jopa naurettavaltakin näyttäisi, jos Kreikkalaiset parhaassa sodan vimmassa äkkiä olisivat la'anneet keihäitänsä viskaamasta ainoastaan Akliilleyn päännyykähyksestä, kosk'ei tämä kumminkaan voinut näkyä niin suurelle joukolle, kuin Troian edustalle levitetty Kreikan armeija.

[177] Nämä sanat kuuluvat yhteen ώς δει ("sopivalla tavalla") sanain kanssa, eikä ψευδή λέγειν sanain kanssa. Oikealla tavalla puhutaan perättömiä, jos toinen tämän kautta joutuu tekemään väärän päätöksen.

[178] Tämän, tekstin turmeluksenkin kautta vielä enemmin hämärtyneen, paikan ymmärrän näin: Homero opettaa miten perättömiä voi runoudessa käyttää. Perättömien käyttämisen tekee mahdolliseksi ne väärät päätelmät, joita ihmiset aina ovat niin valmiit tekemään. Ihmiset arvelevat, näet, tavallisesti näin: jos tuon olemisesta, tahi tapahtumisesta seuraa tämän oleminen tahi tapahtuminen, niin seuraa myös tämän olemisesta tahi tapahtumisesta tuon oleminen tahi tapahtuminen. Mutta tämä on ihan väärin. Jos, näet, esm. ensimäinen olisi väärää toinen totta, niin pitäisi ihmisten arvelun mukaan ensimäisenkin muka oleman totta (tahi tapahtuman taikka lisäksi tuleman s.o. ajateltaman todeksi). Pää-asiallisesti sama ajatus syntyy Hermannin lukulajista, vaikka se eriää sekä sanain että välimerkkien kautta. Se kuuluu näin: 'Οίονται γαρ άνϑρωποι κ. τ. λ. ή γίγνεσϑαι. τούτο δε έστι ψεύδος. δι ο εΐη αν το πρώτον ψευδος. άλλ' ουδε τούτου όντος, ανάγκη είναι ή γενέσϑαι ή προςϑείναι. Käännettynä: ihmiset, näet, luulevat, että, jos tuon olemisesta tahi tapahtumisesta seuraa tämän oleminen tahi tapahtuminen, myös jälkimäisen olemisesta tahi tapahtumisesta seuraa edellisenkin oleminen tahi tapahtuminen. Tämä toinen on nyt väärää. Senpätähden pitäisi muka myöskin ensimäisen oleman väärää. Mutta jos tämä toinen olisikin totta, niin ei sittenkään ensimäisen tarvitsisi täytymyksestä olla totta tahi lisäksi tulla. — Sanoja τούτο δε έστι ψευδός pitää siis Hermann polvena tuossa ihmisten tekemässä väärässä päätelmässä, kun ne sitä vastaan Didot'n painoksessa ovat Aristoteleen ajatuksena samasta ihmisten väärästä päätelmästä.

[179] S.t.s. XIX:stä Odysseian runosta, jota nimitettiin Niptroiksi. Arist. tarkoittaa niitä Odysseyn valhe-juttuja, joitten kautta hän Penelopeiaa pettelee. Ks. L. XVI. 5.

[180] Sofokleen "Klektra" v. 680 ss. — Pythian juhlat eivät Oresteen aikana vielä olleetkaan olemassa, vaikka Sofokles antaa Oresteen niissä kamppailla.

[181] "Mysoi" oli eräs Aiskhylon tekemä kappale. Mykkä arvellaan olleen eräs Telefo.

[182] Esm. Odyss. XIII. 119.

[183] Missä ei varsinainen luonne ole kuvailuksen tarkoituksena taikka missä ei erinomainen mielenparsi ole kuvattavana, semmoisissa paikoissa pitää erittäin huolellisesti viljelemän lausekeinoa ja kieltä. Mutta päin vastaisissa paikoissa katsottakoon toiselta puolen, sanoo Aristoteles, ett'ei kovin loistava lausekeino ja sulat koristuspuheet vie ydintä pois.

[184] Runoilijalle myönnämme, sanoo Arist., käyttää semmoisia lauseita ja sanoja, joita emme käytä tavallisessa ja jokapäiväisessä puheessa.

[185] Hermann, joka arvelee kummalliseksi, että Arist. muka olisi sanonut valtioviisaudella ja runoustaiteella ei olevan samat ohjeet, jota ei kukaan järjellinen ihminen väitäkkään, ehdottelee luettavaksi ποιητικής και τής ύποκριτικής = runoustaiteella ja esittelys- elikkä näyttelijä-taiteella.

[186] Virhe on siis kahdenlainen: olennollinen, joka loukkaa taiteen itse olentoa ja luontoa, ja satunnainen, joka loukkaa sivukohtia ja satunnaisia seikkoja.

[187] Hermannilla on: κατ' άδυναμίαν, joka pää-asiassa on yhtä: jotain, mihin taide ei kykene.

[188] Käsikirjoitusten käyttämää μή on Hermann muuttanut μήν sanaksi, joka meistä onkin oikeampi.

[189] Nim. kuin olevaisuns, todellisuus. Mitä me mistäkin puhumme, esm. jumaloista, saattaa kyllä olla huonompaa, kuin mitä se toden perästä on, jopa saattaa valhettakin olla, mutta kuitenkin sopii semmoisia puolustaa tuolla Xenofaneen käyttämällä lauseella: "eipä sitä tiedä". — Tämän paikan olen kääntänyt Hermannin parannuksen mukaan: άλλ' έτυχεν, ώσπερ Ξενοφάνης, ου σαφή τάδε, kosk'ei sanat άλλ' οu φaσι τάδε anna mitään ymmärrystä.

[190] II. Χ. 152. Syyksi minkä tähden keihästen alapuoleenkin pantiin kärki mainitaan (Eustathio) sitä, että kerran yksi keihäs, yöllä kaatuen kumoon, oli kanssansa vetänyt maahan koko läjän, josta kauhea meteli sitten nousi.

[191] Iliad. I. 50. Kreikkalainen sana ούyρεύς merkitsee, näet, kumpaistakin.

[192] Iliad. X. 31.6.

[193] Iliad. IX. 202.

[194] Iliad. IL 1. "Kaikki" metaforallisesti "monen" sijasta, ks. alempana.

[195] Iliad. Χ. 11.

[196] Iliad. Χ. 13. Homero antaa Agamemnonin, maatessaan teltassansa Troian edustalla, katsella Troian maata sekä kuulla huilujen ja syringien yhteen-soivia ääniä — mikä luonnollisista syistä oli mahdotonta. Se on siis knvannollisesti sanottu.

[197] Iliad. XVIII. 489; — "Osatonna hän yksin" olisi tavallista. Kreikan kielessä kuuluvat sanat οϊος (ainoa) ja μόνος (yksin).

[198] Iliad. XXI. 297.

[199] Iliad. XXIII. 328.

[200] Eroitus syntyy tässä siitä, jos πριν sana toisessa värsyssä viedään sanoihin κέκρητο tahi ζωρά. Ks. Herm. Comm., s. 183. — Paikka on muutoin turmeltunut. Olen kääntänyt Hermannin lukulajin mukaan: — — — άϑάνατ' είναι, ζωρά τε πριν κέκρητο. Didot'n painoksella on ζαρά τε πρίν κέχριτο.

[201] Iliad. XI. 252.

[202] Iliad. XX. 234.

[203] Paikka on suuresti turmeltunut sekä lauseiden järjestyksen että itse sanainkin puolesta. Paras lukulaji on mielestämme seuraava, jonka mukaan olemmekin käännöksen tehneet: οίν τών κεκραμένων οΐνον ψαβιν ένια. όϑεν πεποίηται ο Γανυμήδες

Λίΐ οίνοχοεύειν,

ον πινόντων οΐνον. και χαλκέας τους του σίδηρον έργαζομένους, όϑεν είρηται

κυημίς νεοτεύκτου κασσιτέροιο.

Citati on otettu Iliad. XXI. 592. Hermann arvelee, ettei kaksimielisyys tässä ole sanassa χαλκεύς, niinkuin sitä luulisi, vaan sanassa κασσιτέροιο, joka muka olisi "pro alio aeris genere positum, eodem modo, qvo χαλκεύς vocaretur faber ferrarius". Ks. Comm. s. 185.

[204] Iliad. XX. 272.

[205] Hermann lukee έτι ένιοι, eikä ότ' έvιοι; niin ikään είρηχότος eikä είρηχότες.

[206] Hermann on koettanut tätä paikkaa parantaa näin: και προς το βέλτιον τοιούτους είναι, oίους Ζεύξις έγραφεν' το γαρ παράδειγμα δεΐ ύπερέχειν' άΛλά πρός α ψασι, τα άλογα. Tällä lukulajilla on se etu, että Zeyxis esimerkkinä tulee parempaan paikkaan, ja että kolmas 26:ssa §:ssa luetuista kategorioista (nim. luulo = maine — jota ihmiset puhuvat ja arvelevat) myöskin tulee erittäin puheeksi.

[207] Hermannilla on: ως τε και αυτό πρός αυτό, ή πρός ά κ. τ. λ. Käännetty: niin että siis myös on katsominen, missä suhteessa se itseensä on taikka siihen, mitä hän itse sanoo j.n.e.

[208] Menelaon huonoutta moittii Arist. myöskin L. XV. 7. (ks. muist. I ja 4). — "Aigey" nimisen kappaleen on Euripides kyllä kirjoittanut. Sopivampaa ehkä kuitenkin ollee tässä paikassa ajatella "Aigey" nimistä henkilöä "Medeiassa" v. 663-758, mikä henkilö siinä on peräti tarpeeton.

[209] Edellisessä lueteltuansa kaikki ne syyt, joista moitteet syntyvät, asettaa Arist. nämä nyt yleisiin kategorioihin. Ensiksi mainitsee hän kaksi virhettä, joista toinen on olennollinen, toinen satunnainen (§§ 5-10). Sitten hän sanoo moitteiden syntyvän, kun kuvataan jotain perätöntä, ehkä kyllä semmoista kuin sen oleman pitäisi (§ 11); taikka kun kuvataan jotain perätöntä eikä kuitenkaan semmoista, kuin sen oleman pitäisi (§§ 12, 13); vieläpä kun kuvataan jotain huonoa ja epäsiveydellistä (§ 15). Myöskin syntyy moitteen-alaisuus lausekeinossa murteen kautta (§ 16), metaforan kautta (§ 17), prosodian kautta (§ 18), eroittamisen kautta (§ 19), kaksmielisyyden kautta (§ 20), tavallisuuden kautta (§ 21), sanojen eri merkitysten ja vastakohtaisuuden kautta (§§ 22, 23) sekä kirjoitustavan vääryyden kautta (§§ 24, 25). Nämä kaikki asettaa Arist. nyt viiteen yleiseen kategoriaan, jotka ovat: mahdottomat, järjettömät, epäsiveydelliset, vastakohtaiset, ja varsinaiset virheet itse taidetta vastaan.

[210] Moitteisin sopii vastata kahdella-toista eri tavalla. Jos, näet, moititaan 1:ksi mahdottomuutta (άδύνατα), niin sopii siihen vastata, että kuvatut kuitenkin ovat a) semmoiset kuin niiden oleman pitäisi (οία δεϊ, § 11), b) että ne ovat uskottavia (άλλα πιϑανά, § 27); — jos 2:ksi moititaan järjettömyyttä (άλογα), niin sopii vastata: a) niin sitä sanotaan (οΰτω φαsίν, §§ 12, 13, 29), b) ei niinkään järjetöntä (ποτέ oυκ άλογα § 29); — jos 3:ksi siveyttömyyttä (βλαβερά) moititaan, niin vastattakoon: a) asia on todenperäinen (όύτως εΐχεν, § 14), b) asia on katsottava toimittajan tahi puhujan suhteen (οκεπτέα βλέποντας εις τον πράττοντα ή λέγοντα, § 15); — jos 4:ksi moititaan kuvattujen vastakohtaisuutta — (ύπεναντία), niin siihen vastattakoon: a) ett'ei se ole samaa eikä samaa tarkoittava eikä samalla tapaa (ου το aυτό, oυ πρός το αυτο, ουχ ώσαυτως, § 30), b) että asia on itse puolestaan oikea sekä siihenkin katsoen, missä tarkoituksessa runoilija sitä lausuu ja mitä järjellinen ihminen siitä arvelee (όρϑώς έχει αυτό πρός αυτό, όρϑώς έχει πρός ά αθτός λέγει, όρϑώς έχει πρός ο άν φρόνιμος ύπόϑοιτο, § 30); — ja jos 5:ksi moititaan kuvattuja virheeksi itse taidetta vastaan (παρά την ορϑότητα την κατά την τέχνην), niin sopii vihdoin siihenkin vastata: a) että se saavuttaa taiteen tarkoituksen (τού τέλους έτυχε, § 8), b) että se vaan on virhe sivukohtaa vastaan (έστι κατά συμβεβηκός, § 10). Näin saadaan kymmenen vastausta, kaksi vastausta joka moitteesen. Jälellä olevat kaksi vastausta koskevat lausekeinoa, ja ovat yhteiset kaikille viidelle lajille. Moitteisin näiden suhteen sopii vastata: a) että kuvatut ovat selitettävät, λυτέον, joko murteen (γλά'ττη), kuvannon (μεταφορά), lausunnan (προσωδία), eroituksen (διαιρέσει), kaksimielisyyden (αμφιβολία), tavallisuuden (εϑει), tahi sanojen eri merkitysten kautta (τω πόσα σημήνειεν άv §§ 16-23), taikka b) että kuvattu on selitettävä erehdyksen kautta (άμάρτημα έστιν § 25). Yhteensä siis kaksitoista, ks. Herm. Comm. s. 189. — Teichmüller, joka tähän lukuun panee laveamman erityis-tutkinnon, jakaa nämä kaksitoista λύσεις kolmeen moite-lajiin (εΐδη): a) moitteet virheestä itse taidetta vastaan, b) moitteet virheestä kuvattavain esineiden suhteen, ja c) moitteet virheestä kuvailuskeinojen suhteen. Ensimäiseen moite-lajiin on kaksi λύσεις, selitystä: 1) se saavuttaa taiteen tarkoituksen (τέλους ετυχε), 2) se on virhe sivukohtia vastaan (κατά συμβεβηκός). Toiseen moite-lajiin löytyy neljä selitystä: 1) kuvatut ovat niinkuin niiden oleman pitäisi (οία δεϊ), 2) kuvatut ovat semmoiset kuin niiden sanotaan olevan (ουτω φασιv), 3) kuvatut ovat todenperäisiä (ουτως εΐχεν), ja 4) kuvatut ovat paremmat tarkoituksen puolesta (προς ov ή ότε η οτω η ου ένεκα). Kolmanteen moitelajiin on taas kuusi selitystä, nim. 1) murre, 2) metafora, 3) prosodia, 4) eroitus, 5) kaksmielisyys ja 6) tavallisuus. Ne tarkoittavat siis kaikki lausekeinoa, λέξις. Ks. Teichm. m. t. s. 155 ss.

[211] Huilunsoittajilla, αυληταί, ymmärtää Arist. tässä tanssijoita, joittenka taidenäytökset tavallisesti tapahtuivat huilunsoiton mukaan.

[212] Hermann ehdottelee luettavaksi: Tyndarey.

[213] Moite näytelmärunouden työläisyyttä ja rasittavaisuutta vastaan ei koske itse runoutta, vaan esittelytaidetta s.t.s. näyttelijöitä, arvelee Arist. Mutta kertomarunokin voi tulla saman moitteen alaiseksi, koska rapsodit, esm. Sosistrato, ja laulajat, esm. Mnasitheo, hekin saattavat liiotella.

[214] Ks. VI. 28

[215] Hermann lukee ή βραχέως δεικυμενον, eikä άνάγχη ή βραχέα δειχν.

[216] "Λιαφέρει non significat hic differt, sed eminet", sanoo Hermann.

[217] Näytelmäruno on, sanoo Arist., parempi kuin kertomaruno, kun sillä on kaikki ne edut, mitkä tälläkin ovat, mutta tällä ei kaikki, joita edellisellä on. Näitä näytelmärunon varsinaisia etuja on etenkin kaksi: ensinkin, näet, se saavuttaa tarkoituksensa pikemmin ja lyhyemmässä ajassa kuin kertomaruno — ja onhan supistuneempi ja yhdistyneempi aina hupaisempi kuin venytetty — ja toiseksi sillä on enemmin yhteyttä kuin kertomarunolla, jota huomataan siitä, että joka kertomarunosta tulee useampia näytelmiä.