The Project Gutenberg eBook of Historiallisia pikakuvia

This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

Title: Historiallisia pikakuvia

Author: August Strindberg

Translator: Kaapo Murros

Release date: December 4, 2016 [eBook #53665]

Language: Finnish

*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK HISTORIALLISIA PIKAKUVIA ***

E-text prepared by Timo Ervasti and Tapio Riikonen

HISTORIALLISIA PIKKUKUVIA

Kirj.

AUGUST STRINDBERG

Suom. Kaapo Murros

Tampereella, Tampereen Työväen Sanomalehti O.Y. 1911.

SISÄLLYS:

 Egyptin orjuus.
 Puoliympyrä Athenassa.
 Alkibiades.
 Sokrates.
 Leontopolis.
 Karitsa.
 Petoeläin.
 Luopio.
 Attila.

Egyptin orjuus.

Vanha puunleikkaaja ja koristeseppä Amram asui joen rannalla palmun lehväin varjostamassa savimajassa. Siellä oli hänellä vaimonsa ja kolme lastaan. Hän oli kasvoiltansa keltainen ja käytti pitkää partaa. Kun hän oli taitava ammatissaan, osasi veistää elehvantinluuta ja kovaa puuta, palveli hän Faraon talossa ja työskenteli sentakia temppeleissäkin.

Nyt hän eräänä aamuna keskikesällä hiukkasta ennen auringon nousua kohosi vuoteestaan, keräsi työkalunsa reppuun ja läksi majasta. Kynnykselle hän pysähtyi äänettömänä rukoilemaan kääntyen itää kohti. Ja sillä tavalla hän vaelluksensa alotti kalastajapirttien välissä alati seuraten mustaa, halkeillutta jokitörmää, missä haikarat ja kyyhkyset lepäilivät aamiaisensa jälestä.

Nepht kalastaja, naapuri, koki verkkojansa, lajitteli toutaimia, monneja ja muita kaloja veneen erisuuruisiin lokeroihin.

Amram tervehti ja halusi sanoa muutaman sanan ystävyyden merkiksi:

— Niili on lakannut nousemasta? hän sanoi.

— Lakannut kymmenennellä kyynärällä! Se merkitsee varmaa katoa!

— Tiedätkö, miksi se voi nousta vain viisitoista kyynärää, Nepht?

— Muutenhan me hukkuisimme, tietysti, vastasi kalastaja yksinkertaisesti.

— Niin, kyllä niin, ja se ei saa tapahtua. Niilillä on siis herra, joka vallitsee veden korkeutta, ja hän, joka on mitannut tähtien holvikaarroksen ja laskenut maan perustukset, on luonut vedellekin padon, ja tämä pato, jota me emme näe, on viisitoista kyynärää. Sillä siinä suuressa virrassa meidän isiemme maassa, Urin maassa Kaldeassa, nousi vesi viisitoista kyynärää, ei enemmän, ei vähemmän. — Niin, Nepht, sanonpa me, sillä sinä olet meidän kansaamme, vaikka puhut toista kieltä ja vieraita jumalia palvelet. Hyvää huomenta toivotan sinulle, sangen, sangen hyvää, Nepht!

Hän läksi edelleen häpeissään olevan kalastajan luota, ja painui esikaupunkiin, missä alkoi porvarien Niilin tiileistä ja puusta rakennettujen talojen sarja.

Kauppias ja vaihtaja Eleazar avasi juuri puodin akkunaa ja puotipoika kasteli katua puodin edustalla.

— Siunattua huomenta, Eleazar heimolaiseni, tervehti Amram.

— En voi sanoa, vastasi kauppamies kiukkuisesi. Niili on pysähtynyt ja alkaa laskea, se merkitsee huonoja aikoja.

— Huonoja aikoja seuraavat hyvät ajat, niin ymmärsi isämme Abraham; ja kun Josef Jaakobin poika ennusti ne seitsemän laihaa vuotta, neuvoi hän faraota kokoomaan aittoihin…

— Voi niin olla, mutta se on ollutta ja mennyttä!

— Niin, sinähän olet unohtanut lupauksenkin, Herran lupauksen
Abraham ystävälleen…

— Senkö siitä Kaanaan maasta? Sitähän olemme odotelleet neljäsataa vuotta, ja sen sijaan on Abrahamin lapsista nyt tullut orjia…

— Abraham uskoi hyvässä ja pahassa, ilossa ja hädässä, ja se hänelle luettiin vanhurskaudeksi.

— Minä en usko vähääkään, keskeytti Eleazar. Kyllä, kyllä uskon kaiken käyvän takaperoiseksi ja että minä saan sulkea puotini, jos tulee katovuosi…

Amram läksi edelleen murheellisena ja saapui torille, jossa hän osti itselleen durrha-leivän, palasen ankeriasta ja joitakuita sipuleita.

Kun myyjätär otti kolikon, sylkäsi hän sitä, ja Amram teki samoin saatuaan vaihtorahaa takaisin.

— Syljitkö kolikkoa, heprealainen? ärähti kauppiatar.

— Maan tavat tarttuvat! vastasi Amram.

— Vastaatko, saastainen koira?

— Puheeseen vastaan, en rivosanoihin.

Heprealainen kulki edelleen, sillä väkeä oli kasaantunut paikalle. Hän tapasi parturi Enochin, ja he tervehtivät merkin kautta, jonka muukalaiset olivat keksineet ja joka tarkotti: Me uskomme Abrahamin lupaukseen, ja odotamme kärsivällisinä toivossa.

Amram saapui vihdoin temppelipalatsille, kulki kautta sfinksien kujan ja seisoi pikku portin edustalla vasemmalla pylonilla. Hän iski kädellään seitsemän lyöntiä, ja palvelija tuli näkyville, otti Amramia käsipuolesta ja saattoi hänet sisälle. Nuori pappi peitti hänen silmänsä siteellä; ja kun puunleikkaajan reppu oli tutkittu, tartuttiin hänen käteensä ja hänet saatettiin temppeliin. Milloin kävi kulku portaita ylös, milloin alas, joskus suoraan eteenpäin. Pilareita väisteltiin, ja veden pauhinata kuului; kerran haiskahti kosteus, toisen kerran suitsutussavu.

Vihdoin pysähdyttiin, ja side poistettiin Amramin silmiltä. Hän oli pienessä huoneessa, missä seinät olivat maalatut, missä oli muutamia penkkejä ja kaappi. Runsaasti kirjailtu ja elehvantin luulla koristeltu ebenholtsiovi erotti huoneen isonlaisesta salista, jonka toisella puolella leveät portaat johtivat itää kohti olevalle terrassille.

Pappi jätti Amramin yksikseen osotettuaan hänelle että ovi oli korjattava, ja helposti ymmärrettävällä eleellä vaadittuaan häneltä äänettömyyttä ja vaiteliaisuutta.

Kun Amram jäi yksikseen ja ensi kerran oli pyhien muurien sisällä, jotka eivät heprealaiseen voineet mitään kunnioitusta nostattaa, valtasi hänet kuitenkin jonkinlainen kauhu kaiken sen salaperäisyyden takia, jota oli nuoruudestaan asti kuullut kerrottavan, ja välttääkseen pelkoa tietämättömyytensä tähden päätti hän tyydyttää uteliaisuutensa sen uhalla että hänet ajettaisiin takaisin, jos tapaisi jonkun.

Näön vuoksi hän otti hienoteräisen höylän käteensä astuessaan isoon saliin.

Se oli varsin suuri huone, ruusun värisestä graniitista rakennettu vesilähde keskellä permantoa ja obeliski juurrutettu vesisäiliöön. Seiniin oli maalattu kuvaolentoja yksinkertaisin värein, enimmäkseen punamullalla, keltasella ja mustalla. Hän pudisti sandaalit jaloistaan ja kulki edelleen kalleriaan, missä muumioarkkuja oli seiniä vasten kohollaan.

Sitten hän astui kupoolihuoneeseen, jonka holviin oli maalattu pohjoisen tähtitaivaan suuria tähtisikermiä. Suoraan sen alla seisoi pöytä, jolla oli kartan tapaisilla piirroksilla merkitty puolipallo. Samassa huoneessa oli akkunan pielessäkin pöytä ja siinä suurimman pyramiidin malli mittakaavoineen maanmittarilaudalle asetettuna, ja vieressä oli kone kulmien mittaamista varten.

Täältä ei näyttänyt olevan mitään ulospääsyä, mutta hiukan etsittyään tapasi salaisuuksiin perehtymätön akasiapuusta rakennetut portaat, jotka kiersivät ylös johonkin puutorniin. Amram nousi nousemistaan, mutta katsahdettuaan ulos eräästä räppänästä, havaitsi hän yhä olevansa kupoolisalin katon tasalla. Mutta hän nousi edelleen; ja laskettuaan taas sata askelta ylöspäin ja katsottuaan räppänästä, havaitsi hän olevansa kupoolisalin permannon tasalla.

Samassa aukeni lautaovi, ja vanhanpuoleinen mies jonkinlaisessa pappispuvussa seisoi Amramin edessä tervehtäen kuin tuttua, odottamaansa esimiestä; mutta nähdessään vieraan hän säpsähti; ja molemmat miehet katselivat toisiaan kauan ennenkuin saattoivat sanoja vaihtaa.

Amram, joka yllätettynä oli epäedullisemmassa asemassa, ryhtyi ensin kielitaisteluun:

— Ruben, tunnetko minua? Lapsuutesi ystävää ja heimolaista lupauksessa?

— Amram, Jochebethin puoliso, Kehatin poika, kyllä, minä tunnen sinut!

— Ja sinä täällä! Kolmekymmentä vuotta sitten hävittyäsi näköpiiristäni.

— Entä sinä?

— Minut on kutsuttu korjaamaan erästä ovea, siinä kaikki, ja kun minut jätettiin yksikseni, tahdoin katsella ympärilleni.

— Minä olen kirjuri korkeakoulussa…

— Ja uhraat vieraille jumalille?

— En, en uhraa, Amram, ja uskon lupaukseen olen säilyttänyt, Amram. Astuin tähän taloon saadakseni tietoa viisaitten salaisuuksista ja voidakseni sisältäpäin avata linnan, joka Israelin kahlehtii vankeuteen.

— Salaisuuksista? Miksi täytyy korkeimman olla salaista?

— Siksi että kansa käsittää vain alhaista.

— Ettehän itse usko näihin eläimiin, joita sanotte pyhiksi?

— Emme, ne ovat vain symbooleja. Näkyväisiä merkkejä näkymättömän osottamiseksi. Me papit ja oppineet palvelemme sitä Ainoata, kätkettyä, sen näkyväisessä muodossa: Aurinkoa, elämän antajaa ja ylläpitäjää. — Muistathan lapsuutemme ajoilta, kuinka farao Amenophis neljäs väkisin poisti vanhat jumalat ja pyhien eläinten palveluksen. Hän muutti Thebestä kauemmas alaspäin jokea ja julisti yksijumalaisuusopin. Tiedätkö, mistä hän sen opin sai? Israelilta, joka Josefin mentyä avioliittoon ylhäisen On-papin tyttären Ansetin kanssa lisääntyi ja avioliittoja solmi korkeitten farao-sukuistenkin tyttärien kanssa. Mutta Amenophisin kuoltua kaikki palautettiin ennalleen, hallituspaikka muutettiin takaisin Thebeen, vanhat jumalat otettiin palveltaviksi — kaikki kansan tähden.

— Ja te yhä vaan palvelette sitä Ainoata, Kätkettyä, Ijankaikkista?

— Me teemme niin!

— Onko sitten jumalanne sama kuin Abrahamin, Isakin ja Jakobin jumala?

— Todennäköisesti, kun kerran muuta ei ole kuin yksi!

— Merkillistä se on! Mutta kuinka te sitten vainootte heprealaisia?

— Muukalaiskansoilla ei juuri ole tapana rakastaa toisiaan.
Tiedäthän että faraomme äskettäin on sotinut syrialaisia vastaan…
Chetan kansaa.

— Kaanaan maassa ja ympäristöillä, isiemme ja lupauksen maassa! Katsohan, Herra Zebaoth, meidän jumalamme lähettää hänet raivaamaan tietä kansallemme.

— Uskotko vielä lupaukseen?

— Yhtä varmasti kuin Herra elää! Ja minulle on sanottu, että aika pian on täytetty, jolloin me vaellamme pois orjuudesta luvattuun maahan!

Kirjuri ei vastannut, mutta hänen kasvonsa osoittivat sekä epäilystä Amramin tiedonannon suhteen että varmuutta jostakin muusta, joka pian oli tapahtuva.

Amram, joka ei halunnut laskea mitään uutta valaistusta uskoansa järkyttämään, poikkesi keskustelusta ja siirtyi välinpitämättömänä toiseen asiaan.

— Siinäpä merkilliset portaat.

— Hissi se on eikä porras.

Amram katsahti ylöspäin kupoolikattoon ja keksi uuden kiinnekohdan, millä riippua kiinni keskustelussa, josta ei hän halunnut luopua.

— Onko tämä taivas? hän kysyi.

— Se on taivas.

— Entä sen salaisuudet?

— Mitäpä niistä salaisuuksista! Ne ovat jokaisen saatavissa, joka ne voi käsittää.

— Sanohan ne muutamalla sanalla!

— Tähtitieto ei ole minun alaani, ja vähän minä tiedän, mutta samantekevä — muutamalla sanalla. Holvi, joka riippuu, on taivas, lauta, joka pöydällä, on maa. Nyt sanovat viisaat näin: Alussa lepäilivät maa, Sibu, ja taivas, Nuit, toistensa rinnalla. Se on selvennettynä: ne olivat yksi! Mutta ilman ja päivänvalon jumala Shu nosti taivasta ja asetti sen holviksi maan yli. Kiinteät tähtikuviot, jotka tunnemme, ovat siis aivan kuin jäljennös, vahasinetti maasta, ja tähtiä lukemalla oppineet voivat tutkia selville maamme tuntemattomia seutuja. Katsohan nyt sitten niitä tähtikuvioita, jotka tunnet. Pohjoisessa Otava, etelässä eräänä vuodenaikana Metsästäjä (Orion) neljä tähteänsä neliössä ja kolme keskellä. Näitä kolmea me heprealaiset sanomme Jakobin sauvaksi, ja ylimmän läpi käy taivaan tasaaja eli ekvaattori, joka vastaa maan tasaajaa, missä Niilimme lähteitten luullaan olevan. Sitten sinähän tunnet myös meille niin rakkaan tähtikuvion, nimeltä Joki (Niili). Katsohan, kuinka se juoksee Metsästäjästä (Orionista), taipuu taivaalla yhtä moneen mutkaan kuin täällä maan päälläkin. Siis: Joka haluaa tietää maan kätkettyjä salaisuuksia, voi oppia ne taivaalta. — Meidän oppineemme tuntevat vain ne maat, jotka ovat päivän nousua kohti, mutta ne seudut, jotka ovat Otavan alapuolella pohjoisessa, ovat meille tuntemattomat, samoin kuin nekin maat, jotka ovat päivän laskun puolella. Mutta näyttää siltä kuin Otavan seudut olisivat aiotut suuria tehtäviä varten. Neljä ja kolme ovat sen lukuja, samoinkuin Metsästäjänkin. Kolme on jumalaisuuden lisäominaisuuksia, neljä on täydellisyys mahdollisuudessa, kolme ja neljä muodostavat ihmeellisen seitsenluvun.

Jumalille uhrataan epätasaisissa luvuissa, kolmessa, ihmisille tasaisissa luvuissa, neljässä. Tämän osapuilleen olen käsittänyt taivaan salaisuuksista. Jos nyt tahdot jotakin tietää maan vastaavaisuuksista, niin katselkaamme faraoittemme hautoja, joiden näkyväisenä tarkoituksena on olla hautoja, mutta joilla on myös salainen tehtävänsä, nimittäin se, että ne kätkevät luvuissa ja mitoissa, mitä viisaat ovat selville tutkineet, koskeva Sibun ja Nuitin sisäisiä suhteita. — Ensiksi tämä: Faraohauta eli pyramiidi käsittelee lukuja neljä ja kolme; pohjapinta neljää, sivut kolmea, joka nyt oli taivaan salaisuuksia. Mutta ison pyramiidin pohjapinta on 365 pyhää kyynärää leveä. Siinä on suurvuoden päivät 365. Mutta pyramiidin kolminumeroinen sivu on 186 pitkää kyynärää eli stadio. Siitä näet, mistä tien mitta on otettu.

Jos kerrot pohjapinnan leveyden luvulla 500, joka on osapuilleen kaksinkertainen leveys pitkissä kyynärissä, saat pituuden, joka on sama kuin 1/360 osaa koko siitä piiristä, minkä aurinko vaeltaa vuodessa, kun 360 on pikku vuoden päiväin luku. Tämä pituus vastaa neljää aikaminuuttia, joten ne asukkaat, jotka asuvat niin sanottua astetta lännempänä meitä, saavat nähdä auringon nousevan neljää aikaminuuttia myöhemmin kuin me… Enempää en muista luvuista ja mitoista; jos tahdot tietää enemmän, esimerkiksi, miksi pyramiidin sivut ovat 51 astetta kaltevia, saat kysyä tähtitaitoisilta. Laskutie hautakammioon on kaltevuudeltaan sitävastoin 27 astetta, joka vastaa maailman akselin ja maan akselin kaltevuuden välistä erotusta.

Amram oli seurannut erityisen tarkkaavana oppineen kirjurin tulkintaa faraohaudoista, ja kun Ruben mainitsi lukuja, kuunteli hänen kuulijansa silmät ummessa kuin olisi tahtonut painaa jotakin mieleensä. Vihdoin hän ryhtyi itse käsiksi sanoihin:

— Sinä mainitsit viimeksi 27 astetta. No niin! Tämä ei ole maailman akselin kaltevuus, vaan linnunradan keskus, joka todennäköisesti on varsinainen maailman akseli ja on 27 astetta päiväntasaajan pohjoispuolella; maan akselin kaltevuus taas on 23 astetta auringon rataa kohti. Mutta sinä unohdit kolmannen, Menkheresin pyramiidin, jonka pohjapinnan leveys on 107 pitkää kyynärää. Tämä luku 107 esiintyy maailman kaikkeudessa kolme kertaa tai viisi. Sillä 107 aurinkoa mahtuu maan ja auringon välille; 107 on Venus kiertotähden etäisyys auringosta; 107 on Jupiterin etäisyys auringosta, merkittyinä kokonaisuuksina tai niiden osina.

Ruben hätkähti.

— Mistä? Mistä olet saanut nämä? Tässä sinä annat minun seisoa narrinasi. Mistä olet tämän oppinut?

— Vanhimmiltamme ja viisailtamme, jotka ovat säilyttäneet muistot kotimaasta, Urin maasta Khaldeasta. Te halveksitte Assuria, te Egyptin miehet, jotka luulette, että Niili on maailman keskus. Mutta äärettömyydessä on monta keskusta. Eufratin ja Tigrisin tienoilla olevan Assurin tuolla puolen on toinen maa toisen joen varrella, ja sen maan nimi on Seitsen-virranmaa, koska senkin joki laskee seitsenhaaraisena, kuten Niilikin.

— Niilillä on seitsemän haaraa. Olet oikeassa, kuten seitsenhaarainen kynttiläjalka…

— Mikä merkitsee maailman valoa, joka on loistava kaikista maista, missä virta halkoutuu laskeakseen maailman mereen. Virrat, näetkös, ovat maan verisuonia, ja kuten nämä vaihdellen kuljettavat sinistä verta ja punasta, niin on meidän maallammekin sininen Niilinsä ja veripunasensa. Sininen on myrkyllistä, kuten tumma veri, ja punanen on hedelmällistä, eloa antavaa, kuten punanen veri. Siten on kaikki luonut vastakkaisuutensa ylhäällä taivaassa ja alhaalla maan päällä, sillä kaikkeus on yksi ja kaikkeuden herra on yksi, yksi ja ainoa!

Ruben kuunteli äänettömänä.

— Puhu enemmän! hän sanoi vihdoin.

Amram jatkoi sentakia:

— Faraohaudat ovat myöskin kasvaneet siitä maasta, jossa ne seisovat. Ensimäinen eli suuri on muovailtu merisuolan esikuvan mukaan, kun se auringon lämmössä kiteytyy; ja jos kastepisaran lävitse näkisit suolajyvän sisässä, niin havaitsisit sen rakennetuksi äärettömästä nelikivien röykkiöstä, samoinkuin suuren pyramiidinkin. Mutta jos annat alunalipeän kiteytyä kiveksi, saat nähdä kokonaisen pyramiidivainion. Aluna on saven suolaa. Siinä on sinulle maan suola ja meren!

Mutta onpa toisellaisiakin pyramiideja, tylppäkärkisiä. Se on rikin alkuperäinen muoto, kun se kasvaa kalkista. Siis on meillä nyt vesi, maa ja kalkki tulikivineen. Mutta onpa vielä kolmannenlaisiakin pyramiideja, tylppäsärmäisiä, jotka ovat kiteytyneen piikiven eli vuorikristallin kaltaisia. Siinä on vuoriperuste. Tarkemmin nyt tutkittaessa Niilin mutaa tavataan siitä kaikki nämä muodot ja alkuaineet: Savi, Suola, Rikki ja Piikivi; siksi on Niili maan veri; ja vuoret ovat liha, eivätkä luut.

Ruben, joka nyt tunnettiin nimellä Phator, oli katsellut Amramia kauhistuneena ja ihaillen, ja vasta kun tämä oli vaiennut, avasi Ruben uudelleen suunsa:

— Sinä et ole puunleikkaaja etkä koristeseppä, sinä et ole Amram.

— Olen kyllä puunleikkaaja ja puuseppä, mutta minä olen myöskin Israelin pappissäätyä. Olen Kehatin poika ja tämä oli Levin poika, joka oli Jakobin, Isakin pojan ja Abrahamin pojanpojan poika. Olen leviitta ja Jochebedin puoliso. Mirjam ja Aron ovat syntyneitä lapsiani, syntymätöntä odottelen. — Nyt palajan työhöni, johdata minua!

Phator läksi edellä, mutta kulki toista tietä kuin Amram oli tullut.

Heidän mennessään avoimen oven ohi, joka johti isoon kirjahyllyjä sisältävään saliin, pysähtyi Amram uteliaana ja halusi astua sisälle katselemaan kirjojen paljoutta. Mutta Phator pidätti häntä takin helmasta.

— Älä mene sinne! Siellä on pelkkiä väjymyksiä ja ansoja. Kirjain hoitaja istuu kätkeytyneenä keskellä salia ja vartioi kateellisena aarteita. Hän on laittauttanut lattian kuivista varvuista, jotka kirskuvat, kun niille astuu. Hän kuulee, jos joku hiipii sisälle, ja hän kuulee, jos joku kirjuri käy kiellettyjä kirjoja tarkastamassa — hän on taikuri! — Hän on kuullut meidät, ja… hän kurkotteleikse. Eikö sinusta tunnu kuin kylmä käärmeen kieli koskettelisi poskeasi, otsaasi ja silmäluomiasi?

— Todellakin!

— Hän se ojentelee sielunsa sormia, aivan kuin me käsivarsiamme; mutta nytpä minä katkaisen hänen tuntosarvensa, joka koettaa meitä tutkia!

Hän otti veitsen käteensä ja leikkasi sillä ilmaa heidän molempain edessä.

Amramia hiveli lämpimän tunne, ja samassa hän näki suuren tuhatjalkaisen kiemurtelevan kuolintuskassa lattialla.

— Te harjoitatte loihtutemppuja täällä? hän sanoi.

— Etkö tiennyt?

— Toivoin kuitenkin, ettei se ollut totta!

Samassa oli kuin seinä olisi avautunut, ja märkä, Niilin mudasta muodostunut valli olisi ilmestynyt näkyviin ja siinä krokotiilit ja käärmeet kiertäytyneet toistensa ympärille, sekä samalla virtahepo uhaten polkenut etujalkojaan.

Amram säikähti, mutta Phator otti esille koppakuoriaisen muotoisen taikakalun ja tämä kilpenään hän kulki keskelle kauhuja, jotka häipyivät savuksi, Amramin häntä seuratessa.

— Hän vain kääntää näköaistin, se musta mies, sanoi Phator.

Ja hänen huitaistessaan kädellään hälveni koko näky olemattomiin.

Nyt he taas seisoivat ensimäisessä salissa, ja osottaen Niilin mittaria sanoi Amram:

— Nälänhätä!

— Ei ole epäilystäkään; sentakia on kaikki tarpeettomat suut tukittava…

— Mi!…

Phator oli sanonut liikoja ja huomasi sen.

— Tarkoitan, hän jatkoi, että faraon on pakko mietiskellä viljan hankkimista.

— Hän tarvitsisi nyt uuden Josefin.

— Mitävarten? laukasi Phator kiivaammin kuin olisi tahtonutkaan. Etkö tiedä että Josef Jakobin poika saattoi egyptiläiset faraon maaorjuuteen? Teidän aikakirjanne, meidän aikakirjamme kertovat, että hän otti talonpoikain maat avun pantiksi seitsemänä laihana vuonna, ja että faraosta siten tuli Egyptin maan ainoa omistaja.

— Sinä et ole Ruben, olet Phator, egyptiläinen mies, sillä jos olisit Israelista, et olisi puhunut noin! — Käyköön tiemme erilleen! — Nyt minä menen työhöni!

Amram alkoi käydä käsiksi oveen, ja Phator liukui pylväitten varjoon ja katosi. Mutta Amram näki käyristyneestä selästään, että hän hautoi pahoja aivoituksia.

* * * * *

Amramin palatessa kotiin illalla, oli hänen vaimonsa synnyttänyt poikalapsen. Se oli aivan kuin muutkin voimakkaat lapset, mutta ei huutanut; ja se kapaloitiin pellavavaatteisiin kylvyn jälkeen sekä laskettiin majan pimeimpään loukkoon.

Seuraavana aamuna ennen auringon nousua läksi Amram jälleen työhön Auringon temppeliin, ja hänet saatettiin side silmillä kamariin, jonka jälkeen hänet jätettiin yksikseen ilman neuvoja tai varotuksia sen käytöksen suhteen, jota hänen tuli noudattaa. Tämä huolettomuus tuntui hänestä välinpitämättömyydeltä ja todisti yleistä veltostumista temppelipalveluksessa. Sentakia hän läksi pylvässaliin; katsoi levottomana Niilin mittarista kuinka vesi oli laskenut. Ei siis mitään toivoa niistä viidestätoista kyynärästä, jotka maa vaati vuoden satoa varten. Hän kulki edelleen terrassille päivännousun puolelle, saapui avonaiselle pylväskäytävälle. Mutta ennenkuin hän läksi edemmäksi, ryhtyi hän sellaiseen varukeinoon, että kylveli papyrusliuskoja tien viitoiksi paluumatkaa varten.

Hän kulki yli pihojen, jotka olivat ahtaita kuin kaivot, mutta vältteli portaita eilispäivän kokemuksen varottamana.

Lopulta hän oli jonkinlaisessa pylväsmetsässä, missä puitten latvat olivat lotuskukan nuppuja, ja hänen kuunnellessaan väreili ilmassa hiljaista lapsiäänien laulua ylhäältä katosta päin. Kun hän painoi korvansa erästä pylvästä vastaan, kuuli hän sen voimakkaampana, kuten sisterin ja harpun kilahteleva soitanto. Se oli aurinko, tiesi hän, joka jo oli lämmittänyt kattokiviä ja juuri nyt oli nousemaisillaan.

Hän astui muutaman askeleen eteenpäin, ja yhtäkkiä avautui terrassi uhrialttareineen. Terrassilta johtivat sfinksiportaat alas joelle, ja koko avara notko avautui nähtäville, idässä rajoittuen Punasen meren puoleiseen vuorijonoon. Alttarin edessä seisoi pappi valkeassa purppurasaumaisessa pellavapuvussa. Hänen kätensä olivat suoraan koholla taivasta kohti, ja hän seisoi liikkumatta. Kädet olivat aivan valkeat, kun veri oli laskenut käsivarsiin, ja vanhan miehen kasvoja näytti jännittävän se voima, jota hän käsiensä kautta ylhäältä sai. Toisinaan hänen ruumiissaan nytkähteli, aivan kuin tulivirtoja olisi kiitänyt hänen lävitseen. Hän oli ääneti ja katseli itää kohti.

Silloin välähti auringon kehrän loistava reuna esille vuorenharjan takaa, ja papin valkeat kädet kävivät läpinäkyvän ruusunpunasiksi, samoinkuin hänen kasvonsakin. Ja hän avasi suunsa ja puhui:

— Aurinkojumala, Sädekimmellyksen valtias, ole ylistetty aamulla noustessasi ja illalla laskiessasi! Minä huudan Sinua, ijankaikkisuuden herra, Sinä kummankin taivaanrannan aurinko, Sinä luoja, joka olet itsesi luonut. Kaikki jumalat ääneensä riemuitsevat, kun he Sinua katselevat, Sinä taivaan kuningas; minä nuorrun uudelleen, nähdessäni Sinun kauneutesi. Terve Sinä, mennessäsi elämän maahan, Sinä jumalten isä!

Hän vaikeni ja jäi seisomaan käsivarret ojennettuina eteenpäin aurinkoa kohti, aivan kuin lämpöä imisi siitä.

Silloin kuului kauempaa pylväsmetsästä aseitten kalsketta, joka heti taukosi, ja heti senjälkeen tuli näkyviin tukeva mies, parraton, kultaan ja purppuraan puettu. Hänen käyntinsä oli äänetöntä kuin pantterin, ja hän näytti liukuvan eteenpäin sileällä lattialla, johon hänen kuvansa heijastui, seuraten häntä kuin valoisa varjo, jota polkien hän eteni. Hänen saavuttuaan terrassille, loi aurinko hänestä tumman jättiläisvarjon, joka levisi kuin matto hänen takanaan.

— Jo rukoilemassa, sinä viisain viisasten seassa, tervehti farao ylimmäistä pappia.

— Hallitsijani on kutsunut minua, palvelijasi on totellut. Hallitsijani on palannut maahansa pitkien ja kunniakkaitten voittoretkien jälkeen kaukana oudoilla seuduilla; palvelijasi tervehtii faraota kasvoillansa.

Farao istuutui eräälle valtaistuimelle kasvot kohti nousevaa aurinkoa, ja alkoi puhumaan kuten se joka tahtoo ajatuksiaan selventää:

— Vaununi ovat vierineet yli Syrian punasen maan; hevoseni ovat polkeneet Babylonian ja Niiniven sotaraitteja; minä kuljin Eufratin ja Tigrisin yli ja näiden kahden joen välisen maan yli; minä tulin viiden virran maahan ja näin ne seitsemän etäällä, missä Silkkimaa alkaa ulottuakseen aina auringon nousumaille; minä käännyin jäljilleni ja suuntasin kulkuni pohjoiseen Skythiaan ja Kolchisiin. — Minne läksinkin, kuulin meteliä ja näin liikettä. Kansat olivat heränneet; temppeleissä veisattiin jumalten paluuta, sillä ihmiset olivat olleet jätettyinä hoitamaan toimiaan ja johtamaan kohtaloitaan, mutta he olivat huonosti niitä hoitaneet. Oikeus oli tullut vääryydeksi ja totuus valheeksi; koko maa huokaili pelastusta. Vihdoin ehtivät rukoukset valtaistuimen, kaiken armahtajan valtaistuimen juurelle. Ja nyt julistavat viisaat, lempeät, pyhät kaikilla kielillä sitä iloista sanomaa: jumalat palaavat! Palaavat auttaakseen ihmislapsia järjestämään ja selvittämään, missä ovat eksyneet; säätämään lakia ja käyttämään oikeutta. Tämän viestin tuon minä kotia voittosaaliina, ja sinä viisain viisaitten seassa saat sen ensimäisenä vastaan ottaa hallitsijaltasi!

— Sinä kuulet, herra ja farao, mitä puhutaan kautta koko maanpiirin, sinun silmäsi näkee kauemmas kuin taivaan tähdet, näkee kauemmas kuin auringon silmä!

— Mutta kuitenkin — mitä jumalat ovat antaneet minun unessa kuulla, on korvani käsittänyt, mutta ei minun ymmärrykseni. Selitä minulle uni!

— Kerro se, hallitsija!

— Mitään en minä nähnyt, mutta kuulin äänen, kun uni oli sulkenut silmäni valon. Ja se puhui pimeydessä ja sanoi: "Punanen maa on levenevä yli kaiken maailman maitten, mutta musta on juokseva pois kuin santa meressä."

— Vaikeata ei ole selittää hallitsijani unta, mutta hyvää se ei ennusta.

— Selitä se!

— No niin! — Punanen maa on Syria, sen tiedät, herra; Syria, jossa asuu se kurja Cheta-kansa, on heprealaisten perintömaa, Kaanaan. Musta maa on Niilin, Egyptin maa, sinun maasi, herra!

— Taaskin heprealaiset, aina heprealaiset. Vuosisadat ovat vierineet siitä, kun tämä kansa meidän maahamme vaelsi. He ovat lisääntyneet meitä häiritsemättä. Minä en rakasta heitä, en vihaakaan heitä; mutta tästä lähtien pelkään heitä. Työtä he ovat saaneet tehdä, nyt viimeksi raskaammin kuin ennen, mutta he eivät napise; kärsivällisiä he ovat, kuin odottaisivat jotakin varmaa, joka tuleva on.

— Laske heidät menemään, herra!

— En, silloin he käyvät perustamaan oman valtakuntansa.

— Laske heidät!

— En, tahdon hävittää heidät!

— Laske heidät!

— Varmasti tahdon heidät hävittää!

— Entä uni, herra?

— Sen selitän varotukseksi ja kehotukseksi.

— Et ennustukseksi välttämättömästi tulevasta?

— En, varotukseksi ja kehotukseksi!

— Älä koske siihen kansaan, herra, sillä heidän jumalansa on väkevämpi kuin meidän!

— Heidän jumalansa on kaldealaisten jumala. Taistelkoot meidän jumalamme! — Olen puhunut, sinä olet kuullut; en lisää mitään enkä peruuta mitään.

— Herra, sinä näet auringon taivaalla ja uskot että se kaikkia kansoja valaisee; etkö usko, että Taivaan Herra on yksi ja ainoa, joka vallitsee kaikkien kansojen kohtalot?

— Niin sen pitäisi olla! Mutta ylitse tämän maan on Taivaan Herra asettanut minut hallitusmieheksi, ja nyt minä hallitsen.

— Sinä hallitset, herra, mutta etpä vallitse tuulta etkä ilmaa, et voi kohottaa Niilin vettä tuumaakaan, etkä voi estää meitä taaskin saamasta katovuotta tänä vuonna.

— Katovuotta? Mitä sanoo Niilin mittari?

— Herra, aurinko on mennyt Vaa'an merkkeihin, ja vesi laskee jo. Se merkitsee nälänhätää!

— Sitten tahdon minä hävittää kaikki tarpeettomat ja vieraat suut, jotka vievät leivän maan lapsilta. Tahdon hävittää heprealaiset.

— Päästä heidät, herra!

— Tahdon kutsua kätilöt ja antaa hävittää joka poikalapsen, jonka heprealainen vaimo synnyttää. Olen puhunut, nyt tahdon toimia!

Farao hypähti tuolilta ja läksi nopeammin kuin oli tullut, ja Amram palasi jäljilleen, mutta ei löytänyt muuta kuin yhden ainoan papyrusliuskan.

Silloin hän pysähtyi ja pelkäsi kovasti, sillä hän ei voinut tietänsä löytää.

Aurinko oli kohonnut, eikä pylväsmetsässä enää soinut, vaan siellä oli äänetöntä. Mutta hetken kuunneltuaan Amram alkoi tuntea sitä pingotettua hiljaisuutta, joka kuuntelijasta kirvottuu tai lapsista, kun he tekevät jotakin luvatonta, mutta eivät tahdo ilmaista itseänsä. Hän tunsi että joku oli lähellä ja että tämä halusi pysyä piilossa, mutta suuntasi kuitenkin ajatuksensa häneen.

Päästäkseen varmuuteen Amram kulki sitä kohti, missä äänettömyys oli sakeinta. Ja katso, erään pylvään takana seisoi Phator, joka ei näyttänyt hituistakaan hämmentyneeltä, vaan ojensi ainoastaan eteenpäin avoimen kämmenensä, missä olivat kerättyinä kaikki Amramin kylvelemät papyrusliuskat.

— Et saa sirotella paperilippuja lattialle, sanoi Phator käsittämättömästi hymyillen. Niin, älä närkästy, tahdon vain parastasi! Sillä nyt tulee sinun seurata minua etkä saa palata työhösi, joka oli vain ansa, sillä sinun henkeäsi väjytään. Sinun tulee palata kotiisi ja pitää huolta vasta syntyneestä lapsestasi, että sitä ei surmata! — Näetkö nyt, että Ruben-Phator on oikea israelilainen, vaikka sinä et häntä uskonut!

Ja Amram seurasi ja pääsi ulos ja tuli kotiinsa.

* * * * *

Jochebeth kulki faraon puutarhassa ja kasteli kurpitsoja. Hän kävi korvoineen vesiporttien välitse joelle ja kurpitsamaille edestakaisin. Mutta toisinaan meni hän portista ulos ja oli poissa hetken aikaa.

Mirjam, tytär, oksi viiniköynnöstä puutarhamuurin vieressä, mutta näytti enemmän kiinnittävän huomiotansa isolle käytävälle, joka johti prinsessain kesäpalatsiin. Hänen päänsä liikkui kuin palmupuun lehti tuulen leyhyttäessä sinne tänne vesiportin ja ison käytävän välillä, käsien suorittaessa työtä. Kun äiti viipyi, läksi hän muurin vierestä alaspäin portille ja alas matalalle rannalle, missä kaisla keinuu vienon eteläisen leyhyttämänä. Erämaan kivitasku istui rantakivellä, keikutti pyrstöänsä, huitoi siivillänsä kuin olisi tahtonut näyttää jotakin, minkä oli keksinyt; ja räkätti ja lörpötti jostakin tavattomasta, mikä oli kaislikossa. Korkealla ilmassa leijaili haukka kiertokaarissa pää väjyvässä asemassa maata kohti.

Mirjam katkasi lotusnuppuja ja nakkasi kivitaskua, joka siirtyi kappaleen matkaa eteenpäin, mutta yhä viittoillen nokallaan kaislikkoon.

Tyttö nosti helmojansa, astui veteen, ja papyrusmetsässä hän näki äidin seisovan vyötäröitään myöten, ja kumartuen kaislavasun yli imettävän pikku lasta vasemmasta rinnastaan.

— Äiti! kuiskasi Mirjam, faraon tytär lähestyy; hän tulee kylpemään virrassa.

— Herra, Israelin jumala, armahda lastani!

— Jos olet antanut poikasen juoda kyllikseen, niin riennä, tule.

Äiti kumartui lapsensa yli kuin holviksi; hänen hiuksensa riippuivat kuin hyttysverkko, ja kaksi kyyneltä putosi hänen silmistään pienokaisen ojennetuille kätösille. Sitten äiti nousi, pisti makean taatelin lapsen suuhun, laski hiljaa kannen kiinni, mumisi siunauksen ja astui ylös vedestä.

Heikko tuulen leyhkä maalta päin pani kaislan häilymään ja vesi väreili.

— Vasu pysyy veden pinnalla, hän sanoi, mutta virta kulkee eteenpäin, se on punanen verestä ja sakea kuin juusto! Herra, Israelin jumala, armahda!

— Kyllä hän armahtaa, vastasi Mirjam, niinkuin hän on armahtanut isäämme Abrahamia, joka sai lupauksen sentähden että hän totteli ja uskoi: "Sinun siemenessäsi pitää kaikki kansat maanpäällä siunatuiksi tuleman."

— Ja nyt hän lyö kaikki esikoiset…

— Eipähän sinun poikaasi! — Ei vielä!

— Rukoile ja toivo!

— Mitä? Että virran pedot eivät häntä söisi, että virran laineet eivät häntä nielisi, että faraon pyövelit eivät häntä surmaisi. Se on toivo!

— Lupaus on enemmän arvoinen ja se elää: "Sinun siemenesi on vallitseva vihollisesi portit!"

— Ja isäsikin, Amram, pakeni…

— Ramsesiin ja Pithomiin, missä kansamme orjana raataa rakennuksilla; sinne hän kävi varottamaan ja kehottamaan! Hyvin hän teki! — — Hiljaa, faraon tytär tulee!

— Eihän hän voi kylpeä lastemme veressä.

— Hän tulee kuitenkin! Mutta hän on köyhäin heprealaisten ystävä, älä pelkää mitään!

— Hän on isänsä tytär!

— Egyptiläisethän ovat serkkujamme, Hamin jälkeläisiä he ovat, Semin me! Sem ja Ham olivat veljekset!

— Mutta Hamin kirosi hänen isänsä Noak, ja Kanaan oli hänen poikansa.

— Mutta Noak sanoi: Ylistetty olkoon Herra, Semin jumala, ja Kanaan olkoon hänen orjansa. Kuulitko? Sem sai lupauksen, semiläisiä olemme me.

— Herra Zebaoth, auta meitä, vasu ajautuu tuulen mukana! Se ajautuu kylpymajaa kohti, ja kotka tuolla ylhäällä ilmassa…

— Se on haukka, äiti!

Jochebeth juoksi edestakaisin rannalla kuin hylyksi jätetty koira, hän löi rintaansa ja itki suuria raskaita kyyneleitä.

Askeleita ja ääniä kuului.

— Faraon tytär yllättää meidät.

— Herra Israelin Jumala satuttaa meihin kätensä.

Molemmat naiset pistäysivät piiloon ruovostoon, ja faraon tytär ilmestyi orjatarten kanssa vesiportille.

Hän kulki kylpyhuoneen sillalle; huone oli värjätyistä kamelinkarvoista laitettu maja, jota joen pohjaan kiinnitetyt paalut pitivät koossa.

Mutta vasu ajautui alaspäin siltaa kohti ja herätti prinsessan uteliaisuuden. Hän seisahti ja odotti. Jochebeth ja Mirjam eivät tuulen takia voineet kuulla, mitä hän sanoi, mutta hänen levollisista liikkeistään he näkivät, että hän odotteli jonkinlaista hupia virran harvinaisesta lahjasta.

Nyt hän lähetti orjattaren rannalle. Tämä riensi katkasemaan pitkän putken, jonka hän ojensi valtiattarelleen. Tämä ongiskeli nyt vasua ja sai sen sillan viereen. Hän kumartui, laskeutui polvilleen. Nyt hän avasi kannen — Jochebeth näki kahden pikku käsivarren ojentuvan — prinsessa nauroi ääneen ja kääntyi naisten puoleen; hän sanoi jotakin, joka ilmaisi iloa, ja niin hän nosti ylös lapsen, joka heti kähmi hänen neitsytpovelleen ja hapuili valkeata pellavaa. Silloin prinsessa suuteli pikku lasta ja painoi sitä rintaansa vasten, nousi ja kääntyi takaisin rantaa kohti.

Mirjam, jolta nyt kaikki pelko oli hävinnyt, tuli esille ja heittäytyi kasvoilleen.

— Katsohan, minä olen saanut pikku lapsen, Mirjam, sanoi prinsessa, jonka nimi oli Temma. Olen saanut sen Niililtä, ja siksi se on jumalaislapsi. Mutta nyt saat sinä hankkia imettäjän.

— Mistä löydän sellaisen, korkea valtijatar?

— Etsi! Mutta ennen iltaa sinun täytyy se löytää! Mutta älä unohda että se on minun lapseni, koska minä olen sen vedestä ottanut. Nyt annoin hänelle nimen, ja Mose on oleva hänen nimensä. Ja minä tahdon hänet kasvattaa, että hänestä tulee mies meidän mielemme mukainen! Mene rauhassa ja etsi minulle imettäjä!

Faraon tytär läksi lapsen kanssa palatsiin, mutta Mirjam etsi äitinsä kaislikosta, missä hän oli kuullut, mitä faraon tytär oli sanonut ja päättänyt.

— Äiti, faraon tytär tahtoo kasvattaa Amramin ja Jochebetin pojan! Hänen lapsensa tulevat Semin orjiksi. Ylistetty olkoon Herra, Semin jumala!

— Nyt uskot lupauksen, äiti!

— Nyt uskon, ja ylistetty olkoon Jumala suuresta armostansa!

Puoliympyrä Athenassa.

Lämpimän päivän jälkeen alkoi aurinko laskeutua, ja tori oli jo varjossa. Varjo kohosi ja nousi Akropolislinnaa ylöspäin, missä Pallasin kilpi vielä loisti kaupungin suojelusaseena.

Kirjavan pylväskäytävän ulkopuolella näkyi joukko miehiä kokoontuneen valkean marmorisohvan hemicykelin eli puoliympyrän edustalle jossa he näyttivät odottavan jotakuta saadakseen istuutua. Siinä oli komeita miehiä ja kauniita, mutta oli siinä myös muuan tavattoman ruma, jonka ympärille toiset kuitenkin näyttivät ahtautuvan. Hänen kasvonsa saattoivat olla orjan tai irstailuhengen, ja olipa athenalaisia, jotka niistä kasvoista lukivat kaikki paheet ja rikokset, mihin tämä ruma mies kuuluu vastanneen: Ajatelkaa siis, mitä Sokratesin on täytynyt vastaan taistella, sillä ei ole enemmän paheikas kuin rikollinenkaan!

Se oli nimittäin Sokrates, jonka koko Athenan väestö tunsi merkillisyytenä, joka filosofeeraili kaduilla ja toreilla, kapakoissa ja tyttötaloissa. Hän ei kammonut mitään seuraa; seurusteli kaupungin päämiehen Periklesin kanssa yhtä läheisesti kuin irstaan Alkibiadesinkin kanssa; hän istui pöytään kamasaksojen ja käsityöläisten kanssa, joi merimiesten kanssa Piraeusin satamassa ja asui itse perheineen Karameikosin esikaupungissa. Kun kysyttiin, miksi Sokrates aina oli ulkona, vastasivat hänen ystävänsä, että "hänen oli kotona ikävä". Ja jos hänen paremmat ystävänsä kysyivät, kuinka hän saattoi seurustella merimiesten ja tullinuuskijain kanssa, vastasi Sokrates itse: "Hehän ovat ihmisiä!"

Mutta filosofin rinnalla ja hänen istuessaan hänen tuolinsa takana pysytteli nuorukainen, jonka omituisuutena oli hänen leveä otsansa. Se oli hänen paras oppilaansa, jonka nimi oikeastaan oli Aristokles, mutta joka juuri otsan takia oli saanut lisänimen Platon. Tämän kanssa kilpaillen, melkein kateellisena pyrkien näyttäytymään mestarin lähellä, seisoi kaunis, turhamainen Alkibiades. Lähinnä seuraavana näkyi kookas, tuikea Euripides, murhenäytelmäin sepittäjä. Selkä päin seuruetta ja piirustellen santaan, umpimielisenä itsekseen, kuin aina työskentelisi, seisoi Fidias, hän, joka oli "luonut jumalat" Athenalle.

Kaivon altaalla istui mies koivet riipuksissa ja suu alati liikkeessä kuin hioisi hän kieltänsä iskuja ja vastaiskuja varten, otsa rypyssä, kuihtunut hedelmättömissä ajatusvaivoissa, silmät kuin saalistaan väijyvän käärmeen. Se oli sofisti, ammattiväittelijä Protagoras, joka muutamasta viikunasta tai parista rovosta saattoi tehdä mustan valkeaksi, mutta häntä siedettiin tässä loistavassa seurassa, koska hän antoi sanan sanasta, ja häntä käytettiin pitämässä seurustelua eloisana ärsyttämällä häntä Sokratesin kimppuun, joka hänet kuitenkin aina solmi.

Vihdoin tuli odotettu. Se oli valtion päämies, joka olisi ollut kuningas, ellei kuninkuutta olisi poistettu. Hänen ulkomuotonsa oli kuninkaallinen, mutta hänen esiintymisensä ilman henkivartiota oli kansalaisen. Hän hallitsikin yksinomaan vain personallisilla ominaisuuksillaan, viisaudellaan, tahdonvoimallaan, kohtuullisuudellaan, malttavaisuudellaan.

Tervehdysten jälkeen, jotka osottivat että oli tavattu ennenkin päivällä, sillä yhdessä oltiin vietetty Salamisjuhlaa vapautuksen muistoksi persialaisista, istui seurue sille marmoriselle puoliympyrälle, jota sanottiin hemicykeliksi.

Kun kaikki olivat käyneet tottumuksen kullekin varaamalle paikalle, syntyi hiljaisuus, tavaton tässä piirissä, jolla oli tapana tänne kokoontua päivän laskiessa aivan kuin henkiselle aterialle, missä ei ollut pöytää eikä maljoja, jonkinlaisiin sielujen kemuihin, missä irstailut Alkibiadesin mukaan olivat vain sielullista laatua.

Alkibiades, lähinnä nuorin, mutta hemmoteltu ja kainostelematon, katkasi ensin äänettömyyden.

— Olemme viettäneet Salamista, pelastumispäivää barbarien, persialaiskuninkaan kynsistä, ja olemme väsyneitä, näemmä.

— Emmepä niin väsyneitä, vastasi nyt Perikles, että olisimme unohtaneet ystävämme Euripidesin syntymäpäivän, sillä hän näki päivänvalon, kuten tietty, auringon valaistessa Salamisin tappelua.

Hän on saapa juomauhrin, kunhan pääsemme kotosalle, pöytään ja maljojen ääreen, tohahti Alkibiades.

Sofisti kaivon altaalla oli saanut juuri siksi paljon lankaa, että saattoi ryhtyä kehräämään:

— Kuinka tiedätte, hän alotti, että vapautuminen persialaiskuninkaasta on onneksi? Kuinka tiedätte, että Salamis oli onnen päivä Hellasille? Eikö ole Aiskylos, suuruutemme, valittanut ja osanottavaisesti kuvannut persialaisten murhapäivää?

"Oi Salamis, voi kuin mua sun nimes inhottaa! Ja Athena, ma huokaan, kun sua aattelen!"

— Häpeä, sofisti, häpeä! keskeytti Alkibiades. Mutta Protagoras hioi kieltänsä ja laski edelleen:

Minähän en sano, että Salamisin nimi on inhottava, vaan Aiskylos sen sanoo, enkä minä ole Aiskylos, kuten tiedetään. En liioin ole väittänyt, että persialaiskuninkaan palveleminen olisi onni, olen vain kysynyt, ja joka kysyy, hän ei väitä mitään. Eikö niin ole, Sokrates?

Mestari siveli sormillaan pitkää partaansa ja vastasi:

— Väitteitä on suoria ja epäsuoria; kysymys voi olla epäsuora ja salakavala väite. Protagoras esitti kysymyksellään salakavalan väitteen.

— Hyvä, Sokrates! puoleksi kirkuen kivahti Alkibiades, joka tahtoi kiihottaa tulta. Perikles tarttui sanaan käsiksi:

— Protagoras on siis väittänyt, että te olisitte onnellisempia persialais-kuninkaan vallitessa. Mitä on tehtävä sellaiselle miehelle?

— Heitettävä hänet takaperin kaivoon! kiljui Alkibiades.

— Minä vetoan! vastusti sofisti.

— Roskaväkeen! sieltä sinä aina saat oikeutta! pisti Alkibiades.

— Ei puhuta roskaväestä, kun ollaan kansanvaltaisia, Alkibiades; eikä liioin lausuta Aiskylosta, kun Euripides on läsnä. Kun Fidias istuu täällä, puhutaan ennemmin hänen Parthenonistaan ja hänen Athenastaan, jonka kilpeä laskeva aurinko nyt kultailee. Kohteliaisuus on seuraelämän maustin.

Siten koetti Perikles johtaa keskustelua uusille urille, mutta sofisti ei hellittänyt puremaansa:

— Jos Fidiasin, hän sanoi, jos Fidiasin Athenapatsaan täytyy lainata kultansa auringolta, niin voi se todistaa, että valtion myöntämä kulta ei ole riittänyt ja että siis on syntynyt puute. Eikö niin Sokrates?

Mestari vaijensi ojennetulla kädellään vastenmielisyyden mutinan ja puhui:

— Ensiksi olisi todistettava, että Fidiasin kuvapatsaan täytyy lainata kultaa auringolta. Mutta kun sitä ei ole todistettu, raukeaa koko puhe kullan puutteesta. Muuten ei voida lainata kultaa auringolta — se on siis pelkkää Protagorasin lörpötystä, eikä hän vastausta ansaitse. — Mutta tahtoisiko Fidias sitävastoin vastata: Tehdessäsi Athenan tuonne Parthenonille, oletko tehnyt siten Athenan?

— Olen tehnyt hänen kuvansa! vastasi Fidias.

— Oikein! Olet tehnyt hänen kuvansa. Minkä esikuvan mukaan sitten?

— Sisäisen esikuvani mukaan.

— Et siis minkään ulkonaisen? — Oletko nähnyt jumalattaren silmilläsi?

— En ulkonaisilla silmilläni.

— Onko hän siis ulkopuolellasi vai sisäpuolellasi?

— Ellei kukaan meitä kuuntele, vastaisin: häntä ei ole ulkopuolellani, siis ei häntä ole olemassa.

Perikles keskeytti:

— Valtion jumalat! — Ystävät, olkaa varuillanne!

Mutta Sokrates jatkoi:

— Sinä, Fidias, olet tehnyt Olympian Zeusinkin, hän siis ei ole tehnyt sinua!

— Valtion jumalat! Varokaa ystävät! kehotti Perikles.

— Auta, Protagoras, Sokrates kuristaa minut! valitti Fidias.

— Minun tietääkseni, vastasi sofisti, ei Zeus ole luonut ihmistä, vaan on sen tehnyt Prometheus. Mutta Zeus antoi epätäydelliselle ihmiselle kaksi katoamatonta lahjaa: hävyn ja oikeudentunnon.

— Silloin ei ole Protagorasta Zeus luonut, sillä häneltä puuttuu sekä häpy että oikeudentunne.

Alkibiades se jälleen iski, mutta nyt tarttui puheeseen äänetön murhenäytelmäin sepittäjä Euripides.

— Sallikaa minun puhua sekä Zeusista että Prometheusista; älkääkä pitäkö epäkohteliaana, että mainitsen suuren opettajani Aiskylosin käsitellessäni jumalia.

Mutta Perikles keskeytti:

— Elleivät silmäni minua petä, näin korvaparin pistäytyvän esille Hermes-patsaan takaa, ja nämä aasin korvat voivat kuulua ainoastaan kuuluisalle nahkurille.

— Kleon! suhahti Alkibiades.

Mutta Euripides tarttui uudelleen puheeseen:

— Mitä minua nahkuri liikuttaa? Minä en säiky valtion jumalia. Näitä jumalia, joiden turmiota Aiskylosimme jo kauan sitten on laulanut. Eikö hänen Prometheusinsa sano, että olympialainen kukistuu poikansa kautta, sen pojan, jonka neitsyt on synnyttävä? Eikö sano, Sokrates?

— Aivan varmaan: "Neitseestä syntyy poika, isän voittaa voimallaan".
Mutta kuka hän on oleva ja koska hän on syntyvä, sitä hän ei sano.

— No niin, luulenpa Zeusin jo olevan sielukulkueessa.

Taas kuului Periklesin varottava ääni:

— Valtion jumalat! — Hiljaa ystävät! Kleon kuuntelee!

— Minä sitävastoin, huudahti Alkibiades, minä luulen että Athena on kuolemaisillaan. Meidän viettäessämme Salamista, ovat spartalaiset nousseet ja hävittäneet pohjoisessa: Magaris, Lokris, Boeotia ja Phokis ovat jo Spartan puolella.

— Tuttuja asioitahan sinä kerrot, huomautti Perikles, mutta tällä hetkellä nautimme aselepoa, ja kolmesataa laivaa olemme laskeneet mereen. — Arveleeko Sokrates vaaraa olevan?

— Valtion asioihin en saa sotkeutua; mutta jos Athena on vaarassa, niin tartun kilpeen ja keihääseen, kuten ennenkin…

— Kun pelastit henkeni Potidaean luona, lisäsi Alkibiades.

Ei, siinä ei ole vaara, selitti nyt Euripides; Spartasta ei ole vaaraa, se on täällä kotona. Kansan kiihottajat ovat pöyhineet tunkiota, ja siksi on meillä rutto Agoralla ja rutto Piraeusissa.

— Rutto Piraeusissa on kai pahinta, sanoi Protagoras, eikö niin,
Alkibiades?

— Niin, sillä siellä ovat parhaat tyttöni. Huilunsoittajattareni, joiden tulee palvella tämän iltaisissa kesteissä, ovat sataman vierellä, mutta, Herkules vieköön, eihän täällä kukaan pelänne kuolemaa?

— Kukaan ei pelkää, kukaan ei toivo, vastasi Sokrates, mutta jos sinulla on toisia tyttöjä, niin se iloa kohottaisi.

— Euripides ei pidä tytöistä, pisti Protagoras.

— Sen valehtelit, selitti Euripides. Kyllä minä pidän tytöistä, mutta en vaimoista.

— En minäkään, paitsi toisten vaimoista, terästi Alkibiades.

— Kun Alkibiades oli nuorempi, vei hän miehet vaimoilta, nyt hän vie vaimot miehiltä.

Perikles nousi:

— Lähtekäämme kesteihin ja etsikäämme seinät keskustelumme ympäri, korvattomat seinät! — Tue minua, Fidias, olen väsynyt!

Platon lähestyi Sokratesta.

— Mestari, anna minun kantaa viittaasi, hän pyysi.

— Se on minun kunniatoimeni, poika, torjui Alkibiades.

— On ollut, selitti Sokrates, nyt se on Platonin, leveäkallon, muistakaa se nimi. Hän polveutuu Kodrosista, viimeisestä kuninkaasta, joka uhrasi henkensä vapauttaakseen kansansa. Platon on kuninkaasta syntynyt!

— Ja Alkibiades on sankarisukua, alkmeonidilainen, kuten hänen enonsakin Perikles, jaloa seuraa!

— Mutta Fidias on jumalaissukua, se on enemmän.

— Minä olen luultavasti titaanisukua, lasketti Protagoras, sanoin luultavasti, sillä sitä ei yleensä tiedä mitään, tuskin sitäkään. Eikö totta, Sokrates?

— Sinä et yleensä tiedä mitään, tuskin mitä lörpöttelet!

Seurue läksi liikkeelle pyhää katua myöten ja kulki ryhmässä
Dionysos-teatterille, jonka läheisyydessä Alkibiades asui.

* * * * *

Kansan kiihottaja Kleon oli todellakin näkymättömänä kuunnellut keskustelua, mutta olipa muuan toinenkin mies tehnyt samoin. Tällä oli keltainen iho ja musta täysparta, ja hän näytti kuuluvan käsityöläisluokkaan. Kun loistava seura oli poistunut, astui Kleon esille, laski kätensä tuntemattoman olalle ja sanoi:

— Sinähän kuulit koko keskustelun?

— Kyllä kuulin, vastasi tämä.

— Sittenhän voit todistaa.

— En voi todistaa, koska olen muukalainen.

— Mutta kuulithan joka tapauksessa, kuinka valtion jumalia häväistiin.

— Olen syrialainen ja tunnen vain sen ainoan tosijumalan. Teidän jumalanne eivät ole minun.

— Sinä olet siis hebrealainen ja nimesi on?

— Olen israelilainen Levin sukua, ja nimeni on nyt Kartafilos.

— Foinikialainen siis?

— En, heprealainen. Esi-isäni tulivat Urin maasta Kaldeasta, joutuivat sitten orjuuteen Egyptissä, mutta Moses ja Josua johtivat heidät Kananin maahan, missä olimme mahtavia omien kuninkaittemme, Davidin ja Salomonin hallitessa.

— En tunne!

— Mutta kaksisataa vuotta sitten hävitti babylonialainen Nebukadnezar kaupunkimme Hierosolyman, ja kansamme vietiin vankeuteen Babyloniaan. Kun sitten persialaiskuningas valloitti Babylonian valtakunnan, jouduimme Persian vallan alle, ja me olemme huokailleet teidän Salamispäivänne Xerxesin jälkeläisten vallan alaisuudessa, jota Xerxestä me kutsumme nimellä Ahaschverus.

— Teidän vihollisenne, meidän vihollisemme; siis vieras ystävä, miten tulit tänne?

— Kun assyrialaiset ensi kerran aikoivat viedä meidät vankeuteen, pakenivat ne jotka voivat, ja he suuntasivat kulkunsa Rhodosiin, Kretalle, kreikkalaisiin saariin, mutta niistä, jotka jo oli viety pois, lähetettiin osa pohjoiseen, Mediaan. Minun esi-isäni tulivat tänne Mediasta, ja minä olen vastatullut.

— Se mitä sanot on minulle vain hämärätä puhetta, mutta olen kuullut kansaanne ylistettävän uskolliseksi valtion jumalille.

— Jumalille! On olemassa vain yksi, se Ainoa ja Tosi, joka on luonut taivaan ja maan ja antanut kansallemme lupauksen.

— Minkä lupauksen?

— Että meidän sukukuntamme saavat maan periä!

— Herkules vieköön! Mutta alku ei ole lupaava!

— Se on meidän uskomme ja se meitä on ylläpitänyt erämaata vaeltaessamme ja vankeudessa.

— Tahdotko todistaa näitä jumalanpilkkaajia vastaan?

— En, Kleon, sillä te olette epäjumalan palvelijoita, mutta Sokrates ja hänen ystävänsä eivät usko teidän epäjumaliinne, ja se luetaan heille vanhurskaudeksi. Niin, Sokrates näytti minusta pikemmin palvelevan Ijankaikkista, Näkymätöntä, jonka nimeä ei saa mainita. Sentähden en todista häntä vastaan.

— Oletko sillä puolen? Mene sitten rauhaan, mutta ole tarkasti varuillasi. Mene!

— Abrahamin, Isakin ja Jakobin jumala on pitävä minusta huolen niin kauvan kuin minä ja minun huoneeni pidämme hänen käskynsä.

Kleon oli nähnyt ystävänsä ja ammattiveljensä Anytosin pylväskäytävässä, ja siksi hän päästi taipumattoman heprealaisen, joka nopeasti kiirehti pois Öljytorin sykomori-käytävään, minne hän hävisi.

Anytos, nahkuri ja valtiomies, tuli näkyville lukien ääneensä kirjoitettua puhetta, jonka hän aikoi pitää:

— "Athena vai Sparta; siinä koko riitakysymys…"

Kleon lähestyi uteliaana ja keskeytti:

— Mitä luet, Anytos?

— Puhetta.

— Sen kuulin! Athena vai Sparta. Kansanvalta vai harvainvalta! Kansa, se raskain, raatava, tuottava, se on alimpana, pohjalla kuten kulta. Tyhjäntoimittajat, kuhnurit, rikkaat, ylhäiset, keveimmät kohoavat pinnalle kuin lastu tai korkki. Athena, se on kansanvalta, on aina ollut, on aina oleva. Sparta, se on pässinvalta!

— Harvainvalta, tarkoitat? Kleon!

— En, pässinvalta! Sentähden, Anytos, on Athenaa huonosti hallittu, kun Perikles, se rikas mies, joka ylpeilee kuninkaallisilla esi-isillään, on päässyt valtaan! Kuinka voisi hän tuntea tämän kansan lailla, kun hän ei milloinkaan ole ollut siellä alhaalla? Kuinka voisi hän sitä nähdä oikeassa valossa ylhäältäpäin? Hän istuu Parthenonin päätykatolla ja näkee athenalaiset muurahaisina, vaikka he ovat jalopeuroja, joilta kynnet ovat leikatut ja hampaat kiskotut ulos. Me, Anytos, siellä alhaalla syntyneet, nahkuriparkin ja koirasonnan ääressä kasvaneet, me ymmärrämme hikoilevia veljiämme, me tunnemme heidät hajusta niin sanoaksemme. Mutta kukin kaltaistansa etsii; sentakia on Spartaa alkanut vetää Athenaan päin, Periklestä ja hänen kantajoukkoansa kohti. Perikles imee Spartan itseensä ja me menehdymme…

Anytos, itse puhuja, ei pitänyt toisten huulilta tulevasta kaunopuheisuudesta, sentakia katkasi hän äkkiä:

— Perikles on sairas.

— Onko hän sairas?

— On, hänellä on kuume ruumiissaan.

— Onko niin? Ehkäpä rutto?

— Ehkä!

Tämä Anytosin välihuomautus oli käynyt ristiin Kleonin pitkäviiruisten ajatussuuntain kanssa, ja uusi toivo välähti:

— Entä Periklesin jälkeen? hän sanoi.

— Kleon, tietysti.

— Miksi ei? Kansan mies kansan puolesta, vaan ei mitään filosofeja eikä juttujen tekijöitä. — Vai niin, vai on Perikles sairas. — Vai niin? — Kuulehan, Anytos, kuka on Nikias?

— Hän on muuan ylhäinen, joka uskoo orakeliin…

— Älä koske orakeleihin; minä en kyllä itse usko niihin, mutta valtio vaatii koossa pysyäkseen jonkinlaista varmaa yhdenmukaisuutta kaikessa, laeissa, tavoissa ja uskonnossa. Sentakia kannatan valtion jumalia — lisätarpeineen.

— Minäkin kannatan valtion jumalia — niin kauan kuin kansa niitä kannattaa!

Molemmat kaunopuhujat alkoivat kyllästyä toisiinsa, ja Kleon halusi päästä yksinäisyyteen hautomaan niitä munia, joita Anytos oli hänelle muninut; sentakia hän heittäytyi syrjään.

— Sanoit että Nikias…

— Minä menen kylpemään, keskeytti Anytos, muuten en saa yöllä unta.

— Mutta Alkibiades, kuka hän on?

— Hän on kavaltaja Ephialtes, joka on näyttävä persialaiskuninkaan
Termopylaelle.

— Persialaiskuningas idässä, Sparta etelässä…

— Makedonia pohjoisessa…

— Ja lännessä se uusi Rooma!

— Kaikilla neljällä ilmansuunnalla vihollisia. Voi Athenaa!

— Voi Hellasta!

* * * * *

Vieraat olivat koossa Alkibiadesin luona, joka oli poistunut heti perille tultua varsin kiitettävää tarkoitusta varten: tuomaan huilunsoittajattaria. Kun ilta oli lämmin, oli pöytä katettu hoviin eli pihalle, jota korintilaiset pylväskäytävät ympäröivät ja monet pylvästen välillä riippuvat lamput valaisivat.

Kevyt illallinen oli nautittu, murattiseppeleet jaeltu ja maljat asetettu esille.

Aspasia, ainoa naispuoli, istui kunniapaikalla Periklesin vieressä. Hän oli tullut ensimäisenä orjainsa seuraamana, ja odotteli malttamattomana puhetaistelun alkamista. Mutta Perikles oli synkeä ja väsynyt; Sokrates loikoili äänetönnä selällään ja katseli ylöspäin tahteja; Euripides pureskeli puutikkua ja oli happaman näköinen; Fidias naposteli leipäpalloja, jotka hänen käsissään saivat eläinten muotoja; Protagoras kuiskaili Platonin kanssa, joka pysyi taampana nuorekkaan häveliäänä, mikä häntä kaunisti.

Mutta alinna pöydän ääressä istui luuranko, joka oli saanut ruususeppeleen valkealle otsalleen. Heikentääkseen tämän kutsumattoman vieraan läsnäolosta huokuvaa kamaluutta, oli Alkibiades pistänyt sipulin sen etuhampaitten väliin ja sijoittanut sen toiseen käteen asfodelos-liljan, jota luuranko näytti haistelevan.

Kun äänettömyys lopulta kävi painostavaksi, riistäytyi Perikles irti velttoudestaan ja alotti keskustelun.

— Kaikessa sovussa ja riitaa herättämättä, hän alkoi, tahdon esittää usein uusiutuvan kysymyksen Euripidesin väitteenalaisesta naisvihasta. Mitä sanoo Protagoras?

— Ystävämme Euripides on ollut naimisissa kolme kertaa ja saanut lapsia joka kerralla; ei hän siis voi olla naisvihaaja. Eikö totta, Sokrates?

— Euripides, vastasi Sokrates, Euripides rakastaa Aspasiaa, kuten me kaikki, eikä siis voi olla naisvihaaja; hän rakastaa Aspasian sielun kauneutta, eikä sentähden ole naisvihaaja. Aspasian ruumiista ei ole paljon hyvää sanottavaa, eikä se meihin kuulu! Onko Aspasia kaunis, Fidias?

— Aspasia ei ole kaunis, mutta hänen sielunsa on kaunis ja hyvä; eikö totta, Perikles?

— Aspasia on ystävättäreni ja lastemme äiti; Aspasia on viisas, sillä hänellä on häpeän- ja oikeuden tuntoa ja tuntemusta ja harkintakykyä; Aspasia on ymmärtäväinen, sillä hän on ääneti, kun viisaat miehet puhuvat. Mutta Aspasia saa viisaat miehet puhumaan viisaasti häntä kuunnellessaan; sillä hän auttaa heitä synnyttämään ajatuksia, ei niinkuin kätilö Sokrates, joka vain vetää sikiön ilmoille, vaan hän antaa lihastaan heidän sieluilleen.

Protagoras tarttui puheeseen:

— Aspasia on kuin kaikkien meidän äitimme Kybele; hän kantaa meitä rinnoillaan.

— Aspasia on kitaran kumo, jota vailla kielemme eivät mitenkään soi, lisäsi Fidias.

— Aspasia on kaikkien meidän äitimme, toisti Sokrates, mutta hän on myös imettäjä, joka pesee vastasyntyneet ajatuksemme ja kapaloi ne kauniisiin huntuihin; Aspasia ottaa vastaan tahraiset lapsemme ja antaa ne takaisin puhtaina, ei anna mitään, mutta ottamalla vastaan hän antaa antajalle antamistilaisuutta.

Euripides nappasi syrjäytyneen kysymyksen:

— Olin syytettynä, mutta minut vapautettiin, eikö totta, Aspasia?

— Kun olet itse itsesi vapauttanut kanteesta, olet vapautettu,
Euripides!

— Rakas! Rakkahin kantaja, ja minä vastaan.

— No niin, omilla sanoillasi tahdon esittää kanteen. — Hippolitas samannimisessä murhenäytelmässäsi sanoo eräässä paikassa:

"Sä kuinka naisen, hylkykuonan, tunkion, Oi Zeus, voit luoda päivän valon piirihin? Ei, ihmissuvun istuttaa kun mielit sa, ei siinä naista suinkaan tarvis ollut ois; sun pyhättöihis miehenpuolet tuoneet vain ois kultaa, hopeata, vaskea ja näin he ostaa saaneet lapsenpuolta kukin ain' sen mukaista kuin lahja. Kotonansa ois näin ollen naista vailla saanut rauhan mies. Niin pian kuin kotiin tuomme ilkimyksen nyt, niin heti tyhjentyvät varat, voimat sen. Se osottaa, mik' kiusankalu nainen on, ett' isä, jonk' on polvea ja juurta hän, suo myötäjäiset, nartusta kun pääsee vain."

— No niin, Euripides, puolusta itseäsi.

— Jos olisin sofisti, kuten Protagoras, vastaisin: Tämän on Hippolitas sanonut, vaan en minä. Mutta minä olen runoilija ja puhun lasteni kautta. No niin: olen sanonut sen, olen ollut sitä mieltä, kirjoittaessani; olen samaa mieltä vieläkin! Ja kuitenkin rakastan melkein aina jotakuta naista, vaikka vihaan hänen sukupuoltaan. Selittää sitä en taida, sillä en ole koskaan ollut takaperoinen kuin Alkibiades. Voiko Sokrates selittää sen?

— Kyllä! Sitä voi rakastaa naista ja vihata häntä samalla kertaa.
Kaikki syntyy vastakohdastaan, rakkaus vihasta, viha rakkaudesta.
Puolisossani minä rakastan hyvää äidillistä, mutta vihaan ikipahaa
hänessä; siis voin rakastaa ja vihata häntä yhtaikaa. Eikö niin,
Protagoras?

— Nyt on Sokrates sofisti! Musta ei voi olla valkeata.

— Nyt on Protagoras yksinkertainen. Tämä suola tässä lokerossa on valkeata; mutta sammutapa lamput, niin se on mustaa! Suola ei siis ole ehdotonta valkeata, vaan sen valkoisuus riippuu valosta. Luulisinpa pikemmin, että suola on mustaa itsessään, sillä valon puute on pimeyttä, eikä pimeys ole itsessään mitään, ei anna itsestään mitään suolalle, joka pimeässä on enemmän omaa itseänsä, todellista luonnettansa ja siis mustaa! — Mutta jokin voi valossa olla sekä mustaa että valkeata. Tämä meriankerias on mustaa päältäpäin, mutta valkeata sisältä. Samoin voi jokin olla sekä hyvää että pahaa. Ja siis on Euripides oikeassa sanoessaan että hän sekä rakastaa että vihaa naista. Nyt on se, joka ainoastaan vihaa naista, naisvihaaja, mutta Euripideshan rakastaakin naista. Euripides siis ei ole naisvihaaja. Mitä arvelee Aspasia?

— Viisas Sokrates! Sinä tunnustat, että Euripides vihaa naista, siis hän on kai naisvihaaja.

— Ei, rakas lapseni, minä tunnustin, että Euripides sekä rakasti että vihasi naista, sekä, huomaa se tarkoin! Minä rakastan Alkibiadesta, mutta inhoan ja vihaan hänen luonteettomuuttaan; nyt kysyn tässä ystäviltä: Olenko Alkibiadesin vihaaja?

— Et millään tavalla! vastasi kuoro.

Mutta Aspasia oli saanut piston ja tahtoi pistää takaisin.

— Sinä viisas Sokrates, miten onkaan laitasi puolisoosi nähden?

— Viisas ei puhu mielellään vaimostaan! Protagoras iski väliin:

— Yhtä vastenmielisesti kuin heikkoudestaan.

— Sinäpä sen sanoit. Uhrataanhan sitä maalle, mutta vastenmielisesti; sitoudutaan, mutta ilman iloa; siedetään, mutta ei rakasteta; suoritetaan velvollisuudet valtiota kohtaan, mutta raskaalla mielellä. On olemassa vain yksi Aspasia, se on Periklesin. Suurin nainen suurimmalle miehelle. Perikles on suurin valtiossa, kuten Euripides näyttämöllä.

Protagoras keksi etsimättä:

— Onko Euripides suurempi kuin Aiskylos ja Sofokles?

— Varmasti, Protagoras! Hän on meitä lähimpänä; hän sanelee meidän aatoksiamme eikä esi-isiemme: hän ei matele jumalan ja sallimuksen edessä, hän taistelee niitä vastaan; hän rakastaa ihmisiä, tuntee heidät ja säälii heitä; hänen taiteensa on taidokkaampaa, hänen tunteensa lämpimämpiä, hänen kasvonsa elävämpiä kuin vanhain. Mutta nyt tahdon puhua Periklesistä!

— Malta, Sokrates! Pnyxillä ja Agoralla, mutta ei täällä! Kyllähän kaipaisin hyvää kehotuksen sanaa, kun vääriä syytöksiä satelee. Me olemme tulleet tänne unohtamaan, emme muistelemaan, ja Sokrates ilahuttaa meitä eniten käsitellessään korkeimpia asioita, joihin en lue Athenan valtiota. No noin! Nyt tulee Alkibiades seurueineen. Sytyttäkää enemmän valoja, pojat; ja jäätä kannuihin!

Melua kuului porttikäytävästä; koira haukkui, portinvartija huusi, ja sisälle työntyi Alkibiades seurueineen.

Hän oli komea katseltava ympäristössään, johon paitsi tyttöjä kuului kaksi tuntematonta miestä, jotka hän oli onkinut mukaansa jostakin viinikapakasta.

— Heleijaa! hän tervehti. Tässä on isäntä! Ja tässä on Aristofanes, tuleva näyttelijä. Tässä on roomalainen Lucillus, joka on lähtenyt maanpakoon entisenä decemvirinä. Hän oli mukana Virginiajutussa, tiedättehän, neitsyen, joka sai miehen vasten tahtoaan. Roomalaisilla on nimittäin neitsyeitä, meillä niitä ei ole! Eikö totta, Laïs? Tämä on muuan niistä monista Laïseista, jotka ovat istuneet malleina Fidiasille! — Aspasian ei sovi panna pahakseen! Ja loput ovat huilunsoittajattaria Piraeusista. Onko heissä rutto, sitä en tiedä. Mitä se minuun kuuluisi? Olen kahdenkymmenen vuotias, enkä mitään toimittanut. Miksi siis elää? Nyt saa Laïs tanssia! Heleijaa!

Euripides nousi ja viittasi hiljaisuutta:

— Tanssi jääköön tuonnemmaksi, Periklestä ei huvita, vaan hän näyttää vakavalta.

Syntyi keskeytys. Kuumuus oli painostava ja tukala. Ei se ollut ukkosilmaa, mutta jotakin senkaltaista, ja kaikkien mieltä näytti kahlehtivan jokin levottomuutta luova odotus.

Silloin putosi aivan kuin sattumalta luurangon käsivarsi alas polvelle lyhyeen naksahtaen. Kukka joka oli ollut nenän alla, solahti lattialle.

Kaikki hätkähtivät, Alkibiadeskin, mutta suutuksissaan itseensä tämän heikkouden takia otti hän maljan ja astui esille:

— Luurankoa janottaa! Minä juon sen maljan; kuka käy mukaan? Sokrates taitaa parhaiten; hän siemasee puolikannuansa yhdellä kipauksella silmääkään räpäyttämättä.

Sokrateshan oli tunnettu siitä, että voi juoda rajattomasti, mutta nyt hänellä ei ollut halua:

— Ei tänään! Viini tuntuu minusta karvaalta!

Ja kääntyen Periklesin puoleen hän kuiskasi:

— Tänne on tullut pahoja ihmisiä! Tuo Aristofanes ei ole ystäviämme; tunnetko hänet?

— Aivan vähän! Mutta hän näyttää siltä kuin tahtoisi murhata meidät.

Alkibiades jatkoi yhä luurangon puhuttelua:

— Tuollaiselta näyttää Athena tällä hetkellä! Lihan on kalvanut Sparta ja persialaiskuningas; nahan on Kleon parkinnut, liittolaiset ovat repineet silmät, hampaat ovat kansalaiset kiskoneet esille, nämä kansalaiset, jotka Aristofanes tuntee ja jotka hän pian on piirtävä nähtäville. Minun maljani, luuranko! Polla metaxy pelei, kylikos kai keileos akru!

Nyt näkymö äkkiä vaihtui. Luuranko vaipui taaksepäin kokoon kuin humalainen mies; lamput alkoivat keinua ketjuissaan, suolalokero kulki pöydällä. — Oho! Oho! huusi Alkibiades. Rallallei! Ha ha ha! Pöytä horjuu, sohva keinuu, olenko minä humalassa vai huoneko on humalassa?

Kaikki kauhistuivat, mutta Sokrates kehotti malttamaan:

— Joku jumala on läsnä! Hiljaa! Maa vapisee, ja kuulen… käykö ukkonen? Ei! Maanjäristystä tämä on!

Kaikki syöksyivät ylös, mutta Sokrates jatkoi:

— Talttukaa! Nythän se on ohi! —

Ja kun kaikki olivat palanneet paikoilleen:

— Olin viiden vuotias, kun Spartassa oli maanjäristys, kaksikymmentä tuhatta ihmistä tuhoontui ja vain kuusi taloa seisoi ennallaan. Se oli Sparta! Nyt on Athena. Niin, ystävät, jokin ääni minulle sanoo: ennenkuin mies on ikäänsä ehtinyt, olemme hajalle hävitetyt kuin pikkulinnut!

Taaskin haukkui koira ja huusi portinvartija. Sisälle astui muuan kutsumaton näöltään kiihottuneena:

— Nikias! tervehti Alkibiades. Nyt minä tulen selväksi; varovainen
Nikias käy kesteihin, mitä silloin onkaan tekeillä?

— Suokaa anteeksi kutsumattomalle vieraalle…

— Nikias puhukoon!

— Perikles, alkoi vastatullut epäröiden. Ystävääsi, meidän ystäväämme, Athenan ja Hellasin ylpeyttä, Fidiasta syytetään…

— Ole vaiti!

— Syytetään… mikä häpeä… siitä että… en voi sanoa sitä itkemättä…

— Sano!

— Fidiasta syytetään kullan kavaltamisesta Athenan patsaasta.

Sen hiljaisuuden, joka nyt syntyi, katkasi ensin Perikles:

— Fidias peittää kasvot viittaansa, hän häpeää Athenan puolesta… Mutta vannokaamme kuitenkin jumalain ja manalan kautta Fidias syyttömäksi.

— Me vannomme! huusivat kaikki yhtenä miehenä.

— Minä vannon myös! sanoi Nikias.

— Athenan häpeä on se, kun vannotaan, että Fidias ei ole varastanut.

Nikias oli astunut Periklesin paikalle ja kumartaen Aspasiaa, hän kuiskasi:

— Perikles, poikasi Paralos on sairastunut.

— Ruttoonko? — Seuraa minua, Aspasia.

— Hän ei ole minun poikani, mutta hän on sinun, siksi seuraan.

— Talo kukistuu, ystävät eroavat, kaikki kaunis katoo, ruma pysyy.

— Ja jumalat torkkuvat!

— Tai ovat vaeltaneet maasta pois!

— Jumalat ovat kuolleet! Tehkäämme uusia.

Maanjysäys sammutti lamput, ja kaikki läksivät kadulle paitsi
Sokrates ja Alkibiades.

— Fidiasta syytetään varkaudesta! Maailma kukistukoon! sanoi Sokrates ja vaipui tavallisuuden mukaan mielentylsyyteen, joka oli kuin unta. Mutta Alkibiades tarttui suurimpaan kaksoismaljakkoon ja sepitteli seuraavaa:

Näin kaikki hukkukoon nyt Pindosista Kaukasoon, Prometheus vapaaks' saa ja tulta antaa taas hän viluisille, ja Zeus käy Hadesiin, vaan Pallas itsensä hän kiimaisille myy. Apollo pirstoo lyyryn, kenkärajaa lyö, Ja Ares sotaorhiltansa paimeneksi käy. Mut raunioilla maailman ihanuuden on Alkibiades, hän yksin, ja kaikkivallan minuuttaan hän nauraa!

* * * * *

Rutto oli puhjennut Athenassa ja maanjäristys oli tullut lisäksi. Kun Perikles Aspasian seurassa saapui kotia, oli hänen eronneen puolison kanssa saamansa poika kuollut. Vallitsevan tavan mukaan ja osotukseksi että häntä ei oltu murhattu, oli ruumis asetettu nähtäville porttikäytävään. Pieni seetripuinen arkku, maalattu punaseksi ja mustaksi, oli paareilla, ja siinä nähtiin vainaja valkeissa kääreliinoissaan seppele päässä, kierretty kuolinyrtistä, vahvasti tuoksuvasta Apiumista eli Selleristä. Ropo oli hänellä suussa, lauttausmaksu Charonille.

Perikles lausui äänettömän rukouksen osottamatta mitään syvemmän surun merkkiä, sillä hän oli kokenut paljon ja oppinut kärsimään.

— Kaksi poikaa ottivat jumalat minulta. Riittäneekö se sovitusuhriksi?

— Mitä on sinulla ollut sovitettavaa? kysyi Aspasia.

— Toinen saa kärsiä toisen edestä! Yksilö valtion. Perikles on kärsinyt Athenan puolesta.

— Suo anteeksi, että minun kyyneleeni kuivuvat nopeammin kuin sinun.
Se aatos, että meidän poikamme elää, on minulle lohdutukseksi.

— Minulle myös, mutta vähemmän.

— Lähdenkö, ennenkuin vaimosi tulee?

— Sinä et saa lähteä luotani, sillä olen sairas.

— Olet puhunut siitä kauan; onko se totta?

— Sieluni on sairas. Kun valtio kärsii, olen sairas… Täällä tulee vainajan äiti!

Mustapukuinen nainen ilmestyi portille; hän piti huntua salatakseen leikattua tukkaa, seppele oli hänellä kädessä, ja häntä seurasi soihtua kantava orja.

Hän ei huomannut heti että Aspasia oli saapuvilla, tervehti katseella entistä puolisoaan ja laski seppeleen vainajan jaloille:

— Tuon vain kuolinseppeleen pojalleni. Mutta rahan asemasta saa hän mukaansa suudelman äitinsä huulilta.

Hän heittäytyi eteenpäin ja suuteli vainajaa.

— Varo kuolemata! sanoi Perikles ja tarttui hänen käsivarteensa; hän kuoli ruttoon.

— Elämäni on ollut vain vitkallinen kuolema; nopea on minusta mieluisampi.

Nyt hän havaitsi Aspasian olevan läsnä ja ojentaen itsensä suoraksi hän sanoi levollisesti ja arvokkaasti:

— Sano ystävättärellesi että hän lähtee.

— Hän lähtee ja minä seuraan.

— Aivan niin! Sillä nyt, Periklesini, on irtaantunut viimeinen side, joka on meitä toisiimme sitonut! — Hyvästi!

— Hyvästi, vaimoni!

Ja kääntyen Aspasian puoleen sanoi Perikles:

— Anna minulle kätesi, puolisoni!

— Tässä käteni!

Sureva äiti vitkasteli.

— Me tapaamme toisemme kerran kaikki, eikö totta; ja silloin ystävinä, sinä, hän ja poikamme, joka on käynyt edellä valmistamaan tilaa sydämmille, elämän ahtaitten lakien erottamille.

* * * * *

Perikles ja Sokrates kulkivat plataanikäytävässä hemicykelin alapuolella ja keskustelivat.

— Fidias on julistettu syyttömäksi varkauteen, mutta vangittu valtion jumalain häpäisemisestä.

— Vangittu? Fidias!

— Väitetään hänen kuvanneen Athenan kilpeen minut ja itsensä.

— Siinä on kansa, joka kaikkea suurta vihaa. Anaxagoras maanpaossa, koska hän oli liian viisas; Aristides maanpaossa, koska hän oli liian oikeuden mukainen, Themistokles, Pausanias… Mitä olet tehnytkään, Perikles, kun annoit kansalle vallan?

— Mikä oli oikein ja oikeudenmukaista! Minä kyllä kukistun omaan miekkaani, mutta kunniallisesti. Minä vaellan ympäri ja kuolen pala palalta kuten Athenakin. Tiesimmekö, että koristelimme patsastamme kuolinsaattoa varten, että kudoimmekin käärinliinoja; tiesimmekö, että hautauslauluja meidän murhenäytelmän sepittäjämme lauloivatkin?

— Athena kuolee, no niin. Mutta miten?

— Spartan kautta!

— Mikä on Sparta?

— Se on Herakles, nuija, jalopeuran vuota, raaka voima. Me Athenalaiset olemme Theseusin poikia heraklideja vastaan, dorialaiset jonialaisia vastaan! Athena kuolee Spartan kautta, mutta Hellas kuolee itsemurhaan.

— Luulenpa että jumalat ovat meidät hyljänneet.

— Se on minunkin luuloni, mutta jumaluus elää.

— Tuolla tulee Nikias, turmaviestin tuoja.

Nikias tuli todellakin, ja nähdessään kysymyksen kummankin kulkijan katseessa ja silmäyksissä, vastasi hän kysymystä odottamatta:

— Agoralta!

— Mitä uutta Agoralta?

— Kansankokous etsii apua makedonialaisilta.

— Miksi ei persialaisilta? No niin, loppu on siis lähellä. Etsivätkö he apua viholliselta? Barbareilta, makedonialaisilta, jotka väjyvät meitä kuin jalopeura vuorella. — Mene, Nikias, ja sano että Perikles on kuolemaisillaan. Ja pyydä heitä valitsemaan arvokkaimman hänen jälkeläisekseen! Ei arvottominta! Mene, Nikias, mutta mene pian!

— Minä menen, sanoi Nikias, mutta lääkäriä hakemaan! Ja hän meni.

— Minua ei paranna mikään lääkäri! vastasi Perikles väsyneellä äänellä kuin puhuen sisäänpäin. Ja hän istui vanhalle paikalleen puoliympyrässä.

Levättyään hetkisen hän teki merkin kutsuen Sokratesta lähemmäksi, sillä hän ei tahtonut korottaa ääntänsä.

— Sokrates, ystäväni, alkoi hän; nämä ovat kuolevan jäähyväiset. Sinä olit viisain; mutta älä ota pahastuaksesi, älä ole liian viisas; älä etsi saavuttamatonta äläkä hämmennä mieliä ongelmilla. Älä tee yksinkertaisesta kaksinkertaista. Sinä tahdot katsella asioita molemmin silmin; mutta hänen joka kaarella tähtää tulee sulkea toinen silmänsä, muuten hän näkee maalin kaksinaisena. Et ole sofisti, mutta voit helposti saada sen valon, et ole irstailija, mutta seurustelet sellaisten kanssa; sinä vihaat kaupunkiasi ja maatasi täydellä syyllä; mutta sinun tulee rakastaa niitä kuolemassa, sillä se on velvollisuutesi; sinä halveksit kansaa, mutta sinun tulee sääliä sitä. Minä en alhaisoa ihaillut, mutta annoin heille, mitä oikeus ja oikeudenmukaisuus osotti; sentakia kuolen!

— Hyvää yötä! Sokrates. Nyt silmiäni hämärtää. Sinä saat ne sulkea ja antaa minulle seppeleen. Nyt nukun. Jos ja kun herään, silloin olen toisella puolen, ja silloin lähetän sinulle tervehdyksen, jos jumalat sallivat. Hyvää yötä!

— Perikles on kuollut. Kuulkaa, athenalaiset, ja itkekää kuin minä!

Kansaa virtasi paikalle, mutta he eivät itkeneet. He ihmettelivät vain, mitä nyt oli tuleva, ja melkeinpä he iloitsivat siitä uudesta.

* * * * *

Kleon, nahkuri, seisoi puhujalavalla Pnyxillä. Tarkkaavaisimpain kuulijain joukossa näkyi Alkibiades, Anytos ja Nikias.

Mutta Kleon puhui ja sanoi:

— Perikles on kuollut ja Perikles on haudattu; nyt sen tiedämme! Antakaamme hänen levätä rauhassa ansioineen ja vikoineen, sillä vihollinen on Sphakteriossa ja me tarvitsemme sotapäällikön; sille ei Periklesin varjo mitään voi. Täällä takana istuu kaksi kärkkyjää, ylhäisiä herroja molemmat; toisen nimi on Nikias, siksi ettei hän koskaan ole voittanut; toisen Alkibiades, ja hänen voittonsa tunnetaan: malja ja tyttö. Hänen luonnettansa sitävastoin me emme tunne, mutta te opitte sen tuntemaan, athenalaiset, kerran, ja hän on itse näyttävä etuhampaansa. — Täällä on ehdotettu sotapäälliköksi sitä ja tuota ja teitä kaikkia suuria ja mahtavia, merkillistä kyllä, mutta kaikki ylhäisiä, tietysti!

Athenan, joka on kironnut kaikki kuninkaat ja sentapaiset, on nyt taisteltava kuninkaallista Spartaa vastaan, ja sen täytyy uskollisena omille tavoilleen näyttäytyä sotakentällä kansan miehen johdolla, johon te voitte luottaa. Me emme tarvitse mitään Periklestä, joka tilailee kuvapatsaita ja rakentelee temppeleitä kunnian ja edun vuoksi! — Athena on saanut tarpeekseen sellaista kamaa. Mutta nyt me tarvitsisimme miestä, joka ymmärtää sotataitoa, jolla on sydän rinnassa ja pää hartioilla. Ketä haluatte, Athenan miehet?

Alkibiades hypähti ylös kuin nuori jalopeura ja tarttui vitkuttelematta puheeseen:

— Athenan miehet, minä ehdotan Kleon nahkuria, en sentakia että hän on nahkuri, sillä sehän on vallan toista. Tosin voi sotajoukko näyttää häränvuodalta ja Kleonia verrata veitseen, mutta Kleonilla on toisia ominaisuuksia, jotka juuri ovat sotapäällikön. Hänen viimeinen sotaretkensähän Periklestä ja Fidiasta vastaan päättyi Kleonin voitoksi. Hän osotti tällöin rohkeutta, joka ei koskaan pettänyt ja ymmärrystä, joka kävi ylitse — kaiken inhimillisen ymmärryksen. Hänen sotataitonsa ei kyllä ollut jalopeuran, mutta hän voitti, ja se on pääasia. Minä ehdotan Kleonia sotaretken päälliköksi.

Nytpä tapahtui, että tämä karkea pila kuitenkin oli liian hienoa ja että kansa käsitti sen vakavaksi. Alkibiades nautti myös jonkinlaista arvoa sukulaisuutensa takia Periklesin kanssa, ja hänen puhettaan kuunneltiin mieluisasti. Sentakia huusi nyt koko kansankokous Kleonia, ja hän oli valittu.

Mutta Kleon ei ollut ikinä uneksinutkaan sotapäällikön kunniata, ja hän oli kyllin viisas ollakseen pyrkimättä korkeammalle kuin ulottui. Sentakia vastusti hän vaalia huutaen ja vannoen kaikkien jumalain takia.

Mutta Alkibiades tarttui heti asiain tilaa niskaan kiinni, ja ymmärtäen että tämä vaali merkitsi Kleonin kuolemaa, nousi hän vapaalle puhujalavalle ja lasketteli:

— Kleon laskee leikkiä ja Kleon kainostelee, hän ei tiedä itsekään, minkälainen sotapäällikkö hän on, sillä hän ei ole kokeillut itseään, mutta minä tiedän kuka hän on; minä kannatan hänen vaaliaan, minä vaadin häntä täyttämään kansalaisvelvollisuutensa, ja haastan hänet Areopagin eteen, jos hän väistyy syrjään, kun isänmaa on vaarassa.

— Kleon on valittu! huusi koko kansa. Mutta Kleon vastusti yhä:

— Minä en tunne erotusta kypärin ja kilven välillä, en voi käyttää keihästä, en istua hevosen selässä…

Mutta Alkibiades hämäsi hänen äänensä huutaen:

— Hän voi kaikkea: hallita valtiota ja arvostella taidetta, käydä käräjiä ja pettää sofisteja; hän voi väitellä korkeimmista asioista Sokratesin kanssa, hänellä on sanalla sanoen kaikki julkiset hyveet ja kaikki salaiset paheet.

Kansa nauroi nyt, mutta Kleon istui satimessa.

— Athenalaiset, lopetti Alkibiades kokouksen. Kansa on puhunut eikä mitään vetoamista ole Kleon on valittu! Nyt on Sparta hukassa!

Kokous hajaantui. Mutta Kleon seisoi paikallaan Anytos ystävän vieressä.

— Anytos, hän sanoi, minä olen hukassa.

— Arvattavasti! vastasi Anytos.

Mutta Alkibiades läksi pois Nikiasin viereltä.

— Nyt on Kleon kuollut kuin koira! — Sitten tulen minä! sanoi
Alkibiades.

* * * * *

Sokrates kulki mietiskellen kotona pihassaan, joka oli sangen yksinkertainen ja vailla pylväskäytäviä. Hänen vaimonsa karttasi villoja ja näytti siltä kuin olisi tukistellut jotakuta.

Viisas oli ääneti, mutta vaimo puhui, se oli hänen luontonsa.

— Mitä teet? hän sanoi.

— Vanhan tuttavuuden vuoksi, vastasi mies, tahdon vastata sinulle, vaikka en ole velvollinen vastaamaan sinulle. Minä ajattelen!

— Onko sekin miehen tehtävää?

— Varmasti sangen miesmäistä tointa.

— Ei ainakaan näy, mitä sinä teet.

— Kun kuljit raskaana, ei lasta näkynyt, mutta kun se oli syntynyt, näkyi se, ja varsinkin kuului. Siis voivat toimet, joita alussa ei näy, sittemmin tulla näkyväisiksi, eivätkä sentähden ole halveksittavia, kaikkien vähimmin niiden puolelta, jotka uskovat vain näkyväistä.

— Sellaistako te toimiskelette Aspasian luona?

— Sellaista ja muuta.

— Te juotte vahvasti myös?

— Niin, se joka puhuu käy janoiseksi kurkultaan, ja janoisen täytyy juoda.

— Mikä siinä Aspasiassa miehiä houkuttelee?

— Eräät ominaisuudet, jotka muodostavat yhteiselämän kukan, ne ovat hienotunteisuus, maku ja kohtuullisuus.

— Se oli minulle?

— Se oli Aspasialle.

— Onko hän kaunis?

— Ei.

— Niin väittää Anytos.

— Hän ei puhu totta. — Tapailetko sinä Anytosia, Kleonin ystävää, minun vihollistani?

— Hän ei ole minun viholliseni.

— Mutta minun! Sinä pidät aina minun vihollisistani ja vihaat ystäviäni; ne ovat huonoja merkkiä.

— Sinun ystäväsi ovat huonoja ihmisiä.

— Eivät, päinvastoin. Perikles oli suurin, Fidias paras, Euripides jaloin, Platon viisain, Alkibiades nerokkain, Protagoras terävin.

— Entä Aristofanes?

— Hän on viholliseni, vaikka en tiedä miksi. Otaksun että olet kuullut puhuttavan siitä ivanäytelmästä, jonka hän on minusta kirjoittanut.

— Anytos on kertonut siitä minulle; oletko nähnyt sen?

— Olin katsomassa Pilviä eilen.

— Oliko se hauska, oliko se sukkela?

— Mitä arveli Anytos?

— Hän sai minun nauramaan, esittäessään muutamia kohtauksia…

— Sitten sen täytyy olla hauska, sillä muuten et olisi nauranut.

— Etkö sinä nauranut, Sokratesini.

— Kyllä, luonnollisesti, muutenhan olisi minua pidetty tyhmyrinä. Tiedät että hän on kuvannut minut lurjukseksi ja narriksi, kun minä en ole kumpikaan, niin sehän ei ollut vakavasti tarkoitettua, siis oli pilaa.

— Luuletko niin? Minä luulen sen olleen vakavasti tarkoitettua.

— Ja sinä naurat vakavuutta! Itketkö sitten pilaa? Sehän on samaa kuin olla järjiltään.

— Tarkoitatko että minä olen mielipuoli? Kyllä, jos luulet että minä olen lurjus.

— Tiedäthän että Kleon on sodassa.

— Olen sen ihmeekseni kuullut.

— Ihmeeksesi? Luuletko siis, että hän on kelvoton sodassa?

— En, en luule mitään hänen kelvollisuudestaan sotapäällikkönä, sillä en ole koskaan nähnyt häntä sodassa; mutta ihmettelin hänen vaaliaan samoinkuin häntä itseäänkin, koska se oli odottamaton.

— Sinä siis odotat hänen tappiotaan?

— En, odotan päätöstä nähdäkseni, voittaako hän vai häviää.

— Sinua ilahuttaisi, jos hän häviäisi?

— En rakasta Kleonia, mutta syntyperäisenä athenalaisena surisin hänen tappiotaan, enkä siis iloitsisi Kleonin häviötä.

— Sinä vihaat Kleonia, mutta et halua hänen häviötään?

— En, Athenan takia.

— Mutta muuten?

— Muuten olisi Kleonin häviö valtiolle siunaukseksi, sillä hän on tehnyt vääryyttä Periklestä, Fidiasta ja kaikkia kohtaan, jotka ovat toimittaneet jotakin suurta.

— Täällä tulee vieraita.

— Se on Alkibiades!

— Se heittiö! Ettet häpeä seurustelussasi hänen kanssaan.

— Hän on ihminen, suuret viat, suuret ansiot, ja hän on ystäväni.
Vihollisteni kanssa seurustelen vastenmielisesti.

Alkibiades melusi todellakin portilla ja rynkäsi sisälle:

— Heleijaa! Puolisot filosofeeraavat yhdessä; puhuvat eilispäivän pilanäytelmästä. Aasi tuo Aristofanes! Jos tahtoo lyödä kuoliaaksi vihollisensa, täytyy hänen osata, mutta Aristofanes pieksee pilviä. Osata, niin! Tiedättekö että Kleon on lyöty?

— Mikä onnettomuus! huudahti Sokrates.

— Onko se onnettomuus, että se verikoira tulee riisutuksi?

— Minä luulen että Alkibiades on saanut vääriä tietoja, päätteli nyt
Xantippa.

— En, Zeus vieköön, mutta toivoisin saaneeni!

— Hiljaa! Anytos tulee! varotti Sokrates.

— Nahkuri numero kaksi. Onpa merkillistä, että Athenan kohtalon luovat nahkurit.

— Athenan kohtalo, kuka sen tuntee?

— Minä Alkibiades olen Athenan kohtalo!

— Sekasikiö! Varo jumalia!

— Kleonia seuraan minä; Kleonia ei ole enää, siis olen minä!

— Mutta nyt on Anytos — täällä!

Anytos tuli:

— Etsin Alkibiadesta!

— Tässä olen!

— Täytyykö minun valmistaa sinua…

— Ei ollenkaan, minä tiedän…

— Valmistaa sinua sen kunnian varalle…

— Olenko odottanut kylliksi?

— Että saat kulkea etunenässä…

— Sitävarten synnyin…

— Johtaa…

— Minun paikkani…

— Johtaa voittokulkuetta…

— Mitä kulkuetta?

— Vai niin! Sinä et tiennyt… Kleonin voittokulkuetta satamasta…

Alkibiades sipasi kädellään kasvojansa ylöspäin ja alaspäin kuin olisi tahtonut vaihtaa naamiota, ja se oli tehty silmänräpäyksessä!

— Niin, tietysti, tietysti niin! Tulinhan tänne ilmoittamaan — hänen voittoansa.

— Hän valehtelee, selitti Xantippa —.

— Laskin leikkiä näiden puolisojen kanssa! — Siis voittojuhla Kleon voittajalle. — Ajatelkaappas, sellainen onni!

— Sokrates, pusersi nyt Anytos, etkö iloitse?

— Iloitsen, että vihollinen on lyöty.

— Mutta et, että Kleon on voittanut.

— Sehän on melkein sama asia. Xantippa käytti tilaisuutta ja iski:

— Hän ei iloitse, eikä hän luottanut Kleoniin

— Minä tunnen teidät, lopetti nyt Anytos, tunnen teidät filosofit ja sanaratsurit. Mutta olkaa vain varuillanne! Ja nyt Alkibiades, tule ottamaan vastaan halveksittua Kleonia, joka on pelastanut isänmaan!

Alkibiades puristi Sokratesin kättä ja puhui hänen suuhunsa:

— Ajattelehan, sellainen lemmon onni! —Siis: ei vielä; mutta ensi kerralla!

Alkibiades.

Kartafilos, suutari, istui puodissaan Acharnani-portin vieressä ja laitteli korkosaappaita Dionysos teatterille, joka vielä kerran tahtoi koettaa murhenäytelmän uudistamista, se kun jonkun aikaa oli ollut muodista pois Aristofanesin huvinäytelmäin takia.

Roomalainen Lucillus seistä lekotteli ikkunalaudan ääressä; ja kun filosofia Sokratesin ja sofistien mukana oli tullut muotiin, filosoferasivat suutari ja maanpakolainen decemviri niin hyvin kuin taisivat.

— Sinä roomalainen, sanoi Kartafilos, kuten minäkin muukalainen tässä kaupungissa, miltä sinusta näyttää valtio ja hallitus?

— On hiuskarvalleen samallaista kuin Roomassa. Koko Rooman tähänastinen historia voidaan kuvata kahdella sanalla: Patrisit ja plebeijit!

— Aivan kuten täälläkin.

— Se vain erotuksena, että Roomalla on tulevaisuus, Hellasilla ainoastaan menneisyys.

— Mitäpä tiedetään Rooman tulevaisuudesta?

— Cumaen sibylla on ennustanut, että Rooma on vallitseva maan.

— Mitä sanot, Rooma? Ei, Israel sen on tekevä, Israelilla on lupaus.

— Sitä en rohkene kieltää, mutta Roomalla on myös lupaus.

— Vain yksi lupaus on olemassa ja yksi jumala!

— Ehkäpä se on sama lupaus, sama jumala! Ehkäpä Israel voittaa
Rooman kautta.

— Messiaan, luvatun, kautta on Israel voittava.

— Milloin sitten tulee se sinun Messiaasi?

— Kun aika on täytetty, kun Zeus on kuollut!

— Saadaanpa nähdä! Minä odotan, minä, sillä Zeus on muuttanut
Roomaan ja sen nimi on siellä Jupiter Capitolinus.

Aristofanes, tunnettu kurjenkaulastaan ja avosuustaan, tunkeutui esille avonaiselle ikkunalle.

— Onko sinulla pari matalia anturakenkiä, Kartafilos? Pari sääryksiä; saappaita sinulla kyllä on, näemmä, mutta säärykset ovat voittaneet.

— Palvelukseesi, herra…

— Me tarvitsemme niitä teatterissa, ymmärräthän!… Kas Lucillus!…
Ja valmistamattomasta nahasta, ei parkitusta.

— Mitä meille sitten tarjottanee teatterissa?

— Niin, nyt saa Kleon esiintyä tanssimassa, ja ajatelkaas, kun kukaan ei uskalla esittää sitä nahkurikoiraa, täytyy minun itse astua valjaisiin. Minä näyttelen Kleonia! Ai, ai, ai!

— Missä on se suuri sotapäällikkö Kleon nyt sitten?

— Uudella sotaretkellä Brasidasta vastaan. Kun nimittäin sotapäällikkö Demosthenes voitti Sphakterian taistelun, niin anasti Kleon kunnian ja sai voittokulkueen, ja luullen olevansa uljas soturi hän marssi Brasidasta vastaan. Savikuppi kuitenkin kesti vain niin kauan…

— Kunnes särkyi! kuului väliin tuleva ääni.

Se oli Alkibiades:

— Heleijaa! Kleon on lyöty, Kleon on paennut! Nyt on minun vuoroni!
Ylös, Pnyxille!

Ja niin hän oli poissa.

— Pnyxille siis, ja minä saan uuden huvinäytelmän, jonka nimi on oleva Alkibiades.

— Olet ehkä oikeassa, vastasi Lucillus. Eipä kannata koko juttua itkeäkään. Sentähden: naurakaamme!

* * * * *

Alkibiades seisoi taas puhujalavalla Pnyxillä. Hän oli kuin kotonaan siellä, ja aina kansa hänelle korvansa kallisti, sillä hän ei ollut ikävä. Kaikkien hemmottelemana vaikutti hän elähyttävästi liijoittelevalla hävyttömyydellään.

Puhujalavan vierellä näkyi muiden mukana viisas, rikas ja ylhäinen Nikias, joka aina oli koettanut olla välittäjänä Spartan ja Athenan välillä, mutta epäröimisellään useimmin vahingoittanut kuin hyödyttänyt.

Alkibiades, joka tunsi Nikiasin ja hänen politiikkansa sekä pelkäsi hänen vastustustaan, päätti suorittaa mestarikaappauksen. Hän ei tahtonut puhua Spartasta ja Athenasta, jota Nikias odotti, vaan halusi tehdä kierroshyppäyksen ja puhua vallan muusta. Kansa piti uutuuksista, ja tänään se oli saava ihan uutta.

— Athenalaiset! hän alotti. Kleon on lyöty, lyöty kuoliaaksi, ja minä tarjoon sentakia eittämättömän kykyni valtion käytettäväksi. Te tunnette pikku vikani, mutta nyt saatte oppia tuntemaan minun suuret ansioni. — Kuulkaa, athenalaiset! Oli kerran aika, jolloin Hellas omisti Vähän-Asian ja levitteli siipiänsä itäänpäin. Persialaiskuningas anasti nämä uutisasutuksemme toisen toisensa jälkeen, ja nyt hän seisoo Thraciassa. Kun me emme siis enää saa mennä itäänpäin, täytyy meidän lähteä länttä kohti, kohti auringon laskua. Te olette kuulleet hämärämpiä tai selvempiä puheita Rooman valtiosta, joka kasvaa kasvamistaan. Kansalaisemme olivat varhain ottaneet huostaansa sen osan Italian niemimaata, jonka nimi on Tarent, ja sen kautta olemme läheisiä naapureita roomalaisten kanssa. Ja saarista ihanin, rikas Sicilia, jäi omaksemme. Mutta vähitellenpä roomalaiset ovat rakentaneet siirtomaamme saarroksiin ja uhkaavat niiden itsenäisyyttä. Roomalaiset ahdistavat meitä, mutta he ahtautuvat myös pohjoiseen Galliaa ja Germaniaa kohti, roomalaiset ahtautuvat etelään Afrikaa kohti. Persialaiskuningas, joka ennen on ollut vihollisemme, on melkein ystävämme, ja vaaran nimenä ei ole enää persialaiset, vaan roomalaiset! Sentakia ja tulevaisuutta ajatellen sanon teille, athenalaiset: Käykäämme Italiaan, käykäämme Siciliaan; Siciliasta käsin voimme sitten kilpailla roomalaisten kanssa Hispanian ja Herkulesin patsaitten omistuksesta. Sicilian mukana me omistamme Egyptin lukon; Siciliasta me suojelemme uhattua Tarentia, kun meillä on Sicilia, voimme hätätilassa jättää hylyksi vajoavan Hellaslaivan! Maailma on suuri, miksi istuisimme homehtumassa täällä erämaassa? Hellas on kuiviin imetty maa, raivatkaamme uutta maata. Hellas on hylyksi purjehdittu haaksi, rakentakaamme uusi ja tehkäämme argonautiretki uusiin Kolchisiin noutamaan uusia kultavuotia, seuraten auringon rataa, länteen! Athenalaiset, menkäämme Siciliaan!

Nämä uudet tienoot, joita puhuja oli avannut, miellyttivät kansaa, joka oli väsynyt ijankaikkiseen Spartaan ja persialaiskuninkaaseen; ja pelon kiihottamana kasvavan Rooman, naarassuden penikan tähden tämä kevytmielinen ehdotus vastaanotettiin suostumushuudoin ja kädet kohotettuina. Nikias pyysi puheenvuoroa ja varotti, mutta kukaan ei kuullut. Skythialainen poliisi, joka vartioi järjestystä Pnyxillä, ei voinut hankkia hänelle kuulijakuntaa. Ja kun Nikias havaitsi, ettei voinut estää yritystä, tarjosi hän palveluksensa Alkibiadesin käytettäväksi ja alkoi varustaa laivastoa.

* * * * *

Aspasia oli leskenä Periklesin jälkeen ja suri häntä nyt pitkän ajan. Puoliympyrää ei enää ollut, mutta jälellä olevia harvoja ystäviä hän joskus otti vastaan. Sokrates oli uskollisin. Ja nyt hän istui eräänä iltana hänen luonaan tiilikattoisessa pikku huvilassa Kefissosin rannalla.

— Ei, Aspasia, saneli Sokrates; minä neuvoin luopumaan Sicilian retkestä, Nikias neuvoi samoin, astronomi Meton neuvoi, mutta sen täytyi tapahtua. Alkibiades oli hankkinut itselleen suotuisan orakelivastauksen Ammonin temppelistä.

— Uskotko orakeleihin, Sokrates?

— Uskon ja en usko! Minulla on oma haltijani, kuten tiedät, joka varottaa, mutta ei milloinkaan kehota; se neuvoo, mutta ei käske. No niin tämä sisäinen ääni on sanonut minulle: Hellas ei ole maailmaa valloittava!

— Onko sen Rooma tekevä?

— On, mutta toiselle!

— Tiedäthän, että Periklesin suuri aatos oli eheä Hellas, kaikkien valtioitten yhteisyys…

— Se oli Periklesin toivo, mutta jumalain tahto oli toinen. Alkibiadesin unelma Hellasin maailmanvallasta oli myös suuri, mutta jumalain unelmat ovat suurempia.

— Mitä luulet Kleonin kuoleman tuottavan Athenalle?

— Ei mitään! Kleonin jälkeen tulee Anytos. Kleon on ijankaikkinen, sillä Kleon on aatoksen nimi!

Protagoras, hiukan raukeana ja vanhettuneena, näkyi sisäpihalla.

— Tuolla on Protagoras!

— Sofisti! Minä en pidä hänestä, sanoi Aspasia, hän on viila, joka järsii rikki kaiken tahdon, hänen mietteensä tuhoaa kaiken päättäväisyyden.

— Sinä puhut totta ja ymmärtäväisesti, Aspasia, ja toisten aikain vallitessa olisit istunut ennustajattaren kolmijalalla ennustamassa. Et suinkaan papittarena tiedä, mitä sanot, mutta jokin jumala sinun kauttasi puhuu.

— Ei, Sokrates, puhun sinun ajatuksiasi, siinä kaikki!

Protagoras astuu esille:

— Suru Athenassa, suru Hellasissa! Voi! — niin hän tervehti.

— Mitä nyt, Protagoras?

— Fidias, unohtumaton, on kuollut vankilassa.

— Voi, sitten on hänet surmattu.

— Kaupunki hokee niin.

— Fidias kuollut!

— Arvatenkin myrkystä, sanotaan, mutta sen ei tarvitse olla totta.

— Kaikki täällä Athenassa kuolevat ennen vanhuuttaan, milloin tulee meidän vuoromme?

— Milloin vuoromme tulee!

— Python käärmeen surmaajan nuolistako kaadumme? Meitähän nypitään pois kuin sirkkusia!

— Me, Apollon lapset, isäköhän meitä tappaisi?

— Saturnus on palannut syömään lapsiaan.

Sokrates vaipui ajatuksiinsa ja jäi seisomaan:

— Me olemme suututtaneet jumalat!

Lucillus, roomalainen, astui sisälle.

— Kas roomalaista! sanoi Sokrates, tulevaisuuden ja maailman herra.
Mitä julistaa hän?

— Tulen varottamaan Protagorasta. Hänet ajetaan maanpakoon.

— Minut?

— Sinut on ajettu maanpakoon.

— Minkä ominaisuuden tähden?

— Pilkkaaja-ominaisuuden! Olet kieltänyt valtion jumalat!

— Ken on ilmiantaja?

— Matelija, nöyristelijä, se näkymätön, kaikkialla läsnäoleva.

— Kaikki on luultavaa, mikään ei ole varmaa! päätteli Protagoras.

— Niin, se on varmaa.

— No niin, tämän varmuuden edessä sortuu aatosrakennukseni, kuten kaikki muukin sortuu.

— Panta rei! Kaikki liukuu, liukuu alta pois; mikään ei kestä, kaikki nousee, kasvaa ja kuolee.

— Hyvästi siis, Aspasia, Sokrates, ystävät, isänmaa! Voikaa hyvin!

Protagoras läksi, viitta pään yli.

— Kaipaako Athena Protagorasta? kysyi Aspasia.

— Hän on opettanut athenalaiset ajattelemaan, epäilemään; ja epäilys on viisauden alku.

— Aristofanes on murhannut Protagorasin, ja hän on murhaava sinutkin kerran, Sokrates.

— Sen hän on jo tehnyt, vaimoni on siitä iloinnut, mutta minä elän.

— Tuossa on nuori Platon, hän näyttää synkeältä. Uusia murhaviestejä, arvaan ma.

— Arvaat? Minä vannon! Laula surulaulu, Platon.

— Laulut, sillä niitä on monikossa. — Alkibiades on joutunut syytteeseen ja kutsuttu takaisin!

— Mitä hän on tehnyt?

— Ennen lähtöään kumonnut kaikki Hermes patsaat Athenassa.

— Se on liian suuri urakka yhdelle ihmiselle, siihen hän ei ole kyennyt.

— Kanne on selvä: valtion jumalat!

— Ja nyt kostavat jumalat!

— Hellasin jumalat ovat muuttaneet Roomaan.

— Sinäpä sen sanoit!

— Sitten seuraa numero kaksi: Athenalaiset ovat lyödyt Siciliassa,
Alkibiades paennut Spartaan, ja numero kolme: Nikias on mestattu.

— Ostakaamme sitten itsellemme haudat Karameikosilta!

* * * * *

Nemesis-temppelin edustalla Agoralla seisoi Anytos nahkuri ja puheli Thrasybulosin, tähän asti tuntemattoman, mutta nyt esille sukeltautuvan patriotin kanssa.

Anytos melusi:

— Alkibiades on Spartassa; Sparta hakee apua persialaiskuninkaalta, meillä ei ole muuta keinoa kuin tehdä samalla tavalla.

— Kääntyä vihollisen puoleen? Sehän on kavallusta.

— Ei ole muuta keinoa.

— Olipa ennen Termopyle ja Salamis!

— Mutta nyt on Sparta, ja spartalaiset seisovat Dekeleian luona.
Lähettiläämme ovat jo purjehtineet persialaiskuningasta tavottamaan.

— Sitten voimme nostaa Athenan patsaan alas Parthenonilta! Anytos! Katsele minua selkään; kasvojani en tahdo näyttää, sillä niissä näkyy häpeä kun nyt menen!

Anytos jäi yksikseen ja käveli hetkisen temppelin portin edustalla.
Sitten hän pysähtyi ja astui senjälkeen sisälle eteiseen.

Papitar, Teano nimeltään, näytti odottaneen häntä.

Anytos ryhtyi puheisiin:

— Oletko täyttänyt neuvoston määräämän tehtävän?

— Minkä tehtävän?

— Sinunhan piti julistaa kirous isänmaan viholliselle,
Alkibiadesille.

— Ei, minun tehtäväni on vain siunaamista.

— Ovatko sitten Koston jumalattaret lakanneet oikeutta harjoittamasta?

— He eivät ole milloinkaan olleet lainattavana kuolevaisten kostoa varten.

— Eikö Alkibiades ole kavaltanut maataan?

— Alkibiadesin maa on Hellas, ei Athena; Sparta on Hellasissa.

— Onko jumalistakin tullut sofisteja?

— Jumalista on tullut mykkiä.

— Sitten voit sulkea temppelin milloin tahansa!

* * * * *

Parantumaton Alkibiades oli todellakin paennut Siciliasta vihollisen luo Spartaan, ja istui nyt aterialla Agis-kuninkaan kanssa, sillä Sparta oli säilyttänyt kuningasvallan, kun taas Athena jo varhain oli siitä luopunut.

— Ystäväni, puheli kuningas, en tahtonut, että olisit aterioinnut julkisesti yhteisessä pöydässä, sinä kun olet tottunut Athenan loistaviin pitoihin Aspasian luona.

— Minäkö? Oho! Mitä yksinkertaisin ateria on aina ollut sääntönäni; nukkua auringon keralla ja nousta auringon kanssa, et tiedäkään kuinka ankara olen itseäni kohtaan.

— Kun niin sanot, täytyy minun se uskoa. Huhu on siis sinua panetellut.

— Panetellut? Niin varmaankin! Muistathan Hermes-patsaat, joita en ole kumonnut, mutta joista tuli minun tuhoni.

— Onko sekin valetta?

— Se on valetta.

— No, sanohan minulle toinen asia, luuletko jumalain tahdon nyt olevan, että Sparta saa voiton Athenasta?

— Aivan varmasti, yhtä varmasti kuin hyvä on saava voiton paheesta.
Sparta on kaikkien hyveitten asunto, Athena kaikkien paheitten.

— Sanotaan kaikkien athenalaisten kääntyneen naisista miesten puoleen. Onko se totta?

— On, niin syvälle he ovat vaipuneet, ja siksi heidät hävitetään maan päältä.

— Nyt kuulen että et ole se miksi olen sinua luullut, ja nyt annan sotajoukon päällikkyyden käsiisi. Käymmekö nyt Athenaa vastaan?

— Olen valmis!

— Ja empimättä synnyinkaupunkiasi vastaan?

— Olen helleniläinen enkä athenalainen! Sparta on Hellasin pääkaupunki.

— Alkibiades on suuri! Nyt käyn päällikön luokse ja illalla marssimme.

— Mene, kuningas, Alkibiades seuraa! Kuningas läksi, mutta Alkibiades ei seurannut heti, sillä naiskammion verhojen takana seisoi kuningatar odottamassa. Kun paikka oli vapaa, syöksyi hän sisälle.

— Terve, Alkibiades, kuninkaani!

— Kuningatar, kuinka kutsut palvelijaasi kuninkaaksi?

— Siksi että Sparta on sinua kunnioittanut, siksi että olen lahjoittanut sinulle suosioni, siksi että olet polveutunut sankarisuvusta.

— Kuningas Agis toinen elää.

— Ei liian kauan! Voita ensi taistelusi, ja Agis on kuollut!

— Nyt alkaa elo hymyillä ankarasti koetellulle, maanpakolaiselle. Jospa tuntisit lapsuuteni suruineen, nuoruuteni kieltäymyksineen! Viini ei ole kasvanut minua varten, naista ei ole minua varten luotu; Bacchusta en ole tuntenut, Afrodite ei ole ollut minun jumalattareni. Siveä Artemis ja viisas Pallas ovat minua johtaneet yli nuoruuden viettelyksien päämäärääni kohti, joka on ollut tieto, viisaus ja kunnia! Timia kuningatar, kun ensi kerran pääsin viereesi vuoteellesi…

— Hiljaa!

— Silloin minulle selvisi, että kauneus on suurempi viisautta ja…

— Hiljaa, joku kuuntelee!

— Kuka kuuntelee?

— Minä, Lysander, sotapäällikkö! vastasi terävä ääni, ja keskellä lattiaa hän seisoi.

— Nyt tunnen sinut, Alkibiades, ja pääsi on toisessa kainalossani, mutta Spartan kunnia on toisessa. Pakene, ennenkuin kuristan sinut.

— Sinä olet kuullut väärin, Lysander!

— Pakene, osota meille se armo että pakenet! Tuolla ulkona on viisikymmentä keihästä odottamassa päätäsi.

— Montako sanoit? Viisikymmentä? — Sitten pakenen, sillä enempää kuin kolmekymmentä en jaksa lyödä. — Kuningattareni, hyvästi. Luulin Spartaa paremmaksikin. Tällaista ei koskaan olisi tapahtunut Athenassa. Nyt lähden persialaiskuninkaan luo, jossa sopivaisuutta ymmärretään paremmin ja jossa pääsen syömästä mustaa lientä!

* * * * *

Ja niinpä istui Alkibiades Persian valtionhoitajan Tissafernesin luona. Ja Alkibiades, se suulas puhuu:

— Niin, opettajani Protagoras opetti minulle kerran, että kaikki syntyy vastakohdastaan, sentakia, näetkös, voi mieleeni mahtua kaikki vastakohdat. Sparta ja Athena ovat minulle yhtä rakkaat, se on, yhtä vihattavat, toisen valtiojumalat ja toisen hyveet.

— Sinulla on suuri sydän, muukalainen, mahtuuko sinne Persiakin?

— Koko maailma!

— Mitä sitten pidät meidän pääkaupungistamme?

— Minä rakastan kaikkia pääkaupunkeja!

— Mutta tällä hetkellä täytyy sinun pitää enimmän meidän pääkaupungistamme.

— Sen teenkin!

— Ja sinun täytyy pitää meidän liittolaisistammekin.

— Kuka, anteeksi, on liittolainen tällä hetkellä?

— Tänään on se Sparta.

— Hyvä, siispä pidän Spartasta.

— Mutta jos se huomenna on Athena?

— Sitten pidän Athenasta huomenna.

— Kiitos! Nyt ymmärrän että Hellas on kypsä. Jos se on niin mätää, se vanha Kreikka, niin sitten se tuskin on valloittamisen arvoinen.

— Protagoras opetti, että ihminen on kaiken mitta, sentakia mittaan kaikkien asiain arvon oman itseni mukaan. Millä on arvoa minulle, sille annan arvon.

— Sellaista opitte te profetoiltanne! Sitten on meillä parempia; tunnetko Zarathustraa?

— Ollakseni teille mieliksi, toivoisin tunteneeni hänet lapsesta pitäen.

— Silloin olisit voinut erotuksen tehdä hyvän ja pahan välillä, valon ja pimeyden, Ormuzdin ja Ahrimanin välillä. Ja olisit elänyt toivossa valon lopullisesta voitosta — ja yleissovituksesta kärsimyksen kautta.

— Voinhan koettaa! Onko se isokin kirja?

— Mikä on teidän pyhien kirjojenne nimi?

— Pyhien? Mitä ne ovat?

— Mistä saatte uskontonne, tiedon jumalistanne?

— Homerosin teoksista, luullakseni.

— Ettehän usko että Zeus on kaikkein korkein, maailman herra?

— Kyllä, sen uskon varmaan.

— Mutta hänhän on valansa rikkoja ja miehimys.

— Niin! Minkäpä sille voi. Tissafernes nousi:

— Kuulehan, vieraamme, hän sanoi; me emme voi mihinkään ryhtyä yhdessä, sillä emme palvele samoja jumalia; te sanotte meitä barbareiksi. No niin, muukalainen ensin, mutta raakalainen sitten! En keksi kyllin häpeällistä nimeä kansasta, joka palvelee sellaisia jumalia. — Nyt ovat athenalaiset yhtä haisevan mädänneitä kuin sinäkin, sillä he ovat antaneet sinulle anteeksi. Täällä ulkona on Athenan lähettiläs, joka kerjää sinua palaamaan. Mene Athenaan, siellä on paikkasi!

— Athenaan? En koskaan! En luota heihin.

— Eivätkä he sinuun, sehän sopii! Mene Athenaan ja sano kansalaisillesi: persialaiset eivät huoli heistä! Viiniköynnös etsii tervettä jalavaa, mutta kaalinpäätä se väistää.

Alkibiades oli alkanut kävellä lattialla. Se merkitsi että hän oli kahden vaiheella.

— Onko athenalainen todella tuolla ulkona? hän kysyi.

— Hän on polvillaan tuolla ulkona rukoillakseen Alkibiades kavaltajalta sitä armoa, että rupeaisi heidän herrakseen. Mutta kuulehan, olet kai kansan mies?

— Niin, tietysti.

— Sitten täytyy sinun vaihtaa kantaasi, sillä nyt ovat ylhäiset vallalla Athenassa.

— Niin, vai niin, jaha, mutta minähän olen ylhäinen, kaupungin ylhäisin.

— Hyrrä, hae nyörisi.

Alkibiades oli pysähtynyt.

— Luulenpa että minun täytyy kuitenkin puhua athenalaisen kanssa!

— Tee se! Puhu athenan kieltä hänen kanssaan. Persiaa hän ei tajua.

* * * * *

Alkibiades palasi Athenaan, kuolemantuomio peruutettiin, ja taistelun voittaneena sotapäällikkönä sai hän juhlakulkueen Piraeusista. Mutta suosio oli häilyvä, ja jouduttuaan epäluulon alaiseksi kunnianhimoisista kuningaskruunun tavoittelemisaikeista, pakeni hän jälleen, tällä kerralla persialaisen satraapin Pharnabazosin luo. Kun hän ei voinut elää juonia punomatta, joutui hän pian satimeen, paljastettiin ja tuomittiin surmattavaksi.

* * * * *

Alkibiades istui ystävättärensä luona keskustellen kaikessa levossa ja mukavuudessa:

— Luulet siis, Timandra, että Cyrus marssii veljeänsä Artaxerxestä vastaan vallatakseen Persian valtaistuimen?

— Olen varma siitä ja yhtä varma että hänellä on kymmenentuhatta athenalaista Xenofonin johdossa mukanaan.

— Tiedätkö, onko Artaxerxestä varotettu?

— Tiedän sen!

— Kuka lie voinut varottaa häntä?

— Sen sinä olet tehnyt.

— Tietääkö Cyrus sen?

— Kyllä, hän tietää sen.

— Kuka on minut pettänyt?

— Minä sen olen tehnyt.

— Sitten olen hukassa.

— Niin, niin olet.

— Ajatteleppas, että minun piti naisen kautta kukistuman!

— Saatoitko muuta odottaa, Alkibiades?

— Enpä oikeastaan! — Enkö voi paeta?

— Et sinä, mutta minä kyllä.

— Näen savua, onko talossa tuli irti?

— On, on se. Ja jousimiehiä ulkopuolella!

— Huvinäytelmä on lopussa! Palaamme murhenäytelmään…

— Ja ivanäytäntö alkaa.

— Jalkoja kuumottaa, muuten on kuoleman tapana alkaa kylmästä.

— Kaikki syntyy vastakohdastaan, Alkibiades.

— Anna minulla suudelma!

Hän suuteli häntä, Athenan kauneinta miestä?

— Kiitos!

— Menehän akkunaan, niin saat nähdä jotakin!

Alkibiades kävi akkunan ääreen:

— Nyt näen… Samassa häneen sattui jousi:

— Nyt en taas näe mitään! Hämärtää nimittäin, ja minä kun luulin että alkaisi valeta!

Timandra pakeni, kun ruumis alkoi palaa.

Sokrates.

Sparta oli voittanut Athenan, ja Athena oli raunioina. Kansanvalta oli lopussa, ja oli saatu kolmekymmentä tyrannia.

Sokrates ja Euripides kulkivat murheissaan pirstoitetulla Agoralla.
Sokrates puhui:

— Athenan muurin raunioilla! Meistä on tullut spartalaisia; emme huolineet yhdestä tyrannista, ja saimme kolmekymmentä.

— Minä matkustan pohjoiseen, sanoi Euripides, menen Makedoniaan, jonne minua on kutsuttu.

— Siinä teet oikein, kun tyrannit ovat kieltäneet murhenäytelmäsi.

— Se on totta.

— Ja minua he ovat kieltäneet opettamasta.

— Ovatko he kieltäneet Sokratesin puhumasta? Eivät! Siis voi hän opettaa, sillä hän ei voi puhua opettamatta. Mutta he lienevät kieltäneet orakelit puhumasta, sillä he ovat tauonneet ennustamasta. Kaikki on tauonnut. Hellas on tauonnut! Ja miksi?

— Niin, kysyppäs! Onko Zeus synnyttänyt sen pojan, joka on hänet kukistava ja jota Aiskylos ennusti?

— Ken tiennee? Kansa on tuottanut itselleen uuden jumalan, jonka nimi on Adonai eli Adonis. Hän on Itämaalta, ja hänen nimensä merkitsee herraa. Kuka on se uusi jumala?

— Sanokoon joka taitaa! Hän kuuluu kuolevan ja nousevan kuolleista. Mutta he ovat saaneet uuden jumalattarenkin. Oletko kuullut puhuttavan Kybelestä, jumalien äidistä, neitseestä, jota Roomassa palvellaan samoinkuin Vestaa vestalipapit?

— Sitä on niin paljon uutta, ja epäselvää se on kuin viini käydessään. Tuolta tulee Aristofanes. Hyvästi, ystäväni, viimeisen kerran tässä elämässä.

— Odota! Aristofanes viittaa! Ei, katsoppas, hän itkee! Aristofanes itkee!

Aristofanes tuli esille.

— Euripides! hän sanoi, älä mene, ennenkuin olen puhunut.

— Voitko puhua? vastasi Euripides.

— Minä itken.

— Älä eksy osastasi! Olisiko tämä kyynelten esittämistä?

— Sääli onnettomuustoveria, Euripides; tyrannit ovat sulkeneet teatterini.

— Sokrates, täytyykö minun sääliä pyöveliäni?

— Luulenpa että Nemesisin temppeli on taas avattu! vastasi Sokrates. Aristofanes ei koskaan ennen ole ollut yksinkertainen, nyt hän on tahallaan. — Minä säälin sinua siis, Aristofanes, että et voi minua enää häväistä. Annan sinulle anteeksi, mutta enpä tahdo auttaa esille huvinäytelmiäsi. Se on liikoja pyydetty! Nyt seuraan Euripidestä kotia!

* * * * *

Sokrates istui Aspasian luona, joka oli vanhentunut.

— Euripides on mennyt Makedoniaan, sanoi Sokrates.

— Vaimojensa luota.

— Sinä olet käynyt katkeraksi.

— Olen väsynyt raunioihin ja kaikkeen. Tyrannit murhaavat kansalaisia.

— Se on tyrannien tointa.

— Saammeko pian rauhan?

— Kerameikosilla seeteriarkussa.

— Minä en halua kuolla, tahdon elää, mutta rauhallisesti!

— Eläminen ei ole rauhallista.

— Kyllä, jos on hyvä olla.

— Sitä ei ole ikinä.

— Ei, jos on onnettomasti nainut kuten sinä, Sokrates.

— Vaimoni on kyllä niitä pahimpia, ellei hän olisi saanut minua miehekseen, olisi hän murhattuna.

— Xantippa kavaltaa sinut juoruillansa; ja kun hän ei ymmärrä, mitä sinä sanot, esittää hän vääriä kuvia ajatuksistasi ja personastasi.

— Sen tiedän, mutta en voi sitä auttaa.

— Miksi sitten yhä pysyt alennuksessasi?

— Miksi pakenisin? Ainoastaan ylivallan tieltä on oikeus paeta, mutta Xantippa ei ole minun ylivaltani.

— Sinut on kuolemanrangaistuksen uhalla kielletty luennoimasta; sen saa hän aikaan ja Anytos.

— Toimittakoon minulle kuoleman, niin on hän toimittanut minulle vain vapautuksen… Aspasia, kuulen että ystävyytemme on alaspäin menossa; sinä olet saanut uusia ystäviä, sinä olet muuttunut toiseksi, salli minun sanoa jäähyväiseni, ennenkuin Lysikles tulee.

— Tunnetko häntä?

— Tunnen, ja koko kaupunki puhuu avioliitostasi.

— Lysikles karjakauppiaan kanssa?

— Se on sinun asiasi, en puhu siitä!

— Mutta mielestäsi olisi Periklesin muistoa tullut paremmin säilyttää?

— Olisin mielelläni nähnyt Aspasian muiston paremmin säilytettynä, mutta nähtyäni athenalaisten käyvän kukkaseppeleillä koristettuina juhlien Athenan häviötä, nähtyäni Fidiasin…

— Kuinka sitten on Sokrates päivänsä päättävä?

— Ei ainakaan Aspasian lailla.

— Jumalat tekevät meistä pilaa! Ole varuillasi, Sokrates!

* * * * *

Sokrates istui lopultakin vankilassa syytettynä nuorison viettelemisestä ja valtion jumalain pilkkaamisesta tai kieltämisestä. Syyttäjinä mainittiin: nuori huono runoilija Melitos, nahkuri Anytos ja puhuja Lykon.

Sokrates piti puolustuspuheensa ja selitti aina uskoneensa jumalaan ja omantuntonsa ääneen. Hänet tuomittiin myrkkymaljan uhriksi, pidettiin vankeudessa, missä hän kuitenkin sai tavata vaimoansa ja harvoja jälellä olevia ystäviään.

Nyt oli vaimo sisällä itkemässä.

— Älä itke, sanoi Sokrates, sinun syytäsihän tässä ei ole yhtään.

— Etkö tahdo nähdä lapsia?

— Miksi repisin rikki heidän pikku sydämmensä tarpeettomalla jäähyväisten otolla? Mene sinä poikain luo lohduttamaan heitä; vie heidät huviretkelle metsään.

— Mekö iloitsisimme, kun sinä kuolet?

— Iloitkaa, että kärsimykseni ovat loppuneet, riemuitkaa että kuolen kunniallisesti…

— Eikö sinulla ole mitään viimeistä toivomusta?

— En toivo mitään, tai kyllä, rauhaa, rauhaa teidän typereiltä kyyneleiltänne ja huokauksiltanne ja häiritsevältä valitukseltanne. Mene, vaimo ja ajattele, että Sokrates tahtoo nukkua, sillä hän on väsynyt ja kärtyinen; ajattele että hän herää taas ja on sitten täysin levännyt, nuortunut, on iloinen ja rakastettava.

— Toivon että olisit opettanut minulle kaiken tämän ennen, minulta sinulle ei ollut mitään opittavaa.

— Oli, sinulta opin kärsivällisyyttä ja malttia!

— Annatko minulle anteeksi?

— Sitä en voi! Sillä sen olen jo tehnyt. — Sano nyt hyvästi, aivan kuin matkalle lähtisin. Sano: tervetuloa takaisin! aivan kuin jo pian tulisin takaisin!

— Hyvästi sitten, Sokrates, älä ole minulle vihainen!

— En, olen sangen hyvä!

— Hyvästi, puolisoni, ijäksi!

— Ei ijäksi! Haluathan nähdä minua taas. Ole iloinen mieleltäsi ja sano: Me tapaamme taas!

— Me tapaamme taas!

— No niin! — Ja tavatessamme taas, käymme yhdessä lasten kanssa metsien helmaan!

— Sokrates ei ollutkaan se, joksi häntä luulin…

— Mene, tahdon nukkua!

Ja hän meni, mutta kohtasi ovessa Platonin ja Kritonin.

— Hetki lähestyy, ystävät! sanoi Sokrates väsyneesti, silmät palavina.

— Onko sinussa rauha, mestari?

— Totta sanoakseni, olen sangen rauhallinen; iloinen en tahdo väittää olevani, mutta omatuntoni ei minua ahdista.

— Milloin, Sokrates, milloin… on se tapahtuva?

— Tarkoitat, milloin… se on tapahtuva, se viimeinen? Platon, parkani, rakkaani… kiire on… olen äsken nauttinut uneksimisesta… olen käynyt joen yli, toiselle puolelle; olen silmänräpäyksen nähnyt katoomattoman kauneuden ikikuvia, joiden hämäriä varjoja vain ovat nämä näkyvät… olen nähnyt tulevaisuutta, ihmissuvun kohtaloita; olen puhunut mahtavien kanssa, korkeitten, puhtaitten; opin tuntemaan sen viisaan järjestyksen, joka vallitsee suurta näennäistä epäjärjestystä; minä vapisin kaikkeuden tutkimatonta salaisuutta, josta aavistusta tunsin; ja käsitin tietämättömyyteni koko laajuuden. Platon, sinä olet sen kirjoittava. Sinä olet opettava ihmislapsia kohtuullisesti halveksien katselemaan asioita, hartaina nostamaan katseensa ylös näkymättömiin, kunnioittamaan kauneutta, harjoittamaan hyveitä ja toivomaan pelastusta työn teosta, velvollisuuksista ja kieltäytymisien kautta!

Hän kävi vuoteelle ja laskeusi makuulle. Platon seurasi:

— Oletko sairas, mestari?

— En, olen ollut, mutta nyt parannun.

— Oletko jo…

— Olen jo tyhjentänyt maljan!

— Viisain lähtee luotamme!

— Ei ole kukaan kuolevainen viisas! Mutta minä ylistän jumalia, jotka ovat antaneet minulle hävyn ja oikeuden tunnetta.

Sitten syntyi huoneessa äänettömyys.

— Sokrates on kuollut!

Flaccus ja Maro.

Sokratesin kuoltua oli Athenan suuruus mennyttä. Sparta oli sitten aikansa vallassa, ja sen jälkeen seurasi Theben vuoro. Theben jälkeen makedonialaiset syöksyivät maahan, ja nämä vallitsivat vuoteen 196, jolloin roomalaiset valtasivat sekä Makedonian että Kreikan, Korintti hävitettiin perin pohjin, mutta Athena, joka Sullan aikana menetti linnoituksensa, säästyi kuitenkin suurten muistojensa takia. Nyt Caesarin aikana oli yleistä muotia se että nuoriso lähetettiin Athenaan opiskelemaan grammatikaa, retorikaa ja filosofiaa. Mitään uskontoakaan ei ollut, sillä kukaan ei uskonut valtion jumaliin, vaikka uhrijuhlia vietettiin vanhasta tottumuksesta. Athena oli vainajana, kuten koko vanha maailma, Egypti, Syria, Vähä-Asia. Roomassa elettiin Kreikan muinaisuudella, ja kun miehistä suurin, Cicero, käsitteli filosofista ainetta, alotti hän aina puhumalla mitä vanhat kreikkalaiset siitä asiasta arvelivat ja siten hän lopettikin, sillä mitään omaa mielipidettä esimerkiksi jumalain luonteesta ei hänellä ollut.

Eräänä varhaisena kevätpäivänä Julius Caesarin viimeisinä aikoina istui kaksi ylioppilasta lehtimajassa Lykabettosin alapuolella, vastapäätä Kynosargesin kimnaasia. Pöydällä oli heillä viiniä, mutta eivät he olleet kovin persoja keltaiselle Chios-viinilleen. He istuivat ääneti, velttoina aivan kuin odotellen. Mutta kaikki heidän ympärillään näytti myöskin olevan saman tylsyyden vallassa. Ravintolan isäntä nukkui istuillaan, vastapäisen kimnaasin oppilaat seisoa vetelehtivät porttikäytävässä, vaeltajat maantiellä kulkea tassuttelivat äänettöminä eteenpäin tervehtimättä; talonpoika pellolla istui aurallaan ja pyyhkeili hikeä otsaltaan. Ylioppilaista vanhempi hypisteli lasiaan ja avasi vihdoin suunsa:

— Sano jotakin!

— Minulla ei ole mitään sanomista, sillä en tiedä mitään.

— Oletko jo täysin oppinut?

— Olen.

— Minä tulin Roomasta eilen suuret toivot mielessäni että saan oppia uutta ja kuulla kuulumattomia asioita, mutta saan kuulla vain äänettömyyttä.

— Rakas Maro, minä olen makaillut täällä vuosikausia ja olenpa kuullutkin, mutta en mitään uutta. Olen kuullut, että Thales on väittänyt jumalia ei koskaan olleen, vaan että kaikkeus on syntynyt jostain kosteasta. Edelleen tunnen Anaximenesin opin että kaikki on ilmasta kotoisin, Ferekydesin eetteristä perussyynä, Heraklitin tulesta. Anaximander on opettanut minulle että maailman kaikkeus on syntynyt jostain alkuaineesta. Lenkippos ja Demokritos antoivat minulle opetusta tyhjästä maailmanavaruudesta, jossa on alkuruumiita eli atoomeja. Anaxagoras on minulle uskotellut että atoomeilla, hiukkasilla on järki. Xenofanes tahtoi saada minut vakuutetuksi että jumala ja maailma on sama. Empedokles, koko sakista viisain, joutui epätoivoon ymmärryksen puutteellisuuden takia ja heittäytyi epätoivossaan pää edellä Etnan tulta suitsuavaan vuoreen.

— Uskotko sitä?

— En! Se on kyllä valetta niikuin kaikki muukin. — Sitten opin Platolta koko joukon hyviä asioita, jotka sitten Aristoteles kumosi. Seurauksena oli, että pysähdyin viisaista viisaimman Sokratesin pariin, joka avomielisesti selitti, kuten tiedät, ettei hän mitään tiennyt.

— Sehän oli sofistin oppi: ettei sitä voi mitään tietää, tuskin sitäkään.

— Olet oikeassa, sentakia oli hyvä Sokratesimme sofisti tahtomattaan! Mutta onpa yksi, yksi ainoa, joka… niin, tarkoitan Pytagorasta. Hänhän on julistellut sinne tänne, itään ja länteen, mutta olenpa hänen filosofiastaan löytänyt ankkurin, jonka olen laskenut pohjaan. Kyllähän minä tuulessa keikkuilen, mutta en ajelehdi enää sinne tänne.

— Kerrohan!

— Niin se kuuluu näin: Tee sitä, mitä pidät jalona, vaikkapa maanpakolaisuuden uhallakin; joukko on jalouden tuomariksi kelvoton. Sentakia vähäksy sen kiitosta ja halveksi sen moitetta. Hoitele uskonveljiäsi, mutta pidä muita ihmisiä kaikkea arvoa vailla olevana laumana. Ole alituisella sotakannalla papujen kanssa (hän tarkoittaa demokrateja)! "Odi profanum vulgus et arceo!"

— Sinun pitäisi asua kotona Roomassa, Flaccus, missä…

— Niin, miten siellä Roomassa nyt on laita?

— Caesar on Caesar, on valloittanut maailman ja hänen persoonaansa on yhdistettynä kaikki korkeimmat virat, vieläpä papillisetkin. Tätä vastaan ei minulla ole mitään, mutta väittävät hänen pyytävän jumalaistuttamista.

— Miksi ei? Kaikki jumalat ovat olleet sankareita ennen, eikä monetkaan jumalat ole olleet niin suuria kuin Caesar. Romulushan ei ollut mikään erinomainen poika, vaikka hän sattui joutumaan ensimäiseksi ja jonkun kaiketi täytyy ensimäinen olla. Mutta sittenkin on hän nyt jumala, temppelit ja uhrit on hänelle.

— Se on kyllä valetta, kuten kaikki muukin.

— Arvattavasti.

— Niin, olenpa kuullut toisenkin tarun Rooman perustamisesta Aeneasin pojan Ascaniusin toimesta, hänen, joka pakeni Trojasta, ja sille tarinalle olen päättänyt rakentaa suuren runoelmani…

— Onko se Aeneis, josta kerrotaan?

— On, se se on!

— Onko se runoileminen vaikeata?

— Ei, sitä vain seurataan hyviä esikuvia. Tähän asti on Teokril ollut esikuvanani, mutta nyt turvaudun itse isä Homerosiin.

— Herkules vieköön! — No täällä voit olla rauhassa, niin kauvan nimittäin kuin Mecaenas lähettää sinulle säännöllisesti kolikoita!

— Sen hän tekee mutta kuinka sinä tulet toimeen?

— Vanha isäni, vapautettu orja, hänhän se ahertelee valtion rahastossa, minne hän koettaa hankkia minulle paikan tulevaisuudessa.

— Eikö sinulla ole mitään harrastuksia, mitään intohimoja, mitään kunnianpyyntiä?

— Ei, mitäpä minä sellaisella! Nihil admirari. Se on tunnussanani. Kun on kerran jumalia, jotka vallitsevat ihmisten ja kansojen kohtalot, niin miksipä ryhtyisin minä peukaloimaan asioita ja ränsistyttämään itseäni turhassa taistelussa. Ajattelehan vain Demosthenesta, joka kolme vuosikymmentä puhui makedonialaisia vastaan, varoittaen kansalaisiaan, jotka eivät tahtoneet häntä kuulla. Jumalat kävivät makedonialaisten puolelle ja tuomitsivat Hellasin turmioon. Demosthenes joutui vankilaan — lystillistä kyllä syytettynä samojen makedonialaisten lahjomaksi. Se oli valetta luonnollisesti! Tämän patriootin, joka uhrautui isänmaan pelastamiseksi, joka luuli puhuvansa jumalain puolesta, täytyi nauttia myrkkyä ja hän kaatui taistellen jumalia vastaan! Vestigia terrent!

Tämän keskustelun aikana oli päivä laskenut, ja nyt hämärissä saatiin nähdä tulia sytytettävän Aeginalla, Salamissa, Phalerosin kupeella, Piraeuissa ja lopulta Akropolisilla. Kaupungista kuuluva äänten sorina lisääntyi, ja nousi yhtäjaksoiseksi äärettömäksi riemukirkunaksi. Väkeä näkyi tulevan tiellä kuljettaen mukanaan naisia, lapsia, toiset kävellen, toiset ajaen ja ratsastaen.

Kunnon Agathon, ravintolan isäntä, oli herännyt ja käynyt maantielle saamaan selvää hälinän aiheesta.

Molemmat ylioppilaat olivat nousseet viinikellarin katolle tähystelemään, mutta aavistellen heidän kaltaisiaan muukalaisia vaaran uhkaavan ja yltyväin huutojen pelottamina, he laskeusivat alas ja kätkeytyivät puserrushuoneeseen.

Vihdoin kuului Agathonin ääni:

— Caesar on murhattu! Surma roomalaisille! Hellas vapaaksi!

Se oli uutinen.

Viinisaksan puutarha tuli täyteen väkeä, viini virtaili ja riemuhuutojen seassa kajahteli ivasanoja sivu kulkeville roomalaisille, joita pakeni kaupungista pohjoista kohti Makedonian rajalle pyrkien.

Maro ja Flaccus saivat olla ankarassa pinteessä, piilossa kun olivat viinipuristimen ammeessa, josta tirkistellen he saivat tietää koko uutisen sivuhaaroineen päivineen.

Cassius ja Brutus murhanneet Caesarin Capitoliumissa.

— Brutus? kuiskasi Maro: sitten ovat kai Caesarien päivät menneet samalla tavalla kuin vanha Brutus lopetti kuninkaitten!

— Ja Brutus pakomatkalla Hellasiin yllyttämään helleenit roomalaisia vastaan.

— Eläköön Brutus! huudettiin puutarhassa.

— Sittenpä saamme mekin elää, hoksasi nokkela Flaccus. Caesar on kuollut, ylistäkäämme Brutusta, toistaiseksi.

* * * * *

Monta vuotta oli kulunut, kun entinen atheenalainen ylioppilas, Quintus Horatius Flaccus käyskenteli Sabinilaisvuoristossa olevan huvilansa puutarhassa. Tämän huvilan hän oli saanut ystävältään Macaenasilta, joka aivan vieressä itse Tiburissa istuskeli komeassa maalaistalossa.

Horatius oli nyt sangen kuuluisa runoilija, mutta kuitenkin sama kuin athenalainen ylioppilas. Kohtalo tai jumalat olivat leikitelleet hänen elämällään, mutta runoilijapa oli pitänyt sitä taivahaisten hauskana juhlana, johon hän oli satiirilla vastannut.

Caesarin murhan jälestä oli nimittäin Brutus paennut Kreikkaan ja siellä saanut niin hyvän vastaanoton, että athenalaiset olivat pystyttäneet hänen kuvapatsaansa ja pestanneet joukkoja hänelle Antoniusta ja niitä toisia vastaan, joiden joukossa oli sairas Octavianus (vastainen Augustus). Horatius tungettiin sotilaaksi ja hän johtikin todella legioonaa Philippin taistelussa, jossa Brutus kaatui. Runoilija, joka ei ollut sotilas, pakeni ylivoimaa ja saapui Roomaan, jossa hän amnestian, sovitusjulistuksen jälkeen pääsi kirjuriksi kaupungin laitokseen. Samaan aikaan hän oli alkanut runoilla, Mecaenas hänet keksi, ja hän sai palkkiokseen maatalon. Augustus keisari ihaili häntä ja tarjosi hänelle sihteerin paikan, mutta Horatius kieltäytyi, osaksi sen tähden, ettei hän koskaan voinut tätä imperatoria pitää muuna kuin vallan kaappaajana, osaksi sen tähden että hän ennen kaikkea rakasti vapautta ja riippumattomuutta.

Nyt hän käyskenteli puutarhassaan, jonka hedelmäpuut hän itse oli ymppäillyt. Hän poimiskeli ruusuja ja hyasintteja, sillä hän odotteli kävijää, rakasta vierasta, vanhaa Athenan aikuista ylioppilastoveria, Publius Virgilius Maroa, joka oli yhtä mainittava maineeltaan kuin Horatius, vaikka ei ollutkaan "julaissut" käsin kirjoitettuna Aeneistaan.

Viiniköynnösmajassa oli pöytä katettuna; vanhaa massialaista ja falernilaista oli jo jäissä. Ostereita ja ankeriasta oli siinä; vohla ja muutama viiriäinen olivat varrasta odottamassa paistinhuoneessa; puutarhan hedelmiä oli poimittuna; kahta henkilöä varten katetulta pöydältä puuttui vain kukkia.

Vähäinen kirjoitustaitoinen orja juoksenteli puutarhaveräjän ja kyyhkyislakan väliä tähystämässä odotettua vierasta.

Runoilija seisoi juuri käsiään pesemässä vesiammeen ääressä lopetettuaan kukkien poimintansa, kun joku häntä taputti olalle:

— Virgilius! Mitä tietä olet tullut?

— Mäkien yli Tiburista, Mecaenasin luota.

— Tervetuloa, tulitpa mitä tietä tahansa, vaeltaja, istu, raukea, puoliympyrääni kotiviljeltyjen olivien varjoon, sillä aikaa paistinvarras sirisee ja hakkuuraudat käyvät! Tässä näet turpeeni, joka on edustavinaan maailmaa…

Ensi tervehdyksistä ja kysymyksistä oli päästy, ja ystävät olivat asettuneet pöydän ääreen. Isäntä oli kyllä epikurolainen, eli nautinnon ihailija, mutta voidakseen nauttia, täytyy pysyä kohtuudessa, ja ateria oli roomalaistavan mukaan arvosteltuna varsin kodikas, itsessään yksinkertainen, mutta loistokas.

Sitten tuli maljain vuoro, ja viini herätti muistot, huolimatta siitä että sen unhotusta suovan ominaisuuden väitetään sammuttavan niitä.

— No, sinähän olit sodassa, sinä poika? alotti Virgilius.

— Niin, ja häpeällisesti pötkin pakoon, kuten tiedät.

— Olen kyllä lukenut sellaista jossain runossasi, mutta totta se ei liene, vaan olet itseäsi panetellut.

— Olenko? Ehkä! Ainahan sitä lörpöttelee runoillessaan.

— Sinä runoilija, muistatko että Athenassa kysyit minulta, oliko se vaikeata? Miten sitten johduit kirjoittelemaan?

— Tarvitsin rahoja!

— Nyt taas panettelet itseäsi. Jos kaikki rahaa tarvitsevat kärkkyjät osaisivat kirjoitella, niin olisipa maailma täynnä runoilijoita.

— Ehkäpä ei siis ollutkaan asian laita niin! Mutta puhuppa nyt itsestäsi! Aeneisistäsi!

Virgilius synkistyi:

— Siitä en halua puhua.

— Onko se valmis?

— Liiankin valmis! Se on mennyttä, lopussa!

— Lopussa?

— Niin! Lukeissani sen, älysin epäonnistuneeni! — Missä siinä ei ollut Homerusta, siinä se ei ollut mistään kotoisin! Se oli rangaistus siitä, että tahdoin loistaa isää kirkkaammin…

— Oletko hävittänyt sen?

— En vielä, mutta se on sinetöitynä, määrätty hävitettäväksi kuoltuani.

— Nyt sinä panettelet itseäsi, et ole vuosien masentama, Maro, et ehkä työnkään, vaan jonkun muun.

— Niin, jonkun muun. Se mikä tuleva on, se minut saa levottomaksi.

Horatius heilautti maljaansa ja lausuili:

Rikollista on etsiä rajaa, mi elon etehen taivaan laittama on, Leuconoé, Kaldean viisailta kohtaloos älä etsi, saavuttaaksesi vanhaa näin.

    Täys vain maljas kun on,
    sanat ne syntyä voi!
    Kadehtien elo pakenee.
    Nauttios nyt, huomenta epäile!

— En voi, keskeytti Virgilius, en voi mitään upottaa maljaan, nähdessäni isänmaani menehtyvän.

Onko Rooma koskaan ollut niin mahtava kuin nyt? Eikö meidän maamme ole koko tiedossa oleva maailma, Egypti, Syria, Kreikka, Italia, Espanja, Germania, Gallia, Britannia? Onko muuta saatavissa, ellen mainitse Intiaa ja Persiaa? Ja kuitenkin elämme rauhan aikaa; Janustemppeli on kiinni, maassa ilo vallitsee, taiteet kukoistavat eikä kauppa ole koskaan ollut niin verratonta kuin nyt.

— Niin, rauhaa sodan edellä! Sillä kaikki nämä kukistetut kansat ovat heränneet ja viskelevät silmäyksiään Roomaa kohti, eivät välitä Kreikasta, niinkuin ennen, sillä Kreikka on erämaa ja käy suureen rauhaan. Tiedätkö, että Suua ja Mithridates ovat samonneet poikki Hellasin murhaten, ryöväten, niin että kaikki tiede ja taide on paennut Egyptin Aleksandriaan tai kasvavaan Bysanziin? Tiedätkö, että tuntematonta heimoa, idästäpäin kotoisin olevat merirosvot ovat hiljattain ryövänneet jokaisen Hellasin temppelin, niin että tuskin siellä enää voidaan jumalanpalvelusta pitää? Orakelit ovat käyneet mykiksi, runoilijat vaienneet kuin laululinnut ukkossäällä, murhenäytelmiä, niitä suurien teoksia, ei enää esitetä, vaan käydään katselemassa ilveilyjä ja gladiatorien näytäntöjä. Raunioina on Hellas, ja Rooma on pian oleva samoin.

— Aika on paha, sen tunnustan, mutta joka aika on ollut rappeutunutta ja samalla uutta aikakautta valmistavaa. Syksyn korea lehtipuku maatuu seuraavan kevään kukkaiskylvön pientareeksi, luonto, elämä, historia uusiintuu aina kuolemassa. Siksi on kuolema minusta vain uudistusta, vaihdosta, ja tavatessani ruumissaaton, päättelen aina itsekseni: Voi, kuinka eläminen on hupaista!

— Rakas Flaccus, sinä elät unelmissasi kulta-aikaa, kun taas me toiset laahustamme vain tätä rauta-aikaa. Muistatko, kuinka Hesiodus valittelee hänkin jo?

— En, sen olen unohtanut, mutta sinun mieliksesi tahdon kuunnella.

— Rautakansaa on tämä nykyinen, eikä se koskaan lepää työn taakkaa kantaessaan, ei päivin, ei öin! Syntistä kansaa se on, ja jumalat lähettävät sille vaivalloisia murheita, mutta kun he iloakin lähettävät, tuottaa sekin sille onnettomuutta. Kerran on Zeus juurineen sen hävittävä, tämän monikielisen kansan, kun sen lapset syntyvät kulmat harmaina. Lapsemmehan syntyvät jo vanhuksina, hampaattomina, ryppyisinä ja kaljupäisinä. Ei välitä isä lapsestaan, ei lapsi isästään, ei vieras isännästään, ei palvelija palvelijasta, ei veli veljestään. Milloin lapset häpäisevät ijäkkäitä vanhempiaan, solvaavat heitä, puhuvat tylyjä sanoja, nämä nuoret lurjukset, jotka eivät jumalaisesta kostosta mitään tiedä ja jotka eivät ikinä palkitse harmaantuneita vanhempiaan lapsuusaikaisesta hoidosta. Nyrkki on oikeutena, ja toinen kaupunki toista hävittää. Ei rehellisyys ja uskollisuus valoja kohtaan saa koskaan palkkaansa, yhtä vähän kuin hyvyys tai oikeuskaan. Voi ei, joka syntiä tekee ja lakia rikkoo, häntä kunnioitetaan. Lurjukset pettävät jaloja ihmisiä ja epäröimättä vannovat väärin, kateus vainoo ihmisiä, näitä kovaonnisia, ääneltään ilettäviä, kasvoiltaan kauheita, jotka riemuitsevat siitä pahasta ja vahingosta, jota voivat matkaan saattaa.

— Niin, sillä tavalla sanoi Hesiodus tuhat vuotta sitten, ja voinhan tunnustaa, että sen kaltaista se on, mutta mitäpä sille voi?

— Niin, sellaista se on! Cicero murhattiin, ja minua himottaisi seurata Caton esimerkkiä, hänen joka kuoloon kulki syntiä välttääkseen. Minä painun, Flaccus, alaspäin valheeseen ja teeskentelyyn, mutta minä en tahdo painua, tahdon kohota… Olen ylistänyt Augustusta ja hänen poikaansa Marcellusta, mutta en luota heihin enää, sillä he eivät ole tulevaisuus. Siksi on Aeneis poltettava!

— Sinä saat minut levottomaksi. Maro! — Mutta mihin luotat?

— Luotan sibyllaan, joka on ennustanut, että rauta-aika on loppuva ja kulta-aika jälleen palaava…

— Tuota olet laulanut neljännessä luvussa muistaakseni… Onko sinussa kuumetta.

— On luullakseni… Muistatko, et, isämme muistavat, kun Kapitolium paloi ja sibylla-kirjat mukana. Mutta nyt on tullut uusia kirjoja Aleksandriasta, ja niistä on luettu, että uusi ajanlasku on pian alkava; että Rooma on hukkuva, mutta että se rakennetaan uudelleen, ja että kulta-aika…

Tässä taukosi ennustaja.

— Anteeksi, Flaccus, mutta olen sairas ja ratsastan kotiin, ennenkuin Campagnanin usvat nousevat.

— Eheu Jugaces Posthume, Posthume! Labuntur anni! Minä käyn kanssasi, ystäväni, aasini selässä, sillä sinä olet sairas! Mutta:

    Jos tahto luja, oikea sydän on,
    ei älyttömäin kiihko, mi pahaan vie,
    ei tyrannien uhkakatse
    saa miestä horjumaan tai pelkoon!
    — — —
    Ja vaikka maailma kumoon kaatuis,
    pelotta seisois hän raunioissa!

Muutamaa päivää myöhemmin Virgilius oli vainajana Neapelissa. Hänen testamenttinsa avattiin, ja siinä todellakin havaittiin olevan pyyntö, että hänen Aeneisinsa poltettaisiin. Mutta hänen pyyntöänsä ei täytetty.

Jälkimaailma on eri tavalla arvostellut tätä kuolevan viimeistä tahtoa vastaan tehtyä rikosta; toiset arvelevat että se oli vahingoksi, toiset että se oli eduksi.

Kristinuskon tullessa Virgilius laskettiin profeettoihin; Aeneis otettiin talteen sibylla-kirjana ja liitettiin Liturgiaan; runoilijan haudalle tehtiin pyhiinvaelluksia, ja sittemmin hänet Dante kohotti pyhimystäkin korkeammalle.

Leontopolis.

Muuan karavaani oli leiriytynyt vanhan egyptiläisen Heliopolisin itäpuolella olevalle kunnaalle. Siinä oli paljon väkeä, mutta kaikki heprealaisia, ja he olivat kameleilla ja aaseilla vaeltaneet Palestinasta läpi erämaan, saman erämaan, jonka halki Israelin lapset olivat samoilleet enemmän kuin tuhat vuotta sitten.

Illan hämärissä, puolikuun himmeässä valossa näkyi leiritulia sadottain, ja niiden ääressä istui vaimoja pikku lapsineen, miesten kantaessa vettä. Ei ollut kai milloinkaan erämaassa nähty niin paljon pikku lapsia; ja kun heitä nyt oli laiteltava yöasuun, kajahteli leirissä lasten kirkuna. Se oli kuin suurena lapsikamarina. Mutta kun pesemisistä oli päästy, ja pienokaiset soviteltu äitien rinnoille, vaikeni kirkuna toinen toisensa jälkeen, ja maa kävi aivan äänettömäksi.

Erään sykomorin varjossa istui vaimo ja imetti lastansa, vieressä seisoi heprealainen mies ja laitteli rehua aasilleen. Päästyään tästä toimesta, läksi hän kunnaan laelle ja tähysteli pohjoiseen.

Muukalainen, puvusta päättäen roomalainen, kulki ohi, tarkasti vaimoa lapsineen kuin lukua laskeakseen.

Heprealainen kävi levottomaksi, mutta salatakseen mieltään ryhtyi hän puheisiin roomalaisen kanssa.

— Sanohan, vaeltaja, onko tuo auringon kaupunki, tuo tuolla lännessä?

— Sinä näet sen! vastasi roomalainen.

— Tämä siis on Beth Semes?

— Heliopolis, josta kreikkalaiset ja roomalaiset ovat viisautensa ammentaneet; itse Platon on ollut täällä…

— Näkyykö Leontopoliskin tänne?

— Näethän temppelin harjat kahden peninkulman päässä pohjoisessa.

— Tämä siis on Gosenin maa, jossa Abraham isämme on käynyt ja jonka Jakob sai osakseen, sanoi heprealainen kääntyen vaimonsa puoleen, joka vastasi vain päätään nyökäyttäen.

Sitten roomalaiselle:

— Israel vaelsi Egyptistä Kananin maalle, mutta Babylonian vankeuden jälkeen palasi osa jälleen tänne ja asettui asumaan. Tämän tiedät.

— Sen tiedän osapuilleen, ja nyt ovat israelilaiset lisääntyneet monituhantiseksi sielujoukoksi, sitä paitsi ovat he rakentaneet oman temppelinsä, juuri tuon, jonka kaukana näet. Oletko sen tiennyt?

— Olen tiennyt sen osapuilleen. Mutta tämä on siis Rooman maata?

— Se on!

— Kaikki on nyt Rooman: Syria, Kanan, Kreikan maa, Egypti…

— Germania, Gallia, Britannia; maailma on Rooman Cumeusin sibyllan ennustuksen mukaan.

— No niin! Mutta maailman on vapahtava Israel Jumalan oman lupauksen mukaan isällemme Abrahamille.

— Sen tarinan olen myöskin kuullut, mutta tätä nykyä on Roomalla lupaus. — Tuletko Jerusalemista?

— Tulen halki erämaan, kuten toiset, ja mukanani on vaimo ja lapsi.

— Lapsi niin! Miksi laahaatte mukananne niin paljon lapsia?

Heprealainen kävi äänettömäksi; mutta kun hän arveli roomalaisen tietävän syyn, ja tämä muuten näytti hyväntahtoiselta mieheltä, päätti hän sanoa totuuden.

— Niin, hän sanoi, Herodes tetrarka sai kuulla Itämaitten viisailta miehiltä ennustuksen, että juutalaiskuningas oli syntynyt Betlehemissä Judanmaalla. Pelastuakseen tästä luulovaarasta, murhautti Herodes kaikki poikalapset, jotka olivat niillä tienoilla syntyneet lähiaikoina. Aivan samoin kuin farao juuri täällä surmautti esikoisemme, jolloin Mooses kuitenkin pelastui vapauttaakseen kansamme Egyptin orjuudesta.

— Kuuleppas, tuo kuningas? Kuka sen pitäisi oleman?

— Se on Messias, se luvattu.

— Luuletko, että se on syntynyt?

— En voi tietää sitä!

— Minä tiedän, että hän on syntynyt, sanoi roomalainen, hän joka on vallitseva maailman ja laskeva kaikki kansat valtikkansa alaiseksi.

— Kukahan se olisi?

— Keisari, Augustus.

— Onko hän Abrahamin siementä tai Davidin huoneesta? Ei hän ole. Ja onko hän tullut rauhaa tuomaan, kuten Jesajas on ennustanut: "Hänen herrautensa on suuri oleva eikä rauhalla loppua oleva"? Keisarihan ei suinkaan ole rauhan mies.

— Hyvästi, Israelin lapsi; nyt olet Rooman alamainen; tyydy vain
Roomasta tulevaan vapautukseen; muusta me emme mitään tiedä.

Roomalainen läksi. Heprealainen lähestyi vaimoa:

— Maria! hän sanoi.

— Josef! toinen vastasi. Kulje hiljaa! Lapsi nukkuu!

Karitsa.

Herodes Antipas, tetrarka, oli tullut Jerusalemiin, koska levottomuuden enteitä oli kansan keskuudessa. Nyt hän oli majoittunut Pilatus maaherran luokse, ja oli viipyvä siellä pääsiäisen yli järjestääkseen kaupungin asioita. Koska hän edellisenä iltana oli ollut sirkuksessa katselemassa gladiatorinäytäntöä sekä sen jälkeistä irstailua, nukkui hän aamulla pitkään, niin kauan, että hänen isäntänsä odotellessaan kohtaavansa hänet oli käynyt talon katolle kävelemään.

Siinä nyt oli se pyhä kaupunki, siinä Moria vuori ja temppeli, Zion ja Davidin huone. Luoteessa ja lännessä kurottautui Saronin laakso Välimerta kohti, joka selkeässä ilmassa sinisenä viiruna näkyi viiden peninkulman päässä. Idässä kohoutui Öljymäki puu- ja viinitarhoineen, kasvaen oliveja, viikunoita ja terebintejä; alapuolella lirisi Kidronin puro, jonka rannat nyt olivat kevätpuvussaan, täynnä kukkivia ruusukerroksia, tamariskejä ja raitoja.

Maaherran mieli ei ollut levollinen, ja hän pysähtyi usein kaidepuun luo katsoakseen alas temppelin esikartanolle, jossa väkeä liikkui tavattoman vilkkaasti, kerääntyen ryhmiin, jotka hajaantuivat heti jälleen kasaantuakseen vieläkin suuremmiksi.

Vihdoinkin ilmestyi tetrarka unen pöpperössä ja silmät veristävinä. Hän tervehti lyhyesti ja istuutui heti aivan kuin vastaanottoa varten. Mutta hänen oli vaikeata päästä puheeseen, leuka riippui avuttomana, eikä hän tiennyt miten alottaa, sillä hän oli unohtanut asian yöllisessä irstailussa.

Pilatus ehätti hänen avukseen:

— Puhu, Herodes; sydämmesi on täynnä ja mielesi levoton.

— Mitä sanoikaan veljeni?

— Me puhuimme eilen siitä eriskummallisesta miehestä, joka kiihottaa kansaa.

— Aivan! — Minähän mestautin sen Johanneksen, hänkö se kummittelee?

— Ei, toinen se on nyt!

— Onko niitä kaksi?

— On, tämä on toinen.

— Mutta heidän historiansa on sama; ennustus, joka lausuttiin ennen heidän syntymistään, ja tarina yliluonnollisesta syntymästä, aivan kuin mytologian Perseus ja historian filosofi Platon. Onko tapahtunut henkilöitten vaihdos?

— Ei, ei suinkaan.

— Mikä hänen nimensä on? Josua, Jesse…

— Hänen nimensä on Jesus, ja lienee viettänyt lapsuutensa Egyptin
Heliopolisissa ja Leontopolisissa…

— Hän on loihtija tai poppamies, eikö hän voi tulla minua huvittamaan?

— Häntä on vaikea tavata, sillä milloin näyttäytyy hän siellä, milloin täällä. Mutta tiedustakaamme ylimmäiseltä papilta, olen kutsunut häntä ja hän odottaa tuolla alhaalla.

— Mikä meteli käy temppelin esikartanolla?

— Keisarin kuva aiotaan asettaa temppelin pyhiin huoneisiin.

— Aivan! Armollinen keisarimme Tiberius elää kuin mielipuoli Caprilla, saa selkäänsä veljensä pojalta Caligulalta, jos häntä voipi veljen pojaksi sanoa, kun pojat ovat naimisissa äitiensä kanssa, ja nyt hänestä on tuleva jumala. Haha!

— Antiokus Epiphanes ripustutti Zeusin juutalaisten kaikkein pyhimpään, se oli kuitenkin jumala; mutta jos he ripustavat sinne Tiberiusin, sen naudan, niin on kapina edessämme.

— Mitäpä sille voi? — Kutsu pappi tänne.

Pilatus läksi alas tuomaan Kaiphasta, ylimmäistä pappia.

Herodes sulki silmänsä ja solmi kätensä rinnalleen. Kaikkia, mikä koski virkaa, piti hän huvitustensa häiritsemisenä, ja yleensä hän piti asiain lyhyestä menosta.

Pilatuksen palatessa Kaiphasin kanssa tetrarka heräsi torkuksistaan, eikä tiennyt missä oli tai mistä oli kysymys.

Pilatus astui esille ja herätti esimiehensä tietoisuuteen sekä sai hänet tarkkaamaan nykyhetkeä.

— Temppelissä metelöidään! oli hänen ensimäinen huomionsa, sillä se häiritsi hänen untaan. — Vai niin, siinähän on pappi. Mikä melu on tuolla alhaalla?

— Galilealainen siellä on ryhtynyt väkivaltaan ja ajanut vaihtajat ulos temppelistä.

Herodes kävi uteliaaksi.

— Katsokaamme häntä!

— Hän on jo poissa.

— Sanohan meille, ylimmäinen pappi, miten on tämän miehen laita, onko hän Messias?

— Kuinka voisin sellaista uskoa? Erään kirvesmiehen poika rukka, joka on päästään vialla.

— Onko hän profeetta?

— Hän kiihottaa kansaa, hän rikkoo lakia, on ylensyömäri ja viinin juomari, ja hän pilkkaa jumalaa; niin, hän sanoo olevansa jumala, korkeimman poika.

— Onko teillä todistajia?

— On, mutta he puhuvat ristiin.

— Hankkikaa parempia todistajia, yhteen puhuvia todistajia. — Mutta nyt, pappi, puhumme toisesta asiasta. Tiedät, että keisari senaatin päätöksellä on julistettu jumalaksi ja että hänen kuvansa on ripustettava temppeliin. Mitä arvelette?

— Me elämme keisarimme armoilla, mutta jos se häväistys tapahtuu, niin käymme kaikki kuolemaan, kuten makkabealaiset tekivät.

— No käykää siis kuolemaan!

Kaiphas ajatteli hetkisen, ennenkuin vastasi:

— Tahdon kutsua kokoon korkean raadin ja ilmoittaa keisarin tahdon.

— Tee se, ja ennen pääsiäisjuhlaa tulee sinun saattaa tämä Galilean mies eteeni, sillä tahdon nähdä hänet.

— Kyllä.

— Mene rauhassa!

Kaiphas poistui.

— Se on kovaa kansaa tämä Israel, sanoi Pilatus jotakin sanoakseen.

— Minäkin polveudun Israelista, vastasi Herodes jotenkin jyrkästi, sillä olen edomealainen, Esaun heimoa, ja äitini oli samaritar, sitä halveksittua kansaa.

Pilatus huomasi iskeneensä harhaan, ja siksi löi hän virkasauvallaan kolme kertaa lattiaan. Suuri luukku avautui, ja ylös hinattiin pöytä, joka oli täynnä kaikkia herkkuja, mitä vain roomalainen silloin saattoi toivoa.

Herodesin katse kirkastui.

* * * * *

Pappien esikartanolla seisoivat Kaiphas ja Annas keskustellen.

— Kun emme voi päästä häväistyksestä, sanoi Kaiphas, ja keisarin kuva on ripustettava kaikkein pyhimpään, kun kansa on menehtyvä kapinassa, on meille parempi, että saatamme Herralle uhrimme ja että joku kuolee kansan edestä.

— Oikein puhut, erinomainen sovitusuhri on meille välttämätön, ja kun pääsiäinen on tulossa, niin uhratkaamme galilealainen.

— No niin! Mutta uhrin tulee olla puhdas, onko galilealainen puhdas?

— Puhdas kuin karitsa.

— Ottakoon hän siis Israelin synnit kannettavikseen, jotta hänen verensä meidät vapahtaa. Ken saattaa hänet meidän käsiimme?

Muuan hänen opetuslapsistaan, joka on tuolla ulkona.

Johannes, myöhemmin evankelistaksi sanottu, tuotiin sisälle, ja
Kaiphas alotti kuulustelun:

— Mitä todistat opettajastasi? Onko hän noussut Mooseksen lakia vastaan?

— Hän on täyttänyt lain.

— Mutta minkä uuden käskyn hän on liittänyt pyhään lakiimme?

— Rakastakaa toisianne.

— Onko hän sanonut olevansa juutalaisten kuningas?

— Mestari on sanonut: Minun valtakuntani ei ole tästä maailmasta.

— Onko hän yllyttänyt lapsia vanhempiansa vastaan?

— Mestari on sanonut: Joka rakastaa isäänsä tai äitiänsä enemmän kuin minua, hän ei ole minulle sovelias.

— Onko hän sanonut, että kansalaisvelvollisuutensa saa lyödä laimin?

— Mestari on sanonut: Etsikää ensin jumalan valtakuntaa ja hänen vanhurskauttansa.

— Onko hän käskenyt työntekijän luopumaan toimestansa?

— Mestari on sanonut: Tulkaa minun tyköni kaikki, jotka työtä teette ja olette raskautetut.

— Onko hän sanonut, että hän on valloittava maailman?

— Mestari on sanonut: Tässä maailmassa teitä pakotetaan, mutta olkaa lohdutetut, minä olen maailman voittanut.

Kaiphas vain väsyi.

— Kaikesta mitä nyt olen kuullut ja saanut tietää: tämä mies ei ole vastannut ainoaankaan kysymykseen.

— Mestari vastaa hengessä ja totuudessa, mutta te kyselette lihan ja kirjaimen mukaan. Me emme ole saman hengen lapsia.

— Minä en ymmärrä mitään!

— Julistamaan evankeliumia köyhille on hän lähettänyt minut, murtuneita sydämmiä parantamaan, saarnaamaan vangituille vapautta, sokeille näköä ja sorretuille vapautusta.

— Se mitä olet ymmärtämättömyydessäsi puhunut, nuori mies, ei voi tuottaa sinulle eikä opettajallesi ylistystä.

— Voi teitä, kun ihmiset teitä ylistävät, ja joka väistää pahuutta, hänen täytyy jokaisen ryöstettävänä olla.

Kaiphas kääntyi Annasin puoleen:

— Ei ole hän se joka meille on galilealaisen luovuttava?

— He ovat lähettäneet toisen! — Kuuletko, onko nimesi Ischarioth?

— Ei, nimeni on Johannes.

— Mene siis rauhaan, mutta lähetä luoksemme Ischarioth sijaan. Mutta odota! Sano meille parilla sanalla mestarisi oppi elämän tarkotuksesta?

— Kuolema on hurskasten voitto, vastasi Johannes empimättä.

— Eikö elämä itse…

— Kuoleman kautta käytte te elämään!

— Olemme kuulleet kylliksi! Mene!

Mutta Kaiphas toisti vielä itsekseen kuin olisi paremmin tahtonut ymmärtää omia sanojaan:

— Kuolema on hurskasten voitto.

Nyt kuului melua torilta ja raatihuoneelta. Annas ja Kaiphas nousivat rosoiselle muurille saadakseen selvän syystä! Siellä oli leviittoja tähystämässä.

— Onko hänet otettu kiinni?

— Hänet on vangittu kiihottajana, sillä hän käski opetuslapsiaan "myymään hameensa ja ostamaan miekan, ellei heillä ollut sellaista." [Luuk. 22: 36-38.]

— Tavattiinko heidät ase kädessä?

— Tavattiin heiltä kaksi miekkaa.

— Sitten on hän jo tuomittu.

Nyt kuului huuto kohoavan raatihuoneen torilta, ensin vaikea erottaa, sitten yhä selvempänä. Ja kansan joukko huusi: Ristiinnaulitse! Ristiinnaulitse!

— Eikö sitä ole sentään liian ankarana rangaistuksena pidettävä? sanoi Kaiphas.

— Ei, vastasi leviitta; muuan hänen opetuslapsensa Simon eli Pietari veti miekkansa ja iski Malkus palvelijaa, niin että haavoitti hänet.

— Mitä me sitten muuta todistusta tarvitsemme?

— Mutta opettaja sanoi: Pistä miekkasi tuppeen, sillä jotka miekkaan rupeavat, ne miekkaan hukkuvat!

— Siitäpä ei viisastu! sanoi Annas ja läksi alas.

Mutta kansa huusi: Ristiinnaulitse! Ristiinnaulitse!

Petoeläin.

Jupiter Latiarisin temppelin edustalla Roomassa kohtasi toisensa kaksi keskiluokan miestä. He pysähtyivät kumpikin katselemaan uutta temppeliä, joka oli erilainen kuin kaikki muut ja näytti siltä kuin olisi se ollut maanjäristyksen kourissa. Kivijalka oli nimittäin rakennettu katonharjan tapaan, pylväät seisoivat ylösalasin päät maata kohti ja katto oli laitettu perusmuurin kaltaiseksi alustaluukkuineen.

— Täällä sitä siis taasen tavataan, heprealainen, sanoi toinen, joka oli roomalaisen kauppiaan näköinen. Jaffassahan viimeksi näimme toisemme?

— Niin, vastasi heprealainen. Roomalaisen tapaa kaikkialla, hän on kotonaan kaikkialla tätä nykyä; heprealaisen tapaa myös kaikkialla, mutta hän ei ole missään kotona. Mutta sanohan minulle: kenen on tämä temppeli?

— Se on Petoeläimen, keisarin, Caligulan, mielipuolen, murhaajan, sukurutsarin temppeli, jonka hän on itsellensä rakentanut. Hänen kuvansa on tuolla sisällä, ja mielipuoli käy siellä joka päivä itseänsä palvelemassa.

Tällöin roomalainen teki merkin otsalleen, siirtäen oikean kätensä etusormen ensin ylhäältä alaspäin, sitten vasemmalta oikealle.

Heprealainen katseli häntä ihmeissään.

— Etkö sinä ole roomalainen?

— Olen, olen roomalainen kristitty.

— Missä asut?

— Täällä Rooman alapuolella, kallion käytävissä.

Hän osotti maassa olevaa luukkua, joka oli samallainen kuin ne jotka johtivat lokaviemäreihin.

— Asutko tuolla alhaalla maan sisässä?

— Siellä asumme me kristityt, siellä olemme kuin siemen maassa itämässä.

— Siellähän on hautaholveja siellä alhaalla.

— Niin, me olemme Kristuksen kanssa haudatut ja odotamme ylösnousemusta.

— Onko teillä temppeli siellä alhaalla?

— Me pidämme jumalanpalvelustamme siellä, ja tänä päivänä vietämme
Jesuksen syntymää.

— Joku tulee tuolla kujalla, sanoi heprealainen.

Roomalainen avasi maassa olevan luukun laskeutuakseen alas.

Silloin kuului maan sisästä kuorolaulua:

"Ei kaupunki vailla oo päivyttä, kuuta, sit' autuus valaisevi jumalainen on karitsa tää valo!"

— Kuka on karitsa? kysyi heprealainen.

— Jesus Kristus, maailman vapahtaja.

— Onko mielestäsi maailma vapautettu, kun mielipuoli Caligula on…

— Maailma on tuleva vapautetuksi, jos olemme hiljaiset toivossa.

— Te olette siis ottaneet lupauksen Israelilta?

— Emme, me olemme perineet lupauksen, sillä Kristus oli Israelin
Judan sukua.

— Joku tulee!

— Hyvästi siis! Me tapaamme aina toisemme, sillä maailma on meidän!

* * * * *

Sisällä temppelissä, jota kansa sanoi ylösalasin käännetyksi maailmaksi, näkyi peräti pelästynyt mies hiipivän seiniä pitkin kuin olisi arastellut näyttää selkäänsä. Hänellä oli nuorukaisen kasvot, mutta niitä reunustamassa ei ollut hiuskarvaakaan. Hänen ylähuulensa käpristyi vasemmalle sivulle ja paljasti pitkän torahampaan samalla kuin oikeasta silmästä välähti punainen säde kuin myrkyllinen nuoli. Seinää pitkin hän hiipi eteenpäin alttariholvia kohti, minne oli asetettu kuvapatsas, tämän pelästyneen miehen jäljennös, niin tarkoin kuvattu, että yksin vaatteetkin olivat samat.

— Onko pappi siellä? kuiskasi mielipuoli keisari, sillä hän se oli.

Ei kuulunut vastausta.

— Pappi! Pikku pappiseni, minua niin pelottaa, etkö tule?

Nyt astui muuan uhripappi esille ja polvistuen keisarin eteen, rukoili hän:

— Jupiter, optimus maximus latiaris, säikäytä vihollisesi!

— Onko minulla sitten vihollisia? On, ja sen tähdenhän minua niin pelottaa. Uskotko että minä olen jumala?

— Sinä olet!

— Anna sitten isäisen jylistä, niin pelästytän viholliseni.

Pappi iski vaskirumpua ja temppeli järähteli. Keisari nauroi, niin että kaikki hampaat näkyivät.

— Pappi, hän huudahti, istuen valtaistuimelle, nyt saat uhrata minulle!

Pappi sytytti tulen vähäiselle mielipuolen edessä olevalle alttarille, ja mielipuoli haasteli:

— Hyvältä se tuoksuu! Nyt olen mahtavin taivaassa ja maan päällä. Minä tuomitsen eläviä ja kuolleita; minä heitän alas Tartarosiin ja nostan ylös Elysiumiin — ajatteles, miten olenkin mahtava! Minä kesytän meren aallot ja käsken myrskyn asettumaan, minä vallitsen tähtien ratoja, minä se loin Chaosin, ja ihmissuku lojuu jalkaini juuressa Britannin aarniometsistä lähtien aina Niilin lähteille, jotka minä yksin olen löytänyt. Olen kohottanut henkihevoseni Incitatusin konsuliksi, ja kansa on hänen konsuliutensa tunnustanut. Pappi, rukoile minua! Vai unohdatko, kuka olen? Ei, minunhan pitää itseäni rukoilla kuvassani! Cajus Caesar Caligula, minä palvelen sinua, maailman herra, niinkuin palvelen itseäni! Jupiter Latiaris Caligula!

Hän polvistui kuvan eteen.

— Joku tulee! varotti pappi.

— Tapa hänet!

— Se on tribuuni Cassius Chaeraea!

— Pelästytä hänet!

— Chaeraea ei pelästy.

Tribuuni astui sisään pelottomana ilman muototemppuja.

— Cajus Caesar, vaimosi on kuollut!

— Sitä parempi, vastasi keisari.

— Ainoa lapsesi on murskattu seinää vasten!

— Voi, kuinka hauskaa! nauroi mielipuoli.

— Ja nyt olet kuoleva!

— Sitä en voi. Olen kuolematon.

— Odotan sinua ulkopuolella. Täällä se älköön tapahtuko!

— Matele ulos, muurahainen, jalkani on liian suuri sinun pienuuttasi tavottamaan.

Nyt kuului laulua temppelin alta tai maasta, lasten ääniä kuului.

Keisari pelästyi taas ja ryömi tuolinsa alle.

Chaeraea, joka oli odottanut ovelle, kävi kärsimättömäksi.

— Tuletko, koira, taikka lyön sinut kuoliaaksi!

Ja tämä jättiläismäinen mies hakkasi tuolin syrjään, astui mielipuolen päälle ja korollaan polki hän mäsäksi hänen kurkkunsa, niin että kieli tunkeutui kidasta ulos, vielä kuollessaankin sylkien häväistyksiä.

* * * * *

Petoeläimellä oli kolme päätä; toisen nimi oli Claudius. Hän istui pelaamassa noppaa ystävänsä Cajus Siliusin kanssa, joka oli kuulu rikkaudestaan ja kauneudestaan.

— Seuraa peliä, sävähti Claudius.

— Minä seuraan! vastasi ystävä.

— Et, sinä olet hajamielinen. Missä olit yöllä?

— Olin Suburrassa.

— Sinun ei ole tarvis mennä Suburraan, sinun pitää olla täällä minun luonani. Seuraa peliä!

— Minä seuraan; mutta mistä pelaamme.

— Sinä pelaat hengestäsi.

— Entä sinä, Caesar?

— Myöskin sinun hengestäsi.

— Entä jos sinä häviät? kysyi Silius.

— Niin menetät sinä henkesi.

Keisari kopautti pöytään noppakotelolla. Narcissus sihteeri astui esille.

— Anna minulle kirjoitustamineet, Narcissus. — Käärmeen puremaa vastaan täytyy käyttää marjakuusen pihkaa…

— Entä myrkkykeisoa vastaan?

— Cicutaa? Sitä vastaan ei ole parannusta. Seuraa peliä, muuten minä suutun.

— Ethän sinä voi suuttua! vastasi Silius.

— En, se on totta, en jaksa; sanoinpahan muuten vain!

Keisarin puoliso, kuuluisa Messalina, oli tullut sisälle.

— Miksi istuu Silius täällä pelaamassa, kun hänen pitää seurata minua teatteriin?

— Hänen täytyy! vastasi keisari.

— Mitäpä oikeuksia sinulla raukalla on häneen?

— Hän on minun orjani, kaikki ovat maailman herran orjia. Sen takia on Rooma kaikista valtioista kansanvaltaisin, sillä kaikki kansalaiset ovat yhdenvertaiset minun ja jumalan edessä.

— Hän on sinun orjasi, mutta hän on minun mieheni! sanoi Messalina.

— Sinun miehesi! Minähän olen sinun kanssasi naimisissa.

— Niin, mitäpä se tekee?

— Menetkö sinä naimisiin pyytämättä minulta lupaa?

— Niin, miksen?

— Sinä olet lystikäs, Messalina, ainakin. Ja minä annan sinulle anteeksi! — Menkää nyt lapseni huvittelemaan. Narcissus saa pelata kanssani.

Kun keisari jäi kahden sihteerin kanssa, muutti hän kasvonpiirteitään.

— Mene heidän jälessään, Narcissus! sähisi hän. Ota Locusta mukaasi ja anna heille malja. — Sitten otan Agrippinan!

Mutta kun Silius ja keisarinna olivat päässeet oven ulkopuolelle, kysyi Silius viattomasti:

— Oletko itse laittanut sienet, jotka hän iltasekseen syö?

— En ole itse niitä laittanut, mutta Locusta on sen tehnyt, ja hän osaa asiansa hän!

* * * * *

Petoeläimen kolmannen pään nimi oli Nero. Hän oli Agrippinan aviollinen poika, oli myrkyttänyt velipuolensa Britannicusin, murhannut äitinsä, potkaissut kuoliaaksi vaimonsa ja vihdoin kaikkien tavallisten juhlamenojen mukaan nainut gladiatorin. Hän väärensi rahaa, ryösti temppeleitä. Hän teki taidematkan Kreikkaan, missä ensin esiintyi laulajana ja toi kotia 1,800 seppelettä, sitten ajajana; ajoi kyllä kumoon, mutta sai sittenkin palkinnon, koska kukaan ei tohtinut häneltä sitä kieltää.

Niin syvälle olivat Rooma ja Hellas vaipuneet, ja Claudius oli enkeli tämän hirviön rinnalla, mutta hänetpä otettiinkin jumalien joukkoon.

Keisari oli tänään palannut kotia taideretkeltä ja tavannut pääkaupunkinsa palavana. Kun hän humalapäissään oli niin usein raivonnut vanhanaikaista Roomaansa, sen ahtaita katuja ja huonoja ristikkorakennuksia vastaan sekä useissa tilaisuuksissa toivonut tulta sen kaikkiin nurkkiin, ruvettiin häntä epäilemään murhapoltosta. Hän istui palatsissaan Esqvilinumissa, suuressa pilarisalissa ja nautti komeasta tulipalosta.

Se oli marmorisali, harvassa huonekaluja, koska häntä pelotti laittaa piilopaikkoja murhaajille. Mutta salin taustalla nähtiin vahvat ja kaksin kerroin kullatut rautakalterit, joiden takaa häämötti kaksi kellanruskeata libyalaista leijonaa. Hän sanoi niitä kissoikseen.

Veräjän pielessä seisoi kaksi orjaa, Pallas ja Aleksander, tähystellen hallitsijansa jokaista kasvojen värettä.

— Hän hymyilee, kuiskasi Pallas; siis on henkemme mennyttä. — Veli, me tapaamme jälleen! Rukoile puolestani ja anna minulle rauhan suutelo!

— Herra on pelastava sinut kaikesta pahasta ja vapahtava sinut taivaalliseen valtakuntaansa. Tämän ajallisen täytyy pukea päällensä ijankaikkinen ja kuolevaisen kuolemattomuus.

Keisarin punaset kasvot, viinin ja tulihohteen punertamat, alkoivat jännittyä, ja korvista ja silmistä näki että hän kuunteli. Kuuliko hän ehkä, kuinka kansanjoukko kuiskaili epäilyksiään murhapolttajasta?

— Pallas! ärähti hän. Rooma palaa!

Orja pysyi säikähdyksestä mykkänä.

— Pallas! Oletko kuuro?

Ei vastausta.

— Pallas, oletko mykkä? — Ne sanovat tuolla alhaalla, että minä olen sytyttänyt sen, mutta sitä en ole tehnyt! Lähde juoksemaan kaduille ja levitä tietoa, että kristityt ovat sen tehneet!

— Sitä en tahdo! vastasi orja.

Nero luuli kuulleensa väärin.

— Etkö tiedä, että kristityt ovat noitia ja asuvat kuin rotat alhaalla hautakäytävissä, että koko Rooma nojautuu kristittyihin! Olen arvellut johtaa Tiberin sinne ja hukuttaa heidät taikka avata lokaviemärien seinät ja laskea katakombit sonnan valtaan. Heidän sibylla-kirjansa ovat julistaneet Rooman häviötä, mutta he puhuvat Babelista Rooman asemasta! Kas, nyt tarttuu tuli Kapitoliumiin! Pallas juokse ulos sanomaan, että kristityt ovat sen tehneet.

— Sitä en tahdo, vastasi Pallas ääneen ja selvästi, koska se ei ole totta.

— Nyt kuulin oikein! karjasi keisari ja nousi. Sinä et tahdo käydä kaupungilla; mene sitten sisälle tästä veräjästä leikkimään kissojeni kanssa. Hän avasi ensimäisen veräjän ja työnsi Pallasin leijonan esihäkkiin.

— Aleksander! sanoi Pallas äänekkäästi: Katso minä olen kutsunut sinua, sinun tulee olla luja ja vakaa!

— Minä tiedän että vapahtajani elää, ja hän on vihdoin minut maasta ylös herättävä!

— Mitä kieltä te puhutte? sanoi keisari ja veti köydestä, joka avasi toisen veräjän leijonalle.

— Aleksander, lähde kaupungille ja levitä tietoa, että kristityt ovat sytyttäneet Rooman palamaan.

— En, vastasi Aleksander, sillä minä olen kristitty.

— Mikä on kristitty?

— Sillä niin on jumala maailmaa rakastanut että hän antoi ainoan poikansa, niin että kenenkään joka häneen uskoo, ei pidä hukkuman, vaan ijankaikkisen elämän saaman.

— Etkö sinä huku? Eikö minulla ole valta sinua tuhota?

— Sinulla ei ole mitään valtaa minun ylitseni, jota ei ole sinulle ylhäältä annettu.

— Hän ei pelkää kuolemaa! Lentulus! Tuo tänne tulta, minä sytytän vaatteesi tuleen, niin katsotaanpas, etkö osaa palaa; minä sytytän hiuksesi, partasi, kyntesi palamaan; mutta ensiksi upottakaamme sinut öljyyn ja naftaan; pikiin ja rikkiin minä sinut upotan, niin sittenpä saamme nähdä, voitko elää ijankaikkista elämää. Lentulus!

Lentulus syöksähti sisälle:

— Herra, kaupungissa on kapina, pakene!

— Minäkö pakenen! — Tulta ensiksi!

— Espanja on noussut kapinaan ja huutanut Galban keisariksi!

— Galban! Ehen Jugaces Posthume… Galba! — No niin, paetkaamme, mutta minne?

— Katakombin kautta, herra.

— Ei, siellä asuvat kristityt, ja he tappavat minut.

— He eivät tapa ketään, sanoi Aleksander.

— Ei edes vihollisiaan?

— He rukoilevat vihollistensa puolesta.

— Sitten he ovat hulluja! Sitä parempi!

* * * * *

— Kristityt olivat kokoontuneet erääseen katakombien kuoriin.

— Kapitolium palaa, se on pakanain Sion, sanoi Aleksander.

— Herra Sebaoth kostaa Jerusaleminsa hävittämisen!

— Älä sano kostaa, sano rankaisee!

— Joku tulee käytävässä!

— Onko se joku veli?

— Ei, hän ei polvistu ristin edessä.

— Sitten se on joku pyöveli!

Keisari ilmestyi repaleisena, likaisena ja nenäliina otsalla. Lähestyessään kristittyjä, joita hän valkeine viittoineen piti kreikkalaisina, rauhoittui hän ja päätti neuvotella:

— Oletteko kreikkalaisia?

— Täällä ei ole juutalaista eikä kreikkalaista, ei barbaria eikä skytiläistä, ei palvelijaa eikä vapaata, vaan kaikki veljiä Kristuksessa! Tervetuloa, veli!

— Se on Petoeläin! sanoi Aleksander.

Keisari tunsi nyt karanneen orjansa, ja tuskissaan hän painui polvilleen.

— Älkää minua tappako! Olen köyhä kivenhakkaaja, eksyksissä.
Neuvokaa minulle vain tie ulos, oikealleko vai vasemmalle?

— Tunnetko minua? kysyi Aleksander.

— Aleksander! vastasi keisari.

— Jonka tahdoit polttaa! Se olen!

— Armoa! Älä minua tapa!

— Nouse, Caesar! Henkesi on jumalan käsissä.

— Saanko armon?

— Saat itsellesi saattajan!

— Sano vain, oikealleko vai vasemmalle, niin tulen kyllä omin voimin toimeen sitten!

— Käy vasemmalle!

— Jos sinä valehtelet!

— Sitä en voi; näetkös, siinä on erotus!

— Miksi et valehtele? Niin minä tekisin.

— Käy vasemmalle!

Keisari varmistui ja läksi. Mutta muutaman askeleen perästä hän pysähtyi ja kääntyi:

— Hyi teitä, orjat! Nyt tulen itse toimeen!

* * * * *

Olipa kauhun ukkosyö, kun Nero Sporus pojan ja muutamain orjain seurassa saapui vapautetun rakastajattarensa Phaonin maatilalle. Phaon ei tohtinut ottaa vastaan keisariaan, vaan neuvoi häntä piiloutumaan savikuoppaan; mutta Caesar ei halunnut mennä maan sisään; vaan kuullessaan vainoojain tulevan, hypähti hän erääseen lammikkoon ja jäi seisomaan veteen. Sieltä hän kuuli ohikulkijain, jotka häntä etsivät, kertovan, että hänet oli tuomittu ruoskien surmattavaksi. Hiukan epäröityään työnsi hän tikarin rintaansa.

Hänen imettäjänsä Acte, joka oli ollut hänen rakastajattarensakin, hautasi hänet puutarhakunnaalle, Monte Pinciolle. Ja Rooman kansa rakasti häntä hänen kuoltuaan ja kantoi kauan kukkia hänen haudalleen. Mutta kristityt pitivät häntä ilmestyskirjan petoeläimenä ja antikristuksena.

Luopio.

Runsaasti kolmensadan vuoden kuluttua Kristuksen kuolemasta oli maailman historia siirtänyt Tespisrattaansa Välimereltä ja idästä. Kreikka oli käynyt suureen lepoon, Rooma oli raunioina ja valloittajan hallussa, Jerusalem hävitetty, Aleksandria Niilideltan varrella oli painunut vähäpätöiseksi; maailman pääkaupunki oli Mustanmeren rannalla ja puolittain itämainen siirtola, nimeltänsä Bysanz oli Konstantin Suuren mukaan Konstantinopel. Pakanallinen maailma oli kesannossa, ja kristinusko valtionuskontona. Mutta kristinuskon henki ei ollut syöpynyt keisarikuntaan; oppi sillä oli, moninaisia oppeja, mutta hovi eli pakanatakin pahemmin, ja Bysanzin valtaistuimelle kävi tie tavallisesti säännöllistä kulkuaan murhan välityksellä.

Mutta samalla kuin Europa oli muuttanut Itämaille, oli uusia valloituksia suoritettu lännessä ja pohjoisessa. Roomalaisilla oli viisikymmentä kaupunkia Rheinin varrella, ja koko Gallia oli jo Caesarin ajoilta alkaen ollut roomalaisten aurain kynnettävänä ja palvellut roomalaisia jumalia roomalaisissa temppeleissä.

Kun kristinusko nyt oli vietävä Galliaan, syntyi sen tielle vaikeuksia. Maan oman uskonnon, Druidipalveluksen, oli hiljattain keisari Claudius kieltänyt, ja roomalainen uskonto oli määrätty tilalle. Toinen muutos heti toisen niskaan ei ollut kansan mieleen, ja siksi oli Gallia hajaannustilassa, josta kuitenkin uusi oli kasvamassa.

Mutta Konstantinin hallituksen aikana alkoi toisaalta vaaroja nousta vasta muodostuneelle Gallian maakunnalle. Germanilaisia heimoja, frankilaisia ja allemanneja houkuttelivat lihavan maan ihanuudet, missä vuoret viiniä vuotivat ja lakeudet keltaista vehnää aaltoilivat. Parasta maakuntaa suojatakseen, ja ehkä toisistakin syistä, keisari lähetti sisarensa lapsen ja lankonsa, Julianusin, sotimaan germaneja vastaan. Julianus oli kyllä kasvatettu luostarissa ja yliopistossa, mutta näyttää ymmärtäneen sotaa, sillä hän löi tungeksijat ja marssi sitten Lutetia Parisiorumiin.

* * * * *

Legionat olivat samonneet ylöspäin Mons Martisia eli Martyrorumia, kuten sitä vuorotellen kutsuttiin. Etunenässä kulki mitättömän näköinen filosofipartainen mies Julianus, nimitetty Caesar, mutta ei silti keisari.

Ylinnä vuoren kiireellä seisoi Marsin temppeli, mutta se oli suljettu. Kun sotajoukko oli leiriytynyt, läksi Julianus yksin jyrkänteelle katsomaan Lutetian kaupunkia, jota hän ei koskaan ennen ollut nähnyt.

Saarella Seine joen kahden haaran välissä oli itse kaupunkirakenne ynnä Jupiterin temppeli, mutta keisaripalatsi ja amfiteatteri näkyi Parnassos vuoren rinteellä joen vasemmalla rannalla. Kolmena vuosisatana, aina Caesarin ajoilta asti, olivat keisarit toisinaan oleskelleet täällä, ja nyt viimeksi olivat Konstantin suuri ja Konstantius asuneet parisilaisten Lutetiassa.

Hetken aikaa katseltuaan laaksoa ja jokea, huudahti mietiskelevä
Caesar:

— Urbs! Tämähän on Rooma! Joki, laakso, kukkuloita, seitsemän tai useampia, aivan kuin Roomassa. Ettekö näe, me seisomme Kapitolin kukkulalla; toisella puolellamme on Janiculum, joka on Parnassos vuori [Montparnasse], ja pohjoisessahan Mons Valerianus [Mont Valérien] muodostaa meidän Vaticanusimme. Ja kaupunki saarella! Saarihan on laivan näköinen, aivan kuin Tiberin saari, jonne obeliski on mastoksi nostettu, niin silmiinpistävä oli samallaisuus. Caesar oli kai liian omaperäinen tahtoakseen jäljennellä! He sanovat Bysanzia Nova Romaksi, mutta Rooma on kuin mato; jos sen halkasee kahdeksi palaksi, niin tulee kummastakin palasesta elävä olento. Mitä sanot, Maximus?

— Seitsemän kukkulan ja seitsemän kuninkaan kaupunki oli Rooma; montako on täällä oleva, sitä ei kukaan osaa sanoa.

— Sitäpä en ole koskaan ajatellut, vastasi Julianus, että Rooma sai vain seitsemän kuningasta, samoin kuin kukkulaakin… merkillinen sattuma!

Maximus, mystikko, joka ynnä sofisti Priscus aina oli Julianusin seurassa antamassa hänelle tilaisuutta filosofoimiseen, huomautti heti:

— Ei ole mitään sattumia, Caesar; kaikki laskettua ja tarkotettua, kaikki on luotu tietoisesti suunnitellen ja sovelluttaen, taivaan laki ja maan pyöreys.

— Tuon hän on oppinut Egyptistä, keskeytti Priscus; sillä egyptiläisethän näkevät Niilin virran tähtikuviossa Eridanus; huvittaisipa minua tietää, minkä kuvion alapuolella on tämä Lutetia!

— Se on Andromedan, samoinkuin Roomakin, vastasi Maximus, mutta
Perseus vallitsee Pyhää maata, niin että Agol on Jerusalemin yllä.

— Miksi sanot sitä kirottua maata pyhäksi? ärähti Julianus, joka ei voinut hillitä muuten levollista mieltään niin pian kuin puhe tuli jostakin, mikä koski kristinuskoa, jota hän vihasi.

— Sanon sitä maata pyhäksi sen tähden että siellä on syntynyt
maailman vapahtaja. Ja tiedäthän, että hän syntyi ilman isää, kuten
Perseus! Tiedät myös, että Perseus vapahti Andromedan, samoin kuin
Jesus Kristus on vapahtava Rooman ja Lutetian.

Julianus oli ääneti, sillä uusplatonilaisena häneen vaikuttivat samallaisuudet, joiden perspektiivi ulottui äärettömiin, ja tämä runollinen kuva oli hänestä muuta kuin puhetaidon koru. Luostarissa kristittyjen pappien kasvattamana hän oli aikaisin saanut käsityksen uuden kristinuskon opeista, mutta filosofisen sivistyksensä nojalla hän oli luullut huomanneensa, että kristinuskon siemenen olivat kylväneet jo Sokrates ja Plato; ja kun hän sitten tutustui uusplatonilaisiin, ei hän oikeastaan havainnut mitään muistuttamista kristinuskon äskettäin muovailluissa opinkappaleissa. Mutta hänessä syntyi rajaton viha näitä galilealaisia vastaan, jotka nyt tahtoivat anastaa kaiken edellä käyneen ajan viisauden ja painaa nimensä sen otsikkoon. He olivat hänestä varkaita! — Hänen mielestään oli aivan luonnollista, että Kristus oli jumalan poika: sillä panteistina hän päätteli kaikkien ihmisten sielujen syntyneen jumalasta ja olevan hänen osiaan. Itse hän tunnusti hiljattain hyväksytyn Nikean uskonkappaleen, että poika oli samaa olemusta kuin isä, vaikka hän käsitti tämän omalla tavallaan. Ihmeitä tapahtui joka päivä, ja niitä saattoivat loihtijat näytellä. Syntiinlankeemuksen hän tunnusti, sillä olihan Platokin selittänyt, että sielu on aineen kahleissa, syntisen aineen, jota vastaan meidän täällä tuli taistella, ja tämän oli Paulus vahvistanut Roomalaiskirjeissänsä sanoessaan: "Sitä hyvää, jota haluan, en tee, mutta sitä pahaa, jota en halua, sitä minä teen". Ja: haluni riippuu jumalani laissa sisäisen ihmisen mukaan, mutta toisen lain näen minä jäsenissäni, joka taistelee henkeni lakia vastaan… Minä ihmisparka, kuka on pelastava minut tästä synnin (kuoleman) ruumiista? Se oli ajattelevan ja tuntevan ihmisen valitusta aineen kahlehtimisesta, ihmissuvun äitelöitymistä itseensä.

Julianus, sielultaan syvästi tuntevana ja korkealle pyrkivänä, oli kokenut tätä painostusta, ja hän oli rehellisesti taistellut lihan himoja vastaan voitollisesti. Murhaajain ja hekumoitsijain parissa kun oli kasvanut, Bysanzin hovin ennen kuulumattomassa ylellisyydessä, missä hänellä aluksi oli esim. 1,000 parturia ja 1,000 kokkia, oli hän heti poistanut ylellisyyden, eli itse kuin kristillinen askeetti, toimien oikein, ajatellen jalosti. Aineen eli synnin kahleissa olon hän oli täysin käsittänyt, mutta pelastuksesta Kristuksessa hän ei hituistakaan tajunnut. Kolmesataa kuusikymmentä vuotta oli kulunut Kristuksen syntymisestä, mutta maailma oli käynyt yhä viheliäisemmäksi. Kristittyjen, varsinkin setänsä, Konstantin suuren, oli hän nähnyt elävän pakanoitakin pahemmin; ja nuorena hän oli tutkiskellut uutta oppia sieluntaisteluissaan; hän oli rukoillut Kristusta kuin jumalaa, mutta ei ollut tullut kuuloon. Vaihtaessaan sitten uskovalle Eusebiusille, oli tämä vastannut: olkaa kärsivälliset toivossa! Rukoilkaa yhä!

Mutta nuorukainen oli vastannut: "En voi olla kärsivällinen:" johon Eusebius: "Pelastus on tuleva, mutta ei meidän aikanamme. Tuhannen vuotta on kuin yksi päivä Herran Jumalan edessä! Odota viisi päivää, niin saat nähdä." — "En tahdo odottaa!" raivosi nuorukainen. — "Niin sanovat kadotetutkin. Mutta näetkö kärsimättömyys on helvetin vaivoja, ja sinä luot itse helvettisi kärsimättömyydelläsi!"

Julianusista tuli Kristuksen vihaaja oikeastaan tietämättä miksi. Filosofit eivät sitä hänelle opettaneet, sillä he omaksuivat kristinuskon ja filosofoivat sitä. Celsusin yksinkertainen kristinuskon vastustaminen ei liioin ollut johtanut harhaan Julianusin kypsää ja valistunutta ymmärrystä. Eusebius selitti oppilaansa kristusvihan näin: "Hänellä on pakanaverta ruumiissaan, sillä hän on illyrialaista syntyperää; hän ei kai kuulune tähän lammashuoneeseen. Taikka on hänen ylpeytensä niin rajaton, ehkä hänen kateutensa niin suuri, että hän ei siedä ketään yksinvaltiasta hengen valtakunnassa. Hänhän elää itse kuin kristitty ja opettaa samaa kuin Kristus, mutta on sittenkin Kristusvihaaja".

* * * * *

Mutta salatakseen vihaansa oli Caesar lähestynyt vähäistä kunnaalla olevaa Mars temppeliä. Rakennus oli rappeutunut, ovet viety pois ja pylväät säröissä.

Tultuaan sisälle hän näki hyvän, kreikkalaisen Aresmallin mukaisen Marsin kuvapatsaan alttariholvissa; mutta nenä oli lyöty mäsäksi, sormet poissa ja koko patsas tahrittu likaan!

— Sen ovat galilealaiset tehneet! sanoi Julianus, mutta sen he saavat maksaa.

— He ovat sen jo hengellänsä maksaneet! vastasi Maximus. Dionysius [Pyhä Denis] mestattiin tällä kukkulalla, ja hänen kappelinsa näkyy tuolla alhaalla rinteellä.

— Oletko sinäkin galilealainen?

— En, mutta rakastan oikeutta!

— Oikeus ja sen jumalatar Astraea muutti maan päältä rautakauden alkaessa, ja nyt hän on tähtenä taivaalla.

— Eläinradalla, tokasi Priscus, luulenpa myös, että me kaikki elämme eläinradoilla, eikä siellä juuri ole oikeudella tilaa!

Leiristä kuului hälinää. Julianus nousi eräälle töyrylle nähdäkseen, mitä oli tekeillä.

Mars vuoren koko koillisrinne oli täynnä sotilaita, ja alhaalla laaksossa näkyi telttejä ja leiritulia. Nämä tuhannet olivat kaiken maailman kansaa. Siellä oli roomalaisia, kreikkalaisia, egyptiläisiä, neekereitä, heprealaisia, persialaisia, afganilaisia, skytiläisiä, germaneja, brittiläisiä, gallialaisia; mutta he olivat liikkeellä, ja se hyörinä näytti kuin sääskien tanssilta.

— Mikä on levottomuuden aiheena? kysyi Julianus.

Pieni Denis kappelin kello kuului soivan Angelusta, ja kristityt olivat polvistuneet, kun taas pakanat jäivät seisomaan tai jatkoivat toimiansa. Kristityt mielestänsä kärsivät häiriötä ja pakanat samoin.

— Tämä uskonto, sanoi Julianus, jonka pitäisi koota kaikki, se vain särkee. Jos kirkolliskokoukset, sen sijaan että ovat sorvailleet uusia tunnustuksia, olisivat tahtoneet murskata kaikki muodot ja julistaneet vapaan jumalanpalveluksen ylistyslauluineen ja rukouksineen kaikkein korkeimmalle, silloin kaikki kansat olisivat polvistuneet tämän nimettömän nimeen. Katsokaa nyt kristittyjä! He ovat ylivoimaiset ja laki puolellaan, ja siksi he pakottavat pakanat palvelemaan heidän galilealaistaan! — En minä heitä auta! — Kansoja voin pitää koossa, mutta tunnustajille en voi mitään! — Käykäämme alas kaupunkiin; tähän en tahdo sekaantua.

Muutamia kristittyjä tribuneja lähestyi Caesaria nähtävästi aikoen valittaa, mutta hän viittasi heitä pyörtämään takaisin, osottaen ettei halunnut puhutella heitä.

* * * * *

Julianus oli jalkasin ja filosofiensa kanssa kulkenut Lutetiaan. Kenraaleja, enemmän kuin muutakaan päällystöä hän ei ollut ottanut mukaan, koska ei luottanut heihin.

Hän havaitsi tämän uuden kaupungin Caesarien Rooman pienoiskuvaksi. Olkikattoiset majat olivat kyllä päätekijöitä; mutta olipa siellä myös useita temppeleitä ja kappeleita, prefekturi, forum ja amfiteatteri. Forumia eli toria ympäröivät pylväskäytävät, jonne kauppamiehet ja vaihtajat olivat pystyttäneet puotinsa, ja sen toisella päätysivustalla oli prefekturi, jossa myöskin aedili ja kvestori asuivat.

Kansan huomaamatta ja tuntematta Caesar kulki prefekturiin. Eteisessä hän näki kristillisiä symboleja. Risti, kala, hyvä paimen ja muuta sellaista. Kristinusko oli kyllä valtiouskonto, mutta Caesarin viha kaikkea kristillistä kohtaan oli niin suuri, että hän ei voinut katsella kuvia; hän läksi sen takia jälleen ulos, kutsui prefektin alas, ja käski hänen osottamaan tien joen vasemmalla rannalla olevaan keisaripalatsiin.

Ja sinne hänet nyt majoitettiin, itselleen hän otti yksinkertaisen munkkikammiota muistuttavan huoneen.

Kun hän Bysanzista lähdettyään oli kulkenut monia koukkuja ja kun frankkien ja allemannien kurittaminen oli vienyt aikaa, oli kirjeitä ehtinyt saapua. Niiden joukossa oli yksi keisariltakin, ja se saattoi Julianusille paljon huolta.

Keisarin suhde Julianus serkkuun oli aina ollut epämääräinen, melkeinpä vihamielinen; ja nyt saavutettujen voittojen jälkeen oli kateus ja pelko vallannut bysanzilaisen despotin mielen. Kirjeessä oli käsky Julianusille heti palauttamaan legionat kotiin, kun sota oli lopussa.

Julianus älysi, miten vaarallista oli jättää vasta takaisin valloitettu maa tyhjäksi puolustusväestä, mutta hänen velvollisuudentuntonsa ja suorasukaisuutensa käskivät häntä tottelemaan, ja epäröimättä hän lähetti keisarin julistuksen leiriin.

Tämä tapahtui ensimäisen päivän illalla.

* * * * *

Seuraavana aamuna oli Julianus oppineen seurueensa kanssa lähtenyt vaellukselle. He nousivat hiljalleen Parnassos vuoren yli ja samoilivat pohjoispuolella olevan tammimetsän läpi luopuen raivatuilta teiltä. Tanakasti siinä filosofoitiin ja väiteltiin, ja unohtaen ajan ja paikan seura uppoutui yhä syvemmälle metsään.

Vihdoin he olivat saapuneet avoimelle paikalle, mistä laitumella olevat metsäkauriit pakenivat, ja sinne he asettuivat omituisiksi muodostuneille kiville, jotka olivat piirissä. Heidän yläpuolellaan olevissa tammissa näkyi suuria vihreitä tukkoja, toisen värisiä kuin puitten lehdet, ja he pitivät niitä linnunpesinä.

— Enpä ole milloinkaan nähnyt noin monta variksen pesää yhtaikaa, sanoi Caesar.

— Eivät ne ole variksen pesiä, korkea armo, vastasi kirjuri Eleazar, joka palveli sihteerinä; se on pyhää misteliä, joka kasvaa tammessa ja kosmillisten voimain yhteisvaikutuksesta muodostuu tuollaiseksi pyöriöksi, jota pidetään maan sekä muittenkin taivaankappaleitten muotona.

— Onko tämä…

— On, ja me näymme joutuneen pyhään uhrilehtoon, missä maan alkujumalia vielä druidit palvelevat, vaikka heidän palvelemisensa on kielletty.

— Kielletty, huolimatta siitä että keisarin Milano-julistus säätää uskonnon vapauden, tokasi sofisti Priscus.

Julianus ei mielellään kuullut mainittavan tätä vapautta, kristinuskon kautta saavutettua, toisten tunnustusten sortamisvapautta. Hän nousi, ja seura hänen kerallaan, jatkamaan vaeltamista.

Hetken kuluttua he olivat saapuneet Suresnesiin ja sen viinikunnaille, missä viikuna- ja persikkapuut muureja reunustivat. Noustuaan eräälle mäen töyrylle, he näkivät koko Seine laakson alhaalla peltoineen, puutarhoineen ja huviloineen.

— Sehän on Kananin siunattua maata! huudahti Julianus kauniin maiseman ihastuttamana.

Joen toisella puolen näkyi Mars vuori kohoavan temppeleineen ja kappeleineen; ja missä vuoren seinämä oli paljasta, loisti kalkki valkeina pilvinä, muistuttaen ääretöntä, kunnaille pystytettyä telttien paljoutta.

Filosofit seisoivat kauan katselemassa näköalaa, kun kuului pauhu aivan kuin lähenevän raemyrskyn pauhu. Mutta pilveäkään ei näkynyt, ja seurue seisoi ihmeissään kuunnellen.

Pauhinan voima lisääntyi ja muuttui huudoksi, kirkunaksi ja asemelskeeksi.

Nyt näytti Mars vuori rupeavan liikkumaan; sen kiireellä kiehui, ja kirkkaita salamoita sinkoili sieltä. Virran kaltaisena alkoi liikkuva ja hohtava vyöryä vuoren rinnettä alaspäin kaupungin puolta kohti.

Silloin ymmärrettiin.

— Legionathan ne ovat kapinassa! otaksui Maximus.

— Julistus on vaikuttanut!

— He etsivät Caesariaan!

— Sitten on vain palattava kotiin.

Seura läksi nyt joen rannalla olevaa tietä myöten ylöspäin, voidakseen tarkata legionain hommia.

Yhä valtavampana syöksyi tumma virta alaspäin aseet ja kypärit välkähdellen.

Vaeltajat kiirehtivät askeleitaan ja saapuivat palatsiin, missä vallitsi suuri hyörinä.

Julianus oli luonnoltaan urhokas mies, mutta ajattelijan kainous sai hänet usein araksi julkisessa esiintymisessä. Hän kulki sen tähden kylpyhuoneen kautta sisälle ja pyrki yksinäiseen kamariinsa, odotellen mitä nyt oli tapahtuva. Hän käveli kamarin lattialla kovin levottomana, aivan kuin hänen kohtalonsa juuri nyt oli koko elinajaksi ratkaistavana.

Sitten tuli se, minkä hän melkein tiesi.

Pihan puolelta kuului huuto:

— Ave Caesar Julianus Imperator!

— Me valitsemme Julianusin keisariksi!

— Diademi Julianusille!

— Kuolkoon Konstantius, murhaaja ja raukka!

Ei ollut enää epäilemistä! Legionat olivat julistaneet Julianusin keisariksi, sillä he eivät halunneet lähteä tästä luvatusta maasta, jonka valloittaminen oli tapahtunut heidän verensä hinnalla.

Julianus, joka ei ollut tavottanut valtaa, koska pelkäsi vastuunalaisuutta, tahtoi vastustaa, mutta sotajoukon lähettiläät häntä varottivat:

— Ellet hyväksy vaalia, isketään sinut kuoliaaksi!

— Joka ei uskalla vallita, hänet orjuutetaan! Siten oli Julianus sen suuren valtakunnan keisari, joka ulottui Mustastamerestä Atlannin valtamereen.

* * * * *

Sen yön, joka tätä päivää seurasi, vietti keisari mietiskellen; ja kun hän aamulla kylvettyään näyttäytyi ystävilleen, oli hän käynyt melkein tuntemattomaksi. Hän oli kirjaimellisesti heittänyt naamion pois ja näytti toiset kasvonsa, uusine ilmeineen, melkeinpä uusine piirteineen. Huolimatta suorasukaisesta luonteestaan, oli Julianusin täytynyt, samoin kuin Konstantinin, elää alituisesti teeskennellen, suosia ja harjoittaa tätä kristillistä oppia, jota hän ei uskonut. Olipa hänen täytynyt tunnustaa Nikean kokouksen kolminaisuuskin ja Kristuksen jumaluus, käydä jumalanpalveluksissa, noudattaa paastoja. Nyt, kun valta oli jätetty hänen käsiinsä, oli hänen ensimäinen toimenpiteensä vapautensa käyttäminen, ja olla se mikä hän oli.

Ensi työkseen hän erotti lampaat vuohista, seuloi erilleen kaikki galilealaiset ja antoi heidän muodostaa omat legionansa sen tekosyyn nojalla, että kristityt siten saivat paremman tilaisuuden uskonnollisten tapojensa harjoittamiseen. Mutta samalla hän kokosi oman personansa ympärille vain vanhan kansan pakanoita, heprealaisia, syrialaisia, persialaisia ja skytiläisiä, kaikellaista kansaa, paitsi kristittyjä.

Sen lisäksi hän pukeutui imperatorin loistavaan purppuraan ja diademiin, ja leikkasi ja kultasi partansa, näyttäytyi ulkona ainoastaan ratsain ja suuri seurue mukanaan.

Kun tämä oli tapahtunut, ryhtyi hän ottamaan vastaan kansan kunnianosotuksia, ja siihen tarkotukseen hän päätti käyttää teatteria. Siellä hän tahtoi esityttää Aiskylosin Prometheus trilogian, joka silloin vielä oli täydellisenä olemassa. Näyttelijöitä oli hänellä mukanaan, ja teatteri oli valmis. Huhu tästä oli pian liikkeellä, ja pakanat sen riemuiten kuulivat, mutta kristityt kävivät alakuloisiksi; alempi kansa oli kyllä odottanut gladiatorinäytäntöjä ja eläintaisteluita, mutta olihan "ilveily" aina tervetullut.

Päivä oli käsissä ja kaupunki juhlallisesti koristettu. Näytäntö oli kestävä aamusta iltaan asti ilman väliaikaa aterioita varten, ja kun kevät oli ollut kylmää ja epävakaista, kehotettiin ottamaan mukaan cucullus niminen vaate, lyhyt roomalainen huppukauluksinen viitta, joka oli varsin tarpeellinen senkin takia, että teatterin kattona oli avonainen taivas.

Caesar, nyttemmin Augustus, saapui teatteriin lailliseen aikaan filosofiensa seurassa, jotka saivat paikkansa hiukan etäämpänä, sillä Caesar istui valtion aitiossa, jonne hän odotti prefektiä, aediliä ja kvestoria.

Häntä hiukan hämmästytti, kun ei tavannut näitä kaupungin hallintomiehiä täällä, ja kun aedili oli näytännön päämies, ei uskallettu alottaa, ennenkuin hän oli saapunut.

Kansa oli noussut seisaalleen Caesarin astuessa sisään, ja monet tribunit olivat huutaneet eläköön, mutta sitten syntyi kiusallinen hiljaisuus, jonka kuluessa keisaria tarkasteltiin kylmämielisen uteliaasti.

Vihdoin kyllästyttyään odottamiseen, hän kutsui sihteerinsä, heprealaisen Eleazarin ja käski hänen mennä prefekturiin tiedustamaan syytä pois jäämiseen, mutta samalla hän antoi merkin näytännön alkamiseen.

Näyttelijät astuivat esille, ja alttarilla he ryhtyivät ikivanhaan uhriin, jolla murhenäytelmä alkoi. Kun nyt kaikki uskonnot olivat luopuneet verisistä uhreista, juutalaisetkin temppelin hävittämisen jälkeen Titusin aikana vuonna 70 j.Kr., niin tämä tavaton toiminta herätti suurta uteliaisuutta. Legionalaisethan kyllä olivat tottuneet näkemään verta, mutta kaupungin porvarit rouvineen kääntyivät poispäin, kun pukki teurastettiin Dionysosille.

Miksi Julianus oli uudelleen tahtonut saattaa käytäntöön tämän tavan, sen luultiin aiheutuvan hänen kiitettävästä pyrkimyksestään sulattaa kaikki uskonnot yhteen etsimällä kaikkien juhlamenoista syvemmän tarkoituksen. Uhrihan oli lahja, anti ja osotti kiitollisuutta; mutta Maximus mystikko oli vielä saanut keisarin vakuutetuksi siitä, että itse veressä, elämän lähteessä, oli salaisia voimia, jotka vetivät puoleensa alempiarvoisia henkisiä mahteja. Ihmislapsi saattoi syntyessään äitinsä veren vuotamaan, ja ympärileikkauksen pyhä toimitus muistutti synnyttämisen veristä ja tuskallista suoritusta. Päämiesten haudoilla teurastettiin orjia, ja vielä Julius Caesarin aikana roomalaiset olivat uhranneet 300 vankia eräässä erikoistilaisuudessa. Näiden ja saman kaltaisten filosofisten aatossuuntien elähyttämänä Julianus viehättyi kulkemaan tietä, joka oli saattava hänet turmioon.

Uhraamisen jälkeen, jota sotilaat olivat nauraneet ja naiset itkeneet, alkoi näytelmä runoilijan omalla kielellä. Kreikkaahan puhuivat kaikki sivistyneet Palestinasta Galliaan asti; mutta sivistymättömät eivät sitä osanneet, ja sen takia porvarit eivät sitä tarkkaavaisina seuranneet.

Köörin esiintyessä toista kertaa, palasi Eleazar asialtaan:

— Näin on tapahtunut, hän viestinsä ilmoitti. Sensin piispa, Gallian kirkon esimies, on saapunut kaupunkiin ja pitää nyt messua kirkossa. Korkeat virkamiehet ovat siellä saapuvilla, ja pyytävät anteeksi keisarilta; he arvelivat hänen tienneen, että kristityt eivät koskaan käy teattereissa, ja vetosivat uskonnon vapauteen.

Caesar kävi kasvoiltaan kalpeaksi.

— Hyvä on! Siitä he saavat maksun! Nyt, Eleazar juutalainen, sinä saat istua viereeni puhelemaan. Näyttelijät ovat kurjia, enkä voi sietää heidän kreikkalaista lausuntoaan.

Eleazar esteli, mutta keisarin tahto ei sitä suvainnut.

Aamupäivä kulua laahusti loppuun, ja kun trilogian ensimäinen osa oli loppunut, näytti osa yleisöstä haluavan hiipiä tiehensä, mutta ulko-ovet olivat lukitut, sillä ei tahdottu näytellä tyhjille seinille eikä liioin osottaa vähäksymistä keisarille.

Mutta yleisön kyllästys lisääntyi, sillä sitä väsytti ja oli nälkä. Juutalaisen laskeminen keisarin aitioon oli myös herättänyt kiusallista huomiota, ei sen tähden että hän oli juutalainen, sillä juutalaisviha syntyi paljoa myöhemmin, ristiretkien jälkeen. Ensi vuosisatoina juutalaiset ja kristityt sekoitettiin toisiinsa, koska uutta oppia pidettiin juutalaismaasta lähteneenä ja Mooseksen opin jatkona. Sen tähden ei Eleazaria karsaasti katseltu, vaan pikemmin hänen mitättömän ulkonäkönsä ja vähäpätöisen asemansa vuoksi. Se oli uhmaa, mutta eniten kristittyjä kohtaan, sillä juutalainen oli kuitenkin vain muukalainen ja pakana.

Kun nyt toisessa osassa Prometheus naulattiin kiinni kallioon, oli näyttelijän täytynyt ajatella ristiinnaulittua esikuvanaan, ja hän asettui todellakin sellaiseen asemaan kädet levällään ja pää taipuneena rinnalle. Kansa alkoi myös käydä tarkkaavaiseksi, ja kun he eivät ymmärtäneet kieltä eivätkä olleet koskaan tunteneet mytologiaa, luulivat he näyteltävän Kristuksen kärsimistä. Kun tämän esitystä ei vielä ollut tapahtunut teatterissa, herätti se epämieluista huomiota, niin että alettiin puoliääneen keskustella.

Keisari oli kiukkuinen, mutta ei liikuttanut lihastakaan; vaan kun tämä levollinen mies kiukustui, menetti hän kaiken ymmärryksensä. Hän istui äänetönnä ja harkitsi suunnitelmia näitä barbaareja vastaan, jotka olivat unohtaneet esi-isäin viisauden. Päivällisaika oli käsissä, ja kärsimättömyys kävi yhä selvemmäksi.

Silloin alkoi taivas vetäytyä pilveen, ja muutamia lumihiutaleita putoili alas hiljaa kuin höyhenet. Ne joilla oli viitta vetivät sen päänsä yli. Näyttelijät katsoivat keisarin aitioon, mutta hän ei liikahtanut, vaikka hänellä ei ollut kattoa yllään. Hän oli sotilas eikä saanut osottaa pelkoa sellaisen vähäpätöisyyden johdosta kuin oli tyly ilma.

Juuri nyt alkoi Prometheus ennustaa Iolle siitä pojasta, joka oli syntyvä ja kukistava Zeusin ja vapauttava Prometheusin. Sivistyneet, kristityt ja pakanat katselivat merkitsevästi toisiaan kun Io lausuili:

— Mitä sanot? Minun poikani on sinut pelastava?

Kun Prometheus vastasi:

— Kolmas kymmenen ihmissuku-sarjan perästä, niin syntyi sorina teatterissa.

Kymmenen ihmissukua oli suunnilleen 700 vuotta eli täsmälleen Kristuksen syntymään asti, koska kreikkalaisten ajanlasku alkoi 763, taruperäisen aikakauden päätyttyä, jota aikaa kertomakappale esitti.

Julianus huomasi heittäneensä puita tuleen ja antanut kristityille tahtomattaan valtin käteen. Aiskylos oli ennustanut Kristuksen tulon aivan vuoden tarkkaan ja että hän oli kukistava Zeusin, enempää eivät oikeauskoiset athanasialaiset tarvinneet musertaakseen arialaiset, jotka kielsivät hänen jumaluutensa.

Mutta lumisade lisääntyi ja muuttui tuiskuksi. Caesar istui valkeana kuin ruumisvaatteissa, mutta ei liikahtanut, sillä hän oli raivosta aivan suunniltaan, raivosta itseänsä ja demoneita vastaan, jotka olivat peijanneet hänet valitsemaan tämän kappaleen, taivasta vastaan, joka häntä pilkkasi.

Koko yleisö oli lumen peittämä ja väitteli Kristuksen jumaluudesta; pikku väki nauroi ja riiteli.

Ainoat, jotka olivat suojassa ilman oikulta, olivat näyttelijät telttikaton alla. Mutta märkä lumi oli raskasta, kangas painui lengolle ja repesi.

Silloin nousi koko yleisö nauraa hohottaen; näyttelijät sätkyttelivät itsensä esille lumen alta; ovet avattiin, ja kaikki pakenivat paitsi Caesar filosofeineen.

* * * * *

Julianus oli heti julistamisen jälkeen lähettänyt viestin keisarille
Bysanziin ja istui nyt alallaan vastausta odottaen.

Mutta aika kului kohti talvipäivän tasausta ja vuoden vaihdetta. Kristityt olivat silloin alkaneet viettää Kristuksen syntymää ja tällöin lainailleet roomalaisia Saturnalimenoja, Saturnusin kunniaksi vietetystä juhlasta. Julianus, natsarealaisten nakkaaman hansikkaan ärsyttämänä, alkoi varustautua vastustukseen ja hyökkäykseen; ja nyt hän tahtoi käyttää mahtiaan, palauttaa pakanuudelle, mitä sen omaa oli, sekä osottaa kristityille, mistä he olivat ammentaneet tietonsa korkeimmista asioista. Ja samalla hän tahtoi kristityttää pakanuuden, jotta tämä uudelleen palautuessaan saisi kaikki puolelleen.

Vanha Jupiterin temppeli joen saarella, joka oli ollut suljettuna pitkät ajat, havaittiin eräänä yönä avatuksi ja sisällä oli tulta. Kuultiin vasarain kalketta ja sahan sähinää, pikkain tirskettä ja muurilaastain sohinaa.

Tätä oli kestänyt jonkun aikaa, ja kaupungilla lörpöteltiin.

Eräänä yönä keskitalvella istui Julianus Maximusin, Priscusin ja Eleazarin kanssa opisthodomusissa eli pappien huoneessa alttarin takana Jupiterin temppelissä. Koko temppeli oli valaistuna, ja heti saattoi huomata korjaustöiden tarkoituksen. Vasemman pylväsrivin vierustalla näkyi olevan ambo eli saarnatuoli ja sen alapuolella rippituoli; edelleen seitsenhaarainen kynttiläjalka, kastemalja, pöytä näkyleipineen ja suitsutusalttari.

Tämä oli Julianusin yritystä liittää uusi oppi vanhaan, pakanuuden, kristinuskon ja juutalaisuuden yhteensovittamista. Heliogobalus oli kyllä yrittänyt samaa raa'alla tavallaan, pannessaan toimeen syrialaisen auringon palveluksen Roomassa, mutta samalla pysyttäen myös kaiken maailman jumalat, yksinpä Egyptinkin. Mutta kristityt eivät halunneet liittyä mukaan eivätkä liioin juutalaiset.

Julianus ei pitänyt juutalaisista, mutta hän vihasi kristinuskoa niin suuresti, että hän otti auttaakseen tätä uppiniskaista kansaa Palestinassa saadakseen sen nousemaan Kristusta vastaan. Sitä tarkoittaen hän oli käskenyt rakentaa uudelleen Jerusalemin temppelin, ja tätä asiata hän nyt ensin tahtoi harkita filosofiensa kanssa, Eleazarkin niihin luettuina.

— Miltä teistä siis tuntuu? lopetti Julianus pitkän esityksensä
Hierosolymasin uudelleen rakentamisesta. Maximus puhukoon ensin.

— Caesar Augustus, vastasi Maximus, mystikko. Jerusalem on juurineen hävitetty maan päältä, eikä sen temppeliä voida rakentaa.

— Ei voida? Se rakennetaan!

— Sitä ei voida! Konstantinin äiti on kyllä rakentanut kirkon Kristuksen haudalle, mutta temppeli ei voi enää nousta. Eikö tämän kaupungin historia ole aina Salomon ajoilta alkaen Jerusalemin hävityshistoriaa? Sisak, filistealaiset, arapialaiset, syrialaiset, Joas, egyptiläiset ja kaldealaiset ovat hävittäneet sen ensiksi. Sitten tuli Aleksander, Ptolemeus ja vihdoin Antiokus Epiphanes, joka repi muurit alas ja asetti Jupiterin kuvan temppeliin. Mutta huomaappas 63 vuotta ennen Kristusta valloitti Pompejus Jerusalemin. Mitä tapahtui samana vuosilukuna Kristuksen syntymän jälkeen Rooman valtakunnassa. Ajatteleppas! — Niin, Pompejin, Neapelin vieressä olevan kaupungin, saman nimisen kuin oli valloittaja, hävitti maanjäristys vuonna 63. Se oli kuin vastinetta puheeseen, ja Herra Zebaoth kävi sotaa Jupiter-Zeusia vastaan.

— Kuulehan nyt, keskeytti Julianus, noita pythagoralaisia puhekäänteitäsi en hyväksy. Jos kumpikin tapaus olisi sattunut 63 ennen Kristusta, olisin ollut melkein vakuutettu.

— Odota vain, Caesar, niin olet oleva! Pompejusin valloitettua ja Cassiusin ryöstettyä tämän kaupungin, Herodes suuri rakennutti sen uudelleen, sen ja temppelin. Mutta heti sen jälkeen eli vuonna 70 jälkeen Kristuksen hävitti Titus Jerusalemin kokonaan. Vain yhdeksän vuotta sen jälkeen alkoi Monte Somma vuori nakkaamaan tulta, jota se ei koskaan ennen ollut tehnyt, ja silloin Pompeji (ja Herkulaneum) perusteitaan myöten tuhoutui. Pompeji ja Herkulaneum olivat Sodoma ja Gomorrha, ja Vespasianusilla, joka ennen Titusta oli hävittänyt Jerusalemin, oli jumalaistuttamistemppeli Pompejissa; se kumoutui maan pinnalta. Luuletko ehkä, että kristityt sytyttivät Vesuviusin, samoin kuin Nero luuli, että he sytyttivät Rooman 64 vuotta jälkeen Kristuksen?

Julianus kävi miettiväiseksi.

— Oli siinä yhdeksän vuotta väliä… mutta omituiselta se näyttää.

— Niin, alkoi Maximus uudelleen, mutta täsmälleen samana vuonna 70, jolloin Titus hävitti Jerusalemin temppelin, paloi Kapitoliumi!

— Sitten käyvätkin jumalat sotaa, ja me olemme vain sotilaita! huudahti Julianus.

Priscus, sofisti, joka piti sanasodasta, päätti puhaltaa liekkiä, kun se oli sammumaisillaan:

— Mutta Kristus on sanonut, että ei pidä kiveä jäämän kiven päälle ja että temppeli ei koskaan nouse.

— Onko Kristus sanonut niin? No, sitten hän saa osottaa, oliko hän jumala, sillä nyt tahdon minä rakentaa Salomonin temppelin!

Ja kääntyen Eleazarin puoleen:

— Uskooko Eleazar ennuksiin?

— Yhtä varmasti kuin Herra elää, yhtä varmasti kuin Abrahamin jumala on johtanut meidät Egyptin orjuudesta ja antanut meille Kananin, yhtä varmasti on hän täyttävä lupauksen ja lahjoittava meille takaisin maan, kaupungin ja temppelin!

— Tapahtukoon sinulle, niinkuin uskot! Temppeli on nouseva, ellei ehkä kolmessa päivässä, kuten galilealainen tarkoitti.

* * * * *

Talvipäivän tasaus oli käsissä, ja Saturnalia alkoi Lutetiassa. Pakanat olivat aina viettäneet tätä juhlaa kultaisen satuajan muistoksi, joka oli vallinnut hyvän Saturnusin hallitessa. Silloin oli ollut rauha maan päällä, leijona leikkinyt karitsan kanssa, pellot antaneet sadon viljelemättä, ei oltu aseita taottu, sillä ihmiset olivat olleet hyviä ja oikeamielisiä. Tämän kauniin juhlan, jonka roomalaiset olivat hyljänneet, olivat kristityt ottaneet käytäntöön, he kun Kristuksen tullessa odottivat uutta kulta-aikaa eli tuhatvuotista valtakuntaa. Mutta nyt Julianus tahtoi palauttaa etuoikeuden pakanoille, ja samalla osottaa natsarealaisille, mistä he olivat saaneet uskonnolliset menonsa.

Pakanat alkoivat vanhalla tavalla julistaa juhlapäivää. Puodit olivat suljetut ja kaupunki juhlapuvussa, kun aamulla juhlakulkue näkyi lähtevän basilikasta torille. Etunenässä kulki kuningas Saturnus, runsauden sarvi, viljalyhteitä ja kyyhkysiä mukanaan, ja hyveitten, Onnettaren, Rikkauden, Rauhan ja Oikeuden seuraamana. Sitten tuli Caesariksi puettu näyttelijä, ja tämä talutti kädestä rangaistusvankia, joka päivän kunniaksi oli vapautettu kahleistaan. Heidän perässään seurasi herroja orjansa kainalossaan, sitten naisia ja lapsia, jotka lyhteistä karistelivat jyviä kaduilla oleville varpusille.

Kulkue kävi ympäri katuja ja herätti ensin mieluisaa huomiota.

Sitten käytiin temppeliin, missä Jupiter eli Zeus istui alttariholvissa. Hänet oli veistetty niin viekkaasti, että hän saattoi isä jumala luojan tai Mooseksen näköinen, sellaisena kuin tätä nyt alettiin esittää. Tämän vieressä ja alapuolella seisoi Orfeus hyvänä paimenena karitsa hartioillaan, ja reliefinä kivijalassa näkyi hänen astumisensa Hadesiin, josta hän palasi Dike eli Oikeus mukanaan, Eurydikes puolison nimen ivailu. Tämä oli suorastaan kristityille.

Jumalan kuvan edessä seisoi juutalainen näkyleipäpöytä ja siinä leipä ja viini; muistutus siitä, mitä kristityt olivat lainanneet Eukaristiasta eli messu-uhrista. Aivan kuin sattumalta tuotiin esille vasta syntynyt pakanalapsi ja valeltiin vedellä ammeessa. Erään osansa harjoitelleen kysymykseen, olivatko pakanat kastetut, vastasi toinen harjoitellut, että esi-isillä aina oli ollut tapana pestä vasta syntyneet lapsensa.

Tämä kaikki oli Julianusin näyttämölle asettamaa ilveilyä. Nyt nousi Maximus saarnatuoliin ja selitteli uusplatonisessa filosofisessa luennossa kaikki kuvat, symbolit ja käytäntötavat. Hän todisti myös, että pakanat eivät koskaan olleet palvelleet useampaa kuin yhtä jumalaa, jonka monet ominaisuudet olivat ilmaistut eri personoimisissa. Sitten hän oli puolustavinaan Kristuksen jumaluutta, ihmeellistä syntymistä ja ihmetöitä. Mehän olimme kaikki jumalaista polventoa, koska Jumala oli meidät luonut ja olimmehan hänen lapsiaan. Kristuksen syntyminen ilman isää ei ollut mitään ihmeellistä, koska filosofi Platokin oli ilman isää neitseestä syntynyt. Saarnaansa hän liitti seuraavan syrjähuudahduksen:

— Ihmetyöt! Miksi emme uskoisi ihmetöihin, kun kerran uskomme kaikkivaltiaaseen jumalaan. Kun hän on kaikkivaltias, niin sehän merkitsee että hän voi lakkauttaa itse laatimansa luonnon lait. Joka ei usko ihmetöihin, hän on siis aasi!

Saarnaa kuuntelivat pakanat ja kristityt. Viimemainitut eivät luulleet koskaan kuulleensa niin selvää näiden vaikeatajuisten oppien todistamista; ja pakanat saivat sen käsityksen että he olivat yhtä mieltä kristittyjen kanssa.

— Mitä siis on meidän välillämme? huudahti Maximus, innostuneena temppelissä vallitsevasta sovusta ja yhteistunnosta. Eikö meillä kaikilla ole sama isä, eikö sama jumala sittenkin ole meitä luonut? Kuinkasta siis kiistelette te, toinen toistanne vastaan? Emmekö me tänäpäivänä ole viettäneet niiden parempain aikain muistoa, jotka menneet ovat, mutta jotka varmasti takaisin tulevat, samoin kuin valo nyt kääntyy takaisin palaavan auringon keralla, aikana, jolloin sopu ja rauha maan päällä vallitsee, eikä kukaan herra ole oleva eikä kukaan orja. Täällä ei kukaan ole juutalainen, ei kukaan kreikkalainen eikä barbaari, vaan me kaikki veljiä ja sisaria olemme samassa uskossa; sen tähden, rakastakaa toisianne, sovinto rakentakaa jumalanne ja toistenne kanssa, antakaa rauhan suudelma, iloitkaa, tulkaa täydellisiksi, olkaa yksimieliset, ja rakkauden ja rauhan jumala on teidän kanssanne oleva.

Seurakunta oli liikutettu, ja vesissä silmin he toisiansa syleilivät, toistensa käsiä puristivat ja poskelle toisiansa suutelivat.

Silloin yhtäkkiä syttyi valorivi alttarin ympärille; se kuului Saturnalian juhlamenoihin ja merkitsi auringon palaamista, jonka tavan kristityt olivat ottaneet käytäntöön Kristuksen syntymistä eli joulujuhlaa viettäessään.

Sitten talutettiin esille kerjäläisiä, ja herrat pesivät heidän jalkansa. Sen jälkeen asetettiin kaksitoista orjaa katettuun pöytään, jolloin heidän isäntänsä palvelivat heitä.

Julianus, joka, kätkössä opisthodomissa, oli katsellut juhlamenoja, riemuitsi sydämmessään; sillä tällä ikivanhalla pakanallisella juhlalla hän oli musertanut kristityt. Tässäkin oli ihmisrakkautta ja armeliaisuutta, ja sitä oli ollut kaikkina aikoina! Sen hän tahtoi saada sanotuksi, käyttämättä sanoja siihen.

Lopulta tulivat lapset esille ja saivat lahjoja, osaksi vahaisia, osaksi savesta muovailtuja nukkeja.

Kuvitelma oli täydellinen, ja kristityt olivat kuin lumotut.

— Pakanathan ovat kristittyjä! he huudahtelivat. Miksi riidellä ja torailla, koska olemme yksimielisiä!

Tunteet kuohuivat, ja menestys oli täydellinen. Se oli ensimäisen päivän voitto. Ja kun kristittyjen seuraavana päivänä oli määrä viettää joulujuhlaansa, täytyi sen tuntua vain pakanain juhlan jäljittelyltä.

Seitsemän päivää kesti Saturnalia, ja Julianus menestyksen huumaamana päätti nyt uudistaa tämän vanhan jumalanpalveluksen koko hirvittävässä majesteetillisuudessaan.

Hänen filosofinsa varottivat häntä, mutta eipä hän heitä enää kuullut; hänen täytyi saada esille hekatombinsa, sata koristettua härkää oli teurastettava Jupiterin temppelin aukealla uhriksi vanhoille jumalille.

— Hän on hullu! valitteli Eleazar.

— Jonka jumalat hukuttaa tahtovat, sen he lyövät sokeudella!

— Nyt hän repii sen, minkä on rakentanut.

Olisi vaikeata selittää, mistä perin sivistynyt, nerokas ja kauneutta rakastava Julianus sai sen järjettömän aatoksen, että veriset uhrit olivat palautettavat käytäntöön. Sehän oli lahtia eli mestausta, eikä teurastajalla, enemmän kuin pyövelilläkään ollut mitään arvoa yhteiskunnassa. Täytyy kai uskoa, että hänen Kristusvihansa oli tyrehdyttänyt hänen ymmärryksensä, kun hän uhripapiksi pukeutuneena talutti esille ensimäisen härän kullattuine sarvineen ja valkeine siteineen.

Sytytettyään suitsutuksen alttarilla hän valoi viinin maljasta härän päähän, pisti veitsen kurkkuun ja kierti sitä.

Kauhu valtasi joukon, joka kuitenkin jäi kuin naulittuna paikalleen.

Mutta kun verta pirskoutui joka taholle ja keisari avasi värähtelevän eläimen ruumiin tutkiakseen sen sisälmyksistä salattuja asioita, silloin syntyi huuto ulvonnaksi paisuen, ja kaikki pakenivat.

— Apostata! Luopio! kuului nyt ensi kerran. Se oli tappio, ja kun vartijat laskivat eläimet valloilleen, läksivät ne pakoon pitkin kaupungin katuja.

Keisari sai verisessä valkeassa puvussaan käydä yksin palatsiin sekä kristittyjen että pakanain osottaessa hänelle inhoansa.

— Katsokaa lahtaria! huudeltiin.

— Apostata! Luopio!

— Hullu!

Kotia päästyään Julianus oli kuin kivettynyt, mutta ennenkuin vielä vaatteitakaan vaihtoi, hän istui pöytänsä ääreen ja kirjoitti julistuksen kristittyjä vastaan. Siinä hän kielsi heiltä opiskelemisen ja valtion virkojen saannin.

Se oli ensi askel.

Saman päivän illalla hän sai kirjeen: se oli Konstantius keisarilta Bysanzista, joka ei tunnustanut hänen keisariksi julistamistaan, vaan uhkasi sotajoukko mukanaan kohdata hänet Galliassa.

Tämä oli aivan odottamatonta, ja Julianus läksi Lutetiasta ase kädessä kohtaamaan sukulaistaan. Marssiessaan nyt itää kohti hänestä tuntui kuin olisi käynyt kohti kuolemaa. Mutta onni nakkasi ensin edullisen noppaheiton. Konstantius kuoli matkalla, ja Julianus tuli yksin keisariksi.

Tämän hän piti sen merkkinä, että jumalat olivat hänelle suosiollisia, ja tuntien että hänellä oli tukea ylhäisissä, hän läksi sotaretkelle.

Mutta se oli vain hänen jumalainsa viimeistä leikittelyä. Kerrotaan hänen, ennen kuin samosi persialaisia vastaan, tahtoneen saada selville kohtalonsa ja sitä varten leikelleen naisruumiin nähdäkseen ennustuksen sisälmyksistä. Se voi olla perätöntä, samoin kuin eri kertomukset hänen kohta sen jälkeen tapahtuneesta kuolemastaankin. Mutta se on varmaa, että galilealainen voitti Zeusin, joka ei koskaan enää noussut.

Varmaa on myöskin, kristittyjen, juutalaisten ja pakanallisten kirjailijain varmentamaa, että Jerusalemin temppeliä ei milloinkaan rakennettu, sillä perustusta kaivettaessa puhkesi tuli maasta maanjäristyksen yhteydessä. Sama maanjäristys hävitti myös Delphin, "maailman keskuksen" ja Hellasin uskonnollisen ja valtiollisen elämän navan.

Attila.

Konstantin suuren mukana olivat Hellas, Rooma ja Palestina lakanneet olemasta ja sivistys oli muuttanut Itämaille, sillä Konstantinopol oli Europan pääkaupunki. Ja Itämailla hallitsivat eri nimiset satrapit Roomaa, Espanjaa, Galliaa, Germaniaa. Näytti siltä kuin Europan kukoistus olisi lakastunut, kuin Rooma olisi vaipunut hautaansa, mutta se vain näytti siltä. Historia ei kulkenut eteenpäin suorassa viivassa, vaan käytti kiertoteitä, ja siksi näytti kehitys sotkeutuneen, käyneen eksyksiin, mutta niin ei ollut laita. Kristinuskohan, joka nyt oli leviävä länteen, oli Itämailta kotoisin, ja siksi oli vanha Bysanz väliasemana. Roomassa, joka oli jätetty omille oloilleen, kun satrapit istuivat Milanossa ja Ravennassa, alkoi uusi maailmanvalta versoa, hengellinen laadultaan, ja se kaikessa hiljaisuudessa takoi uutta keisarikruunua ajan täyttyessä annettavaksi arvoisimmalle. Ja perillistä oli Tacitus ennustanut, uutta pohjoista kansaa, tervettä, rehellistä, hyväsydämmistä. Ne olivat germaneja, jotka tuhat vuotta pitivät keisarikruunua hallussaan, vuodesta 800 aina vuoteen 1815. Jo 400-luvun alkaessa olivat kyllä länsigotit vallanneet Rooman, mutta vetäytyneet takaisin. Toisia germaneja oli tulvinut Galliaan, Espanjaan, Britanniaan, mutta kukaan ei ollut asumaan juurtunut Italiaan.

Silloin ilmestyy näkymölle vieläkin uudempi kansa, tunnettua syntyperää vailla; ja näiden ilmestyessä tuntui kuin germaneille annettu Kananlupaus olisi peruutettu, sillä hunnit oleilivat vihdoin Unkarissa ja kiskoivat veroa kaikilta Europan kansoilta; muutamien majapahojen ympäröimään puulinnaan Theiss virran varrella kokoontui kreikkalaisia, roomalaisia, bysanzilaisia ja kaikellaisia germaneja valtaistuimen juureen, jolla istui villi, lihamöhkäleen kaltainen.

Vuonna 453 oli tämän monivaiheisen kuninkaan määrä viettää häitään, yksiä monista, ja hän oli käskenyt (sillä ruhtinas ei kutsu) niihin suurmiehiä koko Europasta. Ratsain heitä tuli pohjoisesta, etelästä, idästä ja lännestä.

Mutta lännestä tullen pitkin Tonavan rantaa, heti nykyisen Granin kohdalla olevan polvekkeen alapuolella, ratsasti kaksi miestä karavanin etunenässä. Useita päiviä he olivat kulkeneet tämän vihreän joen suloisia rantoja pitkin, sen kaislojen ja leppien huminassa, sen sorsa- ja haikaraparvia säikytellen. Nyt heidän oli lähdettävä lehväalueen viileistä siimeksistä ja käännyttävä itäänpäin suola-aroja kohti, jotka ulottuivat aina keltaiseen Theissiin asti.

Toinen joukon johtaja oli roomalainen, nimeltänsä Orestes, tunnettu ja kuuluisa; toinen oli rugialainen Itämeren rannikolta ja tunnettiin nimellä Edeko, oli ruhtinas, mutta pakosta seurasi Attilaa.

Vähän olivat nämä molemmat suurmiehet puhuneet, sillä he epäilivät toisiansa, mutta saavuttuaan laajalle arolle, joka avautui kirkkaana ja valoisana kuin meren pinta, he tuntuivat itsekin kirkastuvan ja luopuvan kaikesta epäluulostaan:

— Miksi sinä matkustat häihin? kysyi Orestes.

— Sen tähden, etten uskalla olla poissa! vastasi Edeko.

— Aivan kuin minäkin.

— Entä morsian! Burgundilaisneito ei tohtinut antaa rukkasia.

— Hän? Kyllä hän olisi tohtinut.

— Siis rakastaa hän tätä villiä?

— Sitä en ole sanonut.

— Ehkä hän vihaa häntä sitten? Uusi Judith tämän Holofernesin varalle.

— Ken tiennee? Burgundilaiset eivät ole rakastuneita hunneihin hänen viimeisen ryöstöretkensä jälestä Burgundiin, jolloin hän hävitti Wormsin.

— Käsittämätöntä joka tapauksessa, että hän on voimistunut
Katalaunisten kentän tappion jälkeen.

— Käsittämätöntä on kaikki, mikä tätä ihmistä koskee, jos häntä voidaan ihmiseksi sanoa.

— Sinäpä sen sanoit! Hän kuuluu seuranneen setäänsä Ruaa, josta emme tiedä mitään; hän on murhannut veljensä Bledan. Kaksikymmentä vuotta on hän ollut rautaruoskana niskoillamme, mutta kun hän äskettäin oli Rooman edustalla, pyörti hän takaisin.

— Mutta hänen on täytynyt luvata sotilailleen, että hän kerran antaa
Roomankin heidän käsiinsä.

— Miksi säästi hän Rooman?

— Sitä ei tiedä! Tästä miehestä ei tiedetä mitään, ja itse hän tuntuu olevan tiedoton omasta olemuksestaan. Hän tulee idästä päin, hän sanoo; siinä kaikki. Kansa kertoo hunnien olevan erämaan noitien ja haltijain synnyntää. Jos kysyy Attilalta, mitä hän tahtoo ja kuka hän on, hän vastaa: Jumalan vitsa. Hän ei perusta valtiota, ei rakenna kaupunkia, mutta vallitsee kaikki valtiot ja hävittää kaikki kaupungit.

— Palatakseni morsiameen, hänen nimensähän on Ildico, niin hänhän on kristitty?

— Niin, mitäpä se Attilan liikuttaa, jolla ei ole mitään uskontoa?

— Lie kai hänellä jonkinlainen, koska hän sanoo olevansa jumalan vitsa ja väittää löytäneensä sotajumalan miekan.

— Mutta muodoista hän ei piittaa mitään. Hänen ensimäinen ministerinsä on kreikkalainen ja kristitty…

— Saanemmekohan nähdä tätä ihmeellistä miestä, joka sen sijaan että istuisi Bysanzissa tai Roomassa, on asettunut suola-arolle asumaan.

— Se johtunee siitä, että tämä maa on samallainen kuin hänen lakeutensa idässä. Sama maa, samat yrtit ja linnut; hän tuntee olevansa kotona täällä!

He vaikenivat sitä mukaa kuin aurinko nousi ja kuumuus lisääntyi. Matalakasvuisista tamariskeista, koiruohoista, soodakasvista ei lähtenyt mitään siimestä. Arokanat ja -leivoset olivat ainoat elävät olennot erämaata vilkastuttamassa. Nautakarjat, vuohi- ja sikolaumat olivat kadonneet, sillä Attilan puolimiljonainen sotajoukko oli ne syönyt, ja hänen hevosensa olivat jyrsineet jokaisen syötävän ruohon korren.

Päivällisaikaan karavani pysähtyi aivan äkkiä, sillä itäisellä taivaanrannalla näkyi kaupunki tornineen ja harjoineen sinisen järven toisella puolen.

— Olemmeko perillä? kysyi Edeko.

— Mahdotonta, jälellähän on 20 peninkulmaa eli kolmen päivän matka.

Mutta kaupunki sieltä näkyi, ja karavani kiirehti kulkuaan.

Puoli tuntia kuljettuaan eivät he olleet päässeet lähemmäksi kaupunkia, vaan päinvastoin tuntui välimatka pitenneen, kaupunki pienentyneen ja vaipuneen näköpiirin alapuolelle.

Uuden puolituntisen perästä oli kaupunki kadonnut ja samoin sininen järvikin.

— Loihtia he osaavat, sanoi roomalainen, mutta kyllä tämä jo kaiken voittaa.

— Se on fata morgana eli kangastus, selitti opas.

Karavaani pysähtyi illan suussa yön ajan levähtääkseen.

* * * * *

Maasuikaleella, jonka ohi Bodrog laskee Theissiin, oli Attilalla vakinainen leirinsä, sillä kaupungiksi sitä ei voinut sanoa. Palatsi oli lakeerattua puuta räikeän värinen, tavattoman suuren teltin muotoinen, jonka tyyli arvatenkin oli kotoisin Sinasta eli Silkkimaasta. Naistupa, joka oli rakennettu heti viereen, oli hiukan erilainen muodoltaan, ja se oli voinut kulkeutua pohjoisesta gotien mukana tai myös Bysanzista, sillä talo oli puisten pyöreitten kaarien koristama.

Sisustus näytti olevan kaikilta kansoilta ja kaikista maista varastettua; paljon kultaa ja hopeaa, silkki- ja samettipukuja; roomalaisia huonekaluja ja kreikkalaisia astioita, gallialaisia aseita, gotilaisia kudoksia. Se oli kuin rosvon asunto, ja sehän se olikin. Palatsin aitauksen ulkopuolelta alkoi leiri savuttuneine telttineen. Hevosvaihturien ja -varkaitten ryhmiä vilisi kaduilla, ja siellä oli yhtä paljon hevosia kuin ihmisiäkin. Ulkopuolella oli siko-, lammas-, vuohi- ja nautalaumoja laitumella, elävää muonaa tälle äärettömälle joukolle, joka saattoi vain kuluttaa ja hävittää, mutta sangen vähän tuottaa.

Nyt hääpäivän aamuna liikuskeli tässä leirissä tuhansia pikku ihmisiä, vääräsäärisiä ja leveäharteisia, puettuina rotannahkoihin ja pohkeet rääsyihin kiedottuina. Uteliaina he tirkistelivät telteistänsä muukalaisia, jotka juhlaan kutsuttuina tulivat ratsastaen arolta.

Ensimäisellä telttikadulla tuli perintöruhtinas, Attilan poika Ellak, ylhäisiä vieraita vastaan; tulkin avulla hän lausui heidät tervetulleiksi ja saattoi heidät vierastupaan.

— Onko tämä ruhtinas? Ja ovatko nämä ihmisiä? sanoi Orestes Edekolle.

— Hän on hevosvaihturi, ja nämä ovat rottia, vastasi Edeko.

— Toukkia he ovat, vampyrejä, jotka ovat syntyneet unessa humalaisen mielikuvituksessa! Hehän ovat vailla kasvoja, silmät ovat koloja ja suu päristysreikä; nenä pääkallon ja korvat ruukkukannikkeet.

— Todellakin! Ja näitä puolialastomia, haarniskattomia, kilvettömiä ovat roomalaiset legionat paenneet. He ovat noitia, jotka voivat saada itsensä koviksi.

— Eivät nuo maailmaa valloita;

— Eivät ainakaan tänä vuonna!

Ja niin he seurasivat Ellak ruhtinasta, joka oli kuullut ja ymmärtänyt joka sanan, vaikka hän ei ollut osaavinaan kieltä.

* * * * *

Ylhäällä naistuvassa istui suosikki Cercas ja neuloi morsiushuntua.

Ildico, kaunis burgundilaistyttö, seisoi ikkunakorokkeella, mietteissään ja hajamielisenä. Hän oli Wormsissa nähnyt sankarin, jota maailma vapisi, ja oli todellakin huumaantunut tämän pienen miehen majesteetillisesta olennosta. Häntä, vallanhimoista ja itsepäistä, oli houkutellut se toivo, että oli saapa jakaa valta-aseman miehen kanssa, joka sai kaikki ja kaiken taipumaan edessään, ja siksi hän oli hyväksynyt hänen kosintansa. Mutta hänen käsityksensä tämän vieraan kansan tavoista ja perimyslaeista ei ollut selvä, siksi oli hän kuvitellut asemansa puolisona ja kuningattarena aivan toisellaiseksi. Ja vasta tänä aamuna hän oli saanut tietää, ettei hän saakaan tulla näkyville hääjuhlassa, ei päästä valtaistuimesta osalliseksi, vaan että hänet aivan yksinkertaisesti suljetaan naistupaan muiden vaimojen kanssa.

Cercas, suosikki, oli vahingon iloisena kertonut kilpailijalleen kaiken tämän, ja ylpeä Ildico ajatteli paraillaan, minkä päätöksen hänen tuli tehdä. Ystäviä hänellä ei ollut yhtään tässä palatsissa, ja vieraitten ruhtinaitten lähestyminen oli mahdotonta.

Cercas ompeli ja lauloi samalla surumielistä, kaukana idässä olevan kotiseudun säveltä:

    Tiikeri se seuraa leijonaa
               Dalai-Nor,
               Dalai-Nor;
    miss' on kotini tuo aromaa
    Urgan, Khalgan, Kosso-gol
    teräskynsi, hammas vaskea.
               Siddi-Khur,
               Siddi-Khur;
    Jos sä joudut kynsihinsä vaan,
    etpä pääse niistä milloinkaan.
               Siddi-Khur!

Ildico näytti saaneen aatoksensa selville.

— Saanko lainata neulaa, hän sanoi; tahdon ommella.

Hän sai neulan, mutta se oli liian pieni; siksi pyysi hän suuremman, ja valitsi kaikkein suurimman. Sen hän pisti poveensa, mutta ei ommellut.

Nyt ilmestyi ovelle olento, niin inhottavan ruma ja niin ilkeän näköinen, että Ildico luuli sitä pahaksi hengeksi. Hän oli pikimusta kuin kuuman Afrikan libyalainen, ja hänen päänsä oli kasvanut suorastaan vatsasta, sillä rinta puuttui. Se oli kääpiö ja kyssyselkä, nimeltänsä Hamilcar, Attilan hovinarri. Narri ei niinä aikoina ollut mikään liukasjärkinen veitikka, vaan yksinkertainen tyhmyri, joka uskoi kaikki mitä sanottiin, ja sen takia oli pilanteon esineenä.

Hän pisti vain kirjeen Cercasin käteen ja hävisi.

Kun Cercas luki kirjettä, muuttuivat hänen kasvonsa ja hänestä tuli toisenlainen. Raivon valtaamana hän ei ensin voinut puhua, vaan lauloi:

Tiikeri se seuraa leijonaa…

— Ildico, oletpa saanut ystävän! pusertui hänestä ilmoille. Sinulla on ystävä tässä huoneessa, tässä akkunan luona, rinnoillasi!

Ja hän heittäysi burgundilaistytön rinnoille, itki ja nauroi vuorotellen.

— Annahan nyt minulle neulasi, iso kaunis neulasi, niin minäpä pujotan siihen langan, ei, minä hion sen teräksessäni, ei, minä pistän sen neulatuppuuni, ei, minä kastan sen hajupullooni, erikoiseen pikku hajupullooni, ja sitten me yhdessä ompelemme tiikerin suun kiinni, niin ettei se ikinä enää pure! Siddi Khur! Siddi Khur!

— Annahan minun lukea kirjeesi, keskeytti Ildico.

— Sinä et osaa! Minä kerron sen sinulle! — Hän, valtiaamme, kosiskelee taas Valens keisarin tytärtä, Honoriaa, ja tällä kerralla hän lupaa polttaa meidät kaikki, polttaa meidät, ja sitä hän sanoo meidän kunnialliseksi hautaamiseksemme.

Ildico ojensi kätensä vastaukseksi.

Tänä yönä siis! Ja yksi ainoa neulan pistos vain — maailma on oleva valtiasta vailla.

* * * * *

Edeko ja Orestes olivat istuneet vierashuoneessa ja lepäilleet matkan jälkeen. Päivällisaikaan, kun he aikoivat lähteä ulos, havaitsivat he oven olevan lukossa.

— Olemmeko vankeina? Olemmeko joutuneet sota-ansaan? kysyi roomalainen.

— Emmekä ole edes ruokaa saaneet, vastasi Edeko.

Silloin kuului ulkopuolelta kaksi ääntä:

— Saamme kai kuristaa heidät, se on luullakseni yksinkertaisinta.

— Minusta on parasta pistää talo tuleen! Se pitkä on vahva…

— Ja he kun eivät luulleet meidän ymmärtävän heidän puhettaan.

Molemmat lukon taakse teljetyt, joiden omatunto ei ollut puhdas, hämmästyivät ja luulivat loppunsa olevan käsissä.

Silloin aukeni luukku seinässä, ja Hamilcar narrin hirveä pää tuli näkyviin.

— Oletpa piru tai et, mutta vastaa muutamiin kysymyksiimme! säväytti roomalainen.

— Puhukaa, herrat! vastasi neekeri.

— Olemmeko vankeja, vai miksi emme saa nähdä kuningastanne!

Ellak ruhtinaan pää näkyi nyt samassa luukussa.

— Kuningas on nähtävissä vasta illalla pidoissa, sanoi ruhtinas pahanenteisesti irvistäen.

— Täytyykö meidän sitten nääntyä nälkään siihen mennessä?

— Me sanomme sitä paastoamiseksi, ja niin teemme aina hankkiessamme pitoihin, voidaksemme sitten syödä sitä enemmän.

— Pääsemmekö edes ulos?

— Ette! vastasi ruhtinas hevosvaihturin tavallaan. Maan tapoihin pitää tyytyä!

Ja niin luukku suljettiin.

— Luuletko, että hengissä selkiämme tästä? kysyi Edeko.

— Kukapa tietää! Attila on petoksesta luotu. Et kai tiedä, kuinka hän kerran kirjoitti kaksi kirjettä; toisen länsi-gotein kuninkaalle Diterichille ja kehotti häntä liittoon roomalaisia, muka yhteistä vihollista, vastaan; samana päivänä hän kirjoitti samallaisen kirjeen roomalaisille tarjoten liittoa länsi-goteja vastaan. Petos huomattiin, ja Attila joutui kiikkiin.

— Hän näyttää olevan kuolematon, muutenhan hän kai joskus olisi haavoittunut taistelussa, hän kun aina kulkee etunenässä.

Aina iltaan asti saivat matkatoverit olla lukkojen takana. Silloin avattiin vihdoin ovi, ja heidät saattoi muuan juhlamenojen ohjaaja suureen pitosaliin.

Tässä suuressa salissa oli lukemattomia penkkejä ja pöytiä, mitä kalliimpain kudosten verhoamia ja hopeisten ja kultaisten juoma-astiain peittämiä. Vieraat olivat koossa, mutta matkustajamme eivät nähneet tuttuja kasvoja, ja turhaan he tähystelivät sulhasta ja morsianta.

Kun heidät oli saatettu paikalleen, alkoi vieraiden kesken käydä hiljainen hälinä. Puhuttiin puoliääneen ja arvailtiin, mistä suurkuningas oli ilmestyvä!

Orestes ja Edeko tarkastelivat katseillansa seiniä ja kattoa voimatta havaita, missä se ihme saattoi tapahtua, sillä nämä lapselliset ja salaviekkaat ihmiset pitivät tapanaan huvittaa vierasta yllätyksillä ja lystillisillä menoilla.

Äkkiä koko seura nousi seisoalleen. Peräseinän verho oli vedetty syrjään, ja korokkeella istui pieni mitätön mies yksinään, pöytä edessään ja loikoilusohva vieressään. Pöydällä oli puumalja.

Hän istui aivan liikkumattomana, silmiäänkään räpäyttämättä.

Vieressä, mutta alempana seisoi hänen ministerinsä, kreikkalainen Onegesius, joka taukoamatta katseli valtiasta, hän kun näytti voivan puhua hänelle silmillään.

Ministeri antoi merkin, ja vieraat istuivat.

Attila pysyi alallaan, sääret ristissä ja oikea käsi pöydällä. Hän ei tervehtinyt, ei vastannut tervehdyksiin.

— Hän ei näe meitä! Hän vain näyttäytyy! kuiskasi Orestes.

— Kyllä hän näkee!

Onegesius sai käskyn valtiaan silmästä; nosti sauvaansa; runoilija astui esiin, yhtä paljon harppua kuin rumpua muistuttava soittokone käsissään. Lyötyään kieliä ja rumpukalvoa hän alkoi lausuilla. Se oli laulua Attilan kaikista urotöistä vahvasti väritettyinä, ja se olisi tuntunut loppumattomalta, ellei seura olisi yhtynyt loppuloilotukseen ja säestänyt huutoja iskemällä pöytään lyhyillä miekoillaan. Runoilija kuvaili Katalaunisten kentän tappiota kunniakkaaksi, mutta ratkaisemattomaksi tappeluksi.

Kun vierailla nyt oli ollut aikaa katsella tätä mitättömän näköistä sankaria yksinkertaisessa ruskeassa nahkapuvussaan, tarttui heihin sama vastustamaton kunnioittamistunne, kuin kaikkiin, jotka olivat hänet nähneet.

Tuossa itsetietoisessa levollisuudessa oli enemmän kuin turhamaisuutta; se oli ilmeistä kaiken ja kaikkien halveksimista. Hän istui yhä sivuttain vieraisiin, eikä kukaan, paitsi ministeri, saanut häneltä silmäystäkään.

Ylistyslaulun loputtua Attila nosti maljaansa, ja juomatta kenenkään onneksi hän maisteli siitä.

Tämä oli juominkien alkamisen merkki; ja viini helmeili kulta- ja hopeamaljoissa, jotka oli tyhjennettävä joka kerta kun niihin koskettiin, sillä herraa huvitti itse selvänä ollen katsella ympäristöään juopuneena.

Hetken juopottelun jälkeen Hamilcar neekeri esiintyi hulluttelemaan.

Silloin nousi suurkuningas, käänsi ensin selkänsä seuralle, jonka jälkeen hän laskeutui loikoilusohvalle. Mutta hänen joka liikkeestään pilkisti majesteetti esiin; ja kun hän polvet koholla ja kädet niskassa loikoili siinä, mietiskellen, silmät suunnattuina kattoon, oli hän yhä valtavasti vaikuttava.

— Mutta entä morsian ja häät? kysyi Orestes eräältä hunnilaisvieraalta.

— Meillä ei puhuta naisistamme, miksi heitä siis näytettäisi? vastasi hunni.

Juontia jatkui, mutta mitään ruokaa ei näkynyt. Toisinaan koko seura revähti laulamaan ja pöytiä takomaan. Kesken kaiken humalan ja melun oli koko sali äkkiä täynnä savua, ja rakennus oli tulimeressä. Kaikki syöksyivät kirkuen pystyyn ja pyrkivät pakoon, mutta ministeri iski sauvallaan pöytään, ja seura rähähti nauramaan.

Se oli hääpilaa, ulkona oli vain sytytetty muutamia olkikuormia tuleen.

Rauhan jälleen palattua ei Attilaa enää salissa ollut, sillä hän oli lähtenyt sivuovesta ulos.

Ja nyt alkoivat pidot, joita kesti aamuun asti.

* * * * *

Päivän noustessa Orestes istui vielä erään avarialaisen ruhtinaan kanssa maljan ääressä. Ei voi kuvailla, miltä sali näytti, ja useimmat vieraat olivat ulkona tanssimassa tulien ympärillä!

— Olivatpa nämäkin häät! sanoi Orestes. Niitä emme niinkään pian unohda, mutta mielelläni olisin halunnut puhella tuon merkillisen miehen kanssa; eikö se käy päinsä?

— Ei, sanoi avarialainen, hän ei puhu tarpeettomasti. Mitäpä hyödyttää, hän sanoo, seisoksia ja valehdella toinen toisensa täyteen? — Hän on viisas mies, eikä hänestä puutu hyväntahtoisuuden eikä inhimillisyyden piirrettäkään. Hän ei siedä tarpeetonta veren vuodatusta, ei kosta voitetulle, antaa mielellään anteeksi.

— Onko hänellä uskontoa, pelkääkö hän kuolemaa?

— Hän luottaa miekkaansa ja kutsumukseensa, ja kuolo on vain todellisen kotimaan veräjä. Siksi hän elää täällä alhaalla vain kuin vieras, kuin matkustaja.

— Aivan kuin kristitytkin siis!

— Omituista on, että paavi Leo siellä Roomassa herätti hänessä kunnioitusta… Mikä nyt on hätänä?

Ulkoa kuului ulvonta, joka ensin tuntui tulevan palatsista, mutta sitten levisi kautta koko leirin ja arolle asti. Puoli miljonaa ihmistä ulvoi ja se kuului itkulta.

Juopottelevat vieraat juoksivat ulos ja näkivät kaikkien hunnien tanssivan riipien itseään puukolla kasvoihin ja ulvoen käsittämättömiä sanoja.

Edeko tuli saapuville ja tempasi Orestesin mukaansa joukkojen läpi.

— Attila on kuollut! Ylistetty olkoon Jesus Kristus!

— Kuollut? Se oli Ildico!

— Ei, hän istui hunnutettuna ruumiin vieressä itkien.

— Hän se oli!

— Niin, mutta nämä villit ovat siksi ylpeitä, etteivät usko ihmisen voineen Attilaa surmata!

— Mikä onni meille!

— Nopeasti viemään viestiä Roomaan! Ensiksi saapuvan onni on taattu!

* * * * *

Orestes ja Edeko läksivät matkaan samana aamuna; eivätkä he koskaan unohtaneet näitä häitä, joissa he olivat ensi kerran toisensa tavanneet.

Myöhemmin he uudistivat tuttavuuden, mutta toisissa ja suuremmissa olosuhteissa. Sillä Edekon pojasta tuli Odovaker, joka kukisti Orestesin pojan, mikä taas ei ollut kukaan muu kuin viimeinen keisari Romulus Augustus. Hänen nimensä oli kumma kyllä Romulus, kuten Rooman ensimäisen kuninkaankin, ja Augustus, kuten ensimäisen keisarin. Ja hän kuoli 6,000 kultakolikon eläkettä nauttivana Campaniassa eräässä huvilassa, joka ennen oli kuulunut Lucullusille.