The Project Gutenberg eBook of Tulella ja miekalla: Kuvaus menneiltä ajoilta. 4

This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

Title: Tulella ja miekalla: Kuvaus menneiltä ajoilta. 4

Author: Henryk Sienkiewicz

Translator: Maila Talvio

Release date: November 23, 2016 [eBook #53586]

Language: Finnish

*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK TULELLA JA MIEKALLA: KUVAUS MENNEILTÄ AJOILTA. 4 ***

E-text prepared by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen

TULELLA JA MIEKALLA IV

Kuvaus menneiltä ajoilta

Kirj.

HENRYK SIENKIEWICZ

Tekijän luvalla puolankielestä suomentanut

Maila Talvio

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1920.

ENSIMÄINEN LUKU.

Niin pian kuin hevoset olivat levänneet, läksivät he liikkeelle ja ajoivat niin kiireesti, että he kuun noustessa aron yli olivat likellä Studenkaa, Waladynkan takana. Edellimmäisenä ratsasti herra Wolodyjowski, tarkoin tähystellen joka taholle. Hänen jäljessään tuli Zagloba, ratsastaen Helenan vierellä ja viimeisenä kulkueessa oli Rzendzian, johtaen kahta kuormitettua hevosta sekä kahta ratsua, jotka hän kiireessä oli ottanut Horpynan tallista. Zagloban suu kävi lakkaamatta ja tällä kertaa hänellä todella oli yhtä toista kertomista ruhtinattarelle, joka villissä rotkossaan ei ollut saanut maailmalta mitään tietoja. Zagloba kertoi siinä alusta asti, kuinka he olivat hakeneet ruhtinatarta ja miten Skrzetuski oli lähtenyt etsimään Bohunia aina Perejaslawiin asti, tietämättä, että tämä oli saanut surmansa, sekä kuinka vihdoin Rzendzian oli atamanilta onnistunut kuulemaan ruhtinattaren piilopaikasta ja tuonut tietonsa Zbaraziin.

— Laupias Jumala, sanoi Helena, kohottaen kauniit, kalpeat kasvonsa kuuta kohti, — onko siis herra Skrzetuski lähtenyt hakemaan minua aina Dnieperin takaa asti?

— Perejaslawista asti, niinkuin teille sanoin. Ja varmaan hän olisi tullut meidän mukanamme, mutta meillä ei ollut aikaa lähettää hänelle sanaa, koska tahdoimme heti kiirehtiä teitä auttamaan. Hän ei vielä tiedä mitään teidän pelastuksestanne ja joka päivä hän rukoilee teidän puolestanne. Mutta älkää enää surko häntä, kestäköön nyt vielä jonkun aikaa, koska häntä odottaa sellainen palkinto.

— Ja minä kun luulin, että kaikki ovat minut unohtaneet ja rukoilin
Jumalalta vain kuolemaa.

— Kaukana siitä, että olisimme teidät unohtaneet. Koko ajan me vain mietimme, kuinka voisimme päästä avuksenne. Kyllä minulla siinä olikin päänvaivaa, samoin kuin Skrzetuskillakin, mutta täytyy kuitenkin tunnustaa, ettei tuokaan ritari, joka ratsastaa tuossa edellämme, liioin ole säästänyt työtään eikä vaivojaan.

— Jumala sen hänelle palkitkoon.

— Nähtävästi te molemmat olette sellaisia, että ihmiset yleensä teihin kiintyvät, mutta Wolodyjowskille todellakin olette kiitollisuuden velassa, sillä kahden me hänen kanssaan leikkelimme Bohunin palasiksi kuin minkäkin hauen.

— Herra Skrzetuski kertoi jo Rozlogissa minulle Wolodyjowskista ja sanoi häntä parhaaksi ystäväkseen.

— Oikein hän siinä tekikin. Siinä pienessä ruumiissa asuu suuri sielu. Nyt hän on aivan kuin hölmistynyt, sillä nähtävästi teidän kauneutenne on hänet huumannut. Mutta odottakaa vain, kunhan hän tointuu ja pääsee entiselleen. Kuninkaanvaalin aikana me kyllä yhdessä näytimme, mihin kelpaamme.

— Onko meillä siis uusi kuningas?

— Vai ei se raukka ole tuossa kirotussa luolassa saanut tietää edes sitäkään. Onpa niinkin. Jan Kasimir, joka valittiin jo viime syksynä ja joka siis on ollut hallitsijana kahdeksatta kuukautta. Nyt alkaa suuri sota roistoväkeä vastaan, Jumala vain suokoon, että se päättyisi onnellisesti, sillä ruhtinas Jeremi on sivuutettu ja hänen sijalleen valittu toisia, jotka kykenevät tehtäväänsä yhtä vähän kuin minä naimisiin.

— Lähteekö herra Skrzetuskikin sotaan?

— Hänhän on niin vakaa sotilas, etten ymmärrä mikä häntä pidättäisi menemästä. Me olemme molemmat samanlaiset: kun halu ottaa meidät valtoihinsa, niin ei mikään voima meitä pidätä. Kyllä me viime vuonna näytimme niille roistoille. Yö ei riittäisi, jos rupeaisin kertomaan teille kaikkea. Tietysti me lähdemme sotaan ja lisäksi kevein sydämin, sillä nythän me olemme löytäneet teidät, poloisen tyttömme, jota vailla elämämme oli kerrassaan kurjaa.

Ruhtinatar käänsi suloiset kasvonsa Zaglobaa kohden.

— En tiedä miksi minusta pidätte, mutta varmaankaan ette pidä minusta enemmän kuin minä teistä.

Zagloba alkoi tyytyväisenä läähättää.

— Pidätte siis minusta?

— Pidän varmasti.

— Jumala teitä palkitkoon, sillä nyt käy vanhuuteni keveämmäksi kantaa. Ovathan naiset minuun joskus vielä katsoneet, kuten nytkin Varsovassa kuninkaanvaalin aikana — Wolodyjowski sen saattaa todistaa —, mutta vähät minä itse puolestani rakastumisista, vaikka minulla onkin kuuma veri. Minulle riittää isällinen tunne.

Syntyi hetken vaitiolo. Vain hevoset päristelivät kuuluvasti, toinen toisensa jälkeen. Kulkijat pitivät tätä suotuisana enteenä.

— Onneksi, onneksi, vastasivat ratsastajat.

Yö oli kirkas. Kuu nousi yhä korkeammalle taivaalla, joka oli täynnä välkkyviä tähtiä, ja kävi yhä pienemmäksi ja kalpeammaksi. Väsyneet hevoset hiljensivät askeliaan ja uupumus alkoi vallata ratsastajatkin. Wolodyjowski pidätti ensimäisenä hevosensa.

— Nyt sopisi ehkä levähtää, sanoi hän. — Pian alkaa hämärtää.

— Kyllä onkin jo aika, sanoi Zagloba. — Minä olenkin jo niin uninen, että näen hevoseni pään kahtena.

Ennen levollemenoa piti kuitenkin Rzendzian huolen illallisesta. Hän viritti tulen, otti ratsun selästä haarasäkin ja veti sieltä esiin eväät, jotka hän oli hankkinut Burlajn luona Jampolissa. Säkissä oli maissileipää, kylmää lihaa, makeisia ja moldaulaista viiniä. Nähdessään kaksi nahkasäkkiä aivan pyöreinään viiniä, joka miellyttävällä kulinalla ilmaisi olemassaolonsa, herra Zagloba unohti unensa. Toiset tarttuivat ahneesti ruokaan ja alkoivat syödä. Kaikille riitti runsaasti. Tarpeeksi syötyään pyyhki herra Zagloba suunsa takin liepeeseen ja sanoi:

— Kuolemaani asti tulen yhä toistamaan: ihmeelliset ovat Jumalan tuomiot. Kas nyt tuo meidän armollinen neitimme on vapaa. Ja nyt me lohdutetuin mielin istumme täällä paljaan taivaan alla ja juomme Burlajn viiniä. En tahdo sanoa, ettei unkarilainen viini olisi parempaa, sillä tuo nahkahan hajuaa, mutta matkalla kyllä tämäkin kelpaa.

— Yhtä asiaa vain en saata tarpeeksi ihmetellä, sanoi Helena, — nimittäin sitä, että Horpyna niin helposti suostui jättämään minut teille.

Herra Zagloba katsahti ensin Wolodyjowskiin, sitten Rzendzianiin ja räpytteli silmiään.

— Suostui, kun oli suostuminen. Ja mitäpä siitä salaa — sillä eihän se mikään häpeä ole —, että me teimme lopun heistä molemmista, sekä Horpynasta että Czeremysistä.

— Onko se mahdollista? kysyi ruhtinatar kauhistuneena.

— Ettekö kuullut laukauksia?

— Kuulin kyllä, mutta luulin Czeremysin ampuvan.

— Ei ampuja ollut Czeremys, vaan tuo poika tuossa. Hän se päästi kuulan noita-akan läpi.

— Piru siinä pojassa asuu, se on varma. Tällä kertaa ei hän sentään voinut menetellä toisin, sillä noita-akka tahtoi itsepäisesti lähteä meidän matkaamme, joko aavistaen jotakin, tai muuten uppiniskaisuuttaan. Siihen oli vaikea suostua, sillä pianhan hän olisi huomannut, ettei meidän ollut tarkoituskaan lähteä Kiovaan. Ja niin tuo poika ampui hänet ja minä tein selvän Czeremysistä. Se se oli oikea ulkomaan hirviö eikä Jumala luullakseni lue sitä minulle syyksi. Varmaan hän helvetissäkin herättää yleistä inhoa. Vähää ennen kuin lähdimme rotkosta, ratsastin hiukan edellä ja työnsin heidät syrjään, jotta ette ruumiita nähdessänne pelästyisi, tai pitäisi näköä pahana enteenä.

Ruhtinatar virkkoi:

— Liian monta läheistä henkilöä olen jo näinä kauheina aikoina nähnyt kuolleina, en enää pelästy murhattujen näköä. Mutta tietysti olisin mieluummin suonut, ettei olisi jäänyt verta jälkeeni, jotta ei Jumala minua siitä rankaisisi.

— Se ei ollutkaan mikään ritarillinen teko, sanoi Wolodyjowski karusti, — enkä minä olisi tahtonut ryhtyä siihen.

— Mitä sitä nyt rupeaa arvostelemaan, hyvä herra, sanoi Rzendzian, — kun ei muuta voinut tehdä. Toinen asia olisi, jos olisimme tuhonneet jonkin hyvän ihmisen, mutta Jumalan viholliset saa tappaa. Minä olen itse nähnyt, kuinka tuo noita-akka oli liitossa pahojen henkien kanssa. Sellaista ei minun käy sääli.

— Mutta mitäs teidän sitten käy sääli? kysyi ruhtinatar.

— Rahoja, jotka olivat rotkossa piiloon kaivettuina. Bohun mainitsi minulle niistä. Mutta te, hyvät herrat, piditte sellaista kiirettä, ettei ollut aikaa kaivaa niitä esiin, vaikka hyvin tiesin paikan myllyn luona. Sydäntäni viilsi, kun täytyi jättää niin paljon kaikenlaista aarretta siihenkin huoneeseen, missä neiti asui.

— Katsokaappa nyt millaisen palvelijan saatte, sanoi Zagloba ruhtinattarelle. — Herraansa lukuun ottamatta olisi hän valmis nylkemään kenen hyvänsä, vaikka itse pirun, tehdäkseen hänen nahastaan kauluksen.

— Suokoon Jumala, ettei herra Rzendzianille tulisi syytä moittia minua kiittämättömyydestä, vastasi Helena.

— Kiitän nöyrimmästi armollista neitiä, vastasi poika, suudellen
Helenan kättä.

Sillaikaa istui Wolodyjowski ääneti, juoden viiniä nahkasäkistä ja ollen hyvin tuiman ja sotaisen näköinen. Vihdoin alkoi hänen epätavallinen vaitiolonsa herättää Zagloban huomiota.

— Herra Michal, sanoi hän, — te tuskin enää päästätte sanaa suustanne. (Vanhus kääntyi samassa ruhtinattareen päin.) Enkös minä jo sanonut teille, että kauneutenne vie häneltä sekä järjen että puhelahjan.

— Olisi parempi, jos nukkuisitte ennen päivän tuloa, vastasi hämillään ritari ja alkoi kiivaasti liikuttaa viiksiään, niinkuin jänis koettaessaan rohkaista itseään.

Mutta vanha aatelismies oli oikeassa: ruhtinattaren tavaton kauneus piti pientä ritaria ikäänkuin alituisessa juopumuksen tilassa. Herra Michal katseli häntä katselemistaan ja kyseli itseltään, onko mahdollista, että tuollainen olento kävelee maan päällä. Paljon hän eläessään oli nähnyt kaunottaria — kauniit olivat Anna ja Barbara Zbarazka, komea oli myöskin Anusia Borzobohata, upea oli neiti Zuk, jota Roztworowski niin liehitteli ja Wierszulin ihailemat Skoropadzka ja Bohowytinianka, mutta kukaan heistä ei voinut kilpailla tämän ihanan arokukan kanssa. Noiden toisten seurassa oli herra Wolodyjowski hyvällä tuulella ja puhelias, mutta katsellessaan näitä samettisia, suloisia ja uneksivia silmiä, niiden silkkisiä verhoja, joiden varjo lankesi poskille asti, tuota olkapäille ja niskaan valuvaa tukkaa, joka oli hajallaan kuin hyasintin terälehdet, solakkaa vartaloa, korkeaa povea, jota hengitys hiljaa liikutteli ja josta kohosi suloinen lämpö, kasvojen liljanvalkeutta, huulten ruusuja ja vadelmia, kaikkea tuota katsellessaan herra Wolodyjowski suorastaan unohti puhetaitonsa ja — mikä oli vieläkin pahempi — hän tunsi olevansa kömpelö, tyhmä ja varsinkin pieni, vieläpä niin pieni, että oli suorastaan naurettavaa. "Hän se on ruhtinatar, mutta minä olen koulupoika", ajatteli hän jonkinlaisella katkeruudella itsekseen, ja hän olisi suonut, että olisi sattunut jokin merkillinen tapaus, että esimerkiksi pimeydestä olisi ilmestynyt jokin jättiläinen, sillä vasta silloin olisi herra Michal raukka voinut osottaa, ettei hän ole niin pikkuinen kuin miltä hän näyttää. Häntä harmitti myöskin, että herra Zagloba tyytyväisenä pani merkille tuon muka tyttärensä hurmaavan kaikki ihmiset, että hän joka hetki röhki, kiusotteli häntä ja kauheasti räpytteli silmiään.

Ruhtinatar, hän istui tulen ääressä rusoisen liekin ja kalpean kuun valossa, suloisena, tyynenä, entistäänkin kauniimpana.

— Tunnustakaappa vain, herra Michal, sanoi aamulla herra Zagloba, hetkiseksi jouduttuaan kahdenkesken herra Michalin kanssa, — ettei toista tuollaista tyttöä ole koko valtakunnassa. Jos näytätte minulle toisen yhtä hyvän, niin saatte sanoa minua lurjukseksi ja siaksi.

— Sitä en kiellä, vastasi pieni ritari. — Verraton hän on, aarre, jollaista en ole tähän asti vielä nähnyt. Sillä eivät edes nuo marmoriset jumalattarien kuvat, jotka näimme Kazanowskien palatsissa, voi kilpailla hänen kanssansa. Onko siis kumma, että parhaat miehet mittelevät miekkojaan hänen takiaan. Sen hän kyllä ansaitsee.

— Eikö totta, sanoi Zagloba, — Jumal' avita, on mahdoton tietää milloin hän on kauniimpi, aamulla vaiko illalla. Hän elää alituisesti ruusunkukkasen ihanuudessa. Olen teille kertonut, että minäkin ennen olin tavattoman komea mies, mutta silloisessakaan tilassani en vetänyt vertoja hänelle, vaikka kyllä toiset ihmiset sanovat meidän olevan niin toistemme näköiset kuin kaksi marjaa.

— Menkää hiiteen, huudahti pikku ritari.

— Älkää te suuttuko, herra Michal, tehän olette aivan sotaisen näköinen. Katselette ruhtinatarta kuin pukki kaaleja ja rypistelette siinä kulmianne. Saattaisipa melkein vannoa, että rakkaus kalvaa luitanne, mutta makkarapa ei olekaan koiraa varten.

— Hyi, sanoi Wolodyjowski — ettekö häpeä, vanhana miehenä puhua tuollaisia tyhmyyksiä.

— No, miksi sitten olette niin synkän näköinen?

— Te luulette vaaran jo lentäneen ohitsemme niinkuin lintu lentää ja että jo olemme kokonaan turvassa, mutta nytpä onkin tarkoin mietittävä, ettemme joutuisi ojasta allikkoon. Meidän edessämme on vaikea tie ja herra ties, mikä meitä voi kohdata, sillä seudut joita kohden ratsastamme, ovat varmaan jo liekkien vallassa.

— Kun minä Rozlogissa olin päässyt Bohunin käsistä, oli asema vieläkin huonompi, sillä takaapäin meitä ahdistettiin ja edessä oli kapina. Siitä huolimatta kuljin koko Ukrainan läpi kuin minkäkin liekkimeren ja pääsin Bariin asti. Miksikä meidän päämme nyt olisi vaarassa? Pahimmassa tapauksessa valitsemme lyhyimmän tien Kamienieciin.

— Niin, mutta myöskin turkkilaisilla ja tatareilla on sinne lyhyt tie.

— Mitä te nyt puhutte?

— Puhun vain niinkuin asiat ovat ja sanon, että täytyy punnita kaikki juurta jaksain. Meidän on parempi välttää Kamienieciä ja lähteä Baria kohden, sillä kasakat kuitenkin kunnioittavat turvanuijaa ja roskaväestä kyllä suoriudumme. Mutta jos yksikin tatari huomaa meidät, niin olemme hukassa. Minä ne kyllä tunnen ja kun tatarilaisparvi on tulossa, osaan lähteä tieheni lintujen ja susien mukana. Mutta jos taas joutuisimme suoraan tuollaisen parven käsiin, niin silloin en suoriutuisi heistä millään.

— Lähtekäämme siis Bariin päin tai Barin ohitse ja tappakoon rutto mokomatkin Kamienienicin lipektatarit ja tsheremissit heidän karavanimajapaikoissaan. Ettekö te tiedä, että Rzendzian Burlajlta hankki itselleen turvanuijan? Voimme siis huoletta kaikkialla kulkea kasakkain maan halki. Olemmekin jo ratsastaneet pahimpien erämaiden läpi, tästä puoleen tulemme ihmisten ilmoille. Siellä täytyy sitten pitää huoli siitäkin, että tulemme talonpoikaismajoille iltalypsyn aikaan, sillä neidin takia se on kaikin puolin parempi. Minusta tuntuu, herra Michal, siltä kuin te katsoisitte asioita liian synkästi. Olisipa nyt kumma — ja sen sanon kehumatta itseäni tai teitä —, jollei kolme oivallista miestä suoriudu kaikesta mikä arolla voi sattua. Jos yhdistämme oveluutemme teidän sapeliinne, niin voimme huoletta lähteä matkaan. Rzendzianillahan on Burlajn turvanuija ja se riittää, sillä Burlaj hallitsee tällä hetkellä koko Podoliaa ja kun olemme päässeet Barin taakse, niin siellä taas jo tapaamme Lanckoronskin rajavartioineen. Eteenpäin siis, herra Michal, älkäämme tuhlatko aikaa. Eivätkä he tuhlanneetkaan aikaa, vaan lähtivät kiitämään pitkin aroa pohjoista ja länttä kohden, minkä hevoset pääsivät. Móhilevin kohdalla he jo saapuivat asutummille seuduille, niin että kaikkialla iltaisin helposti löysi jonkun talonpoikaisasumuksen tai kylän, jonne saattoi yöpyä. Aamun sarastaessa he kuitenkin aina taas olivat ratsun selässä ja matkalla. Onneksi oli kuiva kesä, päivät olivat helteiset, yöt kasteiset ja aamuisin oli koko aro hopeisena ikäänkuin härmän peitossa. Tuuli oli kuivattanut vedet, joet olivat laskeneet, oli helppo päästä niiden poikki. Kuljettuaan jonkin aikaa Lozowan vartta ylöspäin, pysähtyivät he hiukan pitemmältä lepäämään Szarogrodiin, jossa majaili Burlajn komennonalainen kasakkarykmentti. Täällä kohtasivat he myöskin Burlajn lähettiläät ja heidän joukossaan sadanpäämies Kunan, jonka he olivat tavanneet Jampolissa Burlajn pidoissa. Tämä hiukan ihmetteli, että he eivät kulje Braclawin, Rajgradin ja Skwiran tietä Kiovaan, mutta hänessä ei myöskään herännyt epäluulo heidän hankkeisiinsa nähden, varsinkin kun Zagloba selitti, että he ovat välttäneet sitä tietä, koska pelkäävät tatareja, jotka kuuluvat lähestyvän Dnieperin suunnalta. Kuna kertoi heille nyt heti Burlajn lähettäneen hänet rykmentin luo ilmoittamaan, että sen oli lähdettävä sotaan, ja että hän itse kaikkien jampolilaisten joukkojen ja budziakin tatarien kanssa piakkoin lähtee Szarogrodiin, sieltä marssiakseen eteenpäin.

Burlajn luo oli saapunut Chmielnickin pikalähettejä ilmoittamaan sodan alkaneen ja käskemään häntä marssittamaan kaikki rykmentit Wolyniaan. Burlaj oli kuitenkin jo aikoja sitten päättänyt rynnätä Baria kohden ja odotti vain tatarilaisia apujoukkoja, Barin tienoilla kun oli puhjennut vaarallinen kapina. Ylipäällikkö herra Lanckoronski oli nimittäin siellä perinpohjin lyönyt melkoiset sinne sijoitetut joukot, valloittanut kaupungin ja asettanut linnaan varusväen. Oli kaatunut muutama tuhat kasakkaa ja heidän kuolemansa tahtoi vanha Burlaj kostaa, tai ainakin valloittaa linnan takaisin. Kunan tuomat Chmielnickin viimeiset käskyt, joiden mukaan hänen oli mentävä Wolyniaan, kuitenkin tulivat näiden aikomusten tielle. Heidän ei siis tällä kertaa pitänyt käydä piirittämään Baria, jolleivät tatarit sitä välttämättä vaatisi.

— Näettekö nyt, herra Michal, sanoi toisena päivänä Zagloba, — Bar on kuin onkin meidän edessämme ja voisinpa minä vaikkapa uudelleen piiloittaa sinne ruhtinattaren. Piru hänet siellä kuitenkin perisi. Minä näet en enää usko Bariin enkä mihinkään oveluuteen, siitä alkaen kuin roskaväellä on enemmän tykkejä kuin kruunun sotajoukoilla. En kuitenkaan ole huolissani, vaikka ympärillemme kokoontuukin pilviä.

— Nyt ei ainoastaan pilveile, vastasi ritari, — vaan on myrsky jo kintereillämme. Toisin sanoen: tatarit ja Burlaj, joka, jos saisi meidät kiinni, olisi suuresti hämmästyksissään, kun emme pyrikään Kiovaa kohden, vaan vastakkaiselle taholle.

— Varmaan hän olisi valmis näyttämään meille toisen tien — näyttäköön hänelle piru ensin, mikä tie vie suorimmin helvettiin. Tehdäänpäs sellainen sopimus, herra Michal, että minä meidän kaikkien puolesta suoritan roskaväen kanssa sattuvat asiat, ja että teidän osallenne jää selvittää välimme tatarien kanssa.

— Helppohan teidän on selviytyä roskaväestä, koska se pitää meitä omina väkinään, vastasi Wolodyjowski. Mitä taas tatareihin tulee, niin on nyt ainoa pelastus kiireen kautta paeta ja pujahtaa pois verkon perästä niin kauan kuin vielä on aikaa. Meillä on kyllä vastaiseksi hyvät hevoset, mutta ehkä matkan varrella käy tarpeelliseksi ostaa uusia, jotta ne aina pysyisivät vereksinä.

— Siihen herra Longinuksen kukkaro kyllä riittää ja jollei riitä, niin otamme Rzendzianilta Burlajn antaman. Ja nyt eteenpäin.

He alkoivat ratsastaa vieläkin kiireemmin. Pian peitti vaahto hevosten kyljet ja putoili siitä kuin lumihahtuvat viheriälle arolle. Kuljettiin Derlan ja Ladawan yli. Barekissa osti herra Wolodyjowski uudet hevoset, mutta ei jättänyt sinne entisiä, sillä Burlajn lahjoittamat olivat jaloa rotua. Ne säilytettiin valtoimina ja seurue kulki eteenpäin, pysähtyen yhä lyhyemmäksi aikaa yösijalle. Kaikkien terveys pysyi erinomaisessa kunnossa ja Helena, vaikka olikin matkasta väsynyt, tunsi joka päivä saavansa enemmän voimia. Rotkossa oli hän viettänyt täydelleen yksinäistä elämää, hän oli tuskin astunut jalallaan ulos kullatusta tuvastaan, koska hän ei ollut tahtonut tavata julkeata Horpynaa ja kuunnella hänen puheitaan ja muistutuksiaan. Nyt, aron raikkaassa ilmassa, palasi hänen terveytensä. Ruusut alkoivat kukkia hänen poskillaan ja aurinko rusketutti hänen kasvonsa, mutta siitä saivat silmät entistä enemmän loistoa ja kun tuuli ajoi hiukset hänen otsalleen, teki mieli sanoa: tuossapa ajaa aavaa aroa jokin mustalaisneito, mitä ihanin povaajatyttö tai mustalaisprinsessa. Hänen edessään keinuivat kukat ja hänen jäljessään tulivat ritarit.

Herra Wolodyjowski tottui vähitellen Helenan tavattomaan kauneuteen ja kun matkustaminen näin yhdessä toi heitä likemmä toisiaan, niin hän lopulta tyyntyi. Hän sai takaisin entisen puheliaisuutensa ja iloisuutensa ja kannustaen hevosensa Helenan kohdalle, kertoi hän hänelle Lubniesta ja ennen kaikkea ystävyydestään Skrzetuskiin. Hän huomasi nimittäin ruhtinattaren mielellään kuuntelevan juuri siitä. Välistä hän myöskin kiusotteli häntä, sanoen:

— Minä olen Bohunin ystävä ja vien teidät hänen luoksensa.

Mutta Helena pani kätensä yhteen ikäänkuin hän olisi kauhistunut ja alkoi hellällä äänellä rukoilla:

— Älkää tehkö sitä, julma ritari. Tappakaa minut pikemmin heti paikalla.

— Ei, se ei ole mahdollista, en minä sitä tee, vastasi julma ritari.

— Lyökää minulta kaula poikki, virkkoi ruhtinatar, siristäen ihania silmiään ja kurottaen kaulaansa häntä kohden.

Silloin tunsi pieni ritari taasen outoa nakertelua koko olennossaan. "Tuo tyttö menee päähän niinkuin viini!" ajatteli hän itsekseen, "mutta minäpä en juovu hänestä, koska hän on toisen oma!" ja rehellinen herra Michal ravisti tunteen yltään ja kannusti hevostaan eteenpäin. Ja kun hän oli ratsunsa selässä sukeltanut pitkään ruohikkoon kuin mihinkäkin veteen, katosi hänestä huumauksen tunne ja hän kiinnitti koko huomionsa tiehen. Hän katsoi, onko se turvallinen, onko heidän ratsastettava eteenpäin, vai läheneekö jostakin päin seikkailu. Hän ponnisti jalkansa astuimiin, nosti keltaiset viiksensä ruohomerestä ja katseli, nuuski ja kuunteli kuin tatarilainen, vaaniessaan saalista villeillä aroilla. Herra Zagloba oli hänkin mitä parhaimmalla tuulella.

— Helpompi meidän nyt on paeta, sanoi hän, — kuin silloin Kahamlikin varrella, kun meidän jalkaisin täytyi juosta kuin koirat, kieli pitkällään. Kieleni oli silloin niin kuivana, että sillä olisin voinut vaikkapa veistää puuta. Nyt, Jumalan kiitos, saa toki levätä yöllä ja myöskin silloin tällöin kastella kurkkuansa.

— Muistattekos kuinka te käsillänne kannoitte minut joen yli, sanoi
Helena.

— Olipa myöskin, Herra nähköön, ketä kantaa! Skrzetuski voi sen vakuuttaa.

— Huhuh! nauroi Rzendzian.

— Älkää nyt viitsikö! sanoi ruhtinatar, punehtuen ja luoden silmänsä maahan.

Näin he arolla juttelivat, lyhentääkseen matkaa Vihdoin he Barekin ja Joltuszkowin takana tulivat seudulle, jota sodan hampaat vasta olivat raadelleet. Ensinnä olivat siellä hävittäneet asestetut roskajoukot ja aivan hiljan oli myöskin herra Lanckoronski siellä polttanut ja tuhonnut. Vasta toistakymmentä päivää sitten hän nimittäin oli peräytynyt Zbaraziin. Matkustajat saivat paikkakunnan asukkailta kuulla, että Chmielnicki ynnä khani kaikkine joukkoineen olivat marssineet ljaheja tai pikemmin ylipäällikköjä vastaan, koska heidän joukkonsa ovat kapinassa eivätkä tahdo suorittaa palvelustaan muiden kuin Wisniowieckin johdolla. Yleensä ennustettiin, että nyt tulee tuho joko ljaheille tai kasakoille, kun isä Chmielnicki ja Jarema tapaavat toisensa. Koko maa oli kuin tulessa. Kaikki olivat tarttuneet aseihin ja lähteneet pohjoiseen päin, liittyäkseen Chmielnickiin. Alamaasta Dniesterin suistoilta taas vyöryi Burlaj koko mahtinsa kanssa ja pitkin matkaa liittyi mukaan rykmenttejä asemasijoiltaan ja hevostensa ruokintapaikoilta. Kaikkialle oli nimittäin saapunut lähtökäsky. Liikkeellä olivat nyt kasakkain sotamiehistöt, lippukunnat ja rykmentit ja näiden ohella vyöryi aaltona eteenpäin järjestyksetön, varstoilla, talikoilla, puukoilla ja keihäillä aseistettu rahvas. Hevos- ja puhvelipaimenet olivat jättäneet leirinsä, talonpojat majansa, mehiläishoitajat kekonsa, villit kalastajat Dnieperin kaislikot, metsästäjät kuusikkonsa. Kylät, kauppalat ja kaupungit olivat tyhjentyneet. Kolmesta vojevodakunnasta oli paikoilleen jäänyt vain vanhat naiset ja lapset, sillä nuoret tytötkin olivat lähteneet kasakoitten mukana ljaheja vastaan. Samalla läheni idästä koko päävoimineen Chmielnicki, pahaaennustavana myrskynä, musertaen mahtavalla kädellään tieltään linnat ja linnoitukset ja surmaten kaikki, jotka olivat säästyneet edellisistä hävityksistä.

Päästyään ruhtinattarelle niin surullisesti muistorikkaan Barin ohi, tulivat matkustajamme vanhalle maantielle, joka vie Latyczowiin, Ploszkirowiin, Tarnopoliin ja yhä kauemma, aina Lembergiin asti. Täällä alkoivat he yhä useammin tavata milloin järjestymättömiä vankkurileirejä, milloin jalkaväen tai kasakkajoukkojen osastoja, milloin talonpoikaisparvia, milloin äärettömiä, tomupilven peittämiä härkälaumoja, joita kuljetettiin kasakka- ja tatarilaisjoukkojen ravinnoksi. Tie kävi yhä vaarallisemmaksi, sillä vähän päästä heiltä kyseltiin, missä asioissa he kulkevat, mistä tulevat ja minne menevät. Kasakkain sotamiehistölle näytti Zagloba silloin Burlajn turvanuijaa ja sanoi:

— Me olemme Burlajn lähettiläitä ja tuomme Bohunille tuota tyttöä.

Nähdessään pelätyn päällikön turvanuijan, kasakat tavallisesti hajaantuivat, varsinkin, kun jokainen ymmärsi, että jos Bohun on hengissä, niin hän varmaankin temmeltää jossakin lähellä puolalaisten ylipäällikköjen sotajoukkoja, Zbarazin tai Konstantinowin tienoilla. Mutta paljon vaikeampaa oli tulla toimeen rahvaan kanssa. Tietämättömillä juopoilla ja villeillä paimenjoukoilla ei ollut juuri minkäänlaista käsitystä merkeistä, joita päälliköt antoivat turvattua matkaa varten. Jollei Helena olisi ollut mukana, olisivat nuo puolivillit ihmiset pitäneet Zaglobaa, Wolodyjowskia ja Rzendziania omana väkenään ja päällikköinään, kuten välistä tapahtuikin, mutta tavallisesti Helena kiinnitti heidän huomionsa sukupuolellaan ja tavattomalla kauneudellaan. Siitä johtui vaikeuksia, jotka vain suurimmalla vaivalla voitettiin.

Välistä näytti herra Zagloba turvanuijaa, välistä taas herra Wolodyjowski hampaitansa. Silloin tällöin kaatui joku urkkija ruumiina maahan. Toisinaan pelastivat vain Burlajn verrattomat juoksijahevoset matkustajamme vaarallisesta seikkailusta, mutta aluksi niin onnellinen matka kävi päivä päivältä vaikeammaksi. Helena, vaikka hän olikin luonnostaan luja, alkoi alituisesta levottomuudesta ja unettomuudesta heikontua ja näytti todella vangilta, jota vasten hänen tahtoaan kuljetettiin vihollisen leiriin. Herra Zagloba hikoili kauheasti keksiessään yhä uusia oveluuksia, jotka pieni ritari heti paikalla toteutti. Molemmat lohduttivat ruhtinatarta parhaansa mukaan.

— Kun me nyt vain välttäisimme tuon muurahaispesän, joka vielä on edessämme, sanoi pieni ritari, — ja pääsisimme Zbaraziin ennenkuin Chmielnicki ja tatarilaiset tulvivat sen ympäristöön.

Hän oli nimittäin matkalla saanut tietää, että ylipäälliköt vetäytyvät Zbaraziin ja aikovat siellä puolustautua. Matkamiehemme pyrkivät sinne siinä toivossa, että myöskin ruhtinas Jeremi divisionansa kanssa saapuisi ylipäälliköiden luo, varsinkin kun osa, ja lisäksi melkoinen, hänen väkeänsä vakinaisesti majaili Zbarazissa. He olivat nyt ehtineet Ploskirowin tienoille. Hyörinä maantiellä harveni todellakin, sillä jo kymmenen puolalaisen penikulman päässä alkoi seutu olla kruunun lippukuntien hallussa eivätkä kasakkaparvet uskaltaneet liikkua kauemmas, vaan katsoivat hyväksi odottaa turvallisen matkan päässä toiselta puolen Burlajn, toiselta puolen Chmielnickin tuloa.

— Jäljellä on vain kymmenen penikulmaa, toisteli Zagloba käsiään hieroen. — Jos vain saavutamme ensimäisen lippukunnan, niin pääsemme rauhassa Zbaraziin.

Herra Wolodyjowski päätti kuitenkin hankkia uudet hevoset Ploskirowissa, sillä Barekissa ostetut olivat jo kelvottomat ja Burlajn antamia täytyi säästää pahinta hetkeä varten. Tämä varovaisuus oli käynyt välttämättömäksi senjälkeen kun oli levinnyt tieto, että Chmielnicki jo on Konstantinowin luona ja khani kaikkine ordoineen ryntää Pilawcesta.

— Ruhtinatar ja minä jäämme kaupungin ulkopuolelle, sillä paras on, ettei meitä nähdä torilla, sanoi pieni ritari Zagloballe, heidän saapuessaan tyhjään taloon parin sadan askeleen päässä kaupungista. — Mutta teidän täytyy mennä ja kysyä kaupunkilaisilta, eikö heillä ole hevosia myydä, tai vaihettaa vanhoihin. Nyt on jo ilta ja meidän täytyy koko yö ratsastaa.

— Palaan pian takaisin, sanoi herra Zagloba.

Hän ratsasti kaupunkiin ja Wolodyjowski käski Rzendzianin hiukan päästää auki satulan hihnoja, jotta hevoset voisivat levätä. Itse vei hän ruhtinattaren tupaan ja pyysi häntä vahvistukseksensa juomaan viiniä ja nukkumaan.

— Tahtoisin ennen aamun koittoa ratsastaa jälellä olevan matkan, sanoi Wolodyjowski ruhtinattarelle. — Myöhemmin saamme sitten levätä.

Tuskin oli hän ehtinyt tuoda sisään viinisäkit ja ruokaa, kun porstuan edessä kuului kavioiden töminää.

— Herra Zagloba näkyy jo palanneen, sanoi hän, — nähtävästi hän ei saanut hevosia.

Samassa hetkessä avautui tuvan ovi ja kynnyksellä seisoi Zagloba kalpeana, tuhkan värisenä, hiestyneenä ja hengästyneenä.

— Satulaan! huudahti hän.

Herra Michal oli liiaksi kokenut sotilas tuhlatakseen tällaisissa tapauksissa aikaa kysymyksiin. Hän ei tuhlannut sitä edes viinisäkin pelastamiseen (herra Zagloba tempaisi sen kuitenkin mukaansa), vaan tarttui kiireimmiten ruhtinattareen, johti hänet pihalle ja asetti hänet satulaan. Vielä katsahdettuaan, että hihnat olivat kiinni hän toisti:

— Satulaan!

Kaviot tömisivät ja pian katosivat sekä ratsastajat että hevoset pimeyteen kuin mikäkin unennäköjen sarja. Kauan aikaa kiitivät he levähtämättä. Ploszkirowin läheisyyteen tullessa kävi vihdoin ennen kuun nousua pimeys niin synkäksi, että jokainen takaa-ajo oli mahdoton. Silloin läheni herra Wolodyjowski Zaglobaa ja kysyi:

— Mitä siellä tapahtui?

— Odottakaa, herra Michal, odottakaa. Kauheasti hengästyin, jalat olivat minut pettää, uh!

— Mutta mitä siellä tapahtui?

— Siellä oli piru omassa persoonassaan. Perkele, sanon teille, tai lohikäärme, jolle kasvaa toinen pää heti kun olet leikannut toisen poikki.

— Puhukaa selvemmin!

— Minä näin torilla Bohunin.

— Ettehän te toki näe pikkuäijiä?

— Minä näin hänet torilla aivan ilmi elävänä, ja hänen mukanaan oli viisi tai kuusi miestä. En saattanut heitä laskea, sillä jalat olivat vähällä mennä altani. Hänen edessään pidettiin soihtua. Luulen totisesti, että joku paholainen on asettunut meidän tiellemme ja olen aivan kadottanut toivoni, että tässä onnellisesti suoriudumme yrityksessämme. Onko hän ehkä kuolematon, tuo helvetin asukas? Älkää mainitko hänestä mitään Helenalle… Jumal' avita, tehän hakkasitte hänet kuoliaaksi ja Rzendzian antoi hänet ilmi — ei, hän on jo taas hengissä, vapaana, ja kulkee jaloillaan! Uh, hyvä Jumala! Minäpä sanon teille, herra Michal, että pikemmin tahtoisin nähdä haamun hautausmaalla kuin hänet. Mutta mikä pirun sattuma minut aina viekin ensiksi tapaamaan hänet? Se sattuma saisi mennä koiran kurkkuun. Eikö nyt ole muita ihmisiä maailmassa kohtaamaan häntä — ei, aina vain minä ja minä!

— Näkikö hän teidät?

— Jos hän olisi minut nähnyt, niin silloin ette te, herra Michal, enää tällä hetkellä näkisi minua. Se nyt vielä olisi puuttunut.

— Tärkeää olisi tietää, sanoi Wolodyjowski, — ajaako hän meitä takaa, vai ratsastaako hän Waladynkalle Horpynan luo siinä toivossa, että saa meidät kiinni matkalla sinne!

— Minun ymmärtääkseni hän on matkalla Waladynkalle.

— Varmaan onkin niin. Silloin ratsastamme me toiselle ja hän toiselle suunnalle. Nyt ei välillämme enää ole penikulma, vaan kaksi ja tunnin perästä tulee viisi. Ennenkuin hän tiellä saa meistä tiedon ja palaa takaisin, niin me jo olemme Zolkiewissa.

— Niinkö sanotte, herra Michal. Jumalan kiitos, että panitte laastaria haavalleni. Mutta sanokaa minulle kuinka on mahdollista, että hän on vapaana, vaikka Rzendzian saattoi hänet Wlodawan komendantin käsiin?

— Hän on yksinkertaisesti paennut.

— Sellaiselta komendantilta pitäisi leikata kaula. Rzendzian, hoi,
Rzendzian tänne!

— Mitä käskette, herra? kysyi poika, pidättäen hevostaan.

— Kenelle sinä ilmiannoit Bohunin?

— Herra Regowskille.

— Kuka herra Regowski on?

— Hän on suuri kavaljeeri, kyrassierijoukon päällikkö kuninkaan lippukunnassa.

— Mitä kummaa? sanoi kättään heilauttaen Wolodyjowski. — Nyt ymmärrän. Ettekö muista, että herra Longinus kertoi herra Skrzetuskin riitaantuneen Regowskin kanssa. Hän on muuten herra Laszczin sukulainen ja vihaa Skrzetuskia siksi, että tämä on loukannut hänen sukulaistaan.

— Ymmärrän, ymmärrän! huudahti herra Zagloba. — Varmaan hän ilkeyttään on päästänyt Bohunin vapaaksi. Mutta sellainen teko on rikoslain asia ja tuottaa pään menetyksen. Minä rupean ensimäiseksi päällekantajaksi.

— Jos Jumala suo meidän kohdata hänet, mutisi herra Michal, — niin emme varmaan ikinä joudu oikeuden läheisyyteen.

Rzendzian ei ollut tähän asti tietänyt mitään siitä mitä oli tapahtunut, sillä annettuaan vastauksensa Zagloballe, hän jälleen oli ratsastanut ruhtinattaren luo.

He kulkivat nyt verkalleen eteenpäin. Kuu nousi, sumu, joka illan tullen oli levinnyt maan pinnalle, laski ja yö kirkastui. Wolodyjowski vaipui ajatuksiinsa. Zagloba märehti vielä jonkun aikaa pelästyksensä jätteitä ja virkkoi vihdoin:

— Kyllä Bohun nyt näyttäisi Rzendzianille, jos saisi hänet käsiinsä.

— Kertokaappas hänelle uutisemme, niin hän kerrankin pelästyy tarpeekseen. Minä lähden siksi aikaa ruhtinattaren luo, sanoi pieni ritari.

— Hyvä. Hei tänne, Rzendzian!

— Mikä on? kysyi poika, jälleen pysäyttäen hevosensa.

Herra Zagloba tuli hänen kohdalleen ja vaikeni hetken ajan, odottaen, että Wolodyjowski ja ruhtinatar jäisivät tarpeellisen matkan päähän. Vihdoin hän virkkoi:

— Tiedätkö mitä on tapahtunut?

— En.

— Herra Regowski on päästänyt Bohunin vapaaksi, minä näin hänet
Ploskirowissa.

— Ploskirowissa? Nytkö? kysyi Rzendzian.

— Nyt. Etkö jo lennä satulasta?

Kuun valo lankesi suoraan pojan pulleille kasvoille eikä herra Zagloba nähnyt niissä mitään pelästystä. Suurimmaksi hämmästyksekseen hän sensijaan huomasi saman julman, miltei eläimellisen raivon ilmeen, joka Rzendzianilla oli ollut silloin, kun hän surmasi Horpynan.

— No, etkö sitten pelkää Bohunia? kysyi vanha aatelismies.

— Hyvä herra, vastasi poika, — jos herra Regowski on päästänyt hänet vapaaksi, niin täytyy minun uudestaan hakea tilaisuutta kostaakseni hänelle sen vääryyden ja häväistyksen, jonka olen saanut häneltä kärsiä. Minä en anna sitä hänelle anteeksi, sillä minä olen vannonut. Ja jos me nyt emme olisi kuljettamassa neitiä turvalliseen paikkaan, niin lähtisin heti paikalla etsimään Bohunin jälkiä. Älköön menkökään käsistäni, mikä minulle kuuluu.

Hyi, ajatteli itsekseen Zagloba. Paras on, etten ole tehnyt vääryyttä tuolle pojalle.

Hän kannusti hevostaan ja hetken päästä oli hän ruhtinattaren ja Wolodyjowskin kohdalla. Tunnin kuluttua kahlasivat he Medwedowkan yli ja tulivat metsään, joka kahtena mustana seinänä leveni molemmin puolin jokea.

— Tämän seudun tunnen hyvin, sanoi Zagloba. — — Nyt on metsää aika pitkältä, sitten tulee neljännespenikulma aukeaa, jonka läpi käy Czarny-Ostrowista tuleva tie ja sitten on vielä suurempi metsä aina Matczyniin asti. Suokoon Jumala, että Matczynista jo saavutamme puolalaiset lippukunnat.

— Jo onkin aika joutua osalliseksi pelastuksesta, mutisi
Wolodyjowski.

He ratsastivat hetkisen vaieten, kuun valaistessa tietä.

— Kaksi sutta meni tien yli! huudahti äkkiä Helena.

— Näin, vastasi Wolodyjowski, — ja tuossa on kolmas.

Harmaa varjo välähti todellakin muutaman kymmenen askeleen päässä hevosten etupuolella.

— Kas tuossa neljäs! huudahti ruhtinatar.

— Ei, se on kauris. Katsokaas, neiti: kaksi, kolme niitä on.

— Mitä pirua! huudahti Zagloba, — kauriit ajavat takaa susia.
Maailma on, huomaan minä, mennyt ylösalaisin.

— Ratsastakaamme hiukan nopeammin, sanoi herra Wolodyjowski levottomana. — Rzendzian hoi, ratsasta neidin kanssa edellä.

He läksivät kiitämään eteenpäin, mutta Zagloba taipui Wolodyjowskia kohden ja kysyi hiljaa:

— Herra Michal, mitä siellä nyt mahtaa tapahtua?

— Pahaa, vastasi pieni ritari — Näittehän: metsän eläimet lähtevät makuusijaltaan, havahtuvat unesta ja luikkivat pakoon keskellä yötä.

— No, mitä se merkitsee?

— Se merkitsee, että ne ovat pelästyneet.

— Kuka niitä on peloittanut?

— Sotaväki, kasakat tai tatarit. He tulevat meitä vastaan oikealta.

— Ehkäpä siellä on meidän lippukuntia?

— Se ei ole mahdollista, sillä nuo eläimet pakenevat idästä päin, Pilawcen suunnalta. Tatarit tulevat siis varmaan sieltä leveänä ketjuna.

— Kiiruhtakaamme pakoon, herra Michal, Jumalan nimessä.

— Eipä tässä muutakaan keinoa ole.

— Jollei ruhtinatar olisi mukanamme, niin lähtisimme suoraan noita joukkioita vastaan, ja ottaisimme huutaman heistä hengiltä. Mutta nyt ruhtinattaren seurassa ei se käy…

— Meille voi tulla raskas matka, jos he huomaavat meidät.

— Pidetään nyt varamme, herra Michal. Käännymmekö metsään noiden susien jäljessä, vai kuinka?

— Ei se auta, sillä vaikkeivät ne heti saavuttaisikaan meitä, niin täyttävät ne meidän edessämme olevan seudun ja minne me sitten korjaamme luumme?

— Piru heidät vieköön. Tämä nyt vielä puuttui. Ettehän te, herra Michal, vain erehtyne. Eiväthän sudet yleensä pakene sotajoukon edellä, vaan kulkevat sen jäljessä.

— Ne jotka ovat sivullapäin, kulkevat sotaväen jäljessä ja kokoontuvat yhteen eri puolilta, mutta edellä olevat pelästyvät. Näittekö: tuolla oikealla, puiden välissä kumottaa tuli.

— Jeesus Natsarealainen, juutalaisten kuningas!

— Olkaa hiljaa!… Onko tätä metsää vielä pitkältäkin?

— Se loppuu heti.

— Tuleeko sitten aukeaa?

— Tulee. Hyvä Jumala!

— Olkaa hiljaa. Onko aukean takana taasen metsä?

— Aina Matczyniin asti.

— Hyvä. Kun vain eivät saavuttaisi meitä tuolla aukealla!

— Jos vain pääsemme onnellisesti toiseen metsään, niin olemme kuin kotonamme. Ratsastakaamme nyt yhdessä. Ensiksi ratsastavat ruhtinatar ja Rzendzian Burlajn hevosilla.

He kannustivat hevosiaan ja pääsivät edellä ratsastavien kohdalle.

— Mikä tulen kumotus tuolla oikealla on? kysyi ruhtinatar.

— Armollinen neiti, vastasi pieni ritari, — en voi sitä salata: siellä saattaa olla tatareja.

— Jeesus Maaria!

— Älkää pelätkö, neiti. Panen kaulani pantiksi, että ehdimme heidän edelleen ja Matczynissä ovat meidän lippukuntamme.

— Kiitäkäämme eteenpäin Jumalan tähden, sanoi Rzendzian.

He vaikenivat ja kiitivät kuin haamut eteenpäin. Puut alkoivat harveta, metsä loppui, mutta myöskin sammui tulen kumotus vähemmäksi. Äkkiä kääntyi Helena pienen ritarin puoleen:

— Hyvät herrat, sanoi hän, — vannokaa minulle, etten joudu elävänä heidän käsiinsä.

— Ette joudu, vastasi Wolodyjowski, — niin kauan kuin minä elän.

Tuskin oli hän ehtinyt sen sanoa, kun he saapuivat aukealle, joka oli noin neljännes penikulmaa leveä ja jonka vastakkaisella taholla jälleen häämöitti metsä. Kaikilta tahoilta ui aukea aho nyt kokonaan kuutamon hopeassa, ollen miltei yhtä valoisa kuin päivällä.

— Tuo on pahin pala tietä, kuiskasi Wolodyjowski Zagloballe. — Sillä jos he ovat Czarny-Ostrowissa, niin he varmaan tulevat metsien läpi.

Zagloba ei vastannut, kannusti vain hevostansa.

He olivat jo saapuneet ahon puoliväliin. Vastapäätä oleva metsä likeni likenemistään, käyden yhä selvemmäksi, kun nuori ritari yhtäkkiä viittasi kädellään itää kohden.

— Kas tuolla, sanoi hän Zagloballe, — näettekö?

— Pensaita ja viidakkoa… kauas.

— Mutta viidakkopa liikkuu.

— Eteenpäin nyt, eteenpäin! Sillä nyt he epäilemättä ovat meidät huomanneet.

Tuuli vinkui eteenpäin kiitävien korvissa. Pelastava metsä tuli yhä lähemmäksi. Yhtäkkiä kuului tuosta pimeästä massasta, joka läheni ahon oikealta puolelta, ikäänkuin meren aaltojen pauhua muistuttava kohina, sitten lävisti ilman kauhea huuto.

— He ovat nähneet meidät! karjui Zagloba. — Koirat… konnat… pirut… sudet… lurjukset!

Metsä oli niin lähellä, että pakenevat jo melkein tunsivat sen kostean ja viileän hengähdyksen. Kuitenkin tuli myöskin tatarilaisparvi yhä selvemmin näkyviin ja sen tummasta ruumiista alkoi pistäytyä esiin ikäänkuin pitkiä raajoja, jotka muistuttivat jonkin jättiläiskokoisen hirviön tuntosarvia. Nämä liikkuivat pakenevia kohden käsittämättömän nopeasti. Wolodyjowskin harjaantuneet korvat eroittivat jo selvästi huudon: Allah, Allah.

— Hevoseni kompastelee, sanoi Zagloba.

— Väli siitä! vastasi Wolodyjowski.

Mutta hänen päänsä läpi lensivät salamoina kysymykset: miten käy, jolleivät hevoset kestä? Miten käy, jos joku niistä uupuu? Ne olivat kyllä erinomaisia tatarilaishevosia, niillä oli kyllä rautainen kestävyys, mutta ne olivat melkein lepäämättä saaneet kestää hurjaa juoksua jo Ploskirowista asti aina ensimäiseen metsään. Tosin he olisivat voineet istuutua valtoimien hevosten selkään, mutta nekin olivat jo uuvuksissa. Miten tässä käy? mietti herra Wolodyjowski ja hänen sydämensä löi levottomana ehkä ensi kertaa elämässä, ei hänen itsensä, vaan Helenan takia, Helenan, josta hän tämän pitkän matkan aikana oli oppinut pitämään kuin sisaresta ikään. Hän tiesi myöskin, että tatarit, kerran aljettuaan ajaa jotakin takaa, eivät äkkiä hellitä.

— Ajakoot meitä takaa vaikka kuinka, Helenaa he eivät tule saamaan kiinni! sanoi hän itsekseen, hammasta purren.

— Hevoseni kompastelee! huusi toistamiseen Zagloba.

— Vähät siitä! toisti Wolodyjowski.

He saapuivat jo metsään. Pimeys oli kyllä nyt heidän ympärillään, mutta eivät myöskään yksityiset tatarilaisratsastajat olleet heistä kauempana kuin muutaman sadan askeleen päässä.

Pieni ritari tiesi kuitenkin, miten hänen on meneteltävä.

— Rzendzian, huusi hän, — käänny neidin kanssa maantieltä ensimäiselle polulle.

— Hyvä on, herra, vastasi poika. Pieni ritari kääntyi Zagloban puoleen.

— Pistoolit kouraan!

Samassa laski hän kätensä Zagloban hevosen ohjaksiin ja alkoi pidätellä sitä.

— Mitä te teette? huusi Zagloba.

— Älkää hätäilkö, pidättäkää hevosenne.

Etäisyys heidän ja Helenan kanssa pakenevan Rzendzian välillä kävi yhä suuremmaksi. Vihdoin saapuivat he sille paikalle, missä maantie teki jotenkin jyrkän käänteen Zbarazia kohden ja vähän matkaa siitä erkani kapea metsäpolku, jonka puiden oksat puoleksi peittivät. Rzendzian käänsi polulle. Hetken päästä olivat hän ja Helena kadonneet tiheikköön ja pimeään. Wolodyjowski pysäytti Zagloban ja oman hevosensa.

— Jumalan nimessä, mitä te teette, karjui Zagloba.

— Me pysäytämme takaa-ajon. Ruhtinattarelle ei ole muuta pelastusta.

— Me joudumme surman suuhun.

— Joudumme jos joudumme. Asettukaa tänne tien syrjään. Tänne, tänne näin.

Molemmat piiloittautuivat pimeään, puitten varjoon. Tatarilaishevosten kavioiden töminä läheni lähenemistään, jyristen kuin myrsky. Koko metsä oli yhtenä töminänä.

— Nyt se on tapahtunut! sanoi Zagloba ja nosti viinisäkin huulilleen.

Hän joi aika kulauksen ja hypähti sitten pystyyn. — Nimeen Isän,
Pojan ja Pyhän Hengen, olen valmis kuolemaan.

— Heti, heti, sanoi Wolodyjowski, — kolme heistä ratsastaa nyt edellä — sitä minä olenkin tahtonut.

Kuun valaisemalla tiellä näkyikin kolme ratsastajaa, jotka istuivat erinomaisten hevosten selässä. Heidän jäljessään, noin kahden tai kolmen sadan askeleen päässä kiiti kymmenkunta muuta ratsastajaa ja kauempana tuli vielä kokonainen tiheä parvi ordalaisia.

Kun kolme ensimäistä oli päässyt väijytyksen kohdalle, pamahti kaksi laukausta, jonka jälkeen Wolodyjowski kuin ilves ryntäsi keskelle tietä ja silmänräpäyksessä, ennenkuin herra Zagloba oli ennättänyt edes katsahtaa sinnepäinkään tai miettiä mistä on kysymys, oli kolmaskin tatarilainen kaatunut kuin salaman iskusta.

— Hevosen selkään! huusi pieni ritari.

Herra Zagloballe ei tarvinnut toistaa tätä asiaa ja he riensivät eteenpäin kuin kaksi sutta, joita vihainen koiraparvi ajaa takaa.

Kauempana ratsastavat tatarit saapuivat sillä välin ruumiiden luo ja huomattuaan, että metsästä tulevat sudet saattavat ne raadella, he hetkiseksi pysäyttivät hevosensa, odottaen muita tovereitaan.

— Näettekö, sanoi Wolodyjowski, — tiesinhän, että he pysähtyvät.

Mutta vaikka pakenijat olivatkin päässeet muutamaa sataa askelta edelle, ei takaa-ajo pysähtynyt pitkäksikään aikaa. Tatarit kiidättivät joukossa, erottautumatta yksityisiksi ratsastajiksi.

Pakenevien hevoset olivat kuitenkin pitkästä matkasta uuvuksissa, niiden juoksu kävi yhä hitaammaksi, varsinkin kompasteli Zagloban hevonen, jonka täytyi kantaa niin raskasta taakkaa, useamman kerran. Vanhalla aatelismiehellä nousivat hiusten jäännökset pystyyn, kun hän ajatteli, että hän mahdollisesti putoaa.

— Herra Michal, rakas herra Michal, älkää jättäkö minua! huusi hän epätoivoisasti.

— Olkaa huoleti, vastasi pieni ritari.

— Syökööt sudet tuon… hevosen…

Hän ei ehtinyt enempää sanoa, kun ensimäinen nuoli jo vingahti hänen korvansa ohitse ja sen jäljessä alkoi suhisten, viheltäen ja laulaen tulla toisiakin, kuin mitäkin ampiaisia tai mehiläisiä. Yksi nuoli lensi niin likeltä, että sen kanta miltei pyyhkäisi Zagloban korvia.

Wolodyjowski kääntyi nyt ja ampui kaksi pistoolinlaukausta takaa-ajajiin.

Silloin kompastui herra Zagloban hevonen niin pahasti, että sen sieraimet miltei painuivat maahan.

— Jumalan tähden, hevoseni kaatuu, huusi hän sydäntä viiltävällä äänellä.

— Alas satulasta ja metsään! ärjäisi Wolodyjowski.

Sen sanottuaan hän pysäytti hevosensa, hyppäsi alas ja hetken päästä olivat sekä hän että Zagloba kadonneet pimeyteen.

Tämä temppu ei kuitenkaan jäänyt vinosilmäisiltä tatareilta huomaamatta. Muutama kymmen heistä hyppäsi niinikään alas hevosen selästä ja lähti ajamaan takaa pakenevia.

Oksat iskivät lakin Zagloban päästä ja löivät häntä kasvoihin, ne repäisivät hänen viittansa, mutta hän vain otti jalat kainaloonsa ja livisti eteenpäin ikäänkuin hän olisi ollut kolmenkymmenvuotias. Tuontuostakin hän kompastui, mutta nousi jälleen pystyyn ja livisti taasen entistä nopeammin, läähättäen kuin sepän palkeet. Vihdoin kiepahti hän syvään kuoppaan myrskyn kaataman puun juurella ja tunsi, ettei hän enää pääse kömpimään ylös, koska hänen voimansa olivat kokonaan lopussa.

— Missä te olette? kysyi hiljaa Wolodyjowski.

— Täällä, kuopassa. Olen hukassa, pelastakaa minut, herra Michal.

Herra Michal meni empimättä kuopalle ja pani kätensä herra Zagloban suulle.

— Olkaa hiljaa, ehkä he menevät ohitsemme. Pidämme kyllä puolemme.

Sillä välin olivat tatarit saapuneet paikalle. Toiset heistä kävivät todella kuopan ohi, arvellen pakenevien menneen kauemma, toiset kulkivat verkalleen, tunnustellen puita ja tähystellen joka puolelle.

Pakenijat pidättivät henkeään.

— Jos joku tulee tänne, ajatteli Zagloba epätoivoissaan, niin kyllä minä näytän.

Samassa alkoi kipinöitä lennellä joka taholle, tatarit iskivät tulta…

Tulen valossa saattoi nähdä villejä kasvoja pulleine poskineen ja taulaan puhaltavine paksuine huulineen. Hetken kuljeskelivat miehet tällä tavalla muutaman kymmenen askeleen päässä kuopasta, muistuttaen pahaa ennustavia metsän haamuja ja tullen yhä lähemmäksi. Hetken perästä alkoi kuitenkin maantieltä kuulua kummallista hälyä ja sekavia huutoja, jotka herättivät nukkuvan korven.

Tatarit panivat pois tuluksensa ja seisoivat kuin maahan naulattuina. Wolodyjowski painoi lujasti kätensä Zagloban olkapäälle. Huudot kasvoivat kasvamistaan ja yhtäkkiä alkoi välähdellä punaisia valoja. Heti niiden jälkeen kajahti muskettien yhteislaukaus… ensimäinen, toinen, kolmas ja sitten huuto "Allah!" Kuului sapelien kalsketta, hevosten ähkinää, kavioiden töminää ja sekasotkuisia huutoja. Maantiellä kävi taistelu.

— Meikäläisiä, meikäläisiä! huudahti Wolodyjowski.

— Lyö, surmaa! Lyö, hakkaa! kirkui herra Zagloba. Vielä silmänräpäys ja kuopan ohi juoksi suurimman kauhun vallassa muutamia kymmeniä tatareja, jotka minkä pääsivät kiirehtivät oman väkensä luo. Herra Wolodyjowski ei voinut hillitä itseään, vaan ryntäsi heidän jälkeensä ja ratsasti heidän kintereillään, huolimatta tiheiköstä ja pimeydestä.

Zagloba jäi yksinään kuopan pohjalle.

Hetken päästä koetti hän kiivetä ylös, mutta ei jaksanut. Koko hänen ruumistaan kolotti, hän tuskin pysyi jaloillaan.

— Haa, lurjukset! sanoi hän, katsellen joka taholle. — Lähdittepä pakoon. Vahinko, ettei tänne jäänyt ketään. Silloinpa minulla nyt olisi seuraa kuopassani ja minä näyttäisinkin, missä pippuri kasvaa. Te pakanat, nyt teidät teurastetaan niinkuin karja. Herran tähden, meluhan käy aina vain suuremmaksi. Soisinpa, että itse ruhtinas Jeremi olisi siellä, sillä hän se vasta teille soittaisi. Huutakaa te Allahianne, kyllä sudet myöhemmin soittavat teidän raatojenne ääressä. Mutta sitä herra Michalia, kun jättikin minut tänne yksin! Hm, eihän se sentään kummallistakaan ole: hän on tulinen, sillä hän on nuori. Tämän viimeisen retken jälkeen olisin valmis menemään hänen kanssaan vaikkapa helvettiin, sillä hän ei ole ystävä, joka hädän hetkellä jättää. Ampiainen se poika on! Yhtäkkiä vain hän puraisi kuoliaaksi kolme noista. Olisipa minulla täällä mukanani edes tuo viinisäkki. Mutta sen ovat varmaan jo pirut ottaneet… tai hevoset tallanneet rikki… Vielä minuun joku mato pistää tässä kuopassa. Mikäs nyt on?

Huudot ja muskettilaukaukset alkoivat edetä aukean ja ensimäisen metsän taholle.

— Ahah, sanoi Zagloba, — nyt he jo ovat niiden kimpussa. Ettepäs kestäneet, senkin koirat. Kiitos Jumalan kaikkivaltiaan.

Huudot etenivät etenemistään.

— Kelpo lailla he niitä ahdistavatkin, mutisi Zagloba edelleen. — Mutta minä huomaan, että minun täytyykin jäädä istumaan tähän kuoppaan. Puuttuisi vain, että sudet minut söisivät. Ensin Bohun, sitten tatarit ja lopuksi sudet. Suo, Jumala, Bohunin joutua paaluun, ja anna susille raivoa, sillä tatareista meikäläiset kyllä pitävät huolen. Herra Michal, herra Michal!

Hiljaisuus vastasi herra Zagloban puheluun. Vain metsä humisi ja kaukaa kuuluvat huudot heikkenivät heikkenemistään.

— Panenkohan minä tänne maata? Piru heidät vieköön. Voi, herra
Michal!

Mutta herra Zagloban kärsivällisyyden täytyi vielä kestää pitkä koetus, sillä taivas alkoi jo hämärtää, kun vasta maantieltä kuului kavionkopsetta ja metsän pimeydestä tuli näkyviin valoja.

— Herra Michal, minä olen täällä! huusi herra Zagloba.

— Kiivetkää ylös kuopasta!

— Kun en jaksa.

Herra Michal seisoi kuopan reunalla, palava päre kädessään, ojensi kätensä Zagloballe ja sanoi:

— No, tatareja ei enää ole. Me ajoimme heitä takaa aina tuonne metsälle asti.

— Ja kuka tänne sitten yhtäkkiä oli saapunut?

— Kuszel ja Rostworowski kahdentuhannen ratsumiehen kanssa. Minunkin rakuunani ovat heidän matkassaan.

— Paljonko pakanoita oli? — Ainakin pari tuhatta.

— Jumalan kiitos. Antakaappa minulle jotakin juomista, sillä olen ihan pyörryksissä.

Kaksi tuntia myöhemmin istui herra Zagloba, kunnollisesti juotuaan ja syötyään, mukavassa satulassa Wolodyjowskin rakuunoiden keskellä ja hänen vierellään ratsasti pieni ritari, puhuen:

— Vieläpä te olette hengissä, vaikka emme saavukaan Zbaraziin ruhtinattaren seurassa. Hullummin olisi käynyt, jos neiti olisi joutunut pakanoiden käsiin.

— Ehkäpä Rzedndzian vielä tuo hänet Zbaraziin, arveli Zagloba.

— Sitä hän ei voi tehdä, sillä maantie on vallattu: tuo lauma, jonka nyt saimme torjutuksi, palaa pian takaisin ja seuraa sitten kintereillämme. Sitäpaitsi saattaa Burlajkin saapua minä hetkenä hyvänsä ja ennemmin olla Zbarazin luona kuin Rzendzian ehtii sinne Toiselta taholta marssivat Konstantinowista Chmielnicki ja khani.

— Jumalan tähden. Silloinhan Rzendzian ja ruhtinatar joutuvat aivan kuin nuotan perään.

— Rzendzian koettaa varmaan hyvissä ajoin pujahtaa pakoon Zbarazin ja Konstantinowin välistä eikä anna Chmielnickin tai Khanin joukkojen saartaa itseään. Ja näettekö, minä luotan lujasti siihen, että hän onnistuu.

— Suokoon Jumala!

— Se poika on ovela kuin kettu. Teiltäkään ei puutu temppuja, mutta hän on vielä ovelampi. Kuinka paljon me vaivasimmekaan päätämme pelastaaksemme tytön emmekä lopultakaan keksineet mitään keinoja. Mutta Rzendzianpa suoritti kaikki oivallisesti. Kyllä hän nytkin pujahtaa pälkähästä niinkuin käärme, kun on kysymyksessä hänen oma nahkansa. Olkaa varma, että Jumala nytkin holhoaa ruhtinatarta. Hän on hänet jo niin monta kertaa pelastanut. Ja muistakaa, että itsekin käskitte minua pysymään lujassa uskossa, Zbarazissa, silloin, kun Zachar tuli.

Zagloba sai herra Michalin sanoista hiukan luottamusta, mutta vaipui sitten syviin mietteisiin.

— Herra Michal, sanoi hän hetken perästä, — kysyittekö Kuszelilta, mitä Skrzetuskille kuuluu.

— Hän on jo Zbarazissa ja, Jumalan kiitos, terveenä. Ovat
Zacwilichowskin kanssa saapuneet ruhtinas Koreckin luota.

— Mutta mitäs me hänelle sanomme?

— Siinäpä se mutka onkin.

— Hän kai yhä vielä luulee, että tyttö on Kiovassa murhattu.

— Niin luulee.

— Sanoitteko nyt Kuszelille tai jollekin muulle mistä me tulemme.

— En sanonut, sillä ajattelin itsekseni: parempi on ensin neuvotella.

— Minä tahtoisin pikemmin, että kokonaan pitäisimme tarkoituksemme salassa, sanoi Zagloba. — Jos tyttö nyt, josta Jumala varjelkoon, uudestaan joutuisi kasakoitten tai tatarilaisten käsiin, niin saisi Skrzetuski uuden tuskan, aivan niinkuin revittäisiin auki jo arpeutuneet haavat.

— Panen pääni pantiksi, että Rzendzian tuo hänet perille.

— Panisinhan minäkin mielelläni pääni pantiksi, mutta onnettomuus raivoaa tällä hetkellä maailmassa kuin rutto. Pitäkäämme mieluummin suumme kiinni ja jättäkäämme kaikki Jumalan huomaan.

— Tapahtukoon niin. Mutta eihän vain herra Podbipienta mahtane ilmaista Skrzetuskille salaisuutta.

— Ettekö tunne häntä. Hänhän on antanut ritarisanansa ja se on tuolle liettualaiselle humalaseipäälle pyhä asia.

Samassa liittyi heihin Kuszel ja he läksivät yhdessä ratsastamaan eteenpäin, nousevan auringon ensi valossa keskustellen valtiollisista asioista, ylipäällikköjen tulosta Zbaraziin, minkä viimemainitun seikan ruhtinas Jeremi oli aiheuttanut, ruhtinaan pikaisesta saapumisesta ja kauheasta tuomiosta, jota Chmielnicki ja koko hänen mahtinsa eivät enää voi välttää.

TOINEN LUKU

Zbarazissa tapasivat herra Wolodyjowski ja Zagloba kaikki kruunun sotajoukot odottamassa vihollista. Siellä majaili myöskin valtakunnan juomanlaskija, joka oli marssittanut väkensä Konstantinowista, Kamienecin kastellaani Lanckoronski, joka juuri oli tehnyt hävitysretken Barin ympäristöön, sekä kolmas ylipäällikkö, Belzan kastellaani herra Firlej Dombrowicasta, kruunun kirjuri herra Andrzej Sierakowski, kruunun lipunkantaja herra Koniecpolski sekä tykistökenraali ja erikoistuntija kaupunkien valloittamisessa ja puolustuksen järjestämisessä herra Przyjemski. Heidän mukanansa majaili kaupungissa kymmenen tuhatta sotilasta raja-armeijaa, lukuunottamatta muutamia ruhtinas Jeremin lippukuntia, jotka jo ennestään olivat majailleet Zbarazissa.

Herra Przyjemski oli kaupungin ja linnan eteläpuolisille vallituksille, Gniesnajoen ja kahden lammikon välille sijoittanut mahtavan leirin, jonka hän linnoitti ulkomaalaiseen tapaan. Sen saattoi valloittaa vain edestäpäin, sillä takapuolella olivat lammikot, linna ja joki. Tässä linnoitetussa leirissä aikoivat ylipäälliköt tehdä Chmielnickille vastarintaa ja pidättää hänen ryntäystään siksi, kunnes kuningas Puolaan jääneiden sotavoimien ja koko aseihin kutsutun aatelin kanssa saapuisi avuksi. Oliko kuitenkaan mahdollista toteuttaa aikomus Chmielnickin sotavoimaan nähden? Monet sitä epäilivät ja oikeutettua epäilyksen aihetta todella olikin, muunmuassa se seikka, että asiat itse leirissä olivat huonosti. Ensinnäkin vallitsi johtajien välillä salainen epäsopu. Ylipäälliköt olivat nimittäin vasten tahtoansa tulleet Zbaraziin, myöntyen vain ruhtinas Jeremin vaatimukseen. Aluksi olivat he halunneet puolustautua Konstantinowissa, mutta kun sitten levisi huhu, että Jeremi omassa persoonassaan saapuu vain siinä tapauksessa, että Zbaraz valitaan puolustuspaikaksi, niin ilmoittivat sotamiehet heti kuninkaallisille päälliköille tahtovansa mennä Zbaraziin eivätkä ryhtyvänsä taistelemaan muualla. Heihin eivät pystyneet mitkään kehoitukset eikä mikään komennon arvovalta ja pian huomasivat ylipäälliköt, että jos he vielä pysyvät kannallaan, niin sotajoukot, alkaen parhaimmista husaarilippukunnista aina viimeiseen ulkomaalaiseen sotamieheen asti, jättävät heidät ja siirtyvät Wisniowieckin lippujen alle. Tässä nähtiin taasen esimerkki surullisesta sotilaallisesta kurittomuudesta, jommoista tähän aikaan sattui niin usein ja joka johtui osaksi päälliköitten kyvyttömyydestä ja keskinäisestä epäsovusta, osaksi kuulumattomasta pelosta Chmielnickin voimaan nähden ja suunnattomista tappioista, varsinkin Pilawcen luona.

Niin täytyi siis ylipäällikköjen lähteä Zbaraziin, jossa ylin valta, huolimatta kuninkaan määräyksistä, pakostakin oli siirtyvä Wisniowieckin käsiin. Sillä vain häntä totteli sotajoukko, vain hänen johdollaan se halusi taistella ja kuolla. Tämä todellinen päällikkö ei kuitenkaan vielä ollut Zbarazissa ja siksi kasvoi kasvamistaan levottomuus sotaväen keskuudessa, kuri höltyi kokonaan ja rohkeus lamaantui. Tunnettua nimittäin jo oli, että Chmielnicki ja khani lähenevät, tuoden mukanaan sellaisen sotavoiman, etteivät ihmissilmät Tamerlanin ajoista asti ole sellaista nähneet. Yhä uudet viestit lentelivät leiriin kuin mitkäkin pahaa ennustavat linnut, yhä uudet ja yhä kauheammat huhut raukaisivat sotamiesten urheutta. Pelättiin pakokauhun, samanlaisena kuin Pilawcen luona, äkkiä leviävän ja hajoittavan, kuin tuhan tuuleen, tuon kourallisen väkeä, jonka tuli sulkea Chmielnickiltä tie valtakunnan sydänmaihin. Päällikötkin kadottivat mielenmalttinsa. Heidän ristiriitaiset määräyksensä joko jätettiin kokonaan täyttämättä tai täytettiin vastahakoisesti. Todellakin saattoi vain Jeremi torjua tuhon, joka jo uhkaavana riippui leirin, sotajoukon ja maan yllä.

Zagloba ja Wolodyjowski joutuivat, saavuttuaan Kuszelin lippukuntain mukana, heti sotilaselämän pyörteeseen, sillä tuskin olivat he ehtineet leirin keskellä olevalle aukealle, kun eri aselajeihin kuuluvat toverit jo ympäröivät heidät, kysellen kukin vuorostaan kuulumisia. Kun uteliaat näkivät tatarilaiset vangit, palasi rohkeus heidän sydämiinsä: "Ovatpa löylyttäneet tatareja! Tatarilaisia vankeja! Jumala on kuin onkin antanut voiton!" toisteltiin. "Tatarit ovat täällä ja Burlaj heidän mukanansa! Aseihin, hyvät herrat, valleille!" Sanoma levisi kautta leirin ja sen kulkiessa Kuszelin voitto kasvoi. Yhä enemmän väkeä kokoontui vankien ympärille. "Tappakaa ne!" huudettiin, "mitäpä me niillä täällä teemme!" Kysymyksiä satoi kuin lumihiutaleita pyryilmalla. Kuszel ei kuitenkaan vastannut, lähti vain viemään kertomusta Belzan kastellaanin päämajaan. Tuttavat vähävenäläisten lippukunnista, Wolodyjowski ja Zagloba kävivät sillaikaa tervehtimässä, mutta viimemainitut väittelivät mikäli mahdollista antamasta suoria vastauksia, koskapa hekin halusivat ensinnä tavata Skrzetuskia.

He kohtasivat hänet linnassa ja hänen seurassaan vanhan Zacwilichowskin, kaksi pappia, paikkakunnan bernhardinehin kuuluvaa, sekä herra Longinus Podbipientan. Heidät nähdessään Skrzetuski hiukan kalpeni ja hänen katseensa synkistyi, sillä he johdattivat hänen mieleensä liian paljon muistoja, hänen oli suorastaan vaikea heitä nähdä. Hän tervehti heitä kuitenkin tyynesti, vieläpä ilollakin, kyseli missä he olivat olleet ja oli tyytyväinen jokaiseen heidän vastaukseensa. Pitäen ruhtinatarta kuolleena, hänellä nimittäin ei enää ollut mitään haluja eikä toivomuksia, ei hänen mieleensä myöskään johtunut pieninkään epäluulo, että heidän pitkä viipymisensä oli jossakin tekemisessä ruhtinattaren kanssa. He puolestaan eivät sanallakaan maininneet retkensä tarkoitusta, vaikka herra Longinus tutkien katsahti vuoroin toiseen, vuoroin toiseen, huokaili ja väänteli siinä paikallaan, koettaen löytää heidän kasvoistaan edes toivon varjoa. Molempien huomio pysyi kuitenkin kiintyneenä Skrzetuskiin, jota herra Michal vähän päästä puristi harteista, hänen sydämensä kun oli menehtyä katsellessa tuota uskollista vanhaa ystävää, joka oli kokenut ja menettänyt niin paljon, ettei eläminen enää ollut hänelle juuri minkään arvoinen.

— Mepäs kokoamme yhteen kaikki vanhat toverit, sanoi hän Skrzetuskille, — ja sinä tulet pitämään hauskaa heidän kanssansa. Tästä nousee nyt sota, jollaista ei vielä ole ollut ja se tuo jokaiselle soturille myöskin paljon iloa. Kunpa Jumala soisi sinulle terveyttä, että vielä kerran saisit johtaa husaarejasi.

— Jumala on minulle jo antanut terveyteni takaisin, vastasi Skrzetuski, — enkä halua mitään muuta kuin palvella sotilaana niin kauan kuin minua tarvitaan.

Skrzetuski todella jo olikin terve, sillä hänen nuoruutensa ja luja voimansa olivat voittaneet taudin. Tuska kalvoi hänen sieluansa, mutta ei kyennyt vahingoittamaan hänen ruumistaan. Hän oli vain suuresti laihtunut ja käynyt niin keltaiseksi, että hänen otsansa, poskensa ja nenänsä olivat kuin kirkkovahasta muovaillut. Entinen kivinen ankaruus oli jäänyt hänen kasvoilleen ja oli niille asettunut sama jähmettynyt tyyneys, joka tavataan kuolleiden kasvoilla. Entisten lisäksi oli mustaan partaan tullut yhä enemmän hopeisia säikeitä. Yleensä ei hän juuri eronnut muista ihmisistä paitsi siinä että hän vasten sotilaan tapoja vältti meluisaa puhetta, kokouksia ja juominkeja ja seurusteli mieluummin munkkien kanssa, joiden keskusteluja tulevasta- ja luostarielämästä hän mielellään kuunteli. Virkatehtävänsä hän suoritti tarkalleen ja sotaa ja odotettua piiritystä koskevat asiat kiinnittivät hänen mieltään yhtä paljon kuin muidenkin.

Äkkiä kääntyikin keskustelu tähän aineeseen, sillä koko leirissä, linnassa ja kaupungissa ei kukaan muuta ajatellut. Vanha Zacwilichowski kyseli tatareista ja Burlajsta, jonka hän tunsi ennestään.

— Hän on suuri sotilas, huomautti hän, — sääli vain, että hän yhdessä muiden kanssa nousee isänmaataan vastaan. Olemme taistelleet yhdessä Chocimin luona. Hän oli silloin vielä nuori mies, mutta hänestä odotettiin erinomaista.

— Hän on kotoisin Dnieperin takaa ja johtaakin sikäläisiä kasakoita, virkkoi Skrzetuski. — Mistä sitten, isä, johtuukaan, että hän nyt ryntää etelästä päin, Kamieniecin taholta?

— Nähtävästi, vastasi Zacwilichowski, — Chmielnicki tahallaan on määrännyt juuri hänet sinne talvimajoille, koska Tuhaj-bej jäi Dnieperin taa ja tuo suurmurza jo kauan on hautonut vihaa Burlajta vastaan. Kukaan ei olekaan löylyttänyt tatareja niin kuin aikoinaan Burlaj.

— Ja nyt hänestä tulee heidän taistelutoverinsa.

— Niin tulee, sanoi Zacwilichowski. — Sellaiset ovat ajat. Kyllä
Chmielnicki kuitenkin tulee valvomaan, etteivät he syö toisiaan.

— Mutta milloin te, isä, odotatte tänne Chmielnickiä? kysyi
Wolodyjowski.

— Minä päivänä tahansa. Kuka hänet kuitenkaan tietää. Ylipäällikköjen pitäisi yhtämittaa lähettää tiedustelujoukkoja, mutta he eivät tee sitä. Juuri äsken pyysin, että Kuszel lähetettäisiin etelän suunnalle ja herrat Piglowski Czolhanski-Kamenille. Olisin itsekin lähtenyt, mutta täällähän on alituisesti neuvotteluja. Myöskin aiotaan lähettää kruunun kirjuri muutamien lippukuntien kanssa. Kunpa he nyt pitäisivät kiirettä, ettei kävisi liian myöhäiseksi. Sitokoon Jumala ruhtinaamme saapua tänne mitä pikimmin, sillä muuten on edessämme sama häpeä kuin Pilawcen luona.

— Minä katselin noita sotamiehiä, sanoi Zagloba, — kun ratsastimme leirin poikki ja minusta tuntuu, että heidän joukossaan on enemmän lurjuksia kuin kunnon poikia. He sopisivat paremmin ruokatavaran kaupustelijoiksi kuin meidän taistelutovereiksemme, meidän, jotka pidämme kunniaa suurempiarvoisena kuin terveyttä.

— Mitä te nyt puhuttekaan, murahti vanhus. — En väheksy urhoollisuuttanne, vaikka minulla ennen tosin olikin teistä toinen käsitys. Mutta kaikki täällä olevat ritarit ovat parasta väkeä, mitä valtakunnassa koskaan on ollut. Heiltä puuttuu vain johtaja. Herra Kamienecki on hyvä taistelija, muttei mikään päällikkö. Herra Firlej on vanha ja mitä tulee kruunun juomanlaskijaan, niin on hän yhdessä ruhtinas Dominikin kanssa hankkinut itselleen huonon nimen Pilawcen luona. Onko siis kumma, ettei heitä tahdota totella… Sotamies vuodattaa mielellään vertaan, jos hän on varma, ettei häntä tarpeettomasti syöstä kuolemaan. Mutta katsokaa mitä nyt tapahtuu: sensijaan että ajateltaisiin piiritystä, riidellään siitä, missä kunkin paikka on.

— Onko ruokavaroja tarpeeksi? kysyi levottomana Zagloba.

— Ei niitäkään, ole niin paljon kuin tarvittaisiin ja rehua on vieläkin vähemmin. Jos piiritystä kestää kuukauden, niin täytyy hevosille antaa lastuja tai kiviä.

— Vielä olisi aikaa pitää tästä huolta, sanoi Wojodyjowski.

— Menkääpä sanomaan se heille! Lähetä, hyvä Jumala, ruhtinas tänne! sen sanon vieläkin.

— Ette häntä yksin ikävöi, keskeytti herra Longinus.

— Minä tiedän sen, vastasi vanhus. — Katsokaappa tuonne leiripihalle: kaikki istuvat vallien ääressä ja katselevat ikävöiden vanhaa Zbarazia kohden. Toiset kiipeävät kaupungin torniin ja jos joku sieltä huutaa: hän tulee! niin he ovat kuin hulluina ilosta. Ei himoitse janoinen peura tuoretta vettä niinkuin me kaipaamme häntä. Kunpahan hän vain saapuisi ennen Chmielnickiä, sillä muuten pelkään tulevan esteitä.

— Me rukoilemme mekin päiväkaudet hänen tuloansa, virkkoi eräs bernhardilaismunkki.

Koko ritariston rukoukset ja toivomukset olivat pian toteutuvat, vaikka tosin seuraava päivä toikin muassaan vielä enemmän pelkoa ja pahoja enteitä. Torstaina, kahdeksantena päivänä heinäkuuta, kävi yli kaupungin ja äsken rakennettujen leirivallien hirveä myrsky. Sade valui tulvina, osa maavarustuksista sortui, Gniezna ja molemmat lammikot paisuivat yli äyräittensä. Illalla iski salama Belzan kastellaanin, Firlejn jalkaväkijoukkoon, tappoi muutamia miehiä ja repi itse lipun kappaleiksi. Tätä katsottiin huonoksi enteeksi, Jumalan vihan selväksi merkiksi, varsinkin kun Firlej oli kalvinisti. Zagloba ehdotti, että hänen luoksensa toimitettaisiin lähetystö pyytämään ja vaatimaan, että hän kääntyisi. "Koska sotajoukolla, jonka päällikkö elää Jumalalle vastenmielisessä, riettaassa hairahduksessa, ei voi olla taivaan siunausta." Monet olivat samaa mieltä ja vain kastellaanin persoonan arvovalta ja hänen korkea asemansa ehkäisivät lähetystön toimittamisen. Mielet olivat kuitenkin sitä enemmän masennuksissa. Myrsky vain herkeämättä raivosi. Vallit, vaikka olivatkin lujitetut kivillä, oksilla ja paalutuksella, pehmenivät niin, että tykit alkoivat vajota. Täytyi panna lautoja haubitsien, mörssärien ja vieläpä pienempienkin tykkien, niinsanottujen oktaavien alle. Syvissä vallihaudoissa kohisi vettä miehen korkeudelta. Yö ei tuonut lepoa. Myrskytuuli ajoi idästä yhä uusia, jättiläiskokoisia pilvenlonkia, jotka, keräytyen yhteen paikkaan ja kauhealla melulla puhjeten syöksivät Zbarazin yli koko sade-, ukkos- ja salamavarastonsa… Ainoastaan sotamiehet jäivät leirissä oleviin telttoihin, upseerit ja vieläpä ylipäällikötkin, Kamieniecin kastellaania lukuunottamatta, hakivat suojaa kaupungista. Jos Chmielnicki olisi saapunut myrskyn mukana, olisi hän ilman vastustusta voinut vallata koko leirin.

Seuraavana aamuna oli ilma vähän parantunut, vaikka sadetta yhä vielä jatkui. Vasta kello viiden aikaan, jälkeen puolen päivän, karkoitti tuuli pilvet, taivaan sini levisi yli leirin ja vanhan Zbarazin puolelle ilmestyi kirkas, komea, seitsenvärinen taivaankaari, jonka toinen pää nojasi vanhaan Zbaraziin ja toinen tuntui imevän kosteutta Czarny-Las nimisestä metsästä. Taivaankaari loisti ja välähteli pakenevien pilvien pohjaa vastaan.

Silloin palasi rohkeus sotilaiden sydämiin. Upseerit siirtyivät leiriin ja astuivat liukkaille valleille ihailemaan sateenkaarta. Alettiin heti keskustella ja arvailla, mitä tämä enne tietää, kun äkkiä herra Wolodyjowski, seisoen muiden joukossa, vallihaudan partaalla, alkoi varjostaa kädellään ilveksensilmiään ja huudahti:

— Sotajoukko astuu esiin taivaankaaren alta!

Syntyi sellainen hälinä, että olisi luullut myrskytuulen liikuttavan ihmisjoukkoa ja nousi puheen humina. Sanat "sotajoukko tulee"! lensivät kuin nuoli vallien toisesta päästä toiseen. Sotamiehet tungeskelivat toistensa ohi ja kokoontuivat yhteen, hälinä läikkyi ja lainehti, kaikkien kämmenet asettuivat varjostamaan silmiä, kaikki silmät tähtäsivät jännitettyinä etäisyyteen, sydämet sykkivät, ja niin katselivat kaikki henkeään pidättäen, vaappuen epäilyksen ja toivon välillä.

Samassa nähtiin jonkin liikkuvan seitsenvärisen portin alitse, liikkuvan yhä selvemmin ja vihdoin sukelsi etäisyydestä esiin ihmismassa. Se läheni lähenemistään, se kävi yhä selvemmäksi, kunnes vihdoin erottautuivat liput ja viirit sekä myöhemmin lipunkantajien metsä. Ei ollut enää syytä epäillä, mitä omin silmin näki: sotajoukko oli tulossa.

Silloin kohosi kaikista rinnoista jättiläishuuto, sanomattoman ilon huuto: Jeremi, Jeremi, Jeremi!

Vanhemmat soturit joutuivat suorastaan mielettömän ilon valtaan. Toiset heittäytyivät alas valleilta, kahlasivat vallihaudan yli ja juoksivat veden tulviman kentän poikki, läheneviä rykmenttejä vastaan. Toiset kiirehtivät hevostensa luo. Mikä nauroi, mikä itki. He panivat kätensä ristiin, tai kohottivat ne taivasta kohden, huutaen: meidän isämme, meidän pelastajamme, meidän johtajamme tulee! Olisi saattanut luulla, että piiritys jo on loppunut, Chmielnicki lyöty ja voitto saavutettu. — Sillävälin lähenivät ruhtinaan rykmentit lähenemistään. Saattoi jo eroittaa heidän merkkinsä. Edellä marssivat kuten aina, ruhtinaan tatareista, hovikasakoista ja valakialaisista kokoonpannut rykmentit. Niiden jäljessä näkyi Machnickin ulkomaalainen jalkaväki, taempana tulivat Wurcelin tykit, rakuunat ja raskaat husaarit. Auringon säteet taittuivat haarniskoja ja keihäiden kärkiä vastaan. Kaikki marssivat epätavallisessa valaistuksessa ikäänkuin heitä olisi ympäröinyt voiton sädekehä. Skrzetuski, joka seisoi vallilla yhdessä herra Longinuksen kanssa, tunsi kaukaa oman lippukuntansa, jonka hän oli jättänyt Zamosciin, ja hänen kellastuneet poskensa punehtuivat hiukan. Hän veti muutamia kertoja voimakkaasti henkeään, ikäänkuin olisi heittänyt rinnastansa tavattoman painon ja hänen silmänsä kävivät iloisiksi. Sillä nyt lähestyivät suurten vaivojen ja sankarillisten taistelujen päivät ja ne ovat parhaimmat sydämen parantajat, ne painavat tuskallisen muiston sielun syvimmälle pohjalle. Rykmentit tulivat yhä lähemmä, ne olivat tuskin enää tuhannen askeleen päässä leiristä. Vanhemmatkin upseerit saapuivat nyt katsomaan ruhtinaan tuloa, myöskin kaikki kolme ylipäällikköä ja heidän mukanaan herra Przyjemski, herra kruunun lipunkantaja, Krasnostawin herra starosta, herra Korf ja kaikki muut, sekä puolalaisten että ulkomaalaisten värväysjoukkojen upseerit. He ottivat osaa yleiseen iloon ja ylipäällikkö herra Lanckoronski, ritarina suurempi kuin johtajana ja sotaisen mainen ihailijana, ojensi komentonuijansa sille suunnalle, mistä Jeremi marssi, sekä lausui niin lujaan, että kaikki sen kuulivat:

— Kas tuossa meidän korkein päällikkömme, hänelle jätän minä ensimäisenä vallan ja komennon.

Ruhtinaan rykmentit alkoivat saapua leiriin. Niissä oli kaikkiaan kolme tuhatta miestä, mutta ne vastasivat sataa tuhatta sydäntä. Olivathan ne Pohrebyszczen, Niemirowin, Machnowkan ja Konstantinowin taistelujen voittajia. Tuttavat ja ystävät tervehtivät toisiansa. Kevyitten rykmenttien jäljessä tulla jyryytti vihdoin Wurcelin tykistö, kuljettaen neljää haarapyssyä, kahta pitkälle kantavaa kanuunaa ja kuutta valloitettua monipiippuista tykkiä. Ruhtinas, joka johti rykmenttien tuloa vanhasta Zbarazista, saapui itse vasta illalla, auringonlaskun jälkeen. Silloin riensivät kaikki, jotka kynnelle kykenivät, häntä vastaan. Sotamiehet sytyttivät tulipannut, kynttilänpätkät, soihdut ja pärekimput ja kokoontuivat niin taajaan piiriin ruhtinaan ratsun ympärille, että hänen oli mahdoton kulkea eteenpäin. Toiset tarttuivat hevosen ohjaksiinkin, saadakseen kauemmin katsella ihailtua sankaria. Toiset suutelivat ruhtinaan viitan liepeitä ja olivat ottamaisillaan hänet hartioilleen kantaakseen häntä. Ihastus meni niin pitkälle, etteivät ainoastaan puolalaisten, vaan vieläpä ulkomaalaistenkin joukkojen sotilaat ilmoittivat palvelevansa neljännes vuoden ilman palkkaa. Ruhtinaan ympärille kokoontui yhä suurempi tungos, hän ei enää päässyt askeltakaan eteenpäin, vaan viipyi paikoillaan valkean ratsunsa selässä sotamiestensä ympäröimänä kuin paimen lampaittensa keskellä eikä ilo- ja eläköönhuudoista tahtonut tulla loppua. Ilta lankesi maille tyynenä ja lauhana. Tummalla taivaalla välkkyi tuhansittain tähtiä ja pian näyttäytyi hyvä enne. Juuri kun herra Lanckoronski lähestyi ruhtinasta, komentonuija kädessä, antaakseen sen ruhtinaalle, putosi humisten taivaan laelta irtaantunut tähti, piirtäen jälkeensä valojuovan Konstantinowin taholle, josta Chmielnickiä odotettiin, sekä sammui sitten. "Se oli Chmielnickin tähti", huusivat sotilaat. "Ihme, ihme, näkyvä merkki. Vivat Jeremi victor!" "Eläköön voittaja Jeremi!" toistivat tuhannet äänet ja samassa läheni Kamienecin kastellaani, viitaten kädellään merkiksi, että hän haluaa puhua. Huudot hiljenivät ja hän virkkoi:

— Kuningas on antanut minulle komentonuijan, mutta minä jätän sen arvokkaampiin käsiin, sinun käsiisi, voittaja, ja olen ensimäisenä totteleva sinun käskyjäsi.

— Ja me hänen mukanaan! toistivat molemmat muut ylipäälliköt.

Kolme komentonuijaa kohottautui ruhtinasta kohden. Hän kuitenkin veti kätensä takaisin ja vastasi:

— Minä en ole teille, hyvät herrat, antanut komentonuijaa, enkä niinmuodoin myöskään ota sitä vastaan.

— Olkoon siis tämä sinulle ojennettu komentonuija neljäntenä kolmen entisen lisäksi ja niiden yläpuolella! virkkoi Firlej.

— Eläköön, Wisniowiecki, eläkööt ylipäälliköt! huusivat upseerit. —
Me tahdomme elää ja kuolla yhdessä teidän kanssanne.

Samassa nosti ruhtinaan ratsu päätään, ravisti purppuranväriseksi värjättyä harjaansa ja päästi niin kuuluvan hirnunnan, että kaikki leirin hevoset yhtaikaa vastasivat siihen.

Sitäkin pidettiin voiton enteenä. Sotamiesten silmät liekehtivät. Sydämiin oli syttynyt taisteluhalu, innostuksen väreet kävivät läpi jäsenten. Myöskin vanhemmat upseerit ottivat osaa yleiseen innostukseen. Kruunun juomanlaskija itki ja rukoili, Kamienecin kastellaani sekä Krasnostawin starosta alkoivat ensimäisinä helistellä sapelejaan aivan niinkuin sotamiehetkin, jotka juoksivat vallin syrjälle ja, ojentaen kättään pimeyteen, huusivat sille suunnalle, jolta vihollista odotettiin:

— Tulkaa, lurjukset, me olemme valmiit!

Sinä yönä ei kukaan leirissä nukkunut ja aamuun asti kuului huutoja ja paloivat tulipannujen ja soihtujen läpättelevät valot.

Aamulla saapui herra kruunun kirjuri Sierakowski Czolhanski-Kamienista, jossa hän oli käynyt tiedustelujoukkoineen ja hän toi viestejä vihollisesta, joka oli viiden puolalaisen penikulman päässä leiristä. Tiedustelujoukko oli ollut taistelussa, etupäässä ordan voimien kanssa. Siinä olivat saaneet surmansa kaksi herra Mankowskia, herra Oleksic ja muutama jalosukuinen upseeri. Mukana tuodut vangit luulivat tietävänsä khanin ja Chmielnickin tulevan tämän etujoukon jäljessä koko sotavoimansa etunenässä. Päivä kului odotuksessa ja puolustuksen valmistamisessa. Ruhtinas, joka ilman pitempää epäröimistä oli ottanut vastaan ylimmän päällikkyyden, järjesteli joukkojaan, osoitti jokaiselle hänen paikkansa ja neuvoi, miten oli puolustauduttava ja mentävä auttamaan muita. Leirissä vallitsi oivallinen mieliala, kuri oli palannut ja entisen hämmingin, ristiriitaisten määräysten ja epävarmuuden sijaan oli tullut järjestys ja täsmällisyys. Puolenpäivän aikaan olivat jo kaikki asemillaan. Leirin eteen asetetut vahdit kävivät joka hetki ilmoittamassa mitä ympäristössä tapahtuu. Lähikyliin lähetetyt sotilaat toivat elintarpeita ja rehua niin paljon kuin vielä oli saatavissa. Valleilla seisova sotamies lauleli iloisena ja yö vietettiin uinuen nuotioiden ääressä, käsi sapelin kahvassa, niin valmiina, että rynnäkkö saattoi tapahtua milloin hyvänsä.

Aamun sarastaessa alkoikin jo Wisniowiecin puolelta häämöittää jotakin. Kirkonkelloilla hälyytettiin nyt valveille kaupunki ja leirissä herättivät pitkät, valittavat torven äänet unesta herkästi nukkuvat sotilaat. Jalkarykmentit riensivät valleille. Vallien välillä oli ratsuväki, valmiina hyökkäämään, kuullessaan ensimäisen komennon, ja koko vallien pituudelta kohosi ylöspäin sytytettyjen lunttujen savu.

Samassa hetkessä ilmestyi paikalle ruhtinas valkean hevosensa selässä. Hän oli hopeoidussa panssarissa, ilman kypärää. Hänen otsallaan ei näkynyt vähintäkään huolta, päinvastoin loisti ilo hänen silmistään ja kasvoistaan.

— Tänään saamme vieraita, hyvät herrat, saamme vieraita, toisti hän, ajaen pitkin valleja.

Tuli hetken hiljaisuus, ei kuulunut muuta kuin lippujen lepatus, kevyen tuulenhengen niitä liikutellessa tai kietoessa tankojen ympäri. Sillä välin oli vihollinen tullut niin lähelle, että sen saattoi erottaa paljaalla silmällä.

Tulossa oli vasta ensimäinen aalto, siis eivät itse Chmielnicki ja khani, vaan tiedustelujoukko, jonka muodosti kolmekymmentätuhatta valittua ordalaista. Aseina oli heillä jouset, pyssyt ja sapelit. Otettuaan mukaansa tuhat viisisataa poikaa, jotka olivat lähetetyt hakemaan ruokavaroja, lähestyivät he tiheässä rintamassa Wisniowiecin suunnalta ja alkoivat sitten, kaartuen pitkäksi puolikuuksi, lähestyä vanhaa Zbarazia vastakkaiselta taholta. Heti kun ruhtinas oli tullut vakuutetuksi siitä, että tulossa onkin vain tiedustelujoukko, antoi hän ratsuväelle käskyn tulla esiin vallien väliltä. Komentosanat kajahtivat, rykmentit alkoivat liikkua ja käydä esiin vallien takaa kuin mehiläiset pesästään. Tasanko täyttyi miehiä ja hevosia. Kauas saattoi nähdä ratsumestarien, nuija kädessä, kiiruhtavan lippukuntia ja järjestävän niitä taisteluun. Hevoset hirnuivat raikkaasti ja tuontuostakin tartutti hirnunta kokonaiset rivistöt. Sitten erottautui joukosta kaksi tatareista ja ruhtinaan hovikasakoista kokoonpantua lippukuntaa, ajaen hiljaista ravia eteenpäin. Kaaripyssyt heiluivat miesten olkapäillä, pipolakit välkähtelivät. He ajoivat vaieten ja heidän etunenässään ratsasti punatukkainen Wierszul, jonka hevonen temmelteli aivan hulluna, nousten vähän päästä takajaloilleen, ikäänkuin se olisi tahtonut murtaa suitsensa ja kiireimmän kautta lähteä taistelun mellakkaan.

Taivaan sineä ei samentanut ainoakaan pilvenhattara, päivä oli kirkas ja kuulakka, kaikki näkyi kuin kämmenellä.

Samassa hetkessä tuli vanhan Zbarazin puolelta näkyviin ruhtinaan kuormasto, joka ei ollut sotajoukon mukana voinut päästä leirin sisään, mutta nyt kiiruhti sinne minkä jaksoi, jotta eivät ordalaiset ylläköllä valtaisi sitä. Eikä kuormasto ollut jäänytkään ordalaisilta huomaamatta, sillä pitkä puolikuu kiiti sitä kohden täyttä vauhtia. Allah-huudot kuuluivat valleilla seisovan jalkaväen korviin asti. Wierszulin lippukunnat lensivät kuin myrskytuuli sitä pelastamaan.

Puolikuu oli kuitenkin ehtinyt kuormaston luo pikemmin ja kiersi sen, aivan kuin vyöttäen mustalla nauhalla, hetkessä. Samalla kääntyi muutama tuhat ordalaista, villisti ulvoen, Wierszulia kohden, koettaen kiertää hänetkin. Nyt vasta saattoi huomata Wierszulin kokemuksen ja hänen sotamiestensä täsmällisyyden. Nähdessään, että heitä sekä oikealta että vasemmalta uhataan, jakaantuivat he kolmeen osaan ja ratsastivat vihollisen sivustoja vastaan, jonka jälkeen he jakautuivat neljään ja sitten taas kahteen osaan. Joka kerran täytyi vihollisen nyt kääntyä koko rintamansa mitalta, koska sen edessä ei ollut ketään ja sivustoja jo ahdistettiin. Vasta neljännen kerran jälkeen hyökättiin rinta rintaa vastaan ja Wierszul tähtäsi hyökkäyksensä koko voimalla vihollisen heikoimpaan kohtaan, repi sen auki ja oli yhtäkkiä hänen selkäpuolellaan. Sitten jätti hän sen ja meni kuin myrsky kuormaston luo, huolimatta siitä, että äskeiset vihollisjoukot heti ryntäävät hänen kimppuunsa.

Vanhat sotaurhot löivät, valleilta tätä katsellessaan, panssaroidut kouransa kupeilleen.

— Hitto heidät vieköön! Vain ruhtinaan ratsumestarit osaavat noin johtaa.

Sillävälin oli Wierszul, terävässä kulmassa iskettyään kuormastoa ympäröivään kehään, puhkaissut sen niinkuin nuoli puhkaisee sotamiehen ruumiin ja silmänräpäyksessä päässyt sen keskelle. Nyt riehui kahden taistelun sijasta yksi, mutta sitä hurjempi taistelu. Komeaa sitä oli katsella. Tasangon keskellä heitteli kuormasto kuin mikäkin liikkuva linnoitus, tulta syöksyen, pitkiä savusiekaleita. Ympärillä taas kuhisi ihmisten liikkuva muurahaispesä, raivoten kuin jokin jättiläispyörre. Pyörteen jäljessä kiiteli hevosia valtoimina ilman ratsumiehiä, keskellä meluttiin, huudettiin ja paukutettiin pyssyjä. Tuossa tepastellaan keränä toinen toisen niskassa, toinen ei päästä irti toista. Niinkuin kierroksissa oleva metsäsika puolustautuu valkeilla torahampaillaan ja raivoissaan iskee koirajoukkoon, niin puolustautui kuormastokin keskellä tatarilaispilveä epätoivon vimmalla, odottaen, että leiristä tulisi avuksi Wierszulin osastoa suurempi joukko. Pian välähtivätkin tasangolla Kuszelin ja Wolodyjowskin rakuunain punaiset költerit, tuulen ajamina kuin mitkäkin kukat. He ratsastivat tatarilaispilven laidalle, hyökkäsivät siihen kuin mustaan metsään niin ettei heitä hetken aikaan voinut eroittaa. Mellakka yhä kiihtyi. Sotamiehistäkin alkoi jo tuntua oudolta, ettei ruhtinas heti lähettänyt riittävää voimaa saarrettujen avuksi. Hän viivytteli kuitenkin tahallaan, tahtoen sotamiehilleen osoittaa, minkälaiset apujoukot hän on heille tuonut, lisätä heidän rohkeuttaan ja valmistaa heitä vielä suurempiin vaaroihin.

Ammunta kuormastoleirissä heikkeni kuitenkin pian, nähtävästi sotamiehillä ei ollut enää aikaa ladata pyssyjänsä, tai olivat muskettien piiput jo liiaksi kuumentuneet. Tatarilaisten meluaminen sensijaan kasvoi kasvamistaan. Silloin antoi ruhtinas merkin ja kolme husaarilippukuntaa, yksi hänen omansa, jota Skrzetuski johti, toinen Krasnostawin starostan ja kolmas kuninkaallinen, herra Piglawskin johtama lippukunta, lähtivät leiristä taisteluun. Ne saapuivat paikalle, iskivät vihollista kuin kirveen kannalla, repivät auki tatarien kaaren, hajoittivat sen, tuhosivat heti tasangolla osan, tunkivat muut metsiä kohden, löivät vielä kerran hajalle jäännökset ja ajoivat niitä takaa noin neljännes penikulman matkaa leiristä. Kuormasto pääsi kuin pääsikin, sotilaiden iloisesti huutaessa ja tykkien paukkuessa, eheänä vallien välille.

Tatarit eivät kuitenkaan kokonaan hävinneet näkyvistä, sillä he tiesivät Chmielnickin ja khanin olevan tulossa jäljessään. Siksipä he pian jälleen palasivat ja kiersivät, Allahia huutaen, koko leirin, vallaten samalla likikyliin johtavat maantiet ja polut. Pian alkoi myöskin kylistä kohota mustia savupatsaita taivasta kohden. Useat tatarit lähenivät jo valleja, mutta heitä vastaan lähti heti ruhtinaan sotilaita, sekä yksinään että joukoissa, varsinkin ryntäilivät vihollista vastaan tatarilaisen, valakialaisen ja rakuunalippukunnan sotilaat.

Wierszul ei voinut ottaa osaa kahakoihin, sillä kuormastoa puolustaessa oli häntä kuusi kertaa haavoitettu päähän ja hän makasi näännyksissä teltassaan. Herra Wolodyjowski sensijaan, vaikka hän oli aivan veren peitossa, ei vielä ollut saanut tarpeekseen ja läksi ensimäisenä rynnäkköön. Kahakoita kesti iltaan asti ja niitä katselivat ensimäisten lippukuntien upseerit jalkaväen leiristä kuin mitäkin näytelmää. Siinä juoksi miehiä toistensa ohi, he kohtasivat toisensa joukoissa tai yksittäin ja ottivat vankeja. Siepattuaan jonkun kiinni ja vietyään sen vankina leiriin, herra Michal uudelleen palasi taisteluun. Hänen punainen univormunsa välkkyi kaikkialla pitkin taistelukenttää ja Skrzetuski osoitti häntä erityisenä merkillisyytenä herra Lanckoronskille. Hän tarttui todella aina niin äkkiä ja odottamatta kiinni tehtäviin, että oli aivan kuin ukkonen olisi iskenyt uhriin. Zagloba rohkaisi häntä valleilta huudoillaan, vaikka herra Michal ei voinutkaan häntä kuulla ja vähän päästä kääntyi hän ympärillä seisovien sotamiesten puoleen, sanoen:

— Katsokaappa, hyvät herrat, minä hänet olen opettanut sapelia heiluttamaan. Hyvä! Oivallista. Jumal' avita, hän on pian minun vertaiseni…

Mutta aurinko oli jo laskenut ja taistelijat alkoivat vähitellen vetäytyä pois kentältä, jonne enää jäivät vain hevosten ja ihmisten raadot. Kaupungissa soittivat kirkonkellot taasen angelusta.

Yö lankesi verkalleen, ei kuitenkaan tullut pimeä, sillä tulen loimut valaisivat joka puolelta. Zaloscie, Barzynce, Lublanki, Stryjowka, Kretowice, Zarudzie ja Wachlowka paloivat, koko seutu silmin kantamiin asti muodosti ainoan tulipalon. Tässä yössä kävivät savut punaisiksi ja tähdet välkkyivät taivaan ruusunkarvaiselta pohjalta. Lintuparvia kohosi, kauheasti kirkuen, metsistä, tiheiköistä ja lammikoista, ne kaartelivat tulipalon valaisemassa ilmassa kuin mitkäkin lentävät liekit. Kauheaa näkyä pelästyen alkoivat kuormaston härät surkeasti mylviä.

— Mahdotonta on, puhuivat vallihaudoissa vanhat sotilaat, — että tuo tatarilaisjoukko olisi sytyttänyt kaikki nuo tulipalot. Varmaan nyt lähenee itse Chmielnicki kasakkoineen ja hänen muassaan koko orda.

Eivätkä nämä olleetkaan pelkkiä arveluja, sillä edellisenä päivänä oli herra Sierakowski tuonut tiedon, että zaporogien hetmani ja khani todella seuraavat etujoukkoa. Heitä tiedettiin siis varmuudella odottaa. Sotamiehet viipyivät viimeiseen asti valleilla, kaupungin väestö katoilla ja torneissa. Kaikkien sydämet sykkivät levottomina. Naiset itkeä nyyhkivät kirkoissa ja ojentelivat käsiään pyhiä sakramentteja kohden. Mitä kammottavin odotus painoi sanomattomana taakkana kaupunkia, linnaa ja leiriä.

Eikä tarvinnutkaan kauan odottaa. Yö ei vielä ollut ehtinyt pimetä, kun näköpiiriin jo ilmestyi ensimäisiä kasakka- ja tatarilaisrivejä ja heti niiden jälkeen toisia, kolmansia, kymmenensiä ja sadansia. Näytti siltä kuin kaikki metsät ja viidakot olisivat irtaantuneet juuristaan ja lähteneet astelemaan Zbarazia kohden. Turhaan haki ihmissilmä noiden rivien loppua. Niin kauas kuin katse kantoi, häämöitti ihmis- ja hevosjoukkoja, kadoten etäisyyden savuihin ja tulen loimuihin. Ne tulivat kuin pilvet tai heinäsirkkaparvet, jotka liikkuvana, kauheana massana peittävät koko tienoon. Niiden edellä kävi ihmisäänien peloittava humu niinkuin metsässä, vanhojen honkien latvoissa, käy humiseva myrskytuuli. Pysähdyttyään neljännes penikulman päähän, asettautui vihollinen leiriin ja sytytti nuotiot. — Näettekö tulia? kuiskasivat sotamiehet, — niitä riittää pitemmältä kuin hevonen voi levähtämättä juosta.

— Jeesus Maaria, sanoi Zagloba Skrzetuskille, — sanonpa teille, että kyllä minussa on leijonaa enkä minä yleensä tunne pelkoa, mutta soisinpa kuitenkin mieluummin salaman iskevän nuo ennen huomista päivää kuoliaaksi. Jumal' avita, heitä on liian paljon. Tuskin on Josafatin laaksossakaan suurempaa tungosta. Ja sanokaappa, mitä nuo ryövärit tahtovat? Eikö olisi parempi, että jokainen noista lurjuksista istuisi kotona ja suorittaisi kartanoon rauhassa päivätyötänsä. Onko se meidän syymme, että Jumala on luonut meidät aatelismiehiksi ja nuo moukiksi sekä käskenyt heidän olla meille alamaisia. Hyi olkoon, ihan vimmastun. Minä olen lempeäluontoinen, minua voi vaikkapa tikulla pistää silmään, mutta ei minua pidä suututtaa. Heillä on ollut liian paljon oikeuksia, liian paljon leipää ja siksi ovat he lisääntyneet kuin hiiret puimatantereella. Ja nyt he käyvät kissojen kimppuun. Odottakaa, odottakaa, täällä on kissa, jonka nimi on ruhtinas Jeremi ja toinen nimeltään Zagloba. Luuletteko, että ne ryhtyvät teidän kanssanne keskusteluihin? Jos nuo nyt oikein nöyrtyisivät, niin voisiko niitä sittenkään jättää eloon? Yksi asia minua vain huolestuttaa, se nimittäin, onko leirissä tarpeeksi ruokavaroja. No, sun perhana, katsokaappa nyt, hyvät herrat, tuonne on taas entisten taakse ilmestynyt tulia ja yhä kauempana näkyy nuotioita. Kunpa mustakuolema tarttuisi heihin.

— Mitä te puhutte neuvotteluista? sanoi Skrzetuski. — Hehän luulevat, että jo huomenna olemme heidän vallassaan.

— Emmehän sentään joudu, vai kuinka? kysyi Zagloba.

— Se on Jumalan kädessä. Ei heillä nyt sentään ole aivan helppoa niin kauan kuin ruhtinas on meidän kanssamme.

— Tepäs minua lohdutitte. Eihän tässä ole kysymys siitä, onko heidän helppoa vaiko vaikeaa saada meidät käsiinsä, vaan siitä, etteivät ensinkään saisi.

— Se on sentään sotamiehelle suuri tyydytys, ettei hän turhaan uhraa henkeänsä.

— Varmaan, varmaan, mutta piru vieköön teidän tyydytyksenne.

Samassa hetkessä tulivat paikalle Podbipienta ja Wolodyjowski.

— Kerrotaan, että ordan väkeä ja kasakoita on puoli miljoonaa, virkkoi liettualainen.

— Repäisköön hitto teiltä kielen! huudahti Zagloba. — Korea uutinen.

— Ryntäämällä on helpompi tuhota heidät kuin tanterella, vastasi herra Longinus lepyttelevästi.

— Kun nyt ruhtinas ja Chmielnicki vihdoin ovat tavanneet toisensa, sanoi herra Michal, — niin ei neuvotteluista enää ole puhettakaan. Joko kaikki, tai ei mitään. Huomenna on tuomiopäivä, lisäsi hän käsiään hieroen.

Pikku ritari oli oikeassa. Tässä sodassa, jota jo oli kestänyt niin kauan, eivät nuo kaksi julmaa leijonaa olleet vielä koskaan seisoneet silmä silmää vastaan. Toinen heistä oli lyönyt hetmaneja ja ylipäällikköjä, toinen mahtavia kasakka-atamaneja, kummankin jälkiä oli seurannut voitto, kumpikin oli ollut vihollistensa kauhu, mutta vasta nyt, heidän välittömästi kohdatessaan toisensa, oli ratkaistava, kummanko vaakakuppi painoi enempi. Wisniowiecki katseli vallilta yli näkymättömien tatarilais- ja kasakkalaumojen ja turhaan koetti hänen silmänsä niitä mitata. Chmielnicki taas tarkasteli kentältä linnaa ja leiriä ja ajatteli itsekseen: tuolla on pahin viholliseni, kun hänet tuhoan, niin kuka enää voi minua vastustaa.

Oli helppo arvata, että taistelu noiden kahden miehen välillä kävisi sekä pitkäksi että vimmatuksi, mutta tuloksesta ei voinut olla epäilystä. Lubnien ja Wisniowiecin ruhtinas johti viittätoista tuhatta miestä, niihin luettuina myöskin leiripalvelijat, kun sensijaan rahvaan päällikön komennon alla kulkivat kaikki Asovan merestä ja Donista aina Tonavan suulle asti asuvat ihmisjoukot. Hänen mukanansa oli khani, johtaen Krimin, Bialogrodin ja Dobrudzan ordia, hänen mukanaan marssi Dniesterin ja Dnieperin kaikkien lisäjokien varrella asuva rahvas, siinä kulkivat suistolaiset ja lukematon väki aroilta, rotkoista, metsistä, kaupungeista, kylistä ja taloista sekä vihdoin ne, jotka ennen olivat palvelleet ylimysten tai kruunun lippukunnissa. Siellä oli sekaisin czerkasseja, valakialaisia sotamiehiä, Silistrian ja Rumelian turkkilaisia, yksinpä irtonaisia serbialais- ja bulgarialais-joukkueitakin. Näytti siltä kuin olisi alkanut uusi kansainvaellus, kansain, jotka olivat jättäneet pimeät asuinsijansa aroilla, samotakseen länttä kohden valtaamaan uusia maita ja perustamaan uutta valtakuntaa.

Sellainen oli taistelevien voimien keskinäinen suhde… Kourallinen kymmeniä tuhansia, saari merta vastaan. Ihmekö siis, että usean sydämen valtasi levottomuus. Ei yksin kaupungissa ja tällä maakulmalla, vaan koko valtakunnassa katsottiin tuota yksinäistä, villin tulvan ympäröimää vallia suurten ritarien ja heidän suuren johtajansa hautakummuksi.

Samaa mieltä oli varmaan Chmielnickikin, sillä juuri kun tulet leireissä olivat kunnollisesti syttyneet, alkoi vallien edessä kasakkalähetti heiluttaa valkoista lippua, toitottaa torveen ja huutaa, ettei ammuttaisi.

Vartiat lähtivät heti ulos ja ottivat hänet kiinni.

— Hetmanilta sana ruhtinas Jaremalle, sanoi lähetti heille.

Ruhtinas istui yhä valleilla hevosen selässä, kasvot leppeinä kuin poutainen taivas. Tulen loimut heijastivat hänen silmiinsä ja verhosivat ruusuisella välkkeellä hänen hienoja valkeita kasvojaan. Seisoessaan herraskasvojen edessä hämääntyi kasakka, hänen säärensä vapisivat ja kylmä väristys kävi läpi hänen ruumiinsa, vaikka hän oli vanha urossusi ja saapunut tänne lähettinä.

— Kuka olet? kysyi ruhtinas-vojevoda, tähdäten häneen tyynet silmänsä.

— Olen sadanpäämies Sokol, hetmanin lähetti.

— Ja mitä sinulla on sanottavaa?

Kasakka teki niin syvän kumarruksen, että hänen otsansa tuli ruhtinaan satulan astuimen kohdalle.

— Suo anteeksi, ruhtinas — sanon sen, mitä minun on käsketty sanoa, minä en ole syypää…

— Puhu suoraan.

— Hetmani käski minun sanoa, että hän on tullut vieraisiin Zbaraziin ja käy huomenna teidän luonanne linnassa.

— Sano sinä hänelle, että minä toimeenpanen pidot linnassa tänään enkä huomenna, vastasi ruhtinas.

Tunnin päästä paukkuivat todellakin tervetuliaisiksi mörssärit, iloiset huudot kohosivat ilmaan ja kaikki linnan akkunat loistivat tuhansia kirkkaita valoja.

Kuullessaan tervehdyslaukaukset, torvien ja rumpujen äänet lähti khani omassa persoonassaan veljensä Nuradinin, suittani Galgan, Tuhaj-bejn ja usean murzan seuraamana teltan edustalle ja lähetti hakemaan Chmielnickiä.

Hetmani, vaikka olikin jo vähän päissään, saapui heti, tervehti syvään kumartaen ja odotti, vieden sormensa otsalleen, leukaansa ja rinnalleen, kysymystä.

Khani katseli hyvän aikaa linnaa, joka kaukaa loisti kuin jättiläislyhty, nyökytteli päätään, silitteli harvaa partaansa, joka kahtena pitkänä suortuvana lankesi hänen näädännahkaiselle turkilleen ja sanoi, viitaten sormellaan välkkyviin akkunoihin:

— Zaporogien hetmani, mitä tuo on?

— Mahtava hallitsija, ruhtinas Jarema pitää juhlia.

Khani hämmästyi.

— Juhlia…?

— Huomiset ruumiit pitävät tänään juhlia, virkkoi Chmielnicki.

Samassa paukahtivat tykit linnassa uudelleen, torvet toitottivat ja niihin sekaantuneet huudot kuuluivat aina khanin ylhäisiin korviin asti.

— Jumala on yksi, mutisi hän, — jalopeura asuu tuon uskomattoman sydämessä.

Hetken vaiettuaan hän lisäsi:

— Tahtoisinpa mieluummin seisoa hänen rinnallaan kuin sinun.

Chmielnicki vavahti. Hän oli kalliisti maksanut tatarilaisten välttämättömän ystävyyden eikä hän sittenkään ollut varma kauheasta liittolaisestaan. Tarvittiin vain joku khanin päähänpisto ja kaikki ordat saattoivat kääntyä kasakoita vastaan, jotka silloin olisivat tuhon omat ja vailla kaikkea pelastuksen mahdollisuutta. Lisäksi tiesi Chmielnicki vielä senkin, että khani auttoi häntä vain saaliin, lahjojen ja onnettomien sotavankien toivossa. Pitihän khani itseänsä laillisena hallitsijana ja siksi häntä itse asiassa hävetti taistella kapinallisten puolella kuningasta vastaan, taistella mokoman Chmielin puolella tuollaista Wisniowieckiä vastaan.

Kasakkahetmani oli juonut itsensä monta kertaa juovuksiin, eikä yksin tottumuksesta, vaan myöskin epätoivosta…

— Suuri hallitsija, sanoi hän, — Jarema on vihollisesi. Hän on ottanut tatareilta pois Dnieperin taustan, hän on peloitukseksi hirtättänyt voitettuja murzoja kuin susia puihin, hän tahtoi tulla Krimille hävittämään tulella ja miekalla.

— Ettekö te sitten ole tehneet tatarilaiskylissä mitään pahaa? kysyi khani.

— Olen sinun orjasi.

Tuhaj-bejn siniset huulet alkoivat väristä ja hänen torahampaansa välkkyivät. Hänellä oli kasakoitten joukossa verivihollinen, joka kerran oli tyystin tuhonnut Tubaj-bejn joukon ja ollut saamaisillaan vangiksi hänet itsensäkin. Tämän kasakan nimi pusertautui nyt hänen huulillaan. Leppymättömällä voimalla kehoittivat muistot kostoon, siksi ei hän voinutkaan pidättäytyä, vaan sihisi itsekseen:

— Burlaj… Burlaj…

— Tuhaj-bej, sanoi Chmielnicki heti, — sinä olet khanin korkeasta ja viisaasta käskystä viime vuonna valanut Burlajn kanssa vettä miekoillenne.

Uusi yhteislaukaus linnasta katkaisi heidän keskustelunsa.

Khani ojensi kätensä ja piirsi sillä ympyrän Zbarazin kaupungin, linnan ja vallien ympäri.

— Onko tuo huomenna minun? kysyi hän, kääntyen Chmielnickin puoleen.

— Huomenna he kaikki kuolevat, vastasi Chmielnicki, tuijottaen linnaan päin.

Sitten hän jälleen, katsoen keskustelun päättyneeksi, kumarteli ja kosketti kädellään otsaansa, leukaansa ja rintaansa. Khani kääriytyi näädännahkaturkkiinsa, sillä yö oli kolea, vaikka olikin heinäkuu, ja sanoi, kääntyen telttoja kohden:

— On jo myöhäistä.

Nyt alkoivat kaikki kuin saman voiman vaikutuksesta nyökytellä toisilleen päätään, mutta khani astui verkalleen ja vakavana telttaansa ja toisteli hiljaa:

— Jumala on yksi.

Chmielnicki poistui oman väkensä luo, mennessään mutisten:

— Minä luovutan sinulle linnan ja kaupungin ja saaliin ja vangit, mutta Jarema kuuluu minulle eikä sinulle, vaikka minun täytyisi päälläni maksaa se.

Nuotiotulet alkoivat hiljalleen hiipua ja sammua. Muutamien satojentuhansien äänten kumea hyminä hiljeni verkalleen. Siellä täällä kajahti vielä pajupillin soitto, tai tatarilaisten hevospaimenten huudanta, heidän ajaessaan hevosia yölaitumille. Sitten vaikenivat nämäkin äänet ja uni valtasi lukemattomat tatarilais- ja kasakkajoukot.

Mutta linnasta kuului yhä pauketta, melua ja eläköön-huutoja ikäänkuin siellä olisi vietetty häitä.

Leirissä odotettiin yleisesti, että ryntäys alkaisi seuraavana päivänä. Aamulla lähtivätkin rahvaan, kasakoitten, tatarien ja noiden muiden villien soturien laumat Chmielnickin johdolla liikkeelle, läheten valleja kuin mustat pilvet, jotka painuvat vuoren huippua kohden. Sotamies, joka jo edellisenä päivänä oli turhaan koettanut laskea nuotiotulten lukumäärää, jähmettyi nyt, nähdessään tämän ihmispäiden meren. Tulossa ei kuitenkaan ollut vielä varsinainen ryntäys. Tämä oli pikemmin vain kentän, vallien, varustusten, kaivosten ja koko puolalaisen leirin tarkastusta. Niinkuin paisuva meren aalto, jota tuuli ajaa kaukaiselta ulapalta, soutaa eteenpäin, tavoittaa toisen, hyrskyää, vyöryy, pauhaa ja vetäytyy yhä edemmäksi, niin hyökyivät vihollisetkin sinne tänne, vetäytyivät taaksepäin ja hyökyivät taas eteenpäin ikäänkuin koetellakseen vastarinnan voimaa, vakuuttautuakseen, eivätkö he jo pelkällä näyttäytymisellään ja lukumäärällään masenna vastustajaa, tarvitsematta murskata sitä koko painollansa.

Vihollinen ampui myöskin tykeillä ja kuulia alkoi tiheästi putoilla leiriin. Sieltä vastattiin niinikään sekä tykeillä että käsiaseilla. Samassa ilmestyi valleille kulkue, kantaen pyhää sakramenttia, jotta jähmettyneimmätkin sotamiehet saisivat rohkeutta. Kirkkoherra Muchowiecki kantoi kultaista monstranssia, pitäen sitä molemmin käsin korkealla päänsä yläpuolella ja tuontuostakin kohottaen sitä vieläkin ylemmäksi. Hän käveli silmät suljettuina, kasvot ankaran hartaina ja tyyninä, hänen yllään oli kullalla kirjailtu kaapu ja hänen päänsä yllä kannettiin baldakiinia. Vierellä asteli kaksi pappia, taluttaen häntä: Jaskolski, husaaripappi ja aikoinaan kuuluisa soturi, joka oli sotataidossa yhtä kokenut kuin mikä päällikkö hyvänsä, sekä Zabkowski, niinikään entinen soturi, jättiläiskokoinen bernhardiini, jonka vertaista voimassa, paitsi herra Longinusta, tuskin tavattiin koko leirissä. Teltan kannatusvarsia piteli neljä aatelismiestä, joista yksi oli Zagloba. Teltan edessä kulki muutamia suloisia pieniä tyttöjä, pudotellen tielle kukkia. Kulkue kävi koko vallien mitan ja sen jäljessä seurasivat upseerit. Kun sotamiehet näkivät auringon tavoin välkkyvän monstranssin ja valkeapukuiset tyttöset, saivat he todella rohkeutta ja into palasi heidän sieluunsa. Kauas kantoi tuuli pyhän savun tuoksua, kaikkien päät taipuivat nöyrinä. Muchowiecki kohotti vähänpäästä monstranssia ja viritti, luoden silmänsä taivasta kohden, virren: "Eessä suuren sakramentin".

Kaksi mahtavaa ääntä, Jaskolskin ja Zabkowskin yhtyi häneen, laulaen edelleen: "kasvoillemme langetkaamme" ja koko sotajoukko jatkoi veisuuta. Tykkien syvä basso säesti laulua, silloin tällöin lensi tykin kuula rätisten teltan ja pappien ylitse. Välistä osui se alemma valliin ja tuiskutti ympärille maata niin että herra Zagloban piti kyyristyä ja lujemmin tarttua kantovarteen. Varsinkin kauhistutti häntä silloin, kun kulkue pysähtyi paikalleen rukoilemaan. Silloin kesti hiljaisuutta jonkun hetken ja saattoi selvästi kuulla kuulien lentelevän parvittain kuin mitkäkin suuret linnut. Herra Zagloba kävi yhä punaisemmaksi ja pappi Jaskolskin katse kääntyi vinoon kentälle, voimatta enää rauhoittua. Hän mutisi itsekseen: kanakopissa noiden pitäisi istua haudottamassa kanoja eikä ampua tykeillä. Kasakkain tykkimiehet ampuivatkin todella hyvin huonosti ja mahdotonta hänen vanhana soturina oli tyynesti katsella tuollaista kömpelyyttä ja ruudin haaskausta. Prosessioni kulki edelleen, kunnes saapui vallien toiseen päähän, jonne ei vihollisen ammunta tähdännyt. Koetettuaan sieltä täältä, varsinkin läntisen lammikon taholta, saada aikaan yllätystä, vetäytyivät kasakat ja tatarit vihdoin asemilleen ja pysyivät niissä, lähettämättä liikkeelle edes yksityisiä härnääjiä. Sillävälin oli prosessioni jo kokonaan saanut piiritetyt rohkaistuiksi.

Oli jo käynyt selväksi, että Chmielnicki odottaa suuren leirinsä tuloa, vaikka hän olikin varma, että ensimäinen todellinen rynnäkkö riittää. Siksi hän oli käskenyt ottaa tykkitulen alaisiksi vain muutamat linnoitetut kohdat eikä ryhtynyt toimiin maavarustuksia vastaan, uhatakseen piiritettyjä siltä taholta. Suuren leirin oli määrä saapua huomenissa ja se pysähtyikin, vankkuri vankkurin kyljessä, asetettuna muutamiin kymmeniin riveihin, pituudeltaan puolalaisen penikulman mittaisena Wernjakin ja Dembinan välille. Leirin mukana tuli vielä uusia voimia ja, mikä oli tärkeintä, oivallinen zaporogilainen jalkaväki, joka oli miltei turkkilaisten janitsharien vertainen sekä rynnäkössä ja hyökkäystaistelussa rahvaan joukkoja ja tatareja paljon etevämpi.

Ikimuistettava tiistai, heinäkuun 13 päivä, kului molemminpuolisissa kuumeentapaisissa valmistuksissa. Ei ollut enää epäilystä ryntäyksen alkamisesta, sillä kasakkaleirissä soittivat torvet, rummut, päristyskattilat ja kaksoisrummut hälytystä ja tatarien joukossa kumisi kuin suuri ukkonen heidän pyhä rumpunsa, niinsanottu "balt". Ilta lankesi hiljaisena ja lauhana, vain molemmista lammikoista ja Gnieznasta nousi keveä sumu ja vihdoin syttyi ensimäinen tähtikin taivaalle.

Samassa alkoivat kasakkain kuusikymmentä tykkiä yhtaikaa paukkua. Ylinäkymättömät joukot lähtivät, kauheasti huutaen, liikkeelle valleja kohden ja ryntäys alkoi.

Valleilla seisoivat sotajoukot, ja miehistä tuntui siltä kuin maa olisi tärissyt heidän jalkainsa alla. Eivät vanhimmatkaan soturit muistaneet kokeneensa mitään tällaista.

— Jeesus Maaria, mitä tämä onkaan? kysyi Zagloba, joka seisoi husaariväkensä etunenässä odottavan Skrzetuskin vieressä vallien lomassa. — Eiväthän nuo enää ole ihmisiä, nuo, jotka hyökkäävät meitä vastaan.

— Eivätpä ne ihmisiä olekaan. Vihollinen ajaa härkiä edellään, jotta meidän ensimäiset laukauksemme menisivät hukkaan.

Zagloban kasvot kävivät tummiksi kuin punajuuri. Hänen silmänsä olivat pullollaan eikä sanaakaan päässyt hänen suustaan, jossa hän piti suljettuna sekä kauhuansa että vimmaansa ja kaikkea, mitä hän tällä hetkellä kykeni ajattelemaan.

— Lurjukset…!

Härät, joita villit, puolialastomat paimenet kepeillä ja palavilla soihduilla ajoivat edellään, juoksivat kuin hullut, kauhusta hurjistuneina, kamalasti mylvien eteenpäin, milloin ahtautuen läjiin, milloin toisiaan puskien, milloin juosten hajalleen, tai kääntyen takaisin päin. Huudon eteenpäin ajamina, tulen uhkaamina ja nahkaruoskan suomimina ne kuitenkin samassa taas karkasivat valleja kohden. Vihdoin alkoi Wurcel syytää eteensä tulta ja rautaa niin että savu peitti ilman ja taivas kävi punaiseksi. Silloin hajaantuivat pelästyneet eläimet ikäänkuin salama olisi ajanut ne erilleen. Puolet niistä kaatui, mutta vihollinen hyökkäsi niiden ruumiiden yli vain eteenpäin.

Eturivissä ryntäsivät vangit takana tulevien keihäsmiesten uhkaamina ja alati alttiina tykkitulelle, kantaen hiekkasäkkejä, joilla heidän oli määrä täyttää vallihaudat. Nämä vangit olivat Zbarazin ympäristön talonpoikia, jotka eivät olleet ehtineet vihollisen edeltä paeta kaupunkiin. Heissä oli sekä nuoria miehiä että vanhuksia, vieläpä naisiakin. He juoksivat huutaen, itkien, väännellen käsiänsä taivasta kohden ja rukoillen armoa. Niin kauhea oli tuo ulvonta, että hiukset nousivat pystyyn sitä kuunnellessa, mutta sääli oli tällä hetkellä kuollut maan päällä. Toiselta puolen ojentuivat kasakkain peitset heidän selkäänsä kohden, toiselta puolen ruhjoivat noita onnettomia Wurcelin kuulat, kartessit repivät heitä kappaleiksi ja uursivat vakoja heidän joukkoihinsa. He juoksivat, veressään kahlaten, kaatuivat, nousivat ja juoksivat jälleen, sillä heitä työnsi eteenpäin kasakkain aalto ja tätä taas turkkilaisten ja tatarilaisten tulva.

Yhtäkkiä tuli vallihauta täyteen ruumiita, verta ja hiekkasäkkejä. Se oli vihdoin niin täynnä, että siitä saattoi käydä ja vihollinen ryntäsikin sen yli.

Rykmentit tunkeutuivat eteenpäin toinen toisensa jäljessä. Tykkitulen valossa saattoi nähdä, miten kasakkapäälliköt nuijalla ajoivat valleja kohden yhä uusia joukkoja. Paras väki hyökkäsi Jeremin kortteereja ja joukkoja vastaan, Chmielnicki kun tiesi pahimman vastarinnan kohtaavan siellä. Siellä hyökkäsivät Siczin huonekunnat, niiden jäljissä Lobodan johdolla hirveät perejaslawilaiset, niiden jäljessä taas tuli czerkassilainen, Woronczenkon komentama rykmentti. Karwowin rykmenttiä johti Kulak, Braclawin Neczaj, Humanin Stepka, Korsunin rykmenttiä Mrozowiecki. Mukana tulessa olivat niinikään kalnikilaiset ja Bialocierkiewin mahtava osasto, johon kuului viisitoistatuhatta miestä ja johti heitä itse Chmielnicki kuin mikäkin punainen paholainen, pannen leveän rintansa alttiiksi kuulalle. Hänellä oli leijonan kasvot ja kotkan-silmällään hän valvoi ja järjesti kaikkea kesken kaaoksen, savun, sekasorron, teurastuksen, mellakan ja liekkien.

Hänen kasakkojensa jäljessä tulivat villit Donin kasakat. Kauempana seurasivat czerkassit, aseinaan puukot. Tuolla johti Tuhaj-bej nogailaista valiojoukkoaan, sen takana oli Subagazi bialogrodilaisine tatareineen. Tuolla tuli Kurdluk ja hänen mustanruskeat astrakanilaisensa, aseinaan jättiläiskokoiset jouset ja nuolet, joista jokainen oli melkein kuin peitsi. Nämä kaikki kulkivat niin toistensa kintereillä, että takaa tulevien lämmin hengitys huohotti edellä käyville niskaan.

Ken saattaakaan sanoa, kuinka moni heistä kaatui ennenkuin he vihdoin pääsivät tuon vallihaudan luo, joka oli ahdettu täyteen vankien ruumiita. Mutta he saapuivat kuin saapuivatkin paikalle, kävivät haudan yli ja alkoivat pyrkiä valleille. Tuntui siltä kuin tuo tähtinen yö olisi ollut viimeinen tuomion yö. Tykit, joilla ei enää voinut ampua lähempinä olevia, syytivät karjuen ja lakkaamatta tultaan loitompana olevia rivejä kohden. Kranaatit piirtelivät taivaalle tulisia kaaria, lentäen helvetillisesti kihisten ja muuttaen pimeyden kirkkaaksi päiväksi. Saksalainen ja puolalainen ratsuväki sekä niiden rinnalla ratsuilta astuneet ruhtinaan rakuunat valelivat tulta ja lyijyä melkein suoraan kasakkain kasvoihin ja rintaan.

Näiden ensimäiset rivit olisivat halunneet peräytyä, mutta eivät päässeet mihinkään, toiset kun takaa tunkivat päälle. Sentähden he nyt paikalla joutuivat kuoleman omiksi. Veri lainehti lätäkköinä ryntääjien jalkojen alla. Vallit kävivät vähitellen liukkaiksi, sotamiesten jalat kompastelivat, he kaatuivat käsilleen ja suulleen, kävivät kiinni valliin, nousivat, kaatuivat ja nousivat jälleen, savun peittäminä, mustina noesta, ruumis täynnä iskuja, mutta halveksuen haavoja ja kuolemaa. Paikoittain taisteltiin jo terä-aseilla. Sotamiehet olivat raivoissaan, miltei kuin järjettöminä, hampaat kiristyksissä, kasvot verisinä… Elävät taistelivat surmattujen ja kuoleman kielissä kamppailevien värisevän massan päällä. Komentoa ei enää saattanut kuulla, kaikki oli ainoaa hirveää huutoa, jonka seasta tuskin erotti ammunnan pauketta, haavoitettujen ähkinää ja kranaattien sihinää.

Säälitön jättiläistaistelu kesti tuntikausia. Vallin ympärille jo kasvoi toinen, ruumiista muodostunut valli, ehkäisten rynnistäjiltä luoksepääsyn. Suistolaiset hakattiin melkein kaikki maahan. Perejaslawin rykmentti makasi vallin ympärillä tuhottuna. Karwowin, Braclawin ja Humanin rykmentit olivat pahasti harventuneet, toiset tunkeutuivat vielä eteenpäin, niitä kun takaa sysäsivät hetmanin henkivartiat, Rumelian turkkilaiset ja Urumbein tatarit. Kuitenkin oli ryntääjien riveissä jo alkanut hämmennys, puolalainen jalkaväki, saksalaiset ja rakuunat sitävastoin eivät olleet tähän asti vielä väistyneet tuumankaan vertaa. Läähättäen, kauttaaltaan veren peittäminä, täynnänsä taisteluvimmaa nämä hikisinä ja veren hajusta ikäänkuin mielettöminä ryntäsivät toinen toisensa ohi vihollista kohden, niinkuin vimmaantuneet sudet rientävät lammaslaumaa kohden. Samassa iski Chmielnicki vielä toisen kerran ensimäisten rykmenttiensä jäännöksillä ja tähän asti koskemattomalla bialocierkiewiläisten tatarien, turkkilaisten ja tsherkassien joukolla.

Tykit valleilla herkesivät nyt jyrisemästä ja kranaatit leimahtelemasta. Vain teräaseet kalskuivat pitkin koko läntisen vallin pituutta. Melu oli alkanut uudelleen. Vihdoin vaikeni ammunta ja pimeys peitti taistelevat.

Yksikään silmä ei enää voinut nähdä, mitä siellä tapahtui. Hämärässä vain liikkui jotakin aivan kuin jonkin hirviön jättiläisruumis olisi kuolon kouristuksissa hytkähdellyt. Huudoistakaan ei enää voinut päättää, kaikuvatko ne ilmoille voitonriemusta vaiko epätoivosta. Hetkittäin vaikenivat nekin ja silloin saattoi kuulla yhden ainoan jättiläisvoihkinan, joka tuli kaikilta tahoilta, maan alta, maan päältä, ilmasta, yhä korkeammalta ja korkeammalta, ikäänkuin jotkut sielut valittaen olisivat liitäneet pois kauhealta taistelutantereelta.

Näitä pysähdyksiä kesti kuitenkin vain lyhyeltä ja niiden jäljestä tuntui melu ja ulvonta vieläkin kauheammalta, kiihtyen korinaksi ja ääneksi ja ei enää muistuttanut mitään inhimillistä.

Äkkiä kajahti jälleen kiväärin ammunta: eversti Machnicki toi jälellä olevan jalkaväen uupuneiden avuksi. Kasakkain takimmaisissa riveissä alettiin nyt peräytymisen merkiksi toitottaa torvia. Taistelu pysähtyi hetkeksi, kasakkajoukot etääntyivät muutaman sadan askeleen päähän valleista ja asettuivat omien tykkiensä suojaan. Ei kuitenkaan ollut kulunut puoltakaan tuntia, kun Chmielnicki jo taasen kolmannen kerran ajoi joukkonsa hyökkäykseen.

Mutta nyt ilmaantui vallille itse ruhtinas Jeremi ratsunsa selässä. Hänet oli helppo tuntea, sillä hetmanin lippu ja hevoshäntämerkki liehuivat hänen päänsä päällä ja hänen edessään ja takanaan kannettiin muutamia kymmeniä loimuavia soihtuja. Heti tähtäsivät viholliset tykit häneen, mutta tottumattomat tykkimiehet ampuivat liian kauas, aina Gnieznan taa ja ruhtinas Jeremi jäi tyynenä katselemaan lähestyviä pilviä…

Kasakat hiljensivät kulkuaan ikäänkuin näky olisi hurmannut heidät.

— Jarema, Jarema! kävi hiljainen hyminä läpi syvien rivien kuin tuulen humina.

Seisoessaan siinä veristen valojen keskellä vaikutti tuo kauhea ruhtinas joltakin kansantarun jättiläiseltä. Siksipä kävikin väristys läpi uupuneiden jäsenten ja kädet tekivät ristinmerkkejä, mutta ruhtinas seisoi yhä koskemattomana.

Nyt heilautti hän kullattua nuijaansa ja samassa humahti taivaalle pahaa ennustava kranaattien lintuparvi, pudoten keskelle seuraavia rivejä. Joukko kiemurteli kuin mikäkin kuolettavasti haavoitettu lohikäärme ja kauhun huuto kulki hyökkäysaallon toisesta päästä toiseen.

— Juosten, juosten, kuului kasakkapäällikköjen ääni.

Musta hyökkäysjoukko kiiti valleja kohden, toivoen niistä suojaa kranaatteja vastaan. Se ei kuitenkaan ollut, ehtinyt kulkea puoltakaan matkaa, kun ruhtinas, jonka yhä saattoi nähdä kauas, kääntyi hiukan länttä kohden ja jälleen heilautti kullattua nuijaansa.

Tämän merkin saatuansa alkoi ratsuväki pujotella esiin lammikon ja vallin välitse ja silmänräpäyksessä se jo oli tasangon reunalla. Kranaattien valossa saattoi hyvin nähdä Skrzetuskin ja Zacwilichowskin husaarien jättiläiskokoiset hahmot, Kuszelin ja Wolodyjowskin rakuunat ja Rostworowskin johtamat tatarit. Niitä seurasi yhä uusia joukkoja, hovikasakoita ja Bychowiecin valakialaiset. Ei yksin Chmielnicki, vaan viimeinen kuormarenkikin hänen kasakkainsa joukosta huomasi tällä hetkellä, että uljas ruhtinas oli päättänyt lähettää koko ratsuväkensä vihollisen sivustaa vastaan. Kasakkain riveissä toitotettiin torvia peräytymisen merkiksi.

— Rintaman muutos! huudettiin pelästyneesti.

Samassa koetti kuitenkin Chmielnickikin, suojellakseen itseään ratsuväkeä vastaan, muuttaa joukkojensa rintamaa. Siihen ei kuitenkaan enää ollut aikaa. Ennenkuin hän ehti saada rivit uuteen järjestykseen, hyökkäsivät niitä kohden ruhtinaan lippukunnat kuin siivillä liitäen, lentäen ja huutaen "lyö, surmaa", liput lepattivat, husaarisulat suhisivat ja rautaiset varustukset kalskuivat. Husaarit työnsivät keihäänsä vihollisseinään ja ryntäsivät itse perässä kuin hirmumyrsky, kaataen ja murskaten kaikki tieltään. Ei mikään inhimillinen voima, käsky tai johtaja kyennyt enää pidättämään jalkajoukkoja, joita vastaan ensimäinen rynnäkkö oli kohdistunut. Villi pakokauhu valtasi hetmanin valiokaartin, bialocierkiewiläiset heittivät tykkinsä, pyssynsä, peitsensä, viikatteensa, nuijansa, sapelinsa ja pakenivat, suojaten päätään käsillään, mielettömässä kauhussa ja eläimellisesti ulvoen takanapäin seisovia tatarilaisosastoja kohden. Tatarit ottivat heidät kuitenkin vastaan nuolisateella ja niin kääntyivät he sivullepäin ja juoksivat vankkurileirin syrjää pitkin, ollen jalkaväen ja Wurcelin tykkien tulen alaisina. Tänä aikana peittyi maa sellaisilla ruumisröykkiöillä, että toinen kaatui suorastaan toisen päälle.

Silloin rynnisti Tuhaj-bej Zubagazin ja Urun-murzan avustamana vimmatusti husaarien hyökkäystä vastaan. Hän tosin ei uskonut voivansa sitä murtaa, mutta hän toivoi voivansa edes hetkeksi pysäyttää sen, jotta silistrialaiset ja rumelialaiset janitsharit ehtisivät järjestyä neliöihin ja bialocierkiewiläiset toipua ensimäisestä pelästyksestään. Hän kiidätti nyt umpimähkään eteenpäin ensimäisessä rivissä, ei päällikkönä, vaan yksinkertaisena tatarina, ja löi ja hakkasi yhdessä muiden kanssa. Nogailaisten käyrät sapelit kalskahtelivat panssareita ja haarniskoja vastaan, mutta sotilaitten ulvona kuului yli kaikkien muiden äänien. Kuitenkaan ei heidän vastarintansa tuntunut auttavan. Rautaisten ratsastajien hirvittävien iskujen työntäessä ja tunkiessa heitä janitshareja kohden, pitkien miekkojen kolhiessa he, viskattuina satulasta ja tallattuina kuin myrkylliset raadot, puolustivat itseään niin vimmatusti, että husaarien hyökkäys todellakin pysähtyi. Tuhaj-bej rynnisti kuin tuhoava tuli ja nogailaiset kiitivät hänen vierellään niinkuin sudet käyvät naarassuden rinnalla.

Heidän oli kuitenkin väistyminen ja yhä tiheämpään heitä kaatui. Kentältä kuuluvat Allah-huudot ilmaisivat janitsharien asettuvan järjestykseen, kun raivoisan Tuhaj-bejn kimppuun äkkiä hyökkäsi Skrzetuski, läjähyttäen häntä miekallaan. Nähtävästi ei ritari kuitenkaan ollut taudin jälkeen vielä saanut kaikkia voimiaan takaisin, tai ehkäpä Damaskoksessa taottu kypärinsilmikko pidätti häntä, joka tapauksessa ponnahti miekan terä päästä ja, iskien rautakypärään, katkesi pieniksi palasiksi. Tuhaj-bejn silmät pimenivät kuitenkin samalla, hän pysäytti hevosensa ja kaatui nogailaisten käsiin, jotka kaappasivat päällikön mukaansa ja lähtivät, kauheasti huutaen, kiitämään pois kuin sumu, jota tuuli hajoittaa. Kaikki ruhtinaan ratsujoukot olivat nyt rumelialaisia, silistrialaisia ja janitshareja sekä turkulaistuneita serbialaisjoukkoja vastassa. Yhdessä janitsharien kanssa muodostivat nämä mahtavan neliön ja vetäytyivät verkalleen pitkine keihäineen, peitsineen, pertuskoineen ja tikareineen vankkurileiriä kohden, rintama musketteineen vihollisiin päin kääntyneenä.

Panssaroidut rakuuna- ja hovi-kasakkarykmentit hyökkäsivät kuin vihuri niitä vastaan ja kaikkein ensimäisenä kulkivat tömisten ja helistäen Skrzetuskin husaarit. Itse ryntäsi hän umpimähkään ensimäisessä rivissä ja hänen rinnallaan herra Longinus inflantilaisen hevosensa selässä, käsissään kauhea kallonhalkaisijamiekkansa.

Punainen tulinauha lensi neliön toiselta ääreltä toiselle, kuulat vinkuivat ratsastajien korvissa, siellä täällä voihkaisi joku mies tai kaatui hevonen. Ratsuväen linja jo taittuu, mutta he vain kiitävät eteenpäin. He pääsevät lähelle ja kuulevat janitshaarien hevosten korskeen ja läähätyksen, neliö vetäytyy vieläkin ahtaammalle, jäntereisten käsien kannattamien peitsien muuri nousee raivokkaita ratsuja vastaan ja yhtä monta kuin siinä on peitsen terää, yhtä monta on ritareja kuolemaa vastassa.

Äkkiä syöksee jo muuan jättiläiskokoinen husaari hillittömässä vauhdissa neliön seinään, hetken perästä näkyvät ilmassa jättiläiskokoisen hevosen kaviot ja heti senjälkeen ovat ritari ja ratsu keskellä tiivistä miesjoukkoa, murskaten peitsiä, kaataen miehiä, tallaten ja tuhoten mitä eteen sattuu.

Niinkuin kotka hyökkää valkoisten peltokanojen parveen ja nämä, sulloutuneina pelokkaaksi keräksi joutuvat raatajan saaliiksi, joka repii niitä sekä kynsillään että nokallaan, niin hyökkäsi herra Longinus Podbipientakin keskelle vihollisparvea ja temmelsi siellä miekkoineen. Ei pilvenpatsas saa nuoressa, tiheässä metsässä aikaan sellaista hävitystä kuin hän janitsharien ahtaalle järjestäytyneessä joukossa. Kauhea hän oli. Hänen vartalonsa kasvoi siinä luonnottoman kokoiseksi, hänen hevosensa muuttui jonkinlaiseksi lohikäärmeeksi, jonka sieraimista suitsusi tulta, ja miekka hänen kädessään kävi ikäänkuin kolminkertaiseksi. Jättiläiskokoinen Aga-Kislarbeg hyökkäsi hänen kimppuunsa, mutta lyötiin kahdeksi kappaleeksi. Turhaan käyvät yhä voimakkaammat miehet ojentamaan kätensä häntä vastaan ja työntämään peitsiään häntä kohden — he kuolevat Paikalle kuin ukkosen iskeminä. Mutta hän vain tallaa heitä, tunkeutuen pahimpaan ahdinkoon ja niinkuin tähkät kaatuvat viikatteen edestä, niin jää hänenkin käsialoilleen tyhjä jälki. Hänen ympärillään kuuluu kauhun ääntä, voihkinaa, raudan helinää pääkalloja vastaan ja ratsun hirvittävää läähätystä.

— Katso, katso! kuuluu pelästyneitä ääniä.

Samassa tunkeutuivat Skrzetuskin rautaiset husaarit sisään liettualaisen avaamasta portista. Neliön seinät halkesivat niinkuin hajoavan talon seinät ikään ja janitsharijoukot heittäytyivät pakoon joka taholta.

Ja jo olikin aika, sillä Zubagazyn johtamat nogailaiset palasivat kuin verenhimoiset sudet takaisin taisteluun ja toiselta puolen tuli Chmielnicki, koottuaan bialocierkiewiläiset janitsharien avuksi. Nyt meni kuitenkin kaikki sekaisin. Kasakat, tatarilaiset, turkkilaisserbialaiset ja janitsharit pakenivat mitä suurimmassa epäjärjestyksessä vankkurileiriään kohden, tekemättä vähintäkään vastarintaa. Ratsuväki ajoi heitä kintereillä takaa, hakaten eteensä umpimähkään. Joka ei tuhoutunut ensimäisen iskusta, kuoli seuraavan miekasta. Takaa-ajo oli niin vimmattu, että lippukunnat joutuivat keskelle pakenevien takarivejä. Sotamiesten kädet puutuivat hakkaamisesta, joukot heittivät aseensa, lippunsa, lakkinsa, vieläpä viittansakin. Janitsharien valkoiset päähineet peittivät kentän kuin lumi. Koko Chmielnickin oivallinen väki, jalkamiehet, ratsuväki, tykistö ja tatarilaisten sekä turkkilaisten apujoukot muodostivat yhden ainoan järjestymättömän massan. Kaikki olivat suunniltaan, mielettöminä ja kauhusta sokeina. Sadottain vihollisia juoksi pakoon yhtä ainoaa upseeria. Lyötyään jalkaväen ja tatarit, jatkoivat husaarit tuhotekoa ja senjälkeen lähtivät rakuunat ja keveät lippukunnat kilpailemaan hävittämistyössä. Heidän johtajansa Wolodyjowski ja Kuszel vahvistivat yhä joukoissaan varmuutta siitä, että Puolan onnettomuudet nyt olivat loppuneet. Suurena lätäkkönä peitti veri kauhean taistelukentän, kulisten kuin vesi hevosten kavioiden voimakkaista lyönneistä ja pärskyen ritarien aseille ja kasvoihin.

Pakenevat joukot pysähtyivät vasta leirissä vankkurien keskelle, sitten kun ruhtinaan ratsuväki jo oli torventoitotuksilla kutsuttu takaisin.

Ratsuväki palasi laulaen ja iloisesti huudellen sekä laskien höyryävillä sapeleillaan tienvarteen kaatuneita vihollisten ruumiita. Kukapa kuitenkaan olisi saattanut yhdellä silmäyksellä arvioida tappion määrää, kuka laskea niitä kaikkia, kun pelkästään vallin luona jo oli päälletysten pinottuja ruumiita miehen korkeudelta. Sotilaat olivat verihöyryistä ja hiestä aivan kuin nokisina. Onneksi nousi lammikkojen puolelta voimakas tuuli, joka puhalsi katkut vihollisen telttoja kohden.

Näin loppui hirveän Jareman ja Chmielnickin ensimäinen kohtaus.

Mutta hyökkäys ei vielä ollut lainkaan lopussa, sillä samaan aikaan kun Wisniowiecki torjui leirin oikeaa siipeä vastaan tähdättyjä ryntökarkauksia, oli Burlaj vasemmalla siivellä jo saamaisillaan haltuunsa vallitukset. Kierrettyään hiljaa Dnieperin takaisine joukkoineen kaupungin ja linnan, ryntäsi hän itäiselle lammikolle ja uhkasi Firlejn osastoa. Siellä sijaitseva unkarilainen jalkaväki ei voinut kestää hyökkäystä, vallit lammikon luona kun eivät vielä olleet valmiit, ja ensimäinen lipunkantaja lippukuntineen karautti pakoon ja hänen perässään koko rykmentti. Burlaj kiiti nyt keskustaa vastaan ja hänen kintereillään seurasi pidättymättömänä tulvana dnieperintakaisia kasakoita. Voitonhuudot kuuluivat aina leirin vastakkaiseen päähän asti. Pakenevia unkarilaisia ahdistavat kasakat löivät nyt pienen ratsuosaston, valloittivat muutamia tykkejä ja pääsivät jo aivan likelle Belzinkastellaanin osastoa, kun herra Przyjemski muutamien saksalaisten komppaniojen kanssa ehti avuksi. Työnnettyään lipunkantajan ratsailta, tempasi hän käteensä lipun ja heittäytyi, lippua heiluttaen, vihollisen päälle. Saksalaiset puolestaan iskivät lujasti kasakkaparveen. Syntyi kauhea käsikähmä, jossa yhdeltä puolen Burlajn joukkojen vimma ja masentava ylivoima ja toiselta puolen kolmenkymmenvuotissodan aikaisten vanhain jalopeurain urheus kilpailivat keskenään. Turhaan Burlaj ryntäsi kuin mikäkin haavoitettu metsäsika tiheimpään taistelijain joukkoon. Ei kasakkain kuolemanhalveksinta enempää kuin heidän itsepäisyytensä voinut pidättää rynnistäviä saksalaisia, jotka kävivät kuin muuri eteenpäin, tunkien vihollisen paikaltaan valleille asti, harventaen sen rivejä, ja vihdoin puolen tuntia kestäneen taistelun jälkeen heittivät sen vallin taakse. Herra Przyjemski, kauttaaltaan veren peittämänä, oli ensimäinen, joka pystytti lippunsa puolivalmiille vallille.

Kauhea oli nyt Burlajn asema, sillä hänen täytyi vetäytyä takaisin samaa tietä, jota hän oli tullutkin, ja kun Jeremi juuri äsken oli tuhonnut oikeaa siipeänsä vastaan hyökänneet viholliset, niin saattoi hän nyt helposti katkaista koko Burlajn osaston. Tämän avuksi tuli kyllä Mrozowiecki korsunilaisine kasakkoineen, mutta samassa ilmestyi paikalle myöskin herra Koniecpolskin husaariväki, johon yhtyi janitshareja vastaan tekemältään hyökkäysretkeltä palannut Skrzetuski. Molemmat katkaisivat Burlajn tähän asti järjestyksessä tapahtuneen peräytymisen.

Yhdellä ainoalla ryntäyksellä saattoivat he hänen joukkonsa epäjärjestykseen ja silloin alkoi hirveä teurastus. Kasakoilla, joilta tie heidän leiriinsä oli suljettu, oli nyt avoinna vain kuoleman tie. Muutamat heistä puolustautuivat armoa pyytämättä, pienissä ryhmissä vimmatusti tai yksitellen, toiset taas ojentelivat turhaan käsiään ratsumiehiä kohti, jotka kiitivät eteenpäin taistelutannerta kuin myrskytuuli. Alkoi takaa-ajo ja kilparatsastus, mieskohtainen taistelu ja rotkoihin kätkeytyneiden vihollisten etsiminen. Jotta saataisiin taistelukenttä valaistuksi alettiin valleilta heitellä sytytettyjä tervalaatikkoja, jotka lentelivät kuin tuliset meteorit. Niiden punaisessa valossa tuhottiin loput dnieperintakaisista kasakoista.

Vihollisen avuksi riensi vielä Subagazi, joka sinä päivänä suoritti urheuden ihmeitä. Krasnostawin starosta, kuuluisa Marek Sobieski pysäytti hänet kuitenkin heti paikalla niinkuin leijona kaataa villin puhvelin. Burlaj huomasi siis, ettei hänellä ole mistään odotettavissa pelastusta, mutta hän rakasti kasakkakunniaansa enemmän kuin elämäänsä, siksi ei hän hakenutkaan pelastusta. Toiset pakenivat pimeään, piiloittautuivat rotkoihin tai värjöttivät ratsujen kavioiden välissä — hän yhä hakemalla haki vihollisia, hän iski kuoliaaksi herra Dombekin, herra Rusieckin ja nuoren leijonan, poikasen herra Aksakin, saman, joka Konstantinowin luona oli saavuttanut kuolemattoman maineen. Sitten surmasi hän herra Sawickin, senjälkeen, yhdellä kertaa lyöden maahan, kaksi siipiselkäistä husaaria ja vihdoin, nähdessään suurikokoisen aatelismiehen, joka aarniohärän tapaisella mylvinnällä riensi taistelutantereelle, hän hyökkäsi tätä kohti kuin salaman välähdys.

Herra Zagloba — hän se näet oli — mylvähti kauhusta vieläkin lujemmin ja käänsi heti hevosensa pakoon. Hiusten jäännökset hänen päässään nousivat pystyyn, mutta kekseliäisyyttään hän ei kadottanut. Ovelat juonet risteilivät salamoina hänen aivoissaan ja hän karjui täyttä kurkkua:

— Hyvät herrat, joka uskoo Jumalaan…

Myrskytuulena hän kiiti tiheimpään ratsastajaryhmään. Mutta Burlaj karautti kuin ammuttu nuoli häntä kohden sivulta. Herra Zagloba sulki silmänsä ja hänen päässänsä humisi:

— Minä heitän henkeni, minä ja kirppuni!

Jo kuuli hän takanaan hevosen korskuvan ja huomasi, ettei kukaan tule hänen avukseen. Pakeneminen on mahdotonta, ei mikään muu kuin hänen oma kätensä voi pelastaa häntä Burlajn kynsistä.

Äärimmäisen hädän hetkellä, jo melkein kuolinkamppauksen alkaessa, muuttuivat hänen epätoivonsa ja kauhunsa yhtäkkiä vimmaksi. Hän mylvi niin kauheasti, ettei aarniohärkäkään olisi vetänyt vertoja hänelle, ja pidätellen hevostansa hän kääntyi vastustajaansa kohti.

— Sinä ajat takaa Zaglobaa! huusi hän, heiluttaen kohotettua sapeliaan.

Samassa heitettiin taasen valleilta palavia soihtuja. Hetkiseksi valkeni yö, Burlaj huomasi hänet ja hämääntyi.

Hän ei ollut hämääntynyt kuullessaan hänen nimensä, sillä sitä ei hän ollut milloinkaan kuullut, vaan tuntiessaan hänet samaksi mieheksi, jota hän Bohunin ystävänä äskettäin oli pitänyt vieraanaan Jampolissa.

Juuri tuo onneton hämäännyksen hetki tuhosi kuitenkin kasakkaan miehuullisen johtajan, sillä ennenkuin hän taas oli päässyt tointumaan, löi Zagloba häntä ohimoon ja kaatoi hänet ainoalla iskulla hevosen selästä.

Tämä tapahtui koko sotajoukon nähden. Husaarien iloiseen meluun vastasi kasakkain hämmästyksen huuto. Nähdessään vanhan Mustanmeren-leijonan kuolevan kadottivat kasakat viimeisenkin rohkeutensa ja luopuivat kaikesta vastarinnasta. Kaikki, joita ei Subagazi ollut pelastanut pälkähästä, tuhoutuivat viime mieheen asti sillä vankeja ei tänä kauheana yönä otettu ensinkään.

Krasnostawin starostan ja kevyen ratsuväen takaa-ajamana kiirehti Subagazi leirille. Ryntäys oli torjuttu kautta koko vallilinjan. Vain kasakkaleirin lähettyvillä taisteli vielä vihollista takaa-ajamaan lähetetty ratsuväki.

Voitonriemun ja ilon huuto raikui kauttaaltaan kaikkialla piiritettyjen leirissä. Veren, hien ja tomun peittämät sotamiehet seisoivat, mustinaan ruudinsavusta, vielä vimmatun näköisinä, otsa rypyssä, tuli silmissä aseihinsa nojaten, raskaasti vetäen ilmaa keuhkoihinsa ja valmiina lähtemään uudestaan taisteluun, jos niiksi tulisi. Vähitellen palasi myöskin ratsuväki veriseltä niitoltaan, senjälkeen ratsasti itse ruhtinas taistelukentälle ja hänen seurassaan ylipäälliköt, valtakunnan lipunkantaja ja herra Marek Sobieski sekä herra Przyjemski. Koko tuo loistava seurue kulki verkalleen pitkin vallien syrjää.

— Eläköön Jeremi! huusi sotajoukko. — Eläköön meidän isämme.

Ruhtinas otti kypärän päästään ja taivutti päätään ja komentonuijaansa joka suunnalle.

— Kiitän teitä, hyvät herrat, kiitän teitä, lausui hän sointuvalla, voimakkaalla äänellä.

Sitten hän kääntyi herra Przyjemskin puoleen.

— Tuo vallihauta on liian iso, sanoi hän.

Przyjemski nyökäytti päätään myöntymyksen merkiksi.

Ja voittoisat johtajat ratsastivat läntiseltä lammelta itäiselle, tarkastaen taistelukenttää, vammoja, mitä vihollinen oli saanut aikaan valleissa ja itse valleja.

Heti ruhtinaan seurueen lähdettyä liikkeelle olivat sotamiehet innostuksen vallassa, ja ilosta huutaen nostaneet herra Zagloban käsilleen ja kantoivat häntä nyt leiriin päivän suurimpana triumfaattorina. Kaksikymmentä tukevaa kättä piteli ilmassa soturin mahtavaa ruhoa, mutta itse soturi heilutteli tasapainon ylläpitämiseksi punaisena ja hikisenä käsiään ja huusi täyttä kurkkua.

— Hei, kyllä sille pippuria annoinkin. Tahallani olin ensin lähtevinäni pakoon, tahdoin näet houkutella hänet perässäni. Mutta tästäpuoleen ei enää Burlaj, senkin lurjus, teekään meille konstejaan. Mitäs, täytyihän minun näyttää esimerkkiä nuoremmille… Varovasti, Jumal' avita, sillä muuten pudotatte tästä vielä ja tallaatte minut jalkoihinne. Pitäkää vain hyvin kiinni, kyllä tässä onkin pitelemistä… Oli… oli minulla hänestä aika työ, sen saatte uskoa. Mokomatkin konnat… mikä lurjus hyvänsä asettuu nykyään aatelismiestä vasaan! Mutta kyllä on palkkansa saanut. Varovasti, laskekaa nyt jo, piru vie, maahan!

— Eläköön, eläköön! huusi aatelisto.

— Viekäämme hänet ruhtinaan luo, toistivat muut.

— Eläköön! Eläköön!

Mutta zaporogien hetmani mylvi leiriin saavuttuaan kuin villi, haavoittunut peto, repi viittaa rinnallaan ja raateli kasvojaan. Tuhosta pelastuneet upseerit seisoivat mykkinä hänen ympärillään, saamatta suustaan lohdutuksen sanaa. Hetmani riehui kuin mielipuolena, hänen huulillaan kuohui vaahto, hän hakkasi jalkojaan maahan ja repi molemmin käsin hiuksiaan.

— Missä ovat rykmenttini, missä ovat kasakkani? toisteli hän käheällä äänellä. — Mitä sanoo khani, mitä sanoo Tuhaj-bej? Jättäkää minut Jareman käsiin, antakaa hänen panna minut paaluun.

Päälliköt vaikenivat synkkänä.

— Miksi ennustivat minulle noita-akat voittoa? huusi hetmani mylvien. — Leikatkaa noidilta kaulat poikki! Miksi he minulle sanoivat, että otan Jareman vangiksi?

Tavallisesti vaikenivat päälliköt leijonan karjunan kaikuessa leirissä, mutta nyt, kun leijona oli voitettu ja maahan syösty, kun onni näytti hänet pettäneen, kävivät he julkean rohkeiksi.

— Sinä et kestä Jaremaa vastaan, mutisi Stepka synkkänä.

— Tuhoat sekä meidät että itsesi, virkkoi Mrozowicki.

Hetmani syöksähti tiikerinä heitä kohti.

— Kuka vei teidät Keltaisten Vetten yli, kuka sai Korsunin, kuka
Pilawcen voiton?

— Sinä! sanoi karskisti Woronczenko, — mutta Wisniowiecki ei ollutkaan siellä.

Chmielnicki tarttui tukkaansa.

— Minä olin khanille luvannut täksi yöksi majan linnassa! ulvoi hän epätoivoissaan.

Siihen vastasi Kulak:

— Se voi sinulle maksaa pääsi, kun menet tekemään sellaista lupausta. Varo nyt päätäsi, ettei se putoa. Mutta meitä älä aja rynnistykseen, meitä älä tuhoa, meitä, Jumalan orjia. Piiritä ljahit, käske luoda vallitukset tykkien alle, muuten paha sinut perii.

— Paha sinut perii! toistivat synkät äänet.

— Teidät paha perii… vastasi Chmielnicki.

Ja niin he keskustelivat, uhkaillen toisiaan kuin ukkosilma… Vihdoin heittäytyi Chmielnicki lammasnahkapinkan päälle, joka muodosti divaanin teltan nurkassa.

Päälliköt seisoivat hänen ympärillään, päät riipuksissa, pitkän aikaa vaieten. Vihdoin nosti hetmani päänsä ja huudahti käheästi:

— Viinaa!

— Et saa juoda! ärjähti Wychowski, — khani voi lähettää noutamaan sinua.

Khani istui sillaikaa puolalaisen penikulman päässä taistelukentältä, lainkaan tietämättä mitä oli tapahtunut. Kun yö oli tyyni ja lämmin, istui hän telttansa edessä mullojen ja agojen keskellä, odottaen tietoja ja kuluttaen aikaansa syömällä taateleja hopealautaselta vierellään. Tuontuostakin katsahti hän kiiluvalle taivaalle ja lausui:

— Mahomet Rozullah!

Yhtäkkiä kiidätti vaahdon peittämän hevosen selässä paikalle Zubagazi, hengästyneenä ja kauttaaltaan veren tahrimana. Hän astui alas satulasta, läheni nopeasti khania, kumarsi syvään ja odotti kysymystä.

— Puhu, sanoi khani, suu täynnä taateleja. Sanat polttivat liekkeinä Zubagazin huulia, mutta hän ei uskaltanut puhua ilman tavallisia arvonimiä ja niin hän alkoi, kaiken aikaa kumarrellen, seuraavaan tapaan:

— Kaikkein hordain mahtavin khani, Mahometin jälkeläinen, itsenäinen hallitsija, viisas herra, onnellinen herra, idästä länteen asti siunatun puun herra, kukkivan puun herra…

Khani teki kädenliikkeen ja keskeytti hänet. Nähdessään Zubagazin kasvot verissä ja hänen silmissään tuskan ja epätoivon, hän sylkäisi taatelit puoleksi pureskeltuina suustaan käteensä ja ojensi ne yhdelle mulloista, joka otti ne vastaan erityisenä suosionosoituksena, ja alkoi niitä heti syödä. Khani virkkoi nyt:

— Puhu nopeasti, Subagazi, ja viisaasti. Onko uskottomien leiri jo valloitettu?

— Jumala ei sitä sallinut.

— Puolalaisetko?

— He ovat voittaneet.

— Entä Chmielnicki?

— Lyöty.

— Entä Tuhaj-bej?

— Haavoittunut.

— Jumala on yksi, sanoi khani. — Montako uskovaista on mennyt paratiisiin?

Zubagazi nosti silmänsä taivasta kohden ja teki verisellä kädellään viittauksen tähtiä kohti.

— Niin monta kuin on noita valoja tuolla Allahin jalkain juuressa, sanoi hän juhlallisesti.

Khanin leveät kasvot mustenivat: viha valtasi hänet.

— Missä on tuo koira? kysyi hän, — joka lupasi minulle, että tänä yönä saamme nukkua linnassa? Missä on se myrkyllinen käärme, jota Jumala tallaa minun jalallani? Tulkoon eteeni ja tehköön tilin hävyttömistä lupauksistaan.

Muutamat murzat kiiruhtivat heti hakemaan Chmielnickiä. Khani tyyntyi kuitenkin vähitellen ja lausui lopuksi:

— Jumala on yksi.

Sitten kääntyi hän Zubagaziin päin:

— Zubagazi, sanoi hän, — kasvosi ovat veressä. — Se on uskottomien verta, vastasi soturi.

— Kerro miten olet sen vuodattanut ja ilahuta korviamme uskovaisten urheudella.

Zubagazi kertoi laajalti koko taistelusta, ylistäin Tuhaj-bein, Galgan ja Nuradinin urheutta. Hän ei myöskään jättänyt mainitsematta Chmielnickiä, kehuen häntä samoin kuin muitakin ja esittäen tappion syyksi vain Jumalan tahdon ja uskottomien hurjuuden. Eräs yksityiskohta hänen kertomuksestaan erityisesti hämmästytti khania, se nimittäin, että tatareihin ei ollut taistelun alussa ensinkään ammuttu ja että ruhtinaan ratsuväki hyökkäsi heidän päällensä vasta silloin, kun he sulkivat siltä tien.

— Allah, he eivät tahtoneet käydä sotaa minua vastaan, sanoi khani, — mutta nyt on liian myöhäistä.

Niin asia todella olikin. Ruhtinas Jeremi oli taistelun alussa kieltänyt ampumasta tatareihin, koska hän tahtoi istuttaa sotamiehiin uskon, että khanin kanssa jo oli alettu keskustella ja että hordat ovat vain näön vuoksi rahvaan puolella. Vasta myöhemmin Jeremin joukot asianhaarain pakosta ryhtyivät otteluun tatarien kanssa. Khani nyökäytteli päätään, miettien tällä hetkellä, eikö vielä olisi parasta kääntää aseet Chmielnickiä vastaan. Samassa kuitenkin itse hetmani saapui hänen eteensä. Chmielnicki esiintyi jo rauhoittuneena ja lähestyi pää pystyssä, katsoen rohkeasti khania silmiin. Hänen kasvoillaan kuvastui oveluus ja rohkeus.

— Astu lähemmä, petturi, sanoi khani.

— Luoksesi tulee kasakkahetmani eikä petturi, uskollinen liittolainen, jota olet luvannut auttaa onnettomuudessakin eikä vain onnessa.

— Mene, vietä yösi linnassa, mene ja vedä hiuksista esiin vallien takaa ljahit, jotka olet minulle luvannut.

— Kaikkein hordain suuri khani, vastasi Chmielnicki lujalla äänellä, — sinä olet mahtava ja sulttaanin rinnalla mahtavin maanpäällä. Sinä olet viisas ja väkevä, mutta voitko joutsestasi ampua nuolen aina likelle tähtiä asti tai voitko mitata meren syvyyden?

Khani katsahti häneen hämmästyneenä.

— Et voi, sanoi yhä ääntään korottaen Chmielnicki. — Samoin en minäkään voinut mitata Jareman kaikkea ylpeyttä ja röyhkeyttä. Saatoinko ajatella, ettei hän pelkää sinua, khania, että hän ei nöyrry sinut nähdessään eikä kumarra sinua, vaan kohottaa röyhkeästi kätensä sinua vastaan, vuodattaa soturiesi verta ja herjaa sinua, mahtava hallitsija, sinua, aivan kuin mitäkin viimeistä murzaisi joukossa. Jos minä olisin uskaltanut niin ajatella, niin olisin loukannut sinua, jota kunnioitan ja rakastan.

— Allah, sanoi khani yhä enemmän hämmästyneenä.

— Mutta sen minä sinulle sanon, lausui Chmielnicki edelleen, yhä varmempana korostaen ääntään ja kohottaen niskaansa yhä ylpeämpään asentoon, — sinä olet suuri ja mahtava. Idästä länteen asti kumartavat kansat ja hallitsijat sinua ja kutsuvat sinua leijonaksi, vain Jarema ei lankea kasvoilleen sinun eteesi. Jos siis et tuhoa häntä, jollet taivuta hänen niskaansa ja istu satulaan hänen selkäänsä, niin sinun mahtavuutesi on turha ja maineesi mitätön, sillä maailma tulee sanomaan, että ainoastaan ljahilainen ruhtinas on herjannut Krimin hallitsijaa, saamatta siitä rangaistusta, tulee sanomaan, että hän on suurempi ja mahtavampi kuin sinä…

Syntyi syvä hiljaisuus. Murzat, agat ja mullat katselivat khanin kasvoihin kuin aurinkoon, henkeään pidättäen. Khani vain istui silmät kiinni ja mietti.

Chmielnicki nojasi nuijaansa ja odotti rohkeana.

— Sinä olet puhunut, lausui khani vihdoin. — Minä taitan vielä Jareman kaulan ja istun satulaan hänen selkäänsä niin että ei idästä länteen voitaisi sanoa uskomattoman koiran herjanneen minua.

— Jumala on suuri! huusivat murzat yhteen ääneen.

Mutta Chmielnickin silmistä loisti ilo. Yhtäkkiä oli hän kääntänyt pois päänsä yllä riippuvan turman ja muuttanut epäiltävän liittolaisen uskollisimmaksi ystäväksi. Tuo leijona saattoi millä hetkellä hyvänsä tekeytyä käärmeeksi.

Molemmissa leireissä vallitsi myöhään yöhön asti surina niinkuin mehiläisten kesken, jotka keväinen aurinko on lämmittänyt. Mutta taistelukentällä nukkuivat iäistä untaan keihäiden, miekan, nuolien ja luotien lävistämät ritarit. Kuu nousi, alkaakseen vaelluksensa yli kuoleman kentän: se kuvasteli jähmettyneissä hurmelätäköissä, se toi pimeydestä näkyviin yhä uusia läjiä kaatuneita, siirtyi hiljalleen toisten ruumiiden luota toisten luo, katseli avonaisiin, kuolleihin silmäteriin, valaisi sinertäviä kasvoja, pois heitettyjä aseita ja hevosten raatoja. Sen säteet kalpenivat kalpenemistaan, ikäänkuin se olisi pelästynyt näkemäänsä. Kentällä juoksenteli jo siellä täällä, yksinään tai joukoissa pahaa ennustavia hahmoja: päällikköjen palvelijat ja kuormarengit olivat tulleet ryöväämään kaatuneita, niinkuin shakaalit hiipivät kuolleiden leijonain kimppuun… Taikauskoinen pelko ajoi heidät kuitenkin lopuksi pois kentältä. Jotakin peloittavaa ja salaperäistä oli tuossa ruumiiden peittämässä kentässä, tuossa vielä äsken elävien ihmisten levossa ja liikkumattomuudessa, tuossa hiljaisessa sovussa, missä makasivat kylki kyljessä puolalaiset, turkkilaiset ja kasakat. Joskus kahisi tuulenhenki pensaissa taistelukentällä ja ampumahaudoissa vartioivista sotilaista tuntui siltä kuin ihmissielut olisivat kierrelleet ruumiiden ympärillä. Kerrottiin, että Zbarazissa kellojen lyödessä puoliyön hetkeä koko kentällä, ampumahaudoista aina leiriin asti, jokin pyrähti humahtaen lentoon ikäänkuin tavattoman suuri lintuparvi olisi lähtenyt liikkeelle. Ilmasta kuului itkun ääniä, raskaita huokauksia, sellaisia, että elävillä hiukset nousivat pystyyn niitä kuullessa, ja valituksia. Ne joiden edessä vielä saattoi olla kaatumisen kohtalo ja joiden korvat olivat herkemmät kuulemaan yliluonnollisia ääniä, erottivat selvästi, kuinka puolalaiset sielut, lentäessään korkeutta kohti huusivat: "Sinun silmiesi eteen Herra, laskemme kaikki vikamme", ja kuinka taas kasakkain sielut voihkivat: "Kristus, Kristus, armahda…" Sillä veljessodassa kaatuneinahan eivät ne voineet suoraan lentää ikuiseen valoon, vaan tuli niiden ensin kiitää jonnekin pimeään etäisyyteen, kierrellä myrskytuulen mukana yli kyynelten laakson ja itkeä ja öisin voihkia, kunnes vihdoin Kristuksen jalkain juuressa saattoivat kerjätä yhteisten syntien anteeksiantamuksen, unohduksen ja sovinnon…

Mutta silloin paatuivat ihmisten sydämet entistä kovemmiksi eikä yksikään sovinnon enkeli lennellyt taistelukentän yllä.

KOLMAS LUKU.

Huomenissa ennenkuin aurinko vielä ehti valaa kultaisia säteitään taivaalle, oli puolalaisten leirissä jo valmiina uusi puolustusvalli. Entiset vallit näet olivat olleet liian laajat, niiden takana oli ollut vaikea puolustautua ja tukea toinen toistaan, siksipä olivat ruhtinas ja herra Przyjemski päättäneet sulkea joukot ahtaampien ampumahautojen sisään. Niitä tehtiin suurella kiireellä koko yön, husaarit kaivoivat, samoin kaikki muutkin rykmentit ja upseerien palvelijat. Vasta kello kolmen jälkeen yöllä saivat väsyneet ritarit ummistaa silmiään ja he nukkuivatkin kaikki sikeään uneen. Vain vartiat valvoivat, sillä vihollinen työskenteli hänkin öiseen aikaan, olematta eilisen tappionsa jälkeen kuitenkaan kovin kauan liikkeellä. Vieläpä arveltiin, ettei vihollinen lainkaan tänään ryhtyisi hyökkäykseen.

Skrzetuski, herra Longinus ja herra Zagloba istuivat teltassa, söivät olutkeittoa, joka oli sakeanaan juustonkappaleita, ja keskustelivat kuluneen yön vaivoista, tyytyväisinä kuten sotilaiden tapa on vereksen voiton jälkeen.

— Minulla on ollut tapana panna maata iltalypsyn aikaan ja nousta aamulypsyn aikaan, niinkuin ennen vanhaan tehtiin, virkkoi herra Zagloba. — Mutta se ei sodassa oikein tahdo käydä. Sodassa nukut, kun saat nukkua, ja nouset kun herätetään. Se vain minua tuppaa harmittamaan, että täytyy nähdä vaivaa tuollaisten lurjusten takia. Raskaitahan ne ovat nämä tällaiset ajat. Mutta kyllä me niitä eilen löylyytimme. Jos ne vielä pari kertaa saisivat sellaisen kestityksen, niin ehkäpä niiltä menisi halu herättää meitä.

— Tiedättekö montako meikäläisistä kaatui? kysyi Podbipienta.

— Eipä montakaan, sillä ainahan seikka on sellainen, että piirittäjiä kaatuu enemmän kuin piiritettyjä. Te ette sitä asiaa ymmärrä niinkuin minä, joka olen ollut mukana niin monessa sodassa. Meidän vanhojen kokeneiden ei tarvitse laskea ruumiitten lukumäärää, me osaamme arvata asiat jo itse tappelunkulusta.

— Minähän tässä vain istunkin ottamassa oppia teiltä, sanoi makeasti herra Longinus.

— Kyllä saattekin ottaa minusta oppia, jos järkenne siihen vain riittää — mistä muuten en ole aivan varma.

— Jättäkää hänet rauhaan, virkkoi Skrzetuski, — eihän tämä ole ensimäinen sota mihin herra Podbienta ottaa osaa ja suokoon Jumala, että parhaimmat upseerit kunnostautuisivat niinkuin hän eilen.

— Tein minkä voin, vastasi liettualainen, — mutta en niin paljon kuin olisin tahtonut.

— Aivan niin, ette käyttäytynyt ensinkään hullummin, sanoi Zagloba suojelevasti. — Mutta jos toiset sittenkin ovat päässeet teidän edellenne (ja tätä sanoessaan alkoi hän ylpeästi kierrellä viiksiään ylöspäin), niin sille ei mahda mitään.

Liettualainen kuunteli silmät maahan luotuina ja päästi haikean huokauksen, sillä hän muisteli isoisäänsä Stowejkoa ja kolmea päätä.

Samassa heilahti teltan seinä ja herra Michal astui sisään, iloisena kuin peipponen kesäaamuna.

— No, nyt olemme sitten kaikki koolla, huudahti herra Zagloba. —
Antakaa hänelle olutta.

Pikku ritari puristi kolmen toverinsa kättä ja virkkoi:

— Olisittepa nähneet, kuinka paljon kuulia on taistelukentällä. Sitä ei mikään mielikuvitus voi käsittää. Siellä ei pääse askeltakaan eteenpäin kompastumatta.

— Näinhän sen minäkin, sanoi Zagloba, — sillä noustuani kävelin hiukan pitkin leiriä. Koko Lembergin piirissä eivät kanat kahteen vuoteen tule munimaan niin monta munaa. Aijai, jos olisikin niin paljon munia, niin silloin vasta saisimmekin munakokkelia. Vakuutan teille, hyvät herrat, että lautasellisesta munakokkelia olisin valmis antamaan mitä suurimman aarteen. Minussa on kuin onkin sotamiehen sisua yhtä paljon kuin teissä. Syön mielelläni hyvää ruokaa ja paljon. Siksi olen myöskin taistelussa nopeampi kuin nykyajan keikarit, mammanpojat, jotka eivät jaksa syödä edes kaukalollista puuroa, heti pitelemättä vatsaansa.

— Niin, kyllä te eilen tepastelitte Burlajn kanssa, sanoi pikku ritari. — Kyllä te hakkasitte häntä — oijoi! En olisi teistä sitä luullut, sillä hänhän oli kuuluisa ritari kautta Ukrainan ja Turkin.

— No niin, virkkoi Zagloba tyytyväisenä, — en minä ensi kertaa ole pappia kyydissä, herra Michal. Nähtävästi me kaikki olemmekin panneet parastamme, mutta, meitä olikin neljä parasta miestä koko Puolan valtakunnasta. Jos te ruhtinaan johdolla ryntäisitte eteenpäin ja minä olisin viidentenä mukana, niin me valloittaisimme vaikka itse Stambulin. Pankaa mieleenne, että herra Skrzetuski on surmannut Bardabutin ja eilen Tuhaj-bein.

— Ei Tuhaj-bej saanut surmaansa, keskeytti Skrzetuski. — Itse tunsin, että minun miekanteräni oli aivan likellä häntä, mutta sitten meidät erotettiin.

— Sama se, virkkoi Zagloba, — älkää keskeyttäkö meitä, herra Jan. Herra Michal löi Varsovassa kuoliaaksi Bohunin, niinkuin teille kerroimme…

— Älkää nyt puhuko siitä, sanoi liettualainen.

— Mikä on sanottu se on sanottu, intti Zagloba. — Vaikka olisikin hauskinta olla sitä muistelematta, niin kerron sentään edelleen. Niin, herra Podbipienta Myszykiszkistä tuhosi Puljanin ja minä Burlajn. En tahdo teiltä salata, että mielelläni olisin uhrannut nuo kaikki yhden ainoan Burlajn takia, sillä hänestä minulla oli raskas työ. Se oli koko piru eikä mikään kasakka — eikös ollutkin. Jos minulla olisi poikia — laillisesti syntyneitä nimittäin —, niin jättäisin heille perinnöksi kauniin nimen. Hauska vain olisi tietää, mitä hänen majesteettinsa kuningas ja valtiopäivät sanovat tähän kaikkeen ja kuinka ne meitä palkitsevat, meitä, jotka elätämme itseämme tulikivellä ja salpietarilla enemmän kuin muulla ruoalla.

— Hän oli suurempi ritari kuin kukaan meistä, sanoi herra Longinus, — eikä kukaan tiedä eikä muista edes hänen nimeänsä.

— Olisinpa utelias tietämään kuka hän oli, elikö hän ehkä kaukaisessa muinaisuudessa, sanoi Zagloba loukkaantuneena.

— Ei suinkaan muinaisuudessa. Hän oli, veliseni sama, joka Dirszaun luona kaatoi kumoon Kustaa Aadolfin hevosineen päivineen ja otti hänet vangiksi, sanoi liettualainen.

— Mutta minäpä olen kuullut tuon kaiken tapahtuneen Putzigin luona, tokaisi herra Michal joukkoon.

— Kuningas kuitenkin riuhtaisihe irti hänen käsistään ja juoksi pakoon, sanoi Skrzetuski.

— Aivan niin, tiedän minäkin siitä asiasta jotakin, sanoi Zagloba, siristellen silmiään, — sillä silloinhan minä juuri olin herra Koniecpolskin, tämän nykyisen isän palveluksessa, niin että tiedän minäkin siitä asiasta jotakin. Vaatimattomuudesta ei tuo ritari sano nimeään ja siksi ei kukaan sitä tiedä. Vaikka, sen sanon teille, ja sen saatte uskoa: Kustaa Aadolf oli suuri soturi, melkein Koniecpolskin veroinen, mutta siellä missä minä kohtasin Burlajn yksinäni, siellä sittenkin suoritettiin raskaampi työ.

— Merkitseekö se ehkä, että te olette kaatanut kumoon Kustaa
Aadolfin? kysyi Wolodyjowski.

— Olenkos minä väittänyt sellaista, herra Michal? Jääköön ritari unohdukseensa, mutta tänään on minulla aihetta ylvästellä ja muistella entisiä aikoja — kauheastipa tuo olut kuriseekin vatsassa ja jota enemmän siinä on juustoa, sitä pahemmin se kurisee — pidän enemmän viinikeitosta, vaikka kiittäkäämme Jumalaa siitäkin, mitä meillä on, pian ehkei ole näinkään paljon! Kirkkoherra Zabkowski sanoi minulle, että ruokavarojen tuonti yhä niukkenee ja hän on siitä hyvin levoton, sillä hänellä on vatsa kuin puimatanner — mainio bernhardiinimunkki muuten tuo mies, kauheasti minä häneen mielistyin. Hän onkin enemmän sotamies kuin munkki. Jos hän vain kämmenelläänkin vetää jonkun kuonoon, niin on paras heti paikalla tilata ruumisarkku.

— Mutta! sanoi pikku ritari, — en ole vielä kertonut teille kuinka uljaasti kirkkoherra Jaskolski käyttäytyi tänä yönä. Hän asettui tuohon nurkkavarustukseen tuolla tornissa linnan oikealla sivulla ja katseli taistelua — tiedättehän kaikki, että hän ampuu hyvin kiväärillä. No, nyt hän sanoo Zabkowskille: kasakoihin minä en ammu, sillä ne ovat sentään kristityitä, vaikka tekevätkin Jumalan edessä rienantöitä, tatareihin sentään en malta olla ampumatta. Ja kun hän sitten alkoi pöllytellä, niin pari kolme tusinaa hän taistelun kuluessa niitä kaatoi.

— Jospa kaikki papit olisivatkin sellaisia, huoahti Zagloba. — Mutta meidän Muchowieckimme hän vain kohottaa käsiään taivasta kohden ja itkee, että niin paljon vuotaa kristittyjen verta.

— Olkaa nyt jo hiljaa, sanoi Skrzetuski vakavana. — Kirkkoherra Muchowiecki on pyhä mies ja parhaana todistuksena siitä on, että, vaikkei hän ole noita kahta vanhempi, niin he kunnioittaen taivuttavat päänsä hänen edessään.

— Minä en ainoastaan ole kieltämättä hänen pyhyyttänsä, vastasi Zagloba, — vaan luulenpa, että hän voisi kääntää itse khaninkin. Jaa, hyvät herrat, hänen khanillinen majesteettinsa on varmaankin nyt niin kiukuissaan, että hänen täinsä pelästyksissään tekevät kuperkeikkoja. Jos hänen kanssaan aletaan neuvotella, niin lähden minäkin valtuutettuna mukaan. Me olemme nimittäin vanhat tutut ja hän oli aikoinaan minuun suuresti mieltynyt, ehkäpä hän sen vielä muistaakin.

— Neuvotteluihin valitaan varmaankin Janicki, sillä hän puhuu tataria yhtä hyvin kuin puolaa, sanoi Skrzetuski.

— Minähän puhun, minäkin, ja murzat ja minä tunnemme toisemme niinkuin karvattomat hevoset. Krimin murzat olisivat halunneet antaa minulle tyttärensä, saadakseen kauniita jälkeläisiä ja kun minä olin nuori enkä ollut allekirjoittanut erityistä kontrahtia hurskaasta elämästä niinkuin herra Poabipienta Myszikiszkistä, niin tein siellä paljon tepposia.

— Sellaista on inhoittavaa kuunnella, sanoi herra Longinus, luoden katseensa maahan.

— Mutta tepä toistelette niinkuin opetettu kottarainen aina samaa. Nähtävästi kaalinpäät eivät vielä ole oppineet ihmisten kieltä tarpeeksi hyvin.

Keskustelun katkaisi teltasta kuuluva melu ja upseerit läksivät katsomaan mitä oli tekeillä. Joukko sotamiehiä seisoi vallilla katsellen ympäristöön, joka yön kuluessa oli melkoisesti muuttunut ja vieläkin muuttui silmin nähden. Kasakatkaan eivät olleet pysyneet toimettomina viime rynnäkön jälkeen, vaan loivat valleja, laahasivat niille tykkejä, jotka olivat niin isoja ja pitkiä, että sellaisia ei ollut koko puolalaisessa leirissä, ja tekivät poikittain kulkevia käärmemäisiä ampumahautoja. Kaukaa katsoen näyttivät nämä kaivannot ja vallit tuhansilta jättiläiskokoisilta myyränpesiltä. Koko loiva tasanko oli niiden peitossa, äsken kaivettu maa häämöitti; mustana viheriän keskellä ja kaikkialla kuhisi työtä tekevää rahvasta. Etumaisilla valleilla saattoi erottaa myöskin kasakkain punaisia lakkeja.

Ruhtinas seisoi vallilla Krasnostawin starostan ja herra Przyjemskin seurassa. Belzan kastellaani oli alempana, katsellen kaukoputkella kasakkain töitä, ja sanoi kruunun juomalaskijalle:

— Vihollinen näkyy alkaneen säännöllisen piirityksen. Nähtävästi meidän täyttyy jättää puolustus valleilla ja vetäytyä linnaan.

Nämä sanat kuuli ruhtinas Jeremi ja lausui, kumartuen kastellaania kohden:

— Jumala meitä varjelkoon sitä tekemästä, sillä se olisi samaa kuin mennä vapaaehtoisesti häkkiin. Täällä meidän tulee joko elää tai kuolla.

— Se on minunkin mielipiteeni, vaikka minun sitten täytyisi joka päivä tappaa Burlaj, tokaisi puheen joukkoon herra Zagloba. — Minä panen koko sotajoukon nimessä vastalauseen herra kastellaani Belzan mielipidettä vastaan.

— Tämä ei kuulu teihin, sanoi ruhtinas.

— Pitäkää suunne kiinni, kuiskasi Wolodyjowski, vetäen Zaglobaa hihasta.

— Noissa maakäytävissä me muserramme heidät niinkuin myyrät, sanoi Zagloba, — ja pyydän puolestani, että teidän ruhtinaallinen armonne sallisi minun ensimäisenä tehdä partioretken heidän luoksensa. He kyllä tuntevat minut ennestään ja oppivat tuntemaan vielä paremmin.

— Mitä siihen retkeen tulee, sanoi ruhtinas kulmakarvojaan rypistellen, — niin täytyy hiukan odottaa. Iltayöt ovat pimeät…

Sitten hän kääntyi Krasnostawin starostan herra Przyjemskin ja ylipäällikköjen puoleen.

— Pyydän teitä neuvotteluun, hyvät herrat, sanoi hän.

Ruhtinas astui alas vallilta ja hänen mukanansa kaikki päälliköt.

— Jumalan nimessä, mitä te teette? sanoi Wolodyjowski Zagloballe. — Kuinka ette te tunne palveluksen sääntöjä ja kuria? Eihän päällikköjen keskusteluun saa sekaantua. Ruhtinas on ystävällinen herra, mutta sodan aikana ei hänen kanssaan ole leikkimistä.

— Mitäs niistä, herra Michal, vastasi Zagloba. — Herra Koniecpolski-isä oli julma leijona, mutta hän antoi minun neuvoilleni suuren arvon ja syökööt sudet minut tänään, jos hän ei juuri minun neuvojeni takia kahta kertaa voittanut Kustaa Aadolfia. Kyllä minä osaan puhua herrojen kanssa ja osasinpa nytkin. Huomasitteko kuinka ruhtinas tuli ymmälle, kun minä neuvoin hänelle uloshyökkäystä? Jos Jumala antaa meille voiton, niin kenen ansio se on — teidänkö ehkä.

Samassa lähestyi Zacwilichowski.

— Näettekö: tonkivat, tonkivat kuin siat, sanoi hän, osoittaen kenttää.

— Soisinpa todella, että he olisivat sikoja, sanoi Zagloba, — silloin saisimme halvalla makkaroita, mutta noiden raato ei kelpaa edes koirille. Tänään jo täytyi sotamiesten tehdä kaivoja herra Firlejn kortteeripaikoissa, kun itäisestä lammikosta ei enää nähnyt vettä ruumiiden alla. Aamulla halkesi ja hajosi noilta koirankuonolaisilta sappi. Kun tästä päästään paastopäivään, perjantaihin, niin ei enää voi syödä kalaa, koska se silloin on lihalla ruokittua.

— Se on totta, sanoi Zacwilichowski, — olen vanha sotilas, mutta en pitkiin aikoihin ole nähnyt niin paljon ruumiita. Hotinin luona niitä myöskin oli, silloin kun janitsharit ryntäsivät meidän leiriämme vastaan.

— Saatte nähdä niitä vielä enemmänkin, sen teille vakuutan.

— Luullakseni tänä iltana tai ehkä vielä ennen iltaakin vihollinen uudistaa hyökkäyksensä.

— Mutta minäpä sanon, että aamuksi he jo jättävät meidät rauhaan.

Tuskin oli herra Zagloba saanut tämän sanotuksi, kun vihollisen valleilta pöllähti pitkät valkeat savut ja kuulat suhisten lensivät ampumahaudan yli.

— Siinä se nyt oli, sanoi Zacwilichowski. — No, sotataitoa he eivät osaa.

Herra Zacwilichowski oli kuin olikin oikeassa. Chmielnicki oli alkanut säännöllisen piirityksen. Hän tukki kaikki tiet ja ulospääsyt, veti pois rehuvarastot, kaivoi juoksuhautoja ja loi valleja, koettaen kaivautua kiertopolkuja pitkin leirin läheisyyteen. Samalla ei hän kuitenkaan myöskään luopunut hyökkäyksistä. Hän oli päättänyt, ettei anna piiritetyille lepoa, vaan väsyttää ja peloittaa heidät, pitää heitä alituisessa unettomuudessa ja härnää heitä kunnes ase lopulta putoaa puutuneista käsistä. Illalla hän uudestaan teki päällekarkauksen Wisniowieckin asemia vastaan, vaikkei tulos ollutkaan parempi kuin edellisenä päivänä, varsinkin kun kasakat eivät enää mielellään lähteneet hyökkäykseen. Seuraavana päivänä ei tuli hetkeksikään herjennyt, käärmemäisessä viivassa kulkevat juoksuhaudat tulivat jo niin likelle, että kivääri kantoi valleille asti. Maahan tehdyistä piilopaikoista pöllysi koko päivän kuluessa savua kuin pienistä tulivuorista. Tämä ei enää ollut taistelua, vaan herkeämätöntä ampumista. Tuontuostakin piiritetyt hyökkäsivät valleilta ja silloin tapeltiin sekä sapeleilla että varstoilla, viikatteilla ja keihäillä. Mutta heti, kun joukko kasakoita oli saanut surmansa, täyttyivät juoksuhaudat uusilla tulokkailla. Sotamies ei koko päivän kuluessa päässyt hetkeksikään lepoon ja kun vihdoin tuli kaivattu auringonlasku, alkoi uusi yleinen ryntäys. Uloshyökkäyksestä ei voinut olla puhettakaan.

Yöllä heinäkuun 16 päivää vastaan hyökkäsi kaksi uljasta kasakkaeverstiä, Hladki ja Nebaka ruhtinaan asemia vastaan, mutta kärsivät jälleen kauhean tappion: kolmetuhatta valittua kasakkaa kaatui paikalle. Loput pakeni Krasnostawin starostan takaa-ajamana, kauhun valtaamana leiriin, heittäen aseensa ja ruutisarvensa. Yhtä onnettoman lopun sai Fedorenkokin, joka, käyttäen hyväkseen paksua sumua, aamun koittaessa oli vähällä saada valtaansa kaupungin. Hänet torjui saksalaisten johtaja herra Korf ja hänen joukkonsa tuhosivat Krasnostawin starosta ja herra Koniecpolski melkein kokonaan. Tämä kuitenkaan ei vielä ollut mitään verrattuna kauheaan rynnäkköön, joka tapahtui heinäkuun 19 päivänä. Kasakat olivat edellisenä yönä luoneet vastapäätä Wisniowieckin asemia korkean vallin, josta isot tykit herkeämättä heittelivät tulta ja josta päivän laskettua ja ensimäisten tähtien vilkkuessa taivaalla, ryntäsivät kymmenet tuhannet hyökkäykseen. Samalla ilmestyi kaukaa muutamia kymmeniä kauhean näköisiä koneita, jotka muistuttivat torneja ja liikkuivat hiljaa vallia kohden. Niiden sivuista kohosi jättiläissiipinä sillat, jotka oli tarkoitus heittää vallihautojen yli, ja koneitten katoilta pöllähteli kevyitten tykkien ja kiväärien savua ja tulta. Tornit liikkuivat tuhansien päiden keskellä kuin mitkäkin jättiläiskokoiset päälliköt, milloin jyristen, milloin tulta tuiskuten, milloin taas kadoten savuun ja pimeyteen. Sotamiehet osoittivat niitä kaukaa, kuiskaten:

— Nehän ovat käveleviä torneja, Chmielnicki aikoo noissa tuulimyllyissä jauhaa meitä.

— Katsokaa kuinka ne liikkua jyristävät kuin ukkospilvet.

— Niissä on tykkejä! huusivat toiset.

Ruhtinaan pyssymiehet lähettivät niitä kohden vuoroin kuulia, vuoroin kranaatteja, mutta kun ne saattoi nähdä selvästi vain silloin kun niiden omat laukaukset valaisivat pimeyden, niin eivät kuulat niihin juuri sattuneet.

Sillävälin tulvi taaja kasakkalauma yhä lähemmäksi kuin musta aalto, joka yöllä vyöryy esiin kaukaiselta meren ulapalta.

— Uh, sanoi herra Zagloba, joka ratsumiehineen seisoi lähellä Skrzetuskia, — minun on kuumempi kuin koskaan eläessäni. Yö on niin paahteinen, ettei ylläni ole yhtä ainoaa kuivaa lankaa. Pirut ne ovat keksineet tuollaiset koneet. Salli, hyvä Jumala, maan aueta niiden alta, sillä nuo lurjukset tarttuvat pian kurkkuuni kuin luut — amen. Ei tässä saa syödä eikä nukkua, koirat totisesti elävät paremmissa oloissa kuin me. — Uh, kuinka onkin kuuma.

Ilma oli todellakin raskas, paahteinen ja täynnänsä katkua ruumiista, jotka jo muutamia päiviä olivat olleet mädäntymässä taistelukentällä. Taivas oli peittynyt mustaan ja paksuun pilvivaippaan, myrsky uhkasi Zbarazia. Aseissa olevien sotamiesten otsalta valui hiki ja rinta läähätti ponnistuksesta. Äkkiä alkoi pimeydestä kuulua rummun pärrytystä.

— Tuossa tuokiossa he ryntäävät, sanoi Skrzetuski, — kuuletteko: rummuttavat!

— Kuulen. Tehköön piru rumpuja heidän nahoistansa. Tämä on hirveätä.

— Lyö, lyö! karjuivat ampuman autoja kohti heittäytyvät joukot.

Taistelu riehui pitkin vallien pituutta. Vihollinen rynnisti yhtaikaa Wisniowieckia, Lanckoronskia, Firlejtä ja Ostrorogia vastaan, jottei toinen heistä pääsisi toisen avuksi. Kasakat, joille oli juotettu viinaa, hyökkäsivät vielä vimmatummin kuin edellisissä ryntäyksissä, mutta kohtasivat myöskin entistä kovemman vastarinnan. Johtajan sankarillinen henki elähytti sotamiehiä. Hurja masuurilaisista talonpojista kokoonpantu nostoväki tappeli kasakoitten kanssa niin että he käsikähmässä sekaantuivat ainoaksi mylläkäksi. Siellä taisteltiin pyyssynperillä, nyrkeillä ja hampailla. Itsepintaisten masuurilaisten lyönneistä kaatui muutama sata uljainta kasakkajalkaväkeä, mutta heti ottivat uudet joukot haltuunsa tyhjät tilkat. Taistelun riehu kävi koko rintamalla yhä raivoisammaksi. Muskettien piiput polttivat sotamiesten käsiä, he hengittivät läähättäen ja päälliköitten ääni oli komentamisesta aivan sortunut. Krasnostawin starosta ja Skrzetuski hyökkäsivät ratsuväkineen jälleen kasakkajoukon kylkeen, tallaten alleen kokonaisia rykmenttejä ja kahlaten veressä. Tunti kului toisen jälkeen eikä rynnistys herjennyt, sillä Chmielnicki täytti kauheat aukot uudella väellä. Tatarit auttoivat huutaen ja lähettäen kokonaisia nuolipilviä puolustautuvien sotamiesten niskaan. Osa heistä seisoi rahvaan takana, ajaen sitä taisteluun härännahasta tehdyillä ruoskilla. Raivo taisteli raivoa vastaan, rinta iski rintaa vastaan, mies painautui miestä vastaan kuoleman syleilyssä… Ja niinkuin raivoisat meren aallot taistelevat kallioista saarta vastaan, niin taistelivat kasakat Wisniowieckin joukkoja vastaan.

Yhtäkkiä tärähti taistelevien jalkain alla maa ja koko taivas oli sinisessä tulessa ikäänkuin ei Jumalakaan enää kauemmin olisi tahtonut katsella ihmisten julmuutta. Kauhea jyrähdys kuului yli ihmishuutojen ja tykkien paukkeen. Taivaan tykistö alkoi nyt kauhean ammuntansa. Jyrähdykset kiirivät idästä länteen. Tuntui siltä kuin taivas ja pilvet olisivat haljenneet ja vyöryisivät taistelevien päitten päälle. Vuoroin näytti koko maailma yhdeltä ainoalta lieskalta, vuoroin taas tuli pilkkosen pimeä ja salamoiden punaiset kiemurat repivät jälleen auki mustan esiripun. Myrskytuuli riuhtaisi yhä uudestaan irti tuhansia lakkeja ja lippuja ja viskasi ne silmänräpäyksessä taistelukentälle. Ukkosen jyrinä vyöryi lakkaamatta, sitten seurasi sekaisin jyrähdyksiä, salamoja, tulta ja pimeyttä. Taivas raivosi samoin kuin ihmisetkin.

Kuulumaton myrsky riehui kaupungin, linnan, vallien ja leirien yli. Taistelu keskeytyi. Vihdoin aukenivat taivaan sulut ja sadevirrat alkoivat tulvia maan päälle. Vesi verhosi koko maailman, ei saattanut nähdä askeltakaan eteensä. Ruumiit vallihaudoissa alkoivat solua virran mukana. Kasakkarykmentit jättivät hyökkäyksensä ja juoksivat toinen toisensa perästä leiriä kohden, kulkien umpimähkään, kohdaten toisensa ja luullen vihollisen ajavan heitä takaa sekä hajaantuen pimeydessä. Pehmeäksi sulaneella maalla vetelehtivät, paikoiltaan siirtyen, tykit ja ammuskuormat. Vesi rikkoi kasakkain maavarustukset, tunki kohisten ampumahautoihin ja maanalaisiin suojuspaikkoihin ja juoksi pitkin tasankoa, ikäänkuin paeten takaa-ajavia kasakoita.

Sade paisui yhäkin valtavammaksi. Jalkaväki siirtyi pois valleilta, hakien suojaa teltoistaan. Ainoastaan Krasnostawin starostan ja Skrzetuskin jalkaväki ei saanut lähtökäskyä. He seisoivat vierekkäin kuin järvessä, pudistellen vettä päältään. Vähitellen alkoi myrsky kuitenkin laantua. Puoliyön aikaan sade vihdoinkin herkesi. Pilvien lomitse vilkahteli siellä täällä tähti. Hetkisen perästä vesi laskeutui. Silloin ilmestyi äkkiarvaamatta Skrzetuskin lippukunnan luo itse ruhtinas.

— Eihän vain ruutinne ole kastunut, hyvät herrat? kysyi hän.

— Kyllä se on kuivana, herra ruhtinas, vastasi Skrzetuski.

— Hyvä. Astukaa alas ratsailta, kahlatkaa noiden ampumatornien luo, pankaa niihin ruutia ja sytyttäkää. Mutta kulkekaa hiljaa. Herra Krasnostawin starosta lähtee kanssanne.

— Kuten käskette, vastasi Skrzetuski.

Samassa huomasi ruhtinas herra Zagloban, joka oli aivan märkänä.

— Te pyysitte saada tehdä uloshyökkäyksen, sanoi hän. — Lähtekää nyt.

— Siinä sen nyt sait, mutisi herra Zagloba itsekseen. — Se tässä vielä puuttui.

Puoli tuntia myöhemmin lähti kaksi ratsuosastoa, kummassakin kaksisataaviisikymmentä miestä, vedessä kahlaten aina vyötäisiin saakka, sapelit käsissä kohti hirveitä, liikkuvia ampumatorneja, jotka olivat noin seitsemänkymmenen askeleen päässä valleilta. Toista osastoa johti "leijonien leijona" Krasnostawin starosta Marek Sobieski, joka ei tahtonut kuulla puhuttavankaan valleille jäämisestä, toista taas Skrzetuski. Palvelijasotamiehet kantoivat ratsumiesten jäljessä tervaan upotettuja risuja, soihtuja ja ruutia. He kävelivät hiljaa kuin sudet, pimeänä yönä hiipiessään lammasnavettaa kohden.

Pieni ritari riensi ilolla liittymään vapaaehtoisena herra Skrzetuskin joukkoon, sillä herra Michalille olivat tällaiset yritykset rakkaammat kuin mikään muu. Ja niin hän muiden joukossa nyt kahlasi vedessä, ilo mielessään ja sapeli kädessään. Hänen rinnallaan marssi herra Podbipienta, käsissään paljastettu Zervikapturmiekkansa, joka näkyi kaikkien yli, sillä Podbipientahan oli kahta päätä pitempi pisimpiäkin miehiä. Heidän keskellänsä ponnisteli läähättäen eteenpäin herra Zagloba, harmistuneena mutisten itsekseen ja matkien tai toistaen ruhtinaan sanoja:

— "Te pyysitte saada tehdä uloshyökkäyksen — lähtekää nyt." Mainiota. Ei totisesti koirankaan tekisi mieli lähteä omiin häihinsä tällaisen lätäkön läpi. Ja jos minun tarkoitukseni oli kehoittaa uloshyökkäykseen tällaisten olosuhteiden vallitessa, niin silloin totisesti en eläessäni juo muuta kuin vettä. En ole mikään sorsa eikä vatsani ole vene. Olen aina vihannut vettä ja kuinka en inhoisi tätä vettä, jossa likoaa moukan raato…

— Olkaa hiljaa, sanoi herra Michal.

— Olkaa itse hiljaa. Ette ole isompi makkaraa ja osaatte uida — mikä hätä teidän on. Minun täytyy sanoa, että ruhtinas on kiittämätön, kun ei anna minulle lepoa senkään jälkeen, kun olen tappanut Burlajn. Zagloba on jo tehnyt tarpeeksi, tehköön jokainen vain senkin verran ja antakaa Zagloban olla rauhassa, sillä kyllä tulette olemaan korean näköisiä, kun hän joskus on poissa. Jumaliste, jos minä putoan johonkin kuoppaan, niin vetäkää minut korvista pitäen ylös, sillä alan heti tulvia.

— Olkaa hiljaa, sanoi Skrzetuski.

— Kasakat vielä voivat istua noissa pimeissä kuopissa ja kuulla sananne.

— Missä? Mitä te sanotte?

— Tuolla, tuolla, noilla kummuilla, ruohon peitossa.

— Se nyt vielä puuttuu, hitto heidät vieköön. Enempää ei Zagloba saanut sanotuksi, sillä herra Michal pani kätensä hänen suulleen, pensaikko oli näet enää vain viidenkymmenen askeleen päässä. Sotamiehet kulkivat nyt hyvin hiljaa, mutta ei voinut estää vettä kulisemasta heidän jalkojensa alla. Onneksi alkoi uudelleen sataa ja tämä kohina teki heidän astuntansa kuulumattomaksi. —

Pensaikossa kummulla ei ollut vartioita — kukapa olisikaan vartonut uloshyökkäystä tällaisessa myrskyssä ja tulvasateen jälkeen, joka taistelijoiden välille oli tehnyt kokonaisen järven.

Herra Michal ja herra Longinus astelivat edellä ja saapuivat kummulle ensimäisinä. Pikku ritari päästi nyt sapelinsa riipuksiin, asetti ylähuulelle kämmenensä ja alkoi huutaa:

— Hei miehet!

— No mikä nyt on? huusivat joukon keskeltä vähävenäjän kielellä muutamat kasakat, jotka nähtävästi luulivat, että kummulta lähestyy heikäläisiä, Chmielnickin kasakkoja.

— Jumalan kiitos, vastasi samalla kielellä Wolodyjowski, — ja nyt on päästy perille.

— Tiedättekö miten sen koneen sisälle mennään?

— Kyllä minä jo tiedän, vastasi Wolodyjowski, ja käsillään kopeloiden hän löysi aukon ja hyppäsi sisälle. Herra Longinus ja muutamat seurasivat häntä.

Samassa hetkessä kuului piilopaikan sisällä läpitunkeva huuto ja ratsumiehet, huutaen hekin, ryntäsivät toisia torneja kohden. Pimeydessä saattoi nyt eroittaa vain valitusta ja raudan kalinaa. Siellä täällä välähti jokin hämärä hahmo, tuontuostakin kaatui joku maahan, tuontuostakin pamahti laukaus, mutta koko mellakkaa ei kestänyt kauemmin kuin neljännestunnin. Kasakat, joista suurin osa oli yllätetty sikeässä unessa, eivät tehneet edes vastarintaa ja he joutuivat kaikki tuhon omaksi ennenkuin ehtivät tarttua aseihin.

— Ampumatorneihin, ampumatorneihin! kajahti Krasnostawin starostan ääni. Sotilaat ryntäsivät torneihin. — Ne ovat sytytettävät sisältä, sillä päältä ne ovat märät! komensi Skrzetuski.

Tätä käskyä ei kuitenkaan ollut helppo täyttää. Torneissa, jotka olivat rakennetut honkahirsistä, ei ollut minkäänlaista ovea eikä aukkoa. Ampujan täytyi kiivetä niihin tikapuita pitkin ja tykit, jotka kaikki olivat pientä mallia, nostettiin sinne köysillä. Sentähden täytyi sotamiesten jonkun aikaa juoksennella ympäri, turhaan koputellen sapeleillaan seiniin, tai repien kulmia käsillään. Onneksi oli palvelijasotamiehillä kirveet mukanaan. Niillä aljettiin nyt hakata reikiä. Krasnostawin starosta käski panna reikiin ruutilippaat, jotka vartavasten olivat valmistetut tätä tarkoitusta varten. Sitten sytytettiin tervaluntut ja soihdut ja liekki alkoi jo nuoleskella märkiä, mutta pihkaisia hirsiä. Ennenkuin kuitenkaan hirret syttyivät palamaan ja ruuti räjähti, taivutti Longinus selkänsä ja nosti maasta tavattoman kivimöhkäleen, jonka kasakat olivat kaivaneet esiin.

Neljä väkevintä miestä varmaan ei olisi saanut tätä möhkälettä liikkumaan, mutta hän liikutteli sitä mahtavissa käsissään ja tervalunttujen valossa saattoi nähdä kuinka veri nousi hänen kasvoilleen. Sotamiehet seisoivat mykkinä hämmästyksestä.

— Siinä se on Herkules! huusivat he ja katselivat taasen, mykkinä hämmästyksestä.

Herra Longinus oli lähestynyt vielä syttymätöntä ampumatornia. Hän taivutti selkänsä hiukan taaksepäin ja viskasi kiven vasten seinää.

Läsnäolevat ällistyivät kuullessaan kiven kolauksen, mutta tornin saumat irtaantuivat iskusta. Kuului rämähdys, torni avautui niinkuin rikki lyödyt kaksoisovet ja luuhistui sitten rämisten.

Puuläjä sytytettiin nyt tervalla palamaan ja se loimahtikin heti liekkiin.

Hetken perästä valaisi muutama kymmen jättiläisloimu koko tasankoa. Sade valui lakkaamatta taivaasta, mutta tuli vei siitä voiton ja, kuten sen aikaisessa kertomuksessa sanotaan, paloivat beluardit eli ampumatornit molempien sotajoukkojen ympärillä ihmetellessä, vaikka vallitsikin märkä sää.

Kasakkaleiristä riensivät heti avuksi Stepka, Kulak ja Mrozowicki, kullakin muassaan muutama tuhat kasakkaa. Turhaan he yrittivät sammuttaa tulta. Tuli- ja savupatsaat kohosivat yhä mahtavampina taivasta kohden, kuvastuen järviin ja lätäkköihin, jotka rajuilma oli koonnut taistelutantereelle.

Sillävälin olivat sotamiehet suljetuissa riveissä palanneet vallin suojaan, josta heitä jo kaukaa tervehdittiin ilohuudoin.

Yhtäkkiä katsahti Skrzetuski ympärilleen, silmäili rivejä ja huusi jyrisevällä äänellä:

— Seis!

Palaavien joukosta puuttuivat herra Longinus ja Pieni ritari. Nähtävästi he innoissaan olivat viipyneet liian kauan viimeisen ampumatornin luona ja ehkäpä he olivat jostakin saaneet käsiinsä vielä piilossa olevia kasakoitakin. Joka tapauksessa he nähtävästi eivät olleet huomanneet toisten paluuta.

— Eteenpäin! komensi Skrzetuski.

Krasnostawin starosta, joka oli joukon toisessa päässä, ei ymmärtänyt mikä oli tarkoituksena ja lähti Skrzetuskilta kysymään. Mutta samassa tulivatkin kaivatut ritarit näkyviin aivan kuin olisivat nousseet maan alta, puolimatkassa ampumatornien ja joukon välillä.

Herra Longinus, välkkyvä Zerwikaptur käsissään, kulki jättiläisaskelin ja hänen vierellään juoksi herra Michal. Molempien päät olivat kääntyneet takaa-ajaviin kasakkoihin päin, jotka seurasivat jäljessä kuin koiraparvi.

Tulipalon punaisessa loimussa saattoi selvästi nähdä koko takaa-ajon. Oli kuin jättiläishirvi vasikkansa kanssa olisi paennut metsästäjien joukkoa, joka hetki kuitenkin valmiina ryntäämään ahdistajiensa päälle.

— He joutuvat tuhon omaksi! Pian, Jumalan tähden! huusi kimeästi herra Zagloba. — He saavat surmansa joko nuolesta tai pyssynkuulasta. Pian avuksi, Kristuksen haavain tähden!

Huolimatta siitä, että uusi taistelu minä hetkenä hyvänsä saattoi alkaa, kiirehti hän sapeli kädessä Skrzetuskin ja muiden kanssa tulevien avuksi, seisahtui tuontuostakin, kääntyi, oikaisi itseään, läähätti, huusi, vapisi innoissaan ja lähti taasen liikkeelle, minkä jalat ja hengitys sallivat.

Kasakat eivät kuitenkaan ampuneet, sillä heidän pyssynsä olivat kastuneet ja jousien jänteet pehmentyneet. He tunkivat siis muuten yhä lähemmä. Kymmenkunta heistä oli muodostunut etujoukoksi ja nämä olivat juuri saamaisillaan kiinni perääntyvät, kun molemmat ritarit kääntyivät heitä vastaan ja, päästäen hirveän karjunnan kuin metsäsiat, nostivat pystyyn sapelinsa. Kasakat pysähtyivät paikalla.

Herra Longinus jättiläismiekkoineen tuntui heistä joltakin yliluonnolliselta olennolta.

Ja niinkuin kaksi valtavaa sutta, joita metsästyskoirat liian läheltä ahdistavat, kääntyvät ja näyttävät valkeita torahampaitaan, koirien likennellessä toisiaan, niin hekin kääntyivät muutaman kerran ja, hiukan peräydyttyään, seisahtuivat paikalleen. Kerran pääsi heitä lähemmä eräs, nähtävästi rohkeampi kasakka, viikate kädessä, mutta samassa hypähti herra Michal kuin villikoira häntä kohden ja puraisi hänet kuoliaaksi. Muut kasakat odottivat toverejaan, jotka tiheänä laumana juosten riensivät paikalle.

Kuitenkin läheni lähenemistään myöskin ratsumiesten rivi ja herra Zagloba kiiti eteenpäin sapeli pystyssä, villisti huutaen: — Lyö, surmaa!

Samassa paukahti valleilla ja kranaatti, sihisten kuin huuhkaja, piirsi taivaalle punaisen kaaren ja putosi tiheään ihmisjoukkoon. Tätä seurasi toinen, kolmas, kymmenes. Taistelu näytti uudestaan alkavan.

Kasakoille olivat tämäntapaiset ammukset Zbarazin piiritykseen asti olleet tuntemattomia ja selvällä päällä ollen pelkäsivät he niitä suuresti, pitäen niitä Jareman noitatemppuina. Niinpä pysyi nytkin tiheä joukko vielä hetken aikaa koossa, mutta halkesi sitten kahtia. Samalla halkesivat myöskin kranaatit, levittäen yltympäri kauhua, kuolemaa ja tuhoa.

— Hakekaa suojaa! huusivat pelästyneet äänet.

Koko joukko pakeni hajalleen ja sillaikaa pääsivät herra Longinus ja pieni ritari husaarien turviin.

Zagloba heittäytyi vuoroin toisen, vuoroin toisen kaulaan, suudellen poskia ja silmiä. Hän oli ilosta menehtymäisillään, mutta hän peitti tunnettaan, tahtomatta ilmaista liikutustaan, ja huusi:

— Haa, lurjukset, en väitä rakastavani teitä, mutta pelkäsin teidän tähtenne. Ne olisivat hitosti antaneet teitä selkään… Niinkö te tunnette sotapalveluksen, että jäätte rintaman taakse… Hevosellako teitä pitää raahata taistelukentälle. Kyllä minä vielä sanon ruhtinaalle, että hän antaa teille… Ja nyt mennään nukkumaan. Jumalan kiitos, että pääsimme niinkin vähällä. Se oli kuin olikin noiden konnien onni, että menivät kranaatteja pakoon, sillä muuten olisin minä heitä silponut kuin kaalinpäitä. Mieluummin totisesti tappelen kuin katselen tuttavieni tuhoa… Tänään meidän välttämättä täytyy ryypätä. Jumalan kiitos, että kävi näinkin hyvin. Ja minä kun luulin, että huomenna saamme laulaa requiemia. Harmittaa kuitenkin, etten tässä joutunut heidän kanssaan käsikähmään, sillä kauheasti kättäni syhyttää. Vaikka kyllähän minä siellä piilopaikassa annoin heille hernettä sipulilla höystettynä.

NELJÄS LUKU

Uusia valleja täytyi kuitenkin taasen nopeasti ruveta tekemään, niinikään täytyi supistaa leirin alaa, jotta kasakkain jo suorittamat maatyöt kävisivät tarpeettomiksi ja harventuneet joukot helpommin voisivat puolustautua. Kaivettiin siis koko rynnäkön jälkeinen yö. Eivät kuitenkaan kasakatkaan olleet toimettomina. He saapuivat hiljaa paikalle keskiviikon välisenä yönä ja loivat leirin ympärille toisen paljoa korkeamman vallin. Aamun sarastaessa kuului sieltä vilkasta keskustelua ja samassa alkoi ammunta, jota kesti neljä päivää ja neljä yötä.

Tuontuostakin ryhtyivät kasakkain ja rahvaan joukot hyökkäykseen, kuitenkaan pääsemättä valleille asti. Ammunta vain kiihtymistään kiihtyi. Vihollinen, jolla oli mahtavat joukot, saattoi vaihtaa taistelevia osastoja, antaen välillä toisten levätä, ruhtinaan leirissä sen sijaan ei ollut miehiä vuorottain lepäämään, vuorottain taistelemaan: samojen miesten täytyi ampua, olla valmiina minä hetkenä hyvänsä ryhtymään puolustukseen alituisten hyökkäysten uhatessa, haudata kaatuneita, kaivaa kaivoja ja korottaa valleja, jotta ne tarjoaisivat paremman suojan. Heidän täytyi nukkua, tai pikemmin torkkua, vallien juurella ja keskellä tulta ja kuulia, joita viimemainittuja lensi niin tiheään, että niitä joka aamu saattoi lakaisemalla lakaista pois leiripihalta. Neljään päivään ei kukaan voinut riisua yltään vaatteita, joita vuoroin sade kasteli, vuoroin auringonpaiste kuivasi ja jotka päivällä olivat liian lämpöiset eivätkä yöllä suojanneet kylmää vastaan. Neljään päivään ei kukaan saanut suuhunsa mitään lämmintä. Ravintona oli viina, jonka sekaan pantiin ruutia, korput ja kuivanut, palvattu liha, jota saatiin pureskella keskellä savua, laukauksia, sihiseviä kuulia ja tykin pauketta.

Ei ollut, sanotaan senaikaisessa lähteessä, mitään, mitä olisi voinut panna päähän tai sivulle. Sotamies sitoi likaisella rievulla verisen päänsä ja taisteli edelleen. Ihmeellistä väkeä olivat totisesti nuo sotamiehet. Risaisissa takeissaan, aseet ruostuneina, käsissä pahasti kolhitut pyssyt, silmät unettomuudesta punaisina, pysyivät he alati valppaina ja valmiina taisteluun, oli sitten päivä tai yö, sade tai poutainen sää.

Mutta sotamies oli kiintynyt johtajaansa ja seurasi häntä vaaroihin ja rynnäkköihin, haavoihin ja kuolemaan. Jokin sankarillinen hurmaus oli vallannut sielut, sydämet ja mielet olivat terästyneet, kauhun tila oli käynyt jonkinlaiseksi nautinnoksi. Eri lippukunnat suorastaan kilpailivat keskenään alttiudessa, nälän ja unettomuuden kestämisessä, miehuudessa ja rohkeuden raivossa. Sotamiehiä oli vaikea pidättää valleilla, sillä he eivät tahtoneet rajoittua puolustukseen, vaan halusivat hyökätä vihollisten päälle niinkuin nälästä vimmastuneet sudet lammasnavettaan. Kaikissa rykmenteissä vallitsi jonkinlainen villi ilo. Jos joku olisi yrittänytkin puhua antautumisesta, niin hänet paikalla olisi revitty kappaleiksi. "Täällä tahdomme kuolla", toistelivat miehissä kaikki.

Jokainen päällikön käsky täytettiin salaman nopeudella. Kerran tapahtui, että ruhtinas, illalla ratsastaessaan tarkastamassa valleja, sai kuulla Lesczynskien rajavartiolippukunnan nuotiotulen olevan sammumassa. Ruhtinas ajoi sotamiesten luo ja sanoi:

— Miksi ette ammu?

— Meiltä on ruuti lopussa ja lähetimme juuri linnasta hakemaan uutta.

— Tuollahan sitä on lähempänä, sanoi ruhtinas, viitaten vihollisen valleja kohden.

Tuskin oli hän ehtinyt tämän sanoa, kun koko lippukunta oli hypännyt alas valleilta, juoksi vihollisia kohden ja ryntäsi kuin myrskytuuli heidän vallejansa kohden. Kasakat surmattiin puukoilla, keihäillä ja pyssynperillä. Neljän tykin sytytysreikään pantiin väkäpäinen naula ja puolentunnin kuluttua palasivat sotamiehet, tosin harventuneina, mutta voittajina ja toivat punteissa ja metsästyssarvissa mukanaan ruutia. Päivät kuluivat toisiansa seuraten. Kasakkain ampumahaudat vetäytyivät yhä ahtaammaksi kehäksi leirin ympäri, tunkeutuen sen sisään kuin kiilat puuhun. Ampuminen tapahtui jo niin likeltä, että, lukuunottamatta hyökkäyksissä surmattuja, päivässä kaatui kymmenen miestä joka lippukunnasta. Papit eivät päässeet heidän luokseen tuomaan sakramentteja. Piiritetyt pysyttelivät vankkureiden, telttojen, nahkojen ja riippumaan asetettujen vaatteiden suojassa. Yöllä haudattiin kukin kaatunut paikalle, jossa hän sattui makaamaan, ja huomenna entistä villitymmin taistelivat eloon jääneet äskeisten toveriensa haudoilla. Chmielnicki vuodatti suorastaan tuhlaamalla miestensä verta, mutta jokainen hyökkäys tuotti hänelle vain yhä uusia ja entistä suurempia menetyksiä. Hän hämmästeli vastustajiensa itsepäisyyttä, mutta luotti yhä siihen, että aika vähentää sekä heidän rohkeutensa että voimansa. Ja aikaa kyllä kuluikin, mutta puolalaiset vain osoittivat yhä suurempaa kuolemanhalveksumista. Johtajat olivat sotamiehelle esimerkkinä. Ruhtinas Jeremi makasi paljaalla maalla vallin juurella, raviten itseään viinalla ja palvatulla hevosenlihalla sekä kärsien kaikki sodan vaivat ja sään vaihtelut, korkeaan säätyynsä katsomatta. Kruunun lipunkantaja Koniecpolski ja Krasnostawin starosta johtivat itse persoonallisesti joukkojansa uloshyökkäyksissä. Rynnäkköjen aikana olivat he aseettomina tiheimmässä kuulasateessa. Myöskin sellaiset päälliköt, joilta, kuten Ostrorogilta, oikeastaan puuttui sotilaallista kokemusta ja joihin sotamiehet olivat katsoneet epäluottamuksella, näyttivät nyt Jeremin johdolla muuttuneen aivan toisiksi miehiksi. Vanha Pirlej ja Lanckoronski makasivat hekin vallien juurella, mutta herra Przyjemski asetteli päivällä tykkejä ja tonki yöllä maata kuin myyrä, kaivaen kasakkojen miinain alle vastamiinoja ja tehden ampumahautoja tai maanalaisia käytäviä, joita pitkin sotamiehet pääsivät kuin mitkäkin kuoleman henget keskelle kasakkain laumoja.

Vihdoin päätti Chmielnicki yrittää ryhtyä keskusteluun, toivoen sillävälin ehtivänsä saavuttaa viekkaudella jotakin. Illalla heinäkuun neljättäkolmatta päivää vastaan huutelivat kasakat valleilta sotamiehille, että he lakkaisivat ampumasta. Zaporogin lähetti saapui niinikään ilmoittamaan, että hetmani haluaa nähdä vanhaa Zacwilichowskia. Hetken neuvoteltuaan ylipäälliköt suostuivat ehdotukseen ja vanhus ratsasti ulos leiristä. Kaukaa näkivät upseerit kuinka häntä kasakkain puolella tervehdittiin paljastetuin päin. Zacwilichowski oli nimittäin komisaarina ollessaan voittanut villien zaporogilaisten kunnioituksen. Itse Chmielnickikin piti häntä arvossa. Ampuminen lakkasi heti. Kasakat lähenivät ampumahautojansa pitkin ja tulivat aivan likelle vallia. Upseerit kokoontuivat siihen lähelle. Molemmin puolin oltiin varovaisia, mutta näissä kohtauksissa ei kuitenkaan sattunut mitään ikävää. Upseerit olivat aina pitäneet kasakoita suuremmassa arvossa kuin tavallista rahvasta ja nyt, antaakseen tunnustusta heidän urheudelleen ja kestävyydelleen, he suorastaan keskustelivat heidän kanssaan kuin vertaistensa kanssa ikään. Ihmetellen katselivat kasakat näin likeltä tuota luoksepääsemätöntä jalopeuranpesää, joka oli pidättänyt koko heidän ja khanin yhdistynyttä mahtia. He tulivat aivan lähelle, juttelivat ja pahoittelivat, että niin paljon kristittyä verta on vuodatettu. Lopuksi kestitsi kumpainenkin puoli toinen toistansa tupakalla ja viinalla.

— Oi herrat puolalaiset, sanoivat vanhat zaporogit, — jos te olisitte aina pitäneet näin puolianne, niin ei olisi ollut Keltaista Vettä, Korsunia ja Pilawcea. Piruja te olette ettekä ihmisiä. Emme eläessämme ole nähneet mokomia.

— Tulkaa te vain huomenna taikka ylihuomenna — aina tapaatte meidät samanlaisina.

— No, tulemme kyllä. Mutta vastaiseksi kiitos levähdyksestä. Paljon on vuotanut kristittyä verta, mutta kunhan ette nääntyisi täällä nälkään.

— Kyllä kuningas on täällä ennenkuin me ehdimme kuolla nälkään. Vastikään tässä juuri pyyhimme suutamme, kun olimme syöneet maukkaan aterian.

— Jos meille tulee puute ruoasta, niin haemme sitä teidän leiristänne, vastasi Zagloba, kädet kupeilla.

— Suokoon Jumala, että isä Zacwilichowski saisi aikaan jotakin hetmanin luona, sillä jollei hän onnistu, niin illalla jo ryntäämme.

— No, sitä mekin jo tässä ikävöimme.

— Khani on luvannut ottaa teistä jokaisesta hyvät lunnaat.

— Mutta meidän ruhtinaspa on luvannut teidän khanille, että hän sitoo hänet leukaparrasta hevosensa häntään.

— Kyllä teidän ruhtinas on aikamoinen noita, mutta ei hän sentään voi kestää kauan.

— Parempi olisi, että yhdessä meidän ruhtinaan kanssa ahdistaisitte pakanoita kuin että nousette esivaltaa vastaan.

— Hm, teidän ruhtinaanne kanssa. Hm, hyvähän se olisi.

— Miksi te sitten kapinoitsette? Kun kuningas saapuu, niin saatte nähdä. Olihan ruhtinas Jeremikin teille kuin isä.

— Hän on isänä miltei sellainen kuin kuolema on äitinä. Ruttokaan ei ole tappanut niin monta kunnon kasakkaa kuin hän.

— Vielä pahemmaksi hän käy. Ette vielä ole oppineet häntä oikein tuntemaan.

— Me emme tahdokaan häntä tuntea. Meidän päällikkömme sanovat, että jos joku kasakka katsoo häntä silmiin, niin hänen kuolemantuomionsa on jo kirjoitettu.

— Niin käy Chmielnickinkin.

— Jumala tietää miten käy. Se vain on varma, että nuo molemmat eivät mahdu yhtaikaa elämään tässä maailmassa. Meidän isä Chmielnicki sanoo hänkin, että jos te vain luovutatte hänelle Jareman, niin hän päästää teidät kaikki hengissä menemään ja kumartaa vielä kuningasta yhdessä meidän kanssamme.

Nyt alkoivat sotamiehet puhkua, rypistellä kulmakarvojaan ja kiristellä hampaitaan.

— Pitäkää te suunne kiinni, tai me tartumme sapeliin.

— Kyllä ljahit nyt ovat suutuksissa, sanoivat kasakat, — mutta hyvät lunnaat saavat puolalaiset teistä vielä maksaa.

Näin he puhelivat keskenään, vuoroin käyttäen ystävällistä sävyä, vuoroin uhaten, jolloin heidän keskustelunsa pakostakin kävi kovaääniseksi kuin ukkosen jyrinä.

Iltapäivällä palasi herra Zacwilichowski takaisin leiriin. Sopimusta ei ollut syntynyt eikä aselevosta tullut mitään. Chmielnicki oli nimittäin asettanut ehdoksi, että hänelle luovutettaisiin ruhtinas ja Koniecpolski. Lopuksi hän oli luetellut kaikenlaisia zaporogilaisjoukoille tapahtuneita vääryyksiä ja kehoittanut herra Zacwilichowskia jäämään kokonaan hänen palvelukseensa. Silloin oli vanha ritari leimahtanut vihaan, noussut pystyyn ja ratsastanut pois. Illalla torjuttiin hyökkäys verisesti. Koko leiri oli tulessa kahden tunnin ajan. Kasakoita ei ainoastaan heitetty takaisin valleilta, vaan jalkaväki valloitti vielä heidän ensimäiset vallituksensa, hajoitti heidän ampumahautansa ja piilokäytävänsä sekä poltti jälleen neljätoista ampumatornia. Chmielnicki vannoi sinä yönä khanille, että hän ei luovu piirityksestä niin kauan kuin leirissä on yksikin mies elävänä.

Huomenna, aamun koitteessa, alkoi uusi ammunta ja maahankaivautuminen. Koko päivä tapeltiin, tapeltiin varstoilla, viikatteilla, puuhangoilla, sapeleilla, kivillä ja savikokkareilla. Eilispäivän ystävälliset tunteet ja valittelut kristittyjen veren vuodatuksesta olivat vaihtuneet yhä kiihtyvään vimmaan. Aamusta lähtien oli tuontuostakin sadellut. Sinä päivänä saivat sotamiehet ruokaa vain puoli annosta. Zagloba osoitti senjohdosta harmiaan murinalla ja suutahtelulla, mutta kaikissa muissa vaikutti tyhjä vatsa sen, että vimma kävi entistä suuremmaksi. Kaikki vakuuttivat ennen kaatuvansa läjiin toinen toistensa päälle kuin antautuvansa. Illalla alkoivat turkkilaiseen pukuun puetut kasakat uudelleen ryntäillä, mutta sitä ei kuitenkaan kestänyt kauan. Yö oli melskeinen ja täynnä huutoa. Ampuminen ei hetkeksikään herjennyt, toinen riitapuoli vaati vaatimalla toista taisteluun. Tapeltiin sekä joukottain että mies miestä vastaan. Herra Longinus lähti suorastaan vihollista härnäämään, mutta kukaan ei kuitenkaan tahtonut käydä hänen kanssaan otteluun. Häneen vain kaukaa ammuttiin. Sensijaan saavuttivat suurta kunniaa herrat Stempowski ja Wolodyjowski, joista viimemainittu mieskohtaisessa taistelussa surmasi kuuluisan tappelupukarin Dudarin.

Vihdoin astui esiin herra Zaglobakin, mutta vain ryhtyäkseen sanasotaan. "Tapettuani Burlajn", sanoi hän, "ei minun sovi seurustella minkä kääkän kanssa hyvänsä." Hän ei tässä sanasodassaan löytänyt kasakkain joukosta ketään vertaistaan. Hän saattoi heidät suorastaan vimmastumaan, kun hän mättään taakse piiloutuneena, aivan kuin maan alta huusi ukkosenäänellään:

— Istukaa te hölmöt vain täällä Zbarazin luona sillaikaa kuin Liettuan sotajoukko marssii alaspäin pitkin Dnieperiä. Kyllä sen sotilaat vievät terveisiä teidän omaisillenne ja tytöillenne… Tulevana keväänä tapaatte mökeissänne paljon pieniä lapsen-vesoja, jos silloin vielä mökit ovat paikoillaan.

Totta siinä olikin. Liettuan sotajoukkohan kulki todella Radziwillin johdolla Dnieperin jokivartta alaspäin, polttaen ja hävittäen ja jättäen jälelle vain maan ja veden. Kasakat tiesivät tämän ja siksi he raivosivat ja lähettivät herra Zagloballe vastaukseksi kokonaisen sadepilven kuulia, ikäänkuin olisi pudotettu pääryniä puusta. Herra Zagloba piteli kuitenkin vain päätään piilossa mättään takana ja jatkoi huutamistaan.

— Ettepä osanneetkaan, senkin koiranpenikat, mutta minäpä osasin Burlajhin. Olen täällä ihan yksinäni, tulkaa vain kaksintaisteluun kanssani, tunnettehan te minut. No, hölmöt, ampukaa nyt kunnes osaatte, sillä syksyn varmaan saatte viettää etsimällä tatarilaisia Krimistä, taikka laittamalla tokeita Dnieperiin. No, terve teille nyt! Lupaanpa Chmielinne päästä kiiltävän kolikon. Antakoon nyt joku teikäläinen hänelle vasten kuonoa minun puolestani. Minun, Zagloban puolesta, kuuletteko! Eikö teitä, senkin sontakärpäset, vielä ole tarpeeksi paljon raatoina tantereella, vai tahdotteko vielä lisää koiranraatoja. Piru lähettää teille terveisiä. Käykää te käsiksi hankoihin ja auroihin, senkin lurjukset, ja rakentakaa lotjia. Teidän asianne on kuljettaa luumuja ja suolaa eikä tehdä täällä meille kiusaa.

Myöskin kasakat riuhtautuivat irti herroistaan, "joita riitti kolme yhtä korppua kohden" ja kysyivät, miksi eivät nuo herrat käske alustalaisillensa maksaa takaisin vuokraa ja kymmenystä. Zagloba pysyi kuitenkin aina väittelyssä voiton puolella. Ja niin jatkuivat keskustelut kirousten ja villien naurunpurskahdusten keskeyttäminä yökausia, ammunnan ja taistelujen, suurempien tai pienempien jatkuvasti raivotessa. Sitten lähti vuorostaan herra Janicki tekemään sopimusta khanin kanssa. Tämä uudisti hänelle jälleen lupauksensa korvauksen suorittamisesta. Kärsimätön lähettiläs vastasi kuitenkin: "Kauvan te jo olette sitä luvanneet meille ettekä ole mitään antaneet tähän asti. Joka teistä tulee hakemaan meidän päitämme, hän menettää myöskin omansa." Khani vaati, että ruhtinas Jeremi arolla kohtaisi hänen visiirinsä, mutta tämä oli pelkkää petosta, joka saatiinkin ilmi ja neuvottelut päättyivät siihen. Taistelu ei koko tänä aikana tauonnut. Illoin rynnättiin ja yöllä ammuttiin tykeillä. Valleilta tehtiin äkkiryntäyksiä. Kahakoitiin. Ratsuväki teki hurjia hyökkäyksiä. Mieshukka ja verenvuodatus yhä vain suurenivat.

Sotamiehiä kannusti hurja taistelun, veren ja vaarojen himo. He menivät taisteluun laulaen kuin häihin. Oli jo niin totuttu meluun ja paukkeeseen, että levolle komennetut osastot keskellä tykin jyskettä ja kuulien putoillessa nukkuivat sikeään uneen. Elintarpeet kävivät yhä niukemmiksi, sillä ylipäälliköt eivät olleet tarpeeksi varustaneet leiriä ennen ruhtinaan tuloa. Kaikki kallistui hirvittävästi. Ne, joilla oli rahaa ostaa viinaa tai leipää, jakoivat kuitenkin mielellään ostoksensa toisten kanssa. Kukaan ei surrut huomispäivää, sillä kaikki tiesivät, että jompikumpi kahdesta välttämättömyydestä on heidän osansa: joko apu kuninkaan puolelta, tai kuolema. Kumpaankin he olivat yhtä valmistuneet ja ennen kaikkea he olivat valmiit taistelemaan. Historiassa ennen kuulumattomalla tavalla pitivät kymmenkunnat puoliaan tuhansia vastaan niin itsepäisesti ja sellaisella vimmalla, että jokainen rynnäkkö kävi kasakoille uudeksi tappioksi. Sitäpaitsi hyökkäsivät he muutaman kerran päivässä ulos leiristä ja karkasivat vihollisen kimppuun hänen omilla valleillaan. Illoin, kun Chmielnicki luuli väsymyksen jo vallanneen kestävimmätkin ja hän kaikessa hiljaisuudessa valmisteli hyökkäystä, kuului yhtäkkiä iloinen laulu hänen korviinsa. Silloin hän hämmästyksen vallassa läjähytti käsillä reisiinsä ja ajatteli, että Jeremi todella on suurempi noita kuin yksikään niistä, jotka olivat kasakkaleirissä. Tätä ajatellessa hän raivostui, käski ryhtyä taisteluun ja vuodatti verta niin että tulvi. Sillä hän huomasi, että hänen tähtensä kauhean ruhtinaan tähden rinnalla alkaa vaaleta. Kasakkain leirissä laulettiin Jaremasta lauluja, tai kerrottiin hänestä hiljaisella äänellä ihmeitä, jotka saivat hiukset nousemaan pystyyn kasakkain päässä. Tiedettiin, että hän toisinaan ilmestyy yöllä valleille ja kasvaa siellä niin suureksi, että hänen päänsä ulottuu korkeammalle kuin Zbarazin tornit. Hänen silmänsä ovat silloin kuin kaksi kuuta ja miekka hänen kädessään on kuin pahaa ennustava tähti, jonka Jumala joskus lähettää taivaalle ihmisten tuhoksi. Kerrottiin niinikään, että kun hän kohottaa äänensä, niin taistelussa kaatuneet ritarit nousevat pystyyn kalskuvin asein ja asettuvat elävien riveihin. Jeremi oli kaikkien huulilla: hänestä lauloivat vanhat harpunsoittajat, hänestä puhuivat sekä vanhat zaporogilaiset että oppimaton rahvas ja tatarilaiset. Kaikissa näissä keskusteluissa, heidän vihassaan ja taikauskoisessa kauhussaan piili samalla ikäänkuin jonkinlainen villi rakkaus, jota aron kansa tunsi veristä tuhoojaansa kohtaan. Chmielnicki kalpeni hänen rinnallaan, eikä ainoastaan khanin ja tatarien silmissä, vaan myöskin oman rahvaan silmissä. Chmielnicki huomasi, että hänen täytyy kuin täytyykin saada valtaansa Zbaraz, tai häipyy hänen tenhovoimansa kuin pimeä aamuruskon tieltä, hänen täytyy kuin täytyykin tallata tuo jalopeura jalkaansa alle — muuten tuhotaan hänet itsensä.

Mutta leijona ei ainoastaan pitänyt puoliansa, vaan vieläpä hyökkäsi joka päivä esiin kaislikosta yhä kauheampana. Mitkään oveluudet tai petokset, ei edes selvä ylivoima auttaneet. Rahvas ja kasakat alkoivat jo napista. Heistäkin rupesi jo tuntumaan raskaalta istua savussa, tulessa, kuulasateessa ja ruumiiden löyhkässä likomärkinä tai helteessä, aina kuolema kasvojen edessä. Uljaat kasakat eivät kuitenkaan pelänneet vaivoja, valvomista, ryntäyksiä, tykkitulta, verta ja kuolemaa. He pelkäsivät vain Jaremaa.

VIIDES LUKU.

Kuolemattoman maineen saavutti Zbarazin ikimuistettavilla valleilla moni halpa-arvoinen ritari, mutta ennen kaikkea kuuluu ylistyslaulu sieltä Longinus Podbipientalle hänen suurten urotöittensä takia, jotka olivat niin mainioita, että vain hänen vaatimattomuutensa voi kilpailla niiden kanssa.

Yö oli pimeä, synkkä ja kostea. Sotamies nuokkui valvomisesta väsyneenä kiväärinsä varassa. Kymmenen päivän yhä uudistuneen ampumisen ja rynnäköitten jälkeen oli ensi kerran tullut hiljaisuus ja lepo. Kasakoitten valleilta, jotka olivat tuskin kolmenkymmenen askeleen päässä, ei nyt kuulunut huutoa, kirouksia eikä tavanmukaista melua. Tuntui siltä kuin vihollinen, koettaessaan uuvuttaa puolalaisia, olisi lopulta itsekin uupunut. Vain siellä täällä tuikahti nurmen alle piiloutuneen tulen heikko valo. Eräästä kohden kuului äännähtelevän tuntehikas, hiljainen kasakan harppu. Kaukana tatarilaisleirissä hirnuivat hevoset ja valleilta kajahteli tuontuostakin vartian ääni.

Ruhtinaan kyrassierilippukunnat olivat sinä yönä jalkapalveluksessa leirillä. Siellä olivat muiden muassa herra Skrzetuski, Podbipienta, pieni ritari ja herra Zagloba. Istuen vallilla kuiskuttelivat he hiljaa toisilleen ja kuuntelivat, keskustelun katkettua, vallihautaan putoavan sateen kohinaa. Skrzetuski virkkoi:

— Tämä hiljaisuus tuntuu minusta oudolta. Korvani olivat jo niin tottuneet meluun ja pauhinaan, että hiljaisuus niissä nyt suorastaan soi. Kunhan ei tässä rauhassa vain piilisi petos.

— Minä olen jo jonkun aikaa ollut vailla puolta järjestäni, kaikki on minulle yhdentekevää, mutisi synkästi Zagloba. — Minun rohkeuteni edellyttää nimittäin kolme asiaa: minun pitää saada hyvin syödä, hyvin juoda ja hyvin nukkua. Paraskin hihna halkee ja kuivaa, kun ei se saa rasvaa, varsinkin jos se lisäksi joutuu likoamaan niinkuin hamppu vedessä. Sade meitä tässä liottaa ja kasakat häkilöivät — mitenkäs meistä sitten ei irtaantuisi päistäreitä. Koreiksi ovat tässä todella käyneet elämisen ehdot: vehnäpulla maksaa floriinin ja tuoppi viinaa viisi. Tuota löyhkäävää vettä ei koirakaan ota suuhunsa, sillä ovathan kaivotkin jo täynnä ruumiiden katkua. Ja minua janottaa niin kamalasti, aivan samalla lailla Kuin saappaitanikin, jotka jo ovat avanneet kuononsa ammolleen kuin kalat.

— Mutta teidän saappaannehan siis juovat vettä, sanoi häikäilemättä herra Wolodyjowski.

— Olkaa te vaiti, herra Michal, te ette ole sikuria suurempi niin että te voitte hyvin elää yhdestä hirssijyvästä ja janonne saatte sammutetuksi yhdestä sormustimellisesta. Minä puolestani kiitän Jumalaa, etten ole niin kurjan pikkuinen ja ettei minua ole kana takajaloillaan roppinut esiin hiekasta, vaan — että minut on nainen synnyttänyt maailmaan. Mutta siksi täytyy minun saada juoda ja syödä ihmisten tapaan eikä niinkuin turilas. Ja koska nyt en ole puolipäivästä lähtein pitänyt suussani mitään muuta kuin sylkeä, niin ei teidän pilantekonne, suoraan sanoen, maistu minulle.

Ja samalla alkoi herra Zagloba vihaisesti nuuhistella. Mutta herra
Michal pani kädet kupeilleen ja lausui:

— Minulla on tässä kyljelläni viinalekkeri, jonka tänään riistin kasakoilta, vaan koska minut kerran on kana raappinut esiin hiekasta, niin luultavasti ei niin mitättömän henkilön viina kelpaa teille. Jätän viinan teidän haltuunne, Jan, lisäsi hän, kääntyen Skrzetuskin puoleen.

— Antakaappa vain tänne, sillä minun on kylmä, sanoi Skrzetuski.

— Juokaa ja antakaa herra Longinuksellekin.

— Aika paholainenpa te olettekin, herra Michal, sanoi Zagloba, — mutta oiva mies silti ja vielä lisäksi mies, joka riistätte itseltänne ja annatte toiselle. Tehkööt vain tepposiaan ne oivalliset kanat, jotka ovat hiekasta raappineet esiin sellaisen sotilaan kuin te. Mutta niitä nähtävästi ei ole maailmassa. Enkä minä teitä tarkoittanutkaan.

— No, jos niin on, niin ottakaa sitten lekkeri herra Podbipientalta, sanoi herra Michal. — En tahdo tehdä teille vääryyttä.

— Mitäs te nyt, jättäkää nyt jotakin minullekin! huusi Zagloba kauhistuneena, katsellessaan liettualaisen juomista. — Mitäs te noin sätkäyttelette päätänne taaksepäin? Kunpa se jäisikin siihen asentoon. Teillä on liian pitkät suolet, niitä ei ikinä saa kostutetuksi. Niinhän tuo mies imee itseensä kuin laho honka. Hitto teidät vieköön.

— Tuskinhan minä vielä olin ehtinyt huuleni laidalle asettaa, sanoi herra Longinus, ojentaen pois viinalekkerin. Herra Zagloba kallisti nyt vuorostaan lekkeriä, joi yhä enemmän ja enemmän ja kulautti vihdoin viinan loppuun asti. Sitten hän hetken puhalteli ja sanoi:

— Ainoa lohdutus tässä on, että jos nykyinen kurjuutemme joskus loppuu ja Jumala suo meidän päästä pälkähästä ehein nahoin, niin silloin kyllä saamme korvauksen. Eiköhän meille silloin keksitä jotakin toimeentuloa. Kirkkoherra Zabkowski osaa hyvin syödä, mutta hänet minä ajan hiiteen.

— Mitä merkillisiä asioita te tänään olettekaan Muchowieckilta kuullut kirkkoherra Zabkowskista? kysyi herra Michal.

— Hiljaa, sanoi Skrzetuski, — joku tulee esiin leirin pihamaalta.

He vaikenivat ja samassa likeni heitä joku tumma hahmo, kysyen hiljaisella äänellä:

— Oletteko valveilla?

— Olemme, herra ruhtinas, vastasi Skrzetuski, ojentaen itsensä suoraksi.

— Nyt täytyy olla hyvin varuillaan. Tämä hiljaisuus ei tiedä hyvää.

Ruhtinas jatkoi kulkuaan nähdäkseen oliko uni voittanut uupuneet sotilaat. Herra Longinus vei kätensä ristiin.

— Mikä päällikkö, mikä sotilas!

— Hän lepää vielä vähemmin kuin me, sanoi Skrzetuski. — Noin hän yksinään joka yö käy tarkastamassa kaikki vallit, aina tuolle toiselle lammikolle asti.

— Suokoon Jumala hänelle terveyttä.

— Amen.

Syntyi hiljaisuus. Kaikki jäivät tuijottamaan pimeyteen, mutta mitään outoa ei näkynyt. Kasakkain valleilla oli rauhallista, viimeinenkin valo oli sammunut.

— Nyt voisi heidät yllättää unessa niinkuin maarotat, mutisi
Wolodyjowski.

— Kuka tietää, sanoi Skrzetuski.

— Minua painaa uni niin, virkkoi Zagloba, — että silmäni vaipuvat aivan tuonne takaraivoon asti. Mutta ei ole hyvä nukkua. Tahtoisinpa tietää, milloin saa nukkua. Seiso täällä aseissa ja horju väsymyksestä niinkuin juutalainen sapattina. Sekä silloin kun ammutaan että silloin kun ei ammuta. Tämä on koiran virkaa. En oikein tiedä, mikä minua nyt niin repii, viina vaiko tämänaamuinen suuttumus, jonka meidän molempien, minun ja, kirkkoherra Zabkowskin, täytyi syyttä suotta kestää.

— No, mitä sitten oikeastaan tapahtui? kysyi herra Longinus. — Te aloitte jo kertoa siitä, mutta ette päässyt loppuun.

— No, minä kerron nyt, ehkä sitten paremmin pysymme valveilla. Aamulla lähdimme, kirkkoherra Zabkowski ja minä linnalle katsomaan, eikö sieltä löytyisi mitään haukattavaa. Kävelemme ja kävelemme, nuuskimme kaikki nurkat: ei löydy mitään. Käännymme jo suuttuneina takaisin. Mutta linnan pihalla nyt tapaammekin sen kalvinilaisen papin; joka eilen oli ollut valmistamassa kapteeni Szemberkiä kuolemaan — sama joka eilen Firlejn lippukunnasta sai kuolettavan haavan. Minä virkan nyt kalvinilaiselle: mitä sinä, hirtehinen, oikein täällä vetelehdit ja teet harmia Jumalalle? Tuotat vielä meille kirouksen. Silloin tämä, nähtävästi luottaen Belzin herran suojelukseen, sanoo: meidän uskomme on yhtä hyvä kuin teidänkin, jollei parempikin. Kuuntelimme tätä kauhusta kivettyneinä, mutta minun päähäni pälkähti: täällähän on kirkkoherra Zabkowski — väitelkööt keskenään. Ja minun kirkkoherrani olikin heti valmis: heitteli todistuksia kalvinilaista vastaan kuin rakeita vain. Mutta kalvinilainenpa ei sanonut yhtään mitään, antoi tulla vain ja painautui painautumistaan seinää vastaan. Nyt saapuivat paikalle ruhtinas ja kirkkoherra Muchowiecki. Ja eivätkös alakin soimata meitä siitä, että panemme toimeen melua ja riitaa ja sanovat, ettei nyt ole sovelias aika eikä paikka väittelyjä varten. Ja niin he meitä peittoivat kuin olisimme olleet koulupoikia. Ja suokoon Jumala, että he olivat oikeassa, sillä muuten joudun minä vääräksi todistajaksi. Mutta saa nähdä vain, että kyllä nuo herra Firlein papit vielä tuottavat meille jonkun onnettomuuden.

— Vaan eikös kapteeni Szemberk luopunut uskostaan?

— Mitä vielä, kuoli samassa kunnottomassa uskossa missä elikin.

— Niin, mieluummin nuo ihmiset luopuvat pelastuksestaan kuin paatumuksesta! huoahti herra Longinus.

— Jumala meitä varjelkoon sekä kasakkain aseitten ylivallasta että noituudesta, lausui herra Zagloba. — Ja kyllä he vielä kerran Hänet suututtavat. Tiedättekö, että eilen ammuttiin tuolta vallilta lankakeriä linnanpihalle. Sotamiehet kertoivat, että heti niillä paikoilla, minne kerät olivat pudonneet, maa peittyi jonkinlaiseen rupeen.

— Onhan tunnettu asia, että Chmielnickin palveluksessa on noitia, sanoi liettualainen, tehden ristinmerkin.

— Noita-akkoja minä siellä itse olen nähnyt, sanoi Skrzetuski.

Puheen keskeytti herra Wolodyjowski painamalla kätensä herra
Skrzetuskin olkapäälle ja kuiskaten:

— Olkaa hiljaa.

Sitten hän juoksi aivan vallin laidalle ja kuunteli siinä tarkkaan.

— En kuule mitään, sanoi Zagloba.

— Tsss! sade estää kuulemasta, vastasi Skrzetuski.

Herra Michal alkoi samassa viittoa käsillään merkiksi ettei häntä häirittäisi, kuunteli vielä hetken ja lähestyi sitten tovereitaan.

— Nyt ne tulevat, kuiskasi hän.

— Antakaa te tieto ruhtinaalle, lähtekää Ostrorogin joukkojen luo! kuiskasi Skrzetuski. — Me taas lähdemme varoittamaan sotamiehiä.

Samassa he lähtivätkin liikkeelle, vähäväliä pysähtyen ja kuiskaten vartiosotamiehille: vihollinen tulee, vihollinen tulee!

Sanat lensivät salaman nopeudella suusta suuhun. Neljännestunnin kuluttua ratsasti ruhtinas paikalle antaakseen upseereille käskyjä. Koska vihollinen nähtävästi oli aikonut rynnätä nukkuvaan leiriin ja yllättää sen, niin antoi ruhtinas sen jäädä siihen luuloon, että yllättäminen onnistuu. Sotamiesten oli tämän suunnitelman onnistumiseksi pysyttävä aivan hiljaa ja päästettävä vihollinen valleille asti ja vasta, kun tykistä oli annettu merkki, oli heidän äkkiarvaamatta iskettävä.

Sotamiehet olivat jo valmiina, vain muskettien piippuja he vielä äänettömästi taivuttivat eteenpäin. Kaikkialla vallitsi syvä hiljaisuus. Skrzetuski, herra Longinus ja herra Wolodyjowski seisoivat vieretysten henkeään pidätellen ja myöskin herra Zagloba pysytteli heidän kanssansa, sillä hän tiesi kokemuksesta, että useimmat kuulat satavat keskelle linnan pihaa ja että vallilla kolmen sellaisen miehen läheisyydessä on turvallisinta. Hän asettui vain hiukan taakse, jottei ensimäinen hyökkäys kohtaisi häntä. Vähän syrjemmälle polvistui herra Podbipienta, kädessä kallonhalkaisija. Wolodyjowski paneutui Skrzetuskin viereen, kuiskaten hänen korvanjuuressaan:

— Varmaan ne tulevat.

— Askel askeleelta.

— Ne ovat rahvasta eivätkä tatareja.

— Zaporogilaisten jalkaväkeä.

— Tai janitshareja, sillä he marssivat hyvin. Hevosen selästä heitä paremmin voisi hakata.

— Nyt on pimeä ratsastaa.

— Kuuletteko nyt.

— St! St!

Leiri näytti vajonneen sikeimpään uneen. Ei missään huomannut liikettä eikä valoa, kaikkialla vallitsi syvä hiljaisuus. Erotti vain hienon sateen vihmontaa, joka lankesi ikäänkuin sihvilän läpi. Verkalleen syntyi tähän kohinaan toinen hiljainen, mutta helpommin erotettava kohina, ääni, joka uudistui säännöllisesti ja läheni lähenemistään, kaiken aikaa selveten. Vihdoin ilmestyi noin kymmenen askeleen päähän vallihaudasta jokin pitkä kiinteä massa, näkyen sikäli, mikäli se oli pimeyttä mustempi, ja pysähtyi paikalleen. Sotamiehet pidättelivät henkeään, vain pieni ritari kävi kiinni Skrzetuskin jalkaan, tahtoen tällä tavalla osoittaa hänelle mielihyväänsä.

Hyökkääjät lähenivät lähenemistään vallihautaa ja alkoivat laskea tikapuita sen yli. Sitten he astuivat niiden eteen ja nostivat ne valleja kohden. Valli pysyi yhä aivan hiljaisena ikäänkuin sen harjalla ja takana kaikki olisi ollut kuollutta. Vallitsi kuolonhiljaisuus. Siellä täällä alkoivat, kaikesta hyökkääjien varovaisuudesta huolimatta, tikapuiden portaat vikistä ja narista.

— Nyt saatte herneitä, ajatteli Zagloba.

Wolodyjowski lakkasi jo nipistämästä Skrzetuskia ja herra Longinus pusersi, eteensä tuijottaen, kädessään kallonhalkaisijansa kahvaa, sillä hän oli lähinnä vallia ja toivoi saavansa iskeä ensimäisenä. Samassa ilmestyi vallinsyrjälle kolme paria käsiä, jotka voimakkaasti tarttuivat siihen kiinni. Senjälkeen oi verkalleen ja varovasti kolme kypärän nuppia kohota ylemmä ja ylemmä.

Ne ovat turkkilaisia, mietti herra Longinus.

Samassa läksi muutamista tuhansista musketeista kauhea paukahdus. Ilma kävi valoisaksi kuin päivällä. Mutta ennen kuin valo oli ehtinyt sammua heilautti herra Longinus kättään ja sivalsi niin kauheasti, että ilma vinkuen väistyi miekanterän tieltä.

Kolme ruumista putosi vallihautaan. Kolme kypärään puettua päätä kieri polvistuvan ritarin edessä. Vaikka helvetti riehui maan päällä, oli herra Longinuksen eteen nyt auennut taivas, hänen hartioilleen kasvoi siivet, enkelikuorot lauloivat hänen rinnassaan ja hän oli kuin taivaassa. Hän taisteli kuin unissaan ja hänen miekkansa sivallukset olivat kuin ylistystä.

Ja kaikki aikoja sitten kuolleet Podbipientat, esi-isä Stowejkosta alkaen, iloitsivat taivaassa siitä, että viimeinen elävä kallonhalkaisija-Podbipientojen jälkeläinen oli sellainen urho.

Tämä hyökkäys, johon vihollisen puolelta pääasiallisesti ottivat osaa turkkilaisten rumelialaiset ja silistrialaiset sekä khanin janitsharikaarti, torjuttiin vielä verisemmin kuin edelliset ja synnytti kauhean myrskyn Chmielnickiä vastaan. Hän oli näet edeltäpäin taannut, että puolalaiset tulevat taistelemaan turkkilaisten kanssa vähemmällä vimmalla ja että hän, jos vain saa nuo apujoukot käytettävikseen, valloittaa leirin. Hänen täytyi nyt lepyttää khania ja raivostuneita murzoja ja lahjoilla koettaa jälleen päästä heidän suosioonsa. Khanille hän tarjosi kymmenen tuhatta taalaria. Tuhaj-beille, Korsom-Adalle, Subagazylle, Nuraddinille ja Gaidalle kaksi tuhatta miestä kohden. Sillävälin korjasivat sotamiehet leirissä ruumiita pois juoksuhaudoista, jota tehdessä ampuminen vihollisen valleilta heitä yhä häiritsi.

Puolalaiset sotamiehet lepäsivät nyt aamuun asti, sillä he saattoivat jo olla varmat, ettei hyökkäys uudistuisi. Kaikki nukkuivat sikeintä unta, paitsi vartiolippukunnat ja herra Longinus Podbipienta, joka koko yön makasi poikkipäin miekkansa päällä, kiittäen Jumalaa siitä, että Hän oli sallinut hänen täyttää lupauksensa ja hankkia itselleen sellaisen maineen, että hänen nimensä kulki suusta suuhun sekä leirissä että kaupungissa. Seuraavana päivänä kutsui hänet sitten luoksensa ruhtinas-vojevoda ja kiitti häntä suuresti. Mutta sotamiehiä saapui pitkin päivää joukottain häntä onnittelemaan ja katsomaan niitä kolmea päätä, jotka hänen palvelijasotamiehensä oli kantanut leiriin ja jotka jo ilmassa olivat mustenneet. Siinä sitä sitten ihmeteltiin ja jonkun verran kadehdittiinkin Podbipientaa. Useat soturit eivät tahtoneet silmiään uskoa, sillä niin tasaisesti olivat päät lyödyt irti kaulasta, että koko kypärä leukakiinnittimineen seurasi päätä aivan kuin leikkaaminen olisi suoritettu saksilla.

— Olettepa te kauhea räätäli, sanoivat aatelismiehet. — Olimmehan me kyllä nähneet, että te olette hyvä ritari, mutta tuollaista iskua voisivat teiltä esi-isätkin kadehtia. Ei sitä olisi taitavinkaan pyöveli tehnyt paremmin.

— Ei tuulikaan vie lakkia päästä niin taitavasti kuin te veitte ruumiista nuo päät, sanottiin.

Ja kaikki puristivat herra Longinuksen kättä, mutta hän seisoi silmät maassa, säteilevänä, lempeänä ja ujona niinkuin neitonen vihkituoliin mennessä ja lausui ikäänkuin puolustuksekseen:

— Ne olivat asettuneet eteeni niin hyvin.

Toiset koettelivat vielä hänen miekkaansakin, mutta kun se oli kaksiteräinen ristiritarien aikuinen miekka, niin ei kukaan jaksanut sitä luontevasti heilutella, ei edes kirkkoherra Zabkowski, vaikka hän taittoi hevosenkengän kuin ruo'on vain.

Teltan ympärillä kävi puhe yhä vilkkaammaksi ja herra Zagloba, Skrzetuski ja Wolodyjowski ottivat kohteliaasti vastaan tulijoita, kestittäen heitä jutuilla — muuta tarjottavaakaan ei ollut, koska viimeisetkin korput jo aikaa sitten olivat syödyt eikä muuta lihaakaan ollut, paitsi jotakin savustettua hevosenlihaa. Hyvä tuuli kuitenkin korvasi ruoan ja juomat. Lopuksi, kun jo kaikki muut olivat lähdössä, saapui Krasnostawin starosta, herra Marek Sobieski apulaisensa Stempowskin kanssa. Herra Longinus juoksi heitä vastaan, ja Sobieski tervehti häntä onnitellen ja sanoi:

— Tänään on teillä juhla.

— Niin on, vastasi Zagloba, — sillä meidän ystävämme on täyttänyt lupauksensa.

— Jumalan kiitos, lausui starosta. — Pian kai saamme teitä, veliseni, onnitella sulhasena. Joko teillä on joku katsottuna?

Herra Podbipienta kävi hyvin hämilleen ja punastui korvia myöten, mutta starosta jatkoi puhettaan:

— Hämmennyksestänne huomaan, että niin on. Onhan teidän pyhä velvollisuutenne muistaa, ettei sellainen suku saa kuolla. Suokoon Jumala, että teille tulisi samanlaisia jälkeläisiä.

Tämän sanottuaan hän puserteli herra Longinuksen, Skrzetuskin, Zagloban ja pienen ritarin käsiä ja kaikki he sydämessään iloitsivat kuunnellessaan kiitosta sellaisesta suusta, sillä Krasnostawin starosta oli miehuuden, kunnian ja kaikkien ritarillisten avujen peili, itse ruumistunut Mars. Runsaassa määrin oli hän saanut osakseen Jumalan lahjoja, sillä tavattomassa kauneudessaan voitti hän nuoremman veljensä Janinkin, josta sittemmin tuli kuningas. Rikkauden ja syntyperän puolesta taas hän oli maan ensimäisten arvoinen ja hänen sotilaskykyänsä ylisti itse suuri Jeremi. Harvinainen tähti olisi hän ollut Puolan taivaalla, Jumalan määräyksestä sen loisto kuitenkin joutui nuoremman veljen, Janin osalle, ja Marekin tähti sammui ennen aikaansa, vastoinkäymisen päivänä.

Ritarimme iloitsivat kuin iloitsivatkin sankarin kiitoksesta, mutta tämä jatkoi yhä kehumistaan:

— Paljon olen kuullut teistä itse ruhtinaalta, joka rakastaa teitä yli muiden. Sentähden en ihmettele, että palvelette häntä huolimatta siitä, että kuninkaallisissa lippukunnissa helpommin voisitte saavuttaa ylennyksiä.

Siihen vastasi Skrzetuski:

— Kaikkihan me oikeastaan olemme kuninkaan palveluksessa, vaikka olemmekin erityisesti merkityt husaarilippukuntaan, paitsi herra Zaglobaa, joka on vapaaehtoinen. Syynä siihen, että palvelemme ruhtinasvojevodan alaisina on ensinnäkin rakkaus hänen persoonaansa ja toiseksi halu saada olla mukana sodassa niin paljon kuin suinkin.

— Jos teillä on sellainen halu, niin olette oikealla paikalla, virkkoi starosta. — Varmaan ei herra Podbipientakaan olisi minkään muun lipun alla niin helposti löytänyt päitään. Mutta mitä taas sotaan tulee, niin olemme me tähän aikaan kaikki saaneet maistaa sitä kylliksemme.

— Enemmän kuin mitään muuta, tokaisi esiin Zagloba. — Tänne luoksemme on aamusta asti saapunut ylistyspuhujia, mutta jospa olisikin joku meitä hiukan kestittänyt kutsumalla haukkaamaan palan ruokaa ja ottamaan ryypyn viinaa.

Sen sanottuaan herra Zagloba katsoa tuijotti Krasnostawin starostaa silmiin ja räpytteli levottomana luomiaan. Starosta hymähti ja sanoi:

— Eilisestä puolipäivästä asti en ole minäkään ottanut suuhuni mitään, mutta ehkäpä kulauksellinen viinaa vielä löytyy jostakin matkalaukusta. Se on teidän käytettävänänne.

Skrzetuski, Longinus ja pieni ritari kiertelivät ja nuhtelivat herra Zaglobaa, joka kaikenlaisilla verukkeilla parhaansa mukaan puolusteli itseään.

— Minä en ole tehnyt mitään viittauksia, sanoi hän, — sillä kunnianhimoni on hillitä omaa tahtoani, jotten kajoaisi toisen omaan, mutta kun noin korkea-arvoinen henkilö tarjoaa, niin olisi sopimatonta kieltäytyä.

— Tulkaa siis, sanoi starosta, — minustakin on hauska istua hyvässä seurassa ja onhan meillä aikaa, kunnes ammunta taas alkaa uudelleen. Aterialle en kutsu teitä, sillä hevosenlihaakin on jo vaikea saada — heti kun joku hevonen linnan pihalla saa surmansa, on sata kättä kohollaan sitä tavoittelemassa. Mutta viinaa on vielä pari pulloa, joita suinkaan en säästä itseäni varten.

Toiset kiertelivät vieläkin eivätkä tahtoneet mennä, mutta kun starosta nimenomaan kehoitti, niin he lähtivät ja herra Stempowski vilisti edelläpäin ja hankki kokoon muutaman korpun ja hiukan hevosenlihaa haukattavaksi viinan ohella. Herra Zagloba tuli heti hyvälle tuulelle ja lausui:

— Suokoon Jumala, että hänen armonsa kuningas pian vapauttaa meidät tästä piirityksestä. Kyllä me sitten yhtenä miehenä hyökkäämme tulijoiden vaunuja kohden. Heillä on aina matkassa herkkuja, sillä jokainen pitää aina enemmän huolta itsestään kuin valtakunnan hyvinvoinnista. Tahdon mieluummin syödä kuin tapella heidän kanssaan. Mutta ehkäpä he sentään käyttäytyvät hyvinkin, kuninkaan silmien edessä kun ovat.

Starosta kävi vakavaksi.

— Olemmehan, sanoi hän, — vannoneet, että kaadumme viimeiseen mieheen ennenkuin antaudumme. Ja niin tulee tapahtua. Meidän täytyy olla valmiina kaikkeen, sillä yhä pahemmaksi käy tilamme. Ruokavarat ovat jo melkein lopussa ja, mikä pahempi: ruutikin on loppumaisillaan. Toisille en sitä sanoisi, mutta teille sen uskon. Pian ei meillä ole jäljellä muuta kuin: mieliin päättäväisyys ja käteen miekka. Ja valmiina kuolemaan — siinä kaikki. Suokoon Jumala kuninkaan mitä pikimmin saapua, se on viimeinen toivoni. Kuningas on sotainen herra, varmaan emme säästäisi vaivoja, terveyttä emmekä henkeämmekään pitääksemme puoliamme kunnes hän meidät vapauttaa. Mutta hänen joukkonsa ovat vielä liian pienet ja hänen täytyy odottaa. Tiedättehän, hyvät herrat, itse kuinka verkalleen yleinen sotaväen nosto tapahtuu. Ja tokkohan kuningas sitäpaitsi oikein tietää, millaisissa oloissa me itseämme puolustamme ja että me jo syömme viimeisiä leipämuruja.

— Me olemme jo uhranneet itsemme, sanoi Skrzetuski.

— Mutta entä jos jollakin tavoin toimittaisi kuninkaalle tuon tiedon, virkkoi Zagloba.

— Jos löytyisi kunnon mies, sanoi starosta, — joka ottaisi pujahtaakseen täältä piirittäjien keskeltä. Hän hankkisi siinä itselleen jo eläessään kuolemattoman maineen. Olisihan hän koko sotajoukon pelastaja ja torjuisi tuhon isänmaan päältä. Vaikkapa yleinen sotaväen nosto ei vielä kokonaisuudessaan olisikaan tapahtunut, niin ehkäpä vain pelkkä kuninkaan läheisyys saattaisi hajoittaa kapinan. Mutta kuka ottaa lähteäkseen, kun Chmielnicki niin on saartanut kaikki tiet ja aukot, ettei hiirikään pääse pujahtamaan leiristä. Sellainen yritys olisi ilmeinen ja varma kuolema.

— Mutta onhan ovelia keinoja, sanoi Zagloba, — ja yksi sellainen on juuri pälkähtänyt päähäni.

— Mikä keino, mikä? kysyi starosta.

— Mehän joka päivä saamme jonkun vangin. Jos ostaisi jonkun heistä.
Hän olisi karkaavinaan meiltä ja lähtisi sitten kuninkaan luo.

— Minunpa pitää puhua siitä ruhtinaan kanssa, virkkoi starosta.

Herra Longinus mietti niin ankarasti, että otsa peittyi ryppyihin. Istuttuaan kaiken aikaa vaieten, hän yhtäkkiä kohotti päänsä ja lausui tavallisella lempeydellään:

— Minä otan hiipiäkseni kasakoitten leirin läpi.

Nämä sanat kuultuaan hypähtivät ritarit hämmästyneinä paikoiltaan. Herra Zaglobalta meni suu auki, Wolodyjowski alkoi väännellä pieniä viiksiään ja Skrzetuski kalpeni. Mutta Krasnostawin starosta löi kämmenillään samettisiin housuihinsa ja huudahti:

— Ottaisitteko sen tehdäksenne?

— Oletteko miettinyt mitä sanotte? kysyi Skrzetuski.

— Olen sitä jo kauan miettinyt, sanoi liettualainen. — Sillä upseerien kesken on jo aikoja sitten ollut puhe siitä, että täytyisi saada kuninkaalle ilmoitus meidän tilastamme. Kuunnellessani heidän puhettansa mietin itsekseni: jos kaikkivaltias Jumala sallisi minun täyttää lupaukseni, niin lähtisin heti. Minähän olen mitätön mies, mitä minä merkitsen ja mitä vahinkoa on, vaikka minut matkalla surmattaisiinkin.

— Ja varmaan surmataankin! huudahti Zagloba. — Kuulitteko mitä herra starosta sanoi? Että sellainen yritys on varma kuolema.

— No, viis siitä, sanoi herra Longinus. — Jos Jumala tahtoo, niin hän varjelee minua, jollei, niin hän palkitsee minut taivaassa.

— Mutta saatuaan teidät käsiinsä, he kiduttavat teitä ja surmaavat julmalla tavalla — oletteko kadottanut järkenne, hyvä mies? puhui Zagloba.

— Kyllä minä kuitenkin lähden, veliseni, virkkoi liettualainen lempeästi.

— No, katsokaa häntä nyt! huudahti Zagloba epätoivoissaan. — Voittehan samalla antaa heti paikalla katkaista kaulanne ja ampua päänne tykillä leiriin, sillä ainoastaan silloin voisitte hiipiä kasakkain läpi.

— Malttakaa mielenne, hyvä herra, sanoi liettualainen, pannen kätensä ristiin rinnalleen.

— Mutta yksin ette lähde, minä lähden kanssanne, sanoi Skrzetuski.

— Ja minä myöskin, lisäsi Wolodyjowski, miekkaansa kalistaen.

— Menkää hiiteen! huudahti Zagloba, käyden kiinni päähänsä, — menkää hiiteen päätöksinenne. "Minä myöskin, minä myöskin"! Heille ei tämä verenvuodatus vielä riitä, ei ole vielä tarpeeksi tuhottu ihmiselämää eikä kylliksi ammuttu. Heille eivät vielä riitä tapahtumat täällä, he tahtovat vielä varmemmin päästä hengestään. Menkää hornan nieluun ja antakaa minun olla rauhassa. Kunpa saisittekin surmanne.

Sen sanottuaan hän kuin hullu alkoi kierrellä telttaa.

— Jumala rankaisee minua! huusi hän, — siitä, että olen antautunut hurjapäitten seuraan sensijaan että olisin jäänyt kunnon miesten joukkoon. Sen olen siitä saanut.

Hetken hän vielä kiihtyneenä käveli teltassa, sitten hän vihdoin pysähtyi Skrzetuskin eteen ja, katsellen häntä kädet selän takana silmiin, uhkaavan näköisenä huohotti:

— Mitä minä olen teille tehnyt, että te vainoatte minua!

— Jumala varjelkoon, vastasi Skrzetuski, — kuinka me teitä vainoamme?

— Että herra Podbipienta keksii tällaisia, sitä en ihmettele, hänen järkensä on aina piillyt hänen nyrkissään, ja siitä asti kun hän surmasi kolme suurinta hölmöä turkkilaisten joukossa, tuli hänestä itsestään neljäs…

— Inhoittavaa kuunnella tuollaista, sanoi liettualainen.

— Enkä minä häntäkään kummastele, jatkoi herra Zagloba, osoittaen Wolodyjowskia. — Hän hyppää tasajalkaa kasakan saapasvarrelle tai tarttuu hänen housuihinsa aivan kuin takkiainen koiran häntään ja pääsee perille pikimmin meistä kaikista. Kumpaakaan heistä ei ole pyhä henki valaissut. Mutta että te, sensijaan että pidättäisitte heitä hullusta yrityksestä, vielä yllytätte heitä ja ehdotatte itsekin menevänne sekä tahdotte syöstä meidät kaikki neljä varmaan kidutukseen ja kuolemaan — se on jo liikaa! Hyi hitto, en olisi sitä odottanut upseerilta, jota itse ruhtinas pitää uljaana miehenä.

— Mitä te tarkoitatte puhumalla neljästä? sanoi Skrzetuski hämmästyneenä. — Itsehän te tahdotte mukaan.

— Kyllä! huusi Zagloba, koputtaen nyrkillä rintaansa, — kyllä lähden minäkin. Jos joku teistä, tai kaikki yhdessä lähdette, niin olen minäkin tietysti muassa. Langetkoon minun vereni teidän päittenne päälle. Saanhan sitten kerrankin oppia tietämään, kenen seuraan voi liittyä.

— Kunpa saisittekin, vastasi Skrzetuski.

Kaikki kolme tahtoivat nyt syleillä häntä, mutta hän vain yhä huohotti vihassaan ja torjui pois heidän käsivartensa, sanoen:

— Menkää hiiteen, en minä ole teidän Juudaan-suudelmienne puutteessa.

Samassa kuului valleilta tykin- ja muskettien ammuntaa. Zagloban hilliintyi ja sanoi:

— Tuossa saatte nyt, menkää!

— Sehän on tavallista jokapäiväistä ampumista, huomautti Skrzetuski.

— Jokapäiväistä ampumista, sanoi Zagloba härnäten. — No, olkaa hyvät! Viishän he tuosta välittävät. Puoli sotajoukkoa on tuo jokapäiväinen ampuminen jo sulattanut kokoon, mutta siitä eivät he ole tietääkseen, vaan toivovat nähtävästi, että toisestakin puolesta tulisi raatoja.

— Ruvetkaa nyt pois taas hyvälle tuulelle, sanoi herra Podbipienta.

— Pitäisit suusi kiinni, kaalinpää, ärjäisi Zagloba. — Tehän tässä olette syyllisin. Te olette koko tuon yrityksen keksijä ja jollei se totisesti ole tyhmä, niin olen minä tyhmä.

— Minä lähden joka tapauksessa, vastasi herra Longinus.

— Lähdette, lähdette, kyllä minä tiedän minkätähden. Älkää näytelkö sankaria, sillä kyllä teidät tunnetaan. Teillä riittää tahrattomuutta myytäväksikin ja onhan tietysti tarpeellista kuljettaa sitä muuallekin. Te olette ritarien joukossa huonoin ettekä paras. Mokomakin tekopyhä, joka vain kauppaa hyvettään, hyi sellaistakin jumalanpilkkaa! Suoraan sanoen, ei teidän tee mielenne kuninkaan luo, vaan teidän halunne on hirnua pitkin kyliä niinkuin hevonen laitumella. Siinä nyt saatte nähdä ritarin, jolla on kaupan tahrattomuutta. Todellinen pahennus on tuo mies, jumaliste.

— Inhoittavaa on tuollaista kuunnella, sanoi herra Longinus, korviansa tukkien.

— Jättäkää jo riitanne, sanoi Skrzetuski vakavana. — Miettikäämme sensijaan itse asiaa.

— Totta tosiaan, sanoi Krasnostawin starosta, joka tähän asti hämmästyneenä oli kuunnellut herra Zaglobaa. — Suuri asia on kysymyksessä, mutta emme voi päättää mitään ilman ruhtinasta. Siitä ei siis kannata riidellä. Te olette palveluksessa, hyvät herrat, ja teidän on totteleminen käskyä. Varmaan on ruhtinas nyt kotona. Lähtekäämme hänen luoksensa kuulemaan mitä hän sanoo aikomuksestanne.

— Sitä minäkin tarkoitin, sanoi Zagloba ja toivo valaisi yhtäkkiä hänen kasvonsa. — Lähtekäämme heti paikalla.

He lähtivät ja kävivät leiripihan poikki, jonne jo kasakkain valleilta lenteli kuulia. Ruhtinaan sotaväki oli valleilla. Kaukaa muistuttivat vallit markkinakojurykelmää, siellä kun riippui paljon vanhoja kirjavia vaatteita ja turkkeja. Viereen oli asetettu kuormavankkureja, teltanosia ja kaikenlaisia esineitä, jotka vain kelpasivat estämään vihollista näkemästä sotamiehiä. Viikkokausia yöt päivät kestänyttä ammuntaa jatkui nytkin. Noiden verhoiksi ripustettujen rääsyjen yläpuolella leijaili pitkä sinertävä savuvyö ja sen edessä näkyi rivi punaisia ja keltaisia sotamiehiä, jotka uutterasti tekivät työtä ihan likellä vihollisvalleja vastapäätä. Itse leiripiha muistutti suurta romuläjää. Tasaiset kohdat oli lapio kaivanut kuopiksi, tai hevosen kavio tallannut niin, ettei sieltä päässyt nousemaan ainoatakaan ruohon orasta. Siellä täällä törrötti multaläjä, joka oli syntynyt juuri äsken kaivettaessa kaivoa tai hautaa. Tuossa oli vaunujen, tykkien tai tynnyrien kappaleita, tuossa taas läjä jyrsittyjä ja auringossa valjenneita luita. Hevosenraatoja ei näkynyt missään, sillä jokainen kaatunut hevonen otettiin heti sotamiesten ravinnoksi. Sensijaan virui kaikkialla rautaisia, suurimmaksi osaksi jo ruostuneita tykinkuulia, joita säännöllisesti päivittäin sateli tälle avonaiselle paikalle. Raskaan sodan ja nälän jälki kohtasi silmää joka askeleella. Kulkiessaan kohtasivat sotilaamme isompia ja pienempiä sotamiesryhmiä, milloin kantamassa haavoitettuja ja kuolleita, milloin taas kiiruhtamassa valleille auttamaan liian uupuneita tovereitaan. Kaikilla olivat kasvot mustuneina, posket painuneina kuopille, kaikilla oli parta ajamatta, mutta silmistä hehkui julma palo. Puku oli virttynyt ja repaleinen, päätä verhosi usein, lakkien tai kypärien asemasta rääsyt, kiväärit olivat kolhitun näköisiä ja väkisinkin tuli sotilaidemme mieleen kysymys: miten käy tuon kourallisen tähänastisia voittajia, jahka vielä kuluu viikko tai pari?

— Näette nyt, hyvät herrat, sanoi starosta, — on jo aika ilmoittaa tilamme kuninkaalle.

— Kurjuus hioo jo hampaitaan kuin koira, sanoi pieni ritari.

— Ja miten käy sitten, kun hevoset ovat syödyt? kysyi Skrzetuski.

Näin keskustellen saapuivat he ruhtinaan teltoille, jotka olivat sijoitetut vallin oikealle sivulle ja joiden edessä näkyi toistakymmentä ratsastavaa sotilasta, valmiina kuljettamaan käskyjä eri osiin leiriä. Heidän hevosensa, jotka olivat ruokitut pieneksi hakatulla ja palvatulla hevosenlihalla, hyppelivät alituisen ammunnan kiihoittamina hurjasti takajaloilleen, tahtomatta mitenkään pysyä paikoillaan. Tällaisia olivat yleensä hevoset jokaisessa ratsujoukkolajissa. Kun ne esimerkiksi juoksivat vihollista vastaan, näyttivät ne aarniokotkain tai hevoskenttaurien laumalta, joka pikemmin kiisi ilmassa kuin kulki maata pitkin.

— Onko ruhtinas teltassa? kysyi starosta eräältä ratsumieheltä.

— On, hän keskustelee paraikaa herra Przyjemskin kanssa, vastasi vartiomies.

Starosta meni sisään ilmoittautumatta, mutta nuo neljä upseeria pysähtyivät teltan eteen.

Hetken perästä heilahti kuitenkin teltan vaate ja herra Przyjemski pisti esiin päänsä, sanoen:

— Ruhtinas haluaa nähdä teidät heti paikalla. Herra Zagloba meni telttaan tyytyväisellä mielellä, sillä hän toivoi, ettei ruhtinas toki lähettäisi parhaita ritarejaan varmaan kuolemaan. Hän kuitenkin erehtyi, sillä ennenkuin he olivat ehtineet tervehtiäkään, sanoi heille ruhtinas:

— Herra starosta on minulle kertonut, että te olette valmiit lähtemään leiristä ja minä hyväksyn aikomuksenne. Ei mikään uhri isänmaan hyväksi ole liikaa.

— Me tulimme vain pyytämään lupaa, koska meidän henkemme on teidän ruhtinaallisen armonne käytettävänä.

— Tahdotteko siis lähteä kaikki neljä?

— Herra ruhtinas, sanoi Zagloba, — he tahtovat lähteä, mutta en minä. Jumala on todistajani, etten ole tullut tänne ylvästelemään enkä muistuttamaan ansioitani, ja jos minä otan asian puheeksi, teen sen vain siksi, ettei minua epäiltäisi pelkuriksi. He ovat suuria ritareita, nämä herrat Skrzetuski, Wolodyjowski ja herra Podbipienta Myszykiszkistä, mutta myöskin Burlaj, joka sai surmansa minun kädestäni — muut tekoni jättääkseni mainitsematta — oli hänkin suuri sotilas, Pardabutin, Bohunin ja kolmen janitsharipään veroinen. Arvelen siis, etten ritarina ole muita huonompi. Miehuus on kuitenkin toista kuin hulluus. Siipiä meillä ei ole ja maata myöten emme pääse.

— Ette siis lähde? kysyi ruhtinas.

— Sanoin, etten tahdo lähteä, mutta en sanonut, etten lähde. Kun Jumala kerta on minua rangaissut panemalla minut noiden seuraan, niin täytyy minun siinä pysyä kuolemaan asti. Jos me joudumme tiukalle, niin on Zagloban sapelissa vielä terää. Mutta en vain ymmärrä, mitä varten meidän neljän pitäisi tahallamme syöksyä kuolemaan ja toivon, että teidän ruhtinaallinen armonne kääntää tämän meistä pois, kieltämällä tuon hullun yrityksen.

— Te olette hyvä toveri, vastasi ruhtinas, — ja kunnon mies, kun ette tahdo jättää ystäviänne, mutta minun mielipiteestäni te olette erehtynyt, sillä minä hyväksyn heidän tarjouksensa.

— Kuole nyt kuin koira! mutisi Zagloba ja hänen kätensä putosivat hervottomina.

Samassa hetkessä tuli telttaan Belzin kastellaani, herra Firlej.

— Herra ruhtinas, sanoi hän, — mieheni ovat ottaneet kiinni kasakan, joka sanoo, että ensi yöksi valmistetaan uutta hyökkäystä.

— Minullakin on jo siitä tieto, vastasi ruhtinas, — kaikki on valmiina, pidettäköön nyt vain kiirettä, kun luodaan uusia valleja.

— Ne ovat jo melkein valmiit.

— Hyvä on, sanoi ruhtinas. — Odotamme siis iltaa. Sitten hän kääntyi noiden neljän upseerin puoleen:

— Rynnäkön jälkeen on paras aika pujahtaa leiristä, jos yö vain on pimeä.

— Kuinka? sanoi Belzin kastellaani. — Valmistatteko uloskarkausta, herra ruhtinas?

— Uloskarkaus tulee aikoinaan, sanoi ruhtinas, — ja minä johdan sitä, mutta nyt on kysymys muusta. Nämä herrat aikovat pujahtaa täältä vihollisen lävitse antaakseen kuninkaalle tiedon tilastamme.

Kastellaani hämmästyi, jäi seisomaan silmät selällään ja katseli vuoronperään kaikkiin neljään.

Ruhtinas hymyili tyytyväisen näköisenä. Hän oli turhamainen siinä kohden, että hän mielellään näki sotilaitaan ihailtavan.

— Jumal' avita, sanoi kastellaani, — onpa maailmassa vielä uljaita miehiä. En tahdo kehoittaa teitä luopumaan uhkarohkeasta yrityksestänne.

Herra Zagloba hehkui kiukusta punaisena. Hän ei sanonut enää mitään, ainoastaan huohotti kuin karhu. Ruhtinas lausui, oltuaan hetken ääneti ja mietteissään:

— En kuitenkaan tahdo turhaan uhrata teidän vertanne enkä suostu siihen, että te kaikki neljä lähdette yhtaikaa. Lähteköön yksi edellä. Jos hänet surmataan, niin muistamme häntä kunnioituksella, niinkuin aina olemme ylistäen muistaneet sen palvelijani kuolemaa, joka Lembergin luona joutui vangiksi. Jos siis ensimäinen surmataan, lähtee toinen ja sitten tarpeen tullen kolmas ja neljäs. Saattaahan tapahtua, että ensimäinen onnellisesti pääsee karkaamaan, — silloin ei tarvitse lähettää toisia turhaan kuolemaan.

— Herra ruhtinas, keskeytti Skrzetuski…

— Se on tahtoni ja käskyni, sanoi pontevasti Jeremi. — Mutta tehdäkseni teille mieliksi, määrään, että se lähtee ensimäisenä, joka ensimäisenä tarjoutui.

— Minä tarjouduin ensimäisenä, sanoi herra Longinus säteilevin kasvoin.

— Tänä iltana rynnäkön jälkeen, jos yö on pimeä, lisäsi ruhtinas. — En anna mitään kirjeitä kuninkaalle. Te kerrotte hänelle mitä itse olette nähnyt, merkiksi otatte vain tämän sinettisormuksen.

Podbipienta otti sinettisormuksen ja kumartui ruhtinasta kohden, mutta tämä tarttui molemmin käsin hänen päähänsä ja suuteli häntä sitten muutaman kerran otsalle, lausuen liikutettuna:

— Niin olette lähellä sydäntäni kuin veli. Saattakoon ja suojelkoon teitä, te Jumalan soturi, taistelujen Jumala ja meidän enkelikuningattaremme, amen.

— Amen, toistelivat Krasnostawin starosta, herra Przyjemski ja
Belzin kastellaani.

Ruhtinaalla oli kyyneleet silmissä, sillä hän oli sotilailleen kuin isä, muut itkivät ja herra Podbipienta vapisi kiihkosta, pyhän innostuksen liekin vallassa aina ytimiä myöten. Tuo puhdas, nöyrä ja sankarillinen sielu riemuitsi ollessaan tässä menossa kantamaan uhriaan.

— Historia on kirjoittava teistä! huudahti Belzin kastellaani.

Ei meille, ei meille kuulu kiitos, vaan sinun nimesi olkoon ylistetty
Herra, Herra, sanoi ruhtinas.

Upseerit lähtivät teltasta. Hyi hitto, jotakin on tarttunut kurkkuuni ja kuristaa siellä, suussa on karvas maku niinkuin olisin syönyt koiruohoa, puheli Zagloba. - Ja nuo tuolla yhä ampuvat. Ampukoot salamat heihin! jatkoi hän, osoittaen kasakkain savuavia valleja. — Oi, raskasta on elää maailmassa. Herra Longinus, joko nyt todellakin lähdette? Varjelkoot enkelit teitä. Jospa rutto tuhoaisi nuo moukat tuolta.

— Minun täytyy nyt jättää teidät hyvästi, hyvät herrat.

— Miksi, minne sitten menette? kysyi Zagloba.

— Kirkkoherra Muchowieckin luo synnintunnustukselle. Minun täytyy puhdistaa syntinen sieluni.

Sen sanottuaan herra Longinus nopein askelin lähti linnaa kohden. Toiset kääntyivät valleille päin. Herrat Skrzetuski ja Wolodyjowski vaikenivat synkkinä, mutta herra Zagloba puhui:

— Yhä minua vain niin oudosti kuristaa kurkusta. En olisi luullut, että minun niin tulee häntä ikävä, mutta hän onkin kunnollisin mies maailmassa. Ja jos joku siinä asiassa väittää minua vastaan, niin annan hänelle vasten kuonoa. Hyvä Jumala, minä kun luulin, että Belzin kastellaani pidättää ruhtinasta, mutta hän vain yllytti. Mikä hitto sen kerettiläisen toikin sinne. Historia, sanoi hän, on kirjoittava teistä. Kirjoittakoon hänestä itsestään, mutta ei sentään herra Longinuksen nahalle. Miksei hän lähde itse? Onhan hänellä, kalvinilaisella, kummassakin jalassa kuusi varvasta. Hänenhän olisi helpompi kävelläkin. Minä sanon teille, että maailma huononemistaan huononee ja se on totinen tosi, mitä kirkkoherra Zabkowski ennustaa, nimittäin, että maailman loppu on lähellä! Istahtakaamme hiukan vallin likelle ja lähtekäämme sitten linnaan ilahuttaaksemme seurallamme ystäväämme ainakin iltaan asti.

Mutta herra Podbipienta vietti, ripillä ja Herran ehtoollisella käytyään, koko aikansa rukouksessa. Hän tuli esille vasta illalla, juuri kun hyökkäys alkoi ja se oli kauheimpia kaikista hyökkäyksistä, kasakat kun rynnistivät jo silloin, kun sotamiehiä, tykkejä ja vankkureja tuskin oli ehditty siirtää äsken luoduille valleille. Hetken ajan näytti siltä kuin vähäisten puolalaisten joukkojen täytyisi sortua kahdensadan tuhannen vihollisen tulvaan. Puolalaiset lippukunnat olivat todella niin sekaantuneet vihollisen keskelle, etteivät voineet erottaa vihollisista omiaan ja kolme kertaa uudistui tänä peli. Chmielnicki oli pannut likoon kaikki voimansa, sillä sekä khani että hänen omat joukkonsa olivat päättäneet tämän olevan viimeisen rynnäkön ja että tämän jälkeen tullaan taivuttamaan piiritettyjä vain nälällä. Kolmen tunnin kuluttua olivat kuitenkin kaikki hyökkäykset torjutut takaisin, jopa viholliselle niin hirveillä tappioilla, että myöhemmin kerrottiin Chmielnickin tässä taistelussa menettäneen neljäkymmentä tuhatta miestä. Varma ainakin on, että taistelun jälkeen tuotiin kokonainen läjä vihollisen lippuja ruhtinaan jalkojen juureen. Ja viimeinen suuri rynnäkkö tämä todellakin oli, sillä senjälkeen seurasi vielä raskaammat ajat, ajat jolloin vihollinen kaivautui puolalaisten vallien sisään, ryösteli ajokaluja ja piti yllä alituista ampumista, uuvuttaen puolalaisia kurjuudella ja nälällä.

Hellittämätön Jeremi johti heti rynnäkön jälkeen uupumuksesta huojuvat miehensä uloskarkaukseen, jonka seurauksena oli uusi tappio vihollisille. Vasta tämän jälkeen alkoi sekä kasakkain että ruhtinaan leirissä lepo.

Yö oli lämmin ja pilvinen. Neljä mustaa hahmoa liikkui hiljaa ja varovasti vallien itäistä reunaa kohti. Ne olivat herrat Longinus, Zagloba, Skrzetuski ja Wolodyjowski.

— Suojatkaa hyvin pistoolinne, kuiskasi Skrzetuski, — ettei ruuti pääsisi kostumaan. Kaksi lippukuntaa on koko yön valmiina: jos annatte ampumalla merkin, kiiruhdamme heti teidän avuksenne.

— Pimeä on niin ettei erota omaa kättään, kuiskasi Zagloba.

— Se juuri on hyvä, sanoi herra Longinus.

— Hiljaa, keskeytti Wolodyjowski, — kuulen jotakin.

— Varmaan joku kuoleva korisee. Ei siellä olekaan mitään…

— Kun saisi käsiinsä seipään.

— Hyvä Jumala, huoahti Zagloba, vavisten kuin kuumeessa.

— Kolmen tunnin kuluttua alkaa aamu koittaa, nyt on aika lähteä, sanoi Longinus.

— Nyt on oikea aika lähteä, toisti Skrzetuski matalalla äänellä. —
Jääkää Jumalan haltuun.

— Jumalan haltuun.

— Jääkää hyvästi, veljet. Ja antakaa anteeksi, jos olen jollakin lailla rikkonut teitä vastaan.

— Tekö rikkonut, hyvä Jumala, huudahti Zagloba syöksyen syleilemään häntä.

Skrzetuski ja Wolodyjowski sulkivat hekin hänet vuoronperään syliinsä. Hetken aikana vavisutti pidätetty nyyhkytys ritarien rintoja. Vain herra Longinus pysyi tyynenä, vaikka hän olikin liikutettu.

— Jääkää hyvästi, toisti hän vielä kerran.

Tultuaan vallin reunalle laskeutui hän vallihautaan, hetken perästä häämöitti hänen hahmonsa vallihaudan toisella puolen, vielä kerran antoi hän tovereilleen jäähyväismerkin, sitten hän katosi pimeyteen.

Zalosciin johtavan tien ja Wisniowiecin valtamaantien välillä oli tammilehto, jota leikkelivät tien poikkisuunnassa kulkevat kapeat niityt. Sen jatkona seurasi vanha, tiheä, suuri havumetsä, joka ulottui aina Zalozcen taakse. Sinne oli Podbipienta päättänyt pyrkiä.

Tämä tie oli kyllä sangen vaarallinen, sillä päästäkseen tammimetsään oli kuljettava pitkin koko kasakkaleirin syrjää. Herra Longinus oli kuitenkin tahallaan valinnut sen, koska leirin läheisyydessä pitkin yötä liikkui enimmän väkeä ja vartiat siellä vähimmän kiinnittivät huomiota ohikulkeviin. Lisäksi oli kaikille muille teille, syvänteihin, pensaikkoihin ja poluille asetettu vartioita, joita esaulit, sadanpäälliköt, rykmentinjohtajat, vieläpä itse Chmielnickikin alinomaa kävivät tarkastamassa. Niittyjen poikki ja Gniezna-jokea pitkin kulkevaa tietä oli mahdoton ajatellakaan pääsyä, sillä siellä valvoivat tatarilaiset hevosvartiat ratsujensa luona iltahämärästä aamun koittoon asti.

Yö oli lämmin, pilvinen ja niin pimeä, että kymmenen askeleen päähän ei erottanut ihmistä eikä puuta. Tämä oli herra Longinukselle eduksi, vaikkakin hänen täytyi käydä hyvin verkalleen ja varovasti, jotta hän ei putoisi syvänteihin tai johonkin ampumahautaan, joita sekä puolalaiset että kasakat olivat kaivaneet pitkin koko taistelutannerta.

Varovasti kulkien hän pääsi aina toisille puolalaisille valleille asti, jotka edellisenä iltana olivat jätetyt tyhjiksi. Kavuttuaan vallihaudan yli hän kyyryssä kulki kasakkain valleja ja ampumahautoja kohti. Hän seisahtui ja kuunteli: vallit olivat kuin olivatkin autioina. Uloskarkaus, jonka Jeremi oli tehnyt kasakkain ryntäyksen jälkeen oli karkoittanut sieltä kasakat, joista osa oli kaatunut ja osa paennut vankkurileirin turviin. Ruumiita virui läjittäin vallien rinteillä ja harjalla. Herra Longinuksen jalka kosketti vähänpäästä jotakin ruumista, hän astui silloin ruumiin yli ja jatkoi kulkuaan. Vähänpäästä ilmaisi heikko valitus tai huokaus, että jotkut maassa makaavista vielä olivat elossa.

Vallien takana leveni laaja alue, joka ulottui aina seuraavaan ampumahautaan asti, jonka puolalaiset ylipäälliköt aikoinaan olivat antaneet luoda. Se oli niinikään täynnä ruumiita. Kuoppia ja kaivantoja tapasi täällä vieläkin enemmän, miltei joka kymmenkunnan askeleen päässä kohosi multaläjä, pimeydessä muistuttaen heinärukoa. Ainoatakaan ihmistä ei näkynyt. Kaikkialla vallitsi syvä hiljaisuus, missään ei saattanut huomata edes nuotiotulta. Koko tällä laajalla välimaalla ei ollut muita kuin kaatuneet.

Herra Longinus alkoikin lukea rukousta kaatuneiden sielujen puolesta ja jatkoi kulkuaan. Äänet puolalaisten leiristä, jotka olivat kuuluneet hänen korviinsa aina toiselle valliryhmälle asti, hiljenivät hiljenemistään, haihtuivat kaukaisuuteen ja katosivat lopulta kokonaan. Herra Longinus pysähtyi ja katsahti ympärilleen.

Hän ei nähnyt juuri mitään, sillä eihän leirissä ollut valoja. Vain yhdestä akkunasta linnassa pilkoitti heikko valo, kuin mikäkin tähti, joka milloin pilkoittaa pilvien lomasta, milloin taas peittyy niihin, tai kuin kiiltomato, joka vuoroin tuikkii, vuoroin sammuu.

— Veljet, näenköhän teitä enää elävinä? mietiskeli herra Longinus.

Ja kaiho painoi häntä tätä ajatellessa kuin ääretön kivi. Hän tuskin jaksoi hengittää. Tuolla, missä tuo virvatulen näköinen valo väräjää, tuolla ovat hänen omat väkensä, siellä ovat veljessydämet, ruhtinas Jeremi, Skrzetuski, Wolodyjowski ja Zagloba, kirkkoherra Muchowiecki, siellä häntä rakastetaan ja oltaisiin valmiita häntä puolustamaan. Mutta täällä on yö, tyhjyys, pimeys, ruumiita jalkojen alla, ympärillä henkien piiritanssi ja tuolla etäämpänä on kirottujen, julmien vihollisten verenjanoinen leiri.

Kaihon kivi kävi niin raskaaksi, että se tämän jättiläisenkin hartioille tuntui liian painavalta. Hänen mielensä alkoi horjua.

Silloin hyökkäsi pimeydessä hänen kimppuunsa kalpea levottomuus, alkaen kuiskuttaa hänen korvaansa: et pääse lävitse; se on mahdotonta, palaa takaisin, vielä on aikaa, ammu pistoolin laukaus ja koko lippukunta ryntää sinua pelastamaan. Tuon leirin läpi, tuon villijoukon lomitse ei kukaan pääse pujahtamaan.

Nälkiintynyt leiri, jonne joka päivä satoi kuulia, joka oli täynnä kuolemaa ja ruumiin-katkua, tuntui tällä hetkellä herra Longinuksesta hiljaiselta, turvalliselta satamalta.

Siellä eivät hänen ystävänsä panisi pahaksi, jos hän palaisi. Hän sanoo heille, että yritys kävi yli inhimillisten voimien, ja silloin eivät myöskään nuo muut lähde eivätkä lähetä ketään, vaan odottavat Jumalan ja kuninkaan armahtavaisuutta.

Mutta entä jos Skrzetuski lähtee ja saa surmansa?

— Isän, Pojan ja Pyhän Hengen nimeen, nämä ovat saatanan kiusauksia, mietti herra Longinus. — Minähän olen valmis kuolemaan ja mitään pahempaa taas ei voi minulle sattua. Saatana tässä peloittelee heikkoa sieluani tyhjyydellä tässä ympärillä, ruumiilla ja pimeydellä, sillä hänhän käyttää hyväksensä kaikkia keinoja.

Eihän toki ritari voi peittää nimeänsä häpeään, menettää kunniaansa, jättää sotajoukkoansa hätään ja luopua taivaan kruunusta — ei milloinkaan!

Longinus asteli eteenpäin, pidellen käsiä eteensä ojennettuina. Samassa alkoi uudelleen kuulua ääniä, mutta nyt ei enää puolalaisten leiristä, vaan vastakkaiselta taholta. Ne olivat vielä epäselviä, mutta syviä ja uhkaavia. Longinuksesta tuntui siltä kuin hän yhtäkkiä olisi kuullut metsästä karhun mörinää. Levottomuus oli kuitenkin jo poissa hänen mielestään. Kaiho ei enää painanut häntä, se oli muuttunut läheisten ystävien suloiseksi muisteluksi. Vihdoin hän ikäänkuin vastatakseen kasakkaleiristä kuuluvaan uhkaukseen vielä kerran toisti itsekseen:

— Lähden sittenkin.

Hetken perästä oli hän samalla surman kentällä, jolla ruhtinaan ratsuväki ensimäisen rynnäkön aikana oli tuhonnut kasakat ja janitsharit. Tie kävi jo tasaisemmaksi, kuoppia ja multaläjiä oli vähemmän eikä ruumiita juuri ollenkaan, sillä edellisissä taisteluissa kaatuneet olivat kasakat jo korjanneet. Täällä oli myöskin jonkun verran valoisampaa, sillä kaikkinaiset esteet eivät enää saartaneet näköaloja. Maa vietti hiljalleen etelää kohti, mutta herra Longinus kääntyi heti sivulle päin, koettaen pujahtaa läntisen lammikon ja kasakkaleirin välitse. Hän astui nyt kiiruhtaen ja vapaasti ja hänestä näytti jo, että hän pääsee onnellisesti kasakkaleirin ohi. Äkkiä hänen korviinsa taasen alkoi kuulua uusia ääniä.

Hän pysähtyi heti ja neljännestunnin kuluttua hän kuuli hevosten tömistäen ja huohottaen lähenevän.

— Kasakkavartiosto, ajatteli hän.

Samassa tuli hänen korviinsa ihmisääniäkin. Hän kääntyi kiireesti sivulle päin ja tunnusteli taasen jaloillaan maata, hän heittäytyi siihen liikkumattomaksi, pitäen toisessa kädessä pistoolia, toisessa miekkaa.

Ratsastajat tulivat sillävälin yhä lähemmäksi ja saapuivat vihdoin aivan hänen kohdalleen. Oli niin pimeä, ettei hän saattanut laskea heitä, mutta hän kuuli heidän puheestaan joka sanan.

— Heidän on paha, mutta paha on meidänkin, sanoi jokin uninen ääni.
— Ja kuinka moni kunnon kasakka täällä saakaan surmansa.

— Hyvä Jumala, sanoi toinen ääni, — kerrotaan, ettei kuningas enää ole kaukana, miten meidän silloin käykään.

— Khani on suuttunut meidän Chmieliimme ja tatarit uhkaavat hirttää meidät, jollemme saa voittoa.

— Hevoslaitumilla he tappelevat meikäläisten kanssa. Isä on kieltänyt menemästä tatarien leirille, sillä joka sinne vain menee, saa surmansa.

— Kerrotaan, että kaupustelijoiden joukossa on valepukuisia ljaheja.
Kunpa tästä sodasta pääsisikin.

— Nyt meidän on vielä pahempi kuin ennen.

— Kuningas joukkoineen ei ole enää kaukana, se on pahinta se.

— Äh, mieluumminpa sitä makailisi Siczissä kuin rähmisi täällä pimeässä kuin mikäkin kerjäläinen.

— Mutta kunhan ei täällä olisikin joitakin kerjäläisiä, koska hevoset noin pärskähtelevät.

Äänet etenivät vähitellen, vihdoin kokonaan häipyen. Herra Longinus nousi ja jatkoi matkaansa.

Sade, hieno kuin sumu, alkoi tihkua, ilma kävi entistä pimeämmäksi.

Yhtäkkiä välähti herra Longinuksen vasemmalla puolella, parin sadan askeleen päässä, pieni valo, sitten toinen, kolmas ja kymmenes. Nyt hän jo oli varma siitä, että hän oli kasakkaleirin kohdalla.

Valoja oli harvassa ja nekin olivat heikkoja. Nähtävästi olivat miehet jo nukkuneet, siellä täällä ehkä vielä juotiin, tai valmistettiin ruokaa huomista varten.

— Jumalan kiitos, että lähdin liikkeelle hyökkäyksen ja uloskarkauksen jälkeen. Varmaankin he ovat kuolettavan väsyneet.

Samassa hän taasen alkoi etäältä erottaa hevoskavioiden töminää.
Toinen vartiosto oli liikkeellä.

Maa sattui sillä kohdalla olemaan epätasaisempaa, niin että oli helpompi piiloutua. Vartiosto ratsasti ohi niin likeltä, että oli ajamaisillaan herra Longinuksen yli. Onneksi olivat hevoset tottuneet pelästymättä kulkemaan kentällä makaavien ruumiiden ohi. Herra Longinus kulki taas eteenpäin.

Noin tuhannen askeleen päässä kohtasi hän vielä kaksi patrullia. Koko leirin ympärillä olevaa piiriä vartioitiin nimittäin kuin silmäterää. Herra Longinus iloitsi hengessä siitä, ettei hän kohdannut jalkamiesetuvartioita, joita tavallisesti asetettiin kasakkaleirin eteen antamaan tietoja ratsasvartioille.

Hänen ilonsa ei kuitenkaan tullut pitkäaikaiseksi. Hän oli tuskin ehtinyt parin sadan askeleen päähän, kun hänen edessään, noin kymmenen askeleen päässä, taas häämöitti musta varjo. Vaikka herra Longinus olikin peloton mies, tunsi hän pienen pelon väreiden kulkevan alas selkäpiitään. Oli myöhäistä väistyä syrjään. Hahmo liikkui. Se oli nähtävästi huomannut hänet.

Seurasi hetken epäröinti, lyhyt silmänräpäys. Yhtäkkiä kysyi hiljainen ääni:

— Vasil, sinäkö siellä olet?

— Minä, sanoi herra Longinus hiljaa.

— Onko sinulla viinaa?

— On.

— Anna tänne.

— Kuinka sinä olet noin pitkä? kysyi sama ääni kauhistuneena.

Pimeydessä kuului rusahdus. Lyhyt, samassa hetkessä katkennut huudahdus "Herra Jum…" pääsi vartiomiehen suusta. Sitten kuului ikäänkuin murrettujen luitten rutina ja hiljainen korahteleminen. Miehen hahmo romahti raskaasti maahan.

Herra Longinus jatkoi matkaansa.

Hän ei kuitenkaan käynyt entistä suuntaviivaa pitkin, sillä siellä oli nähtävästi vartiolinja, vaan kääntyi vielä lähemmäksi kasakkaleiriä, toivoen pääsevänsä ratsuvartiostojen ja vaunurivien välitse. Jos ei enää ollut toista vartioketjua, niin saattoi herra Longinus tiellään tavata vain leiristä vartiovaihteeseen meneviä jalkamiehiä. Ratsuvartiostoilla ei täällä ollut enää mitään tekemistä.

Hetken perästä hän huomasikin, ettei toista vartioketjua ollut. Sensijaan oli itse leiri vain kahden nuolenampuman päässä. Mutta kummallisesti se näytti yhä lähenevän, vaikka herra Longinus koetti käydä yhdensuuntaisesti vaunurivien kanssa.

Niinikään hän huomasi, etteivät leirissä kaikki nukkuneet. Siellä täällä näkyi sammuvien tulien ääressä istuvia hahmoja. Eräässä paikassa oli nuotiotuli muita isompi, vieläpä niin iso, että sen loimu ulottui melkein herra Longinukseen asti. Ritarimme täytyi nyt vetäytyä vartiopaikkoja kohden, jotta hänen ei tarvitsisi käydä valovyöhykkeen läpi. Hän näki, miten ristinnäköisiin pylväisiin likelle tulta oli ripustettu härkiä, joita teurastajat paraikaa nylkivät. Joukko miehiä katseli tätä toimitusta. Muutamat soittelivat hiljaa puupilliä teurastajien ajanvietteeksi. Tämä osa leiriä oli hevospaimenien hallussa. Kaukaisemmat vankkuririvit olivat pimeyden peitossa.

Sammuvien nuotioiden valaisema äärimmäinen syrjä leiriä tuntui nyt taasen olevan lähempänä herra Longinusta. Aluksi oli se ollut vain hänen oikealla puolellaan, nyt hän yhtäkkiä huomasi sen olevan edessäänkin.

Hän pysähtyi ja mietti hetkisen, mitä tehdä. Hän oli kuin olikin saarroksissa. Kasakkain asemat, tatarilaisten leiri ja mustat vankkurijonot ympäröivät vanteena koko Zbarazia. Tämän vanteen keskelle oli sijoitettu vartiopaikkoja ja vartiomiehet kävivät edestakaisin katsomassa, ettei kukaan pääsisi läpitse.

Herra Longinuksen asema oli kauhea. Joko hänen täytyi pujahtaa vankkurien välitse, tai kasakkain ja tatarilaisten leirin väliltä hakea jokin toinen ulospääsy. Muuten täytyi hänen aamukoittoon asti harhailla tuossa ympyrässä. Jollei hän mahdollisesti tahtonut peräytyä Zbaraziin, mutta siinäkin tapauksessa hän saattoi joutua vartioiden käsiin. Hän ymmärsi kuitenkin, että maan epätasaisuuden vuoksi eivät kaikki vankkurit voi seisoa vierekkäin. Jossakin täytyi niiden jonossa olla katkeama, vieläpä melkoisen isokin, jotta ratsastajat voisivat ylläpitää yhteyttä toistensa kanssa. Herra Longinus päätti etsiä tällaista välipaikkaa ja tuli sitä hakiessaan yhä lähemmäksi vaunuja. Siellä täällä palavien nuotioiden valo tosin nyt saattoi ilmaista hänet, mutta toisaalta oli se myöskin hänelle hyödyksi, sillä ilman tulia ei hän olisi nähnyt vankkureita eikä niiden välistä tietä.

Noin neljännestunnin haettuaan hän löysi tien, joka kuin musta rihma kulki vankkurien välillä. Sillä kohdalla ei ollut nuotiotulia eikä siellä myöskään voinut olla kasakoita, koska ratsuväen oli kuljettava siitä läpi. Herra Longinus asettui suulleen maahan ja alkoi ryömiä tuota mustaa juovaa kohden niinkuin käärme, joka menee luolaansa.

Kului neljännestunti, puoli tuntia ja yhä hän ryömi ja rukoili, antautuen ruumiineen ja sieluineen taivaallisten mahtien suojaan. Hän ajatteli, että ehkä koko Zbarazin kohtalo tänä hetkenä riippui siitä, onnistuuko hänen päästä läpi tuosta mustasta kidasta ja siksi hän ei rukoillut ainoastaan omasta puolestansa, vaan myöskin niiden puolesta, jotka tällä hetkellä ampumahaudassa rukoilivat hänen puolestaan.

Molemmin puolin vallitsi täysi hiljaisuus. Ei ainoakaan mies liikahtanut, ei ainoakaan hevonen pärskähdellyt, ei ainoakaan koira haukahtanut. Herra Longinus ryömi eteenpäin. Hänen edessään häämöitti pensaita ja tiheikköjä, niiden takana on tammilehto ja tammilehdon takana havumetsä, joka ulottuu aina Toporowiin asti. Siellä havumetsän takana, siellä oli kuningas ja pelastus, maine ja ansioituminen Jumalan ja ihmisten edessä. Mitä olikaan kolmen pään poikkilyöminen verrattuna tähän työhön, johon tarvittiin paljon muutakin kuin rautainen käsi!

Herra Longinus tunsi itsekin selvästi tämän erotuksen, mutta ylpeys ei paisuttanut hänen puhdasta sydäntänsä. Se vain suli, niinkuin lapsen sydän sulaa, kiitollisuuden kyyneliin.

Vihdoin hän nousi ja alkoi kävellen kulkea eteenpäin. Tuolla puolen vankkureita ei ollut vartiostoja, tai jos olikin, niin vain harvassa, joten niitä oli helpompi välttää. Sillävälin oli ruvennut satamaan aika rankasti ja sateen rapina tukahutti hänen askeltensa äänen. Herra Longinus pani nyt liikkeelle pitkät säärensä ja käveli kuin jättiläinen, tallaten pensaita, mennen yhdellä askeleella eteenpäin saman verran kuin jokin toinen viidellä. Vankkurileiri jäi yhä kauemmaksi, tammilehto tuli lähemmäksi ja samalla myöskin pelastus.

Kas tuossa tammet jo ovatkin, yö niiden varjossa on pimeä kuin manalassa. Mutta sitä parempi. Vieno tuuli alkoi puhaltaa, tammet humisivat hiljaa, ikäänkuin hymisten rukousta: "Suuri Jumala, hyvä Jumala, varjele tätä ritaria, sillä hän on sinun palvelijasi ja sen maan uskollinen poika, jolla me olemme kasvaneet sinun ylistykseksesi."

Herra Longinus oli jo päässyt puolentoista puolalaisen penikulman päähän omasta leiristään ja hiki valui hänen otsaltaan, sillä ilma oli paahteinen, ikäänkuin se olisi valmistellut myrskyä. Mutta Longinus kävi myrskystä välittämättä, hänen rinnassaan kun lauloivat enkelit. Tammikko harvenee, varmaan tulee tämän jälkeen niitty. Tammet humisivat nyt hiljemmin, ikäänkuin olisivat tahtoneet sanoa: jää vielä hetkiseksi tänne, meidän keskellämme on sinun ollut turvallista olla. Mutta ritarilla ei ole aikaa, hän astuu avonaiselle niitylle. Vain yksi ainoa tammi näkyy keskellä aukeaa ja se onkin tavallista mahtavampi. Herra Longinus suuntaa askeleensa tammea kohden.

Yhtäkkiä, kun hän jo on päässyt noin kymmenkunnan askeleen päähän jättiläistammen laajoista oksista, ilmestyy hänen eteensä parikymmentä mustaa hahmoa, jotka sudenhyppäyksin lähenevät ritaria.

— Kuka sinä olet, kuka sinä olet?

Heidän kieltänsä on mahdoton ymmärtää, heillä on päässä jonkinlaiset suippolakit, varmaan he ovat tatareja, hevospaimenia, jotka täällä pitävät sateensuojaa.

Samassa hetkessä valaisi punainen salama niityn, tammen, tatarien ja jättiläiskokoisen Longinuksen hahmot. Kauhea huuto tärisytti ilmaa ja taistelu puhkesi raivoonsa.

Tatarit heittäytyivät herra Longinusta vastaan kuin sudet peuran kimppuun ja tarttuivat häneen suonikkailla käsillään. Mutta hänen tarvitsi vain pudistaa ryntääjät päältään, niin ne putoilivat kuin kypsyneet omenat puusta. Samassa suhahti hirveä kallonhalkaisija tupestaan ja kuului voivotusta, ulvontaa, avunhuutoja, miekankalsketta, maahanlyötyjen korinaa, pelästyneitten hevosten hirnuntaa ja rikkihakattujen tatarilaismiekkojen kalsketta. Hiljainen niitty kaikui mitä erilaisimpia villejä ääniä, kaikkia, mitä vain ihmiskurkusta saattoi lähteä.

Tatarit hyökkäsivät uudestaan ritarin päälle, mutta hän nojasi olkapäänsä tammea vastaan. Etupuolelta häntä taas suojeli miekanheilutus ja hän heiluttelikin sitä kauheasti. Ruumiita häämöitti hänen jalkojensa juuressa. Toiset hyökkääjistä vetäytyivät jo kauhunvallassa pakoon.

— Hoi, hoi! kaikui ympärillä villi ulvonta.

Tämä ulvonta ei jäänyt vaille vastakaikua. Ei kulunut puoltakaan tuntia, kun jo koko niitty oli täynnä jalka- ja ratsumiehiä. Sinne tuli kasakkoja ja tatareja käsissä viikatteita, hankoja, jousia. Toisilla oli palavia päreitäkin. Kuumeenkiireisiä kysymyksiä sateli ja toinen tiedusteli toiselta, mitä täällä oikeastaan on tekeillä. Katsokaa, vastasivat hevospaimenet. Katsokaa, toisteli joukko. Ljahi, katsoppas sitä! Tappakaa se, ottakaa kiinni elävältä!

Herra Longinus ampui kaksi pistoolinlaukausta, mutta sitä eivät hänen toverinsa enää kuulleet puolalaiseen leiriin.

Joukko likeni puoliympyrässä. Longinus itse pysyi varjossa jättiläiskokoisena puuhun nojaten, ja odotti miekka kädessä.

Joukko läheni lähenemistään. Vihdoin kuului komento:

— Käykää kiinni!

Jokainen joka kynnelle kykeni, hyökkäsi eteenpäin. Huudot vaikenivat. Ne jotka eivät päässeet hyökkääjien joukkoon, näyttivät heille valoa. Ihmispyörre kieppui ja käänteli puun alla, vain ainoa voihkina vailla yksityisiä ääniä erottautui pyörteestä. Vihdoin kuului ryntääjien kurkusta kauhun huuto ja samassa hajaantui joukko.

Puun alla seisoi yhä pystyssä herra Longinus, ja hänen jalkojensa juuressa virui kokonainen läjä ruumiita, jotka kuolonkamppauksessa vielä hytkähtelivät.

— Tuokaa köysiä, huusi joku ääni.

Samassa karauttivat ratsumiehet hakemaan köysiä ja palasivat silmänräpäyksessä. Kymmenkunta miestä tarttui nyt pitkän köyden kumpaankin päähän, koettaen sen avulla kiristää herra Longinuksen puuta vastaan.

Herra Longinus löi kuitenkin köyden poikki miekallaan ja miehet molemmissa päissä kaatuivat maahan. Yhtä huonosti onnistui tatarien yritys.

Huomatessaan, että liian suuri joukko on toistensa tiellä, lähti kymmenkunta uskaliainta nogailaista paikalle ottamaan elävältä kiinni jättiläistä. Hän ruhjoi heidät kuitenkin niinkuin metsäsika repii vaivaiset koirat. Tammi, joka oli muodostunut kahdesta yhteenkasvaneesta mahtavasta puusta, suojeli ritarin selkää. Se taas, joka yritti edestäpäin, kuoli miekan ulottuville päästyään, ehtimättä päästää edes huutoa. Herra Podbipientan yliluonnollinen voima näytti kasvamistaan kasvavan.

Tämän huomatessaan ajoivat raivostuneet kasakat pois tatarit ja ympärillä alkoi villinä huutona kuulua:

— Uk! uk!

Nyt, nähdessään jouset ja jalkojensa juureen satelevat nuolet, herra Podbipienta ymmärsi, että kuoleman hetki lähestyy. Hän alkoi siis rukoilla pyhää neitsyttä.

Ympärillä hiljeni. Joukko seisoi henkeään pidätellen ja odottaen, mitä oli tulossa.

Ensimäinen nuoli suhahti juuri herra Longinuksen lausuessa sanoja:
Vapahtajan Äiti! Nuoli kosketti hänen ohimoaan.

Toinen nuoli suhahti herra Longinuksen lausuessa: Ylistetty Neitsyt!
Nuoli osui hänen olkapäähänsä.

Rukouksen sanat sekaantuivat nyt nuolien sihinään ja kun herra Longinus lausui: Aamun Tähti! oli hänellä nuolia olkapäissä, kyljissä ja jaloissa… Veri valui alas hänen ohimoiltaan ja hän kyllä näki tatarit edessään sumuisella niityllä, mutta ei kuullut enää nuolten suhinaa. Hän tunsi voimiensa loppuvan, hänen jalkansa horjuivat, pää painui rinnalle ja vihdoin hän putosi polvilleen.

Siinä herra Longinus, puoleksi nyyhkien, lausui: "Enkelien kuningatar" — ja ne olivatkin hänen viimeiset sanansa maan päällä.

Taivaan enkelit ottivat hänen sielunsa ja asettivat sen kirkkaana helmenä enkelien kuningattaren jalkain juureen.

KUUDES LUKU.

Seuraavana aamuna seisoivat herra Wolodyjowsk ja Zagloba valleilla sotamiesten joukossa, katsellen kasakkaleiriä kohti, josta läheni joukottain rahvaan miehiä. Skrzetuski oli paraikaa ruhtinaan luona neuvottelemassa, mutta Wolodyjowski ja Zagloba nauttivat hetkisen lepoa, keskustellen eilispäivän tapahtumista ja tarkaten liikehtimistä vihollisen leirissä.

— Tuo ei tiedä hyvää, sanoi Zagloba, kädellään osottaen mustia joukkoja, jotka jättiläispilvien tapaan lähenivät.

— Varmaankin he aikovat uudelleen lähteä rynnäkköön, vaikkeivät kädet enää tahdo jaksaa liikutella jäseniään.

— Mitenkä he nyt tekisivät rynnäkön, tähän aikaan, keskellä kirkasta päivää? sanoi pieni ritari. — Sitä eivät he enää tee. He vain ottavat haltuunsa eilisiä vallejamme ja kaivautuvat uusiin ampumahautoihin, alkaakseen sitten taas ampua aamusta iltaan.

— Pitäisi niitä sentään vähän peloittaa tykinlaukauksella.

Wolodyjowski hiljensi ääntään.

— Ruutia on niukalta, sanoi hän. — Jos sitä sillä tavalla tuhlataan, niin ei se varmaan enää riitä kuudeksi päiväksi. Mutta sen ajan kuluessa kuningaskin jo ehtii avuksi.

— Tapahtukoon mitä tahansa, kunpa meidän Longinus parkamme vain pääsisi onnellisesti perille. Koko yönä en ole saanut unta, olen aina vain ajatellut häntä. Heti kun silmäni painuivat kiinni, olin näkevinäni hänet hädässä ja minun tuli niin paha olla, että aivan hiki tunki esiin ruumiista. Hän on paras mies koko valtakunnassa eikä parempaa löytäisi vaikka kolme vuotta ja kuusi kuukautta hakisi lyhty kädessä.

— Mutta miksi te sitten aina teitte hänestä pilaa?

— Kun suuni on pahempi kuin sydämeni. Mutta älkää nyt te, herra Michal, tehkö hänen muistoaan minulle vielä verisemmäksi, kun minulla muutenkin on omantunnontuskia. Jumala varjelkoon, ettei herra Longinukselle vain tapahtuisi mitään. Sitten ei minulla ole levon hetkeä.

— Älkää siinä nyt soimatko itseänne. Ei hän koskaan kantanut vihaa teitä vastaan. Kuulinhan itse hänen sanovan: paha suu, mutta kultainen sydän.

— Antakoon Jumala terveyttä tuolle kunnon ystävälle. Hän ei koskaan osannut puhua ihmisten tapaan. Mutta tämän puutteen korvasivat satakertaisesti hänen suuret hyveensä. Mitä arvelette, herra Michal, onko hän päässyt onnellisesti perille?

— Yö oli pimeä ja hyökkääjät olivat tappionsa jälkeen kauhean väsyneet. Ei meilläkään silloin toimitettu vartiota kunnollisesti, saatikka sitten heillä.

— Jumalan kiitos. Pyysin myöskin herra Longinusta tarkoin tiedustelemaan ruhtinatar-parkaamme, onko häntä nähty siellä jossakin. Arvelen nimittäin, että Rzendzian on päässyt kuninkaan joukkojen luo. Herra Longinus varmaan ei lepää, vaan tulee tänne takaisin kuninkaan mukana. Siinä tapauksessa voimme jo pian saada tietoja ruhtinattaresta.

— Olen minäkin varma, että se poika sukkeluudellaan on pelastanut ruhtinattaren. En enää ikinä voisi olla iloinen, jos hän olisi saanut surmansa. En tosin tuntenut tyttöä paljon, mutta vakuutan, että jos minulla olisi sisar, niin ei hän olisi minulle tuota tyttöä rakkaampi.

— Sinulle hän on sisar ja minulle tytär. Nämä huolet tekevät partani aivan valkoiseksi ja sydän pakahtuu murheesta. Sellaista se on: kiinnyt johonkin ja ykskaks-kolme ei häntä enää olekaan! Saat istua kököttää murheessasi ja miettiä pääsi puhki ja lisäksi on vatsasi tyhjä ja lakkisi täynnä läpiä, joista vesi tirskuu otsallesi kuin huonosta räystäästä ikään. Puolassa on koirilla nykyään parempi kuin aatelisilla ja meillä neljällä on olo kaikista pahin. Eiköhän jo olisi aika lähteä tästä parempaan maailmaan, herra Michal, vai mitä sanotte.

— Useamman kerran jo olen tullut ajatelleeksi, että ehkä olisi paras suoraan kertoa asiat Skrzetuskille, mutta se minua sitten on pidättänyt, ettei hän itse koskaan sanallakaan ole maininnut ruhtinatarta. Ja välistä, kun joku on lausunut tytön nimen, niin hän säpsähtää ikäänkuin häntä olisi pistetty sydämeen.

— Niin kukapa käskee hänelle muistuttaa tuota asiaa ja repiä auki haavoja, jotka jo ovat arpeutuneet tämän sodan tullessa, varsinkin nyt, kun ehkä jo joku tatarilainen on hiuksista taluttanut tytön Perekopin taakse. Pöyristyttää, kun hänen tilaansa ajattelen. On totisesti jo aika kuolla, muuta mahdollisuutta kai ei ole, sillä elämä tuntuu olevan pelkkää kidutusta alusta loppuun asti. Kunpa vain herra Longinus olisi onnellisesti päässyt pujahtamaan vihollisleirin läpi.

— Taivaassa varmaan on hänelle varattuna enemmän armoa kuin minulle, sillä hän on jumalaapelkääväinen mies. Mutta katsokaappas, hyvät herrat, mitä ne lurjukset tuolla tekevät?

— Tänään on niin häikäisevä auringonpaiste, ettei näe mitään.

— Siellä hajoitetaan meidän eilistä valliamme.

— Sanoinhan, että he ryhtyvät hyökkäykseen. Lähtekäämme pois täältä, herra Michal, olemme tässä jo tarpeeksi seisoneet.

— Eivät ne kaiva nopeaa ryntäämistä varten, vaan siksi, että heillä täytyy olla tie avoinna myöskin paluuta varten. Sitäpaitsi he tuovat sinne ampumatornejansa, nimittäin torneja, joissa heidän ampujansa istuvat. Katsokaappas vain kuinka lapiot heiluvat. Nyt ne jo ovat tasoittaneet neljänkymmenen askeleen matkan.

— Jo näen, vaikka hirveästi tuo aurinko häikäisee.

Herra Zagloba varjosti kädellä silmiään ja katseli. Äkkiä syöksyi vastahajoitetun vallin läpi tulvimalla esiin väkeä ja silmänräpäyksessä oli ihmisaalto täyttänyt tyhjän alan vallien välillä. Muutamat vihollisista ryhtyivät heti ampumaan, toiset kaivoivat lapioillaan maata, tehdäkseen uusia valleja, joiden oli määrä järjestyksessä ja muodostaakseen kolmannen renkaan saartaa puolalaisten leiri.

— Ohoh, huudahti Wolodyjowski, — johan sieltä nyt tuodaan ampumatornejakin.

— Hyökkäys näkyy heti alkavan, lähdetään jo pois, sanoi Zagloba.

— Ei, eivät nuo olekaan ampumatorneja, vaan joitakin toisia laitoksia, vastasi pieni ritari.

Koneet, jotka nyt tuotiin esiin aukosta, olivat todella toisenlaisia kuin liikkuvat ampumatornit. Näiden seininä oli koukuilla toisiinsa kiinnitettyjä tikapuita, jotka olivat verhotut vaatteilla ja nahoilla. Näiden verhojen takana istuivat ylimmillä välipuilla parhaimmat ampujat.

— Lähtekäämme tiehemme, koirat heidät repikööt kappaleiksi! sanoi
Zagloba.

— Odottakaappa nyt vähän, vastasi Wolodyjowski. Ja hän alkoi laskea koneita sitä mukaan kuin uusia ilmestyi aukosta.

— Yksi, kaksi, kolme… nähtävästi niitä on heillä hyvä varasto… neljä… viisi, kuusi — näkyy tulevan yhä korkeampia… seitsemän, kahdeksan… Noista koneistahan ne voivat tappaa vaikkapa joka ainoan koiran meidän leirimme pihalla, sillä varmaan niissä istuu erinomaisia ampujia. Yhdeksän, kymmenen…Nehän saattavat nähdä kaikki meidän leirissämme kuin kämmenellään, auringon noin paistaessa… yksitoista…

Yhtäkkiä lakkasi herra Michal laskemasta.

— Mitä kummaa tuo on? kysyi hän hämmästyneenä.

— Missä?

— Tuo tuolla. Tuolla korkeimmassa tornissa. Tuolla. Tuonne korkeimpaan on ripustettu ihminen.

Zagloba terästi katsettaan: korkeimman koneen harjalla näkyi todella auringon kirkkaassa valossa alaston miehen ruumis, heilahdellen köyden päässä tornin liikkeiden mukaan kuin mikäkin jättiläisheiluri.

— Aivan niin, sanoi Zagloba.

Samassa kävi Wolodyjowski valkoiseksi kuin palttina ja huudahti kauhistuneella äänellä:

— Kaikkivaltias Jumala, se on Podbipienta! Valleilla syntyi hälinä kuin metsässä, kun tuuli värisyttää puunlehtiä. Zagloba taivutti alas päänsä, peitti käsillään silmänsä ja kuiskasi voihkien, huulet sinisinä:

— Jeesus Maaria, Jeesus Maaria!

Hälinä muuttui vähitellen epämääräisten sanojen kohinaksi ja kasvoi sitten myrskyaaltojen tapaiseksi pauhinaksi. Valleilla seisovat sotamiehet tunsivat, että tuolla riippuu häpeänuoralla heidän onnettomuustoverinsa, moitteeton ritari, he tunsivat kaikki, että siinä on herra Longinus Podbipienta. Ja kauhea viha nosti hiukset heidän päässään pystyyn. Zagloba veti käden silmiensä päältä: hirvittävän näköisenä hän siinä seisoi, suu vaahdossa, kasvot sinisinä ja silmät tuijottavina.

— Verta, verta! kiljui hän äänellä, jonka kaameus pani likellä seisovat värisemään.

Hän hyppäsi vallihautaan ja hänen perässään, joka vain kynnelle kykeni. Ei mikään voima, ei edes ruhtinaan käsky olisi voinut nyt pidättää hänen raivoaan. Vallihaudasta kiipesivät miehet eteenpäin, milloin vajoten, milloin toveriensa hartioille kavuten, ja tarttuivat käsin ja hampain seuraavan vallin syrjään. Ja se joka sinne hyppäsi, ryntäsi umpimähkään eteenpäin, välittämättä siitä, seuraavatko häntä toiset. Ampumatornit lähettelivät ilmaan savupilviä kuin tervasoihdut ja tärähtelivät laukausten paukkeesta. Mutta se ei vaikuttanut ryntääjiin. Zagloba riensi eteenpäin ensimäisenä, sapeli pystyssä, kauhean näköisenä, äärimmäisen raivon vallassa kuin vimmastunut härkä. Kasakatkin olivat kohta hyökkäämässä ryntääjiä vastaan, kourassa varstat ja viikatteet. Oli aivan kuin kaksi seinää olisi rytisten hyökännyt vastatusten. Mutta kylläiset verikoirat eivät kuitenkaan kauan voi puolustautua nälkäisiä ja vimmaisia susia vastaan. Kasakat torjuttiin. Osan heistä tuhosi miekka, toisiin kävi ryntääjä hampain kiinni. Lyötyinä ja maahan sullottuina eivät he kestäneet puolalaisten raivoa, vaan joutuivat epäjärjestykseen ja olivat pakoitetut hakemaan ulospääsyä vallin aukosta. Herra Zagloba toimi yhä hurjan raivonsa vallassa. Hän syöksyi isoimpaan vihollisjoukkoon niinkuin naarasleijona, jolta oli riistetty penikat. Korskahdellen ja läähättäen hän löi, murskasi ja tallasi alleen mitä eteen sattui. Hänen ympärilleen muodostui tuontuostakin tyhjä tila. Hänen vieressään kulki toisena hävittävänä liekkinä Wolodyjowski kuin haavoittunut ilves.

Ampumatorneihin piiloutuneet ampujat tuhottiin ja loput hyökkäjistä ajettiin takaisin vallin aukosta. Sitten nousivat sotamiehet ylös torniin ja, irroitettuaan herra Longinuksen, laskivat hänet varovasti maahan.

Zagloba luuhistui hänen ruumiinsa yli…

Wolodyjowskinkin sydäntä vihloi ja hän puhkesi kyyneliin, nähdessään ystävänsä ruumiin. Helposti saattoi huomata, millä lailla herra Longinus oli kuollut, sillä koko ruumis oli täynnä ammuttujen nuolien lävistä syntyneitä täpliä. Vain kasvot olivat säilyneet eheinä, lukuunottamatta pitkää naarmua ohimossa. Muutama veripisara oli hyytynyt poskelle, silmät olivat kiinni ja kalpeilla kasvoilla näkyi lempeä hymy. Jolleivät herra Longinuksen kasvot olisi olleet niin sinisen kalpeat, niin olisi luullut hänen vain rauhallisesti nukkuvan. Toverit ottivat hänen ruumiinsa ja kantoivat sen olkapäillään vallille sekä sieltä linnan kappeliin.

Illalla oli laudoista kokoonkyhätty arkku valmiina ja yöllä tapahtuivat hautajaiset Zbarazin kirkkomaalla. Sinne kokoontuivat kaikki papit, paitsi kirkkoherra Zabkowski, joka viime ryntäyksessä oli saanut haavan kylkeensä ja nyt kamppaili kuoleman kielissä. Myöskin ruhtinas oli tullut paikalle, jätettyään siksi aikaa päällikkyyden Krasnostawin starostalle. Läsnä olivat myöskin hallituksen määräämät ylipäälliköt sekä kruunun että Nowogrodin lipunkantaja ja herrat Przyjemski, Skrzetuski, Wolodyjowski ja Zagloba, niinkuin myös sen lippukunnan upseerit, johon vainaja kuului. Arkku pantiin vasta kaivettuun hautaan ja juhlamenot alkoivat.

Yö oli hiljainen ja tähtikirkas. Soihdut paloivat tasaisella tulella, luoden valoaan kiireessä kokoonlyödyn arkun keltaisille laudoille, hautausta toimittavan papin vartalolle ja ympärillä seisovien ritarien synkille kasvoille.

Suitsutusastiasta nousi rauhallisesti vihkisavu, levittäen ilmaan myrhan ja katajan tuoksua. Hiljaisuudessa ei kuulunut muuta kuin herra Zagloban pidätetty nyyhkytys, voimakkaiden ritaririntojen huokaukset ja laukausten etäinen pauke.

Mutta nyt nosti kirkkoherra Muchowiecki kätensä merkiksi, että hän haluaa puhua, ja upseerit pidättivät henkeään. Muchowiecki vaikeni vielä hetken, kohotti sitten silmänsä tähditettyjä korkeuksia kohden ja lausui:

— "Mitä koputusta kuulenkaan yöllä tuolla taivaan ovilla?" kysyy
Kristuksen harmaahapsinen ovenvartia, havahtuen sikeästä unestaan. —
"Avaa, pyhä Pietari, minä olen Podbipienta."

— "Vai niin, vai niin. Mutta minkä tekojen, minkä ansioiden nojalla uskallat, herra Podbipienta, häiritä näin kunnianarvoista ovenvartiaa? Millä oikeudella tahdot päästä sinne, minne ei syntyperä, vaikkapa olisikin niin korkea kuin sinun, ei senaattorin arvo, ei kruunun korkeat virat eikä edes majesteetin purppura vielä itsessään anna vapaasti pääsöä, sinne, mihin ei ajeta leveätä tietä kuusivaljakolla ja komeiden palvelijoiden saattamana, vaan jonne täytyy ponnistella ylös jyrkkää, orjantappuraista hyveen tietä?"

Oi avaa, pyhä Pietari, avaa pian, sillä juuri sellaista jyrkkää polkua kulki meidän taistelukumppanimme ja kallis toverimme, herra Podbipienta, kunnes vihdoin saapui luoksesi, kuten pitkästä lennosta väsynyt kyyhkynen. Hän saapui alastomana kuin Latsarus, saapui pakanallisten nuolten raatelemana kuin pyhä Sebastian, kuin Job-parka, kuin impi, joka ei ole miestä tuntenut, puhtaana kuin nöyrä lammas, kärsivällisenä ja hiljaisena, ilman synnin tahraa, vuodatettuaan ilomielellä verensä uhriksi maallisen isänmaansa eteen.

Laske hänet sisään, pyhä Pietari, sillä jollet häntä päästä, niin kenen sitten päästätkään tänä turmeluksen ja jumalattomuuden aikana. Laske sisään, pyhä ovenvartia, tämä lammas, päästä hänet taivaan niitylle haukkaamaan ruohoa, sillä nälkäisenä hän on saapunut Zbarazista…

Tällä tavalla alkoi kirkkoherra Muchowiecki ja kuvasi senjälkeen koko herra Longinuksen elämän niin kaunopuheisesti, että jokainen tunsi olevansa huono tämän moitteettoman ritarin rinnalla, ritarin, joka voitti vaatimattomuudessaan vähimmänkin soturin ja hyveessään suurimmankin päällikön. Kaikki löivät silloin rintoihinsa ja yhä suurempi suru valtasi soturit heidän siinä yhä selvemmin käsittäessään, mitä kuoleman taistelua isänmaa kävi ja minkä korvaamattoman vahingon Zbaraz oli kärsinyt. Puhuessaan kirkkoherra innostumistaan innostui ja kun hän sitten alkoi kuvata herra Longinuksen lähtöä ja marttyyrikuolemaa, niin hän jo kokonaan unohti retoriikan ja lainalauseet. Ja kun hän vihdoin papiston, päällikköjen ja sotajoukon nimessä hyvästeli kuollutta tomua, purskahti hän itsekin itkuun ja sanoi, nyyhkyttäen kuten Zagloba: hyvästi veli, hyvästi toveri. Et maalliselle, vaan taivaan kuninkaalle, varmimpaan paikkaan olet ilmoittanut meidän tuskamme, nälkämme, kurjuutemme ja hätämme. Sieltä sinä vieläkin varmemmin tuot meille pelastuksen, mutta itse et enää palaja ja siksi me itkemme ja valamme kyynelillä sinun arkkusi. Sillä me olemme sinua totisesti rakastaneet, sinä armahin veli.

Kunnon papin mukana nyyhkyttivät kaikki, sekä ruhtinas että kuninkaalliset ylipäälliköt ja sotajoukko, mutta ennen kaikkea vainajan ystävät. Ja kun kirkkoherra viritti virren: requiem aeternamdonaei Domine, niin purskahtivat kaikki hillittömään itkuun. Vaikka he olivatkin karaistuja miehiä, jotka olivat tottuneet joka päivä katsomaan kuolemaa silmiin, niin oli heidän surunsa nyt ylivoimainen.

Sinä hetkenä, jolloin arkku asetettiin liinoille, oli herra Zagloban niin vaikea siitä erota, ikäänkuin se olisi sisältänyt hänen veljensä tai isänsä tomun. Vihdoin vetivät Skrzetuski ja Wolodyjowski hänet pois. Ruhtinas lähestyi nyt ja otti kourallisen multaa. Kirkkoherra alkoi lausua: anima ejus… Kahisten liukuivat liinat pois. Arkulle alettiin jo luoda hiekkaa. Sitä luotiin sekä käsin että kypärin ja pian oli herra Longinuksen maallisen ruumiin yli kasvanut korkea kumpu, jota kuun valkoiset, alakuloiset säteet valaisivat.

* * * * *

Ystävykset palasivat kaikki kolme kaupungista leiripihalle, jonne ammunta alituisesti kuului. He astelivat vaieten, sillä kukaan ei saanut suustaan ensimäistä sanaa. Muut ryhmiin kokoontuneet upseerit sensijaan puhelivat vainajasta, ylistäen hänen kuntoaan.

— Hänen hautajaisensa olivat niin juhlalliset, sanoi eräs upseeri, joka käveli Skrzetuskin rinnalla, — ettei itse herra Sierakowskillekaan pidetty parempia.

— Mutta kyllä hän oli sen juhlallisuuden ansainnutkin, vastasi toinen upseeri. — Kukapa muu olisi ottanut tehtäväkseen lähteä täältä kuninkaan luo.

— Minä kyllä kuulin, jatkoi kolmas, — että wisniowieckiläisten joukossa oli muutamia halukkaita. Tämän hirveän esimerkin jälkeen kuitenkin varmaan jokaiselta on mennyt halu siihen.

— Yritys onkin mahdoton. Ei käärmekään pääse täältä puikahtamaan pois.

— Sellainen yritys on totta tosiaan sulaa hulluutta. Upseerit olivat jo ehtineet ohitse. Ystävykset vaikenivat hetken. Yhtäkkiä lausui Wolodyjowski:

— Kuulitko, Jan?

— Kuulin, vastasi Skrzetuski. — Tänään on minun vuoroni.

— Jan, sanoi Wolodyjowski vakavana, — sinä olet kauan tuntenut minut ja tiedät, etten helposti peräydy uhkarohkeaa yritystä. Mutta uhkarohkea yritys on toista, toista suoranainen itsemurha.

— Sanotko niin sinäkin, Michal?

— Sanon, koska olen ystäväsi.

— Minäkin olen sinun ystäväsi. Anna minulle ritarin sana, ettet, jos minä kuolen, lähde kolmantena.

— Oi, se on mahdotonta! huudahti Wolodyjowski.

— No, näetkö, Michal. Kuinka voit siis vaatia minulta mitä et itse tekisi. Tapahtukoon Jumalan tahto.

— Salli minun sitten lähteä yhdessä kanssasi.

— Ruhtinas kieltää enkä minä. Ja sinä olet sotamies ja sinun täytyy totella.

Herra Michal vaikeni, sillä hän oli ennen kaikkea sotilas. Kiihkeästi väännellen viiksiään siinä kuutamossa hän lopuksi lausui:

— Yö on liian kirkas, älä lähde nyt.

— Mielelläni kyllä näkisin, että yö olisi pimeämpi, vastasi Skrzetuski, — mutta vitkasteleminen käy mahdottomaksi. Nyt on, kuten näet, tullut pitkäaikainen pouta ja meiltä ovat ruuti ja muona lopussa. Sotamiehet kaivelevat jo linnanpihassa esiin juuria maasta ja muutamilla on jo kelvottoman ruoan takia ikenet ajettuneina. Minä lähden nyt heti, olenhan jo sanonut ruhtinaalle hyvästi.

— Näen kyllä, että olet suunniltasi. Skrzetuski hymähti surullisesti.

— Jumalan haltuun, Michal. Huonoahan täällä on, mutta se ei ole syynä siihen, että haen vapaaehtoista kuolemaa. Se olisi synti se. Eikä minun tarkoitukseni suinkaan ole syöstä surman suuhun, vaan päinvastoin päästä elävänä kuninkaan luo ja pelastaa leirimme.

Wolodyjowskin valtasi yhtäkkiä suuri halu kertoa Skrzetuskille kaikki mitä hän tiesi ruhtinattaresta. Hän oli jo avaamaisillaan suunsa, mutta ajatteli samassa itsekseen: niistä uutisista menee hänen päänsä sekaisin ja sitä helpommin hänet otetaan kiinni. Hän puraisi siis kieleensä ja vaikeni. Mutta kysyi kuitenkin samassa:

— Mitä tietä lähdet?

— Sanoin ruhtinaalle, että menen lammikon ohi ja sitten jokea pitkin, kunnes pääsen kauas kasakkaleirin taakse. Ruhtinaskin sanoi, että se tie on paras.

— Ei siis enää mikään auta, virkkoi Wolodyjowski. — Jos nyt kerta kaikkiaan ihmisen kohtaloksi on määrätty kuolema, niin parempi kuolla kunnian kentällä kuin vuoteessa. Jumala sinua johtakoon, Jan. Jollemme näe toisiamme tässä maailmassa, niin ainakin toisessa ja minä säilytän sinut uskollisessa muistossa.

— Niinkuin minäkin sinut. Jumala palkitkoon sinua kaikesta hyvästä. Mutta kuule, Michal, jos sattuisin joutumaan surmatuksi, niin ehkeivät kasakat minua näyttelisikään niinkuin herra Longinusta, koska saivat siitä liian ankaran läksyn. Varmaan kuitenkin jollakin tavalla kerskailevat kuolemastani. Pyytäisin sentähden, että vanha Zacwilichowski lähtisi Chmielnickin luo hakemaan ruumistani, sillä en tahtoisi, että koirat laahaisivat minua pitkin heidän leiriänsä.

— Ole varma siitä, vastasi Wolodyjowski.

Herra Zagloba, joka aluksi hajamielisenä oli kuunnellut keskustelua, ymmärsi vihdoin, mistä oli kysymys. Hänellä ei kuitenkaan ollut voimaa pidättämään tai kieltämään Skrzetuskia. Siksi hän vain synkästi lausui:

— Eilen tuo… tänään tämä… hyvä Jumala, hyvä Jumala!

— Olkaa te vain hyvässä turvassa.

— Herra Jan… alkoi Zagloba.

Hän ei saanut suustaan enempää, vaan painoi harmaan, uupuneen päänsä ritarin rintaa vastaan ja nojasi siihen, turvaa hakien, kuin avuton lapsi.

Myöhään yöllä laskeutui Skrzetuski veteen lammikossa.

Yö oli hyvin kirkas ja lammikon keskusta paistoi ainoana hopeisena kilpenä. Nopeasti katosi Skrzetuski kuitenkin kokonaan näkyvistä, sillä ranta oli tiheiden kaislojen ja kurjenmiekkojen peitossa. Kauempana, missä kaislikko jo oli harvempaa, kasvoi runsaasti mitä erilaisimpia vesikasveja. Kaikki nuo yhteen rypääseen kietoutuneet leveämmät tai kapeammat lehdet ja liukkaat, käärmemäisesti kiemurtelevat varret, jotka tarttuivat hänen jalkoihinsa, vaikeuttivat mitä suurimmassa määrässä hänen kulkuaan, mutta kätkivät hänet samalla vartian katseilta. Kahlaaminen kirkkaan, kuutamon valaiseman lammin keskustan poikki oli mahdotonta, sillä jokainen tumma esine olisi siitä heti huomattu. Siksi päätti Skrzetuski kiertää rantaa pitkin toisella puolella olevalle suolle, joka siitä juoksevan joen kautta oli yhteydessä lammikon kanssa. Todennäköisesti sinne oli asetettu kasakka- tai tatarilaisvartioita, mutta sensijaan siellä kasvoi kokonainen kaislikkometsä, reunat leikattuina, kaisloja kun oli tarvittu majoiksi kasakoille. Kun kerran oli päässyt suolle asti, saattoi kaislikon läpi kahlata päivälläkin, siellä missä ei ollut liian syvältä vettä. Mutta tämäkin tie oli hirveä. Seisovan veden alla, joka rannalla tuskin ulottui nilkkaa ylemmäksi, oli ainakin kyynärän syvyinen lieju. Jokaiselta Skrzetuskin askeleelta ilmestyi veden pinnalle kuplia, joiden kulinan hiljaisuuden vallitessa selvästi saattoi kuulla. Sitäpaitsi hänen liikkeistään, kaikesta varovaisuudesta huolimatta, muodostui aaltorenkaita, jotka siirtyivät yhä kauemma, sille avonaiselle vedenpinnalle keskellä lampea, jossa kuun valo kimmelteli niitä vastaan. Sateisen sään vallitessa Skrzetuski olisi kulkenut suoraan lammikon poikki ja korkeintain puolen tunnin kuluessa saavuttanut suon, mutta nyt ei ollut taivaalla pilvenhattaraakaan. Kuun vihertävä valo vuosi tulvanaan lammikolle, hopeoiden miekkakasvien lehdet ja kaislojen töyhdöt ikäänkuin liikkumattomaksi metalliksi. Ei tuntunut tuulen hengähdystä, onneksi esti laukausten pauke kuulemasta vesikuplien kulinaa. Tämän huomatessaan rupesi Skrzetuski liikkumaan vain silloin, kun valleilta ammuttiin vilkkaammin. Mutta hiljainen, lämmin yö tuotti vielä yhden vaikeuden lisää: kaislikosta nousi parvittain hyttysiä ja, kierrellen ritarin pään ympärillä istuutui niitä hänen kasvoilleen ja silmilleen, ja ne purivat kipeästi, surisivat ja ynisivät hänen korviinsa alakuloisia iltavirsiään. Valitessaan tämän tien oli Skrzetuski kyllä tietänyt, että siinä oli vaikeuksia, mutta kaikkea ei hän ollut kuitenkaan voinut aavistaa. Hän ei ollut aavistanut kauhuja, jotka liittyivät tähän tiehen. Jokainen syvyys vedessä, tutuimmassakin, tietää yön aikaan jotakin salaperäistä ja peloittavaa ja panee väkisinkin kysymään: mitä onkaan tuolla pohjalla? Zbarazin lammikko oli suorastaan kaamea. Sen vesi tuntui paksummalta kuin tavallinen vesi ja siitä lähti ruumiin katku. Siellähän paraikaa mätäni sadottain kasakoita ja tatareja. Molemmin puolin rantaa oli tosin vedetty ylös ruumiita, mutta paljon niitä silti oli jäänyt kätköön kaislikon ja vesikasvien sekaan. Skrzetuskia ympäröi viileä vesi, mutta hiki valui silti hänen otsaltaan. Mitenkä hän pääseekään eteenpäin, jos tässä vielä jotkin niljaiset käsivarret yhtäkkiä tarttuvat häneen, tai sinertävät silmät alkavat tuijottaa häntä vastaan miekkakasvien alta? Pitkät kiemurtelevat varret kävivät kiinni hänen polviinsa ja hiukset hänen päässään nousivat pystyyn, sillä hänestä tuntui jo siltä kuin joku hukkuneista olisi tarrautunut häneen kiinni, estääkseen häntä menemästä eteenpäin. Jeesus Maaria, Jeesus Maaria! kuiskasi hän lakkaamatta, liikkuessaan eteenpäin. Silloin tällöin nosti hän ylös silmänsä ja, nähdessään kuun, tähdet ja tyynen taivaan, hän tunsi saavansa hiukan lohtua. Jumala valvoo, toisti hän itsekseen, puoliääneen, niin hiljaa, että vain hän yksin sen saattoi kuulla. Silloin tällöin katsahti hän rannalle ja hänestä tuntui siltä kuin hän olisi katsellut Jumalan maailmaa jostakin kadotuksen ja tuomion, lian, mustien syvänteiden, kalpeiden kuun säteiden, kummitusten, ruumiiden ja yön maailmasta. Ja hänet valtasi sellainen kaiho, että hän olisi halunnut silmänräpäyksessä lähteä pois täältä kaislikkojen pauloista.

Hän kulki koko ajan rantaa pitkin ja oli jo päässyt niin kauas puolalaisesta leiristä, että hän täällä huomasi muutaman kymmenen askeleen päässä rannasta tatarin ratsun selässä. Paikalla hän pysähtyi ja jäi katselemaan tatariin. Päättäen nuokkuvista liikkeistään hevosen kaulaa kohti, oli tatari nähtävästi nukkumistilassa.

Kummalliselta se näytti: tatari yhä huojutteli, ikäänkuin hän vaieten olisi kumarrellut Skrzetuskille. Tämä ei kuitenkaan hetkeksikään hellittänyt silmiään hänestä. Tuntui kauhealta, Skrzetuski hengitti sentään taasen helpommin, sillä tämän todellisen kauhun tieltä haihtuivat nyt kaikki kuvitellut ja sata kertaa pahemmat kauhut. Henkien maailma hävisi ja ritari kävi taasen kylmäveriseksi. Hänen päässään alkoivat nyt liikkua sellaiset kysymykset kuin: nukkuuko hän vai eikö hän nuku? Onko minun mentävä eteenpäin vai eikö?

Hän kulki kuin kulkikin eteenpäin, liikkuen vieläkin hiljaisemmin ja varovaisemmin kuin matkan alussa. Vain puoli matkaa oli enää jäljellä suolle ja joelle, kun alkoi käydä heikko tuulenhenki. Kaislat heilahtivat yhtäkkiä, saaden aikaan voimakkaan kahinan. Skrzetuski ilostui, sillä huolimatta kaikesta varovaisuudesta, jonka takia hänen väliin oli täytynyt uhrata kokonaisia minuutteja asetellakseen jalkojaan, hänen kuitenkin oli ollut pelättävä, että varomaton liike, kompastus tai kulahdus saattoivat ilmaista hänet. Nyt kuki hän rohkeammin, kaislikko kun pitkin pituuttaan äänekkäästi puheli. Kaikki hänen ympärillään jutteli, yksin vesikin rannalla piti, läikkyvien aaltojen vaikutuksesta, pientä pulinaa.

Tämä liike ei kuitenkaan herättänyt ainoastaan rantojen viidakkoja, vaan Skrzetuskin eteen ilmestyi myöskin tumma esine, joka alkoi liukua häntä kohden, ikäänkuin valmistautuen ryntäykseen. Skrzetuski oli jo vähällä huudahtaa, mutta kauhu ja inho pysäyttivät samassa äänen hänen rintaansa ja kauhea ahdistus kuristi häntä kurkusta.

Hänestä oli tuntunut siltä, että tuo vedessä uiskenteleva ruumis tahtoisi sulkea häneltä tien, mutta samassa tämä ajatus hälveni ja jäljelle jäi vain inhon tunne. Skrzetuski kulki edelleen. Kaislikko yhä jatkoi puheluaan, jopa entistä lujemmalla äänellä. Kaislojen heiluvien tupsupäitten lomitse huomasi Skrzetuski jo toisen ja kolmannenkin tatarilaisvartion. Hän pääsi onnellisesti niiden ohi ja sivuutti jo neljännenkin. "Nyt olen varmaan kiertänyt puolen lammikon mittaa", ajatteli hän ja kohottautui hiukkasen, saadakseen selville, millä kohdalla hän nyt on. Samassa tarttui jokin kiinni hänen jalkaansa. Hän katsahti ympärilleen ja huomasi polviensa kohdalla ihmisen pään.

— Jo toinen, ajatteli hän.

Mutta tällä kerralla hän ei pelästynyt, sillä tämä ruumis makasi suu alaspäin ja oli kaikessa muodottomuudessaan täydellisesti liikkumaton ja eloton. Skrzetuski vain kiirehti askeleitaan, estääkseen pyörryttämistä. Kaislikko kävi nyt yhä tiheämmäksi ja tarjosi hänelle siten turvallisen piilopaikan, mutta vaikeutti samalla suuresti kulkua. Kului vielä puoli tuntia, kului tuntikin, mutta Skrzetuski yhä kulki ja väsyi väsymistään. Pohjakin näytti käyvän yhä liejuisemmaksi. Joskus ei vesi ulottunut nilkkaankaan, joskus taas hän vajosi vyötäröihin asti. Erittäin uuvuttavaa oli vetää jalat ylös liejusta. Hiki valui hänen otsaltaan ja kauhun pöyristykset kulkivat pitkin ruumista kiireestä kantapäihin asti.

— Mitä tämä on? ajatteli hän kauhistuneena. — Olenko minä joutunut mielenhäiriöön? Näyttää siltä kuin ei suota tulisikaan. Ehken ole tuntenutkaan paikkaa kaislikon keskellä ja kulkenut ohi.

Hänet valtasi tuskallinen epävarmuus, sillä tällä tavallahan hän saattaa koko yön kiertää lammikkoa ja aamulla joutua samaan paikkaan mistä hän eilen läksi, tai jossakin toisessa paikassa joutua kasakkain käsiin.

— Olen varmaan valinnut väärän tien, mietti hän masentuneena. — Lammikkojen kautta en pääse. Palaan siis huomenna ja lähden samaa tietä kuin herra Longinus. Huomiseen asti voin levätä.

Hän kulki kuitenkin kaiken aikaa eteenpäin, sillä hän oli huomannut, että antaessaan itselleen paluun ja lepäämisen lupauksen, hän oli pettänyt itseään. Hänen päähänsä juolahti myöskin, ettei hän vielä ollut voinutkaan ehtiä suolle asti, koska hän oli kulkenut hitaasti ja lisäksi joka hetki pysähdellyt. Mutta lepäämisen halu kävi yhä valtavammaksi. Välistä hänen teki mieli panna maata liejuun, vain saadakseen levätä. Hän taisteli omien ajatustensa kanssa ja rukoili. Pöyristykset uudistuivat yhä useammin ja yhä raskaammaksi kävi vetää jalkaa ylös liejusta. Nähdessään tatarilaiset vartiot hän kyllä havahtui, mutta tunsi myöskin samalla, että hänen päänsä jo on yhtä uupunut kuin koko muu ruumis ja pelkäsi, että häneen tulee kuume.

Taas kului puoli tuntia, mutta suota vain ei näkynyt.

Sensijaan kohtasi hän yhä useampia uponneita ruumiita. Yö, kauhu, ruumiit, kaislikon kahina, väsymys ja unettomuus tekivät hänen ajatuksensa sekaviksi. Hän alkoi nähdä näkyjä. Helena on Kudakissa ja hän soluu veneessä Rzendzianin kanssa alas Dnieperiä. Kaislat humisevat ja hän kuulee rannalta laulua. Kirkkoherra Muchowiecki odottaa, valmiina vihkimään heidät, ja herra Grodzicki edustaa morsiamen isää… Tyttö katselee siellä joka päivä muureilta joelle päin ja nyt hän jo huomaakin sulhonsa, koska hän käsiänsä taputtaen huutaa: hän tulee! hän tulee!

— Hyvä herra, sanoo Rzendzian, vetäen häntä hihasta, — neiti on tuolla.

Skrzetuski herää. Toisiinsa sekaantuneet kaislat olivat sulkeneet häneltä tien, näky haihtui, valvetila palasi. Nyt ei hän enää tunne väsymystä ja uupumusta, sillä kuume antaa hänelle voimia.

Oh, eikö suota vieläkään kuulu?

Mutta ympärillä on kaislikko niin samanlaisena, että hän varmaan ei ole ensinkään kulkenut eteenpäin. Joen kohdalla varmaan on väljää vettä, tämä siis ei vielä voi olla suota.

Ritari kulkee yhä eteenpäin, mutta ajatus palaa itsepintaisesti armaaseen näkyyn. Turhaan taistelee Skrzetuski, turhaan alkaa hän lukea: oi ylistetty Neitsyt… Turhaan koettaa hän säilyttää mielenmalttinsa. Uudestaan ja uudestaan astuvat hänen eteensä Dnieper-veneet, Kudak, Sicz. Tällä kertaa on näky vain hajanaisempi ja siinä esiintyy paljon henkilöitä: paitsi Helenaa näkee hän myöskin ruhtinaan ja Chmielnickin ja atamanin ja herra Longinuksen ja Zagloban ja Bohunin ja Wolodyjowskin. Kaikki ovat pukeutuneet juhlapukuihin hänen häitään varten, mutta missä vihkiäiset tapahtuivatkaan? Jossakin tuntemattomassa paikassa. Ei Lubniessa, eikä Rozlogissa, eikä Siczissa eikä Kudakissa… Omituinen vesi. Siinä ui ruumiita… Skrzetuski herää toisen kerran, tai oikeammin hänet herättää voimakas humu, joka tulee siltä puolen, minne hän on menossa, ja sentähden hän pysähtyy ja kuuntelee. Humina lähenee, kuuluu jotakin läiskettä. Sieltä tulee vene.

Se näkyy jo läpi kaislikon, siinä istuu kaksi kasakkaa, toinen työntää airolla, toinen pitää kädessään pitkää riukua, joka kaukaa välkkyy kuin hopea. Kasakka sohii sillä kaislikkoon.

Skrzetuski vetäytyi kaulaan asti veteen niin että vain pää jäi pinnalle ja katseli.

— Onkohan tuo tavallinen vartio, vai jokohan ne ovat minun jäljilläni? mietti hän.

Pian saattoi hän kuitenkin kasakkain rauhallisista ja välinpitämättömistä liikkeistä päättää, että miehet olivat tavallista vartiostoa. Veneitä oli lammikon rannalla varmaan useampiakin kuin tämä yksi ja jos he olivat häntä ajamassa takaa, niin olisi ollut liikkeellä useampia veneitä ja paljon miehiä.

He soutivat ohi, mutta kaislikon kahina esti kuulemasta heidän puhettaan. Vain seuraava katkonainen lause sattui Skrzetuskin korviin:

— Piru heidät vieköön… ja käskettiin vartioida tätä haisevaa vettä.

Vene solui kaislikkojen taakse, vain kokassa seisova kasakka teki tahdissa riu'ullaan kaislikkoon liikkeitä, ikäänkuin pelotellakseen kaloja.

Skrzetuski jatkoi matkaansa. Jonkun ajan kuluttua hän taasen näki rannalla tatarilaisvartion. Kuun valo sattui suoraan nogailaisen kasvoihin, jotka muistuttivat koiran kuonoa. Skrzetuski ei kuitenkaan enää pelännyt näitä vartiostoja niin paljon kuin sitä mahdollisuutta, että hän kadottaisi mielenmalttinsa. Siksi ponnisti hän koko tahtonsa tehdäkseen itselleen täysin selväksi, missä hän on ja minne hän menee. Mutta tämä taistelu osaltaan vain lisäsi hänen uupumustaan ja yhtäkkiä hän huomasi näkevänsä esineet silmiensä edessä kahden- tai kolmenkertaisina. Välistä näytti hänestä lammikko olevan linnan piha ja kaislatiheiköt telttoja. Silloin teki hänen mielensä huutaa luokseen Wolodyjowskia, mutta hänellä oli kuitenkin vielä niin paljon mielenmalttia, että hän hillitsi itsensä.

— Älä huuda, älä huuda! toisteli hän itselleen. — Tuhoat itsesi!

Tämä taistelu itsensä kanssa kävi hänelle kuitenkin yhä vaikeammaksi. Jo Zbarazista lähtiessä oli häntä vaivannut nääntymys ja kauhea unettomuus, sama, johon jo monet sotamiehet olivat kuolleet. Öinen vaellus, kylmä kylpy, kalman katku vedessä, rämpiminen liejussa ja kahlaaminen kasvinjuurien verkossa oli sittemmin heikontanut hänet äärimmilleen. Lisäksi tuli vielä kauhun alituinen ärsytys ja hyönteisten puremasta aiheutunut tuska. Hänen kasvonsa olivat niin täynnä sääskien pistoja, että ne olivat kauttaaltaan veressä. Sentähden hän tunsikin, että jollei hän pian pääse suolle, niin hän joko lähtee rannalle, kohtasi häntä siellä sitten mikä tahansa, tai heittäytyy kaislikkoon ja upottautuu.

Tuo suo ja joen suu väikkyivät nyt hänen edessään pelastuksen satamana, vaikka häntä siellä itse asiassa odotti vain uudet vaarat.

Taistellen kuumetta vastaan kävi hän eteenpäin, yhä vähemmin ottaen huomioon varovaisuuden. Kuumeensa huminassa kuuli Skrzetuski nyt ihmisääniä ja keskustelua. Hänestä tuntui, että lammikko puhuu hänen kohtalostaan, keskustellen pääseekö hän suolle vai eikö pääse ja pääseekö hän täältä yleensä pois vai eikö pääse. Sääsket hänen päänsä päällä lauloivat yhä kimeämmin ja surullisemmin. Vesi kävi yhä syvemmäksi, pian ulottui se vyötäreille ja vihdoin aina rintaan asti. Hänen mieleensä johtui, että jos hänen nyt täytyy alkaa uida, niin hän sotkeutuu tähän tiheään verkkoon ja uppoaa.

Ja taasen hänet valtasi hillitsemätön, kiihkeä halu huutaa luokseen
Wolodyjowskia. Hän pani jo käden torveksi suunsa ympäri huutaakseen:
Michal, Michal!

Onneksi jokin armelias kaisla löi häntä kasteisella märällä töyhdöllään kasvoihin. Hän pääsi taasen tajuihinsa ja katsahti eteensä. Hiukan matkaa oikealle päin sattui hänen silmiinsä jokin kalpea valo.

Nyt hän lakkaamatta katseli tähän valoon ja käveli sitä kohden.

Yhtäkkiä huomasi hän edessänsä poikkipäin olevan avonaisen paikan vedessä ja pysähtyi. Hän hengähti taasen: siinä oli nyt joki ja sen molemmilla puolilla suo.

— No nyt minä lopetan tämän kiertämisen rantaa pitkin ja menen suoraan tuohon kulmaan, arveli hän.

Kulman molemmilla puolin näkyi kaksi kaistaletta kaislikkoa. Skrzetuski kahlasi siihen, minne oli helpompi päästä. Hetken perästä hän huomasikin olevansa oikealla tiellä. Hän katsahti nyt ympärilleen: lammikko oli jo hänen takanansa ja hän kulki eteenpäin pitkin kapeaa väylää, joka ei voinut olla muuta kuin joki.

Vesikin oli siinä kylmempää.

Hetken perästä hänet kuitenkin valtasi kauhea uupumus. Hänen jalkansa vapisivat ja silmien eteen nousi kuin musta sumu. "En jaksa enää, lähden rannalle ja panen maata", ajatteli hän. "En todella lähde eteenpäin, paneudun levolle."

Sitten hän lysähti polvilleen ja alkoi käsillään hapuilla kuivaa sammalta rannalla. Siinä olikin ikäänkuin pieni saari, keskellä kaislikkoa.

Hän istuutui saarelle, pyyhkien käsillään verisiä kasvojaan, ja hengitti raskaasti. Hetken perästä tuli hänen sieraimiinsa savun käry. Kääntyen rantaa kohti hän huomasikin sadan askeleen päässä tulen ja sen ympärillä miehiä.

Tuli loimotti aivan vastapäätä häntä ja kun tuuli taivutti kaisloja, saattoi hän selvästi nähdä kaikki mitä ympärillä tapahtui. Heti ensi silmäyksellä huomasi hän nyt, että miehet olivat tatarilaisia hevospaimenia, jotka aterioivat tulen ääressä.

Äkkiä valtasi hänet kauhea nälän tunne. Edellisenä aamuna olihan syönyt kappaleen hevosen lihaa, josta ei edes kaksikuukautinen sudenpenikka olisi saanut tarpeekseen. Siitä asti ei hän ollut ottanut mitään suuhunsa.

Hän alkoi nyt repiä ylös ympärillään kasvavia ruohoja ja imeskellä niiden mehua. Siten hän sammutti sekä nälkänsä että janonsa, sillä janokin vaivasi häntä.

Samalla katseli hän kaiken aikaa nuotiolle päin, joka sammumistaan sammui. Miehet sen ääressä peittyivät ikäänkuin sumuun ja näyttivät häviävän.

— Oh, uni minun on, nukun tähän mättäälle, mietti Skrzetuski.

Mutta nuotion ääressäpä nyt alkoi havaita liikettä. Hevospaimenet nousivat, pian kuului Skrzetuskin korviin huutoja; losh! losh! Niihin vastasivat hevoset lyhyellä hirnunnalla. Nuotion ympäristö tyhjeni ja tuli sammui. Hetken ajan vain kuuli Skrzetuski vielä vihellystä ja kavioiden kumeaa töminää kostealla niityllä.

Hän ei voinut käsittää miksi hevospaimenet ratsastavat pois. Samassa hän huomasi, että kaislain töyhdöt ja siemenlakit ikäänkuin olisivat vaalenneet. Veden kiilto on toisenlainen kuin äsken, ikäänkuin nyt olisi kuutamo ja ilman verhoaa kevyt sumu.

Hän katsahti ympärilleen: aamu jo sarasti. Koko yö oli häneltä mennyt lammen rannan kiertämiseen ennenkuin hän pääsi joelle ja suolle.

Hän oli siis tuskin matkansa alussa. Nyt täytyi hänen päivän aikana kahlata jokea pitkin ja päästä vihollisleirien läpi.

Aamuruskon valo ilmassa kävi yhä voimakkaammaksi. Itäinen taivaanranta vetäytyi vaalean vihertäväksi.

Skrzetuski lähti nyt ruohosaareltaan uudelleen suolle ja saapui pian rannalle. Hän nosti päänsä ylös kaislikosta ja näki noin viidensadan askeleen päässä tatarilaisen vartiopaikan. Muuten oli niitty aivan tyhjä, vain nuotio valaisi jonkun verran ympäristöään, hehkuen sammuvalla liekillä. Skrzetuski päätti ryömiä sitä kohden korkeitten ruohojen lomitse, joiden joukossa siellä täällä kasvoi kaislaa.

Saavuttuaan paikalle hän tarkasteli, eikö löytäisi ruoanjätteitä. Hän tapasikin kalvetuita lampaanluita, joissa vielä oli suonien ja rasvan jätteitä sekä paistettuja nauriita, jotka olivat unohtuneet lämpimään tuhkaan. Ahneesti kuin villi peto kävi hän niiden kimppuun ja söi kunnes huomasi, että vartiot hänen kulkemansa tien varrella alkavat lähetä, palaten leirilleen tätä samaa niittyä pitkin.

Silloin hän kääntyi takaisin entistä tietään ja katosi muutaman minuutin päästä kaislaseinämän taakse. Saavuttuaan ruohosaarellensa hän äänettömästi paneutui sinne maata. Vartiat ennättivät sillaikaa kulkea ohitse. Heti heidän mentyään alkoi Skrzetuski taasen kalvaa luita, jotka hän oli ottanut mukaansa, ne vain rutisivat hänen leukojensa välissä, jotka olivat voimakkaat kuin suden leuat. Kalvamalla irti rasvan ja suonet, imemällä ytimen ja nakertelemalla itse luuta hän sai ensimäisen nälkänsä sammutetuksi. Tällaista aamuateriaa ei hän ollutkaan pitkään aikaan nauttinut Zbarazissa.

Nyt hän tunsi, että hänen voimansa olivat palanneet. Ravinto ja nouseva huomen olivat vahvistaneet häntä. Päivä valkeni valkenemistaan. Itäinen taivaanranta vetäytyi vihertävästä ruusunkarvaiseksi ja kultaiseksi. Aamun viileys tosin vielä kiusasi ritaria, mutta häntä lohdutti kuitenkin samalla tieto, että aurinko pian tulee lämmittämään hänen vaivaantunutta ruumistaan. Hän otti tarkan selon siitä missä hän on. Hänen saarensa oli tarpeeksi iso, tosin hiukan lyhyt, mutta sensijaan niin leveä, että kaksi miestä helposti olisi saattanut levätä siinä. Sen ympärillä seisoi muurina kaislikko, peittäen sen täydelleen ihmisten katseilta.

— Täältä eivät minua löydä, tuumi Skrzetuski, — paitsi jos lähtevät kalastamaan kaislikkoon. Mutta siellä ei ole kaloja, sillä ne ovat kuolleet kalman katkuun. Täällä minä lepään ja mietin, mitä sitten on tehtävä.

Ja hän alkoi miettiä, mennäkö eteenpäin jokea pitkin, vai eikö. Vihdoin hän päätti lähteä liikkeelle siinä tapauksessa, että alkaa tuulla ja kaislikko rupeaa häälymään. Päinvastaisessa tapauksessa hänen liikuntansa ja sen synnyttämä häly voisivat hänet ilmaista, varsinkin, kun hänen todennäköisesti täytyy kulkea hyvin likeltä leiriä.

— Jumalan kiitos, että tähän asti olen säilynyt elävänä, kuiskasi hän hiljaa.

Hän nosti silmänsä taivasta kohden ja ajatukset liitivät puolalaisten valleille. Linna näkyi tänne selvästi, varsinkin, kun nousevan auringon ensimäiset säteet sitä valaisivat. Ehkäpä tornista joku paraikaa katselee lammikolta ja kaislikkoa kohden. Ja varmaan Wolodyjowski ja Zagloba kaiken päivää valleilta tarkastavat, ettei hän vain jo riipu jonkun hyökkäystornin katossa.

Mutta eivätpä näekään, ajatteli Skrzetuski ja suloinen pelastumisen ilo täytti hänen rintansa. Eivätpä saakaan nähdä, toisti hän muutamaan kertaan. Vähän matkaa olen vasta kulkenut, mutta kuljettava sekin oli. Jumala auttaa minua eteenpäinkin.

Mielikuvituksessaan oli hän jo vihollisleirin takana, metsissä, joissa kuninkaalliset sotajoukot majailevat. Väkeä oli koolla koko maasta, husaareja, jalkaväkeä, vierasmaalaisia rykmenttejä — maa aivan huojuu miesten, ratsujen ja tykkien painon alla, ja keskellä tuota muurahaispesää on itse kuningas. Sitten näki Skrzetuski äärettömän taistelun, tuhotun vihollisleirin, ruhtinaan kiitämässä ruumiskasojen yli. Hänen ratsujoukkonsa ja heidän tervehdyksensä ruhtinaalle…! Ritarin rasittuneet ja ajettuneet silmät sulkeutuivat ylenmääräisen valon häikäiseminä ja pää taipui ajatusten painosta. Hän joutui jonkin suloisen voimattomuuden valtaan, heittäytyi lopuksi maahan pitkin pituuttaan ja nukahti.

Kaislikko humisi, aurinko kieriskeli ylös taivaan laelle, lämmittäen ritaria palavalla katseellaan ja kuivaten hänen kastuneet vaatteensa. Hän nukkui sikeästi, liikkumatta. Jos joku olisi nähnyt hänet siinä makaamassa ruohosaarellaan, kasvot verissä, niin hän olisi luullut, että siinä on veden nurmelle heittämä ruumis. Kului tunti tunnin jälkeen. Skrzetuski yhä nukkui, aurinko ehti jo korkeimmalle kohdalle taivaan lakea ja kääntyi toista taivaan rantaa kohden, mutta hän yhä vain nukkui. Hänet herätti vasta hevosten kimeä hirnunta laitumelta ja hevospaimenien äänekkäät huudot, kun he kepeillänsä kurittivat lauman oriita.

Skrzetuski hieroi silmiänsä, katseli ympärilleen ja muisti jo missähän on. Hän nosti katseensa. Iltaruskon punaamalla läntisellä taivaalla vilkkuivat tähdet: hän oli nukkunut koko päivän.

Skrzetuski ei kuitenkaan tuntenut olevansa entistä levänneempi tai voimakkaampi. Joka paikkaa hänessä särki, mutta hän ajatteli kuitenkin, että uusi ponnistus ehkä palauttaa virkeyden hänen ruumiiseensa, astuen veteen hän siis viivyttelemättä lähti jatkamaan matkaansa.

Nyt kävi hän kaislikon syrjää läpi avonaisen veden, jotta ei hälyllään kääntäisi puoleensa hevospaimenien huomiota rannalla. Viimeiset auringonsäteet olivat sammuneet ja pimeys lepäsi syvänä mailla eikä se vieläkään ollut tullut esiin metsien takaa. Paikoittain oli vesi niin syvää, että Skrzetuski kadotti pohjan jalkojen alta ja oli pakoitettu uiden kulkemaan eteenpäin. Se tuntui raskaalta, sillä hänhän oli täysissä vaatteissa ja oli uitava vastavirtaa. Vaikka joen juoksu olikin hidas, veti se kuitenkin häntä takaisin lammikkoja kohden. Mutta sensijaan eivät tarkimmatkaan tatarilaissilmät saattaneet huomata hänen päätään, sen soluessa pitkin tummaa kaislikkoseinää. Hän liikkuikin siitä syystä jokseenkin rohkeasti, milloin uiden, milloin — ja enimmäkseen — kahlaten, jolloin vesi ulottui vyötärille, tai kainaloihin asti. Vihdoin pääsi hän paikalle, josta hänen silmänsä näkivät molemmin puolin jokea tuhansia valoja.

— Siinä nyt on vihollisten leiri, arveli hän. — Jumala minua auttakoon.

Hän kuunteli.

Puheen humina sattui hänen korviinsa. Vihollisleirit olivat todella siellä. Joen vasemmalla rannalla sijaitsi kasakkaleiri tuhansine vankkureineen ja telttoineen, oikealla tatarilaisten. Molemmista kuului melua, miesten puhetta, rumpujen ja pillien ääntä, karjan ja kamelien mylvinää, hevosten hirnuntaa ja miesten huutoja. Joki eroitti toisistaan leirit, samalla estäen riitojen ja tappelujen syntymisen, tatarit kun eivät koskaan voineet levollisina seisoa rinnan kasakkain kanssa. Joki oli tällä kohdalla leveämpi ja ehkäpä sitä tahallisestikin oli kaivamalla levennetty. Nuotiovalkeista päättäen ulottuivat vankkurijonot toisella puolella ja kaislamajat toisella muutaman kymmenen askeleen päähän rannasta. Itse rannassa taas varmaan oli vartiostoja.

Kaislikko harveni. Nähtävästi ranta vastapäätä vankkurileiriä oli soramaata. Skrzetuski liikkui vielä muutaman kymmenen askeleen eteenpäin ja pysähtyi sitten. Jokin uhkaava voima tuulahti tuosta muurahaispesästä häntä vastaan.

Sinä hetkenä tuntui hänestä siltä kuin noiden tuhansien ihmisolentojen koko valppaus ja vimma olisi ollut suunnattu häntä kohden. Ja samalla totesi hän olevansa heidän edessään täydelleen aseeton ja voimaton. Hän oli aivan yksin.

— Tuosta ei pääse läpi kukaan, ajatteli hän.

Mutta hän kulki yhä eteenpäin, sillä jokin pidättämätön, miltei sairaalloinen uteliaisuus veti häntä. Hänen teki mieli likempää katsella tuota kauheaa voimaa. Nyt äkkiä hän pysähtyi. Kaislametsä oli loppunut kuin veitsellä poikki leikattuna. Ehkäpä kaislat todella olivatkin leikatut ja käytetyt majoiksi sotamiehille. Kauempana näytti vesi veren väriseltä, siihen kun nuotioista lankesi valo.

Kaksi suurta, kirkasta liekkiä paloi aivan rannalla. Toisen ääressä istui hevosensa selässä tatari, toisen ääressä taas seisoi kasakka, kädessä pitkä keihäs. Molemmat katselivat toisiinsa ja veteen. Kauempana näkyi muita vartioita.

Nuotiot loivat veden poikki ikäänkuin tulisia siltoja. Rannalla oli riveissä pieniä veneitä, joita käytettiin lammikon vartioimiseen.

— Aivan mahdotonta, mutisi Skrzetuski.

Ja samassa valtasi hänet epätoivo. Ei ollut mahdollista kulkea eteenpäin. Eikä liioin palata. Aika vain kului hänen rämpiessään täällä soissa ja liejussa. Hän sai hengittää mädännyttä ilmaa ja kastua pintaa myöten eikä tästä kaikesta ollut muuta hyötyä kuin että hän päästyään leirien luo, joiden läpi hän oli ottanut mennäkseen, tuli siihen varmuuteen, että hänen yrityksensä on mahdottomuus.

Mutta mahdotonta oli palatakin.

Skrzetuski tiesi, että hänellä ehkä vielä on voimia rämpiä eteenpäin, mutta palata ei hän jaksa. Hänen epätoivonsa oli samalla äänetöntä vimmaa. Ensi hetkessä hänet valtasi halu nousta vedestä, kuristaa vartia ja sitten heittäytyä suuremman joukon kimppuun saadakseen surmansa.

Tuuli alkoi uudelleen humista. Kummallisesti kuiskaillen kulki se kaislikossa ja toi samalla hänen korviinsa kellojen äänen Zbarazista. Skrzetuski alkoi palavasti rukoilla, löi rintaansa ja huusi taivasta avukseen ja pelastajakseen. Hänellä oli hukkuvan voima ja epätoivoisan usko. Hän rukoili rukoilemistaan ja molemmat vihollisleirit humisivat hänen edessään uhkaavina, ikäänkuin olisivat vastanneet hänen rukouksiinsa. Mustat ja tulen punaamat varjot häälyivät kuin mitkäkin paholaislaumat helvetissä. Vartiostot seisoivat liikkumattomina, vesi joessa vieri verenkarvaisena.

— Tulet sammutetaan tietysti heti kun tulee nukkumisen aika, sanoi
Skrzetuski itsekseen ja odotti.

Kului tunti ja toinenkin. Hälinä väheni, nuotiotulet alkoivat todella verkalleen sammua. Vain kaksi vartiovalkeaa jäi ja ne loimusivat entistä kirkkaampina.

Vartioja vaihdettiin nyt ja nähtävästi oli tarkoitus, että nämä jäisivät paikalleen aamuun asti.

Skrzetuskin mieleen johtui, että hän ehkä sittenkin päivällä helpommin voi pujahtaa leirin läpi. Pian hän kuitenkin luopui tästä tuumasta. Päivällä käydään ottamassa vettä, juotetaan karjaa ja mennään uimaan. Joki on täynnä ihmisiä.

Yhtäkkiä sattui Skrzetuskin katse veneisiin. Molemmilla rannoilla oli useita kymmeniä rivissä ja kaislikko ulottui tatarilaiselta puolelta toiselle.

Skrzetuski painautui kaulaa myöten veteen ja alkoi verkalleen liikkua veneitä kohden, kaiken aikaa pitäen silmänsä kiinnitettyinä tatarilaiseen vartioon.

Puolen tunnin perästä oli hän aivan likellä ensimäistä venettä. Hän oli laatinut itselleen yksinkertaisen suunnitelman. Veneiden tylpät perät muodostivat, kohotessaan vedestä, ikäänkuin holvin, jonka läpi ihmisen pää helposti saattoi tunkeutua. Kun kaikki veneet olivat vierekkäin, niin ei tatarilainen vartia saattanut huomata päätä, joka puikkelehti niiden alla. Vaarallisempi oli kasakkapuoli, mutta ei täälläkään vartia voinut nähdä häntä, veneitten alla kun oli pimeä. Sitäpaitsi: eihän ollut muuta tietä.

Skrzetuski ei kauemmin epäröinyt, vaan alkoi pujotteleida veneiden alatse.

Hän liikkui nelinryömin, sillä vesi oli liejuista. Niin likellä hän oli rannalla seisovaa tatarilaista, että hän saattoi kuulla hänen hevosensa pärskähtelevän. Hetken perästä hän pysähtyi ja kuunteli. Onneksi olivat veneet asetetut vierekkäin. Hänen silmänsä tähtäsivät nyt kasakkavartiaan, jonka hän näki aivan kuin kämmenellään. Tämä katseli levollisena tatarilaisleiriä kohden. Skrzetuski oli jo ehtinyt viidentoista veneen alitse, kun hän yhtäkkiä kuuli rannalta, aivan läheltä, miesten askelia ja ääniä. Nopeasti hän piilottautui ja kuunteli. Krimin matkoilla oli hän oppinut tatarinkieltä ja nyt kävivät kylmät väreet pitkin ruumista, kun hän kuuli käskyn: veneeseen ja eteenpäin!

Samassa tuli hänen aivan kuuma, vaikka hän vedessä olikin. Jos nyt rannalla olijat sattuvat istuutumaan siihen veneeseen, jonka alla hän tällä hetkellä piilottelee, niin on hän auttamattomasti hukassa. Jos he taas asettuvat johonkin edessäolevista veneistä, niin hän myöskin on perikadon oma, sillä silloin jää eteen tyhjä, valaistu paikka.

Jokainen silmänräpäys tuntui hänestä tunnin pituiselta. Vihdoin kuului askelten töminää lautoja vastaan: tatarilaiset asettuivat neljänteen tai viidenteen veneeseen hänen takanaan, työnsivät sen rannasta ja alkoivat liukua lammikkoa kohden. Mutta tämä liike aikaansai sen, että kasakkavartian silmät kääntyivät veneitä kohden. Puoleen tuntiin ei Skrzetuski nyt voinut hievahtaa. Vasta kun vartio oli muutettu, alkoi hän taas liikkua eteenpäin.

Tällä tavalla pääsi hän venerivin loppuun asti. Viimeisen jälkeen alkoivat uudelleen kaislat ja ruo'ot. Saavuttuaan niiden kohdalle Skrzetuski hengästyneenä ja hiestyneenä vaipui polvilleen ja kiitti kaikesta sydämestään Jumalaa.

Nyt liikkui hän hiukan rohkeammin, käyttäen hyväkseen jokaista tuulenhenkäystä, joka pani kaislikon humisemaan. Vähänpäästä katseli hän ympärilleen. Vartioiden nuotiot alkoivat jo loitota, hämärtyä ja hiipua. Kaislikkojuova kävi yhä mustemmaksi ja tuuheammaksi, sillä rannat olivat täällä soisemmat. Vartiostot eivät enää voineet olla yhtä likellä toisiaan, leirin hälinä heikkeni. Jokin yliluonnollinen voima vahvisti ritarin jäseniä. Kaislikkojen ja ruohikkojen läpi hän rämpi, painui lätäkköihin, luisui ja nousi jälleen. Hän ei vielä uskaltanut lähteä rannalle, mutta hän tunsi melkein jo olevansa pelastettu. Kuinka kauan hän näin oli kulkenut ja kahlannut siitä ei hän ollut oikein selvillä, mutta kun hän jälleen katseli ympärilleen, niin näyttivät vartiotulet ikäänkuin kiiltäviltä pilkuilta vain ja muutaman sadan askeleen jälkeen ne täydelleen hävisivät. Kuu nousi. Yltympärillä vallitsi täydellinen hiljaisuus. Yhtäkkiä alkoi kuulua huminaa, joka oli äänekkäämpää ja vakavampaa kuin kaislikon. Skrzetuski oli ilosta huudahtamaisillaan: joen molemmin puolin kohosi metsä.

Silloin kääntyi hän rantaa kohden ja astui ulos kaislikosta. Heti kaislikon takana alkoi havumetsä. Hänen sieraimiinsa tuli selvä pihkan haju. Jossakin välkkyivät pimeästä sananjalat kuin hopeana. Skrzetuski vaipui uudestaan polvilleen, suuteli maata ja rukoili.

Hän oli pelastettu.

Sitten astui hän metsän pimeyteen, kysyen itseltään, minne hänen nyt on suunnattava kulkunsa, minne metsät hänet johtavat, missä on kuningas ja sotajoukko.

Matka ei mitenkään ollut lopussa, se ei vieläkään ollut helppo eikä vaaraton, mutta kun hän ajatteli, että hän oli päässyt ulos Zbarazista, hiipinyt vartioiden, soiden, vihollisleirien ja melkein puoli miljoonaa suuren vihollisjoukon läpi, niin hänestä tuntui, että kaikki vaarat sittenkin olivat ohitse ja että tämä metsä on selvä valtatie, joka johtaa hänet suoraan kuninkaallisen majesteetin luo.

Ja tuo nälkiintynyt, viluinen, märkä, oman verensä, punaisen rantamullan ja mustan loan tahraama raukka käveli eteenpäin ilo sydämessä ja toivoen pian saavansa toisissa oloissa ja voimakkaampana palata Zbaraziin.

— Ette enää jää nälkään ja epätoivoon, mietti hän muistellessaan tovereitaan Zbarazissa, — sillä minä tuon kuninkaan teidän luoksenne.

Ja hänen ritarillinen sydämensä iloitsi siitä, että pelastuksen hetki pian koittaisi ruhtinaalle, ylipäälliköille, sotajoukoille, Wolodyjowskille, Zagloballe ja kaikille Zbarazin saarretuille sankareille.

Metsän syvyydet avautuivat hänen eteensä, varjoillaan suojaten häntä.

SEITSEMÄS LUKU.

Toporowin linnan salissa istui eräänä iltana kolme ylimystä, pitäen salaista keskustelua suljettujen ovien takana. Muutamia kynttilöitä paloi lepattaen pöydällä, joka oli täynnä ympäristöä esittäviä karttoja. Karttaläjän joukossa nähtiin korkea mustasulkainen hattu, kaukoputki, miekka, jonka kahva oli helmillä koristettu, sekä miekan päälle heitettynä pitsipäärmeinen nenäliina ja pari hirvennahkaista hansikasta. Tuolissa, jonka käsinojat olivat hyvin korkeat, istui pöydän takana noin neljäkymmenvuotias, pienikokoinen ja hento, mutta lujarakenteinen mies. Hänen kasvonsa olivat harmaat, kellertävät ja väsyneet, hänen silmänsä olivat mustat ja päätä peitti musta ruotsalainen peruukki, jonka pitkät kiharat ulottuivat hartioille. Harvat mustat viikset, joiden kärjet olivat taivutetut ylöspäin, kaarsivat ylähuulta, alahuuli taas, samoinkuin leuka, pistivät tuntuvasti eteenpäin, antaen hänen kasvoilleen jotakin jalopeuran rohkeudesta ja uhmasta. Nuo kasvot eivät olleet kauniit, mutta poikkesivat tykkänään tavallisuudesta ja todellisuudesta. Jokin nautinnonhalun ja aistillisuuden piirre yhtyi niissä omituisella tavalla uneliaaseen turtumukseen ja kylmyyteen. Silmät olivat ikäänkuin sammuneet, mutta helposti saattoi huomata, että ne viehättymyksen, ilon tai suuttumuksen hetkenä kykenivät singauttelemaan salamoja, joita eivät kaikki katseet voineet kestää, ja samalla kuvastui niissä hyväntahtoisuus ja lempeys.

Musta puku, johon kuului atlaskauhtana ja pitsiröyhelö sekä sen alta esiin pistävät kultaiset vitjat, lisäsi osaltaan tämän omituisen ulkonäön hienostusta. Huolimatta kasvoilla ja koko olennossa ilmenevästä surumielisyydestä, vaikutti tämä ulkomuoto majesteetillisesti. Siinä olikin itse kuningas Jan Kasimir Vaasa, joka noin vuosi sitten oli tullut veljensä Wladyslawin seuraajaksi.

Vähän matkan päässä hänen takanansa istui puoleksi varjossa Lomzan starosta Hieronym Radziejowski, lyhyt, karkeatekoinen, punakka mies, jolla oli hovimiehen paksut ja hävyttömät kasvot. Vastapäätä pöydän takana katseli kolmaskin herra kyynärpäittensä nojassa ympäristöä esittäviä karttoja, tuontuostakin luoden katseen kuninkaaseen.

Hänen kasvoissansa ilmeni vähemmän majesteettisuutta, mutta miltei vielä enemmän virallista arvokkuutta kuin kuninkaan kasvoilla. Ne olivat valtiomiehen huolten ja mietiskelyn uurtamat, kylmät ja järkevät kasvot, joissa ankaruus ei häirinnyt niiden tavatonta kauneutta. Hänellä oli siniset, läpitunkevat silmät ja hänen ihonsa oli iästä huolimatta vielä hieno. Komea puolalainen puku ja ruotsalaiseen tapaan ajettu leukaparta, korkea hiustukkula otsan yläpuolella lisäsivät hänen säännöllisten, ikäänkuin kiveen veistettyjen kasvojensa arvokkuutta.

Tämä mies oli Jerzy Ossolinski, kruunun kansleri, roomalaisen valtakunnan ruhtinas, kaunopuhuja ja kaikkien Europan hovien ihailema diplomaatti, Jeremi Wisniowieckin kuuluisa vastustaja.

Hänen tavaton kykynsä oli jo aikaiseen kiinnittänyt puoleensa edellisten hallitusten huomion ja oman voimansa nojalla oli hän jo varhain kohonnut korkeimpiin virkoihin, joissa hän nyt johti koko valtiolaivan peräsintä, saman laivan, joka tällä hetkellä oli aivan likellä hajoamistaan.

Kansleri olikin kuin luotu tällaisen laivan perämieheksi. Hän oli uuttera, kestävä, viisas, kaukonäköinen mies, joka teki laskunsa monta vuotta eteenpäin. Kykyjensä nojalla olisi hän varmalla ja vakavalla kädellään saattanut johtaa jokaisen muun valtakunnan, paitsi Puolan, turvalliseen satamaan. Jokaiselle muulle valtakunnalle hän olisi voinut turvata pitkäaikaisen voiman ja sisällisen mahdin. Olisipa vain ollut kysymyksessä esimerkiksi sellaisen hallitsijan kuin Ranskan tai Espanjan kuninkaan itsevaltiaan ministerin toimi! Mutta kasvatettuna ulkomailla ja tottuneena vieraisiin esikuviin, hän kaikesta myötäsyntyneestä joustavuudestaan huolimatta ei voinut tottua Puolan voimattomaan hallitukseen eikä oppia ottamaan lukuun sen tahtoa, vaikka kaikki hänen suunnitelmansa, aikomuksensa ja ponnistuksensa aina särkyivät sirpaleiksi juuri tätä kalliota, Puolan valtakuntaa vastaan ja vaikka hän siitä syystä jo hengessä näki sen vastaisen perikadon ja itse myöhemmin oli kuoleva epätoivo sydämessä.

Hän oli nerokas teoreetikko, mutta ei osannut olla nerokas käytännön mies ja joutui sentähden ulospääsyttömään umpikujaan. Kerran eläydyttyään johonkin ajatukseen, joka hänen mielestään oli tulevaisuudessa kantava hedelmiä, hän fanaatikon itsepintaisuudella kulki sitä kohden, välittämättä siitä, että tuo ajatus, vaikka teoriassa kuinkakin onnellinen, kuitenkin olevissa olosuhteissa ja käytännössä saattoi tuottaa hirveätä tuhoa.

Tahtoessaan vahvistaa hallitusta ja valtiota, oli hän päästänyt irti hirveän kasakka-aineksen, huomaamatta, että myrsky on kääntyvä ei ainoastaan ylimystöä ja sen suurtiloja, väärinkäytöksiä ja aatelin omavaltaisuutta vastaan, vaan myöskin valtion oleellisimpia etuja.

Aroilta oli Chmielnicki noussut ja kasvanut jättiläiseksi. Puolan valtakunta oli saanut kokea Keltaisen Veden, Korsunin ja Pilawcen tappiot. Ensi työkseen oli samainen Chmielnicki liittynyt viholliseen Krimin valtakuntaan. Salama oli seurannut salamaa. Oli ollut sotaa ja taas sotaa. Ennen kaikkea olisi tuo hirveä kansanaines pitänyt kukistaa, jotta se vastaisuudessa olisi ollut kelvollinen hyödylliseen työhön, mutta kansleri oli, eläytyneenä omaan ajatukseensa, yhä hieronut rauhaa, viivytellyt ja uskonut Chmielnickiinkin.

Tapausten kulku särki hänen teoriansa. Ja päivä päivältä kävi selvemmäksi, että seuraukset kanslerin pyrkimyksistä olivat odotuksiin nähden päinvastaisessa suhteessa. Vihdoin tuli sitten Zbaraz ja todisti tämän kaiken epäämättömäksi tosiasiaksi.

Kansleria painoi vastoinkäymisten, yleisen katkeruuden ja vihan taakka.

Hän toimi nyt, niinkuin ihmiset vastoinkäymisten ja tappioiden aikana yleensä toimivat, varsinkin ihmiset, joiden usko itseensä on voimakkaampi kaikkia onnettomuuksia: hän haki syntipukkeja.

Syypää oli koko Puolan valtakunta ja kaikki säädyt, Puolan menneisyys ja koko valtiorakenne. Mutta se, joka, peläten vuoren syrjällä riippuvan kallion romahtavan alas, tahtoo vierittää sitä ylöspäin, kysymättä onko hänellä siihen voimia, se vain kiiruhtaa romahdusta. Kansleri meni vielä pitemmälle, sillä hän kutsui avuksi kauhean, rantoja hajoittavan kasakkatulvan, ajattelematta sitä, että tällainen tulva ainoastaan kykenee syömään ja murtamaan maaperää, jolla kallio lepää.

Mutta samaan aikaan kuin hän osaltaan haki syyllisiä, kääntyivät kaikkien muiden silmät häneen, katsoen häntä sodan, tappioiden ja onnettomuuksien aiheuttajaksi.

Kuningas häneen kuitenkin vielä uskoi ja uskoi sitä enemmän, kun yleinen mielipide, säästämättä kuninkaan majesteettia, syytti häntä itseäänkin kanslerin rinnalla.

Nyt istuivat he Toporowissa surullisina ja murtuneina, tietämättä mitä oikeastaan on tehtävä, sillä kuninkaalla oli vain kaksikymmentäviisi tuhatta sotamiestä. Ilmoituskapulat olivat liian myöhään pannut kiertämään ja vain osa yleisesti liikkeelle pannusta väestä oli tähän mennessä ehtinyt kokoontua. Kuka oli syypää viivytykseen ja eikö se mahdollisesti johtunut kanslerin itsepintaisesta politiikasta, se oli vastaiseksi salaisuus, jonka vain kuningas ja ministeri tiesivät. Joka tapauksessa tunsi kumpikin voimattomuutensa Chmielnickin rinnalla.

Ja mikä oli vielä pahempaa: heillä ei hänestä ollut tarkkoja tietoja. Kuninkaan leirissä ei vieläkään tiedetty, onko khani koko sotajoukkoineen Chmielnickin apuna, vai onko siellä vain Tuhaj-bej ynnä muutama tuhat ordalaista. Tämä kysymys oli tällä hetkellä kuoleman ja elämän kysymys. Yksistään Chmielnickin kanssa olisi kuningas pahimmassa tapauksessa voinut koettaa onneansa, vaikkapa kapinoitsevalla hetmanilla olisikin ollut kymmentä kertaa suuremmat voimat. Kuninkaan nimen viehätys oli nimittäin kasakoille suuriarvoinen asia, se merkitsi ehkäpä enemmänkin kuin kaikki yleisen liikkeellepanon kautta kootut, järjestymättömät ja harjaantumattomat aatelisjoukot. Mutta jos khani oli Chmielnickin rinnalla, niin oli mahdotonta mitellä voimia sellaisen ylivoiman kanssa.

Asiasta oli kyllä erilaisia tietoja, mutta kukaan ei tarkalleen tuntenut sitä. Teräväkatseinen Chmielnicki oli joukkoineen vetäytynyt kiinteästi yhteen eikä päästänyt luotaan ainoaakaan kasakkaosastoa tai tatarilaista partiomiestä, jotta kuningas ei saisi käsiinsä vankeja. Kapinallisella hetmanilla oli nimittäin päämääränä osalla joukoistaan kokonaan sulkea heikontunut Zbaraz ja sitten itse äkkiarvaamatta koko tatarilaisen ja kasakkaväkensä kanssa ilmestyä kuninkaan eteen, saartaa hänet ja jättää hänet khanin käsiin.

Ei siis syyttä levännyt pilvi kuninkaan kasvoilla, sillä eihän majesteetti toki saata tuntea suurempaa tuskaa kuin tietäessään oman heikkoutensa. Jan Kasimir istui hervottomasti leväten nojatuolin selkää vastaan. Nyt päästi hän kätensä vaipumaan pöydälle ja sanoi, viitaten karttoihin:

— Ei siitä mitään tule, ei mitään. Ette te saa käsiinne vankeja.

— Minultakin on toivo mennyt.

— Ovatko tiedustelijat palanneet?

— Ovat, mutta tuomatta mitään tietoja.

— Eikö ainoatakaan vankia?

— Vain talonpoikia ympäristöstä, jotka eivät mitään tiedä?

— Onko herra Pelka palannut? Hän on mainio partiopäällikkö.

— Armollinen kuningas, virkkoi nojatuolistaan Lomzan starosta, — herra Pelka ei ole palannut eikä palaa, sillä hän on kaatunut.

Syntyi hetken vaitiolo. Kuningas tuijotti synkästi lepattaviin kynttilöihin ja alkoi rummuttaa käsillään pöytään.

— Ei teillä siis ole mitään neuvoa antaa, sanoi hän vihdoin.

— Ei muuta kuin: täytyy odottaa, vastasi kansleri vakavana.

Jan Kasimirin otsa vetäytyi ryppyihin.

— Odottaa, toisti hän, — nyt kun Zbarazin luona Wisniowiecki ja muut päälliköt ovat menehtymäisillään.

— Kyllä he vielä kestävät jonkun aikaa, sanoi Radziejowski huolettomana.

— Olisi parempi, että vaikenisitte, herra starosta, kun ei teillä ole mitään hyvää sanottavana.

— Kyllä minulla olisi neuvo, teidän majesteettinne.

— Mikä?

— Lähettäkää joku Zbarazin luo muka neuvottelemaan Chmielnickin kanssa. Lähetti ottaa selon, onko khani siellä omassa persoonassaan ja tuo tänne tiedon.

— Se ei ole mahdollista, sanoi kuningas, — nyt kun olemme julistaneet Chmielnickin kapinalliseksi, määränneet hänen päästään palkinnon ja antaneet zaporogilaisten ylipäällikkyyden Zabuskille. Ei ole enää meidän arvomme mukaista ryhtyä sovitteluihin Chmielnickin kanssa.

— Silloin voi toimittaa lähetin khanin luo, vastasi starosta.

Kuningas katsoi kysyvästi kansleriin, joka nosti häntä kohden siniset, ankarat silmäteränsä ja hetken mietittyään lausui:

— Neuvo olisi hyvä, mutta Chmielnicki epäilemättä pidättää lähetin ja sentähden ei yrityksestä voi koitua mitään hyötyä.

Jan Kasimir heilautti torjuen kättään.

— Me näemme, lausui hän verkalleen, — että te ette tiedä mitään keinoa. Siksi sanon oman mielipiteeni: minä käsken torvensoitolla ilmoittamaan, että on noustava ratsujen selkään ja lähden joukkoineni Zbarazia kohden. Tapahtukoon Jumalan tahto. Siellä saamme tietää, onko khani paikalla vai eikö!

Kansleri tunsi kuninkaan pidättämättömän rohkeuden eikä epäillyt, että hän on valmis panemaan lupauksensa täytäntöön. Toiselta puolen hän kokemuksesta tiesi, että jos kuningas aikoo jotakin ja on ehtinyt itsepintaisesti eläytyä aikomukseensa, niin eivät mitkään kehoitukset tai neuvot auta. Siksi ei hän heti vastustellut, vaan vieläpä kehuikin tätä tuumaa ja lausui vain, ettei kovin kiirehdittäisi. Hän selitti kuninkaalle, että voidaanhan lähteä huomenna ja ylihuomenna ja sillä aikaa ehtii saapua suotuisiakin tietoja. Jokainen päivä höllyttää rahvaan joukkoja, joihin tappiot Zbarazin luona ja tieto kuninkaan lähenemisestä ovat vaikuttaneet lamauttavasti. Kapina voi vielä sulaa kuin lumi, kun majesteetin säteet siihen lankeavat. Tarvitaan vain aikaa. Mutta kuninkaasta taas riippuu koko valtakunnan pelastus ja, vastuunalaisena Jumalan ja jälkipolvien edessä, ei hän saa panna itseään alttiiksi vaaralle, varsinkin kun onnettomuuden sattuessa Zbarazin joukot tulisivat auttamattomasti tuhotuiksi.

— Tehkää mitä tahdotte. Minun pitää huomiseksi saada vanki, joka voi antaa tietoja.

Ja taasen seurasi hiljaisuus. Akkunaan näkyi tavattoman suurena kultainen kuu, mutta huone kävi yhä pimeämmäksi, koska kynttilöiden sydämet hiipuivat karrelle.

— Paljonko kello on? kysyi kuningas.

— Kohta on puoliyö, vastasi Radziejowski.

— Minä en tänä yönä saa unta. Ratsastan ympäri leiriä ja te ratsastatte minun mukanani. Missä ovat Ubald ja Arciszewski?

— Leirissä, vastasi starosta. — Minä lähden sanomaan, että hevoset tuodaan tänne.

Hän lähti jo ovea kohden. Mutta samassa kuului eteisestä jotakin liikettä sekä hetken perästä vilkasta keskustelua ja kiireistä astuntaa. Vihdoin avautui ovi selkoselälleen ja hengästyneenä astui sisään kuninkaan uskottu hovimies Tyzenhauz.

— Armollinen kuningas, huudahti hän, — tänne on saapunut upseeri
Zbarazista.

Kuningas hypähti ylös nojatuolista, kansleri niinikään ja molemmilta pääsi kuin yhdestä suusta:

— Se on mahdotonta!

— Se on totta. Hän odottaa eteisessä.

— Päästäkää hänet sisään! huudahti kuningas, lyöden yhteen kämmenensä. — Sittenpä pääsemme epäilyksistämme. Tuokaa hänet tänne, pyhän Neitsyen nimessä.

Tyzenhauz katosi ovesta ja hetken perästä astui sisään pitkä tuntematon ihmishahmo.

— Lähemmä, hyvä herra! huudahti kuningas. — Lähemmä. Hauska nähdä teidät täällä.

Upseeri tuli aivan pöydän luo ja hänet nähdessään hätkähtivät sekä kuningas, kansleri että Lomzan starosta hämmästyksestä. Heidän edessään seisoi hirveän näköinen mies, tai oikeammin haamu. Repaleiset rääsyt verhosivat huonosti hänen laihaa ruumistaan, hänen kasvonsa olivat sierettyneet ja lian ja veren tahrimat, silmissä paloi kuumeen kiilto, pörröinen musta leukaparta valui rinnalle, ruumiinkatku ympäröi häntä ja hänen jalkansa vapisivat niin, että hänen täytyi pitää kiinni tuolista.

Kuningas ja molemmat ylimykset katselivat häntä silmät selällään. Samassa avautui ovi ja sisään astui joukko korkeita sotilas- ja siviilihenkilöitä: kenraalit Ubald, Arciszewski, Liettuan alikansleri Sapieha, Rzeczycan starosta, Landomirin herra. Kaikki nämä asettuivat kuninkaan taakse, katsella tuijottaen uutta tulokasta. Mutta kuningas kysyi:

— Kuka sinä olet?

Repaleinen mies aukaisi suunsa ja tahtoi sanoa jotakin, mutta suonenveto alkoi nykiä häntä leuasta niin että hänen partansa värisi. Vaivoin sai hän kuiskatuksi:

— Zbarazista.

— Antakaa hänelle viiniä, sanoi joku joukosta.

Hänelle ojennettiin heti täytetty malja. Hän tyhjensi sen voimanponnistuksella. Kansleri irroitti nyt yltään viittansa ja heitti sen miehen hartioille.

— Voitko jo puhua? kysyi kuningas hetken perästä. — Voin, vastasi ritari selvemmin.

— Kuka olet?

— Jan Skrzetuski, husaariluutnantti.

— Kenen palveluksessa?

— Vojevoda Wisniowieckin. Humahdus kävi läpi salin.

— Mitä sinne kuuluu? Mitä? kysyi kuningas kuumeisesti.

— Kurjuutta… nälkää… kaikki on yhtenä ainoana hautana.

Kuningas peitti kasvonsa.

— Jeesus Natsarealainen, Jeesus Natsarealainen, sanoi hän hiljaa.

Hetken perästä alkoi hän uudelleen:

— Voitteko kauankin pitää puoltanne?

— Ruudista on puute ja vihollinen on valleilla.

— Onko sillä suuriakin joukkoja?

— Chmielnicki… ja khani kaikkine joukkoineen.

— Onko khanikin?

— On.

Seurasi syvä hiljaisuus. Läsnäolevat katselivat toisiinsa, epävarmuus kuvastui kaikkien kasvoilla.

— Kuinka te sitten olette voineet pitää puolianne? kysyi kansleri, epäilys äänessään.

Kysymyksen kuullessaan nosti Skrzetuski päänsä ikäänkuin hän olisi saanut uuden voiman, ylpeyden salama välähti hänen kasvoilleen ja hän vastasi odottamattoman lujalla äänellä:

— Kaksikymmentä rynnäkköä olemme työntäneet takaisin, kuusitoista kenttätaistelua on voitettu ja seitsemänkymmentä viisi kertaa olemme tehneet uloshyökkäyksen…

Seurasi uusi hiljaisuus.

Kuningas oikaisi itsensä pystyyn, pudisti peruukkiansa kuin leijona harjaansa, hänen keltaisille kasvoilleen nousi puna ja silmät paloivat.

— Jumal' avita, huudahti hän, — minä olen saanut tarpeekseni neuvoista, vetelehtimisestä ja viivyttelystä! Minusta on yhdentekevää, onko khani siellä vai eikö ole, onko yleisestä liikkeellepanosta koitunut väkeä tarpeeksi vai eikö, sillä olen jo kyllästynyt kaikkeen. Me lähdemme vielä tänään Zbarazia kohden.

— Zbaraziin, Zbaraziin! toisti kymmenkunta voimakasta ääntä.

Äsken saapuneen kasvot kirkastuivat kuin taivas aamuruskon tullessa.

— Armollinen kuningas ja herra, teidän majesteettinne seurassa tahdon elää ja kuolla, sanoi hän.

Nämä jalot sanat saivat kuninkaan sydämen sulamaan vahan-pehmoiseksi ja välittämättä upseerin vastenmielisestä ulkoasusta, otti kuningas hänen päänsä käsiensä väliin ja sanoi:

— Rakkaampi olet sinä minulle tällaisena kuin kaikki nuo muut atlaspuvuissaan. Pyhän Äidin nimessä: vähemmästäkin annetaan palkinnoksi starostakunta. Kuinka saattaisinkaan jättää palkitsematta, mitä olet tehnyt. Älä pane vastaan, sillä olen sinulle velkaa.

Toiset yltyivät heti kuninkaan lopetettua huutamaan:

— Uljaampaa ritaria ei ole ollut.

— Ei zbarazilaistenkaan joukossa!

— Kuolemattoman kunnian on hän saavuttanut.

— Miten te pääsitte kasakkain ja tatarien läpi itse?

— Piilottelin liejussa ja kaislikoissa, kuljin metsäteitä… usein eksyksissä… syömättä…

— Antakaa hänelle syötävää! huusi kuningas.

— Ruokaa! toistivat muut.

— Antakaa hänelle vaatteet.

— Huomenna annettakoon sinulle vaatteet ja hevonen. Mitään ei ole sinulta puuttuva.

Kaikki kehuivat, kuninkaan esimerkkiä noudattaen, ritaria. Yhtäkkiä alettiin hänelle taasen tehdä kysymyksiä, joihin hän hyvin vaivalloisesti vastasi. Sillä hänen uupumuksensa kasvoi kasvamistaan ja oikeastaan oli hän vain puoleksi valveella. Samassa tuotiin ruokaa ja huoneeseen astui kuninkaan saarnaaja, kirkkoherra Cieciszowski.

Korkeat arvohenkilöt väistyivät syrjään, sillä tämä pappi oli sangen oppinut ja kunnioitettu mies ja merkitsivät hänen sanansa kuninkaalle enemmän kuin kanslerin sanat ja saattoi hän saarnatuolista usein lausua asioita, joita toinen tuskin olisi uskaltanut valtiopäivillä sanoa. Kaikki kokoontuivat hänen ympärilleen ja hänelle alettiin nyt kertoa, että Zbarazista on saapunut upseeri, että siellä ruhtinas, nälästä ja kurjuudesta huolimatta, yhä tuottaa tappioita khanille, joka on läsnä omassa persoonassaan, ja Chmielnickille, joka ei koko viime vuoden mittaan ole menettänyt niin paljon väkeä kuin nyt Zbarazissa, sekä lopuksi, että kuningas aikoo marssia avuksi, vaikka koko hänen joukkonsa tuhoutuisikin.

Kirkkoherra kuunteli kertomusta vaieten, ainoastaan huuliaan liikutellen ja katseellaan seuraten loppuun asti uupunutta upseeria, joka kaiken aikaa söi. Kuningas oli nimittäin käskenyt häntä syömään, välittämättä kaikesta mitä ympärillä tapahtui, vieläpä hän itse häntä tässä työssä vartioikin, aina vähänpäästä kohottaen pientä hopeapikariansa Skrzetuskia kohden.

— Mikä tämän upseerin nimi on? kysyi kirkkoherra vihdoin.

— Skrzetuski.

— Eihän vain Jan?

— Juuri hän.

— Vähä-Venäjän vojevodan luutnanttiko?

— Aivan niin. Kirkkoherra kohotti ryppyisiä kasvojaan ja alkoi uudelleen rukoilla sekä sanoi sitten:

— Ylistäkäämme Herran nimeä, sillä tutkimattomat ovat ne Herran tiet, joita myöten hän johtaa ihmisen onneen ja rauhaan. Minä tunnen tämän upseerin.

Skrzetuski kuuli viimeiset sanat ja käänsi vaistomaisesti silmänsä kirkkoherran kasvoja kohden. Mutta sekä kasvot ja vartalo että ääni olivat hänelle aivan vieraat.

— Siis te yksin koko sotajoukosta otitte lähteäksenne vihollisleirin läpi? kysyi häneltä kirkkoherra.

— Ennen minua lähti muuan oiva upseeri, mutta hän sai surmansa, vastasi Skrzetuski.

— Sitä suurempi on teidän ansionne, että uskalsitte lähteä hänen jälkeensä. Huomaan teidän ulkonäöstänne, että matkanne on ollut kamala. Jumala on katsonut teidän uhriinne, hyveeseenne ja nuoruuteenne ja johtanut teitä.

Yhtäkkiä kääntyi kirkkoherra Jan Kasimirin puoleen:

— Armollinen kuningas, sanoi hän, — onko teidän majesteettinne lopullisesti päättänyt lähteä pelastamaan ruhtinas-vojevodaa?

— Teidän rukouksiinne, isä, vastasi kuningas, — suljen isänmaan, sotajoukon ja itseni, sillä tiedän, että yritys on erinomaisen vaarallinen. En kuitenkaan enää voi sallia, että ruhtinas-vojevoda onnettomassa linnassa tuhoutuisi yhdessä sellaisten upseerien kanssa kuin tämä tässä edessämme.

— Jumala antakoon meille voiton! huudahti toistakymmentä ääntä.

Kirkkoherra nosti kätensä taivasta kohden ja salissa vallitsi täysi hiljaisuus kun hän lausui:

Benedico vos, in nomine Patris, et Filii et Spiritus sancti. Siunaan teidät Isän, Pojan ja Pyhän Hengen nimeen.

— Amen, sanoi kuningas.

— Amen, toistivat yhtaikaa kaikkien äänet.

Rauha valautui Jan Kasimirin huolestuneille kasvoille ja vain hänen silmistään välkkyi epätavallinen loisto. Kokoontuneiden joukossa alkoi nyt käydä keskustelun hyminä läheisen sotaretken johdosta, sillä monet epäilivät vielä, voisiko kuningas heti lähteä. Hän otti kuitenkin samassa pöydältä miekkansa ja viittasi Tyzenhauzia luokseen sitomaan asetta vyölleen.

— Milloin teidän kuninkaallinen majesteettinne suvaitsee lähteä? kysyi kansleri.

— Jumala on antanut lauhkean yön, vastasi kuningas, — hevoset eivät lämpene. Herra leiripäällikkö, lisäsi hän kääntyen arvohenkilöiden puoleen, — käskekää soittaa torvea merkiksi, että on noustava ratsun selkään.

Leiripäällikkö lähti heti huoneesta Kansleri Ossolinski huomautti hiljaa, että kaikki eivät vielä ole valmiit ja että kuormat eivät voi päästä lähtemään ennen päivän koittoa. Mutta kuningas vastasi kiireisesti:

— Kenelle kuormavaunut ovat isänmaata ja majesteettia rakkaammat, hän jääköön.

Sali tyhjeni vähitellen. Jokainen kiirehti lippukuntansa luo saadakseen sen lähtövalmiiksi. Huoneeseen jäivät vain kuningas, kansleri, herra Skrzetuski ja Tyzenhauz.

— Teidän majesteettinne, sanoi kirkkoherra, — sen mikä teidän piti saada tietää tältä upseerilta, sen olette jo saanut tietää. Hän kaipaa virkistystä, sillä hän tuskin pysyy pystyssä. Ehkä teidän majesteettinne sallii minun ottaa hänet asuntooni viettämään siellä yönsä.

— Aivan oikein, isä, vastasi kuningas, — teidän huomautuksenne on oikea. Lähtekööt Tyzenhauz ja joku toinen häntä saattamaan, sillä yksin hän varmaan ei jaksa mennä. Lähde nyt, mies kulta, sillä paremmin kuin sinä ei kukaan ole ansainnut lepoa. Ja muista, että minä jään sinulle velkaa. Itseni voin ennen unohtaa kuin sinut.

Tyzenhauz tarttui Skrzetuskin käsivarteen ja yhdessä lähtivät he ulos. Eteisessä he kohtasivat Rzeczycan starostan, joka kävi toiselta puolen tukemaan horjuvaa ritaria. Edellä astui kirkkoherra ja hänen edessään taas lyhdyllä valoa näyttävä poikanen. Valon näyttäminen oli kuitenkin itse asiassa tarpeeton, yö kun oli yhtä kirkas kuin se oli hiljainen ja lämmin. Suuri kultainen kuu purjehti laivana Toporowin yli. Linnan pihalta kuului miesten puhetta, kuormavaunujen vikinää ja torventoitotuksia, joilla herätettiin nukkuvia. Kauempana, kirkon edustalla, jota kuu valaisi, näkyi jo jalka- ja ratsumiesryhmiä. Kylässä hirnuivat hevoset. Kuormavankkurien vitinään liittyi ketjujen kalina ja tykkien kumea jytinä. Hälinä kasvoi kasvamistaan.

— Nyt ne lähtevät liikkeelle, sanoi kirkkoherra.

— Zbaraziin… pelastamaan…, kuiskasi Skrzetuski.

Joko ilosta tai pitkällisestä rasituksesta, tai ehkä lienee syy johtunut näistä molemmista, kävi Skrzetuski äkkiä niin heikoksi, että Tyzenhauzin ja starostan piti miltei laahata häntä eteenpäin.

Suunnatessaan kulkuaan pappilaa kohden kävivät he kirkon edessä seisovien sotamiesten ohitse. Ne olivat Sapiehan lippukuntaa ja Arciszewskin jalkaväen miehiä. He seisoskelivat vielä järjestymättöminä, hajallaan tiellä.

— Antakaa tietä, huusi kirkkoherra.

— Kuka siellä tietä tarvitsee? — Zbarazista saapunut upseeri.

— Tervetuloa, tervetuloa! huusi nyt joukko ääniä. Sotamiehet väistyivät nopeasti syrjään, mutta jotkut heistä tulivat kuitenkin entistä lähemmä, saadakseen nähdä sankarin. Hämmästyneen näköisinä katselivat he hänen kurjaa hahmoaan, jota kuutamo valaisi, ja kuiskasivat kuin hölmistyneinä toisilleen:

— Zbarazista, Zbarazista.

Suurimmalla vaivalla sai kirkkoherra vihdoin Skrzetuskin pappilaan. Siellä hänet kylvetettiin ja puhdistettiin liasta ja verestä sekä pantiin nukkumaan paikkakunnan kappalaisen vuoteeseen. Pappi itse oli nimittäin jo lähtenyt marssiin valmistautuvien joukkojen luo.

Skrzetuski oli ainoastaan puoleksi tajuissaan ja kuumeeltaan ei hän heti saanut unta. Hän ei enää tietänyt, missä hän on ja mitä hänelle oli tapahtunut. Hän kuuli kyllä hälinän, kavioiden töminän, vankkurien räminän, jalkaväen astunnan, sotamiesten huudot ja torvien toitotuksen, mutta tuo kaikki suli hänen korvissaan yhdeksi ainoaksi äärettömäksi humuksi.

— Armeija lähtee, mutisi hän itsekseen.

Mutta humu loittoni, hiljeni ja häipyi vähitellen, kunnes Toporowissa vihdoin vallitsi täysi äänettömyys.

Silloin tuntui Skrzetuskista siltä kuin hän vuoteineen päivineen olisi vaipunut johonkin pohjattomaan kuiluun.

KAHDEKSAS LUKU.

Skrzetuski oli nukkunut muutamia päiviä, mutta herättyäänkään ei hän vielä ollut päässyt kuumeestaan ja kauan hän senkin jälkeen houraili, puhuen Zbarazista, ruhtinaasta, Krasnostawin starostasta, ja keskustellen herra Michalin ja Zagloban kanssa. — Herra Longinus Podbipientalle hän huusi: ei sitä tietä! Ruhtinatarta vain ei hän kertaakaan maininnut. Nähtävästi se tavaton voima, jolla hän oli kerta kaikkiaan sulkenut itseensä rakastettunsa muiston, ei pettänyt häntä edes heikkouden ja sairauden aikana. Sensijaan oli hän näkevinään edessään Rzendzianin pyöreät kasvot aivan samanlaisina kuin hän näki ne silloin, kun ruhtinas Konstantinowin taistelun jälkeen lähetti hänet lippukuntineen Zazlawiin tuhoamaan siellä mellastavia joukkoja ja Rzendzian odottamatta ilmestyi hänen yökortteeriinsa. Nuo kasvot aiheuttivat hänen ajatustensa kulussa hämmennystä, sillä hänestä tuntui, että ajan juoksu oli pysähtynyt ja ettei mikään ollut muuttunut siitä hetkestä asti. Nyt hän muka jälleen on Chomorin varrella ja nukkuu mökissä ja herättyään ratsastaa Tarnopoliin viemään lippukuntiansa… Krywonos on, jouduttuaan Konstantinowissa tuhon omaksi, paennut Chmielnickin luo. Rzendzian on tullut Huszczasta ja istuu hänen sänkynsä laidalla… Skrzetuski tahtoisi puhua ja käskeä poikaa satuloimaan hevoset, mutta hänellä ei ole siihen voimaa. Ja jälleen johtuu hänen mieleensä, että eihän hän olekaan Chomorin varrella ja että samaan aikaan tapahtui Barin valloitus. Tuskissaan lyö herra Skrzetuski omaa ruumistaan ja pimeys ottaa jälleen haltuunsa hänen aivo-raukkansa. Hän ei enää tiedä eikä näe mitään, mutta hetken perästä nousee yöstä ja kaaoksesta hänen eteensä Zbaraz, piiritys… Eikö hän siis olekaan Chomorin varrella? Ja kuitenkin istuu Rzendzian hänen vierellään, painuen hänen puoleensa. Ikkunaluukkujen sydämen-muotoisista lävistä lankeaa huoneeseen kirkas valokimppu ja tuo selvästi näkyviin poikasen huolestuneet ja myötätuntoa uhkuvat kasvot.

— Rzendzian! huutaa herra Skrzetuski äkkiä.

— Hyvä herra, huudahtaa poika vastaan ja lankeaa herransa jalkojen juureen, — minä olen tässä jo luullut, ettei herra koskaan herääkään.

Seurasi hetken hiljaisuus, jonka aikana ainoastaan kuului pojan nyyhkytys, hänen painautuessaan herransa jalkoja vastaan.

— Missä minä olen? kysyi herra Skrzetuski.

— Toporowissa. Te tulitte Zbarazista kuninkaan luo. Jumalan kiitos,
Jumalan kiitos.

— Mutta missä kuningas on?

— Hän lähti sotajoukkoineen auttamaan ruhtinasta. Jälleen seurasi hiljaisuus. Ilon kyyneleet valuivat yhä alas Rzendzianin kasvoja ja hetken perästä hän liikutuksen vallassa alkoi toistella:

— Että minä vielä näen herrani elävänä.

Sitten hän nousi ja avasi akkunaluukut sekä itse akkunan.

Aamun raikkaus virtasi tupaan ja sen mukana myös päivän kirkas valo.
Valon tullessa heräsi Skrzetuski tajuntaan.

Rzendzian istuutui sängyn jalkapäähän.

— Minäkö olen tullut Zbarazista? kysyi ritari.

— Niin olette, hyvä herra. Siihen ei ole pystynyt kukaan muu kuin te. Ja teidän tulonne johdosta juuri lähti kuningas Zbaraziin auttamaan.

— Herra Podbipienta yritti ennen minua, mutta hän sai surmansa.

— Hyvä Jumala, onko herra Podbipienta kuollut — sellainen runsaskätinen, kunnon herra! Ihanhan minä tukehdun suruun… Kuinkas he voittivat niin väkevän miehen?

— Ampuivat hänet nuolilla…

— Entä herrat Wolodyjowski ja Zagloba?

— Terveinä olivat, kun minä lähdin.

— Jumalan kiitos. Hehän ovat herran hyviä ystäviä… Mutta kirkkoherra kielsi minua puhumasta.

Rzendzian vaikeni ja hetken aikana näytti jokin ajatus pyörivän hänen päässään. Se kuvastui selvästi hänen pyöreillä kasvoillaan. Hän virkkoi:

— Armollinen herra…

— Mitä sinä tahdot?

— Kuinkas herra Podbipientan perintöjen laita mahtaakaan olla? Nähtävästi häneltä jäi paljon taloja ja kaikenlaista tavaraa. Eikö hän testamentannut mitään ystävilleen? Sillä eihän hänellä ollut omaisia?

Skrzetuski ei vastannut ja Rzendzian tunsi, ettei herra pitänyt hänen kysymyksestään. Hän sanoi nyt:

— Mutta Jumalan kiitos, että herrat Zagloba ja Wolodyjowski ovat terveinä. Pelkäsin jo, että he olivat joutuneet tatarien käsiin. Paljonhan me yhdessä olemme kokeneet vaivoja ja vastoinkäymisiä. Mutta kirkkoherra tosiaan kielsi minua puhumasta…Pelkäsin jo, etten koskaan saisi heitä nähdä, sillä orda on meitä ahdistanut niin, että jo näytti ihan toivottamalta.

— Oletko sinä siis ollut herrojen Wolodyjowskin ja Zagloban seurassa? He eivät maininneet siitä minulle mitään.

— Koska he eivät tietäneet, olenko minä hengissä vaiko kuollut.

— No, missä orda sitten niin ahdisti teitä?

— No, Ploszkirowin tuolla puolen, Zbarazin tiellä. Mehän ratsastimme kauas Jampolin taakse… Mutta kirkkoherra Cieciszowski tottakin kielsi puhumasta…

Seurasi taasen hetken äänettömyys.

— Palkitkoon teitä Jumala hyvästä tahdostanne ja vaivannäöstänne, sillä minä jo tiedän mitä varten te sinne ratsastitte. Olin siellä minäkin ennen teitä, mutta turhaan.

— Voi hyvä herra, jollei tuo kirkkoherra olisi… mutta kun hän nimenomaan sanoi: minun täytyy lähteä kuninkaan kanssa Zbaraziin, mutta pidä sinä huolta herrasta, sanoi hän, äläkä vain puhu mitään, sillä hän voi kuolla siihen paikkaan.

Skrzetuski oli jo niin menettänyt kaiken toivon, että Rzendzianin sanat eivät herättäneet hänessä toivon kipinääkään. Hän makasi hetken liikkumatta ja kysyisi taasen:

— Miten sinä jouduit kirkkoherra Cieciszowskin ja sotajoukon luo?

— Sandomirin kastellaanin puoliso, rouva Witoski minut lähetti Zamoscista ilmoittamaan herra kastellaanille, että hän tulee tapaamaan häntä, nimittäin herra kastellaania, Toporowiin. Se on urhoollinen ihminen tuo rouva ja tahtoo välttämättä jäädä sotajoukon luo, jotta ei hänen tarvitsisi erota herra kastellaanista. Minä tulin Toporowiin päivää ennen rouva Witoskia, jonka siis jo pitäisi olla täällä, mutta mitäs siitä on hyötyä, kun kastellaani taas jo ennätti lähteä kuninkaan kanssa.

— En ymmärrä kuinka sinä saatoit olla Zamoscissa, kun kerran ratsastit herra Zagloban ja herra Wolodyjowskin kanssa Jampolin tuolle puolelle. Mikset heidän kanssansa tullut Zbaraziin?

— Sentähden, nähkääs, että kun orda meitä ahdisti, ei ollut enää muuta neuvoa. Noiden molempien kintereillä kulki, kokonainen partiojoukko ja minun täytyi siis lähteä matkaani enkä pysähtynyt ennenkuin Zamoscissa.

— Onni, etteivät jääneet sille tielleen, sanoi Skrzetuski, — mutta sinua minä luulin paremmaksikin palvelijapojaksi. Oliko oikein jättää heidät sellaiseen hätään?

— Voi hyvä herra, jos me olisimmekin olleet kolmisin, niin minä tietystikään en olisi heitä jättänyt. Sydäntäni vihloi, kun minun täytyi. Mutta meitä oli neljä. Silloin he ryntäsivät tatarilaisten kimppuun ja käskivät minun pelastaa… pelastaa… Jos minä olisinkin varma, ettei ilo tapa teitä… sillä Jampolin takana me löysimme… mutta kun kirkkoherra…

Skrzetuski oli alkanut tuijottaa poikaan ja sitten räpytellä silmiään kuin unesta heräävä. Yhtäkkiä tuntui jokin hänen sisässään ikäänkuin särkyvän. Hän tuli kauhean kalpeaksi, nousi istumaan vuoteessaan ja sanoi lujalla äänellä:

— Kuka sinun kanssasi oli?

— Voi hyvä herra, huusi poika pelästyneenä, nähdessään miten ritarin kasvot olivat muuttuneet.

— Kuka oli kanssasi? huusi Skrzetuski, tarttui Rzendziania hartioihin, ravisti häntä ja teki sen kuumeen vallassa kuin rautaisin käsin.

— Kyllä minä sen nyt sanon, virkkoi Rzendzian, — tehköön kirkkoherra sitten mitä tahtoo. Neiti oli meidän kanssamme ja nyt hän on rouva Witowskin luona.

Skrzetuski ikäänkuin jähmettyi ja sulki silmänsä. Hänen päänsä painui raskaasti tyynylle.

— Apua! kirkui Rzendzian, — herra heittää henkensä! Apua! Mitä minä olenkaan tehnyt! Miksen pitänytkin suutani kiinni. Oi Jumalan tähden. Rakas herra, puhukaa. Jumalan tähden… Oikein kirkkoherra teki, kun kielsi puhumasta. Voi, herra kulta…

— Ei mitään, virkkoi vihdoin Skrzetuski. — Missä hän on?

— Jumalan kiitos, että herra virkoaa. Mutta kyllä on parempi, että nyt vaikenen. Neiti on Sandomirin kastellaanin rouvan seurassa. Pian saatte heidät nähdä. Jumalan kiitos. Älkää nyt kuolko, pian saatte nähdä heidät täällä. Me pakenimme Zamosciin ja siellä kirkkoherra jätti neidin rouva Witowskin haltuun. Säädyllisyyden vuoksi, sillä sotajoukossa on pahantekijöitä. Bohun oli säästänyt häntä, mutta olisihan hänen voinut käydä huonosti, jollei hän olisi joutunut turvaan. Paljon minulla oli vaivaa, mutta kun minä sanoin sotamiehille: hän on ruhtinas Jeremin sukulainen, niin he kohtelivat häntä kunnioituksella. Ja paljon minulle tuli kaikellaisia kustannuksia matkalla.

Skrzetuski makasi taasen liikkumattomana, mutta hänen silmänsä olivat auki ja hänen kasvoillaan kuvastui suuri vakavuus: nähtävästi hän rukoili. Lopetettuaan hän yhtäkkiä nousi istualleen ja sanoi:

— Anna tänne vaatteeni ja käske satuloida hevoset.

— Mutta minne te sitten aiotte ratsastaa?

— Anna vaatteet heti paikalla.

— Kyllä kai herra tietää, että kaikellaisia juhlavaatteita nyt on yllin kyllin, kuningas kun käski antaa niitä jos kuinka paljon ja eri ylimyksetkin antoivat. Ja kolme komeaa ratsua on tallissa. Olisipa edes yksi niistä minun. Mutta parempi olisi teidän nyt kuitenkin vielä maata ja levätä, sillä voimia ei teillä ole paljon.

— Ei minua mikään vaivaa. Voin aivan hyvin istuutua hevosen selkään.
Pidä nyt kiirettä, Jumalan tähden.

— Minä tiedän, että teillä on rautainen ruumis, tapahtukoon teidän tahtonne. Mutta puolustakaa minua kirkkoherran Cieciszowskin edessä. Kas tuossa ovat vaatteet… Parempia ei saa armeenialaisilta silkkikauppiailtakaan… Pukekaa nyt yllenne, mutta minä menen sanomaan, että tuotaisiin viinilientä, sillä käskin kirkkoherran palvelijan keittää sitä teille.

Tämän sanottuaan alkoi Rzendzian häärätä aterian valmistustoimissa, mutta Skrzetuski pukeutui kuninkaan ja ylimysten lahjaksi jättämiin vaatteisiin. Hetken perästä hän tarttui poikaa olkapäihin ja pusersi häntä rintaansa vastaan, joka oli iloa tulvillaan. Poika taas kertoi hänelle juurta jaksain, kuinka hän oli Wlodawassa tavannut herra Michalin pahasti kolhiman, mutta jo hiukan tointuvan Bohunin ja kuinka hän tältä oli saanut udelluksi ruhtinattaren piilopaikan ja houkutellut käsiinsä turvanuijan. Hän kertoi, miten he olivat herra Michalin ja Zagloban kanssa menneet Waladynkan rotkoille ja, tapettuaan noita-akan ja Czeremysin, vieneet pois ruhtinattaren ja kuinka he vihdoin olivat joutuneet suuriin vaaroihin, paetessaan Burlajn joukkoja.

— Burlajnhan herra Zagloba löi kuoliaaksi, kiiruhti Skrzetuski huomauttamaan.

— Hän on aikamoinen mies, tuo herra Zagloba, vastasi Rzendzian, — en ole mokomaa vielä nähnyt, sillä yksi voi olla urhoollinen, toinen sukkela puheissaan ja kolmas aika veitikka, mutta herra Zaglobassa ovat nämä kaikki ominaisuudet yhtaikaa. Pahin oli tilamme metsissä Ploszkirowin tuolla puolen, kun orda meitä ahdisti. Herra Michal ja Zagloba jättäytyivät jälelle houkutellaksensa tatarit kimppuunsa ja pysäyttääkseen takaa-ajon, mutta minä taas kiidätin sivulle päin, Konstantinowia kohden, kiertäen Zbarazin, sillä arvelin, että tapettuaan pienen ritarin ja herra Zagloban, tatarit varmaan ajavat meitä takaa Zbarazin taholla. En tiedä, miten Jumala armossaan pelasti pienen ritarin ja herra Zagloban… Luulin heidän varmaan joutuvan surman suuhun. Minä taas jouduin pakenemaan Konstantinowista päin marssivan Chmielnickin ja tatarien välitse, jotka paraikaa kulkivat Zbarazia kohden.

— He eivät voineet tulla sinne suoraa päätä, sillä herra Kuszelhan torjui heidät. Mutta puhu pikemmin.

— Jospa minä vain olisin sen tietänyt, mutta sitä minä en voinut tietää. Ja niin minä yhdessä neidin kanssa pujottelin tatarien ja kasakoitten lomitse aivan kuin jotakin solaa myöten. Onneksi oli seutu tyhjä, niin ettemme kohdanneet ainoaa ihmistä, emme kylissä emmekä kaupungissa. Joka vain kynnelle kykeni oli näet lähtenyt tatareja pakoon. Mutta henki kurkussa minä kuljin, sillä kauhulla ajattelin, että he lopultakin voisivat saada minut saarretuksi — ja siihenhän minä sitten lopulta jouduinkin.

Skrzetuski keskeytti pukeutumisensa ja kysyi:

— Kuinka niin?

— Sillä tavalla, että minä jouduin Doniecin kasakkapartion tielle, saman Doniecin, jonka sisaren, Horpynan, luona rotkossa neiti oli ollut piilossa. Onneksi tunsin hänet hyvin, sillä hän oli usein nähnyt minut Bohunin luona. Toin hänelle terveisiä sisarelta, näytin Bohunin turvanuijaa ja kerroin kaikki, miten Bohun oli lähettänyt minut hakemaan neitiä ja miten Bohun odottaa minua Wlodawan takana. Ja Doniec, Bohunin ystävä kun oli ja tiesi sisarensa vartioivan neitiä, uskoi minuun. Arvelin, että hän muitta mutkitta päästää minut matkalle ja vielä varustaa eväälläkin, mutta hän sanookin: siellä otetaan nyt kaikki sotajoukkoon, voit vielä joutua ljahien käsiin, jää tänne minun luokseni, sanoo hän, niin menemme yhdessä Chmielnickin luo. Leirissä on tytönkin turvallisempi olla, sillä siellä tulee Chmielnicki itse Bohunin tähden suojelemaan häntä. Kun hän tämän oli sanonut, jähmetyin kerrassaan, sillä enhän voinut panna vastaankaan. Minä siis selittämään, että Bohun odottaa häntä ja että olen pannut pääni pantiksi, että suoraa päätä saatan neidin hänen luokseen. Mutta nytpäs sanoo Doniec: me ilmoitamme asian Bohunille, älä sinä nyt lähde, siellä on ljaheja. Minä intin vastaan minkä ehdin ja hän riiteli omasta puolestaan, kunnes hän lopuksi huudahtaa: sepä kummaa, että niin pelkäät lähteä kasakkain luo — ethän vain lienekin petturi! Silloin huomasin, että nyt ei auta muu kuin yöllä lähteä pakoon, koska minua epäillään. Kylmä hiki valui pitkin ruumistani, olin jo valmistanut kaikki matkaa varten, kun herra Pelka kuninkaan sotajoukosta yöllä hyökkäsi paikalle.

— Herra Pelkako? sanoi Skrzetuski, henkeään pidätellen.

— Juuri sama mies, hän oli mainio suorittamaan vakoilutehtäviä. Tuo sama herra Pelka, joka äsken sai surmansa — Jumala olkoon hänen sielullensa armollinen. Ei kukaan ymmärtänyt paremmin kuin hän tehdä tiedusteluretkiä ja äkkiarvaamatta pujahtaa aivan keskelle vihollista. Jollei mahdollisesti herra Wolodyjowski. No niin, herra Pelka saapui siis, löi Doniecin joukkueen niin ettei siitä jäänyt jälelle ainoaa sorkkaa ja otti vangiksi itse Doniecin. Pari viikkoa sitten hänet härkien välissä revittiin kappaleiksi ja oikein se hänelle olikin. Mutta kyllä minulla oli herra Pelkastakin aika vaiva, sillä hän oli vallan kauhea naisten perään — Jumala hänen sieluansa armahtakoon! Jo minä pelkäsin, että neiti, vältettyään kasakkain pahanteon, joutuu vielä onnettomamman kohtalon alaiseksi omiensa puolelta. Minä sanoin lopulta herra Pelkalle, että neiti on ruhtinaan sukulainen, ja kun mainitsin ruhtinaamme nimen, niin silloin herra Pelka nosti lakkiansa ja sanoi olevansa valmis palvelemaan häntä. Hän alkoi heti kohdella neitiä kunnioituksella ja saattoi meidät aina Zamosciin asti kuninkaan luo. Siellä taas kirkkoherra Cieciszowski, (sangen pyhä mies, tuo kirkkoherra!) otti meidät suojaansa ja jätti neidin kastellaani Witowskin rouvan haltuun.

Skrzetuski hengähti syvään ja heittäytyi Rzendzianin kaulaan.

— Sinä olet tästä puoleen ystäväni, veljeni etkä palvelijani. Mutta lähtekäämme nyt. Koska piti kastellaanin rouvan saapua tänne?

— Viikon kuluttua minun tuloni jälkeen ja nyt on jo kulunut kymmenen päivää. Ja kahdeksan päivää olette te maannut tajuttomana.

— Lähdetään, lähdetään, toisteli Skrzetuski, — sillä minä menehdyn ilosta.

Hän ei ollut ehtinyt lopettaa lausettaan, kun ulkoa kuului kavionkapsetta ja katu ja piha samassa tulivat täyteen hevosia ja ihmisiä. Akkunaruutujen läpi huomasi herra Skrzetuski ensinnä vanhan kirkkoherra Cieciszowskin ja hänen rinnallaan herra Zagloban, Wolodyjowskin, Kuszelin ja muiden tuttavien laihtuneet kasvot. Ja heidän ympärillään karauttivat ruhtinaan punaiset rakuunat. Iloinen huuto kajahti ja hetken perästä astui joukko upseereja ja heidän etunenässään kirkkoherra tupaan.

— Zborowissa on tehty rauha, piiritys on lakkautettu! huudahti kirkkoherra.

Skrzetuski oli itsekin heti, nähdessään zbarazilaiset toverinsa, arvannut sen ja nyt hän jo oli Zagloban ja Wolodyjowskin käsissä, vastaanottaen vuoronperään molempien syleilyjä.

— Kuulimme, että olette hengissä! huusi Zagloba, — ja ilomme on sitä suurempi, kun jo näin pian näemme teidät terveenä. Me olemme vartavasten tulleet tänne luoksenne. Jan, ette tiedä, mikä kunnia teitä peittää ja mikä palkinto odottaa.

— Kuningas on osaltaan palkinnut, sanoi kirkkoherra, — mutta kuninkaiden Kuningas on teitä varten varannut vielä enemmän.

— Tiedän jo, vastasi Skrzetuski. — Jumala teitä palkitkoon.
Rzendzian on ilmaissut minulle kaikki.

— Eikä ilo tappanut teitä — sitä parempi! huusi Zagloba. — Eläköön Skrzetuski, eläköön ruhtinatar! No niin, Jan, me emme puhuneet teille hänestä halaistua sanaa, sillä emme tietäneet, onko hän hengissä. Mutta ovelasti on kuin onkin tuo poika paennut hänen kanssaan. Oi mikä kavala kettu… Ruhtinas odottaa teitä molempia. Aina Jahorlikille asti ratsastimme neitoa etsimään. Minä tapoin sen helvetin hirviön, joka häntä vartioi. Ne kaksitoista poikanaskalia ovat nyt olleet teitä paossa, mutta pian te saatte ne kiinni ja ajatte sivukin. Minulla tulee siis olemaan pojan- ja tyttärenpoikia, hyvät herrat. Rzendzian, sanoppas, olikos sinulla matkalla paljonkin vaivaa? Ajatteleppa, että minä ja herra Michal kahden pidimme puoliamme koko ordaa vastaan. Ensimäisenä ryntäsin minä kokonaisen ratsujoukon kimppuun ja kaikki tatarit piiloutuivat kaatuneitten puunrunkojen alle. Herra Michal piti hänkin hyvin puoliaan. Mutta missä on minun tytär-kultani, tuokaa tänne tytär-kultani!

— Jumala teitä siunatkoon, Jumala teitä siunatkoon, Jan, sanoi pieni ritari, yhä uudelleen ja uudelleen syleillen Skrzetuskia.

— Jumala teitä palkitkoon kaikesta, mitä olette minulle tehneet. Minulla ei riitä sanoja. Hengelläni ja verelläni en voi teitä palkita, vastasi Skrzetuski.

— Mitäs niistä! huusi Zagloba. — Rauha on tehty, huono rauha, hyvät herrat, mutta eihän muukaan auttanut. Hyvä on, että saimme jättää tuon ruttoisan Zbarazin. Nyt tulee rauhallisemmat olot, hyvät herrat. Se on meidän työtämme. Ja minun työtäni! Sillä jos Burlaj vielä eläisi, niin eipä tulisi rauhan työstä ei niin mitään. Nyt lähdemme häihin. Eteenpäin, Jan, ja pää pystyyn! Ette arvaa minkälaisen häälahjan saatte ruhtinaalta. Toisen kerran sen vielä sanon… Mutta missä hitossa tyttäreni on? Tuokaa tänne tyttäreni! Nyt ei Bohun enää saa häntä käsiinsä… Hän on liian lujissa kahleissa. Mutta missä on minun tytär-kultani?

— Minä olin juuri astumaisillani ratsun selkään lähteäkseni
Sandomirin kastellaanin rouvaa vastaan, sanoi Skrzetuski. —
Lähtekäämme nyt yhdessä, sillä minun järkeni ei enää kestä.

— Hei, hyvät herrat, lähdetään kaikki. Ei enää ole aikaa vitkastella.

— Kastellaanin rouva varmaan ei enää ole kaukana, sanoi kirkkoherra.

— Mennään, lisäsi herra Michal.

Skrzetuski oli jo ulkona ja hyppäsi hevosen selkään niin helposti ettei olisi luullut hänen olleen sairaana. Rzendzian pysytteli hänen rinnallansa, sillä hän ei mielellään tahtonut jäädä kahden kirkkoherran kanssa. Heihin liittyivät herra Michal ja Zagloba ja niin ajoivat he minkä hevoset pääsivät joukon etunenässä. Ja perässä tuli koko aatelisjoukko ja punaiset rakuunat kiitivät nekin Toporowin tietä kuin mitkäkin punaiset unikukat, joita tuuli huojuttaa.

— Hei! huusi Zagloba, pusertaen kannukset hevosen kylkiin.

He eivät vielä olleet ehtineet ratsastaa kuin toista tuhatta askelta, kun jo tienkäänteessä tuli näkyviin pitkä jono vankkureita ja vaunuja, ympärillään muutama kymmen palvelijasotamiehiä. Jotkut näistä kiidättivät heti, kun näkivät asestettuja miehiä, kysymään, keitä he olivat.

— Omaa väkeä kuninkaan sotajoukosta! huusi herra Zagloba. — Mutta keitä te olette?

— Sandomirin kastellaanin rouvan seuruetta.

Skrzetuski joutui sellaisen liikutuksen valtaan, että hän, tietämättään mitä teki, astui alas hevosen selästä ja asettui tiensyrjälle. Siinä hän paljasti päänsä ja hänen ohimoillaan virtasi hiki. Onnensa edessä vapisi ritari koko ruumiiltaan. Herra Michal hyppäsi hänkin satulasta ja tarttui horjuvaa toveriaan olkapäihin.

Heidän esimerkkiään seuraten asettuivat kaikki paljastetuin päin tien oheen ja vähitellen saapui paikalle vankkuri- ja vaunujono, alkaen solua heidän ohitsensa. Rouva Witowskin seurassa kulki kymmenkunta naista ja nämä katselivat kummissaan ritareja, käsittämättä mitä tämä sotilasprosessiooni tiensyrjässä merkitsi.

Vihdoin tulivat saattueen keskeltä näkyviin kauneimmat vaunut, upseerien silmät huomasivat heti avatuitten akkunoiden takaa vakavan harmaahapsisen naisen ja tämän vierellä ruhtinatar Kurciewiczin kauniin, suloisen pään.

— Tytär-kulta! kirkaisi Zagloba, heittäytyen suinpäin vaunuja kohden. — Tytär-kulta. Skrzetuski on täällä joukossamme… Tytär-kulta!

Seis, seis! huudettiin nyt saattueesta. Syntyi liikettä ja hälinää ja Kuszel ynnä Wolodyjowski taluttivat, tai pikemmin laahasivat Skrzetuskin vaunujen luo. Hän oli nimittäin käynyt niin heikoksi, että hän suorastaan painoi heidän käsissään. Pää riipuksissa kulkien hän tuskin pääsi käymään ja putosi polvilleen vaunujen astuimia vastaan.

Hetken perästä lepäsi ritarin väsynyt pää kuitenkin ruhtinattaren voimakkaiden, suloisten olkapäiden varassa.

Mutta Zagloba huudahti heti, huomatessaan Sandomirin rouvan hämmästyksen:

— Hän on Skrzetuski, Zbarazin sankari. Hän on tunkeutunut vihollisten lävitse, hän on pelastanut ruhtinaan ja koko valtakunnan. Jumala häntä siunatkoon. Eläkööt!

— Eläkööt! Vivant! Vivant! huusi aateli.

— Eläkööt! toistivat ruhtinaan rakuunat niin että huudot kaikuivat pitkin Toporowin kenttiä.

— Tarnopoliin ruhtinaan luo, häihin! huusi Zagloba.

— Ja nyt tyttäreni, ovat koettelemuksesi loppuneet ja Bohunia odottaa pyövelin miekka.

Kirkkoherra Cieciszowski oli kohottanut silmänsä taivasta kohden ja hänen huulensa toistivat innoitetun saarnaajan ihmeellisiä sanoja:

— He kylvivät kyynelin ja niittävät ilolla.

Skrzetuski istutettiin nyt vaunuihin ruhtinattaren viereen ja saattue ajoi eteenpäin. Oli mitä ihanin poutainen päivä, tammilehdot ja kentät suorastaan uivat auringon valossa. Alhaalla kesantopelloilla ja siitä ylempänä sekä vielä siitäkin ylempänä, aina tuolla ylhäällä sinertävässä ilmassa kylpi siellä täällä hopeisia hämähäkinverkkoja, samoja jotka myöhempään syksyllä peittävät sikäläiset kentät ikäänkuin lumella. Ympärillä vallitsi suuri rauha, vain hevoset pärskähtelivät hiljaisuudessa.

— Herra Michal, sanoi Zagloba, tullen niin likelle, että hänen satulansa jalus kosketti pienen ritarin jalusta, — aivan samalla tavalla minua kuristaa niinkuin silloin, kun herra Podbipienta — levätköön hän rauhassa! Mutta kun minä ajattelenkin, että nuo kaksi vihdoinkin ovat löytäneet toisensa, niin on minun niin hyvä olla niinkuin olisin ottanut kaksi kulausta espanjalaista viiniä… jollet nyt sinäkään joutuisi avioliiton satamaan, niin sitten vanhoilla päivillämme hoidamme heidän lapsiaan. Yleensähän ihminen aina syntyy jotakin toista varten, herra Michal, mutta me kaksi sovimme paremmin sotaan kuin naimisiin.

Pieni ritari ei vastannut, vaan alkoi entistä kiihkeämmin väännellä viiksiään.

He ratsastivat Toporowiin ja sieltä Tarnopoliin, jossa heidän oli määrä yhtyä ruhtinas Jeremiin, sieltä hänen lippukuntiensa kanssa lähteäkseen Lembergiin viettämään häitä. Matkalla kertoi Zagloba Sandomirin rouvalle mitä viime aikoina oli tapahtunut. Rouva sai tietää, että kuningas ratkaisemattomaksi jääneen verisen taistelun jälkeen Zborowin luona oli tehnyt khanin kanssa sopimuksen, joka tosin ei ollut erittäin edullinen, mutta takasi valtakunnalle ainakin joksikin aikaa rauhan. Sopimuksen mukaan jäi Chmielnicki yhä hetmaniksi ja oli hänellä oikeus äärettömistä rahvaan laumoista valita itselleen neljäkymmentä tuhatta rekisterikasakkaa, josta myönnytyksestä hän puolestaan vannoi uskollisuuden ja alamaisuuden valan Puolan kuninkaalle ja säädyille.

— Varma asia on, sanoi Zagloba, — että Chmielnickin kanssa pian jälleen syttyy sota, mutta ei hätää mitään, jos vain komentosauva ei mene meidän ruhtinaan ohi.

— Mutta kertokaappa toki Skrzetuskille kaikkein tärkein asia, virkkoi, lähemmä ratsastaen, pieni ritari.

— Aivan oikein, sanoi Zagloba, — tarkoitukseni kyllä juuri oli alkaa puhua siitä, mutta eihän tässä vielä ole ollut aikaa hengähtääkään. Tiedättekö, Jan, mitä teidän lähdettyä tapahtui: Bohun on ruhtinaan vankina.

Skrzetuski ja ruhtinatar hämmästyivät tämän odottamattoman uutisen
kuullessaan siihen määrään, että kävivät aivan sanattomiksi.
Ruhtinatar vain levitti kätensä. Hetken äänettömyyden jälkeen
Skrzetuski kysyi:

— Kuinka? Miten?

— Siinä johti asioita Jumalan sormi, vastasi Zagloba. — Jumalan sormi. Sopimus oli tehty ja me olimme juuri lähdössä tuosta saastaisesta Zbarazista. Ruhtinas lähti vielä ratsastajineen vasemmalle siivelle pitämään silmällä, ettei orda kavalasti hyökkäisi sotajoukon kimppuun, koska he usein eivät pidä sopimuksiaan. Silloin ryntääkin yhtäkkiä kolme sataa ratsumiestä ruhtinaan ratsujoukon kimppuun.

— Ainoastaan Bohun saattoi tehdä sellaista! huudahti Skrzetuski.

— Hän se juuri sen tekikin. Mutta kasakkain ei ole hyvä käydä käsiksi Zbarazin poikiin. Herra Michal saarsi heidät kädenkäänteessä ja hakkasi maahan minkä ehti, mutta Bohun, joka hänkin oli saanut häneltä kaksi lyöntiä, joutui vangiksi. Hänellä ei ole onnea herra Michalin seurassa, hänen olisi pitänyt tulla siitä vakuutetuksi, kun hän jo on koettanut sitä leikkiä kolme kertaa. Mutta, totta puhuen, hän ei myöskään muuta tahtonutkaan kuin hakea kuolemaa.

— Sittemmin kävi selville, lisäsi herra Wolodyjowski, — että Bohun oli yrittänyt välttämättömästi Waladynkan tienoilta Zbaraziin, mutta ei ehtinyt, matka kun on pitkä, ja saatuaan kuulla, että rauha jo on tehty, hän vimmoissaan menetti järkensä eikä välittänyt enää mistään.

— Joka miekkaan tarttuu, se miekkaan hukkuu, sillä onni on huikentelevainen, sanoi Zagloba. — Bohunhan on hurjapää kasakka ja sitä hurjapäisempi, kun on epätoivoissaan. Hänen tähtensä nousi nyt kauhea kahakka meidän ja roskaväen välillä. Me luulimme jo sodan alkavan uudelleen, sillä ruhtinas oli ensimäisenä huutanut, että sopimus on rikottu. Chmielnicki kyllä tahtoi pelastaa Bohunin, mutta khani oli hänelle suutuksissaan ja sanoi: hän on häpäissyt minun sanani ja valani. Vieläpä uhkasi khani sodalla Chmielnickiäkin ja toimitti meidän ruhtinaan luo pikalähetin, joka ilmoitti Bohunin olevan yksityisen ryövärin ja pyysi, että ruhtinas ei tekisi kahakasta asiaa, vaan menettelisi Bohunin kanssa kuin rosvon ikään. Nähtävästi khanille oli pääasia, että tatarilaiset rauhassa saisivat riistää itselleen vankeja rahvaan joukosta, jota he tekivätkin siinä määrin, että nyt voi Stambulissa ostaa orjan kahdella rautanaulalla.

— Mitäs ruhtinas teki Bohunille? kysyi Skrzetuski levottomana.

— Ruhtinas oli jo käskenyt veistää häntä varten paalun, mutta sitten hän muutti päänsä ja sanoi: minä annan hänet Skrzetuskille, menetelköön hänen kanssaan miten tahtoo. Ja nyt istuu tuo kasakka Tarnopolissa, vankina kellarissa. Ja välskäri hoitaa hänen kolhittua kalloansa. Hyvä Jumala, kuinka monta kertaa henki jo on ollut lähtemäisillään siitä miehestä. Eivät koirat koskaan ole niin höyhentäneet sutta kuin me häntä. Yksistään herra Michal on häntä jo kolhinut kolme kertaa. Mutta hän on kerta kaikkiaan kova kappale, vaikka myöskin, totta puhuen, onneton mies. Hitto hänet vieköön. En minä sentään enää kanna kaunaa häntä vastaan, vaikka hän hirveästi tunki päälleni ja aivan aiheettomasti, sillä minähän monta kertaa olin juonut hänen kanssaan ja seurustellut hänen parissaan, kunnes hän nosti kätensä minun tytär-kultaani vastaan. Silloin tietysti minäkin osaltani häntä tönäisin, siellä Rozlogissa. Mutta se nyt on kuin onkin vanha asia, että maailmassa ei ole kiitollisuutta ja harvoin hyvä hyvällä palkitaan. Menköön hiiteen.

Herra Zagloba alkoi nyökytellä päätään.

— Ja mitäs te, Jan, hänelle nyt teette? kysyi hän sitten. — Sotamiehet sanovat, että teette hänestä eturatsastajan, koska hän on niin komea poika. En kuitenkaan ota oikein uskoakseni, että niin menettelisitte.

— Enkä myöskään niin tee, vastasi Skrzetuski. — Hän on sangen urhoollinen sotilas ja lisäksi onneton mies, sentähden en myöskään anna hänelle mitään alentavaa tointa.

— Jumala antakoon hänelle kaikki anteeksi, virkkoi ruhtinatar.

— Amen, lisäsi Zagloba. — Hän rukoilee kuolemaa kuin äitiään ja pyytää, että se ottaisi hänet pois. Ja varmaan hän olisi surmansa saanutkin, jollei hän olisi tullut Zbaraziin liian myöhään.

Kaikki vaikenivat, ajatellessaan ihmeellisesti vaihtelevaa onnea. Mutta kaukaa saattoi jo nähdä Grabowan, jonne retkikunnan oli määrä pysähtyä syöttämään hevosia. Grabowassa tapasivat matkailijamme suuren joukon sotamiehiä, jotka palasivat Zborowista. Sinne oli myöskin saapunut Sandomirin kastellaani herra Witowski, joka rykmenttinsä saattamana oli matkalla tapaamaan vaimoansa, ja Krasnostawin starosta, herra Przyjemski, sekä paljon aseihin kutsuttuja aatelisia, jotka nyt tätä tietä matkustivat kotiin. Grabowan herraskartanon päärakennus oli palanut, samoinkuin kaikki muutkin rakennukset, mutta kun päivä oli kaunis, tyyni ja lämmin, niin sijoittuivat kaikki tammimetsään paljaan taivaan alle. Paikalle oli tuotu myöskin melkoiset määrät ruoka- ja juomatavaraa ja palvelijat ryhtyivät heti valmistamaan illallista. Sandomirin kastellaani käski tammien alle pystyttää kymmenkunnan telttaa naisia ja korkeimpia arvohenkilöitä varten. Paikalle syntyi siten oikea leiri. Useat upseerit kokoontuivat nyt telttojen eteen, saadakseen nähdä ruhtinattaren ja Skrzetuskin. Toiset keskustelivat päättyneestä sodasta. Ne jotka olivat olleet vain Zborowissa eivätkä Zbarazissa, kyselivät ruhtinaan sotamiehiltä yksityisseikkoja piirityksestä. Kaikkialla kuului puhetta ja iloista hälinää, varsinkin kun Jumala oli antanut niin kauniin päivän.

Aatelin joukossa piti suurinta ääntä herra Zagloba, kuvaten tuhannetta kertaa, kuinka hän surmasi Burlajn. Ja Rzendzian puolestaan kertoi seikkailujaan palvelijoille, jotka hääräsivät aterian valmistuksessa. Sopivan tilaisuuden sattuessa tuli ovela poika ja vei Skrzetuskin hiukan syrjään ja lausui, nöyrästi kumartuen hänen jalkojensa juureen:

— Armollinen herra, tahtoisin pyytää suosionosoitusta.

— Vaikeahan minun olisi kieltää sinulta mitään, vastasi herra Skrzetuski, — koska minun sinua on kiittäminen siitä, että kaikki on kääntynyt parhaiten päin.

— Arvasinhan minä, sanoi poika, — että te olette miettinyt minulle palkinnon.

— Sano vain, mitä haluat.

Rzendzianin ympyriäiset kasvot synkistyivät ja hänen silmissään kiilsi viha ja vimma.

— Yhtä armoa minä pyydän: antakaa Bohun minulle!

— Bohunko? sanoi herra Skrzetuski hämmästyneenä.

— Mitä sinä hänellä?

— Minä aion, nähkääs, katsoa, ettei minun osani mene hukkaan ja että minä koron kanssa maksan, minkä hän minulle Czechrynissä teki. Arvaan, että te joka tapauksessa käskisitte tuhota hänet. Antakaa siis minun ensinnä maksaa hänelle.

Skrzetuskin kulmakarvat vetäytyivät kokoon.

— Sitä minä en salli, sanoi hän päättäväisesti.

— Jumalan tähden, mieluummin kuolen! huusi Rzendzian surkeasti.
— Sitä vartenko minä olen elänyt, että minun pitää kokea häpeää…

— Pyydä mitä tahdot, en mitään kiellä, mutta tätä minä en salli. Ajattele nyt itseäsi ja kysy vanhemmiltasikin, eikö ole suurempi synti pysyä sellaisessa päätöksessä kuin luopua siitä. Älä sinä pane omaa kättäsi Jumalan rankaisevan käden sijalle, ettet itsekin saisi osaasi siitä. Häpeä, Rzendzian. Tuo mies rukoilee Jumalalta kuolemaa ja on sitäpaitsi haavoitettu ja kahleissa. Tahtoisitko sinä todella olla hänen pyövelinsä? Häpäisisitkö vangittua tai löisitkö haavoitettua? Ethän sinä ole tatari tai murhaava kasakka. Niin kauan kuin elän, en salli sellaista, äläkä sinä puhukaan siitä minulle mitään.

Herra Janin äänessä oli niin paljon voimaa ja tahtoa, että poika heti kadotti kaiken toivon ja puheli itkevällä äänellä:

— Kun hän on terve, niin hän pitää puoliaan kahtakin sellaista vastaan kuin minä, mutta kun hän taas on kipeä, niin minä en saa kostaa hänelle. Milloin minä sitten maksan hänelle, mitä hän on minulle tehnyt?

— Jätä kosto Jumalalle, sanoi Skrzetuski.

Poika avasi suunsa, vielä sanoakseen ja kysyäkseen jotakin, mutta herra Jan kääntyi pois ja lähti astelemaan telttoja kohden, joiden eteen oli kokoontunut paljon upseereja. Heidän keskellään istui rouva Witowski ja hänen vierellään ruhtinatar. Heidän edessään, jonkun matkan päässä, seisoi herra Zagloba lakitta päin ja kuvaili Zbarazin piiritystä niille, jotka olivat olleet mukana vain Zborowissa. Kaikki kuuntelivat häntä henkeään pidätellen, kasvot liikutuksen vallassa, ja ne, jotka eivät olleet saaneet olla mukana onnettomassa linnassa, ajattelivat miltei kateudella kauhun päiviä siellä. Jan herra istuutui ruhtinattaren viereen, otti hänen kätensä ja vei sen huulilleen. Ja sitten he nojasivat toisiaan vastaan ja jäivät hiljaa istumaan. Aurinko läheni laskuaan ja verkalleen vaihtui päivä illaksi. Skrzetuski kuunteli hänkin kertomusta ikäänkuin olisi kuunnellut uutta asiaa. Herra Zagloba pisti käden pörröönsä ja hänen äänensä kajahteli yhä voimakkaampana. Upseerien veres muisto tai mielikuvitus toi heidän silmiensä eteen nuo veriset tapaukset ilmi elävinä. He näkivät silmiensä edessä ikäänkuin meren ympäröivät vallit ja vimmaiset rynnäköt, kuulivat melun ja mylvinän, kuulivat tykkien ja pyssyjen paukkeen, näkivät vallilla ruhtinaan hopeaisessa panssarissaan keskellä kuulasadetta. Elävästi tajusivat he kurjuuden ja nälän, nuo punaiset yöt, jolloin kuolema kierteli vallien yllä kuin pahaenteinen suuri lintu, Podbipientan ja Skrzetuskin lähdön. Ja he kuuntelivat kertomusta henkeä pidätellen ja välistä nostaen silmänsä ylöspäin, tai tarttuen miekan kahvaan. Mutta herra Zagloba lopetti näin:

— Yksi ainoa hauta se oli, suuri jättiläiskumpu, ja ettei Puolan valtakunnan kunnia, ritariston kukka, ruhtinas-vojevoda ja me kaikki, joita itse kasakat kutsuivat Zbarazin leijoniksi, ettemme me nyt lepää tuon kummun alla, se on hänen ansionsa.

Tämän sanottuaan osoitti herra Zagloba Skrzetuskia.

— Niin totta kuin elämme, niin on! huusivat Marek Sobieski ja herra
Przyjemski.

— Kunnia hänelle, maine ja kiitos! huudettiin voimakkain upseeriäänin. — Vivat Skrzetuski, eläköön nuori pari, eläköön sankari! huudettiin yhä lujemmin.

Innostus valtasi kaikki kokoontuneet. Toiset juoksivat hakemaan pikareita, toiset heittivät ilmaan lakkejaan. Sotamiehet alkoivat kalistella sapelejaan ja pian täytti ilman yksi ainoa yleinen huuto:

— Kunnia, kunnia! Eläköön, eläköön!

Todellisena kristillisenä ritarina painoi Skrzetuski nöyränä alas päänsä, mutta ruhtinatar nousi ja heilutti palmikoitaan, puna kohosi hänen poskilleen ja silmistä säihkyi ylpeys, sillä olihan tuo ritari tuleva hänen miehekseen ja miehen kunnia lankeaa aina yli naisen niinkuin auringon valo yli maan.

* * * * *

Vasta myöhään yöllä hajaantuivat kokoontuneet eri tahoille. Herrasväki Witowski, herra Przyjemski ja Krasnostawin starosta lähtivät rykmentteineen Toporowin taholle ja Skrzetuski ynnä ruhtinatar ja Wolodyjowskin lippukunta Tarnopoliin. Yö oli lempeä kuin päivä, tähtien parvet kimmeltivät taivaalla, kuu nousi ja verhosi hopeaan hämähäkinverkkojen peittämät kentät, sotamiehet laulelivat. Sitten nousivat niityiltä valkeat huurut, tehden seudun ikäänkuin ainoaksi jättiläisjärveksi, jota kuu valaisi.

Samanlaisena yönä oli Skrzetuski kerran lähtenyt Zbarazista ja juuri samanlaisena yönä sai hän nyt tuntea ruhtinattaren sydämen lyövän omaansa vastaan.

JÄLKILUKU.

Historiallinen murhenäytelmä ei loppunut Zbarazin eikä Zborowin luona eikä siellä liioin päättynyt edes ensimäinen näytös. Kaksi vuotta myöhemmin nousi koko kasakkakansa jälleen taisteluun valtakuntaa vastaan. Chmielnicki nousi voimakkaampana kuin koskaan ennen ja hänen kanssaan marssi kaikkien ordojen khani ja samat päälliköt, jotka olivat olleet johdossa jo Zbarazin luona: villi Tuhaj-bej, Urum-murza, Artim-Girej, Nuradyn, Galga, Amurat ja Sabagazy. Tulipalojen loimut ja ihmisten vaikerrus kävivät heidän edellänsä. Tuhannet sotamiehet täyttivät kentät ja metsät, puolen miljoonan suusta kaikui sotahuutoja ja ihmisistä tuntui, että Puolan valtakunnan viimeinen päivä oli koittanut.

Mutta myöskin Puola oli vihdoinkin herännyt turtumuksestaan ja luopunut vanhasta kanslerien ja neuvottelujen politiikasta. Vihdoinkin oli täällä käynyt selväksi, että vain miekka voi taata pitempiaikaisen rauhan. Kun siis kuningas marssi vihollistulvaa vastaan, niin oli hänellä mukanaan satatuhatta sotilasta ja aateli, lukuunottamatta kuormarenkejä ja palvelijoita.

Ketään edellisessä kerrotuista ritareista ei puuttunut puolalaisesta sotajoukosta. Mukana oli ruhtinas Jeremi Wisniowiecki koko divisionansa kanssa, ja palvelivat siinä entiseen tapaan Skrzetuski, Wolodyjowski ja vapaaehtoinen Zagloba. Mukana olivat molemmat hetmanit Potocki ja Kalinowski, jotka sitä ennen olivat lunastetut vapaiksi tatarien vankeudesta. Niinikään olivat mukana Itfon Czarniecki, joka myöhemmin voitti Ruotsin kuninkaan Kaarle Kustaan, ja herra Przyjemski, joka johti koko tykistöä, kenraali Ubald, herra Arciszewski ja Krasnostawin starosta sekä hänen veljensä Jaworowin starosta, sittemmin kuningas Juhana III, ja Pommerin vojevoda Ludwig Weycher, Marienburgin vojevoda Jakob, kruunun lipunkantaja Koniecpolski, piispat, valtakunnan arvohenkilöt ja senaattorit, sanalla sanoen koko Puola ylimmän päällikkönsä kuninkaan johdolla.

Bersesteczkon kentillä kohtasivat vihdoin nuo äärettömät joukot toisensa ja siellä taisteltiin yksi maailmanhistorian suurimpia taisteluja, taistelu, jonka maine kaikui yli silloisen Europan.

Sitä kesti kolme päivää: kahtena ensimäisenä päivänä vaappui kohtalon vaaka sinne tänne, kolmantena alkoi yleinen taistelu, joka ratkaisi voiton. Tämän taistelun alkoi ruhtinas Jeremi.

Hän oli koko vasemman siiven johdossa ja siellä hän ilman asetta ja paljain päin, niinkuin myrskytuuli ajaa, pitkin kenttää ajoi takaa niitä äärettömiä vihollisjoukkoja, joihin kuului Krimin, Nogain ja Bialogradin tatareja, Silistrian ja Rumelian turkkilaisia, urumbaaleja, janitshareja, serbialaisia, valakialaisia, perijerejä ja muita villejä sotamiehiä, koottuja Uralin vuorilta, Kaspian meren rannoilta ja Asovan meren soista aina Tonavaa myöten.

Ja niinkuin joki katoaa sitä seuraavista silmistä meren vaahtoisiin syvyyksiin, niin katosivat katsojan silmistä ruhtinaan joukot vihollismereen. Tomupilvi vain nousi tasangolle kuin mikäkin vimmainen pilvenpatsas, peittäen taistelijat.

Tämän yli-inhimillisen taistelun kulkua katselivat koko armeija ja kuningas, ja alikansleri Lesczynski nosti käsillään pyhän ristinpuun ja kohotti sen siunaten yli kiitävien joukkojen.

Samaan aikaan hyökkäsi toiselta sivulta kuninkaan armeijaa vastaan koko kasakkaleiri, luvultaan kaksisataatuhatta miestä, tykkeineen, syösten tulta kuin lohikäärme. Ennenkuin kuitenkaan kaikki joukot olivat päässeet esiin tomupilvestä, johon Wisniowieckin rykmentit olivat kadonneet, kiiti esiin uutta ratsuväkeä, ensin kymmeniä, sitten satoja, sitten tuhansia ja vihdoin kymmeniä tuhansia, lentääkseen mäenrinteille, jossa khani valiojoukkonsa ympäröimänä pysytteli.

Villit laumat pakenivat kauhun valtaamina ja epäjärjestyksessä, puolalaisten rykmenttien ajaessa niitä takaa.

Tuhannet tatarit ja kasakat jäivät peittämään taistelukenttää ja heidän joukossaan makasi sapelin kahtia lyömänä ljahien paatunut vihollinen ja kasakkain uskollinen liittolainen, villi ja miehuullinen Tuhaj-bei.

"Kauhea ruhtinas" vietti voittoa.

Mutta kuningas huomasi päällikönsilmällään ruhtinaan voiton merkityksen ja päätti yksintein tuhota ordat, ennenkuin kasakka-armeija ehtii paikalle.

Kaikki puolalaiset joukot lähtivät siis liikkeelle ja kaikki tykit paukkuivat, levittäen kuolemaa ja hämminkiä. Nyt kaatui khanin veli, uljas Amurat, rintaan ammutusta kuulasta. Orda päästi silloin tuskan huudon. Jo taistelun alussa haavoittunut khani seurasi etäämpää kauhistuneena taistelun kulkua. Tykkien ja tulen keskeltä tulivat nyt esiin herra Przyjemski ja kuningas ratsastajineen. Ja sivustalla tömisi maa taisteluun rientävän raskaan ratsujoukon askelten alla.

Silloin alkoi Islam-Girej vapista. Eikä hän kestänyt taistelua, vaan karautti pois ja hänen jälkeensä pakenivat epäjärjestyksessä kaikki ordat ja urumbaalit ja kaikki Zaporogin ratsukasakat, Silistrian turkkilaiset ja turkkilaistuneet kansat, aivan niinkuin pilvet hajoavat tuulessa.

Epätoivoon joutunut Chmielnicki ajoi nyt pakenevien luo ja rukoili khania palaamaan taisteluun. Mutta khani vain ärjyi vihasta, kun hänet näki ja käski tatariensa ottaa hänet kiinni ja sitoa hevosen selkään. Ja niin hän vei hänet mukanaan.

Nyt jäi paikalle vain kasakkaleiri. Leirin päällikkö Dziedziala ei tietänyt, miten Chmielnickin oli käynyt, mutta nähdessään tappion ja kaikkien ordojen häpeällisen paon, pysäytti hän joukkonsa, vetäytyi leireineen takaisin ja asettui Pleszowan soiseen joenmutkaan.

Silloin puhkesi taivaallakin myrsky ja ääretön sade alkoi vyöryä alas. "Jumala huuhteli maata vanhurskaan taistelun jälkeen."

Sadetta kesti muutamia päiviä ja kuninkaan sotajoukot, jotka edellisissä taisteluissa olivat väsyneet, lepäsivät nämä päivät. Tällävälin oli kasakkaleirin ympäri tehty valli ja se niinmuodoin muutettu jättiläiskokoiseksi liikkuvaksi linnoitukseksi.

Kauniin sään palattua alkoi piiritys, ihmeellisin mitä koskaan on nähty.

Satatuhatta miestä käsittävä kuninkaan armeija piiritti Dziedzialan kaksisatatuhantista armeijaa.

Kuninkaalta puuttui tykkejä, muonavaroja, ammuksia. Dziedzialalla oli äärettömät ruutivarastot, kaikenlaisia elintarpeita ja lisäksi seitsemänkymmentä raskaampaa ja kevyempää tykkiä.

Mutta kuninkaallisilla joukoilla oli etunenässään kuningas ja kasakoilta puuttui Chmielnicki.

Kuninkaallisia sotilaita elähytti lisäksi äsken saatu voitto, kasakat taas olivat epävarmoja.

Kului muutamia päiviä. Chmielnickin ja khanin palaamisesta ei enää ollut toivoa.

Silloin alettiin hieroa rauhaa. Kasakkapäälliköt tulivat kuninkaan luo, osoittivat hänelle alamaista kunniaa, pyysivät armoa, kävivät senaattorien teltoissa, kumartuivat heidän viittojensa liepeitä kohti, luvaten hankkia heille Chmielnickin vaikka maan alta ja luovuttaa hänet kuninkaalle.

Jan Kasimirin sydän ei ollut vieras säälille. Hän olisi mielellään päästänyt kotiin rahvaan ja kasakkajoukon, kunhan hänelle vain olisi luovutettu päälliköt, jotta hän saisi pidättää ne, kunnes itse Chmielnickikin olisi luovutettu.

Mutta sellainen sopimus ei ollut kasakkapäällikköjen mieleen, koska he kaikkien tekojensa tähden eivät uskaltaneet toivoa saavansa anteeksiantoa.

Rauhaa hierottaessa jatkuivat siis taistelut, epätoivoiset uloshyökkäykset ja joka päivä vuosi runsaasti puolalaista ja kasakkain verta.

Kasakat taistelivat päivällä urhoollisesti ja epätoivon vimmalla, mutta yöllä kääntyivät heidän synkät mielensä armoa rukoillen kuninkaallista leiriä kohden.

Dziedziala oli taipuvainen sovintoon ja tarjosi kuninkaalle oman päänsä pantiksi, saadakseen joukkonsa ja rahvaan pelastetuiksi.

Mutta kasakkaleirissä syttyi kapina. Toiset tahtoivat antautua, toiset puolustautua kuolemaan saakka. Kaikkien ajatukset kiersivät samaa asiaa: kuinka päästä pois leiristä.

Rohkeimmistakin se kuitenkin näytti mahdottomalta. Leiriä ympäröi joen mutka ja äärettömät suot. Puolustautua saattoi siinä vuosikausia, mutta poispääsyä varten oli vain yksi tie — kuninkaallisten sotajoukkojen läpi.

Tätä tietä ei kasakkaleirissä kukaan ajatellut.

Taistelujen keskeyttämät neuvottelut edistyivät hitaasti.
Epäjärjestykset kasakkain keskuudessa kävivät yhä tavallisemmiksi.
Erään tällaisen metelin aikana syöstiin päällikkyydestä Dziedziala ja
valittiin uusi johtaja.

Hänen nimensä valoi uutta rohkeutta kasakkain masentuneihin mieliin. Tämä nimi, jolla kuninkaallisessakin leirissä oli komea kaiku, herätti varsinkin muutamien puolalaisten upseerien mielissä jo haalistuneita muistoja entisistä kärsimyksistä ja onnettomuuksista.

Uuden päällikön nimi oli Bohun.

Jo ennestäänkin oli hänellä ollut huomattu asema kasakkain keskellä, sekä neuvotteluissa että taisteluissa. Yleinen mielipide katsoi häntä Chmielnickin seuraajaksi.

Bohun oli ensimäisenä kasakkapäälliköistä asettunut yhdessä tatarien kanssa viisikymmentuhantisen joukon etunenään. Hän oli ottanut osaa kolmipäiväiseen ratsuväen taisteluun ja vaikka Jeremi oli lyönyt sekä hänet että khanin ja ordan, niin oli hän kuitenkin kyennyt pelastamaan tuhosta suurimman osan voimiaan ja onnistunut saamaan niille turvallisen aseman. Nyt antoi leppymättömien puolue hänelle ylipäällikkyyden, luottaen siihen, että vain hän kykeni pelastamaan kasakkajoukon.

Nuori päällikkö ei tahtonut kuulla puhuttavankaan sovitteluista. Hän halusi taistelua ja verenvuodatusta, vaikkapa hänen itsensä täytyisikin hukkua siihen.

Pian hän kuitenkin tuli vakuutetuksi siitä, että noilla joukoilla ei voinut ajatellakaan ase kädessä tunkeutua kuninkaallisen armeijan ruumiiden yli ja siksi tarttui hän toiseen keinoon.

Historia on säilyttänyt muiston niistä kuulumattomista ponnistuksista, jotka aikalaisten silmissä näyttivät jättiläistöiltä, ponnistuksista, joiden tarkoituksena oli pelastaa sotajoukko ja rahvas.

Bohun päätti kulkea Pleszowan pohjattomien soiden läpi, tai oikeammin hän päätti rakentaa noiden rämeiden yli sillan, jota myöten kaikki saarretut saattoivat käydä.

Ja niin alkoivat kokonaiset metsät kasakkain kirveiden iskuista kaatua ja upposivat soihin. Sinne heitettiin vankkureita, telttoja, turkkeja, viittoja, ja silta piteni kuin pitenikin joka päivä.

Näytti todella siltä, että tuolle päällikölle ei mikään ole mahdotonta.

Kuningas lykkäsi rynnistyksen myöhemmäksi, koska tahtoi säästää verta. Nähdessään jättiläistyöt, hän kuitenkin huomasi, että muuta keinoa ei ole ja käski torventoitotuksella ilmoittaa armeijalle, että sen illaksi on valmistauduttava toimintaan.

Kasakkaleirissä ei kenelläkään ollut tietoa tästä kuninkaan aikomuksesta. Silta piteni pitenemistään. Vielä yön kuluessa ja aamulla ratsasti Bohun päällikköjensä etunenässä tarkastamaan teitä.

Oli maanantai, heinäkuun 7 päivä, v. 1657. Aamu valkeni kalpeana, ikäänkuin se olisi ollut pelästyksissään, rusko idässä loimusi verisenä, aurinko nousi taivaalle punertavana ja ikäänkuin sairaana. Verinen välke valaisi vesiä ja metsiä.

Puolalaisten leiristä ajettiin hevosia laitumelle. Kasakkaleiristä kuului äsken heränneiden miesten puheensorina. Tulet sytytettiin ja alettiin valmistaa aamuateriaa. Kaikki näkivät Bohunin saattueineen lähtevän ratsastamaan. Hänen jäljessään kulki ratsuväki, jolla hänen oli tarkoitus karkoittaa Braclawin vojevoda, koska tämä piti hallussaan kasakkaleirin selkäpuolella olevaa asemaa ja tykeillään häiritsi kasakkain töitä.

Rahvas katseli Bohunin ratsastusta levollisena, vieläpä rohkaistuin mielin. Tuhannet silmät saattoivat nuorta päällikköä ja tuhansista suista kuului häntä kohti huuto: Jumala sinua siunatkoon, sinä haukka-kultamme!

Päällikkö, saattue ja ratsujoukko loittonivat verkalleen leiristä, saapuivat metsän rantaan, vilahtivat vielä kerran näkyviin aamuauringossa ja häipyivät sitten vähitellen tiheikön taakse.

Mutta heti senjälkeen huusi, tai pikemmin ulvahti jokin kauhea, läpitunkeva ääni, kasakkaleirin portilla:

— Miehet, pelastakaa itsenne!

— Päälliköt pakenevat! kuului nyt kymmenkunta ääntä.

— Päälliköt pakenevat! toistivat jo sadat ja tuhannet äänet. Ja humu tarttui väkijoukkoon ja kävi sen läpi niinkuin tuulen puhaltaessa humina leviää metsään. Ja taasen pääsi kahdestasadasta tuhannesta kurkusta kauhea huuto:

— Pelastakaa itsenne, pelastakaa!… Ljahit!… Päälliköt pakenevat!

Ihmismassat vyöryivät jo vimmaisena tulvana, tulet tallattiin, kuormat, teltat kaadettiin, aitausten seipäät lentelivät irti revittyinä, kaikki miehet tungeskelivat toisiaan vastaan mitä kauheimmassa ahdingossa. Hirvittävä pakokauhu teki kaikki mielettömiksi. Ruumisvuoret sulkivat, heti syntyessään, kaikki tiet. Astuttiin sekä huudoin että kirkunalla ruumisläjien yli, joukot vyöryivät esiin leiriaukealta, ryntäsivät telasilloille, sysäsivät toinen toisiaan suohon, hukkuvat tarttuivat suonenvedontapaisesti kiinni toisiinsa ja rukoilivat taivaalta armoa, upoten vihdoin kylmään, pohjattomaan suohon. Telasillalla syntyi taistelu siitä, kuka saisi sillä sijaa, Pleszowan vesi tuli täyteen ruumiita, historian Nemesis kosti kauheasti Beresteczkolla Pilawcen tappion.

Kamala huuto oli tunkenut nuoren päällikön korviin ja hän käsitti heti mitä oli tapahtunut. Turhaan hän kuitenkin samassa hetkessä kääntyi takaisin leiriin päin, turhaan ratsasti hän joukkojaan vastaan, kädet korotettuina taivasta kohden. Hänen äänensä hukkui tuhansien kirkunaan, pakenevien kauhea tulva tempasi hänet ratsuineen, saattueineen ja koko ratsujoukkoineen mukaansa, syösten heidät tuhoon.

Kuninkaan sotajoukot hämmästyivät itsekin, nähdessään tämän hämmingin, jota monet aluksi olivat pitäneet epätoivoisena ryntäyksenä ulos leiristä, kunnes heidän vihdoin oli täytynyt uskoa omia silmiään. Hetken perästä kuitenkin, kun hämmästys oli ehtinyt hiukan laantua, ryntäsivät kaikki lippukunnat, edes käskyä odottamatta, vihollista vastaan ja etunenässä kulki myrskytuulena rakuunalippukunta, jota johti pieni ritari, paljastettu sapeli pään päällä.

Päivästä tuli vihan, tappion ja tuomion päivä. Joka ei jäänyt jalkoihin tai hukkunut veteen, se joutui miekan uhriksi. Veri tulvi virtana niin että oli vaikeaa tuntea, verikö vai vesi jalkain alla vuotaa. Hullaantuneet joukot alkoivat silloin entistäkin suuremmassa epäjärjestyksessä tungeskella ja töniä toisiaan veteen. Kaameat metsät olivat jo ainoana teurastuspaikkana ja tappaminen ja surmaaminen kävi sitä kauheammaksi, kun nuo äärettömät joukot yhtäkkiä olivat alkaneet vimmatusti puolustaa itseään. Taistelu riehui sekä soissa että metsissä ja kentillä. Braclawin vojevoda oli katkaissut pakenevilta paluutien. Turhaan käski kuningas hillitä sotamiestensä intoa. Sääli oli vaiennut ja teurastusta jatkui yöhön asti, teurastusta, jonka kaltaista eivät vanhimmatkaan sotilaat muistaneet nähneensä ja jota muistellessa myöhemmin hiukset nousivat päässä pystyyn.

Kun vihdoin pimeys peitti maan, olivat voittajatkin kauhistuksissaan työstään. Ei laulettu Te deumia, ei ilon, vaan säälin ja murheen kyyneleet valuivat kuninkaan silmistä.

Niin loppui ensimäinen näytös sitä murhenäytelmää, jonka tekijänä oli
Chmielnicki.

Mutta Bohun ei menettänyt henkeään tänä kauheana päivänä. Toiset sanoivat hänen, huomatessaan tappion tulevan, ensimäisenä pelastaneen henkensä pakenemalla, toiset väittivät, että eräs tunnettu ritari oli hänet pelastanut. Totuuden perille ei kukaan päässyt.

Se vain oli varma, että seuraavista sodista hänen nimensä useasti sukelsi esiin kuuluisimpien kasakkapäällikköjen nimien joukossa. Jonkun kostavan käden laukaus osui häneen vasta muutama vuosi myöhemmin, mutta ei silloinkaan vielä koittanut hänen viimeinen hetkensä. Kun ruhtinas Wisniowiecki oli vaivoistaan ja ponnistuksistaan kuollut ja kun Lubnien alue irtaantui Puolan valtioruumiista, niin Bohun otti haltuunsa suurimman osan hänen maastaan. Kerrotaan, ettei hän lopulta tahtonut tunnustaa Chmielnickinkään valtaa. Silloin, kun Chmielnicki murtuneena ja oman väkensä kiroamana haki vierailta suojaa, kielsi ylpeä Bohun häneltä kaiken turvan ja oli valmis miekka kädessä puolustamaan kasakkavapauttaan.

Kerrotaan myöskin, ettei hymy enää koskaan noussut tämän omituisen miehen huulille. Hän ei asunut Lubniessa, vaan maalaistalossa, jonka hän oli rakennuttanut uudelleen ja jonka nimeksi hän oli pannut Rozlogi. Siellä kerrotaan hänen kuolleenkin.

Kansalaissotia jatkui vielä kauan hänen kuolemansa jälkeen ja sitten tulivat rutto ja ruotsalainen. Tatarit vierailivat nekin miltei alinomaa Ukrainassa, ryöstäen rahvasta laumoittain orjuuteensa. Valtakunta kävi autioksi, autiona oli Ukraina. Sudet ulvoivat entisten kaupunkien raunioilla ja kerran kukoistavat maat olivat kuin suuri hautausmaa. Viha oli juurtunut sydämiin ja myrkytti siellä veljien verta.