The Project Gutenberg eBook of Kertomuksia II

This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

Title: Kertomuksia II

Author: Maksim Gorky

Translator: Rob. A. Seppänen

Release date: November 19, 2016 [eBook #53555]

Language: Finnish

*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK KERTOMUKSIA II ***

Produced by Tapio Riikonen

KERTOMUKSIA II

Kirj.

Maksim Gorjki

Suomentanut Rob. A. Seppänen

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1903.

Osakeyhtiö Kuopion Uusi Kirjapaino.

SISÄLTÖ:

 Arolla.
 Ajan ratoksi.
 Toverukset.
 Lukija.
 Pirusta.

AROLLA

… Me läksimme Perekopista mitä huonoimmalla tuulella, nälkäisinä kuin sudet ja vihaisina koko maailmalle. Kokonaista puoli vuorokautta olimme turhaan käyttäneet kaiken kykymme ja tarmomme saadaksemme jotain varastetuksi tai hankkiaksemme työntapaista, ja kun viimein huomasimme, ettei mikään vedellyt, päätimme kulkea edelleen. Mihinkä sitten? Kunhan mentiin.

Päätöksemme oli yksimielinen ja me ilmaisimme sen toisillemme. Mutta me olimme valmiit jatkamaan matkaa joka suhteessa sillä elämän polulla, jota jo kauan olimme kulkeneet — senkin oli jokainen meistä itsekseen päättänyt, ja vaikka emme sitä ääneen ilmaisseetkaan, niin loisti se kuitenkin selvään nälkäisten silmiemme synkässä heijastuksessa.

Meitä oli kolme. Tutustuneet olimme toisiimme vasta äsken Hersonissa eräässä kapakassa Dnjeprin rannalla.

Yksi meistä oli sotamies rautatie-pataljoonasta; sitte oli hän ollut ratamestarintapaisena. Hän oli punatukkainen, punapartainen ja vanttera mies, jonka harmaissa silmissä oli kylmä ilme. Hän osasi saksaa ja tunsi hämmästyttävän tarkasti kaikki vankila-elämän salaisuudet.

Meikäläinen mies ei mielellään puhu paljoa entisyydestään, sillä hänellä on siihen aina enemmän tai vähemmän päteviä syitä. Sen vuoksi luotimme me toisiimme — luotimme ainakin ulkonaisesti, sillä sisällisesti ei kukaan meistä luottanut paljoa edes itseensäkään.

Kun toinen tovereistamme, kuivankarakka, pieni mies, jonka ohuet huulet aina olivat epäilevässä puristuksessa, sanoi olevansa Moskovan yliopiston entinen ylioppilas, niin pidimme minä ja sotamies sen totena. Meistä oli aivan yhdentekevää, oliko hän ollut ylioppilaana, salapoliisina vaiko varkaana, tärkeää oli vain se, että hän tutustumisemme hetkenä oli meidän vertaisemme — oli nälkäinen, nautti kaupungeissa poliisin erityistä huomiota ja maaseudulla talonpoikien epäilevää silmälläpitoa, vihasi kaikkia voimattoman, ajetun ja nälkäisen pedon vihalla, hautoi mielessään yleistä kostoa kaikelle ja kaikille, sanalla sanoen hän oli sekä asemaltaan luonnon ja elämän herrana että mielenlaadultaan yhtä lihaa ja luuta kuin mekin.

Onnettomuus on lujin side yhdistämään toisiinsa aivan vastakkaisetkin luonteet ja me kaikki olimme vakuutetut oikeudestamme pitää itseämme onnettomina.

Kolmas olin minä. Vaatimattomuudesta, joka johtuu minulle luodun nuoruuteni luonteen ajoilta, en virka sanaakaan ansioistani ja tahtomatta näyttäytyä naivilta olen vaiti puutteistani. Ehkä sentään jonkullaisen selvyyden vuoksi mainitsen, että olen aina pitänyt itseäni muita parempana ja suurella menestyksellä teen sitä tänäkin päivänä.

Me siis olimme lähteneet Perekopista ja taivalsimme edelleen päämääränämme sinä päivänä tshabanit, joilta aina saa pyytää leipää ja jotka harvoin kieltävät sitä kulkevilta.

Kulin rinnan sotamiehen kanssa, "ylioppilas" saapasteli takana. — Hänen harteillaan roikkui jotain, joka muistutti nuttua. Suipossa, kulmikkaassa ja sileäksi ajetussa päässä lepäsi leveäraiteisen lakin tähteitä, harmaat, kirjavaksi paikatut housut peittivät laihoja koipia ja jalkapohjiin oli hän nuttunsa vuorin siekaleista punomiensa nuorien avulla kiinnittänyt pari saapasvarren palasta, jotka hän oli matkalla löytänyt, sanoen näitä laitoksia sandaaleiksi. Hän astui ääntä päästämättä, tuprutteli kovasti pölyä ja vähäväliä räpytteli vihreälle vivahtavia, pieniä silmiään. Sotamiehellä oli päällään punainen paita, jonka hän oman puheensa mukaan oli "omakätisesti hankkinut" itselleen Hersonissa. Paidan päällä oli vielä puuvillalla topatut liivit ja päässä sotilaan lakki epämääräistä väriä. Jaloissa hoikalehtivat leveät housut. Hän oli avojaloin.

Minäkin olin pukimissa ja avojaloin.

Me kulimme ja ympärillämme aukeni kaikkiin suuntiin aron valtava väljyys, sen yllä kaartui pilvettömän taivaan paahtava siniholvi. Harmaa, pölyinen tie halkoi aina leveänä juovana, joka poltti jalkojamme. Paikoin tuli vastaan sänkisiä pellonsarkoja, joilla oli omituista yhtäläisyyttä sotamiehen harjasposkien kanssa.

Sotamies kulki laulaen käheällä basso-äänellään jotain messua.

Palvelusaikanaan oli hän näet toimittanut virrenlaulajan ammattia pataljoonan kirkossa ja siitä pitäen osasi hän lukemattoman paljouden messuja, joita hän aina alkoi luritella, kun vain keskustelusta ei tullut mitään.

Kaukana taivaanrannalla kasvoi jotain pehmeiden piirteiden ja sinipunervan valon hymyilevien varjojen epämääräisiä muotoja.

— Ne taitavat nuo olla Krimin vuoria, — sanoi "ylioppilas" kuivalla äänellä.

— Vuoria? — huudahti sotamies. — Liian aikaiseenpa, veliseni, ne näet. Pilviä eikä mitään muuta… Aika somia, ovat kuin karpalohyytelö maidossa…

Minä huomautin, miten hauskaa todellakin olisi, jos pilvet olisivat olleet hyytelöä. Tämä herätti meissä heti nälän tuimimmilleen.

— Lempo vieköön, — noitui sotamies syleksien, — ei näy ainoatakaan elävää olentoa! Ei ketään… Täytynee käydä kuin karhut talvella käpäliään imemään.

— Johan minä sanoin, että olisi pitänyt kulkea asutuille paikoille, — huomautti "ylioppilas".

— Johan sinä sanoit! — tiuski sotamies. — Sitä vartenhan sinä olet oppinutkin, että osaisit puhua. Senkö asuttuja paikkoja täällä on? Hitto tietäköön, missä ne ovat!

"Ylioppilas" vaikeni. Aurinko alkoi laskea, pilvet taivaanrannalla välkkyivät sanoin selittämättömän hohteen vallassa. Ilmassa oli maan ja suolan hajua.

Tästä kuivasta ja miellyttävästä hajusta kiihtyi nälän tunne kaksin verroin.

Vatsassa ellosteli. Tuntui kuin ruumiin kaikista lihaksista olisi mehu vähitellen vuotanut jonnekin ja haihtunut, josta lihakset kadottivat elävän joustavuutensa. Kuivuus vihloi suuta ja kurkkua, päätä huimasi ja silmissä kieppui tuontuostakin mustia pilkkuja, jotka toisinaan näyttivät höyryäviltä liha- tai leipäpalasilta. Silloin tuntui vatsaa viiltelevän kuin terävällä veitsellä.

Mutta me kulimme kuitenkin, kerroimme toisillemme tunteitamme ja visusti katselimme tiepuoliin, eikö näkyisi jossain lammaslaumaa, kuuntelimme, eikö sattuisi kuulumaan tatarin kärryjen vonkumista, joilla hedelmiä kuletettiin Armeniaan markkinoille.

Vaan aro oli autio ja äänetön.

Tämän raskaan päivän aattona olimme me kolmeen mieheen syöneet neljä naulaa ruisleipää ja viisi arbuusia ja kulkeneet neljäänkymmeneen virstaan, mutta sittekään ei säkki ollut suuta myöten, sillä kun Perekopissa olimme nukkuneet yömme torilla, tunsimme tuimaa nälkää.

"Ylioppilas" oli aivan oikein neuvonut pysymään valveilla ja öiseen aikaan toimiskelemaan… Mutta kun kunnollisessa seurassa ei ole tapana puhella ääneen omistusoikeuden rikkomisen aikeista, en puhu minäkään siitä mitään. Tahdon vain pysyä totuudessa enkä rupea omaksi edukseni raa'aksi. Minä tiedän, että ihmisten sydämet pehmenevät näinä korkean sivistyksen aikoina ja silloinkin kun he tarttuvat lähimmäisensä kurkkuun ilmeisessä aikeessa kuristaa hänet, koettavat he tehdä tämän mitä sydämmellisemmin ja noudattamalla kaikkea sopivaisuutta. Oman kurkkuni kokemus saa minut lausumaan julki tämän tapojen edistyksen ja mieluinen velvollisuuteni on vakuuttaa, että kalkki tässä maailmassa kehittyy ja täydellisentyy. Muuten tätä hämmästyttävää kehitystä eittämättä todistaa vankiloiden, kapakkojen ja haureuslaitosten vuosittainen kasvu…

Ja niin taivalsimme me, sylkeä niellen ja koettaen toverillisella keskustelulla unhottaa vatsan vaivoja, pitkin aron autioita, äärettömiä lakeuksia, taivalsimme päivän laskevien säteiden kultaisessa hohteessa, joka oli täynnä hämärää toivoa. Ja aurinko edessämme aleni, hiljaa painui pehmeiden pilvien peittoon, jotka välkkyivät sen ruskossa, ja takanamme ja sivuillamme leijaillen nousi sinervä hämy arolta taivasta kohden.

— Kerätkää, pojat, nuotiotarpeita, — sanoi sotamies nostaen tieltä paksun oksan. — Täytyy yöpyä arolle… Jo on kastetta… Ottakaa kaikki mitä löytyy!

Poikkesimme eri tahoille keräämään kuivaa aroheinää sekä muutakin, mikä vain voi palaa. Joka kerran kun piti kumartua, syntyi ruumiissa omituinen halu heittäytyä maahan, venyä siinä liikahtamatta ja syödä sitä, syödä mustaa, mehevää multaa, syödä paljon, uuvuksiin asti ja sitte nukahtaa. Ja nukahtaa vaikka ainiaaksi, kunhan vain saisi syödä, hotkia ja tuntea, miten lämmin ja paksu multasotku verkkaan valuu suusta kuivanutta ruuansulatuskanavaa myöten kurisevaan, kutistuneeseen vatsaan, joka paloi halusta saada jotain sisäänsä.

— Kun löytäisi edes jonkullaisia juuria, — huokasi sotamies. — Niitä on semmoisia syötäviä juuria…

Vaan mustassa, kynnetyssä maassa ei ollut minkäänlaisia juuria. Etelän yö läheni nopeasti eikä auringon viime säde ollut vielä ehtinyt sammua, kun tummansinisellä taivaalla alkoi jo vilkkua tähtiä. Ja ympärillämme tummat varjot yhä sakenivat, peittäen meidät ja aron äärettömän lakeuden.

— Pojat, — sanoi puoliääneen "ylioppilas", tuolla vasemmalla viruu mies…

— Mies? — virkkoi sotamies epäillen. — Mitä virumista sillä siellä on?

— Mene kysymään. Sillä mahtaa olla leipääkin, koska on arolle asettunut, — selitti "ylioppilas".

Sotamies katsahti sinne päin, missä mies virui ja päättävästi syläisten sanoi:

— Mennään luo!

Ainoastaan "ylioppilaan" vihreät ja terävät silmät voivat erottaa, että tumma esine, joka oli noin viidenkymmenen sylen päässä tiestä vasempaan, oli ihminen. Me läksimme sinne päin, nopeasti astuen pellon sarkojen poikki ja tunsimme, miten toivo saada syödä yhä nostatti nälän tuottamaa kipua. Olimme jo aivan lähellä, mutta mies ei liikahtanut.

— Jospa se ei olekaan ihminen, — ilmaisi sotamies synkästi yhteisen ajatuksemme.

Mutta epäilyksemme haihtui samassa, sillä esine maassa äkkiä liikahti, kasvoi ja me huomasimme, että se oli aivan tavallinen elävä ihminen, polvillaan maassa ja kädet ojennettuina meihin päin.

Ja hän sanoi meille kolkolla, vapisevalla äänellä:

— Älkää tulko, ammun!

Pimeästä kuului kuiva, lyhyt napsahdus.

Me pysähdyimme kuin käskystä ja vaikenimme hetkiseksi hämmästyneinä moisesta vastaanotosta.

— Sepä on roisto! — murahti sotamies.

— On, virkkoi "ylioppilas". — Kulkee revolveri mukana… taitaa olla rasvainen kala…

— Hoi! klljasi sotamies, nähtävästi tehtyään jonkun päätöksen.

Mies ei vastannut mitään eikä liikahtanut paikaltaan.

— Hoi mies! Me emme sinua koske… anna vain meille leipää, jos on.
Anna veikkonen, herran nimessä… Senkin kirottu…

Viimeiset sanat mutisi sotamies partaansa.

Mies pysyi vaiti.

— Kuuletko? alkoi sotamies uudelleen vihasta vapisevalla äänellä. —
Anna leipää! Me emme tule likelle… viskaa tänne…

— Kyllä… sanoi mies lyhyesti.

Jos hän olisi sanonut: "rakkaat veljeni", ja vuodattanut näihin kristillisiin sanoihin kaikki pyhimmät ja puhtaimmat tunteet, niin eivät ne sittenkään olisi vaikuttaneet meihin niin kuin tuo tyly ja lyhyt:

— Kyllä!

— Älä sinä meitä pelkää, hyvä mies, — sanoi sotamies pehmeästi ja makeasti hymyillen, vaikka hän ei miestä kuitenkaan nähnyt, sillä tämä oli meistä noin kahdenkymmenen askeleen päässä.

— Me olemme rauhallisia ihmisiä… kulemme Venäjältä Kubaniin… tiellä loppuivat rahat… kaikki on syöty, mitä on päältä irti lähtenyt… nyt ollaan jo toista vuorokautta syömättä…

— Tuoss' on! — sanoi se hyvä mies kättään heilauttaen. Musta palanen putosi eteemme. "Ylioppilas" syöksähti sitä ottamaan.

— Tuoss' on vielä! Vielä… muuta ei ole…

Kun "ylioppilas" oli koonnut viskatut antimet, huomasimme, että meillä oli nelisen naulaa kuivettunutta vehnäleipää. Palaset olivat hyvin kasattuneita ja ryvettyneet mullassa. Edellinen oli meistä mieleistä, jälkimäiseen emme taas panneet mitään huomiota. Kasattunut leipä on kylläisempää kuin pehmeä, jossa on paljon vettä.

— Noin… ja noin… ja noin! — jakoi sotamies kullekin osuutensa. — Eheh… ei noin paljoa! Sinulta, oppineelta, pitää lohkaista liika pois, ettei toinen jäisi vähemmälle… "Ylioppilas" nurkumatta tyytyi leipäsikareen menettämiseen. Sen sain minä ja pistin suuhuni.

Kun olin saanut oman osani, aloin sitä verkalleen järsiä, tuskin kyeten hillitsemään leukojen kuumeentapaista vapisemista, jotka olisivat voineet hienontaa vaikka kiviäkin. Kiimainen nautinto antoi minun tuntea, miten ruokatorvi hätäisesti vavahteli ja miten pisara pisaralta sitä tyydytin. Suuntäyteinen toisensa perästä, lämmin ja sanoin selittämättömän maukas, solui paahteiseen vatsaan ja tuntui kuin se olisi tuokiossa sulanut vereksi ja lihaksi. Riemu, niin kumma, hiljainen ja virkistävä riemu lämmitti sydäntä sitä mukaa, kuin vatsa täyttyi, ja minun tilani muistutti unenhorrosta. Unohdin noiden kirottujen päivien alituisen nälän, unohdin toverini, olin kokonaan vaipunut siihen nautintoon, jota tunteet parhaillaan tuottivat.

Vaan kun olin pannut kämmeneltäni viimeisen murun suuhuni, tunsin olevani kauhean nälkäinen.

— Sille taisi tuolle riiviölle jäädä vielä läskiä tai lihaa… — mutisi sotamies vastapäätä minua vatsaansa hieroskellen.

— Totta varmaan, koska leipä haisi lihalle… Ja leipääkin on sille voinut jäädä, sanoi "ylioppilas" ja lisäsi hiljaa:

— Kun ei olisi sitä revolveria…

— Kukahan se mahtaa olla?

— Näkeehän tuon, meidän veljemme Isak…

— Koira! sanoi sotamies.

Me istuimme lähekkäin ja syrjäkaria katselimme sinne, missä hyväntekijämme revolverineen istui. Sieltä emme kuullut ainoatakaan ääntä emmekä elonmerkkiä.

Yö kokoili ympärillämme mustia voimiaan. Kuoleman hiljaisuus vallitsi arolla — me kuulimme toistemme hengityksen. Silloin tällöin kuului jostain kaukaa arolinnun unelias sävel… Yllämme välkkyivät tähdet, nuo taivaan elävät kukkaset… Me halusimme syödä…

Sanon ylpeydellä, etten ollut toveriani huonompi enkä parempi tuona kummallisena yönä. Esitin heille, että nousisimme ylös ja menisimme katsomaan tuota miestä. Häntä ei tarvitseisi koskea, mutta söisimme kaikki, mitä häneltä löytäisimme. Jos ampuu, niin ampukoon! Kolmesta osuu hän yhteen, jos osuu. Ja jos osuukin, niin tuskinpa revolverin luoti hengen vie.

— Lähdetään! — sanoi sotamies pystyyn hypähtäen.

"Ylioppilas" nousi hitaammin kuin hän.

Ja me läksimme melkein juoksujalassa. "Ylioppilas" pysyttelihe takana.

— Toveri! — huudahti sotamies nuhtelevasti.

Vastaukseksi kuului kolkkoa mutisemista ja kilahtavan hanan terävä ääni. Samassa välähti tulta ja kuului paukahdus.

— Ohi! — kiljaisi sotamies iloissaan ja hypähti yhdellä askeleella miehen luo. — Paholainen, nyt sinä kylvet… —

"Paholainen" retkahti polviltaan selälleen, kädet lennähtivät levälleen, hän alkoi korista…

— Senkö lempo tämä on! — ihmetteli sotamies nostaen jo jalkansa, jolla aikoi potkaista miestä. — Olisikohan paukauttanut itseensä? Hoi mies, kuuletko! Ammuitko itsesi, vai?

— Ja lihaa ja leipää ja jotain muutakin… aika kasa! — kuului "ylioppilaan" iloinen ääni.

— Lempo sinusta huolikoon, heitä henkesi. Käydään syömään, ystävät! — huudahti sotamies.

Minä otin revolverin miehen kädestä. Hän lakkasi korisemasta ja virui liikkumattomana. Revolverissa oli vielä yksi luoti jälellä.

Me söimme uudestaan, söimme ääneti. Mies makasi myöskin äänettömänä eikä liikuttanut ainoatakaan jäsentä. Emme välittäneet hänestä ollenkaan.

— Ihanko te vain, rakkaat veljet, leivän tähden näin…? kuului äkkiä kähisevä, väräjävä ääni.

Me vavahdimme. "Ylioppilas" oikein lekahti ja kumartuen maahan alkoi rykiä.

Sotamies nieli palan alas ja alkoi haukkua.

— Koiran kutkale… jottapa sinut tikahtaisi paikalleen. Nylkemäänkö tässä on sinua ruvettu? Nahkaasiko luulet tarvittavan? Senkin paksuturpa pakana… on sillä sisua, tuossa on muka lyijyä nahkaanne! Kirottu…

Hän sätti ja sylki, josta sättiminen menetti merkityksensä ja voimansa.

— Maltahan aikaa, kyllä tässä sinusta selvitään, kun on syöty, — selitti "ylioppilas" pahaa ennustavasti.

Silloin kuului yön hiljaisuudessa vihlovaa nyyhkytystä, josta me säikähdimme.

— Hyvät ystävät… mistäs minä tiesin? Ammuin siksi, että pelotti… Tulen Uudesta Athonista, menossa Smolenskin lääniin. Ohhoh, hyvä Jumala! Horkka tappaa; auringon laskettua raatelee se pahiten… Horkka se ajoi Athonistakin… nikkaroin siellä… olen nikkari… Kotona on vaimo, kaksi tyttöä… vähilleen neljään vuoteen en ole heitä nähnyt… ystävät! Syökää kaikki…

— Syödään, älä käske, sanoi "ylioppilas".

— Herra Jumala, jos olisin tiennyt, että olette hyviä, rauhallisia ihmisiä… olisinko ampunut? Aro… yö… olenko syyssä?

Hän puhui itkien tai oikeammin päästeli haikeita voivotuksia.

— Sillä mahtaa olla rahojakin, — huomautti "ylioppilas".

Sotamies siristi silmiään, katsahti häneen ja hymähti.

— Olet hyvä arvaamaan… Kuulkaapas, tehdään nuotio ja sitte nukkumaan!

— Entä hän? — kysäsi "ylioppilas".

— Lempo hänestä! Paistamaanko häntä, vai…

— Kylläpä sietäisi, — arveli "ylioppilas".

Nyt viritimme nuotion. Hiljaa leimuili se tyynessä yössä ja valaisi sen pienen alan, jolla istuimme. Meitä nukutti, vaikka vielä olisimme voineet syödä yhden iltasen.

— Ystäväiset! — huudahti nikkari, joka virui kolmen askeleen päässä meistä.

— No? — virkkoi sotamies.

— Saisinko tulla sinne… tulen luo? Kuolemani lähestyy… luitani särkee… Herra Jumala, en taida jaksaa enään kotiin…

— Ryömi tänne! — käski "ylioppilas".

Varovasti, aivan kuin peläten, että häneltä putoaisi käsi tai jalka, alkoi nikkari ryömiä nuotiolle. Hän oli pitkä, kauhean kuihtunut mies. Näytti kuin joka jäsen hänessä riipattaisi irti, suuret, hämärät silmät ilmaisivat kovan tuskan jäydettä. Kasvot olivat vääristyneet, luiset, ja tulenkin valossa oli niillä mullankellahtava, kalman väri. Hän vapisi ja herätti halveksivaa sääliä. Ojentaen nuotion yli pitkät, laihat kätensä, hän hieroi luisevia sormiaan ja niiden jäsenet taipuivat veltosti, vähitellen. Viimein alkoi inhottaa katsoa häneen.

— Mikä sinut on tuommoiseksi tehnyt… ja kulet jalan? Oletko saita? — kysyi sotamies synkästi.

— Neuvottiin sillä tavalla… älä lähde, sanoivat, vettä myöten, mene Krimin kautta, ilma muka… sanoivat. Vaan kulkea en, veliseni, voi… kuolen. Yksin kuolen arolle, linnut raatelevat ruumiini… eikä kukaan tunne minua… Vaimo… lapset odottavat — kirjoitin niille… ja luitani aron sateet huuhtelevat… Voi, Herra Jumala!

Ja hän päästi haavoitetun suden valittavan voivotuksen.

— Ah, paholainen! — kirosi sotamies jaloilleen hypähtäen. — Mitä siinä möliset? Miksi et anna rauhaa ihmisille? Jos henkeäsi haukottelet, niin haukottele minusta nähden, mutia pidä suusi kiinni… Kenelle olet tarpeen? Suu kiinni!

— Anna ikenille, — esitti "ylioppilas".

— Käydään nukkumaan, — sanoin minä. — Ja jos sinä haluat olla tulen luona, niin ole ulisematta, tosiaankin…

— Kuulitko? — sanoi sotamies tuikeasti. — Pane mieleesi! Luuletko, että tässä säälimään ja hoitamaan sinua ruvetaan sillä, että leipää viskasit ja luotia lennätit? Pallinaama piru! hyi…

Sotamies valkeni ja ojensihe pitkälleen.

"Ylioppilas" jo loikoi. Minäkin asetuin maahan. Säikähtynyt nikkari kyyristyi yhteen käppyrään ja siirryttyään nuotion ääreen alkoi katsoa siihen. Minä viruin hänestä oikeaan ja kuulin, miten hänen hampaansa kalisivat. "Ylioppilas" oli painaltunut vasemmalle ja taisi jo vedellä unia. Sotamies oli pannut kätensä päänsä alle ja makasi kasvot ylöspäin taivaaseen katsellen.

— Ompa tämä yö… Miten paljo tähtiä… lämmin, — sanoi hän minulle hetkisen kuluttua. — Kas tuota taivasta — se on peite eikä taivas. Minä rakastan tätä kulkurin elämää… Kylmää ja nälkäistä se on, mutta vapaata… Ei ole päälliköt käskemässä, itse on oman elämänsä herra. Puri vaikka päänsä poikki, niin ei ole kenenkään sanaa sanomista… Kyllä kelpaa… On nälkäkin näinä päivinä kurninut, vihaksi on pistänyt… mutta nyt saa tässä loikoilla ja taivaaseen katsella… Tähdet tuikkivat minulle… aivan kuin sanoisivat: älä ole milläsikään, Lakutin, maleksi vain maita, äläkä anna kenellekään perään… Niin… Ja sydämestä tuntuu hyvälle. Entä sinä, hoi, nikkari! Älä huoli olla minulle vihoissasi äläkä pelkää mitään… Ei se mitään, jos leipäsi söimme. Kun sinulla sitä oli ja meillä ei ollut, niin ei auttanut muu kuin syödä… Sekö sinut ampumaan riivasi kuin minkäkin villin? Etkö ymmärrä, että luoti voi vahingoittaa… Minä suutuin sinuun taannoin kovasti ja ellet olisi kaatunut, olisit saanut aika löylyn uhmastasi. Mitä leipään tulee, niin saat sitä ostaa Perekopista, kun huomenna pääset sinne, rahoja sinulla on, se on tietty… Joko se tauti kauvan sinua vaivaa?

Kauan kuului vielä sotamiehen ääni korvissani ja nikkarin surkea uikutus. Pimeä, melkein musta yö laskihe yhä lähemmä maata ja rintaan virtasi raikas, mehevä ilma.

Nuotio levitti tasaista valoa ja raitista lämmintä… Silmiä raukasi ja torkunnan läpi väikkyi niissä jotain tyynnyttävää, puhdasta.

* * * * *

— Ylös, joutuin! Matkaan!

Pelästyneenä aukasin silmäni ja hypähdin ylös.

— Joutuin, mars! — komensi sotamies.

Hänen kasvoillaan oli synkkä, levoton ilme. Katsahdin ympärilleni. Aurinko teki nousuaan, sen ensimäinen vaaleanpunerva säde lepäsi nikkarin jäykillä, sinisillä kasvoilla. Hänen suunsa oli auki, silmät olivat pullistuneet ulos kuopistaan ja niissä oli lasimainen, kauhua ilmaiseva katse. Puku rinnan kohdalta oli kokonaan revitty ja hän lepäsi luonnottoman köyristyneessä asennossa. "Ylioppilas" oli kadonnut.

— Älä töllistele enään! — sanoi sotamies ja tarttui minua käteen.

— Onko hän kuollut? — kysyin.

— Tietysti. Jos sinut kuristaisi, et suinkaan sinäkään jäisi eloon, — selitti sotamies.

— "Ylioppilasko" se, vai? — huudahdin minä.

— Kukas se sitte? Sinäkö ehkä tai minä? Siinä sen nyt näki lukeneen miehen… Tekonsa teki miehelle ja toverinsa pulmaan jätti… Jos sen tiesin, niin eilen minä sen "ylioppilaan" Olisin tappanut yhdellä lyönnillä. Pötkäys nyrkillä ohimoon ja maailmassa olisi ollut yhtä heittiötä vähemmän! Ymmärrätkö, mitä hän on tehnyt?… Meidän täytyy liikkua nyt niin, ettei ainoakaan ihmissilmä näe meitä arolla. Ymmärrätkö? Katso, kun vihdoin nikkari löydetään, niin nähdään, että hänet on kuristettu ja ryöstetty ja meikäläisiä ruvetaan vaanimaan. mistä muka tulet ja missä olet yötä ollut? Joutuu kiinni, vaikka meillä ei ole mitään… hänen revolverinsa on tosiaankin povellani.

— Viskaa se pois! — kehoitin.

— Poisko? sanoi hän ajattelevasti. — Kalu on arvokas ja kuka sen tietää, joudummeko kiinni? Ei, en viskaa, mistä ne tietävät, että nikkarilla oli ase? En viskaa… Se maksaa kolmeen ruplaan. Siinä on vielä yksi luoti… Nyt laskisin sen suoraa päätä rakkaan toverini kalloon… Paljokohan se koira ryösti rahoja?

— Niin se nyt kävi nikkarin tyttöjen, — sanoin.

— Tyttöjen? Kenen? Aa, tuon… Ne kyllä kasvavat, joutuvat naimisiin toisellaisille kuin me olemme; siitä ei ole puhettakaan… Vaan nyt lähdetään joutuin… Mihin olisi mennä?

— En tiedä… Saman tekevä minusta.

— En minäkään. Lähdetään oikealle, siellä pitäisi olla meren.

Ja me läksimme.

Katsahdin jälelle. Kaukana aavalla yleni kumpare, vaan sen yllä säteili aurinko.

— Katsotko, olisiko mies noussut kuolleista? Älä pelkää, ei se perästä tule. Oli se lukumies tosiaankin terävä… Oli siinä toveria! Ohhoh, veli! Huononevat ihmiset, vuosi vuodelta yhä huononevat! — sanoi sotamies surullisesti.

Aro, ääretön ja autio ja kylpien aamuauringon kirkkaissa säteissä, aukeni ympärillämme ja yhtyi kaukana taivaaseen, missä valo oli niin kirkasta, hymyilevää ja runsasta, että jokainen likainen ja väärä teko tuntui mahdottomalta keskellä tuota vapaan tasangon ääretöntä lakeutta, jota sinervä taivas hyvyydellään kattoi.

— Minulla on haikea nälkä, — sanoi toverini mahorkasta paperitöllöä käärien.

— Mitähän saisi tänään syödä ja missä?

Se oli arvoitus!

* * * * *

Tähän lopetti kertoja — naapurini erään sairashuoneen kopissa — kertomuksensa ja lisäsi:

— Siinä kaikki. Meistä tuli hyvät ystävät sen sotamiehen kanssa ja me saavuimme yhdessä Karssin alueelle. Hän oli hyväntahtoinen ja paljon kokenut poika, tyypikäs paljasjalka-kulkuri. Minä kunnioitin häntä. Vähään-Aasiaan asti kulimme yhdessä, siellä sitte hävisimme toisistamme.

— Muistatteko koskaan nikkaria? — kysyin minä.

— Kuten näette tai — kuten kuulitte…

— Ja miltä tuntuu?

Hän naurahti.

— Mitäs minun pitäisi tuntea? Ei ollut minun syyni, että hänen niin kävi, samoin kuin ei ole teidän syynne, miten minun on käynyt… Eikä mikään ole kenenkään syy, sillä kaikki olemme me samallaisia — elukoita.

AJAN RATOKSI

Raskaita, harmaita savukierteitä tuprutellen painui matkustajajuna suunnattoman matelijan kaltaisena keskellä viljapeltojen merta aron syvyyteen. Savun kanssa hajosi paahteiseen ilmaan äkäistä ryminää, joka hetkeksi oli häirinnyt avaran, aution lakeuden velttoa äänettömyyttä ja pienen aseman seutua, minkä yksinäisyys keskellä tasankojen hiljaisuutta herätti raskaita tunteita.

Ja kun kumea, mutta elämää tietävä junan humu oli haihtunut pilvettömän taivaan holveihin, vallitsi aseman seudulla jälleen jäytävä raukeus ja aron unelias yksitoikkoisuus tuntui enenevän.

Aro kuumotti kullankeltaisena, taivas helakan sinisenä. Kumpikin tuntui käsittämättömän suurelta. Ruskeat asemarakennukset, jotka olivat viskotut näiden väliin, tekivät arkipäiväisen vaikutuksen, joka turmeli tuon raukean kuvan keskustan, minkä mielikuvista ja aatetta vailla oleva taiteilija oli piirtänyt.

Joka päivä sukeltaa arolta asemalle 12 ja 4 aikaan junia pysähtyen siihen pariksi minuutiksi. Nämä neljä minuttia ovat aseman ainoa ja päähuvitus. Ne tuottavat vaihtelua palveluskunnan yksitoikkoiseen elämään. Jokaisessa junassa on joukko kirjavapukuista yleisöä. Ne ilmestyvät tuokioksi. Vaunujen ikkunoista vilkkaa heidän väsyneet, kärsimättömät ja veltot kasvonsa. Helähtää kellon soitto, kimeä pillin vihellys kuuluu, veturi puhkaa ja he kiitävät pois, kauas kaupunkeihin, missä kiehuu meluinen elämä.

Aseman palveluskunnasta, joka on turtunut ikävän yksitoikkoisuudessa, on huvittavaa nähdä noita kasvoja ja junan mentyä on puhetta kotvaksi yhdestä ja toisesta tuokion huomiosta. Heidän ympärillään levitteleikse äänetön aro, yllä kaartuu taivas välinpitämättömän näköisenä ja heidän mielissään asuu samea kade niitä ihmisiä kohtaan, jotka joka päivä kiitävät heidän ohitsensa jättäen heidät elämään ja olemaan aivan kuin osattomiksi elämästä.

Ja siinä ne junan mentyä seisovat asemasillalla seuraten silmillään tumman juovan katoamista kullalle hohtavien viljapeltojen äärettömyyteen, mykistyneinä ohi vilahtaneen elämän vaikutuksesta.

Siinä ovat melkein kaikki. Asemapäällikkö, hyväntahtoinen, lihava, vaaleatukka mies, jolla on tuuheat viikset kuin kasakalla; hänen apulaisensa, ruskeaverinen ja teräväpartainen nuorimies; asemavahti Luka, pientäkättä oleva, nokkela, viekas mies, sekä eräs vaihdemies, Gomosov, tanakka, leveäpartainen ja juro musikka, jonka naama on aina vakava ja pullea.

Asemahuoneen oven vieressä istuu penkillä päällikön vaimo, pieni, paksu nainen, joka on haleta kuumuudesta. Hänen polvillaan nukkuu lapsi, jonka posket ovat yhtä pyöreänpullakat kuin äidinkin.

Juna painuu ylänteen taa ja näyttää kuin se sukeltaisi maan sisään.

Silloin asemapäällikkö virkkaa vaimolleen:

— Jokos se tee on valmista, Sonja?

— Tietysti, — vastaa tämä hiljaa ja vetelästi.

— Luka! Kuuleppas, ota ja lakaise asemasilta… ne ovat taas tiputelleet sen roskaa täyteen…

— Kyllä, Matvei Jegorovitsh…

— No, Nikolai Petrovitsh, mentäisiinkö teetä juomaan?

— Niinhän se on ollut tapa, — vastaa apulainen.

Kun iltapäivän juna on lähtenyt, kysäsee Matvei Jegorovitsh vaimoltaan:

— Jokos se päivällinen on valmis, Sonja?

Sitte hän antaa Lukalle käskyn, joka aina kuuluu vanhaan tapaan ja kutsuu apulaistaan, joka on heillä ruokamiehenä:

— No, mentäisiinkö päivälliselle?

Ja apulainen vastaa yksikantaan:

— Kuten ainakin…

He poistuvat huoneeseen, jossa on paljo kukkia ja vähän huonekaluja, mutta paljo keittiön ja lapsen kääreiden hajua. Täällä keskustellaan pöydän ympärillä siitä, mitä äsken oli vilauksella nähty.

— Näittekö, Nikolai Petrovitsh, toisen luokan vaunussa erästä vaaleatukkaista naista, jolla oli keltainen puku? Oli se aika hempukka!

— Mukiin menevä, mutta mauttomasti puettu… — vastaa apulainen.

Hän puhuu aina lyhyeen ja vakuuttavasti, sillä hän pitää itseään kokeneena ja sivistyneenä miehenä. Hän on päättänyt kymnaasin. Hänellä on mustakantinen vihko, johon hän kirjoittelee kaikenmoisia ajatelmia penkoen niitä sanomalehtien nurkkanovelleista ja kirjoista, jotka sattumalta joutuvat hänen käsiinsä. Päällikkö tunnustaa kaikessa ja tinkimättä hänen auktoriteettinsa, kun se vain ei koske virka-asioita, ja kuuntelee häntä hartaasti. Varsinkin ovat hänen mieleensä Nikolai Petrovitshin vihkoon kirjoitetut viisaudet ja niitä hän aina sydämensä yksinkertaisuudella ihmettelee. Apulaisen huomautus puvun johdosta saa Matvei Jegorovitshin kysymään:

— Eikö sitten keltainen sovi vaaleaveriselle?

— Tarkoitin kuosia enkä väriä, — selittää apulainen ammentaen marjahilloa lautaselleen lasimaljakosta.

— Kuosia… sitähän minäkin, — säestää päällikkö.

Puheeseen tarttuu vaimo, jota asia koskee lähemmin. Mutta kun nämä ihmiset ovat keskinkertaisella kehityskannalla, venyy keskustelu hitaasti ja saa harvoin liikkeelle tunteita.

Melkein joka tunti tulee tavarajunia, joiden palvelusväki on tuttua joukkoa. Kaikki nuo konduktöörit ovat unisia nahjuksia, ikävien aromatkojen veltostamia. Joskus nämä kertovat radalla kohdanneista tapauksista tai tietävät uutisia; niin ja niin monennella virstalla jäi joku junan alle, sitä ja sitä on sakotettu virkavirheestä tahi on joku saanut ylennystä. Tämmöiset tiedot ahmitaan herkkupaloina.

Vaan aurinko kierii hitaasti aron äärtä kohden. Kun se on ehtinyt maan laitaan, hehkuu se purppuralle. Arolle valahtaa punertava hämy, joka herättää kaipauksen surumielisen tunteen, selittämättömän halun jonnekin kauas, pois tästä tyhjyydestä. Ja sitte aurinko vitkaan painuu syvemmä… Taivaalla leikkivät sen valot vielä kauan aikaa kuin hiljaiset sävelten aallot. Mutta vähitellen sammuu ehtoisen ruskon leimu, hämärä hiipii kätköstään esiin, lämmin ja uinaileva. Tähdet syttyvät palamaan ja vilkkuvat hätäisesti kuin pelästyneinä maassa vallitsevasta ikävästä.

Aseman kietoo vaippoihinsa yö, musta ja tyly. Sytytetään lyhdyt. Kirkkaimmin ja korkeimmalla palaa viheriä tuli merkkipatsaassa. Sen ympärillä on pimeä äänettömyys.

Toisinaan helähtää kello. Se on junan tulomerkki. Hätäinen kaiku kiitää arolle ja sammuu siellä. Kohta tämän jälkeen sukeltaa pimeästä punainen, vilkkuva valo esiin ja aron hiljaisuus värähtelee veturin kumeasta huohotuksesta.

* * * * *

Aseman väestön alin kerros elää toisenlaisissa oloissa kuin ylin. Vahtimies Lukaa kiusaa myötäänsä ajatus päästä pistäytymään vaimonsa ja veljensä luo kylällä, jonne tulee seitsemän virstaa. Siellä on hänellä talous, kuten hän selittää Gomosoville, pyytäessään tätä juroa miestä "hoitamaan virkaansa" sillä aikaa.

Sana "talous" saa Gomosovin aina raskaasti huokaamaan ja hän sanoo
Lukalle:

— Ka, mene vain. Eihän se talous tule ilman toimeen…

Mutta toinen vaihdemies, Afanasi Jagodka, entinen sotamies, jonka pyöreät, punaiset kasvot ovat harmaassa harjaksessa, on ilkeä ja pistelijäs eikä usko Lukaa.

— Talous! huudahtaa hän irvistellen. — Vaimo… Kyllä minä sen tiedän… Onko akkasi sitte leski, vai…?

— Mokoma variksien marssittaja!? murahtaa Luka halveksien vastaan.

Hän sanoo Jagodkaa variksien marssittajaksi sen vuoksi, että tämä vanha sotamies pitää tavattomasti linnuista. Hänen vahtikojunsa on ulkoa ja sisältä täynnä häkkiä. Päivät pääksytystään kuuluu kojulta lintujen säkätystä. Siinä on rastasta, kottaraista ja jos mitä, jotka hän on vanginnut. Hän askaroitsee niiden kanssa uppopäivät vapaana aikanaan, hoitaa ja vaalii elättejään eikä välitä tovereistaan vähääkään. Lukaa hän nimittää pässiksi ja Gomovia aasiksi ja sanoo kummallekin vasten silmiä, että he ovat naisten hännässäjuoksijoita ja että sietäisivät saada selkäänsä.

Luka ei ole hänen sanoistaan niinä miehinäänkään, mutta kun sotamiehen onnistuu saada hänet suuttumaan, silloin Luka laskettelee kauan ja voimakkaasti:

— Senkin harjasturpa, heittiö… Mitä sinä mokoma virkaheitto-rumpali oikeastaan ymmärrät? Ikäpäiväsi olet kykkinyt pataljoonan kaalinpäitä vartioimassa… pidä suusi kiinni äläkä viisastele, kun et ymmärrä hölynpölyä… Mene komentamaan variksiasi, marssimestari!

Kuunneltuaan tyynesti loppuun meni Jagodka kantelemaan päällikölle, mutta tämä ärjäsi, ettei tultaisi hänelle joutavia juoruamaan ja ajoi sotamiehen pois. Silloin lähtee Jagodka itse Lukan luo, lukee tyyneesti ja kiivastumatta tälle semmoisen messun, että Luka lähtee syleksien tiehensä.

Paitsi päällikön vaimoa oli asemalla vielä toinenkin nainen, nimittäin palvelijatar. Hänen nimensä oli Arina, iältään neljänkymmenen korvilla ja muuten hyvin rumannäköinen: kömpelöruumiinen, aina likainen ja repaleissa, kulki lynkyttäen, kesakkoisista kasvoista kiilui kaksi vinoa, säikähtynyttä silmää. Oli jotain orjamaista ja tukahtunutta hänen karkeassa vartalossaan, oli kuin hän olisi tahtonut pyytää anteeksi kaikilta ihmisiltä, heittäytyä jalkoihin uskaltamatta itkeä. Gomosov oli asunut asemalla kahdeksan kuukautta välittämättä Arinasta sen enempää. Tavatessaan tämän sanoi hän "terve" ja Arina vastasi samaten, vaihtoivat vielä pari kolme sanaa ja sitte menivät omille asioilleen. Kerran ilmestyi Gomosov päällikön keittiöön ja pyysi Arinan ompelemaan hänelle paitoja. Tämä ompeli ne ja meni itse niitä viemään.

— Suurkiitos, — sanoi Gomosov. — Kolme paitaa, riuna kappale, siis kolmekymmentä kopekkaa olet saapa… Eikö niin?

— Niin tuo lienee… — vastasi Arina.

Gomosov vaipui ajatuksiinsa eikä hyvään aikaan virkkanut mitään.

— Mistäs läänistä sinä olet? — kysyi hän viimein naiselta, joka kaiken aikaa oli katsellut hänen partaansa.

— Rjäsanin, — vastasi nainen.

— Etäältä! Mikäs se tänne toi?

— Ka, tänne toi… itsemiehiäni olen… yksinäinen…

— Pääsee sitä etemmäksikin… — huokasi Gomosov.

Ja taasen syntyi äänettömyys.

— Niin sitä minäkin… Nishegorodin läänistä olen, Sergatshevin pitäjää, alkoi Gomosov viimein. — Yksinään on tässäkin eletty. Oli talouskin ennen ja vaimo oli, kaksi lasta. Vaimo kuoli koleraan ja lapset… kun tuli kuolema, niin oli se heidän aikansa… Surra on saanut kyllikseen… sitte koettelin uudelleen nousta pystyyn — ei tullut mitään. Ei ruvennut masinanrämppä käymään. Läksin liikkeelle, sai kulkea mieroa pitkät taipaleet ja nyt on saanut jo kolmatta vuotta hapuilla…

— Paha se on, kun ei ole omituista pesää, virkkoi Arina hiljaa.

— Tietäähän sen…! Leskikös se sinä, vai…?

— Tyttö…

— Oikeinko tosissa? — ihmetteli Gomosov avomielisesti.

— Jumaliste tyttö, — vakuutti Arina.

— Miksi et ole mennyt naimisiin?

— Kuka minua ottaisi? Ei ole omaa mitään… ja pahannäköinen…

— Niinpä niin… — myhähteli Gomosov miettivästi ja partaansa sivellen rupesi katsomaan naista tarkkaavasti. Sitte kysyi, paljoko hän sai palkkaa.

— Puolenkolmatta…

— Vai niin. Ja minulta tulee sinulle siis kolmekymmentä kopekkaa? Kuulehan, käy illalla hakemassa, tuossa kymmenen tienoissa!… sitte saat… juodaan teetä ja puhellaan ajan ratoksi… Molemmat olemme yksinäisiä. Muista tulla!

— Tulen… — virkkoi nainen ja läksi.

Ja tultuaan täsmälleen kymmenen aikaan hän viipyi Gomosovin luona aamuhämäriin. Tästä pitäen ei tämä kutsunut häntä enää kertaakaan luokseen eikä suorittanut maksua paidoista. Mutta Arina tuli itsestään, aina tylsänä ja nöyränä ja jäi ääneti seisomaan hänen eteensä. Gomosov virui lavitsalla, katsahti tulijaan ja siirryttyään seinemmä sanoi:

— Paina puuta.

Ja kun Arina oli istuutunut, selitti hän:

— Pidä sinä se salassa. Älä hisahdakaan, ei kellekään… muuten voi minulle käydä pahoin. Minä en ole nuori etkä sinäkään… ymmärrätkö?

Nainen nyökäytti myöntävästi päätään.

Hän saattoi tämän ulos ja antoi pukunsa korjattavaksi sanoen:

— Muista nyt, ettei kukaan…

Ja niin he alkoivat elää yhdessä salaten kaikilta välinsä. Arina hiipi öisin salaa hänen luoksensa. Mies kohteli häntä ystävällisesti, mutta sanoi toisinaan suoraan:

— Et tosiaankaan ole kaunis.

Arina vain kuunteli raukeasti hymyillen ja lähtiessään sai aina jotain ompelemista.

He tapasivat toisiaan harvoin. Kun Gomosov sattui näkemään Arinan asemalla, sanoi hän tälle puoliääneen:

— Tule tänään.

Ja hän tuli, nöyränä kuten ennenkin ja niin vakavin ilmein kesakkoisilla kasvoillaan, että hän aivan kuin näytti tulleen täyttämään velvollisuutta, jonka tärkeys oli hänelle käynyt selväksi. Mutta kun hän kulki kotiinsa, kuvastui hänen kasvoillaan entinen syyllisyyden ja pelon eloton leima.

Toisinaan hän pysähtyi johonkin rakennuksen kulmaan tai nojautui puuta vasten ja kauan katseli arolle… Siellä oli yö ja sen synkkä äänettömyys puistatti sydäntä.

* * * * *

Eräänä iltana, kun juna oli jo mennyt, kokoutuivat aseman virkamiehet juomaan teetä puutarhaan Matvei Jegorovitshin asunnon ikkunan alle tuuheiden poppelien siimekseen.

Kuumina päivinä he usein tekivät näin. Olihan siitä edes jonkunlaista vaihtelua heidän yksitoikkoiseen elämäänsä.

Teenjuonti oli parhaallaan menossa. Oltiin ääneti, sillä junan antama puheenaihe oli jo loppunut.

— Tänään on kuumempi kuin eilen, — alkoi Matvei Jegorovitsh viimein.

— Ikävän tähden tuntuu vain kuumemmalta, vastasi hänen vaimonsa.

— Hm, taitaa olla… Ikävä tosiaankin on! Olla nyt edes kortit, mutta meitä ei ole kuin kolme…

Nikolai Petrovitsh kohautti olkapäitään ja kulmiaan rypistellen lausui seuraavat sanat:

— Korttipeli on Schopenhauerin mukaan kaikkien ajatusten vararikko.

— Sepä oli viisaasti sanottu! — ihmetteli Matvei Jegorovitsh. —
Ajatusten vararikko, vai miten se oli… Jaa-a! Kuka se muka olikaan?

— Schopenhauer, saksalainen filosoofi.

— Fi-ilosoofi? Mm…

— Mitäs ne filosoofit sitte… ne taitaa olla yliopistoissa? — uteli asemapäällikön vaimo.

— N-niin, tavallaan… Ei se ole mikään virka-arvo, vaan niin sanoakseni synnynnäinen taipumus. Filosoofi voi olla ken tahansa, jos hänellä vain on synnynnäistä taipumusta ajattelemaan ja etsimään alkua ja loppua kaikessa. Tietysti on yliopistoissakin filosoofeja, mutta saattaa niitä olla yhtähyvin muuallakin… esimerkiksi rautatien virkamiehissä…

— Lie niillä hyvät tulot, jotka ovat yliopistoissa?

— Jos on hyväjärkinen…

— Ah, kun olisi tässä neljäs, niin olisi aika soma pistää skruuviksi! — virkkoi Matvei Jegorovits syvään huoaten.

Ja keskustelu katkesi.

Leivojen laulu kaikuu taivaalta, poppeleissa hyppii oksalta oksalle pikkulintuja hiljaa sirkuttaen. Huoneesta kuuluu lapsen itku.

— Onko Arina siellä? — kysäsee Matvei Jegorovitsh.

— Tietysti, — vastaa vaimo.

— Omituinen akka se on tuo Arina; tarkastakaapas, Nikolai
Petrovitsh…

— Omituisuus on banaalisuuden selvin merkki, sanoo Nikolai Petrovitsh aivan kuin itsekseen ja ajattelevan näköisenä.

— Mitenkä? — kysyy päällikkö elostuen.

Ja kun Nikolai Petrovitsh selvästi ja painavasti on toistanut sanat, siristää hän hyvillä mielin silmiään. Mutta Sofja Ivanovna virkkaa painuneella äänellä:

— Hyvin te näytte muistavan, mitä olette lukenut, vaan minä unohdan jo seuraavana päivänä. En muista, vaikka tapa. Tässä eräänäkin päivänä luin jotain niin hauskaa ja jännittävää, mutta en muista sanaakaan.

Se on tottumuksessa… selittää Nikolai Petrovitsh lyhyesti.

— Tämä viimeinen oli parempi kuin — mikä se olikaan — kuin Schopenhauer, — sanoo Matvei Jegorovitsh hymyillen. Kaikki uusi näyttää olevankin vanhaa.

— Ja päinvastoin, sillä eräs runoilija on sanonut: "on säästäväinen elon viisaus — vanhasta siinä ommellahan uus."

— Kehveli olkoon tuota miestä! Siltä tulee kuin turkinhihasta!

Matvei Jegorovitsh nauraa hyvän aikaa, hänen vaimonsa hymyilee ja
Nikolai Petrovitsh on hyvillä mielin, jota hän turhaan koettaa salata.

— Kuka se onkaan sanonut siitä banaalisuudesta?

— Barjatinsky, eräs runoilija.

— Entä viimeisen?

— Fofanov, myöskin runoilija.

— Sukkelia miehiä! — myöntää Matvei Jegorovitsh ja toistaa säkeet tyytyväisyydestä myhäillen.

Ikävä näyttää pitävän näitä ihmisiä leikkikalunaan. Hetkeksi heittää se heidät, mutta sitte taas tulee ja tarttuu uudelleen kiinni. Ja silloin ovat he vaiti ja puhkavat paahteissaan, jota tee enentää.

Asemalla vallitsee hiljaisuus. Aro on yhtenä valomerenä.

— Niin, minä alotin äsken Arinasta, — sanoo Matvei Jegorovitsh. — Kummallinen nainen! On kuin puulla päähän lyöty, ei naura, ei laula, puhuu vähän… Mutta työt tekee hyvin ja hoitaa Ljoljaa ihmeteltävän huolellisesti…

Hän puhuu hiljaa, ettei Arina ikkunan kautta kuulisi, sillä hän tietää, ettei palvelijoita sovi näiden kuullen kiittää. Vaimo keskeyttää hänet merkitsevästi naamaillen:

— Anna olla… et sinä kaikkea hänestä tiedä.

    Ma orja lemmen oon
    Ja siksi taisteloon
    Mun täytyy väsyä,
    Oi, demon väkevä!

hyräilee Nikolai Petrovitsh ja rummuttaa sormillaan tahtia. Hän myhäilee.

— Mitä? Hän… te valehtelette kumpikin! Matvei Jegorovitsh remahti nauramaan, että posket tärisivät ja otsalta herneili hiki.

— Se ei ole ollenkaan naurun asia! — huomauttaa hänen vaimonsa. — Ensiksikin hänellä on lapsi hoidettavana eikä mikään demon ja toisekseen katsoppas leipää! Hapanta ja palanutta.

— Jaa-a, leipä on tosiaankin huonoa, täytyy nuhdella… Mutta, jumaliste, enpä olisi osannut uskoa! Lempo vieköön! Vaan kukas se toinen olisi… Lukashka? Kyllä minä sen marakatin opetan! Vai olisiko Jagodka… Aa, pallinaama!

— Gomosov… — vastaa Nikolai Petrovitsh lyhyesti.

— Jokohan! Katsoppas sitä hiljaista jäärää… Oo-o! Ettehän vain omianne…

Matvei Jegorovitsh innostuu tavattomasti tästä hauskasta jutusta. Vuoroin hän nauraa, että silmät vettyy, vuoroin sanoo tosissaan, että rakastuneita on ankarasti nuhdeltava, sitten kuvittelee mielessään näiden helliä keskusteluja ja taas nauraa röhöttää.

Viimein valtaa asia hänet kokonaan. Silloin Nikolai Petrovitsh muuttuu ankaran näköiseksi ja Sofja Ivanovna sättii miestään.

— Lemmot! Kyllä minä niille kestit laitan! Mainion hupaista! — laskettelee Matvei Jegorovitsh.

Samassa ilmestyy Luka ja ilmoittaa:

— Telekrahvi naputtaa.

— Tulen. Soita 42:n tulo.

Kohta lähtee päällikkö apulaisineen asemalle. Luka soittaa kelloa. Nikolai Petrovitsh istuutuu koneen ääreen ja kysyy seuraavalta asemalta: voinko lähettää junan n:o 42. Päällikkö kävelee edestakasin huoneessa ja puhuu hymyillen:

— Pitää niille lystit näyttää… mitäs sitä ajan ratoksi, saa toki vähän nauraa…

— Sopii, — myöntää Nikolai Petrovitsh koneeseen naputtaen.

Hän tietää, että filosoofin on ilmaistava ajatuksensa lyhyesti.

* * * * *

Pian saivatkin he nauraa.

Kerran eräänä yönä meni Gomosov Arinan luo kellariin, jonne tämä päällikön vaimon luvalla oli laittanut vuoteen keskelle kaikellaista rojua. Täällä oli kosteaa ja viileää ja särkyneet tuolit, tynnyrit ja laudat näyttivät pimeässä kummituksilta. Ja kun Arina oli täällä yksin, pelkäsi hän niin, ettei voinut nukkua, vaan silmät auki venyen selällään olilla höpisi myötäänsä rukouksia.

Gomosov tuli kellariin. Kauan aikaa hän käpelehti Arinan kanssa ääneti, vaan sitte nukkui. Arina herätti hänet kuitenkin kohta:

— Timofei Petrovitsh!

— No? — kysäsi Gomosov unimielin.

— Lukon takana ollaan…

— Mitenkä niin? — kysyi Gomosov pystyyn kavahtaen.

— Kuka lie ollut ja lukinnut…

— Valehtelet, — virkkoi Gomosov vihaisesti ja säikähtyneenä tyrkäten
Arinan luotaan.

— Katso itse, — sanoi Arina nöyrästi.

— Gomosov kavahti pystyyn ja kompuroi ovelle, jota potkaisi ja sanoi:

— Se on sotamies…

Oven takaa kuului ilkkuvaa hohotusta.

— Laske! — virkkoi Gomosov lujasti.

— Mitä? — kuului sotamiehen ääni.

— Laskehan…

— Aamulla lasketaan, — vastasi sotamies ja läksi menemään.

— Pitää mennä vahtiin, riiviö! — huudahti Gomosov vihaisesti ja rukoilevasti.

— Kyllä minä vahdin, — istu siellä…

Ja sotamies meni.

— Koira! murahti vaihdemies tuskallisesti. — Maltahan, et sinä minua tänne kytke. Entä asemapäällikkö… mitäs hänelle… mitäs hänelle sanot? Kysyy, missä Gomosov on ja silloin saat vastata…

— Mene ja tiedä, ettei asemapäällikkö olekin itse käskenyt, — virkkoi
Arina hiljaa ja toivottomalla äänellä.

— Asemapäällikkö? — säikähti Gomosov. — Mitä hyötyä siitä hänelle?
— Ja hetken vaiettuaan hän ärjäsi: — valehtelet!

Arina huokasi raskaasti.

— Mikä nyt perii? — kysyi Gomosov istuutuen tynnyrin laidalle pihtipieleen. — On häpeää minulle kerraksi… ja kaikki on sinun syytäsi, mokoma heittiö!

Hän heristi nyrkkiä sinne päin, missä Arina ääneti istui. Vaan Arina oli vaiti.

Heidät ympäröi kostea pimeys, jossa lemusi hapankaalin ja homeen katku sekä vielä jotain, joka kutkutti sieraimia. Oven raoista tirkisteli sisään kuu. Vähän matkan päässä puhki veturi lähtöä tehden.

— Mitä murjotat siellä, luntus? — alkoi Gomosov äkäisesti ja halveksivasti. — Mitä minä nyt teen? Tekee tepposet ja vielä murjottaa… Sanotko, heittiö, mitä on tehtävä tahi…! Mihin joudun häpeältä? Kapineeseen minä puutuinkin…

— Anna anteeksi, — sanoi Arina hiljaa.

— Anteeksi…

— Jospa eivät suutukaan…

— Ei se minua liikuta. Sinulle antavat anteeksi, mutta minä se häpeän kärsin. Minulle nauretaan…

Hetken vaijettuaan alkoi hän uudelleen manata ja sättiä. Ja aika kului tuskallisen hitaasti… Viimein sanoi nainen vapisevin äänin:

— Anna sinä minulle anteeksi, Timotei Petrovitsh.

— Annan korvillesi anteeksi! — ärjäsi tämä.

Ja taas syntyi äänettömyys, synkkä, masentava, täynnä tylsää kipua ja ahdistusta.

— Hyvä Jumala! Ei päiväkään vielä sarasta, ruikutti Arina väräjävin äänin.

— Suusi kiini tahi minä näytän päivän! — uhkaili Gomosov ja alkoi uudelleen purkaa manauksia. Sitte seurasi jälleen synkkä äänettömyys. Ja hetkien tylyys yhä kasvoi ja oli kuin olisi joka tuokio viivyttänyt menoaan nauttiakseen kummankin häpeällisen raskaasta kohtalosta. Gomosov torkahti hetkeksi, vaan heräsi, kun lähellä kellaria kiekahti kukko.

— Nukutko, velho? — murahti Gomosov.

— En, vastasi Arina raskaasti huoaten.

— Sitä vielä olisi puuttunut…

— Timotei Petrovitsh, — älähti nainen melkein ujeltaen, — älä tuskaile minulle… Sääli minua! Jumalan nimessä pyydän, sääli toki vähän… Poloinenhan olen, yksin onneton maailmassa. Ja sinä… sinä…

— Ole uikuttamattasi! — keskeytti Gomosov hänet tylysti ja hieman, pehmentyneenä naisen ruikutuksesta.

— Suu kiinni, jos tässä kerran on kärsiä sallittu…

Ja taas odottivat he ääneti, mitä seuraava hetki toisi mukanaan. Jopa viimein oven halkeamista kurkisti auringon ensi säteitä. Kellarin luona kuului askeleita. Joku lähestyi ovea, seisattui ja poistui.

— Kiusanhenget! — voihkasi Gomosov syläisten.

Taasen äänettömyys, jännittävä, pitkä.

— Herra… armahtakoon… huokaili Arina.

Joku varovasti hiipii kellarille… Lukko kahisee ja kuuluu asemapäällikön ankara ääni:

— Gomosov! Ota Arinaa kädestä ja astu ulos, nopeaan!

— Joudu! — sanoi Gomosov puoliääneen. Arina tuli ja pysähtyi pää kumarassa hänen rinnalleen.

Aukeni ovi, heidän edessään seisoi päällikkö, joka syvään kumartaen virkkoi:

— Onnittelen avioliittonne johdosta! Tehkää hyvin, käykää esiin.
Pillit soimaan!

Gomosov astui kynnyksen yli ja pysähtyi typertyneenä korviavihlovasta, päättömästä melusta. Oven luona oli Luka, Jagodka ja Nikolai Petrovitsh.

Luka peitoi nyrkillään ämpärin pohjaan ja kirkui kimeällä äänellä; sotamies vingutteli sarvipilliä, Nikolai Petrovitsh huitoi käsillään ja posket pullollaan puhalsi kuin torvella:

— Pum, pum! Pum-pum-pum!

Ämpäri kumisi, sarvipilli vinkui ja ujelsi. Matvei Jegorovitsh nauroi katketakseen, samoin apulainenkin nähdessään Gomosovin seisovan hämillään, kasvot harmaana ja huulet vavisten. Hänen takanaan seisoi Arina kuin kivettyneenä ja pää rintaa vasten painuneena.

    "Timotei ja Arina
    Ovat tässä parina…"

hoilotti Luka täyttä kurkkua ja vääristeli naamaansa Gomosovin nenän alla. Sotamies vingutti pilliään, minkä jaksoi aivan hänen korvaansa.

— No, alkakaa mennä… ota kädestä kiinni! huusi päällikkö nauruun menehtymäisillään. Aseman rapuilla istui hänen vaimonsa ruumistaan heiluttaen puoleen ja toiseen ja huusi tukahtumaisillaan:

— Motja… riittää… ah, läkähdyn!

Vaan meteli jatkui.

— Eläköön nuori pari! — komensi Matvei Petrovitsh, kun Gomosov läksi liikkeelle. Ja kaikki neljä päästivät räikeän äläkän.

Arina kulki Gomosovin perästä pää pystyssä, suu auki ja kädet sivuilla riippuen. Tylsät silmät katselivat eteenpäin, mutta tuskin mitään nähden.

— Motja, käske suutelemaan, ha, ha, haa!

Raakaa melua jatkui vielä hyvän aikaa. Viimein poikkesi Gomosov asemarakennuksen taa. Arina jäi pihalle kiusaajiensa käsiin, jotka huusivat, kirkuivat hänen korviinsa ja hyppivät ympärillä hillittömän riemun pyörteessä kuin mielettömät. Arina seisoi keskellä jäykin kasvoin, avuttomana, likaisena, sääliä herättävänä…

— Aviomies pötki tiehensä eikä ottanut vaimoaan! — huusi Matvei
Jegorovitsh vaimolleen ja nauroi pakahtuakseen.

Arina käänsi hänelle päänsä ja läksi menemään arolle päin naurun, kirkunan ja melun seuratessa takana.

— Riittää, antakaa olla! — huusi Sofja Ivanovna. Ruuanlaittoon pitää joutua!

Vaan Arina kulki arolle, sinne mistä kaukaa siinsi viljapeltojen keltainen lakeus. Hiljaa kulki hän kuin syviin mietteisiin vaipuneena.

— Miten, miten se oli? — kyseli Matvei Jegorovitsh jälestäpäin vehkeen osanottajilta, kun nämä toisilleen selittivät yksityiskohtia Arinan ja Gomosovin käytöksestä. Ja kaikki nauraa röhöttivät. Vaan Nikolai Petrovitshin mielestä asian ansaitsi muistaa viisaalla mietelmällä.

    "On nauraminen paikallaan
    Jos hassulle vain nauretaan…"

sanoi hän Sofja Ivanovnalle, mutta lisäsi rajoittavasti:

— Paljo nauraminen on kuitenkin vahingollista.

* * * * *

Sinä päivänä naurettiin asemalla paljon, mutta syötiin vähän, sillä Arinaa ei kuulunut ruokaa valmistamaan. Sen sai laittaa päällikön vaimo itse. Kehno ateria ei kuitenkaan vienyt hyvää mielialaa. Gomosovia ei näkynyt liikkeellä ennen hänen vahtivuoroaan, mutta kun hän sitte ilmestyi näkyviin, sai hän kutsun asemapäällikön konttoriin, missä Nikolai Petrovitsh Lukan ja Matvei Jegorovitshin nauraessa, alkoi kysellä Gomosovista, miten tämä oli "armastellut" kaunotartaan.

— Omituisuuteensa nähden se oli ensimäisen numeron syntiinlankeemus, — sanoi Nikolai Petrovitsh asemapäällikölle.

— Syntiinlankeemus se oli, — säesti juro vaihdemies jäykästi hymähtäen. Hän käsitti, että jos hän osaa kertoa asiasta ivallisesti, niin hänelle nauretaan sen vähemmän. Ja hän kertoi:

— Alussa, se ei muuta kuin katsoa naljaili minuun…

— Katsoa naljaili?! Ha, ha, haa! Nikolai Petrovitsh, kykenettekö kuvittelemaan, miltä näyttää kun semmoinen naamarustinki naljailee? Mainiota!

— Siinä se sitte yhä naljaili, vaan minä en ollut niissä mielissäkään, ajattelin vain: pelitse, mitä pelitset! Ottaa sitte ja sanoo kerran, että tahdotko muka, niin ompelen sinulle paitoja!

— Mutta "ei ompelussa ollut vetovoima", — huomautti Nikolai Petrovitsh ja lisäsi asemapäällikölle selittäen: — ne ovat Nekrasovin sanat hänen runoelmastaan "Narjadnaja i ubogaja" ["Koreapukuinen ja repaleinen"]… Jatka, Timotei!

Ja Timotei jatkoi kertomistaan, ensin vähän itseään pakottaen, vaan sitte yltyi laskettelemaan valheita, sillä hän huomasi, että valhe häntä auttoi.

Vaan hän, josta Gomosov kertoi, virui arolla. Syvälle ruispeltoon oli hän painunut. Raskaasti laskeutui hän täällä pitkälleen ja kauan makasi maassa hievahtamatta. Mutta kun aurinko oli paahtanut selkää niin kovasti, ettei hän enää sietänyt säteiden polttavaa paahdetta, kääntyi hän selälleen ja peitti silmänsä, ettei olisi nähnyt taivasta, sillä sen kirkkaus oli liian häikäisevä eikä aurinkoa sen syvyydessä.

Ja rukiin tähkät ja korret kahisivat oudosti tämän häpeän musertaman naisen ympärillä ja lukemattomat sirkat sikattivat huolestuneina ja taukoamatta. Oli tukahduttavan kuuma. Hän koetti muistella rukouksiaan, vaan ei voinut — silmissä kihisi hurjaa vauhtia irvisteleviä naamoja, korvissa humisi räikeä vinkuna. Ja tästä sekä paahteesta poltti ja ahdisti rintaa kovasti ja hän aukaisi röijynsä ja paljasti rintansa auringon säteille mahdollisesti luullen että se helpottuisi. Ja sillä aikaa kun päivä poltti hänen pintaansa, rintaa repi tunne, joka oli kivun kaltainen ja vihlova kulu poltinraudan jälki.

— Herra… armahtakoon…

Mutta vastaukseksi kahisivat vain korret ja huolestunut sirkkojen laulu kaikui lakkaamatta. Hän nosti päätään aaltoavasta pellosta, näki kullanmoisia viljavainioita silmänkantamattomiin, näki pumppuhuoneen mustan savutorven ja asemarakennuksen katot. Ei mitään muuta ollut äärettömällä tasangolla, jonka yllä kaartui sininen taivaanlaki. Ja Arinasta tuntui, että hän on yksin maailmassa, onneton, hyljätty, polettu, on sen keskipisteessä eikä kukaan tule koskaan jakamaan raskasta yksinäisyyttä hänen kanssaan, ei kukaan, ei koskaan…

Illalla hän kuuli huutoja:

— Arina-a! Arishka, heittiö…

Toinen oli Lukan, toinen sotamiehen ääni. Hän halusi kuulla kolmannenkin, mutta se ei häntä kutsunut ja silloin virtasi hänen silmistään kuumia kyyneleitä, niitä vuosi paljo ja ne tulvivat ahavoittuneilta kasvoilta rinnoille. Hän itki katkerasti ja riuhtoi rintaansa kuivaa, lämmintä maata vasten, että olisi lauhtunut poltto, joka siellä kiihtyi kiihtymistään. Ja hän itki ja oli ääneti eikä uskaltanut voihkia aivan kuin peläten, että joku sen kuulisi ja kieltäisi hänet itkemästä.

Kun lankesivat yön varjot maahan, hän nousi ylös ja läksi hiljaa astelemaan asemalle.

Tänne saavuttuaan hän nojausi selin kellarin seinää vasten. Seisoi siinä kauan ja katseli arolle. Tavarajunia tuli ja meni. Hän kuuli, miten sotamies kertoi konduktööreille hänestä ja ne nauroivat. Ja yö uinui hiljaa ympärillä, paistoi kuu… Naurun kantoi kaiku kauas autiolle arolle.

— Jumala, armahda minua, — huokaili nainen. Mutta eivät huojentaneet huokaukset sydäntä jäytävää tuskaa…

Aamupuolella yötä hän nousi asemahuoneen ylisille ja hirttäytyi siellä nuoraan, jolle hän ennen oli levittänyt vaatteita kuivamaan.

Kahden päivän kuluttua löydettiin hänet ruumiin hajusta. Alussa kaikki pelästyivät, sitte ruvettiin harkitsemaan, ken oli syyllinen. Nikolai Petrovitsh näytti toteen kumoamattomasti, että se oli Gomosov. Siitä tämä sai päälliköltä selkäänsä ja ankaran käskyn pysyä vaiti.

Tuli sitte viranomaisia, jotka pitivät tutkinnon. Siinä ilmeni, että Arina oli sairastanut synkkämielisyyttä. Ratamestarin työmiehet saivat viedä ruumiin arolle haudattavaksi. Kun tämä oli tehty, vallitsi asemalla entinen järjestys ja rauha.

Ja taas palasi sen asukkaille entinen elämä, palasi hermostuttava ikävä, toimettomuuden ja kuumuuden auhto velttous.

… Vaan kun talvella riehuvat arolla ulvovat myrskyt, jotka syytävät lunta asemalle ja öisin valittavat sen ympärillä, silloin on asukkaiden täällä vieläkin ikävämpi…

TOVERUKSET

Toista sanottiin Harajalaksi, toista Hinteräksi. Kumpikin oli ammatiltaan varas.

He asuivat kaupungin laidassa, eräässä omituisen alavan notkon monista hökkeleistä, joka oli kyhätty kokoon savesta ja lahoista puunkappaleista. Pikemmin olisi sitä luullut soraläjäksi kuin ihmisasunnoksi. Varastelemassa kävivät toverukset kaupungin lähikylissä, sillä kaupungissa oli ominluvin ottaminen hankalaa ja lähimmiltä naapureilta ei ollut mitä ottaa.

Toverukset olivat varovaisia ja vähään tyytyviä. Jos he saivat näpistetyksi vaatepalan, kirveen, kanan tai paidan, niin eivät he enään pitkään aikaan käyneet samassa kylässä. Mutta vaikka he menettelivätkin näin viisaasti, tunsi kylien väki heidät hyvin ja ukot uhkailivat pieksää heidät hengiltä, jos tapaisivat jäliltä. Jälille ei kuitenkaan päästy ja toverukset saivat pitää henkensä, vaikka kuulivat ukkojen uhkauksia kuudetta vuotta.

Harajalka oli neljänkymmenen vaiheilla, kookas, kumaraharteinen ja laiha kuin ranko. Hän kulki aina pää painuksissa, pitkät kädet selän takana, hätäilemättä ja raskaasti. Silmät vilhuivat aina joka taholle. Tukka oli ajettu, parta niinikään. Tuuheat viikset peittivät suun ja tekivät hänet synkännäköiseksi. Vasen jalka oli katkennut tai nyrjähtänyt, ja parannuttuaan se oli käynyt toista pitemmäksi. Kulkiessa koikkui se omituisesti eteenpäin, josta syystä hän myöskin oli saanut lisänimensä.

Hinterä oli noin viittä vuotta vanhempi toveriaan, pienempi kasvultaan ja leveämpi harteiltaan. Hän ryki myötäänsä ja hänen kasvonsa, jotka olivat melkein yhtenä mustan- ja harmaansekaisena partana, olivat sairaloisen kellertävät. Silmät, suuret ja mustat, ilmaisivat aina ystävällisyyttä ja syyllisyyttä. Kulkiessaan oli hänellä tapana pitää huulet supussa ja viheltää hiljaa jotain laulua, surullisen yksitoikkoista ja aina samaa. Harteilla roikkui kirjavilla tilkuilla paikattu nutuntapainen. Harajalka kulki aina pitkässä kauhtanassa, jonka hän vyötti mahan alta.

Hinterä oli ennen ollut talonpoika, hänen toverinsa taas oli lukkarin poika, palvellut lakeijana ja marköörinä. He liikkuivat aina yhdessä ja talonpojat puhelivat heidät nähtyään:

— Taas ovat toverukset liikkeellä! Silmät auki!

— Hirtehiset!

— Ei tuonikaan korjaa heittiöitä!

Mutta toverukset luikkivat vain jotain kylätietä pitkin, kurkistelivat salavihkaa ympärilleen ja karttoivat näkyviin tulemista. Hinterä ryki rykimistään ja vihelteli lauluaan ja hänen toverinsa jalka koikkelehti ilmassa kuin irtautumaisillaan ja pyrkien syrjäytymään vaaralliselta polulta. Tahi lojuivat he jossain ruispellossa metsänpalteella ja puhelivat hiljaa, miten saisi jotain siepatuksi nälän sammuttamiseksi.

Talvisaikaan susillakin, jotka paremmin kykenevät taistelemaan elämisensä edestä kuin nämä ystävykset, on hankalaa tulla toimeen. Nälkäisinä ja vihasina jolkkivat ne asutuissa seuduissa ja vaikka niitä tapetaan, pelätään niitä kuitenkin, sillä niillä on kynnet ja hampaat, joilla puolustautuvat ja varsinkin on niiden sydän lauhtumaton. Viimemainittu on erittäin tärkeää, koska voitto olemassaolon taistelussa riippuu siitä, että ihmisellä on joko paljon älyä tahi pedon sydän.

Talvisin oli toverusten huonoa tulla toimeen. Hyvin usein oli kummankin pakko lähteä kaupungin kaduille kerjäämään. Aniharvoin onnistui varastaa. Kylillä kuleksiminen ei oikein käynyt päinsä, sillä oli kylmä ja lumeen jäivät jälet ja sitäpaitsi oli se hyödytöntä, koska kaikki oli lukkojen ja lumen takana. Paljon vaivaa kului talvella turhiin nälkää vastaan taistellessa eikä luultavasti kukaan odottanut kevättä niin ahneesti kuin he…

Ja viimein tuleekin kevät. Nälästä vähiin henkiin nääntyneet toverukset kompuroivat notkostaan, katselevat mielihyvin ketoja, joilta lumi sulaa nopeaan, joilla ouruvedet virtaavat, ja lammikot kimaltelevat kuin peilit ja purot rattoisasti sorajavat. Aurinko valoi maahan lämmintä suopeuttaan ja toverukset lämmittelivät sen säteissä tuumiskellen, miten maanpinta nopeaan kuivaa ja miten he vihdoinkin pääsevät kylille "ammuskelemaan". Usein Hinterä, joka sairasti unettomuutta, herätti toverinsa varhain aamulla ja ilmoitti mielissään:

— Hoi, ylös! Peltovarikset ovat tulleet!

— Joko?

— Jumaliste, etkö kuule rääkkymistä?

Ja tuon tuostakin he tulivat hökkelistään ulos ja katselivat pitkät ajat, miten nuo mustat kevään ennustajat uutterasti rakentivat uusia pesiä ja korjailivat vanhoja sekä täyttivät ilman kovalla rääkynnällä…

— Kohta ne ilmestyvät leivotkin, puheli Hinterä ja alotteli paikkailla vanhaa puolilahoa linnun-pyytöverkkoa.

Jonkun ajan kuluttua ilmestyi leivoja. Silloin toverukset menivät kedolle, virittivät verkkoja, harppailivat sinne tänne märkinä ja likaisina ja pyydystelivät lintuja, joita sitte kaupungissa möivät. Sitte alkoi nousta maasta nokkosia, joita he poimivat ja kulettivat vihannesten kauppiaille. Jokainen kevätpäivä toi tullessaan jotain uutta, josta vähin ansaitsi. He osasivat kaikkea käyttää hyväkseen; pajunvarpoja, suolaheinää, marjoja, sieniä j.n.e. Jos sotamiehet kävivät ampumassa, menivät toverukset ampumisen päätyttyä perkaamaan valleista luotia, joita sitten möivät kahteentoista kopekkaan naulan. Nämä toimet, joskaan eivät antaneet heidän kuolla nälkään, hyvin harvoin kuitenkaan sallivat heidän kokea kylläisyyden tunnetta, tuota mahantäyden suloista tunnetta, joka valtaa ihmisen rehellisen aterian jälkeen.

Kerran huhtikuussa, jolloin puut vasta ovat nupulla ja metsissä seisoo sinervä auer, mutta kedot ovat haaleassa vihreässä, kulkivat toverukset maantietä pitkin, kulkivat ja sauhuttelivat paperista käärimiään mahorkkatöllöjä.

— Yhä se on yltymään päin tuo sinun yskäsi, huomautti Harajalka levollisesti toverilleen.

— Olkoon… lähtee se, kun aurinko pääsee hyvästi porottelemaan…

— Mm… Maksaisi pistäytyä joskus sairashuoneella.

— Ei toimita. Kun on kuollakseen, niin kuolee ilmankin.

— Onhan se sitäkin…

He kulkivat koivujen ohi, joiden oksista lankesi heihin koukeroisia varjoja. Tiellä hyppi varpusia iloisesti sirkuttaen.

— Ei lähde sinulta kulkukaan entisekseen, — virkkoi Harajalka.

— Niin, kun ahdistaa… — selitti Hinterä. — Ilma on raskasta, kosteaa, sitä on vaikea hengittää.

Ja hänen täytyi pysähtyä rykimään.

Harajalka seisoi toverinsa sivulla, poltteli tupakkaa ja katsoi häneen välinpitämättömän näköisenä. Hinterää puistatti rykiminen joka jäsentä myöten ja hän hieroi rintaansa. Kasvot kävivät sinisiksi.

— Lujille otti henkitorvesta — sanoi hän yskänpuuskan tauottua.

He jatkoivat matkaansa varpusia säikytellen.

— Nyt mennään Muhinaan päin… — alkoi Harajalka viskattuaan paperossinsa ja syläistyään. — Kierretään kylä kujitse… ehkä jotain saamme. Sitte Sivtsovin lehdon halki Kusnetshihaan, sieltä pyöräytetään Markovkaan ja kotiin…

— Kolmeenkymmeneen virstaan nousee matka, sanoi Hinterä.

— Kunhan ei ilman tarvitsisi taivaltaa.

Vasemmalle tietä oli metsä. Puut seisoivat tylyinä, elottomina. Alastomain oksien lomista ei näkynyt ainoatakaan hiirenkorvaa, joka olisi silmää viehättänyt. Metsänlaiteessa liikuskeli pörhökorvainen, köyryselkäinen hevonen, jonka kupeet olivat paljaalla ja kylkiluut pullistuneet niin selvästi näkyviin kuin tynnyrin vanteet. Toverukset pysähtyivät taas ja katselivat kauan, miten se hitaasti jalkojaan liikutellen turpa maassa ahneesti nyhti kellastuneita, kuivia korsia keltaisilla, kuluneilla hampaillaan.

— Huonokas se on tuokin!… — huomautti Hinterä.

— Heposeni, heposeni! — väähätti Harajalka.

Hevonen katsahti häneen, puistaisi päätään ja ryhtyi uudelleen järsimään.

— Ei tule sinulle, — virkkoi Hinterä.

— Mennään!… Jos sen tuon veisi tatarilaiselle, niin saisi seitsemän ruplaa, — sanoi Harajalka aivan kuin itsekseen.

— Ei saisi. Mitä se sillä?

— Entä nahka…

— Nahka? Ei lähde rievulla sitä.

— Aina siitä jotain annetaan…

— Ka, eihän se ihan ilmankaan.

Harajalka vilkaisi toveriinsa ja sanoi seisattuen:

— N-no?

— Paljon olisi puuhaa… — vastusteli Hinterä.

— Mitä puuhaa?

— Jälet näkyvät, maa on pehmeä ja märkä ja näkevät, minne on viety.

— Pannaan meidän töppöset koipiin…

— Saishan tuota…

— Hei vaan! Ajetaan metsään ja siellä notkossa odotellaan yötä… Yöllä talutetaan pois ja viedään tatarilaiselle. Ei tästä ole kuin virstaa kolmisen…

— Ka, jos häntä lähtisi, — myöntyi Hinterä. — Kun ei vaan kävisi ohraisesti…

— Ole joutavoimatta! — vakuutti Harajalka.

Katseltuaan ympärilleen he poikkesivat tieltä metsään. Hevonen katsahti heihin, hirnahti, heilautti häntäänsä ja alkoi taas jyrsiä kulottunutta sänkeä.

* * * * *

Alhaalla syvässä metsänotkossa oli hiljaista, kosteaa ja hämärää. Äänettömyyttä häiritsi puron sorina, yksitoikkoinen ja surullinen kuin valittava ääni. Notkon jyrkiltä rinteiltä riipatti puiden paljaita oksia alas. Siellä täällä pisti maasta esiin avuttomannäköinen juuri, jonka kevätvesi oli huuhtonut paljaaksi. Metsä oli vielä kuollut. Illan hämy enensi sen värien elotonta yksitoikkoisuutta ja salaperäinen, unettava hiljaisuus täytti sen kalmiston jylhällä rauhalla.

Toverukset olivat istuneet tässä hiljaisuudessa ja kosteassa hämärässä hyvän aikaa. Rinteeltä vierineiden haavan runkojen väliin oli viritetty nuotio ja sen ääressä he kyyköttivät käsiään tulen päällä lämmitellen ja heitellen oksia liekkeihin, kuitenkin niin varovasti, että tuli paloi tasaisesti ja savuamatta. Vähän matkaa heistä seisoi hevonen. He olivat pujottaneet sen turpaan Hinterän nutusta kiskaistun hihan ja sitoneet puuhun kiinni.

Hinterä kyykötti nuotion ääressä ajatuksissaan, tuijotti tuleen ja vihelteli lauluaan. Hänen toverinsa oli käynyt raksimassa kuvollisen pajun varpoja, joista hän punoi koria. Molemmat olivat vaiti.

Puron surunvoipa sävel ja kovaonnisen miehen hiljainen vihellys sulivat yhdeksi soinnuksi, joka valittaen kaikui ehtoisen metsän äänettömyydessä. Toisinaan ratisivat liekkeihin viskatut oksat, ratisivat ja sähähtivät aivan kuin osaaottavasti huokaillen säälistä, jota ne tunsivat paljoa jäytävämpää ja tuskallisempaa elämää kohtaan, kuin mitä heidän kuolemansa tulessa oli.

— Joko kohta lähdetään? — kysyi Hinterä.

— On vielä aikaista… kunhan pimenee kokonaan, — vastasi Harajalka päätään työstä nostamatta.

Hinterä huokasi ja alkoi yskiä.

— Vilustaako? — kysyi hänen toverinsa pitkän äänettömyyden jälkeen.

— Ei… on niin outo ikävä…

— Vai niin! — murahti Harajalka päätään letkauttaen.

— Kuristelee sydämestä…

— Sehän se tauti…

— Se tuo lie… voi olla muukin…

Harajalka oli hetken vaiti ja sanoi sitte:

— Ole ajattelematta…

— Mitä ajattelematta?

— Kaikkea…

— Ei sitä voi olla, — virkkoi Hinterä elostuen. — Kun katselen tuota — hän viittasi kädellään hevoseen päin — niin muistuu mieleeni, että oli se minullakin tuollainen hörökorva… Vaikka se on vaan takkukarva, on se siltä isännän oikea käsi. Oli minulla yhteen aikaan parikin… tiesi silloin missä työtä tehtiin!

— Paljoko sait tehdyksi? — kysäsi Harajalka kylmästi ja kuivasti. —
Älä murise enää, ei se auta.

Mitään virkkaamatta Hinterä heitti nuotioon kimpun pieneksi palottuja risuja ja ryhtyi katselemaan, miten säkenet lentelivät ylös ja sammuivat kosteassa ilmassa. Hänen silmänsä liikkuivat nopeaan ja kasvoilla vaelsi nopeita varjoja. Sitte hän käänsi päänsä hevoseen päin, jota tarkasteli kauan.

Se seisoi hievahtamatta kuin naulittu. Sen muodottomaksi turottu pää oli riipuksissa.

— Miettiä pitää lyhyesti, — virkkoi Harajalka tylysti ja nuhtelevalla äänellä. — Me elämme kädestä kärsään. Kun on ruokaa, on hyvä, kun ei ole, niin kidu ja kärsi eikä siinä sen enemmät auta… Vaan kun sinä alat selitellä, ei jaksa kuunnella. Tautihan se ajaa kaikkea päähäsi…

— Tauti se mahtaa ajaa… — myönsi Hinterä hiljaa ja lisäsi hetken vaijettuaan:

— Tahi heikko sydän…

— Taudista sekin… — selitti Harajalka kategoorisesti.

Hän puri hampain varvun poikki, viuhautti sitä ilmassa ja sanoi:

— Terveellä ihmisellä, kuten minulla, ei ole mitään tuommoista.

Hevonen muuttelihe jalalta toiselle. Raksahti jossain oksa. Puroon vierähti multakokkare ja pulskahtaessaan viritti uusia ääniä sen hiljaiseen solinaan. Sitte pyrähti jostain pari lintua, jotka levottomasti tirskuttaen lensivät notkon uomaa pitkin. Hinterä katseli niiden menoa ja sanoi hiljaa:

— Mitä tirskuttajia ne nuo olivat? Ei ainakaan kottaraisilla ole metsissä mitään tekemistä, ne pysyttelevät asuntojen luona. Tilhiä ne varmaankin… mitäs ne muut täällä…

— Entä käpylinnut? sanoi Harajalka.

— Ei ole vielä käpylinnun aika ja toisekseen pesii se petäjämetsissä eikä tule tämmöiseen. Tilhiä ne olivat…

— Kun olivat, niin olivat!

— Ka, tietysti… — myönsi Hinterä ja huokasi raskaasti.

Harajalan käsissä työ sujui vauhdilla. Vasun pohja oli jo valmis ja laidat meneillään. Hän katkoi varpuja veitsellä, puri hampain, taivutteli niitä, punoi ja pyöritteli sormiensa välissä aina väliin sihkauttaen sieramiaan.

Hinterä katsoi väleensä häneen, väleensä hevoseen, joka oli kuin kivettynyt kumaraan, toisinaan taas taivaalle, jossa ei vielä tähtiä näkynyt.

— Kyllä oukailee mies hevostaan, — sanoi hän äkkiä omituisella äänellä, — kun ei sitä olekaan. Hakee, hakee eikä löydä.

Ja Hinterä levitti käsiään. Hänen kasvonsa olivat tylsät ja silmät räpyttivät niin nopeaan, kuin olisi hän katsonut johonkin hyvin häikäisevään, joka äkkiä oli ilmestynyt hänen eteensä.

— Mitä sillä tarkoitat? — kysyi Harajalka äkäisesti.

— Eipähän mitä… muistuu mieleeni eräs juttu, — virkkoi Hinterä nöyrästi.

— Mikä juttu?

— Tässä tuonnoisena vuonna veivät niinikään hevosen… Mikoksi sanottiin, naapuri oli… pitkä mies, punakka…

— No?

— No, veivät vaan… Kesantopellolla oli syömässä ja sieltä hävisi. Mikko kun näki, ettei ollutkaan hevosta, niin oikein maassa piehtaroi ja ulvomalla ulvoi. Voi veikkonen, minkä äläkän tosiaan päästi silloin… ja maahan retkahti kuin ammuttu.

— No?

— No… hyvän aikaa se intoili…

— Mitäs se sinua liikuttaa?

Hinterä siirsihe toverinsa luota etemmä tämän tuikean kysymyksen johdosta ja vastasi arasti:

— Ilmanhan minä vaan… johtui mieleen. Hevosettoman miehen ei tule mitään aikaan.

— Anna nyt jo olla kitasi kiinni, — sanoi Harajalka uhkaavasti. —
Lorusi ovat järjettömiä. Naapuri, Mikko? Mitä ne sinulle kuuluvat?

— Sääli on, — vastasi Hinterä olkapäitään kohauttaen.

— Sääli? Sääliikös meitä kuka…

— Kukapa se…

— No, ole sitte mankumatta… Kohta pitää lähteä.

Hinterä siirtyi nuotion ääreen, kohenteli sitä kepakolla ja vilkaistuaan toveriinsa sanoi hiljaisella, pyytävällä äänellä:

— Heitetään koko homma…

— Sinulla on niskoitteleva sisu! — ärjäsi Harajalka.

— Jumaliste! — vastasi toinen rukoilevasti ja hiljaa. — Vaara voipi olla tarjona. Neljä virstaa on sitä hilattava ja mitäs, jos ei tatarilaiselle kelpaakaan?

— Se on minun asiani!

— Tee miten tahdot. Parasta olisi kuitenkin laskea menemään… antaisi hänen kuhjustella. Katso nyt mokomaa!

Harajalka ei virkkanut mitään, sormet vain liikkuivat nopeammin.

— Ja paljoko siitä annettaisi, jos niikseen… jatkoi Hinterä hiljaa ja itsepintaisesti. — Nyt olisi muuten paras aika… pimeä tulee tuossa paikassa. Otettaisi ja mentäisi Dubenkaan, aina sieltä jotain käteen käypää tipahtaa.

Hinterän yksitoikkoinen ääni yhtyi puron solinaan ja hiipi kaikuna notkon syvänteessä sekä ärsytti Harajalkaa. Hän oli vaiti, puri hammasta ja katkoi varpuja vihoissaan.

— Naiset valkaisevat näihin aikoihin palttinoitaan…

Hevonen korskahti kumeasti ja alkoi liikkua. Hämärässä näytti se vieläkin rujommalta ja surkeammalta. Harajalka katsahti siihen ja sylkäsi nuotioon…

— Ja luontokin alkaa nyt elostua, hanhia kuhajaa suoperillä.

— Etkö sinä, piru, älyä lopettaa! — kiljasi Harajalka äkäisesti.

— Jumaliste! Älä suutu, Stepan, minuun… Jääköön hiiteen…!

— Oletko saanut ruokatorveesi tänään mitään? tiuski Harajalka.

— E-en! — vastasi Hinterä nolona ja vavahtaen toverinsa huudosta.

— Istu siinä sitte ja laho… vähät minä…

Hinterä katseli häneen ääneti. Tällä oli sylissä kimppu pajuja, joita hän punoi ja palmikoi vihasta puhkien. Nuotiosta lankesi heijastus hänen kasvoilleen, jotka olivat punaiset ja äkäiset.

Hinterä käänsi päänsä pois ja huokasi raskaasti.

— Tee, miten tahdot, viis minä siitä, — sähisi Harajalka sydämystyneenä. Hinterä kyyristihe käppyrään ja rupesi rykimään. Sitte hän raskaasti hengittäen sanoi:

— Enhän minä muuta, kuin että se on vaarallista…

— Olkoon! — kiljasi taas Harajalka.

Hän kokosi pajut kainaloonsa, heitti keskentekoisen vasun olkapäälleen ja nousi pystyyn.

Hinterä nousi myöskin, katsahti toveriinsa ja läksi verkin askelin hevosta kohti.

— Heposeni…! Jiessiunaamaan… älä pelkää! — kuului notkosta hänen ontto äänensä.

Harajalka katseli hevosen luona puuhailevaa toveriansa. Juron varkaan viikset vavahtelivat.

— Joudutko siitä! — sanoi hän liikkeelle lähtien.

— Joudun, — vastasi Hinterä.

Ja pensaiden lomitse pujotteleimalla he ääneti astelivat pitkin notkoa yön pimeydessä, joka sen oli täyttänyt ääriään myöten.

Hevonen läksi heidän perässään.

Sitte kuului heidän takantaan veden pulskahdus, joka ehkäisi puron solinan.

— Öh, kötys… puroon harppasit… — sanoi Hinterä.

Harajalka sihisti nenäänsä vihaisesti eikä virkkanut mitään.

Notkon pimeydessä ja tylyssä äänettömyydessä kuului pensaiden hiljaista kahinaa, joka verkkaan häipyi kauemma ja kauemma siltä kohden, missä nuotion hehkuva hiilos punotti tuijottaen kuin jättiläisen silmä ilkeänä ja ilkkuvana…

Nousi kuu.

Sen haaveellinen loiste täytti notkon autereisella hämärällä. Tämän johdosta metsä näytti sakeammalta, vaan sen hiljaisuus oli täydellisempi ja kaameampi. Kuun hopeoimat koivujen valkeat oksat näyttivät tammien, jalavien ja viidakon tummaa taustaa vasten vahakynttilöiltä.

Ääneti astuivat toverukset notkon pohjaa. Kulkeminen oli vaivaloista, sillä jalkoja vuoroin livetti, vuoroin upotti syvään lokaan. Hinterä hengitti läähättäen ja hänen rintansa vinkui, kähisi ja rutisi kuin olisi sinne ollut kytkettynä uusi, kauan puhdistamatta ollut seinäkello. Harajalka kulki edellä. Hänen kookkaan ja suoran vartalonsa varjo peitti Hinterän kokonaan. Viimemainittu huokasi ja sanoi:

— Yökin on lyhyt kuin varpusen nokka, kylään päästessä nousee jo päivä. On tämä menoa… ollaan kuin herraskävelyllä…

— Minun on raskasta, veliseni, — sanoi Hinterä hiljaa.

— Raskasta? — kiljasi hänen toverinsa pilkallisesti. Miksi…?

— En jaksa hengittää, — vastasi sairas varas.

— Hengittää? Miksi et jaksa?

— Tautihan se…

— Valehtelet? Tyhmyys estää eikä mikään muu.

Harajalka pysähtyi, käännähti ympäri ja punoen sormeaan toverinsa nenän edessä lisäsi:

— Tyhmyytesi tähden et voi hengittää, ymmärrätkö?…

Hinterän pää vaipui alas, kun hän nöyrästi vastasi:

— Kyllähän minä sen…

Hän aikoi lisätä vielä jotain, mutta yskänpuuska esti sen ja pidellen vapisevin käsin puusta hän ryki suu selällään kauan ja kovasti, että hyppimään pani ja päätä täytyi heiluttaa.

Harajalka tuijotti tämän surkastuneihin kasvoihin jotka kuun valossa näyttivät viheriänkeltaisilta.

— Kaikkihan sinä metsänpeikotkin saat säikkymään, — sanoi hän viimein synkästi.

Vaan kun Hinterä oli rykimisen lopettanut, ja nostanut päänsä pystyyn ja saanut henkeä sisäänsä, sanoi hän toiselle:

— Levätään velikulta, en jaksa…

Ja he istuutuivat kostealle mättäälle.

Harajalka kierrälsi töllötupakan, pani sen palamaan ja alkoi verkkaan:

— Jos olisi kotona edes jotain syötävää, niin voisihan tästä kääntyä sinnekin…

— Voisi kyllä… — nyökäytti Hinterä päätään.

Harajalka katsahti häneen kierosti ja jatkoi:

— Vaan kun ei kotona ole mitään, niin on kulettava…

— Niin on… — huokasi Hinterä.

— Vaikka toisekseen kun ei ole menopaikkaa, niin ei tule mitään tolkkuakaan… Tyhmiä kolloja olemme, siinä se vika on! Niin tyhmiä, että…

Harajalan ääni kaikui terävänä ilmassa ja nähtävästi viilsi Hinterää, koska tämä levottomana vääntelihe maassa, huokaili ja omituisesti urahteli.

— Hirmuisesti nälättää! — lopetti Harajalka puheensa.

Silloin Hinterä päättävästi nousi pystyyn.

— Mihin nyt? — kysyi Harajalka.

— Mennään…

— Mikä se nyt hypittää?…

— Mennään?

— Sama se… — Harajalka myöskin nousi. — Ei tule kuitenkaan tolkkua…

— Tuli, mikä tuli! — viittasi Hinterä kädellään.

— Sitä rohkeutta!…

— No eikö sitte? Vähäkö olet minua muokannut ja vanuttanut… Herra nähköön!

— Mitäs sitte joutavaa vastustelet?

— Vastustelet?

— Niin!

— No, kun on sääli.

— Mitä? Ketä?

— Ketä? Ihmistä…

— Ihmistä? — matki Harajalka. — Voipas sinun armelijasta sieluasi, vaan järkeä ei ole tippaakaan! Mikä se ihminen sitte sinulle on? Häh? Tarttuu kurkkuusi ja rutistaa mäsäksi kuin kirpun. Sääli sinä semmoista! Itse silloin näyttäisit tyhmyytesi. Säälisi tähden panee se sinut myrskän kynttyrään. Repii suolet sisuksistasi ja nyhtää suonesi tuuman tunnissa… Sääli… Rukoile vain Jumalaasi, että säälittä sinut johonkin kyykistäisi eikä mitään muuta. Sääli… hyi!

Harajalka oli raivoissaan.

Hänen vihainen, halpamaista katkeruutta täynnä oleva äänensä kaikui kolkosti öisessä metsässä ja puiden oksat heiluivat hiljaa kahahdellen ikäänkuin vahvistaen ankarat sanat oikeiksi.

Masentunein mielin ja vapisevin polvin raahusti Hinterä hitaasti edelleen.

— Maltahan, — sanoi hän viimein arasti, — kunhan tässä piristyn… kohta päästään kylään… menen… yksinäni menen, sinä saat olla poissa. Otan mitä ensiksi käteen sattuu ja kotiin! Sitte käyn pitkälleni… Vaikealta tuntuu…

Hän puhui tuskin kuultavasti, hengästyneenä ja rinta vinkuen. Harajalka loi häneen epäilevän katseen, pysähtyi, aikoi jotain sanoa, mutta viittasi vain kädellään ja läksi edelleen.

Kauan he kulkivat ääneti.

Jostain läheltä kuului kukon kiekumista. Sitte kilahti kaukaisesta kyläkirkosta vahtikellon surullinen ääni ja hukkui metsän jylhään äänettömyyteen… Ja mustana kummituksena kuun sumeassa valossa lennähti jostain suuri lintu, jonka kaamea rääkkynä ja siipien suhina kaikuivat pahaa ennustavana äänenä notkon yksinäisyydessä.

— Korppi… vai liekö muu ollut, — huomautti Harajalka.

— Kuule, veli… sanoi Hinterä maahan retkahtaen, — mene sinä, minä jään tähän… en jaksa enää… Ahdistaa… pyörryttää…

— Siinä se nyt on! virkkoi Harajalka tyytymättömänä. — Etkö tosiaankaan?

— En jaksa…

— Istu ja pala!

— Ei ole voimia…

— Kummako se, kun aamusta pitäen syömättä kuleksitaan!

— Ei se sitä ole…. tiedän… loppu tulee! Näetkö, miten verta työntää…

Ja Hinterä nosti jollain tummalla tahrautuneen kätensä toveriaan kohti.
Tämä vilkaisi käteen ja kysyi matalalla äänellä:

— Mikäs nyt neuvoksi?

— Mene sinä, minä jään… lepään, ehkä…

— Mihin? Olisiko mennä kylään… ja sanoa, että siellä on mies huonona.

— Anna olla… pieksävät!

— On se sitäkin.

Hinterä viskautui selälleen, ryki tikahtuakseen ja sylki suustaan kokonaisia maksoja verta…

— Yhäkö tulee? — kysyi Harajalka seisten toverinsa ääressä ja katsoen syrjään.

— Kovasti tulee… — vastasi tämä tuskin kuultavasti ja alkoi rykiä.

Harajalka päästi karkean kirouksen.

— Mitähän, jos läksisi jotakuta hakemaan?

— Ketä? — toisti Hinterä surullisesti.

— Tahi ehkä jaksaisit nousta… koetahan, lähdettäisiin hiljaa…

— Turha vaiva…

Harajalka istuutui toverinsa pääpohjiin ja pidellen käsillään polvistaan katsoi tätä kasvoihin. Hinterän rinta kohoili epätasaisesti ja pahasti koristen, silmät kuopahtivat ja huulet venyivät omituisesti ja aivan kuin tarttuivat kiinni hampaisiin. Vasemmasta suupielestä virtasi poskea myöten tumma juova.

— Vieläkö vuotaa? — kysyi Harajalka hiljaa ja hänen äänessään oli jotain kunnioitusta ilmaisevaa.

Hinterän kasvot vavahtivat.

— Vuotaa… — kuului heikko kähinä.

Harajalka painoi päänsä polvia vasten ja mietti.

Heidän vieressään kohosi notkon rinne, johon ouruvedet olivat uurtaneet syviä ojia. Sen harjalla seisoivat puut kuun hopeoissa synkkinä, uhkaavina. Ja notkon salaperäisyys oli kuin unennäkö, kuin ikävä uni, jossa ei ollut elämän väritystä. Mutta puron hiljainen sorina enensi vieläkin sen elottomuutta, se soi kuin tuskan valitus…

— Kuolen… — sopersi Hinterä. Sitte hän toisti selvään ja kovasti: — minä kuolen, Stepan!

Harajalan koko ruumis vavahti. Hän oli tuokion vaiti ja virkkoi sitte hiljaa aivan kuin peläten häiritsevänsä jotain:

— Ole jo… älä pelkää! Ei se mitään… ilmanhan se vaan… ei mitään, veli, jumaliste!

— Herra Jesus Kristus…! — huokasi Hinterä raskaasti.

— Ei se mitään! — supatti Harajalka kallistuen lähemmä toverinsa kasvoja. Koettele pidellä vastaan… jos menisi ohi…

Vaan Hinterä alkoi taas rykiä. Rinnasta kuului uusi ääni — ikäänkuin olisi märällä rievulla läiskinyt kylkiluihin. Harajalka katsoi häneen ääneti viiksiään liikutellen. Hinterä alkoi hetken kuluttua kovasti ja katkonaisesti hengittää — aivan kuin täysin voimin juostessa. Kauan hän hengitti niin ja sanoi viimein:

— Anna anteeksi, Stepan, jos mitä olen… hevonen… anna anteeksi, rakas veli!

— Anna sinä minulle anteeksi, — keskeytti Harajalka ja hetkisen kuluttua lisäsi: — mihinkä minä nyt? Mikä eteen?

— Jumalapa si…

Hän parkasi eikä saanut sanoja loppuun. Sitte alkoi korista, jalat oikenivat, toinen venyi syrjään…

Harajalka katseli koko ajan toveriinsa. Kului muutamia hetkiä, pitkän pitkiä.

Hinterä kohautti päätään. Mutta samassa retkahti se takasin.

— Mitä, veliseni? — kumartui Harajalka kysymään. Mutta ei vastannut toveri. Hän oli levollinen, liikkumaton.

Istui vielä jonkun aikaa juro Harajalka toverinsa ääressä, vaan nousi sitte ylös, paljasti päänsä, risti silmänsä ja läksi verkin askelin painumaan notkoa pitkin. Hänen kasvonsa reipastuivat ja hän kulki lujasti, aivan kuin pieksäen maata jaloillaan, että olisi siihen koskenut.

Alkoi sarastaa. Taivas oli ikävän harmaan peitossa. Notkossa vallitsi synkkä hiljaisuus. Ja ainoastaan puro, ketään häiritsemättä, piti yksitoikkoista, hämärää puhettaan.

Mutta samassa rusahti jotain… multakokkare varmaankin vierähti notkon pohjaan. Peltovaris heräsi ja hätäisesti rääkkyen lensi tiehensä. Sitte kuului tilhin ääni. Notkon kosteassa, kylmässä ilmassa kuolivat äänet heti.

LUKIJA

… Oli yö, kun astuin kadulle eräästä talosta, jossa läheisille ystävilleni olin lukenut ensimmäisen painetun kertomukseni. Paljo oli minua sen johdosta kiitetty ja mielihyvän tuntein kulin autiota katua. Ensi kerran tunsin täyttä elämisen nautintoa.

Oltiin tammikuussa. Yö oli selkeä ja kirkkaalta, tähtiä tuikkavalta taivaalta henki maan päälle raikasta kylmää. Puiden oksat, jotka riipattivat aitojen ulkopuolella, heittivät tielleni kummallisen koukeroisia varjoja ja heleinä ja iloisina kimaltelivat lumihiuteet kuun sinertävässä hämyssä. Ei ainoatakaan elävää olentoa ollut näkyvissä ja lumen narske jalkojeni alla oli ainoa ääni, joka häiritsi tämän kirkkaan ja minulle muistorikkaan yön juhlallista hiljaisuutta. Minä ajattelin:

— On hyvä, että saa jotain aikaan täällä maailmassa! Ja rikas mielikuvitukseni loitsi eteeni tulevaisuuteni…

— Kirjoituksenne on mainio tuote! Se on totta! — sanoi joku ajattelevasti selkäni takana.

Vavahdin odottamattomasta kohtauksesta ja katsahdin taakseni.

Pieni, tummapukuinen mies tuli rinnalleni ja alkoi kulkea kanssani katsellen minuun terävästi hymyillen. Kaikki oli hänellä terävää: katse, poskipäät, leuka; koko hänen pieni, kuiva vartalonsa oli omituisen kulmikas. Hän kulki kevyesti, melkeinpä äänettömästi, aivan kuin liukuen lumella. Kun en ollut huomannut häntä ystävieni parissa, ihmettelin suuresti hänen sanojaan. Kuka ja mistä hän oli?

— Olitteko tekin kuuntelemassa? — kysyin.

— Minulla oli se kunnia.

Hän puhui kimeällä äänellä. Hänen huulensa olivat ohuet ja pienet, mustat viikset eivät riittäneet peittämään niiden alituista hymyä, joka teki vastenmielisen vaikutuksen, sillä tunsin, että sen takana piili karvaita, minulle aijottuja sanoja. Mutta olin liian hyvällä tuulella pysähtyäkseni sen pitemmältä tutkimaan tuota piirrettä seuralaisessani ja varjona vilahtaen silmiini se katosi tiehensä itsetyytyväisyyteni kirkkauden edessä. Kulin hänen rinnallaan ja odottelin, mitä hän sanoisi ja salaa toivoin, että hänkin ottaisi puheeksi ne hauskat hetket, jotka minulla sinä iltana oli ollut. Ihminen on ahne, sillä kohtalo ei hymyile hänelle liian usein herttaisesti.

— Tuntuuko hyvältä tuntea olevansa jotain muista poikkeavaa? — kysyi toverini.

Kun en huomannut hänen kysymyksessään mitään erityisempää, myönsin sen heti.

— Ha, ha, haa! — nauroi hän kolkosti ja hieroi hermostuneesti luisevia sormiaan.

— Olette hauska mies, — sanoin närkästyneenä naurusta.

— Aivan oikein, olen hauska mies, — vakuutti hän hymyillen ja päätään kiekauttaen. — Sitä paitsi hyvin utelijas. Tahdon aina tietää, — ja aina tietää kaikki — se on alituinen pyrkimykseni ja se pitää minussa vireillä reippautta ja rohkeutta. Nytkin haluan tietää, mitä menestyksenne teille maksaa?

Katsahdin häneen ja vastasin vastenmielisesti:

— Kuukauden verran työtä… ehkä hiukan enemmänkin…

— Aaa! — keskeytti hän innokkaasti. — Hiukkasen työtä ja sitte pieni määrä elämän kokemusta, joka aina on jonkun arvoinen… Se ei kuitenkaan ole suurenarvoinen, koska niin vähällä hinnalla saavutatte semmoisen tunnustuksen, että tänä hetkenä tuhannet ihmiset elävät teidän aatteissanne teostanne lukemalla. Ja sitte vielä toivotaan, että aikaa myöten ehkä… ha, ha, haa… Kaikesta tästä voisi antaa enemmän, paljoa enemmän sitä, kuin mitä te meille olette antaneet. Eikö totta?

Taas remahti hän purevaan nauruun ja katseli minuun viekkaasti terävillä, mustilla silmillään. Minäkin katsoin häneen ja kysyin loukkautuneena kylmästi:

— Anteeksi… ketä minulla on onni puhutella?

— Minua ette arvaa enkä toistaiseksi sano, kuka olen… Onko teidän mielestänne ihmisen nimen tietäminen tärkeämpi kuin se, mitä hän teille sanoo?

— Ei tietysti… mutta minusta tuntuu omituiselta… — vastasin.

Hän nykäsi minua nutun hihasta ja sanoi hiljaa naurahtaen:

— Tuntukoon omituiselta. Miksi ihminen ei joskus saisi sallia itsensä poistua tavallisista arkipuitteistaan?… Ja ellei teillä ole mitään sitä vastaan, niin puhelkaamme avomielisesti. Otaksukaa, että minä olen jokin omituinen lukija, joka on erittäin utelias ja haluaa tietää, mitä varten ja miten esimerkiksi te teette kirjan? Keskustellaanpas siitä!

— Olkaa hyvä! vastasin. Hyvin hauskaa minusta… tämmöiset kohtaukset ja… ja keskustelut eivät ole jokapäiväisiä.

Mutta samassapa valehtelin hänelle, sillä minusta se tuntui epämieluisalta. Ajattelin: mitä hän tahtoo? Ja mitä varten sallisin tämän katukohtauksen oudon henkilön kanssa muodostua jonkullaiseksi väittelyksi?

Kulin sentään edelleen toverini rinnalla ja koetin näyttää ystävälliseltä osottaakseni hänelle huomiota. Muistan, että siinä onnistuin työläästi. Minulla oli kuitenkin jälellä reipasta mielialaa, joten en tahtonut loukata tuota miestä kieltäytymällä puhelemasta hänen kanssaan, mutta päätin pitää varani.

Kuu paistoi taivaalla takanamme ja meidän varjomme olivat jalkojemme edessä. Ne sulivat yhdeksi tummaksi pilkuksi, liikkuivat edellämme pitkin jalkakäytävää ja katsellessani niihin tunsin itsessäni syntyvän jotain, joka, samoin kuin nuo varjotkin,, oli tumma ja saavuttamaton.

Hetken vaiti oltuaan virkkoi toverini äänellä, joka todisti hänen olevan ajatustensa herran.

— Elämässä ei ole mitään sen tärkeämpää eikä huomattavampaa kuin ihmisten tointen motiivit… Eikö totta?

Nyökäytin päätäni.

— Te siis myönnätte! No käydään sitte puhumaan suoraan… älkää jättäkö käyttämättä tilaisuutta saada puhua suoraan, niin kauan kuin olette nuori!…

— Kumma mies! — ajattelin ja innostuneena hänen sanoistaan kysyin hymähtäen:

— Näinkö yht'äkkiä! Ja mistä puhuisimme!

— Mitäs vitkailuistakaan, kun yhdellä hyppäyksellä pääsee perille! — vastasi hän elävästi ja katsahtaen kasvoihini lisäsi vanhan toverin tuttavallisuudella:

— Puhutaan kirjallisuuden tarkoituksesta.

— Samahan tuo on… vaikka minusta on ehkä sentään myöhäistä…

— Oo! Ei ole teille myöhäistä!…

Minua nämä sanat ihmetyttivät niin, että pysähdyin. Hän lausui ne lujalla varmuudella ja minusta kuulosti niissä jokin vertaus. Pysähdyin kysyäkseni jotain, mutta tarttuen minua käteen hän talutti minua itsepintaisesti edelleen ja puheli:

— Älkää pysähtykö, sillä minun mukanani te olette hyvällä tiellä… Riittää jo esipuheet! Sanokaa: mitä tahtoo kirjallisuus?… Teidän, joka olette sen palveluksessa, tulee se tietää.

Ihmettelyni kasvoi samassa määrin kuin itsehillitsemiskykyni katosi.
Mitä tuo mies minusta tahtoo? Ken on hän?

— Kuulkaa, — sanoin, — myöntäkää, että kaikella meidän kesken tapahtuvalla…

— Tulee olemaan tarpeellinen perusta… Olkaa vakuutettu! Eihän maailmassa tapahdu mitään ilman tarpeellista perustetta. Vaan mennään nopeammin, mutta ei eteenpäin, vaan syvemmä…

Hän oli kieltämättä hupaisa, mutta hän ärsytti minua. Tein uudelleen kärsimättömän liikkeen, mutta siitä huolimatta hän seurasi minua levollisesti puhellen:

— Minä ymmärrän teitä. Teidän on tänä hetkenä vaikea määritellä tarkoitusta, jota kirjallisuus ajaa. Minäpä koetan tehdä sen…

Hän huokasi, mutta katsahti sitte hymyillen minuun.

— Ette voi kieltää, jos sanon, että kirjallisuuden tarkoitus on: auttaa ihmistä ymmärtämään itseään, kohottaa hänen uskoaan itseensä ja kehittää hänessä pyrkimystä totuuteen, taistella ihmisten pahuutta vastaan, osata heissä löytää hyvää, herättää heidän sielussaan häpeää, vihaa, miehuutta, tehdä kaikki sitä varten, että ihmiset tulisivat jalon voimakkaiksi ja voisivat elähyttää elämänsä kauneuden pyhällä hengellä. Siinä minun määritykseni. Se on tietysti kaavamainen eikä ole täydellinen. Täydentäkää te se kaikella, mikä voi elähyttää elämää ja sanokaa, oletteko samaa mieltä kuin minä.

— Kyllä se niin on, — sanoin. — On tapana ajatella, että kirjallisuuden tehtävä yleensä on jalostaa ihmistä… Niinhän se on…

— Niin korkean asian palveluksessa te olette! huomautti tuo mies ja naurahti taas ilkeästi.

— Sanokaapa, mitä varten te oikeastaan tätä kaikkea kerrotte? — kysyin koettaen näyttää välinpitämättömältä hänen naurunsa johdosta.

— Mitäs te luulette? Sanokaa peittelemättä!…

— Peittelemättä sanoen… — aloin minä, mutta vaikenin samassa. Mitä on puhua peittelemättä? Tuo mies ei ole tyhmä, hän tietää miten ahtaissa rajoissa inhimillinen suoruus on ja miten jyrkästi itserakkaus niitä suojelee. Katsahdettuani hänen kasvoihinsa tunsin itseni syvästi loukanneeksi hänen hymystään, joka oli täynnä kylmää halveksimista ja ivaa. Vielä tunsin että aloin pelätä jotain, mikä minua pakotti hänestä erkanemaan.

— Hyvästi! — sanoin kuivasti lakkiani hieman kohottaen.

— Mitä nyt? huudahti hän hiljaa.

— En pidä pilasta, joka menee yli rajan.

— Ja te poistutte… oma asianne. Mutta tietäkää, että jos te nyt jätätte minut, niin emme koskaan enää tapaa toisiamme.

Hän pani erityisen painon sanalle "koskaan", joka soi korvissani kuin hautauskellon ääni. Minä vihaan tuota sanaa ja pelkään. Se vaikuttaa minuun kylmästi ja raskaasti, aivan kuin vasara, jonka kohtalo on määrännyt musertamaan ihmisten toiveet. Se sana sai minut pysähtymään.

— Mitä tahdotte? — kysyin tuskallisesti ja vihaisesti.

— Käydään tähän istumaan, — sanoi hän taas hymähtäen ja veti lujasti, kättäni saadakseen minut laskeutumaan penkille.

Olimme tulleet kaupungin puutarhaan keskelle liikkumattomien, jäätyneiden akasioiden ja sirenien oksia. Ne riippuivat kuutamossa pääni päällä ja minusta tuntui, kuin olisivat nuo kuuraiset, jään peittämät kovat oksat työntyneet rintaani ja koskeneet sydäntä.

Jouduin taaskin ymmälle toverini käytöksen johdosta.

— Hän kai on sairas, — ajattelin rohkaistakseni itseäni ja selittääkseni itselleni syyn tuohon käytökseen. Mutta hän arvasi ajatukseni.

— Sinä luulet, etten ole täysijärkinen? Ole joutavia! Semmoinen on ilkeä ja vahingollinen ajatus, jonka turvissa me usein kieltäydymme ymmärtämästä ihmisiä vain siksi, että ne ovat meitä omituisempia ja joka hellittämättä pitää meissä vireillä surullista huolimattomuutta kohdellessamme toinen toisiamme.

— Oo, tietysti… myönsin minä tuntien pelkoni yhä kasvavan tuon miehen parissa. Anteeksi, minun täytyy lähteä…

Mene, sanoi hän olkapäitään kohauttaen, mene vain, mutta tiedä, että menet kadottamaan itseäsi, ha, haa!

Hän päästi käteni irti ja minä poistuin. Hän jäi puutarhaan korkealle mäelle, joka vietti Volgaan ja joka lepäili valkean lumivaipan peitossa ja jota halkoi tummat polut. Avara näköala äänettömälle, kuolleelle tasangolle avautui hänen eteensä joen toisella puolella. Hän katseli häämöittävään etäisyyteen, vaan minä kulin käytävää pitkin tuntien, etten hänestä etene, vaikka astuin. Ja minä ajattelin: pitäisikö minun kulkea kiivaasti vai verkkaan näyttääkseni tuolle miehelle, miten vähän hänestä välitän.

Mies rupeaa hyräilemään jotain tuttua säveltä. Tunnen sen surullisen ivalliseksi lauluksi sokeasta, joka otti ruvetakseen toisten sokeiden johtajaksi. Miksi hyräilee hän juuri tuota laulua? — ajattelin.

Samassa oivalsin, että siitä hetkestä pitäen, kun tapasin tuon pienen miehen, olin astunut kummallisten erikoistunteiden hämärään piiriin. Missä oli nyt äsköinen tyyni tyytyväisyyteni? Se oli kietoutunut jonkin tärkeän ja raskaan odottamisen verhoon, tuossa tuokiossa se tulee näkyviin ja riistää minulta kaiken sen hyvän, jonka menestykseni oli minulle antanut, kaikki toiveet ja haaveet, jotka se oli mieleeni synnyttänyt.

    "Kuin voisit eteenpäin sa muita viedä,
    Kun itsekään et vielä tietä tiedä?"

muistin samassa laulun sanat, joita mies oli hyräillyt.

Minä käännähdin häntä katsomaan. Pää käden varassa polvea vasten hän katseli minuun yhä hyräillen. Päätin kääntyä takaisin, sillä voimakas tunne pakotti minua siihen. Nopeasti astuin hänen luokseen, istuuduin viereen ja sanoin levollisesti, mutta lämpimästi:

— Kuulkaapas, puhelkaamme suoraan ja vapaasti…

— Se on välttämätöntä ihmisille, — huomautti hän.

— Tunnen, että teitä pakoittaa jokin voima vastustamaan minua ja nähtävästi haluatte minulle jotain sanoa.

— Viimeinkin rohkenet sinä kuulla! — huudahti hän nauraen, tällä kertaa pehmeästi ja sydämmellisesti.

— Puhukaa, — kehoitin minä, — mutta jos mahdollista, ilman kummallisuuksia.

— Sen lupaan! Sinun on sentään myöntäminen, että kummallinen käytökseni oli tarpeen vetääkseni sinun huomiosi puoleeni. Nyt muuttuu huomio tavalliseksi, selväksi; joksikin, joka on äärettömän kylmää ja jäykkää, sillä pehmentää ja lämmittää me emme osaa, kun itse olemme kylmiä ja jäykkiä. Me kai haluamme uudelleen haaveita, kauniita unelmia, toivoja, sillä meidän luoma elämämme on väritöntä, himmeää, ikävää. Se todellisuus, jota me kerran niin innokkaasti tahdoimme luoda uudeksi, musersi meidät ja masensi. Mitä tehdä? Koetellaan, ehkä mielikuvitus ja haaveet auttavat ihmistä joksikin aikaa nousemaan maan yläpuolelle ja löytämään sieltä kadotetun paikkamme. Sanon kadotetun, sillä ihminen ei ole nyt maan herra, vaan elämän orja, hän on menettänyt ylpeytensä esikoisuudellaan, alistuen tapahtumien alle, eikö niin? Tapahtumista, jotka hän on itse luonut, tekee hän johtopäätöksen ja sanoo itselleen: se on välttämättömyyden laki! Ja alistumalla tämän lain alle hän ei huomaa, että hän sulkee itseltään tien saavuttamaan vapaata luovaa kykyä ja hän taistelee oikeudesta saada hajottaa, sen sijaan kun pitäisi rakentaa. Eikä hän enää taistelekaan, vaan taipuu virtauksien mukaan. Mitä varten hän taisteleisi? Missä ovat ne ihanteet, joiden edestä hänen kannattaisi voittaa? Tämän tähden juuri elämä on köyhää ja tyhjää, tämän tähden on ihmisessä rauennut luova kyky… Muutamat etsivät sokeasti jotain, joka nostaisi hengen lentoon ja uudestaan panisi ihmiset uskomaan itseensä. Usein harhaillaan aivan toisaalle, kuin missä olisi löydettävä se, mikä on ikuista, mikä yhdistää ihmiset ja missä elää Jumala. Ja ne, jotka hairahtuvat totuuden polulta, sortuvat! Mitä siitä, älköön heitä estettäkö eikä maksa vaivaa heitä sääliä — onhan ihmisiä niin paljon! Tärkeää on vain se, että pyritään, että sieluissa on Jumalan etsimisen halu, ja jos näitä sieluja riittää, niin kyllä Hän on heidän kanssaan ja virvoittaa heitä, sillä Hän on ainainen pyrkimys täydellisyyteen… Eikö niin?

— Niin, — vastasin minä, — niin se on…

— Sinä näyt sentään osaavan myöntää, — huomautti hän pistelijäästi hymähtäen. Sitte hän vaikeni ja tähysteli etäisyyteen. Minusta hän tuntui pysyvän vaiti liian kauan, jonka tähden kärsimättömästi huoahdin. Vihdoin kysyi hän kääntämättä minuun harhailevaa katsettaan:

— Kuka on sinun Jumalasi?

Tähän asti oli hän puhunut pehmeästi, ystävällisesti, jota minun oli mieluista kuulla. Hän, kuten muutkin ajattelevat ihmiset, oli hieman surullinen, minä ymmärsin häntä ja arkuuteni oli kerrassaan kadonnut. Mutta nyt lausuu hän suuren kysymyksen, johon meidän aikamme ihmisen on työläs vastata, jos hän vain tahtoo olla rehellinen. Kuka on minun Jumalani? Jospa olisin sen tiennyt!

Tuon miehen kysymys oli minut musertanut ja kukapa muukaan minun sijassani olisi voinut säilyttää rohkeutensa. Vaan hän katseli minuun terävillä silmillään, hymyili yhtenään ja odotti vastaustani.

— Pysyt liian kauan ääneti miehenä, joka minulle voisi antaa vastauksen. Ehkä voit jotain sanoa, jos kysyn näin: sinä kirjoitat ja tuhannet lukevat tuotteitasi; mitä sinä sitte saarnaat? Oletko ajatellut tarkemmin opetusoikeuttasi?

Ensi kerran elämässäni katsoin syvälle itseeni. Älköön ajateltako, että ylennän itseäni tai alennan vetääkseni ihmisten huomion puoleeni — eihän kerjäläiseltä almua anota. Mutta olenhan löytänyt itsestäni paljon lämmintä tunnetta ja harrastusta, paljon sitä, mitä tavallisesti sanotaan hyväksi, mutta kaikkiyhdistävää tunnetta, tuota suoraa ja selvää ajatusta, johon kaikki elämän ilmiöt sisältyvät, sitä en ole itsestäni löytänyt. Sielussani on paljo vihaa, se kytee siellä aina, toisinaan leimahtaa se kirkkaana liekkinä. Mutta vieläkin enemmän on sielussani epäilystä. Toisinaan järkyttää se niin voimakkaasti järkeäni ja ahdistaa sydäntä, että pitkän aikaa tunnen itseni sisällisesti autioksi. Ei mikään kiihota minua elämään, sydämmeni on kylmä kuin ruumis, järki nukkuu ja mielikuvitus on painajaisen alla. Sokeana, kuurona ja mykkänä vietän minä näin pitkiä päiviä ja öitä mitään haluamatta, mitään ymmärtämättä. Minusta tuntuu silloin, että olen jo ruumiina ja vain jostain odottamattomasta erehdyksestä jäänyt hautaamatta. Tämmöisen olemisen kauhu vain enenee elämisen välttämättömyyden tietoisuudesta, sillä kuolemassa on vielä vähemmän merkitystä ja paljon pimeyttä… Varmaan riistää se vihankin nautinnon…

Mitä minä oikeastaan saarnaan, minä, semmoisena kuin olen? Ja mitä voin sanoa ihmisille? Sitäkö, mitä heille on ammoin sitte sanottu ja aina sanotaan, mikä aina löytää kuulijoita, mutta ei tee ihmisiä paremmiksi? Mutta onko minulla sitte tämmöisten aatteiden ja käsitysten saarnaamisoikeutta, jos minä itse, niissä kasvatettuna, usein menettelen toisin, kuin ne vaativat? Jos teen vastoin näitä, niin merkitseekö se, että vakaumukseni niiden todellisuudesta on oikea, "minä"-lle perustuva vakaumukseni? Mitä vastaan tuolle miehelle, joka istuu rinnallani? Hän olikin jo väsynyt odottamaan, jonka vuoksi sanoi:

— En olisi tehnytkään sinulle näitä kysymyksiä, ellen olisi huomannut, ettei kunnianhimosi ole ehtinyt hävittää rehellisyyttäsi. Kun sinä rohkenet kuulla minua, niin päätän siitä, että rakkautesi itseesi on järkevää, sillä kehittäessäsi sitä et näy pelkäävän vaivojakaan. Sen tähden huojennan minä asemasi raskautta ja puhelen kanssasi kuin syyllisen kanssa, vaan en rikollisen.

— Oli aika, jolloin keskuudessamme eli suuria sanansankaria, jotka hyvin tunsivat elämän ja ihmissielun, miehiä, joita elähytti masentumaton into pyrkiä olemisen täydellisyyteen, joita elähytti syvä usko ihmiseen. He loivat kirjoja, jotka eivät koskaan joudu unhoon, sillä niissä kirjoissa lausutaan ikuisia totuuksia ja kuihtumaton kauneus tuoksuaa niiden sivuilla. Niihin kirjoihin piirretyt kuvat ovat eläviä, sillä niissä on pyhän innostuksen henkeä ja eivätkä siellä mainitut esimerkit teoista ja toimista eivätkä elämän ohjeet koskaan tule horjumaan. Niissä kirjoissa on miehuutta ja leimuavaa vihaa ja niissä soi rakkaus sydämmellisenä ja vapaana eikä niissä ole ainoatakaan liikaa sanaa. Sieltä tiedän sinun ammentaneen henkesi ruokaa. Mutta henkesi on ehkä nauttinut liian vähän, sillä sinun puheesi rakkaudesta ja totuudesta tuntuu väärennetyltä, ulkokultaiselta, tuntuu kuin tahtoisit pakottamalla pakottaa siihen itseäsi. Sinä heijastat vierasta valoa kuin kuu, valosi on raukean himmeää, se synnyttää paljon varjoja ja valaisee heikosti eikä lämmitä ketään. Olet liian köyhä antaaksesi ihmisille jotain tosiarvokasta ja sitä mitä ihmisille annat, sinä et anna sen korkean nautinnon tähden, että rikastuttaisit elämää aatteiden ja sanan tenholla, vaan paljoa enemmän siksi, että tahdot vetää elämästäsi satunnaisen tapahtuman suuren, yli-ilmiön arvoiseksi, jommoiset ovat ihmisille välttämättömiä. Sinä annat, ottaaksesi elämästä ja ihmisiltä sitä enemmän. Sinä olet köyhä voidaksesi jotain lahjoittaa, suoraan sanoen koronkiskuri — joka panet kokemuksen murusesi kasvamaan korkoa omaa menestystäsi varten. Sinun kynäsi on tylsä pystyäkseen todellisuuteen, se tuhrii kokoon vain elämän pikku tapauksia ja kuvatessasi arki-ihmisten arkitunteita sinä ehkä tarjoat heille paljo alhaisia totuuksia. Mutta voitko luoda heille pikkuisenkaan, henkeäkohottavan petoksen? Et! Sinä olet vakuutettu siitä, että on hyödyllistä penkoa arkipäiväistä soraa ja löytää siitä ainoastaan surullisia pikku totuuksia, jotka näyttävät vain, että ihminen on ilkeä, tyhmä, epärehellinen, että hän on aina ja täydellisesti riippuva ulkonaisista olosuhteista, että hän on voimaton raukka yksinään ja itsessään. Tiedätkö, oletko jo ehkä saanut hänet siitä vakuutetuksi? Sillä hänen sydämensä on kylmä ja järki on tylsä. Kuinkas muuten! Hän katsoo kuvaansa sinun kirjoistasi, jotka, jos ne vain ovat kirjoitetut sillä vakuutuksella, jota te niin usein pidätte lahjakkuutena, aina jossain määrin hypnotiseeraavat ihmistä. Hän katsoo itseään sinun kuvauksessasi ja nähdessään, miten huono hän on, hän ei huomaa mahdollisuutta tulla paremmaksi. Voitko sinä tehdä sen, kun sinä itse — mutta, minä säästän sinua sen tähden, että sinä kuunnellen minua, et ajattele sitä, miten voisit minua vastustaa ja näyttää toteen syyttömyytesi. No niin! Opettajan, jos hän on rehellinen, tulee aina olla tarkkaavainen oppilas. Kaikki te aikamme elämän opettajat riistätte ihmiseltä paljoa enemmän kuin annatte, sillä te puhutte ainoastaan puutteista ja näette ne. Mutta ihmisessä täytyy olla hyveitäkin. Onhan niitä teissä? Vaan missä kohden te eroatte likaisista tusina-ihmisistä, joita te kuvaatte niin ankarasti ja herkeämättä pitäen itseänne oikeina saarnamiehinä ja paheiden perkaajina, että hyve saisi riemuita? Huomaatteko te, että hyve ja pahe vain sotkeutuvat teidän kokeistanne saada niille selviä rajoja, sotkeutuvat kuin musta ja valkea lanka, jotka kerrattuina tulevat harmaiksi?… Ja Jumalako se sitte on teidät maailmaan lähettänyt? Hän olisi valinnut paljoa väkevämpiä. Hän olisi sytyttänyt heidän sydämiinsä kirkkaan elämän, totuuden ja ihmisrakkauden tulen ja ne palaisivat meidän olemisemme pimeydessä kuin Hänen voimansa ja kunniansa valot… mutta te käryätte kuin saatanan riemusoitsut ja teidän kärynne tunkeutuu järkeen ja sydämeen ja myrkyttää ne uskottomuuden saastalla. Sano, mitä te opetatte?

Minä tunsin poskellani tuon miehen kuumaa hengitystä enkä uskaltanut katsoa hänen silmiinsä, koska pelkäsin niiden katsetta. Hänen sanansa putoilivat aivoihini kuin tuliset pisarat ja ne minua kirvelivät… Kauhistuen ymmärsin, miten vaikeaa on vastata yksinkertaisiin kysymyksiin ja minä en vastannutkaan.

— Minä, kaiken sen innokas lukija, jota sinä ja sinunlaisesi kirjoittavat, kysyn: mitä varten te kirjoitatte? Tehän kirjoitatte paljon… Tahdotteko herättää ihmisten sydämissä hyviä tunteita? Mutta kylmin ja voimattomin sanoin te ette voi sitä tehdä, ette! Eikä siinä kyllä, ettette voi antaa elämälle mitään uutta, vaan se vanhakin, jota te annatte, on näivettynyttä, rutistunutta, muodotonta. Teoksianne lukiessa ei opi mitään eikä häpeä muun kuin teidän tähtenne. Aina ja yhtenään arkipäiväistä, arki-ihmisiä, arki-ajatuksia… Milloin ruvetaan puhumaan ahdistetusta hengestä ja sen uudestasyntymisen välttämättömyydestä? Missä on elämän luovan kyvyn sotahuuto, missä miehuuden opetukset, missä rohkaisevat sanat, jotka hengelle antavat lentoa?

— Sinä ehkä sanot: elämä ei anna muita muotoja kuin niitä, joita me jäljittelemme. Älä sano niin, sillä ihmiselle, jolla on onni omistaa sanan suuri lahja, on häpeällistä näyttää heikkoutensa maailmalle ja tunnustaa, ettei hän kykene kohoamaan sen yläpuolelle. Jos olet maailman kanssa yhtä tasalla, jos et mielikuvituksesi voimalla kykene luomaan uusia muotoja, joita elämässä ei ole, mutta jotka ovat välttämättömiä sen opettamiseen mitä hyötyä on silloin sinun työstäsi ja miten puolustat kutsumustasi? Ajattele, etkö sinä vahingoita sillä ihmisiä, kun kasaat heidän ajatuksensa täyteen mokomalla romulla, kuin ottamasi valokuvat heidän tapauksista köyhästä elämästään ovat? Sillä sinun täytyy tunnustaa, ettet osaa kuvata niin, että kuva elämästä synnyttäisi ihmisessä kostavaa häpeää ja palavan halun luoda olemisen uusia muotoja… Voitko sinä kiihdyttää elämän valtimon lyöntiä, voitko puhaltaa siihen toiminnan halua, kuten muut ovat tehneet?

Kummallinen toverini pysähtyi hetkiseksi ja minä ajattelin hänen sanojaan.

— Näen ympärilläni paljon viisaita, mutta vähä on niissä jaloja ihmisiä ja nämäkin ovat murtuneita, sairaat sielultaan. En tiedä, miksi huomaan aina, että kuta parempi ihminen on, kuta puhtaampi ja rehellisempi hänen tuntonsa on, sitä vähemmän on hänessä toiminnan halua, sitä sairaampi hän on ja hänen on raskasta elää. Yksinäisyys ja murhe — siinä semmoisten osa. Mutta niin paljo kuin he murehtivatkin paremman eteen, ei heillä kuitenkaan ole voimaa luoda sitä. Ja eivätkö he lienekin siksi murtuneita ja onnettomia, ettei heille ole aikanaan annettu apua henkeä jalostavan sanan kautta…

— Ja sitte, alkoi kummallinen toverini uudestaan, — voitko sinä synnyttää ihmisessä elämän-iloista naurua, joka puhdistaa henkeä? Huomaatko, että ihmiset eivät enää osaa ollenkaan nauraa hyvin. He nauravat ilkeästi, häjysti, usein kyynelten läpi, mutta ei koskaan kuule heiltä riemukasta, sydämmellistä naurua, sitä naurua, jonka pitäisi saada jokaisen rinta väräjämään, sillä hyvä nauru parantaa sydämmen… Ihmisen on välttämätöntä nauraa, sillä se on yksi niitä harvoja etuja, joiden kautta hän on yläpuolella luontokappaleita. Voitko sinä herättää ihmisissä muuta kuin moittimisen naurua ja ilkeää ivaa itseäsi kohtaan, joka olet vain siksi naurettava, että olet raukka… Ymmärrä nyt, että sinun saarnaamisoikeudellasi tulee olla riittävä perustuksensa kyvyssäsi osata synnyttää ihmisissä sydämmen tunteita, joiden pitää niinkuin moukarin rikkoa ja musertaa toiset elämänmuodot siksi, että uudet, vapaammat kehittyisivät ahtaiden sijaan. Viha, vaino, rohkeus, häpeä, inho sekä viimein julma epätoivo — kas siinä moukarit, jolla voi kaikki musertaa maan päällä. Voitko sinä luoda nuo moukarit? Voitko panna ne käytäntöön? Ollakseen oikeutettu puhumaan kansalle, tulee omata joko leppymätöntä vihaa sen puutteisiin tai palavaa rakkautta sen kärsimyksiin, ja jos sinussa ei ole näitä kahta tunnetta, niin älä silloin pöyhkeile, vaan ajattele tarkoin, ennen kuin mitään puhut…

Päivä jo alkoi sarastaa, mutta minun mielessäni pimeä vain kasvoi. Ja tuo mies, joka näki kaikki sieluni säikeet, puheli yhä. Toisinaan syttyi minussa ajatus:

— Onko hän ihminen?

Mutta ollen hänen sanojensa valtaamana minä en joutanut ajattelemaan tuota kysymystä ja hänen sanansa tunkeutuivat uudelleen kuin terävät neulat aivoihini.

— Elämä kuitenkin avartuu syvyydelleen ja laajuudelleen, vaikka tosin hitaasti, sillä teillä ei ole taitoa eikä voimaa kiihdyttää sen kasvua. Se kasvaa vain ja päivä päivältä oppivat ihmiset enemmän kyselemään. Kuka heille vastaa? Tietysti teidän pitäisi se tehdä, te apostolinoikeuden ottaneet. Vaan ymmärrättekö te elämää niin paljon, että kykeneisitte selittämään sitä muille? Ymmärrättekö te aikanne tarpeita, aavistatteko tulevaisuutta ja mitä te voitte sanoa ihmisen herättämisen hyväksi, ihmisen, joka on menettänyt rohkeutensa ja jonka elämän saasta on raiskannut? Hän on menettänyt rohkeutensa, hänen elämänhalunsa on alhainen, arvokkaisuuden tunne on riutunut, hän tahtoo elää aivan kuin sika ja — kuulkaa nyt kummia! hän jo nauraa hävyttömästi, kun kuulee lausuttavan sanan: ihanne. Ihminen alkaa muuttua luukasaksi, jota liha ja paksu nahka peittää ja tuota ilkeää kasaa ei liikuta henki, vaan hekumallisuus. Hän vaatii huomiota. Auttakaa siis joutuin häntä elämään, niin kauan kuin hän vielä on ihminen! Mutta mitä voitte te tehdä hänen elämänjanonsa synnyttämisen hyväksi, kun te vain älisette, voivottelette ja ähkitte tahi välinpitämättömänä kuvaatte hänen vaipumistaan? Elämän yllä virtaa mätänemisen löyhkä, pelkuruus ja orjuuden tunne täyttävät sydämmet, laiskuus kietoo järjen ja kädet pehmeihin kinoihinsa… Mitä tuotte te tähän saastan kaaokseen? Te olette niin pieniä, raukkoja ja teitä on niin paljon! Oi, jospa ilmestyisi ankara ja rakastava ihminen, jolla olisi leimuava sydän ja voimakas, kaikkeen tunkeva henki! Häpeällisen äänettömyyden ummehtuneessa ilmassa kaikuisi silloin syntyjä syviä, ne soisivat kuin kellojen pauhu ja tunkisivat elävien kuolleiden halveksittuihin sieluihin!…

Näiden sanojen jälkeen oli hän kauan vaiti. Minä en katsonut häneen. En muista, kumpaa minussa oli enemmän, häpeääkö vai kauhua.

— Mitäs sanot? — kuului tyly kysymys.

— En mitään, — vastasin minä.

Taas syntyi äänettömyys.

— Mitenkä nyt rupeat elämään?

— En tiedä, — vastasin.

— Mitä nyt rupeat puhumaan?

Olin ääneti.

— Vaitelijaisuus on suurin viisaus!

Tuskastuttavat olivat ne hetket, jotka kuluivat näiden sanojen jälkeen siihen asti, kun hän vähän ajan kuluttua puhkesi nauruun. Hän nauroi niin makeasti kuin ei hänellä pitkään aikaan olisi ollut tilaisuutta nauraa noin kepeästi ja herttaisesti. Minun sydämmeni itki verta tuon kirotun naurun johdosta.

— Ha, ha, haa! Ja sinä muka olet elämän opettaja! Sinä, jonka noin helposti saa ymmälle! Nyt luulen, että olet oivaltanut, ken olen. Ha, ha, haa! Jokainen teistä nuorukaisista, jotka olette vanhuksina syntyneet, joutuisi samaan pulaan, jos tulisi minun kanssani tekemisiin. Ainoastaan se, joka ei ole pukeutunut valheen häpeämättömyyden ja hävyttömyyden haarniskaan, ei vapise minun omantuntoni tuomion edessä. Niinkö vahva sinä siis oletkin? Sysäys vain ja olet kumossa. Sano minulle edes jotain pelastukseksesi, kumoa se, mitä olen puhunut! Vapauta sydämesi häpeästä ja tuskasta. Näytä edes tuokioinen voimaasi ja luottamusta itseesi ja minä otan takaisin sen, mitä olen kasvoillesi heittänyt. Minä kunnioitan sinua… Näytä, että sinussa on jotain, joka minut saa uskomaan sinun olevan opettajan! Minä tarvitsen opettajaa, koska olen ihminen, olen eksynyt maailman pimeään ja etsin tietä valoon, totuuteen, kauneuteen, uuteen elämään — näytä minulle tie! Olen ihminen. Vihaa minua, kurita, mutta vapahda välinpitämättömyyteni lietteestä elämään. Tahdon olla parempi, kuin olen. Opeta, miten se on tehtävä!

Minä ajattelin: voinko tyydyttää niitä vaatimuksia, joita ihminen oikeutensa pakosta minulle asettaa? Elämä sammuu, ihmismielet kietoo epäilyksen pimeä yhä lujemmin pauloihinsa ja lähtökohta on kuitenkin löydettävä. Missä on tämä tie? Yhden semmoisen tiedänkin. Onneen ei ole pyrittävä. Mitä on onni? Ei elämänaate ole onnessa eikä ihminen itsetyytyväisyydessä löydä tyydytystä, sillä hän on sitä korkeammalla. Elämänaate on tarkoitusten perille pyrkimisen kauneudessa ja voimassa ja jokaisella olemisen hetkellä tulee olla korkea tarkoituksensa. Se olisi mahdollista… mutta ei vanhoissa puitteissa, joissa kaikkien on ahdasta olla ja joissa ihmishengellä ei ole vapautta.

Ja hän nauroi taaskin, tällä kertaa hiljaa ja tavalla, jolla nauraa se, jonka sydämmen ajatukset ovat kalvaneet rikki.

— Kuinka paljo onkaan maailmassa ollut ihmisiä, mutta paljoko on niille pystytetty muistopatsaita? Miksi niin? Vaan olkoon, saakoon menneisyys kirouksensa se herättää liiaksi kateutta itseään kohtaan! Nykyisyydessä ei ole ensinkään semmoisia ihmisiä, jotka kuolemansa jälkeen jättäisivät jonkun jäljen maan päälle itsestään. Ihminen nukkuu eikä kukaan häntä herätä. Hän nukkuu ja muuttuu eläimeksi. Ruoskaa hän tarvitsee ja rakkauden tulista hehkua ruoskimisen jälkeen. Älä arkaile häntä lyödessäsi, sillä jos kuritat rakkaudessa, niin ymmärtää hän iskusi ja ottaa ne vastaan ansaittuina. Ja kun hän tuntee kipua ja hän häpeää itseään, silloin häntä leimuavasti helli ja hän syntyy uudestaan… Mitä ovat ihmiset? Nehän ovat vain lapsia, vaikka toisinaan meitä hämmästyttävät heidän kaavamaiset tekonsa ja turmeltuneet ajatuksensa. He ovat aina kasvatuksen, holhouksen ja rakkauden tarpeessa, kaipaavat aina tuoretta ja terveellistä hengenruokaa… Osaatko sinä rakastaa ihmisiä?

— Rakastaa ihmisiä? — toistin epäröiden, sillä en todellakaan tiedä, rakastanko vai en. Täytyy tunnustaa tosi: sitä en tiedä. Ken voi sanoa itsestään: minä rakastan ihmisiä! Ihminen, joka huolellisesti tutkii itseään, ajattelee kauan tätä kysymystä, ennen kuin uskaltaa vastata: rakastan. Kaikki tietävät, miten kaukana meistä jokaisesta lähimmäisemme on.

— Sinä vain olet vaiti. Sama se, ymmärrän sinua niinkin… Ja nyt minä lähden…

— Joko? — kysyin hiljaa. Sillä vaikka hän olikin minusta kammottava, olen itse itselleni vieläkin kammottavampi.

— Jo, täytyy lähteä. Tulen luoksesi vielä useasti.

Odota!

Ja hän meni.

Todellako? Sitä en huomannut. Nopeaan ja ääneti kuin varjo poistui hän… Kauan istuin vielä puutarhan penkillä tuntematta kylmää ympärilläni ja huomaamatta, että aurinko oli jo noussut ja sen säteet helottivat kirkkaina pensaiden jäätyneisiin oksiin. Kummalta tuntui nähdä kirkasta päivää ja aurinkoa, joka säteili entisen välinpitämättömästi sekä tuota vanhaa, riutunutta maata lumivaipan alla, joka päivän säteissä häikäisevänä kimalteli.

PIRUSTA

— Syksyllä, tuona kuihtumisen ja kuoleman ikävänä aikana on raskasta elää!

Harmaat päivät, auringoton, itkevä taivas, pimeät yöt, synkästi ulvova tuuli, syksyn varjot — nuo raskaat, mustat varjot! — kaikki tämä pimentää ihmisen ajatukset pilvillä ja hänen sydämmessään syntyy salainen kammo elämään, jossa ei ole mitään pysyvää, vaan kaikki muuttelehtaa alinomaan: syntyy, hajaantuu, kuolee… Miksi? Mikä on tarkoituksena?

Toisinaan puuttuu voimia taistella niiden ajatusten pimeyttä vastaan, jotka valtaavat mielen syksymyöhällä… Sen tähden jokainen, joka tahtoo nopeammin päästä niiden tuskasta, käyköön niitä vastaan. Se on ainoa tie, joka ihmisen saattaa surujen ja epäilyjen kaaoksesta itseluottamuksen vankalle pohjalle.

— Mutta se on tukala tuo tie… Se kulkee orjantappuroiden kautta, jotka verille repivät sydänjuuret ja tällä tiellä odottaa aina — piru. Tämä on juuri se parhain kaikista meille tunnetuista piruista, sama, johon meidät suuri Göthe tutustutti.

Tästä pirusta minä pakisenkin.

* * * * *

Pirulla oli ikävä.

Se on liian viisas aina nauraakseen, se tietää, että elämässä on ilmiöitä, joille itse pirukaan ei jaksa nauraa. Se ei esimerkiksi ole koskaan kajonnut terävän ivansa kärellä oman olemisensa suureen totuuteen. Tämä meidän lempipirumme on totta puhuen paljoa julkeampi kuin viisas, ja jos sitä tarkkaan tutkimme, niin käy ehkä selville, että se samoin kuin mekin, uhraa suurimman osan ajastaan joutavaan. Vaan jääköön tämä sikseen, emmehän ole lapsia emmekä tahdo särkeä parasta leikkikaluamme nähdäksemme, mitä sisällä on.

Kerran synkällä syyspimeällä kuleksi piru kalmistossa hautojen keskellä. Sen oli kovin ikävä, vihelteli väliin hiljaa ja vilhuili ympärilleen rattoa hakeakseen. Se vihelteli vanhaa romanssia — isäni lempiromanssia:

    — Kuin lehti syksyssä
    Mä lennän määrättä,
    Mun myrsky tempas kotikoivustain…

Ja tuuli matki häntä ulvoen mustien ristien välissä, taivaalla liikkui hitaasti raskaita syksyn pilviä, jotka kylmillä kyynelillään kostuttivat vainajien ahtaita asuntoja. Kalmiston alastomat puut säikähtyneinä vaikeroivat myrskyn käsissä ja ne kohottivat viluisia oksiaan mykkää taivasta kohden. Ja kun oksat rapsahtivat risteihin, syntyi kalmistossa kaameaa kahinaa. Ja se ääni oli pelottava ja raskas…

Piru vain vihelteli ja ajatteli:

— Olisi somaa tietää, miten vainajat haudoissaan jaksavat tämmöisellä ilmalla. Kosteus luultavasti tunkee sinne… ja vaikka he kuolinpäivästään ovat vakuutetut luuvalon varalta, ei niillä sentään mahtane olla hauskaa! Olisikohan kutsua joku ylös ja tarinoida ajanratoki… Menisihän tuommoinen pieni huvi mukiin hänellekin… Minäpä kutsun! Jonnekin on tänne kerran pistetty eräs tuttavani, kirjailija… Kävinhän hänen eläissään joskus hänen luonaan… miksi en voisi uudistaa tuttavuutta? Kaikki sen ammatin ihmiset ovat hirveän vaativaisia, katsotaanpa, miten heitä hauta tyydyttää? Missä se olikaan?

Ja itse piru, joka, kuten tietty, tietää kaikki, sai harhailla kotvan aikaa ympäri kalmistoa, ennenkuin löysi kirjailijan haudan…

— Hoi, kuulkaa! — huusi hän jyskyttäen kavioillaan raskaaseen hautapaateen, joka painoi hänen tuttavaansa. — Nouskaa ylös!

— Miksi? .- kuului kumea ääni maasta.

— On asiaa…

— En nouse!

— Minkä tähden?

— Kukas te olette?…

— Kyllä te minut tunnette…

— Sensuuri?

— Ha, ha, haa! Ei!

— Ehkä… santarmi?

— Ei, ei!

— Eikä arvostelijakaan?

— Olen piru…

— Aa! Heti paikalla tulen…

Paasi vierähti haudalta, maa aukeni ja sieltä ilmestyi luuranko, melkein samallainen kuin nekin, joiden avulla ylioppilaat tutkivat luiden rakennetta. Tämä oli kuitenkin likainen eikä siinä ollut rautalanka-siteitä ja silmien paikoilla tuikki fosforivalo. Kun se oli ryöminyt haudasta ylös, kopisteli se luitaan puhdistaakseen pois multakokkareet. Luut kalahtelivat kolkosti toisiaan vasten. Se nosti kallonsa pystyyn ja loi vihreän, kylmän katseen tummalle, pilviselle taivaalle.

— Mitä kuuluu? kysyi piru.

— Huonoa, — vastasi kirjailija lyhyesti. Hän puhui hiljaa ja niin kummallisella äänellä kuin olisi kaksi luuta tuskin kuultavasti naristen hankaantuneet toistaan vasten.

— Anteeksi, että tervehdin, — sanoi piru kohteliaasti.

— Ei se mitään… Vaan miksi oikeastaan nostatitte minut?

— Ajattelin esittää teille pientä kävelyä…

— Mielelläni jaloittelen hieman, vaikka ilma onkin huono.

— Ette varmaankaan pelkää vilustuvanne? — kysäsi piru.

— En toki, johan minä eläissäni vilustuin perinpohjin.

— Aivan oikein, te kuolitte aivan kylmänkohmeessa.

— Ilmankos minua koko ikäni jäähdytettiinkin…

He kulkivat rinnakkain kapeaa polkua hautojen ja ristien keskellä. Kirjailijan silmistä lankesi maahan kaksi sädettä, jotka näyttivät pirulle tietä. Tuhusade kasteli heidät märiksi ja tuuli sai vapaasti vinkua kirjailijan paljaiden kylkiluiden lomitse rinnan läpi, missä ei ollut enää sydäntä.

— Mennäänkö kaupunkiin? — kysyi hän pirulta.

— Mikäs teitä siellä huvittaa?

— Elämä, herrani, — selitti kirjailija avomielisesti.

— Hyh! Mitä arvoa elämällä on teille?

— No, eikö sitte?

— Mitä varten?

— Mitenkä häntä nyt sanoisi? Ihminen mittaa kaikki ponnistustensa suuruuden mukaan… ja jos hän esimerkiksi on tuonut tavallisen kiven Araratin vuorelta, niin pitää hän sitä kalleutena…

— Poloista! — hymähti piru.

— On se onnellinenkin, — intti kirjailija kylmästi.

Piru kohautti olkapäitään eikä vastannut mitään.

He olivat tällä välin tulleet kalmistosta pois. Heidän edessään oli katu, kaksi taloriviä ja niiden välillä pimeys, jossa pahanpäiväiset lyhdyt todistivat valon vähyyttä maailmassa.

— Sanokaapas, — alotti piru hetkisen kuluttua, — miltä tuntuu haudassa olo?

— Menee se nyt jo mukiin kun on tottunut, mutta alussa oli hirveän tukalaa. Ilkiö, joka naulasi ruumisarkkuni kannen kiinni, löi naulan pääkalloni läpi. Se tietysti on pikku asia, mutta tuntui sentään pahalta. Olenpa taipuvainen uskomaan, että se oli karvasta pilaa, tahdottiin turmella aivoni, joiden avulla minä muka olin turmellut ihmisiä… Sitte tulivat madot kiusaamaan ja ne, piru vieköön, jäytivät minua hirveän hitaasti…

— Kummako se, — huomautti piru, — ei niitä siitä voi syyttää, sillä ei kai sapensyömä ruumis ole mikään makupala.

— Paljoko minussa sitte oli ruumista? Kuiva ranko! — vastasi kirjailija.

— Siksipä sen nakertaminen onkin enemmän vastenmielinen velvollisuus kuin nautinto… Katsotaanpas kustantajia, niitä syövät madot nopeaan ja hyvällä halulla.

— Tietysti — ne kai ovat maukkaampia…

— Onko haudassa syksyllä kosteaa? kysyi piru.

— On vähän, mutta tottuu siihen. Kaikista enimmän häiritsevät lepoa kaikenmoiset idiotit, jotka kalmistossa kuleksiessaan sattumalta joutuvat haudalleni. En tiedä, minkä verran lienen maassa levännyt, sillä kaikki ympärilläni, samoin kuin itsekin, on liikkumatonta, ajan kulusta on minun mahdoton saada selvää…

— Neljä vuotta, kohta tulee viisi, — ilmaisi piru.

— Joko? Vai niin…. Tällä ajalla on haudallani käynyt kolme henkeä… Kirottuja, ei muuta kun ärsyttävät! Eräskin, tiedättekö, teki aivan tyhjäksi sen, että olin aikoinani elänyt. Tulee haudalle ja luettuaan rististä kirjoituksen sanoo jyrkästi: "ei semmoista ole ollut, en milloinkaan ole lukenut hänen tuotteitaan. Nimi on sentään tuttu… nuoruuteni päivinä oli eräällä tuonnimisellä salainen panttilaitos meidän kadulla". Ajatelkaa nyt mokomaa! Ja minun tuotteitani julaistiin kuusitoista vuotta mitä laajimmalle levinneissä lehdissä ja kolmasti julaistiin kirjoituksiani eri teoksina.

— Kuolemanne jälkeen on vielä julaistu kahdesti, — ilmoitti piru.

— Siinäpä se!… Sitte tuli kaksi, joista toinen sanoo: "aa, sekö se on!" — "Se juuri", — vastaa toinen. — "Taidettiin sitä aikoinaan lukea hänenkin tuotteitaan." — "Kaikkien tuotteita luetaan". — "Mitäs se tämä saarnailikaan?" — "Eipä juuri erityistä… hyvän ja kauniin aatteita ynnä muuta." — "Niin, niin, kyllä muistan". — "Sillä oli kankea kieli." — "On niitä jo koko joukko mullattu…" — "Venäjänmaan povi on rikas kyvyistä". — Ja sitte ne aasit poistuivat! Lämpimät sanat eivät enää huojenna haudan kylmyyttä enkä minä niitä tahdokaan… mutta loukkaavaa se sentään on! Aika mielelläni olisin niitä haukkunut!

— Mahdoitte pitää aika saarnan, — hymähti piru.

— Ei, se ei olisi sopinut… Kahdeskymmenes vuosisata ja muuta… ja materialistit olisivat saaneet aika kolahduksen, jos kuolleet yhtäkkiä rupeaisivat haukkumaan…

Pirun tuli taas ikävä.

— Tämä kirjailija olisi eläissäänkin tahtonut olla kukkona joka tunkiolla ja nytkin, kun hänessä on kaikki kuollutta, elää hänessä vielä kunnianhimo. Mutta ihminenkö se sitte on tärkeä elämälle! Tärkeä on vain ihmisen henki ja hänen henkensä yksistään ansaitsee kättentaputuksia ja kunnioituksia… Miten ikäviä ihmiset ovat! Piru jo aikoi esittää kirjailijalle, että he palaisivat takaisin kalmistoon, mutta samassa välähti hänen ilkeässä päässään uusi ajatus. Tällöin olivat he tulleet eräälle torille, jota kaikilta puolin ympäröi suuret rakennukset. Torin yllä kiiti repaleisia, mustia pilviä ja näytti kuin olisi synkkä taivas pysytelleinyt kattojen varassa ja katsellut kylmin katsein likaiseen maahan…

— Kuulkaapas, — sanoi piru kohtelijaasti kumartuen lähemmä kirjailijaa, — ettekö haluaisi nähdä, miten vaimonne elää?

— Hm, enpä tiedä oikein… — virkkoi kirjailija hitaasti.

— Mitä kummia, olettehan oikea vainaja! huudahti piru pistelijäästi.

— Saisihan tuota… — ja kirjailija kolisutteli reippaasti luitaan. — Mennään vain… eihän hän minua näe, ja jos näkisikin, niin ei tunne… — selitti kirjailija.

Samassa katosi erään talon seinä näkymättömiin vai liekö tullut läpinäkyväksi kuin lasi. Kirjailija näki suurten huoneiden sisään, siellä oli valoisaa, hauskaa, kodikasta…

— Erinomainen sisustus! — kähisi hän mielissään, — mainiota kerrassaan! Tuommoisessa eläen en kai vielä olisi kuollut…

— Olen samaa mieltä, — lisäsi piru hymyillen.

— Eikä se paljo maksakaan tuo sisustus… kolmen tuhannen paikoille.

— Hm… ei muka paljon? Muistan saaneeni suurimmasta teoksestani 815 ruplaa… ja sen eteen työskentelin vuoden päivät'… Kukas tässä asuu?

— Teidän vaimonne, vastasi piru.

— Vaimoni? Vai niin… sepä mainiota… Entä tuo nainen, onko se hän… vaimoni?

— On… tuossa tuli hänen miehensä.

— Hän on tullut kauniiksi… ja miten hyvin puettu! Hm… Miehensä, sanoitte? Se on aika pulska mies, naama on kuin milläkin… mutta mahtaa muuten olla hyvä mies, vaikka kasvot ovat tyhmät. Ne näyttävät ilkeiltäkin…! Niin no, semmoiset kasvot miellyttävät naisia.

— Tahdotteko, että huokaan teidän edestänne? — esitti piru luoden kavalan silmäyksen kirjailijaan. Mutta tämä oli vaipunut katselemiseen.

— Miten iloisilta ja reippailta ne näyttävät! Kumpikin taitaa olla tyytyväinen elämäänsä… Tiedättekö, rakastaako hän miestään?

— Kovasti…

— Kukas mies on?

— Kauppapalvelija muotikaupasta…

— Kauppapalvelija muotikaupasta, — matki kirjailija hitaasti eikä pitkään aikaan virkkanut mitään. Piru katseli häneen iloisesti hymyillen.

— Miellyttääkö teitä tuo näky? — kysyi hän.

Kirjailija puheli verkkaan ja vaivaloisesti:

— Minulla oli lapsia… missähän lienevät… niin, tiedän, ne elävät… oli lapsia, poika ja tyttö… ajattelin silloin, että pojasta tulee vielä joskus kunnollinen mies…

— Kunnollisia miehiä on maailmassa paljon, mutta se tarvitsee täydellisiä, — sanoi piru kylmästi ja rupesi viheltelemään jotain marssia.

— Luulen, ettei kauppapalvelijasta ole kasvattajaksi ja poikani…

Kirjailijan tyhjä kallo nyykähti surullisesti.

— Näettekö, hän syleilee vaimoaan… Niillä on elämä iloista! — huudahti piru.

— Niin näkyy… Onko kauppapalvelija miten rikas?

— Oli köyhempi minua, vaan vaimonne oli rikas…

— Vaimoni? Mistä hän sai rahoja?

— Teidän kirjoistanne.

— Vai minun kirjoistani, — virkkoi kirjailija hiljaa nyökytellen kaljua kalloaan. — Vai niin… Minä olen siis tehnyt työtä kauppapalvelijaa varten…

— Siltä se tuntuu, — myönsi piru mielissään.

Kirjailija katsoi maahan ja sanoi pirulle:

— Viekää minut takaisin hautaani.

… Oli pimeä; satoi, taivaalla kulki raskaita pilviä ja kalisten riensi kirjailija hautaansa kohden. Piru kulki takana iloisesti vihellellen…

Lukija on tietysti jäänyt tyytymättömäksi. Hän on hotkinut itsensä kipeäksi kirjallisuudesta eivätkä nekään, jotka kirjoittavat vain hänen mielitekoja tyydyttääkseen, ole hänen mieleisiään. Tässä tapauksessa on lukija jäänyt tyytymättömäksi siihenkin, etten ole maininnut mitään helvetistä. Sillä kun ihminen — aivan oikein kyllä — on vakuutettu siitä, että hän kuoltuaan joutuu helvettiin, niin tahtoisi hän jo eläissään saada jotain tietää siitäkin. Vaan totta puhuen minä en voi kertoa mitään, mikä lukijaa miellyttäisi, sillä helvettiä, tuota tulista pätsiä, jota kyllä on helppo kuvitella, ei ole. Jotain toista kuitenkin on ja se on sanomattoman paljoa kauheampi.

Heti kun lääkäri on jostakusta sanonut hänen omaisillensa:

— Hän on kuollut… — hän joutuu erääseen äärettömään, kirkkaasti valaistuun piiriin ja tämä on hänen erehdystensä tietoisuuden piiri.

Hän viruu haudassaan ahtaassa arkussa ja hänen silmiensä editse kulkee kuin kieppuva pyörä hänen poloinen elämänsä. Ja se liikkuu kiusoittavan hitaasti, liikkuu alusta loppuun — ensimäisestä itsetietoisesta askeleesta alkaen kuoleman hetkeen asti. Hän näkee kaikki, olemisensa valheen ja inhottavuuden kokonaisuudessaan, kaikki ajatuksensa hän uudelleen ajattelee, hän näkee jok'ainoan harha-askeleensa ja koko hänen elämänsä jälleen uudistuu — ihan hetkestä hetkeen! Ja että hänen kärsimystensä mitta kasvaisi, hän vielä tulee tietämään, että sitä ahdasta typeryyden tietä, jota hän oli kulkenut, kulkee muitakin, jotka tyrkkivät toinen toisiaan ja kiiruhtavat ja valehtelevat… Ja hän käsittää, hän näkee selvään, että kaikkea tätä he tekevät vain sen tähden, että ajan pitkään saisivat tietääkseen, miten häpeällistä on elää niin katalaa ja hengetöntä elämää.

Mutta nähdessään heidän joutumalla jouduttautuvan perikatoansa kohti, hän ei mitenkään kykene heitä varottamaan: — hän ei voi nostaa huutoa, ei liikettä tehdä ja halu auttaa heitä vain hyödyttömänä hänen rintaansa raastaa… Tuntuuko se hyvältä?

Ja hänen editsensä vaeltaa hänen elämänsä uudestaan, palaa ja jälleen hän näkee sen alusta alkaen… eikä hänen tietoisuutensa tuska koskaan loppua saa eikä hänen kärsimystensä kauhu… ei koskaan!