The Project Gutenberg eBook of Haaveilija, by Knut Hamsun

Pappilan talousneitsyt, Marie van Loos, on keittiön ikkunan ääressä ja katselee kauvas tielle. Hän tuntee portin luona seisovat. Toinen on selvästi sähköttäjä Rolandsen, hänen oma sulhasensa, ja toinen on lukkarin tytär Olga. Jo toisen kerran tapaa hän heidät yhdessä tänä keväänä; mitähän se merkinnee? Jollei neitsyt van Loosilla juuri tällä hetkellä olisi ollut perin paljon muuta tehtävää, olisi hän aivan suoraan mennyt vaatimaan heiltä selitystä.

Mutta nyt ei hänellä ollut aikaa. Koko suuren pappilan väki oli touhuissaan, sillä uuden papin perhe saattoi tulla millä hetkellä tahansa. Pikku Ferdinand on lähetetty tähystämään ullakon luukusta meren lahdelle ja ilmoittamaan vieraiden tulon, niin että heti voitaisiin tarjota lämmintä kahvia. Se saattoi olla heille hyvinkin tarpeen, he kun tulivat veneellä Rosengårdista, höyrylaivasatamasta asti, jonne oli penikulman matka.

Maata verhoaa vielä paikoin lumi ja jää, mutta on parhaillaan toukokuu ja ihana ilma, ja Pohjolan valoisat pitkät päivät ovat alkaneet. Harakat ja varikset ovat jo ehtineet pitkälle pesänlaitossa ja lumesta vapaat mättäät alkavat nostaa vihreätä ruohoa. Puutarhassa aukoivat liljat nuppujaan, vaikka niiden juuria vielä verhosi lumi.

Nyt oli kysymys vain siitä, minkälainen mies uusi pappi oli. Koko pitäjä oli jännityksissään. Tosin kuului hän olevan vain varapappi ja määrätty vain niin kauvaksi aikaa, kunnes nimitettäisiin vakinainen, mutta varapapit jäävät usein pitkäksi aikaa tähän köyhään kalastajaseurakuntaan, jossa joka neljäs sunnuntai oli tehtävä vaivaloinen matka kappeliseurakuntaan. Sentähden ei tätä papin paikkaa suinkaan kilvan haettu.

Huhuttiin, että uusi papinperhe oli varakasta väkeä, joka ei pitänyt lukua joka pennistä. Jo etukäteen olivat he pestanneet talousneidin ja kaksi palvelijatarta, eivätkä he olleet sen säästävämmin hankkineet maanviljelykseen tarvittavia voimiakaan, sillä he olivat pestanneet kaksi renkiä ja lisäksi pikku Ferdinandin, jonka oli oltava virkku ja valpas ja juostava kaikkien asioita.

Teki hyvän vaikutuksen seurakuntalaisiin, että heidän pappinsa muka oli niin varakas. Siinä tapauksessa hän ei luultavasti pitäisi niin tarkkaa lukua kymmenyksistään ja oikeuksistaan, vaan saattaisi päinvastoin hiukan lahjoittaa köyhille. Oltiin suuressa jännityksessä. Kirkonisäntiä ja muita kalastajia oli tullut ottamaan vieraita vastaan; he kävelivät venevajojen edustalla suurissa saappaissaan, purivat tupakkaa, sylkivät ja juttelivat.

Nyt tuli pitkä Rolandsen vihdoinkin tietä myöten, hän oli eronnut Olgasta ja neitsyt van Loos poistui keittiön akkunan äärestä. Hän aikoi pitää tämän tapahtuman mielessään — hänen täytyi kovin usein vaatia Ove Rolandseniltä selitystä. Hän oli syntyjään hollannitar, puhui Bergenin murretta ja sitä niin liukkaasti, että hänen oman sulhasensa oli täytynyt antaa hänelle liikanimen "neitsyt Fan los." [Suomeksi: piru irti.] Ylipäätänsä oli pitkä Rolandsen jokseenkin sukkela ja hävytön mies.

Mihinkähän hän nyt aikoi? Tuumikohan hän mennä vastaanottamaan papinperhettä? Hän ei kait ollut nytkään tavallista selvempi, hän tuli komeillen liljankukka napinlävessä ja hattu kallellaan; niinkö aikoi hän ottaa vastaan vieraat! Sillalla kävelevät kirkonisännät olisivat mieluummin nähneet, ettei hän olisi ensinkään tullut näin tärkeällä hetkellä.

Ja sopiko yleensä ensinkään olla sen näköinen, kuin hän oli? Hänen nenänsä oli aivan suhteettoman suuri verraten hänen pieneen yhteiskunnalliseen asemaansa, ja lisäksi oli hän antanut tukkansa kasvaa koko talven, niin että hänen päänsä muuttui yhä taiteellisemmaksi. Kostaakseen sanoi hänen morsiamensa, että hän oli aivan kuin taiteilija, josta lopuksi tuli valokuvaaja. Hän oli 34-vuotias, ylioppilas ja vanhapoika, soitti kitaraa, lauloi talonpoikaislauluja bassoäänellä, ja nauroi silmänsä kyyneliin, kun ne olivat liikuttavia. Hän oli mielellään niin suurenmoinen. Hän oli sähkölennätinlaitoksen hoitaja ja oli hoitanut virkaansa jo kymmenen vuotta. Rolandsen oli pitkä ja vahvarakenteinen, eikä kieltäytynyt tappelusta kun tilaisuus tarjoutui.

Pikku Ferdinand hätkähtää. Hän näkee kauppamies Mackin valkean laivan etukeulan vilahtavan niemen takaa; silmänräpäystä myöhemmin on hän kolmella askeleella loikannut portaita alas ja huutanut keittiöön: "Nyt ne tulevat!"

"Jestas, joko ne nyt tulevat!" huutavat palvelijattaret säikähtyneinä. Mutta talousneitsyt ei menetä malttiaan, hän on ollut tässä talossa jo entisen papin aikana ja tietää tehtävänsä, reipas ja käytännöllinen kun on. "Kahvi tulelle!" huutaa hän vain.

Pikku Ferdinand kiidättää uutisensa edelleen rengeille. He viskaavat pois sen, mitä heillä on käsissään, sukasevat kiireenkaupalla ylleen pyhänutun ja rientävät sillalle auttamaan. Kaikkiaan kymmenen miestä oli nyt vieraita vastaanottamassa.

"Hyvää päivää," sanoo pappi laivan perältä, hymyilee hieman ja ottaa päästään pehmeän hattunsa.

Ja kaikki miehet maalla paljastavat kunnioittavasti päänsä ja kirkonisännät kumartavat, niin että pitkä tukka hulmahtaa silmille. Pitkä Rolandsen kumartaa muita vähemmän, on itse melkein suorana, mutta laskee hatun syvään.

Papilla, nuorenpuoleisella miehellä on punertava poskiparta ja kesakoita; nenäreijät ovat ikäänkuin vaaleiden viiksien peitossa. Rouva on väsyneenä merisairaana laivan kajuutassa.

"Nyt olemme perillä", sanoo pappi kajuuttaan ja auttaa rouvansa ulos sieltä. Molemmat ovat puetut omituisen vanhoihin, paksuihin vaatteisiin, jotka eivät ole ensinkään komeat. Ne ovat arvattavasti vain matkaa varten lainattuja vaatteita, joiden alla on oikea puku. Rouvan hattu on takaraivolla, ja kalpeat kasvot suurine silmineen tuijottavat miehiin. Kirkonisäntä Levion kahlaa veteen ja kantaa rouvan maihin, pappi selviytyy itse.

"Nimeni on Rolandsen, sähköttäjä", sanoo pitkä Rolandsen ja astuu esiin. Hän oli kutakuinkin päissään ja jäykkä silmiltään, mutta kun hän oli paljon kokenut mies, oli hänen esiintymisensä aina varma. Niin, ei kukaan ollut nähnyt tuon pirullisen Rolandsenin kyvyn pettävän, kun oli seurusteltava mahtavien miesten kanssa ja esitettävä loistavia puheenparsia. "Jos nyt vain aivan varmaan tietäisin", jatkoi hän kääntyen papin puoleen, "niin esittäisin Teille kaikki nämä. Luulen noiden kahden olevan kirkonisäntiä. Nämä kaksi ovat Teidän renkejänne. Ja tämä on Ferdinand."

Ja pappi ja hänen rouvansa nyökäyttävät kaikille hyvää päivää; he tulisivat kyllä pian tuntemaan toisensa. Nythän pitäisi matkatavarat saada maihin.

Mutta kirkonisäntä Levion katsahtaa laivaan ja on aikeissa taas kahlata sen luo.

"Ei meitä ole useampia… Tulkaa nyt, hyvät ihmiset, tekemään tiliä vaivastanne."

Luonnollisesti hän oli rikas. Siinä oli mies, joka ei kieltänyt köyhältä palkkaa; entinen pappi ei koskaan pyytänyt tilille, hän sanoi vain "kiitoksia toistaiseksi."

Poistuttiin rannalta ja Rolandsen näytti tietä. Hän kulki tien syrjää lumessa, antaakseen muille tilaa; hänellä oli turhamaisen pienet kengät jalassa, mutta se ei haitannut, sillä hänen puseronsakin oli auki kylmässä toukokuun tuulessa.

Pappi säpsähti. Hänen vierellään ei nähtävästi kävellyt mikään uuttera kirkkomies, vaan henkilö, joka ei paljonkaan huomannut pyhän ja arkipäivän eroa. Ja pappi alkoi hiukan varovammin kohdella tätä vierasta miestä.

Talousneitsyt vartoi portailla ja Rolandsen esitteli taasen. Ja tämän tehtyään tervehti hän, aikoen poistua. "Odotahan hiukan, Ove!" kuiskasi neitsyt van Loos. Rolandsen ei odottanut, vaan tervehti uudelleen ja laskeutui takaperin portaita. Papin mielestä hän oli perin ihmeellinen olento.

Rouva oli jo astunut sisään. Hän oli jo päässyt meritaudistaan ja rupesi katselemaan huoneita. Hän pyysi, että valoisin ja kaunein huone tehtäisiin papin virkahuoneeksi ja itselleen pidätti hän sen huoneen, jossa neitsyt van Loos ennen oli asunut.

II.

Ei, Rolandsen ei odottanut, hän tunsi neitsyt van Loosin ja tiesi mitä oli odotettavissa. Ja harvoinpa hän tekikään muuta, kuin mikä häntä itseään huvitti.

Tiellä tapasi hän kalastajan, joka ei ollut ehtinyt vastaanottamaan pappia. Se oli Enok, herännyt ja hiljainen mies, joka aina painoi silmänsä maahan ja jonka pää oli korvapakotuksen takia kiedottu kaulahuiviin.

"Jo. Annoin itse kättä hänelle." Rolandsen huusi vielä olkapäänsä yli:
"Huomaa sanojani, Enok: Kadehdin papilta hänen rouvaansa!"

Olipa koko älykästä lausua niin julkeita ja kevytmielisiä sanoja. Enok oli varmasti levittävä ne laajalle.

Rolandsen kulki kulkemistaan metsää ja tuli joen partaalle. Siinä oli kauppias Mackin kalanliimatehdas, muutamia tyttöjä oli siellä työssä ja Rolandsen laski aina ohikäydessään mielellään hiukan leikkiä heidän kanssaan. Siinä suhteessa oli hän koko naisten mies, sitä ei kukaan voinut kieltää. Hän oli sitäpaitsi hyvällä tuulella ja pysähtyi siihen kauemmaksi aikaa. Tytöt huomasivat heti, että hän oli vallaton ja päissään.

"Tahdon pelastaa sinut", sanoi Rolandsen. "Varo tämän seudun kalastajapoikia, sillä ne ovat kovia viettelijöitä."

"Ei kukaan ole sen pahempi viettelemään kuin Te itse", sanoo toinen tyttö. "Teillähän on kaksi lasta. Teidän pitäisi hävetä!"

"Sinäkö, Nikoline, tässä puhut? Sinähän olet aina ollut sydämenpolttoni ja katkera kuolemani, senhän sinä varsin hyvin tiedät. Mutta sinut, Ragna, minä säälittä pelastan."

"Miten tyhmä sinä oletkaan", jatkaa Rolandsen. "Miten monta tuntia sinä esimerkiksi keität kalanpäitä, ennenkuin suljet ilma-aukon?"

Ja Rolandsen nyökäyttää päätänsä. Niin oli hän itsekin edeltäkäsin ajatellut. Oh, tämä naisritari Rolandsen tiesi tarkasti, minkätähden hän joka päivä käveli tehtaalle ja tiedusteli ja kyseli tytöiltä kaikkia.

Pernille punastui. "Fredrik on sanonut, että pataa on hämmennettävä", väitti hän.

Mutta kun Fredrik Mack, kauppamiehen poika, kohta sen jälkeen tuli paikalle, käänsi Rolandsen taas puheensa leikilliseksi:

"Sinähän, Pernille, palvelit nimismiehellä yhden vuoden? Olit niin vihanen ja tulinen, että löit rikki kaiken muun, paitsi sängyn patjat."

Kaikki nauroivat. Pernille oli näet päinvastoin maailman sävyisin olento. Sairas oli hän myös ja lisäksi urkujenpolkijan tytär, niin että hänessä oli hiukan jumalista leimaa.

Tultuaan tielle, näki Rolandsen uudelleen lukkarin Olgan. Olga oli arvattavasti käynyt puodissa. Hän käveli kaikin voimin; päästäkseen pakoon, sillä olihan häpeä, jos Rolandsen luuli, että tyttö oli odottanut häntä. Mutta Rolandsen ei ajatellut mitään sen suuntaista, hän tiesi vallan hyvin, että jolleivät he sattuneet joutumaan juuri kasvot vasten kasvoja, niin nuori tyttö väisti häntä ja pakeni. Eikä Rolandsenillakaan ollut mitään erityistä halua tavata tyttöä, ei ensinkään. Eihän Olga ollut hänen ajatustensa esine.

Rolandsen tulee kotiinsa lennätinasemalle. Hän tekeytyy juhlallisen näköiseksi, ettei tarvitsisi antautua puheisiin suulaan apulaissähköttäjän kanssa; Rolandsen ei ollut näihin aikoihin ensinkään miellyttävä virkatoveri. Hän sulkeutuu syrjäiseen huoneeseensa, johon eivät pääse muut, kuin hän itse ja vanha siistijävaimo. Siellä hän elää ja siellä hän nukkuu.

Tämä huone on Rolandsenin maailma. Rolandsen ei ole pelkkää kevytmielisyyttä ja paloviinaa, vaan myös suuri ajattelija ja keksijä. Hänen huoneensa tuoksuaa hapoilta, nesteiltä ja lääkkeiltä, niiden haju tunkeutui aina käytävään asti, niin että jokainen tunsi sen. Rolandsen ei ensinkään salannut, että kaikkien näiden lääkkeiden tarkoitus oli vain olla vastapainona kaiken sen paloviinan hajulle, jota hän käytti. Mutta siinä hän valehteli, verhoutuen siten hämärän salaperäisyyden vaippaan.

Kaikkia laseissa ja pulloissa olevia nesteitä käytti hän päinvastoin kokeilujaan varten. Hän oli kemian avulla keksinyt uuden keinon valmistaa kalanliimaa, ja sen kautta tulisi hän täydellisesti lyömään kauppamies Mackin valmistustavan laudalta. Mackin tehdas oli perustettu jotakuinkin suurin kustannuksin, hänen kuljetustapansa oli epämukava ja hän sai raaka-aineita vain kala-aikana; sitäpaitsi hoiti koko liikettä hänen poikansa Fredrik, joka ei ollut ammattimies. Rolandsen osasi valmistaa kalanliimaa muustakin kuin kalanpäistä, vieläpä kaikesta siitäkin, jonka Mack viskasi pois. Ja juuri poisviskatusta saattoi valmistaa erinomaista väriainetta.

Ellei sähköttäjä Rolandsenin esteenä vain olisi ollut hänen suuri köyhyytensä ja avuttomuutensa, olisi keksinnöstä tullut täysi tosi. Mutta tällä paikkakunnalla saattoi hankkia itselleen rahoja vain kauppamies Mackin välityksellä, ja hänen puoleensa ei Rolandsen voinut luonnollisista syistä kääntyä. Hän oli eräänä päivänä uskaltanut huomauttaa, että tehdas tuli kosken luona liian kalliiksi, mutta Mack oli, niinkuin sellaisen suuren ja lihavan miehen sopikin, vain heilauttanut kättään ja sanonut, että tehdas oli kultakaivoksen arvoinen. Rolandsen halusi kiihkeästi saada näyttää kokeilujensa tuloksia. Hän oli lähettänyt liimaansa sekä ulko- että kotimaisille kemisteille ja nämä olivat väittäneet alkua hyväksi. Mutta sen kauvemmaksi hän ei päässyt. Nyt olisi vain pitänyt esittää maailmalle puhdas, kirkas liimaneste ja hankkia sille patentti kaikissa maissa.

Eipä ollut Rolandsen tänäänkään vain huvin vuoksi tullut laivasillalle pappia vastaanottamaan. Rolandsen lurjus aikoi senkin kautta ajaa omaa asiaansa. Jos pappi nimittäin oli rikas, panisi hän kenties jonkun verran rahaa suureen ja varmaan yritykseen. "Jolleivät muut sitä tee, niin minä ainakin!" sanoisi pappi. Rolandsen oli hyvässä toivossa.

Niin, Rolandsen oli suuri optimisti, tarvittiin perin vähän hänen innostuttamisekseen. Mutta hän kantoi myös miehuullisesti vastoinkäymiset, kukaan ei voinut sitä kieltää; hän oli kopea, jäykkäniskainen eikä lannistunut. Ei Mackin tytär Elisekään ollut saanut häntä lannistumaan. Elise oli suuri ja kaunis, ruskeaihoinen ja punahuulinen, kaksikymmenkolmivuotias. Huhuttiin, että rannikkolaivan kapteeni Henriksen ihasteli häntä salaa; mutta vuodet kuluivat toisensa jälkeen, eikä asiasta mitään tullut. Mikähän sen vaikutti? Jo kolme vuotta sitten, kun Elise Mack oli vasta kaksikymmenvuotias, oli Rolandsen alentunut täydeksi narriksi hänen takiansa ja viskannut sydämensä hänen jalkojensa juureen. Tyttö oli tekeytynyt niin rakastettavaksi, ettei ollut ymmärtänyt Rolandsenin tarkoitusta. Silloin Rolandsenin olisi luonnollisesti pitänyt pysähtyä ja vetäytyä takaisin, mutta hän astui yhä etemmäksi, ja viime vuonna oli hän käynyt suoraan käsiksi asiaan. Tytön oli täytynyt nauraa itserakasta sähköttäjää vasten kasvoja, saadakseen tämän ymmärtämään heidän välisensä erotuksen. Olihan hän antanut itse kapteeni Henriksenin vuosikausia odottaa vastausta. Silloin lähti Rolandsen suoraan tiehensä ja meni kihloihin neitsyt van Loosin kanssa. Hän aikoi näyttää, ettei hän vielä kuollut, vaikka hänet olikin karkoitettu korkeimmasta paikasta.

Mutta nyt oli taas kevät. Suuri ja lämmin sydän saattoi vain vaivoin kestää sitä. Äärimmilleen ahdisti se ihmiskurjaa ja tuoksuavilla tuulillaan täytti se viattoman ihmisen nenän.

III.

Kevätsilli alkaa liukua mereltäpäin. Nuottakunnat lojuvat veneissään ja tähystävät kaukoputkillaan merta koko pitkän päivän. Missä lintuparvi lentää ja silloin tällöin syöksähtää vedenkalvoon siinä on silliä ja syvällä vedellä käy sitä jo pyydystäminen siimoilla. Mutta nyt on kysymys siitä, aikooko silli kohota matalammille vesille, lahtiin ja vuonoihin, joihin sen voi nuotalla sulkea. Silloin näet vasta ilmaantuvat valaat ja silloin vasta syntyy eloa ja liikettä ja kovaäänisiä huutoja, kun talonpojat ja kauppalaivat keräytyvät yhteen paikkaan. Ja markkoja ansaitsee helposti, kuin hiekkaa meren rannalta.

Kalastaja leikittelee. Hän heittää veteen koukkunsa ja siimansa ja odottaa kalan vetoa, hän viskaa nuotan ja jättää kaiken kohtalon haltuun. Usein saa hän vain tappiota toisensa jälkeen, hänen kalastusvehkeensä ajautuvat kadoksiin, hukkuvat tai joutuvat myrskyn tuhottaviksi, mutta hän hankkii uudet neuvot ja kokee taas. Toisinaan kulkee hän pitkät matkat seuduilla, joissa toisten kerrotaan onnistuneen, kitkuttaa ja soutaa viikkokausia raskaita taipaleita — ja saapuu viimein perille liian myöhään — kutu on lopussa. Mutta toisinaan voi taas voitto hymyillä hänelle matkalla, pysähdyttää kulun ja täyttää veneen kiiltävillä taalereilla. Kukaan ei tiedä, ketä onni suosii, kaikilla on yhtä paljon toivomisen syytä.

Kauppamies Mack oli valmistautunut, hänen nuottansa oli jo veneessä ja hänen nuottakuntansa ei hetkeksikään ottanut kaukoputkea silmiltänsä. Lahdella kiikkui valmiina kaljaasi ja kaksi purjevenettä, äskettäin tyhjennettyinä ja uudelleen maalattuina Lofotin matkan jälkeen; nyt aikoi hän täyttää ne sillillä, jos kerran silliä rupesi kuulumaan; hänen ranta-aittansa oli täynnä tyhjiä tynnyreitä. Lisäksi aikoi hän ostaa kaiken sillin, jonka saisi; sen takia oli hän varustautunut käteisellä rahalla, ryhtyäkseen asiaan ennen hintojen kohoamista.

Toukokuun puolivälissä teki Mackin nuottaväki ensi yrityksen. Saalis ei ollut suuri, vain puolisen sataa tynnyriä, mutta tapahtuman maine levisi, ja jonkun päivän kuluttua oli samalla paikalla toinen nuottajoukkue.. Oli suuria menestyksen mahdollisuuksia.

Silloin tapahtui eräänä yönä murtovarkaus; Mackin tehtaan konttoriin. Rikos oli perin uskallettu, yöt olivat valoisan kirkkaat illasta aamuun ja pitkältäkin matkalta näki kaikki mitä tapahtui. Varas oli murtanut kaksi ovea ja vienyt kaksisataa taaleria.

Tämä oli seudulla ennenkuulumaton tapaus ja aivan käsittämätön. Murtovarkaudesta itse Mackin taloon eivät vanhatkaan ihmiset olleet koskaan kuulleet puhuttavan. Tapahtuihan tosin pitäjässä olosuhteiden mukaan pieniä näpistelyjä ja muita pikkusyntejä, mutta todelliseen, laskettuun varkauteen he eivät koskaan olisi kyenneet. Senpätähden heti epäiltiin ja kuulusteltiin vierasta nuottaseuruetta.

Mutta vieras nuottaseurue saattoi näyttää toteen, että se oli viettänyt varkausyön ulkosaaristossa täysilukuisena, tähyillen merelle päin sillin tuloa, peninkulman päässä tehtaalta.

Silloin suuttui kauppamies Mack suunnattomasti. Joku seudun asukkaista oli niinmuodoin tehnyt varkauden.

Kauppamies Mack ei välittänyt paljoakaan itse rahoista ja hän sanoi suoraan, että varas oli ollut tyhmä, kun se ei ollut ottanut enempää. Mutta että joku seudun asukas oli varastanut häneltä, mahtavalta herralta ja kaikkien suojelijalta, se loukkasi häntä. Häneltä, joka eri liikkeistään maksoi veroa yhtäpaljon, kuin kaikki muut pitäjäläiset yhteensä. Oliko ketään tositarvitsevaa koskaan auttamatta käännytetty hänen konttoristaan?

Mack määräsi palkinnon, saadakseen varkauden selville. Melkein joka päivä tuli näet uusia nuottaseurueita paikalle, ja kaikki nämä ihmisethän saisivat perin ihmeellisen käsityksen herra Mackin suhteesta omaan väkeensä, kun se varasti hänen rahojaan. Koska hän oli kuulu kauppakuningas, määräsi hän palkinnon neljäksisadaksi taaleriksi. Koko maailman tuli nähdä, ettei tällainen pyöreä summa merkinnyt hänen asioissaan mitään.

Uusi pappi sai kuulla varkaudesta, ja kolminaisuuden sunnuntaina, jonka teksti käsitteli Nikodemuksen tuloa Jeesuksen luo yöllä, käytti hän tilaisuutta ahdistaakseen varasta. "He tulevat luoksemme yöllä", sanoi hän, "ovien estämättä ja varastavat rahamme. Nikodemus ei kiusannut ketään, hän oli pelokas mies ja kulki mielellään yöllä; mutta hän kulki sielunasioissa. Entäs nykyään? Ah, maailman röyhkeys on kasvanut, yötä käytetään rosvoamiseen ja syntiin. Rangaistakoon syyllinen, rikollinen esiin!"

Uusi pappi osoittautui taistelunhaluiseksi. Kolmannen kerran hän nyt saarnasi ja hän oli jo pakottanut monta pitäjän syntistä parannukseen. Seisoessaan saarnatuolissa oli hän niin kalpea ja kummallinen, että hän näytti hullulta. Monet saivat hänestä kylläkseen jo ensimäisenä sunnuntaina, eivätkä viitsineet sen jälkeen kirkossa käydä. Niin, itse neitsyt van Loosia järkyttivät papin puheet, tätä talousneitsyttä, joka tähän asti oli elänyt koko elämänsä kärkäsnä ja ärtyisenä. Hänen komentonsa alaiset palvelijattaret totesivat ilolla muutoksen.

Kaikellaista kalastajakansaa oli nyt kokoontunut lahdelle. Toiset heistä soivat mielellään kauppamies Mackille tämän onnettomuuden. Mack paisui aivan liian mahtavaksi suuren kauppansa takia kahdella paikkakunnalla, sekä nuottansa, tehtaansa ja monien laivojensa vuoksi; ulkopitäjäläisillä oli kylliksi omissa kauppiaissaan, jotka olivat alentuvaisia, eivätkä käyttäneet valkeita kauluksia ja hirvennahkakäsineitä, kuten Mack. Varkaus oli sopiva rangaistus hänen ylpeydelleen. Eikä Mackin ollut sitäpaitsi hyvä luvata liian monta sataa taaleria eri tahoille, ehkäpä hän tarvitsi käteiset rahansa sillin ostamiseen, jos silliä kerran ruvettiin saamaan. Eikä Mackillakaan mahtanut olla rahoja yhtäpaljon kuin tähtiä oli taivaalla. Ehkäpä Mack tai hänen poikansa Fredrik olivat itse panneet toimeen varkauden, näyttääkseen miten hän saattoi hukata rahaa kuin heinää, vaikka hän itse asiassa oli rahapulassa. Kaikenlaista juteltiin mailla ja vesillä.

Mack ymmärsi, että hänen nyt oli toimittava. Viiden pitäjän kalastajathan aikoivat pian palata vaikutelmineen kotiin perheittensä ja kauppiaittensa luo. Laajalle oli leviävä tieto, minkälainen mies Rosengårdin Mack oikeastaan oli.

Kun hän lähti tehtaalle ensikerran varkauden jälkeen, vuokrasi hän höyrylaivan matkaa varten. Sinne oli peninkulman matka ja se maksoi hyvät rahat, mutta Mack ei säälinyt rahoja. Herätti tavatonta huomiota lahdella, kun laiva kohisten laski rantaan, tuoden mukanaan Mackin ja hänen tyttärensä Elisen. Hän oli melkein kuin laivan päällikkö ja hän seisoi kannella puettuna turkkiinsa, jota kiinnitti mahtava punainen vyö, vaikka oli kesäpäivä. Kun isä ja tytär olivat nousseet maihin, lähti laiva heti palautumaan; kukin näki silloin, minkätakia se oli tullut. Ja silloin alistui moni vieraskin kalastaja Mackin valtaan.

Mutta Mack ei tyytynyt tähän. Hän ei voinut unohtaa murtovarkauden aiheuttamaa loukkausta. Sentakia julkaisi hän uuden kuulutuksen ja lupasi vaikka itse varkaalle palkinnoksi ne 400 taaleria, kunhan hän vain ilmoittautuisi. Tällainen ritarillinen suurenmoisuus oli ennen kuulumaton. Nythän täytyi kunkin huomata, ettei Mack vain aikonut saada takaisin noita kurjia rahoja. Mutta kuiskailu ei kuitenkaan häipynyt kaikkien huulilta: "Jos rosvo on se, jota epäilen, niin eipä hän taida nytkään ilmoittautua. Mutta elkää kertoko minun sanojani muille."

Suuri Mack oli aivan sietämättömässä asemassa. Hänen arvonsa alkoi horjua. Hän oli ollut suuri Mack nyt kahdenkymmenen vuoden ajan, ja kaikki olivat kunnioittavasti väistyneet hänen tieltään, mutta nyt näytti hänestä siltä, ettei häntä enää tervehditty yhtä nöyrästi kuin ennen. Ja kuitenkin oli hän kaiken lisäksi kuninkaallisen ritarikunnan jäsen. Miten mahtava herra hän olikaan ollut! Hän oli kunnan puheenjohtaja, kalastajat jumaloivat häntä, ulkosaariston pikkukauppiaat matkivat häntä. Mackia vaivasi vatsatauti, joka arvattavasti johtui hänen ruhtinaallisista elämäntavoistaan, ja sen takia piti hän vatsallaan leveää punaista vyötä, kun oli hiukankin kylmempi ilma. Nyt alkoivat ulkosaariston kauppiaatkin käyttää punaista liinaa, nämä pienet nousukkaat, joiden Mack armosta antoi elää. Hekin tahtoivat näyttää suurilta herroilta, jotka söivät niin hienoja ja runsaita ruokia, että saivat vatsataudin. Mack tuli kirkkoon narisevin kengin ja kulki kirkon lattiata ylpeän äänekkäästi, mutta hänpä juuri opetti muutkin käyttämään narisevia kenkiä. Monet kastoivat kenkänsä vedessä ja kuivattivat ne rutikuiviksi sunnuntaihin mennessä, että ne oikein narisisivat kirkon permannolla. Mack oli ollut kaikessa suurena esikuvana.

IV.

Rolandsen työskentelee huoneessaan. Hän näkee ikkunastaan, että erään määrätyn puun määrätty oksa liikkuu metsässä edestakaisin. Joku arvattavasti heiluttaa puuta, mutta lehtiverho on jo siksi tiheä, ettei hän voi nähdä heiluttajaa. Rolandsen työskentelee edelleen.

Mutta työ ei tänään ota oikein sujuakseen. Hän kokeilee kitaralla ja laulaa iloisia surulauluja, mutta ei sekään nyt oikein maistu. Kevät on tullut, Rolandsenissa on kuohua.

Elise Mack on tullut, Rolandsen kohtasi hänet eilen illalla. Hän, Rolandsen, oli ylpeä ja ponteva ja osasi käyttäytyä; oli kuin tyttö olisi hänen ilokseen aikonut puhua muutamia ystävällisiä sanoja, mutta hän ei ottanut niitä vastaan.

Rolandsen ei ollut missään ystävyyssuhteissa sähköttäjien kanssa, hän ei ollut mikään oikea virkaveli. Tyttö halusi kai nytkin vain teroittaa itsensä ja Rolandsenin välistä eroa, — hohhoo, sen aikoi hän maksaa takaisin korkojen kanssa.

"Teidän täytyy jonkun kerran opettaa minua soittamaan hiukan kitaraa", sanoi tyttö.

Kas, niin kohteli hän tyttöä. Niinkuin ei olisi ollut kysymys Elise
Mackista, tytöstä, joka omisti vaikka kymmenentuhatta kitaraa.

Hänen jyrkkyytensä oli koskenut tyttöön hyvinkin tuntuvasti. Hän lopetti kostohyökkäyksensä ja mutisi:

Hän meni lukkarin luo. Olgaa halusi hän tavata. Nyt oli kevät, Rolandsenilla täytyi olla joku sydämenystävä, ei ollut niinkään helppo hillitä suurta sydäntä. Mutta olipa hänellä erikoinen syykin ruveta mielistelemään Olgaa. Huhuttiin, että Fredrik Mack oli ruvennut ajattelemaan lukkarin tytärtä, ja Rolandsen aikoi lyödä hänet laudalta. Fredrik oli Elisen veli, ja rukkaset tekisivät hyvää sille perheelle. Saattoihan Olgaa sitäpaitsi tavoitella hänen itsensä takia. Rolandsen oli tuntenut hänet ihan pikkutytöstä alkaen; hänen kotinsa oli hyvin köyhä, niin että hänen aina täytyi kuluttaa vaatteensa ihan viimeisilleen, ennenkuin sai uudet, mutta hän oli terve ja sievä ja hänen kainoutensa oli ihastuttava.

Rolandsen oli kohdannut hänet kahtena päivänä peräkkäin. Ainoa keino oli mennä suoraan kotiin hänen luokseen ja lainata hänen isälleen joka päivä uusi kirja. Hänen täytyi tyrkyttää lukkarille näitä kirjoja, joita tämä vanha mies ei ollut pyytänyt, ja joita hän ei ymmärtänyt. Rolandsenin täytyi näyttää olevansa perin innostunut kirjoihin. "Nämä ovat maailman hyödyllisimpiä kirjoja", sanoi hän, "tahdon levittää niitä, panna ne kiertämään; olkaa niin hyvä!"

Hän kysyi lukkarilta, eikö tämä leikannut hiuksia. Mutta lukkari ei ollut koskaan leikannut hiuksia, Olga päinvastoin leikkasi talon asukkaiden hiukset. Silloin rukoili Rolandsen kiihkeästi Olgaa leikkaamaan hänen tukkansa. Olga punastui ja piiloutui; "enhän minä osaa", sanoi hän. Mutta Rolandsen löysi hänet piilopaikastaan, ja puhui niin paljon kauniita asioita, että Olgan täytyi myöntyä.

"Niinkuin Te tahdotte", vastasi Rolandsen. "Kuinka muu tulisi kysymykseenkään?"

Hän kääntyi lukkarin puoleen, kuumensi hänen korviaan sekaisilla kysymyksillä ja väsytti hänet kokonaan. Ennen pitkää vetäytyi vanha mies keittiöön.

"Kun Te talvi-iltaisin olette ulkona pimeässä ja tulette valaistuun huoneeseen, niin virtailee valo joka puolelta Teidän kasvoihinne."

Olga ei ymmärtänyt, mitä Rolandsen tällä tarkoitti, mutta hän sanoi:
"Niin."

"Niin", sanoi Rolandsen. "Ja samoin käy minun, kun minä tulen Teidän luoksenne."

"Tottahan toki, leikatkaa lisää vain. Tehkää niin, kuin Te itse haluatte. Katsokaahan, Te luulottelitte äsken voivanne vain mennä ja piiloutua… mutta siitähän en minä olisi vähääkään hyötynyt. Aivan sama seikka, kuin jos salama sammuttaisi kipinän."

"Jos Te pitäisitte päänne hiljaa, niin voisin helpommin leikata", sanoi tyttö.

"Minä en siis saa nähdä Teitä. Kuulkaahan nyt, Olga, oletteko Te kihloissa?"

Mutta tätä kysymystä vastaan ei Olga ollut varustautunut. Eikä hän sitäpaitsi ollut niin hirveän vanha ja kokenut, ettei mikään kykenisi saattamaan häntä hämilleen.

"Minäkö? En", vastasi hän vain. "Luulen, että sen nyt pitäisi olla suunnilleen oikein leikattu. Kunhan nyt vain saan sen tasaiseksi." Olga päätti puhua muutamia ystävällisiä sanoja Rolandsenille, sillä hän epäili, että tämä oli päissänsä.

Mutta Rolandsen ei ollut päissänsä, vaan aivan selvä. Hän oli viime aikoina tehnyt kovasti työtä, sillä monet vieraat nuottaseurat olivat antaneet sähkölennätinlaitokselle paljon tekemistä.

"Ei, älkää vain lopettako", pyysi hän; "leikatkaa koko pää ympäriinsä vielä kerran tai kaksi niin olette kiltti."

"Oh, Teidän silmänne loistavat kuin tähtipari", sanoi Rolandsen. "Ja
Teidän hymynne valaisee minut, kuin kirkkain auringonpaiste."

Olga otti päällysvaatteen hänen yltään ja harjasi hänet ja keräsi hiukset lattialta. Rolandsen laskeutui myös lattialle auttamaan, heidän kätensä yhtyivät. Olga oli nuori tyttö, Rolandsen tunsi kasvoillaan hänen hengityksensä, ja lämmin virta kohisi hänen ruumiissaan, Hän tarttui tytön käteen. Hän huomasi, että tämän puseroa kiinnitti kaulan kohdalla vain yksi tavallinen nuppineula. Se näytti hyvin köyhältä.

"Eipä juuri minkään takia. Tai, oikeastaan haluan kiittää teitä työstänne. Ellen olisi varmasti ja pysyvästi kihloissa, niin rakastuisin Teihin."

Olga nousi seisomaan leikatut hiukset käsissään, mutta Rolandsen jäi yhä lattialle.

Kun lukkari tuli huoneeseen, täytyi Rolandsenin jälleen olla hilpeä, hän ojenteli lyhyeksi leikattua päätänsä ja veti hatun korville, näyttääkseen miten suureksi se oli käynyt. Äkkiä katsahti hän kelloon, sanoi, että nyt oli lähdettävä konttoriin, ja poistui.

Hän meni kauppapuotiin. Hän pyysi nähtäväkseen rintaneuloja ja kaulakoristeita, mutta kaikkein kalleimpia. Hän valitsi väärennetyn kameen ja pyysi pidennettyä maksuaikaa. Sitä ei myönnetty, hän oli jo ennestään liian paljon velkaa. Silloin otti hän halvan, agatin näköisen lasineulan, jonka hän maksoi pikkurahoillaan. Ja Rolandsen jatkoi aarteineen matkaa.

Nyt istuu Rolandsen huoneessaan, voimatta työskennellä. Hän tarttuu hattuunsa ja menee katselemaan kuka huojuttaa puuta metsässä. Hän kulkee suoraan jalopeuran kitaan: neitsyt van Loos on antanut hänelle tämän merkin ja seisoo nyt odottaen häntä. Rolandsenin olisi pitänyt hillitä uteliaisuuttaan.

"Hyvää päivää", sanoo neitsyt van Loos. "Mihin merkilliseen kuntoon sinä olet laittanut tukkasi?"

"En. Eikä sinun sovi seistä tässä, heiluttamassa koko metsää juurineen maasta, niin että koko maailma näkee sinut."

"Sinun tulee päinvastoin seistä alhaalla tiellä ja viitata minulle rauhan oliivioksalla", jatkoi Rolandsen.

Olga, josta kenties kerran oli tuleva Fredrik Mackin puoliso, oli leikannut hänen tukkansa. Hän ei aikonut sitä salata, vaan päinvastoin toitottaa sitä koko maailmalle.

"Sinä menet niin pitkälle, että meidän välimme jonakin kauniina päivänä rikkoutuvat", sanoo neitsyt van Loos.

"Mitäkö minä sanon? Sinä olet keväisin aivan sekaisin, sanon minä. Katsohan minua, näytänkö minä keväisin pienintäkään levottomuuden merkkiä?"

"Sinähän oletkin mies", vastasi morsian. "Mutta minä en aijo tyytyä tähän kuherteluun Olgan kanssa."

Neitsyt van Loos verhosi silmänsä käsillään, muuttuen taas käytännölliseksi ja tuimaksi.

"Näkisitpä hänen vaatteitaan", jatkoi neitsyt. "Ja rouvan vaatteita. Muutamat liinavaatteet ovat kuin… Mutta hän on mainio pappi. Oletko kuullut hänen saarnaavan?"

"Hän on kaikkein harvinaisimpia pappeja, joita olen kuullut", sanoo neitsyt van Loos Bergenin murteella.

"Joka tapauksessa on hän käynyt hankkimassa itselleen luottoa kauppapuodista."

"Vai niin!" Neitsyt van Loos oli uuden papin vaikutuksesta puoleksi "herännyt" ja oli opetellut suureen kärsivällisyyteen, mutta vanha luonto sai taas vallan.

"Luulin kerran, että liitostamme tulisi jotakin. Ja toiselta puolen: enhän minä ole mikään Jumala, että voisin sitä asiata säätää. Tee kuten tahdot."

"Kun olimme ensimäisen kerran täällä metsässä, et ollut niin välinpitämätön. Suutelin sinua, enkä kuullut muuta, kuin pienen surkean kirkunasi."

"Ja minä rakastin sinua koko sydämestäni ja ajattelin saavani sinusta avun ja lohdun itselleni. Niin, niin!"

"Ole vain välittämättä minusta", sanoi neitsyt van Loos katkerana, "mutta miten käy itsesi?"

"Sillä ei sinun pidä kuvitellakaan, että sinun ja Olgan väleistä totta tulee. Hänen täytyy saada Fredrik Mack."

"Vai niin", ajatteli Rolandsen, "koko maailma tiesi sen." Hän alkoi ajatuksissaan kulkea eteenpäin, ja neitsyt van Loos seurasi jäljessä.

"Leikattu tukka kaunistaa sinua", sanoi hän. "Mutta se on leikattu huonosti, oikein epätasaisesti."

Mutta kun he olivat tulleet pappilan portille, josta Rolandsenin oli kääntyminen kotiinsa, sanoi neitsyt van Loos: "Ikävä kyllä minulla ei ole kolmeasataa taaleria antaa sinulle." Hän ojensi Rolandsenille kätensä ja sanoi: "En voi seistä tässä pitkää aikaa — näkemiin." Kuljettuaan muutamia askeleita, kääntyi hän ympäri ja kysyi: "Eikö enää puutu nimeä mistään vaatteistasi, jotta saisin ommella sen siihen?"

"Mitäpä sellaisia vaatteita minulla olisi?" vastasi Rolandsen. "En ole saanut uusia vaatteita senjälkeen kuin sain viimeksi."

Neitsyt van Loos lähti, Rolandsen tunsi helpotusta ja ajatteli: "Kunpa tämä olisi viimeinen kerta!"

Portin pylväässä oli ilmoitus ja Rolandsen luki sen; kauppamies Mack kuuluutti siinä murtovarkaudesta: Tiedonannosta maksetaan neljäsataa spesietaaleria. Vieläpä itse varas saisi palkinnon, jos hän vain tuli ilmoittautumaan.

Ei, uuden papin perhe ei ollut rikas, kaikkea muuta. Nuorella rouva-raukalla vain oli kaikenlaisia kotona opittuja rikkaan ihmisen tapoja; hänellä piti olla täysi määrä palvelijoita. Hänellä ei ollut mitään tekemistä, ei ollut lapsia, eikä hän koskaan ollut opetellut taloudenhoitoa, sen tähden keksi hänen pieni päänsä niin paljon lapsellisia kujeita. Hän oli pieni ihastuttava kotiristi.

Voi hyvä Isä, miten väsymättömästi tuo kunnon pappi oli taistellut naurettavaa taistelua puolisonsa kanssa, opettaakseen hänelle hiukan järjestystä, hiukan huolellisuutta. Neljä vuotta oli hän tehnyt turhaa työtä. Hän keräsi nuoranpäitä ja paperipalasia lattialta, asetti esineitä ja tavaroita paikoilleen, sulki rouvansa auki jättämän oven, hoiti takkavalkeaa ja puuhasi huoneitten tuuleuttamisessa. Rouvan mentyä ulos kiersi pappi huoneet, katsellakseen minkälainen järjestys niissä vallitsi: hiusneuloja siellä täällä, kammat hiuksia täynnä, nenäliinoja vetelehti joka paikassa, vaatekasat peittivät istuimia. Pappia suututti, ja hän asetti kaikki paikoilleen. Poikamiesvuosinaankaan, jolloin hän asui pienessä ullakkohuoneessa, ei hän ollut ollut kodittomampi, kuin nykyisin.

Alussa vaikuttivat hänen pyyntönsä ja torumisensa hiukan. Rouva tunnusti, että mies oli oikeassa ja hän lupasi parantaa tapansa. Silloin saattoi hän nousta aikaisin aamulla ja ryhtyä siivoamaan taloa lattiata ja kattoa myöten — lapsi oli saanut hetkiseksi vakavuutta, se halusi olla aikaihminen, mutta oli sitä kerrallaan aivan liiaksi. Hän väsyi pian, ja parin päivän kuluttua oli talo samannäköinen kuin ennenkin. Hän ei ensinkään kummastellut, että kaikkialla taas vallitsi huono siivo, hän päinvastoin aivan ihmetteli, kun mies taas oli tyytymätön entiseen tapaansa. "Satutin käsivarrella tuohon maljakkoon ja se särkyi, mutta eihän se monta äyriä maksa", sanoi hän. "Niin, mutta palaset ovat olleet paikallaan aamusta alkaen", sanoi hänen miehensä.

Eräänä päivänä tuli rouva ilmoittamaan, että Olinen, palvelijattaren täytyi poistua: Oline oli jutellut, että rouva kantoi tavaroita ja astioita keittiöstä ja jätti ne siihen paikkaan, jossa hän viimeksi oli niitä käyttänyt.

Niin karaistui pappi vähitellen ja jätti jokapäiväisen muistuttamisen, sen sijaan hän siisti ja järjesti lakkaamatta, puristaen suunsa kiinni ja puhuen mahdollisimman vähän. Eikä rouvalla ollut mitään sitä vastaan, hän oli tottunut siihen, että hänen jälkiänsä siistittiin. Hänen miehensä ajatteli usein, että hän oli säälittävässä asemassa. Rouva kulki ympäriinsä kilttinä ja puolilaihana ja huonosti puettuna, kertaakaan huokaisematta köyhyyttään, vaikka hän oli tottunut kaikkeen hyvään. Hän saattoi istua ompelemassa ja kääntää jo ennen useasti käännettyjä hamettaan ja olla iloinen ja laulella kuin nuori tyttö. Äkkiä pääsi taas lapsi voitolle, hyvä rouva jätti ompeluksensa ja kaikki hujan, hajan, ja läksi kävelemään. Irtileikatut hameenkaistaleet saattoivat parin päivän ajan peittää pöytiä ja tuoleja. Minne hän oikeastaan läksi? Hän oli tuonut kotoaan tavan juosta puodeissa, hän iloitsi, jos hänellä oli jotakin ostamista. Hän tarvitsi aina kangaskaistaleita, langanpätkiä, kaikenlaisia hiusneuloja, hajuvettä, hammaspulveria, ja pieniä metalliesineitä, kuten tulitikunjalustimia ja puhalluspillejä. "Osta mieluummin yksi ainoa suuri tavara", ajatteli pappi, "olkoon se vain kallis, saata minut velkoihin. Koetan kirjoittaa kansantajuisen pienen kirkkohistorian ja maksaa sen sillä."

Ja vuodet kuluivat. Monesti ilmeni erimielisyyksiä, mutta aviopuolisot pitivät yhtäkaikki toisistaan, ja kun pappi ei liiaksi sekaantunut asioihin, luisti parhaiten. Mutta hänellä oli kiusallinen tapa pitää kaikkea silmällä kauvempaa, aina virkahuoneensa ikkunasta; eilen huomasi hän, että muutamia sadepisaroita tippui parille sängynpeitteelle, jotka riippuivat pihamaalla, "Nostankohan taas melun?" ajatteli hän. Äkkiä huomaa hän vaimonsa tulevan, tämä on ollut ulkona ja pyrkii nyt kotiin sadetta pakoon. "Hän ei tietystikään ota peitteitä!" ajatteli pappi. Ja rouva meni huoneeseensa. Pappi huusi keittiöön, vaan siellä ei ollut ketään, ja neitsyen kuuli hän puuhailevan maitohuoneessa. Pappi meni itse ulos ja toi peitteet.

Ja asia olisi voinut jäädä sikseen. Mutta pappi ei voinut hillitä suutaan, senkin vanha murisija. Illalla kaipasi rouva peitteitä. Mentiin noutamaan niitä. "Mutta nehän ovat märät.", sanoi rouva. "Ne olisivat vielä märemmät, ellen minä olisi tuonut niitä sisään", sanoi pappi. Silloin käännähti rouva. "Sinäkö ne toit sisään? Se ei olisi ollut ensinkään tarpeen, olisin itse käskenyt palvelijattaria." Pastori hymyili katkerasti: "Silloin olisivat peitteet vieläkin riippuneet siellä." Rouva loukkaantui. "Eipä todellakaan kannata pitää niin paljon ääntä parin sadepisaran takia. Sinun kanssasi on aivan mahdoton tulla toimeen näinä aikoina, sinä riitelet kaikesta." — "Olisipa sangen hauska päästä riitelemästä", vastasi pappi. "Näetkös, pesuvatisi on sängyssä!" Rouva vastasi: "Panin sen siihen kun missään muualla ei ole tilaa." — "Vaikka sinulla olisi toinenkin pesukaappi, niin sekin kohta olisi tavaroiden peitossa", sanoi pappi. Rouvan kärsivällisyys loppui ja hän sanoi: "Herra Jumala miten sinä olet kauhea, sinä olet varmasti sairas. Ei, minä en kestä tätä enään!" Ja hän istuutui tuijottaen suoraan eteensä.

Mutta hän kesti. Seuraavassa silmänräpäyksessä oli hän unohtanut kaiken, hänen hyvä sydämensä antoi anteeksi loukkauksen. Hänen luonteensa oli niin onnellisen kevyt.

Ja pappi pysytteli yhä enemmän virkahuoneessaan, jonne ei talon muu epäjärjestys ulottunut. Hän oli sitkeä ja vahva, oikea työjuhta. Hän oli kirkonisänniltä kysellyt pitäjän siveellistä tilaa, eikä se, minkä hän sai kuulla, juuri ollut omiansa ilahduttamaan. Pappi kirjoitti silloin rankaisevia ja varoittavia kirjeitä milloin yhdelle, milloin toiselle seurakuntalaiselle, — jollei se auttanut, meni hän itse käymään syntisten luona. Eikä hän säästänyt ketään. Omasta alotteestaan oli hän saanut selville, että yhdellä hänen omista kirkonisännistään, nimeltään Levion, oli sisar, joka oli kevytjalkainen ja liian ystävällinen kalastajapoikia kohtaan — hänkin sai kirjeen. Pappi kutsutti tytön veljen luokseen virkansa nojalla ja lähetti hänen mukanaan kirjeen sekä seuraavan sanoman: "Anna kirje hänelle — ja sano, että olen seuraava häntä valppain silmin…"

Kauppias Mack tuli vierailulle ja pappi kutsuttiin vierashuoneeseen. Vierailu oli lyhyt, mutta tärkeä — Mack tarjosi papille apua, jos hän sitä tarvitsi. Pappi kiitti ihastuksissaan. Ellei hän ennen ollut tiennyt, niin nyt hän ainakin huomasi, että Rosengårdin Mack oli kaikkien suojelija. Vanha herra oli niin hieno ja mahtava, itse papin rouva, joka oli kaupunkilainen, oli ihastuksissaan; hän oli suurmies, aivan varmasti oli hänen paidankauluksessaan oikeita jalokiviä.

"Kalastaminen onnistui hyvin", sanoi Mack, "olen taas kokenut yhden apajan. Tosinhan tulos oli jokseenkin pieni, vain parisenkymmentä tynnyriä, mutta ainahan siinä on hiukan entisen lisäksi. Ajattelin silloin, että täytyy myös muistaa velvollisuuksiaan toisia kohtaan."

"Oikein ajateltu!" sanoi pappi innoissaan. "Niin on ajateltava! — kaksikymmentä tynnyriä, onko se huono tulos? Olen niin tyhmä tällaisissa asioissa."

"Mutta mitä en itse saa pyydystetyksi, ostan muilta", jatkoi Mack. "Eräs ulkosaariston nuottaseurue koki hyvän apajan eilen; minä ostin sen heti. Aijon täyttää kaikki laivani sillillä."

Mack myönsi, että se nyt alkoi käydä suureksi. Oikeastaan oli se vanha perintöliike, sanoi hän, mutta hän oli laajentanut sitä ja ryhtynyt uusiin liikeyrityksiin. Hän teki kaiken lastensa hyväksi.

"Hyvä ihme, miten monta työpajaa ja tehdasta ja puotia Teillä oikeastaan on?" kysyi papinrouva innoissaan.

"Sitä en todellakaan tiedä, arvoisa pastorin rouva. Minun täytyy ensin laskea."

Mutta Mack unohti hetkiseksi surunsa ja huolensa keskustelun aikana, eikä häntä ensinkään loukannut, että hänen liikeasioitaan tiedusteltiin.

"Ah, jospa asuisimme lähellä Teidän suurta leipomoanne Rosengårdissa", sanoi rouva, ajatellen talouttaan. "Me leivomme niin huonoa leipää."

Pappi sanoi: "Ikävä kyllä hän juo niin paljon. Olen kirjoittanut hänelle kirjeen, mutta…"

Mack oli hetkisen vaiti. "Niinpä perustan minä leipomon tänne haaraliikkeeni yhteyteen", sanoi hän.

Hän oli kaikkivoipa, hän teki mitä halusi. Vain sana, ja leipomo syntyi heti.

"Te tulette saamaan leipää, rouva. Sähkötän kohta työväkeä. Kaikki vaatii vain lyhyen ajan, muutamia viikkoja."

Mutta pappi oli vaiti: Mikseivät hänen talousneitsyensä ja hänen palvelijattarensa saattaneet leipoa tarvittaessa leipää? Nyt kallistui leivän hinta.

"Saan kiittää Teitä, että olette antanut minulle luottoa puodissanne", sanoi pappi.

"Sehän oli itsestään selvää", vastasi Mack. "Kaikki, mitä tarvitsette, on käytettävänänne."

"On kuitenkin ihmeellistä, että on kaikessa sellainen valta, kuin
Teillä", sanoo rouva.

Mack vastasi: "Eihän minun valtani toki kaikkeen ulotu. Niinpä en esimerkiksi voi saada selville, kuka teki murtovarkauden konttoriini."

"Tuo juttu on todellakin liian omituinen", huudahti pappi. "Te lupaatte varkaalle liian suuren palkinnon, koko omaisuuden, eikä hän vain ilmoittaudu."

"Onpa todellakin mitä kummallisinta kiittämättömyyttä, varastaa Teiltä", sanoo rouva.

"Koska Te sen sanotte, arvoisa papinrouva, — en ollut sellaista odottanut. Enpä totisesti ollut. En tiedä asettuneeni sellaisiin väleihin paikkakuntalaisten kanssa."

Pappi huomautti: "Asia on niin, että varastetaan siltä, jolla on varastettavaa. Varas tiesi minne hänen oli käännyttävä."

Ja näin puhuessaan oli pappi lopullisesti sanonut toden sanan. Mack tunsi taas rohkaistuvansa.

"Mutta kaikki ihmiset juttelevat minusta, vaikka mitä se vahingoittaa ja huolestuttaa minua. Täällä on nyt paljon vieraita ihmisiä, ne eivät säästä minua. Ja minun tyttöseni Elise panee sen niin pahakseen. No", sanoi hän ja nousi lähteäkseen, "ehkäpä siitä vielä selviydytään. Niin, kuten sanottu, jos pastori joskus tarvitsee apua pitäjän asioissa, niin olkaa ystävällinen ja ajatelkaa minua."

Mack läksi. Hän oli saanut mitä parhaimman kuvan papin perheestä ja hän aikoi kannattaa heitä aina muita tavatessaan. Se ei kai kykenisi heitä vahingoittamaan? Vai kuinka? Miten vakaviksi olivat häntä koskevat juorut muuttuneet? Eilen kertoi hänen poikansa Fredrik, että eräs juopunut kalastaja oli huutanut hänelle venheestä: "Joko olet ilmiantanut itsesi ja saanut palkinnon?"

VI.

Päivät kävivät lämpimiksi, pyydystetyt sillit täytyi vahingoittumisen estämiseksi pitää nuotassa eikä ottaa niitä pois muulloin kuin sadeilmalla tai viileinä öinä. Nyt ei enää saanutkaan kalaa, vuotta oli kulunut jo hyvä matka, ja nuottaseurue toisensa jälkeen läksi tiehensä. Kotona odottivat sitäpaitsi kevättyöt, vaatien kaiken miesväen.

Ja yöt muuttuivat yhtä kirkkaiksi ja aurinkoisiksi. Oli sopiva aika kuljeskella ympäri, haaveilla. Nuottaväkeä kulki öisin pitkin teitä laulellen ja huiskien ilmaa pajunoksilla. Ja kaikilta saarilta ja luodoilta kuului allin, rantaharakan, lokin ja haahkan ääniä. Ja hylje pisti läpimärän päänsä vedestä, katseli ympärilleen ja sukelsi takaisin omaan maailmaansa. Myös Ove Rolandsen haaveili omalla tavallaan. Toisinaan kuului hänen huoneestaan öisin laulua ja kitaran soittoa, ja se oli jo liikaa hänen ikäiselleen miehelle. Mutta eipä hän laulanutkaan pelkästä innostuksesta, vaan päinvastoin hiukan ilahduttaakseen ja keventääkseen itseään vaikeissa ajatusongelmissaan. Rolandsen ajattelee voimansa takaa, häntä vaivaa paha pula, ja siitä hänen täytyy selviytyä. Neitsyt van Loos oli tietysti palannut takaisin, hän ei leperrellyt rakkaudesta, vaan pysyi tukevasti kiinni kihlauksessaan. Toiselta puolen ei Ove Rolandsen ollut mikään Jumala, hän ei voinut hallita sydäntään, joka karkasi hänen luotaan keväisin. Oli raskasta omistaa morsian, joka ei ymmärtänyt selvää purkamista.

Rolandsen oli taas mennyt lukkarilaan ja Olga istui oven ulkopuolella. Mutta silli maksoi nyt kuusi taaleria tynnyriltä, ajat olivat hyvät ja paljon rahaa oli tullut pitäjään. Olga oli ikäänkuin ylvistynyt siitä. Vai mikä häntä vaivasi? Oliko Rolandsen sellainen mies, joka ei merkinnyt mitään? Olga vain katsahti Rolandseniin keskeyttämättä sukankutomista.

Rolandsen sanoi: "Te katsahditte äsken minuun. Teidän katseenne ovat kuin luodit, jotka haavoittavat minua."

"Vai niin — mutta luuletteko sitten, että itse ymmärrän paremmin itseäni? Olen menettänyt järkeni. Nyt vain seison tässä, helpoittamassa Teidän kykyänne saattaa minut yhä sekavammaksi sitä yötä varten, jonka tuleman pitää."

"Kuulla yöllä sisimpäni ääntä. Sanoja, mahdottomia kertoa. Lyhyesti sanoen, päätin ottaa ratkaisevan askeleen, jos Te katsotte voivanne kehoittaa minua siihen."

"Vai niin", sanoi Rolandsen, "Te olette oikein katkera tänään, Te työnnätte vain luotanne. Kohta kai Teidän hiuksenne eivät enää kestä Teidän päässänne, niin mahtaviksi ne ovat kasvaneet."

"Oletteko kuullut, että urkujenpolkija Börrella on tytär, jonka minä voin saada?"

"Toisinaan ajattelen minä: Kenties nauraa hän minulle noin vain saattaakseen minut enemmän hämmennyksiin. Tapetaanhan sorsia ja hanhiakin pistämällä niitä ensin hiukan päähän, jolloin ne paisuvat ja tulevat puolta maukkaammiksi."

Olga vastasi loukkautuneena: "Sen takia en sitä tee, elkää luulkokaan."
Ja hän nousi seisomaan ja valmistausi menemään sisään.

"Jos Te menette sisään, niin minä tulen jäljestä ja kysyn Teidän isältänne, onko hän lukenut minun kirjani", sanoi Rolandsen.

"Vai niin. Enhän minä tahdokaan tavata häntä. Mutta Te, Olga, olette katkera ja mahdoton tänään. En saa Teiltä ainoatakaan ystävyyden osoitusta. Te hyljitte minua, halveksitte minua."

"Börrellä on siis tytär. Tytön nimi on Pernille, olen käynyt kyselemässä. Hänen isänsä polkee kirkon urkuja."

"Morsiameni nimi on Marie van Loos", vastasi Rolandsen, "mutta me olemme purkaneet liittomme. Kysykää vain häneltä. Hän matkustaa pian tiehensä."

"Vai niin. Nyt on minun lähdettävä. Katsokaahan, Olga, Te tiedätte kyllä aivan hyvin, mitä minä halajan, mutta Te ette vastaa minulle samalla tavoin, että nyt Te tulette."

Olga avasi oven. Nyt oli hän varmaankin saanut sen vaikutuksen, ettei Rolandsen enää ollutkaan entinen mahtava Rolandsen ja sen takia oli asiaa hiukan autettava. Eihän käynyt tyytyminen niin selvään tappioon. Hän alkoi puhua kuolemasta ja oli lystikäs — nyt hän kai jouti kuolla, eikä hänellä mitään erityistä sitä vastaan ollutkaan. Mutta hautajaiset halusi hän järjestää omalla tavallaan. Itse aikoi hän valmistaa kellon, jota oli soitettava ja sen kieleksi oli otettava härän reisiluu, niin tyhmä hän oli ollut. Ja papin oli pidettävä maailman lyhin hautapuhe, pantava vain jalkansa haudalle ja sanottava: näen sinun lepäävän tässä voimattomana ja kuolleena!

Mutta Olgasta se oli ikävää, eikä hän enää ujostellut. Hänellä oli lisäksi punainen silkkinauha kaulallaan, kuten oikealla neidillä, eikä kukaan enää voinut nähdä nuppineuloja.

Minun täytyy vielä enemmän parantaa asioitani, ajatteli Rolandsen. Hän sanoi: "Olin odottanut, että tästä jotakin tulisi. Entinen morsiameni pappilassa on ommellut kaikkiin vaatteisiini nimeni alkukirjaimet, niin että kaikissa vaatteissani on Olga Rolandsenin nimi. Luulin sitä taivaan viittaukseksi. Mutta nyt saan sanoa jäähyväiset ja kiittää tältä päivältä!"

Ja Rolandsen heilutti hattuaan ja läksi. Niin ylimielisesti hän lopetti. Olipa merkillistä, jollei Olga nyt hiukan ajatellut häntä.

Mitä oli tapahtunut? Lukkarin tytärkin oli karkoittanut hänet luotaan. Hyvä! Mutta eivätkö muutamat seikat todistaneet kaiken olleen vain ilvettä? Minkä takia istui Olga oven ulkopuolella, ellei vain nähdäkseen hänen tulonsa? Ja minkä takia oli hän koristautunut punaisella silkkinauhalla, kuin hieno neiti.

Mutta jo pari iltaa myöhemmin osoittautuivat Rolandsenin kuvittelut vääriksi. Hän näki ikkunastaan, että Olga meni Mackin puotiin. Hän viipyi siellä iltamyöhään asti, ja hänen poislähtiessään saattoivat häntä sekä Fredrik että Elise. Nyt olisi ylpeän Rolandsenin pitänyt pysytellä tyyneenä ja hyräillä laulunpätkää tai välinpitämättömästi rummuttaa pöytää sormillaan, sekä jatkaa ajattelemistaan, mutta sen sijaan tarttui hän hattuunsa ja syöksyi metsään. Hän teki ison mutkan ja tuli taas tielle pitkän matkaa muiden edellä. Hän pysähtyi ja hengitti hiukan. Sitten alkoi hän kulkea heitä vastaan.

Mutta noilla kolmella ei ollut pienintäkään kiirettä, heitä ei näkynyt, ei kuulunut. Hän vihelsi ja hyräili, että he huomaisivat hänet, jos he istuisivat jossakin paikoin metsässä. Vihdoinkin näki hän heidän tulevan, he kulkivat häpeämättömän hitaasti iltamyöhään nähden, eikä heillä näkynyt olevan mitään kiirettä ehtiä kotiin. Iso Rolandsen menee heitä vastaan pitkä heinänkorsi suussa ja pajunoksa napinlävessä; molemmat herrat tervehtivät kohdatessa ja naiset nyökkäsivät päätään.

Ei mitään lörpöttelyä, vain pelkkää kirkasta totuutta! Hoho, miten hitaasti ja välinpitämättömästi ja taipumattomasti hän oli kulkenut heidän ohitseen — hän oli ollut vieläpä kyllin vahva katsellakseen Elise Mackia ylhäältä alas. Mutta tuskin oli hän päässyt heidän näkyvistään, kun hän taas hiipi metsään, eikä enää ollut mahtava, vaan nöyrä ja voitettu. Olga ei merkinnyt mitään, ja sitä ajatellessaan otti hän kukkarostaan rintaneulan, jonka hän mursi rikki ja viskasi tiehensä. Mutta Mackin tytär Elise oli suuri ja ruskea, ja kun hän hymyili, näkyivät valkeat hampaat hiukan. Hänet oli Jumala tuonut Rolandsenin tielle. Elise ei ollut sanonut sanaakaan, ja hän läksi kenties taas huomenna tiehensä! Ja kaikki toivo oli turha.

Mutta kotona lennätinasemalla vartoi neitsyt van Loos häntä. Hän oli jo kerran toistanut morsiamelleen, että loppu oli oleva loppu, ja että tämän oli paras matkustaa tiehensä. Ja neitsyt van Loos oli vastannut, että sitä hänen ei tarvinnut kahdesti pyytää — hyvästi. Mutta nyt oli tyttö taas häntä odottamassa.

"Tässä on sinulle lupaamani tupakkakukkaro", sanoi hän. "Ellet halveksi sitä."

Rolandsen ei ottanut sitä, vaan sanoi: "Tupakkakukkaro? En käytä sellaisia tupakkakukkaroita!"

Ja Rolandsen pakottautui hiukan lepyttämään häntä: "Ette kait Te sitä minulle luvanneet! Ajatelkaahan tarkemmin, kenties papille. Nainut mies!"

Tyttö ei käsittänyt, että tämä pieni pila oli tuottanut Rolandsenille vaivaa, eikä hän malttanut olla sanomatta: "näin neitosia tiellä, niiden jälessä sinä arvattavasti juoksentelit."

"Sehän kävisi mainiosti päinsä, ellet sinä vain olisi sellainen tuulihattu puhumaan roskaa naisten kanssa."

Neitsyt van Loos huusi hänen jälkeensä: "Kylläpä olet koko kapine!
Kuulenkin sinusta kaikenlaista!"

Hyödyttikö tällainen liiallinen omantunnontarkkuus mitään? Ja minkätähden täytyi kurjalla raukalla vielä lisäksi olla kannettavanaan pieni oikea rakkaudensuru? Sanottu ja tehty, Rolandsen meni konttoriinsa, otti lennätinkoneen ja pyysi erään toverinsa Rosengårdin asemalla ensi tilassa lähettämään hänelle puoli ankkuria konjakkia. Sillä eihän tässä päättömässä jutussa ollut mitään ajatusta.

VII.

Elise Mack viipyi tällä kertaa kauvan tehtaalla. Hän jättää suuren Rosengårdin ja on täällä ainoastaan hiukan huvittaakseen isäänsä hänen täällä käydessään, sillä muuten hän ei kai pistäisi jalkaansa tähän pitäjään, jos sitä vain jotenkin kävisi välttäminen.

Vuosi vuodelta tuli Elise Mack yhä hienommaksi, hänellä oli punaisia, valkeita ja keltaisia hameita, ja häntä ruvettiin kutsumaan neidiksi, vaikkei hänen isänsä ollut pappi eikä lääkäri. Hän loisti yli kaikkien kuin aurinko ja tähti.

Hän tuli lennätinasemalle tuomaan pari sähkösanomaa ja Rolandsen otti ne vastaan. Rolandsen puhui vain muutamia sanoja, jotka välttämättä tarvittiin, eikä erehtynyt nyökkäämään tuttavallisesti päätään ja kysymään vointia. Hän ei tehnyt minkäänlaista virhettä.

"Kamelikurjen sulkia mainitaan tässä kaksi eri kertaa peräkkäin. En tiedä, onko tahallaan niin merkitty?"

"Kaksi kertaa?" sanoi Elise. "Näyttäkäähän minulle. Herra Jumala, olette oikeassa. Olkaa hyvä ja lainatkaa minulle kynää."

Ottaessaan pois käsineensä ja kirjoittaessaan hän jatkoi puhettaan. "Tämä sähkösanoma on eräälle kaupungin kauppiaalle, hän olisi kait nauranut minulle kuollakseen. Nythän se lienee oikein?"

"Ja Te pysytte yhä täällä", sanoi Elise jääden istumaan. "Vuoden toisensa jälkeen näen Teidät täällä."

Rolandsen tiesi kyllä, miksei hän hakenut pois täältä, parempaa paikkaa. Arvattavasti jokin pidätti häntä täällä vuoden toisensa jälkeen.

Hieno puna lensi Elisen kasvoille, niin että hän arvattavasti hiukan katui sanojaan.

"Jos tulisitte meidän luoksemme, niin tapaisittehan siellä toki aina hiukan enemmän ihmisiä. Tohtorin perhe, joka asuu aivan lähellä meitä, kirjanpitäjä ja kaikki puotilaiset. Ja siellä on aina muutamia huomattavia laivureita tai muita senkaltaisia, jotka käyvät maalla terveisillä."

Mitä hyödytti muuten kaikki tämä armollisuus? Oliko Rolandsen äkisti muuttunut eilisestä toiseksi? Hänhän tiesi hullun rakkautensa koko toivottomuuden, niin ettei siitä enää ollut mitään puhuttavaa. Mennessään ojensi Elise Rolandsenille kätensä, eikä hän ollut muistanut vetää käsineitä ylleen. Silkki vain kahisi hänen astuessaan portaita alas.

Ja Rolandsen istuutui pöydän ääreen, nukkavierussa takissaan ja eteenpäin kumartuneena, ja lähetti sähkösanoman. Hänen rinnassaan kuohui omituisia tunteita, häneen oli mennyt sametinhienon käden lämpö. Mutta lähemmin ajateltuaan ei hänen tilansa kuitenkaan aivan kurja ollut, keksintö saattoi tuoda paljon rahoja, jos hän milloinkaan sai kolmeasataa taaleria. Hän oli vararikkoinen miljonääri. Mutta ehkäpä hän jonakin kauniina päivänä keksisi keinon.

Papinrouva tuli lähettämään sähkösanomaa isälleen. Rolandsenia oli edellinen vierailu innostuttanut, hän ei enää ollut mielestään mikään arvoton nolla, vaan toisten mahtimiesten arvoinen, hän puheli hiukan rouvan kanssa, vain muutamia ylimalkaisia sanoja. Rouvakin viipyi hänen luonaan hiukan yli tarpeellisen ajan ja pyysi häntä käymään pappilassa.

Illalla kohtasi hän jälleen papinrouvan tiellä lennätinaseman alapuolella, eikä tämä mennyt tiehensä, vaan jäi juttelemaan. Arvattavasti se ei ollut hänelle vastenmielistä, koskapa hän itse jäi siihen.

Rouva odotti. Arvattavasti se ei ollut hänestä varsin vastenmielistä, koskapa hän jäi odottamaan.

Rolandsen lauloi hänelle rakkaimmastaan ja tosiystävästään; laulut eivät kyllä paljonkaan arvoisia olleet, mutta hänen äänensä oli vahva ja kaunis, Rolandsen halusi vartavasten pidättää rouvan näin keskellä tietä; voihan sattua, että joku kulki sitä pitkin tähän aikaan. Olihan sellaista ennenkin sattunut. Ja jos rouvalla olisi ollut kiire, olisi hän nyt joutunut pahaan pulaan, mutta sen sijaan rupesivat he taas juttelemaan pitkäksi aikaa. Rolandsen puhui toisella tapaa kuin rouvan mies, pappi, aivankuin ennentuntemattomista maailmoista, ja kun hän lasketteli kaikkein kauneimpia puheenparsiaan, kuunteli rouva pyörein silmin, kuin nuori tyttö.

"Onhan hänellä omat syynsä. Tosinhan hän on kaiken olevaisen herra, mutta mikä merkitys on olla eläinten ja vuorten Jumala? Me ihmiset juuri teemme hänet siksi, mikä hän on. Miksei hän niinmuodoin olisi kanssamme?"

Ja lausuttuaan tämän loistavan mietelmän näytti Rolandsen perin tyytyväiseltä. Papinrouva ajatteli poistuessaan hänen sanojaan. Hohhoh, eipä kumma, että hänen, Rolandsenin pieni pää oli tehnyt suuren keksinnön.

Mutta nyt oli konjakki saapunut. Rolandsen oli itse kantanut ankkurin laivasillalta; hän ei ensinkään kulkenut syrjäteitä kuormineen, vaan kantoi sen vahvoilla käsillään keskellä kirkasta päivää. Niin rohkea oli hänen sydämensä. Ja nyt koitti aika, jolloin Rolandsen unohti kaikki vastoinkäymisensä. Öisin esiintyi hän kaikkien teiden valtiaana, hän puhdisti ne niin, etteivät vieraat nuottamiehet, jotka tekivät luvallisia matkojaan tyttöjen luo, päässeet niitä kulkemaan.

Eräänä sunnuntaina oli eräs nuottaseurue kirkolla, joka mies hiukan päissänsä. Jumalanpalveluksen jälkeen vetelehtivät he tiellä, palaamatta takaisin veneilleen, heillä oli viinaa mukana, he joivat itsensä yhä iloisemmiksi ja kiusasivat ohikulkevia. Pappi oli käynyt puhumassa heille, mutta ilman tulosta; myöhemmin oli nimismies tullut, päässänsä kultareunainen hattu. Muutamat miehet olivat silloin poistuneet veneilleen, mutta kolme miestä, niiden joukossa Iso Ulrik, oli pelkäämättä jäänyt paikoilleen. He aikoivat näyttää, että he olivat maalla käymässä, huusivat he, tytöt olivat heidän. Ulrik oli heidän mukanaan, ja Ulrik oli tunnettu aina Lofotenia ja Finmarken'ia myöten. Tulkaa vain tänne!

Kokoontui paljon pitäjäläisiä, jotka seisoskelivat tiellä tai lepäilivät metsässä puiden välissä aina rohkeutensa mukaan ja katselivat peloissaan Iso-Ulrikia, joka kerskaillen heiluskeli tiellä.

"Nyt pyydän teitä poistumaan veneillenne", sanoo nimismies, "tai muussa tapauksessa täytyy minun puhutella teitä toisella tapaa."

"On parasta, ettet röyhkeile minua vastaan, kun minulla on hattu päässäni", sanoo nimismies.

Silloin nauroi Ulrik tovereineen, niin että heidän vatsaansa rupesi koskemaan. Muuan reipas kalastajanuorukainen kulki ohi, joutui kiinni ja sai kovan selkäsaunan. Ulrik sanoi: "Seuraava tänne!"

"Nuora tänne!" ärjyi nimismies nähdessään verta. "Juoskaa noutamaan nuoraa! — Hänet on vangittava."

"Kuinka monta teitä on?" kysyi Ulrik voittamattomasti. Ja hänen toverinsa olivat jälleen sairastua naurusta.

Mutta nyt tuli pitkä Rolandsen pitkin tietä, hän kulki hiljalleen ja tuijotti tiukasti silmillään. Hän oli tavallisella kiertokulullaan. Hän tervehti nimismiestä ja pysähtyi.

Nimismies sanoi: "Hän on aivan hullu. Hän löi juuri äsken erään miehen verille asti. Mutta nyt vangitsemme hänet miehissä."

"Tyhmyyksiä", sanoi Rolandsen, "mitä hyötyä niin suuresta puuhasta olisi? Antakaa minun hieman käsitellä häntä."

Ulrik lähestyi, tervehti pilkallisesti ja nykäisi Rolandsenia. Hän tosin tunsi kosketelleensa jotakin lujaa ja raskasta, sillä hän peräytyi, vaan jatkoi rähisemistänsä: "Hyvää päivää, Te sähköttäjä Rolandsen! Kutsun sinua täydellisen nimesi ja virkasi mukaan, ettäs tiedät, kuka olet."

Vähään aikaan ei päästy mihinkään. Rolandsen ei millään ehdolla halunnut laskea käsistään näin hyvää tappelutilaisuutta, ja häntä harmitti, että kesti niin surkean kauvan, ennenkuin hän suuttui senverran, että olisi maksanut takaisin ensimäisen nykäisyn. Hänen täytyi keskustella Ulrikin kanssa pitääkseen riitaa vireillä. He puhuivat tyhmyyksiä, pieksivät suutansa ja käyttivät kummatkin juopuneiden miesten puhetapaa. Kun toinen sanoi, että tule vain tänne niin voitelen sinua, niin että tuntuu, niin vastasi toinen, että jos tulet, niin tulet juuri parhaiksi lämpimään saunaan. Ja ympärillä seisovan väkijoukon mielestä puhuttiin kummallakin puolen sattuvasti. Mutta kun nimismies näki, että suuttumus ja taisteluhalu yhä vain kasvoi Rolandsenissa, hymyili hän ja kulki jutellen ihmisjoukossa.

Äkkiä löi Ulrik näppiä Rolandsenin nenän alla, ja nyt ihastui Rolandsen ikihyväksi, hän ojensi kätensä ja tarttui toisen puseroon. Mutta se oli harhaisku, pusero ei pitänyt, eikä heikon puseron kahtiarepimistä voinut pitää sankarityönä. Hän otti pari hyppyä tavoittaakseen Ulrikin ja irvisti ja näytti hampaitaan ihastuksesta. Sitten syntyi tappelu.

Kun Ulrik oli kokeillut "tanskalaisella kallolla", oli Rolandsen selvillä vastustajansa erikoisalasta. Mutta Rolandsen oli mestari omalla erikoisalallaan — varma ja vahva lyönti kämmenselällä leukaluuta vastaan; lyönti sattuu leuvan toiselle puolelle. Koko pää tärähtää, kaikki pyörii ympäri ja lyöty horjahtaa kumoon. Ei mikään jäsen mene paikoiltaan eikä vertakaan näy, kuin hiukan nenän ja suun ympärillä. Jää hetkeksi pyörryksissä paikoilleen.

Äkkiä sattui Suur-Ulrikiin tämä lyönti ja hän pyöri pitkän matkaa, aina ojanreunaan asti. Jalat menivät hänen altaan ristiin kuin kuolleella, kaikki meni sekaisin. Ja Rolandsen oli taitava käyttämään taistelupukarien kieliä, hän sanoi; "seuraava tänne!" Hän näytti varsin iloiselta, eikä hän huomannut, että hänen paitansa oli repeytynyt kaulan kohdalta.

Mutta seuraavat vuorossa olivat Ulrikin molemmat toverit, jotka nyt aivan vaiti ihmettelivät, eivätkä pidelleet vatsaansa naurun takia.

"Tehän olette vain lapsia", huusi Rolandsen heille. "Minä olisin vain hiukan voidellut teitä."

Nimismiehen onnistui puhua heille järkeä, heidän piti tarttua toveriinsa ja kantaa hänet pois ihan tulisella kiireellä. "Minun on kiittäminen teitä", sanoi hän Rolandsenille.

Mutta kun Rolandsen näki noiden kolmen vieraan poistuvan, ei se ensinkään häntä miellyttänyt, vaan hän huusi vielä heidän jälkeensä: "Tulkaa uudelleen huomis-iltana. Heittäkää lennätinasemalla joku akkunaruutu rikki, niin minä ymmärrän mistä on kysymys. Hyi, tehän olette kaikki vain penikoita!"

Tavan mukaan suurenteli hän asiaa liiaksi, jutteli ja kehui loppumattomiin. Mutta kuulijat menivät tiehensä. Äkkiä tulee eräs nainen Rolandsenia kohti, katsoo häneen kirkkailla silmillään ja ojentaa hänelle kätensä. Se on papinrouva. Hän on myös nähnyt taistelukohtauksen.

"Sepä oli suurenmoista", sanoi hän. "Ulrik muistaa elinikänsä sen lyönnin."

Hän näki, että Rolandsenin paita oli auki. Aurinko oli paahtanut hänen kaulansa ruskeaksi, mutta siitä alaspäin oli iho valkea.

Rolandsen panee paidankauluksen kiinni ja tervehtii. Hänestä ei ole ensinkään vastenmielistä, että papinrouva puhuttelee häntä kaikkien nähden; taistelunvoittaja saa kunniaa, hänen mielestään kannatti lausua tälle lapselle muutamia ystävällisiä sanoja. Rouva parka, hänen kenkänsä olivat perin kurjat, eikä hän juuri näyttänyt liian hellän kohtelun pilaamalta.

"En ensinkään", vastasi rouva, "onhan täälläkin hyvä olla. Kuulkaahan, ettekö voi tulla mukaani ja vierailla luonamme tämän päivän?"

Rolandsen kiitti: hän ei voinut. Lennätinkonttoria oli valvottava pyhäisin ja arkisin. "Mutta minä kiitän teitä", sanoi hän. "Yhtä minä pastorilta kadehtin, se on Teitä."

No niin, nyt oli hän sanonut sen. Se johtui kait hänen alituisesta tavastaan levittää iloa ympärilleen.

Mutta Rolandsen ajatteli kotimatkalla, että tämä päivä oli ollut onnistunut. Viinin ja voitontunnelmansa kannustamana alkoi hän ajatella kaikenlaista siitä, että nuori papinrouva niin usein antautui hänen kanssaan juttusille; hän kävi varovaksi ja viekkaaksi: kenties erottaisi papinrouva neitsyt van Loosin ja auttaisi Rolandsenia kantamaan hänen raskasta taakkaansa. Ei hän, Rolandsen, kuitenkaan aikonut sitä suoraan pyytää; olihan muitakin keinoja. Kenties teki papinrouva itsestään hänelle tämän palveluksen, koska he kerran olivat tulleet niin hyviksi ystäviksi.

VIII,

Pappilan väki herää yöllä lauluun. Ei milloinkaan ennen ole sellaista sattunut heille, laulu kuulostaa pihalta, aurinko säteilee kaiken yllä, kalalokit ovat heränneet, kello on kolme.

Hän kuunteli. Hän tunsi varsin hyvin rajun Rolandsenin äänen ja kuuli hänen kitaransa soiton. Mutta kylläpä hän oli häpeämätön; lauloi suloisesta neidostaan aivan rouvan ikkunan alla. Rouvan posket aivan kuumottivat mielenliikutuksesta.

Pappi tuli huoneeseen ja kurkisti ikkunasta. "Näkyy olevan sähköttäjä Rolandsen", sanoi hän rypistäen otsaansa. "Hän on äskettäin saanut puolen ankkuria konjakkia. Häpeä sellaista miestä."

Mutta rouva ei katsellut niin synkältä kannalta tätä pientä tapahtumaa; tuo kummallinen sähköttäjä osasi tapella kuin rantajätkä ja laulaa kuin pyhän innostuksen valtaama nuorukainen, hän toi suurta vaihtelua tähän hiljaiseen elämään ja näihin pieniin oloihin.

"Jota et juuri voine itsellesi omistaa", vastasi pappi. "Vai mitä itse arvelet?"

Aina piti hänen sekaantua joka asiaan! Rouva vastasi: "No, eihän tämä
nyt niin hirveän vaarallista ole. Sehän on vain pieni päähänpisto!"
Mutta itsekseen päätti kiltti rouva, ettei hän koskaan enää katselisi
Rolandsenia ihastuttavin silmin ja johtaisi häntä hullutuksiin.

"Nyt alkaa hän totta tosiaan uuden laulun!" huudahti pappi. Hän astui suorastaan ikkunan luo ja naputti ruutua.

Rolandsen katsahti ikkunaan. Itse pappi seisoi siinä omassa korkeassa persoonassaan.

Laulu vaikeni. Rolandsen näytti perin nololta, hän oli hetken kuin lamautunut ja hiipi senjälkeen pois pihasta.

Pappi sanoi: "No, nyt sain hänet lähtemään." Hän oli varsin tyytyväinen, että pelkällä esiintymisellään oli saanut niin paljon aikaan. "Ja nyt hän saa minulta huomenna kirjeen", sanoi hän. "Olen kauan pitänyt häntä silmällä hänen sopimattoman elämänsä takia."

"Enkö minä mieluummin voi sanoa hänelle, ettemme tahdo kuulla hänen lauluaan öisin?"

Pappi jatkoi, huomaamatta vaimonsa ehdotusta: "Ja sitten menen puhumaan hänen kanssansa." Pappi lausui tämän vakuuttavan varmasti. Oli kuin olisi suuriakin seurauksia sillä, että hän menisi puhuttelemaan Rolandsenia.

Hän palasi huoneeseensa, makasi kauvan aikaa ja tuumaili. Hän ei aikonut enää ensinkään kärsiä tuota hulluttelijaa, joka vain kopeili ja vapaalla elämällään teki koko seudun epävarmaksi. Pappi ei erotellut ihmisiä arvojärjestyksen mukaan, vaan lähetteli kirjeitään niin yhdelle kuin toisellekin ja vaati kunnioitusta. Pimeää seurakuntaa oli valaistava. Levionin sisar oli vielä hänen mielessään. Tämä ei ollut parantanut tapojaan ja papin oli täytynyt erottaa hänen veljensä kirkonisännän toimesta. Kova onni oli ahdistellut Levionia, hänen vaimonsa kuoli, mutta jo itse hautajaistilaisuudessa oli pappi häntä ahdistellut. Kamala juttu. Kun näet tuon kelpo kirkonisännän piti haudata vaimonsa, muisti hän, että hän oli luvannut Fredrik Mackille tapetun vasikan. Matka oli yhteinen, ja kun ei ilmakaan enää ollut niin kylmä, että lihaa olisi voinut kauemmin säilyttää, otti hän vasikan mukaansa. Enok, peitekorvainen nöyrä mies kertoi asian papille ja tämä kutsui Levionin heti puheilleen.

"En voi enää pitää sinua kirkonisäntänä", sanoi pappi. "Siskosi makaa ja tekee syntiä talossasi, sinä et pidä huonettasi kurissa ja järjestyksessä, sinä makaat ja nukut öisin, kun vieras mies tulee taloosi."

"Sitäpaitsi eräs toinen asia — sinä viet vaimosi hautaan ja kuljetat samalla kertaa kuolleen vasikan. Mitä se sellainen merkitsee?"

Mutta nyt heitti kalastaja pappiin aivan ymmärtämättömän katseen ja piti häntä omituisena. Kalastajan vaimo oli ollut käytännöllinen sielu, ja hän olisi ensimäisenä huomauttanut vasikan myötäottamisesta, jos vaan olisi voinut. "Sinähän ajat juuri sitä tietä", olisi eukko-vainaja sanonut.

"Jos pastori ottaa asiat noin pikkumaisen tarkasti, ei pastori koskaan saa kunnollista kirkonisäntää", sanoi Levion.

Levion katsoi vinosti eteensä. Häntä oli epäilemättä kohdeltu loukkaavasti, naapurit riemuitsisivat hänen kukistumisestaan.

Pappi oli kiihoittunut. "Mutta herran nimessä", sanoi hän "etkö voi taivuttaa sisartasi menemään naimisiin miehen kanssa?"

"Eikö pastori luule, että minä olen koettanut?" vastasi Levion. "Mutta hän ei ole itsekään oikein varma, kuka syyllinen on."

Pappi tuijottaa suu auki: "Mitä hän ei ole…?" Ja kun hän vihdoin käsittää, lyö hän kätensä yhteen. Sitten nyökäyttää hän päätään lyhyesti: "Kuten sanottu, hankin itselleni toisen kirkonisännän."

Talonpoika tuumaili kauvan asiaa. Hän tunsi sen herran, heillä oli ollut vähän selvittämättömiä asioita keskenään. "Vai Enok!" sanoi hän vain ja läksi.

Ja Enok saattoi kyllä toimittaa virkaansa. Hän oli syvämietteinen mies, joka ei pitänyt päätään pystyssä, vaan painoi sen rintaa vastaan ja oli perusteellinen. Huhuiltiin, että hän oli epärehellinen toveri; merellä — monta vuotta sitten oli hänet tavattu vetämässä toisten verkkoja. Mutta se oli kait vain kateutta ja pahaa puhetta. Hänen pukunsa ei ollut minkään kreivin eikä vapaaherran; korville sidottu kaulahuivi rumensi häntä. Sitäpaitsi oli hänen tapansa, kohdatessaan jonkun tiellä, työntää sormensa ensin yhteen ja sitten toiseen sierameen ja aivastaa. Mutta Jumala ei katsonut ulkonaista ja tämä hänen vähäinen palvelijansa Enok halusi vain aivan luonnollisesti hiukan siivota itseään, kohdatessaan ihmisiä. Tullessaan sanoi hän: "Jumalan rauhaa!" mennessään: "Rauha kanssanne!" Kaikki oli perusteellista ja harkittua. Kantoipa hän sitä suurta veistopuukkoakin, joka riippui vyössä, niin kiitollisen näköisenä, että näytti, kuin olisi hän aikonut sanoa: "ikävä kyllä on useita, joilla ei ole edes puukkoa, millä leikata." Viimeisillä kymmenyspäivillä oli Enok herättänyt huomiota suurella lahjallaan, hän pani näet setelin alttarille. Oliko hän ansainnut niin runsaasti puhtaita rahoja viime aikoina? Asianlaita oli kai niin, että joku korkeampi voima lisäsi rovoillaan hänen rahojaan. Hän ei ollut ensinkään velkaa Mackin puotiin, hänen kalavarastonsa olivat koskemattomat, hänen perheensä kävi hyvin puettuna. Ja Enok piti kotinsa mitä parhaassa kurissa ja järjestyksessä. Hänellä oli poika, joka oli hiljaisen ja kunnon nuorukaisen oikea esikuva. Poika oli ollut kalastamassa Lofotenilla, niin että hänellä olisi ollut oikeus tulla kotiin kädessään sininen ankkurinkuva, mutta hän ei sitä tehnyt. Isä oli aikaisin opettanut hänelle jumalanpelkoa ja nöyryyttä. Tällainen siunaus johtui siitä, että kulki tietään hiljaa ja alakuloisena, arveli Enok.

Papin maatessa ja miettiessä näitä, joutui aamu. Tuo onneton sähköttäjä Rolandsen oli turmellut hänen yöunensa, hän nousi levolta jo kello kuusi. Silloin huomasi hän, että rouva jo oli pukeutunut kaikessa hiljaisuudessa ja mennyt ulos.

Aamupäivällä meni rouva sähköttäjä Rolandsenin luo ja sanoi: "Te ette saa laulaa meille öisin."

"Ymmärrän, että käyttäydyin tyhmästi", sanoi Rolandsen. "Luulin, että neitsyt van Loos oli siinä huoneessa, mutta hän onkin muuttanut."

Rouva ei sanonut enää mitään, hänen silmänsä olivat käyneet tuhmiksi ja sameiksi.

"Niin, niin, kiitos vaan", sanoi hän poislähtiessään, "olihan laulua hauska kuulla, mutta Te ette saa enää tehdä niin."

"Minä lupaan sen. Jos olisin aavistanut… En tietysti olisi uskaltanut tehdä sitä."

"Onko se mikä ihme?" vastasi pappi. "Eihän se ulvoja antanut sinun maata viime yönä."

"Rolandsenhan on kihloissa hänen kanssaan, näetkös. Ei taida olla kovinkaan rauhallista öisin."

Jolloin pappi ajatteli, että se ei ensinkään ollut yksinkertaisinta, koska uuden talousneitsyen hankkimisen tuotti hänelle lisättyjä kustannuksia. Sitäpaitsi oli neitsyt van Loos hyvin kunnollinen — ilman häntä ei talossa olisi mitään järjestystä. Hän muisti, miten oli alussa, kun rouvan oli ohjattava ja järjestettävä kaikki omin päin, niin, hän ei tulisi sitä koskaan unohtamaan.

Silloin naurahti pappi katkerasti ja sanoi: "Kyllä, silloinhan kaikki tulee tehdyksi."

Rouva virkahti loukkautuneena ja harmissaan: "En huomaa muuta, kuin että minun joka tapauksessa täytyy koko ajan olla mukana ja hoitaa taloani. Niin että neidin työ ei kovinkaan suuria merkitse."

Pappi vaikeni. Ei hyödyttänyt mitään kysellä ja vastata edelleen,
Jumala paratkoon! "Neitsyt ei voi matkustaa tiehensä", sanoi pappi.
Mutta hänen vaimollaan oli niin huonot kengät jalassa, että oli aivan
surkean näköistä, ja hän sanoikin lähtiessään:

IX.

Nyt ovat viimeiset kalastajavenheet valmiit purjehtimaan tiehensä. Pyydystäminen on päättynyt. Mutta meri oli vielä rikas sillistä, sen näyttivät merkit pitkin rannikkoa, ja hinnat laskeutuivat. Kauppamies Mack oli ostanut kaiken sillin, minkä sai, eikä kukaan ollut kuullut, että maksuissa olisi sattunut mitään keskeytyksiä — vain viimeistä venekuntaa oli hän pyytänyt odottamaan hiukan, kunnes hän ehtisi sähköttää rahoja etelästäpäin. Mutta silloin oli väki heti sihissyt ja suhissut: ahaa, hän on pulassa!

Mutta kauppamies Mack oli mahtava kuten ennenkin. Hän oli kesken muita puuhiaan luvannut papinrouvalle leipuriliikkeen — hyvä, sitä rakennettiin, työmiehet olivat tulleet, perusmuuri oli valmis. Rouvan mielestä oli tosi ilo käydä katselemassa, miten hänen leipuripuotinsa edistyi. Mutta nyt oli itse rakennus rakennettava ja siihen tarvitsi Mack toisia työntekijöitä — hän oli sähköteitse pyytänyt niitäkin, sanoi hän.

Mutta nyt oli leipuri, joka asui nimismiehen talossa, tullut järkiinsä. Mitä papin kirjeet eivät olleet saaneet aikaan, sen sai Mack perusmuureineen. "Leipää on tuleva, jos leipää kerran halutaan", sanoi leipuri. Mutta aivan hyvinhän ymmärrettiin, että miesparka aivan turhaan potki tutkainta vastaan. Mack oli hänet musertava.

Rolandsen istuu huoneessaan ja laatii ihmeellistä plakaattia, jonka alle hän on kirjoittanut nimensä. Hän lukee sen monta kertaa ja arvelee sitä hyväksi. Sitten pistää hän sen taskuunsa, ottaa hattunsa ja lähtee ulos. Hän suuntaa askeleensa Mackin konttoriin tehtaalle.

Rolandsen oli odotellut, että neitsyt van Loos matkustaisi tiehensä, mutta hän ei matkustanutkaan, papinrouva ei siis ollutkaan sanonut häntä irti toimestaan. Rolandsen oli erehtynyt luullessaan, että papinrouva tekisi hänelle palveluksia, hänen terve järkensä palasi ja hän ajatteli: pysytelkäämme vain maassa, emme näytäkään panneen kenenkään päätä pyörälle.

Sensijaan oli Rolandsen saanut papilta vakavan ja rankaisevan kirjeen. Rolandsen ei salannut, että hän oli sen saanut, hän puhui siitä ylhäisille ja alhaisille. Kirje oli hyvin ansaittu, sanoi hän, ja se oli tehnyt hänelle hyvää — ei kukaan pappi ollut välittänyt hänestä ripillepääsyn jälkeen. Rolandsenin mielestä piti papin lähetellä paljon sellaisia kirjeitä ja ilahduttaa ja tukea hiukan itsekutakin.

Mutta kukaan ei voinut huomata, että Rolandsen olisi käynyt iloiseksi ja varmaksi viime aikoina, päinvastoin, hän mietiskeli enemmän kuin koskaan ennen ja näytti hautovan jotakin erityistä ajatusta, "Teenkö sen, vai enkö tee sitä?" saattoi hän mutista itsekseen. Kun sitten hänen entinen morsiamensa, neitsyt van Loos, saman päivän aamuna oli kiusannut hänet melkein kuoliaaksi tuon tuhman serenaadin takia pappilassa, oli Rolandsen eronnut hänestä sanoen merkitsevät sanat: "Minä teen sen!"

Rolandsen astuu Mackin konttoriin ja tervehtii. Hän on aivan selvä. Isä ja poika seisovat kumpikin omalla puolellaan pulpettia ja kirjoittavat. Vanha Mack tarjoaa hänelle tuolin, mutta Rolandsen ei istuudu, vaan sanoo:

"Minä haluaisin vain sanoa, että se olin minä, joka tein murtovarkauden teidän taloonne."

"Tulen ilmiantamaan itseni", sanoi Rolandsen. "En tee oikein, jos vaikenen kauemmin, asiat ovat muutenkin kyllin hullusti."

"Juuri minä tein murtovarkauden", huutaa Rolandsen. Ja hänellä oli ääni, joka kuului, lauloipa hän tai huusi. Kuluu hetki. Mack vilkutti silmiään ja tuumaili. "Te olette sen tehnyt, sanotte Te?"

Mack ajatteli edelleen. Hänen terävät aivonsa olivat ratkaisseet useamman kuin yhden arvoituksen elämässä, hän oli tottunut tekemään nopeita johtopäätöksiä.

"Aijon. Tämän jälkeen en tule salaamaan rikostani. Olen saanut kirjeen papilta, se minut on muuttanut."

Aikoiko Mack uskoa sähköttäjän sanoja? Vai antautuiko hän vain näön vuoksi lähempiin keskusteluihin hänen kanssaan?

"Teidän henkivakuutustodistuksenne, niin, aivan oikein, nyt muistan sen. Minun täytyy tunnustaa, että poltin sen."

"Vai niin. Siinä teitte väärin, saatoitte minulle paljon vaivaa pakottamalla minut hankkimaan uuden."

Rolandsen sanoi; "Olin aivan sekaisin, ei ainoatakaan selvää ajatusta ollut päässäni. Pyydän Teiltä kaikkea anteeksi!"

Mackin johtopäätös oli valmis. Olipa sähköttäjä tehnyt murtovarkauden tai ei, oli hän joka tapauksessa Mackille kaikkein sopivin murtovaras. Hän ei suinkaan olisi salaava asiaa, vaan päinvastoin kertova sen jokaiselle elävälle sielulle, jonka tapaisi. Viimeiset nuottamiehet veisivät uutisen kotiinsa ja levittäisivät sen rannikkoseudun kauppamiehille. Mackia voitiin pitää pelastuneena.

"En ole ennen kuullut, että kuljette ihmisten taloissa ja… että
Teillä on sellainen vika", sanoo hän.

Johon Rolandsen vastasi, että ei, ei kalastajien taloissa. Hän ei ryöstänyt talonpoikia. Hän meni itse pankkiin.

Siinä sai Mack! Hän sanoi surkutellen vain: "Mutta että Te voitte menetellä tuolla tavalla minua kohtaan!"

Rolandsen vastasi. "Pakoitin itseni rohkeaksi ja häikäilemättömäksi.
Ikävä kyllä tapahtui se humalapäissä."

Ei ollut enää mahdotonta, että tunnustus oli tosi. Hullu sähköttäjä vietti irstailevaa elämää, eikä hänellä ollut suuria tuloja — konjakki Rosengårdista maksoi rahaa.

"Ja ikävä kyllä täytyy minun tunnustaa vielä muutakin", sanoi
Rolandsen. "En voi antaa Teille rahoja takaisin."

Mack näytti välinpitämättömältä. "Se ei merkitse mitään", vastasi hän. "Minua huvittaa vain se tyhmä lavertelu, jonka alaiseksi olette minut saattanut. Kaikkiin näihin loukkauksiin minua ja perhettäni kohtaan."

Noissa sanoissa Mack taas tunsi saman ajattelemattoman houkan. "Ei, sitä minä en vaadi", sanoi hän. "Onhan asia muutenkin ikävä Teille, miesparka. Mutta tahdotteko sensijaan kirjoittaa erään selityksen tässä." Ja Mack osoitti päällään Fredrikin paikkaa.

Rolandsenin kirjoittaessa istui Mack ja tuumaili. Koko tämä ikävä juttu oli kääntynyt hänelle hyväksi. Tosinhan se maksoi jonkun verran, mutta ne rahat olivat hyvin käytetyt, hänen maineensa oli nyt leviävä yli koko maan.

Mack luki selityksen ja sanoi: "No, se kelpaa kyllä. Minä en tietystikään aijo käyttää sitä mihinkään."

"Enkä myöskään aijo ilmaista Teidän tunnustustanne, Asia jää meidän väliseksemme."

"Siinä tapauksessa puhun minä itse", sanoi Rolandsen. "Papin kirjeessä sanotaan nimenomaan, että on tunnustettava."

Mack avasi tulenkestävän kaappinsa ja otti esiin setelipinkan. Nyt oli hän tilaisuudessa näyttämään, mikä mies hän oli. Kukaan ei luultavasti tiennyt, että lahdella odotti vieras venhekunta juuri näitä rahoja, joita saamatta se ei halunnut lähteä tiehensä.

Mack laski neljäsataa taaleria ja sanoi: "En tee tätä Teitä loukatakseni, vaan minun on tapana pitää, minkä sanon. Olen luvannut neljäsataa taaleria, jotka nyt ovat Teidän."

"Teidän jalomielisyytenne piinaa minua. Te ette vaadi minua rangaistavaksi, Te palkitsette minut."

Mutta eihän Mack olisi vielä voinut kopeilla kahdensadan taalerin menettämisestä varkauden kautta. Vasta sitten, kun hän palkitsi varkaan kaksinkertaisella summalla, sai asia loiston ympärilleen. Hän sanoi: "Teistä tulee nyt onneton mies, Rolandsen. Te menetätte paikkanne. Minä en tarvitse näitä rahoja, mutta niillä on Teihin nähden käytännöllinen merkitys ensi alussa. Ajatelkaahan sitä."

Ja ritarillinen kauppakuningas suostui siihen ja vastasi: "Hyvä, olkoot lainaksi!" Mutta hän ymmärsi, ettei hän enää koskaan tulisi näkemään niitä rahoja.

Rolandsen vaipui kokoon, ikäänkuin hän nyt kantaisi elämänsä suurinta taakkaa. Oli oikein surkeata nähdä.

"Kiiruhtakaa nyt taas pyrkimään oikealle tielle", sanoi Mack kehoittavasti. "Eihän tämän harha-askeleen tarvitse olla auttamaton."

Rolandsen kiitti mitä nöyrimmin kaikesta, ja läksi. "Olen varas", sanoi hän jo tehtaan tytöille, kulkiessaan heidän ohitseen. Ja hän tunnusti kaiken.

Hän ohjasi kulkunsa pappilan veräjälle. Siitä repi hän pois Mackin ilmoituksen ja pani omansa sijaan. Siinä oli kirjoitettuna, että juuri hän oli varas, eikä kukaan muu. Ja huomenna oli sunnuntai — paljon kirkkoväkeä oli kulkeva siitä ohi.

Rolandsen näytti pian toipuvan. Sittenkun koko pitäjä oli lukenut hänen ilmoituksensa, pysyttelihe hän itsekseen ja vältti ihmisiä. Sillä oli sovittava vaikutus; langennut sähköttäjä ei siis ollut päättömästi paatunut rikokseensa. Tosi asia oli, ettei Rolandsenilla enää ollut aikaa kierrellä toivotonna pitkin teitä, hän teki väsymättömästi työtä huoneessaan öisin. Oli monta pientä ja suurta koepulloa, jotka hänen täytyi sulkea laatikkoihin ja lähettää postin mukana itään ja länteen. Hän lähetteli myös sähkösanomia varhain ja myöhään. Oli tultava valmiiksi, ennenkuin hänet ajettaisiin pois asemalta.

Rolandsenin häväistysjuttu oli tullut tunnetuksi myös pappilassa, ja kaikki katsoivat nyt säälien neitsyt van Loosia, jolla oli ollut sellainen sulhanen. Pappi kutsui hänet konttoriinsa ja keskusteli hänen kanssaan kauvan ja lempeästi.

Neitsyt van Loos ei missään tapauksessa enää aikonut olla tekemisissä sähköttäjän kanssa, hän päätti mennä Rolandsenin luo ja lopettaa kaikki välit.

Hän tapasi Rolandsenin alakuloisena ja pahoillaan, mutta se ei liikuttanut hänen sydäntään. "Sinullahan on siistiä puuhaa", sanoi hän.

"Toivoin Teidän tulevan, voidakseni pyytää Teiltä armoa", vastasi
Rolandsen.

"Armoa? Ei, tiedätkö! Sanonpa sinulle Ove, että olen aivan sekapäinen takiasi. Enkä minä tahdo enää millään ehdolla tuntea sinua tässä maailmassa. Minua ei tunneta miksikään varkaaksi tai petturiksi, vaan kuljen rehellistä elämän uraani. Ja enkö minä ole varoittanut sinua parhaassa tarkoituksessa, ja sinä olet vain paatunut? Sopiiko nyt kihloissa olevan miehen käydä ympärinsä ja hakkailla vieraita naikkosia, kuin mikä hempukka? Ja sitten varastat sinä rahoja ihmisiltä ja rupeat tunnustuksille pitkin patsaita julkisen tien varrella. Häpeän niin, etten tahdo pysyä nahoissani, enkä kuitenkaan voi olla vapaa koko jutusta. Pidä vain suusi kiinni, minä tunnen sinut kyllä, sinä et voi muuta kuin paaduttaa itsesi ja huutaa eläköötä. Minun rakkauteni on ollut todellista laatua, mutta sinä olet vain ollut minua kohtaan juuri kuin spitaalitauti, ja olet saastuttanut minun elämäni varkaudella ja rosvoamisella. Ei hyödytä mitään, mitä aijot sanoa. Jumalan kiitos, kaikki ihmiset sanovat samaa, että sinä olet narrannut ja pahoinpidellyt minua. Pappi sanoo, että minun täytyy heti matkustaa sinun luotasi, niin vastenmielistä kuin se onkin hänelle. Eläkä nyt seiso siinä koettaen piiloutua, Ove, sillä sinä olet syntinen Jumalan ja ihmisten edessä ja suorastaan pimeyden pauloissa. Ja kun minä sanon sinulle Ove vielä kerran, niin en ajattele, eläkä luule, että taas sopisin sinun kanssasi. Sillä minun tarkoitukseni on, että me emme enää tunne toisiamme, enkä minä enää ole sinut Teidän kanssanne missään maailmassa. Sillä kukaan ei ole tehnyt niin paljon hyvää kuin minä olen tehnyt, sen tiedän minä aivan varmasti, mutta sinä olet vain ollut täynnäsi kevytmielisyyttä minua kohtaan ja olet pahoinpidellyt minua varhain ja myöhään. Mutta en minäkään, paha kyllä, ole ollut syytön, sillä minä olen katsonut sormieni välitse sinun tekojasi aina tähän asti, enkä ole saanut silmiäni auki."

Siinä seisoi nyt tuo onneton ihminen, eikä voinut puolustautua. Niin poissa suunniltaan, kuin tänään, ei Rolandsen ollut koskaan ennen kuullut neitsyen olevan, raskas rikos oli kokonaan järkyttänyt hänet. Kun hän lopetti puheensa, oli hän aivan uupunut.

"Sinä? Parantaa itsesi?" vastasi neitsyt ja nauroi katkerasti. "Mutta se ei auta missään tapauksessa mitään. Sillä sinä et voi tehdä sitä tekemättömäksi, ja koska minä kuulun kunnialliseen perheeseen, niin en halua, että sinä saastutat minut. Sanon asian juuri niinkuin se on. Matkustan ylihuomenna postilaivalla, mutta minä en halua, että tulet sillalle hyvästelemään minua, ja niin sanoo pappikin. Sanon sinulle tänään ijäiset jäähyväiset. Ja kiitos niistä hyvistä hetkistä, joita olemme yhdessä viettäneet — pahoja minä nyt en tahdo muistella."

Hän kääntyi päättävästi ja läksi. Sitten sanoi hän: "Mutta sinä voit piillä jossakin sillan läheisyydessä ja huiskuttaa, jos haluat. Mutta en minä sitä pyydä."

"Ei, sitä en tee. Tietänet itse parhaiten, mitä olet tehnyt oikealla kädelläsi."

Rolandsen vaipui kokoon. "Mutta emmekö kirjoita toisillemme?" sanoi hän. "Vain muutamia sanoja?"

"Minä en kirjoita. En koskaan enää. Sinä olet niin monta kertaa laskenut leikkiä, että välimme ovat lopussa, mutta nyt olisin minä kylläkin hyvä. Mutta siitä ei tule mitään. Ja voi hyvin, sitä toivotan minä sinulle. Osoitteeni on Bergen, isäni asunto, jos kerran kirjoitat, mutta en pyydä sitä."

Kun Rolandsen taas meni portaita myöten huoneeseensa, oli hänellä selvä käsitys, ettei hän enää ollut kihloissa. "Sepä on merkillistä", ajatteli hän, "seisoinhan silmänräpäys sitten pihalla."

Päivä tuli hänelle rasittavaksi, hänen täytyi sulkea laatikkoihin viimeiset kokeensa ja lähettää ne ylihuomenna postilaivalla, sitten oli koottava omaisuus yhteen ja järjestettävä kaikki muuton varalta. Sähkölennätinlaitoksen mahtava tarkastaja oli vanavedessä.

Tietysti tulisi Rolandsen muitta mutkitta erotettavaksi. Ei ollut mitään muistuttamista hänen viranhoitoansa vastaan, ja kauppamies Mack, jonka valta ulottui kaikkeen, ei arvattavasti halunnut hänen vahinkoaan, mutta oikeuden oli käytävä kulkuaan.

Niityt olivat ruohon verhoamat, ja metsä oli lehdessä, yöt olivat lempeät, lahti oli autiona, kaikki nuottakunnat olivat poissa, ja Mackin laivat olivat purjehtineet etelään päin sillilastissa. Oli kesä.

Kun päivät olivat niin säteilevän kirkkaat, oli sunnuntaisin paljon kirkkovieraita, ihmisiä vilisi maalla ja merellä ja niiden joukossa oli kalastajia Bergenistä ja Haugesundista, joiden jahteja oli pitkin rannikoita, ja jotka kuivattivat kaloja kallioilla. He tulivat vuosi vuodelta ja tunsivat seudut. Kirkolla esiintyivät he täydessä komeudessaan, kirjavissa pumpulipaidoissa ja rinnan yli riippuivat hiuksista punotut kellonperät — olipa toisilla kultaiset korvarenkaat, loistaen yli muun rahvaan. Mutta kuivuuden takia kerrottiin myös ikävistä metsäpaloista sydänmaassa, niin ettei kesälämmöllä ollut vain pelkkiä hyviä seurauksia.

Enok oli astunut virkaansa ja toimi kirkonisäntänä vakavasti ja perusteellisesti, ja kaulahuivi oli korvien verhona. Nuorisoa huvitti tämä näky, mutta vanhempia suututti, että kuoria rumensi tuollainen apina, ja he esittivät anomuksen papille. Eikö Enok voinut täyttää korviaan pumpulilla. Mutta Enok vastasi papille, että hän ei voinut olla ilman korvasuojustinta sen tuskan takia, joka aina vaivasi hänen päätään. Silloin nauroi erotettu kirkonisäntä Levion vahingoniloisesti virkaveljelleen Enokille ja selitti, että lienee kuuma kulkea korvasuojustimissa näinä päivinä.

Levion lurjus ei ollut erottamisestaan asti tehnyt muuta kuin vainonnut seuraajaansa Enokia kateudellaan. Hän ei ollut ainoanakaan yönä kampeloita tuulastamassa, asettautumatta juuri Enokin rannalle ja tuulastamatta juuri sitä kampelaa, joka oli lähinnä Enokia. Ja jos hän tarvitsi aironhankaa tai äyskäriä, otti hän ne juuri Enokin metsästä meren rannalta. Aina piti hän Enokia silmällä.

Tuli pian tunnetuksi, että neitsyt van Loos oli purkanut kihlauksensa ja aikoi tuon suuren häpeäjutun takia viipymättä lähteä tiehensä pappilasta. Kauppamies Mack surkutteli langennutta sähköttäjää, ja hän päätti hiukan koettaa sovittaa. Hän otti omin käsin pois Rolandsenin tunnustuksen veräjäpatsaasta ja selitti, että se oli lyöty siihen oikeastaan vastoin hänen tahtoaan. Senjälkeen läksi hän pappilaan. Mackin kannatti olla hiukan hyväntahtoinen, hän oli jo kuullut siitä valtavasta vaikutuksesta, jonka hänen käyttäytymisensä murtovarasta kohtaan oli synnyttänyt — nyt tervehtivät kaikki ihmiset häntä taas kuten ennenkin, niin, kunnioittivat häntä entistä enemmän. Eipä kuitenkaan ollut kuin yksi ainoa Mack rannikolla!

Mutta hänen matkansa pappilaan ei hyödyttänyt mitään. Neitsyt van Loos itki liikutuksesta että itse Mack tuli, mutta kukaan ei voisi taivuttaa häntä enää sopimaan Rolandsenin kanssa — ei, ei koskaan. Mack oli huomaavinaan, että pappi oli saanut neitsyen niin päättäväksi.

Kun neitsyt läksi laivasillalle, saattoi pappi rouvinensa häntä. Molemmat toivottivat hänelle onnellista matkaa ja näkivät hänen astuvan veneeseen.

"Oi Jumalani, nyt olen varma siitä, että hän piilee tuolla metsässä ja katuu", sanoi neitsyt van Loos ja otti esille nenäliinan.

"Tuolla näen hänet", kirkui neitsyt ja nousi puoleksi seisaalleen. Näytti melkein, kuin aikoisi hän kahlata maihin. Sitten rupesi hän kaikin voimin huiskuttamaan metsää kohden. Ja vene hävisi niemen taakse.

Rolandsen meni kotiin metsän halki, kuten hän yleensä teki viime aikoina, mutta pappilan veräjän yläpuolella painui hän taas tielle ja kulki sitä myöten. No niin, nyt olivat kaikki liimakokeet lähetetyt, ei muuta kuin odottaa tuloksia. Ei se kauvan viipyisikään. Ja hyvällä päällä ollen näpsäytti hän sormiaan matkan varrella.

Pienen matkan päässä istui lukkarin Olga kivellä tienreunassa. Mitä hänellä oli täällä tekemistä? Rolandsen ajatteli: "Hän tulee puodista, ja nyt odottaa hän jotakin." Heti sen jälkeen tuli Elise Mack. Vai niin, noista kahdesta oli siis tullut erottamattomat? Myös Elise istuutui odottamaan. "Ilahduttakaamme naisia näyttämällä nololta, aivan kuin maahan vaipumaisillaan olevalta", puheli Rolandsen itsekseen. Hän peräytyi nopeasti metsään. Mutta kuivat lehvät ratisivat hänen jaloissaan, naiset kuulivat hänen askeleensa, pako epäonnistui ja hän luopui siitä. "Saattaisinpa ehkä taas palata tielle", ajatteli hän, "elkäämme antako heidän liiaksi riemuita." Ja hän astui taas tielle.

Mutta oli joka tapauksessa pulmallinen juttu tavata Elise Mack kasvoista kasvoihin. Rolandsenin sydän alkoi lyödä valtavasti, lämmin laine loiskahteli ruumiissa ja hän pysähtyi. Hän ei ollut ennenkään saavuttanut mitään tulosta ja senjälkeen oli suuri rikos vielä sattunut lisäksi. Hän vetäytyi takaperin metsään. Kunhan hän vain pääsisi yli tuon kaskimaan, niin kuivat oksat loppuisivat ja kanervikko alkaisi. Hän hyppäsi kaskimaan yli muutamissa loikkauksissa ja oli pelastettu. Äkkiä pysähtyi hän. Mitä pirua hän hypiskeli tässä ympäriinsä? Eikö hän ollut Ove Rolandsen? Hän kääntyi uhkamielisesti, kulki yli kaskimaan ja polki kuivia oksia mielensä mukaan.

Kun hän tuli tielle, näki hän, että naiset vielä istuivat samalla paikalla. He juttelivat keskenään ja Elise hämmenteli tietomua päivänvarjostimellaan. Rolandsen pysähtyi taas. Ei löydy varovampia olentoja kuin uhkarohkeat. "Minähän olen varas", ajatteli hän, "miten voin olla kyllin röyhkeä näyttäytyäkseni? Täytyykö minun nimittäin tervehtiä ja vaatia naisilta päännyökkäystä?" Ja vielä kerran hiipi hän metsään. Hän oli suuri narri, joka yhä kulki ja haaveili tunteista — eikö hänellä ollut muuta miettimistä? Kuukauden tai parin perästä oli hän oleva rikas herrasmies — metsään koko rakkaus! Ja hän läksi kulkemaan kotiinsa.

Vieläköhän ne istuivat siinä? Hän kääntyi ja katsahti eteensä. Fredrik oli myös tullut, ja kaikki kolme kävelivät häntä kohden. Rolandsen syöksähti takaisin sydän kurkussa. Kunhan he eivät vain olisi nähneet häntä! He pysähtyvät, hän kuulee Fredrikin sanovan: "Hiljaa, minusta kuulostaa, kun kävelisi joku metsässä." — "Ei kai siellä kukaan", vastaa Elise.

Ja sen sanoi hän ehkä vain sen takia, että hän oli nähnyt minut! ajatteli Rolandsen. Hän tuli kylmäksi ja katkeraksi. Tietysti hän ei ollut mitään, ei vielä, mutta odottakaahan pari kuukautta! Ja mikä oli sitten Elise Mack itse? Rautapeltinen neitsyt Maria, kuulun luterilaisen Rosengårdin Mackin tytär. Rauha hänelle.

Sähkölennätinlaitoksen katolla oli viirikukko rautatangon nenässä. Rolandsen tuli kotiin, kiipesi katolle ja tyrkkäsi omin käsin tankoa — kukko taipui taaksepäin, näytti siltä, kuin olisi se kiekunut. Ja siinä asennossa täytyi sen olla. Oli oikein ja kohtuullista, että kukko kiekui.

XI.

Nyt koittivat laiskat päivät hiukan itsekullekin — vain hiukan rantakalastusta auringonlämpiminä öinä huvin vuoksi. Ohra ja perunat kasvavat, ja korkea heinä lainehtii, joka lahdessa on silliä, ja lehmät ja vuohet lypsävät kiulut täyteen ja lihoovat ja pyöristyvät kuitenkin.

Mack ja hänen tyttärensä Elise ovat taas matkustaneet kotiin, Fredrik hallitsee taas yksin tehtaalla ja kauppapuodissa. Ja Fredrik hallitsee jokseenkin huonosti, hän palaa rakkaudesta merta kohtaan ja viettää perin vastahakoisesti päiviään maalla. Rannikkolaivan kapteeni Henriksson on puolittain luvannut hankkia hänelle perämiehen paikan laivallaan, mutta ei siitä näy mitään tulevan. Kaikki riippuu siitä, voiko vanha Mack ostaa pojalleen laivan kuletettavaksi. Hän viittailee siihen suuntaan, puhuu usein siitä, mutta Fredrik ymmärtää sen mahdottomaksi. Fredrik tuntee olot hyvin. Hänessä on luonnostaan hyvin vähän merimiestä, hän on varovainen ja luotettava nuori mies, joka jokapäiväisessä elämässään tekee juuri niin paljon, kuin on tehtävä joka alalla. Hän tulee äitiinsä, eikä olekaan mikään aito Mack. Mutta sellainen on oltava, jos mieli kunnialla päästä eteenpäin tässä maailmassa — ei tehdä mitään liikaa, vaan päinvastoin kaikkea hiukan liian vähän, niin sitä pidetään kohtuullisena. Miten olikaan käynyt Rolandsenille, tuolle hävyttömälle hupsulle alituisine liiallisuuksineen. Hänet oli häväisty varkaana ihmisten edessä, lopuksi oli hänet myös erotettu virastaan. Nyt kulki hän raskaine ominetuntoineen ja kulutti vaatteitaan yhä ohuemmiksi, eikä hän ollut saanut pientä asuinhuonetta muualta kuin urkujen polkija Börren luota. Sinne oli Ove Rolandsen joutunut, Börre saattoi kyllä olla kunnon mies tavallaan, mutta hän oli kaikkein köyhin, sillä hänen aitassaan oli vähiten silliä. Ja kun sitäpaitsi hänen tyttärensä Pernille oli sairaalloinen raukka, niin ei urkujenpolkijan taloa pidelty kovinkaan suuressa arvossa. Ei mikään parempi mies asunut hänen luonaan.

Huhuiltiin, että Rolandsen olisi ehkä saanut pitää paikkansa, jos hän olisi tarkastajan edessä esiintynyt hiukan muserretumpana. Mutta Rolandsen oli vain vaatinut, että hänet oli erotettava, niin että tarkastaja ei ollut saanut tilaisuutta armahtaa häntä. Ja vanha Mack, välittäjä, oli poissa.

Mutta pappi ei ollut täysin tyytymätön Rolandseniin. "Olen kuullut, että hän juo vähemmän kuin ennen", sanoi hän, "enkä pidä häntä kokonaan toivottomana. Niinpä on hän itse tunnustanut, että hän minun kirjeeni perusteella tunnusti varkautensa. Toisinaan saa myös iloa työstään."

Tuli juhannus. Illalla sytytettiin rovioita kaikilla yleisillä paikoilla, nuoriso kokoontui rovioitten ympärille, ja harmonikan ja viulun sävelet kaikuivat yli pitäjän. Tulta ei saanut näkyä, mutta sitä enemmän savua, se oli kaikkein hienointa ja sen takia viskattiin kosteaa sammalta ja katajia rovioon, niin että savu kohosi sankkana ja tuoksuvana.

Rolandsen ei vieläkään ymmärtänyt hävetä, vaan otti osaa kansanhuveihin ja istui korkealla vuorella, soitti kitaraa ja lauloi, että laaksot kaikuivat. Kun hän laskeutui rovion luo, ilmeni, että hän oli tukkihumalassa ja heitteli ympärilleen mitä siroimpia puheenparsia. Hän pysyi yhä samana.

Lukkarin Olga tuli tietä myöten. Hän ei ensinkään aikonut pysähtyä siinä, hän kulki vain pitkin tietä ja aikoi ohi siitä. Ah, hän olisi aivan hyvin voinut kulkea toista tietä, mutta Olga oli niin nuori, ja harmonikan sävelet vetivät häntä puoleensa — hänen sieramensa värisivät, onnen aalto leiskahti hänen lävitseen, hän oli rakastunut. Aikaisemmin päivällä oli hän ollut puodissa, ja Fredrik Mack oli silloin puhunut niin paljon, että hänen täytyi ymmärtää häntä, vaikkakin Fredrik oli puhunut varovasti.

Saattoihan sattua, että hän, samoinkuin Olga, hiukan jaloitteli näin iltahetkellä.

Hän kohtasi papinrouvan. He kävelivät yhdessä, eivätkä puhuneet kestään vähemmästä kuin Fredrik Mackista. Hän oli pitäjän herra, itse papinrouvan sydän oli kaikessa hiljaisuudessa taipunut hänen puoleensa, hän oli niin hieno ja varovainen ja katseli maata edessään joka askeleella. Rouva huomasi lopuksi, että nuori Olga kulki ylen ujona ja hämillään, ja hän kysyi: "Mutta sinähän olet kovin vaitelias, lapsi, et kai sinä vain liene rakastunut nuoreen Mackiin?"

Silloin muuttuivat rouvan silmät taas väsyneen ja tyhmän näköisiksi ja ne tuijottivat tyhjään ilmaan. "Niin, niin", sanoi hän ja hymyili, "Jumala siunatkoon sinua. Saatpa nähdä, että kaikki päättyy hyvin!" Ja hän oli kahta vertaa ystävällisempi Olgalle.

Kun naiset tulivat pappilaan, juoksi pappi hätäisenä edestakaisin. "On metsäpalo", huusi hän, "näin sen ikkunastani!" Ja hän kokosi kirveitä ja hakoja ja väkeä ja varusteli sillan luona olevaa venettään. Enokin metsä paloi.

Mutta jo ennen pappia ja hänen väkeään on joutunut erotettu kirkonisäntä Levion. Hän tuli soutaen siimapyydyksiltään, hän oli tapansa mukaan kalastellut Enokin metsän kohdalla saaden keitollisen kaloja. Kotimatkalla näkee hän pienen kirkkaan liekin leimahtavan metsistä ja suurenemistaan suurenevan. Hän nyökäyttää hiukan päätään ja näyttää tietävän, mitä tuollainen liekki merkitsee. Ja kun hän näkee toimessaan olevia ihmisiä pappilan sillalla, käsittää hän, että siinä ollaan jo viemässä apua. Hän kääntää äkkiä veneen ja soutaa takaisin ollakseen ensimäisenä paikalla. Kaunis piirre Levionissa, että hän haluaa unohtaa vihansa ja kiiruhtaa vihollisensa avuksi.

Hän laskee maihin ja nousee metsään, hän kuulee tulen kohinan. Levion ei pidä kiirettä ja katselee ympärilleen joka askeleella — vähän ajan perästä näkee hän Enokin tulevan suurella kiireellä. Levionin valtaa suuri jännitys, hän piilottautuu erään kivenlohkareen taakse ja tähystelee. Enok lähenee, hänellä on varma päämaali, hän ei katso oikealle eikä vasemmalle, vaan kulkee vain. Oliko hän huomannut vastustajansa ja päättänyt saada hänet käsiinsä? Kun hän oli aivan lähellä, huudahti Levion. Enok säpsähti ja pysähtyi. Ja hätäyksissään hän hymyili ja sanoi:

Koko Levionin viha leimahtaa ilmituleen ja hän sanoo: "Hohhoh, tuleepa kuuma korvat kääreessä."

Mutta Levion oli sokea ja kuuro. Enok näytti haluavan juuri sen kivenlohkareen luo, jonka takana Levion oli.

"Varo itseäsi!" huusi Levion. "Olen kerran ennen kiskaissut sinulta korvan, minä voin kiskaista toisenkin."

Levion oli raivoissaan ja huusi: "Muistatko sinä sitä päivää vuonolla, jolloin sinä vedit ylös minun pyydyksiäni. Silloin kiskaisin minä sinulta korvan."

Nyt tuli ilmi, minkä takia Enokilla aina oli korvasuojukset. Hänellä oli vain yksi korva. Molemmat naapurit olivat olleet käsirysyssä ja molemmilla oli syytä vaijeta koko asiasta.

Papin vene kuului kohisten ehtivän rantaan, toiselta puolen kuului tulen humina, joka lähenemistään läheni. Enok riistäytyi irti ja aikoi sysätä syrjään Levionin, hän otti puukkonsa, sen komean puukon, jota hän piti veistelläkseen.

Levion pyöritti silmiään ja huusi: "Jos uskallat näyttää minulle puukkoa, niin on tässä ihmisiä aivan ääressä. Tuossa ne jo tulevatkin."

Enok pisti taas puukkonsa tuppeen. "Mitä varten sinä juuri tässä paikassa seisot? Mene tiehesi", sanoi hän.

"Se ei kuulu sinuun. Minulla on asiaa sinne, olen piilottanut sinne jotakin. Ja nyt tulee tuli!"

Mutta Levion ei uhallakaan aikonut väistyä, ei tuuman vertaa. Tuossa tuli pappi, ja hän kuuli kyllä heidän riitansa, mutta mitä välitti Levion enää papista!

Vene tuli maihin, kaikki miehet juoksivat esiin kirveineen ja hakoineen, pappi tervehti hätäisesti ja virkkoi pari sanaa: "Nämä keskikesän tulet ovat vaarallisia, Enok — säkenet lentelevät joka puolelle. Mistä me alamme?"

Enok oli aivan sekaisin — pappi esti häntä ja veti hänet pois, ettei hän enää saisi jatkaa riitaa Levionin kanssa.

Mutta Enok oli kuin neuloilla, hänen täytyi pitää Levionia silmällä ja hän vastasi papille kuin houreissa.

"Elä anna onnettomuuden niin vallata itseäsi", sanoi pappi taas. "Rohkaise mielesi. Tuli on sammutettava!" Ja hän tarttui Enokin käsivarteen.

Muutamat miehistä lähenivät hiukan tulta ja alkoivat omin päin kaivaa ojaa. Levion oli yhä samalla paikalla ja huokui — hän potkasi litteätä kiveä, joka oli kivilohkareen vieressä. "Ei hän ole piilottanut tänne mitään, se oli pelkkä valhe", ajatteli hän ja katseli alaspäin. Kun hän potki myös maata, joka oli kiven alla, tuli näkyviin kaulahuivi. Kaulahuivi oli Enokin, se oli entinen korvasuojustin. Levion otti sen maasta, se oli kokoonkääritty mytyksi. Hän tempasi pois kaulahuivin, siinä oli rahoja, paljon rahoja, seteleitä. Ja setelien joukossa oli suuri valkea asiakirja. Levionin uteliaisuus herää, hän ajattelee: "nämä ovat varastettuja rahoja!" Hän käärii auki paperin ja tavailee sitä.

Silloin huomaa Enok hänet ja huutaa käheästi; hän riistäytyy irti papista ja kiitää takaisin Levionin luo puukko kädessä.

Pappi ajatteli: Tulipalo on varmasti niin sekaannuttanut Enokin, ettei hän tiedä mitään. "Pane puukko tuppeen!" sanoi hän Enokille.

"Jätän sen pastorille", huusi Levion. "Nyt pastori näkee, millainen kirkonisäntä hänellä on."

Enok vaipuu kokoon puuta vastaan. Hänen kasvonsa ovat harmaat. Pappi ei käsitä mitä nämä setelit ja tämä kaulahuivi ja asiakirja merkitsevät.

"Löysin nämä tästä paikasta", sanoi Levion ja koko hänen ruumiinsa vapisi. "Hän oli kätkenyt ne erään litteän kiven alle. Paperissa oli Mackin nimi."

Pappi luki. Hän hämmentyi hämmentymistään, katsoi Enokia ja sanoi:
"Tämähän on se henkivakuutuskirje, jonka Mack kadotti, eikö niin?"

Enok koetti oikaista asentoaan. "Silloin olet sinä pannut ne sinne", sanoi hän.

Palavan metsän humu läheni, heidän ympärillään alkoi olla kuumempi, mutta nämä kolme miestä seisoivat alallaan.

"En tunne koko asiaa", sanoi Enok uudelleen. "Levion on kai tehnyt tämän minun ilokseni."

Levion sanoi: "Tässä on kaksisataa taaleria — mutta onko minulla koskaan ollut kahtasataa taaleria? Ja eikö kaulahuivi ole sinun? Eikö se ole ollut sinun korviesi ympärillä?"

Mutta Enok seisoi siinä ja hengitti raskaasti ja väitti itsepintaisesti: "En tiedä asiasta mitään. Mutta muuten voit sinä, Levion, olla varma siitä, että minä olen pitävä sinut mielessäni."

Ajatukset menivät sekaisin papin päässä. Jos Enok oli varas, niin silloinhan sähköttäjä Rolandsen vain oli tehnyt pilaa siitä kehoittavasta kirjeestä, jonka hän oli saanut. Ja minkätähden olisi hän tehnyt sillä tavoin?

Kuumuus kävi liian ankaraksi, nämä kolme miestä vetäytyivät järven rannalle ja tuli seurasi perässä. Heidän täytyi mennä veneisiin, niin, vieläpä soutaa rannasta.

"Se on joka tapauksessa Mackin paperi", sanoi pappi. "Ilmoittakaamme asia. Souda kotiin, Levion."

Enok oli murtunut ja istui vain tuijottaen jäykästi eteensä. "Niin, ilmoittakaamme vain", sanoi hän, "siihen minä ensimäisenä suostun."

Pappi kysyi huolissaan: "Niin, suostutko todellakin?" Ja hän sulki itsetiedottomasti silmänsä, ajatellessaan kauhulla asiaa.

Ahnas Enok oli ollut liian yksinkertainen. Hän oli huolellisesti piilottanut tämän henkivakuutuspaperin, jonka merkitystä hän ei käsittänyt. Siinä oli koko joukko leimoja ja se oli merkitty suurelle summalle, hän saattoi kenties jonkun ajan perästä matkustaa myömään paperin, ei hänellä ollut varoja viskata pois paperia.

Pappi kääntyi katsomaan tulta. Metsässä työskenneltiin, puita kaadettiin, näkyi leveän ojan tumma juova. Paljon ihmisiä oli tullut lisäksi.

Ja vene kolmine miehineen sousi lahden perukassa olevan nimismiehen kartanon rantaan.

XII.

Kun pappi illalla palasi kotiin, oli hän itkenyt. Hänen ympärilleen kasautui niin paljon huolestuttavaa syntiä. Hän oli nöyryytetty ja pahoillaan, nyt ei hänen vaimonsa tulisi saamaan edes niitä kenkiä, jotka hän varsin kipeästi tarvitsi. Enokin suuri lahja alttarilla oli annettava takaisin, rahat olivat varastetut. Ja silloin oli pappi taas jäävä tyhjäksi.

Hän meni paikalla vaimonsa luo. Jo ovessa valtasi hänet epätoivon tunne. Rouva ompeli. Vaatteita oli permannolla ympäri huoneen, haarukka ja pesuliina keittiöstä olivat sängyllä yhdessä sanomalehtien ja erään ompeluksen kera. Toinen tohveli oli pöydällä. Kaapin päällä oli koivunoksa ja suuri, harmaa kivi.

"Ei ole tarpeen", sanoi rouva. "Olisin itse korjannut tohvelini, kunhan olisin lopettanut ompelemisen."

"Ei sillä mitään tarkoitusta ole. Löysin sen rannalta, pidin sitä niin kauniina."

Pappi keräsi sanomalehdelle joukon kuivuneita heiniä, jotka olivat peilipöydällä.

"Ne ovat viruneet tuossa yli viikon ajan", sanoi pappi, "ja ovat jättäneet jäljen pintamaaliin."

"Niin, nyt sen näet. Ei pitäisi koskaan kiilloittaa huonekaluja, ne eivät silloin kelpaa mihinkään."

Silloin alkoi pappi nauraa ilkeästi. Rouva heitti pois ompeleensa ja nousi seisomaan.

Mies ei antanut hänelle koskaan rauhaa, vaan piinasi hänet kuoliaaksi ymmärtämättömyydellään. Ja taas kehittyi sellainen tyhmä ja hedelmätön riita, kuten ennen vähän väliä näiden neljän vuoden aikana. Pappi oli tullut nöyrästi pyytämään lykkäystä kenkäjutussa, mutta hänelle kävi yhä vaikeammaksi toimittaa asia, suuttumus kuohahti yli äyräiden. Miten kaikki olikaan pappilassa nurinkurin, sittenkuin neitsyt van Loos oli lähtenyt tiehensä ja rouva itse hoiti taloutta.

"Mutta samalla kertaa puhuen — etkö voisi edes joskus pitää huolta keittiön puolella?" sanoi pappi.

"Siinä oli suuri kasa kermapuuroa, jota syötiin edellisenä päivänä puolisiksi."

"Niin, palvelijattaret olivat syöneet sitä sillä tavalla, etten enää voinut käyttää sitä."

Rouva vaikeni. Mutta kyllä hän olisi voinut puolustautua tätäkin syytöstä vastaan.

"Meillä ei oikeastaan ole kovinkaan suuret varat", sanoi pappi, "ja sinäkin tiedät, että me ostamme munat. Eräänä päivänä sai kissa munavanukasta."

"Sitä oli jäänyt hiukan yli puolisilta. Mutta sinä olet aivan mahdoton, sanon minä, sinun pitäisi mennä lääkäriin pahan tuulesi vuoksi."

"Olen nähnyt sinut kissa käsivarrella ja ojentavan sille maitoastiaa. Ja sallit, että palvelijattaret näkevät sen. Ne nauravat sinulle itsekseen."

"Ne eivät naura ensinkään. Mutta sinä vain olet hulluuteen asti pahalla tuulella."

Seuraavana päivänä aamiaispöydässä ei rouvassa ollut merkkiäkään kärsimyksistä ja suuttumuksesta. Kaikki huolet olivat kuin poispuhalletut, hän ei näyttänyt, jumalankiitos, enää muistavan koko eilistä riitaa. Hänen iloinen huikentelevaisuutensa auttoi heitä kestämään elämää. Pappi liikkui taas vapaammin. Hänhän olisi itse voinut pitää suunsa kiinni noista talousasioista, uusi talousneitsyt, joka heille tulisi, oli kai jo matkalla pohjoiseen päin.

"Ne rahat, jotka sain Enokilta, täytyi minun jättää takaisin, hän oli varastanut ne."

"Niin, ajattelehan, hän juuri teki murtovarkauden Mackin konttoriin."
Ja pappi kertoi kaiken.

"Hänkö, se lurjus! Kurja raukka hän on!… Mutta sinun täytyy niinmuodoin, ikävä kyllä, taas odottaa kenkiäsi."

Sellainen hän aina oli, papinrouva, hyvä ja uhrautuvainen viimeisiin asti, lapsi. Eikä pappi ollut koskaan kuullut hänen valittavan köyhyyttään.

"Jos sinä edes voisit käyttää minun kenkiäni", sanoi pappi, ja tunsi sydämensä heltyvän.

Silloin nauroi rouva oikein sydämellisesti: "Niin, ja sinä minun, hahhahhaa!" Hän työkkäsi papin lautasen permantoon, niin että se meni rikki, ja kylmä lihakäärylä sen mukana.

"Ei saa suuttua vahingosta", ajatteli pappi, "ei ajatusta sinnepäinkään! Mutta lautanen maksaa myös rahaa!"

"Mutta minun ei kannata elää niinkuin sinun", sanoi pappi, ja synkistyi taas. Ja siitä olisi taas voinut kehittyä kaikkein herttaisin riita, ellei rouva olisi vaijennut. Mutta molempien ilo oli joka tapauksessa tiessänsä — — —

Seuraavana päivänä tiesi huhu kertoa suuren tapahtuman — Rolandsen oli kadonnut. Kun hän oli saanut kuulla löydöstä metsässä ja Enokin tunnustuksesta, oli hän huudahtanut perin suutuksissaan: "Sepä vasta hullua! Ainakin kuukautta liian aikaisin!"

Urkujenpolkija Börre oli kuullut sen. Illempänä ei Rolandsenia löytynyt mistään, ei ulkoa eikä sisästä. Mutta urkujenpolkijan vene, joka oli kiinnitettynä pappilan laituriin, oli poissa airoineen, kalanpyydyksineen ja kaikkine mitä siinä oli.

Rosengårdin Mack sai heti tiedon oikeasta murtovarkaasta, mutta ihme kyllä hän ei ensinkään kiiruhtanut uudelleen tarttumaan asiaan. Ehkäpä vanha Mack tiesi, mitä hän teki. Sähköttäjä Rolandsen oli petkuttanut häneltä palkinnon, jonka hänen nyt täytyi uudelleen maksaa, ja nyt oli todellakin hiukan sopimaton aika. Hän oli siksi oikea Mack, ettei hän voinut ruveta pikkumaiseksi tässä kunnia-asiassa, mutta hän oli tilapäisessä pulassa. Mackin monet asiat kysyivät suuria menoja, eikä puhdasta rahaa tullut sisään suurin joukoin. Hänen suuri sillivarastonsa oli asiamiehen käsissä Bergenissä, mutta hinnat olivat alhaiset, hän ei myönyt. Mack odotti hartaasti mätäkuuta — senjälkeen loppuisi kaikki kalastaminen ja hinnat kohoaisivat. Sitäpaitsi oli venäläisillä sota, tämän suuren maan maanviljelys tulisi laiminlyödyksi ja kansa tarvitsisi silliä.

Usean viikon ajan vältti Mack tehdasta. Hänhän oli luvannut papinrouvalle leipomon, ja mitä hän nyt saattaisi sanoa? Perusmuuri oli valmis ja suunnitelmat valmiit, mutta itse rakennusta ei rakennettu. Alettiin taas huhuilla, että leipomon rakentaminen kenties tuotti vaikeuksia Mackille. Asia kehittyi niin pitkälle, että nimismiehen talossa asuva leipuri taas rupesi juomaan. Hän oli taas varmistunut, hänellä oli aikaa hiukan ryypiskellä. Pappi sai kuulla leipurin lankeemuksesta ja kääntyi mieskohtaisesti hänen puoleensa, mutta se ei näkynyt auttavan, niin varmaksi oli hän käynyt.

Totisesti oli papilla, vahvalla työmiehellä, kylliksi tekemistä — vaikkei hän säästänyt itseään, jäi sittenkin työtä tekemättä. Nyt oli hän lisäksi menettänyt kirkonisännän, kaikkein toimeliaimman, Enokin. Jo pari päivää hänen kukistumisensa jälkeen oli Levion tullut takaisin ja ollut mitä halukkain uudelleen saamaan viran.

"Pastori huomaa kai nyt, ettei ollut ketään sopivampaa kirkonisäntää kuin minä."

Niin esiintyi pappi vahvana ja taipumattomana ja oikeamielisenä kaikille. Ja hänellä oli syytä juuri nyt kurittaa itseään säälittä. Alituinen kotoinen epäsopu ja hänen kutsumuksensa monet vaikeudet olivat heikontaa hänet ja saattaa hänet lankeamaan — hänen mieleensä saattoi silloin tällöin tunkeutua aivan luvattomia ajatuksia. Mitä haittaisi, jos hän esim. solmisi rauhan Levionin kanssa, joka sitten taas tekisi pieniä vastapalveluksiaan? Ja lisäksi — Rosengårdin Mack oli luvannut auttaa tositarvitsevia, hyvä, pappi oli pitäjän suuri vaivainen, hän saattaisi todellakin kääntyä Mackin puoleen pyytämään apua eräälle hädänalaiselle perheelle ja pitää rahat itse. Silloin saisi rouva kenkänsä. Pappi itse tarvitsisi myös jotakin, pari kirjaa, hiukan filosofiaa, jokapäiväinen raataminen kuihdutti häntä, hän ei voinut kehittyä. Esimerkiksi oli nyt Rolandsen, suuripuheinen lurjus, hyvällä menestyksellä uskotellut rouvalle, että juuri ihmiset tekivät Jumalan siksi, mikä hän oli. Ja hän aikoi varustautua, voidakseen tarpeen tullen saada hänet sanattomaksi.

Vihdoin tuli Mack. Ja hän tuli tapansa mukaan suurenmoisena ja hienona — hänen tyttärensä Elise oli mukana. Hän meni heti vierailulle papin luo ollakseen kohtelias, sitäpaitsi ei hän mitenkään aikonut kiertää lupaustaan. Rouva kysyi leipomoasiaa. Mack valitti, ettei hän ollut nopeammin voinut jouduttaa asiaa, siihen oli painavia syitä — leipomoa ei yksinkertaisesti voinut valmistaa tänä vuonna, muurien täytyi antaa vahvistua. Rouvalta pääsi pettymyksen huudahtus, mutta pappi oli iloinen.

"Asiantuntijat ovat sanoneet minulle niin", sanoi Mack, "niin että minun täytyy alistua. Kattoa asetettaessa ensi keväänä voivat muurit levitä monta tuumaa. Ja miten kävisi rakennuksen niiden yllä?"

Muuten ei Mack ollut ensinkään alakuloinen tai masentunut, kaukana siitä. Mätäkuu oli ohi, kaikenlainen sillinkalastus oli täysin päättynyt, ja asiamiehen sähkösanoma ilmoitti hintojen kohoavan. Mack ei malttanut olla kertomatta tätä papille.

Vasta-asiana tiesi pappi kertoa, missä Rolandsen oli — eräällä saarella kaukana lännessä, aivan aavan meren rajalla, aivan kuin villiasukas. Eräs mies ja nainen olivat tulleet ja ilmoittaneet asian papille. Mack lähetti viipymättä veneen noutamaan Rolandsenia.

XIII.

Oli niin, että Enokin tunnustus oli kohdannut Rolandsenin aivan äkkiä — nyt oli hän vapaa, mutta hän ei voinut maksaa Mackille noita neljääsataa taaleria. Sen takia kävi niin, että hän otti urkurinpolkijan veneen pyydyksineen ja muine tarpeineen ja sousi merelle hiljaisena yönä. Hän aikoi ulkosaaristoon, ja sinne oli puolitoista peninkulmaa, osittain avomerta. Hän sousi koko yön, etsi aamulla itselleen sopivan saaren. Sille nousi hän maihin. Kaikenlaisia merilintuja lenteli hänen ympärillään.

Rolandsen oli nälkäinen ja aikoi ensin poimia itselleen runsaan tiun lokinmunia aamiaiseksi. Mutta näyttäytyi, että munat olivat jo muuttuneet poikasiksi. Silloin nousi hän kalastamaan ja onnistui paremmin. Hän eli nyt kalalla päivän toisensa jälkeen ja lauloi ja pitkästyi aikaansa ja oli saaren itsevaltias. Sadeilmalla tarjosi eräs mukava kivenlohkare hänelle suojaa, yöt makasi hän pienellä nurmenkaistaleella, eikä aurinko laskenut koskaan.

Kului kaksi viikkoa, kului kolme viikkoa, huono ruoka laihdutti hirveästi Rolandsenia, mutta hänen silmistään loisti yhä lujempi päättäväisyys, eikä hän aikonut antautua. Hän pelkäsi vain, että joku tulisi häiritsemään häntä. Muutama yö sitten tuli eräs vene saarta kohden, siinä oli mies ja nainen, jotka olivat untuvia keräämässä. He aikoivat nousta saarelle, mutta Rolandsen ei sallinut sen tapahtua, hän oli nähnyt heidät jo kaukaa ja ehtinyt raivostua, nyt keinui hän niin vimmatusti urkujenpolkijan pienessä veneessä, että tunkeilijat sousivat pois kauhuissaan. Silloin nauroi Rolandsen itsekseen ja oli hirveän paholaisen näköinen laihoine naamoineen.

Eräänä aamuna pitävät linnut tavallista kovempaa meteliä ja herättävät Rolandsenin, ja oli vielä niin varhainen, että oli miltei yö. Hän näkee veneen tulevan, se on aivan lähellä. Rolandsenilla oli se surullinen ominaisuus, että hän suuttui hyvin hitaasti. Tuossa läheni nyt vene, hänelle mitä sopimattomimmalla hetkellä, mutta kun hän viimein ehti kunnolleen raivostua, oli vene jo maissa, muuten olisi hän tehnyt sille jotakin ja karkoittanut soutajat kivisateella.

Kaksi Mackin tehtaan työläistä, isä ja poika, astuivat maihin ja vanhus sanoi hyvää päivää.

"En ole ensinkään tyytyväinen sinun käyntiisi ja tulen tekemään sinulle jotakin", vastasi Rolandsen.

"Mitä niin?" sanoi ukko ja heitti poikaansa puolittain rohkean, puolittain pelokkaan katseen.

"Tietysti on itse Mack lähettänyt sinut minun luokseni. Tunnen hänen asiansa."

Nyt sekaantui myös nuorempi puheeseen ja sanoi, että urkujenpolkija halusi saada pois veneensä ja pyydyksensä.

Rolandsen huudahti katkerasti: "Hänkö? Onko mies järjiltään? Mitä minulle sitten jäisi? Minä asun autiolla saarella, minun täytyy käyttää venettä päästäkseni ihmisten ilmoille, minun täytyy kalastaa pyydyksillä voidakseni elää. Sanokaa hänelle sellaiset terveiset."

"Ja sitten pyysi uusi sähköttäjä meidän sanomaan Teille, että Teille on siellä joku tärkeä sähkösanoma."

Rolandsen hätkähti. Mitä! Nyt jo! Hän teki vielä pari kysymystä, joihin hän sai vastauksen, eikä enää ensinkään vastustellut kotiin lähtöä miesten seurassa. Nuorempi mies souti urkujenpolkijan venettä, ja Rolandsen läksi vanhuksen veneessä.

Veneen kokassa oli vakka ja Rolandsenissa heräsi toivo, että siinä ehkä oli evässäkki. Hän aikoi kysyä: "onko siinä ruokaa?" Mutta hän hillitsi itsensä pelkästä ylpeydestä ja alkoi puhella muista asioista.

"Sitä vain huhuiltiin. Eräs mies ja nainen olivat nähneet Teidät täällä eräänä yönä, ja säikähtivät pahanpäiväisesti."

"Niin, mitä niillä oli täällä tekemistä… Ajattelehan, minä löysin uuden kalapaikan saaren luota. Ja nyt lähden minä pois sieltä."

"Se ei kuulu sinuun", vastasi Rolandsen lyhyesti. Hän katseli rasiaa, mutta näytti miltei halkeavan ylpeydestä ja sanoi: "Tuopas on harvinaisen kurjannäköinen vakka. Ei kait siinä voi pitää mitään. Mitähän tuo lienee?"

"Ollappa minulla vain kaikki se liha ja silava ja voi ja juusto, mikä on ollut siinä vakassa, niin eipä puuttuisi minulta ruokaa monen vuoden aikana", vastasi ukko.

Kun he olivat ehtineet puolimatkaan, asetettiin veneet vierekkäin ja isä ja poika alkoivat aterioida eväsvakasta. Rolandsen katseli kaikkialle muualle päin. Ukko sanoi: "Meillä olisi vähän ruokaa tässä, jos niinkuin saisi olla Teille." Ja koko vakka asetettiin Rolandsenin eteen.

Hän viittasi kädellään kieltävästi ja vastasi: "Minä söin puoli tuntia sitten vankan aterian. Muuten et voi käsittää, miten tuo ohutleipä näyttää hyvin paistetulta. Ei kiitos, minä vain katselen ja haistan sitä!" Ja Rolandsen haasteli taas ja katseli joka suunnalle: "Ah, me elämme oikeastaan kamalan lihavasti täällä Pohjolassa. Olen varma, ettei ole ainoatakaan kauppapuotia, jossa ei riippuisi lihakimpaletta. Ja entä kaikki silava. Mutta sellaisessa elintavassa on jotakin eläimellistä!" Rolandsen kiemurteli vasten tahtoaan veneen pohjalla ja sanoi: "Miten kauvan minä olisin oleskellut tuolla saarella, kysyt sinä? Olisin tietysti jäänyt syksyyn asti ja katsellut tähdenlentoja. Olen tavattomien ilmiöiden harras ystävä, minua huvittaa katsella, miten taivaankappaleet pirstoutuvat."

"Taivaankappaleitako? Kun toinen tähti viskaa toisen aivan villisti ja silmittömästi taivaan kantta alaspäin."

Mutta syömistä jatkui, ja Rolandsen huudahti: "No tepä syötte vasta sikamaisesti! Kylläpä jaksatte tunkea vatsaanne ruokaa!"

Veneet erkanivat toisistaan, ja miehet tarttuivat taas airoihin.
Rolandsen asettautui veneen perään nukkumaan.

He tulivat kotiin iltapäivällä, ja Rolandsen meni heti lennätinasemalle sähkösanomia kyselemään. Ne sisälsivät ilahduttavia ilmoituksia keksinnöstä, korkea tarjous patentista Hampurista ja vielä korkeampi tarjous eräältä toiselta liikkeeltä toimiston välityksellä. Ja Rolandsen oli niin ihmeellinen olento, että hän juoksi metsään ja oli hyvän aikaa yksin, ennenkuin hän ryhtyi hankkimaan itselleen jotakin syömistä. Mielenliikutus teki hänestä pojan, kädet ristissä olevan lapsen.

XIV.

Hän meni Mackin konttoriin, ja hän meni sinne uutena miehenä, niin, jalopeurana. Omituinen mielenliikutus valtaisi kenties Mackin perheen nähdessään hänet, Elise kenties onnittelisi häntä, ja tämä vilpitön ystävyys tekisi hänelle hyvää.

Hän pettyi. Hän tapasi Elisen tehtaan ulkopuolella keskustelemassa veljensä kanssa. Tämä välitti hänestä niin vähän, että tuskin tervehti häntä. Molemmat jatkoivat keskusteluaan. Rolandsen ei häirinnyt heitä eikä kysellyt vanhaa Mackia, vaan meni konttoriin ja naputti oveen. Ovi oli suljettu. Hän meni taas ulos ja sanoi: "isänne on lähettänyt hakemaan minua, missä voin tavata hänet?"

Keskustelevat eivät kiirehtineet vastaamaan, vaan puhuivat asiansa loppuun — sitten sanoi Fredrik: "Isä on vesipadolla."

"Sen he olisivat voineet sanoa jo minun tullessani", ajatteli Rolandsen. Molemmat olivat perin välinpitämättömät, olivat antaneet hänen mennä konttoriin huomauttamatta asian oikeata laitaa.

Fredrik sanoi hitaasti: "Jos isä on padolla, niin on hän siellä sen takia, että hänellä on siellä jotakin toimittamista."

Mutta vähitellen alkoi hän hiljalleen puristaa huuliaan vastakkain ja miettiä asiaa. Äkkiä käännähti hän ympäri ja sanoi ilman mitään aihetta: "Mutta kun minä nyt olen tullut, niin en ole tullut tapaamaan ketään muuta, kuin isäänne, ymmärrättekö?"

"Ja kun minä nyt tulen toisen kerran, niin tulen vain sanomaan, etten tule kolmatta kertaa!"

Vanha Mack tuli kävellen. Hän rypisti otsaansa, puhui lyhyesti ja meni Rolandsenin edellä konttoriin. Hän oli hyvin epäsuosiollinen. Hän sanoi: "Viime kerralla tarjosin teille istuinta, nyt en tee sitä."

"Ei, ei", sanoi Rolandsen. Mutta hän ei vielä ensinkään käsittänyt tätä suuttumusta.

Mutta vanhaa Mackia ei kovuus ensinkään huvittanut. Hänellä oli valta tähän mieheen, joka oli rikkonut häntä vastaan, ja hän halusi olla liian voimakas käyttääkseen sitä. Hän sanoi: "Te tiedätte tietysti, mitä on tapahtunut?"

Rolandsen vastasi: "Olen ollut poissa, täällä on voinut sattua paljon, josta Te tiedätte, mutta en minä."

"Selvitän Teille vähän sitä", sanoi Mack. Ja hän oli nyt kuin pieni Jumala, joka piti ihmisen kohtaloa kädessään. "Oliko asianlaita niin, että Te poltitte minun henkivakuutuspaperini?" kysyi hän.

"Asianlaita on niin", alkoi Rolandsen, "että jos Te alatte kysellä minulta tarkasti…"

"Tässä se on", sanoi Mack ja veti asiakirjan esiin. "Rahat on niinikään löydetty. Ne olivat kaikki eräässä kaulahuivissa, joka ei ollut Teidän."

Rolandsenin täytyi hymyillä kaikelle tälle juhlallisuudelle, ja hän sanoi piloillaan: "Tulettepa näkemään, että juuri Enok on varas."

Mutta hänen pilansa ei miellyttänyt Mackia, se ei todistanut minkäänlaista nöyryyttä. "Te olette pitänyt minua narrinanne", sanoi hän, "ja olette petkuttanut minulta neljäsataa taaleria."

Rolandsenia, jonka taskussa oli kallisarvoinen sähkösanoma, ei yhä vieläkään huvittanut esiintyä täysin vakavasti. "Miettikäämme hiukan asiaa", sanoi hän.

Silloin puhui Mack jyrkästi: "Annoin Teille anteeksi viime kerralla, nyt en enää tee sitä."

Mack kiivastui: "On edelleenkin niin, että rahat eivät ole minulle pääasia. Te olette petturi, ettekö ymmärrä sitä?"

"Sepä on todellakin liian kovaa", sanoi Rolandsen ja hymyili yhä. "Mitä
Te sitten haluatte?"

Fredrik tuli huoneeseen ja asettui paikalleen pulpetin ääreen. Hän oli kuullut viimeiset sanat ja näki isänsä kiihoittuneena, mikä oli harvinaista.

Rolandsen sanoi, pannessaan kätensä taskuunsa, jossa sähkösanomat olivat: "Mutta ettekö halua ottaa rahoja?"

Rolandsen jäi seisomaan. Hän ei ollut enää jalopeura — jos ruvettiin vaatimaan tiliä, niin oli hän ehkä mennyt liian pitkälle ja saattoi tulla vangituksi. Hyvä! Kun Mack katsoi häneen kysyvästi, ikäänkuin hän olisi ihmetellyt, että hän yhä viipyi paikallaan, vastasi Rolandsen: "Minä vartoan vangitsemistani."

Mack hätkähti hiukan: "Täälläkö? Ei, Te voitte mennä kotiin ja järjestää asianne."

Kuullessaan nämä sanat, muuttui Mack hiukan ystävällisemmäksi — eihän hän toki ollut mikään ihmissyöjä. "Te voitte tietysti käyttää sekä tämän että huomisen päivän asioittenne järjestämiseen."

Elise seisoi yhä ulkona ja Rolandsen kulki hänen ohitseen tervehtimättä. Mikä oli menetetty, oli menetetty, sille ei voinut mitään. Elise huusi hiljaa hänen jälkeensä, ja hän pysähtyi ikäänkuin pistoksen saaneena ja sekaisin ihmetyksestä tuijottain Eliseen.

Rolandsen ei ymmärtänyt mitään, ei hän myöskään käsittänyt, minkätähden Elise nyt välitti hänestä. "Olen saanut luvan mennä kotiin, lähetän pari sähkösanomaa", sanoi hän.

Elise tuli hänen luoksensa, hänen rintansa nousi ja laski, hän katsahti ympärilleen ja näytti epävarmalta. Hän sanoi: "Isä oli arvattavasti ankara. Mutta ei sitä kauvan kestä."

Rolandsen suutahti. Eikö hänellä itsellään ollut mitään oikeutta puolellaan? "Teidän isänne tehköön kernaasti mitä haluaa", vastasi hän.

"Vai niin, vai sillä tavalla!" Mutta Elise hengitti yhä raskaasti ja sanoi: "Miksi Te katselette minua tuolla tavalla? Ettekö tunne minua?"

Armoa, pelkkää armoa. Rolandsen vastasi: "Tunnetaan tai ei tunneta, sen mukaan miten ihmiset itse tahtovat."

Vaitiolo. Elise sanoi lopulta: "Te myöntänette kuitenkin, että mitä Te olette tehnyt… No, itsehän joudutte eniten kärsimään."

"Hyvä, antakaa minun vain eniten kärsiä. Minä en halua, että kuka tahansa tällä tavalla häiritsee minua. Teidän isänne saattaa vangituttaa minut."

Rolandsen odotti kaksi, odotti kolme päivää, eikä kukaan tullut urkujenpolkijan tupaan noutamaan häntä. Hän oli mitä suurimmassa jännityksessä. Nyt oli hän kirjoittanut sähkösanomansa ja aikoi lähettää ne samalla hetkellä, kuin hänet vangittaisiin — hän aikoi hyväksyä korkeimman tarjouksen keksinnöstä ja myödä patentin. Ei hän kuitenkaan ollut toimeton, hän piti ulkomaalaisten liikkeiden kanssa vireillä pikkukeskusteluja, puuhaili kosken ostamista yläpuolella Mackin tehdasta ja tieoikeuden turvaamista kuljetusta varten. Ja kaikki nämä asiat kulkivat toistaiseksi hänen käsiensä kautta.

Mutta Mack ei ollut sentapainen, että hän olisi vainonnut lähimäistään. Hän oli päinvastoin taas saanut liikeasioissaan myötätuulen ja myötäkäymisen aikana halusi hän paljon kernaammin esiintyä ylenmäärin hyväntahtoisena. Uusi, Bergenin asiamiehen lähettämä sähkösanoma ilmoitti, että silli oli myöty Venäjälle. Jos Mack halusi rahoja, oli ne saatavissa. Niin, että nyt hän taas oli vahvalla pohjalla.

Kun toista viikkoa oli kulunut, eikä mitään muutosta tapahtunut, meni Rolandsen taas Mackin konttoriin. Jännitys ja epätietoisuus olivat piinanneet hänet puolikuoliaaksi ja hän halusi saada asian selväksi.

"Vanha mies, Teidän on heti ratkaistava asia!" sanoi Rolandsen kiivaasti. "Te luulette voivanne iankaiken pitkittää sitä, ja loistaa onnellisuudellanne, mutta kyllä minä keinon keksin. Annan itse itseni ilmi."

"Näytänpä Teille, millaista puhetta Teidän sopii odottaa", huusi
Rolandsen aiheettoman kopeasti ja viskasi sähkösanomansa Mackin eteen.
Hän näytti vielä suurinenäisemmältä, kuin entiseen aikaan, sen takia
että hänen kasvonsa olivat niin laihtuneet.

Mack silmäili sähkösanomia. "Teistä on tullut keksijä!" sanoi hän. Mutta mitä kauemmaksi hänen silmänsä liukuivat, sitä kiinnemmäksi hän ne supisti ja katsoi tarkemmin. "Fischleim, kalanliimaa", sanoi hän lopuksi. Sitten luki hän sähkösanomat taas alusta alkaen. "Tämähän näyttää varsin lupaavalta!" sanoi hän ja katsahti Rolandseniin. "Onko asia todellakin niin, että Teille on tarjottu näin suuri summa kalanliimakeksinnöstänne?"

"Siinä tapauksessa onnittelen Teitä. Mutta silloin pitäisi Teidän osoittautua niin suureksi, ettette olisi epäkohtelias vanhalle miehelle."

"Siinä Te tietysti olette oikeassa. Mutta jännitys on saanut minut aivan sekapäiseksi. Te lupasitte vangituttaa minut, mutta siitä ei tullutkaan mitään."

"Minun täytyy sanoa, miten asia on — asiaan sekaannuttiin. Minä olisin kyllä tehnyt sen."

Mack katsahti taas sähkösanomaan. "Tämähän on suurenmoista. Voitteko vähän valaista minulle keksintöänne?"

"Ei ainoastaan tavallaan. Samasta hetkestä alkaen, jolloin minä olen lähettänyt vastaukseni, olemme me sitä täydellisesti."

"Vai niin?" sanoi Mack säpsähtäen. "Mitä Te sillä tarkoitatte? Aiotteko perustaa tehdasliikkeen?"

"Aion. Yläpuolella Teidän tehdastanne on koski, paljon suurempi koski.
Siinä ei tarvita sulkua."

Mutta tällainen puhe suututti yhä enemmän tätä vanhaa kauppakuningasta, joka ei ollut tottunut sellaiseen eikä hän suvainnut sitä. "Te unohdatte niin hämmästyttävän usein, että Te yhä olette minun vallassani", sanoi hän.

Fredrik tuli huoneeseen. Hän huomasi heti, että sanasota oli ollut käymässä, ja häntä harmitti, ettei isä kerta kaikkiaan musertanut tuota suurinenäistä erotettua sähköttäjää.

Rolandsen sanoi kovalla äänellä: "Teen teille tarjouksen — me käytämme keksintöä hyväksemme yhteisesti. Me panemme Teidän tehtaanne uuteen kuntoon ja minä hoidan sitä. Annan Teille kaksikymmentäneljä tuntia ajatusaikaa!" Jonka jälkeen Rolandsen jätti sähkösanoman paikalleen ja läksi.

XV.

Syksy lähestyi, tuuli puhalteli metsässä, meri muuttui kellertäväksi ja kylmäksi ja tähtiä syttyi taivaalle. Mutta Ove Rolandsenilla ei ollut enää aikaa katsella tähden lentoja, vaikka hän pitikin omituisista ilmiöistä. Koko joukko työmiehiä oli viime aikoina työskennellyt Mackin tehtaalla, toisaalla revittiin maahan ja toisaalla rakennettiin Rolandsenin ohjeitten mukaan, sillä hän johti töitä. Hän oli voittanut kaikki vaikeudet ja nautti suurta arvoa.

"Minä en", vastasi Elise. "Hänestä on paisunut sellainen mahtailija.
Aivan kuin hän olisi pelastanut meidät."

"Hän on tunkeutunut meidän perheeseemme, juuri hän", sanoi Elise kalpein huulin. "Kaikkialla missä me olemme, on hänkin. Mutta jos hän kuvittelee pienintäkään minuun nähden, niin hän erehtyy."

Ja kaikki meni kuitenkin tavallista menoaan, näyttäytyi, että tultiin toimeen hänettäkin. Mutta nyt oli niin, että siitä hetkestä alkaen, jolloin Rolandsen oli ruvennut Mackin yhtiömieheksi, oli hän itselleen luvannut tehdä vain kunnollisesti työtä, eikä antautua haaveiden valtaan. Kesällä haaveillaan, mutta sitten on sen aika ohi. Mutta toiset haaveilevat koko ikänsä auttamattomasti. Kuten nyt neitsyt van Loos Bergenissä. Rolandsen oli saanut kirjeen häneltä, ettei hän enää pitänyt Rolandsenia ensinkään huonompana itseään, koska Rolandsen ei ollut saastuttanut itseään varkaudella, vaan oli vain tehnyt poikamaisen kujeen. Ja hän peruutti purkauksen, ellei vielä ollut myöhäistä.

Lokakuussa palasi Elise Mack kotiin. Sanottiin hänen olevan oikein kihloissa, ja että hänen sulhasensa, rannikkolaivan kapteeni Henrik Burneus Henriksen, tulisi tervehtimään häntä. Valmistettiin suuria tanssiaisia Rosengårdin suureen saliin, ja saksalainen soittokunta, joka oli paluumatkalla Ruijan kaupungista, oli tilattu puhaltamaan huilua ja torvea. Koko pitäjä oli kutsuttu tanssiaisiin, Rolandsen muiden mukana, ja lukkarin Olga oli nyt vastaanotettava Fredrikin tulevana puolisona. Mutta papin perheelle sattui esteitä. Uusi pappi oli nyt nimitetty; häntä odotettiin joka päivä, ja hyvän piirikappalaisen piti lähteä toisaalle, pohjoiseen päin, jossa toinen seurakunta oli ilman paimenta. Eikä hänestä ollutkaan vastenmielistä kyntää ja kylvää uuteen maahan, täällä ei ollutkaan työ aina onnistunut. Yhteen tarmokkaaseen toimenpiteeseen saattoi hän kuitenkin viitata — hän oli taivuttanut Levionin sisaren muistamaan, kuka se ainoa mies oli, jonka velvollisuus oli naida hänet. Se oli pitäjän puuseppä, talonomistaja, jolla oli kolikoita kirstun pohjalla. Kun pappi vihki heidät alttarin edessä, tunsi hän vienoa tyydytyksen tunnetta. Ahkeralla kilvoituksella onnistui kuitenkin hiukan parantamaan siveellisyydentilaakin.

"No niin, meneehän tässä kaikki hiljalleen, jumalankiitos", ajatteli pappi. Hänen taloudessaan vallitsi taas jonkunlainen järjestys, uusi neitsyt oli tullut, ja hän oli vanha ja vakava, pappi aikoi ottaa neitsyen mukaansa ja pitää hänet uudessakin paikassa. Ehkäpä kaikki selviytyisi. Pappi oli ollut ankara herra, muita ei näyttänyt kuitenkaan sen takia olevan mitään vihaa häntä kohtaan — kun hän pappilan sillalla varustautui laivamatkalle, olivat monet tulleet heittämään jäähyväisensä. Mitä Rolandseniin tulee, ei hän halunnut jättää käyttämättä tätä tilaisuutta ollakseen kohtelias — Mackin kannella varustettu vene kolmine soutajineen vartoi jo häntä, mutta hän tahtoi lykätä lähtöään, kunnes papin perhe oli lähtenyt, Papin täytyi kaikesta huolimatta kiittää häntä tästä kohteliaisuudesta. Ja samoinkuin kirkonisäntä Levion aikoinaan oli kantanut rouvan maihin, sai hän taas kantaa hänet veneeseen. Levionillekin näyttivät koittavan valoisammat päivät, sillä pappi oli luvannut tehdä parhaansa, että hänet taas asetettaisiin kirkonisännän virkaan.

"Jollei Teidän matkanne nyt olisi pohjoiseen ja minun etelään, niin olisimme tehneet seuraa toisillemme", sanoi Rolandsen.

"Niin", vastasi pappi. "Mutta muistakaamme, rakas Rolandsen, että Te menette etelään ja me pohjoiseen päin, mutta että me kerran kaikki yhdymme samassa paikassa!" Niin todisti hän ollen väsymätön loppuun asti.

Rouva istui perässä samat vanhat kengät jalassa — ne oli paikattu ja olivat sen kautta rumentuneet oikein perinpohjaisesti. Mutta rouva ei ollut pahoillaan, päinvastoin säteilivät hänen silmänsä ja hän riemuitsi päästessään uuteen paikkaan katselemaan, millaista siellä oli. Hän ajatteli yhtäkaikki kaipauksella erästä suurta harmaata kiveä, jota pappi ei millään ehdolla antanut hänen ottaa mukaansa, vaikka se oli niin kaunis.

Vene läksi rannasta. Huiskutettiin hatuilla, huiveilla ja nenäliinoilla, ja huudettiin hyvästejä veneestä ja rannalta.

Sitten nousi Rolandsen veneeseensä. Hänen tuli jo tänä iltana olla Rosengårdissa, siellä odotti kaksinkertaiset kihlajaiset, eikä hän sitäpaitsi halunnut jättää käyttämättä tätä tilaisuutta ollakseen kohtelias. Kun Mackin veneen mastossa ei ollut lippua, lainasi hän korean, punavalkean suuren laivan lipun, jonka hän antoi miesten pystyttää ennen lähtöään.

Illalla tuli hän perille. Huomasi selvästi, että suuressa rakennuksessa oli juhlat, kummankin kerroksen ikkunat oli valaistu ja alukset satamassa liehuttivat lippujaan, vaikka oli aivan pimeä. Rolandsen sanoi miehille: "Menkää nyt maihin, Te, ja lähettäkää tänne sijaan kolme muuta soutajaa — puolenyön aikana lähden taas tehtaalle."

Rolandsen kohtasi heti Fredrikin, joka oli hyvällä päällä — hänellä oli nyt mitä parhaimmat toiveet perämiehen paikasta rannikkoaluksella, niin että hän saattoi mennä naimisiin ja seistä omilla jaloillaan. Myös vanha Mack oli tyytyväinen ja piti rinnassaan sitä kunniamerkkiä, jonka kuningas oli antanut hänelle Ruijanmatkallaan. Ei Eliseä eikä kapteeni Henrikseniä näkynyt, mutta he istuivat ja kuhertelivat kahdenkesken jossakin huoneessa.

Rolandsen joi muutamia laseja, hänen mielensä kävi tyyneeksi ja vakavaksi. Hän istuutui vanhan Mackin viereen ja puhui kaikenlaisista asioista — niinpä nyt tuo väriaine, jonka hän oli keksinyt, se näytti vähäpätöiseltä asialta, mutta se voi paisua päätuotannoksi, hän tarvitsi koneita, puhdistusvälineitä.

Elise tuli, katsoi Rolandseniin, kasvot kokonaan käännettyinä häneen päin, sanoi kovalla äänellä hyvää iltaa ja nyökäytti päätänsä. Rolandsen nousi seisomaan ja tervehti, mutta Elise kulki ohi.

"Ja sitten on oltava täysin valmis, kun Lofotinkalastus alkaa", sanoi Rolandsen ja istui jälleen. Hohhoh, miten vähän hän sallisi minkäänlaisen levottomuuden tulla väliin. "Ajattelen yhä edelleen, että meidän olisi vuokrattava pieni höyrylaiva, jota Fredrik saattaisi kuljettaa."

"Fredrik saa nyt kenties toisen paikan. Mutta saammehan puhua lähemmin tästä asiasta — meillähän on aikaa huomiseen asti."

Rolandsen nousi seisomaan ja sanoi lyhyesti: "Puolen yön aikana!" Niin varma ja horjumaton olisi hän oleva.

"Ajattelin, että viipyisitte täällä yön. Kun on erityinen merkitys.
Niin voisinhan sanoa, että kutsuilla on erityinen merkitys…"

He kävelivät ympäri muiden joukossa, juttelivat hiukan siellä ja täällä. Kun Rolandsen tapasi kapteeni Henriksenin, joivat he toistensa kanssa kuin vanhat tuttavat, vaikka he eivät olleet ennen nähneetkään toisiaan. Kapteeni oli hyväntahtoinen, hiukan lihavahko herra.

Sitten alkoi musiikki soida, istuttiin pöytään kolmessa eri huoneessa, ja Rolandsen toimi kätevästi niin, että hän joutui sellaiseen paikkaan, jossa ei istunut keitään hienompia ihmisiä. Vanha Mack huomasi hänet kiertomatkallaan ja sanoi "Istutteko Te täällä? Niin, no! Ajattelin vain…"

Rolandsen vastasi: "Tuhannen kiitosta, kyllä me kuulemme tännekin asti
Teidän puheenne."

Mack pudisti päätään: "Ei, en minä pidä mitään puhetta!" Hän poistui miettivän näköisenä — jotakin näytti tulleen väliin.

Illallinen syötiin ja paljon oli viiniä ja suuri ihmiskuhina. Kahvin aikana istuutui Rolandsen kirjoittamaan sähkösanomaa. Se oli neitsyt van Loosille Bergenissä, ettei toki vielä ollut liian myöhäistä — tule pohjoiseen päin ensi tilassa. Ovesi.

Sekin asia oli hyvin, kaikki oli hyvin, erinomaisesti! Hän vei itse sähkösanoman lennätinasemalle ja katsoi, että se lähetettiin. Sitten meni hän takaisin. Elämä pöytien ääressä oli käynyt vilkkaammaksi, vaihdettiin paikkoja. Elise tuli hänen luoksensa ja ojensi hänelle kätensä. Hän pyysi anteeksi, että hän oli äsken mennyt Rolandsenin ohi tuolla tavalla.

"Kunpa vain tietäisitte, miten kaunis te taas tänä iltana olette", sanoi Rolandsen ollen varma ja kohtelias.

"Niinhän olen muuten yleensä aina arvellut. Minähän olen ollut vanha ihailijanne, tiedättehän sen. Todellakin, ettekö muista, miten minä viime vuonna suorastaan kosin teitä!"

Elise ei oikein pitänyt tästä Rolandsenin leikinlaskusta, hän poistui taas sillä kertaa. Mutta myöhemmin joutui Rolandsen taas juttusille hänen kanssaan. Tanssi oli alkanut, Fredrik oli avannut tanssiaiset morsiamineen, niin ettei kukaan huomannut noita kahta, jotka seisoskelivat juttelemassa.

Elise sanoi: "Niin, sehän on totta — voin tuoda teille terveisiä eräältä vanhalta tuttavaltanne, neitsyt van Loosilta."

"Hän on luullut, että aion mennä naimisiin, ja haluaa päästä talousneidikseni. Hän kuuluu olevan hyvin toimelias. Niin, tehän tunnette hänet paremmin kuin minä."

"Hän on todellakin hyvin toimelias. Mutta hän ei voi tulla teidän talousneidiksenne."

"Koska minä nyt tänä iltana olen sähköttänyt hänelle ja tarjonnut hänelle toista paikkaa. Hän on minun morsiameni."

"Minun täytyy sanoa, ettette te koskaan ole ollut niin kaunis kuin tänä iltana!" sanoi Rolandsen ja oli loistavan kohtelias. "Ja entä sitten hame, tummanpunaista samettia!" Hän oli tyytyväinen näihinkin sanoihinsa — saattoiko kukaan arvata levottomuutta niiden takana?

Rolandsen huomasi, että Elisen silmät olivat kosteat, ja hän säpsähti — myöskin tytön omituinen äänenpaino sai hänet pyörälle ja hänen kasvonsa muuttuivat.

Silloin siveli Elise äkkiä hänen kättään yhden ainoan kerran ja läksi. Hän kiiti huoneiden läpi, ei nähnyt ketään eikä kuullut ketään, kiiti vain. Käytävässä seisoi hänen veljensä huutaen häntä, hän käänsi koko hymyilevät kasvonsa veljelleen, ja hänen silmäripsistään tippui kyyneleitä — sitten juoksi hän portaita myöten huoneeseensa.

Neljännestuntia myöhemmin tuli hänen isänsä hänen luokseen. Hän heittäytyi isänsä kaulaan ja sanoi: "Ei, minä en voi!"

"Vai niin! No ei, ei! Mutta sinun täytyy taas tulla alas tanssimaan, sinua kysytään. Ja mitä sinä taas olet sanonut Rolandsenille? Hän on näin muuttunut. Oletko taas ollut epäkohtelias hänelle?"

"Sillä siinä tapauksessa täytyy sinun heti pyytää anteeksi. Hän lähtee taas kahdentoista aikana."

"Kahdentoistako?" Elise laittautui silmänräpäyksessä kuntoon ja sanoi:
"Nyt minä tulen."

"Ehkäpä hyvinkin suuri vahinko minulle itselleni, mutta se on minulle mahdotonta."

Elise ei voinut lähemmin selittää asiaa, ja kun kapteenikin yhä oli yhtä harvapuheinen, ei asiasta sen kummempaa tullut. Elise meni sähkölennätinasemalle ja sähkötti neitsyt van Loosille Bergeniin, että hänen ei pitäisi ottaa huomioon Ove Rolandsenin tarjousta, koska tarkoitus ei ollut vakava. Kirje seuraa. Elise Mack.

"Onko totta, että lähdette kotiin kello kahdeltatoista?" kysyi hän
Rolandsenilta.

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK HAAVEILIJA ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.