The Project Gutenberg eBook of Nälkä, by Knut Hamsun

Se oli siihen aikaan kun kuljeskelin nälkäisenä Kristianiassa, tuossa ihmeellisessä kaupungissa, josta kukaan ei lähde saamatta merkkejä siitä…

Makaan valveilla ullakkokamarissani ja kuulen kellon alapuolellani lyövän kuutta; oli jo hyvin valoisaa, ja ihmiset alkoivat liikuskella portaissa. Alhaalla oven vieressä, missä huoneeni seinä oli paperoitu vanhoilla "Morgenbladetin" numeroilla, oli — sen saatoin aivan selvästi nähdä — majakanjohtajan julistus ja siitä hiukan vasemmalla leipuri Fabian Olsenin lihavin kirjaimin painettu mahtava ilmoitus vastaleivotusta leivästä.

Heti saatuani silmäni auki aloin vanhan tapani mukaan ajatella, olisiko minulla tänään ilon aihetta. Elämäni oli ollut hiukan tukalaa viime aikoina, tavaroistani oli yksi toisensa jälkeen joutunut "sedälle", olin tullut hermostuneeksi ja kärsimättömäksi, pari kertaa olin vuorokauden ajan levännyt vuoteessakin tuntiessani ankaraa huimausta. Välistä kun onni sattui suosimaan, saatoin ansaita joltakin lehdeltä viisi kruunua alakertajutusta.

Aamu valkeni valkenemistaan, ja ryhdyin taas lukemaan oven pielessä olevia ilmoituksia, saatoin erottaa nuo laihat, irvistelevät kirjaimet: "Käärinliinoja neiti Andersenilla, portista oikealle". Se askarrutti aivojani pitkän aikaa, kuulin alakerran kellon lyövän kahdeksaa, ennen kuin nousin ja pukeuduin.

Avasin ikkunan ja katsoin ulos. Siitä missä seisoin näin pyykkinuoran ja aution pellon; kauempana oli palaneen pajan ahjon rauniot, missä muutamia työmiehiä oli raivaustöissä. Nojauduin kyynärvaraan ikkunassa ja tuijotin ilmaan. Enteili kirkasta päivää, syksy oli saapunut, tuo hieno, viileä vuodenaika, jolloin kaikki muuttaa väriään ja kuihtuu. Hälyä oli jo alkanut kuulua kaduilta ja se houkutteli minua ulos; tämä tyhjä huone, jonka lattia keinui joka askelella, oli kuin ravistunut, hirvittävä ruumisarkku; ovessa ei ollut kunnon lukkoa eikä huoneessa minkäänlaista uunia; minun oli tapana öisin nukkua sukkieni päällä saadakseni ne hiukan kuivamaan aamuksi. Ainoa, mikä minulle tuotti hauskuutta, oli pieni, punainen keinutuoli, jossa istua nuhjottelin iltaisin ajatellen milloin mitäkin. Kun tuuli kovasti ja alakerran ovet olivat auki, kuului ihmeellisiä vinkuvia ääniä lattian rakosista ja seinistä, ja ovensuun "Morgenbladetiin" ilmestyi vaaksanpituisia halkeamia.

Nousin ja menin tutkimaan, olisiko vuodekomeroni nurkkauksessa jotain aamiaiseksi kelpaavaa, mutta en löytänyt mitään ja palasin takaisin ikkunan luo.

Herra tietää, ajattelin, hyödyttikö minun enää hakea paikkaa! Nuo monet hylkäävät lausunnot, nuo puolittaiset lupaukset, nuo suorat eväävät vastaukset, heränneet ja pettyneet toiveet, uudet yritykset, jotka aina menivät myttyyn, olivat lannistaneet rohkeuteni. Olin lopulta hakenut laskuttajan paikkaa, mutta saapunut liian myöhään, sitä paitsi en voinut hankkia viidenkymmenen kruunun takuuta. Aina oli jokin esteenä. Ilmoittauduin jopa palokuntaan. Meitä oli puolisensataa miestä eteishuoneessa ja me pullistimme rintaamme näyttääksemme väkeviltä ja urhokkailta. Muuan virkailija kävi tarkastamassa näitä pyrkijöitä, tunnusteli heidän käsivarsiaan ja kyseli heiltä yhtä ja toista, mutta minun ohitseni hän meni pudistaen vain päätään ja sanoi, että minut oli hylätty silmälasieni vuoksi. Yritin uudelleen, ilman silmälaseja, seisoin siellä kulmat kurtussa ja katse tuimana, ja mies meni jälleen ohitseni, hymyillen, — hän oli tuntenut minut. Pahinta kaikesta oli, että pukuni oli käynyt niin nukkavieruksi, etten voinut enää esiintyä paikanhaussa kunnon ihmisenä.

Miten tasaisesti ja säännöllisesti olinkaan luisunut alaspäin koko ajan! Olin lopulta niin merkillisesti typö tyhjä, ettei minulla ollut enää kampaakaan eikä kirjaa, jota olisin voinut aikani kuluksi lueskella. Koko kesän olin liikuskellut hautausmailla tai linnanpuistossa ja kirjoitellut eriaiheisia artikkeleita lehtiin, palstan toisensa jälkeen levottomien aivojeni kummallisia keksintöjä, oikkuja ja päähänpistoja. Epätoivoissani olin usein valinnut mitä etäisimpiä aiheita, jotka olivat aiheuttaneet minulle pitkäaikaisia ponnistuksia mutta joita ei koskaan julkaistu. Kun olin saanut yhden työn valmiiksi, ryhdyin uuteen ja harvoin minua toimittajain epäävät vastaukset lannistivat; vakuutin itselleni, että kerran vielä onnistuisin. Ja tosiaankin välistä, kun onni oli suotuisa ja sain jotakin hyvää syntymään, saatoin ansaita viisi kruunua iltapäivän työstä.

Nousin jälleen ikkunasta, menin pesutelineen luo ja kostutin hiukan vedellä kiiltäviä housuni polvia tummentaakseni niitä ja saadakseni ne näyttämään uudemmilta. Tämän tehtyäni pistin tapani mukaan paperia ja lyijykynän taskuuni ja läksin ulos. Hiivin hyvin hiljaa portaita alas, jotten olisi herättänyt emäntäni huomiota; oli kulunut pari päivää siitä, jolloin vuokrani olisi ollut maksettava, eikä minulla ollut, millä olisin maksanut.

Kello oli yhdeksän. Rattaiden räminä ja ihmisäänet halkoivat ilmaa, mahtava aamukuoro, johon sekaantuivat jalankulkijain askelet ja ajurien piiskanläimäykset. Tämä kaikkialle ulottuva häly virkisti minua heti, ja aloin tuntea itseni yhä tyytyväisemmäksi. Mikään ei ollut kauempana ajatuksistani kuin pelkkä aamukävely raikkaassa ilmassa. Mitä ilmalla on minun keuhkojeni kanssa tekemistä? Olin väkevä kuin jättiläinen ja saatoin pysäyttää vaunun hartioillani. Hieno, harvinainen tunnelma, kirkas, keveä iloisuus oli vallannut minut. Ryhdyin tarkastelemaan ihmisiä, jotka tulivat vastaani ja kulkivat ohi, luin julistuksia seiniltä, vastaanotin vaikutelman katseesta, joka heitettiin minuun ohikiitävästä raitiovaunusta, annoin jokaisen pikkuseikan vaikuttaa itseeni, kaikkien pikku sattumain, jotka joutuivat tielleni ja katosivat.

Saisipa vain hiukan ruokaa tällaisena kirkkaana päivänä! Iloisen aamun tunnelma valtasi minut, tulin hillittömän tyytyväiseksi ja aloin hyvillä mielin, suotta aikojani hyräillä. Erään teurastajan myymälän luona seisoi muuan eukko kori käsivarrella, tuumimassa makkarainostoa päivälliseksi; kulkiessani hänen ohitsensa hän katsahti minuun. Hänellä oli vain yksi etuhammas. Kun viime päivinä olin tullut ylen herkäksi ja vaikutteille alttiiksi, tekivät eukon kasvot minuun heti vastenmielisen vaikutuksen; tuo pitkä keltainen hammas oli kuin pieni sormi, joka töksötti alaleuasta ylös, ja hänen katseensa oli vielä täynnä makkaraa, kun hän suuntasi sen minuun. Menetin heti ruokahaluni ja tunsin kuvotusta. Tultuani myymäläin luo menin suihkukaivon ääreen ja join hiukan vettä, katsahdin ylös — Vapahtajamme kirkon tornin kello oli kymmenen.

Astelin edelleen katuja, kuljeskelin huolehtimatta mistään, pysähdyin aiheetta kulmauksissa, pujahdin asiatta sivukadulle, annoin kaiken mennä menoaan, harhailin tässä iloisessa aamussa, liikuin huolettomana edestakaisin toisten onnellisten ihmisten joukossa: ilma oli kuulakka ja kirkas, eikä mielessäni ollut varjon häivääkään.

Kymmenisen minuuttia oli edessäni kulkenut vanha ontuva mies. Hänellä oli käärö kainalossaan ja hän asteli koko ruumiillaan, uurasteli kaikin voimin lisätäkseen vauhtia. Kuulin, miten hän läähätti ponnistuksesta, ja mieleeni juolahti, että minä voisin kantaa hänen kääröään; en kuitenkaan yrittänyt tavoittaa häntä. Kaupungin rajalla tapasin Hans Paulin, joka tervehti ja kiiruhti ohi. Miksikähän hänellä oli sellainen kiire? En ollut lainkaan aikonut pyytää häneltä yhtä kruunua, halusin samoin ensi tilassa palauttaa hänelle peiton, jonka olin lainannut häneltä muutamia viikkoja sitten. Heti kun olisin päässyt hiukan varoihini, en haluaisi olla kenellekään peiton velassa; ehkäpä alkaisin jo tänään kirjoittaa artikkelia tulevaisuuden rikoksista tai tahdon vapaudesta, mistä tahansa, kunhan se vain olisi luettavaksi kelpaavaa, josta saisin vähintään kymmenen kruunua… Ja ajatellessani tätä artikkelia tunsin itseni äkkiä halukkaaksi aloittamaan heti ja tyhjentämään täysinäisiä aivojani; hakisin sopivan paikan linnanpuistosta enkä lepäisi ennen kuin olisin saanut sen valmiiksi.

Mutta tuo ukonkänttyrä pingersi yhä edelläni kadulla. Lopulta alkoi minua kiusata se, että tuo raihnainen mies aina oli edessäni. Hänen matkansa ei näyttänyt loppuvan koskaan, ehkäpä hän oli päättänyt mennä juuri samaan paikkaan kuin minäkin, joten hän siis olisi koko matkan silmieni edessä. Kiihdyksissäni kun olin minusta tuntui kuin hän olisi jokaisella poikkikadulla hiljentänyt hiukan kulkuaan ja ikään kuin odottanut, minkä suunnan minä valitsisin, minkä jälkeen hän jälleen kohautti kääröään ja asteli kaikin voimin pysyäkseen edellä. Kävelen ja katselen tuota ponnistelevaa olentoa ja kiukustun häneen yhä enemmän, tunnen, että hän vähitellen hävitti valoisaa tunnelmaani vetäen samalla tämän puhtaan, kauniin aamun mukanaan rumuuteen. Hän näytti suurelta, ontuvalta hyönteiseltä, joka väkivalloin halusi asettua johonkin paikkaan maailmassa ja pidättää etuoikeuden yksistään itselleen. Tultuamme mäen päälle halusin tehdä lopun tästä, käännyin päin erästä kaupan ikkunaa ja pysähdyin antaakseni hänen mennä menoaan. Kun muutaman minuutin kuluttua jälleen läksin kulkemaan, oli mies taas edessäni, hänkin oli seisonut hiljaa. Astuin sen enempää ajattelematta, kiiruhtaen kolme neljä askelta eteenpäin, tavoitin hänet ja löin miestä olalle.

"Maitoon, niin. Hm. Rahat ovat vähissä näinä aikoina, enkä tiedä, miten suuressa puutteessa olette."

"En ole syönyt kuin eilen Drammenissa", sanoi mies; "minulla ei ole niin äyriä, enkä ole vielä saanut työtä."

"Se muuttaa asian", sanoin. "Odottakaa täällä muutama minuutti, niin menen hakemaan teille hiukan rahaa, muutamia äyrejä."

Kiiruhdin alas Pilestraedelle, missä tiesin erään panttilainaajan olevan kolmannessa kerroksessa; en ollut muuten koskaan ennen käynyt hänen luonaan. Päästyäni porttikäytävään riisuin nopeasti liivit yltäni, käärin ne kokoon ja pistin kainalooni; nousin sitten portaita ylös ja koputin liikkeen ovelle. Kumarsin ja heitin liivit tiskille.

"Puolitoista kruunua", sanoi mies. "No, sama se, kiitos", vastasin. "Jolleivät ne olisi alkaneet käydä hiukan liian pieniksi minulle, en olisi tietystikään niistä luopunut."

Sain rahat ja panttilipun ja läksin takaisin. Itse asiassa tämä liivijuttu oli erinomainen keksintö; rahaa riittäisi runsasta aamiaistakin varten, ja ennen iltaa olisi tulevaisuuden rikoksia käsittelevä artikkelini valmis. Aloin heti katsella elämää suopeammin ja kiiruhdin takaisin miehen luo päästäkseni hänestä vapaaksi.

"Olkaa hyvä!" sanoin. "Minua ilahuttaa, että käännyitte ensimmäiseksi minun puoleeni."

Mies otti rahat ja alkoi silmäillä minua. Mitä hän siinä katsoa töllötteli? Sain sen vaikutelman, että hän tarkasteli varsinkin housujeni polvia, ja minua harmitti hänen hävyttömyytensä. Luuliko tuo lurjus, että minä todella olin niin köyhä kuin miltä näytin? Enkö ollut ryhtymäisilläni kirjoittamaan kymmenen kruunun artikkelia? En ylipäänsä pelännyt tulevaisuutta, minulla oli monta rautaa tulessa. Mitä se liikutti tuiki vierasta miestä, jos minä annoin juomarahaa tällaisena kirkkaana päivänä. Miehen katse ärsytti minua ja päätin läksyttää häntä ennen eroamistamme. Kohautin olkapäitäni ja sanoin:

"Hyvä mies, teillä on paha tapa katsoa töllöttää miehen polviin, kun hän antaa teille kruunun verran rahaa."

Hän keikautti päänsä taaksepäin seinää vasten ja katseli suu auki. Aivot askartelivat jotain tuon kerjäläisotsan takana, aivan varmaan hän ajatteli, että tarkoitukseni oli narrata häntä, ja hän ojensi minulle rahat takaisin.

Jalkaa polkien ja kiroten sanoin, että hänen oli ne pidettävä. Kuvitteliko hän, että minä turhan takia näin tällaista vaivaa? Ehkäpä lopultakin olin velkaa hänelle tuon kruunun, se oli minulla vanhaa velkaa varten; hän oli nyt oikeudenmukaisen ihmisen edessä, joka oli rehellinen sormenpäitään myöten. Lyhyesti, rahat olivat hänen… Ooh, ei mitään kiittämistä, se oli tuottanut minulle iloa. Hyvästi.

Läksin. Olin kuitenkin päässyt tuosta leininruntelemasta kiusanhengestä ja saatoin olla rauhassa. Astelin jälleen Pilestraedeä ja pysähdyin talouskaupan edustalle. Siellä oli ikkuna täynnä ruokaa, ja päätin mennä sisälle saadakseni hiukan evästä matkaan.

Sain tavarani, sanoin hyvin kohteliaasti hyvää huomenta tuolle vanhalle, lihavalle eukolle ja aloin kiivetä linnanmäkeä ylös puistoon. Löysin sopivan penkin ja rupesin ahneesti syödä hotkimaan. Se teki hyvää; en ollut isoon aikaan saanut niin runsasta ateriaa, ja vähitellen minut valtasi samanlainen kylläinen rauhallisuus jommoista ihminen tuntee pitkän itkun jälkeen. Rohkeuteni kasvoi rajusti; mielestäni ei ollut enää kyllin siinä että laatisin kirjoitelman niin yksinkertaisesta asiasta kuin tulevaisuuden rikoksista, joita sitä paitsi kuka hyvänsä voisi kuvitella, melkeinpä lukea historiasta; tunsin kykeneväni suurempaan ponnistukseen, voittamaan vastukset, ja päätin ryhtyä kirjoittamaan kolmiosaista filosofista tutkielmaa mielteestä. Tietysti tahtoisin nujertaa perusteellisesti muutamia Kantin sofismeista… Aikoessani ottaa kirjoitusneuvoni esiin huomasin, ettei minulla enää ollutkaan lyijykynää; olin unohtanut sen panttilainaajan liikkeeseen, lyijykynäni oli liivintaskussa.

Herrajumala miten kaikki minun asiani pyrkivät menemään päin mäntyä! Kirosin muutamia kertoja, nousin penkiltä ja astelin edestakaisin käytävillä. Oli hyvin hiljaista kaikkialla; kaukana, kuningattaren huvimajan luona työnneskeli pari lapsenpiikaa vaunujaan, muuten ei näkynyt ainoatakaan ihmistä missään. Olin hyvin harmistunut ja astelin kuin raivohullu penkkini edustalla. Merkillisen hullusti menivätkin nyt kaikki asiat! Kolmiosaisen artikkelin pitäisi jäädä syntymättä tuon mitättömän seikan vuoksi, ettei minulla ollut kymmenen äyriä maksavan lyijykynän pätkää taskussani! Jospa menisin Pilestraedelle noutamaan lyijykynäni? Jäisihän vielä sittenkin aikaa, ennen kuin kävelijöitä alkaisi tulla puistoon. Paljonhan riippuikin tuosta filosofisesta mielletutkielmasta, ehkäpä monien ihmisten onni, kukapa sen tietää. Sanoin itsekseni, että siitä tulisi olemaan suurta apua monille nuorille ihmisille. Oikein ajatellen en tahtoisi hyökätäkään Kantin kimppuun; voisinhan välttää sen, minun tarvitsisi tehdä vain aivan huomaamaton kaarros joutuessani kysymykseen ajasta ja paikasta; mutta Renania en puolustaisi, tuota vanhaa pitäjän pappia… Joka tapauksessa oli kysymys niin ja niin monta palstaa pitkästä artikkelista; maksamaton vuokra, emännän pitkä katse aamusella, kun tapasin hänet portaissa, vaivasi minua koko päivän ja ilmestyi esiin iloisina hetkinänikin, kun minulla muuten ei ollut synkkiä ajatuksia. Tästä täytyi tehdä loppu. Poistuin nopeasti puistosta hakemaan lyijykynääni panttilainaajalta.

Tullessani linnanmäkeä alas saavutin kaksi naista, joiden ohi menin. Kulkiessani heidän sivuitsensa satuin koskettamaan toisen hihaa, katsahdin häneen, hänellä oli täyteläiset, hiukan kalpeat kasvot. Äkkiä hän punastuu ja tulee ihmeellisen kauniiksi, en tiedä miksi, ehkä jostakin ohimennen kuulemastaan sanasta, ehkä vain hiljaisesta omasta ajatuksestaan. Vai kenties siksi, että minä kosketin hänen hihaansa? Korkea povi aaltoilee kiivaasti muutamia kertoja, ja hän puristaa kädellään lujasti päivänvarjon kädensijaa. Mikä hänelle tuli?

Pysähdyin ja annoin hänen jälleen joutua edelleni, en voinut sillä hetkellä kulkea eteenpäin, tämä kaikki tuntui minusta niin merkilliseltä. Olin ärtyisellä tuulella, kiukuissani lyijykynäjutun vuoksi ja hyvin kiihtynyt ruoasta, jonka olin nauttinut tyhjään vatsaan. Äkkiä saavat ajatukseni oikullisen päähänpiston vuoksi merkillisen suunnan, tunnen kummallista halua pelottaa tuota naista, seurata häntä ja tehdä hänelle kiusaa tavalla tai toisella. Saavutan hänet jälleen ja menen hänen ohitsensa, käännyn äkkiä ympäri ja katson häntä suoraan kasvoihin tarkastellakseni häntä. Seison siinä katsellen häntä silmiin ja keksin samalla nimen, jota en koskaan ollut kuullut, nimen, jolla on sointuva, hermostunut kaiku: Ylajali. Kun hän on tullut aivan lähelleni, suoristaudun ja sanon tungettelevasta:

Ilkeyteni kasvoi, ja minä kuljin naisen jäljestä. Olin tällä hetkellä täysin selvillä, että tein hullutuksia voimatta sille mitään, kiihtynyt tilani jatkui herättäen minussa mitä mielettömimpiä päähänpistoja, joita noudatin jatkuvasti. Ei auttanut, vaikka kuinka olisin sanonut itselleni, että käyttäydyin moukkamaisesti, vääntelin naamaani mitä typerimpiin irvistyksiin naisen selän takana, ja rykäisin raivokkaasti muutamia kertoja kulkiessani hänen ohitsensa. Astelin sitten aivan hiljaa eteenpäin, aina muutamia askelia edellä, tunsin hänen katseensa selässäni ja vaistomaisesti kumarruin häpeästä, että olin kiusannut häntä. Vähitellen minussa syntyi kummallinen ajatus, että olin kaukana, toisilla seuduilla, minulla oli puoliksi epämääräinen tunne, että siinä kiveyksellä kulkija en ollutkaan minä.

Muutaman minuutin kuluttua nainen on saapunut kirjakaupan luo, minä olen jo pysähtynyt ensimmäisen ikkunan eteen, ja kun hän kulkee ohitseni, astun esiin ja toistan:

"Minkä kirjan?" sanoo hän hädissään. "Voitko käsittää, mistä kirjasta hän puhuu?"

Ja hän pysähtyy. Hänen hämilleen joutumisensa tuottaa minulle julmaa huvia, tuo neuvottomuus hänen silmissään ihastuttaa minua. Hänen ajatuksensa ei jaksa käsittää pientä kiihtynyttä puhutteluani, hänellä ei ole lainkaan kirjaa mukana, ei lehteäkään mistään kirjasta, ja kuitenkin hän hakee taskuistaan, katselee katua takanaan, rasittaa pieniä herkkiä aivojaan äärimmilleen, päästäkseen selville, mistä kirjasta minä oikeastaan puhun. Hänen kasvojensa väri vaihtelee, milloin niissä on mikin ilme, ja hän hengittää aivan kuuluvasti, yksinpä hänen takkinsa napitkin näyttävät tuijottavan minuun kuin rivi säikähtyneitä silmiä.

"Älä välitä hänestä", sanoo hänen seuralaisensa ja vetää häntä käsivarresta, "hänhän on humalassa, etkö näe, että mies on humalassa!"

Niin vieras kuin tällä hetkellä olinkin itselleni, niin täydellisesti merkillisten, näkymättömien vaikutusten uhrina, ei minulta kuitenkaan mikään ympärilläni päässyt huomaamatta. Suuri ruskea koira juoksi yli kadun Studenterlundia kohti ja alas Tivoliin, sillä oli hyvin kapea uushopeinen kaulanauha. Ylempänä kadun varrella avattiin jokin kolmannen kerroksen ikkuna, ja palvelustyttö kurkottautui hihat ylöskäärittyinä puhdistamaan ruutuja ulkopuolelta. Mikään ei jäänyt minulta huomaamatta, järkeni oli kirkas ja tarkkaavainen, kaikki asiat virtasivat minuun loistavan selvinä, ikään kuin voimakas valo olisi äkkiä ympäröinyt minut. Edessäni kulkevilla naisilla oli molemmilla siniset linnunsiivet hatussa ja skotlantilainen silkkinauha kaulassa. Minussa heräsi ajatus, että he olivat sisaruksia.

He läksivät kävelemään ja pysähtyivät Cislerin musiikkikaupan luona jutellen keskenään. Minä pysähdyin myös. Sitten he tulivat molemmat takaisin, kulkivat samaa tietä kuin olivat tulleetkin, sivuuttivat minut jälleen, kääntyivät Universitet-kadun kulmasta menemään St. Olavin toria kohti. Kuljin koko ajan heidän jäljessään niin lähellä kuin uskalsin. He kääntyivät kerran ja loivat minuun puoliksi pelokkaan, puoliksi uteliaan katseen, eivätkä heidän kasvonsa kielineet närkästymisestä. Tuo kärsivällisyys, millä he suhtautuivat kiusantekooni, teki minut hyvin häveliääksi, ja minä loin silmäni alas. En tahtonut enää kauemmin kiusata heitä, halusin vain sulasta kiitollisuudesta seurata heitä katseellani siksi kunnes he menisivät sisälle jonnekin ja jäisivät sinne.

Numero 2:n, suuren viisikerroksisen talon edustalla he kääntyivät vielä kerran, minkä jälkeen he menivät sisälle. Nojasin suihkukaivon luona olevaan kaasulyhtyyn ja kuuntelin heidän askeliaan portaissa, ne häipyivät kolmanteen kerrokseen. — Astun esille lyhdyn luota ja katson ylös taloon. Silloin tapahtuu jotakin merkillistä. Uutimet siellä ylhäällä liikkuvat, hetkisen kuluttua avataan ikkuna, pää pistää sieltä ulos, ja kaksi tutkivaa silmää on suunnattuina minua kohti. Ylajali! lausuin puoliääneen ja tunsin punastuvani. Miksikä hän ei huutanut apua? Miksei hän viskannut kukka-astiaa päähäni tai lähettänyt jotakuta alas ajamaan minua pois? Seisomme liikkumattomina katsellen toisiamme silmiin, sitä kestää minuutin ajan, ajatuksia sinkoilee ikkunan ja kadun välillä, eikä sanaakaan lausuta. Hän kääntyy, se hätkäyttää minua, antaa sielulleni hienon sysäyksen, näen olkapään, joka kääntyy, selän, joka häviää sisälle. Tuo verkkaisa poistuminen ikkunasta, sävy tuossa olkapään liikkeessä oli kuin nyökkäys minulle, vereni tajusi tuon hienon tervehdyksen, ja samalla tunsin itseni merkillisen iloiseksi. Sitten läksin astelemaan katua alas.

En uskaltanut katsoa taakseni enkä tietänyt, oliko hän jälleen tullut ikkunaan; mitä enemmän tätä kysymystä harkitsin, sitä levottomammaksi ja hermostuneemmaksi tulin. Varmaankin hän tällä hetkellä seurasi kaikkia liikkeitäni, eikä ollut suinkaan mieluista tietää, että sillä tavoin takaapäin tarkasteltiin. Suoristausin niin hyvin kuin voin ja astelin eteenpäin, jalkani alkoivat nytkähdellä, käyntini muuttui epävarmaksi koettaessani sitä tahallani kaunistaa. Näyttääkseni rauhalliselta ja välinpitämättömältä heiluttelin turhanpäiväisesti käsivarsiani, syljeskelin kadulle ja nostin nenäni pystyyn, mutta mikään ei auttanut. Tunsin alituisesti takaa-ajavat silmät niskassani, ja kylmiä väreitä kulki ruumiissani. Vihdoin pelastauduin eräälle sivukadulle, mistä suuntasin kulkuni Pilestraedelle hakemaan lyijykynääni.

Sen takaisin saaminen sujui vaivattomasti. Mies toi itse minulle liivit ja pyysi samalla tarkastamaan kaikki taskut; löysin pari lainauslippuakin, jotka otin itselleni ja kiitin tuota ystävällistä miestä hänen suopeudestaan. Minua miellytti tuo mies yhä enemmän, samalla kun ponnistelin tehdäkseni häneen miellyttävän vaikutuksen. Astuin askelen ovea kohti ja palasin jälleen tiskin luo, kuin olisin unohtanut jotakin, tarkoituksenani oli antaa hänelle selitys, ja minä aloin hyräillä herättääkseni hänen huomiotaan. Sitten otin lyijykynän käteeni ja pidin sitä korkealla.

Minun ei juolahtaisi mieleenikään, sanoin, lähteä juoksemaan minkälaisen lyijykynän takia tahansa, mutta tämän suhteen oli asianlaita toisin, sillä oli oma syynsä. Sanalla sanoen oli tämä lyijykynän pätkä, niin vähäiseltä kuin se näyttikin, tehnyt minusta sen, mikä olin, niin sanoakseni asettanut minut paikalleni elämässä…

Tällä lyijykynällä, jatkoin kylmäverisesti, olin kirjoittanut kolmiosaisen filosofisen tutkielman mielteestä. Eikö hän ollut kuullut siitä puhuttavan?

Niin, vakuutin, se oli juuri minun kirjoittamani! Joten hänen ei pitäisi lainkaan ihmetellä, että halusin tuon pienen lyijykynän pätkän takaisin, se oli kovin arvokas minulle, se oli melkein kuin pieni ihminen. Muuten olin hänelle syvästi kiitollinen hänen hyväntahtoisuudestaan, ja olin muistava häntä sen johdosta, minä pysyisin sanoissani, sellainen mies minä olin, ja hän ansaitsi sen. Hyvästi.

Menin ovea kohti niin ryhdikkäänä kuin voisin hankkia miehelle korkean aseman palolaitoksessa. Tuo kelpo panttilainaaja kumarsi minulle kaksi kertaa pois mennessäni, ja minä käännyin vielä kerran ympäri ja sanoin hyvästi.

Portaissa tapasin vaimon, jolla oli kapsäkki kädessä. Hän siirtyi pelokkaasti syrjään, antaakseen minulle tietä, ja minä pistin vaistomaisesti käteni taskuun antaakseni hänelle jotakin. Kun en löytänyt mitään, tulin noloksi ja menin allapäin hänen ohitsensa. Hetkisen kuluttua kuulin hänenkin kolkuttavan panttilaitoksen ovelle, siellä oli teräslankaristikko ovessa, ja minä tunsin heti sen kilisevän äänen, kun ihmisen sormet sitä koskettivat.

Aurinko oli etelässä, kello oli kahdentoista tienoilla. Kaupunki alkoi päästä jalkeille, kävelyaika lähestyi, ja tervehtiviä ja hymyileviä ihmisiä liikuskeli Karl Johanin kadulla. Puristin kyynärpäät kuvettani vasten, tekeydyin pieneksi ja pääsin huomaamatta muutamien tuttavien ohi, jotka olivat vallanneet erään kulmauksen yliopiston luona katsellakseen ohikulkevia. Astelin linnanmäkeä ylös ja vaivuin ajatuksiini.

Miten keveästi ja hauskasti nuo tapaamani ihmiset keinuttelivatkaan vaaleata päätään ja kieppuivat läpi elämän kuin olisivat olleet tanssisalissa! Surua en nähnyt ainoassakaan silmässä, en taakkaa kenenkään hartioilla, en pilvettynyttä ajatusta, en salaista vaivaa noissa iloisissa mielissä. Ja minä astelin aivan noiden ihmisten rinnalla, nuorena ja vasta miehistyneenä, ja minä olin jo unohtanut, millaiselta onni näytti! Haudoin itsekseni tuota ajatusta ja havaitsin, että minulle oli tapahtunut julma vääryys. Minkä vuoksi olivat nämä viimeiset kuukaudet olleet niin merkillisen ankarat minulle? Valoisa mielialani oli kaikonnut ja minulla oli mitä kummallisimpia kärsimyksiä joka taholla. En voinut istahtaa penkille yksikseni tai liikuttaa jalkaani minnekään päin ilman, että kimppuuni hyökkäsi pieniä ja merkityksettömiä sattumia, kiusallisia mitättömyyksiä, jotka tunkeutuivat kuvitteluihini ja hajottivat voimani kaikkiin ilmansuuntiin. Koira, joka juoksi ohitseni, keltainen ruusu jonkun herran napinlävessä saattoi panna ajatukseni väräjämään ja pitää minua vallassaan kauan aikaa. Mitä minulta puuttui? Oliko Herran sormi osoittanut minua? Mutta miksi juuri minua? Miksi ei yhtä hyvin jotakin miestä Etelä-Amerikassa, samasta syystä? Harkitessani tätä asiaa minusta tuntui yhä käsittämättömämmältä, miksi juuri minut oli asetettu Jumalan armollisen mielivallan kohteeksi. Outoa menettelyä lähteä juoksemaan ympäri koko maailmaa hakemaan minua, kun esimerkiksi antikvaarikirjakauppias Pascha ja höyrylaivaekspeditööri Hennechen olivat olemassa.

Astelin tätä asiaa mietiskellen enkä voinut vapautua siitä, keksin mitä painavimpia väitteitä tuota Herran valintaa vastaan, että hän antoi minun kärsiä kaikkien puolesta. Vieläpä löydettyäni itselleni penkin ja istuuduttuani sille tämä kysymys yhä askarrutti aivojani ja esti minua ajattelemasta muita asioita. Siitä toukokuun päivästä lähtien, jolloin vastoinkäymiseni olivat alkaneet, saatoin selvästi havaita väsymykseni vähitellen kasvavan, olin tullut ikään kuin liian voimattomaksi ohjaamaan ja johtamaan itseäni sinne minne halusin, parvi pieniä tuhoeläimiä oli tunkeutunut sisääni ja nakertanut minut ontoksi. Entäpä jos Jumalalla olikin tarkoituksena tuhota minut kokonaan? Nousin ylös ja astelin edestakaisin penkin edustalla.

Koko olemukseni oli tällä hetkellä äärimmäisen kärsimyksen vallassa, minulla oli käsivarsissanikin tuskia ja tuskin saatoin pitää niitä tavalliseen tapaan. Runsas viime aterianikin aiheutti minulle ilkeän olon, olin ylen kylläinen ja kiihtynyt ja astelin edestakaisin ylös katsomatta, ympärilläni liikkuvat ihmiset kulkivat ohitseni kuin varjot. Vihdoin anasti penkkini pari herraa, jotka sytyttivät sikarinsa ja juttelivat äänekkäästi, minä kiukustuin ja halusin puhutella heitä, mutta käännyin poispäin ja menin kokonaan toiselle puolelle puistoa, mistä löysin uuden penkin. Istahdin sille.

Jumala-ajatus alkoi jälleen vaivata minua. Mielestäni hän menetteli hyvin kelvottomasti asettumalla väliin joka kerta kun hain paikkaa, ja tuhoamalla kaiken, pyysinhän vain jokapäiväistä ruokaa. Olin selvästi huomannut, että aina kun näin nälkää hiukan kauemmin yhteen menoon, oli kuin aivoni olisivat vuotaneet hiljaa ulos päästä ja tehneet minut tyhjäksi. Pääni tuli keveäksi ja ikään kuin olemattomaksi, minä en tuntenut enää sen painoa hartioillani, ja minulla oli sellainen tunne kuin olisivat silmäni olleet liian avoinna katsellessani jotakin.

Istuin siinä penkillä tällaisia mietiskellen ja tulin yhä katkerammaksi Jumalaa kohtaan, kun hän näin jatkuvasti piinasi minua. Jos hänen tarkoituksensa oli vetää minua lähemmäksi itseään ja tehdä minut paremmaksi piinaamalla minua ja asettamalla vastoinkäymisen toisensa jälkeen eteeni, niin erehtyi hän hiukan, sen voin hänelle vakuuttaa. Ja minä katsoin ylös korkeuteen melkein itkien uhmasta ja sanoin hänelle tämän hiljaisessa mielessäni.

Lapsuusaikana oppimiani asioita johtui mieleeni, rytmikkäitä raamatunlauseita soi korvissani, ja minä puhelin aivan hiljaa itsekseni ja kallistin katkerasti päätäni. Miksi kantaisinkaan murhetta siitä mitä söisin, mitä joisin ja millä täyttäisin viheliäisen matosäkin, jota maalliseksi ruumiikseni nimitettiin! Eikö minun taivaallinen isäni ollut pitänyt minusta huolta kuten taivaan varpusista ja ollut minulle armollinen osoittamalla vähäistä palvelijaansa! Jumala oli pistänyt sormensa hermoverkkooni ja sopivasti, aivan helposti saattanut langat hiukan epäjärjestykseen. Ja Jumala oli vetänyt sormensa pois ja minun hermosäikeistäni oli jäänyt sormeen katkenneita osia ja hienoja juuria. Ja hänen sormensa, joka oli Jumalan sormi, oli jättänyt jälkeensä avonaisen kolon, ja hänen sormensa oli haavoittanut aivojani. Mutta kun Jumala oli koskettanut minua kätensä sormella, antoi hän minun olla, eikä koskettanut minua enää eikä antanut minulle mitään pahaa tapahtua. Mutta hän antoi minun kulkea rauhassa, ja hän antoi minun vaeltaa tuota ammottavaa aukkoa pitäen. Eikä minulle mitään pahaa aiheuttaisi Jumala, joka on Herra iankaikkisesta iankaikkiseen…

Tuuli tuo soiton katkelmia Studenterlundista kuuluviini, kello oli siis yli kahden. Otin paperini esille yrittääkseni kirjoittaa jotakin, samassa putosi taskusta parturilomakekirjani. Avasin sen ja laskin lehdet, niitä oli vielä kuusi. Jumalan kiitos! sanoin vaistomaisesti; voin vielä saada partani ajetuksi muutamien viikkojen aikana ja pysytellä sikäli siistin näköisenä! Ja minä tulin heti paremmalle tuulelle keksittyäni tämän pikku omaisuuden, suoristin liput huolellisesti ja kätkin kirjan taskuuni.

Mutta kirjoittaa en voinut. Parin rivin jälkeen en saanut enempää syntymään; ajatukseni olivat muualla enkä voinut pakottautua määrätietoiseen ponnistukseen. Kaikki asiat vaikuttivat minuun saattaen minut hajamieliseksi, kaikki mitä näin antoi minulle uusia vaikutelmia. Kärpäsiä ja pieniä hyttysiä laskeutui paperilleni häiriten minua; puhalsin niitä kohti ajaakseni ne pois, puhalsin yhä kovemmin mutta tuloksetta. Nuo pikku otukset asettuivat takaperin, tekeytyivät painaviksi ja taistelivat vastaan niin että niiden hoikat jalat taipuivat. Niitä on mahdoton saada siirtymään paikaltaan. Ne löytävät jonkin, mihin tarrautuvat kiinni, painavat kantanivelensä jotakin pilkkua tai paperissa olevaa rosoa vasten ja seisovat järkkymättömän hiljaa niin kauan kunnes itse katsovat hyväksi lähteä tiehensä.

Nuo pikku hirviöt pitivät kauan aikaa mielenkiintoani vireillä, panin jalkani ristiin ja tarkastelin niitä hyvän aikaa. Äkkiä kuulin pari kaikuvaa klarinetin säveltä Studenterlundista ja ne antoivat ajatuksilleni uuden sysäyksen. Harmistuneena, etten voinut saada artikkeliani kokoon, pistin paperit taskuun ja nojauduin taapäin penkillä. Sillä hetkellä oli pääni niin selkeä, että voin ajatella mitä hienoimpia ajatuksia, väsymättä. Levätessäni tässä asennossa ja silmäillessäni rintaani ja jalkojani kiintyy huomioni nytkähtävään liikkeeseen, jonka jalkani tekee joka kerta, kun suoni tykähtää. Kohottaudun puoliksi ja katselen jalkojani ja sillä hetkellä koen haaveellisen ja oudon tunnelman, jollaista en koskaan ennen ollut tuntenut; se antoi hienon, kummallisen nykäyksen hermoilleni, kuin olisivat kylmät valoliekit kulkeneet niiden läpi. Luodessani silmäyksen kenkiini minusta tuntui kuin olisin tavannut hyvän tuttavan tai saanut itsestäni irtireväistyn osan takaisin; tuo tunne värähdyttää minua sisintäni myöten, kyynelet tulevat silmiini, ja kenkäni tekevät saman vaikutuksen kuin vastaani saapuva hiljainen, suhiseva sävel. Heikkoutta! lausun ääneen itsekseni, ja minä puristin käteni nyrkiksi ja sanoin: heikkoutta! Pilkkasin itseäni noiden naurettavien tunnelmien takia nauttien samalla täysin tietoisesti; juttelin hyvin ankarasti ja järkevästi ja puristin silmäni rajusti kiinni saadakseni pois kyynelet. Ikään kuin en olisi nähnyt kenkiäni koskaan ennen minä ryhdyin tutkimaan niiden ulkonäköä, niiden ilmeitä liikuttaessani jalkaani, niiden muotoa ja kulunutta yläosaa, ja minä huomaan, että niiden rypyt ja valkoiset ompelukset antavat niille ilmettä, ulkomuotoa. Noihin kenkiin oli siirtynyt jotain omasta olemuksestani, ne vaikuttivat minuun kuin henki, kuin henkivä osa itsestäni…

Istuin kuvitelmiin vaipuneena pitkän aikaa, ehkäpä kokonaisen tunnin. Pieni, vanha mies tuli ja anasti toisen pään penkistäni; istahtaessaan hän huokasi syvään ja lausui:

Niin pian kuin kuulin hänen äänensä, tuntui kuin tuuli olisi puhaltanut läpi pääni, annoin kengän pysyä kenkänä ja sain sellaisen ajatuksen, että se sekava mieliala, missä juuri olin elänyt, olikin kaukaiselta menneeltä ajalta, ehkäpä vuoden tai parin takaa, ja oli juuri häipymäisillään. Rupesin katselemaan vanhusta.

Mitä hän minua liikutti, tuo pieni mies? Ei mitään, ei kerrassaan mitään! Vain, että hän piti sanomalehteä kädessään, vanhaa numeroa, ilmoitussivu ulospäin, jokin esine näytti olevan siihen kääritty. Tulin uteliaaksi enkä voinut saada katsettani pois tuosta lehdestä; minussa heräsi hullu ajatus, että se saattoi olla aivan merkillinen sanomalehti, ainoa laatuaan; uteliaisuuteni kasvoi ja aloin liikahdella penkillä. Siinähän saattoi olla asiakirjoja, vaarallisia papereita, jostakin arkistosta varastettuja. Ja mielessäni välähti ajatus jostakin salaperäisestä sopimuksesta, salaliitosta.

Mies istui hiljaa ja mietiskeli. Miksi hän ei pitänyt lehteään kuten kaikki muut ihmiset, nimi ulospäin? Mitä kavaluutta sekin oli? Näytti siltä, ettei hän halunnut luovuttaa pakettia kädestään, ei mistään hinnasta, ehkäpä hän ei uskaltanut pistää sitä omaan taskuunsakaan. Kautta henkeni, tuossa paketissa piili jotakin salaista.

Loin katseeni taivaalle. Juuri se, että oli niin mahdotonta tunkeutua tuon salaperäisen asian perille, teki minut hermostuneen uteliaaksi. Haeskelin taskuistani antaakseni jotakin miehelle, päästäkseni keskusteluun hänen kanssaan, ja löysin parturikirjani, mutta kätkin sen jälleen. Äkkiä sain halun olla hyvin julkea, taputin tyhjää rintataskuani ja sanoin:

Kiitos, mies ei polttanut, hänen oli täytynyt lakata säästääkseen silmiään, hän oli melkein sokea. Kiitoksia muuten paljon!

Oliko siitä jo kauankin kun hänen silmänsä olivat vioittuneet? Ehkä hän ei siis voisi lukeakaan? Ei edes sanomalehtiä?

Mies katsoi minuun. Kummassakin sairaassa silmässä oli kalvo, joka antoi niille lasimaisen ulkonäön, hänen katseensa oli valkoinen ja teki vastenmielisen vaikutuksen.

Niin. — Eikö hän edes voinut lukea sen lehden nimeä, mikä hänellä oli kädessään?

Tuskin. — Hän oli muuten heti kuullut, että olin muukalainen; minun äänensävyssäni oli jotakin, joka ilmaisi sen hänelle. Hän tarvitsi vain vähän sen huomatakseen, hän kuuli niin hyvin; yöllä, kun kaikki nukkuivat, saattoi hän kuulla ihmisten hengityksen viereisestä huoneesta… Mitä minun pitikään sanoa, missä te asutte?

Minulla oli heti valhe valmiina päässäni. Valehtelin vasten tahtoani, ilman mitään tarkoitusta tai taka-ajatusta, minä vastasin:

Todellakin? Mies tunsi joka kiven St. Olavin torilla. Siellä oli suihkukaivo, muutamia kaasulyhtyjä, pari puuta, hän muisti kaikki… Missä numerossa te asuttekaan?

Tahdoin tehdä lopun tästä ja nousin seisomaan, tuon sanomalehtijutun äärimmilleen kiihottamana. Salaisuus olisi saatava selville, maksoi mitä maksoi.

"Numero 2:ssa, luulen teidän sanoneen?" jatkoi mies huomaamatta levottomuuttani. "Tunsin aikoinani kaikki ihmiset numero 2:ssa. Mikä on teidän isäntänne nimi?"

Keksin tuota pikaa nimen päästäkseni hänestä vapaaksi, muodostin nimen siinä silmänräpäyksessä ja sinkautin sen huuliltani, tukkiakseni suun kiusanhengeltäni.

"Happolati, niin", nyökkäsi mies, eikä hän kadottanut ainoatakaan tavua tuosta vaikeasta nimestä.

Katsoin hämmästyneenä häneen. Hän istui hyvin vakavana ja hänen kasvoillaan oli mietiskelevä ilme. Tuskin olin lausunut tämän mieleeni juolahtaneen tyhmän nimen, kun mies jo sopeutui siihen ja näytti siltä kuin olisi kuullut sen ennen. Sillä välin hän asetti pakettinsa penkille, ja minä tunsin koko uteliaisuuteni tärisyttävän hermojani. Huomasin, että lehdessä oli pari rasvatahraa.

"Eikös hän ole merimies, teidän isäntänne?" kysyi mies, eikä hänen äänessään ollut vähintäkään pilkallista sävyä. "Luulen muistavani, että hän oli merimies?"

"Merimies? Anteeksi, te ehkä tunnette veljen; tämä on nimittäin J. A.
Happolati, asioitsija."

Luulin, että tämä hänet hölmistäisi; mutta mies myöntyi kaikkeen; jos olisin keksinyt nimeksi vaikka Barabas Rosenknop, ei se olisi herättänyt hänessä epäilystä. "Hän on, tietääkseni, toimekas mies?" sanoi hän lähennellen.

"Ooh, hyvin neuvokas mies", vastasin minä, "kelpo liikemies, välittää kaikkia mahdollisia tavaroita, kiinalaisia puolukoita, venäläisiä höyheniä ja untuvia, nahkoja, puumassaa, kirjoitusmustetta…"

Tämä alkoi käydä mielenkiintoiseksi. Mukauduin tilanteeseen, valhe toisensa jälkeen syntyi päässäni. Istahdin jälleen, unohdin sanomalehden, nuo merkilliset asiakirjat, innostuin ja syvennyin tuon miehen jutteluun. Tuon ukkopahan herkkäuskoisuus teki minut tyhmänrohkeaksi, tahdoin ajaa hänet valheita täyteen, kukistaa hänet suurenmoisesti ja saattaa hänet hämmästyksestä mykäksi.

Sähkökirjaimilla varustetusta, jotka saattoivat loistaa pimeässä! Aivan suurenmoinen yritys, miljoonia kruunuja liikkeessä, valimona ja kirjapainoja työssä, suuret joukot vakinaisella palkalla olevia konetyöläisiä toiminnassa, olin kuullut puhuttavan seitsemästä sadasta miehestä.

"Niin, eikös olekin, kuten sanoin!" lausui mies hiljaa. Enempää hän ei virkkanut; hän uskoi kaikki mitä kerroin, eikä kuitenkaan hämmästynyt. Tämä kummastutti minua hiukan, olin odottanut hänen hölmistyvän päähänpistoistani.

Keksin vielä pari hurjaa valhetta, kehitin ne uhkayritykseen saakka, mainitsin, että Happolati oli ollut yhdeksän vuotta ministerinä Persiassa. Teillä ei kai ole aavistusta, mitä merkitsee ministerinäolo Persiassa? kysyin. Se oli enemmän kuin kuningas täällä tai melkein kuin sulttaani, jos hän tiesi, mikä se oli. Mutta Happolati oli selviytynyt kaikesta eikä koskaan joutunut kiikkiin. Ja niinä kerroin Ylajalista, hänen tyttärestään, hengettärestä, prinsessasta, joka omisti kolme sataa orjatarta ja lepäsi keltaisista ruusuista valmistetulla vuoteella; hän oli kaunein olento, minkä olin nähnyt, kautta Jumalan, minä en ollut koskaan nähnyt moista näkyä elämässäni!

"Vai oli hän niin kaunis?" virkkoi vanhus hajamielisen näköisenä ja katseli alas maahan.

Kaunisko? Hän oli ihana, hän oli hekumallisen suloinen? Silmät kuin silkkiä, käsivarret kuin merenkultaa! Yksistään hänen katseensa oli viettelevä kuin suudelma, ja kun hän kutsui minua, virtasi hänen äänensä kuin viinisuihku minun sieluni fosforiin. Miksipä hän ei olisi sitten niin ihana? Pitikö ukko häntä laskuttajana tai jonakin palolaitoksen toimihenkilönä? Hän oli yksinkertaisesti taivaallinen ihanuus, sanoin ukolle, kokonainen satu.

Hänen rauhallisuutensa ärsytti minua; oma ääneni oli kiihdyttänyt minua ja minä puhuin täysin vakavasti. Varastetut arkistopaperit, sopimus jonkun vieraan vallan kanssa eivät enää juolahtaneet mieleeni! Tuo pieni, ohut paketti oli penkillä välillämme, eikä minulla ollut enää vähintäkään halua tutkia sitä ja katsoa, mitä se sisälsi. Olin kokonaan omien juttujeni vallassa, jotka toivat kummallisia näkyjä silmieni eteen, veri nousi päähäni, ja minä valehtelin täyttä kurkkua.

Tällä hetkellä mies näytti olevan halukas lähtemään. Hän kohentausi ja kysyi, jotta ei poistuisi liian äkkiä:

Kuinka saattoi tuo sokea, vastenmielinen ukko käsitellä tuota keksimääni outoa nimeä kuin olisi se ollut hyvin yleinen nimi ja nähtävissä kaupungin jokaisen kamasaksan kyltissä? Hän ei koskaan nielaissut yhtään kirjainta eikä unohtanut yhtään tavua, tuo nimi oli asettunut hänen aivoihinsa ja juurtunut samassa. Tulin kiukkuiseksi, sisäinen katkeruus alkoi herätä tuota ihmistä kohtaan, jota mikään ei saattanut pulaan eikä mikään tehnyt epäileväksi.

"Sitä en tiedä", sanoin senvuoksi suoraan; "en ollenkaan tiedä sitä. Sallikaa minun muuten sanoa teille kerta kaikkiaan, että päättäen hänen omista etukirjaimistaan hänen nimensä on Johan Arendt Happolati."

"Johan Arendt Happolati", toisti mies hiukan ihmeissään kiivauteni johdosta. Sitten hän vaikeni.

"Olisittepa nähnyt hänen puolisonsa", virkoin raivoissani; "paksumpaa ihmistä… Niin, te ette kai usko, että hän oli paksu?"

Kyllä, miksei hän uskonut että sellaisella miehellä oli varmaankin lihavahko vaimo.

Ukko vastasi sävyisästi jokaiseen hyökkäykseeni ja haki sanoja kuin olisi pelännyt menettelevänsä pahoin ja saattavansa minut vihastumaan.

"Helvetti sentään, luuletteko, mies, että minä ajan teidät valheita täyteen?" huudahdin hillittömästi: "Ettekö ehkä uskokaan, että on olemassa Happolati-niminen mies? Enpä ole koskaan nähnyt moista uhmaa ja ilkeyttä vanhassa miehessä! Mitä hittoa te ajattelette? Olette kenties kaiken lisäksi arvellut itseksenne, että minä olen hyvin köyhä mies, joka istun tässä parhaassa asussani, ilman savukelaatikkoa taskussa? Sellaiseen kohteluun kuin teidän en ole tottunut, sanon sen teille, enkä kautta henkeni salli sitä teidän enkä kenenkään muunkaan taholta, että sen tiedätte!"

Mies oli noussut penkiltä. Hän seisoa töllötti suu auki kuunnellen, kunnes mielenpurkaukseni oli lopussa, sitten hän tempasi nopeasti pakettinsa penkiltä ja läksi, melkein juosta köpittäen käytävää pitkin pienin vanhuksen askelin.

Jäin istumaan ja katselemaan hänen selkäänsä, joka eteni yhä kauemmaksi ja näytti yhä enemmän kutistuvan kokoon; en tiedä mistä sen vaikutelman sain, mutta minusta tuntui kuin en olisi koskaan nähnyt vilpillisempää, inhottavampaa selkää, enkä minä katunut, että olin haukkunut miehen ennen kuin hän lähti luotani…

Päivä alkoi kallistua iltaan, aurinko laskeutui alemmaksi, ympärillä olevat puut rupesivat hiukan suhisemaan, ja lapsentytöt, jotka istuivat ryhmissä hyppylaudan luona, ryhtyivät työntämään vaunujaan kotiin. Olin rauhallinen ja hyvällä tuulella. Kiihtymys, jonka vallassa juuri olin ollut, laimeni vähitellen, ruumiini velttoni, tulin raukeaksi ja aloin tuntea itseni uniseksi, suuri määrä leipää, minkä olin syönyt, ei enää tuottanut minulle erikoista vaivaa. Mitä parhaimman tunnelman vallassa nojauduin taaksepäin penkillä, suljin silmäni ja tulin yhä uneliaammaksi, torkahdin ja olin juuri vaipumaisillani syvään uneen, kun puistovahti pani kätensä olkapäälleni ja sanoi:

"Ei", sanoin minä ja nousin heti. Ja samalla oli surullinen tilani jälleen ilmielävänä silmieni edessä. Minun täytyi tehdä jotakin, keksiä yhtä tai toista! Paikan hakemisesta ei ollut hyötyä, suositukset, joita näyttelin, olivat hiukan vanhentuneet ja liian tuntemattomilta henkilöiltä voidakseen vaikuttaa tehokkaasti, sitä paitsi olivat nuo alituiset hylkäämiset tehneet minut hiukan alakuloiseksi. No — joka tapauksessa oli vuokrani langennut maksettavaksi, ja minun täytyi keksiä joku keino sitä varten. Joten kaikki muu sai nyt jäädä toistaiseksi.

Aivan vaistomaisesti olin jälleen saanut lyijykynän ja paperia käteeni, ja istuin kirjoitellen koneellisesti vuosilukua 1848 kaikkiin kulmiin. Jospa nyt vain yksi kuohuva ajatus valtaisi minut rajusti ja toisi sanat suuhuni. Olihan tapahtunut ennen, oli todellakin tapahtunut, että minulle oli tullut hetkiä, jolloin voin vaivatta kirjoittaa pitkälti ja saada vielä siunatun hyvää aikaan.

Istun siinä penkillä ja kirjoitan parisenkymmentä kertaa 1848, kirjoitan tätä vuosilukua pitkin ja poikin kaikilla mahdollisilla tavoilla, ja odotan, että käyttökelpoinen ajatus juolahtaisi mieleeni. Kokonainen parvi irtonaisia ajatuksia pyörii päässäni, iltaan kallistuvan päivän tunnelma tekee minut haikeaksi ja alakuloiseksi. Syksy on tullut ja alkanut vaivuttaa luonnon horrostilaan, kärpäset ja pikku eläimet ovat saaneet ensimmäisen muistutuksen, ylhäältä puista ja alhaalta maasta kuuluu taistelevan elämän ääniä, puuhailevan, levottomasti suhisevan elämän, joka taistelee häviötään vastaan. Kaikki matelijamaailman poljetut olennot liikkuvat vielä kerran, pistävät keltaisen päänsä heinikosta esiin, nostavat jalkaansa, tunnustelevat eteensä pitkillä tuntosarvillaan ja lysähtävät äkkiä kokoon, kiepsahtavat ympäri ja kääntävät vatsapuolensa taivasta kohti. Jokainen kasvi on saanut erikoisleimansa, ensimmäisen yökylmän hienon henkäyksen, korret kurottuvat kalpeina aurinkoa kohti ja pudonneet lehdet kahisevat maassa kuin eteenpäin ryömivä silkkikäärme. Nyt on syksyn aika, ollaan keskellä hävityksen karnevaalia, ruusut ovat saaneet tulehduksen punerrukseensa, hivuttavan, kummallisen hehkun veripunaiseen väriinsä.

Tunsin itsekin olevani kuin tuhoutumistilassa oleva mato, hävityksen kynsissä keskellä tätä horroksiin vaipuvaa maailmaa. Nousin penkiltä merkillisten pelontunteiden vallassa ja astelin rajusti muutamia askelia käytävällä. Ei! huudahdin ja puristin molemmat käteni nyrkkiin, tästä täytyy tulla loppu! Ja minä istuuduin jälleen, otin taas kynän käteeni ja halusin todella ryhtyä artikkelia kirjoittamaan. Ei saanut lannistua silloin, kun vuokra oli juuri maksettava.

Verkalleen, hyvin verkalleen alkoivat ajatukseni keskittyä. Otin hetkestä vaarin ja kirjoitin tyynesti ja hyvin harkitusti pari sivua johdannoksi johonkin, se voi olla alkuna mihin tahansa, matkakuvaukseen, valtiolliseen artikkeliin, minkä itse hyväksi näkisin. Se oli aivan erinomainen alku vaikka mihin.

Sitten ryhdyin haeskelemaan määrättyä kysymystä, jota voisin käsitellä, miestä, asiaa, jonka kimppuun saattaisin käydä, enkä voinut löytää mitään. Tämän tuloksettoman ponnistelun aikana alkavat ajatukseni jälleen joutua epäjärjestykseen, minä tunsin, miten aivoni suoraan sanoen iskivät harhaan, pääni tyhjeni tyhjenemistään, ja lopulta se lepäsi keveänä ja sisällyksettömänä hartioillani. Tunsin tämän ammottavan tyhjyyden päässäni koko ruumiillani, mielestäni olin tullut ontoksi ylhäältä alas saakka. "Herra minun Jumalani ja isäni!" huudahdin tuskissani, ja minä toistin tätä huudahdusta monta kertaa perätysten, sanomatta sen enempää.

Tuuli kahisutti lehtiä, se oli kiihtymäisillään myrskyksi. Istuin vielä hetkisen ja tuijotin masentuneena papereihini, panin ne sitten kokoon ja työnsin verkalleen taskuuni. Ilma muuttui viileäksi eikä minulla ollut enää liivejä, napitin takkini aivan kaulaan saakka ja pistin kädet taskuun. Sitten nousin ja läksin.

Jospa minua onnistaisi tämän kerran, tämän ainoan kerran! Pari kertaa oli emäntäni silmillään kysynyt minulta maksua, ja minun oli täytynyt alla päin pujahtaa hänen ohitsensa neuvottomasti tervehtien. En voinut tehdä sitä enää, kun seuraavan kerran kohtaisin ne silmät, ilmoittaisin muuttavani pois ja esiintyisin rehellisesti, eihän se ajan pitkään voisi jatkua tällä tavalla.

Tultuani puiston laitaan näin jälleen saman ukkorahjuksen, jonka raivoissani olin ajanut pakosalle. Se salaperäinen sanomalehtipaketti oli avattuna hänen vieressään penkillä, täynnä erilaista ruokaa, jota hän pureskeli. Halusin mennä suoraa päätä hänen luokseen ja pyytää häneltä anteeksi käytöstäni, mutta hänen ruokansa vieroitti minua; vanhat sormet, jotka olivat kuin kymmenen ryppyistä linnunvarvasta, pitelivät inhottavasti rasvaisia voileipiä; se teki ilkeän vaikutuksen ja minä menin hänen ohitseen puhuttelematta häntä. Hän ei tuntenut minua, hänen silmänsä tuijottivat minuun kuivina kuin sarvet, eivätkä hänen kasvonsa ilmaisseet mitään.

Tapani mukaan pysähdyin jokaisen tielleni sattuvan näkösällä olevan sanomalehden kohdalla tarkastellakseni työpaikkailmoituksia, ja kaikeksi onneksi löysin yhden, joka sopi minulle: muuan Grönlandslerin varrella asuva kauppias haki miestä, joka voisi joka ilta parin tunnin ajan hoitaa hänen kirjanpitoaan; palkka sopimuksen mukaan. Merkitsin miehen osoitteen muistiin ja hiljaisessa mielessäni rukoilin Jumalalta tätä paikkaa; vaatisin palkkaa vähemmän kuin kukaan muu; viisikymmentä äyriä olisi runsas korvaus, tai ehkä neljäkymmentä äyriä, asia saisi mennä aivan omaa menoaan.

Kun tulin kotiin, oli pöydälläni kirjelappu emännältäni, missä hän pyysi minun maksamaan vuokrani etukäteen tai muuttamaan pois niin pian kuin voisin. Minun ei pitänyt tästä närkästyä, tämä oli vain tarpeen vaatima pyyntö. Ystävällisesti matami Gundersen.

Kirjoitin hakemuksen kauppias Christielle, Grönlandsler numero 31, panin sen kuoreen ja vein kulmassa olevaan kirjelaatikkoon. Sitten menin jälleen huoneeseeni ja istahdin keinutuoliin mietiskelemään, illan yhä pimetessä. Alkoi käydä vaikeaksi pysyä valveilla.

Aamulla heräsin hyvin aikaisin. Oli vielä aivan pimeä, kun avasin silmäni, ja vasta kauan sen jälkeen kuulin kellon alapuolellani olevassa asunnossa lyövän viisi. Halusin vielä nukkua, mutta en saanut enää unta, virkistyin yhä enemmän ja ajattelin siinä levätessäni tuhansia asioita.

Äkkiä johtuu mieleeni pari hyvää tarinan aihetta, alakertajutuiksi, hienoja kielellisiä täysosumia, jollaisia en ennen koskaan ollut keksinyt. Levätessäni toistan noita sanoja itsekseni ja huomaan niiden olevan erinomaisia. Vähitellen niitä putkahtaa useampia, herään äkkiä täysin valveille, nousen ja sieppaan lyijykynän ja paperia sänkyni takana olevalta pöydältä. Tuntui kuin lähde olisi pulpahtanut olemukseni pohjalta, sanat tulevat toinen toisensa jälkeen, järjestyvät kokonaisuudeksi, muodostavat tilanteita, kohtauksia kasaantuu, tapahtumat ja vuorosanat kumpuavat aivoissani, ja ihmeellinen tyytyväisyys valtaa minut. Kirjoitan kuin hurjimus ja täytän sivun toisensa jälkeen hetkeksikään taukoamatta. Ajatukset syntyvät niin äkkiä ja virtaavat edelleen niin vuolaasti, että menetän joukon hienoja sivuasioita, joita en kylliksi nopeasti voi kirjoittaa paperille, vaikka työskentelen kaikin voimin. Tämä kumpuaminen jatkuu, olen täynnä aihettani, ja joka sana, minkä kirjoitan, tulee itsestään esille.

Kestää, kestää siunatun kauan, ennen kuin tämä ihmeellinen hetki taukoaa, minulla on viisitoista, kaksikymmentä kirjoitettua sivua polvieni päällä, kun vihdoin lakkaan ja panen kynän syrjään. Jospa tosiaankin noilla papereilla oli jotakin arvoa, niin pelastuisin! Hypähdän vuoteestani ja pukeudun. Aamu valkenee valkenemistaan, voin jo puolittain erottaa majakanjohtajan julistuksen, alhaalla oven suussa ja ikkunan ääressä on jo niin valoisaa, että näen kirjoittaa. Ja niin ryhdyn heti kirjoittamaan puhtaaksi papereitani.

Ihmeellinen valo- ja värihehku kumpuaa noista kuvitteluistani, riemastun hämmästyneesti hyvästä asiasta toisensa jälkeen ja sanon itsekseni, että se oli parasta, mitä koskaan olin lukenut. Innostun hyvästä mielestä, ilo virkistää minua ja tunnen itseni suurenmoisen mahtavaksi, punnitsen kirjoitusta kädessäni ja arvioin sen hinnaksi viisi kruunua. Eihän kenenkään mieleen juolahtaisi tinkiä viidestä kruunusta, päinvastoin olisi kymmenen kruunua pilkkahinta, jos otettiin huomioon sisällyksen laatu. Tarkoitukseni ei ollut tehdä niin erikoislaatuista työtä ilmaiseksi; mikäli tiesin, ei sentapaisia romaaneja ollut joka paikassa. Päätin vaatia kymmenen kruunua.

Huoneessa tuli yhä valoisampaa, loin katseeni alhaalle oven luo ja saatoin vaivattomasti erottaa nuo hienot, luurankomaiset kirjaimet neiti Andersenin käärinliinoista oikealla portista, oli jo kulunutkin hyvä aika siitä kun kello löi seitsemän.

Nousin tuoliltani ja jäin seisomaan keskelle lattiaa Kun oikein perin pohjin ajattelin, matami Gundersenin irtisanominen tuli jokseenkin sopivaan aikaan. Eihän tämä oikeastaan ollutkaan mikään huone minulle, täällähän oli vain tavalliset, yksinkertaiset vihreät uutimet ikkunoissa, eikä täällä ollut kovin monta naulaakaan seinässä, mihin olisi vaatteensa ripustanut. Keinutuoli parka nurkassa oli oikeastaan vain keinutuolin pilakuva, jolle voi nauraa katketakseen. Se oli liian matala aikamiehelle, sitä paitsi se oli niin ahdas, että täytyi niin sanoakseni käyttää saapaspihtiä, päästäkseen siitä jälleen ylös. Lyhyesti sanottuna, tämä huone ei ollut tarkoitettu henkisiä harrastuksia varten, enkä minä aikonut pitää sitä kauemmin. En millään muotoa tahtonut sitä pitää! Olin liian kauan ollut vaiti ja kärsinyt ja pysynyt tässä vajassa.

Toivon ja tyytyväisyyden pöyhistämänä, yhä merkillisen kirjoitukseni vallassa, jonka vähän väliä otin taskustani lukeakseni, minä halusin heti tehdä siitä totta ja ryhdyin muuttohommiin. Otin esille nyyttini, punaisen nenäliinan, jonka sisällä oli pari puhdasta kaulusta ja hiukan rypistynyttä sanomalehtipaperia, jossa olin tuonut leipää kotiin, käärin sängynpeittoni kokoon ja pistin taskuuni jäljelläolevat valkoiset kirjoituspaperini. Sitten tutkin varmuuden vuoksi kaikki nurkat tullakseni vakuuttuneeksi, että en ollut unohtanut mitään, ja kun en mitään löytänyt menin ikkunan luo ja katsoin ulos. Aamu oli hämärä ja kostea, palaneen pajan raunioilla ei ollut ketään, ja pyykkinuora alhaalla pihalla oli jäykkänä seinästä seinään, kutistuneena kosteudesta. Tiesin kaikki entiseltään, poistuin senvuoksi ikkunan luota, otin peiton kainalooni, kumarsin majakanjohtajan julistukselle, kumarsin neiti Andersenin käärinliinoille ja avasin oven.

Samalla muistin emäntäni, hänelle pitäisi kuitenkin ilmoittaa muutostani, jotta hän voisi nähdä, että hän oli ollut tekemisissä kunnon ihmisen kanssa. Tahdoin myöskin kiittää häntä kirjallisesti niistä parista päivästä, joina olin käyttänyt huonetta yli ajan. Varmuus siitä, että olin pelastettu pitkäksi ajaksi, tunkeutui minuun niin voimakkaasti, että lupasin antaa emännälleni vielä viisi kruunua, kun tulisin jonakin päivänä, halusin ylenmäärin näyttää hänelle, millainen kelpo ihminen hänellä oli ollut vuokralaisena.

Vielä kerran pysähdyin ovella ja käännyin takaisin. Tämä hehkuva tunne, että nyt pääsisin jalkeille, riemastutti minua ja teki minut kiitolliseksi Jumalaa ja koko maailmaa kohtaan, ja minä polvistuin sängyn viereen ja kiitin korkealla äänellä Jumalaa hänen suuresta hyvyydestään minua kohtaan tänä aamuna. Minä tiesin sen, oi minä tiesin, että se innoituksen puuska, jonka juuri olin kokenut ja purkanut paperille, oli ihmeellinen taivaan työ sielussani, vastaus eiliseen hätähuutooni. Jumala on olemassa! Jumala on olemassa! huudahdin itsekseni, ja minä itkin innostuksesta omien sanojeni johdosta, välistä täytyi minun vaieta ja kuunnella hetkisen, tulisiko joku portaissa. Vihdoin nousin ja läksin, hiivin äänettömästi alas ja pääsin huomaamattomasti portille.

Kadut välkkyivät kosteina, oli satanut aamuhetkellä, taivas lepäsi kosteana ja matalalla kaupungin yllä, eikä niin auringonpilkahdusta näkynyt missään. Mitenkähän pitkällä päivä mahtoi olla? Menin tapani mukaan raatihuoneelle päin ja näin, että kello oli yhdeksän. Minulla oli siis pari tuntia kävelyaikaa, lehteen ei hyödyttänyt mennä ennen kymmentä, ehkä yhtätoista, saisin harhailla niin kauan ja mietiskellä keinoa, miten saisin hiukan aamiaista. En muuten ollenkaan pelännyt, että minun tarvitsisi mennä nälkäisenä sänkyyn tänään, ne ajat olivat, jumalankiitos, ohi! Se oli voitettu kausi, ilkeä uni, tästä lähtien noustiin ylöspäin.

Vihreä sängynpeitto tuotti minulle hankaluuksia, enhän voisi sellaista kapistusta kantaa kainalossani kaikkien nähden. Mitähän minusta mahdettiin ajatella? Astelin mietiskellen, missä oli sellainen paikka, johon voisin panna sen säilöön toistaiseksi. Silloin juolahti mieleeni, että voisinhan mennä Sembille, missä se käärittäisiin paperiin, se näyttäisi heti paremmalta, eikä sen kantaminen olisi miksikään häpeäksi. Astuin liikkeeseen ja esitin asiani eräälle apulaiselle.

Hän katsahti ensin peittoon, sitten minuun, minusta näytti, että hän hiljaisessa mielessään kohautti hiukan halveksivasti olkapäitään ottaessaan vastaan paketin.

"Kuolema ja kirous! Olkaa hiukan varovaisempi!" huudahdin minä.
"Siinä on kaksi kallisarvoista lasimaljakkoa, paketti on menemässä
Smyrnaan."

Se auttoi vallan suurenmoisesti. Mies pyysi jokaisella tekemällään liikkeellä anteeksi, ettei ollut heti aavistanut paketin sisältävän tärkeitä esineitä. Kun hän oli saanut paketin valmiiksi, kiitin häntä avusta kuin mies, joka aikaisemmin oli lähettänyt kallisarvoisia kapineita Smyrnaan, hän avasi minulle oven ja kumarsi kaksi kertaa mennessäni.

Läksin liikuskelemaan ihmisten joukossa Suurtorilla ja pysyttelin mieluummin niiden muijien lähettyvillä, joilla oli myytävänä ruukkukasveja. Raskaat, punaiset ruusut, joiden terälehdet hohtivat verenkarvaisina kosteassa aamussa, saattoivat minut himoamaan, kiihottivat minua synnillisesti näpistämään yhden niistä, ja minä kysyin yhden hintaa, vain päästäkseni niin lähelle sitä kuin mahdollista. Jos minulta jäisi rahaa, ostaisin sen, käyköön miten tahansa, voisinhan säästää hiukan elintavoissani, päästäkseni jälleen tasapainoon.

Kello tuli kymmenen, ja minä menin lehden toimitukseen. Saksimies nuuskii muutamia vanhoja lehtiä, päätoimittaja ei ole vielä saapunut. Pyynnöstä jätän suuren käsikirjoitukseni, annan miehen aavistaa, että se on tavallista tärkeämpi ja muistutan häntä pontevasti, että hän antaisi sen päätoimittajan omaan käteen, kun tämä saapuisi. Halusin itse käydä tiedustamassa myöhemmin päivällä.

Mielestäni hän otti asian hiukan liian rauhallisesti, mutta en sanonut mitään, nyökkäsin vain hiukan välinpitämättömästi hänelle ja läksin.

Nyt minulla oli aikaa itseäni varten. Kunpa vain sää kirkastuisi! Oli kerrassaan kurja ilma, vailla tuulta ja virkeyttä, naiset käyttivät varmuuden vuoksi sateenvarjoa, ja herrojen huopahatut näyttivät noloilta ja surkeilta. Kuljin jälleen torin kautta ja katselin vihanneksia ja ruusuja. Silloin tunnen käden laskeutuvan olalleni ja käännähdän. "Mamsseli" sanoo hyvää huomenta.

"Huomenta?" vastaan hiukan kysyvästi, saadakseni heti tietää, mitä hänellä oli asiaa. En juuri pitänyt "Mamsselista".

Mies silmäilee uteliaasti suurta uudenuutukaista pakettia kainalossani ja kysyy:

"Olen ollut Sembillä ja ostanut pukukankaan", vastaan välinpitämättömällä äänellä, "en halunnut enää kulkea niin kehnoissa pukimissa, ihminen voi olla liian kitsas ruumistaankin kohtaan."

"Työtä?" vastaan hyvin kummastuneena, "minähän olen kirjanpitäjänä
Christien tukkuliikkeessä."

"Vai niin!" sanoo hän ja hätkähtää hiukan. "Jumala teitä varjelkoon, miten kadehdinkaan teitä! Kunpahan teiltä ei vain kerjättäisi niitä rahoja, joita ansaitsette. Näkemiin."

Hetkisen kuluttua hän kääntyy ja palaa uudelleen, hän viittaa kepillään pakettiini ja sanoo:

"Suosittelen teille hoviräätäliäni. Parempaa räätäliä kuin Isaksen ette saa. Sanokaa vain, että minä lähetin teidät, niin."

Tämä oli minusta hiukan liikaa. Mitä hänen tarvitsi pistää nokkaansa minun asioihini? Mitä se häntä liikutti, minkä räätälin ottaisin? Kiukustuin, tuon tyhjän, komeilevan ihmisen näkeminen harmitti minua, muistutin häntä jokseenkin röyhkeästi kymmenestä kruunusta, jotka hän oli lainannut minulta. Ennen kuin hän ehti vastata, kaduin, että olin karhunnut häntä, tulin noloksi enkä katsonut häntä silmiin. Kun samassa muuan nainen kulki ohi, vetäydyin nopeasti taaksepäin päästääkseni hänet sivuitse, ja käytin tilaisuutta hyväkseni mennäkseni matkoihini.

Missähän nyt maleksisin odotellessani? Kahvilaan en voinut mennä tyhjin taskuin, enkä tietänyt ketään tuttavaakaan, jonka luokse olisin voinut mennä tähän aikaan päivästä. Vaistomaisesti suuntasin kulkuni ylemmäs kaupunkiin, kulutin osan aikaani torin ja kaupunginrajan välisellä tiellä, luin "Aftenpostenia", joka äsken oli ilmestynyt taululle, poikkesin Karl Johanin kadulle, käännyin sitten ympäri ja menin suoraan Vapahtajamme hautausmaalle, missä löysin rauhallisen paikan mäellä kappelin vieressä.

Istuin siellä kaikessa rauhassa, nuhjotellen kosteassa ilmassa, mietiskelin, torkuin ja värisin. Ja aika kului. Olikohan sittenkään varmaa, että se alakertajuttu oli pieni isnpiroidun taiteen mestariteos? Jumala tietää, eikö siinäkin ollut vikoja siellä täällä. Oikein ajatellen sitä ei tarvitsisi hyväksyäkään, niin, ei hyväksyäkään, suoraan sanoen! Se saattoikin olla keskinkertainen, ehkä suorastaan huono, mitä takeita minulla oli, että se ei ollut jo joutunut paperikoriin?… Itseluottamukseni oli järkkynyt, hyppäsin pystyyn ja riensin pois hautausmaalta.

Alhaalla Aker-kadulla kurkistin erään kaupan ikkunaan ja näin, että kello oli vain hiukan yli kahdentoista. Tämä teki minut vielä epätoivoisemmaksi, olin niin varmasti luullut, että se oli jo paljon yli keskipäivän, ja ennen neljää ei maksanut vaivaa yrittää tavoittaa päätoimittajaa. Alakertajuttuni kohtalo täytti minut synkillä aavistuksilla, kuta enemmän ajattelin sitä, sitä mahdottomammalta minusta tuntui, että olisin kirjoittanut käyttökelpoista niin nopeasti, melkein unessa, aivan kuin kuumehoureessa. Olin tahallisesti pettänyt itseäni ja syyttä suotta ollut iloinen koko aamun. Luonnollisesti!… Astelin kiivaasti Ullevoldin tietä ylös, ohi St. Hanshaugen, jouduin aukeille tienoille, ahtaille, merkillisille kaduille sahojen luona, menin yli tonttien ja peltojen ja huomasin lopulta olevani maantiellä, jonka päätä en voinut nähdä.

Täällä pysähdyin ja päätin kääntyä takaisin. Olin kävellyt itseni lämpimäksi ja paluumatkalla astelin hiljaa ja hyvin alakuloisena. Kohtasin kaksi heinäkuormaa, ajajat loikoivat heinien päällä ja lauloivat, molemmat paljain päin, molemmat pyörein, huolettomin kasvoin. Ajattelin kulkiessani, että he halusivat puhutella minua, sinkauttaa minulle jonkin huomautuksen tai tehdä kepposen, ja kun olin tullut kylliksi lähelle heitä, huusi toinen minulle ja kysyi, mikä minulla oli kainalossa.

Silloin nauroivat molemmat ja ajoivat ohi. Samalla sipaisi köydenpätkä korvallistani, hattuni putosi, nuorukaiset eivät antaneet minun päästä ohi tekemättä minulle pientä kepposta. Kynsäisin hiukan nolona päätäni, nostin hattuni ojan reunalta ja jatkoin matkaani. Alhaalla St. Hanshaugella tapasin miehen, joka kertoi, että kello oli yli neljän.

Yli neljän! Kello oli jo yli neljän! Riensin melkein juoksujalkaa kaupunkiin ja poikkesin lehden toimitukseen. Päätoimittaja oli ehkä jo aikoja sitten ollut siellä ja lähtenyt! Astelin ja juoksin vuorotellen, kompastuin, töytäsin vaunuja vasten, jätin kaikki jalankulkijat taakseni, olin esteenä hevosten kululle, riehuin kuin hullu ehtiäkseni ajoissa. Pujahdin portista sisälle, harppasin portaat muutamalla askelella ja koputin ovelle.

Hän on lähtenyt! Hän on lähtenyt! ajattelen. Koetan ovea, se on auki, koputan vielä kerran ja astun sisään. Päätoimittaja istuu pöytänsä ääressä, kasvot ikkunaan päin, kynä kädessä, valmiina kirjoittamaan. Kuullessaan hengästyneen tervehdykseni hän kääntyy puolittain, katsoo hiukan minuun, pudistaa päätään ja virkkaa:

"Niin, senhän kyllä käsitän. Eihän sillä olekaan kiirettä. Parin päivän kuluttua ehkä, tai…"

Tapaaminen oli päättynyt, vetäydyn kumarrellen takaisin ja lähden. Toivo hehkuu jälleen minussa, vielä ei ollut kaikki menetetty, päinvastoin, minähän saatoin voittaa vielä kaikki, sen puolesta. Ja aivoni alkoivat kuvitella suurta taivaallista neuvoskuntaa, joka juuri oli päättänyt antaa minun voittaa, voittaa kymmenen kruunun omaisuuden alakertatarinalla…

Kunpa minulla nyt vain olisi paikka, jonne voisin vetäytyä yöksi! Mietiskelen, minne parhaiten voisin pujahtaa ja tämä kysymys askarruttaa minua niin ankarasti, että pysähdyn seisomaan keskelle katua. Unohdan, missä olen, seison kuin yksinäinen meriviitta keskellä merta, aaltojen vyöryessä ja pauhatessa sen ympärillä. Sanomalehtipoika ojentaa minulle "Vikingeniä": Se on niin hauska, että! Nostan katseeni ja hätkähdän — olen jälleen Sembin edustalla.

Käännyn nopeasti, pidän pakettia piilossa etupuolellani ja riennän alas Kirkkokatua nolona ja peloissani, että minut mahdollisesti oli nähty ikkunasta. Kuljen ohi Ingebretin, suuntaan portista kulkuni meren rannalle linnoituksen luo. Jälleen löydän penkin ja alan uudelleen mietiskellä.

Mistähän tosiaankin saisin yösijan? Olikohan missään sellaista soppea, minne voisin pujahtaa ja missä voisin piileksiä aamuun saakka? Ylpeyteni kielsi minua palaamasta takaisin huoneeseeni, päähäni ei pälkähtäisikään perua sanojani, työnsin harmistuneesti mokoman ajatuksen syrjään ja hymyilin hiljaisessa mielessäni ylimielisesti sille pienelle, punaiselle keinutuolille. Mielleyhtymissäni jouduin äkkiä suureen kaksiosaiseen huoneeseen, jossa kerran olin asunut Haegdehaugella, näin tarjottimen pöydällä täynnä suuria voileipiä, se muutti ulkonäköään, vaihtui pihviksi, houkuttelevaksi pihviksi, lumivalkoiseksi lautasliinaksi, suureksi leipäkasaksi ja hopeahaarukaksi. Ja ovi aukeni: emäntäni tuli ja tarjosi minulle teetä…

Näkyjä ja tyhmiä unelmia! Sanoin itselleni, että jos nyt saisin ruokaa, kiihtyisin jälleen, saisin samanlaisen kuumeen aivoihini ja monia hulluja päähänpistoja, joiden kanssa joutuisin kamppailemaan. En kärsinyt ruokaa, en ollut sillä päällä, se oli minun erikoisuuksiani, merkillisiä ominaisuuksiani.

Ehkäpä keksitään keino yösijan saamiseksi, kun ilta alkaisi lähestyä. Eihän sillä ollut kiirettä, pahimmassa tapauksessa voisin mennä jonnekin metsään, olihan koko kaupungin ympäristö käytettävissäni, eikä ilmassa ollut pakkasasteita.

Ja meri keinui tuolla ulkona raskaan rauhallisesti, laivat ja kömpelöt, leveäkeulaiset proomut kyntivät sen lyijynkarvaista pintaa, saattoivat väreitä oikealle ja vasemmalle ja kulkivat eteenpäin, savupiippujen pöllyttäessä savua kuin tyynyjä ilmaan ja koneiden jyskeen kuuluessa heikosti nihkeässä ilmassa. Ei ollut auringonpaistetta eikä tuulta, puut takanani olivat melkein märät, penkki, millä istuin, oli kylmänkostea. Aika kului, istua nuhjotin, väsyin ja selässäni tuntui hiukan kylmää väristystä, hetkisen kuluttua tunsin, että silmäni alkoivat painua umpeen. Ja minä annoin niiden painua…

Kun heräsin, oli ympärilläni pimeää, hyppäsin pystyyn pökerryksissäni ja kylmästä väristen otin pakettini ja läksin astelemaan. Astelin yhä nopeammin ja nopeammin tullakseni lämpimäksi, pieksin itseäni käsilläni, hieroin sääriäni, jotka olivat miltei tunnottomat, ja saavuin paloaseman luo. Kello oli yhdeksän, olin nukkunut monta tuntia.

Minnekähän minä oikeastaan hommautuisin? Jossakinhan minun täytyisi olla. Seison siinä ja töllistelen paloasemalle ja tarkastelen, saattaisiko päästä johonkin käytävään, varron hetkeä, jolloin vahtimies kääntäisi selkänsä. Astelen portaita ylös ja aion ruveta juttelemaan miehen kanssa, hän kohottaa heti kirveensä kunniantekoon ja odottaa, mitä minulla olisi sanottavaa. Tuo kohotettu kirves, jonka terä on käännetty minua kohti, vaikuttaa kuin kylmä isku hermoihini, joudun äänettömäksi pelosta tuon aseellisen miehen edessä ja vetäydyn vaistomaisesti takaisin. En virka mitään, väistyn vain kauemmas hänestä, pelastaakseni nokkani nostan käden otsalleni ikään käin olisin unohtanut jotakin ja luikin pois. Kun jälleen seisoin katukäytävällä, tunsin kuin pelastuneeni suuresta vaarasta. Ja minä kiiruhdin tieheni.

Viluisena ja nälkäisenä, yhä enemmän ja enemmän masentuneena astelin Karl Johanin katua ylöspäin, aloin kiroilla sangen äänekkäästi enkä välittänyt, jos joku sattui kuulemaankin. Suurkäräjätalon luona, juuri ensimmäisen leijonan kohdalla muistan äkillisestä mielleyhtymästä erään tuntemani maalarin, nuoren miehen, jonka olin pelastanut saamasta korvapuustia Tivolissa ja jonka luona kerran myöhemmin olin käynyt. Napsautan sormiani ja lähden Tordenskjoldin kadulle, löydän oven, jonka ulkopuolella oli kortissa nimi C. Zacharias, ja koputan.

"Iltaa! Tekö se olette? No, mutta mitä hittoa te näin myöhään tulette? Se ei tee edullista vaikutusta lampunvalossa. Olen lisännyt siihen heinähaasian sitten viime näkemän ja tehnyt pari muutosta. Teidän täytyy nähdä se päivällä, nyt ei maksa vaivaa yrittääkään."

"Anna minun nähdä se kuitenkin", sanoin, en muuten muistanut, mitä kuvaa hän tarkoitti.

"Aivan mahdotonta!" vastasi hän. "Se näyttää kokonaan keltaiselta! Ja sitten vielä" — hän lähestyi minua ja lausui kuiskaten — "minulla on pieni tyttö luonani tänä iltana, joten se ei mitenkään sovi."

Ei siis sittenkään ollut muuta keinoa kuin mennä jonnekin metsään. Kunpa vain maa ei olisi ollut niin kostea! Taputtelin peittoani ja tunsin yhä enemmän ja enemmän mukautuvani ajatukseen, että minun pitäisi nukkua ulkona. Olin niin kauan kiusannut itseäni hakemalla yösijaa kaupungista, että olin vallan väsynyt ja ikävystynyt koko hommaan, oli miellyttävä nautinto rauhoittua ja heittäytyä vetelehtimään kaduilla, ajattelematta niin mitään. Menin katsomaan yliopiston kelloa ja näin, että se oli kymmenen, sieltä läksin astelemaan läpi kaupungin. Eräässä paikassa Haegdehaugella seisoin hiljaa erään talouskaupan edustalla, jonka ikkunassa oli näytteillä ruokatavaroita. Kissa nukkui pyöreän ranskanleivän vieressä, sen takana oli pölyinen kannu ja useita laseja täynnä ryynejä. Seisoin siinä hetkisen katsellen noita ruokatavaroita, mutta kun minulla ei ollut varoja ostaa mitään, käännyin äkkiä poispäin ja jatkoin kulkuani. Astelin hyvin hiljaa, kuljin ohi Majurinmajan, astelin edelleen, yhä edelleen, tuntikausia, ja tulin vihdoin pyökkimetsään.

Täällä poikkesin tiepuoleen ja istahdin lepäämään. Sitten ryhdyin etsimään itselleni sopivaa paikkaa, aloin keräillä hiukan kanervia ja katajia ja laitoin vuoteen eräälle mäentöyräälle, missä oli jokseenkin kuivaa, avasin pakettini ja otin peiton esille. Olin väsynyt pitkästä kävelymatkasta ja kävin heti pitkäkseni. Kääntelehdin ja vääntelehdin monta kertaa, ennen kuin sain mukavan asennon, korvaani särki, se oli hiukan turvonnut köydeniskun jälkeen, enkä voinut levätä sillä puolen. Riisuin kengät jaloistani ja panin ne pään alle ja niiden päälle Sembiltä saamani paperin.

Ja pimeän suuri tunnelma lepäsi ympärilläni, kaikki oli hiljaista, kaikkityynni. Mutta ylhäällä korkeudessa suhisi ikuinen laulu, ilman sävel, tuo kaukainen, yksitoikkoinen suhina, joka ei koskaan vaikene. Kuuntelin niin kauan tuota loputonta, sairasta suhinaa, että pääni alkoi mennä pyörälle, se oli varmaankin pyörivien maailmojen sinfoniaa, tähtien, jotka ryhtyivät laulamaan…

"Mitä vielä!" sanoin ja nauroin ääneen virkistyäkseni, "nehän ovat huuhkajia, jotka huhuilevat Kaanaassa!"

Ja minä nousin ja heittäydyin pitkäkseni jälleen, panin kengät jalkaani, kuljeskelin pimeässä ja rupesin pitkäkseni uudelleen, kamppailin ja taistelin vihan ja pelon kanssa aivan aamutunneille saakka, jolloin vihdoin uinahdin uneen.

Oli kirkas päivä, kun avasin silmäni, ja minulla oli sellainen tunne, että päivä oli melkein puolessa. Panin kengät jalkaani, laitoin peiton jälleen pakettiin ja läksin takaisin kaupunkiin. Aurinkoa ei näkynyt tänäänkään, ja olin viluinen kuin koira, jalkani olivat puutuneet, ja silmäni alkoivat vuotaa kuin ne eivät olisi sietäneet päivänvaloa.

Kello oli kolme. Nälkäni alkoi käydä aika ankaraksi, olin väsynyt ja oksentelin hiukan siellä täällä piilopaikoissa. Pistäydyin höyrykeittiöön, luin taulun ja kohautin huomiota herättävästi olkapäitäni, ikään kuin puolisuolainen liha ja läski ei kelpaisi minulle; sieltä tulin rautatietorille.

Tunsin äkkiä merkillistä sekavuutta päässäni, astelin edelleen enkä aikonut siitä välittää, mutta se tuli yhä pahemmaksi ja viimein minun täytyi istahtaa eräälle portaalle. Koko sielussani tapahtui muutos, ikään kuin jokin siirtyisi syrjään sisimmässäni, tai jokin esirippu, jokin kudos aivoissani menisi rikki. Huokasin pari kertaa ja jäin ihmetellen istumaan. En ollut tiedoton, tunsin selvästi, miten korvaani hiukan särki, ja kun muuan tuttava kulki ohi, nousin seisomaan ja tervehdin.

Mikä oli se uusi, kiusallinen tunne, joka nyt liittyi entisiin? Johtuiko se siitä, että olin nukkunut raa'an mullan päällä? Vai aiheutuiko se siitä, että en ollut vielä saanut aamiaista? Oikeastaan tällaisessa elintavassa ei ollut hivenenkään järkeä, kautta Kristuksen pyhän kärsimyksen en myöskään käsittänyt, minkä vuoksi minä ansaitsin tällaista vainoamista! Ja äkkiä juolahti mieleeni, että yhtä hyvin voisin tekeytyä kulkuriksi heti ja mennä sängynpeittoineni "sedän" kellariin. Voisin pantata sen yhdestä kruunusta ja saada sitten kolme soveliasta ateriaa, pysyttelisin valveilla, kunnes saisin jonkin toisen, Hans Paulille tekisin tepposet. Olin jo matkalla kellariin, mutta pysähdyin oven edessä, ravistin päätäni ja käännyin ympäri.

Sitä mukaa kuin astelin kauemmaksi, tulin yhä iloisemmaksi, että olin voittanut tämän ankaran kiusauksen. Tietoisuus siitä, että olin vielä puhdas ja rehellinen, nousi minulle päähän, täytti minut ihanalla tunteella siitä, että olin luja luonne, valkoinen majakka keskellä sameaa ihmismerta, missä hylkyjä uiskenteli. Pantata toisen omaisuutta yhdestä ruoka-ateriasta, syödä ja juoda itsellensä tuomio, tahrata sielunsa ensimmäisellä pikku kolttosella, painaa ensimmäinen musta merkki kunniallisuuteensa, nimittää itseään kulkuriksi omien kasvojensa edessä ja hävetä itseään — ei koskaan! Ei koskaan. Vakavasti se ei ollut aivoissani liikkunut, eipä se oikeastaan ollut juolahtanutkaan mieleeni, irtonaisista, harhailevista ajatuksenpätkistä ei tosiaankaan tarvinnut olla edesvastuussa, varsinkaan, kun oli hirvittävä päänsärky ja oli melkein kuoliaaksi väsynyt kantaessaan sängynpeittoa, joka oli toisen miehen omaisuutta.

Aivan varmasti ilmaantuisi jokin keino ajan pitkään! Olihan tuo Grönlandslerin kauppias, olinko minä ahdistellut häntä joka tunti päivässä sen jälkeen kun olin lähettänyt hänelle hakemukseni, olinko soittanut myöhään ja aikaisin ja oliko minut käännytetty ovelta takaisin? Tuskinpa olin oikeastaan ilmoittautunutkaan hänelle ja saanut vastausta. Sen ei tarvinnut olla aivan turha yritys, minulla oli kai ollut onni matkassa tällä kertaa, onnella oli useasti niin merkillisen mutkalliset tiet. Ja minä menin Grönlandslerille.

Viimeinen täristys, joka oli kulkenut pääni läpi, oli tehnyt minut hiukan heikoksi, astelin hyvin verkalleen ja mietiskelin, mitä sanoisin kauppiaalle. Hän oli ehkä hyvä ihminen, jos hänen päähänsä pälkähtäisi, antaisi hän mielellään minulle työstäni kruunun etukäteen pyytämättäni, sellaisilla ihmisillä saattoi olla välistä vallan erinomaisia päähänpistoja.

Pujahdin erääseen porttikäytävään ja tummensin housunpolviani syljellä, näyttääkseni hiukan siistimmältä, jätin peittoni erään laatikon taakse pimeään nurkkaan, harppasin yli kadun ja astuin tuohon pieneen kauppaan.

No! minun nimeni oli se ja se, olin lähettänyt hänelle paikanhakemuksen, enkä tietänyt, oliko se minua hyödyttänyt.

"Nyt saatte nähdä!" sanoi hän ja otti paperin rintataskustaan. "Haluatteko katsoa, miten käsittelette lukuja, hyvä herra. Olette päivännyt kirjeenne vuonna 1848." Ja mies nauroi täyttä kurkkua.

Niin, se oli hiukan hullusti, sanoin nolona, se oli ajattelemattomuutta, hajamielisyyttä, minä myönnän sen.

"Nähkääs, minun täytyy saada mies, joka yleensä ei tee virheitä luvuissa", virkkoi hän. "Valitan; teidän kirjoituksenne on niin selvää, pidän muuten teidän kirjeestänne, mutta…"

Odotin hetkisen; oli mahdotonta, että tämä olisi miehen viimeinen sana. Hän ryhtyi jälleen laittelemaan pussejaan.

Niin, se oli ikävää, lausuin sitten, aivan hirvittävän ikävää; mutta eihän se tietysti enää toistuisi, eikä tuo pieni erehdys saattanut tehdä minua kokonaan sopimattomaksi kirjanpitoon yleensä?

"Ei, sitä minä en sano", vastasi hän, "mutta kuitenkin se vaikutti minuun niin paljon, että päätin samassa ottaa toisen miehen."

Nyt kiehahti viha minussa, hehkuvana ja rajuna. Hain pakettini, purin hampaani yhteen ja törmäsin katukäytävällä rauhallisiin ihmisiin pyytämättä anteeksi. Kun muuan herra pysähtyi ja nuhteli minua käyttäytymiseni johdosta, käännyin ympäri ja ärjäisin mielettömän sanan hänelle korvaan, puin nyrkkiäni aivan hänen nenänsä edessä ja läksin menemään edelleen, paatuneena sokeasta raivosta, jota en voinut hillitä. Hän kutsui poliisikonstaapelin, enkä mitään sen mieluummin halunnut kuin saada konstaapelin käsiini hetkiseksi, hiljensin tarkoituksellisesti kulkuani antaakseni hänelle tilaisuuden saavuttaa minut, mutta hän ei tullut. Oliko siinäkään mitään järkeä, että ihmisen kaikkien hartaimpien ja uutterimpien yritysten piti epäonnistua? Miksi olin siis kirjoittanut 1848? Mitä tuo kirottu vuosiluku minua liikutti? Nyt kuljeskelin täällä nälissäni, niin että suoleni kerääntyivät kiehkuraan kuin käärmeet, eikä missään paikassa ollut kirjoitettu, että päivän pitkään jäisi hiukan ruokaa tähteeksi. Ja sitä mukaa kuin aika kului tulin henkisesti ja ruumiillisesti yhä tyhjemmäksi ja alennuin päivä päivältä kunniattomampiin tekoihin. Valehtelin punastumatta, riistin köyhiltä ihmisiltä huoneen vuokran, kamppailin mitä kehnoimpien ajatusten kanssa anastaakseni toisten sängynpeittoja, tein kaikkea tätä tuntematta katumusta, ilman pahaa omaatuntoa. Sisimpääni alkoi ilmestyä mätäpilkkuja, mustia sieniä, jotka levisivät leviämistään. Ja ylhäällä taivaassa istui Jumala pitäen valvovan silmänsä suunnattuna minua kohti ja katsoen, että sortumiseni tapahtui taiteen kaikkien sääntöjen mukaisesti, tasaisesti ja verkalleen, keskeytymättä. Mutta helvetin kuilussa kulkivat perkeleet harjakset pystyssä kiukuissaan siitä, että kesti niin kauan, ennen kuin tein oikein suursynnin, anteeksiantamattoman synnin, jonka takia Jumalan vanhurskaudessaan täytyisi syöstä minut alas.

Joudutin askeliani, tein äkkiä käännöksen vasemmalle ja tulin kiihtyneenä ja kiukkuisena valaistuun, koristettuun porraskäytävään. En pysähtynyt hetkeksikään, mutta porraskäytävän koko omituinen ulkoasu tunkeutui silmänräpäyksessä tietoisuuteeni, jokainen pikku seikka ovissa, koristeet, kiveys ilmestyi selvästi tajuntaani juostessani portaita ylös. Soitin kiivaasti kolmannen kerroksen ovikelloa. Miksi minun piti pysähtyä juuri tässä kerroksessa? Ja miksi minun piti tarttua juuri tuohon kellonnuoraan, joka oli kauimpana portaista?

Nuori nainen yllään harmaa, mustalla koristettu puku tuli avaamaan; hän katseli hetkisen minua hämmästyneesti, pudisti sitten päätään ja sanoi:

Minkä vuoksi olinkaan häirinnyt tuota ihmistä? Hän luuli minua epäilemättä kerjäläiseksi, ja minä tulin äkkiä kylmäksi ja rauhalliseksi. Otin hatun päästäni ja kumarsin kunnioittavasti ja ikään kuin en olisi kuullut hänen sanojaan ja lausuin hyvin kohteliaasti:

"Pyydän anteeksi, neiti, että soitin niin rajusti, en tuntenut kelloa. Täällähän pitäisi olla sairas herra, joka on ilmoittanut ottavansa miehen työntämään itseään vaunuissa?"

Hän seisoi hetkisen harkiten tuota valheellista keksintöä ja näytti tulevan epätietoiseksi minusta.

"Eikö? Vanhahkoa herraa, kahden tunnin ajelu päivässä, neljäkymmentä äyriä tunnilta?"

"Sitten pyydän jälleen anteeksi", sanoin, "hän on kenties ensimmäisessä kerroksessa. Olisin vain suositellut erästä miestä, jonka tunnen ja jota kohtaan tunnen mielenkiintoa. Nimeni on Wedel-Jarlsberg." Ja minä kumarsin jälleen ja vetäydyin takaisin. Nuori nainen sävähti tulipunaiseksi, hämillään kun oli hän ei osannut liikahtaa paikaltaan, vaan seisoi tuijottaen jälkeeni, kun astelin portaita alas.

Rauhallisuuteni oli palannut, ja pääni oli selvä. Naisen sanat, ettei hänellä ollut minulle mitään annettavaa tänään, vaikutti kuin kylmä suihku. Niin pitkällä siis oltiin, että kuka hyvänsä saattoi ajatuksissaan osoittaa minua ja sanoa itsekseen: tuossa kulkee kerjäläinen, yksi niistä, joille viskataan ruokaa ihmisten ovilta!

Möllerin kadulla pysähdyin erään ruokalan edustalle ja vedin sieraimiini sisällä paistettavan lihan raikasta tuoksua; minulla oli jo käsi rivassa ja halusin mennä sisälle ilman asiaa, mutta peruutin ajoissa aikeeni ja menin pois paikalta. Tullessani Suurtorille ja etsiessäni paikkaa, missä voisin levätä hetkisen, havaitsin, että kaikki penkit olivat täynnä ihmisiä, ja minä hain turhaan hiljaista paikkaa, minne voisin istahtaa. Tietysti! sanoin synkästi itsekseni, tietysti, tietysti! Ja niin läksin jälleen kävelemään. Poikkesin basaarikulmauksessa olevan vesisuihkun luo ja join kulauksen vettä, astelin uudelleen, liikuin eteenpäin askel askelelta, viivyttelin kauan jokaisen kaupanikkunan ääressä, pysähdyin seuraamaan katseellani jokaista ohikulkevaa vaunua. Tunsin päässäni hehkuvaa kuumuutta, ja ohimoillani jyskytti hiukan kummallisesti; vesi, minkä olin juonut, teki hyvin pahan vaikutuksen, kävellessäni oksentelin kadulle vähän sinne, vähän tänne, jotta sitä ei olisi huomattu. Niinpä tulin sitten Kristuksen kirkon hautausmaalle. Laskeuduin istumaan kyynärpäät polviin nojaten ja pää käsien varassa; näin kyyrysilläni minun oli hyvä olla enkä enää tuntenut pientä kaivavaa tunnetta rinnan alla.

Muuan kivenhakkaaja oli vatsallaan erään suuren graniittilevyn päällä ja hakkasi nimikirjaimia; hänellä oli siniset silmälasit ja hän muistutti erästä tuttavaani, jonka melkein olin unohtanut, erästä pankkimiestä, jonka joitakin aikoja sitten olin tavannut Oplandin kahvilassa.

Jospa vain voisin purra hävyltä hännän ja kääntyä hänen puoleensa, kertoa hänelle suoraan totuuden, että aloin olla jokseenkin vähissä varoissa ja että minun oli vaikea pysytellä hengissä! Voisin antaa hänelle parturikirjani… Hitto soikoon, parturikirjani! Lippuja melkein kruunun edestä! Haeskelen hermostuneesti tätä kallisarvoista aarretta. Kun en löydä sitä tarpeeksi joutuin, hypähdän pystyyn, etsin otsa hiessä, löydän sen vihdoin rintataskun pohjalta, toisten puhtaiden ja kirjoitettujen, arvottomien paperien joukosta. Lasken nuo kuusi lippua moneen kertaan, edestä ja takaa, minä en niitä paljon tarvinnut, saattoihan olla oikku, päähänpisto, etten viitsinyt enää ajauttaa partaani. Olisin autettu puolella kruunulla, valkoisella puolen kruunun rahalla! Pankki suljettiin kello kuusi, voisinhan vartoa miestä Oplandin ulkopuolella siinä seitsemän — kahdeksan tienoissa.

Istuin kauan aikaa iloiten tästä ajatuksesta. Aika kului, tuuli heilutteli ankarasti ympärilläni olevia kastanjoita, ja päivä alkoi kallistua iltaan. Eiköhän sentään ollut hiukan pikkumaista tarjota kuutta parturilippua nuorelle herralle, joka oli pankissa? Hänellä oli ehkä pari täysinäistä parturikirjaa taskussaan, ehkäpä hienompia ja puhtaampia lippuja kuin minun, kenpä sen tiesi. Ja minä haeskelin kaikista taskuistani useampia esineitä, joita voisin antaa mukaan, mutta en löytänyt mitään. Avasin kaulukseni, suuren etumuksen, joka peitti puolet rintaani, puhdistin sen huolellisesti ja käärin valkoiseen kirjoituspaperiin, parturikirjan panin mukaan. Sitten läksin hautausmaalta ja menin Oplandin kahvilan edustalle.

Raatihuoneen kello oli seitsemän. Liikuskelin kahvilan läheisyydessä, kuljin edestakaisin rauta-aitauksen sivustaa ja pidin tarkasti silmällä kaikkia ovessa kulkevia. Vihdoin kahdeksan tienoissa näin sen nuoren miehen, reippaana ja sirona astelevan mäkeä ylös ja suuntaavan kulkunsa kahvilan ovea kohti. Sydämeni lepatti kuin pikku lintu rinnassani, kun huomasin hänet, ja minä hyökkäsin hänen eteensä tervehtimättä.

"Puoli kruunua, vanha ystävä!" sanoin rohkeasti, "tässä — kai tässä on korvaukseksi", ja minä pistin sen pikku paketin hänen käteensä.

"Ei ole!" sanoi hän, "ei kautta Jumalan, minulla ei ole!" ja hän avasi rahakukkaronsa aivan silmieni edessä. "Olin ulkona eilen illalla ja jouduin rahattomaksi! uskokaa minua, minulla ei ole."

"Niin, niin, rakas ystävä, niinhän se on!" vastasin ja uskoin hänen sanojaan; eihän hänellä ollut syytä valehdella niin pienessä asiassa; minusta näytti myös kuin olisivat hänen siniset silmänsä olleet melkein kosteat kun hän tutki taskujaan eikä löytänyt mitään. Vetäydyin takaisin. "Anteeksi sitten!" sanoin, "olin vain pikku pulassa."

Olin jo hyvän matkan päässä kadulla, kun hän huusi jälkeeni, että olin unohtanut paketin.

"Pitäkää se, pitäkää se!" vastasin, "sen te kyllä ansaitsette! Siinä on vain pari pikku esinettä, mitättömyyksiä — melkein kaikki, mitä omistan." Ja minä tulin liikuttuneeksi omista sanoistani, ne kuulostivat niin lohduttomilta tässä hämärtyvässä illassa, ja minä ratkesin itkuun…

Tuuli raikastui, pilvet kulkivat kiivasta vauhtia taivaalla, ja ilma tuli yhä kylmemmäksi sitä mukaa kuin pimeni. Astelin itkien koko kadun loppuun saakka, surkuttelin yhä enemmän itseäni ja toistin kerran toisensa jälkeen paria sanaa, huudahdusta, joka jälleen kohotti kyynelet esiin, kun ne olivat jo alkaneet lakata. Herrajumala, miten kärsin! Herrajumala, miten kärsin!

Kului tunti, kului verkalleen ja hitaasti. Pysyttelin kauan aikaa Torikadulla, istuin portailla, pujahdin porraskäytäviin, kun joku kulki ohi, seisoin tuijottaen mitään ajattelematta valaistuihin kauppoihin, missä ihmiset liikkuivat tavarain ja rahojen keskellä, lopulta löysin rauhallisen paikan lantakasan takaa kirkon ja basaarien väliltä.

Ei, minä en voinut mennä metsään tänä iltana, käyköön miten tahansa, minulla ei ollut siihen voimia, ja matka oli liian pitkä. Tahdoin antaa yön kulua miten tahansa, ja jäädä tänne, missä olin; jos tulisi kovin kylmä, voisin kävellä kirkon luona, en aikonut sen enempiin puuhiin ryhtyä. Ja minä nojauduin taaksepäin ja torkuin.

Häly ympärilläni laimeni, kaupat suljettiin, jalankulkijani askelia kuului yhä harvemmin, ja vähitellen kaikki ikkunat pimenivät…

Avasin silmäni ja huomasin olennon edessäni. Kiiltävät napit, jotka loistivat vastaani, saattoivat minut aavistamaan, että se oli konstaapeli, miehen kasvoja en voinut nähdä.

"Hyvää iltaa!" vastasin ja tulin pelokkaaksi. Nousin hämilläni. Hän seisoi hetkisen liikkumattomana.

Mainitsin tottumuksesta ja sen enempää ajattelematta vanhan osoitteeni, sen pienen ullakkohuoneen, josta olin lähtenyt.

"Eipä suinkaan!" vastasi hän. "Mutta teidän pitäisi nyt mennä kotiin, on kylmä levätä täällä."

Ja minä sanoin hyvää yötä ja suuntasin vaistomaisesti kulkuni vanhaa asuntoani kohti. Jos vain menettelisin varovasti, voisin kyllä päästä sinne kenenkään kuulematta; siellä oli kaikkiaan kahdeksan porrassarjaa, ja vain kaksi ylintä narisi askelten alla.

Riisuin kenkäni alhaalla portaissa ja astelin ylös. Oli hiljaista kaikkialla; toisesta kerroksesta kuului kellon verkkaisaa tikitystä ja hiukan lapsen itkua, sitten en kuullut mitään. Löysin oveni, nostin sitä hiukan saranoissa ja avasin sen ilman avainta totuttuun tapaani, menin huoneeseen ja vedin oven jälleen äänettömästi kiinni.

Kaikki oli samassa kunnossa kuin sieltä lähtiessäni, uutimet ikkunoissa oli työnnetty syrjään ja sänky oli tyhjänä; pöydällä häämötti paperia, se oli ehkä kirjeeni emännälle; hän ei siis ollut käynytkään täällä sen jälkeen kun olin lähtenyt. Hapuilin kädelläni tuota valkoista paikkaa ja tunsin ihmeekseni, että se oli kirje. Kirje? Vien sen ikkunan luo, tutkin niinkuin siinä pimeässä oli mahdollista noita epäselviä kirjaimia ja löydän siitä vihdoin oman nimeni! Ajattelin: vastaus emännältä, kielto astua enää huoneeseen, jos haluaisin yrittää takaisin!

Ja verkalleen, hyvin verkalleen poistun jälleen huoneesta, kannan kenkiä toisessa kädessä, toisessa kirjettä ja peittoa kainalossa. Kiristän ja puren hampaitani narisevilla portailla, pääsen onnellisesti ja hyvin alas noista kaikista portaista ja olen jälleen ulko-oven luona.

Panen taas kengät jalkaani, käytän paljon aikaa nauhojen kiinnittämiseen, istunpa hetkisen hiljaa saatuani ne kiinni, tuijotan mitään ajattelematta eteeni ja pidän kirjettä kädessäni.

Kadulla jonkin matkan päässä hehkuu kaasulyhty, menen aivan valon alle, nostan pakettini lyhtytolppaa vasten ja avaan kirjeen. Kaiken tämän teen hyvin verkalleen.

Tuntuu kuin valovirta syöksähtäisi rintaani, ja minä kuulen päästäväni pienen huudahduksen, mielettömän iloäänen: kirje oli päätoimittajalta, alakertajuttuni oli hyväksytty, oli juuri mennyt latomoon! "Muutamia pieniä muistutuksia… korjannut pari oikeinkirjoitusvirhettä… kyvykkäästi tehty… painetaan huomenna, kymmenen kruunua."

Minä nauroin ja itkin, läksin juosta riehkaisemaan katua pitkin, pysähdyin ja satutin polveni, kiroilin ja pauhasin ankarasti tyhjänpäiväisille. Ja aika kului.

Koko yön, aivan valoisaan aamuun saakka, keljuilin kadulla, tyhmänä ilosta, ja toistin: Kyvykkäästi tehty, siis pieni mestariteos, neron tuote. Ja kymmenen kruunua.

TOINEN OSA

Olin jälleen istunut hautausmaalla ja kirjoitellut artikkelia lehteä varten; sitä hommaillessani kello tuli kymmenen, ilta hämärtyi ja portin sulkemisaika oli käsissä. Olin nälissäni, hyvin nälissäni; ne kymmenen kruunua olivat, ikävä kyllä, riittäneet vain lyhyen ajan; nyt oli kulunut kaksi, melkein kolme vuorokautta siitä kun olin syönyt, ja tunsin itseni hiukan väsyneeksi, rasittuneeksi kynän käyttämisestä. Minulla oli taskussani kynäveitsen puolikas ja avainkimppu, mutta ei äyrin äyriä.

Kun hautausmaan portti suljettiin, olisi minun pitänyt mennä suoraan kotiin, mutta vaistomaisesti inhoten huonettani, missä kaikki oli pimeää ja tyhjää, hylättyä läkkisepän työhuonetta, jossa vihdoin olin saanut luvan oleskella toistaiseksi, minä lorvailin edelleen, harhailin umpimähkään raatihuoneen ohi, aivan rantaan saakka, rautatiesillalla olevalle penkille, johon istahdin.

Sillä hetkellä ei mieleeni juolahtanut yhtään surullista ajatusta, unohdin tukalan tilani ja tunsin mieleni rauhoittuvan katsellessani satamaa, joka lepäsi tyynenä ja kauniina hämyssä. Vanhaan tapaan halusin ilahduttaa itseäni lukemalla läpi kirjoituksen, jonka juuri olin valmistanut ja joka kärsivistä aivoistani tuntui parhaalta, mitä olin tehnyt. Otin käsikirjoitukseni taskusta, pidin sitä aivan silmieni edessä, nähdäkseni, ja luin sivun toisensa jälkeen. Vihdoin väsähdin ja pistin paperit taskuun. Oli hiljaista kaikkialla; meri lepäsi kuin sininen helmiäinen edessäni, ja pikkulintuja lenteli äänettöminä ohitseni paikasta paikkaan. Muuan poliisikonstaapeli kävelee jonkin matkan päässä, muuten ei näy ainoatakaan ihmistä, ja koko satama lepää hiljaa.

Lasken jälleen rahani: kynäveitsen puolikas, avainkimppu, mutta ei äyriäkään. Äkkiä työnnän käteni taskuuni ja vedän paperit esille. Haen valkoisen, kirjoittamattoman lehden, ja — jumala ties, mistä sain sen ajatuksen — laitoin paperitötterön, suljin sen varovasti, niin että se näytti täysinäiseltä, ja viskasin sen kauas alas katukiveykselle; tuuli kuljetti sen vielä kauemmas, sitten se pysähtyi lepäämään.

Nyt oli nälkä alkanut ahdistaa minua. Istuin katsellen tuota valkoista paperitötteröä, joka oli ikään kuin pullollaan hopearahoista, ja kiihotin itseni uskomaan, että se todella sisälsi jotakin. Koetin arvailla summan suuruutta — jos arvaisin oikein, olisi se minun! Kuvittelin, että pienet, ihanat kymmenen äyrin rahat olisivat pohjalla ja lihavat, uurteiset kruunut päälläpäin — kokonainen paperitötterö täynnä rahaa! Katselin sitä himokkain silmin ja olin lähtemäisilläni itse sitä varastamaan.

Sitten kuulen konstaapelin yskäisevän — ja miksikä minun päähäni pälkähti tehdä samoin? Nousen ylös penkiltä ja yskäisen, ja toistan sen kolmasti, jotta hän sen kuulisi. Miten halukkaasti hän hyökkäisikään paperitötteröön käsiksi, kun hän saapuisi! Minä riemuitsin tästä kepposesta, hykertelin iloissani käsiäni ja päästelin suurenmoisia kirosanoja suustani. Kylläpä hän saisi pitkän nenän, se koira! Ehkäpä hän vajoaisi helvetin kuumimpaan kattilaan ja kidutukseen sen tepposen takia! Olin humaltunut nälästä, syömättömyys oli päihdyttänyt minut.

Parin minuutin kuluttua saapuu konstaapeli, helskyttäen rautakorkojaan katukiviin, tähyillen kaikille suunnille. Hän aikailee, hänellä on koko yö edessään, hän ei näe paperitötteröä — ei ennen kuin on aivan lähellä sitä. Silloin hän pysähtyy ja katselee sitä. Se näyttää niin valkoiselta ja arvokkaalta siinä maassa, ehkäpä pieni summa, mitä? Pieni summa hopearahaa?… Ja hän ottaa sen ylös. Hm! se on kevyt, hyvin kevyt. Ehkäpä joku kallisarvoinen höyhen, hatun koriste… Ja hän avaa sen varovasti suurilla käsillään ja tirkistää sisälle. Minä nauroin, nauroin ja iskin nyrkillä polveeni, nauroin kuin raivokas mies. Eikä niin ääntä tullut kurkustani, nauruni oli äänetöntä ja perinpohjaista, se oli harrasta kuin itku…

Sitten kuuluu jälleen kopinaa katukiveyksellä, ja konstaapeli astelee sillan yli. Istuin siellä kyynelet silmissä ja pidätin henkeäni, aivan hajamielisenä kuumeisesta riemusta. Aloin puhella ääneen, kerroin itselleni paperitötteröstä, matkin konstaapeliparan liikkeitä, tirkistin tyhjään käteeni, ja toistin toistamistani itsekseni: hän yskäisi viskatessaan sen pois! Hän yskäisi viskatessaan! Näihin sanoihin liitin uusia, ärsyttäviä lisiä, muutin koko lauseen ja kärjistin sen tällaiseksi: hän yskäisi kerran — khöhöm!

Ryhdyin muuntelemaan ja vääntelemään noita sanoja, ja ilta kului myöhäiseksi, ennen kuin hauskuuteni lakkasi. Uuvuttava rauha valtasi sitten minut, miellyttävä väsymys, jota en vastustellut. Hämärä oli käynyt pimeämmäksi, pieni vihuri kynti vakoja meren helmiäiseen; laivat, joiden mastot näin taivasta vasten, näyttivät mustine runkoineen äänettömiltä hirviltä, jotka lepäsivät harjakset pystyssä odotellen minua. En tuntenut mitään tuskaa, nälkäni oli sen poistanut, sen sijaan tunsin itseni miellyttävän tyhjäksi, koko ympäristöstä piittaamattomaksi ja iloiseksi siitä, ettei kukaan minua nähnyt. Nostin jalkani penkille ja nojasin taaksepäin, sillä tavoin saatoin parhaiten tuntea eristäytymisen koko nautinnon. Ei ollut niin pilveä mielessäni, ei yhtään epämiellyttävää tunnetta, eikä minulla ollut ainoatakaan täyttymätöntä halua tai kaipausta niin laajalti kuin ajatukseni saattoivat ulottua. Lepäsin silmät avoinna hajamielisyyden tilassa, tunsin sieluni liitelevän ihanassa kaukaisuudessa.

Edelleen ei mikään ääni häirinnyt minua; lempeä pimeys oli kätkenyt koko maailman katseeltani ja haudannut minut pelkkään rauhaan — ainoastaan hiljaisuuden yksitoikkoinen äänettömyys kuului korvissani. Ja nuo tummat hirviöt tuolla tahtoivat vetää minua luokseen, kun yö saapui, ja ne tahtoivat kuljettaa minut kauas yli meren ja kautta vieraiden maiden, missä ihmisiä ei asu. Ja ne tahtoivat viedä minut prinsessa Ylajalin linnaan, missä aavistamaton ihanuus minua odottaa, suurempi kuin kenelläkään ihmisellä on. Ja hän itse istuisi loistavassa salissa, missä kaikki on ametistista, keltaruusuista valmistetulla valtaistuimella, ja ojentaisi kätensä minua kohti, kun astuisin sisään, tervehtisi ja huutaisi tervetuloa, kun lähestyisin ja polvistuisin: tervetuloa, ritari, luokseni ja maahani! Olen sinua odottanut kaksikymmentä kesää ja kutsunut sinua kaikkina valoisina öinä, ja kun sinä olet surrut, olen minä itkenyt täällä sisällä, ja kun sinä olet nukkunut, olen minä hengittänyt sinuun kauniita unia… Ja kaunotar ottaa minua kädestä ja seuraa minua, ohjaa minua kautta pitkien käytävien, missä suuret ihmisjoukot huutavat hurraata, kautta valoisien puutarhojen, missä kolme sataa nuorta tyttöä leikkii ja hymyilee, kolmanteen kerrokseen, missä kaikki on loistavaa smaragdia. Päivä paistaa tänne sisälle, parvekkeilta ja käytäviltä kaikuvat musiikin sävelet, vastaani leyhyy tuoksuja. Pidän hänen kättään omassani, ja minä tunnen vereeni virtaavan tenhoisuuden hurjaa suloa, kiedon käsivarteni hänen vyötäisilleen, ja hän kuiskaa: ei täällä, tule vielä edemmäksi! Ja me astumme punaiseen saliin, missä kaikki on rubiinista, uhkeaan ihanuuteen, missä lyyhistyn alas. Silloin tunnen hänen käsivartensa ympärilläni, hän hengittää kasvojeni yllä, kuiskaa: tervetuloa, rakkaani! Suutele minua! Enemmän… enemmän…

Näen penkiltäni tähtiä silmieni edessä, ja ajatukseni tempautuu valojen hirmumyrskyyn…

Olin vaipunut uneen siinä levätessäni, ja minut herätti konstaapeli. Siinä istuin, armottomasti kutsuttuna takaisin elämään ja kurjuuteen. Ensi tunteeni oli hämmästys sen johdosta, että huomasin olevani ulkona taivasalla, mutta pian se vaihtui katkeraksi alakuloisuudeksi; olin itkemäisilläni surusta, että olin vielä hengissä. Oli satanut sillä aikaa kun nukuin, vaatteeni olivat aivan läpimärät, ja tunsin jäsenissäni raakaa vilua. Pimeys oli käynyt yhä synkemmäksi, vaivoin saatoin erottaa konstaapelin kasvonpiirteet edessäni.

Nousin heti; jos hän olisi käskenyt minua lepäämään vielä, olisin totellut. Olin hyvin masentunut ja aivan voimaton, lisäksi aloin melkein samassa silmänräpäyksessä jälleen tuntea nälkää.

"Odottakaas!" huusi konstaapeli jälkeeni. "Tehän jätätte hattunne, hassu! Sooh, menkää nyt!"

"Minustakin tuntui, että jotain minä aivan kuin — aivan kuin olisin unohtanut", sammalsin hajamielisenä. "Kiitos. Hyvää yötä."

Olisipa nyt hiukan leipää! Sellainen kaunis, pieni ruisleipä, jota voisi pureskella katuja kulkiessaan. Ja minä ajattelin juuri sellaista erikoislaatuista ruisleipää, jota olisi niin sanomattoman hyvä nakerrella. Tunsin katkeraa nälkää, toivoin olevani kuollut ja kaukana, tulin kaihomieliseksi ja itkin. Kurjuudestani ei koskaan tullut loppua! Sitten äkkiä pysähdyin kadulla, poljin jalkaani kiveykseen ja kiroilin äänekkäästi. Miksikä hän olikaan minua nimittänyt? Hassuksi? Minä vielä näytän sille konstaapelille, mitä merkitsee sanoa minua hassuksi! Samalla käännyin ympäri ja läksin juoksemaan takaisin. Tunsin vereni kiehuvan vihasta. Alempana kadulla kompastuin ja kaaduin, mutta en välittänyt siitä, nousin ylös ja juoksin edelleen. Asematorilla olin kuitenkin niin väsyksissä, että en tuntenut jaksavani sillalle saakka; vihani oli sitä paitsi jo lauhtunut. Vihdoin pysähdyin levähtämään. Eiköhän ollutkin samantekevää, mitä sellainen konstaapeli oli sanonut! — Totisesti! keskeytin vihani; mutta hän ei tietänyt parempaa! Ja tämän anteeksiannon huomasin tyydyttäväksi; toistin kaksi kertaa itsekseni: hän ei tietänyt parempaa! Sitten käännyin jälleen ympäri.

Jumala, mitä sinä voitkaan keksiä! ajattelin harmissani; juosta kuin hullu tällaisilla kosteilla kaduilla pimeänä yönä! Nälkä kalvoi minua sietämättömästi eikä antanut minulle rauhaa. Nieleskelin sylkeä tyynnyttääkseni sillä tavoin nälkääni, ja minusta tuntui kuin se olisi auttanut. Olin saanut liian vähän ruokaa monien viikkojen aikana ennen tätä, ja voimani olivat viime aikoina huomattavasti riutuneet. Kun jollakin tavalla olin onnistunut saamaan hankituksi viisi kruunua, eivät nämä rahat oikein ottaneet riittääkseen niin kauan, että olisin kokonaan palautunut entiselleni ennen kuin uusi nälkäkausi alkoi minulle ja heikensi minua. Pahimmin se iski selkään ja hartioihin; vähäisen kaivamisen rinnassa saatoin vaimentaa hetkiseksi, kun yskäisin oikein ankarasti tai kun astelin hyvin etukumarassa; mutta selkää ja hartioita en voinut hallita. Minkä vuoksi elämäni ei oikeastaan ottanut kirkastuakseen? Enkö ehkä ollut yhtä oikeutettu elämään kuin kuka muu hyvänsä, kuin esimerkiksi antikvaarikirjakauppias Pascha ja höyrylaivain ekspeditööri Hennechen? Vaikka minulla ehkä ei ollutkaan jättiläisen hartioita ja kahta lujaa kättä työskennelläkseni ja vaikka kenties en ollutkaan hakenut halonhakkaajan paikkaa Möllerin kadun varrella, ansaitakseni jokapäiväisen leipäni? Olinko laiska? Enkö ollut hakenut paikkoja ja kuunnellut luentoja ja kirjoittanut artikkeleita ja lukenut ja työskennellyt yöt päivät, kuin hullu mies? Ja enkö ollut elänyt kuin saituri, syönyt leipää ja juonut maitoa, kun minulla oli paljon, leipää, kun minulla oli vähän, ja nähnyt nälkää, kun ei ollut mitään? Asuinko hotellissa, oliko minulla sarja huoneita ensimmäisessä kerroksessa? Ulkohuonerakennuksessa minä asuin, läkkisepän työpajassa, jonka Jumala ja ihmiset olivat hylänneet viime talvena, kun sinne oli tuiskunnut lunta sisälle. Joten en siis saattanut lainkaan käsittää koko juttua!

Kaikkea tätä minä kävellessäni ajattelin, eikä mielessäni ollut hiventäkään ilkeyttä tai kateutta tai katkeruutta.

Erään värikaupan edessä pysähdyin ja katsoin sisään ikkunasta; koetin lukea nimiä parin ilmaapitävän purkin kupeesta, mutta oli liian pimeä. Kiukkuisena itselleni tämän uuden päähänpiston johdosta, ja kiivaana, melkein vihaisena siitä, etten voinut päästä selville, mitä nuo purkit sisälsivät, iskin nyrkilläni kerran ikkunaan ja läksin astelemaan edelleen. Kadulla näin poliisin, kiiruhdin askeliani, menin aivan hänen luokseen ja sanoin ilman vähintäkään syytä:

"Ei, se on kymmenen", sanoin minä, "kello on kymmenen." Ja vihasta puhkuen astuin vielä pari askelta lähemmäksi, puin nyrkkiäni ja virkoin. "Kuulkaa, tietäkää se — kello on kymmenen!"

Hän seisoi mietiskellen hetkisen, tarkasteli minua, tuijotti hämmästellen. Vihdoin hän lausui aivan hiljaa:

"Joka tapauksessa teidän on jo aika mennä kotiin. Haluatteko, että saatan teitä?"

Tämä ystävällisyys riisti minulta aseet; tunsin kyynelien nousevan silmiini, ja kiiruhdin vastaamaan:

"Kiitos, ei! — Olen vain ollut hiukan myöhään ulkona… ravintolassa… Kiitän teitä hyvin paljon."

Hän nosti kätensä kypärälle, kun läksin. Hänen ystävällisyytensä oli kokonaan masentanut minut, ja minä itkin, kun minulla ei ollut antaa hänelle viisikruunusta. Pysähdyin katselemaan häntä, kun hän verkalleen asteli tietänsä, iskin nyrkillä otsaani ja itkin yhä hurjemmin sitä mukaa kuin hän eteni. Haukuin itseäni köyhyyteni takia, annoin itselleni pilkkanimiä, keksin sydäntyneitä nimityksiä, mainioita, raakoja haukkumanimiä, joilla pommitin itseäni. Näin jatkoin, kunnes olin melkein asuntoni luona. Tultuani portille huomasin, että olin kadottanut avaimeni.

Niin, tietysti! sanoin katkerasti itsekseni, miksipä en olisi kadottanut avaimiani? Asun täällä rakennuksessa, missä on talli alapuolella ja läkkisepän työpaja yläpuolella; portti on lukossa yöllä, eikä kukaan, ei kukaan voi sitä avata — miksipä en siis kadottaisi avaimiani? Olen märkä kuin uitettu koira, hiukan nälissäni, aivan hiukan vain nälissäni, ja hiukan naurettavan väsynyt polvista — miksipä en siis kadottaisi niitä? Miksi oikeastaan ei koko talo ollut siirtynyt Akeriin, kun tulin yrittämään sisälle?… Ja minä nauroin itsekseni, karaistuneena nälästä ja riutumuksesta.

Kuulin hevosten jyskivän tallissa ja saatoin nähdä yläpuolella olevan ikkunani; mutta porttia en voinut avata enkä päästä sisälle. Väsyneenä ja katkeroituneena päätin senvuoksi palata takaisin sillalle etsimään avaimiani!

Oli jälleen ruvennut satamaan, ja tunsin jo veden tunkeutuvan läpi pukuni hartioille. Raatihuoneen luona sain äkkiä loistavan ajatuksen: aioin kehottaa poliisia avaamaan portin. Käännyin heti erään konstaapelin puoleen ja pyysin hartaasti häntä seuraamaan mukana ja päästämään sisälle, jos hän voisi.

Hjaa, jospa hän voisi, niin! Mutta hän ei voinut, hänellä ei ollut avaimia. Poliisin avaimet eivät olleet täällä, ne olivat etsivässä osastossa.

Mutta minä en todellakaan voinut mennä hotelliin nukkumaan; minulla ei ollut yhtään rahaa. Olin ollut ulkona… ravintolassa… hänhän käsitti kyllä…

Seisoimme siinä hetkisen raatihuoneen portailla. Hän harkitsi ja mietti ja tarkasteli olemustani. Sade virtasi ulkopuolellamme.

"No sitten saatte mennä sisälle päivystäjän luo ja ilmoittautua asunnottomaksi", sanoi hän.

Asunnottomaksi? Sitä en ollut ajatellut. Niin, kuolema ja kirous, se oli hyvä ajatus! Ja minä kiitin heti konstaapelia tästä mainiosta keksinnöstä. Voisinko siis yksinkertaisesti mennä vain sisälle ja sanoa, että olin vailla asuntoa?

En tiedä, miksi valehtelin. Ajatukseni liihotteli ja antoi minulle päähänpistoja enemmän kuin jaksoin hallita; keksin tämän oudon nimen siinä silmänräpäyksessä ja sinkautin sen huuliltani, vähääkään harkitsematta. Valehtelin ilman, että se oli välttämätöntä.

Mutta tämäpä olikin kysymys. Hm. Toimi! Mikä oli minun toimeni? Ajattelin ensin tekeytyä läkkisepäksi, mutta en uskaltanut; olin antanut itselleni nimen, jota ei jokaisella läkkisepällä ole, sitä paitsi minulla oli silmälasit nenällä. Silloin johtui mieleeni olla tyhmänrohkea, astuin askelta lähemmäksi ja sanoin lujasti ja päättävästi:

Päivystäjä hätkähti, ennen kuin rupesi kirjoittamaan, ja minä seisoin mahtavana kuin valtioneuvos aitauksen edessä. Se ei herättänyt epäilyksiä, päivystäjä saattoi kylläkin käsittää, miksi olin viivyttänyt vastaustani. Sanomalehtimies raatihuoneella, asunnottomana!

"Morgenbladetissa", sanoin minä. "Ikävä kyllä, olen ollut hiukan myöhään ulkona…"

"Niin, no siitä emme puhu!" keskeytti hän ja lisäsi hymyillen: "kun nuoriso on ulkona… me kyllä käsitämme…" Kääntyen konstaapelin puoleen hän sanoi, samalla nousten seisomaan ja kumartaen kohteliaasti minulle: "Saattakaa tämä herra varattuun osastoon. Hyvää yötä!"

Tunsin kylmiä väreitä selässäni oman rohkeuteni johdosta, ja puristin käteni nyrkkiin terästääkseni itseäni. Kunpa en olisi sekoittanut "Morgenbladetia" asiaan. Tiesin Frielen voivan purra hampaitaan, ja kun avain narahti lukossa, muistutti ääni siitä.

Istahdin sängyn laidalle ja kuulin, miten avainta kierrettiin lukossa. Valoisa koppi näytti ystävälliseltä, tunsin viihtyväni talossa ja kuuntelin mielihyvää tuntien sateen ropinaa. En haluaisi mitään sen parempaa kuin tämä mukava koppi oli. Tyytyväisyyteni kasvoi; istuen sängyn laidalla hattu kädessä ja katse suunnattuna seinällä olevaan kaasuliekkiin ryhdyin ajattelemaan ensimmäistä tuttavuuttani poliisilaitoksen kanssa. Tämä oli ensimmäinen, ja miten olinkaan niitä narrannut. Journalisti Tangen, mitä vielä? Ja sitten "Morgenbladet"! Miten olinkaan satuttanut miestä sydämeen "Morgenbladetilla"! Siitä emme puhu, mitä? Istunut pääministerin palatsissa juhlapuvussa kello kahteen, unohtanut portin avaimen ja muutamia tuhansia kruunuja sisältävän lompakon kotiin! Saattakaa tämä herra varattuun osastoon…

Sitten sammuu äkkiä kaasuliekki, niin ihmeellisen äkkiä, pienenemättä, kutistumatta; istun pilkkopimeässä, en voi nähdä kättäni, en valkoisia seiniä ympärilläni, en mitään. Ei ollut muuta tehtävänä kuin mennä makuulle. Ja minä riisuuduin.

Mutta en ollut uninen enkä voinut nukkua. Jäin loikomaan joksikin aikaa katsellen pimeään, tuohon pilkkoisen pimeään, jolla ei ollut mitään pohjaa ja jota en voinut ymmärtää. Ajatukseni ei jaksanut sitä käsittää. Pimeys oli minusta tavallista synkempi, ja minä tunsin sen painostavan itseäni. Suljin silmäni, aloin hyräillä ja heittelehdin lavitsalla rauhoittuakseni, mutta tuloksetta. Pimeys oli vallannut ajatukseni eikä jättänyt minua hetkeksikään rauhaan. Entä jos minä itse olisin hajonnut pimeyteen, sulautunut sen kanssa yhteen? Nousen istumaan vuoteellani ja oikaisen käsivarteni.

Hermostus oli saanut minut valtaansa, eikä auttanut, vaikka kuinka olisin koettanut sitä vastaan taistella. Siinä minä istuin, mitä merkillisimpien mielikuvien uhrina, komennellen itseäni olemaan hiljaa, hyräillen kehtolauluja, hikisenä yrittäessäni hankkia itselleni lepoa. Tuijotin pimeään, enkä ollut koskaan elämässäni nähnyt sellaista pimeyttä. Ei ollut epäilystäkään siitä, että olin aivan erikoislaatuisen pimeyden edessä, raivokkaan elementin, jota ei kukaan aikaisemmin ollut pannut merkille. Mitä naurettavimmat ajatukset askarruttivat minua, ja kaikki asiat pelästyttivät. Pieni kolo seinässä sänkyni vieressä antaa minulle paljon ajattelun aihetta, muurissa oleva naulan jälki. Tunnustelen sitä, puhallan siihen ja koetan arvailla sen syvyyttä. Se ei ollutkaan turhanpäiväinen kolo, ei ollenkaan, se oli oikein kavala ja salaperäinen kolo, jota minun täytyi varoa! Ja tuon kolo-ajatuksen vallassa, kokonaan suunniltani uteliaisuudesta ja pelosta minun täytyi lopulta nousta sängystä ja etsiä käsiini kynäveitseni puolikas mitatakseni sen syvyyden ja vakuuttautuakseni, ettei se ulottunut aivan viereiseen koppiin saakka.

Laskeuduin takaisin vuoteelle yrittääkseni jälleen nukkumista, mutta itse asiassa kamppaillakseni taaskin pimeän kanssa. Sade oli tauonnut ulkona, enkä kuullut ääntäkään. Jonkin aikaa kuuntelin, kuuluisiko askelia kadulta, enkä suonut itselleni rauhaa, ennen kuin olin kuullut jonkun astelevan ohi, äänestä päättäen se oli konstaapeli. Äkkiä napsautan sormiani useita kertoja ja hymyilen. Sepä vasta peijakkaanmoista! Haa! — Minä kuvittelin keksineeni uuden sanan. Nousen istualleni sängyssä ja sanon: sitä ei ole kielessä, minä olen sen keksinyt, kuboaa. Siinä on kirjaimia kuin sanassa, suloisin jumala, mies, sinä olet keksinyt sanan… Kuboaa… jolla on suuri kieliopillinen merkitys.

Istuin silmät auki, hämmästyneenä keksinnöstäni ja hymyillen ilosta. Sitten alan kuiskailla; minua voidaan vakoilla; ja minä aioin pitää keksintöni salassa. Olin päässyt nälän iloiseen hulluuteen; olin tyhjä ja tuskista vapaa, ja ajatukseni kulkivat ohjattomina. Mietiskelen hiljaisuudessa itsekseni. Mitä merkillisimmillä ajatushyppäyksillä koetan tutkia uuden sanani merkitystä. Sen ei tarvinnut merkitä Jumalaa eikä Tivolia, ja kuka oli sanonut, että se merkitsisi eläinnäyttelyä? Puin kiivaasti nyrkkiäni ja toistan vielä: kuka on sanonut, että se merkitsisi eläinnäyttelyä? Kun oikein ajattelin, eihän ollut ensinkään välttämätöntä, että se merkitsisi munalukkoa tai auringonnousua. Tällaiselle sanalle ei ollut vaikeaa löytää merkitystä. Jäisin odottelemaan. Sillä välin voisin kuitenkin nukkua.

Lepään lavitsalla ja hymyilen, mutta en sano mitään, en yhtään mitään. Kuluu muutama minuutti, ja minä hermostun, tuo uusi sana kiusaa minua lakkaamatta, palaa aina takaisin, valtaa koko ajatukseni ja tekee minut vakavaksi. Olin päässyt selvyyteen siitä, mitä se ei merkinnyt, mutta en siitä, mitä se merkitsisi. Sehän on sivuasiat sanoin ääneen itsekseni, puristan käsivarttani ja toistan, että se oli sivuasia. Sana oli, jumalankiitos, löydetty, ja sehän oli pääasia. Mutta ajatus kiusaa minua lakkaamatta ja estää minua vaipumasta uneen; mikään ei ollut minusta tarpeeksi hyvä tuolle tavattoman harvinaiselle sanalle. Vihdoin nousen jälleen vuoteellani istumaan, tartun molemmin käsin päähäni ja sanon: Ei, onhan aivan mahdotonta antaa sen merkitä siirtolaisuutta tai tupakkatehdasta! Jos se olisi merkinnyt jotain sellaista, olisin jo aikoja sitten hyväksynyt sen ja vetänyt johtopäätöksiä. Ei, oikeastaan oli sana omiaan merkitsemään jotain sielullista, tunnetta, sieluntilaa — enkö sitä saattanut käsittää? Ja minä haeskelen muististani, löytääkseni jotakin sielullista. Silloin minusta tuntuu, kuin joku puhuisi, sekaantuisi jaaritteluuni, ja minä vastaan vihaisesti! Mitä vielä? Ei, sinunlaistasi idioottia ei ole toista! Ompelulankaa? Ooh, mene helvettiin! Nyt minun täytyy ihan nauraa! Ja minun täytyi kysyä: Miksi minä olisin velvollinen antamaan sen merkitä ompelulankaa, kun erikoisesti olin sitä merkitystä vastustavalla kannalla? Olin itse keksinyt sanan, ja minulla oli täysi oikeus antaa sen merkitä mitä tahansa, sen puolesta. Mikäli tiesin, en ollut vielä lausunut mielipidettäni…

Mutta ajatukseni joutuivat yhä enemmän epäjärjestykseen. Vihdoin hyppäsin pois sängystä etsimään vesijohtoa. En ollut janoissani, mutta pääni oli kuuma, ja tunsin vaistomaista vedenkaipuuta. Juotuani menin jälleen vuoteelle ja päätin väkisinkin koettaa nukkua. Suljin silmäni ja pakottauduin olemaan rauhallinen. Sillä tavoin lepäsin muutaman minuutin vähääkään liikahtamatta, hiostuin ja tunsin veren kiivaasti virtaavan suonissani. Hei, olipa se kovin huvittavaa, että hän saattoi hakea rahoja siitä paperitötteröstä. Hän yskäisikin vain kerran. Kulkeekohan hän siellä vielä? Istuu minun penkilläni?… Se sininen helmiäinen… laivat…

Avasin silmäni. Kuinka saatoinkaan pitää niitä suljettuina, kun en voinut nukkua? Ja ympärilläni lepäsi sama pimeys, sama selvittämätön musta iankaikkisuus, jota ajatukseni ei voinut käsittää. Mihin saattaisinkaan sitä verrata? Tein mitä epätoivoisimpia ponnistuksia löytääkseni sanan, joka olisi kylliksi musta merkitsemään tätä pimeyttä, sanan, joka olisi niin hirvittävän musta, että se mustaisi suuni, kun mainitsisin sen. Herrajumala, miten pimeä täällä oli! Ja jälleen tulen ajatelleeksi satamaa, laivoja, niitä mustia hirviöitä, jotka siellä odottelivat minua. Ne imisivät minut luokseen ja pitäisivät minut kiinni ja purjehtisivat kanssani yli maiden ja merien, kautta pimeiden valtakuntien, joita kukaan ei ole nähnyt. Tunnen olevani laivalla, joutuvani merelle, leijailevani pilvissä, laskeutuvani, laskeutuvani… Minulta pääsee käheä tuskanhuuto ja tarraudun kiinni sänkyyn; olin ollut vaarallisella retkellä, pudonnut alas kuin kivi läpi ilman. Miten tunsinkaan itseni vapautuneeksi, kun iskin käteni kovaa lavitsaa vasten! Sellaista on kuolema, lausuin itsekseni, nyt sinä kuolet! Ja minä lepäsin hetkisen ajatellen, että nyt minä kuolisin. Sitten hypähdin istumaan vuoteellani ja kysyin ankarasti: kuka sanoi, että minun pitäisi kuolla? Jos olen itse keksinyt sanan, niin olen täysin oikeutettu itse määräämään, mitä sen tulee merkitä… Kuulin itse, että kuvittelin, kuulin sen vielä puhuessani. Hulluuteni oli heikkouden ja väsymyksen deliriumia, mutta tajuton en ollut. Ja yhtäkkiä välähti aivoissani ajatus, että olin tullut hulluksi. Kauhun vallassa nousen sängystä. Hapuilen ovelle, jota yritän avata, heittäydyn pari kertaa sitä vasten särkeäkseni sen, nojaan pääni seinää vasten, vaikeroin ääneen, puren sormiani, itken ja kiroilen…

Kaikkialla oli rauhallista; ainoastaan oma ääneni kajahti takaisin seinistä. Olin kaatunut lattialle, jaksamatta enää mekastaa kopissa. Silloin näen seinässä himmottavan harmaan neliön, vivahduksen vaaleasta, aavistuksen — se oli valoa. Tunsin sen olevan valoa, tunsin ruumiini joka solulla. Ooh, miten ihanasti hengähdin! Heittäydyin pitkin pituuttani lattialle ja itkin ilosta tuon siunatun valohäivän johdosta, nyyhkytin kiitollisuudesta, suutelin ikkunaa kohti ja käyttäydyin kuin hullu. Ja tälläkin hetkellä minä olin täysin tietoinen siitä, mitä tein. Kaikki murhe oli yhtäkkiä poistunut, kaikki epätoivo ja tuska laannut, eikä minulla ollut yhtään täyttymätöntä toivoa, niin etäälle kuin ajatukseni saattoi entää. Rupesin istumaan lattialle, panin käteni ristiin ja odotin kärsivällisesti päivän nousua.

Millainen yö tämä olikaan ollut! Ettei melua sentään ollut kuultu, ajattelin ihmeissäni. Mutta minähän olinkin varatussa osastossa, korkealla kaikkien vankien yläpuolella. Asunnoton valtioneuvos, jos niin voisin sanoa. Yhäti mitä parhaimmalla tuulella, katse suunnattuna yhä vaalenevaa ruutua kohti huvitin itseäni kuvittelemalla olevani valtioneuvos, nimitin itseäni von Tangeniksi ja sovitin puheeni hallitustyyliin. Kuvitteluni eivät olleet lakanneet, olin ainoastaan vähemmän hermostunut. Kun vain en olisi tehnyt tuota valitettavaa ajattelemattomuutta, että olin jättänyt lompakkoni kotiin. Kaiketi minulla oli kunnia saattaa herra valtioneuvos vuoteelle? Ja mitä ankarimman vakavuuden vallassa, monin tempuin menin lavitsan luo ja laskeuduin vuoteelle.

Oli tullut jo niin valoisa, että saatoin jotenkuten erottaa kopin suuruuden, ja hiukkasta myöhemmin voin nähdä tukevan ovenrivan. Tämä rauhoitti minua, yksitoikkoinen pimeys, niin kiusoittavan paksu, että se esti minua näkemästä itseäni, oli voitettu, vereni rauhoittui ja kohta tunsin silmieni painuvan umpeen.

Minut herätti pari iskua ovelleni. Kiiruimman kaupalla hypähdin ylös ja pukeuduin nopeasti, vaatteeni olivat vielä eilisestä likomärät.

Jouduin suureen huoneeseen, missä istui kolme-, neljäkymmentä ihmistä, kaikki asunnottomia. Ja heidän nimensä huudettiin yksi toisensa jälkeen pöytäkirjan mukaan, kukin sai lipun, jolla voi saada ruokaa. Päivystäjä sanoi aina vieressään olevalle konstaapelille:

"Saiko hän lipun? Niin, älkää unohtako antaa heille lippua. Ne näyttävät olevan aterian tarpeessa."

Selitin asian kokonaisuudessaan, kerroin saman jutun kuin eilen illallakin, valehtelin avosilmin ja värähtämättä, valehtelin rehellisesti: Ollut hiukan liian myöhään ulkona, ikävä kyllä… ravintolassa… hävittänyt portin avaimen…

Lippu, lippu minullekin! En ole syönyt kolmeen päivään ja yöhön. Leipää! Mutta kukaan ei siellä tarjonnut minulle lippua, enkä uskaltanut sellaista pyytää. Se olisi heti herättänyt epäilyksiä. Alettaisiin penkoa yksityisasioitani ja tutkia, kuka minä oikeastaan olin; minut vangittaisiin väärien tietojen antamisesta. — Pää pystyssä, ryhti kuin miljoonikon ja kädet takkini liepeessä astun ulos raatihuoneelta.

Aurinko paistoi jo lämpimästi, kello oli kymmenen ja hyörinä Youngin torilla oli täydessä käynnissä. Minnekähän minä menisin? Koetan taskuani ja tunnustelen käsikirjoitustani; kun kello tulisi yksitoista, voisin yrittää tavata toimittajaa. Seison hetkisen kaiteen vieressä ja tarkastelen alapuolella vilisevää elämää, sillä välin olivat vaatteeni alkaneet höyrytä. Nälkä palasi jälleen, kaiveli rintaani milloin mistäkin paikasta, tuikkasi kipeästi. Eikö minulla tosiaankaan ollut ystävää, tuttavaa, jonka puoleen voisin kääntyä? Haeskelen muististani löytääkseni miehen, jolla olisi kymmenen äyriä, enkä löydä. Oli sentään kaunis päivä, ympärilläni oli runsaasti päivänpaistetta ja runsaasti valoa; taivas väreili kuin hieno meri kunnaiden yllä…

Nälkäni oli ankara, ja minä löysin kadulta lastun pureskellakseni. Se auttoi. Kas, kun en ollut ennen ajatellut sitä!

"Niin", vastasin minä. Siinä kaikki mitä keksin sanoa. Voisinkohan pyytää häneltä lainaksi yhtä kruunua? Hän antaisi kyllä mielellään, jos voisi. Olin sitä paitsi kerran auttanut häntä kirjeen kirjoittamisessa.

"Kaunis ilma, niin. Hm. Minun olisi maksettava emännälle tänään, etteköhän voisi olla niin hyvä ja lainata minulle viisi kruunua, mitä? Vain muutamaksi päiväksi. Olette tehnyt mulle palveluksen ennenkin."

"En, Jens Olaj, en tosiaankaan voi", vastasin. "En nyt. Kenties myöhemmin, ehkä iltapäivällä." Ja minä astelin portaita ylös huoneeseeni.

Heittäysin sänkyyn ja nauroin. Miten mainiota, että hän ehti ennen minua! Kunniani oli pelastettu. Viisi kruunua — Jumala sinua varjelkoon, mies! Olisit yhtä hyvin voinut kysyä minulta viittä höyrykeittiön osaketta tai jotain Akerin herraskartanoa.

Ja kun ajattelin noita viittä kruunua, rupesi minua naurattamaan yhä enemmän. Enkös ollutkin koko mahtava mies, mitä? Viisi kruunua! Kyllä tässä oli sellainen mies! Hilpeyteni kasvoi ja minä antauduin sen valtaan: hyi hittoa, mikä ruoan katku täällä on! Oikein tuore pihvipaistin haju, päivällisen jälkeen, hyi! Ja minä avaan ikkunan, tuulettaakseni pois tuon inhottavan hajun. Tarjoilija, puoli pihviä! Kääntyen pöytään päin, tuohon kehnoon pöytään, jota minun täytyi kirjoittaessani tukea polvillani, minä kumarsin syvään ja kysyin: saanko luvan kysyä, haluatteko juoda lasillisen viiniä? Eikö? Olen Tangen, valtioneuvos Tangen. Ikävä kyllä, olen ollut hiukan myöhään ulkona… Portin avain…

Ja ohjattomina liihottelivat ajatukseni jälleen hurjia ratojaan. Olin yhä tietoinen siitä, että puhuin puuta heinää, enkä lausunut sanaakaan kuulematta ja käsittämättä sitä. Sanoin itselleni: nyt puhelet taas hölynpölyä! Enkä kuitenkaan mahtanut sille mitään. Se oli kuin hereillä lepäämistä ja unissa puhumista. Pääni oli keveä, tuskaton ja painostusta vailla, ja mieleni pilvetön. Lähdin vastaan hangoittelematta purjehtimaan.

Tule sisään! Niin, tule vain sisään! Kuten näet, kaikki on rubiinista. Ylajali, Ylajali! Punainen, hohtava silkkidivaani! Miten kiivaasti hän hengittää! Suutele rakkaani, vielä, vielä! Käsivartesi ovat valkoiset kuin valaanrasva, huulesi hehkuvat… Tarjoilija, pyysin pihviä…

Aurinko paistoi ikkunastani sisään, alapuolellani kuulin hevosen syödä rouskuttavan kauroja. Istuin pureskellen lastuani, innostuneena, iloisena kuin lapsi. Vaistomaisesti olin kädelläni tunnustellut käsikirjoitustani, se ei ollut ajatuksissani, mutta vaisto sanoi minulle, että se oli olemassa, vereni muistutti minulle siitä. Ja minä vedin sen esille.

Se oli kastunut ja minä levitin sen auringonpaisteeseen kuivamaan. Ryhdyin sitten astelemaan edestakaisin huoneessani. Miten masentavalta siellä näyttikään! Lattialla pieniä tallattuja läkkipellin palasia, mutta ei yhtään tuolia, mihin voisi istua, ei edes naulaa tyhjillä seinillä. Kaikki oli viety "sedän" kellariin ja syöty. Pöydällä pari arkkia paperia paksun pölyn peitossa, siinä kaikki omaisuuteni, vanhan vihreän sängynpeiton oli Hans Pauli lainannut minulle muutamia kuukausia sitten… Hans Pauli! Napsautan sormiani. Hans Pauli Petersen on auttava minua! Yritän palauttaa mieleeni hänen osoitteensa. Kuinka saatoinkaan unohtaa Hans Paulin! Hän varmasti suuttuisi kovin kun en ollut heti kääntynyt hänen puoleensa. Tempaan nopeasti hatun päähäni, kokoan käsikirjoitukseni, pistän sen taskuuni ja kiiruhdan portaita alas.

"Kuulehan Jens Olaj", huusin talliin, "uskon aivan varmasti voivani auttaa sinua iltapäivällä!"

Tultuani raatihuoneen luo huomaan, että kello on jo yli yhdentoista, ja päätän samassa lähteä toimitukseen. Konttorin oven ulkopuolella pyörähdin tarkastaakseni, olivatko liuskat järjestyksessä, suoristin ne huolellisesti, panin jälleen taskuuni ja koputin ovelle. Sydämeni jyskytti kuuluvasti, kun astuin sisään.

Saksija istuu tapansa mukaan paikallaan. Kysyn arasti toimittajaa. Ei mitään vastausta. Mies istuu leikellen pikku uutisia maaseutulehdistä.

Tähän en saanut mitään vastausta, ja minun täytyi lähteä. Saksija ei ollut vilkaissutkaan minuun koko aikana, hän oli kuullut ääneni ja tuntenut siitä minut. Niin huonossa huudossa olet täällä, ajattelin, ei viitsitä edes vastata sinulle. Onkohan se toimittajan määräys. Olin tosin, aina siitä saakka kun kiitetty kymmenen kruunun alakertani oli otettu lehteen, pommittanut häntä tuotteillani, rynnännyt hänen luokseen tuoden käyttökelvottomia töitä, jotka hänen oli täytynyt lukea läpi ja palauttaa minulle. Hän ehkä tahtoi tehdä tästä lopun, ryhtyä varovaisuustoimenpiteisiin… Läksin astelemaan Homandsbytä kohti.

Hans Pauli Petersen oli talonpoikaisylioppilas ja asui viisikerroksisen talon ullakkokamarissa, Hans Pauli Petersen oli siis köyhä mies. Mutta jos hänellä olisi yksikin kruunu, ei hän välittäisi sitä säästää. Saisin sen yhtä varmasti kuin se jo olisi kädessäni. Ja minä astelin iloiten tästä kruunusta koko matkan ja tunsin olevani varma sen saamisesta. Kun tulin ulko-ovelle, oli se suljettu, ja minun täytyi soittaa.

"Haluan puhutella ylioppilas Peterseniä", sanoin ja aioin mennä sisälle, "tiedän hänen huoneensa."

"Ylioppilas Peterseniä?" toistaa palvelijatar. Häntäkö, joka asui ullakolla? Hän oli muuttanut. Niin, palvelijatar ei tosin tietänyt minne, mutta hän oli pyytänyt lähettämään kirjeensä Hennansenille Toldbokadun varrella ja palvelijatar mainitsi numeron.

Täynnä uskoa ja toivoa lähden Toldbokadulle tiedustamaan Hans Paulin osoitetta. Tämä oli minun viimeinen keinoni ja minun täytyi käyttää sitä. Matkalla kuljin vasta rakennetun talon ohi, missä pari puuseppää oli ulkopuolella höyläämässä. Otin kasasta pari puhdasta lastua, pistin toisen suuhuni ja kätkin toisen taskuuni myöhemmäksi. Ja jatkoin matkaani. Läähätin nälästä. Erään leipuriliikkeen ikkunassa olin nähnyt tavattoman suuren kymmenen äyrin leivän, suurimman leivän, mitä sillä hinnalla voi saada…

"Bernt Ankerin katu, numero 10, ullakko." — Olinko sinne menossa? No, sitten olisin ehkä hyvä ja ottaisin mukaani pari kirjettä, jotka olivat saapuneet?

Menen jälleen kaupunkiin, samaa tietä kuin olin tullutkin, kuljen taas puuseppien ohi, jotka nyt istuivat läkkikannu polvien välissä syöden hyvää, lämmintä höyrykeittiön päivällistä, astelen ohi leipuriliikkeen, missä leipä on yhä paikallaan, ja saavun vihdoin Bernt Ankerin kadulle, puolikuolleena väsymyksestä. Ovi oli auki ja minä nousen vaivalloisia portaita ylös ullakolle. Otan kirjeet taskustani saattaakseni Hans Paulin yhdellä iskulla hyvälle tuulelle, kun astuisin sisään. Hän ei varmaankaan kieltäisi minulta tätä apua, kun selittäisin hänelle olosuhteet, ei tosiaankaan. Hans Paulilla oi suuri sydän, sen olin aina sanonut hänestä…

Ovella näin hänen nimikorttinsa: "H. P. Petersen, jumaluusopin yliopp. — matkustanut kotiin."

Lysähdin istumaan, istumaan paljaalle lattialle, lopen väsyneenä, yllätyksen masentamana. Toistan koneellisesti pari kertaa: Matkustanut kotiin! Matkustanut kotiin! Sitten mykistyn äänettömäksi. Silmissäni ei ollut niin kyyneltä, en ajatellut mitään, en tuntenut mitään. Kului kymmenen minuuttia, ehkä kaksikymmentä tai enemmän, istuin yhä samalla paikalla enkä liikauttanut sormeanikaan. Tämä raskas horros oli melkein kuin uinahdus. Kuulen sitten jonkun tulevan portaissa, nousen seisomaan ja sanon:

"Haluaisin tavata ylioppilas Peterseniä — minulla on pari kirjettä hänelle."

"Hän on matkustanut kotiin", vastaa vaimo. "Mutta hän tulee takaisin loman jälkeen. Kirjeet voin kyllä ottaa, jos haluatte."

"Kyllä kiitos, sepä oli oikein hyvä", sanoin, "sittenpähän hän ne saa, kun tulee. Niissä saattaa olla tärkeitä asioita. Hyvästi!"

Ulos päästyäni pysähdyin keskellä katua ja lausuin ääneen nyrkkiä puiden: Minä sanon sinulle, rakas herra Jumala: sinä olet ynseä! Ja minä nyökkään raivoissani, hammasta purren pilviä kohti: hitto vieköön, sinä olet ynseä!

Kuljin muutaman askelen ja pysähdyin jälleen. Äkkiä muuttaen sävyä hypistelen käsiäni, panen pääni vinoon ja kysyn suloisella, hurskaalla äänellä: oletko kääntynyt hänenkin puoleensa, lapseni?

Isolla H:lla, sanon, isolla kuin tuomiokirkko! Uudelleen siis: oletko huutanut Häntä avuksesi, lapseni? ja minä taivutan pääni alas, teen ääneni surkeaksi ja vastaan: En!

Ethän voi teeskennellä, senkin narri! Kyllä, on sinun sanottava, kyllä, minä olen huutanut Isää Jumalaa avukseni! ja sinun tulee saada ääneesi surkein sävy, mitä milloinkaan olet kuullut. No, uudelleen siis! Se kuulosti paremmalta. Mutta sinun täytyy huoata, huoata kuin kouristustautinen hevonen. Noin!

Siinä minä astelen opettaen itselleni teeskentelyä, poljen kärsimättömänä jalkaani, kun en onnistu, ja haukun itseäni pölkkypääksi, kun hämmästyneet ohikulkijat kääntyvät minua katsomaan.

Pureskelin lakkaamatta lastuani ja hoippuilin niin nopeasti kuin voin katuja pitkin. Saavuin kohta rautatietorille. Vapahtajamme kirkon tornikello osoitti puolta kahta. Seisoin hetkisen aprikoiden. Väsymyksen hiki nousi kasvoilleni ja valui silmiini. Saatapa minua sillalle! sanoin itselleni. Tarkoitan, jos sinulla on aikaa. Ja minä kumarsin itselleni ja menin rautatiesillalle.

Laivoja satamassa, meri aaltoilevana auringonpaisteessa. Kaikkialla vilkasta liikettä, höyrypillien vihellyksiä, kantajia taakka hartioilla, reippaita nostolauluja, jotka kajahtelevat aluksista. Pullamuija istuu lähettyvilläni nuokottaen ruskeaa nenäänsä tavarainsa yli, pieni pöytä hänen edessään on viekoittelevan täynnä herkkuja, ja vastenmielisyyttä tuntien käännyn toisaanne päin. Hän täyttää koko sataman ruoanhajullaan, hyi sentään, ikkunat auki! Käännyn erään herran puoleen, joka istuu vierelläni ja esitän hänelle vakuuttavasti, millainen epäkohta on, että pullamuijia on siellä täällä… Eikö? Niin, mutta täytyisihän hänen kuitenkin myöntää, että… Mutta tuo kelpo mies aavisti pahaa eikä antanut minun edes puhua loppuun, kun hän jo nousi ja läksi. Minä nousin myös ja seurasin häntä lujasti päättäen vakuuttaa miehelle, että hän oli väärässä.

"Ottamalla sentään huomioon terveydelliset olosuhteet", sanoin minä ja taputin häntä olalle…

"Anteeksi, olen täällä muukalainen enkä tunne terveydellisiä olosuhteita", sanoi hän tuijottaen minuun peloissaan.

No, se muutti asian, kun hän oli muukalainen… Enkö voisi tehdä hänelle jotain palvelusta? Opastaa kaupungilla? Eikö? Sillä se tuottaisi minulle huvia, eikä se maksaisi hänelle mitään…

Mutta mies tahtoi ehdottomasti päästä minusta ja harppasi kiiruusti kadun yli toiselle käytävälle.

Menin takaisin istumaan penkilleni. Olin hyvin levoton, ja suuri liirasoitin, jota oli alettu soittaa vähän kauempana, vaikutti minuun vielä pahemmin. Lujaa, metallista soittoa, pätkä Weberiä, minkä ohella pieni tyttö laulaa surullista laulua. Liiran huilumainen, intohimoinen sävel tunkeutuu vereeni saakka, hermoni alkavat väristä ikään kuin samassa äänilajissa ja hetkisen kuluttua alan penkilläni hyräillä mukana. Mitä kaikkea päähän juolahtaakaan, kun on nälkäinen! Tunnen joutuvani noiden sävelien valtaan, haihtuvani säveleksi, minä lähden virtaamaan, ja tunnen aivan selvästi, miten minä virtaan, leijailen korkealla vuorten yllä, tanssien valoisiin avaruuksiin…

"Yksi äyri!" sanoo pikku liiratyttö ja ojentaa läkkilautastaan, "vain yksi äyri!"

"Kyllä", vastaan vaistomaisesti, ja hyökkään pystyyn tutkien taskujani. Mutta lapsi uskoo, että minä tahdon vain pilailla hänen kanssaan, ja poistuu heti, sanaakaan virkkamatta. Tämä äänetön kärsivällisyys oli minusta liian suuri; jos hän olisi haukkunut minua, olisi se sopinut paremmin, tuska repi minua ja minä huusin hänet takaisin. Minulla ei ole äyriäkään, sanoin, mutta olen muistava sinua myöhemmin, kenties huomenna… Mikä sinun nimesi? Niin, se oli sievä nimi, en tulisi sitä unohtamaan. Siis huomenna…

Käsitin hyvin, ettei hän uskonut minua, vaikka hän ei sanonut sanaakaan, ja minä itkin epätoivoissani, että tuo pikku katutyttö ei tahtonut uskoa minua. Vielä kerran huusin hänet takaisin, avasin nopeasti nuttuni ja tahdoin antaa hänelle liivini. Annan sinulle palkkion, sanoin, odotahan vain hetkinen…

Kuinka olinkaan saattanut hakea niitä! Oli kulunut viikkoja siitä kun olin sellaiset omistanut. Mitä minä teinkään? Hämmästynyt tyttö ei odottanut enää, vaan poistui nopeasti. Ja minun täytyi antaa hänen mennä. Väkeä kerääntyi ympärilleni ja nauroi ääneen, poliisi tunkeutuu luokseni ja haluaa tietää, mitä on tekeillä.

"Ei mitään", vastaan minä, "ei yhtään mitään! Tahdoin vain antaa tuolle pikku tytölle liivini… hänen isälleen… sille teidän ei tarvitse nauraa. Voisin vain mennä kotiin ja ottaa toiset ylleni!"

"Ei mitään katurähinää!" sanoo konstaapeli. "Kas niin, mars!" Ja hän tuuppaa minua lähtemään. "Ovatko nämä teidän papereitanne?" huutaa hän jälkeeni.

Kyllä, hitto vieköön, sanomalehtiartikkelini, monta tärkeää kirjoitelmaa! Kuinka saatoinkaan olla niin varomaton…

Saan käsikirjoituksen käteeni, vakuuttaudun, että se on järjestyksessä ja lähden, hetkeksikään pysähtymättä tai ympärilleni vilkaisematta, lehden toimitukseen. Vapahtajamme kirkon kello oli nyt neljä.

Toimitus on suljettu. Hiivin hiljaa portaita alas, arkana kuin varas, ja pysähdyn neuvottomana ulko-oven eteen. Mitä minä nyt tekisin? Nojaudun muuria vasten, tuijotan kiveykseen ja mietiskelen. Jalkojeni edessä loistaa nuppineula, ja minä kumarrun ottamaan sen ylös. Mitähän, jos irrottaisin napit nutustani, mitähän minä niistä saisin? Se ei ehkä hyödyttäisi, napit olivat nappeja, mutta minä tarkastelin niitä kaikilta puolilta ja huomasin, että ne olivat melkein kuin uudet. Se oli mainio ajatus sittenkin, minä voisin leikata ne irti kynäveitselläni ja viedä ne kellariin. Toivo siitä, että voisin myydä viisi nappia, virkisti minua heti, ja minä sanoin: Kas, kas, rupeaa luonnistamaan! Ilo sai minut valtoihinsa ja minä ryhdyin heti irrottamaan nappeja, yhden toisensa jälkeen. Sillä aikaa minä juttelin hiljaa itsekseni näin:

Niin, nähkääs, on tultu hiukan köyhäksi, satunnainen pula… Kuluneita, sanotte? Älkää puhuko pötyä. Tahdonpa nähdä sen, joka kuluttaa vähemmän nappeja kuin minä. Kuljen aina nuttu auki, sanon teille, se on tullut minulle tavaksi, omituisuudeksi… Ei, ei, kun ette tahdo, niin! Mutta minä tahdon niistä kymmenen äyriä vähintään… Ei, herrajumala, kuka on sanonut, että ne sitä olisivat? Voitte pitää suunne kiinni ja antaa minun olla rauhassa… Niin, niin, voittehan sitten hakea poliisin. Minä odotan täällä, kun te olette poliisia hakemassa. Enkä minä varasta teiltä mitään… No päivää, päivää! Nimeni on siis Tangen, olen ollut hiukan liian myöhään ulkona…

Sitten tulee joku portaissa. Olen silmänräpäyksessä jälleen todellisuudessa, tunnen saksijan ja pistän napit kiiruusti taskuuni. Hän tahtoo mennä ohi, ei edes vastaa tervehdykseeni, saa äkkiä kiirettä tarkastella kynsiään. Pysäytän hänet ja kysyn toimittajaa.

"Te valehtelette!" sanoin minä. Ja julkeudella, joka ihmetytti itseänikin, jatkoin: "Minun täytyy puhutella häntä, on tärkeä asia — tietoja pääministerin palatsista."

Se auttoi. Hän seurasi heti mukana ja avasi oven. Nyt oli minulla sydän kurkussa. Purin hampaita lujasti vastakkain, rohkaistakseni itseäni, koputin, ja astuin toimittajan yksityishuoneeseen.

Jos hän olisi näyttänyt minulle ovea, olisi se ollut tervetulleempaa, tunsin itkun kuristavan kurkkuani ja sanoin:

Ja minä istuin ja selitin, että minulla jälleen oli artikkeli, jota halusin hänen lehteensä. Olin paljon ahertanut sen kimpussa, sen valmistaminen oli kysynyt paljon voimia.

"Minä luen sen", sanoi hän ja otti sen. "Vaivaa kysyy teiltä tosin kaikki, mitä kirjoitatte, mutta te olette liian kiihkeä. Kun vain voisitte olla hiukan järkevämpi! Olette kovin kuumeinen. Kuitenkin minä luen sen läpi." Ja hän kääntyi jälleen pöytäänsä päin.

Siinä minä istuin. Uskaltaisinkohan pyytää yhtä kruunua? Selittää hänelle, miksi olin niin kuumeinen? Silloin hän aivan varmasti auttaisi minua, eihän se ollut ensimmäistä kertaa.

Nousin seisomaan. Hm. Mutta viimeksi kun olin ollut hänen luonaan, oli hän valittanut rahanniukkuutta, kuitenkin hän oli lähettänyt laskujen karhuajan keräämään minulle. Ehkäpä nyt tulisi sama juttu. Ei, se ei saisi tapahtua. Enkö nähnyt, että hän oli uppoutunut töihinsä?

"Oo, milloin vain satutte ohi kulkemaan", vastasi hän, "parin päivän kuluttua tai niin pois päin."

En voinut saada pyyntöäni huuliltani. Tuon miehen ystävällisyys näytti rajattomalta, ja minä kyllä osaisin ottaa sen huomioon. Mieluummin nälkiintyä kuoliaaksi. Ja minä läksin.

En sittenkään kun seisoin ulkona, kadulla ja tunsin jälleen nälän kalvavan, katunut sitä, että olin lähtenyt toimituksesta pyytämättä tuota kruunua. Otin toisen lastun taskustani ja pistin sen suuhuni. Se auttoi jälleen. Miksi en ollut tehnyt sitä ennemmin? Häpeä toki! sanoin ääneen, kuinka voi pälkähtääkään päähäsi pyytää tuolta mieheltä kruunua ja jättää hänet jälleen pulaan? Ja minä tulin oikein röyhkeäksi itseäni kohtaan sen julkeuden johdosta, joka oli juolahtanut mieleeni. Se on, kautta Jumalan, typerintä mitä vielä koskaan olen kuullut! sanoin, hyökätä miehen kimppuun ja melkein kiskoa silmät päästä häneltä, vain sen vuoksi, että tarvitset yhden kruunun, senkin kurja koira! No, mars matkaan! Nopeammin! Nopeammin, senkin pölkkypää! Kyllä minä sinulle opetan!

Aloin juosta, rangaistakseni itseäni, juosta hölkkäsin kadun toisensa jälkeen, ajoin itseäni eteenpäin nieleskellen huudahduksia ja sadattelin hiljaa ja raivokkaasti itselleni, kun halusin pysähtyä. Tällä välin olin joutunut ylhäälle Pilestraedelle. Kun vihdoinkin pysähdyin, melkein itkemäisilläni vihasta, etten voinut juosta kauemmaksi, vapisi koko ruumiini ja minä heittäydyin eräälle porraskivelle istumaan. Ei, seis! sanoin. Ja oikein kiduttaakseni itseäni nousin jälleen ylös ja pakottauduin seisomaan, ja minä nauroin itselleni ja nautin omasta hölmistyksestäni. Vihdoin monen minuutin kuluttua annoin nyökkäyksellä itselleni luvan istuutua, kuitenkin valitsin epämukavimman paikan portaalla.

Herrajumala, oli ihanaa levätä! Kuivasin hien kasvoiltani ja vedin syvään raikasta ilmaa keuhkoihini. Miten olinkaan juossut! Mutta en sitä katunut, olin sen hyvin ansainnut. Miksi olinkaan halunnut pyytää sitä kruunua? Nyt näin seuraukset. Ja minä aloin jutella lempeästi itselleni, antaa neuvoja kuin äiti. Jouduin yhä enemmän liikutuksen valtaan, ja väsyneenä ja voimattomana aloin itkeä. Hiljaista ja sydämellistä itkua, sisäistä, kyyneletöntä nyyhkytystä.

Neljännestunnin tai enemmänkin istuin samalla paikalla. Ihmisiä tuli ja meni, eikä kukaan minua loukannut. Pikku lapsia leikki siellä täällä ympärillä, pieni lintu lauloi puussa kadun toisella puolen.

"Olen tarkannut teitä puolisen tuntia", sanoi hän. "Olette istunut tässä puoli tuntia?"

"No, jokseenkin", vastasin. "Oliko vielä muutakin asiaa?" Nousin kiukkuisena ja läksin.

Torille tultuani pysähdyin ja katselin alas kadulle päin. Huvikseni!
Oliko sekin vastaus? Väsymyksestä! olisit sanonut ja muuttanut
äänesi surkeaksi — olet nauta, sinä et koskaan opi teeskentelemään!
Uupumuksesta! ja olisit huoannut kuin hevonen.

Tultuani palolaitoksen luo pysähdyin jälleen, uuden päähänpiston johdosta. Napsautin sormiani, päästin röhönaurun, joka hämmästytti ohikulkijoita, ja sanoin: Ei, nyt sinun täytyy tosiaankin mennä pappi Levionin luo. Se sinun täytyy, hitto soikoon, tehdä. Niin, ainoastaan yrittääksesi. Miksipä et sitä keinoa käyttäisi? Onhan niin kaunis ilmakin.

Menin Paschan kirjakauppaan, löysin osoitekalenterista pastori Levionin asunnon ja läksin astelemaan sinne päin. Nyt on tosi kysymyksessä! sanoin, älä nyt epäröi! Omatunto, sanot. Älä lörpöttele, olet liian köyhä omataksesi omaatuntoa. Olet nälkäinen, sitä sinä olet, tullut tärkeälle asialle. Mutta sinun on pantava pää kallelleen ja saatava sointua sanoihisi. Sitä et tahdo, mitä? Silloin en mene askeltakaan etemmäksi, ettäs sen tiedät. Siis: olet sangen tukalassa asemassa, kamppailet pimeyden valtojen ja suurten, äänettömien kummitusten kanssa öisin, niin että vallan hirvittää, näet nälkää ja janoat viiniä ja maitoa etkä sitä saa. Niin pitkälle olet joutunut. Nyt olet täällä etkä omista kerrassaan mitään. Mutta sinä uskot armoon, et ole siis sentään uskoasi kadottanut! Ja silloin on sinun lyötävä kätesi yhteen ja oltava sen näköinen kuin olisit itse saatana uskomaan armoon. Mitä mammonaan tulee, niin vihaat mammonaa kaikissa muodoissa, toinen on asia virsikirjan suhteen, parin kruunun arvoisen muiston… Papin ovella pysähdyin ja luin: "Konttoriaika kello 12-4."

Edelleen, ei turhaa lörpötystä, nyt tehdään totta asioista! Siis, pää kallelleen, vielä hiukan… ja minä soitin ovikelloa.

"Haen pastoria", sanoin palvelustytölle, mutta minun oli mahdoton saada Jumalan nimeä mainituksi.

Mennyt ulos! Mennyt ulos! Se luhisti koko suunnitelmani, hämmensi täydellisesti kaikki, mitä olin ajatellut sanoa. Mitä hyötyä minulla oli siis tästä pitkästä matkasta? Siinä minä nyt olin.

"Oliko jotakin erikoista?" kysyi palvelustyttö. "Ei lainkaan!" vastasin, "ei ollenkaan! Oli vain tällainen kaunis Jumalan ilma, sitten halusin tulla tänne häntä tervehtimään."

Siinä nyt seisoin ja siinä seisoi tyttö. Röyhistin tahallani rintaani antaakseni hänen huomata nuppineulan, joka piti nuttuani kiinni, pyysin silmilläni häntä katsomaan, mille asialle olin tullut, mutta se raukka ei ymmärtänyt mitään.

Kyllä, mutta hänellä oli reumatismi, lepäsi sohvalla kykenemättä liikkumaan… Halusinko jättää jonkin pyynnön vai mitä?

Ei, ei ollenkaan. Tein vain tällaisia kävelymatkoja silloin tällöin, sain hiukan liikuntaa. Se teki niin hyvää päivällisen jälkeen. —

Läksin paluumatkalle. Mitä hyödytti puhella enää itsensä kanssa? Sitä paitsi olin alkanut tuntea huimausta, toden totta, olin tosiaankin luhistumaisillani. Konttoriaika oli 12-4, minä olin kolkuttanut tuntia liian myöhään, armon aika oli päättynyt!

Suurtorilla istahdin eräälle penkille kirkon luona. Herrajumala, miten synkältä kaikki alkoi näyttää! En itkenyt, olin liiaksi väsynyt, äärimmilleen kiusaantuneena istuin siinä yrittämättä mitään, istuin liikkumattomana ja kärsin nälkää. Rintaa vaivasi eniten, siellä sisällä viilteli aivan merkillisen kipeästi. Ei olisi ollut apua enää lastunkaan pureksimisesta, leukani olivat väsyneet hyödyttömästä työstä, ja minä annoin niiden levätä. Antauduin olemisen nojaan. Lisäksi oli ruskea appelsiinin kuori, jonka olin löytänyt kadulta ja jota heti olin ryhtynyt kaluamaan, tuottanut minulle tuskaa. Olin sairas. Suonet pullottivat sinisinä ranteissani.

Mitä minä oikeastaan olin hommaillut? Juossut koko päivän etsimässä yhtä kruunua, joka pitäisi minut hengissä muutamia tunteja kauemmin. Eikö itse asiassa ollut samantekevää, tapahtuiko se välttämätön päivää aikaisemmin tai päivää myöhemmin. Jos olisin käyttäytynyt kuten kunnon ihmiset, olisin heittäytynyt kuoleman valtaan. Ajatukseni oli tällä hetkellä kirkas. Nyt minä kuolisin, oli syksyn aika, kaikki oli horrostilassa. Olin koettanut kaikkia keinoja, käyttänyt kaikki apulähteet mitä tiesin. Haudoin kaihomielisesti tätä ajatusta, ja joka kerta, kun vielä toivoin mahdollista pelastusta, kuiskasin torjuvasti: Narri, olethan jo alkanut kuolla! Minun pitäisi kirjoittaa pari kirjettä, laittaa kaikki valmiiksi, kuolemaa varten. Minä peseytyisin huolellisesti ja laittaisin vuoteeni siistiksi, pääni minä laskisin parille valkoiselle kirjoituspaperiarkille, puhtaimmalle kapineelle, mikä minulla oli, ja vihreän peiton minä voisin…

Vihreä peitto! Yhtäkkiä hätkähdin aivan hereille, veri kohosi päähäni ja sain ankaran sydämentykytyksen. Nousen penkiltä ja alan kävellä, elämä liikkuu jälleen kaikissa säikeissäni ja minä toistan toistamistani noita yksinäisiä sanoja: Vihreä peitto! Vihreä peitto! Astelen yhä nopeammin kuin olisi mentävä jotakin hakemaan, ja olen hetkisen kuluttua jälleen kotona läkkisepän työhuoneessa.

Pysähtymättä hetkeksikään tai horjumatta päätöksessäni menen sängyn luo ja käärin Hans Paulin peiton kokoon. Olisipa ihmeellistä, jollei hyvä päähänpistoni pelastaisi minua! Tyhmät empimiset, jotka syntyivät minussa, puolittaiset sisäiset huudot jonkinlaisesta häpeätahrasta, ensimmäisestä mustasta merkistä kunniallisuudessani, minä sysäsin syrjään, annoin palttua koko asialle. En ollut mikään pyhimys, en mikään hyveidiootti, minulla oli järki tallella…

Koputin ovelle ja astuin suureen vieraaseen saliin, ensi kertaa, kello ovessa kilisi hätäisesti pääni yläpuolella. Mies tulee sisään viereisestä huoneesta, pureskellen, suu täynnä ruokaa ja astuu tiskin taakse.

"Ooh, lainatkaa minulle puoli kruunua näitä silmälasejani vastaan!" sanoin minä, "minä lunastan ne parin päivän kuluttua, varmasti."

"No ei, ettehän te voi. Oikeastaan se olikin leikkiä. Ei, minulla on mukana peitto, jota en oikeastaan enää tarvitse, ja minun pisti päähäni, että te voisitte ehkä päästää minut siitä."

"Minulla on, ikävä kyllä, kokonainen varasto sänkyvaatteita", vastasi hän ja kun minä olin saanut sen levitetyksi auki, heitti hän vain silmäyksen siihen ja huudahti:

"Minä halusin näyttää teille ensiksi huonomman puolen", sanoin, "se on paljon parempi toiselta puolelta."

"Niin, niin, mutta se ei auta, minä en halua sitä, ettekä te saa siitä kymmentä äyriä missään paikassa."

"No, onpa surullista, ettei se ole minkään arvoinen", sanoin, "mutta ajattelin, että se voisi mennä jonkun toisen vanhan peiton ohella huutokaupassa."

Olin olevinani niinkuin ei mitään olisi tapahtunut, levitin peiton jälleen sängyn päälle, suoristin sen hyvin tapani mukaan ja koetin poistaa kaikki jäljet viime teostani. Oli mahdotonta, että minä olisin voinut olla täydessä järjessä sillä hetkellä, jolloin päätin tehdä tämän kepposen; kuta enemmän sitä ajattelin, sitä mahdottomammalta se minusta tuntui. Minut mahtoi yllättää jokin heikkouden puuska, jokin sisäinen väsähtämys. Enpäs ollut joutunut tuohon ansaan, minussa oli aavistus, että asiat menisivät hulluun suuntaan, ja olin tarkoituksellisesti yrittänyt ensin pantata silmälasejani. Ja minä iloitsin suuresti, etten ollut saanut tilaisuutta panna täytäntöön tuota rikosta, joka olisi tahrannut kunniani viime hetkeeni saakka.

Istahdin penkille Vapahtajamme kirkon luona, hervahdin nuhjottamaan, pää rinnalla, kiihtymyksestä väsyneenä, sairaana ja nälän raukaisemana. Ja aika kului.

Sain istua tämän hetken rauhassa, ulkona oli hiukan valoisampaa kuin sisällä, minusta tuntui sitä paitsi kuin ei rintavaiva olisi ollut niin ankaraa ulkoilmassa, voisinhan vielä ajoissa ehtiä kotiin.

Ja minä nuhjotin ja ajattelin ja kärsin kovasti. Olin löytänyt pienen kiven, jonka puhdistin takkini hihalla ja pistin suuhuni saadakseni jotain mukellettavaa, muuten en liikahtanut enkä edes katsettani siirtänyt. Ihmisiä tuli ja meni, rattaiden räminä, kavioiden kopina ja ihmisten juttelut täyttivät ilman.

Mutta voisinhan yrittää tarjota nappeja? Siitä ei tietysti olisi mitään hyötyä, ja sitä paitsi olin jokseenkin sairas. Mutta kun oikein ajattelin, niin eiköhän minun olisi kuljettava sieltä "sedän" liikkeen kautta — varsinaisen "setäni" — kun menisin kotiin?

Vihdoin nousin penkiltä ja läksin laahustamaan katuja pitkin. Silmäkulmiani alkoi polttaa, kuume oli nousemassa ja minä kiiruhdin minkä voin. Jälleen kuljin ohi leipuriliikkeen, missä oli se leipä. No, nyt pysähdymme tässä! sanoin teeskennellyn päättävästi. Mutta jospa nyt menisin sisälle ja pyytäisin palasen leipää? Se oli harha-ajatus, päähänpälkähdys, se todellakin johtui mieleeni. Hyi! kuiskasin ja pudistin päätäni. Ja astelin edelleen.

Rebslager-kujalla oli pari rakastavaista kuiskailemassa eräässä porttikäytävässä, vähän kauempana pisti tyttö päänsä ulos ikkunasta. Astelin niin hiljaa ja mietteissäni, kuin olisin pohtinut kaikkea mahdollista — ja tyttö tuli ulos kadulle.

"Mikä sinun on, vanha tuttu? Mitä, oletko sairas? Ai, jumala paratkoon, mitkä kasvot!" Ja tyttö kiepsahti kiireesti takaisin.

Pysähdyin samassa. Mikä minun kasvojani vaivasi? Olinko jo tosiaankin alkanut kuolla? Tunnustelin käsilläni poskiani: laiha, tietysti olin laiha, posket olivat kuin kaksi maljaa, pohja sisäänpäin, mutta herrajumala… ja läksin jälleen laahustamaan eteenpäin.

Mutta pysähdyin taaskin. Mahdoin olla aivan hirvittävän laiha. Ja silmät olivat vajoamaisillaan pään sisään. Minkähän näköinen minä oikeastaan olin? Olipa sekin pirullista, että täytyi rumentua yksistään nälästä! Tunsin raivon vielä kerran riehahtavan, sen viimeisen leimahduksen, jänteeni kouristuvan. Minkälaiset kasvot, mitä? Tässä astelin omaten pään, jonkalaista ei ollut koko maassa, pari nyrkkiä, jotka voisivat jauhaa kaupunginpalvelijan sihtijauhoiksi, ja nälkiinnyin rumaksi keskellä Kristianian kaupunkia! Mitä järkeä ja järjestystä siinä oli. Minä olin Saelissä ahertanut yöt päivät kuin hevonen, joka raahaa pappia, olin lukenut melkein silmät päästäni opinhalusta ja nähnyt nälkää niin että järki oli tahtonut aivoista lähteä — mitä hittoa minä sitä jälleen hankin itselleni? Yksin katutytötkin kaikkosivat minut nähtyään. Mutta nyt siitä olisi tehtävä loppu — ymmärrätkö! — loppu, piruvieköön, siitä olisi tuleva!… Yhä yltyvällä raivolla, hampaita purren ja väsymystä tuntien, itkien ja kiroillen, minä riehakoin ohikulkijoista välittämättä. Aloin taas kiduttaa itseäni, juoksin ehdoin tahdoin otsani vasten lyhtytolppia, iskin kynteni syvälle kämmeniini, purin mielettömästi kieltäni, kun se ei puhunut selvästi, ja nauroin raivokkaasti joka kerta kun se koski ankarasti.

Niin, mutta mitä minun olisi tehtävä? kysyin lopulta itseltäni. Ja minä poljen jalkaani katuun monta kertaa ja toistan: mitä minun on tehtävä? — Muuan herra kulkee juuri ohi ja huomauttaa hymyillen:

Katsoin häneen. Hän oli yksi tunnettuja naistenlääkäreitämme, "Herttuaksi" nimitetty. Ei edes hänkään käsittänyt tilaani, mies, jonka tunsin ja jonka kättä olin puristanut. Jäin seisomaan. Pidätettäisiin? Niin, minä olin hullu, hän oli oikeassa. Tunsin hulluutta veressäni, tunsin sen riehuvan aivoissani. Niin minun siis kävisi? Niin, niin! Ja minä aloitin jälleen verkkaisen, surullisen kulkuni. Siihen minä siis joutuisin.

Yhtäkkiä pysähdyn taaskin. Mutta ei pidätetyksi! sanon, ei sitä! Ja minä olin melkein käheä tuskaisesta pelosta. Rukoilin itsekseni, päästelin pyyntöjä, ettei minua pidätettäisi. Silloin joutuisin jälleen raatihuoneelle, minut suljettaisiin pimeään koppiin, missä ei ollut niin valon kipinää. Ei sellaista! Oli vielä muitakin keinoja käytettävissä, joita en ollut koettanut. Ja minä tahdoin koettaa niitä, tahdoin olla hyvin ahkera, ottaa sitä varten hyvää aikaa ja kulkea masentumatta talosta taloon. Olihan esimerkiksi musiikkikauppias Cisler, jonka luona en lainkaan ollut käynyt. Kyllähän keinoja keksittäisiin… Sillä tavoin astelin ja juttelin, kunnes sain itseni melkein itkemään mielenliikutuksesta. Ei vain joutua pidätetyksi!

Cisler? Olikohan se ehkä kohtalon johdatusta? Hänen nimensä oli johtunut mieleeni aiheettomasti, ja hän asui kovin kaukana, mutta minä menisin kuitenkin hänen luokseen, kulkisin hiljaa ja lepäisin välillä. Tunsin paikan, olin ollut siellä usein, ostanut paljon nuotteja niinä entisinä hyvinä aikoina. Pyytäisinkö puoli kruunua? Se ehkä oudoksuttaisi häntä, minä pyytäisin kokonaisen.

Menin kauppaan ja kysyin johtajaa; minut ohjattiin hänen konttoriinsa. Siellä istui mies, kauniina, kuosikkaasti pukeutuneena, tarkastelemassa laskuja.

Sammalsin anteeksipyynnön ja esitin asiani. Pakotettuna kääntymään hänen puoleensa… ei kestäisi kauan kun maksaisin sen takaisin… kun saisin palkkion sanomalehtiartikkelistani… Hän tekisi minulle suuren hyväntyön…

Vielä minun puhuessani hän kääntyi pöytäänsä päin ja jatkoi työtään. Kun olin lopettanut, vilkaisi hän minuun, pudisti kaunista päätään ja sanoi: "Ei!" Ainoastaan: ei. Ei mitään selityksiä. Ei sanaakaan muuta.

Polveni tutisivat ankarasti, ja minä nojasin pientä kiilloitettua aidaketta vasten. Päätin yrittää vielä kerran. Miksi piti juuri hänen nimensä juolahtaa mieleeni, kun olin kaukana Vaterlandissa [kaupunginosa Kristianiassa. Suom. huomautus]. Tunsin muutamia pistoksia vasemmassa kupeessani ja aloin hiestyä. Hm! Olin tosiaankin hyvin huonossa tilassa, sanoin, jokseenkin sairas, ikävä kyllä; varmasti ei kuluisi kuin pari päivää kun jo maksaisin sen takaisin. Jos hän tahtoisi olla niin suopea?

"Hyvä mies, miksi te tulette minun luokseni?" sanoi hän. "Olette minulle aivan tuntematon, kadulta tullut. Menkää lehteen, missä teidät tunnetaan."

"Mutta vain täksi illaksi!" sanoin minä. "Toimitus on jo suljettu, ja minä olen nyt hyvin nälissäni."

Hän pudisti yhä päätään ja jatkoi sen pudistamista vielä sittenkin, kun olin jo tarttunut ovenripaan.

Se ei ollutkaan kohtalon johdatusta, ajattelin ja hymyilin katkerasti; niin korkealta voisin minäkin viitata, jos niikseen tuli. Laahustin eteenpäin kautta korttelin toisensa jälkeen, välistä lepäsin jollakin portaalla. Kunpa vain en joutuisi pidätetyksi! Koppikauhu vaivasi minua koko ajan, ei jättänyt minua lainkaan rauhaan! Joka kerta, kun näin konstaapelin matkallani, pujahdin sivukadulle, välttääkseni tulemasta häntä vastaan. Nyt laskemme sata askelta, sanoin, ja koetamme jälleen onneamme! Kerrankin neuvo keksitään…

Oli pienenlainen lankakauppa, paikka missä en koskaan aikaisemmin ollut käynyt. Mies tiskin takana, sisempänä konttori posliinisine ovikyltteineen, pakkoja täynnä olevia hyllyjä ja pöytiä pitkä rivi. Odotin, kunnes viimeinen ostaja oli lähtenyt kaupasta, nuori nainen hymykuoppineen. Miten onnelliselta hän näytti! En hennonut yrittää kiinnittää hänen huomiotaan nutussani olevaan nuppineulaan; käännyin poispäin, ja rintani nyyhkytti.

"Hän on tunturimatkalla Jotunheimissä", vastasi hän. "Olisiko jotakin erikoista asiaa, mitä?"

"Olisin pyytänyt muutamia äyrejä ruokaa varten", sanoin ja koetin hymyillä; "olen nälissäni eikä minulla ole yhtään äyriä."

"Olette siis yhtä rikas kuin minäkin", sanoi hän ja ryhtyi järjestelemään lankapakkojaan.

"Oi, älkää ajako minua pois — ei nyt!" sanoin tuntien samalla kylmiä väristyksiä koko ruumiissani. "Olen todellakin melkein kuollut nälästä, on kulunut jo monta päivää siitä kun nautin jotakin."

Äärimmäisen vakavana, sanomatta mitään, hän ryhtyi kääntelemään taskujaan nurin, yhden toisensa jälkeen. Enkö voinut uskoa hänen sanojaan, mitä?

"Vain viisi äyriä?" sanoin. "Niin, saatte kymmenen takaisin parin päivän kuluttua."

"Hyvä mies, tahdotteko, että varastaisin laatikosta?" kysyi hän kärsimättömästi.

"Sitä en tee", virkkoi hän, ja lisäsi: "Ja sallikaa minun sanoa teille samalla, että nyt tämä voi jo riittää."

Läksin ulos, sairaana nälästä ja kuumana häpeästä. Olin tekeytynyt koiraksi, joka halusi viheliäisintä luuta, enkä ollut saanut sitä. Ei, nyt tästä täytyi tulla loppu! Olin tosiaankin joutunut liian pitkälle. Olin pysytellyt hengissä niin monta vuotta, seisonut suorana niin kovina hetkinä, ja nyt olin äkkiä vajonnut röyhkeään kerjäläisyyteen. Tämä yksi päivä oli raaistanut koko ajatuskykyni, täyttänyt mieleni häpeämättömyydellä. Olin alentunut tekeytymään surkuteltavaksi ja seisonut ja itkenyt pienimpien rihkamakauppiaiden edessä. Ja mitä se oli hyödyttänyt? Enkö edelleenkin ollut ilman suuhunpantavaa. Olin saavuttanut sen, että olin kyllästynyt itseeni. Niin, niin, nyt tästä täytyi tulla loppui Juuri nyt suljettaisiin kotiportti, ja minun täytyi kiiruhtaa, jollen haluaisi levätä jälleen raatihuoneella…

Tämä antoi minulle voimia; raatihuoneella en tahtonut levätä. Ruumis kumarassa, kädelläni painaen vasenta kylkeäni vaimentaakseni hiukan pistoksia, mennä kuukertelin eteenpäin, pidin katseeni suunnattuna katukäytävään, etten pakottaisi mahdollisia tuttavia tervehtimään, ja kiiruhdin paloasemaa kohti. Jumalan kiitos, kello oli vain seitsemän Vapahtajamme kirkon tornissa, minulla oli vielä kolme tuntia, ennen kuin portti suljettaisiin. Miten olinkin ollut peloissani!

Sitten ei jäisi yhtään keinoa yrittämättä, olisin tehnyt kaiken voitavani. Että tosiaankaan ei saattanut kertaakaan onnistua koko päivänä! ajattelin. Jos kertoisin sen jollekin, niin kukaan ei sitä uskoisi, ja jos sen kirjoittaisin paperille, sanottaisiin, että se oli tehtyä. Ei ainoassakaan paikassa! Niin, niin, sitä ei tarvinnut harmitella; ennen kaikkea en saisi olla enää surkuteltava. Hyi, se oli iljettävää, vakuutan sinulle, sinä tympäiset minua! Kun kaikki toivo oli mennyttä, niin se oli mennyttä. Enkö muuten voisi varastaa kourallista kauroja tallista? Se oli vain valon pilkahdus — minä tiesin, että talli oli suljettu.

Otin asian tyynesti ja astuskelin kotiin päin. Tunsin janoa, ilokseni ensi kerran koko päivänä, ja minä etsiskelin paikkaa, mistä voisin juoda. Olin tullut liian kauas myymälöiden luota enkä yksityisasuntoon halunnut mennä; voisin ehkä odottaa siksi kunnes tulisin kotiin; siihen menisi neljännestunnin aika. Ei ollut lainkaan sanottu, että voisin pitää sisälläni vettäkään; vatsani ei sietänyt enää mitään; tunsin, että minua vaivasi sylkikin, jota nieleskelin.

Mutta napit? En ollut vielä ollenkaan yrittänyt nappeja tarjota. Silloin pysähdyin ja rupesin hymyilemään. Ehkäpä siinä sittenkin olisi keino! En ollut vielä aivan tuomittu! Minä saisin aivan varmasti niillä kymmenen äyriä, huomenna jostakin toiset kymmenen, ja torstaina saisin maksun sanomalehtiartikkelistani. Saisinpa nähdä, se luonnistaisi! Että tosiaankin saatoin unohtaa napit! Otin ne taskustani ja katselin niitä kulkiessani; silmäni himmenivät ilosta, en nähnyt katua jolla astelin.

Miten hyvin tunsinkaan sen suuren kellarin, paikan, minne olin pujahtanut pimeinä iltoina, verenimijä-ystäväni luo. Toinen toisensa jälkeen olivat kapistukseni hävinneet sinne, pikku esineet, viimeinen kirjani. Huutokauppapäivänä menin mielelläni sinne katsomaan, ja minä riemuitsin joka kerta, kun huomasin kirjani joutuvan hyviin käsiin. Näyttelijä Magelsenilla oli kelloni, ja siitä minä olin melkein ylpeä; erään vuosikalenterin, missä olivat ensimmäiset pienet runokokeeni, oli muuan tuttava ostanut, ja palttooni oli joutunut eräälle valokuvaajalle lainattavaksi ateljeessa. Joten mistään ei ollut pahaa sanottavaa.

Pidin napit valmiina kädessäni ja astuin sisään. "Setä" istuu pöytänsä ääressä kirjoittamassa.

"Minulla ei ole mitään kiirettä", sanon, peläten häiritseväni häntä ja saattavani hänet kärsimättömäksi esittämällä asiani. Ääneni kuulosti kummallisen oudolta, tuskin tunsin sitä enää omakseni, ja sydämeni paukutti kuin vasara.

Hän tuli hymyillen vastaani, tapansa mukaan, pani molemmat kätensä tiskille ja katsoi minua silmiin, sanaakaan virkkamatta.

Niin, minulla oli jotakin mukana, josta halusin kysyä, voisiko hän sitä tarvita… jotakin, joka oli vain tiellä kotona, vakuutan teille, aivan vaivana… muutamia nappeja.

Eikö hän voisi antaa minulle niistä muutamia äyrejä?… Niin monta kuin hän itse katsoisi sopivaksi… Aivan hänen oman mielensä mukaan…

Vain yhtä sikaria varten, tai mitä hän itse haluaisi. Satuin kulkemaan ohi ja tahdoin kuulostaa.

Silloin nauroi tuo vanha panttilainaaja ja kääntyi takaisin pöytänsä ääreen, sanaakaan sanomatta. En oikeastaan ollut toivonut niin paljon, ja kuitenkin olin ajatellut mahdollisuutta, että tulisin autetuksi. Tuo nauru oli kuolintuomioni. Ei kai hyödyttäisi nytkään tarjota silmälaseja?

Minä antaisin luonnollisesti silmälasit mennä mukana, sehän on selvä, sanoin sitten ja otin ne käteeni. Vain kymmenen äyriä, tai, jos hän tahtoisi, viisi äyriä?

"Tiedättehän, etten voi lainata silmälasejanne vastaan", sanoi "setä"; "olen sanonut sen teille jo ennen."

"Mutta minä tarvitsen postimerkin", lausuin; en voinut edes saada lähetetyksi kirjeitä, joita minun piti kirjoittaa. "Kymmenen tai viiden äyrin postimerkki, aivan, miten itse haluatte."

"Jumala teitä siunatkoon ja menkää tiehenne!" vastasi hän ja viittasi kädellään minua poistumaan.

Niin, niin, saa sitten olla! virkoin itsekseni. Koneellisesti asetin silmälasit jälleen nenälleni, otin napit käteeni ja läksin; sanoin hyvää yötä ja suljin oven jälkeeni, kuten tavallista. Kas niin, mitään ei ollut enää tehtävissä! Ulko-ovella pysähdyin ja katselin vielä nappeja. Että hän ei lainkaan niitä halunnut! sanoin; ne ovat kuitenkin melkein uusia nappeja; en voi sitä käsittää!

Seisoessani siinä näissä mietteissäni totesin erään miehen pyrkivän ohitseni kellariin. Mennessään hän hiukan töytäisi minua; pyysimme kumpikin anteeksi, ja minä käännyin katsomaan häntä.

"Hei, sinäkö se oletkin?" sanoi hän äkkiä alhaalla portailla. Hän tuli ylös, ja minä tunsin hänet. "Herra siunatkoon, minkä näköinen sinä olet!" sanoi hän. "Mitä sinä täällä olet tehnyt?"

Polveni tutisivat, nojasin seinää vasten ja ojensin käteni, jossa olivat napit.

"Hyvää yötä!" sanoin ja halusin mennä, tunsin itkun pyrkivän ulos rinnastani.

"Ei, odotas hetkinen!" sanoi hän. Mitäpä minä odottaisin? Hänhän oli itse matkalla "sedän" luo, vei ehkä kihlasormustaan, oli nähnyt nälkää useita päiviä, oli velkaa emännälleen. "Kyllä", vastasin, "jos palaat pian…"

"Tietysti", sanoi hän ja tarttui käsivarteeni, "mutta minä sanon sinulle, minä en usko sinua, olet idiootti, parasta, että seuraat mukana."

Käsitin, mitä hän tahtoi, minussa välähti äkkiä kipinä kunniantuntoa ja vastasin:

"Puoli kahdeksan, aivan niin! Mutta nyt on kello kahdeksan. Tässä minä seison kello kädessä, menen juuri tarjoamaan. Kas niin, sisään, sinä nälkäinen synninkyörä! Saan vähintään viisi kruunua sinulle."

KOLMAS OSA

Olin voittanut pahimman tälläkin kertaa, minulla oli ruokaa joka päivä, elämänrohkeuteni kasvoi, ja minä pistin raudan toisensa jälkeen tuleen. Minulla oli työn alaisena kolme, neljä artikkelia, jotka riistivät köyhistä aivoistani jokaisen kipinän, jokaisen ajatuksen, mikä niissä syntyi, ja minusta se näytti sujuvan paremmin kuin ennen. Viime artikkelini, josta olin nähnyt niin paljon vaivaa ja johon olin kiinnittänyt niin paljon toiveita, oli toimittaja jo palauttanut, ja minä olin hävittänyt sen heti, äkäpäissäni, loukkautuneena, lukematta sitä läpi uudelleen. Ajan oloon aioin yrittää tarjota töitäni toiseen lehteen, avatakseni itselleni uusia tulolähteitä. Pahimmassa tapauksessa, jollei sekään auttaisi, voisin pyrkiä laivoihin; "Nunna" oli lähtövalmiina laiturissa, ja minä voisin ehkä saada siinä työtä Arkangeliin saakka, vai minne sen tarkoitus oli lähteä. Joten minulla oli mahdollisuuksia monilla tahoilla.

Viimeinen ankara aika oli pidellyt minua hiukan pahasti; tukkani alkoi lähteä, päänsärky oli myös hyvin kiusallista, varsinkin aamuisin, eikä hermostuneisuus ottanut hävitäkseen. Istuin päivällä kirjoitellen kädet riepuihin käärittyinä, yksistään senvuoksi, etten sietänyt omaa hengitystäni niihin. Kun Jens Olaj alapuolellani iski tallin oven lujasti kiinni tai koira alkoi takapihalla haukkua, kulki kylmän väristys kautta luiden ja ydinten. Olin jokseenkin huonossa kunnossa.

Päivät päästään ahersin työssäni, tuskin sain itselleni aikaa ruoan hotaisemiseen, ennen kuin jälleen istahdin kirjoittamaan. Tällöin oli sekä sänkyni että pieni, ontuva pöytäni täynnä luonnoksia ja kirjoitettuja liuskoja, joita vuorotellen valmistelin, liitin uusia seikkoja, jotka päivän pitkään saattoivat juolahtaa mieleen, korjailin, virkistin kuolleita kohtia lisäämällä sinne tänne värikkään sanan, uurastin eteenpäin lause lauseelta nähden mitä suurinta vaivaa. Eräänä iltapäivänä oli vihdoin yksi artikkeleistani valmis, onnellisena ja iloisena pistin sen taskuuni ja läksin "komendöörin" luo. Olikin jo aika ryhtyä hommailemaan rahaa, minulla ei ollutkaan enää monta äyriä jäljellä.

"Komendööri" pyysi minua istumaan hetkiseksi, niin voisi hän heti… ja hän jatkoi kirjoittamistaan.

Tarkastelin tätä pientä toimitushuonetta: rintakuvia, painokuvia, sanomalehtileikelmiä, tavattoman iso paperikori, joka näytti voivan niellä miehen karvoineen päivineen. Tunsin itseni surulliseksi nähdessäni tuon hirvittävän suun, tuon lohikäärmeen kidan, joka aina oli avoinna, aina valmiina vastaanottamaan uusia hylättyjä töitä — uusia murskattuja toiveita.

"28:s." Ja hän kirjoittaa edelleen. Vihdoin hän sulkee pari kirjettä kuoreen, viskaa muutamia papereita paperikoriin ja laskee kynän kädestään. Sitten hän käännähtää tuolillaan ja katsoo minuun. Nähdessään minun vielä seisovan ovella hän tekee puoliksi vakavan, puoliksi leikillisen viittauksen kädellään ja osoittaa tuolia.

Käännyn syrjittäin, jotta hän ei näkisi, ettei minulla ole lainkaan liivejä, kun avaan nuttuni ja otan käsikirjoituksen taskustani.

"Tässä olisi vain pieni luonnekuvaus Correggiosta", sanon, "mutta se ei kai ole kirjoitettu sillä tavoin, ikävä kyllä, että…"

Hän ottaa paperit kädestäni ja alkaa niitä selailla. Kasvonsa hän kääntää minuun päin.

Tuollaiselta hän siis näytti läheltä, tuo mies, jonka nimen olin kuullut jo varhaisimmassa nuoruudessani ja jonka lehti oli kautta vuosien eniten minuun vaikuttanut. Hänen tukkansa on kihara ja kauniit, ruskeat silmänsä hiukan levottomat; hänellä on tapana sivellä nenäänsä tuon tuostakin. Skotlantilainen pappi saattoi tuskin näyttää lempeämmältä kuin tuo vaarallinen kynämies, jonka sanat aina olivat iskeneet verisiä haavoja, minne vain olivat sattuneet. Omituinen pelon ja ihailun tunne valtaa minut tuon ihmisen edessä, olen melkein saamaisillani kyyneliä silmiini, ja vaistomaisesti astahdan askelen eteenpäin sanoakseni hänelle, miten sydämellisesti pidin hänestä kaiken sen takia, mitä hän oli minulle opettanut, ja pyytääkseni, ettei hän kiusaisi minua; minä olin vain köyhä poloinen, jonka asiat ennestäänkin olivat huonosti…

Hän nosti katseensa ja pani käsikirjoitukseni verkalleen kokoon, siinä istuessaan ja mietiskellessään. Jotta hän voisi helpommin antaa minulle hylkäävän vastauksen, minä ojennan hiukan kättäni eteenpäin ja sanon:

"Ah, niin, sitä ei tietysti voida käyttää?" Ja minä hymyilen, jotta näyttäisi siltä kuin ottaisin asian kevyesti.

"Kaiken, mitä voimme käyttää, täytyy olla kansantajuista", vastaa hän; "tiedätte, minkälainen yleisö meillä on. Mutta ettekö voi tehdä sitä hiukan yksinkertaisemmaksi? Tai keksiä jotain muuta, jota kansa ymmärtää paremmin?"

Hänen suopeutensa ihmetyttää minua. Käsitän, että artikkelini on hylätty, ja kuitenkaan en olisi voinut saada kauniimpaa kieltoa. Jotta en häiritsisi häntä kauemmin, vastaan:

Menen ovelle. Hm. Hän suokoon anteeksi, että olin kuluttanut hänen aikaansa… Minä kumarran ja tartun ovenripaan.

"Jos haluatte", sanoo hän, "voitte kernaasti saada hiukan ennakkomaksua. Voittehan kirjoittaa sen edestä."

Nythän hän oli nähnyt, etten osannut kirjoittaa, hänen tarjouksensa nöyryytti minua hiukan, ja minä vastasin:

"Ei, kiitos, minä kyllä selviydyn asioistani jonkin aikaa. Kiitoksia muuten hyvin paljon. Hyvästi!"

"Hyvästi!" vastaa "komendööri" ja kääntyy samassa kirjoituspöytäänsä päin. Hän oli sittenkin kohdellut minua ansaitsemattoman hyväntahtoisesti, ja minä olin hänelle siitä kiitollinen; tietäisin myöskin sen korvata. En aikonut mennä hänen luokseen ennen kuin minulla olisi mukanani työ, johon olisin aivan tyytyväinen, joka voisi hämmästyttää "komendööriä" hiukan ja saada hänet heti empimättä määräämään minulle kymmenen kruunua. Ja minä menin jälleen kotiin ja ryhdyin uudelleen kirjoitustyöhöni.

Seuraavina iltoina, kun kello tuli noin kahdeksan korville ja kaasu oli jo sytytetty, tapahtui minulle säännöllisesti seuraavaa:

Tullessani ulos asunnostani lähteäkseni päivän vaivojen ja vastuksien jälkeen kävelemään kaduille, seisoo mustapukuinen nainen kaasulyhdyn luona aivan portin ulkopuolella ja kääntää kasvonsa minuun päin, seuraa minua silmillään, kun kuljen hänen ohitsensa. Panen merkille, että hänellä on aina sama puku yllään, sama tiheä harso, joka peittää hänen kasvonsa ja laskeutuu hänen rinnalleen, ja kädessä pieni päivänvarjo, jonka kädensijana on norsunluinen rengas.

Oli jo kolmas ilta kun olin nähnyt hänet siinä, aina samalla paikalla; heti kun olin päässyt hänen ohitsensa, hän kääntyy verkalleen ja lähtee astelemaan katua alas, minusta poispäin.

Hermostuneet aivoni kasvattivat tuntosarvia, ja sain mielettömän ajatuksen, että hänen käyntinsä tarkoitti minua. Olin lopulta melkein valmis puhuttelemaan häntä — kysymään häneltä, hakiko hän jotakuta, tarvitsisiko hän minun apuani johonkin, saisinko saattaa häntä kotiin, vaikka olinkin niin huonossa kunnossa, suojella häntä pimeillä kaduilla — mutta mieleni pohjalla kyti epämääräinen pelko, että se ehkä saattaisi maksaa jotakin, lasin viiniä tai ajelumatkan, eikä minulla ollut enää lainkaan rahoja; lohduttoman tyhjät taskuni vaikuttivat liiankin masentavasti minuun, eikä minulla ollut edes rohkeutta katsoa hiukan terävästi häneen, mennessäni hänen ohitsensa. Nälkä oli jälleen alkanut vaivata minua, ruokaa en ollut saanut kuin eilen illalla, — se ei ollut mikään pitkä aika, olin monesti saattanut kestää useita päiviä — mutta minä olin alkanut arveluttavasti kuihtua, en voinut sietää nälkää yhtä hyvin kuin ennen, yksi ainoa päivä saattoi nyt tehdä minut melkein sekapäiseksi, ja minä oksentelin aina juotuani vettä. Lisäksi minua värisytti yöllä, makasin täysissä pukimissa, jotka olivat päivälläkin ylläni, ja värisin kylmästä, tunsin puistatuksia iltaisin ja jäykistyin yöksi. Vanha peitto ei voinut estää vetoa, ja minä heräsin aamulla siihen, että ulkoa tuleva raaka viima oli saattanut nenäni tukkoon. Astelin katuja mietiskellen, mitä tekisin pysyäkseni pystyssä, kunnes saisin seuraavan artikkelini valmiiksi. Ollapa minulla kynttilä, niin voisin jatkaa yöllä; veisi pari tuntia, ennen kuin pääsisin oikein kirjoitustuulelle; huomenna saattaisin sitten kääntyä "komendöörin" puoleen.

Menen suoraa päätä Oplandin kahvilaan ja haeskelen nuorta pankkituttavaani hankkiakseni itselleni kymmenen äyriä kynttilän ostoon. Minun sallittiin vapaasti kulkea läpi kaikkien huoneiden; sivuutin toistakymmentä pöytää, missä loruilevat vieraat istuivat syömässä ja juomassa, tunkeuduin aivan kahvilan sisimpään, Punaiseen huoneeseen, tapaamatta etsimääni miestä. Nolona ja harmissani palasin jälleen kadulle ja läksin astelemaan linnalle päin.

Eikö ollutkin hitonmoisen pirullista, että vastoinkäymiseni eivät lainkaan ottaneet loppuakseen! Pitkin, raivokkain askelin, nutunkaulus röyhkeästi nostettuna ylös niskaan ja kädet nyrkissä housuntaskuissa minä astelin ja haukuin kohtalontähteäni koko matkan. Ei kunnon huoletonta hetkeä seitsemään, kahdeksaan kuukauteen, ei välttämättömintä ruokaa lyhyeksi viikoksi ennen kuin hätä jälleen iski kimppuuni. Kaiken lisäksi minä olin kulkenut ja ollut rehellinen keskellä kurjuutta, he-he, rehellinen pohjia myöten! Jumala varjelkoon miten narrimainen olinkaan ollut! Ja minä aloin kertoilla itselleni, miten minulla sittenkin oli ollut paha omatunto, koska kerran olin vienyt Hans Paulin peiton panttilainaajalle. Nauroin pilkallisesti herkälle oikeudentunnolleni, sylkäisin halveksivasti katuun enkä löytänyt kylliksi voimakkaita sanoja ivatakseni tyhmyyttäni. Olipa se nyt sattunut! Jos olisin tällä hetkellä löytänyt koulutytön säästörahat kadulta, köyhän lesken ainoan äyrin, olisin poiminut sen heti ja pistänyt taskuuni, varastanut sen tietäen, tahtoen, ja nukkunut rauhallisesti kuin tukki seuraavana yönä. En sentään ollut turhanpäiten kärsinyt niin sanomattoman paljon, kärsivällisyyteni oli lopussa, olin valmis mihin tahansa.

Kiersin linnan kolme, neljä kertaa, päätin sitten mennä kotiin, pistäydyin vielä puistossa ja läksin vihdoin takaisin Karl Johaninkadulle.

Kello oli yhdentoista korvilla. Katu oli melkein pimeä, ja ihmisiä liikuskeli kaikkialla, hiljaisia pareja ja häliseviä joukkoja samassa mylläkässä. Suuri hetki oli saapunut, paritteluaika, jolloin salainen kuljeskelu tapahtuu ja iloinen seikkailu alkaa. Kahisevia tyttöjen hameita, joitakin lyhyitä, aistillisia naurahduksia, aaltoilevia rintoja, kiivaita, huohottavia hengityksiä; alhaalla Grandin luona ääni, joka huudahtaa: "Emma!" Koko katu oli liejukko, josta nousi kuumia höyryjä.

Vaistomaisesti haeskelen taskuistani paria kruunua. Himo, joka väräjää jokaisen ohikulkijan liikkeessä, yksinpä kaasulyhtyjen himmeä valo, tämä hiljainen, siittävä yö, kaikkityynni oli alkanut hyökätä kimppuuni, tämä ilma, joka on täynnä kuiskauksia, syleilyjä, väriseviä tunnustuksia, puoliksi lausuttuja sanoja, pientä suhinaa; pari kissaa armastelee kimakasti ja valittavasti naukuen Blomqvistin porttikäytävässä. Eikä minulla ollut kahta kruunua. Oli kirotun kurjaa tällainen köyhyys! Mikä nöyryytys, mikä häpeä! Ja jälleen tulin ajatelleeksi köyhän lesken viimeistä ropoa, jonka olin tahtonut varastaa, koulupojan lakkia tai nenäliinaa, kerjäläisen ruokapussia, jotka empimättä olisin vienyt lumppukauppiaalle. Niistä saadut rahat olisin käyttänyt hummailuun. Lohduttaakseni itseäni ja pysyäkseni ulkopuolisena aloin keksiä kaikkia mahdollisia vikoja noissa iloisissa ihmisissä, jotka riensivät ohitseni, kohauttelin äkäisesti olkapäitäni ja katselin heitä halveksivasti, sitä mukaa kuin he kulkivat, pari parilta. Nuo tyytyväiset sokerileivoksia syövät ylioppilaat, jotka arvelivat esiintyvänsä eurooppalaisesti, kun saivat taputtaa ompelijatarta vatsalle. Nuo nuoret herrat, pankkimiehet, tukkukauppiaat, bulevardileijonat, jotka eivät edes ajautuneet karille merimiesten vaimojen kanssa, paksujen karjatorin kanojen, jotka olutseidelin vuoksi saattoivat langeta ensimmäisessä sopivassa porttikäytävässä! Mokomia merenneitoja! Paikka heidän vierellään oli vielä lämpimänä viimeöisen palosotilaan tai tallimiehen jälkeen; valtaistuin oli aina yhtä vapaa, yhtä avoin, ole hyvä, astu siihen!… Sylkäisin kauas katukäytävälle, välittämättä sattuiko se johonkin, olin äkeissäni, täynnä inhoa noita ihmisiä kohtaan, jotka kihnasivat toisiaan vastatusten ja parittelivat silmieni edessä. Nostin päätäni ja tunsin itseni siunatuksi voidessani pitää tieni puhtaana.

Suurkäräjätorin varrella kohtasin tytön, joka tuijotti hyvin terävästi minuun tullessani hänen kohdalleen.

Hm. Oliko hän ulkona näin myöhään kävelyllä? Eiköhän nuoren naisen ollut hiukan vaarallista kulkea tähän aikaan vuorokaudesta Karl Johanilla? Eikö? Niin, mutta eikö häntä koskaan puhuteltu, loukattu, tarkoitan, suoraan sanoen, eikö häntä pyydetty mukaan kotiin?

Hän tuijotti ihmeissään minuun, tarkasteli kasvojani, päästäkseen selville, mitä minä tällä oikein tarkoitin. Sitten hän äkkiä pisti kätensä kyynärkoukkuuni ja virkkoi:

Minä seurasin mukana. Kuljettuamme muutamia askelia ohi ajurien minä pysähdyin, tempasin käsivarteni vapaaksi ja sanoin:

"Kuulkaas, ystäväni, minulla ei ole äyriäkään." Ja minä laittausin lähtemään matkaani.

Aluksi hän ei ollut uskoa minua, mutta kun hän oli saanut tunnustella kaikki taskuni eikä löytänyt mitään, hän suuttui, keikautti päätään ja sanoi minua kapakalaksi.

Tällainen poloisen katutytön tarjous loukkasi minua, ja minä kieltäydyin. Oli sitä paitsi myöhäinen yönhetki ja minun piti mennä erääseen paikkaan; eihän hänellä ollut varaakaan sellaisiin uhrauksiin.

Mutta minä tunsin olevani tukalassa asemassa tyttöliehakon edessä ja päätin pelastaa nahkani.

"Mikä teidän nimenne on?" kysyin. "Maiju? No! Kuulkaas nyt, Maiju!" Ja minä ryhdyin selittämään käytöstäni. Tyttö kävi yhä enemmän kummastuneeksi. Oliko hän siis luullut, että minäkin olisin yksi niitä, jotka kulkivat iltaisin kaduilla kaappailemassa pikku tyttöjä? Oliko hän tosiaankin uskonut niin pahaa minusta? Olinko minä ehkä alusta saakka sanonut hänelle jotakin epäkohteliasta? Käyttäydyttiinkö sillä tavoin, kun oli jotain pahaa mielessä? Lyhyesti sanottuna, minä olin puhutellut häntä ja saattanut pari askelta nähdäkseni, miten pitkälle hän haluaisi asian johtaa. Muuten oli nimeni se ja se, pastori se ja se. Hyvää yötä! Menkää matkoihinne, älkääkä tehkö syntiä enää!

Hykertelin käsiäni ihastuksissani keksintöni johdosta ja puhelin ääneen itsekseni. Miten riemukasta olikaan kulkea ympäri tekemässä hyviä töitä. Ehkäpä olin antanut tuolle langenneelle olennolle sysäyksen parannukseen koko elämän ajaksi! Vapahtanut hänet kerta kaikkiaan kadotuksesta! Ja hän tunnustaisi sen tultuaan sen käsittämään, vieläpä sydän täynnä kiitollisuutta tunnustaisi sen kuolinhetkelläänkin. Ooh, kannatti sittenkin olla kunniallinen, kunniallinen ja oikeudenmukainen!

Olin aivan loistavalla tuulella, tunsin itseni terveeksi ja rohkeaksi tekemään mitä tahansa. Kunpa minulla vain olisi ollut kynttilä, niin ehkä olisin saanut artikkelini valmiiksi! Astelin heilutellen uutta portinavainta kädessäni, hyräilin ja mietiskelin keinoa, millä voisin saada kynttilän itselleni. Mitään muuta keinoa ei ollut kuin ottaa kirjoitusvehkeet ulos kadulle, kaasulyhdyn alle. Ja minä avasin portin ja menin hakemaan papereitani.

Palattuani lukitsin portin ulkoapäin ja asetuin lyhdyn valoon. Oli hiljaista kaikkialla, kuulin vain konstaapelin raskaat, kilahtelevat askelet alempana olevalta poikkikadulta ja koiran haukuntaa St. Hanshaugenista päin. Mikään ei minua häirinnyt, nutunkauluksen vedin korviin ja ryhdyin ajattelemaan kaikin voimin. Minulle olisi suureksi avuksi, jos voisin saada tämän pienen artikkelin loppuun. Olin juuri melko tukalassa kohdassa, tulisi aivan huomaamaton siirtyminen johonkin uuteen, sitten vaimennettu, liukuva loppuosa, pitkä murina, joka vihdoin päättyisi ponteen, niin jyrkkään, niin liikuttavaan kuin laukaus tai kuin vuoren repeämä. Piste.

Mutta sanat eivät tahtoneet tulla mieleeni. Luin koko kirjoituksen läpi alusta saakka, luin ääneen joka lauseen, enkä voinut ollenkaan koota ajatuksiani tuohon paukahtavaan loppuponteen. Seisoessani siinä mietiskellen tätä saapui kaiken lisäksi konstaapeli ja pysähtyi keskelle katua vähän matkan päähän minusta ja pyyhkäisi pois koko tunnelmani. Mitä se häntä liikutti, jos minä tällä hetkellä seisoin kirjoittamassa erinomaista loppuosaa artikkeliin, joka oli tarkoitettu annettavaksi "komendöörille"? Herrajumala, miten kerrassaan mahdotonta minun oli pysytellä veden pinnalla, mitä hyvänsä yritinkään! Seisoin siinä tunnin ajan, konstaapeli meni matkoihinsa, alkoi tuntua liian kylmältä seisoa siinä tunnin ajan hiljaa. Masentuneena uudesta turhasta yrityksestäni avasin vihdoin portin ja menin huoneeseeni.

Siellä ylhäällä oli kylmä, ja tuskin erotin ikkunaani synkässä pimeydessä. Hapuilin sänkyni luo, riisuin kengät jaloistani ja istahdin lämmittelemään jalkojani käsieni välissä. Sitten heittäysin vuoteelle, samoin kuin olin tehnyt pitkät ajat, täysissä pukimissa.

Seuraavana aamuna nousin istumaan vuoteellani heti kun oli tullut valoisa ja kävin jälleen käsiksi artikkeliini. Istuin siinä asennossa puolipäivään saakka, jolloin olin saanut kokoon kymmenen, parikymmentä riviä. Enkä sittenkään ollut päässyt loppuosaan.

Nousin ylös, vedin kengät jalkaani ja ryhdyin astelemaan edestakaisin lattialla tullakseni lämpimäksi. Ikkunat olivat huurteessa, katsoin ulos, siellä satoi lunta, alhaalla takapihalla oli paksu kerros lunta kiveyksellä ja kaivolla.

Hääräilin huoneessani, liikuin tahdottomasti edestakaisin, raaputtelin kynsilläni seiniä, asetin otsani varovasti ovea vasten, aivan tarkoituksettomasti, ikään kuin minulla olisi hyvinkin tärkeää hommaa. Ja sillä välin virkoin ääneen kerran toisensa jälkeen, niin että kuulin sen itse: mutta hyväjumala, tämähän on hulluutta! Ja minä jatkoin samaa hullutusta. Puuhattuani pitkän aikaa, ehkä pari tuntia, terästäydyin ankarasti, purin huultani ja koetin reipastua parhaani mukaan. Tästä täytyi tulla loppu! Löysin tikun pureskellakseni ja istahdin päättävästi jälleen kirjoittamaan.

Pari lyhyttä lausetta sain aikaan suurella vaivalla, parisenkymmentä köyhää sanaa, jotka kiusasin esille voimalla ja väellä, päästäkseni kuitenkin eteenpäin. Sitten taukosin, pääni oli tyhjä, en jaksanut enempää. Ja kun en mitenkään voinut päästä pitemmälle, istuin tuijottamaan silmät selällään noihin viimeisiin sanoihin, tuohon epätäydelliseen arkkiin, katsoa töllötin noihin merkillisiin, väräjäviin kirjaimiin, jotka ponnistelivat ylös papereita kuin pienet, karvaiset eläimet, enkä lopulta ymmärtänyt mitään koko jutusta, en ajatellut yhtään mitään.

Aika kului. Kuulin liikettä kadulta, rattaiden räminää ja kavioiden kapsetta; Jens Olajn ääni kaikui tallista, kun hän huuteli hevosille. Olin aivan tylsä, istuin ja maiskuttelin suutani, mutta muuten en tehnyt mitään. Rintani oli surullisessa tilassa.

Alkoi hämärtää, lyyhistyin yhä enemmän kokoon, väsyin ja heittäydyin jälleen sänkyyn. Lämmittääkseni hiukan käsiäni sivelin tukkaani edestakaisin, ristiin ja rastiin; mukana irtausi pieniä hiustupsuja, joita jäi sormien väliin ja putoili tyynylle. En välittänyt siitä juuri sen enempää, tuntui kuin ei se olisi minua lainkaan liikuttanut, olihan minulla kylliksi tukkaa jäljellä. Yritin jälleen heristäytyä vapaaksi tästä kummallisesta horrostilasta, joka tuntui kaikissa jäsenissäni, nousin pystyyn, iskin kämmenilläni polviini, yskin niin ankarasti kuin rintani salli, — ja retkahdin jälleen vuoteelle. Mikään ei auttanut, minä kuolisin auttamattomasti avoimin silmin, tuijottaen suoraan laipioon. Vihdoin pistin etusormeni suuhuni ja aloin imeskellä sitä. Jokin alkoi liikkua aivoissani, ajatus, joka rupesi siellä orastamaan, pähkähullu keksintö: mitähän, jos purisin? Ja vähääkään ajattelematta ummistin silmäni ja iskin hampaani yhteen.

Hypähdin pystyyn. Vihdoinkin olin herännyt. Sormesta tihkui hiukan verta ja minä nuolin sitä pois. Se ei koskenut, haavakaan ei ollut suuri, mutta minä olin yhtäkkiä tullut järkiini; pudistin päätäni ja menin ikkunan luo, mistä löysin rievun, jonka käärin haavan ympärille. Siinä puuhaillessani tulivat silmäni täyteen kyyneliä, minä itkin hiljaa itsekseni. Tuo laiha, purtu sormi näytti niin surulliselta. Taivaan Jumala, miten pitkälle olinkaan joutunut.

Ilta pimeni yhä. Ehkäpä ei ollut mahdotonta, että voisin kirjoittaa loppuosan iltasella, jos minulla vain olisi kynttilä. Pääni oli jälleen selkeä, ajatukset tulivat ja menivät, kuten tavallisesti, enkä tuntenut erikoista kärsimystäkään, nälkäkään ei vaivannut niin pahasti kuin muutamia tunteja sitten, kestäisin kyllä seuraavaan päivään. Ehkäpä saisin kynttilän velaksikin, jos kääntyisin talouskaupan puoleen ja selittäisin asemani. Olinhan siellä hyvin tunnettu, hyvinä aikoina, jolloin minulla vielä oli siihen varaa, olin ostanut siitä kaupasta monta leipää. Ei ollut epäilystäkään, etten saisi kynttilää kunniallisella nimelläni. Ja ensi kertaa pitkiin aikoihin ryhdyin harjaamaan hiukan vaatteitani, poistinpa irtohiuksetkin nuttuni kaulukselta, mikäli se oli mahdollista pimeässä, sitten hapuilin alas portaita.

Kadulle tultuani välähti mieleeni, että minun ehkä ennemminkin olisi pyydettävä yksi leipä. Jouduin kahden vaiheille, pysähdyin ja jäin ajattelemaan. Ei millään muotoa! vastasin vihdoin itselleni. Ikävä kyllä, en ollut sellaisessa tilassa, että olisin voinut sietää ruokaa, uudistuisivathan vain samat jutut näkyineen ja aistimuksilleen ja hulluine päähänpistoilleen, artikkelini ei tulisi koskaan valmiiksi, ja nyt oli kysymyksessä meno "komendöörin" luo, ennen kuin hän unohtaisi minut jälleen. Ei millään muotoa! Ja minä päätin pyytää kynttilää. Sitten astuin kauppaan.

Tiskin ääressä seisoo nainen ostoksia tekemässä, hänen vieressään on useita erilaisiin papereihin käärittyjä paketteja. Myyjä, joka tuntee minut ja tietää, mitä minä tavallisesti ostan, jättää naisen ja panee pakettiin ilman muuta leivän sekä ojentaa sen minulle.

"Ei — oikeastaan tarvitsisin tänä iltana kynttilää." Sanon sen hyvin hiljaa ja nöyrästi, jotta en suututtaisi häntä ja kadottaisi toivoani saada kynttilän.

Vastaukseni oudoksuttaa häntä, hän tulee happamen näköiseksi kuultuaan odottamattomat sanani; ensi kertaa olin pyytänyt häneltä jotakin muuta kuin leipää.

"No, siinä tapauksessa saatte odottaa hiukan", sanoo hän vihdoin ja ryhtyy jälleen kauppoihin naisen kanssa. Nainen saa ostoksensa, maksaa, antaa viisi kruunua, josta saa takaisin, ja poistuu. Nyt olemme myyjän kanssa kahden. Hän sanoo:

"Jaha, kynttilä siis." Ja hän avaa erään kynttiläpaketin ja ottaa sieltä yhden minulle.

Hän katsoo minuun, ja minä häneen, enkä minä voi saada pyyntöä huuliltani.

"Niin, sehän on totta, tehän maksoitte jo", sanoo hän äkkiä. Hän sanoo tosiaankin, että minä olin maksanut; kuulin joka sanan. Ja hän alkaa laskea hopearahoja laatikosta, kruunun toisensa jälkeen, kirkkaita, lihavia rahoja, — hän antaa jälleen takaisin viidestä kruunusta. "Olkaa hyvä", sanoo hän.

Seison siinä ja katselen noita rahoja sekunnin ajan. Käsitän, että jotakin on hullusti, en kuitenkaan harkitse enkä ajattele yhtään mitään, olen vain hölmistynyt kaikesta tästä rikkaudesta, joka loistaa siinä silmieni edessä. Ja koneellisesti kerään rahat käteeni.

Seison siinä tiskin ulkopuolella, tyhmänä kummastuksesta, lyötynä, masentuneena, astun askelen ovea kohti ja pysähdyn jälleen. Suuntaan katseeni määrättyyn kohtaan seinällä; siellä riippuu pieni kulkunen nahkaisessa kaulanauhassa, ja sen alapuolella nuoranippu. Seison tuijottaen noihin esineisiin.

Myyjä, joka arvelee minun haluavan jutella, koska siinä niin aikailen, sanoo järjestellessään käärepapereita tiskillä:

"Hm, Niin", vastaan, "näyttää siltä kuin saisimme talven. Näyttää siltä." Ja hetkisen kuluttua lisään: "No, eipähän se ole liian aikaisin."

Kuulin itseni puhuvan, mutta käsitin kuin olisi joka sana lähtenyt toisen henkilön suusta; puhelin aivan tiedottomasti, vaistomaisesti, itse sitä tajuamatta.

Pistin rahat taskuuni, tartuin ovenripaan ja poistuin, kuulin sanoneeni hyvää yötä ja myyjän vastanneen.

Olin kulkenut pari askelta portailta, kun kaupan ovi tempaistiin auki ja myyjä huusi minua. Käännyin, kummastelematta, tuntematta vähintäkään pelkoa, kokosin vain rahat käteeni ja valmistauduin antamaan ne takaisin.

Ja minä läksin jälleen astelemaan katua pitkin pitäen kynttilää kädessäni.

Ensimmäinen järkevä ajatukseni koski rahoja. Menin lyhdyn luo ja laskin ne uudelleen, punnitsin niitä kädessäni ja hymyilin. Niinpä olin siis sittenkin tullut ihanasti autetuksi, suurenmoisesti, kerrassaan ihmeellisesti autetuksi pitkiksi, pitkiksi ajoiksi! Ja minä pistin jälleen rahat taskuuni ja läksin.

Erään ravintolan luona Suurkadun varrella pysähdyin ja harkitsin kylmästi ja rauhallisesti, uskaltaisinko mennä nauttimaan pienen illallisen ja heti. Kuulin sisältä lautasten ja veitsien kilinää ja lihan hakkaamista, tämä oli liian suuri viettelys ja minä astuin sisään.

Istahdin pienen pöydän ääreen yksikseni aivan oven viereen ja kävin odottamaan. Oli hiukan hämärää siinä missä istuin, tunsin olevani tarpeeksi varjossa ja ryhdyin mietiskelemään. Välistä loi neiti hiukan uteliaan silmäyksen minuun.

Ensimmäinen varsinainen epärehellinen tekoni oli suoritettu, ensimmäinen varkauteni, jonka rinnalla kaikki aikaisemmat kepposeni eivät olleet mitään, ensimmäinen suuri lankeemukseni… No hyvä! Eipähän; siinä ollut mitään tehtävää. Olihan minulla muuten vapaus, voisinhan järjestää asian myyjän kanssa sitten myöhemmin, kun saisin siihen paremman tilaisuuden. Eihän sen tarvinnut sen enempää vaikuttaa, sitä paitsi en ollut ottanut elääkseni rehellisemmin kuin muutkaan ihmiset, en ollut tehnyt sopimuksia… "Luuletteko, että pihvi tulee pian?"

Mutta jos asia tulisi ilmi jonakin päivänä? Jos myyjä joutuisi epäilemään, alkaisi ajatella leipäjuttua, niitä viittä kruunua, joista nainen sai takaisin? Ei ollut mahdotonta, että hän palaisi asiaan jonakin päivänä, ehkäpä seuraavalla kerralla, kun menisin sinne. No jaa, herrajumala!… Kohautin olkapäitäni.

"Olkaa hyvä!" sanoo neiti ystävällisesti ja panee pihvin pöydälle.
"Mutta ettekö mieluummin halua tulla toiseen huoneeseen?"

"Ei, kiitos, antakaa minun vain olla täällä", vastaan Hänen ystävällisyytensä suorastaan liikuttaa minua, minä maksan pihvin heti, annan hänelle umpimähkään, mitä saan käsiini taskustani ja suljen ne hänen käteensä Hän hymyilee, ja minä sanon leikillä kyynelet silmissä "Jäljellä olevilla saatte ostaa itsellenne talon… Ooh, pitäkää hyvänänne!"…

Aloin syödä, tulin yhä ahneemmaksi, nielin purematta suuria paloja, nautin eläimellisesti joka suupalasta. Raastoin lihaa kuin ihmissyöjä.

"Ettekö halua jotakin juotavaa?" sanoo hän. Ja hän nojautuu hiukan minua vasten.

Katsoin häneen: hän puhui hyvin hiljaisella äänellä, melkein kainosti ja loi silmänsä alas.

"Tarkoitan puolikasta olutta, tai mitä haluatte minulta… ruoan jälkeen… jos tahdotte…"

Hän vetäytyi takaisin ja istahti tiskin taakse; näin vain hänen päänsä. Miten merkillinen ihminen!

Syötyäni ateriani loppuun menin suoraa päätä ovelle, tunsin jo ahdistusta. Neiti nousi seisomaan. Pelkäsin tulla valoon, varoin näyttäytyä liiaksi tuolle nuorelle tytölle, joka ei aavistanut kurjuuttani, ja sanoin senvuoksi nopeasti hyvää yötä, kumarsin ja läksin.

Ruoka alkoi vaikuttaa, kärsin siitä kovin enkä saanut sitä pitää kauan sisälläni. Tyhjentelin suutani jokaiseen pimeään loukkoon, jonka ohi menin, koetin vaimentaa tuota vaivaa, joka kalvoi minua jälleen, puin nyrkkiä ja tekeydyin topakaksi, poljin katua ja nielin raivoissani takaisin mikä pyrki ylös, — turhaani Juoksin viimein erääseen porttikäytävään, kumarassa, pää edellä, sokeana vedestä, joka kiurui silmissäni, ja tyhjentäysin jälleen.

Tulin katkeraksi, menin kadulle ja itkin, kiroilin niitä julmia voimia, olivatpa ne sitten mitä tahansa, jotka vainosivat minua, kirosin ne helvetin kadotukseen ja ikuiseen vaivaan niiden kehnouden takia. Vähän oli kohtalolla ritarillisuutta, se täytyi sanoa!… Menin erään miehen luo, joka seisoi katsoa töllöttäen erääseen kaupan ikkunaan, ja kysyin häneltä kaikessa kiireessä, mitä hänen mielestään olisi tarjottava miehelle, joka oli nähnyt nälkää kauan aikaa. Elämä oli kysymyksessä, sanoin, hän ei sietänyt pihviä.

"Olen kuullut kerrottavan, että maito pitäisi olla hyvää, keitetty maito", vastaa mies hyvin ihmeissään. "Kenen puolesta te muuten kysytte?"

"Kiitos! Kiitos!" sanon. "Saattaa olla, että se on kylläkin hyvää, keitetty maito…"

Ensimmäiseen kahvilaan, minkä tapasin, menin sisälle ja pyysin keitettyä maitoa. Sain maidon, join sen niin kuumana kuin se oli, nielin ahneesti joka pisaran, maksoin ja poistuin. Läksin kotimatkalle.

Nyt tapahtui jotakin ihmeellistä. Porttini ulkopuolella, kaasulyhtyyn nojaten ja sen valossa seisoo ihminen, jonka erotan jo kaukaa, — se on jälleen se mustapukuinen nainen. Sama mustapukuinen nainen kuin aikaisempinakin iltoina. En voinut erehtyä, hän oli saapunut samalle paikalle neljännen kerran. Hän seisoo aivan liikkumattomana.

Pidän tätä niin merkillisenä, että vaistomaisesti hiljennän kulkuani; tällä hetkellä ovat ajatukseni hyvässä järjestyksessä, mutta olen hyvin kiihtynyt, hermoni ovat ärtyneet viime ateriasta. Menen tapani mukaan aivan hänen ohitsensa, tulen melkein portille ja olen astumaisillani sisäpuolelle. Silloin pysähdyn. Yhtäkkiä saan päähänpiston. Ajattelematta sen enempää käännyn ympäri ja menen naisen luo, katson häntä silmiin ja tervehdin:

Anteeksi, etsikö hän jotakin, olin huomannut hänet ennenkin; voisinkohan jollakin tavoin häntä auttaa? Pyydän muuten hyvin suuresti anteeksi.

Tämän portin takana ei asunut ketään, paitsi kolmea neljää hevosta ja minua; siellä oli muuten talli ja läkkisepän työhuone… Hän oli varmasti harhateillä, ikävä kyllä, jos hän haki jotakuta täältä.

Vai niin, hän vain seisoi siinä, seisoi näin ilta toisensa jälkeen, vain siksi, että se oli juolahtanut mieleen. Se oli hiukan merkillistä; mietiskelin sitä ja jouduin yhä enemmän ymmälle naisen suhteen. Sitten päätin olla rohkea. Kilistelin hiukan rahoja taskussani ja pyysin häntä ilman muuta mukaani juomaan lasin viiniä jossakin… ottaen huomioon, että talvi oli tullut, he-he… Ei kauaksi aikaa… Mutta sitä hän ei kai halunnut?

Oi, ei, kiitos, se ei käynyt laatuun. Ei, sitä hän ei voinut tehdä. Mutta jos tahtoisin olla kiltti ja saattaa häntä hiukan, niin… Oli pimeääkin kotimatkalla, ja häntä hävetti kulkea yksin Karl Johania, kun oli tullut jo näin myöhäkin.

Läksimme kulkemaan, hän asteli oikealla puolellani. Omituinen, kaunis tunnelma valtasi minut, tietoisuus siitä, että sain olla nuoren tytön läheisyydessä. Kulkiessamme katselin häntä koko matkan. Hänen tukkansa hieno haju, lämpö, joka säteili hänen ruumiistaan, tuo naisen tuoksu, joka häntä seurasi, suloinen henkäys joka kerta, kun hän käänsi kasvonsa minuun päin, — kaikki tyynni virtasi minuun, tunkeutui itsepintaisesti kaikkiin aistimiini. Välistä saatoin nähdä täyteläiset, hiukan kalpeat kasvot harson takaa, ja korkean poven, joka kaartui viitan alla. Ajatus kaikesta tuosta salatusta ihanuudesta, jonka aavistin olevan viitan alla ja harson takana, hämmensi ajatuksiani, teki minut idioottimaisen onnelliseksi, ilman mitään varsinaista syytä; en kestänyt sitä enää kauemmin, kosketin häntä kädelläni, hyväilin hänen olkapäätään ja hymyilin autuaasti. Kuulin sydämeni jyskytyksen.

Niin, ensiksikin hänellä oli melkein tapana seisoa hiljaa talliportin ulkopuolella useina iltoina, ilman mitään tarkoitusta, ainoastaan, että se oli juolahtanut mieleen…

No, hänellähän saattoi olla syynsä siihen; hän oli sitä paitsi mielellään myöhään jalkeilla, hän oli aina pitänyt siitä. Haluttiko minua mennä nukkumaan ennen kello kahtatoista?

Minua? Jos minä jotakin maailmassa vihasin, niin juuri nukkumaan menoa ennen kahtatoista yöllä.

Niin, siinäpä sen näitte! Senpä vuoksi hänkin teki tämän kävelymatkan iltaisin, kun hän ei mitään laiminlyönyt sen takia; hän asui P. Olavin torin varrella…

Hän asui P. Olavin torin varrella, melkein yksin, äitinsä kanssa, jonka kanssa ei voinut keskustella, sillä hän oli kuuro. Oliko siinä sitten niin ihmeellistä, että hän mielellään oli hiukan ulkona?

Kyllä, vanhempi sisar — mistä minä muuten sen tiesin? — Mutta hän oli matkustanut Hampuriin.

Vaikenimme. Ohitsemme kulkee mies kantaen kenkäparia kainalossaan, muuten on katu tyhjä niin kauan kuin näemme. Tivolissa loistaa pitkä rivi värillisiä lamppuja. Lunta ei enää satanut, taivas oli kirkas.

"Herrajumala, eikö teitä palele ilman palttoota?" sanoi nainen äkkiä ja katsoo minuun.

Kertoisinko hänelle, minkä vuoksi minulla ei ollut palttoota? Ilmaisten asemani heti ja säikäyttäen hänet pois yhtä hyvin nyt aikaisemmin kuin sitten myöhemminkin? Oli kuitenkin ihanaa kävellä tässä hänen rinnallaan ja pitää hänet vielä hetkisen tietämättömyydessä; valehtelin ja vastasin:

"Ei, ei ollenkaan." Ja siirtyäkseni johonkin toiseen asiaan kysyin:
"Oletteko nähnyt Tivolin eläinnäyttelyä?"

Jos häntä nyt sattuisi haluttamaan mennä sinne? Kaikkeen siihen valoon, niin monien ihmisten joukkooni Hän tulisi silloin kovin noloksi, minä karkottaisin hänet huonolla puvullani, laihoilla kasvoillani, joita en edes ollut pessyt pariin päivään, ehkäpä hän vielä huomaisi, ettei minulla ollut liivejä…

"Ooh, ei", vastasin siis, "eihän siellä ole mitään nähtävää." Ja mieleeni juolahti muutamia onnellisia asioita, joita heti ryhdyin käyttämään, pari mitätöntä sanaa, jätteitä tyhjentyneistä aivoistani: mitäpä sellaiselta pieneltä eläinnäyttelyitä saattoi odottaakaan? Muuten minusta ei ollut mielenkiintoista katsella häkkiin teljettyjä eläimiä. Nuo eläimet tietävät, että niitä katsellaan, ne tuntevat nuo sadat uteliaat silmät ja joutuvat niiden vaikutuksen alaisiksi. Ei, jospa saisin erästää eläimiä, jotka eivät tietäisi, että niitä katsellaan, arkoja olentoja, jotka puuhailevat piilopaikoissaan, lepäilevät uinuvin, vihrein silmin, nuoleskelevat kynsiään ja ajattelevat. Mitä?

Ainoastaan eläimellä, joka eleli kaikessa merkillisessä hirvittävyydessään, oli jotakin arvoa. Äänettömät, hiipivät askelet yön hiljaisuudessa ja pimeässä, metsän salaperäiset kauhut, ohi lentävän linnun huudot, tuuli, veren haju, jyrinä ylhäällä avaruudessa, lyhyesti sanottuna villieläinmaailman henki villieläimen yllä… tietämättömyyden runsaus…

Mutta minä pelkäsin tämän väsyttävän häntä, ja tietoisuus suuresta kurjuudestani valtasi minut jälleen ja masensi minut. Jos minä olisin ollut noin kutakuinkin hyvässä kunnossa, olisin ilahduttanut häntä tuolla Tivolissa-käynnillä! En käsittänyt tuota ihmistä, joka saattoi löytää hupia siinä, että häntä saattoi Karl Johanilla puolialaston kerjäläinen. Mitä herrannimessä hän ajatteli? Ja miksi minä astelin tässä ja tekeydyin joksikin ja hymyilin idioottimaisesti tyhjänpäiväiselle? Oliko minulla oikeastaan mitään syytä antaa tuon hienon silkkilinnun kiusata itseäni tuolle pitkälle kävelymatkalle? Eikö siitä ollut minulle vaivaa? Enkö tuntenut kuoleman kylmyyttä aivan sydämeeni saakka pienimmästäkin tuulenpuuskasta, joka puhalsi vastaamme? Ja eikö jo hulluus mekastanut aivoissani, yksistään kuukausien nälän takia? Hän esti minua kuitenkin menemästä kotiin ja saamasta hiukan maitoa kielelleni, lusikallisen maitoa, joka ehkä pysyisi sisälläni. Miksi hän ei kääntänyt minulle selkäänsä ja antanut minun mennä hiiteen?… Jouduin epätoivon valtaan; toivottomuuteni saattoi minut äärimmäisyyteen saakka kiusaantuneeksi, ja minä sanoin:

"Teidän ei oikeastaan pitäisi kulkea kanssani, neiti: minä häpäisen teidät kaikkien silmissä yksistään puvullani. Niin, se on tosiaankin totta, tarkoitan, mitä sanon."

Hän säpsähtää. Katsahtaa pikaisesti minuun ja on vaiti. Sitten hän virkkaa:

"Uh, ei, te teette minut häveliääksi… Nyt meillä ei olekaan enää pitkä matka." Ja hän läksi astelemaan hiukan nopeammin.

Poikkesimme Universitet-kadulle ja näimme jo P. Olavin torin lyhtyjä.
Silloin hän jälleen rupesi astelemaan hitaammin.

"En tahdo olla tunkeileva", sanon, "mutta ettekö halua ilmaista nimeänne, ennen kuin eroamme? Ja ettekö tahtoisi vain hetkiseksi ottaa pois harson, jotta saisin nähdä teidät? Olisin niin kiitollinen."

"Mitä sanoitte? Olette seurannut minua puoli päivää aivan kotiin saakka. Olitteko pöhnässä silloin?"

Olimme saapuneet suihkukaivon luo, pysähdyimme siinä ja katselimme numero 2:n monia valaistuja ikkunoita.

"Nyt teidän ei enää tarvitse minua saattaa", sanoo hän; "kiitos tästä illasta!"

Minä kumarsin, en uskaltanut sanoa mitään. Otin hatun päästäni ja seisoin paljain päin. Mahtaisikohan hän ojentaa minulle kätensä?

"Miksi ette pyydä minua lähtemään mukana pikkuisen matkaa?" sanoo hän hiljaa ja katsoo kengänkärkeeni.

"Herrajumala", vastaan ylenmäärin riemastuneena, "herrajumala, tahdotteko todellakin!"

Olin hölmistynyt, en tietänyt lainkaan, miten kävellä tai seisoa! Tuo ihminen käänsi koko ajatuksenjuoksuni täydellisesti ylösalaisin. Olin hurmaantunut, suunnattoman iloinen; minusta tuntui kuin olisi onni vienyt minut ihanasti perikatoon. Hän oli selvästi pyytänyt päästä saattamaan, se ei ollut minun keksintöäni, se oli hänen oma toivomuksensa. Kävelen häntä katsellen ja tulen yhä rohkeammaksi, hän reipastuttaa minua, vetää puoleensa joka sanalla. Unohdan hetkiseksi kurjuuteni, vähäpätöisyyteni, koko valitettavan tilani, tunnen veren virtaavan lämpimästi läpi ruumiini, kuten entisaikoina, ennen sortumistani, ja minä päätin tunnustella tilannetta pienellä kepposella.

"Muuten en tarkoittanut teitä seuratessani silloin kerran teitä", sanoin; "tarkoitin sisartanne."

"Sisartaniko?" sanoo hän ylenmäärin hämmästyneenä. Hän pysähtyy, katsoo minuun, odottaa tosiaankin vastausta. Hän kysyi aivan tosissaan.

"Niin", vastasin. "Hm. Siis nuorempaa niistä kahdesta naisesta, jotka kulkivat edelläni."

"Nuorempaako? Niinkö? Ahaa!" Hän purskahti nauruun, äänekkääseen, sydämelliseen kuin lapsi. "Mutta olettepa te viekas! Sanoitte sen vain saadaksenne minut ottamaan pois harson. Eikö niin? Kyllä minä käsitin. Mutta siitä saatte rangaistuksen."

Aloimme nauraa ja lörpötellä, juttelimme lakkaamatta koko ajan, en tiennyt oikein mitä sanoin, olin niin iloinen. Hän kertoi nähneensä minut kerran ennen, kauan sitten, teatterissa. Minulla oli ollut kolme toveria mukana, ja minä olin käyttäytynyt kuin hullu; olin varmaankin ollut pöhnässä silloinkin, ikävä kyllä!

Lähestyimme Karl Johania. Hän virkkoi: "Tämän kauemmaksi emme enää mene!" Ja me läksimme kulkemaan jälleen Universitet-katua. Tultuamme suihkukaivon kohdalle hiljensin hiukan kulkuani, tiesin, etten saisi enää saattaa kauemmaksi.

Mutta hetkisen kuluttua hän arveli, että minä kyllä voisin tulla mukaan ulko-ovelle saakka. Herrajumala, eihän se ollut hullua. Vai mitä?

Mutta seisoessani ulko-ovella ryntäsi koko kurjuuteni jälleen kimppuuni. Kuinka saatoinkaan pysyä tarmokkaana, kun olin niin perin juurin sortunut? Tässä minä seisoin nuoren naisen edessä, likaisena, raihnaisena, nälän runtelemana, pesemättömänä, vain puoliksi pukeutuneena, — siitä voi ihan vajota maahan. Tekeydyin pieneksi, kumarsin vaistomaisesti ja virkoin:

Tuskin toivoinkaan tapaavani häntä enää, toivoin melkein jyrkkää kieltoa, joka teristäisi minua ja tekisi minut välinpitämättömäksi.

"Ettekö tahdo olla niin kiltti ja ottaa harsoa pois vain silmänräpäykseksi", sanoin, "jotta voisin nähdä, kenen kanssa olen puhunut. Vain silmänräpäykseksi. Jotta saisin nähdä kenen kanssa olen puhunut."

"Voitte tavata minut täällä ulkopuolella tiistai-iltana"! sanoo hän.
"Haluatteko?"

Sivelin kädelläni hänen viittaansa, puistelin lumen siitä, vain saadakseni tekosyyn koskettaa häntä; minulle oli nautintoa olla hänen läheisyydessään.

"Sitten ette saa uskoa kovin hulluja minusta", sanoi hän. Hän hymyili jälleen.

Äkkiä hän teki päättävän liikkeen ja nosti harson otsalle; seisoimme siinä katsellen toisiamme sekunnin ajan. Ylajali! sanoin. Hän kurottausi, kietaisi kätensä kaulaani ja suuteli minua keskelle suuta. Yhden ainoan kerran, nopeasti, päihdyttävän nopeasti, keskelle suuta. Tunsin, miten hänen rintansa aaltoili, hän läähätti ankarasti.

Ja silmänräpäyksessä tempautui hän käsistäni, huusi hyvää yötä, hätääntyneesti, kuiskaten, kääntyi ja läksi juoksemaan portaita ylös, sanomatta sen enempää…

Seuraavana päivänä satoi vielä enemmän lunta, raskasta, vedensekaista lunta, suuria märkiä höytäleitä, jotka putosivat alas ja muuttuivat sohjuksi. Ilma oli raaka ja jäätävä.

Olin herännyt jokseenkin myöhään, pää merkillisen pökertyneenä illan mielenliikutusten jälkeen, sydän päihtyneenä kauniista kohtauksesta. Hurmauksessani olin lepäillyt hetkisen valveilla ja ajatellut Ylajalia rinnallani; levittänyt käsivarteni, syleillyt itseäni ja saanut uudelleen kupillisen maitoa sekä heti sen jälkeen pihvin, enkä enää ollut nälissäni; hermoni vain olivat jälleen kovin kiihtyneet.

Läksin pukumyymälöihin. Pälkähti päähäni, että ehkäpä saisin käytetyt liivit halvalla hinnalla, jotkin, jotka voisin pitää nutun alla, yhdentekevää minkälaiset. Nousin portaita ylös myymälään ja sain käsiini liivit, joita aloin tarkastella. Siinä hommaillessani kulki muuan tuttava ohi, hän nyökkäsi ja huusi minulle, minä jätin liivit ja menin alas hänen luokseen. Hän oli teknikko ja oli menossa konttoriin.

"Tulkaas mukaan ottamaan lasi olutta", sanoi hän. "Mutta tulkaa pian, minulla ei ole paljon aikaa… Mikä se nainen oli, jonka kanssa kävelitte eilen illalla?"

"Kuulkaahan", mustasukkaisena yksistään hänen ajatukselleen, "jospa se olikin rakastettuni?"

Olinpa nolannut hänet, hän uskoi minua empimättä. Ajoin hänet valheita täyteen, päästäkseni hänestä jälleen vapaaksi, me saimme oluemme, joimme ja läksimme.

"Huomenta sitten!" "Kuulkaas", sanoi hän äkkiä, "olen teille velkaa muutamia kruunuja, ja ikävää etten ole maksanut niitä takaisin aikoja sitten. Mutta nyt saatte ne ensi tilassa."

"Kiitos vain", vastasin. Mutta minä tiesin, ettei hän koskaan maksaisi minulle takaisin niitä kruunuja.

Olut nousi, ikävä kyllä, heti päähäni, tulin hyvin kuumaksi. Muisto illan seikkailuista otti minut valtoihinsa, saattoi minut melkein hämmennyksiin. Entäpä, jos hän ei tulisikaan tiistaina! Jospa hän alkaisi mietiskellä asiaa tarkemmin, ryhtyisi epäilemään!… Epäilemään mitä?… Ajatukseni vilkastuivat ja alkoivat askarrella siinä rahajutussa. Pelästyin, ankara kauhu itseäni kohtaan valtasi minut. Varkaus palautui mieleeni kaikkine! yksityiskohtineen, näin pikku puodin, tiskin, laihan käteni rahoja ottaessani, ja minä kuvittelin, miten poliisi menettelisi tullessaan minua vangitsemaan. Raudat käsiin ja jalkoihin, ei, ainoastaan käsiin, ehkäpä vain yhteen käteen, aitaus, päivystäjän pöytäkirja, hänen kynänsä rapina, ehkäpä hän otti uuden kynän tämän asian johdosta, hänen katseensa, hänen vaarallinen katseensa: No, herra Tangen? Koppi, ikuinen pimeys…

Hm. Puin ankarasti nyrkkiäni rohkaistakseni itseäni, astelin yhä nopeammin ja tulin Suurtorille. Siellä istahdin.

Ei mitään lapsellisuuksia! Kuinka herrannimessä voitaisiin todistaa, että olin varastanut? Sitä paitsi ei puotipoika uskaltaisi nostaa melua, vaikkapa hän jonakin päivänä sattuisi muistamaan, miten kaikki oli tapahtunut, olihan hänelle paikkansa kyllin rakas. Ei mitään melua, ei mitään kohtauksia, jos saisi luvan pyytää!

Mutta nuo rahat painoivat kuitenkin synnillisesti taskussani eivätkä suoneet minulle rauhaa. Ryhdyin tutkistelemaan itseäni ja pääsin selville, että olin ollut onnellisempi ennen, silloin kun kuljin ja kärsin aivan rehellisenä. Ja Ylajali! Enkö ollut painanut häntäkin alas synnillisillä käsilläni! Herrajumala! Herra, minun Jumalani! Ylajali!

Tunsin olevani aika pöhnässä, hypähdin äkkiä pystyyn ja menin suoraa päätä elefanttiapteekin luona olevan pullamuijan luo. Voisin vielä kohoutua huonosta maineesta, se ei olisi lainkaan myöhäistä, minä näyttäisin maailmalle, että kykenisin sellaiseen! Matkalla sain rahat valmiiksi, pidin jokaista äyriä kädessäni, kumarruin muijan pöydän yli ikään kuin haluaisin ostaa jotakin ja iskin ilman muuta rahat hänen käteensä. En sanonut sanaakaan, poistuin heti.

Miten ihanalta tuntuikaan olla kunniallinen ihminen jälleen! Tyhjät taskuni eivät enää rasittaneet, minusta oli nautinto olla jälleen rahattomana. Kun oikein ajattelin, olivat nuo rahat itse asiassa tuottaneet minulle paljon salaista huolta, olin tosiaankin vavistuksella ajatellut niitä kerran toisensa jälkeen, en ollut mikään kivettynyt sielu, rehellinen luontoni oli noussut kapinaan tuota alhaista tekoa vastaan. Jumalan kiitos, minä olin noussut omassa tietoisuudessani. Tehkääpä kuten minä sanoin katsellessani vilisevää toria. Tehkääpä vain kuten minä! Minä olin ilahduttanut vanhaa, köyhää pullamuijaa, niin että kelpasi, hän oli aivan tyrmistynyt. Tänä iltana hänen lapsensa eivät menisi nälkäisinä sänkyyn… Minä reipastutin itseäni noilla ajatuksillani ja olin sitä mieltä, että olin menetellyt erinomaisesti. Jumalan kiitos, rahat olivat nyt poissa käsistäni.

Päihtyneenä ja hermostuneena astelin katua ja pöyhistelin. Ilo siitä, että voisin mennä puhtaana ja kunniallisena Ylajalia vastaan, sai minut kokonaan valtoihinsa, minulla ei ollut enää mitään tuskia, pääni oli kirkas ja selkeä, tuntui kuin se olisi ollut pelkkää valoa täynnä, tuo pää, joka lepäsi hartioillani. Sain halun tehdä koirankujeita, suorittaa hämmästyttäviä asioita, panna kaupungin ylösalaisin ja mekastaa. Koko Graendse-kadulla esiinnyin kuin hullu mies, korvissani hiukan suhisi, ja aivoissani oli humala täydessä vauhdissa. Rohkeuteni innostamana sain päähäni mennä ilmoittamaan ikäni eräälle kaupunginpalvelijalle, joka muuten ei ollut lausunut sanaakaan, ottaa häntä kädestä, katsoa tutkivasti häntä silmiin ja jättää hänet jälleen, ilman mitään selityksiä. Panin merkille vivahdukset ohikulkevien äänessä ja naurussa, katselin muutamia pikkulintuja, jotka hyppelivät edessäni kadulla, rupesin tarkastelemaan katukivien ilmeitä ja keksin kaikenlaisia merkkejä ja kummallisia kuvioita niissä. Tällä välin olin tullut Suurkäräjätorille.

Äkkiä pysähdyn tuijottamaan ajureihin. Ne astelevat jutellen siinä vaunujensa ympärillä, hevoset nuokkuvat päin ilkeätä säätä. Tulkaa! sanoin ja tuuppasin itseäni kyynärpäälläni. Menin nopeasti ensimmäisen ajurin luo ja nousin vaunuihin. Ullevoldin tie 37! huudahdin. Ja me läksimme ajamaan.

Matkalla alkoi ajuri vilkuilla taaksensa, kumartua ja tirkistää vaunuun, missä istuin kuomun alla. Oliko hän alkanut epäillä? Kaiketi minun kehno pukuni oli herättänyt hänen huomiotaan.

"Minun on tavattava eräs mies!" huudahdin hänelle ehtiäkseni ennen häntä, ja selitin hänelle vakuuttavasti, että minun ehdottomasti piti tavata tuo mies.

Pysähdymme n:o 37:n edustalla, minä hyppään alas vaunuista, juoksen portaita ylös, aivan kolmanteen kerrokseen, tartun kellonnauhaan ja tempaisen, kello kilahti kuusi, seitsemän kertaa sisäpuolella.

Palvelustyttö tulee avaamaan, panen merkille, että hänellä on kultaiset korvarenkaat ja mustat lastinkinapit harmaassa hameenvyötärössä. Hän katsoo kauhuissaan minuun.

Hän tuijottaa minuun, tarttuu oveen, valmiina vetämään sen kiinni. Hän ei yrittänytkään hakea miestä, hän näytti tosiaankin tuntevan henkilön, jota kysyin, kun hän vain haluaisi ajatella uudelleen, tuo laiska otus. Minä suutuin, käänsin hänelle selkäni ja juoksin alas portaita jälleen.

Olin ankaran suuttumuksen vallassa ja ilmaisin sitä hiukan ajurillekin, hän uskoi aivan varmasti, että elämä oli kysymyksessä, ja hän läksi empimättä ajamaan. Hän iski lujasti hevosta selkään.

Ajuristakin tuntui, että sellainen mies oli olemassa. Eikö hänellä ollut tapana kulkea vaaleassa takissa?

"Mitä?" huudahdin, "vaaleassa takissa? Oletteko hullu? Luuletteko minun hakevan teekuppia?" Tuo vaalea takki tuli kuuluviin hyvin sopimattomasti, turmeli koko miehen ajatuksissani, minkälaiseksi olin hänet ajatellut.

"Tietysti", vastasin, "onko siinä jotakin merkillistä! Nimi ei miestä pilaa."

No saattoihan olla, että hänellä oli punainen tukka, ja kun ajuri mainitsi sen, olin äkkiä päässyt varmuuteen, että hän oli oikeassa. Tunsin kiitollisuutta tuota ajuriparkaa kohtaan ja sanoin hänelle, että hän oli arvannut miehen aivan oikein, asianlaita oli tosiaankin niin kuin hän sanoi, olisi suorastaan harvinaista, sanoin, nähdä sellaista miestä ilman punaista tukkaa.

"Mahtaa olla sama, jota olen kyydinnyt pari kertaa", sanoi ajuri.
"Hänellä oli pahkakeppi?"

"He-hee, eipä vielä kukaan liene nähnyt sitä miestä ilman pahkakeppiä, joten siis voitte olla varma, aivan varma."

Niin, oli selvää, että se oli sama mies, jota hän oli kyydinnyt. Hän muisti hänet jälleen…

Tässä kiihtyneessä tilassani en ollut hetkeksikään kadottanut mielenmalttiani. Ajamme ohi erään poliisin, ja minä panen merkille, että hänellä on numero 69. Tuo numero iskee tajuntaani hirvittävän selvänä, 69, tarkalleen 69, en sitä unohda!

Nojauduin taaksepäin vaunuissa, mitä hulluimpien päähänpistojen vallassa, vetäydyin piiloon kuomun alle, jotta kukaan ei näkisi minun liikuttelevan huuliani, ja ryhdyin idioottimaisesti juttelemaan itsekseni. Hulluus riehuu aivoissani, ja minä annan sen riehua, olen täysin tietoinen, että olen vaikutelmien vallassa, joita en voi hallita. Aloin nauraa, hiljaa, intohimoisesti, syyttä suotta, vielä hilpeänä ja päihtyneenä niistä parista olutlasillisesta, jotka olin juonut. Vähitellen raukenee kiihtymykseni, rauhallisuuteni rupeaa palautumaan. Tunsin kylmyyttä haavoittuneessa sormessani, ja minä pistin sen paidankauluksen alle, lämmittääkseni sitä hiukan. Ja niin tulimme Tomte-kadulle. Ajuri pysäyttää.

Astun alas vaunuista, kiiruhtamatta, ajattelematta, veltosti, pää raskaana. Menen sisään portista, tulen takapihalle, jonka poikki kuljen, näen oven, josta menen sisälle ja saavun käytävään, jonkinlaiseen etuhuoneeseen, jossa on kaksi ikkunaa. Siellä on kaksi matka-arkkua päälletysten eräässä nurkassa ja pitkällä seinällä vanha maalaamaton sohvapenkki, jolla on peitto. Oikealta seuraavasta huoneesta kuulen ääniä ja lasten kirkunaa ja yläpuolelta, toisesta kerroksesta, rautalevyn takomista. Kaiken tämän huomaan heti sisälle tultuani.

Menen kiiruhtamaan läpi huoneen vastapäiselle ovelle kiiruhtamatta, ajattelematta pakoa, avaan senkin ja tuleni Vognmand-kadulle. Luon silmäyksen taloon, jonka kautta olen kulkenut: Täysihoitoa ja huoneita matkustajille.

Päähäni pälkähtää yrittää mennä matkoihini, varastautua pois ajurin luota, joka minua odottaa, kuljen! hyvin järkevästi Vognmand-katua, pelkäämättä ja tietämättä menetteleväni millään tavoin hullusti. Kierulf, tuo villakauppias, joka niin kauan oli kummitellut aivoissani, tuo ihminen, jonka luulin olevan olemassa ja jota minun väittämättä piti tavata, oli joutunut pois ajatuksistani, syrjäytynyt muiden hullujen mielijohteiden ohella, jotka tulivat ja menivät vuoronsa jälkeen, en muistanut häntä enää kuin aavistuksena, muistona vain.

Pääni alkoi selvitä selviämistään sitä mukaa kuin astelin eteenpäin, tunsin oloni raskaaksi ja väsyneeksi ja laahasin jalkojani. Lunta satoi yhä suurin, raskain höytälein. Vihdoin saavuin Grönlandin kaupunginosaan aivan kirkon luo, missä istahdin penkille levähtämään. Kaikki ohikulkijat katsoivat minua hyvin ihmeissään. Vaivuin mietteisiini.

Hyvä Jumala, miten huonosti nyt oli laitani! Olin niin perinpohjin kyllästynyt ja väsynyt koko kurjaan elämääni, etten katsonut enää maksavan vaivaa kamppailla sen ylläpitämiseksi. Vastoinkäyminen oli ottanut ylivallan, se oli ollut liian ankara, olin niin merkillisen sortunut, aivan kuin varjo siitä, mitä kerran olin ollut. Hartiani olivat lysähtäneet alas, aivan toiselle puolelle, ja minulle oli tullut tavaksi kulkea hyvin kumarassa, säästääkseni vointini mukaan rintaani. Olin tarkastellut ruumistani pari päivää sitten, keskellä päivää huoneessani, ja olin seisonut ja itkenyt koko ajan. Olin kulkenut samassa paidassa monta viikkoa, se oli aivan jäykkänä vanhasta hiestä ja hieronut napani rikki, haavasta tuli hiukan veristä visvaa, mutta se ei tehnyt kovin kipeää, oli vain surullista pitää tuota haavaa keskellä vatsaa. En mahtanut sille mitään, eikä se tahtonut parantua itsestään, puhdistin sitä, kuivasin sen huolellisesti ja vedin saman paidan jälleen ylleni. Eihän sille voinut mitään…

Istun siinä penkillä ajatellen kaikkea tätä ja olen jokseenkin alakuloinen. Olin kyllästynyt itseeni, jopa kätenikin tuntuivat minusta vastenmielisiltä. Tuo veltto, paatunut ilme käden selässä kiusaa minua, tuottaa minulle harmia, nähdessäni laihat sormeni tunnen kiukkua, minä vihaan koko kuihtunutta ruumistani ja minua kauhistaa pitää sitä, tuntea sen olemassaoloa. Herrajumala, kunpa vain tästä tulisi loppui Halusin kuolla.

Kerrassaan masentuneena, tahrattuna ja alennettuna omassa tietoisuudessani nousin koneellisesti ylös ja aloin astella kotiin päin. Matkalla kuljin ohi erään porttikäytävän, missä oli luettavana: "Käärinliinoja neiti Andersenilla, portista oikealle." — Vanhoja muistoja! lausuin, ja muistin entisen Hammersborgin-huoneeni, pienen keinutuolin, sanomalehtitapetin alhaalla oven pielessä, majakanjohtajan ilmoituksen ja leipuri Fabian Olsenin vastaleivotun leivän. Niinpä niin, minulla oli paremmat olot silloin kuin nyt, eräänä yönä olin kirjoittanut kymmenen kruunun alakertajutun, nyt en voinut enää kirjoittaa mitään, en ollenkaan kyennyt kirjoittamaan mitään, pääni tuli tyhjäksi heti kun yritin. Niin, aioin tehdä tästä nyt lopun! Ja minä astelin astelemistani.

Kuta lähemmäksi talouskauppaa tulin, sitä selvemmäksi muuttui puoliksi vaistomainen tunteeni, että lähestyin vaaraa, mutta minä pysyin aikeessani, minä tahdoin ilmiantaa itseni. Menen rauhallisesti portaita ylös, ovella kohtaan pienen tytön, joka kantaa kuppia kädessään, ja minä pääsen hänen ohitsensa ja suljen oven. Puotipoika ja minä seisomme toistamiseen vastatusten, kahden kesken.

Mitä varten tämä kiertotie? Miksi hän ei pidättänyt minua heti? Minä vihastuin ja sanoin:

Tämä kiivauteni hämmästyttää häntä, hänen pienet kamasaksanaivonsa tyrmistyvät, hänen päähänsä ei ollut lainkaan pälkähtänyt, että olin pettänyt häntä viidellä kruunulla.

"Ettekö siis tiedä, että olen kähveltänyt teiltä?" lausun kärsimättömänä ja läähätän ankarasti, vapisen, olen valmis käyttämään väkivaltaa, jollei hän heti käy asiaan.

Taivas sentään, minkälaisten tyhmien ihmisten parissa täytyy elää! Minä haukun häntä, selitän hänelle perinjuurisesti, miten kaikki oli tapahtunut, näytän hänellä missä seisoin ja missä hän seisoi tapahtuman aikana, missä rahat olivat olleet, miten olin koonnut ne käteeni ja puristanut käteni kiinni — ja hän käsittää kaiken! mutta ei kuitenkaan tee minulle mitään. Hän kääntelehtii sinne tänne, kuuntelee askelia sivuhuoneesta, pyytää minua puhumaan matalammalla äänellä ja sanoa lopuksi:

"Älkäähän!" huudahdin halusta sanoa vastaan, ärsyttää häntä, se ei ollutkaan niin alhainen ja halpamainen teko kuin hän kehnoissa myyjänaivoissaan kuvitteli. Minä en tietystikään pitänyt rahoja, se ei olisi koskaan juolahtanut päähänikään, minä puolestani en tahtonut niillä hyötyä, nousihan perin rehellinen luontoni sellaista vastaan…

Minä annoin ne vanhalle, köyhälle mummolle, sellainen mies minä olin, minä en unohtanut kokonaan köyhiäkään…

Hän seisoo mietiskellen hetkisen tätä, joutuu nähtävästi ymmälle, olinko rehellinen mies vai en. Vihdoin hän virkkaa:

"Ei, kuulkaapas", vastaan, "minä en tahtonut saattaa teitä pulaan, tahdoin säästää teitä. Mutta siinä on kiitos, kun ollaan jalomielisiä. Nyt olen täällä selittämässä teille koko juttua, ettekä vähääkään häpeä, ette tee mitään lopettaaksenne riidan kanssani. Siksipä pesenkin käteni. Muuten annan teille palttua. Hyvästi!"

Mutta palattuani kotiin, huoneeseeni, tuohon surulliseen luolaan, likomärkänä kosteasta lumesta, polvet vapisten päivän vaelluksista, menetin heti paikalla kopeuteni ja masennuin uudelleen. Kaduin hyökkäystäni myyjäparan kimppuun, itkin, tartuin kurkkuuni, rangaistakseni itseäni kehnosta työstäni, ja teuhasin kamalasti. Hän oli tietysti ollut hirvittävässä pelossa paikkansa menettämisestä, ei ollut uskaltanut nostaa mitään melua noista viidestä kruunusta, jotka liike oli menettänyt. Ja minä olin käyttänyt hänen pelkoaan hyväkseni, olin kiusannut häntä äänekkäällä puheellani, iskenyt häntä joka sanallani. Ja kaupanhoitaja itse oli kai istunut viereisessä huoneessa valmiina lähtemään katsomaan, mitä meidän kesken tapahtui. Ei, halpamaisille töilleni ei ollut enää mitään rajaa!

No, mutta miksi minua ei sitten pidätetty? Asia oli siis saatettu loppuun. Olin melkein ojentanut käteni rautoja vastaanottamaan. Mitään vastarintaa en olisi tehnyt, olisin päinvastoin ollut mukana auttamassa. Taivaan ja maan herra, antaisin päivän elämästäni saadakseni yhden onnellisen sekunnin! Koko elämäni yhdestä hernerokasta! Kuule minua vain tämän kerran!…

Laskeuduin vuoteelle märissä pukimissani, minulla oli epäselvä ajatus, että ehkäpä kuolisin yöllä, ja käytin viimeiset voimani järjestääkseni hiukan vuodettani, jotta aamulla näyttäisi siistimmältä ympärilläni. Panin käteni ristiin ja valitsin asentoni.

Sitten äkkiä muistan Ylajalin. Että olinkin unohtanut hänet koko iltana. Ja sieluuni tunkeutuu jälleen aivan heikosti valoa, pieni auringon säde, joka lämmittää minua suloisesti. Tuleepa enemmänkin aurinkoa, lempeää, hienoa silkkivaloa, joka hivelee minua niin huumaavan ihanasti. Ja aurinko tulee yhä voimakkaammaksi, polttaa ohimoitani, kuumentaa raskaasti ja hohtavasti lopen laihtuneita aivojani. Ja vihdoin leimahtaa silmieni edessä hullu säderovio, kuin olisi tulessa taivas ja maa, tulta kaikki ihmiset ja eläimet, tulta vuoret, tulta perkeleet, helvetti, erämaa, koko maailma tulessa, suitsuava viimeinen päivä käsissä.

Heräsin seuraavana päivänä kauttaaltaan hiessä, koko ruumis kosteana, hyvin kosteana. Alussa minulla ei ollut selvää tietoisuutta, mitä minulle oli tapahtunut, katselin! kummastellen ympärilleni, keksin olentoni kokonaan muuttuneeksi, tuskin tunsin enää itseäni. Tunnustelin! käsivarsiani ja jalkojani, hämmästelin, että ikkuna oli sillä seinällä eikä vastakkaisella, ja hevosten askelet! pihalta kuuluivat kuin minun yläpuoleltani. Oloni tuntui jokseenkin painostavalta.

Tukkani hapsotti kosteana ja kylmänä otsallani, kohottausin kyynärpäilleni ja katsahdin tyynylle: kosteita hiuksia oli siinäkin, pieninä tupsuina. Jalkani olivat puutuneet kengissä yöllä, mutta niihin ei koskenut, en vain voinut varpaita kovin paljon liikuttaa, ne olivat niin jäykistyneet.

Päivän kallistuessa iltaan ja hiukan alettua hämärtää nousin sängystä ja rupesin puuhailemaan huoneessani. Yrittelin eteenpäin pienin, varovin askelin, koetin pysyä tasapainossa ja säästin niin paljon kuin suinkin jalkojani. En tuntenut suuresti kärsimystä, enkä itkenyt, ylipäänsä en ollut surullinen, päinvastoin olin hyvin tyytyväinen, mieleeni ei edes juolahtanut, että asiat saattaisivat olla toisinkin.

Ainoa, mikä minua hiukan vaivasi, oli kuitenkin nälkä, vaikka ruoka tuottikin minulle tuskaa. Aloin tuntea hitonmoista ruokahalua, sisäisesti kalvavaa ruoan himoa, joka tuli yhä pahemmaksi. Se kalvoi säälimättä rintaani, se suoritti siellä hiljaista, kummallista työtä. Siellä oli kuin parikymmentä pienenpientä, hienoa eläintä, jotka panivat päänsä kallelleen ja nakersivat hiukan, olivat hetkisen aivan hiljaa, alkoivat taas, kaivautuivat sisään ääntä pitämättä ja kiiruhtamatta ja jättivät jälkeensä tyhjiä kanavia kaikkialla missä liikkuivat…

En ollut sairas mutta voimaton ja aloin hikoilla. Aikomukseni oli mennä Suurtorille hiukan levähtämään, mutta matka oli pitkä ja rasittava, vihdoin viimein olin sentään melkein perillä, seisoin torin ja Tornikadun kulmassa. Hiki valui silmiini, kostutti silmälasini ja sokaisi näköni, ja olin juuri pysähtynyt kuivatakseni itseäni hiukan. En huomannut, missä seisoin, en sitä ajatellut, melu ympärilläni oli hirvittävä.

Äkkiä kajahtaa huuto, kylmä, terävä varoitus. Kuulen tämän huudon, kuulen sen vallan hyvin ja heittäydyn hermostuneesti syrjään, astun askelen niin nopeasti kuin huonoilta jaloiltani saatoin. Hirvittävän suuret leipävankkurit kulkevat ohitseni ja pyörä sipaisee nuttuani; jos olisin ollut hiukan pikaisempi, olisin päässyt vahingoittumatta. Olisinhan ehkä voinut olla hiukan pikaisempi, vain hiukkasen nopeampi, jos olisin ponnistautunut; sille ei mitään voinut, toiseen jalkaani koski, pari varvastani oli murskaantunut, tuntui kuin ne olisivat kiertyneet yhteen kengässä.

Leivänajaja pidättää hevosia kaikin voimin, käännähtää vankkureilla ja kysyy kauhuissaan, miten kävi. Niin, olisi voinut käydä paljon hullummin… ehkä se ei ollut niin vaarallista… en luule minkään murskaantuneen… Oo, ei mitään…

Laahustin penkille niin nopeasti kuin voin, nuo monet ihmiset, jotka pysähtyivät katsoa töllöttämään minuun, olivat tehneet minut noloksi. Oikeastaan se ei ollut mikään kuolinisku, se oli käynyt verrattain onnellisesti, kun nyt kerran onnettomuuden piti tapahtua. Pahinta oli, että kenkäni oli painautunut rikki, pohja oli irtautunut naulauksesta. Nostin jalkaani ja huomasin verta repeämässä. No, tahallaan ei sitä ollut tehty kummallakaan puolella, miehen tarkoituksena ei ollut pahentaa asiaani, hän näytti hyvin murheelliselta. Ehkäpä, jos olisin pyytänyt häneltä pienen leivän kuormasta, sen olisin myös saanut. Hän olisi varmaankin ilolla antanut sen minulle. Jumala ilahuttakoon häntä vastalahjalla siellä, missä on!…

Minulla oli kova nälkä, enkä tiennyt, miten olisin tyydyttänyt hirvittävää ruokahaluani. Vääntelehdin sinne tänne penkillä ja painoin rintani aivan polviani vasten, olin melkein poissa suunniltani. Pimeän tultua laahustin raatihuoneen luo — Jumala tietää, miten sinne pääsin — ja kävin istumaan pilariaidan reunalle. Revin taskun irti nutustani ja ryhdyin sitä pureksimaan, muuten ilman mitään tarkoitusta, synkkänä, silmät tuijottaen suoraan eteenpäin, kuitenkaan näkemättä mitään. Kuulin muutamien pikkulasten leikkivän ympärilläni ja tajusin vaistomaisesti, kun joku kävelijä kulki ohi, muuta en huomannut.

Sitten yhtäkkiä pälkähtää päähäni lähteä johonkin alapuolella olevaan myymälään saamaan palasen raakaa lihaa. Nousen ja menen aidan yli, myymäläkaton toiseen päähän ja astun alas. Kun olin tullut melkein lihamyymälään, huusin ylöspäin porrasaukkoa kohti ja kieltelin tulemasta ikään kuin olisin puhunut koiralle, ja käännyin rohkeasti ensimmäisen teurastajan puoleeni minkä tapasin.

"Ah, olkaa niin hyvä ja antakaa yksi luu koiralleni!" lausuin. "Vain yksi luu, siinä ei tarvitse olla mitään lihaa, se vain tarvitsee suuhunsa jotain kannettavaa."

Sain luun, mainion pikku luun, missä oli vielä hiukan lihaakin ja pistin sen nuttuni sisälle. Kiitin miestä niin sydämellisesti, että hän katsahti hämmästyneesti minuun.

Pujahdin Smedgangelle, niin pitkälle kuin pääsin ja pysähdyin erään ränstyneen takapihaportin eteen. Ei näkynyt valoa miltään suunnalta, oli siunatun pimeää ympärilläni, ryhdyin jyrsimään luuta.

Se ei maistunut miltään, tuore veren haju lähti luusta, ja minun täytyi aivan heti ryhtyä oksentamaan. Yritin uudelleen; jos vain voisin pitää sen sisälläni, tekisi se kyllä vaikutuksensa, oli vain saatava pysymään se sisällä. Mutta oksensin jälleen. Minä suutuin, iskin hampaani kiivaasti lihaan, kiskoin irti pienen palan ja nielin sen väkisin. Sekään ei auttanut, heti kun pienet lihapalat olivat lämminneet vatsassa, ne tulivat ylös. Puin hurjistuneena nyrkkiäni, purskahdin avuttomaan itkuun ja jyrsin kuin hullu, itkin niin että luu kastui kyynelistä, itkin kuin sydän pakahtuisi ja oksensin taas. Ja minä kirosin kovalla äänellä kaikki maailman vallat helvettiin. Hiljaista. Ei ainoatakaan ihmistä lähellä, ei valoa, ei melua. Olen mitä ankarimman mielenliikutuksen vallassa, läähätän raskaasti ja äänekkäästi ja itken hammasta kiristäen aina kun minun täytyy oksentaa ulos nuo lihapalat, jotka ehkä saattaisivat tyynnyttää hiukan nälkääni. Kun se ei auta lainkaan, yritänpä kuinka monta kertaa hyvänsä, sinkoan viimein luun vasten porttia, mitä hurjimman vihan vallassa, raivostuksen yllyttämänä, huudan ja uhkailen ankarasti taivasta kohti, ärjyn Jumalan nimeä käheästi ja kouristan sormeni kuin kynsiksi… Sanon sinulle, sinä taivaan pyhä Baali, ettet ole olemassa, mutta jos olisit, kiroaisin sinua niin, että taivaasi vapisisi helvetin tulesta. Sanon sinulle, minä olen tarjonnut sinulle palvelustani ja sinä olet sen evännyt, sanon sinulle, olet työntänyt minut pois, ja minä käännän sinulle ainiaaksi selkäni, koska et tuntenut etsikkoaikaasi. Sanon sinulle, tiedän kuolevani, ja sittenkin sinua pilkkaan, sinä taivaan Jumala ja Apis, aivan kuoleman kynnyksellä. Sinä olet käyttänyt väkivaltaa minua vastaan etkä tiedä, että minä en koskaan taivu vastoinkäymisessä. Eikö sinun olisi pitänyt tietää sitä? Eikö sydämeni ole paljastunut sinulle unessa? Sanon sinulle, koko elämäni, jokainen veripisarani riemuitsee saadessaan pilkata sinun armoasi. Tästä hetkestä lähtien minä luovun kaikista sinun töistäsi ja koko sinun olemuksestasi, minä kiroan ajatustanikin, jos se jälleen sinua ajattelee, ja raastan huuleni irti, jos ne jälleen nimesi mainitsevat. Minä sanon sinulle, jos olet olemassa, viimeisen sanani elämässä ja kuolemassa, sanon sinulle hyvästi iäksi ja ainiaaksi ja vaikenen ja käännän sinulle selkäni ja menen matkoihini…

Vapisen kiihtymyksestä ja väsymyksestä, seison siinä samalla paikalla, vielä kuiskaillen kirouksia ja haukkumasanoja, nyyhkytellen ankaran itkun perästä, kokoon lyyhistyneenä ja velttona mielettömän vihanpurkauksen jälkeen. Seison siinä ehkä tunnin verran nyyhkien ja kuiskaillen ja pitäen kiinni portista. Kuulen sitten ääniä, parin miehen keskustelua, jotka astelevat Smedgangea pitkin. Poistun portilta, kuljeskelen seinävieriä ja saavun jälleen valaistuille kaduille. Hoippuessani Youngsbakkea alas alkavat aivoni äkkiä toimia merkilliseen suuntaan. Pälkähtää päähäni, että kurjat hökkelit torin alareunassa, rihkamamyymälät ja vanhojen vaatteiden myyntikojut oikeastaan olivat koko tienoon häväistyksenä. Ne turmelivat koko torin ulkonäön ja tahrasivat kaupunkia, hyi sentään, alas rottelot! Ja siinä kulkiessani johduin ajattelemaan, mitä maanmittauslaitokseni talon siirtäminen tänne tulisi maksamaan, tuon kauniin rakennuksen, joka aina oli miellyttänyt minua niin paljon joka kerta kun olin sen ohi kulkenut. Sellaista siirtämistä ei ehkä voitaisi ryhtyä suorittamaan alle 70 000—72 000 kruunun — sievä summa, täytyy sanoa, kauniit taskurahat, he-he, aluksi, mitä? Ja minä nyökkäsin tyhjällä päälläni ja myönsin, että se oli kaunis taskuraha, jolla voisi alkaa. Koko ruumiini hytkähteli vielä ja silloin tällöin tuli vielä syvä nyyhkytys itkun jälkeen.

Minulla oli sellainen tunne, että ruumiissani ei ollut enää paljon eloa jäljellä, että minä oikeastaan lauloin viimeistä virttäni. Se olikin minusta jokseenkin samantekevää, se ei liikuttanut minua vähääkään, päinvastoin pyrin alemmas kaupungille, alas silloille, yhä kauemmaksi asunnostani. Olisinpa kyllä hyvinkin voinut laskeutua suorastaan kadulle kuolemaan. Kärsimykset tekivät minut yhä tunteettomammaksi, murskaantuneessa jalassani jyskytti veri ankarasti, minusta tuntui kuin olisi kipu kohonnut koko sääreen, eikä sekään tehnyt erikoisen kipeää. Olin kestänyt pahempiakin tuskia.

Tulin sitten rautatiesillalle. Siellä ei ollut liikettä eikä hälinää, vain siellä täällä joku ihminen, joku hamppari tai merimies, joka käveli kädet housuntaskuissa. Huomioni kiintyi erääseen ontuvaan mieheen, joka katsoa murjotti minuun, kun sivuutimme toisemme. Pysäytin hänet vaistomaisesti, nostin hiukan lakkiani ja kysyin, tiesikö hän, oliko "Nunna" jo matkustanut. Ja sitten en voinut olla napsauttamatta yhden ainoan kerran sormiani aivan miehen nenän edessä ja sanomatta: hittovieköön, Nunna, niin! Nunna, jonka olin jo aivan unohtanut! Ajatus siitä oli kuitenkin uinunut tiedottomasti mielessäni, olin sitä kantanut, itse siitä mitään tietämättä.

Mies mietiskelee hiukan, seisoo pitemmällä jalallaan ja pitää lyhyttä ilmassa, lyhyt vavahtelee hiukan.

Mutta nyt olin jo unohtanut Nunnan, ja kysyin mieheltä, miten pitkältä mahtoi olla Holmestrandiin, laskettuna vanhoissa maantieteellisissä peninkulmissa.

"Ooh, kuulkaas, tulipa mieleeni", keskeytin hänet jälleen, "etteköhän olisi niin hyvä ja antaisi minulle hiukan tupakkaa, vain pikkuruisen palasen!"

Minä sain tupakkaa, kiitin miestä hyvin lämpimästi ja läksin menemään. Tupakkaa en ryhtynyt lainkaan käyttämään, pistin sen heti taskuuni. Mies katseli edelleen minuun, ehkäpä olin herättänyt hänessä jonkinlaisia epäluuloja, siinä kulkiessani tuo epäilevä katse seurasi minua ja minusta tuntui kuin olisi tuo ihminen ajanut minua takaa. Käännyn ympäri ja menen jälleen hänen luokseen, katson häneen ja sanon:

Ainoastaan tuon sanan: saumaaja. En enempää. Katson hyvin tuimasti häneen, sanoessani sitä, minusta tuntui, että tuijotin vallan hirmuisesti häneen, kuin olisin katsonut häntä koko ruumiillani enkä vain silmilläni. Ja minä seison siinä hetkisen, lausuttuani tuon sanan. Sitten hoippuilen rautatietorille jälleen. Mies ei päästänyt ainoatakaan ääntä, hän vain seurasi minua silmillään.

Saumaaja? Pysähdyin äkkiä. Niin, enkö minä tajunnutkin sitä jo heti: olin tavannut ontujan ennenkin. Ylhäällä Graendse-kadulla, eräänä kirkkaana aamuna, olin pantannut liivini. Minusta tuntui kuin olisi iäisyys siitä kulunut.

Seisoessani sitä mietiskelemässä — minä seison nojaten erääseen talon seinään torin ja Havne-kadun kulmassa — hätkähdän äkkiä ja koetan laahustaa tieheni. Kun se ei onnistu, tuijotan teristyneenä suoraan eteenpäin ja puren pään kaikelta hävyltä, mikään ei siinä auttanut, — minä seison "komendöörin" kanssa vastakkain.

Tulen huolimattoman julkeaksi, otanpa askelen syrjäänkin seinän viereltä, kiinnittääkseni hänen huomiotaan. Enkä minä tee sitä herättääkseni hänen sääliään vaan pilkatakseni itseäni, asettuakseni häpeäpaaluun, olisin voinut heittäytyä kadulle pitkäkseni ja pyytää "komendööriä" kulkemaan ylitseni, astumaan kasvoilleni. En sano edes hyvää iltaa.

"Komendööri" aavisti kenties, että minun laitani oli jotenkin hullusti, hän hiljensi hiukan kulkuaan, minä sanon, pysäyttääkseni hänet:

"Minun olisi pitänyt tuoda teille jotakin, mutta siitä ei ole kuitenkaan tullut mitään."

Mutta nyt saa "komendöörin" ystävällisyys vedet silmiini, ja minä koetan yskiä vimmatusti, teristääkseni itseäni. "Komendööri" sipaisee kerran nenäänsä, hän seisoo ja katselee minua.

"Ei", vastasin minä, "eihän minulla sitäkään ole. En ole tänäänkään syönyt, mutta…"

"Jumala varjelkoon, eihän se käy laatuun, että te saatte kuolla nälkään, mies!" sanoo hän. Ja samassa hän pistää käden taskuunsa.

Nyt herää häpeäntunne minussa, minä vetäydyn jälleen seinän viereen ja tartun siihen, minä seison siinä ja näen "komendöörin" kaivelevan kukkaroaan, mutta minä en virka mitään. Ja hän ojentaa minulle kymmenen kruunua. Hän ei siekaile sen enempää, hän antaa minulle yksinkertaisesti kymmenen kruunua. Samalla hän toistaa, ettei käynyt laatuun, että minä saisin kuolla nälkään.

Sammaltelin enkä ottanut seteliä heti: tämä oli häpeällistä minun puoleltani… se oli myös liian paljon…

"Kiiruhtakaa nyt!" sanoo hän ja vilkaisee kelloonsa. "Olen odottanut junaa, mutta tuollahan se tuleekin."

Otin rahat, olin aivan lamautunut ilosta enkä saanut enää sanaakaan suustani, en edes kiittänyt.

"Eihän siitä kannata olla hämillään", sanoo "komendööri" vihdoin, "tiedänhän, että voitte kirjoittaa sen edestä."

Kun hän oli kulkenut muutaman askelen, muistankin äkkiä, että en ollut kiittänyt "komendööriä" tästä avusta. Koetin saavuttaa hänet, mutta en voinut päästä tarpeeksi nopeasti liikkeelle, jalkani tekivät tenän, ja olin yhtä mittaa kompastua nenälleni. Hän eteni yhä kauemmaksi. Luovuin yrityksestä, ajattelin huutaa häntä, mutta en uskaltanut, ja kun vihdoin kuitenkin rohkaisin itseni ja huusin, kerran, kahdesti, oli hän jo kaukana, ääneni oli tullut liian heikoksi.

Jäin seisomaan siihen käytävälle ja katselemaan hänen jälkeensä, minä itkin aivan hiljaa. Enpä ole koskaan moista nähnyt! sanoin itsekseni, hän antoi minulle kymmenen kruunua. Menin takaisin ja asetuin siihen, missä hän oli seisonut, ja toistin kaikki hänen liikkeensä. Ja minä pidin seteliä kyyneleisten silmieni edessä, katselin sitä molemmilta puolilta ja aloin sadatella — sadatella tyhjään ilmaan, että se, mitä pidin kädessäni, oli täysin oikea raha, se oli kymmenen kruunun seteli.

Hetkistä myöhemmin — ehkäpä hyvinkin pitkän ajan kuluttua, sillä oli jo aivan hiljaista kaikkialla — minä merkillistä kyllä seisoin Tomte-kadun 11:n ulkopuolella. Kun olin siinä seisonut ja koonnut hetkisen ajatuksiani ja kummastellut sitä, menin sisään portista toisen kerran, suoraa päätä sinne, missä oli Täysihoitoa ja Huoneita Matkustajille. Siellä pyysin yösijaa ja sain heti vuoteen.

Päivänpaiste ja tyyni, ihmeellisen kirkas päivä. Lumi oli poissa, kaikkialla elämää ja iloa, hilpeitä kasvoja, hymyä ja naurua. Suihkukaivoista nousivat vesisuihkut auringon kultaamina, siintävän taivaan sinertäminä…

Puolenpäivän aikaan läksin asunnostani Tomte-kadun varrella, missä edelleen asuin ja missä minulla oli hyvä olla, ja menin kaupungille. Olin sangen iloisella mielellä ja kuljeskelin koko iltapäivän vilkasliikkeisimpiä katuja ja katselin ihmisiä. Jo ennen kello seitsemää iltasella poikkesin P. Olavin torille ja tarkastelin salaa numero 2:n ikkunoita. Tunnin kuluttua näkisin hänet! Astelin tuntien kevyttä, ihanaa pelkoa koko ajan. Mitähän tulisi tapahtumaan? Mitä minä osaisin sanoa, kun hän saapuisi portaita alas? Hyvää iltaa, neiti? Tai ainoastaan hymyilisin? Päätin lykätä hymyni myöhemmäksi. Tietysti kumartaisin hänelle syvään.

Kiiruhdin pois, hiukan häpeissäni, että olin niin aikaisin odottamassa, kävelin Karl Johania jonkin aikaa pidin silmällä yliopiston kelloa. Kun kello tuli kahdeksan, läksin jälleen Universitet-katua ylös. Matkalla juolahti mieleeni, että saapuisin ehkä pari minuuttia liian myöhään, ja minä pinnistin kulkuani minkä jaksoin. Jalkani oli hyvin kipeä, muuten minulta ei puuttunut mitään.

Ja minä pysähdyin suihkukaivon luo ja huoahdin, seisoin siinä hyvin kauan ja katselin numero 2:n ikkunoihin, mutta hän ei tullut. No, minä odottaisin kyllä, minulla ei ollut mitään kiirettä, hänellä oli ehkä esteitä. Ja odotin jälleen. Enköhän vain ollut uneksinutkin koko juttua? Oliko se ensimmäinen kohtaus tapahtunut kuvitteluissani sinä yönä, jolloin olin kuumeessa? Neuvottomana aloin mietiskellä asiaa enkä tuntenut olevani lainkaan varma asiastani.

Kuulin tuon yskäisyn, kuulin myös keveitä askelia läheltäni, mutta en kääntynyt, tuijotin vain edessäni olevaan suureen ulko-oveen.

Unohdan hymyillä, en edes tartu hattuuni, kummastun niin kovin nähdessäni hänen tulevan siltä suunnalta.

"Oletteko odottanut kauan?" sanoo hän, ja hän hengittää nopeasti kävelyn jälkeen.

"En suinkaan, tulin juuri hetki sitten", vastasin. "Ja sitä paitsi, mitäpä siitä, vaikka olisin odottanut kauankin? Ajattelin muuten teidän tulevan toiselta suunnalta?"

"Olin saattamassa äitiä erään perheen luo, äiti on poissa kotoa tänä iltana."

Nyt olimme vaistomaisesti alkaneet kävellä. Muuan poliisi seisoo kadun kulmauksessa ja katselee meitä.

Lausun sitten, vain sanoakseni jotakin: "Huomaan, että teidän ikkunanne ovat pimeät."

"Niin, kyllä!" vastaa hän vilkkaasti. "Palvelustyttö on saanut vapaaillan. Joten olen siis aivan yksin kotona."

Seisomme siinä molemmat katsellen numero 2:n ikkunoihin, ikään kuin kumpikaan meistä ei olisi nähnyt niitä ennen.

"Emmekö sitten voi mennä teille?" sanon. "Minä istun aivan oven luona koko ajan, jos vain tahdotte…"

Mutta nyt minä värisin liikutuksesta ja kaduin, että olin ollut liian julkea. Entä jos hän suuttuisi ja menisi pois luotani? Entä jos en koskaan enää saisi häntä nähdä? Oh, miten kehnosti olin ajatellut! Odotin epätoivoisena vastausta.

"Ei teidän ollenkaan tarvitse istua oven luona", sanoo hän. Hän puhelee melkein hellästi ja sanoo juuri nuo sanat: ei teidän ollenkaan tarvitse istua oven luona.

Käytävässä, missä oli pimeää, hän otti minua kädestä ja johti eteenpäin. Minun ei ollenkaan tarvinnut olla niin hiljaa, sanoi hän, voisin aivan hyvin puhua. Ja me tulimme sisälle. Kynttilää sytyttäessään — hän ei sytyttänyt lamppua, vaan kynttilän — sytyttäessään tätä kynttilää hän lausui hiukan naurahtaen:

"Mutta nyt ette saa katsoa minuun. Uh, minua niin hävettää! Mutta minä en koskaan tee sitä enää."

"Minä en koskaan… uh, ei, Jumala minua varjelkoon… minä en enää koskaan suutele teitä."

"Ettekö tosiaan?" sanoin minä ja me nauroimme molemmat. Ojensin käteni häntä kohden ja hän livahti syrjään, pujahti pois, pöydän toiselle puolelle. Seisoimme katsellen toisiamme hetkisen, kynttilä oli välillämme.

Ja kovasti nauraen koetin saada hänet kiinni. Juostessaan ympäri hän irrotti harson ja otti hatun päästään, hänen veitikkamaiset silmänsä olivat edelleen minuun suunnattuina ja vartioivat kaikkia liikkeitäni. Tein uuden hyökkäyksen, kompastuin mattoon ja kaaduin, kipeä jalkani ei tahtonut enää pitää minua pystyssä. Nousin jaloilleni hyvin nolona.

"Jumalani, miten punaiseksi te tulitte!" sanoi hän! "Niin, te olittekin hirvittävän kömpelö."

"Viime kerralla teillä oli kipeä sormi, nyt teillä on kipeä jalka, kauheaa, miten paljon kipuja teillä on."

"Yliajetuksi? Pöhnässä jälleen? Mutta Jumala varjelkoon, miten te elättekään, nuori mies!" Hän uhkasi etusormellaan ja tekeytyi vakavaksi. "No istutaan sitten!" sanoi hän. "Ei, ei sinne oven luo, te olette liian kaino, tänne peremmäs, te siinä ja minä tässä, kas niin!… Uh, miten ikävää onkaan seurustella kainojen ihmisten kanssa! Itse täytyy sanoa ja tehdä kaikki, mihinkään ei saa apua. Nyt voisitte esimerkiksi kyllä pitää kätenne tuolini selkämyksellä, te voisitte kyllä keksiä itsekin paljon. Sillä jos minä sanon jotakin sellaista, niin olette tyrmistyneen näköinen, aivan kuin ette oikein uskoisi, mitä sanottiin. Niin, se on tosiaankin totta, olen nähnyt sen monta kertaa, samoin teette nytkin. Mutta älkää suinkaan uskotelko minulle, että aina olette niin kaino. Olittepa rohkea sinäkin päivänä, kun olitte pöhnässä ja seurasitte minua kotiin saakka ja kiusasitte minua henkevyyksillänne… pudotatte kirjanne, neiti, aivan varmasti pudotatte kirjanne, neiti! Ha-ha-haa! Hyi, te menettelitte tosiaankin huonosti!"

Istuin masentuneena ja katselin häntä. Sydämeni jyskytti ankarasti, veri syöksähteli lämpimänä suonissani. Mikä ihmeellinen nautinto!

"Mutta olettepa te suloinen!" sanoin minä. "Minä istun vain tässä ja ihastun teihin sydämestäni… sille en voi mitään… olette merkillisin ihminen, mitä… Välistä säteilevät silmänne niin, etten koskaan ole moista nähnyt, ne ovat kuin kukkaset… Mitä? Ei, ei, ehkäpä ei sentään kuin kukkaset, vaan… Minä olen aivan rakastunut teihin, ja se on niin turhaa… Herrajumala, tietysti siitä ei ole minulle mitään hyötyä… Mikä teidän nimenne on? Nyt teidän täytyy tosiaankin sanoa minulle, mikä teidän nimenne…

"Entäs, mikä teidän nimenne? Jumalani, nyt olin sen jälleen vähällä unohtaa! Ajattelin koko eilisen päivän, että kysyisin teiltä. Niin oikeastaan ei koko eilistä päivää, mutta…"

"Tiedättekö, miksi olen teitä nimittänyt? Olen nimittänyt teitä
Ylajaliksi. Mitä pidätte siitä? Sellainen sointuva ääni…"

Pitkien neuvottelujen jälkeen sanoimme toisillemme nimemme. Hän istahti aivan viereeni sohvalle ja työnsi tuolin pois jalallaan. Ja aloimme jutella jälleen.

"Olette ajanut partannekin tänä iltana", sanoi hän. "Kokonaisuudessanne olette hiukan siistimmän näköinen kuin viime kerralla, mutta vain hiukkasen, älkää nyt vain luulko… Ei, viime kerralla te olitte tosiaankin huolimattoman näköinen. Sormessanne oli sitä paitsi ruma riepu. Ja sellaisena te tahdoitte välttämättä lähteä jonnekin juomaan viiniä kanssani: ei, kiitoksia!"

"Te siis kurjan ulkonäköni takia ette halunnut lähteä mukaani silloin?" sanoin minä.

"Ei", vastasi hän ja loi silmänsä alas. "Ei, Jumalan tähden, sitä se ei ollut! En sitä silloin edes ajatellutkaan."

"Kuulkaas", sanoin minä, "te olette kai siinä luulossa, että minä voin pukeutua ja elää aivan kuinka tahdon, mitä? Mutta sitäpä juuri en voi, minä olen hyvin, hyvin köyhä."

"Niin, herrajumala, sitä minäkin olen", sanoi hän keikauttaen reippaasti päätään.

Hänen jokainen sanansa huumasi minua, sattui sydämeeni kuin viinipisarat. Hän hurmasi minua tavalla asettaa päänsä hiukan kallelleen kuunnellessaan, kun sanoin jotakin. Ja minä tunsin hänen hengityksensä aivan kasvoillani.

"Tiedättekös", sanoin minä, "että… mutta te ette saa nyt suuttua minuun… kun menin vuoteelle eilen illalla, oikaisin minä tämän käsivarteni teitä varten… kas näin… aivan kuin lepäisitte sen päällä… ja siihen minä nukuin…"

"Vai niin? Se oli kaunista!" Äänettömyys. "Mutta sellaista te voittekin vain välimatkan päässä; sillä muutoin…"

"Kyllä, minulta voitte odottaa mitä hyvänsä", sanoin minä. Ja minä panin käsivarteni hänen vyötäisilleen.

Minua kiukutti, melkein loukkasi se, että hän piti minua niin kovin siivona; minä pöyhistäydyin, röyhistin rintaani ja tartuin hänen käteensä. Mutta hän veti sen aivan nokkelasti takaisin ja siirtyi hiukan kauemmas minusta. Tämä taas lannisti minua, häpesin ja katsoin ikkunaan. Olin sittenkin niin kovin kurja olento siinä, missä istuin, minä en vain suinkaan saisi luulotella mitään. Asianlaita olisi ollut toinen, jos olisin tavannut hänet silloin kun vielä näytin ihmiseltä, mahtipäivinäni, jolloin minulla oli hiukan, millä voin somistautua. Ja minä tunsin itseni hyvin masentuneeksi.

"Siinä sen näette!" sanoi hän, "nyt sen kyllä näette: teidät voi säikäyttää vain pienellä otsarypyllä, nolostuttaa ainoastaan siirtymällä vain hiukan kauemmaksi teistä…" Hän nauraa helisti, veitikkamaisesti, silmät ummessa, kuin ei hänkään olisi sietänyt katsomista.

"Mutta herrannimessä!" sanoa paukautin, "saattepas nähdä!" Ja minä kiedoin käsivarteni kiivaasti hänen hartiainsa ympäri. Olin melkein loukkautunut. Oliko tyttö järjiltään! Pitikö hän minua aivan kokemattomana! Hehee, kylläpä minä… Kukaan ei saisi sanoa, että olin takapajulla siinä suhteessa. Olipa hän koko saatana ihmisekseen! Jos vain olisi kyseessä käynti suoraan asiaan, niin…

Hän istui aivan rauhallisena, ja hänen silmänsä olivat edelleen ummessa; kumpikaan meistä ei virkkanut mitään. Puristin häntä lujasti itseäni vasten, painoin kyyneltyvästi hänen ruumistaan rintaani vasten, eikä hän sanonut sanaakaan. Kuulin sydämemme lyönnit, sekä hänen että minun, ne kuuluivat kuin maanalaiset kavionkopseet.

En ollut enää oma herrani, sanoin jotain hölynpölyä, jolle hän nauroi, kuiskasin hyväilynimiä hänen suuhunsa, taputin häntä poskelle, suutelin häntä monta kertaa. Avasin parisen nappia hänen liivistään ja sisäpuolelta häämöttivät hänen rintansa, valkoiset, pyöreät rinnat, jotka kurkistivat paidan alta kuin kaksi suloista ihmettä.

"Saanko nähdä!" sanon minä ja koetan avata useampia nappeja, tehdä aukon suuremmaksi, mutta liikkeeni ovat liian rajuja, alimpia nappeja en saa ollenkaan auki, siellä kun liivi on kireämmällä. "Saanko nähdä vain vähäsen… hiukkasen…"

Hän kietoo käsivartensa kaulaani, aivan verkalleen, hellästi; hänen hengityksensä leyhyy punaisista, väräjävistä sieraimista suoraan kasvoillani, toisella kädellä hän alkaa itse avata nappeja, yhden toisensa jälkeen. Hän hymyilee ujostellen ja katsahtaa monta kertaa minuun, huomaanko minä, että hän on peloissaan. Hän aukaisee nauhat, avaa korsettinsa, on hurmaantunut ja samalla levoton. Ja minä käsittelen karkeilla käsilläni kaikkia noita nappeja ja nauhoja…

Johtaakseen huomioni pois siitä, mitä hän tekee, hän sivelee vasemmalla kädellään olkapäätäni ja sanoo:

"Niin", vastaan minä ja tahdon lähentää suuni hänen rintaansa kohti. Hän on tällä hetkellä aivan vaatteet auki. Äkkiä näyttää siltä kuin hän tulisi järkiinsä, kuin hän olisi mielestään mennyt liian pitkälle; hän kietaisee pukunsa kiinnemmäksi ja suoristautuu hiukan. Ja peittääkseen hämillään oloaan avonaisen pukunsa johdosta hän jälleen ryhtyy puhumaan lukuisista irtohiuksista, jotka olivat olkapäälläni.

"Ooh, te juotte tietysti liian paljon, ja ehkäpä… Hyi, minä en sanokaan sitä! Hävetkää toki! Ei, sitä en olisi teistä uskonut! Että teillä, joka olette nuori, lähtee jo tukka!… Nytpä saattekin, olkaapa hyvä, kertoa minulle, miten te oikeastaan vietätte elämäänne. Varmasti se on aivan hirvittävää! Mutta vain totuuksia, ymmärrättekös, ei mitään kiertelyjä! Minä muuten kyllä huomaan teistä, jos tahdotte salata jotakin. No, kertokaas nyt!"

"Hm. Ei, ei sitä ennen… Sitten ehkä… Tahdon kuulla, minkälainen ihminen te olette… Ooh, varmasti se on aivan hirvittävää!"

Minua kiusasi sekin, että hän saattoi uskoa pahinta minusta, pelkäsin työntäväni hänet kokonaan pois, enkä minä kestänyt sitä epäluuloa, mikä hänellä oli minun elämästäni. Tahdoin puhdistautua hänen silmissään, tekeytyä arvoa ansaitsevaksi, osoittaa hänelle, että hän istui melkein enkelimäisen henkilön rinnalla. Herrajumala, minähän saatoin sormillani laskea lankeemukseni tähän päivään saakka.

Minä kerroin, kerroin kaikki tyynni, ja kerroin yksinomaan tosiasioita. En tehnyt mitään pahemmaksi kuin se oli, tarkoitukseni ei ollut herättää sääliä hänessä: sanoin myöskin, että olin varastanut viisi kruunua eräänä iltana.

Hän istui kuunnellen suu auki, kalpeana, pelokkaana, kirkkaat silmät aivan levottomina. Tahdoin hyvittää asiat jälleen, karkottaa surullisen vaikutuksen, minkä olin tehnyt ja teristäysin:

"Sehän on ohi nyt!" sanoin; "mistään sellaisesta ei enää voi olla puhetta, nyt olen pelastettu…"

Mutta hän oli hyvin pidättyvä. "Jumala minua varjelkoon!" sanoi hän ainoastaan ja vaikeni. Hän toisti sen uudelleen lyhyiden väliaikojen kuluttua ja vaikeni joka kerta jälleen. "Jumala minua varjelkoon!"

Aloin leikitellä, kutittelin häntä kupeesta, nostin hänet syliini. Hän oli napittanut hameensa jälleen kiinni: tämä kiukutti minua niukan, suorastaan loukkasi! Minkä vuoksi hänen piti napittaa hameensa? Olinko hänen silmissään arvottomampi nyt kuin jos itse olisin aiheuttanut tukkani lähtemisen? Olisiko hän pitänyt enemmän minusta, jos olisin tekeytynyt hummailijaksi?… Ei mitään lörpötyksiä. Oli vain kysymyksessä käydä suoraan asiaan! Ja jos vain tulisi käydä suoraan asiaan, niin kautta…

Laskin hänet alas, laskin hänet yksinkertaisesti alas sohvalle. Hän taisteli vastaan, aivan vähäsen muuten, ja katseli hämmästyneesti:

Hehee, hän kysyi, mitä minä tahdoin! Suoraan asiaan, tahdoin minä, heti suoraan asiaan! Enpä suinkaan yksistään välimatkan päästä halunnut ryhtyä siihen hommaan; sellainen ei kuulunut minunlaiseni ihmisen tapoihin. Tahdoin olla miestä puolestani enkä antaa pelkän otsarypyn nolostuttaa itseäni. Ei, ei, hitto vieköön, minä en vielä koskaan ollut tällaisesta hommasta lähtenyt suorittamatta työtäni loppuun saakka…

"Ei, kuuletteko!" huudahti hän. Ja hän lisäsi nuo loukkaavat sanat:
"Enhän voi olla varma, että ette olisi mielenvikainen."

"Kyllä, Jumalan tähden, te näytätte niin kummalliselta! Ja sinä iltapäivänä, jolloin seurasitte minua — te siis ette ollutkaan humalassa?"

"Kyllä… Huu, minä pelkään teitä! Herrajumala, ettekö nyt jo päästä minua!"

Harkitsin hiukan. Ei, minä en voinut päästää. Ei mitään lörpötyksiä sohvalla tällaisena iltana! Auki flanelli! Hee, minkälaisia mutkailuja voitiin esittääkään tällaisella hetkellä! Ikään kuin en olisi tiennyt, että se oli pelkkää häveliäisyyttä kaikki tyynni! Olisinpa silloin tosiaankin kokematon. No, hiljaa nyt! Ei mitään estelyjä! Eläköön kuningas ja isänmaa!…

Hän taisteli merkillisen voimakkaasti vastaan, liian voimakkaasti taistellakseen pelkästä häveliäisyydestä. Jouduin ikään kuin vahingossa kaatamaan kynttiläni niin että se sammui, hän teki epätoivoista vastarintaa, päästipä pienen huudonkin.

"Ei, ei sitä, ei sitä! Jos tahdotte, niin saatte mieluummin suudella minua rinnalle. Rakas, kiltti…"

Pysäytin hommani heti. Hänen sanansa kuuluivat niin kiukkuisilta, avuttomilta, että herpaannuin. Hän aikoi tarjota minulle korvausta antamalla luvan suudella: rintaansa! Miten kaunista se olikaan, kaunista ja yksinkertaista! Olisin saattanut langeta polvilleni hänen eteensä.

"Mutta, rakkaani!" sanoin aivan sekavana ajatuksiltani, "minä en ymmärrä… minä en tosiaankaan käsitä, mitä peliä tämä on…"

Hän nousi pystyyn ja sytytti jälleen kynttilän vapisevin käsin; minä jäin istumaan sohvalle enkä tehnyt mitään. Mitähän nyt tapahtuisi? Olin itse asiassa hyvin huonolla tuulella.

"Uh, palvelustyttö tulee nyt kohta!" sanoi hän. Nämä olivat ensimmäiset sanat, mitä hän lausui.

Ymmärsin tämän viittauksen ja nousin seisomaan. Hän tarttui vaippaansa, ikään kuin ottaakseen sen ylleen, mutta mietti asiaa, jätti sen ja meni kamiinan luo. Hän oli kalpea ja tuli yhä levottomammaksi. Jotta ei näyttäisi siltä kuin osoittaisi hän minulle ovea, sanoin minä:

"Sotilassäätyäkö teidän isänne oli?" ja samalla valmistauduin lähtemään.

Niinpä niin. Muutamissa paikoin minä sain sellaisia aavistuksia.
Hehe, se kuului tietysti mielenvikaisuuteen…

Hän vilkaisi nopeasti minuun, mutta ei vastannut. Tunsin läsnäoloni
kiusaavan häntä ja tahdoin tehdä lyhyen lopun asiasta. Menin ovelle.
Eikö hän tahtoisi suudella minua enää? Eikö edes kättänsä ojentaa?
Seisoin ja odottelin.

En vastannut. Olin nöyryytetty ja tietämätön mitä tehdä ja katsoin häneen virkkamatta mitään. Miksi hän ei sitten jättänyt minua rauhaan, kun siitä ei kuitenkaan tullut mitään? Mitä hänen mielessään liikkui tällä hetkellä? Häntä ei näyttänyt liikuttavan se, että olin valmis poistumaan; olin äkkiä menettänyt hänet kokonaan ja minä arvelin sanoa hänelle jotakin jäähyväisiksi, raskaat, syvät sanat, jotka sattuisivat häneen ja tekisivät kenties voimakkaan vaikutuksen. Ja vasten lujaa päätöstäni minä loukattuna, sen sijaan että olisin ollut ylpeä ja kylmä, aloin levottomasti jutella melkein mitättömyyksiä; sattuvaa sanaa ei tullut, menettelin hyvin ajattelemattomasti.

Miksi ei hän voinut yhtä hyvin sanoa selvästi ja kirkkaasti, että minun oli laputettava tieheni? kysyin häneltä. Niin juuri, miksi ei? Ei ollut syytä kainostella. Sen sijaan, että muistutti palvelustytön paluusta, hän olisi yksinkertaisesti voinut sanoa tähän tapaan: Nyt teidän täytyy poistua, sillä nyt minä menen hakemaan äitiäni, enkä minä halua teitä saattajaksi kadulla. Niin, eikö hän ollut ajatellutkin sitä? Kyllä, sitä hän sittenkin oli ajatellut, sen minä käsitin heti. Niin vähän tarvittiin, jotta minä pääsisin jäljille; vain se tapa, millä hän oli tarttunut vaippaansa ja jälleen jättänyt sen, oli saattanut minut vakuuttuneeksi. Kuten sanottu, minulla oli sellaisia aavistuksia. Ja ehkäpä ei siinä itse asiassa ollutkaan niin paljon mielenvikaisuutta…

"Mutta, herrajumala, antakaa minulle nyt anteeksi se sana! Se livahti huuliltani!" huudahti hän. Mutta hän seisoi edelleen hiljaa eikä tullut luokseni.

Minä olin taipumaton ja jatkoin. Seisoin siinä ja jaarittelin tuntien kiusallisen hyvin, että ikävystytin häntä, että yksikään sanani ei sattunut, enkä sittenkään lopettanut Oikeastaan saattoi ihminen olla hyvin herkkä luonne, vaikka ei olisikaan hullu, arvelin minä; oli luonteita, jotka ravitsivat itseään pikku asioilla ja kuolivat yksistään kovasta sanasta. Ja minä annoin hänen ymmärtää, että minulla oli sellainen luonne. Seikka oli sellainen, että köyhyyteni oli siinä määrin herkistänyt muutamia kykyjä minussa, että se tuotti minulle suorastaan ikävyyksiä, niin, minä vakuutan teille, suorastaan ikävyyksiä, ikävä kyllä. Mutta sillä oli hyviäkin puolia, se auttoi minua muutamissa tilanteissa. Henkevä köyhä oli paljon hienompi havaintojen tekijä kuin henkevä rikas. Köyhä katselee ympärilleen joka askelella, hän kuuntelee epäilevästi jokaista sanaa, minkä hän kuulee tapaamiltaan ihmisiltä, jokainen askel, minkä hän astuu, asettaa siis hänen ajatuksilleen ja tunteilleen tehtävän, työn. Hän on herkkäkuuloinen ja tunteellinen, hän on kokenut mies, hänen sielussaan on palohaavoja…

Ja minä puhuin hyvin kauan noista palohaavoista, jotka olivat sielussani. Mutta kuta kauemmin puhuin, sitä levottomammaksi hän tuli; vihdoin hän sanoi epätoivoisesti "herrajumala!" pari kertaa ja väänteli käsiään. Näin kyllä, että kiusasin häntä, enkä tahtonut häntä kiusata, mutta tein sen kuitenkin. Vihdoin luulin sanoneeni hänelle suurin piirtein tärkeimmän, mitä minulla oli sanottavaa, minua liikutti hänen epätoivoinen katseensa ja siksipä huudahdin:

"Nyt minä lähden! Nyt minä lähden! Ettekö näe, että minulla on käsi rivalla? Hyvästi! Hyvästi, sanon minä! Voisitte sentään vastata minulle, kun sanon kaksi kertaa hyvästi ja olen ihan valmiina lähtemään. En edes pyydä saada tavata teitä jälleen, sillä se kiusaisi teitä; mutta sanokaa minulle: miksi ette jättänyt minua rauhaan? Mitä olen teille tehnyt? Enhän minä tullut teidän tiellenne; mitä? Miksi käännytte äkkiä pois minusta kuin ette tuntisi minua lainkaan? Nyt te olette riipinyt minut sisäisesti ihan tyhjäksi, tehnyt minut vielä kurjemmaksi kuin koskaan olen ollut. Herrajumala, mutta enhän minä ole hullu, sen te tiedätte vallan hyvin, kun oikein ajattelette. Tulkaa siis ja ojentakaa minulle kätenne! Tai sallikaa minun tulla luoksenne! Haluatteko? Minä en tee teille mitään pahaa, haluan vain polvistua eteenne hetkiseksi, polvistua lattialle tuohon eteenne, vain silmänräpäykseksi, saanko minä? Ei, ei, siis minä en sitä tee, näen teidän hätääntyvän, minä en sitä tee, en tule sitä tekemään, kuuletteko. Herrajumala sentään, miksi te niin kauhistutte? Minähän seison hiljaa, en liikahdakaan. Olisin tahtonut polvistua matolle hetkiseksi, tuohon, missä tuo punainen väri on juuri jalkainne juuressa. Mutta te hätäännyitte, voin sen heti nähdä silmistänne, että te hätäännyitte, siksipä seisoin hiljaa. Enhän ottanut askeltakaan, kun teiltä sitä pyysin, mitä!? Seisoin yhtä liikkumattomana kuin nytkin, kun näytän teille tuota paikkaa, missä olisin halunnut eteenne polvistua, tuohon matossa olevan punaisen ruusun päälle. En edes osoita sormellani, en ollenkaan osoita, jätän sen tekemättä, jotta en säikäyttäisi teitä, nyökkään vain ja katson tuonne, kas näin! Ja te käsitätte vallan hyvin, mitä ruusua minä tarkoitan, mutta te ette salli minun polvistua siihen. Te pelkäätte minua ettekä uskalla lähestyä minua. En käsitä, että sydämenne sallii teidän sanoa minua hulluksi. Eikö niin, te ette usko sitä itsekään enää? Kerran viime kesänä, jo aikoja sitten, minä olin hullu; työskentelin liian ankarasti ja unohdin mennä päivälliselle oikeaan aikaan, kun minulla oli paljon ajateltavaa. Se tapahtui monena päivänä perätysten; minun olisi pitänyt se muistaa, mutta minä unohdin sen aina. Kautta Jumalan, se on totta. Älköön Jumala päästäkö elävänä tältä paikalta, jos minä valehtelen! Siinä sen näette, te teette minulle vääryyttä. Rahanpuutteesta en sitä tehnyt; minulla on luottoa, suuri luotto Ingebret ja Gravesenilla; kuljin silloin useasti rahakkaana, enkä kuitenkaan ostanut ruokaa, koska sen unohdin. Kuuletteko! Te ette sano mitään, ette vastaa, ette poistu lainkaan kamiinan luota, seisotte vain odotellen, että minä poistuisin…"

Hän syöksähti minua kohti ja ojensi kätensä. Katsoin epäilevästi häneen. Tekikö hän senkin keveällä sydämellä? Vai tekikö hän sen vain päästäkseen minusta? Hän kietoi kätensä kaulaani, hänellä oli kyyneliä silmissä. Seisoin vain katsellen häntä. Hän ojensi suunsa lähemmäksi; minä en voinut uskoa häntä, varmasti se oli uhraus hänen puoleltaan, keino tehdä loppu koko jutusta.

Hän sanoi jotakin, minusta tuntui kuin hän olisi sanonut: "Rakastan teitä sittenkin!" Hän sanoi sen hyvin hiljaa ja epäselvästi, ehkäpä en kuullutkaan hänen sanovan juuri noita sanoja, mutta hän heittäytyi rajusti kaulaani, piti molemmat käsivartensa kaulani ympärillä hetkisen, kurottuipa vielä varpailleenkin, yltääkseen hyvin ja seisoi sillä tavoin kenties kokonaisen minuutin.

Pelkäsin hänen pakottautuvan osoittamaan tällaista hellyyttä, sanoin ainoastaan:

Enempää en sanonut. Syleilin häntä tulisesti, päästin hänet irti, tuuppasin ovea ja poistuin takaperin. Ja hän jäi seisomaan sinne sisälle.

NELJÄS OSA

Talvi on tullut, raaka ja kostea talvi, melkein lumeton, sumuinen ja pimeä, pitkällinen yö, ilman ainoatakaan raikasta tuulahdusta viikkomääriin. Kaasuvalo paloi kaduilla melkein kaiken päivää, ja ihmiset törmäsivät sittenkin yhteen sumussa. Kaikki äänet, kirkonkellojen kumahtelu, ajurihevosten kulkuset, ihmisten puhelut, kavioiden kopse, kaikki kuuluivat niin särkyneinä ja kilahtelevina tässä paksussa ilmassa, joka laskeutui kaikkialle ja vaimensi kaikkea. Viikot kuluivat toisensa jälkeen ja ilma pysyi yhä samanlaisena.

Jouduin yhä lujemmin kiinni tuohon täysihoitolaan, tuohon matkailijakotiin, missä olin saanut asua, kehnosta asemastani huolimatta. Rahani olivat jo aikoja sitten loppuneet, kuitenkin minä yhäti tulin tuohon paikkaan, kuin olisi minulla ollut siihen oikeus ja ikään kuin olisin siellä kotonani. Emäntä ei ollut vielä sanonut mitään, mutta minua harmitti kuitenkin, etten voinut hänelle maksaa. Näin kului kolme viikkoa.

Olin jo useita päiviä sitten ryhtynyt jälleen kirjoitustöihini, mutta minun ei onnistunut enää saada kokoon mitään sellaista, johon olisin ollut tyytyväinen; minua ei onnistanut enää lainkaan, vaikka olin hyvin ahkera ja yritin sekä myöhään että varhain; yritinpä mitä tahansa, kaikki oli hyödytöntä, onni oli poissa, ja minä ponnistelin aina turhaan.

Näitä yrityksiäni minä tein eräässä toisen kerroksen huoneessa, parhaimmassa vierashuoneessa. Olin saanut olla häiriintymättä siellä ensi illasta saakka, jolloin minulla oli rahoja ja voin selvittää asiani. Minulla oli myös koko ajan toivo, että vihdoin saisin kokoon artikkelin jostakin aiheesta, jotta saisin huoneeni maksetuksi ja mitä muuten olin velkaa; senvuoksi juuri työskentelin niin uutterasti. Minulla oli alulla eräs juttu, josta odotin jotakin, vertauskuva kirjakaupassa sattuvasta tulipalosta, syvämietteinen aihe, jonka minä erittäin huolellisesti valmistelisin ja veisin "komendöörille" maksuksi. "Komendööri" tulisi huomaamaan, että hän sillä kertaa tosiaankin oli avustanut kykyä; uskoin varmasti hänen huomaavan sen, oli vain odotettava, kunnes henki tulisi päälleni. Ja miksikäs ei henki tulisi päälleni? Miksi se ei voisi tulla päälleni aivan ensi tilassa? Mikään ei ollut enää esteenä, minä sain emännältäni ruokaa hiukan joka päivä, muutamia voileipiä aamuin ja illoin, ja hermostuneisuuteni oli melkein hävinnyt. Kirjoittaessani en enää käyttänyt riepuja käsieni ympärillä, ja minä saatoin tuijottaa kadulle toisen kerroksen ikkunoistani tuntematta huimausta. Oloni oli käynyt kaikin tavoin paljon paremmaksi, ja minua alkoi suorastaan ihmetyttää, etten ollut jo saanut vertauskuvaani valmiiksi. En käsittänyt, mistä se johtui.

Eräänä päivänä minä vihdoinkin sain aavistuksen, miten heikoksi oikeastaan olin tullut, miten tylsästi ja kelvottomasti aivoni työskentelivät. Sinä päivänä toi näet emäntäni minulle laskun, jota hän pyysi minun katsomaan; siinä laskussa mahtoi olla jokin virhe, sanoi hän, se ei käynyt yhteen hänen oman kirjansa kanssa; mutta hän ei ollut kuitenkaan voinut löytää virhettä.

Ryhdyin laskemaan, emäntäni istui vastapäätä ja katsoi minuun. Laskin nuo parikymmentä rahaerää, ensin ylhäältä alas ja havaitsin summan oikeaksi, sitten alhaalta ylös ja sain uudelleen saman tuloksen. Katsoin vaimoon, hän istui aivan vastapäätä ja odotti vastaustani; samalla panin merkille, että hän oli raskaana, se ei jäänyt minulta huomaamatta, vaikka en mitenkään tutkivasti häntä silmäillyt.

"Ei, mutta katsokaas nyt jokaista lukua erikseen", vastasi hän; "se ei voi olla niin paljon, olen varma siitä."

Ja minä aloin tarkastaa jokaista erää: 2 leipää à 25, 1 lampunlasi 18, saippua 20, voita 32… Mitään erikoisen terävää päätä ei tarvittaisi noiden lukujen läpikäymiseen, tuon pienen laskupahasen, jossa ei ollut mitään mutkallisuuksia, ja minä koetin perusteellisesti etsiä virhettä, josta muija puhui, mutta en sitä löytänyt. Puuhailtuani noiden lukujen kanssa pari minuuttia huomasin ikäväkseni, että kaikki alkoi pyöriä ympäri päässäni; en enää voinut erottaa Debetiä ja Kreditiä, sekoitin kaikki yhteen. Vihdoin jouduin aivan ymmälle seuraavan erän kohdalla: 3 5/16 naulaa juustoa à 16. Aivoni töksähtivät täydellisesti, tuijotin tyhmänä juustoon enkä päässyt minnekään.

"Onpa tosiaan kirottua, miten mutkikkaasti tämä on kirjoitettu!" sanoin epätoivoissani. "Täällä on, Jumala paratkoon, viisi kuudettatoista osaa juustoa. He-hee, onko mokomaa kuultu! Niin, siitä voitte itsekin nähdä!"

"Niin", vastasi matami, "tavallisesti kirjoitetaan niin. Se on pallojuustoa. Kyllä se on oikein! Viisi kuudettatoista osaa on siis viisi luotia…"

"Niin, no sen minä käsitän!" keskeytin hänet, vaikka todellisuudessa en käsittänyt enää mitään.

Yritin uudelleen selvittää tuota pientä laskutehtävää, jonka muutamia kuukausia takaperin olisin laskenut yhdessä minuutissa; hikoilin ankarasti ja ajattelin noita arvoituksellisia lukuja kaikin voimin, ja minä räpäyttelin harkitsevasti silmiäni, kuin olisin tutkistellut hyvinkin tarkkaan tätä asiaa; mutta minun täytyi luopua siitä. Nuo viisi luotia juustoa sortivat minut kokonaan, tuntui kuin jokin olisi revennyt aivokopassani.

Ollakseni edelleen puuhailevinani laskemistyössä minä liikuttelin huuliani ja mainitsin silloin tällöin jonkin luvun ääneen, sitä mukaa kuin pääsin alemmas laskussa, ikään kuin olisin aina mennyt eteenpäin ja lähestynyt loppua. Matami istui ja odotti. Vihdoin sanoin:

"Niin, nyt minä olen käynyt sen läpi alusta loppuun saakka, eikä siinä minun nähdäkseni ole mitään virhettä."

"Eikö tosiaankaan?" vastasi muija, "vai niin, eikö tosiaan?" Mutta minä näin selvästi, ettei hän uskonut minua. Ja äkkiä hän näytti saavan puheeseensa jonkinlaista väheksyvää, hiukan välinpitämätöntä sävyä, jota en aikaisemmin ollut häneltä kuullut. Hän sanoi, että en ehkä ollut tottunut laskemaan kuudestoista-osia; hän sanoi myöskin, että hänen täytyisi kääntyä jonkun puoleen, joka ymmärtäisi sellaista, saadakseen laskun kunnollisesti tarkastetuksi. Kaikkea tätä hän ei sanonut mitenkään loukkaavasti, nolatakseen minua, vaan ajattelevasti ja vakavasti. Mentyään ovelle ja ollessaan poistumaisillaan hän sanoi minuun katsahtamatta:

Hetkisen kuluttua avautui ovi uudelleen, ja emäntäni astui jälleen sisään; hän oli tuskin mennyt käytävää pitemmälle, ennen kuin oli kääntynyt takaisin.

"Se on totta!" sanoi hän. "Älkää ottako pahaksenne, mutta minullahan on vielä teiltä hiukan saatavaa. Ettekös te saapunut kolme viikkoa takaperin? Niin luulisin. On kovin tukala tulla toimeen niin suuren perheen kanssa, joten en voi antaa kenenkään asua luotolla, ikävä kyllä…"

"Minä valmistelen erästä artikkelia, josta olen teille ennenkin puhunut", sanoin, "ja heti kun se on valmis, saatte rahanne. Voitte olla aivan rauhassa!"

"Niinkö luulette? Henki tulee päälleni ehkä huomenna, tai kenties jo ensi yönä; ei ole ollenkaan mahdotonta, että se tulee jo yöllä, ja silloin tulee artikkelini valmiiksi enintään neljännestunnissa. Nähkääs, minun työni ei ole sellaista kuin muiden ihmisten; minä en voi istua työskentelemään ja saada valmiiksi määrättyä määrää päivässä, minun täytyy vain odottaa hetkeä. Eikä kukaan voi sanoa päivälleen ja tunnilleen milloin henki tulee päälle; sen täytyy mennä omaa menoaan."

Emäntäni poistui. Mutta hänen luottamuksensa minuun oli varmaankin hyvin vahvasti järkkynyt.

Hypähdin pystyyn ja raavin päätäni epätoivosta, heti kun olin jäänyt yksin. Ei, minulle ei tullut sittenkään mitään pelastusta, ei mitään, ei kerrassaan mitään pelastusta! Aivoni olivat tehneet vararikon! Olinko siis tullut aivan idiootiksi, koska en enää osannut laskea, miten paljon pieni pala pallojuustoa maksaa? Mutta enkö ollut myöskin menettänyt järkeäni, kun tein itselleni tuollaisia kysymyksiä? Enkö muuten ponnistellessani laskun kimpussa ollut tehnyt sitä päivänselvää havaintoa, että emäntäni oli raskaana? Minulla ei ollut mitään syytä tietää sitä, kukaan ei ollut siitä minulle mitään kertonut, se ei myöskään välillisesti juolahtanut mieleeni, minä näin sen omin silmin ja minä tajusin sen heti, vieläpä sillä epätoivoisella hetkellä, jolloin istuin laskemassa kuudestoistaosia. Kuinka se oli selitettävä?

Menin ikkunaan ja katsoin ulos; ikkunani oli Vognmand-kadulle. Alhaalla näkyi muutamia lapsia leikkimässä, köyhästi puettuja lapsia keskellä köyhää katua; he viskelivät tyhjää pulloa toisilleen ja mekastivat äänekkäästi. Muuttokuorma kulki verkalleen heidän ohitsensa, mahtoi olla jokin häädetty perhe, joka vaihtoi asuntoa, vaikka ei ollut muuttoaikakaan. Tämä ajatus tuli heti mieleeni. Rattailla oli sänkyvaatteita ja huonekaluja, toukan syömiä sänkyjä ja pesutelineitä, punaisiksi maalattuja kolmijalkaisia tuoleja, mattoja, rautaromua, läkkiastioita. Pieni tyttö, lapsi vielä, aivan hirvittävän näköinen, punanenäinen kakara, istui ylhäällä kuorman päällä ja piteli kiinni poloisilla sinertyneillä käsillään, jotta ei putoaisi alas. Hän istui kostean patjan päällä, jonka päällä lapset olivat nukkuneet, ja katseli pienokaisia, jotka heittelivät tyhjää pulloa toisilleen…

Kaikkea tätä minä katselin, eikä minun tarvinnut vaivata päätäni käsittääkseni, mitä tapahtui. Seisoessani siinä ikkunan ääressä ja silmäillessäni tätä kuulin myöskin emäntäni palvelustytön laulavan keittiössä, joka oli seinän takana; tunsin laulun, jota hän lauloi, kuuntelin senvuoksi, laulaisiko hän väärin. Ja minä sanoin itselleni, että kaikkea tätä ei idiootti olisi tehnyt; minä olin, jumalankiitos, yhtä järkevä kuin kuka ihminen tahansa.

Äkkiä näin, että kaksi noista lapsista tuolla alhaalla kadulla alkoi haukkua toisiaan, pari pikku poikaa; tunsin toisen, se oli emäntäni poika. Avaan ikkunan kuullakseni, mitä he sanovat toisilleen, ja heti kerääntyy joukko lapsia ikkunani alapuolelle katselemaan odottavasti. Mitä he odottivat? Että heille viskattaisiin jotakin? Kuivaneita kukkia, luunpalasia, sikarinpätkiä, joita he voisivat pistää suuhunsa tai joilla voisivat huvitella? Kylmästä sinertynein kasvoin, tavattoman odottavin silmin he katsoivat ikkunaani. Sillä välin jatkavat nuo kaksi pientä vihamiestä toistensa haukkumista. Sanoja kuin suuria, kömpelöitä hirviöitä purkautuu kuuluville! noista lasten suista, hirvittäviä haukkumanimiä, porttojen kieltä, matruusien kirouksia, joita he kenties olivat oppineet alhaalla satamassa. Molemmat ovat niin taistelun vimmassa, etteivät lainkaan huomaa emäntääni, joka juoksee heidän luokseen kuullakseen, mitä on tekeillä.

"Niin", selittää hänen poikansa, "hän otti minua kurkusta; en voinut pitkään aikaan hengittää!" Ja kääntyen pikku ilkimykseen päin, joka seisoo irvistellen vahingoniloisesti hänelle, hän aivan raivostuu ja huutaa: "Mene helvettiin, senkin kaldealainen körri! Mokomakin täitukka tarttuu ihmisiä kurkkuuni Kyllä minä piru soikoon…"

Ja äiti, tuo raskauden tilassa oleva muija, joka vatsoineen on hallitsevana ilmiönä koko tuolla alhaalla olevalla kadulla, vastaa tuolle kymmenvuotiaalle lapselle, tarttuessaan hänen käsivarteensa ja yrittäessään viedä häntä mukaansa:

"Sh! Kitas kiinni! Kylläpä sinä kiroiletkin! Käytät suutasi kuin olisit ollut vuosikausia hampparien parissa! Nyt sinä tulet sisään!"

Seison ikkunassa ja näen, miten äidin kiukku kasvaa; tuo inhottava kohtaus kiihdyttää minua ankarasti, en voi sitä enää kestää, minä huudan pojalle, että hänen täytyy tulla luokseni hetkiseksi. Huudan pari kertaa, vain häiritäkseni heitä, saadakseni tuon kohtauksen hajaantumaan; viimeisen kerran huudan hyvin kovalla äänellä ja äiti kääntyy ällistyneenä ympäri ja katsoo minuun. Ja heti paikalla hän saa malttinsa takaisin, katsoo julkeasti minuun, katsoo oikein ylimielisesti ja vetäytyy sitten takaisin antaen soimaavan huomautuksen pojalleen. Hän puhuu kovalla äänellä, niin että voin sen kuulla, ja sanoo hänelle:

"Hyi sinuas, ettet häpeä antaessasi ihmisten nähdä, miten kehno sinä olet!"

Kaikesta tästä, jota näin tarkastelin, ei mikään, ei edes yksikään pieni sivuseikka jäänyt minulta huomaamatta. Huomiokykyni oli ylen tarkka, minä otin vaarin jokaisen pikku seikan ja muodostelin ajatuksia noista pikku seikoista sitä mukaa kuin ne tapahtuivat. Joten siis oli mahdotonta, että minun järjessäni olisi voinut olla jotakin vikaa. Mitäpä vikaa siinä olisi nyt voinut ollakaan.

Kuulepas, tiedätkös mitä, sanoin äkkiä; nyt sinä olet tarpeeksi kauan huolehtinut järjestäsi ja ollut huolissasi sen suhteen; nyt saa se narripeli loppua! Todistaako se hulluutta, että voi huomata ja tajuta kaikki asiat niin perusteellisesti kuin sinä nyt? Saat minut melkein nauramaan sinulle, sen vakuutan, eikä siitä puutu huumoria, mikäli minä käsitän. Lyhyesti sanottuna, kaikille ihmisillehän sattuu sellaista, että takerrutaan kerran kiinni ja juuri yksinkertaisimpiin kysymyksiin. Se ei merkitse mitään, se on vain tilapäistä. Kuten sanottu, olen ihan vähällä ruveta nauramaan sinulle. Mitä siihen laskupahaseen tulee, noihin viiteen kuudettatoista osaan kurjaliston juustoa, kuten sitä voin nimittää — he-hee, juustoa, jossa on neilikkaa ja pippuria, mitä tuohon naurettavaan juustoon tulee, niin olisi parhaimmallekin voinut sattua sellaista, että olisi tyhmistynyt sen edessä; jopa sen juuston hajukin saattoi lannistaa miehen… Ja minä tein mitä pahinta pilkkaa kaikista pallojuustoista… Ei, tuo minulle pöytään jotakin syötäväksi kelpaavaa! sanoin minä, tuo minulle, jos haluat, viisi kuudettatoista osaa hyvää meijerivoita. Se on jo toista.

Purskahtelin nauramaan omille päähänpistoilleni ja havaitsin ne varsin huvittaviksi. Tosiaankaan minussa ei ollut mitään vikaa, olin hyvin säilynyt. Olinpa niin sanoakseni erittäin hyvin säilynyt! Minulla oli selvä pää, siinä ei ollut mitään vikaa, jumalankiitos!

Hilpeyteni yltyi sitä mukaa kuin astelin lattialla keskustellen itseni kanssa; minä nauroin ääneen ja tunsin itseni railakkaan iloiseksi. Näytti tosiaankin siltä kuin tarvitsisin vain tämän pienen iloisen hetken, tämän oikean valoisan riemastuksen hetken saadakseni pääni työkuntoon. Istahdin pöydän ääreen ja ryhdyin kirjoittamaan vertauskuvallista esitystäni. Ja se sujui sangen hyvin, paremmin kuin pitkiin aikoihin, nopeasti se ei sujunut, mutta mielestäni se vähä, minkä sain kokoon, oli aivan erinomaista. Työskentelinkin tunnin ajan tuntematta väsymystä.

Käsillä on juuri hyvin tärkeä kohta tässä vertauskuvallisessa esityksessäni: tulipalo kirjakaupassa; se tuntui niin tärkeältä, että kaikki muu, minkä olin kirjoittanut, ei ollut minkään arvoista tämän kohdan rinnalla. Halusin juuri muodostaa oikein syvämietteiseksi ajatuksen, että siinä eivät palaneet suinkaan kirjat, vaan aivot, ihmisaivot, ja minä tahdoin valmistaa oikean Pärttylinyön noista palavista aivoista, kun äkkiä avataan oveni hyvin rajusti ja emäntäni purjehtii sisään. Hän tuli suoraan keskelle huonetta, hän ei edes pysähtynyt kynnyksellä.

Päästin pienen käheän huudahduksen, tuntui tosiaankin kuin olisin saanut iskun.

"Mitä?" sanoi hän. "Luulin kuulleeni teidän sanoneen jotakin? Me olemme saaneet erään matkustajan, ja meidän täytyy antaa tämä huone hänelle; te saatte nukkua alhaalla meidän luona ensi yön; niin, te saatte oman sängyn sinnekin." Ja ennen kuin oli kuullut vastaukseni hän alkoi muitta mutkitta kerätä papereitani pöydällä kokoon ja saattaa ne kaikki epäjärjestykseen.

Iloinen tunnelmani oli pois puhallettu, olin vihainen ja epätoivoinen ja nousin heti. Annoin hänen raastaa pöydälläni enkä sanonut mitään, en virkkanut sanaakaan. Ja hän antoi kaikki paperit käteeni.

Muuta ei ollut tehtävissä, minun täytyi poistua huoneesta. Nyt oli tämäkin kallis hetki menetetty! Kohtasin uuden matkustavaisen jo portaissa, nuoren miehen, jolla oli suuret siniset ankkuripiirrokset kädenselkämyksissä; hänen jäljessään tuli hamppari kantaen laiva-arkkua hartioillaan. Vieras oli varmasti merimies, siis vain tilapäinen matkustaja; hän ei kylläkään pitäisi huonettani hallussaan kauan aikaa. Ehkäpä onni suosisi minua huomennakin, kun mies oli lähtenyt, ja saisin jälleen suotuisan hetken; minulta puuttui vain viisi minuuttia kestävä innoitus ja sitten olisi esitykseni tulipalosta valmis. Sain siis mukautua kohtalooni…

Perheen asunnossa en ollut aikaisemmin käynyt, tuossa yhdessä ainoassa huoneessa, missä kaikki oleskelivat yöt päivät, mies, vaimo, vaimon isä ja neljä lasta. Palvelustyttö asui keittiössä, missä myös nukkui yöllä. Lähestyin sangen vastenmielisesti ovea ja koputin; kukaan ei vastannut, kuitenkin kuulin ääniä sisältä.

Mies ei virkkanut sanaakaan, kun astuin sisään, ei edes vastannut tervehdykseeni, hän vilkaisi vain välinpitämättömästi minuun, kuin en olisi vähääkään häntä liikuttanut. Hän muuten istui pelaamassa korttia henkilön kanssa, jonka olin nähnyt satamassa, erään kantajan, jota kutsuttiin "Lasiruuduksi". Pikku lapsi lepäsi leperrellen itsekseen sängyssä ja vanha mies, emännän isä istui kokoon kyyristyneenä lavitsalla pää käsien varassa, kuin olisi hänellä ollut rinta- tai vatsakipuja. Hänellä oli melkein valkoinen tukka ja hän näytti kyyryasennossaan jonkinlaiselta matelijalta, joka istui höristäen korviaan jotakin kuullakseen.

"Tulen, ikävä kyllä, pyytämään täältä yösijaa ensi yöksi", sanoin miehelle.

Noin istui tuo mies päivät pääksytysten pelaten korttia kenen kanssa tahansa, joka vain tuli hänen luokseen, pelasi pelatakseen, vain aikaa tappaakseen ja pidelläkseen jotakin käsissään. Muuta hän ei tehnyt mitään, tuskin liikkui niin paljon kuin hänen laiskat jäsenensä sallivat, vaimon sillä välin häärätessä portaita ylös ja alas, ollessa joka taholla ja huolehtiessa vieraiden hankkimisesta taloon. Vaimo oli myös tehnyt sopimuksia satamahampparien ja kantajien kanssa, joille hän maksoi määrätyn palkkion jokaisesta uudesta vieraasta, jonka he toivat hänelle, ja hän antoi usein yösijaa noille hamppareille. Nyt oli "Lasiruudun" vuoro, joka juuri oli tuonut uuden matkustajan mukanaan.

Pari lapsista tuli sisään, kaksi pikku tyttöä, joilla oli laihat, kesakkoiset kasvot; heillä oli hyvin viheliäiset pukimet. Hetkisen kuluttua tuli myös emäntä. Kysyin häneltä, minne hän sijoittaisi minut yöksi, ja hän vastasi lyhyesti, että minä saisin nukkua täällä sisällä toisten: kanssa tai eteisessä sohvapenkillä, aivan niinkuin itse hyväksi näkisin. Tätä vastausta antaessaan hän hääräili! ja puuhaili huoneessa järjestellen monia kapineita eikä edes katsonut minuun.

Lysähdin kokoon vastauksen kuultuani ja tekeydyin vähäiseksi, olin kuitenkin olevinani tyytyväinen huoneen vaihtoon yhdeksi yöksi; näytin tarkoituksellisesti ystävällistä naamaa, jotta en ärsyttäisi häntä ja kenties joutuisi ulosajetuksi koko talosta. Sanoin: "No niin, kylläpähän siitä selvitään!" ja vaikenin.

"Muuten tahdon sanoa teille, että minulla ei ole lainkaan varoja pitää ihmisiä täysihoidossa velaksi", sanoi hän. "Ja sen olen sanonut teille jo ennenkin."

"Niin, mutta hyvä emäntä, onhan kysymys vain parista päivästä, kunnes artikkelini valmistuu", vastasin minä, "ja silloin minä mielelläni annan teille viisi kruunua etukäteen, ainakin sen."

Mutta nähtävästi hän ei lainkaan uskonut artikkelini valmistumiseen, sen saatoin huomata. Enkä minä voinut ruveta ylpeäksi ja lähteä talosta, vain pienen loukkauksen takia; tiesin, mikä minua odotti, jos menisin tieheni.

Oleilin edelleen perheen luona, kun eteinen, jossa ei ollut uunia, oli liian kylmä; yöllä nukuin huoneen lattialla. Vieras merimies asui yhä huoneessani eikä näyttänyt haluavan muuttaa niinkään pian. Päivällisaikaan tuli myös emäntä sisään ja kertoi, että vieras oli maksanut hänelle kokonaisen kuukauden etukäteen; hän muuten aikoi ennen lähtöään suorittaa perämiehen tutkinnon, juuri senvuoksi hän viipyikin kaupungissa. Seisoin ja kuuntelin tätä ja käsitin, että olin menettänyt huoneeni ainiaaksi.

Menin eteiseen istumaan; jos minä onnistuisin saamaan kokoonkyhätyksi jotakin, niin voisi se sittenkin tapahtua täällä, hiljaisuudessa. Vertauskuvallinen esitykseni ei enää aivojani askarruttanut, olin saanut uuden aiheen, aivan erinomaisen suunnitelman: halusin kirjoittaa yksinäytöksisen näytelmän "Ristin merkki", aihe keskiajalta. Erikoisesti olin ajatellut valmiiksi päähenkilön, kiihkomielisen porton, joka oli tehnyt syntiä temppelissä, ei heikkoudesta eikä himosta, vaan vihasta taivasta vastaan, tehnyt syntiä aivan alttarin juurella, alttariliina päänsä alla, yksistään ihanasta vihasta taivasta vastaan.

Tuo olento otti ajatukseni valtoihinsa yhä enemmän, sitä mukaa kuin hetket kuluivat. Lopulta hän oli ilmi elävänä silmieni edessä ja juuri sellaisena kuin tahdoin hänet esittää. Hänen ruumiinsa olisi viallinen ja vastenmielinen, kookas, hyvin laiha ja hiukan tumma, ja kulkiessa hänen pitkät jalkansa näkyisivät hänen hameensa läpi joka askelella. Hänellä olisi myöskin suuret, ulkonevat korvat. Lyhyesti sanottuna, hän ei olisi mitään silmän ruokaa, tuskinpa olisi hän siedettävä nähdä. Mutta minua kiinnosti ennen kaikkea tuo hänen ihmeellinen julkeutensa, tuo suorittamansa harkitun synnin sydäntynyt kukkuramittaisuus. Hän askarrutti ajatuksiani tosiaankin paljon, aivoni olivat melkein tyhjentyneet tuon erikoisen ihmisen muodostamisessa. Ja minä kirjoitin näytelmääni pari tuntia yhtä mittaa.

Saatuani kokoon kymmenisen, ehkäpä kaksitoista sivua, usein suurella vaivalla, välistä pitkien väliaikojen kuluttua, jolloin kirjoitin turhaan ja revin paperiarkkini palasiksi, olin väsynyt, aivan kohmettunut kylmästä ja väsymyksestä, ja minä nousin ja läksin ulos kadulle. Viimeisen puolen tunnin aikana olivat minua myös häirinneet lasten huudot perheen asunnosta, niin että minä joka tapauksessa en olisi silloin voinut enempää kirjoittaa. Kävelin senvuoksi pitkät matkat Drammenin tietä ja olin poissa aivan iltaan saakka, kulkiessani alati mietiskellen, miten edelleen jatkaisin näytelmääni. Ennen kuin tulin kotiin sinä iltana, oli minulle tapahtunut seuraavaa:

Seisoin erään kenkäkaupan edessä Karl Johanilla, lähellä rautatietoria. Jumala tietää miksi olin pysähtynyt juuri tämän kenkäkaupan eteen! Katsoin siinä seisoessani ikkunasta sisään, mutta en muuten lainkaan ajatellut, että olin juuri kenkien puutteessa; ajatukseni liiteli kaukana muualla. Joukko juttelevia ihmisiä kulki taitseni, enkä ollenkaan kuullut, mitä he sanoivat. Silloin tervehti muuan ääni kuuluvasti:

"Iltaa!" vastasin hajamielisenä. Katsoin myös "Mamsseliin" hetkisen, ennen kuin tunsin hänet.

"Luulen teidän sanoneen, että olette kirjanpitäjänä tukkukauppias
Christiellä?"

"Ahaa! Niin, se on ollutta ja mennyttä. Oli mahdotonta työskennellä yhdessä sen miehen kanssa; siitä tuli loppu jokseenkin pian."

"Kavalluksenko?" Siinä seisoi "Mamsseli" ja kysyi minulta suoraan, olinko tehnyt kavalluksen. Hän kysyi nopeasti ja hyvin suurella mielenkiinnolla. Katsoin häneen, tunsin itseni syvästi loukkautuneeksi enkä vastannut.

"Niin, niin, herrajumala, voihan sitä sattua parhaimmallekin!" sanoi hän lohduttaakseen minua. Hän uskoi edelleen, että olin tehnyt kavalluksen.

"Mikä se on, joka, niin, niin herrajumala, voi sattua parhaimmalle?" kysyin. "Kavallusko? Kuulkaas, mies, luuletteko tosiaankin, että minä olisin voinut ryhtyä niin halpamaiseen tekoon? Minä?"

"Ei, minä sanoin, että olin kerran tehnyt kirjoitusvirheen, kirjoittanut vuosiluvun väärin, pikkuasia, jos sen tahdotte tietää, väärän päiväyksen erääseen kirjeeseen, yhden kynänvedon hullusti — siinä koko rikokseni. Ei, jumalankiitos, onhan olemassa ero oikean ja väärän välillä! Mitenkä mahtaisi minun laitani sitten ollakaan, jos minä kulkisin kunniaani tahraamassa? Yksistään kunniantuntoni minut nykyisin pystyssä pitääkin. Mutta se onkin toivoakseni tarpeeksi vahva; se on joka tapauksessa säilyttänyt minut tähän päivään saakka."

Keikautin päätäni, käännyin syrjin "Mamsseliin" ja katselin katua pitkin. Katseeni osui punaiseen hameeseen, joka läheni meitä, naiseen miehen rinnalla. Jos minulla ei olisi ollut juuri tätä keskustelua "Mamsselin" kanssa, jollen olisi loukkautunut hänen törkeästä epäilyksestään ja jollen olisi juuri sillä tavoin keikauttanut päätäni sekä hiukan nyrpistyneenä kääntynyt poispäin, niin ehkäpä tuo punainen hame olisi kulkenut ohi huomaamattani. Ja mitä se minua oikeastaan liikutti? Mitä se minua liikutti, vaikka se olisi ollut hovineiti Nagelin hame?

"Mamsseli" seisoi ja jutteli ja koetti parantaa erehdystään; minä en kuullut lainkaan, mitä hän sanoi, minä tuijotin koko ajan tuohon punaiseen hameeseen, joka lähestyi minua katua pitkin. Ja väristys kulki läpi rintani, hieno pistos; kuiskasin ajatuksissani, kuiskasin huuliani liikuttamatta:

Nyt kääntyi "Mamsselikin" sinne päin, huomasi nuo molemmat, naisen ja herran, tervehti heitä ja seurasi heitä silmillään. Minä en tervehtinyt, tai ehkä tervehdin tietämättäni. Punainen hame liukui eteenpäin pitkin Karl Johania ja katosi.

"Hee, ettekö sitten tervehtinyt?" sanoi "Mamsseli". "Sepä merkillistä! Teihinhän hän katsoikin koko ajan."

Hän ei oikeastaan naista tuntenutkaan. Hän oli tavannut tämän ohimennen eräänä syysiltana. Oli myöhä, heitä oli ollut kolme iloista sielua yhdessä, olivat juuri tulleet Grandista, tavanneet tuon ihmisen kävelemässä yksinään Cammermeyrin luona ja olivat puhutelleet häntä. Hän oli ensin ollut vierova; mutta yksi niistä iloisista sieluista, muuan mies, joka ei kammonut tulta eikä vettä, oli pyytänyt aivan hänen edessään tuota sivistyksen nautintoa: saattaa hänet kotiin. Hän ei, kautta Jumalan, koskisi hiuskarvaakaan hänen päässään, kuten kirjoitettu on, ainoastaan saattaisi hänet ulko-ovelle, tullakseen vakuuttuneeksi, että hän varmasti pääsi kotiini muuten hän ei saisi rauhaa koko yönä. Hän puhui lakkaamatta heidän kulkiessaan, nimitti itseään Valdemari Atterdagiksi ja ilmoitti itsensä valokuvaajaksi. Lopulta naisen oli täytynyt nauraa tuolle iloiselle sielulle, jota hänen kylmyytensä ei ollut saattanut ymmälle, ja asia päättyi niin, että mies pääsi häntä saattamaan.

"No niin, entä sitten?" kysyin minä jääden henkeäni pidättäen odottamaan vastausta.

"Sittenkö? Ooh, älkää kysykö! Hänhän on nainen." Vaikenimme hetkisen kumpikin, sekä "Mamsseli" että minä.

"Mutta, hitto soikoon, oliko se 'Herttua'! Onko hän sen näköinen!" sanoi hän sitten miettiväisesti: "Mutta, kun nainen on sen miehen parissa, niin en voi vastata naisen puolesta."

Olin yhä vaiti. Niin, tietysti tahtoi "Herttua" vetää hänet alas! Hyvä! Mitä se minuun kuului? Minä annoin palttua neitoselle ja kaikille hänen suloilleen, palttua minä annoin hänelle! Ja minä koetin lohduttaa itseäni ajattelemalla mitä kehnoimpia asioita hänestä, koetinpa suorastaan tuottaa itselleni iloa raastamalla hänet ihan likaisimpaan lokaan. Minua vain harmitti, että olin tuolle parille nostanut lakkiani, jos todella olin sen tehnyt. Minä en välittänyt hänestä enää, en ollenkaan; hän ei ollut enää kaunis vähimmässäkään määrässä, hän oli menettänyt kauneutensa, hyi sentään, miten hän oli kuihtunut! Mahdollista kyllä, että hän oli katsellut vain minua, se ei minua kummastuttanut, ehkäpä katumus alkoi häntä kalvaa. Mutta senvuoksi minun ei tarvinnut kumartua maahan ja tervehtiä kuin narri, varsinkaan kun hän oli niin arveluttavasti kuihtunut viime aikoina. "Herttua" sai kyllä kernaasti pitää hänet, onneksi olkoon! Saattoi tulla vielä päivä, jolloin pistäisi päähäni kulkea ylpeästi hänen ohitsensa katsahtamatta edes sille suunnalle, missä hän olisi. Saattoi tapahtua, että tekisin tämän, vaikka hän katsoisi terävästi minuun ja lisäksi kulkisi veripunaisessa hameessa. Se saattoi kylläkin tapahtua! Hehee, siitä tulisi riemuvoitto! Jos tunsin itseni oikein, voisin näytelmäni valmistaa yön kuluessa, ja viikon sisällä olisin silloin masentanut neidin. Kaikkine hänen suloineen, he-hee, kaikkine hänen suloineen…

"Hommailenko? Kirjoittelen, tietysti. Mitäpä muuta minä hommailisin? Sillähän minä elän. Paraikaa valmistelen suurta näytelmää 'Ristin merkki', aihe keskiajalta."

"Älkää hemmetissä!" sanoi "Mamsseli" suorasukaisesti. "Niin, jos sen saatte valmiiksi, niin…"

"Mitään suurta huolta minulla ei sen suhteen ole!" vastasin. "Viikon kuluttua, luullakseni, saatte kuulla minusta jotakin."

Kotiin tultuani käännyin heti emäntäni puoleen pyytäen lamppua. Minulle oli hyvin tärkeää saada tuo lamppu; en kävisi nukkumaan tänä yönä, näytelmä riehui päässäni, ja uskoin varmasti voivani kirjoittaa aamuun mennessä koko paljon. Esitin pyyntöni hyvin nöyrästi matamille, huomattuani, että hän irvisti tyytymättömästi minun jälleen ilmestyessä huoneeseen. Minulla oli melkein valmiina merkillinen näytelmä, sanoin minä; puuttui vain pari kohtausta, ja minä löin vetoa, että se esitettäisiin jossakin teatterissa, ennen kuin minulla itselläni olisi aavistustakaan asiasta. Jos hän nyt tahtoisi tehdä minulle tuon suuren palveluksen, niin…

Mutta matamilla ei ollut lamppua. Hän tuumiskeli, mutta ei muistanut olevan lamppua missään. Jos tahtoisin odottaa, niin ehkä saisin keittiön lampun kello kahdentoista jälkeen. Miksi en voinut ostaa itselleni kynttilää?

En vastannut. Minulla ei ollut kymmentä äyriä kynttilää varten, ja sen hän kyllä tiesi. Tietenkin aikeeni menisivät nytkin myttyyn! Nyt istui palvelustyttö luonamme, hän istui samassa huoneessa eikä ollut lainkaan keittiössä; lamppu ei siellä ollut siis sytytettykään. Ja minä mietiskelin tätä, mutta en virkkanut enää mitään.

"Minusta näytti kuin olisitte vähän aikaa sitten tullut linnasta?
Oletteko ollut päivällisillä?" Ja hän nauroi ääneen tuolle lorulleen.

Kävin istumaan, otin paperini esille ja yritin tehdä jotakin sillä aikaa siinä missä istuin. Pidin papereita polvillani ja tuijotin lakkaamatta lattiaan, jotta mikään ei olisi häirinnyt minua; mutta se ei hyödyttänyt, kaikki oli turhaa, en päässyt sen pitemmälle. Emännän kaksi pikku tyttöä tuli sisään ja mekasti kissan kanssa, kummallisen, sairaan kissan kanssa, jolla oli karvoja tuskin lainkaan; kun he puhalsivat sen silmiin, vuoti niistä vettä, joka valui alas pitkin nenää. Isäntä ja pari muuta miestä istui pöydän ääressä pelaamassa sataa ja yhtä. Eukko yksistään oli ahkera, kuten aina ja istui ompelemassa jotakin. Hän näki kyllä, etten voinut kirjoittaa mitään tällaisessa melussa, mutta hän ei välittänyt minusta enää: hän oli sentään hymyillyt, kun palvelustyttö kysyi, olinko ollut päivällisillä. Koko talo oli muuttunut vihamieliseksi minua kohtaan; tuntui kuin olisin minä vain tarvinnut tuon pilkanteon, että minun täytyi jättää huoneeni toiselle tullakseni kohdelluksi kuin joku syrjäinen, asiaankuulumaton. Vieläpä tuo palvelustyttö, pieni, ruskeasilmäinen katutyttö, jolla oli otsatukka ja aivan lattea rinta, pilkkasi minua iltasella, kun sain voileipäni. Hän kyseli ehtimiseen, missä minun oli tapana syödä päivällistä, koska hän ei koskaan nähnyt minun kävelevän hampaitani kaivellen Grandin ulkopuolella. Oli selvää, että hän oli tietoinen kurjasta tilastani ja että hän hauskuutti itseään osoittamalla minulle sitä.

Joudun äkkiä ajattelemaan kaikkea tätä, enkä kykene saamaan ainoatakaan vuoropuhelua näytelmääni. Yritän kerran toisensa jälkeen, aina turhaan; päässäni alkaa kummallisesti suhista, ja lopulta heittäydyn kohtalon huomaan. Pistän paperit taskuuni ja katsahdan ylös. Palvelustyttö istuu aivan vastapäätä minua, ja minä katselen häntä, katselen tuota kapeaa selkää, pieniä hartioita, jotka eivät vielä olleet oikein kehittyneetkään. Mitä hän nyt mahtaisi sinkauttaa suustaan? Entä jos olisin tullutkin linnasta, mitä sitten? Mitä vahinkoa siitä hänelle olisi? Hän oli viime päivinä nauranut julkeasti minulle, kun vahingossa kompastuin portaissa tai tartuin naulaan, niin että sain nuttuuni repeämän. Olipa hän eilen kerännyt kokoon konseptini, jotka olin heittänyt pois eteiseen, varastanut nuo hylätyt näytelmäkatkelmani ja lukenut niitä sisällä huoneessa, ilakoinut niillä kaikkien kuullen, vain pitääkseen hauskaa minun kustannuksellani. En ollut koskaan solvannut häntä, enkä saattanut muistaa, olinko milloinkaan pyytänyt häneltä palvelusta. Päinvastoin minä itse laitoin vuoteeni kuntoon iltasella huoneen lattialle, jotta en tuottaisi hänelle mitään vaivaa. Hän pilkkasi minua myös sen johdosta, että tukkani lähti. Pesuveteen jäi aamusella hiuksia uiskentelemaan ja sille hän ilkkui. Kenkäni olivat tulleet jokseenkin huonoiksi, varsinkin toinen, jonka yli leipävankkurin pyörä oli kulkenut, ja hän naureskeli niillekin. Jumala siunatkoon teitä ja teidän kenkiänne! sanoi hän; katsokaas nyt, nehän ovat isot kuin koirankopit! Ja hän oli oikeassa siinä, että kenkäni olivat kehnot; mutta minä en nähkääs voinut tällä hetkellä hankkia toisia.

Minun tuumiskellessani kaikkea tätä ja kummastellessani tuota palvelustytön päivänselvää ilkeyttä olivat pikkutytöt alkaneet kiusata vanhusta lavitsalla; ne hyppivät kumpikin hänen ympärillään ja olivat kovin innostuneita tässä työssään. Ne olivat kumpikin löytäneet oljenkorren, jolla pistelivät vanhusta korviin. Katselin tätä hetkisen enkä sekaantunut asiaan. Vanhus ei liikauttanut sormeaankaan puolustautuakseen; hän loi vain kiusanhenkiinsä raivokkaan silmäyksen joka kerta kun ne pistivät häntä, ja pudisti päätään vapautuakseen, kun oljet jo olivat hänen korvissaan.

Tätä katsellessani minä kiihdyin yhä enemmän ja enemmän enkä voinut saada silmiäni pois siitä. Isä katsahti ylös korteistaan ja nauroi pienokaisille; hän huomautti pelitovereilleenkin, mitä siellä tapahtui. Miksi tuo vanhus ei liikahtanut? Miksi hän ei huitaissut lapsia pois kädellään? Astuin askelen lähemmäksi lavitsaa.

"Antakaa niiden olla! Antakaa niiden olla! Hän on halvaantunut", huudahti isäntä.

Ja pelosta joutua ajetuksi ulos yöksi, yksinkertaisesti peläten herättäväni miehessä suuttumusta sekaantumalla tuohon kohtaukseen minä vetäydyin äänettömänä takaisin entiselle paikalleni ja pysyttelin levollisena. Miksikä asettaisin vaaranalaiseksi menettää yösijani ja voileipäni pistämällä nenäni perheen asioihin? Ei mitään temppuiluja puolikuolleen äijäparan takia! Ja minä tunsin itseni kovaksi kuin piikivi.

Nuo pienet tytönvintiöt eivät lakanneet kiusanteoistaan. Heitä yllytti vielä se, että vanhus ei tahtonut pitää päätänsä hiljaa, ja he pistelivät häntä myös silmiin ja sieraimiin. Hän tuijotti heihin kaukaisin katsein, ei sanonut mitään eikä voinut liikuttaa käsiään. Äkkiä hän nosti yläruumistaan ja sylkäisi toista pikku tyttöä kasvoihin; sitten hän kohottausi uudelleen ja sylkäisi myöskin toista kohti, mutta ei osunut häneen.

Näin, miten isäntä viskasi kortit eteensä pöydälle ja juoksi lavitsan luo. Hän oli aivan punaisena kiukusta ja huusi:

"Mutta, herrajumala, hänhän ei saanut rauhaa niiltä!" huudahdin minä poissa suunniltani. Mutta minä olin koko ajan peloissani tulla ulosajetuksi, enkä minä huudahtanut erikoisen ankarasti; minun koko ruumiini vain vapisi suuttumuksesta.

"Mutta kuulkaas mokomaa! Mitä se teihin kuuluu? Pitäkää vain leipäläpenne tyyten kiinni ja tehkää kuten minä sanon; se on parasta teille."

Mutta nyt kuului myöskin matamin ääni ja talo alkoi räiskyä haukkumasanoista.

"Nähdäkseni, jumala-varjelkoon, te olette hulluja ja villittyjä kaikki tyynni!" ärjyi hän. "Jos tahdotte olla täällä sisällä, niin pysykää hiljaa molemmat, sen minä teille sanon! Hee, eipä siinä kylliksi, että saa pitää asuntoa ja ruokaa ryökäleille, vaan täytyy vielä olla tuomionpäivä ja rähinä ja saatananvalta sisällä huoneissakin. Mutta sitä minä en enää siedä, se on ajatukseni! Sh! Tukkikaa kitanne, kakarat, ja pyyhkikää nenänne myöskin, jollette, niin tulen minä sen tekemään. Enpä mokomia ihmisiä ole nähnyt! Tänne ne tulevat kadulta, vailla äyrejä edes täisalvaa varten, ja alkavat pitää rähinää keskellä yötä ja reiskua talon ihmisten kanssa. Minä en salli sitä, ymmärrättekö, ja saatte mennä tiehenne kaikki tyynni, jotka ette tänne kuulu. Minä tahdon rauhan omassa asunnossani, se on ajatukseni!"

En virkkanut mitään, en edes suutani avannut, vaan istuin oven vieressä jälleen ja kuuntelin mekastusta. Kaikki rähisivät yhtaikaa, vieläpä lapsetkin ja palvelustyttö, joka tahtoi selittää, miten koko riita oli alkanut. Kun vain pysyisin vaiti, niin se menisi kyllä ohi; se ei kehittyisi huippuunsa, kun vain en virkkaisi sanaakaan. Ja mitä minulla olisi sanottavaa? Eikö ollut talvi ulkona ja eikö yö ollut käsissä? Oliko silloin aika lyödä nyrkkinsä pöytään ja olla miestä puolestaan? Ei mitään narrinpeliä! Ja minä istuin hiljaa enkä lähtenyt talosta, en välittänyt nousta paikaltani, en edes hävennyt sen takia, vaikka minut melkein oli käsketty ulos. Tuijotin itsepintaisesti seinälle, missä Kristus riippui öljypainoksena, ja vastasin vaitiololla kaikkiin emännän hyökkäyksiin.

"Niin, jos te minusta, matami, tahdotte päästä, niin ei siihen minun puoleltani ole mitään estettä", sanoi toinen korttipelureista.

"Ei, sinua minä en tarkoittanut. Enkä sinuakaan", vastasi emäntä noille kahdelle. "Jos tarvis on, niin kyllä minä näytän, ketä tarkoitan. Jos tarvis on. Niin juuri! Kyllä näkyy, ketä minä…"

Hän puhua papatti lakkaamatta, antoi minulle vähän väliä noita iskuja ja oikein venytti niitä, tehdäkseen yhä selvemmäksi ja selvemmäksi minulle, että hän tarkoitti minua. Vaiti! sanoin itselleni. Pysy vain vaiti! Hän ei ollut käskenyt minua pois, ei selvästi eikä suorin sanoin. Ei vain mitään kopeutta minun puoleltani, ei mitään ennenaikaista ylpeyttä! Korvat kuuroiksi!… Sentään, miten merkillisen vihreä tukka tuolla Kristuksella tuossa öljyväripainoksessa. Se muistutti suuressa määrin vihreää ruohoa, tai täsmällisemmin sanottuna: paksua niittyruohoa. Hee, aivan oikea huomautus, suhteellisen paksua niittyruohoa… Sarja nopeita ajatusyhtymiä kulki tällä hetkellä läpi pääni: vihreästä ruohosta erääseen Raamatun paikkaan, missä sanottiin, että jokainen elämä oli kuin ruoho, joka sytytettiin, siitä tuomiopäivään, jolloin kaikki tulisi palamaan, sitten pieni poikkeus Lissabonin maanjäristykseen, minkä jälkeen mieleeni juolahti espanjalainen messinkinen kynänvarsi, jollaisen olin nähnyt Ylajalin luona. Ah, niin, kaikki oli katoavaista! Aivan kuin ruoho joka palaa! Siitä johtui ajatukseni neljään lautaan ja käärinliinoihin — Käärinliinoja neiti Andersenilla, portista oikealle…

Ja kaikki tämä vilahti päässäni tuona epätoivoisena hetkenä, jolloin emäntäni oli ajamaisillaan minut ulos.

"Hän ei ole kuulevinaan!" huusi emäntä. "Minä sanon, että teidän on lähdettävä talosta, nyt sen tiedätte! Luulenpa, jumala-paratkoon, että mies on hullu! Nyt te lähdette heti paikalla, ja sitten ei siitä sen enempää."

Katsahdin oveen, en lähteäkseni, en ollenkaan lähteäkseni; minussa heräsi julkea ajatus: jos ovessa olisi ollut avain, olisin kääntänyt sen lukkoon, sulkeutunut huoneeseen toisten kanssa, päästäkseni lähtemästä. Minulla oli aivan hysteerinen kauhu joutua ulos kadulle jälleen. Mutta ovessa ei ollut avainta, ja minä nousin seisomaan; mitään toivoa ei enää ollut.

Silloin sekaantuu äkkiä isännän ääni vaimon pauhaamiseen. Jäin hämmästyneenä seisomaan. Sama mies, joka äsken oli uhannut minua, asettuu, merkillistä kyllä, puolelleni. Hän sanoo:

"Ei, ei käy laatuun ajaa ihmisiä yön selkään, tiedätkös. Siitä rangaistaan."

En tiennyt, että siitä voitiin rangaista, en voinut sitä sanoa, mutta ehkäpä se oli niin, ja eukko talttui aivan heti, rauhoittui eikä puhunut enää minulle. Asettipa hän vielä pari voileipääkin eteeni illalliseksi, mutta minä en ottanut niitä vastaan, vain kiitollisuudesta miestä kohtaan en ottanut niitä vastaan, sanoin saaneeni hiukan ruokaa kaupungilla.

Kun vihdoinkin läksin eteiseen mennäkseni nukkumaan, tuli matami jäljestäni, pysähtyi kynnykselle ja sanoi kovalla äänellä, hänen suuren raskauden tilassa olevan vatsansa pompottaessa minua kohti:

Ehkäpä keino ilmaantuisi yösijan saamiseksi huomenna, jos oikein puuhaisin sen takia. Jokin olinpaikka minun kuitenkin täytyi löytää. Toistaiseksi olin iloissani, ettei tarvinnut nyt mennä yöksi ulos.

Nukuin viiden kuuden tienoille aamulla. Ei ollut vielä valoisaa, kun heräsin, mutta nousin kuitenkin samassa, olin nukkunut täysissä pukimissani kylmän takia eikä minulla ollut siis sen enempää pukeutumista. Juotuani hiukan vettä ja kaikessa hiljaisuudessa saatuani oven auki läksin heti ulos peläten tapaavani emäntäni uudelleen.

Muutamat poliisit, jotka olivat valvoneet koko yön, olivat ainoat elävät olennot, jotka näin kadulla; vähän ajan kuluttua alkoi myöskin pari miestä sammutella kaasulyhtyjä ympärilläni. Kuljeksin ilman päämäärää, saavuin Kirkkokadulle ja suuntasin kulkuni alas linnoitukselle päin. Kylmissäni ja vielä unisena, polvet ja selkä pitkästä kävelymatkasta väsyneinä ja hyvin nälkäisenä minä istahdin eräälle penkille ja nuhjotin siinä kauan aikaa. Kolme viikkoa minä olin elänyt yksistään niillä voileivillä, jotka emäntäni oli minulle antanut aamuin ja illoin; nyt oli juuri vuorokausi kulunut siitä kun olin saanut viimeisen ateriani, ilkeä kalvaminen alkoi jälleen ja minun täytyi keksiä jokin keino aivan heti. Sitä ajatellen minä jälleen nukahdin penkille.

Heräsin siihen, että ihmiset juttelivat lähelläni, ja kun minä olin hiukan päässyt selville tilanteesta, näin, että oli kirkas päivä ja kaikki ihmiset jo jalkeilla. Nousin ja läksin astelemaan poispäin. Aurinko yleni kunnaiden takaa, taivas oli valkoinen ja hieno, ja iloitessani kauniista aamusta monien pimeiden viikkojen jälkeen minä unohdin kaikki surut ja arvelin, että monesti olin ollut pahemmassakin asemassa. Taputin rintaani ja pistin pieneksi lauluksi. Ääneni oli kehno, se särähti ja minä hellyin kyyneliin asti. Tämä komea päivä, tuo valkoinen, valohohtoinen taivas vaikuttivat myöskin liian voimakkaasti minuun ja purskahdin äänekkääseen itkuun.

Menin alas satamaan. Suuri, venäläisellä lipulla varustettu parkkilaiva purki hiiliä; luin sen nimen, "Copegoro", kupeesta. Minua huvitti kauan aikaa katsella, mitä tuolla vieraalla laivalla tapahtui. Sen lasti mahtoi olla melkein purettu, IX jalka oli jo näkyvissä, pohjalastista huolimatta, ja kun hiilihampparit astelivat kannella, kumahteli koko laiva ontosti.

Aurinko, valo, suolainen merenhenki, koko hääräävä ja iloinen elämä virkisti minua ja sai vereni sykkimään elävästi. Yhtäkkiä pisti päähäni, että täällä istuessani voisin ehkä valmistaa pari kohtausta näytelmästäni. Ja minä otin paperit esille taskustani.

Koetin muodostaa vuorolausetta erään munkin suuhun, vuorolausetta, joka uhkuisi voimaa ja suvaitsemattomuutta, mutta en siinä onnistunut. Silloin sivuutin munkin ja halusin valmistaa puheen, tuomarin puheen temppelin häpäisijälle, ja minä kirjoitin puoli sivua tuota puhetta, minkä jälkeen lopetin. Sanoihini ei ottanut tullakseen oikeaa sävyä. Häärinä ympärilläni, nostolaulut, vorokkien melu ja lakkaamaton rautaketjujen räminä sopivat niin huonosti siihen rehevään keskiajan ilmaan, joka verhoaisi kuin sumu näytelmääni. Panin paperit kokoon ja nousin pystyyn.

Nyt olin kuitenkin päässyt siunatun hyvään alkuun ja minä tunsin selvästi, että voisin nyt jotakin suorittaa, jos kaikki kävisi hyvin. Kunpa vain olisi rauhallinen paikka, mihin voisi pujahtaa! Ajattelin sitä, pysähdyin keskellä katua ja ajattelin, mutta en tiennyt ainoatakaan rauhallista paikkaa koko kaupungissa, missä voisin hetkisen olla. Ei ollut muuta keinoa, minun oli mentävä takaisin entiseen asuntopaikkaani Vaterlandiin. Tarrauduin siihen, ja minä sanoin koko ajan itselleni, ettei se käynyt laatuun, mutta minä kuljin kuitenkin ja lähenin yhä tuota kiellettyä paikkaa. Tosin se oli noloa, myönsin itselleni, niin, se oli halpamaista, oikein halpamaista olikin, mutta mitäpä siitä. En ollut vähintäkään kopea, rohkenin sanoa sellaistakin, että olin nöyrimpiä olentoja, mitä tähän päivään saakka oli maailmassa ollut. Ja minä menin.

Pysähdyin portilla ja harkitsin vielä kerran. No, käyköön miten tahansa, minun täytyi se uskaltaa! Mikä pikku asia tässä olikaan kysymyksessä? Ensiksikin tarvitsin vain muutamia tunteja, toiseksi, jumalaparatkoon, minä en koskaan myöhemmin tulisi siihen taloon enää. Menin pihalle. Vielä astellessani noilla pihamaan epätasaisilla kivillä minä olin epävarma ja olin vähällä kääntyä ovelta takaisin. Purin hampaani yhteen. Ei, ei mitään ennenaikaista ylpeyttä! Pahimmassa tapauksessa voisin puhdistautua sillä, että olin tullut sanomaan jäähyväisiä, jättämään kunnon jäähyväiset ja tekemään sopimusta velastani taloon. Avasin oven eteiseen.

Jäin seisomaan aivan hiljaa sisäpuolella. Aivan edessäni, vain parin askelen päässä oli isäntä itse, ilman hattua ja päällystakkia ja kurkisti avaimen reiästä perheen omaan huoneeseen. Hän teki äänettömän liikkeen kädellään, saadakseen minut olemaan hiljaa ja kurkisti jälleen sisälle avaimenreiästä. Hän seisoi siinä ja nauroi.

"Katsokaas tuonne!" sanoi hän ja nauraa hihitteli. "Kurkistakaas sisälle! Hihii! Siellä ne rötköttävät! Katsokaas! Katsokaas ukkoa! Näettekö ukkoa?"

Sängyssä, aivan öljyväripainoksessa olevan Kristuksen alapuolella, näin kaksi olentoa, emännän ja vieraan perämiehen; emännän jalat loistivat valkoisina tummaa patjaa vasten. Ja lavitsalla toisella seinällä istui emännän isä, halvaantunut ukko ja katseli toimitusta, käsiinsä nojaten, kyyryssä kuin tavallisesti, voimatta liikkua… Käännyin isäntääni päin. Hänen oli hyvin vaikea pidättyä nauramasta ääneen.

"Näettekös ukkoa?" kuiskasi hän. "Oi jumalani, näettekös ukkoa? Hän istuu ja katselee toimitusta!" Ja hän kumartui jälleen tirkistämään avaimenreiästä.

Menin ikkunan luo istumaan. Tuo näky oli auttamattomasti saattanut epäjärjestykseen kaikki ajatukseni ja myllertänyt ylösalaisin koko hyvän tunnelmani. No, mutta mitä se minuun kuului? Kun mies-itse mukautui siihen, vieläpä löysi suurta hupiakin siitä, niin ei minulla ollut mitään syytä pahastua sen johdosta. Ja mitä ukkoon tulee, niin ukko oli ukko. Ehkäpä hän ei sitä nähnytkään, ehkäpä hän istui ja nukkui; Jumala tietää, vaikka hän olisi ollut kuollutkin; minua ei ihmetyttäisi, jos hän olisi kuollut. Enkä minä antanut sen vaivata omaatuntoani sen enempää.

Otin jälleen paperini esille ja tahdoin sysätä kaikki asiaankuulumattomat vaikutteet syrjään. Olin pysähtynyt keskelle lausetta tuomarin puheessa: "Niin käske minua Jumala ja laki, niin käskee minua viisaiden miesteni neuvosto, niin käskee minua myös omatuntoni… Katsoin ulos ikkunasta ajatellakseni, mitä hänen oma tuntonsa käskisi. Pientä kupsetta kuului sisältä huoneesta. No, se ei minua liikuttanut, ei vähääkään; ukko oli sitä paitsi kuollut, kuollut ehkä aamulla kello neljän aikaan; minusta tuo kupse oli ihan kerrassaan saman tekevää, mitä hittoa minä siis sitä ajattelemaani Rauhallinen vain!

Mutta kaikki oli vannoutunut minua vastaan. Mies ei seisonut lainkaan hiljaa avaimenreiän luona, kuulin silloin tällöin hänen pidätettyä nauruaan ja näin että hän värisi; ulkona kadulla tapahtui myös jotakin, joka häiritsi minua. Pieni poika puuhaili itsekseen vastapäisellä katukäytävällä auringonpaisteessa, hän oleili kaikessa rauhassa eikä aavistanut vaaraa, sitoi vain muutamia paperiliuskaleita yhteen eikä tehnyt mitään pahaa. Äkkiä hypähtää hän ylös ja kirkaisee; hän ryntää takaperin kadulle ja näkee miehen, täysikasvuisen miehen jolla oli punainen parta ja joka kurkottaen eräästä toisen kerroksen ikkunasta oli sylkäissyt hänen päähänsä. Pienokainen itki vihasta ja kiroili voimattomana ikkunaa kohti, ja mies nauroi hänelle vasten kasvoja; kului ehkä viisi minuuttia sillä tavoin. Käännyin poispäin ollakseni näkemättä pojan itkua.

Minun oli mahdotonta päästä sen edemmäksi. Vihdoin alkoi kaikki mennä hunningolle; minusta näytti kuin olisi sekin, minkä olin kirjoittanut, kelvotonta, niin koko ajatus oli vaarallista lörpötystä. Eihän voinut olla edes puhettakaan omastatunnosta keskiajalla, omantunnon keksi vasta tanssinopettaja Shakespeare, koko puheeni oli siis väärä. Eikö siis ollut mitään hyvää noilla arkeilla? Selailin ne läpi uudelleen ja kumosin heti epäilykseni; löysin suurenmoisia kohtia, oikein pitkiä vallan erinomaisia kohtia. Ja rintaani syöksähti jälleen kaipuu ryhtyä työhön ja saada näytelmäni valmiiksi.

Nousin ja menin ovelle ottamatta ollenkaan huomioon isännän raivokkaita viittauksia että oli kuljettava hiljaa. Poistuin varmasti ja päättävästi eteisestä, nousin portaita toiseen kerrokseen ja astuin entiseen huoneeseeni. Perämieshän ei ollut siellä, ja mikäpä estäisi minua siis istumasta täällä hetkisen? Minä en koskisi mihinkään hänen kapineisiinsa, minä en käyttäisi edes hänen pöytäänsä, vaan istahtaisin tuolille oven suuhun ja olisin iloinen. Sieppaan nopeasti paperit esille polvilleni.

Nyt kului useita minuutteja aivan erinomaisesti. Vuorosanat toisensa jälkeen syntyivät valmiina päässäni ja minä kirjoitin lakkaamatta. Täytän sivuja yhtä mittaa, kuljen eteenpäin yli kantojen ja kivien, hyräilen hiljaa ihastuksissani hyvästä tunnelmastani ja tuskin olen tietoinen omasta itsestäni. Ainoa ääni, minkä kuulen tällä hetkellä, on oma iloinen hyräilyni. Mieleeni juolahti myös onnekas ajatus eräästä kirkonkellosta, joka paukahtaisi soimaan määrätyllä kohdalla näytelmässäni. Kaikki sujui mainiosti.

Silloin kuulen akselia portaissa. Vapisen ja olen melkein poissa suunniltani, istuin melkein kuin valmiina hyppäykseen, arkana, hermot pingottuneina, peläten kaikkia asioita ja nälän kiihottamana; kuuntelen hermostuneesti, pidän kynää hiljaa kädessäni ja kuuntelen enkä voi kirjoittaa sanaakaan enää. Ovi avautuu, alhaalla huoneessa ollut pari astuu sisään.

Jo ennen kuin olin saanut aikaa pyytääkseni anteeksi tekoani, huutaa emäntä aivan kauhistuneena:

"Anteeksi!" sanoin minä ja olisin sanonut enemmänkin, mutta en ehtinyt sen pitemmälle.

Emäntä avasi oven selkosen selälleen ja ärjyi: "Jollette heti lähde ulos, niin, piru vieköön, minä haen poliisin!"

"Minä tahdoin vain sanoa teille jäähyväiset", mumisin minä, "ja sitten minun täytyi odottaa teitä. En ole koskenut mihinkään, istuin tässä tuolilla…"

Tultuani porraskäytävään minä äkkiä raivostuin tuohon paksuun pullistuneeseen eukkoon, joka seurasi minun kintereilläni saadakseen minut nopeasti poistumaan, ja minä seisoin hetkisen hiljaa, suu täynnä mitä pahimpia haukkumanimiä, jotka tahdoin syytää häntä kohti. Mutta minä maltoin mieleni ajoissa ja olin vaiti, vaiti yksistään kiitollisuudesta tuota vierasta miestä kohtaan, joka kulki emännän takana ja olisi saattanut kuulla. Emäntä tulla humppasi jäljestäni ja haukkui lakkaamatta, samalla myös vihani yltyi joka askelella.

Tulimme pihalle, minä kuljin hyvin verkalleen, vielä harkiten, olisiko minun annettava viimeinen isku emännälle. Olin tällä hetkellä aivan sokeana raivosta, ja minä mietin mitä pahinta verenvuodatusta, iskua, joka kellistäisi hänet kuoliaaksi paikalla, potkua vatsaan.

Kaupunginpalvelija kulkee ohitseni portilla, hän tervehtii, enkä minä vastaa; hän kääntyy matamin puoleen takanani, ja minä kuulen hänen kysyvän minua, mutta minä en käänny takaisin.

Pari askelta portin ulkopuolella saavuttaa kaupunginpalvelija minut, tervehtii uudelleen ja pysäyttää minut. Hän antaa minulle kirjeen. Kiivaasti ja vastahakoisesti revin sen auki, kymmenen kruunun seteli putoaa ulos kuoresta, mutta ei mitään kirjettä, ei sanaakaan.

Seisoin hiljaa. Kaupunginpalvelija poistui. Sitten minä pistän setelin jälleen kuoreen, käärin sen hyvin kokoon, käännyn ympäri ja menen emännän luo, joka vielä väijyy minua portilla ja viskaan setelin vasten hänen kasvojaan. En lausunut sanaakaan, en tavuakaan päästänyt huuliltani, näin vain hänen tutkivan kokoonpuristettua paperia, ennen kuin poistuin…

Hee, sellaista voitiin sanoa kunnialliseksi esiintymiseksi! Ei sanoa mitään, ei puhutella roskaväkeä, vaan aivan rauhallisesti kääriä kokoon suuri seteli ja viskata se vainoojien silmille. Sitä voitiin sanoa arvokkaaksi esiintymiseksi! Sellaista niiden piti saada, senkin elukat!…

Tultuani Tomte-kadun ja Rautatietorin kulmaan alkoi katu äkkiä pyöriä silmissäni, päässäni suhisi ja minä kaaduin seinää vasten. En voinut ollenkaan mennä sen edemmäksi, en edes voinut suoristautua tukalasta asemastani; jäin siihen samaan asentoon ja tunsin, että aloin menettää tajuntani. Hullu vihani vain yltyi tästä väsymyksen puuskasta ja minä nostin jalkaani ja polkaisin sillä käytävään. Tein myöskin monia muita asioita päästäkseni voimiini, purin hampaani yhteen, rypistin otsaani, vääntelin epätoivoisesti silmiäni ja se rupesi auttamaan. Ajatukseni selkeni, käsitin, että olin menehtymäisilläni. Ojensin käteni ja tuuppasin itseni irti seinästä; katu tanssi edelleen ympärilläni. Aloin nikotella raivosta, ja minä taistelin oikein sydämen vimmalla kurjuuteni kanssa, pidin vallan urhoollisesti puoliani, etten olisi kaatunut kumoon, minä tahdoin kuolla seisoalleni.

Työrattaat kulkevat ohitseni ja minä näen, että niissä on perunoita, mutta raivosta, itsepäisyydestä minä keksin sanoa, että ne eivät olleet perunoita, vaan kaalinkupuja. Kuulin hyvin, mitä itse sanoin, ja minä vannoin tietoisesti kerran toisensa jälkeen tuon valheen, vain saadakseni sairaalloisen tyydytyksen, että tein jäykän väärän valan. Päihdytin itseäni tuolla verrattomalla synnillä, ojensin kolme sormeani ilmaan ja vannoin väräjävin huulin isän, pojan ja pyhän hengen nimeen, että ne olivat kaalinkupuja.

Aika kului. Minä laskeuduin istumaan vieressäni olevalle portaalle ja kuivasin hikeä otsaltani ja kaulaltani, vedin ilmaa keuhkoihini ja pakottauduin olemaan rauhallinen. Aurinko painui alas, päivä alkoi kallistua iltapuoleen. Aloin jälleen mietiskellä asemaani; nälkä kävi ankaraksi minua kohtaan ja muutaman tunnin kuluttua olisi jälleen yö; oli keksittävä keino vielä kun oli aikaa. Ajatukseni alkoivat jälleen risteillä asunnon ympärillä, josta minut oli ajettu pois; minä en lainkaan halunnut palata sinne takaisin, mutta en voinut kuitenkaan olla ajattelematta sitä. Oikeastaan emännällä oli ollut täysi oikeus ajaa minut ulos. Kuinka minä saatoin ajatellakaan asua jonkun luona, kun en voinut maksaa puolestani? Hän oli päälle päätteeksi antanut minulle ruokaa silloin tällöin; vieläpä eilen illalla, kun olin suututtanut hänet, hän oli tarjonnut minulle pari voileipää, hyvyydestä hän ne oli minulle tarjonnut, koska hän tiesi, että minä niitä kaipasin. Joten minulla ei ollut siis mitään valitettavaa, ja minä ryhdyin siinä portaalla istuessani pyytämään hiljaisessa mielessäni anteeksi häneltä käytöstäni. Varsinkin kaduin katkerasti, että olin viime hetkellä osoittanut hänelle kiittämättömyyttä ja viskannut hänelle kymmenen kruunua vasten kasvoja…

Kymmenen kruunua! Maiskautin kerran suutani. Kirje, jonka kaupunginpalvelija oli tuonut, mistä se saapui? Vasta tällä hetkellä minä ajattelin selkeästi tätä ja aavistin samalla, miten koko asia oli. Tulin sairaaksi tuskasta ja häpeästä, kuiskasin: Ylajali! muutamia kertoja käheällä äänellä ja pudistin päätäni. Enkö minä juuri vielä niin myöhään kuin eilen illalla ollut päättänyt kulkea ylpeänä hänen ohitsensa, kun kohtaisin hänet, ja osoittaa hänelle mitä suurinta välinpitämättömyyttä? Ja sen sijaan minä olin herättänyt hänessä sääliä ja saattanut hänet lähettämään armeliaisuusrovon. Ei, ei, ei koskaan tulisi loppua minun alennustilastani! En edes häntä kohtaan ollut voinut esiintyä kunnollisesti; minä vajosin, vajosin kaikilla tahoilla, minne vain käännyin, vajosin alas, sorruin kunnottomuuteen enkä koskaan päässyt enää ylös, en koskaan. Se oli kaiken huippu! Ottaa kymmenen kruunua almuna, voimatta singota sitä takaisin vasten salaperäistä antajaa, kerätä äyrejä kokoon molemmin käsin, missä vain niitä tarjottiin, ja pitää ne, käyttää ne asuinrahoiksi, omasta sisäisestä vastenmielisyydestä huolimatta…

Enkö voinut mitenkään saada takaisin noita kymmentä kruunua, tavalla tai toisella? Ei kylläkään hyödyttänyt mennä takaisin emännän luokse ja saada hänet antamaan setelin takaisin, täytyi olla toinenkin keino, kun oikein ajattelin, kun vain oikein ponnistin itseäni ja ajattelin juurta jaksain. Tässä, jumala-paratkoon, ei auttanut ajatella vain tavallisella tavalla; minä sain ajatella niin että koko ihmisolentoani kirveli, löytääkseni keinon noiden kymmenen kruunun hankkimiseksi! Ja minä istuin ajattelemaan.

Kello saattoi olla noin neljän korvilla, parin tunnin kuluttua minä ehkä tapaisin teatterin johtajan, jos minulla vain olisi näytelmäni valmiina. Otan käsikirjoituksen esille siinä istuessani ja tahdon väkivoimalla saada kokoon kolme, neljä viimeistä kohtausta; minä ajattelen ja hikoilen ja luen läpi alusta saakka, mutta en pääse minnekään. Ei mitään metkuja! sanon minä, ei mitään jäykkäniskaisuutta täällä! Ja minä alan kiireesti kirjoittaa näytelmääni, kirjoitan, mitä mieleen johtuu, vain päästäkseni nopeasti loppuun. Olin uskottelevinani itselleni, että minulla oli jälleen suuri hetki, syötin valheita itselleni, petin itseäni päivänselvästi ja kirjoitin kuin ei minun tarvitsisi ollenkaan hakea sanoja. Se on hyvä! se on tosiaankin mainio keksintö! kuiskailin välistä; kirjoita vain niin!

Vihdoin alkavat kuitenkin viimeiset vuoropuheluni tuntua minusta epäilyttäviltä; ne olivat sävyltään niin erilaisia kuin ensimmäisten kohtausten vuoropuhelut, sitä paitsi ei munkin sanoissa ollut mitään keskiaikaan viittaavaa. Katkaisen kynän hampaissani, hypähdän ylös, revin käsikirjoituksen palasiksi, revin joka arkin palasiksi, viskaan hattuni kadulle ja poljen jaloillani sitä. Olen mennyttä miestä, kuiskaan itsekseni, hyvät naiset ja herrat, olen mennyttä miestä! En sano muuta kuin nuo sanat seisoessani ja polkiessani hattuani.

Muuan poliisi seisoo jonkun askelen päässä ja katselee minua; hän seisoo keskellä katua eikä näe mitään muuta kuin minut. Nostaessani päätäni yhtyvät katseemme; hän oli ehkä seisonut siinä kauan aikaa ja vain katsellut minua. Otan hattuni maasta, panen sen päähäni ja menen poliisin luo.

Hän odottaa hetkisen, ennen kuin ottaa kellonsa esille, eikä sillä välin luo silmiään minusta.

"Oikein!" sanon minä; "neljä, aivan oikein! Te osaatte asianne, kuulen minä, ja muistan teidät vastakin."

Sen sanottuani jätin hänet. Hämmästytin häntä ylenmäärin, hän jäi suu auki seisomaan ja katselemaan minua ja pitämään kelloa vielä kädessään. Tultuani Royalin ulkopuolelle käännyin katsomaan taakseni: hän seisoi vielä samassa asennossa ja seurasi minua silmillään.

He-hee, sillä tavoin piti elukoita kohdella! Harkitun häpeämättömästi! Se vaikutti eläimiin, herätti pelkoa eläimissä…

Olin kerrassaan tyytyväinen itseeni ja pistin jälleen pieneksi lauluksi. Kiihtymyksen jännittämänä, tuntematta enää mitään tuskaa, tietämättä minkäänlaisista tuskista, kuljin kevyesti kuin höyhen yli torin, käännyin ylös myymäläin kohdalla ja istahdin penkille Vapahtajamme kirkon luona.

Eiköhän sentään ollut jokseenkin samantekevää, lähetinkö sen kymmenen kruunua takaisin vai ei? Kun olin sen saanut, niin se oli minun, ja varmaankaan ei ollut hätää siellä, mistä se saapui. Täytyihän minun kuitenkin ottaa se vastaan, kun se ilmeisesti lähetettiin minulle; oli tarkoituksetonta jättää se kaupunginpalvelijalle. Myöskään ei käynyt laatuun lähettää takaisin toista kymmenen kruunun seteliä kuin sitä, minkä olin saanut Joten koko asialle ei voinut mitään.

Rupesin katselemaan toriliikennettä ja askarruttamaan aivojani mitättömillä asioilla, mutta siinä en onnistunut, ja mietiskelin yhä sitä kymmentä kruunua. Lopulta puristin käteni nyrkiksi ja suutuin. Se loukkaisi häntä, sanoin, jos lähettäisin sen takaisin, miksikä siis lähettäisin? Ikuisesti kulkisin pitäen itseäni liian hyvänä kaikkeen mahdolliseen, pudistellen päätäni ja sanoen: ei kiitos. Nyt näin, mihin se johti; olin jälleen taivasalla. Silloinkin, kun oli edellytyksiä, en pysynyt hyvässä, lämpimässä asunnossani; olin ylpeä, hypähdin pystyyn ensimmäisestä sanasta ja olin miestä puolestani, maksoin kymmeniä kruunuja oikealle ja vasemmalle ja menin tieheni… Tuomitsin ankarasti itseäni siitä, että olin jättänyt asuntoni ja jälleen saattanut itseni pulaan.

Muuten annoin palttua kaikelle! Minä en ollut pyytänyt sitä kymmentä kruunua, enkä sitä oikeastaan ollut pitänyt käsissänikään, vaan antanut sen heti pois, maksanut sen ventovieraille ihmisille, joita en koskaan enää haluaisi nähdä. Sellainen mies minä olin, maksoin aina kaikki viimeistä äyriä myöten. Jos tunsin Ylajalin oikein, niin ei hän myöskään katunut rahojen lähettämistä minulle; mitä minä siis mutkittelemaan? Oli suorastaan vähintä minkä hän saattoi tehdä, lähettää kymmenen kruunua. Olihan tyttö-parka rakastunut minuun, he-hee, sittenkin aivan tulisesti rakastunut minuun… Ja minä istuin ja pöyhistelin kelpolailla sitä ajatellessani. Ei epäilystäkään, että hän oli rakastunut minuun, tuo tyttöparka!…

Kello tuli viisi. Lysähdin jälleen hervottomaksi pitkällisen, hermostuneen kiihtymyksen jälkeen ja aloin uudelleen tuntea tyhjää suhinaa päässäni. Tuijotin suoraan eteeni, pidin silmäni jäykkinä ja katsoin vastapäätä olevaa Elefantti-apteekkia kohti. Nälkä raivosi ankarasti sisälläni ja minä kärsin kovin. Istuessani siinä ja katsellessani eteenpäin tajuan, että vähitellen jäykkään katseeseeni ilmestyy olento, jonka lopulta näen aivan selvästi ja tunnen: se on pullamuija. Elefantti-apteekin luona.

Hätkähdän, suoristaudun penkillä ja alan mietiskellä. Kyllä, aivan oikein, se oli sama muija saman pöydän ääressä samalla paikalla! Maiskautan pari kertaa suutani ja napsautan sormiani, nousen penkiltä ja alan astella apteekkia kohti. Ei mitään kieräilyjä! Mitä siitä, olivatpa ne syntirahoja tai hyviä norjalaisia kaupparahoja Kongsbergistä! En halunnut olla naurettava, liiallisesta ylpeydestä saattoi kuolla…

Menen kulmaukseen, suuntaan kulkuni muijaa kohti ja asetun hänen eteensä. Hymyilen, nyökkään tuttavallisesti ja sovitan sanani kuin olisi ollut päivän selvää, että tulisin kerran takaisin.

Hymyilen vielä enemmän, kuin olisi se vain leikkiä, ettei hän tuntenut minua ja sanon:

"Ettekö muista, että annoin teille kerran muutamia kruunuja? En sanonut silloin mitään, mikäli muistan, en sanonut; se ei ole tapananikaan. Kun on rehellisten ihmisten kanssa tekemisissä, niin on tarpeetonta tehdä sopimusta ja niin sanoakseni valmistaa kontrahtia jokaisesta pikkuasiasta. He-hee! Niin, minä se olin, joka annoin teille ne rahat."

"Jaha, vai niin, vai te se olitte! Niin, nyt teidät tunnenkin, kun oikein ajattelen…"

Oletin hänen rupeavan kiittämään rahoista, ja sano sen vuoksi nopeasti samalla tarkastellen pöydällä olevia ruokatavaroita:

"Vehnäsiä", toistan minä, "nyt minä tulin niitä noutamaan. Ainakin osan. Kaikkia minä en tarvitse tänä päivänä."

"Niin kyllä, tulin niitä noutamaan!" vastaan ja nauran ääneen ikään kuin olisi jo heti pitänyt olla päivänselvä asia, että minä tulin niitä noutamaan. Otan pöydältä yhden vehnäsen, jonkinlaisen ranskanleivän, jota alan syödä.

Kun muija näkee tämän, hän hypähtää pystyyn, tekee vaistomaisen liikkeen suojellakseen tavaroitaan, ja hän antaa minun ymmärtää, ettei hän ollut odottanut minua takaisin niitä häneltä riistämään.

Eikö, sanon. Vai eikö tosiaan? Olipa hän minusta todellakin mainio muija! Oliko hän koskaan kokenut sellaista, että joku olisi antanut hänelle säilytettäväksi joukon kruunuja, ilman että asianomainen olisi vaatinut niitä takaisin? Katsokaas mokomaa! Luuliko hän ehkä että ne olivat varastettuja rahoja, kun minä olin ne viskannut hänelle sillä tavoin? No, sitä hän ei uskonut; se oli sentään hyvä, tosiaankin hyvä! Se oli, melkein voisi sanoa kiltisti hänen puoleltaan, että hän kuitenkin piti minua rehellisenä miehenä. Ha-haa. Niin, hän oli tosiaankin hyvä!

Mutta miksi sitten annoin hänelle rahat? Muija tuli katkeraksi ja huusi sen kovalla äänellä.

Selitin, miksi olin antanut hänelle rahat, selitin sen sävyisästi ja painokkaasti: Minulla oli tapana menetellä sillä tavoin, koska uskoin kaikista ihmisistä hyvää. Aina, kun joku pyysi minulta kontrahtia, todistetta, pudistin minä päätäni ja sanoin: ei kiitoksia! Jumala tiesi, että niin tein.

Tartuin toisiin keinoihin, puhuin terävästi enkä enää lörpötellyt. Oliko koskaan tapahtunut, että joku olisi maksanut hänelle etukäteen sillä tavoin? kysyin minä. Tarkoitin tietysti ihmisiä, jotka olivat hyvissä varoissa, esimerkiksi joku konsuli? Eikö koskaan? Niin, minä en voinut sille mitään, että menettely oli hänestä outoa. Sellainen oli tapa ulkomailla. Hän ei ehkä ollut koskaan käynyt maan rajojen ulkopuolella? Ei, siinä sen näette! Hän ei siis voisi puhuakaan tässä asiassa… Ja minä otin useampia vehnäsiä pöydältä.

Hän murisi vihaisesti, kieltäytyi itsepintaisesti antamasta mitään siitä, mitä hänellä oli pöydällä, tempasipa vielä yhden vehnäsen kädestäni ja pani sen jälleen paikalleen. Suutuin, iskin nyrkilläni pöytään ja uhkasin poliisilla. Olisin hänelle armollinen, sanoin. Jos ottaisin kaikki, mikä minun oli, niin puhdistaisin koko hänen kauppansa, sillä minä olin aikoinani antanut hänelle hirvittävän summan rahaa. Mutta en tahtonut ottaa niin paljoa, todellisuudessa halusin vain puolet. Enkä päällepäätteeksi tulisi enää uudelleen. Siitä minua Jumala varjelkoon, koska hän oli sellainen ihminen…

Vihdoin hän otti esille joukon vehnäsiä, neljä, viisi kappaletta, joille hän määräsi korkeimman hinnan, mitä saattoi keksiä, ja pyysi minua ottamaan ne ja menemään matkoihini. Minä leukailin edelleen hänen kanssaan, väitin, että hän kähvelsi vähintään yhden kruunun rahoistani ja sitä paitsi nylki minua huimaavilla hinnoillaan. Tiedättekö, että sellaisista kähvellyksistä rangaistaan? sanoin minä. Jumala varjelkoon, te voisitte päästä pakkotyöhön elinajaksenne, mokomakin muija! Hän heitti minulle vielä yhden vehnäsen ja pyysi melkein hammasta kiristäen minua menemään.

Hee, oliko mokomaa pullamuijaa ennen nähty! Koko ajan toria kulkiessani ja vehnäsiä syödessäni puhelin ääneen muijasta ja hänen julkeudestaan, toistin itselleni, mitä kumpikin olimme sanoneet toisillemme, ja minusta näytti, että olin ollut häntä koko lailla etevämpi. Söin vehnäsiä kaikkien ihmisten nähden ja juttelin tästä.

Ja vehnäset hävisivät yksi toisensa jälkeen; ei tuntunut, söinpä miten paljon tahansa, olin yhtä pohjattoman nälkäinen. Herrajumala sentään, ettei se jo alkanut pohjata! Olin niin nälkäinen, että olin melkein jo tarttua viimeiseen vehnäseen, jonka alusta pitäen olin päättänyt säästää, säilyttää Vognmand-kadun pikku pojalle, sille, joka oli leikkinyt paperiliuskaleilla. Muistelin häntä yhä, en voinut unohtaa hänen ilmettään, kun hän hypähti pystyyn ja kirosi. Hän oli kääntynyt ikkunaani päin, kun mies sylkäisi hänen päälleen, ja hän oli katsonut, nauraisinko minäkin hänelle. Jumala tietää, tapaisinko hänet nyt, jos menisin sinne! Ponnistin ankarasti päästäkseni nopeasti Vognmand-kadulle, kuljin sen paikan ohi, missä olin repinyt näytelmäni palasiksi ja missä vielä joukko papereita oli jäljellä, sivuutin poliisin, jota äsken olin niin hämmästyttänyt esiintymiselläni, ja seisoin vihdoin portaiden ääressä, missä poika oli leikkinyt.

Hän ei ollut siellä. Katu oli melkein tyhjä. Alkoi hämärtää, enkä voinut jäädä poikaa odottamaan, hän oli ehkä mennyt sisälle. Laskin vehnäsen varovasti alas maahan, nostin sen pystyyn ovea vasten, koputin ankarasti ovelle ja juoksin samalla tieheni. Hän löytää sen kyllä! sanoin itselleni; hän löytää sen ensimmäiseksi tullessaan ulos! Ja minun silmäni kyyneltyivät ilosta tietäessäni, että pikku poika löytäisi vehnäsen.

Nyt en enää ollut nälissäni, päinvastoin makea ruoka, jonka olin nauttinut, alkoi tehdä minulle pahaa. Päässäni mellastivat myös uudelleen mitä hurjimmat ajatukset: Mitähän, jos minä salaa katkaisisin jonkin laivan köydet? Mitähän, jos minä äkkiä alkaisin huutaa tulipaloa? Menen edemmäksi satamaan, löydän istumapaikan, panen käteni ristiin ja tunnen pääni menevän yhä enemmän sekaisin. En liikahdakaan, en tee yhtään mitään pysyäkseni pystyssä.

Istun siinä ja tuijotan "Copegoroon", parkkiin, jolla oli venäläinen lippu. Huomaan miehen kaiteen takana; punainen sivulyhty valaisee hänen päänsä ja nousen puhuttelemaan häntä. Tarkoitukseni ei ollut lainkaan puhua niinkuin puhuin, en edes odottanut saavani mitään vastausta. Sanoin:

"Hm. Ettekö olisi miehen puutteessa?" Olin tällä hetkellä yhtä iloinen, sainko hylkäävän vai myöntävän vastauksen, minulle oli samantekevää, minkä vastauksen mies minulle antaisi. Seisoin ja odotin, mitä hän virkkaisi.

"No eipä", vastasi hän. "Sen pitäisi olla jungmanni." Jungmanni! Minä suoristausin, pistin silmälasini taskuun, astuin käytävälle ja nousin laivaan.

"En ole ennen ollut merillä", sanoin, "mutta voin tehdä sitä, mitä annatte tehtäväksi. Minne on matka?"

"En. Mutta kuten sanoin, pankaa minut työhön ja minä teen sen. Olen tottunut kaikenlaiseen hommaan."

Hän tuumiskeli jälleen. Minä olin jo saanut päähäni ajatuksen, että halusin lähteä mukaan, ja minua alkoi pelottaa, että minut ajettaisiin maihin jälleen.

"Mitä arvelette asiasta, kapteeni?" kysyin vihdoin. "Minä voin tosiaankin tehdä, olipa se sitten mitä tahansa. Mitäpä sanoinkaan! Olisin kehno mies, jollen tekisi enempää kuin juuri sen, mikä on annettu tehtäväkseni. Voin ottaa kaksi vahtivuoroa perätysten, jos tarvitaan. Se tekee minulle hyvää ja minä kyllä kestän sen."

"No niin, saahan tuota koettaa", sanoi hän. "Jollei se suju, niin voimmehan erota Englannissa."

"Tietysti!" vastasin iloissani. Ja minä toistin vielä kerran, että voimme erota Englannissa, jollei se sujuisi. Sitten hän pani minut työhön.

Ulkona vuonolla suoristausin kerran seisomaan, märkänä kuumeesta ja voipumuksesta, katselin maata kohti ja sanoin tällä kertaa jäähyväiset kaupungille, Kristianialle, missä tulet loistivat kirkkaina joka kodista.

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK NÄLKÄ ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.