The Project Gutenberg eBook of Metsän povessa: Tuokiokuvia 1:ssä näytöksessä

This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

Title: Metsän povessa: Tuokiokuvia 1:ssä näytöksessä

Author: Raiju Ranta

Release date: June 16, 2016 [eBook #52349]

Language: Finnish

*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK METSÄN POVESSA: TUOKIOKUVIA 1:SSÄ NÄYTÖKSESSÄ ***

Produced by Tapio Riikonen

METSÄN POVESSA

Tuokiokuva 1:ssä näytöksessä

Kirj.

Raiju Ranta

Seuranäytelmä; N:o 23.

Hämeenlinnassa, Boman & Karlssonin kustannuksella 1905.

Hämeenlinnan Uusi Kirjapaino.

HENKILÖT:

 Rajala, viinankeittäjä.
 Rietu, hänen vaimonsa.
 Leiniö, |
 Pekkala, | salametsästäjiä.
 Vallesmanni.
 Raksi, metsänvartija.
 Miehiä.

Näyttämö:

Tiheä metsä sydänmaalla. Perällä suuri kallio, siellä täällä pienempiä kiviä.

On sunnuntai-aamu, linnut visertävät ja kaukainen kirkonkellojen kumina kuuluu.

(Kuuluu pyssyn laukaus. Hetken perästä tulevat Leiniö ja Pekkala, edellinen kantaen metsoa jaloista.)

Leiniö: Hitto vieköön koko tämän ammatin. Tuo ainoa räähkä monen tunnin samoilemisesta. Ei, tämä jästi ei käytä. Kyllästyttämäänkin alkaa tällainen turha risukosta risukkoon juoksenteleminen. (Heittää linnun maahan ja istuu itse viereen.) En tuumaakaan astu edemmäksi.

Pekkala (harvasanainen): Elä nyt niin pian kyllästy. Jos ei onnistu yhdellä, niin voihan toisella kerralla olla parempi onni. Ei mitään ilman saa tässä maailmassa. Ei niin, ei. Paistetut paistit eivät suuhun lennä. Mennään ainakin tuonne Korpivaaran laiteelle, sieltä kenties saamme vielä jänispaistia.

Leiniö (panee pitkälleen): Minä annan palttua Korpivaaralle ja jäniksille. Pistä sinäkin pitkällesi, ei se sinunkaan luillesi vahingoksi ole. — Kuules, joko ollaan Pirunkiven seutuvilla?

Pekkala: Aivan tuossahan se on Pirunkivi.

Leiniö: Hyvä juttu! Ei, mutta istu nyt sinäkin. Minua todellakaan ei huvita enää hyppääminen. Kun vähän huilataan niin palataan kotiin. — Pääni on niin hemmetin kipeä.

Pekkala (istuu): No, samahan tuo. — Huilataan sitte. Kohmeloko sinun päätäsi kivistää?

Leiniö: Sinäpä sen sanoit! Kohmelo kivistää ja kovasti. Olin Heiskasen Jaskan läksiäisissä eilen illalla ja siellähän sitä tuli otettua vähän liikaa.

Pekkala: Osasinpa sitten hyvään tarpeeseen ottaa tuon rohtopullon.

(Ottaa pullon povestaan.)

Leiniö: Äläs! Onko sulla viinuskaa! Heissaa vaan! Sinäpä olet mies, sinä!

Pekkala: Jottako olen, ha, ha. No ota sitten kulahus veikkoseni, jotta virkistyt ja jaksat jatkaa, hah, hah, haah! — Mutta mihin se Heiskasen Jaska lähtee? Amerikaanko?

Leiniö (maistettuaan): Kiitos! Niin Amerikaanhan se menee.

Pekkala: Maista vielä vaan. — Onkohan sillä itsellään rahoja ollut?

Leiniö: Suuri kiitos. Sepä virkisti. — Mistäpä sitä rengin ruhjolle rahoja tulisi. Sepän Eva-Stina kuuluu lähettäneen "tiketin". Näes, Jaska vähän ruhjosti sen kanssa. Tunsit kai sinäkin Eva-Stiinan?

Pekkala (maistettuaan, panee pullon poveensa): Nilkun sepän tyttökö?

Leiniö: Sama, sama; se jolla oli nenä pystyssä, silmät siirallaan ja kulkiessaan heilutti häntäänsä kuin Lauttalan vasikka.

Pekkala (naurahtaen): Ha, eipä taida Jaska hänestä välittää; sellainen komea ja rehti mies. Tiesi Evan Amerikan-matkan, niin keplotteli vaan, päästäkseen itsekin sinne. En usko hänen todenperään Eevaa rieputtaneen.

Leiniö: Kukapa hänen tiennee. Akat vaan niin juttelevat. (Kääntyy kyljelleen.) Mutta kuulehan Pekkala. Minäkin olen tässä miettinyt, että jos tuota rupeaisin akalliseksi.

Pekkala: Ole hiidessä! Mitä sinä akalla tekisit. Hyvä kun itse saat suuhusi pantavaa, vielä sitte akalle, ha, ha!

Leiniö: Juuri senvuoksi, kun itselläni ei ole mitään, olen päättänyt ottaa sellaisen, jolla jotain on minullekin antaa.

Pekkala: Otat jos saat. — Ketä sinä muuten meinaat, saisiko tuota tietää?

Leiniö: No, eihän se mikään salaisuus ole… sitähän minä, sitä rikasta lukkarin leskeä, jolla on torpan tölläke kirkkokummun kupeella. Isännäksi mieleni tekee, kun tämäkään virka ei enää lyö leiville. Rupeatko puhemieheksi?

Pekkala: Ha, ha, ha, onpa sinusta jo tullut aivan pähkä hullu, huomaan. Vai lukkarin leskeä, ha, ha, ha! Mutta sen sanon, että se leski ei katso korvillaankaan sinua. Vallesmannihan sitä kuuluu hyvänä pitävän. Olisit sinäkin iskenyt Sepän Eevaan, rahoja silläkin oli — vanhalla piialla.

Leiniö: Hyi olkoon! (Heittäikse pitkälleen ja nostaa jalat pystyyn, laulaa):

    Ja se rakkauden kipinä
    Joka rinnassa riksuttaa,
    Ei taida ennen sammua
    Kuin kuolla kupsahtaa.

— Ollapa minullakin muutama tuhat markkaa, niin kelpaisi elää! — On se peeveliä, kun ei ole äyriäkään ja koirat joka kynnykseltä haukkuvat. — Lähdetään Pekkala tukkijoelle, siellä kuuluu olevan leipää ja elämää. (Laulaa):

    Tukkipoika se lautallansa
    On niin iso herra,
    Huh, hei mä laulan vaan
    Ja on niin iso herra.

Pekkala: Ei hennota lähteä. Mutta luullakseni olemme tarpeeksi levähtäneet jaksaaksemme Korpivaaralle.

Leiniö: Ei sitten likikään. (Kuuluu jälleen kirkonkellojen soittoa.) Vasta aamukirkkoon soitetaan; "ei ole kiirettä kirkkoon, viel' on pappi paita päällä".

Pekkala: Eihän tässä, mutta sattuu vielä se metsänvartija Raksi olemaan kulkusalia, kun me näin sunnuntaina…

Leiniö: Antaa tulla vaan. Nyt en huoli hänestä, enkä mistään. Annetaan pieni ryyppy, jos tulee, niin se mies ei ole tietääkseenkään koko asiasta. (Viheltelee). Puhuiko Lammin Heikki sulle mitään?

Pekkala: Ei; en ole Heikkiä nähnyt pitkiin aikoikin. Oliko sillä asiaa minulle?

Leiniö: Heikki hommaa hirvenammuntaan ensiviikolla ja pyysi minua mukaansa. Sinulle käski minun puhumaan, jos tapaan. Tuletko? Minä lupauduin.

Pekkala: Hm! Vai hirvenammuntaan.

Leiniö: Niin. Niitä on nähty suuressa parvessa liikkuvan Kaukorannalla.

Pekkala: Hm! Vaarallista se on, kovin vaarallista. Kiellettyä tavaraa… ankara sakko jos kiikkiin joutuu. No, joutaahan tuota, olkoon menneeksi, ehkä sitä läpäsee… Ketä muita tulee?

Leiniö: Vanhalan Jukan ja Tiihosen äijän pitäisi tuleman ja jos sinä vielä, niin sitten on tarpeeksi.

Pekkala: On kylläkin tarpeeksi, jos ei liiaksi. Turha retki, jos ei luonnistu. Olkoon menneeksi, minä tulen.

Leiniö: Hyvä, hyvä, sano Hynnisen muori kun pankolta putosi. (Laulaa:)

    Heilani kuoli ja kuopattiin
    Tuon tuuhevan koivun alle,
    Taas meni pojalta kaks'toista markkaa
    Haudan kaivajalle.

Nyt on herttainen aamu, eikö totta. Oi, oi, oi, jospa ihminen saisi aina maata ja laulaa ja olla huolehtimatta huomisesta päivästä. Se olisi paratiisi-elämää. (Veisaamista kuuluu etäältä, läheten.) Tuolla yläilmoissa on varmaan yhtä tyyntä kuin täällä alhaallakin, koska veisuu kirkosta noin selvään kuuluu. Mitä sinä tuumailet?

Pekkala: Ajattelen vaan sitä hirvijahtia.

Leiniö: Mitäs sillä suotta päätäsi vaivaat, "käydä käsketyn pitää".

(Veisuu kuuluu lähempää.)

Pekkala (Aivastaen): Niin… niinpä kylläkin.

Leiniö (Kääntyy vatsalleen): Kuuntelepas tarkoin — luullakseni tuo virsi ei ole suntion numerotaulun mukaista.

Pekkala (Nousee): Tulleeko vieraita tänne? Viisainta lienee tästä lähteä omalle maalleen. (Tähystää.) Ei vielä ketään näy, mutta tänne tulijan matka kuuluu antavan. Lähde pois!

Leiniö (Miettii hetken, sitten hyppää ylös): Ei, mutta mennään tuonne Pirunkiven taa, nähdäksemme mimmoinen otus se oikein on, joka niin lammasvaatteissa kulkee. (Ottaa pyssyn ja linnun maasta.) Tule pian, ettei ehdi nähdä. Ken tietää, mitä hyvää siitä lähtee. (Vetää Pekkalan käsipuolesta kiven taa.) Tule nyt vaan!

Pekkala: Ha, ha, aina sinä olet niitä metkuja täynnä…

(Piiloutuvat.)

(Ääni lähenee ja hetken perästä tulee Rajala perältä oikealta hyräillen jotakin virren nuottia ja kantaen risunippua. Leiniö ja Pekkala katselevat kallion takaa, kuiskaillen keskenään).

Rajala (yksin): Hoh, hoo! Turkasen pitkä matka on tänne vanhoilla koivilla tallustella, vaan ei auta, ei auta. (Heittää risut maahan ja istuu kivelle.) Hiki oikein tuli, huh huu. Ei ne ennen tällaiset matkat Rajalan ukkoa uuvuttaneet. Vanhuus tulee, vanhuus tulee, he he… Kunpa se akka ehtisi sieltä aikanaan, jotta saataisi laittaa latinki päälle viinakanuunaan, he, he. Olisi tämä ahvääri muuten hyvin tuottavaa, kunhan vaan saisi viinuskansa keittää ilman pelkoa siitä, milloin sen käry vallesmannin nokkaan ehtii. — Kukahan lempo senkin konstin keksi, että kiellettiin kotiviinan poltto. Luulisi niitten herrojen voivan herkutella muullakin, kuin köyhäin leivällä. Vielä ne pirut vaanii ja vainoovat, ettei vaan kukaan vahingossakaan viinaa keittäisi, muut kuin he itse, ne pirut. — Oho, älkööt uskoko sitä Rajalasta, että hän pelkää. Ee'i. Rajala keittää viinaa kielloista huolimatta, he, he, he. Minä olenkin kätkenyt leiviskäni sellaiseen paikkaan, ettei sitä joka mies löydä, ei muut kuin korpit ja pitkäkorvat, he, he. (Kallion takana vierähtää kivi.) So, so, no per… kuka siellä? (Kuuntelee.) Eipä tainnut olla vaarallista. Hyi helkkuna kun säikähdin. Paholainen varmaan velloo Pirunkalliolla, he he. Vellokoon. Rajalan ukin omatunto on noin niinkuin arka näin sunnuntai-aamuna, he, he. Ai, ai ukko, mitäs sanoisit, jos jonakin kauniina päivänä joutuisit kiikkiin. Silloin saisit mennä tiilenpäitä lukemaan, he, he. Niin saisi, niin saisi… Mutta missä helkkunassa se ämmä viipynee? Olisikohan metsänvartija Raksi ollut kotoa poissa? Niin… ellei Raksi olisi komplotissa kanssani, niin taitaisi ammattini heilua tikun nokassa, he, he. Näin vaarallisessa työssä tarvitaan kekselijästä miestä ja minussa, he, he, Jumala paratkoon, on vähän sitäkin vikaa. Raksi hankkii Jumalan viljan ja mitä keitän rokan, he, he. Mistä minulla olisikaan varoja riittämään asti jyvien hankkimiseen. Eei… No, johan se viimeinkin tulee. (Rietu tulee hengästyneenä, kantaen jyvävakkaa.) Missä sinä siellä koko päivän töpsöttelet? Täällä olen sinua jo ikäni ja aikani odotellut.

Rietu: Älä nyt hyvä ukkoseni, en ehtinyt ennemmin, kun…

Rajala: Eikö Raksi ollut kotona?

Rietu: Sehän se… ei ollut itse… mutta kyllä minä jyviä sain.

Rajala: Missä sinä sitten juorusit. Sitä pitää liikkua työn aikana, eikä uneksia.

Rietu: Aina sinä haukut minua.

Rajala: Haukut. Eikö ole syytä sitten. Koko päivän yhdellä asialla viivyt.

Rietu (pelon sekaisesti): Olisinhan minä kyllä pikemminkin joutunut, mutta kun näin vallesmannin, miehiä mukanaan, tulevan tänne korpeen, niin tein pitkän kierroksen, etteivät nähneet minua.

Rajala (säpsähtäen): Mitä? Vallesmanniko miesten kanssa? Ja tänne tulossa? Ethän vaan eukko valehtele?

Rietu: Mitäpä minä nyt sellaista, ihan totinen tosi se on.

Rajala (kynsii korvallistaan): Hm! Saaplari! Minä pelkään, että ne ovat saaneet vihiä… Mutta olkoot! Ei ne tänne saakka osaa kuitenkaan tulla, ei ainakaan vallesmanni suuren mahansa kanssa. Eikä sitä niin vaan löydetäkään, ei. Mutta mennään nyt polttimolle. Sinä saat jäädä pitämään vahtia siksi aikaa, kun minä käyn kotoa hakemassa Heikkilän Matin viina-nassakan ja samalla tutkin, onko sanoissasi perää.

Rietu: Mutta jos ne, vallesmanni ja muut tulevat? Minua niin pelottaa…

Rajala: Älä siinä turhia höpise! Mistä ne tietävät, missä sinä olet, kun pidät suusi lukossa.

Rietu: Voi, voi sentään, sinua Rajala. Kyllä sinun pitäisi lopettaa tämä viheliäinen viinankeitto. — Ei Jumala salli sinun enää kauan pilkata itseään, näin sunnuntaisin varsinkin… joudumme vielä tästä linnaan… Voi voi sentään…

Rajala (kiukkuisesti): Linnaan! Tuki jo turpasi ämmä, taikka annan vasten kuonoasi!

(Ottaa risukimpun ja menee perälle vasemmalle.)

Rietu (yksin): Voi hyvä Jumala sentään; mikähän meidät lopulta sentään perii? Jos kuinka koittaisin sitä estää tällaista syntiä tekemästä, niin ei se auta; kuuroille korville lankeaa aina pyyntöni. Voi, voi, tuntuu niin vapisuttavankin tuolta sydänalastani.

Rajala (Huutaa): No etkö sinä saaperin ämmä pääse sieltä, muuten…

Rietu: Tulen… tulen… tulenhan minä ihan tässä tuokiossa. Voi hyvä isä armahtakoon meitä vaivaisia syntisiä!

(Menee perälle vasemmalle.)

Leiniö: Ha, ha, ha! Kaikkia sitä näkee ja kuulee, ennenkuin kuolee. Nyt Pekkala, meillä on kala koukussa, emmekä sitä laske käsistämme. Ole sinä täällä hetkinen, minä otan selvää missäpäin se herrasväen viinakanuuna on… Eikös se ollut Rajala, tuo äijä?

Pekkala: Oli, oli, Rajala se oli.

Leiniö: Odotahan nyt, tulen pian…

(Menee perälle vasemmalle.)

Pekkala (yksin): Aika vekkuli tuo Leiniö. Kala koukussa; kun ei vaan itse joutuisi koukkuun. — Hm! Vai on Rajala ruvennut viinan keittoon, enpä olisi uskonut jos joku olisi sanonut. Kummaa, kun niin rauhassa on saanut olla, etteivät ole linkkuun pistäneet. — Vallesmannissa ehkä on syy. Sehän se onkin sellainen lihavan laiska, joka ei viitsi paljon metsiä juoksennella. — No, onhan se hyvä niinkin, jos on toisinkin. (Tähyää.) Mitenhän kauas se Leiniö mahtoi mennä. — Kas, siinähän se tuleekin.

Leiniö (Palaa, kuiskaten): Nyt tiedän! Se mylly on ihan tässä, tuossa noin, vähän vasemmalle ja sellaisessa tiheikössä, ettei lempokaan sitä huomaa, ellei ole opasta. Ei uskoisi siinä risuläjässä löytyvän niin salaisia asioita. Äijä kuului akkaansa varoittelevan torkkumasta. Mahtanee olla aika unikeko. Jahka äijä menee pois sieltä, niin tarkastelemme laitosta lähemmin.

Pekkala: Mitä vielä! Lähdetään kotia ja annetaan Rajalan keittää viinaansa rauhassa. Eihän se meitä liikuta.

Leiniö: Mitä? Joko sinua rupeaa jänistämään? No, jos tahdot, niin mene, minä ainakin jään tänne ja otan asiasta selvän.

Pekkala: Enhän minä nyt yksin, mutta jos sinäkin tulet, niin…

(Kuuluu ääniä oikealta.)

Leiniö: Kuules — nyt äijä tulee. Pistäytäänpä jälleen rintavarustuksiimme.

Pekkala: Ei se ole Rajalan ääni. Ehkä jo vallesmanni miehineen. Puhuihan akka nähneensä vallesmannin.

Leiniö: Sitten on syytä joutua sukkelaan syrjään!

    (Piilottautuvat. Juuri kun he ehtivät asettautua, tulee
    Vallesmanni, virkalakki päässä ja miehiä mukanaan, oikealta.)

Vallesmanni (pyyhkii hikeä otsaltaan): Tjevula sanka skog. Ei takto lepi peestä… huh .. ja lemmin, niin tjevula lemmin… Vieläkö olla pitke matka sin' Pirukallo?

Joku miehistä: Tässä sen pitäisi olla. Ja tuossa se onkin, se kiviröykkiö, jota sanotaan Pirunkallioksi.

    (Rajala tulee perältä vas., mutta huomattuaan Vallesmannin,
    piiloittautuu pensaikkoon).

Vallesmanni: Jaha, jaha, me olla sitt' pian perille. Telle seutu se pitis olla se sprii fabrik… (miettii) piru… piru… kah… jaha pirukallo… i… niin… aivan oikke aivan oikke he sanoma att se olla vid Pirukallo…

Raksi (tulee vas. etualalta, pyssy kädessä): (Its.) Pahuusko tuonkin tänne viiletti. (Ääneen, kohteliaasti nostaen lakkiaan.) Hyvää huomenta, herra Vallesmanni. Mitä herra Vallesmanni näin kaukaa on etsimässä?

Vallesmanni: Ka, no, peive, peive, herr Raks. Te tulla parahiks. Mine hake eres rakkari, eres Mathias Rajala. Hän pites bränna sprii teel Pirukolos… nej teel Pirukallo seutu. Herr Raks olla kai niin hyve och hjälpa minu siin, jos jouta vaan. Te tunte parempi teme skog, kun mine, ja mine pites hajotta maa tasall se Rajalas fabrik. Kylle mine maksa vaivanäkö. Taktoko herr Raks hjälpa mej?

Raksi: Kyl-lä, miks'ei. Eihän minulla mitään kiirettä ole näin sunnuntai-aamuna. Hm! Vai niin, vai Rajalaa epäillään viinanpoltosta.

Vallesmanni: Ja vist. Rajala niin. Ehke herr Raks olla sattuma näkemä hene teel kulkema kun olla aina metsä.

Raksi: Olenhan joskus nähnyt hänet täällä risuja kokoomassa. En ole tullut kuitenkaan ajatelleeksikaan, että hän niin huonoa ammattia harjoittaisi. Hän on aina ollut niin rehellisen näköinen… (its.) Aivan kuin minäkin; enpä haluaisi Rajalaa saada pulaan. Parastani koetan.

Vallesmanni: Hm! Jaa… rehellinen. Han olla aika kettu, se Rajala, siksi olla rehelline, ja kun mine sain teedä, att han bränna itse viina, ni minä peeti heti nappata kiin se rakkari. — Mut meiden pite börja heti paikka hakema ylös peripohja teme skog. Herr Raks sano mist' olla paras alotta.

Raksi (its.): Minun täytyy johdattaa tuo mörkö harhaan, muuten piru vie minutkin. (Ään.) Ehkä olisi sopivampi tuolta Kissansuon laidasta alottaa. Siellä on metsä kovin tiheää, kenties se juuri sieltä löytyisi… (its.) Ainakin on löytymättä!

Vallesmanni: Niin, mennä nyt mannit sinne.

(Menevät vasemmalle etualalta).

Raksi (yksin): Turkasen tuli! Enpä olisi välittänyt koko jahdista. Mutta eihän sitä sopinut kieltääkään mokomalta mongertajalta. (Yrittää lähtemään miesten jälkeen, mutta huomaa Rajalan, joka lähenee varovaisesti.) Kas, sinäkin täällä!

Rajala: Hyvää huomenta. Millä meiningillä se tuo pöntsööri nyt on?

Raksi: Voi hyvä mies, se hakee juuri sinua, kuten kuulit, jos kuuntelit. Miten me nyt pääsemme pälkähästä, jos ne sattuvat aparaattisi löytämään?

Rajala (harmistuneena): Ja sinäkin lupasit vielä auttaa!

Raksi: Enhän uskaltanut kieltää, niinkuin käsität, kun hän itse pyysi. Olisin mielelläni ollut seitsemän penikulman päässä tältä paikalta silloin kun tuon mötäksen kohtasin. Mutta ollaan huoletta, eivät ne vielä ole sitä löytäneet ja kyllä minä puolestani koetan eksyttää heitä. — Kuules, Rajala, olethan mies? Sano, voinko luottaa siihen, ettet anna minua ilmi siinäkään tapauksessa, jos nuo sattuisivat löytämään piilopaikan. Minä puolustan sinua käräjillä minkä voin ja jos sakkoa saat niin pidän huolen sen maksamisesta. — Luultavasti sinä kyllä sen lupaatkin, sillä joka tapauksessa saat kuitenkin itse kaiken kärsiä. Eihän kukaan uskoisi minua osakkaaksesi, vaikka kannustaisitkin päälleni. Paras siis on olla vaiti, eikö totta? Ehdollani en missään tapauksessa tule ohjaamaan heitä, mutta jos he sen löytävät ilman minun avuttani, niin… (Vallesmannin ääni: Herr Raks, herr Raks, tulka vehe tenne!) Tulen heti. — Nyt se mölli jo huhuilee. No, mitä sanot?

Rajala (Ojentaa kätensä): Tuoss' on käteni. Ei kukaan tule tietämään, että olet osamies.

Raksi: Tiesinhän sen, sillä tunnenhan sinut kunnon mieheksi. Hyvästi näkemään. — Ai mutta saitkos jyviä, kun en itse ollut kotosalla?

Rajala: Akka kävi hakemassa vakallisen. Hän jäi sinne pannun luo vahtiin, kun minun pitää mennä kotoa viinalekku hakemaan. Unhotin sen.

Raksi: Ethän vaan vielä ole sytyttänyt tulta?

Rajala: En toki niin varomaton ollut. Akka kertoi nähneensä vallesmannin ja siksi en sytyttänyt.

Raksi: Hyvä, hyvä; nyt minun pitää mennä.

(Menee.)

Rajala (yksin): Katso konnaa! Tuota aavistin. Hm! Tarvitsisipa, totta vie laskea hyvällä haulikolla silmät sisään ryökäleeltä. — Kukahan piru sille on käynyt manaamassa. Sitä olisi hauska tietää. Eiköhän vaan liene se lukkarin leski, joka on niin hurskas ja jumalinen päivän valossa, mutta yöllä… silloin kyllä peittää pimeys valkeuden työt. — Joo, se saatana sen on varmaan tehnyt, sillä hän asuu lähinnä minua ja tuo ihralaiva käy siellä vierailemassa öisin. Jumaliste sentään! Jos vaan saan selville, että hän on ilmoittanut niin kostanpa totta vie kostan! Poltan koko talon jonakin yönä, kun vallesmanni on sisällä ja heidät talon mukana! Älkööt huoliko! Kyllä minä ne asiat selville saan, saan jumaliste!… poltan koko kanatarhan, niin että räiskyy vaan!

(Menee perälle oikealle.)

Leiniö: Sitäpä kesti odottaa.

Pekkala: Ha, ha, haa! Kuulitko mitä Rajala kertoi lukkarin leskestä? Vieläkö tekee mielesi isännäksi hänen taloonsa?

Leiniö (Naurahtaen): Eipä juuri. Mutta nyt jätetään naima-asiat toiseen kertaan. Täällä näyttää sukeutuvan jotain hauskaa lopulta. Huomasitko sinä sitä, että metsänvartija on osakas Rajalan viinakanuunassa? Nyt toimeen Pekkala, oikein tullimiehen toimeen. Nyt pitää ensiksi tarkastaa, onko siellä meille sopivaa tavaraa, ennenkuin korpit haaskalle ehtivät.

Pekkala: Jottako viinaa saisimme! Ehei! Emme taida sillä hyötyä. Vastahan ne meinasivat alottaa valmistamisen. — Mutta voidaanhan käydä katsomassa. Ei ota jos ei annakaan.

(Menevät perälle vasemmalle.)

Rajala (palaa): Taisin pudottaa avaimeni tuossa ryömiessäni. (Etsii.) Aivan oikein; siinähän se on. — Tekisi mieleni palata varoittamaan akkaa, mutta… No olkoon! Parempi kun pysyn nyt loitommalla. On se sentään saakuria koko tämä juttu. Jos ne peevelit löytävät tehtaani, niin hukassa olen. Onhan tässä kumminkin jotain toivoa kun tuo Raksi… vaikka en tiedä siitäkään miehestä, epäilys alkaa kohota häneenkin… Jos tässä hullusti käy, niin pianpa hän jättää minut oman onneni nojaan. Ja kukapa tosiaankin uskoisikaan minua, vaikka kannustaisinkin lakituvassa hänen päälleensä? Ei niin kukaan. Mistä ottaisin todistajia. Hm! Saisin vielä väärästä ilmiannosta toisen mokoman niskalleni. Peeveli sentään! Kyllä olen nyt joutunut kiirastuleen… Mutta ei! (Nousee.) Ei tässä asiat suremalla parane! Surkoon hevonen, jolla on suurempi pää. Yrittää sitä pitää ja keinoja keksiä! Ei sitä Rajala ole ensikertaa pappia kyydissä, eipä niinkään, eipä niinkään… Mutta olinpa aivan unhoittaa koko toimeni… Hm! Ompas se nyt koko juutasta, ompas se… (Menee perälle oik. päätään raappien.)

(Näyttämö hetken tyhjä. Lintujen viserrystä kuuluu. Vähän ajan kuluttua tulee Leiniö, kantaen viina-ankkuria ja hänen jälessään Pekkala.)

Leiniö (Laskee ankkurin maahan): Joka etsii se löytää!

Pekkala: Ja kolkuttavalle avataan, ha, ha, ha! Sukkelasti se kävikin. Akka ei tiennyt mitään, vaikka hänetkin olisi ottanut mukaansa. Ha, ha, haa! minua alkaa jo huvittamaan tämä koko seikkailu.

Leiniö (Koettaa avata astiaa): Joko jo? — Aina sitä saa kun vuovaa… Hyvä mies, kelpo mies se Rajala. — Äh! Onko sulla puukkoa mukana?

Pekkala: Aijotko sitten avata sen täällä? Eiköhän sentään olisi viisainta, että mentäisi kotiin saaliinemme. Ymmärrät kyllä miksi. Koirajoukko on kintereillä ja minulla, tottavieköön, ei ole halua joutua niitten pureskeltavaksi.

Leiniö: Ei niin hätää, miltä näyttää. Täytyyhän sitä tullata ensin, jotta tiedämme, vettä vaiko tervaa se sisällään pitää. Annahan puukko tänne. Tappi istuu peijakkaan lujassa.

Pekkala: Tuoss' on. Vaikka ehtisimme tullata kotonakin. Sattuvat vielä tulemaan…

Leiniö: Elä sure… Kas niin, nyt maistetaan. Saakuri kun ei ole mitään astiaa. Täytyy imeä tapinreiästä. Maista nyt.

Pekkala: Ei, ota sinä ensin, sinäpä siinä suuremman työnkin olet tehnyt.

Leiniö: Tässä ei tule kysymykseen kumpi enemmän tai vähemmän on tehnyt. Mutta koska tahdot, niin olkoon menneeksi! Rajalan onneksi! (Juotuaan vääristää pahasti suutaan.) Äh! Sinä pyhä yksinkertaisuus! Siinä liemessä on siunausta. Ihan hiuksissa kihajaa ja suonissa sihajaa. He, koeta sinäkin, se ei ole akkain sukanpesuvettä.

Pekkala (Juo, on läkähtymäisillään): Voi pi-i-ru se-e v-vie aivot sekaisin.

Leiniö: Ha, ha, ha, enkö sitä sanonut! Mutta kun tottuu niin harjaantuu, sano entinen äijä. (Juo.) Siitä saamme oivallista tavaraa, kun lisäämme pari saavillista vettä. Nyt on meillä pitkiksi ajoiksi känninkiä. Ota vielä kulaus ja sitten lähdemme saaliinemme kotiin.

Pekkala (estellen): En, en ota enää. Tuntuu jo pääni olevan täysi. Jos vielä otan, en pääse paikaltani liikahtamaan.

Leiniö (johon väkevä viina alkaa vaikuttaa): Mitä, aijotko estellä silloinkun tarjolla on. Kallista pois vaan, ei sitä aina ole tällaista saatavissa. No älä siinä mulkoile, juo pois vaan!

Pekkala (naurahtaen): Ha, ha, haa! Mutta kuka meidät sitten kotiin laahaa, kun tulemme aivan äälättömäksi.

Leiniö: Huoli sinä siitä — kyllä herra omistaan huolen pitää! (Laulaa rallittaa; on jo tuntuvasti päissään):

    Ja mamma se sanoi että ah voi voi,
    Kun liekutti lullani laitaa.
    Mikäkän maailman koijari, oi
    Mun pojastani tulla taitaa.

Pekkala (On innostunut maistelemiseen ja on tuon tuostakin kallistanut ankkuria; hänkin on jo hyvin humaltunut): Ha, ha, ha! Vai sanoi äitisi sillä lailla.. (Nousee vaivaloisesti ylös.) Äh! Kuuleppas nyt kampraati! Eiköhän sitä jo olisi aika lähteä niinkuin kotiinpäin koettamaan…

Leiniö: Ei sitä tässä hätä pakota. Ole alallasi! (Vetää takinhelmasta Pekkalaa, joka kaatuu Leiniön yli ja satuttaa nenänsä puun kylkeen.) Ha, ha, ha, haa!

Pekkala (Nousee pitäen nenästään; vihaisesti): Mitä sinä mies oikein meinaat! Tahdotko riitaa rakentaa? Jos sinä tässä rupeat komeilemaan, kun minä kauniisti puhun, niin… (Painaa kädellään puukon tuppeen; tarkoituksellisesti): Sinä tunnet minun…

Leiniö: Aijotko antaa minun maistaa puukkoasi, niinkö? Hah, hah, vahinko vaan, että tuo ihana kapine on nyt minulla, ha, ha, ha, joten säästyy turkkini ainakin tällä kerralla. — Suutuitko sinä todellakin?

Pekkala (entiseen tapaan): Luulenpa että sinä aiot pitää minua pilkkanasi! Mutta minä sanon sinulle ja näytän, ettei Pekkala olekaan mikään nauku-Maijan poika… niin! Älä ärsytä minua nyt enää!

Leiniö (lepytellen): Älähän nyt turhista… enhän minä mitään pahaa tarkoittanut. Leikkiä se oli. Ymmärtäähän hullukin leikin.

Pekkala: Hullukin? Olenko minä hullu sinun edessäsi? Häh?

Leiniö: Olet totisesti, ellet istu tuohon ja maista vielä. Noh, sovitaan pois! Vanhat ystävät, mitä me viitsisimme riidellä turhasta.

Pekkala (leppyneemmin): Mitä sinä sitte tässä turhia jaanaat.

Leiniö: En koskaan enää sano pahaa sanaa sinusta. Lyödään sovinnon kättä ja ryypätään päälle!

(Ojentaa kätensä.)

Pekkala: Olkoon menneeksi.

(Lyövät kättä ja maistelevat.)

Leiniö: Kyllä kai me sentään lähdemme kotiin. Haeppas sinä, hyvä mies, pyssymme tuolta Pirunkiven takaa, minä vuolen uuden tapin tähän reijän suulle.

Pekkala: No, kyllähän minä…

(Menee hoiperrellen kallion taa, jonne kaatuu suurella ryminällä ja jää paikalleen makaamaan.)

Leiniö (vuolee tappia):

    Koijari olen minä ollutkin
    Ja koijaaman mun pitää…

Äs… per… hyvin se näyttää pystyvän ihmisen lihaan… hyi olkoon. Ha, ha, ha, Pekkala aikoi antaa puukosta… aika eläin se Pekkala. (Lyö tappia kiinni.) Kas niin. (Nousee kovin juopuneena.) Oh, oh! Kovin se tukkaan tuikahtikin. Kuinkahan sitä tästä oikein päästään. — Mutta mihin hiivattiin Pekkala jäi? (Menee kallion taa.) No, voi sun tallukkamatin saapas! Täällä poika on kaikessa rauhassa Abrahamin helmassa. (Kiskoo jalasta.) Hei Pe-ek-ka-la ku-i-inka se oli ko-ko-ti-mat-kan ka-ka-nssa. (Pekkala mörisee jotakin.) Oletpa tainnut veliseni, parhaimman osan valita. — Mitähän, jos seuraan esimerkkiäsi… iltakin taitaa jo olla käsissä. Samapa se on missä nuorimies yönsä viettää. — Siirräpäs vähän koipiasi mies. (Heittäytyy pitkälleen.) Ohhoo-hoo… noin käsikaulassa vaan… hy-v-ää y-yö-tä Pe-k-ka-la.

(Vähän ajan kuluttua nukkuvat.)

Rajala (tulee): Ei minä en saa rauhaa. Sydämeni läpättää kuin hylkeennahkainen tupakkakukkaro. (Pyyhkii hikeä otsaltaan.) Tämä päivä on kirottu päivä. Koko maailma haisee helvetin kärylle ja pirut ympärilläni viheltävät…

(Menee vasemmalle etualalle.)

(Äänettömyys.)

Pekkala (kirkaisee): Ai, ai, ai! Sääreni taittuvat!

Leiniö (unenpöperryksissä): Vai sääriäsi… älä mökötä… herätät koko talonväen… Nuku vaan rauhassa, muuten piru sun vie kokonaan… senkin peruna…

Rietu (tulee perältä vasemmalta voivotellen, hirmuisen pelästyneen näköisenä): Hyvä isä, missähän Rajala viipynee, voi voi voi. Kyllä minun nyt käy hullusti, voi voi sentään. Minä onneton kun torkuin, hetkeksi vain torkuin, ja silläaikaa ovat varastaneet viina-ankkurin. Voi voi sentään, en ymmärrä kuka se olisi voinut olla, kun ketään ei näy eikä ole näkynyt. (Peittää liinalla kasvonsa.) Voi kuinka uskallan näyttäytyä Rajalan silmäin edessä! Se tappaa minut varmaan… voi, voi, ja ainoat viinat menivät hukkaan… voi voi sentään minun poloisen päiviäni… (Menee perälle oikealle).

(Lyhyt äänettömyys.)

Rajala (Ääni kuuluu perältä vasemmalta): Voi tuhannen tulimmaista viisikymmentä laivanlastia! Mihin hornan tuuttiin se akka ryökäle on luistanut? (Tulee kiukkuisena.) Viinat on viety, akka on viety ja kaikki on viety! Varmastikin tulee nyt minun vuoroni. Tämä nyt on vasta kaunista! Maailma on ihan mullin mallin. (Raivoo.) Mutta kun saan sen ämmän ryäkäleen käsiini, hakkaanpa sen… hakkaanpa niin, että lihat luista lähtee… (Lankeaa viina-ankkuriin.) Mikä pirun, pirun, pirun piru siihenkin on ansansa virittänyt. Mutta siinäpähän se onkin se kadonnut lammas! Ei se siis olekkaan vielä joutunut vallesmannin kynsiin. Mutta miten hitossa se tänne on joutunut? — Varmaankin varastettu… Mutta oli miten oli, pirun hyvä vaan että löysin. Vieköön nyt ämmänkin vaikka itse pelsepuupi! (Kätkee viina-ankkurin pensaikkoon. Kuorsaamista kiven takaa.) Mikä siellä… (Hiipii kuorsaamista kohden ja kuuntelee.) Ai, ai, nyt ymmärrän. Varmaankin on varas maisteltuaan uupunut. Kas niin, arvasinhan, täällähän niitä on kaksittain ja oikein pyssyjen kanssa, vieläpä lintukin pään alla. Odottakaapas, veijarit, kyllä opetan teidät leiliä pesemään. Tunnen sinut Leiniö. Tunnen sinut Pekkala. Mokomat salakytät. Luuletteko teidän virkanne olevan kunniallisempaa kuin minunkaan. (Ääniä kuuluu vas.) Ahaa, sieltä tulee varmaan vallesmanni. Mitähän jos antaisin ilmi heidät. Ei saamari, saattaisin vielä itsenikin kiikkiin. Paras kun vaikenen nyt. Tuossa ne jo ovatkin.

(Piiloutuu puun taakse. Vallesmanni ja Raksi tulevat.)

Vallesmanni: Ah se olla djevula vast' att löytä sitt förbannahist, ja kummikin ne sano, att sen pite olla här.

Raksi: En usko vieläkään todeksi. Luulen vain, että joku on valhetellut saadakseen herra vallesmannin näin väsyttävään toimeen ryhtymään.

Vallesmanni (Miettii): Jaa… jaa…

Rajala (its.): Olisipa onni, jos eivät löytäisi. Mutta mitenkä pääsisin minä tästä ikävästä asemasta?

(Horjahtaa vähäsen, jolloin risut risahtavat.)

Vallesmanni (havahtuu): No mike piru siell' puu takana olla. Tulla pois!

Rajala (Its.): Nyt se räjähtää. Koeta nyt konstejasi Rajala. (Astuu esiin lakki kourassa.) Suokaa anteeksi herra vallesmanni. Minun aikomukseni oli heti tulla esiin puhutellakseni teitä, mutta en rohjennut häiritä mietteitänne. Nyt, koska herra vallesmanni tahtoo puhutella minua, niin olen valmis selittämään asiani.

Vallesmanni: No, mike asia?

Rajala: Nähkääs herra vallesmanni… se on nyt sillä viisin, että tuolla kallion kolossa makaa pari miestä, kuolleena vaiko elävänä sitä en tiedä, ja oli oikein hyvä sattuma, että herra vallesmanni sattui olemaan täälläpäin kululla.

Vallesmanni (epäilevästi): Jaha, jaha. Kuka sine olla sitt?

Rajala: Jaa minun nimenikö?

Vallesmanni: Jaa.

Rajala: Tuota noin, Risulaksi ne ovat minua sanoneet.

Vallesmanni: Noo, mite sine teke teel, näin kauka metsä?

(Raksi, joka kärsimättömänä ja harmistunein liikkein on seurannut keskustelua, kävelee syrjään, naureskellen itsekseen.)

Rajala (tuhmana): Mitä herra vallesmanni tarkoittaa?

Vallesmanni: Site mine, att miks' sine olla teel?

Rajala: Jassoo, vai sitä. Nähkääs herra vallesmanni, minä olen köyhä mies, perin köyhä ja minulla ei ole rahaa ostaa puita, sen vuoksi kokoelin hieman risuja. (Pelästyneen näköisenä.) Ei suinkaan sitä vaan ole kielletty!

Vallesmani: Ei olla, hake sinä vaan. Mut mennä katsoma nit meehi.

Rajala (Its.): Hyvä alku, kuinka loppunee. (Panee lakin päähänsä; ääneen.) He, he, siellä ne ovat. Hyi, vielä sydän pamppailee, kun säikähdin äsken niitä. — He, he, kuuluupas sentään henki olevan, koska kuorsata osaavat.

Vallesmanni: Tunteko herr Raks neme rakkari?

Raksi: Kyllä. Näkyvät olevan tästä toisesta pitäjästä.

Rajala: He, he, salametsästäjiä varmaankin. Katsokaas, näkyy olevan lintukin päänalla.

Vallesmanni: Ahaa, vai salametsä. Sitt me anta heille vehe sakko peel. So meehe, nouska upp.

Pekkala (unisena): Kuka piru näin aikasin ylös ajaa. Pitäisi sitä saada edes yöllä olla rauhassa.

Vallesmanni (virallisesti): Mine sano, att nouska ylös. Sti upp heti paikke!

Leiniö ja Pekkala (hyppäävät säikähtyneinä ylös hieroen silmiään. Humala katoo heistä): Mitä nyt?

Vallesmanni: Te olla yks pari rakkari, mike kulke teel salametsä. Vai mite? — Eikö te veta att här ei saa salametsä. Se olla suuri sakko. Vai mite? (Kaikki vetäytyvät etualalle; vasemmalla keskustelee Rajala ja Raksi, oikealla Leiniö ja Pekkala, keskellä seisoo vallesmanni odottaen vastausta.)

Leiniö (hiljaa Pekkalalle): Tämä on Rajalan työtä. Katsos kuinka viattomana hän juttelee Raksin kanssa. Älä huoli mistään, kyllä minä tämän solmun selitän. Todistele sinä vaan.

Vallesmanni: Mite te puhu siel' kesken. Sanoka het' paikke, mite varte te teke teel?

Leiniö: Älkää panko pahaksenne herra vallesmanni, olemme nähkääs herra vallesmanni, hieman hiprakassa äskeisestä kestistä, ja senvuoksi täytyy koota ajatuksiaan, jotta asiat saataisiin yhtäpitäviksi tosiseikkain kanssa.

Vallesmanni: Mite sine koota ajatus, mite varte?

Leiniö: Nähkääs herra vallesmanni, se on pitkä kertomus, se meidän seikkailumme. (Miettii.)

Rajala (hiljaa Raksille): Nämä miehet näet olivat varastaneet viina-ankkurini sieltä, enkä ymmärrä, miten ne sen olivat löytäneet. Nyt se on kyllä minun huostassani. Pistin tuonne pensaikkoon. Ei siitä toki paljon ole kulutettu. Ota sinä se sittemmin, minä en kumminkaan uskalla siihen kajota.

Raksi: Hyvä, hyvä, kyllä korjaan.

Vallesmanni (Leiniölle): No, tuleko siit mite?

Leiniö: Tulee, tulee, sano Tommolan Taava kun härän näki. Nyt se alkaa ja tällä tavalla, että Pekkala, se on tämä kaveri tässä ja minä tulimme pyssyjämme noutamasta tämän pitäjän pyssysepältä, jolla ne olivat korjattavana, ja päästäksemme nopeammin kotiin, oikasimme tästä metsän kautta. Tuossa Pirunkiven luona äkkäsin metsoparven räpistelevän, no ka, mitä muuta tarvittiin, metsämies kuin olen, niin en voinut vastustaa kiusausta koettaa korjattua pyssyäni. Yks kaks, pamahti ja metso putosi. Siinä on alku ja kaikki totta herra vallesmanni, Sen voi Pekkala todistaa.

Pekkala: Totta on joka sana.

Vallesmanni: Veeläkö sine on muu sanottava?

Leiniö: Vielä, vielä. Nyt se paras asia alkaakin. (Rajala tarkistaa kuuloaan. Raksi kävelee perälle oikealle kuultuaan melua sieltä.) Olimme väsyksissä ja istahdimme tuohon puunjuurelle juttelemaan. Äkkiä alkaa kuulua veisaamista. Meitä huvitti nähdä ken se niin hurskas oli. (its.) Jokohan Rajala ymmärtää?

Vallesmanni: No… ja sit?

Leiniö: Piilouduimme tuonne kiven taa. Tuskin sinne pääsimme kun eräs vanha mies tuli… Mikä sen nimi olikaan, Pekkala?

Pekkala: Rajala se oli.

Leiniö: Niin, Rajala.

Vallesmanni: Jasoo Rajala… jaha… ja sit?

Rajala (Itsekseen): Katso noita piruja. Nekös siellä kiven takana kolisivatkin! Nyt taidan joutua uudestaan kiikkiin.

Leiniö (Naurahtaen): No se Rajala siinä kehuskeli itseään viinatehtailijaksi ja paljon muutakin jutteli. Äijä kun lähti tehtaallen niin me seurasimme jälkiä…

Vallesmanni (Innoissaan): Ja te neke miss se fabrik olla?

Leiniö: Niin kyllähän me se löydettiin. Sieltä me sitten napattiin yksi nassakka viinaa ja kun sitä maistelimme tulimme niin peijakkaasti juovuksiin että tuskin olisimme henkiin heränneet, ellei herra vallesmanni olisi niin raikkaasti herättänyt.

Pekkala (Hiljaa Leiniölle): Älä nyt järin… Varo itseäsi.

Leiniö (Samoin): Älä pelkää. Minä tunnen hänet vanhastaan. (Vallesmannille.) Ei kai siitä sakoteta eli rangaista, jos me varastettiin, sillä kauan emme saaneet sitä pitää kun jälleen joku varasti sen meiltä.

Vallesmanni (Taputtaen Leiniötä olkapäälle): Ei, ei. Te olla hyve mees. Mutt lehte nyt heti paikke neytte minu se fabrik.

Leiniö: Hyvin mielellämme lähdemme herra vallesmanni. — Mutta mikä sitä tuota miestä vaivaa, kun noin kamalasti mulkoilee. No mutta, saaturi olkoon, eiköhän vaan lienekin sama mies josta kerroin, Pekkala?

Pekkala: On. Sama mies. Rajala hän on, herra vallesmanni, ihan itse Rajala.

Vallesmanni: Mite? Temekö Rajala? Mut hen sano itses Risulaks. Kete mine nyt usko?

Rajala (On harmistunein elein seurannut keskustelua ja osoittanut vihaansa; kettumaisesti): Älkää uskoko herra vallesmanni näitä maankiertäjiä, salakyttiä. He tahtovat vaan vahingoittaa minua, köyhää miesparkaa, päästäksensä itse pulasta. Uskokaa minua vaan herra vallesmanni. Minä olen todellakin Risula enkä Rajala, sanokoot nuo mitä tahansa.

Leiniö: Katso kettua, kun osaa puoliaan pitää.

Vallesmanni: No kyll mine saa selvä sit. Mennä nyt sinne viinafabrik. (Kuuluu Rietun ääni: voi, voi…) Mike ihmine seel voivotta?

Rajala (its.): No nyt se ämmä saatana siihen vielä tulee. Voi tuhannen tuhatta tulimmaista!

(Menee kiireesti Rietua vastaan, joka tulee per. oik.)

Rietu (Surkeasti): Voi voi sentään… Anna anteeksi hyvä Rajala kulta, en minä sitä tahallani tehnyt, mutta…

Rajala (Tarttuu hänen tukkaansa, pieksää ja potkii): Tukitko sä korpin ruoka kitasi, tukitko. Sinä olet kaiken onnettomuuden alku ja juuri, mutta kyllä sinut nyt pehmitän.

Rietu: Auttakaa hyvät ihmiset, auttakaa! Se tappaa minut, ai, ai, voi, auttakaa!

Vallesmanni (Ankarasti): Mees ele hakka akka, muute mine hakka sinu meski. Tulka ten' molemma… (Tulevat lähemmäksi.) Kuka sine olla? Ollako sine se Rajalas vaimo?

Rietu (nyyhkyttäen): Olen, Jumala paratkoon, sehän onneton minä olen.

Vallesmanni: No, tuo olla sinun mees, vai?

Rietu: Ky-yl-lä se on.

Vallesmanni (Ankarasti Rajalalle): No sine olla sit kumminki Rajala!

Rajala (nolona): Niin tuota… Kyllä kai minä se olen… mutta…

Leiniö ja Pekkala (Ovat koko kohtauksen puhelleet keskenään ja mielihyvällä seuranneet tapauksia): Sanoimmehan sen! Meissä on totuus.

(Perällä vasemmalla metallin helinää ja hurraa huutoja.)

Vallesmanni (Raivoissaan): Ja sine kekta olla falski minu vaste naama! Kylle mine opetta sinu; mine pane sinu fangiks, mine ajatta sinu pois koko kyle, jaa'a, sen mine teke, rakkari. Ja sit mine anta veel sull pamppu selke niin ette makkara nous! Huuti mees! (Pyyhkii hikeä otsaltaan. Melua ja iloista pakinaa perällä vasemmalla. Rauhoittuneemmin.) Mike melu se nyt olla?

(Kaikki muut paitsi Rajala ja Rietu, menevät perälle.)

Rajala (Puiden nyrkkiä akalleen): Muista sinä lutka, kyllä tunnet vielä nahoissasi, sen vannon, jahka kahdenkesken pääsemme!

Rietu (Yhä nyyhkien): Voi hyvä mieheni, miksi syytät minua. Enhän minä sille mitään mahtanut, että näin kävi. Se oli Jumalan rangaistus.

Rajala (Hyökkää Rietun kimppuun): Vai Jumalan! Tuossa sinä saat jumalan rangaistusta!

Rietu: Ai, ai, ai, voi, voi, voi, auttakaa!

Vallesmanni (Tulee etualalle): Joko sine perkkele taas olla akka hakka peel. Kylle mine sull' anta… (Ottaa pampun jolla hutkii Rajalaa muutaman kerran.) Siite sine saa härke pee, ett' teete anta akka olla rauha!

Leiniö ja Pekkala: Siellä sitä nyt tuodaan.

Vallesmanni: Mike tooda?

    (Miehet tulevat kantaen viinapannua ja sen osia.
    Raksi heidän mukanaan.)

Raksi: Tällainen kapine sieltä nyt löytyi.

Vallesmanni (Hieroo käsiään): Se olla yks mainjo asja. Teme nyt olla sit' se Rajalas fabrik.

Raksi: Niin, kyllä kai se se on.

Rajala (its.): Enkö sitä aavistanut, että tuo Raksi pettää minut. (Nauraa katkerasti.) Sellaisia ne ystävät ovat!

Vallesmanni: Te olla hyve mees herr Raks, kylle mine palkitse teit' hyväst'.

Rajala (Myrkkyisesti): He, he, he, vai palkitsette. Samallaisen palkinnon hän ansaitseisi kuin minäkin, sillä hänen jyvistään minä viinaa olen keittänyt.

Vallesmanni: Pite sine suus. Tekekö meeli saa veelä maista pamppu?

Rajala (Kuin ennen): Huomasitko Raksi ottaa jyvä-vakan, onhan ne sinun jyviäsi, he, he, he.

Raksi (Its.): Siinä sen miehen lupaus oli! Mutta kärsiköön myös yksin. (Ään.) Mitä sinä mies minusta oikein tahdot? Ellet taukoa solvauksistasi, vaadin sinut edesvastuuseen.

Rajala: Niin, vaadi vaan. Kyllä minun nahkani kestää sinunkin syntisi, he, he, he!

Vallesmanni: Vaiti sine, puhu kerejill' ele teel. Ja nyt lähdemä pois. — A-jaha. Mike olla teiden nimi? Mine takto otta ne ylös. Te tulla todistama kerejill'.

(Ottaa muistikirjan, johon merkitsee.)

Leiniö: Aapo Leiniö minä olen, mökkiläisen poika.

Vallesmanni: Jaha… ja te?

Pekkala: Kalle Juhonpoika Pekkala, mökkiläinen.

Vallesmanni: Hyve. Kiitos, hyve paljo kiitos ja koska te olla niin hyve apu minu, anta mine teill' anteks salametsä, mut muista toinen kerta olla varova. Teme lintu saa herr Raks lahjaks.

Raksi: Kiitoksia hyvin paljon herra vallesmanni.

Vallesmanni (Leiniölle ja Pekkalalle): Kylle mine anta sit' haaste. Kiitos nyt hyve paljo vaiva. — Och nyt mars, nyt mennä hela veki teelte tjevula synkkä metsä. — Hyvesti Leini och Pekka, menke nyt kaunis koti! Adjö!

(Kaikki, paitsi Leiniö ja Pekkala, menevät perältä oikealle)

(Leiniö näyttää kiukkuiselta, Pekkala ajatuksiinsa vaipuneelta.)

Leiniö (Hetken perästä): Hm! Siinä sitä nyt ollaan. — Yhtä köyhänä kuin ennenkin. Senkin linnun veivät mokomat…

(Istuu kivelle.)

Pekkala: Huonosti onnistui, kovin huonosti. Mutta huonommastikin olisi saattanut vielä käydä.

Leiniö: Päänikin tuli vielä pirummin kipeäksi. — Vieläkö sulla on edes taskumatti?

Pekkala: On kai se. (Koettaa poveaan.) Sepä nyt oli! Kaikki tuhannen nuuskana taskussa!

Leiniö: Voi turkin pippuri! Hmh! Mitäpä sille sitten mahtaa… Paras sitte että lähdemme kotiin.

(Nousee.)

Pekkala: Paras on. Mitäpä tässä enää. (Huomaa viina-ankkurin pensaikossa.) Mutta, mikä se tuolla kiiluu?

Leiniö: Missä?

Pekkala: Tuolla pensaikossa.

Leiniö: No sun Taavetin talikynttilät. Siellähän se onkin se Rajalan kissa! Sepä nyt vasta olikin mainio juttu. Jäipäs sitä sentään meillekin jotain saalista.

(Vetää nassakan esiin.)

Pekkala: Toden totta.

Leiniö: Nyt surut pois… Iloitaan ja riemuitaan taas… Mutta…

Pekkala: Mikä nyt?

Leiniö (Nolona): Tämähän onkin tyhjä?

Pekkala: Jätitkös sinä reiän auki siitä?

Leiniö. Minun ei ole syyni. Nähtävästi sitä on joku siirrellyt ja tappi heltinyt. Piru sentään!

Pekkala (naurahtaen): "Parempi maassa kuin jumalattoman suussa", ha ha, haa!

Leiniö (Heittää ankkurin metsään): Ei siitä nyt enää ole muuksi, kuin Rajalan haudalle muistopatsaaksi. Ja nyt mennään. Varjelkoon vakainen Luoja toiste tällaisesta.

Pekkala: Ja nyt sitä vihdoinkin mennään eikä takaisin tulla.

(Menevät perältä vasemmalle.)

Esirippu.