Title: Matkamies: Runoja
Author: Erkki Kivijärvi
Release date: January 14, 2016 [eBook #50920]
Language: Finnish
Produced by Tapio Riikonen
Runoja
Kirj.
WSOY, Porvoo, 1915.
Matkamies.
Äidilleni.
Kotona käymässä.
1. … nos mutamur.
2. Keskiyön kaupunki.
Vanha tarina.
Hautapaikka.
Mies.
Suora sana.
Tornionjoen tuolta puolen.
1. Sammuva suku.
2. Vanha Viippa.
3. Marja Johanna.
4. Vaaran vanhus.
5. Mökkiläinen.
Kansanlaululle.
Nukkuva kaupunki.
Näyttelijät.
Don Juan.
1. Satulinnan edustalla.
2. Romeo.
La comtesse.
Sinä yksi ainut…
Antaisin, jos voisin…
Suvinen saari.
Huomenhetki.
Kaiutar.
Korkein hetki.
Heinäkuu.
Elokuu.
Soutajaneito.
Kuutamolauluja.
1. Helskyvät Kuuttaren kangaspuut.
2. Oi kumma kuulakkuus!
Kohti erämaata.
Ovat mullekin huulet hymyilleet.
Yksinäisyys.
Nuoruuteni laulu.
Miksi?
Kehruulaulu.
Yhä yksinäisemmiksi käyvät illat.
Matkamies.
Kulkija harhaavainen elämän taipaleen, vento ja muukalainen minne mä ikään meen. Outona omaisille, vieraana vierahille ylpeenä yksin kulkee tällainen matkamies, kunnes hän silmät sulkee. Missä? — Sen Herra ties!
Turhaan hän tuttua tupaa joskus etsinyt on, turhaan toivonut lupaa astua joukkohon: katsehet karsaat hääsi — kiitti kun pilkatta pääsi laumasta loitommaksi. Tällainen matkamies pyrkiskö kuokkijaksi? Tottapa arvonsa ties!
Äidilleni.
Minä muistan sen päivän, kun luotasi lähdin: kevättuulet mun pullisti purjettain, oli viirini kirjailtu toivojen tähdin, ilo uusi mun lainehti rinnassain.
Sinä seurasit rannalta kyynelin purren
lumivalkoista purjetta saarten taa,
ikävissäsi itkit ja ehkäpä surren
sitä, etten vois vallata maailmaa…
Sinä tiesithän uskoni mahdottomuuden,
sinä päätäsi puistelit huokaillen —
minä riuttoja uhmaten reittini uuden
päin tyrskyjä viilletin veikaten.
Monet vuodet on vierinyt, äitini armas,
moni haaksi on multa jo murskaunut,
moni kyynele vuokseni vuotanut karmas
sinun poskesi kuumaks' on kastellut.
Oma uhmani uljas on talttunut ammoin,
värit viirini aikoja vaalenneet…
Minun mieleni täyttivät kuoleman kammoin
salariuttojen väijyvät pyörreveet.
Tulen luoksesi nyt minä toisena aivan,
elon ankaran koulun jo käydä sain;
satu vanha on toistunut: tuska ja vaiva
tuli tuhlaajapoikasi voitoksi vain.
Ovi aukihan, äiti, lie vieläkin mulle, kodin kalliiksi käyneen lämminnä lies? Surut suuret, sen tiedän, on tuottanut sulle polo poikasi — murtunut matkamies.
Kotona käymässä
l. … NOS MUTAMUR.
Sama kaihoja kylvävä kuudan, samat tuikkivat tähdet taivaitten, sama tuttu on talvinen tienoo kuin silloin — päivinä nuoruuden.
Samat hohtavat valkeat hanget,
sama koskien pauhina kaukainen —
minä itse vain toinen kuin silloin,
kuin silloin — päivinä nuoruuden.
Unet entiset aikoja menneet, unet uljahat uskojen uljaitten, tuli sammunut, rauennut riemu, joka kultasi päiviä nuoruuden…
Kuutamoisten kaarilamppuin alla katuvieren kinos kimmeltää, tuhat tähteä on taivahalla, kaukaa kulkuspari heläjää.
Valtakatua ma verkkaan kuljen
keskiöisen kotikaupungin.
Tie on tuttu; hetkeks silmät suljen
vaipuin mennehien muistoihin.
On kuin mykät talot tarinoisi,
kuiskis huurtehiset puiston puut.
Muistan niinkuin eilen ollut oisi
jäitten lähdöt, tulvat, riemut muut,
tulipalot, öiset kammon hetket: liekit räiskyi, tylyt torvet soi… tappelut ja monet rauhan retket: laulu kaikui, nuoret karkeloi…
Haaveistani herään yllätykseen —
joku tuolta kaukaa vastaan käy;
ja ma puhkeen outoon kysymykseen
miksei keitään muita täällä näy?
Niinkuin veräjillä vainajain on
ympärilläin yö ja hiljaisuus,
yllä kaartuvien taivahain on
tähtitulten kumma kuulakkuus.
Niinkuin ruumisarkut talot tutut
talvi-illan unta uneksuu.
Mieleen muistuu lapsuusaikain jutut,
vainajien haamut havahtuu…
Noilla ullakoilla monin illoin
kulki kuolleet valkovaatteissaan,
tiedettihin: taloon teki silloin
viikatteinen vieras tuloaan.
Lie jo korjannutkin kirkkotarhaan
tuoni tuonne tulliportin taa
kaikki vanhat. Ikkunoihin harhaa
katse, mut ei vastausta saa.
Vastaantulija jo vierelleni
saapuu, katsahtaa ja taakse jää.
Mutta aatos iskee mieleheni:
muistuttihan vanhaa ystävää!
Piiristä ol' yksi ystävitten,
leikkiveikko minun lapsuutein.
Vanhentunut… Johan aikaa sitten
oman nuoruuteni hautaan vein!
Käännyn, katson. — Kiiruhdanko luoksi
puristamaan kättä ystäväin?
Mut en mene. Tiesi minkävuoksi
on kuin pelko syttyis syömessäin.
Vieraitahan oomme toisillemme,
vanhat siteet kaikki katkenneet;
yhteistä ei muu kuin muistojemme
vielä säilynehet sirpaleet.
Hyvästi siis vanha veikko! Yössä tähdenlentona sa tuikahdit. Kuka tiesi tunsit äsken myös sä piston povessas ja pakenit…
Vanha tarina.
Sinne kauas tasangoitten taa yksinäiset aatteet yössä entää: huurteessa on metsä, valkeana maa tähdet taivahalla tuikahtaa, revontulten soihtuliekit lentää.
Kumma tenho — mikä sitten lie? —, jonka mieleen luovat vanhat kuvat: tummaa metsänreunaa kulkee tie, joka kirkkokuusikkohon vie, loitommalla kylä — talot, tuvat.
Kirkkotieltä kulkuspari soi,
kaiku vastaa metsän sokkeloista.
Hepo kiitää, kiitää minkä voi…
piiska vinkuu, jalas vaikeroi.
Herra siunaa hurjaa matkaa moista!
Ken on yksinäinen matkamies,
minne, minne kiire kulkijalla?
Odottaako kodin lämmin lies?
— Vastaa toki, mihin pitää ties!
Piiskansivallus, ja hän on mäen alla.
Nyt hän pysähtyypi… kirkon luo,
hevosensa sitoo portin pieleen,
aukaiseepi veräjän ja suo
tapulille katseen: kellot nuo,
miksei soi ne? — se ois mulle mieleen!
Halki hankien nyt kahlaa hän,
löytää haudan mustan kuusen alta,
kummun nietoksien peittämän.
Siihen pysähtyy ja tuntuu miettivän;
entistänsä näyttää tuimemmalta.
"Huurteessa on risti, mutta siihen on
tulikirjaimin näin kirjoitettu:
että minä, juuri minä, onneton,
toisen onnettoman saatoin kuolohon.
Sydämeenikin on sanat kaiverrettu…"
Kumma liekki syttyy silmiin murhaajan.
"Tässä lepää… haa, ois myöskin mulla
rauha, unhon uni!" Puoleen taivahan
nyrkin nostaapi ja lailla hukkuvan
huutaa: "Sull' on hyvä, kirotulla!"
"Sinä levon sait, ja minä helvetin —
katkerampaa tuskin ivaa toista!
Tapoin sinut, sinua kun vihasin,
kuuletko sa, vihasin!" — "Vihasin",
kaiku vastaa metsän sokkeloista.
Ristiin tarttuu hän ja ravistaa sitä kunnes rauta taittuu. Sitten vaipuu lumeen. Silmät umpeen saa, tyyntyy rinta, sydän nukahtaa… — Kaikk' on hiljaa mailla kuollehitten.
Hautapaikka.
(Puolalaisen kansanlaulun mukaan.)
Älkää hautaa sinne tehkö mulle, minne kaikki vainajanne viety on! Metsäpolun laitaan itselleni aitaan kuusten alle oman kalmiston.
Sinne viekää! Silloin tiedän: kesäilloin saattaa joskus paimentyttönen, jota lemmin salaa, metsästä kun palaa tuoda kummulleni kukkasen.
Mies.
Mies kiirehestä kantapäihin asti!
Ei kauppaa käy hän kanssa omantunnon,
vaan täyttää käskyt kunnian ja kunnon.
Mies kiirehestä kantapäihin asti
ei taivu tuimimmissa tuulispäissä,
vaan suoristuu ja kasvaa myrskysäissä.
Mies kiirehestä kantapäihin asti
käy horjumatta tietä korpimatkan:
"Ken uupuu, uupukoon, mut minä jatkan"!
Suora sana.
Sana suora sanottu paikalleen puhe parhain on ollunna aina — korulausehet hienoine vaiheineen ei paljoa vaa'assa paina.
Nimi oikea kullekin vuorostaan,
tuli herra tai narri vastaan —
jos konna, vaikk' kiivennyt kunniaan,
sano konnaksi ainoastaan!
Toki muista: hullut ne huutavat
ja puhuvat heinää, puuta.
Sanat suorat sanoa muutamat
on toista kuin soittaa suuta.
Sana suora sanottu aikanaan on miehellä parhain valtti. Pelisääntöä vanhaa muista vaan: tuki taidon on mielenmaltti!
Tornionjoen tuolla puolen.
l. SAMMUVA SUKU.
Suku sammuva Kainuun kansa on,
se on vankina vieraan maan —
puu puistama myrskyn juureton,
se on tuomittu kaatumaan.
Tuhat kärsii se tuskaa orjuuden,
sitä painaa raskas ies.
Mutta keskeltä puutteen ja kurjuuden
moni noussut on siellä mies,
mies suora ja suopea katseeltaan,
kuni miehet Suomenmaan,
tosin tuskinpa sankari toimissaan,
mutta sankari sielultaan…
Minä heitä kun muistelen, kyyneleet
minun silmiini silloin saa:
ovat siellä mun isäni syntyneet,
koti munkin on Kainuunmaa.
Hyvin muistan sinut, vanha Viippa, ojankaivajista ensimäinen: seppelparta, nenä pystypäinen, päässäs paperinen piispanhiippa. Varsi lyhyt niinkuin lappalaisen, silmät pienet mutta pistäväiset, sääret väärät, ääni vanhan naisen, mutta kourat kovat jättimäiset.
Kuusi päivää pengoit savipohjaa, seitsemännen olit humalassa. Uskoit, että kerran taivahassa Herra helpommalle työlle ohjaa. "Miksei ohjais? Antoi siunausta jo hän mulle tässä elämässä: pappilassa" — pari huokausta — "kahdeksan on käyty ristimässä."
Sunnuntaina — muistan — muutamana tupaan tulit iltapuhtehella; verkkaan astuit, taisit hoiperrella, mutta muotos oli tuimempana kuin sen koskaan nähnyt olin ennen. Ovensuussa oli tyhjä tuoli, siihen istuit. Piiat tullen mennen tirskuin pistelivät: "mistä huoli?"
Tuot' et kuullut. Etees tuijotellen siinä istuit sanaa sanomatta. — Mikä ihme: Viippa tarinatta toisten pakistessa naureskellen! Tunnit vieri, ilta ilkamoiden kului kulumistaan. Ikkunasta näkyi öiset usvat jänkkäsoiden. — Silloin eronhetkellä sä vasta
meille uskoit, mikä painoi mieltäs. Nousit, lähdit, mutta kynnyksellä käännyit, katsoit, aloit änkytellä kimakasti honottavaa kieltäs. Olit aamusella kätköistäsi sukuraamattusi esiin tuonut lukijaksi pyytäin tyttöäsi, jolle koulunkäynnin olet suonut.
Tyttö oli tullut, yritellyt — mut ei sanaa saanut huuliltansa. Kirjaimia oli kummissansa hetken verran siinä silmäellyt: "Enhän minä taida tämänlaista, eihän tässä ole koulun kieltä, tiesi mitä liekin ulkomaista…" — Siksi murhe painoi Viipan mieltä.
Kyynel vieri pitkin posken pintaa, vavahteli hetken vanhan huuli, sitten lausuit — sanat selvään kuuli "Tuollaista en enää maksa hintaa… vai ei kelpaa isän kieli siellä… Koulu jäädä saa, ja tyttö työhön!" Nyyhkytystä turhaan koittain niellä katosit sä hämärtyvään yöhön.
Puoleks sortunut on mökki harmaa ahtehessa jyrkän myllymäen; eukko, jonka kynnyksellä näen seitsenkymmentä on vuotta varmaan.
Kasvot ryppyiset, mut silmät vielä
eloisina tutkii tulijata —
huomannut hän on jo kauempata
oudon miehen, vieraan kylätiellä.
Marja Johanna on nimi muorin.
Leivinuuni elannon suo niukan,
lapset lähettävät sentään hiukan,
— viis on elämässä, kuoli nuorin.
Marja Johanna on yksin aivan:
mies on ammoin viety nurmen alle,
lapset kaikki menneet maailmalle
— auttajatta vanha alla vaivan.
Monet kerrat olen istuskellut
mökin penkillä mä tarinoiden,
muori leipiänsä lapioiden
monet jutut ompi kertoellut.
Yks' ol' aina hällä lempiaate:
"Kun vain tiedän rajan tuolle puolen
poikain päässeen, silloin rauhaan kuolen.
Tääll' on leipä kova, ohut vaate,
tääll' on Egypti, mut Kaanaa siellä,
vaikka mikä huoli eteen tuli!"
Muori kyynelihin silloin suli.
"Herra auta heitä korpitiellä!"
… Kiiltää päivänlaskun kirkas kulta.
Muori istuu piippu hampahissa
mökin kynnyksellä unelmissa.
— Kun ei särkyis onnenunet sulta…
Kirkonkylän postikonttorissa mahtava on kruunun virkamies, kultanapit takin rinnuksissa "mestari" viel' arvoltaan kenties.
Vaaran vanhus kun sai rahakirjeen,
ensimäisen ukko eläissään,
teki oikein aikamoisen virheen,
kun men' itse sitä perimään.
Vaari, näätsen, valtakunnan kieltä
oppinut ei ole milloinkaan —
täten osoittanut ompi mieltä
uppiniskaista hän kerrassaan.
Niinpä niin! Kun alkoi ukko tälleen:
"Kustaa Vaara pyytää kirjettään…"
kääntyi herra, mutta heti jälleen
alkoi vuoleskella kynsiään.
Vaaran vanhus raapi korvallistaan,
pyysi hetken päästä uudestaan.
Turha vaiva! Jatkoi vuolemistaan
herra huoletonna tuolissaan.
Silloin loppui äijä-paran maltti,
nyrkin pöytään iski, ärjyi näin:
"Siin' on sulle säiviläisen valtti —
etkö anna mulle kirjettäin?"
Siitä vasta postiherra suuttui,
käsiks ukkoon kävi nyrkeillään,
hirmuiseksi Vaaran hahmo muuttui,
ja hän huusi herraa piestessään:
"Vai ei muka Laurinmatti enää
— sehän nimi oli sullakin —
Säivin kieltä tunne. Turha tenää
tehdä — nyrkit ne on mullakin!"
Joutui Vaaran vanha Kustaa tuosta kruunun leipää syömään Luulajaan. Mutta kirje jäi. Ei aio juosta toista kertaa ukko noutamaan.
Pitkät, pitkät päivätyöt,
väsymyksen unta yöt.
Arkivaatteet, arkiaatteet…
Puute tuttava on paras,
halla vainioiden varas.
Tuskaa monta, armotonta…
Yhtä samaa loppuun saakka,
konsa kevenny ei taakka.
Voimat raukee, hauta aukee…
Kansanlaululle.
Kirjoitettu Viipurin Lauluveikkojen 15-vuotisjuhiaan.
Sitä laulua, joka ol' isiemme, mik' on meidän ja jälkeemmekin jää, sitä laulua, laulua sydämemme minä tänään tahtoisin ylistää.
Sepä laulu on laulua Karjalamme,
tämän korpien kauniin kannelmaan,
monet kerrat sen kaiku on rinnoissamme
pyhät liekit loihtinut leimuamaan.
Sen on kauneus suurta ja verratonta
kuni talvisen taivaan tähtivyön;
sen on vauluhun viihtynyt murhetta monta,
tuhat tuskaa tummaa valvotun yön…
Se on syntynyt surujen hettehillä,
se on kasvanut kehdossa vaivojen,
sit' on kasteltu kuumilla kyynelillä,
ikikaipuulla kauniitten kaihojen.
Se on surusta luotu, vaan riemuks' suotu,
tulipatsaaksi korven ja erämaan;
se on pirttien piilosta saleihin tuotu,
se on saatettu loistoon ja kunniaan.
Tätä laulua, laulua isiemme, mik' on meidän ja jälkeemmekin jää, tätä laulua, laulua sydämemme, sitä tänään saanenhan ylistää!
Nukkuva kaupunki.
Nukkuva kaupunki! Kadut tyhjät ja autiot aivan. —
Ikkunaverhojen taaksi tahtoisin tirkistää hiukan, tahtoisin tietää ne ladut, joita käy unien haaksi…
Tiedänhän: huolen ja vaivan, kenties onnenkin niukan, tuulientupien harhat, elämä lahjaksi antaa. Riemuja harvoin, murhetta monta. Konsa ei puhdasta, koiruohotonta viiniä maljasta läiky. Pelkäänpä, ettei väiky puhdasta, kultaista mettä kukissa niissäkään, joita unenpuu öinen kantaa.
Oi, teitä angervoita!
Mutta tietäkää, että samoja unia isät näki ja isien-isät — mikä niitä muutteleisi, mikä niistä mitään veisi, mikäpä tois niihin lisät?
Näyttelijät.
Me loihdimme tarujen uhkeat taikalinnat, ja satujen sulka on talttana meillä, kun veikaten veistämme kauniiksi kalliopinnat. Me luojina kuljemme jumalten teillä!
Me hehkumme liekkinä, tunnemme riemun tenhon,
kun annamme elämän kuolleille kirjaimille,
me laulaen laskemme laineille ylpeän venhon
ja nauraen käymme me karkelotanhuville!
Me mittaamme mailmat ja ilmojen avaruudet,
kun teemme me untemme uljaimmat sankarretket.
Ah ylpeät, ylpeät meillä on voitonhetket:
me elämme illassa vuodet ja ikuisuudet.
Mut mustempi murheemme myöskin on murheita muitten ja synkempi kohtalo taiteemme taikatyöllä: vain elämme ehtoon, jo kuolemme keskiyöllä, ja harvoin on hautamme varjossa laakeripuitten.
Don Juan.
Valkea, värjyvä satujen yö. Tarujen uinuva taikalinna — kuutamon loistossa kaunihinna, yllänsä tuhanten tähtien vyö.
Kuninkaantytär on linnassa vanki; silmät on kuolleen, poski kuin hanki. Kauan, ah kauan hän nukkunut on. Mutta hän herää, kun pelvoton ritari suo hälle suutelon.
Vahva on portti ja ankarat salvat — rautaan on katkennut monet jo kalvat. Eikä ne kirojen lumot laukee, ennenkuin portit ja ovet aukee…
— Vieläkin vahvempi vaikk' oli lukko,
hajalle miekkani terä sen vei!
Kuuntelen, kuuntelen… vielä ei
laulanut huomenen valpas kukko.
— Iskenkö? Oisipa kaunis voitto:
nähdä, kun kultainen päivänkoitto
kuninkaantyttären poskipäihin
nostavi elämän purppurapunan!
— Miekkasi huotrasta nyt, Don Juan!
Uljaampiin konsa et käynyt sä häihin.
Nyt hohtaa kuudan kesän taivahalla ja yöhön kukkain lemut leviää. Don Juan ikkunan on uuden alla ja kitaransa kielet heläjää.
Mut miksi nimellä nyt vierahalla hän täällä Veronassa lymyää? — Vois miehen maine immet säikyttää ja köysiportaat pitää loitommalla!
Ei auta olla turhan pikkumainen: on liian kaunis taivaan tähtivyö ja Capuletin tytär hurmaavainen!
Tuo tuskin liekkään suuri synnintyö on valhe lemmen vanha liittolainen, kuin myöskin kitara ja kuudanyö.
La comtesse.
Muistanetko, muistanetko ylpeä comtesse: kerran siellä etelässä alla kukkivien kastanjain kevätillan hämärässä sulta suudelman ma sain. Muistanetko, muistanetko ylpeä comtesse?
— Sait kuin saitkin — entä sitten?
Niin, ei juuri muuta mitään: sinä länteen, minä itään taakse virtain, kunnahitten… Siinä kaikki, siinä kaikki, ylpeä comtesse!
Mutta toisinaan kun kuljen illansuussa toukokuun, sattuu että silmät suljen, sattuu että siirryn sinne alle kauniin kukkapuun. Siellä nuori nurmirinne vehreänä vihannoi; siell' on lauhkeet, tummat illat, satakielen virret soi, yli lammen kultasillat kutoo kummat kevään kuu. Siellä vaivat vaimentuu: sydän sykkii nopeammin, veret laulaa kiihkoisammin… Siellä hairahtua saattaa yksin ylpeä comtesse!
Sinä yksi ainut…
Sinä yksi ainut vailla vertaa, nuoruuteni rakastettu, usein, usein unohdettu, syrjään jäänyt monta kertaa!
Varhain vaihtui onnenunes armaat
pettymyksen katkeruuteen:
turha uskos eloon uuteen —
osaksesi jäivät aret harmaat.
Itkit kai jo kuiviin kyyneleesi,
mutta salaa maailmalta.
Kenpä huomas hymyn alta
tuskan, jonka kätkit sydämeesi?
Liian köyhä kiitos laulunsäkeen.
Liian paljon anteeks annoit.
Pystypäisnä yksin kannoit
elontaakkaa vastamäkeen.
Antaisin, jos voisin…
Sulle onnenöitä, sulle helmivöitä antaisin, jos voisin. Itselleni soisin kaikki murheet mustat, kaikki elon tuskat.
Sulle hymyt hyvät, sulle riemut syvät — mulle ivanaurut, mulle pilkkalaulut. Sulle päivän kullat — mulle mustat mullat, sulle unten tarhat — mulle elon harhat.
Antaisin, jos voisin…
Suvinen saari.
Paras muistoni silmihin nousee sinisiinnosta välkkyvän veen: punaruskeat kalliorannat tuhanharmaine mökkeineen,
talo pohjassa tyynen lahden pihapihlaja vartianaan, kedot kaartuvat rantaan asti kesän kukkia tulvillaan.
Olet morsian seppelepäinen meren aavojen ulappain, sinä viehkeä suvinen saari, koti onneni unelmain!
Emäsalo 1915.
Huomenhetki.
Sees on taivas, tyynnä meri, kiiltää ilmain avaruudet — niinkuin veri hohtaa tuvan seinät uudet.
Päivännousun tulipalo liekehtiipi ikkunoissa — koko talo kylpee kultakipunoissa.
Kaiutar.
Olet, Kaiutar, kaunihin kehtolainen sinisiintoisten metsien siimeksen, olet lehdossa leikkivä keijukainen, ilo illan ja hohtavan huomenen.
Sua nähnyt ei konsana kuolevainen: sinä vältäthän ilmoja ihmisten — lymyluolasi kohdussa korpien tupa Tapion tumma on tuonnimmainen.
Minä kiertelen polkuja, porraspuita sinun seuraten ääntäsi sointuvaa — koko metsä on täynnänsä huhuiluita.
Tahi soutelen saareni salmensuita — joka suunnalta kuulen ma ilkuntaa: kuva kaunein on se, jot' ei nähdä saa.
Korkein hetki.
Käy laskuun kultainen kirkas päivä ja tyyntyy tuulinen illansuu, jo kukkii ruusuina lännen häivä ja järveen päilyen kuvastuu.
On pilven päärmeet kuin sadun unta
vain kultaa, kultaa ja purppuraa,
kuin alppihuippujen ikilunta,
kun huomenhohtein se kangastaa.
Tää kaikkein korkein on hetki ehtoon,
ei laula laine, ei liiku puu,
ja sydän viihtyy kuin lapsi kehtoon
ja huoli haikeinkin huojentuu…
Mut mieleen syttyy niin kumma kaipuu kuin tahtois kauas, ah kauas pois Sen sävel kiehtoo, se nousee, vaipuu, ja on kuin kaukaa se viestit tois…
Valmarinniemellä 1915.
Heinäkuu.
Käy yli vainioiden viikatteet, soi kovasinten kalke kaikkialle. Ja korret kätkee kirkkaan terän alle, vastikään juuri kukkaan puhjenneet.
Ah, häipyvän vain hetken eläneet, he hymyilevät vielä kuolemalle, mut auringolle, kedot kultaavalle, he teriltänsä suovat kyyneleet.
Ma soisin samoin täältä lähteväni, kun kerran ylläni nään viikatteen: vain auringolle kyynel silmissäni
ja hymy huulillani viimeiseen. — Oi ettei suru särkis sydäntäni ja etten riutuisi ma verkalleen!
Elokuu.
Jo täytelyyttään tähkät väräjää, jo ensimäinen tähtitaivas hohti. Nyt käymme taasen syksyä me kohti ja pitkäin iltain pitkää pimeää.
Mik' ennen synkkää, nyt vain viihtyisää. Ja aatos, joka äsken tuskin tohti mun viedä teille, mitkä syksyyn johti, nyt niillä mieluisimmin viivähtää.
Niin muuttuu mieli meidän ihmisten: mi vielä eilen kaameinta ol' unta, on tänään viihdykettä sydämen.
Ah väleen palaa tulet nuoruuden!
Ei edes viel' oo hiuksissani lunta,
ja kuitenkin jo lepoon halunnen…
Soutajaneito.
Syys on tullut ja myrskyää, pitkä on pimee ilta. Huoleni muistot hälventää päiviltä paisteisilta…
Kerran helteessä heinäkuun
saareni sivutse sousit,
vastarannalle salmensuun
niemen nenähän nousit.
Tummaa silmää näin minä kaks
hulmuvain hiusten alta —
venhosi liukui jo loitommaks
katsehen kantamalta.
Ken sa olit, sit' tiedä en.
Näky, mi häivähän haihtui!
Vaan sua muistelin kaihoten,
päivä kun iltahan vaihtui.
Muistin silmies säihkyn tuon,
siin' oli kummaa tulta…
Iltani iloksi laulun luon
tuosta, ah tyttö kulta!
Kuutamolauluja.
1.
Helskyvät Kuuttaren kangaspuut — sukkulat suikkaa ja piukuvat pirrat, juoksevat kuteitten, loimien langat, välkkyvät vilisten vyyhtien virrat. Säihkyvät säikeet toisiinsa tarttuu, kangasta karttuu…
Kutovat Kuuttaren kangaspuut hohtoa hopean, kiiltoa kullan, tuiketta tuhanten timanttien hunnuksi huolten ja mustan mullan, peitoksi peikon ja ankean aaveen harsoa haaveen…
2.
Oi kumma kuulakkuus! Kuin kaunis satu kuun hohtaa hopehissa kylän katu. Nyt aukee unten valtakunnat aavat ja ajatukset runon siivet saavat… Yön kirkkautehen kaikki huolet hukkuu ja tunnon tuskat tummat nukkuu…
Kohti erämaata.
Erämaanko jo saavuin rantaan, meren kuolleen ja keltaisen? Moni taival on taakseni jäänyt — joko aukeni viimeinen? Erämaassa ei lähteensilmää eikä varjoa vilpoisaa, yksin kulkijan kuumehoureet siellä keitaina kangastaa.
Mikä heidän on, joilla on oppaat, tuhat turvaa saattajien, vaikka loisikin umpeen tuuli joka-ainoan askelen! Erälaivoilla rikkahat soutaa, mutta köyhäll' on köyhän ies: alle hiekan on hautansa saanut moni mierojen matkamies.
— Syty tähteni taivolle illan, valo välkkyvä tielleni luo! Kuka tiesi jo huomenen koitto unen uupuvan silmihin suo…
Ovat mullekin huulet hymyilleet…
Ovat mullekin huulet hymyilleet ja kaunihit soineet sanat, ovat mullekin keväät kukkineet, ovat mullekin taivaat auenneet — ei yksin murheet ja manat!
Oli mullakin aikani armahat, kevätpäivät ja illanruskot, oli mullakin kerran unelmat, oli viileät, oli valoisat, oli unteni onnenuskot!
Ne on mennehet. Se on haipunut,
se kerkeän kevään taika.
Mun on vaivoissa varteni taipunut,
mun on uskoni uljas vaipunut,
ja eessä on talven aika…
Vähät siitä! Mä vielähän elää saan tuota mennyttä ihanuutta: sehän kultaa muistojen hohteellaan mun polkuni — polkuja erämaan päin tienoota outoa, uutta.
Yksinäisyys.
Kalpeitten kasvojen suuret, kysyvät silmät pimeestä eroitan, yhteen puserretut huulet vaaleina, verettöminä… Yö ympärilläni ja yksinäisyys, pimeys pelottava!
Mutta syvällä noissa silmissä hehkuu ja hohtaa. — Ei ole se liekkiä lemmen, ei vihan villiintynyt tuli, vaan jalokiven-kylmä, kelmeä loiste, leimuamaton, kirkas. — Tuo katse kammottaa, hyytää veren, kuin kuolema, kun se saapuu valkeana, hangenhohtoisena, marmorikylmänä.
En kuule ääntä, en kuiskausta —
näen vaan:
kalpeat kasvot ja suuret kysyvät silmät,
joissa ei kimalla kyynel…
Nuoruuteni laulu.
Sa vanha laulu minun nuoruuteni, nyt olet ainiaaksi vaiennut, Ah, kerallasi paljon hautaan meni, mit' olen herkintä ma haaveillut…
Kun vierii vuosi, unhoituksen syli
on kaikki korjannut jo sävelet.
Ja ennenkuin viel' itse virran yli
ma astun, kaiutkin on kuollehet.
Mut kenties joskus leirinuotiolla, kun ehkä tapaan toisen kulkijan, ja yö käy ikäväksi kahden olla, sä pääset kolmanneksi seurahan.
Miksi.
Ah miksi, mun armaani, muistuikin taas mielehen vanha laulu, min on kätketty lempeihin säkeihin elon ankara käskytaulu:
"Ei kellään, ei meilläkään, ystäväin,
ole yhteistä muu kuin yksi,
se tunne ett' aina on oltava näin:
vain vieraita vieretyksin…"
Ah miksi, mun armaani, sielussain tuo aina ja alati säilyy; miks' sammuu tähti mun taivoltain kun kirkkainna onneni päilyy —?
Kehruulaulu.
Rukkisi vieressä iltaa vietät, lankoja pyöräsi punoo. — Loimia, kuteita… miksi ja minne polkiessasi mietit.
Puhtahan valkeat, murheen mustat,
vereltä hohtavat vyyhdet —
kohtalotarten kangaspuihin
joutuvat elämän langat.
Kohtalo kutoo kirjokankaat, ihminen langat kehrää —. Aamusta iltaan, illasta aamuun suristen rukkisi pyörii…
1904.
Yhä yksinäisemmiksi käyvät illat.
Yhä yksinäisemmiksi käyvät illat, yhä pitemmiksi pimeet yöt, yhä hauraammiksi haaveen sillat, yhä kalpeemmiksi tähtivyöt.
Mikä ennen punaliekein hohti, tuhan alle peittyy harmajan. Elon päivä painuu länttä kohti — joko kuulin siipein suhinan?