The Project Gutenberg eBook of Viehättävä rouva y.m. luonnekuvia, by Jerome K. Jerome

Viehättävä rouva.
Veltostunut Billy.
Cyril Harjohnin vaali.
Mies, joka eli muille.

Jerome Klapka Jerome, (äännetään dscheróm) englantilainen humoristi, syntyi Walsallissa toukok. 2 p:nä 1859. Hän sai humanisen koulusivistyksen ja antautui sitten opettajauralle, josta kuitenkin erosi ruvetakseen näyttelijäksi ja sittemmin siirtyi sanomalehtimieheksi. Hän julkaisi 1892-97 lehteä "Idler" ja 1893-97 aikakauskirjaa "To Day." Mutta kirjailijana hän esiintyi suurella menestyksellä humoreskisilla luonne- ja tapakuvillaan, joita hän on julaissut lukuisia kokoelmia viime vuosiin saakka. Hänen humoreskinsa eivät ihastuta ainoastaan etsimättömän luonnollisella hilpeydellään, vaan niillä nykyaikaisen Englannin tapakuvina on pysyvä kulttuurihistoriallinen arvonsa.

Hänen tuntehikkaissa, ruskeissa silmissään kuvastui iloinen yllätys, taistellen ihmettelyn kera. Hän silmäili minusta ystävään, joka meidät esitti, hymyillen hurmaavan epäuskoisesti, mutta toivosta säteillen.

Ystäväni vahvisti sen ja samalla lisäsi nauraen: "Ainoa oikea ja alkuperäinen." Ja hän jätti meidät.

"Olen aina kuvitellut teitä vakaantuneeksi, keski-ikäiseksi mieheksi", sanoi hän ihastuttavasti, keveästi naurahtaen; sitte lisäsi hän hiljaisella, vienolla äänellä: "Olen niin iloinen, kun tapaan teidät, ihan todella!"

Sanat eivät sanoneet mitään, mutta hänen äänensä hiveli kuin lämmin hyväily.

"Tulkaa — pakinoikaamme", sanoi hän istuutuen pieneen sohvaan ja tehden tilaa minulle.

Istuin neuvotonna hänen rinnalleen — pääni humisi kuin olisin juonut champanjaa yhden lasin liiaksi. Olin kirjallisesti lapsi vielä. Joku pieni kirja ja muutamia kirjotuksia ja arvosteluja useampiin tuntemattomiin aikakauslehtiin siroteltuina olivat tähän asti olleet ainoa lisä päivän kirjallisuuteen. Äkillinen huomio, että olin tunnettu herra X. ja että viehättävät rouvashenkilöt minua ajattelivat ja olivat ihastuneita minut kohdatessaan, sai minut hämmennyksiin.

"Ja te olette todellakin kirjottanut tuon nerokkaan kirjan?" jatkoi hän. "Ja kaikki nuo mainiot asiat aikakauskirjoihin ja sanomalehtiin? Oi, mahtaa olla ihanaa omata neroa!"

Hän päästi hyödyttömän surkuttelun huokauksen, keveän huokauksen, joka koski sydämeeni. Häntä lohduttaakseni aloin kömpelön imartelun, mutta hän torjui sen viuhkallaan. Myöhemmin harkittuani iloitsin siitä: sellaisia asioita yleensä ilmaistaan paremmin.

"Tiedän, mitä tahdotte sanoa", huusi hän nauraen. "Mutta ei! Sitä paitsi en tiennyt, mitä se oikeastaan oli teidän puoleltanne. Voitte olla sangen satiirinen."

Koetin näyttää kuin voisin sitä todellakin, mutta jouduin hänen edessään hämilleni.

Hän antoi hansikoidun kätensä levätä hetkisen kädessäni. Vielä kotvan — ja olisin langennut polvilleni hänen eteensä tai muuten tehnyt itseni seuran edessä naurettavaksi. Mutta hän huomasi sen hyvin.

"En halua, että lausutte minulle imarteluja", selitti hän. "Toivon, että tulemme ystäviksi, sillä vuosiin katsoen olen kyllin vanha sopiakseni äidiksenne." (Kastetodistuksen mukaan mahtoi hän, ohimennen mainiten, olla 32-vuotias, mutta näytti 26-vuotiaalta. Minä olin 23 ja, kuten pelkään, aivan mieletön ikäisekseni.)

"Mutta te tunnette maailmaa ja eroatte niin muista ihmisistä, joita tapaa. Seura on henkisesti tyhjä ja keinotekoinen — eikö teistäkin? Ette aavista kuinka monta kertaa kaipaan päästä siitä erilleni — oppia tuntemaan jonkun, joka minulle näyttäisi todellisen minäni — joka minua ymmärtäisi. Te pistäydytte tuontuostakin luonani — otan vastaan torstaisin —- ja pakinoitte kerallani — eikö totta? Ja teidän täytyy minulle ilmaista kaikki nerokkaat ajatuksenne!"

Minun johtui mieleeni, että hän kentiesi heti paikalla tahtoi kuulla muutamia niistä, mutta ennenkuin ehdin päästä vauhtiin, tuli saapuville muuan henkisesti tyhjä seuraihminen, joka alkoi puhua illallisesta, ja rouva oli pakotettu häntä kuulemaan. Kun hän samalla katosi ihmisvilinään, katsoi hän yli olkansa minuun puoleksi juhlallisesti, puoleksi koomillisesti, jonka minä ymmärsin. Se merkitsi: "Surkuttele minua! Minun täytyy tämän matalan, pintapuolisen ihmisen sallia itseäni ikävystyttää." Ja minä tein sen, minä surkuttelin häntä.

Etsin häntä kaikista huoneista ennenkuin läksin; halusin häntä vakuuttaa myötätunnostani ja avustani. Mutta palvelijoilta sain tietää, että hän oli kohta lähtenyt tuon henkisesti tyhjän seuraihmisen mukana.

Neljätoista päivää myöhemmin kohtasin Regent Streetillä erään nuoren kirjallisen ystävän, ja söimme yhdessä aamiaista Monicolla.

"Eilen tapasin todella viehättävän rouvan", sanoi hän, "rouva Clifton
Courtenayn, ihastuttavan naisen."

"Ah, tunnetteko hänet?" huudahdin. "Oi, olemme vanhoja ystäviä. Hän haluaa aina, että kävisin hänen luonansa. Minun täytyy tosiaankin kerran mennä sinne."

"Oi, en tiennyt lainkaan, että tekin hänet tunnette", vastasi hän.
Tämä seikka näytti rouvan arvoa hänen silmissään hieman vähentävän.
Mutta pian kohosi hänen innostuksensa uudelleen.

"Ihmeen älykäs rouva", jatkoi hän. "Pelkään kuitenkin, että hän hieman pettyi suhteeni." Hän sanoi tämän naurahtaen kuin olisi hänet tavattu valheesta kiinni. "Hän ei tahtonut uskoa, että olen todellakin herra Smith. Hän oli päättänyt kirjastani, että olen aivan vanha mies."

En voinut löytää ystäväni kirjasta mitään, joka viittaisi siihen, että ystäväni oli yli 18 vuoden. Tämä erehdys näytti minusta osottavan tarkan silmän puutetta, mutta ystävääni oli se ilmeisesti miellyttänyt.

"Olen vilpittömästi surkutellut", lisäsi hän, "että hän on sidottu tuohon hengettömään, keinotekoiseen seurapiiriin, jossa hän elää. En voi teille sanoa, puhui hän minulle, kuinka kaipaan kohdata jonkun, joka voisi minulle näyttää todellisen minäni — joka minua ymmärtäisi. Menen torstaina hänen luoksensa."

Menin hänen kanssansa. Keskustelu ei ollut niin tuttavallista kuin olin toivonut, sillä likipitäen 80 ihmistä oli saapuvilla huoneessa, jossa oikeastaan olisi ollut paikkoja vain 8:lle; harhailtuani rajattoman surkeana ympärinsä muutaman kuuman tunnin — nuoret nulikat tuntevat tuollaisessa seurapiirissä vain sen, joka hänet on tuonut mukanaan, mutta ovat kykenemättömiä saamaan häntä käsiinsä — sain vihdoinkin tilaisuuden vaihtaa rouvan kera muutamia sanoja.

Hän tervehti minua hymyllä, jonka säteilyssä unhotin aikaisemman ikävystymiseni ja ihastuneesti puristaen hänen sormiaan pitelin niitä hetkisen kädessäni.

"Kuinka kaunista teiltä, että piditte lupauksenne", sanoi hän. "Tämä väki väsyttää minua hirveästi. Istukaa ja kertokaa minulle mitä olette tehnyt tällä välin."

Hän kuunteli sanojani kymmenisen minuuttia ja keskeytti minut sitte: "Ja teidän nerokas ystävänne — jonka kera tulitte — tapasin hänet viime viikolla lady Lennoxilla — onko hän jälleen jotakin kirjottanut?"

"Kertokaas minulle niistä!" sanoi hän. "Minulla on niin vähän aikaa lukemiseen, ja silloin luen vain kirjoja, jotka minua hyödyttävät." Ja hän heitti minulle kiitollisen katseen, joka oli kehottavampi kuin sanat. Kuvailin hänelle teosta, ja kun tahdoin olla oikeudellinen ystävääni kohtaan, toin esiin kohdat, joista ystäväni oli ylpeä, kuten tiesin.

Eräs kohta näytti rouvaa erittäin kiinnittävän. "Hyvän vaimon käsivarsi, jonka hän kiertää miehen kaulan ympäri, on pelastusvyö, joka miehen kohottaa taivaaseen."

Toistin sen, ja hän saneli sen perässäni. Silloin kävi meluava vanha rouvashenkilö hänen kimppuunsa ja minä ajelehdin erääseen nurkkaan, jossa turhaan koetin näyttää tyytyväiseltä.

Myöhemmin, kun oli aika sanoa jäähyväiset, etsin ystävääni ja tapasin hänet eräästä nurkasta rouvan kera juttelemasta. He keskustelivat uusimmasta murhasta jossakin laitakaupungilla. Eräs kovaa työtä tekevä käsityöläinen, joka kotinsa häviön tähden oli tullut mielipuoleksi, oli murhannut juopuneen vaimonsa.

"Ah!" sanoi rouva. "Mikä voima onkaan naisella, hän voi miehen vetää alas ja nostaa ylös! En koskaan lue tapauksesta, johon nainen on osallisena, muistamatta ihania sanojanne: hyvän vaimon käsivarsi, jonka hän kiertää miehen kaulan ympärille, on pelastusvyö, joka hänet kohottaa taivaaseen."

Mielipiteet hänen uskonnolliseen ja politilliseen kantaansa nähden olivat eroavat. Niinpä sanoi puritaanisen kirkon kirkkoherra: "Vakava, kristillinen rouva, herra, sitä vaatimatonta lajia, joka on ollut kirkkomme luoma. Olen ylpeä, että tunnen tämän rouvan, ja olen ylpeä ajatellessani, että halvat sanani ovat olleet vaatimatonna välikappaleena tempaamaan tämän todellisen naissydämen muotielämän kevytmielisyydestä ja kohottamaan hänen ajatuksensa korkeampiin asioihin — hän on kirkon hyvä palvelija sanan parhaammassa merkityksessä."

Kalpea, ylimykselliseltä näyttävä nuori abbé sanoi sitävastoin kreivittärelle, tavanmukainen innostuksen loiste syvälle painuneissa silmissään: "Minulla on suuria toiveita rakkaaseen ystävättäreemme nähden. Hänen on vaikeaa tempautua aikansa ja rakkautensa kahleista; kaikki olemme heikkoja. Mutta hänen sydämensä taipuu kirkkoäitimme puoleen, kuten lapsen, joka on joutunut vieraihin ihmisiin, monien vuosien jälkeen halajaa painautua äidinsydäntä vasten. Olemme keskenämme puhelleet, ja minä — juuri minä — tulen kentiesi olemaan ääni, joka tämän kadotetun lampaan vie takaisin paimenen luo."

Ja sir Harry Bennett, suuri teosoofinen puhuja, arvosteli häntä kirjeessä eräälle ystävälleen: "Merkillisen lahjakas rouva ja ilmeisesti janoova totuutta. Rouva, joka kykenee elämäänsä itse määräämään. Rouva, joka ei pelkää ajattelemista ja järkeä, joka rakastaa viisautta. Olen kerran jos toisenkin pitkään keskustellut hänen kerallaan ja mielestäni ja kokemukseni mukaan hän omistaa tavattoman käsityskyvyn ja todistelut, joita hänelle olen esittänyt, ovat, siitä olen vakuutettu, kantaneet hyvän hedelmän. Mielestäni hänestä ennen pitkää tulee arvokas jäsen pieneen joukkoomme. Niin, voinpa, hänen luottamustaan pettämättä, melkein sanoa, että hänen kääntymistänsä pidän jo tapahtuneena asiana."

Översti Maxin puhui hänestä aina, kuten "valtion kauniista tukipylväästä."

"Niin meillä on vihollisia keskuudessamme", sanoi vielä ravakka vanha sotilas, "on jokaisen kunnon miehen — ja kunnon naisen — soveliasta liittyä yhteen isänmaan puolustamiseksi, ja kaikki kunnia, sanon minä, jaloille rouvashenkilöille, kuten rouva Clifton Courtenaylle, jotka luonnollisen julkisuudenarastelunsa jättävät syrjään ja sellaisena murrosaikana kuin tämä nykyinen, astuvat esiin vastustamaan epäjärjestyksen ja petollisuuden voimia, jotka nyt rehottavat suuressa vallassa."

"Mutta", huomautti eräs kuulijoista, "olen nuoren Jocelyn sanoista tullut siihen käsitykseen, että rouva Clifton Courtenaylla on jokseenkin pitkälle meneviä mielipiteitä sosialistisista ja politillisista kysymyksistä."

"Jocelyn!" vastasi översti halveksivasti. "Jopa jotakin! Pojan pitkä tukka ja ontto kaunopuheliaisuus on mahtanut lyhyessä ajassa tehdä tämän vaikutuksen. Mutta voin imarrella itseäni sillä, että olen vetänyt ristin Jocelyn tuumien ylitse. Oi, hitto soikoon, herra, rouva Courtenay on luvannut lähimpinä vuosina tulla esikköliiton bermendseyläisen haaraosaston kunniadaamiksi. Mitähän Jocely, tuo lurjus, siihen sanoo?"

Ja Jocely sanoi: "Tiedän, että nainen on heikko; surkuttelen häntä. Kun tulee aika — ja se tulee pian — jolloin nainen ei enää ole pelinukke, jota kuka tahansa aivoton mies saa langasta tanssittaa — jolloin naista ei uhata seuraelämän salaoikeudella, jos hän uskaltaa noudattaa omaa vakaumustaan lähimmän miehisen sukulaisen vakaumuksen sijaan — silloin vasta on paikallaan häntä arvostella. Minun asemassani ei kyllä sovi pettää luottamusta, jota kärsivä nainen minulle osottaa, mutta voitte sanoa hauskalle, vanhalle kivettymälle, översti Maximille: hän ja muut vanhat akat esikköliiton bermondseyläisessä haaraosastossa voivat valita rouva Clifton Courtenayn esimiehekseen ja parhaansa mukaan käyttää hyväkseen — heillä on kuitenkin vain rouvan ulkonaisin verho puolellaan. Hänen sydämensä lyö yhteen tahtiin eteenpäin rientävän kansan kera; hänen sielunsa silmät tähystävät jännitettyinä tulevan huomenkoiton ihanuuteen."

Mielipiteet rouva Clifton Courtenaysta olivat siis sangen erilaisia.
Mutta kaikki selittivät yksimielisesti, että hän oli viehättävä rouva.

Elokuu läheni loppuaan. Hän ja minä näytimme olevan ainoat jälelle jääneet klubinjäsenet. Hän istui avoimen ikkunan edessä. "Times" lepäsi maassa hänen vierellään. Työnsin tuolini hieman lähemmäksi ja huomautin: "hyvää huomenta!"

Hän pidätti esille pyrkivän haukotuksensa ja vastasi: "Huomenta!" niellen e:n kuulumattomiin.

"Niin minäkin", kuului vastaus; sitte käänsi hän päänsä pois ja sulki vienosti silmänsä.

Aavistin, ettei keskustelu ollut hänen mieleensä, mutta se sai minut vain yhä päättäväisemmin puhumaan. Minut valtasi halu häntä häiritä, murtaa häiritsemätön rauha, johon hänen olentonsa oli vajonnut ja juurtunut; kokosin voimani ja kävin käsiksi työhön.

"Erittäin", vastasi hän, nostaen sen lattialta ja ojentaen minulle.
"Tahdotteko lukea?"

Olin koettanut ääneni saada niin taisteluun vaativan iloiseksi kuin suinkin, jotta se — kuten laskin — häntä ärsyttäisi, mutta hän käyttäytyi yhä vain kuten mies, joka yksinkertaisesti on ikävystynyt. Taistelin kohteliaasti hänen kanssaan lehdestä, mutta hän väitti väsyneellä ilmeellä yhä, että oli lukenut sen lävitse. Kiitin ylen kohteliaasti. Kuulin hänen vihaavan liikaa kohteliaisuutta.

"Sanotaan, että Times'in johtavain kirjotusten lukeminen on oppitunti englantilaisessa kirjotustyylissä."

"Niin olen kuullut", vastasi hän välinpitämättömästi. "Minä puolestani en ota mitään oppitunteja."

Times kykeni, kuten saatoin huomata, minua vähän auttamaan. Sytytin paperossini ja huomautin, ettei hän metsästä. Hän myönsi tämän tosiasian. Näissä olosuhteissa olisi häntä kieltäminen rasittanut, mutta myöntämisen välttämättömyys kiihotti häntä.

"Minusta näyttää epäsuhtaiselta kahlata peninkulmittain loassa", sanoi hän, "seurana nelinen synkkiä miehiä mustassa puvussa, pari alakuloiselta näyttävää koiraa ja raskas pyssy, tappaakseen siivekkäitä 12 killingin 6 pencen edestä."

Nauroin ääneeni ja huusin: "Hyvä, hyvä — sangen hyvä!" Hän oli sitä lajia miestä, joka naurun ääntä kuullessaan kovasti kauhistuu. Olin aikeissa taputtaa häntä olalle, mutta ajattelin, että se hänet mahdollisesti kokonaan karkottaisi pois.

Kysyin, ottiko hän osaa ajometsästykseen. Hän vastasi, että häntä väsytti puhua hevosista ja yhä vain hevosista 14 tuntia päivässä, ja sentähden hän oli luopunut ajometsästyksestä.

Hän oli ilmeisesti päättänyt taipua kohtaloonsa, sillä hän kääntyi alistuvan näköisenä minuun päin. Vanha hoitajani oli minua aina kuvaillut "väsyttävimmäksi" lapseksi kuin hän oli milloinkaan nähnyt. Minä mieluummin nimitän itseäni "kestäväksi."

"Harhailisin kyllä enemmän ympärinsä", vastasi hän, "jos voisin nähdä mitään erotusta paikan ja toisen välillä."

"En ole koskaan päässyt vielä aivan perille", vastasi hän. "Kap
Hakluytiin olen jo kerran päässyt."

Keskustelu kääntyi naisiin ja huijausseuroihin, koiriin, kirjallisuuteen ja sellaisiin asioihin. Huomasin hänellä olevan hyvät tiedot kaikesta ja hänen ikävystyneen kaikkeen.

"He olivat tavallisesti hauskempia", sanoi hän ensiksi mainituista, "kunnes he alkoivat ottaa itseään vakavalta kannalta. Nyt ovat he suorastaan typeriä." — —

Minun oli syksyllä pakko seurustella pitempään veltostuneen Billyn kera, sillä sattumalta tapasimme toisemme yhden ja saman ihastuttavan emännän vieraina, ja minua alkoi hän enemmän miellyttää. Oli hyödyllistä olla hänen lähellään. Muotiasioissa saattoi aina huoletta jättäytyä hänen johdettavakseen. Tiedettiin, että hänen kaulahuivinsa, kauluksensa, sääryssukkansa, jolleivatkaan olleet kaikkein uusinta valmistetta, olivat aina virheettömät, ja seuraelämän polulla oli hän korvaamaton oppaana, filosofina ja ystävänä. Hän tiesi jokaisen, niin herran kuin naisenkin aikaisemman syntiluettelon. Hänellä oli selko jokaisen naisen menneisyydestä ja hän osasi tarkkanäköisesti aprikoida joka miehen tulevaisuutta. Hän tiesi sivulle, missä taloissa ei ollut ymmärtäväistä heitellä imarteluja ympärilleen, ja missä pöydissä olisi ollut taitamatonta puuttua politillisesta turmeluksesta puhumaan. Hän saattoi valmistamatta sanoa mikä tehdasleima oli minkin vaakunassa, ja muisti jokaisen viimeisinä viitenäkolmatta vuonna perustetun paroninarvon ostohinnan.

Mitä häneen itseensä tuli, olisi hän voinut kuningas Kaarlo II:sen kanssa sanoa, ettei ollut koskaan sanonut mitään hullua eikä koskaan tehnyt mitään viisasta. Hän halveksi tai oli halveksivinaan useimpia lähimäisiään, ja ne hänen lähimäisistään, joiden mielipide enimmän merkitsi, halveksivat häntä aivan peittelemättä.

Lyhyesti kuvaten saattoi häntä pitää jonakin Gaiety Gigerl'inä, iloisena velikultana, jolla on ryynejä päässään. Hän oli mainio seuramies päivällisen jälkeen, mutta aamupäivällä hänestä pysyttiin loitolla.

Niin tuumiskelin hänestä, kunnes hän eräänä päivänä rakastui tai sanoakseni sen Teddy Tidmarsh'in sanoilla, kunnes hän toimitti meille sen uutuuden, että "hassastui" Gerty Lovelliin.

"Siihen punatukkaiseen", selitti Teddy, erottaakseen tytön hänen sisaristaan, jotka äskettäin olivat valinneet kullankarvaisen värivivahduksen.

"Gerty Lovelliin!" huudahti kapteeni. "Oh, olenhan kuullut aina sanottavan, ettei Lovellin tytöillä yhteensä ole penniäkään."

"Oh, jokin suuren sikalauman ympäröimä tai timantteja hikoileva setä on sukeltanut ilmoille Australiassa tai Amerikassa tai jossakin muualla", arveli kapteeni. "Ja Billy on ajoissa saanut siitä vainua. Billy tuntee asiansa."

Me olimme yhtä mieltä, että sellainen selitys oli välttämätön, vaikkakin kaikissa muissa suhteissa Gerty Lovell oli juuri se tyttö, jonka järki (jolta tosin ei aina sellaisissa asioissa neuvoa kysytä) itse olisi valinnut "veltostuneen Billyn" toveriksi.

Päivänvalo ei ollut kaikkein ystävällisin häntä kohtaan, mutta iltaseurassa, jossa valaistus oli hyvin sovitettu, oli hän minusta näyttänyt sangen neitseelliseltä. Parhaassakaan tapauksessa ei hän ollut kaunis, mutta huonoimmassakin oli hänessä hyvän kasvatuksen ja hienouden vivahdus, joka hänet suojeli unhotukselta; hän pukeutui mestarillisesti. Luonteeltaan oli hän seurapiirin eduskuvallisia naisia; aina viehättävä, yleensä vilpistelevä. Hän saattoi lörpötellä kirjallisuudesta, taiteesta, moralista, ihmisystävällisistä harrastuksista, filosofiasta ja politikasta — milloin kustakin — samalla vilkkaudella jokaisessa teepöydässä, jossa istui. Hänen hattunsa saattoi aina taata kaikkein viimeisimmiksi ja hänen mielipiteensä samansuuntaisiksi kuin henkilön, jonka kera hän puhui. Pieni rouva Bund, maalarin puoliso, aukaisi kerran, kun tuli puheeksi hänen luonteensa, kauniin suunsa ja sanoi: "Hän on nainen, jolle elämä ei voisi tarjota mitään suurempaa iloa kuin kutsumuksen jonkin herttuattaren luo päivälliselle ja joka ei voisi tuntea mistään suurempaa surua kuin huonosti sopivista vaatteista."

Silloin olisin sanonut, että tämä pikku kuvaus oli yhtä sattuva kuin julmakin, mutta arvelin, ettei kukaan meistä tunne toista perinpohjin.

Onnittelimme veltostunutta Billyä tai, jättääksemme hänen pilkkanimensä klubissa, kunnianarvoisaa William Becil Wychwood Stanley Drayton'ia, kun ensi kerran hänet kohtasimme. Tämä tapahtui sattumalta Savoyravintolan tarjoiluhuoneessa, ja luulen — jollei sähkövalon värähdys minua pettänyt — että hän punastui.

Tämä oli puhetapa, jota tällaisessa tilaisuudessa tavallisesti käytetään, ja se tuli suuhuni vaatimatta mitään valmistusta, mutta hän tarttui siihen kiinni ikäänkuin se olisi mikäkin vilpittömän ystävyyden helmi.

"Hän tulee teitä miellyttämään vieläkin paremmin, jahkahan hänet tunnette", sanoi hän. "Hän on niin erilainen kuin naiset, joita tavallisesti näkee. Käykää häntä katsomassa huomenna iltapäivällä; hän ilahtuu suuresti. Tulkaa neljän tienoilla; sanon hänelle, että hän odottaa teitä." —

Soitin ovikelloa kymmenen minuttia viiden jälkeen. Billy oli siellä. Tyttö tervehti hämmennyksestä hiljaa vavisten, joka oli omituista, mutta ei kovin epämiellyttävää. Hän huomautti, että tein ystävällisesti, kun tulin niin aikaisin. Jäin näin puoleksi tunniksi, mutta keskustelu laahautui raskaasti eteenpäin, ja muutamat kaikkein sukkelimmista huomautuksistani eivät herättäneet vähintäkään huomiota.

Noustuani sanomaan jäähyväisiä, sanoi Billy, että hänen täytyi myös lähteä ja tulisi hän minua saattamaan. Jos he olisivat olleet tavallinen rakastava pari, olisin jättänyt heille tilaisuuden sanoa jäähyväiset kahdenkesken; mutta arvoisaan William Dranton'iin ja vanhimpaan neiti Lovell'iin nähden pidin sellaisen menettelyn tarpeettomana; sentähden odotin, kunnes he olivat pudistaneet toistensa kättä ja menin hänen kanssansa portaista alas.

Mutta esisuojamassa huudahti Billy äkkiä: "Zeun nimessä! Minuutti vain", ja juoksi portaita ylös, kolme porrasta kerrallaan. Ilmeisesti löysi hän, mitä etsi, portaiden yläpäästä, sillä en kuullut salongin ovea avattavan. Sitte asteli arvoisa Billy vakavan, huolimattoman näköisenä jälleen alas luokseni.

"Olin unhottanut hansikkaani", selitti hän, tarttuen käsivarteeni.
"Unhotan aina hansikkaani."

En maininnut, että olin nähnyt hänen ottavan ne hatustaan ja pistävän takkinsa takataskuun.

Klubissa näimme Billyä vähän lähimpinä kolmena kuukautena; mutta kapteeni, joka pöyhisteli sillä, että näytteli kyynikon osaa tupakkapakinoissaan — tosin ei hänelle olisi ollut vahingoksi, jos hän sattumalta olisi näyttänyt alkuperäisyyttäkin — oli sitä mieltä, että häiden jälkeen hän korvaa poissaolonsa ylihypäten. Kerran näin hämärissä olennon, joka muistutti Billyä, seurassaan toinen, joka olisi saattanut olla vanhin Lovellin neideistä; mutta paikka oli Botterean puisto — joka ei ollut muodissa iltakävelyille — ja molemmat olennot pitelivät toisiaan kädestä. Koko kuvassa oli jotakin, joka muistutti loppulukua lontoolaisen aikakauslehden romanissa — ja minä otaksuin erehtyneeni.

Mutta eräänä iltana näin heidät Adephin aitiossa, syventyneenä tuntehikkaaseen melodraamaan. Liittäydyin heihin väliajalla ja tein pilaa kappaleesta, kuten Adelphiteatterissa on tapana, mutta neiti Lovell pyysi minua painokkaasti, etten turmelisi hänen huviaan ja Billy tahtoi oikein vakavasti punastuen käydä selittämään, oliko miehellä oikeutta käyttäytyä, kuten Will Terriss olisi käyttäytynyt juuri sitä naista kohtaan, jota rakasti. Jätin heidät ja palasin omaan seuraani, luullakseni kaikkien asianomaisten tyytyväisyydeksi.

He menivät aikanaan naimisiin. Yhdessä seikassa olimme erehtyneet. Tyttö ei tuonut mitään mukanaan Billylle. Mutta molemmat näyttivät olevan tyytyväisiä Billyn omaisuuteen, vaikkei se ollutkaan kovin suuri. He muuttivat muutamaan matalaan taloon lähelle Viktorian asemaa ja vuokrasivat erään broughamin sesongin ajaksi. He eivät usein kutsuneet vieraita, mutta he tulivat yleensä näyttäytymään, missä heidän oikeuden ja muodin mukaan oli näyttäydyttävä. Arvoisa rouva Drayton oli paljoa nuorempi ja tuoreempi henkilö kuin vanhin Lovellin neidistä oli ollut, ja kun hän pukeutui viehättävästi naimisensa jälkeen, kuten ennenkin, kohosi hänen asemansa nopeasti seuraelämässä. Billy meni hänen kanssansa kaikkialle ja oli ilmeisesti sydämestään ylpeä hänen menestyksensä johdosta. Väitettiinpä, että hän suunnitteli luonnoksia vaimonsa pukuihinkin, ja itse olen nähnyt hänen vakavasti tutkivan pukuja ensiluokan muotikauppojen näyteikkunoissa.

Kapteenin ennustus ei täyttynyt. Veltostunut Billy — jos tätä nimeä vielä voi käyttää — kävi häidensä jälkeen tuskin koskaan klubissa. Mutta minä olin alkanut hänestä pitää ja, kuten hän oli ennustanut, hänen rouvastaan samoin.

Minusta tuntui heidän levollinen välinpitämättömyytensä polttaviin päivänkysymyksiin nähden todelliselta virkistykseltä kirjallisten ja taiteellisten piirien kirpeän ilman jälkeen. Jos olisin tällaisessa talossa joutunut elämään, olisi se minua tympäissyt, mutta vaihteluna se virkisti.

Kuukausien kuluessa näyttivät he vain liittyvän lujemmin toisiinsa, vaikkeikään tämä, kuten minun on annettu ymmärtää, ole sääntönä muotipiireissä. Eräänä iltana saavuin vähän ennen aikaani taloon ja neuvoi minut joku hiljaa esiinastunut palvelija salonkiin. He istuivat siellä hämärissä, käsivarret kiedottuina toistensa ympärille.

Peräytyminen oli mahdotonta, siksi seisoin pelkäämättä paikallani ja yskäsin. Mikään keskiluokkaan kuuluva rakastunut pari ei olisi voinut näyttää pahemmin hämmentyneeltä ja yllätetyltä.

Mutta tämä tapaus sai aikaan eräänlaista ymmärtämistä välillemme, ja minua pidettiin tästä lähtien ystävänä, jonka edessä oli vähemmän tarpeellista teeskennellä. Ja heitä tutkittuani tulin siihen loppupäätökseen, että Amorin tiet ja kujeet ovat samallaiset kaikkialla maailmassa.

Niin kului hauskasti kesä ja talvi, ja sitte — kuinka sallimus sen niin säälikään — sairastui herra Drayton aivan keskellä Lontoon sesonkia, kun kutsut tanssijaisiin ja päivällisiin, aamiaisiin ja muihin vastaanottoihin valuivat virtanaan, kun Hurlinghamin nurmimatot olivat rehevimmillään ja juoksijahevoset uljaimmillaan.

Onnettomampaa oli, että arvoisa rouva Billy oli täksi sesongiksi muotiin nähden varustautunut paremmin kuin moniin vuosiin. Kevätkorvan olivat hän ja Billy tehneet työtä uusien, soreain pukimien keksimiseksi; ja puvut ja hatut — pelkkiä taideteoksia — odottivat telineillään päästäkseen maailmaa lumoamaan. Arvoisa rouva Billy oli ensi kertaa elämässään kadottanut halunsa tällaisiin asioihin.

Heidän ystävilleen kävi tämä vilpittömästi sääliksi, sillä seuraelämä oli Billyn elementti, jossa hän oli intressantti ja huvittava. Mutta, kuten lady Gower sanoi, hänen rouvallaan ei ollut vähintäkään pakkoa antaa itseään siltä vangita. Hänelle ei tekisi hyvää, jos hän erottuisi maailmasta, ja se näyttäisi omituiselta.

Niinpä uhrasi arvoisa rouva Drayton, josta omituisuus oli rikos ja lady Gowerin ääni niinsanoaksemme velvollisuuden ääni, lahjansa seuraelämän alttarille, sonnusti pukunsa yllensä ja meni seuraelämään.

Mutta arvoisa rouva Drayton ei saavuttanut samaa menestystä kuin edellisten sesonkien aikana. Hänen keveä loruamisensa tuli niin keveäksi, ettei se tyydyttänyt itse Lonen puistossakaan. Hänen kuuluisa naurunsa kuului koneelliselta. Hän hymyili herttuain viisaudelle ja näytti ikävystyneeltä kuullessaan miljonäärien hauskoja juttuja. Maailma selitti hänet hyväksi aviovaimoksi, mutta huonoksi seuranaiseksi ja rajotti huomaavaisuutensa yksinomaan kyselyihin hänen miehensä voinnista. Ja tästä ratkaisusta oli arvoisa rouva Drayton kiitollinen, sillä Billy tuli yhä heikommaksi. Ainoastaan siinä varjojen maassa, jossa liikkui, oli hän jotakin todellista. Käytännössä hänestä oli vain vähän hyötyä, mutta häntä lohdutti ajatus, että hän auttoi miehensä hoitamisessa.

Mutta Billy itse oli levoton. "Toivoisin sinun menevän useammin ulos", tuumi hän. "Tunnen olevani itsekäs elukka sulkiessani sinut tähän ikävään, pieneen taloon. Sitä paitsi" — lisäsi hän — "sinua kaivataan ja minua vihataan, kun pidätän sinua poissa." Sillä milloin hänen vaimonsa tuli kysymykseen, ei Billyä auttanut hänen maailmantuntemuksensa mitään. Hän luuli tosiaankin, että seurapiirit kaipasivat arvoisaa rouvaa Draytonia ja olisivat aivan lohduttomat ilman häntä.

"Tahtoisin mieluummin jäädä luoksesi, armas", vastasi rouva tavallisesti. "Minua ei huvita mennä yksin ulos. Sinun täytyy tulla pian terveeksi ja ottaa minut mukaasi."

Niin jatkui keskustelu tuon tuostakin, kunnes eräänä iltana, rouvan istuessa yksinään, hoitajatar astui hiljaa huoneeseen, sulki oven ja tuli hänen luoksensa.

"Toivoisin teidän menevän tänä iltana ulos, armollinen rouva", sanoi hoitajatar, "vaikkapa vain muutamaksi tai pariksi tunniksi. Luulen, että se ilahduttaisi herraa, sillä hän kärsii siitä, kun arvelee, ettette sitä tee hänen tähtensä; ja juuri nyt —" vaimo epäröi hetkisen — "ja juuri nyt toivoisin hänen pysyvän levollisena."

"No, hän ei ole vahvempi, ja luulen — luulen, että meidän on taivuttava hänen oikkuihinsa."

"Mutta mihin minä menisin?" sanoi hän vihdoin ja kääntyi hymyillen.
"Minua ei ole kutsuttu mihinkään."

"Ettekö voi häntä saada uskomaan, että olette kutsuttu?" sanoi hoitajatar. "Kello on seitsemän. Sanokaa menevänne johonkin pöytäseuraan; voitte sitte palata aikaisin. Pukeutukaa, tulkaa alas ja sanokaa jäähyväiset, ja sitte tulkaa yhdentoista aikaan jälleen sisälle, ikäänkuin olisitte juuri palannut."

"Hänellä ovat niin tarkat korvat, hoitajatar; hän kyllä kuuntelee ovien avaamista ja vaunujen jyrinää."

"Tahdon sen järjestää", sanoi hoitajatar. "Tahdon tilata vaunut 10 minuuttia ennen kahdeksaa. Sitte voitte ajaa kadun päähän saakka, laskeutua rattailta ja palata jalkaisin kotiin. Päästän itse teidät sisään."

"Teidän on parisen minuuttia ennen yhtätoista hiivittävä jälleen ulos, ja vaunut odottavat teitä nurkalla. Jättäkää vain kaikki minun huostaani."

Puolen tunnin jälkeen astui rouva Drayton sairashuoneeseen, loistaen seurapuvussaan ja juveleissaan. Onneksi oli valaistus hyvin himmeä, muuten olisi veltostunut Billy epäillyt vaikutusta, jonka hänen vaimonsa tulisi tekemään. Sillä hänen kasvonsa eivät olleet pöytäseuraan soveltuvat kasvot.

"Hoitajatar sanoi minulle, että menet tänä iltana Grenvillelle. Olen niin iloinen! Olen ollut huolissani sinun tähtesi — että täällä ikävöisit koko sesongin ajan."

Sairas otti vaimonsa käden käteensä ja piteli sitä käsivartensa pituudelta loitolla itsestään.

"Kuinka somalta näytät, rakkain", sanoi hän. "Kuinka heidän on täytynytkään minua kirota, kun olen pitänyt sinua sulettuna tänne sisälle, kuten prinsessaa ihmissyöjän luolassa. Enhän enää koskaan uskalla astua heidän eteensä."

Toinen nauroi, iloiten hänen sanoistaan. "En viivy kauvan poissa", sanoi hän. "Olen niin huolissani, että joudun pian takaisin ja näen kuinka poikaseni on käyttäytynyt, jollet ole ollut hyvä, en mene enää koskaan."

He suutelivat ja erosivat, ja yhdentoista aikaan palasi hän huoneeseen takaisin. Hän kertoi, kuinka viehättävä ilta oli ollut, ja kerskui hieman menestyksellään.

Niin näyteltiin hänelle päivittäin tämä ilveily. Tänään olivat illalliset, seuraavana päivänä tanssijaiset, joihin rouva meni suoraan Parisista tilatussa puvussa; sitte jälleen jotkut kutsut tai konsertti tai pöytäseura.

Tyhjäntoimittajat ja ohikulkijat pysähtyivät ja tuijottivat kuihtuneeseen rouvaan, jolla olivat itkettyneet silmät ja joka seurapuvussaan pujahti ikäänkuin varas omasta ovestaan ulos ja jälleen sisälle.

Eräänä iltana kuulin muutamassa talossa, jossa kävin vieraisilla, hänestä puhuttavan ja liittäydyin ryhmään kuullakseni.

"Pidin häntä aina sydämetönnä, olisin luullut hänellä olevan enemmän ymmärrystä", sanoi eräs rouva; "eihän voi odottaa, että vaimo rakastaisi miestään; mutta hänen ei tarvitse tätä tahallaan lyödä laimiinkaan, kun tämä lepää kuolemaisillaan."

Mainitsin olleeni poissa kaupungista ja kysyin, mitä tämä merkitsi ja jokaisesta suusta kuulin samallaisia juttuja. Muuan oli huomannut rouvan vaunut oven edessä kahtena tai kolmena iltana peräkkäin. Toinen oli nähnyt hänen palaavan kotiin. Kolmas oli nähnyt hänen menevän ulos j.n.e.

En voinut näitä tosiasioita sovittaa yhteen sen kanssa, mitä hänestä tiesin, ja niin menin seuraavana iltana heitä katsomaan. Oven avasi heti rouva itse.

"Näin ikkunasta, että tulette", sanoi hän. "Tulkaa sisään — älkää puhuko!"

Seurasin häntä, ja hän sulki oven jälkeemme. Hän oli loistavassa puvussa, hänen tukassaan salamoivat timantit, ja minä katsoin kysyvästi häneen.

Hän nauroi katkerasti. "On aikomus, että menisin tänä iltana oopperaan", selitti hän. "Istukaa, jos teillä on aikaa muutamia minuutteja."

Sanoin tulleeni pakinoimaan, ja täällä hämärässä huoneessa, jota ainoastaan katulyhdyt valaisivat, kertoi hän minulle kaiken. Ja lopuksi antoi hän päänsä vaipua paljaalle käsivarrelleen; ja minä käännyin pois ja silmäilin kotvan aikaa ikkunasta kadulle.

"Minusta tuntuu tämä niin naurettavalta", sanoi hän nousten ja astuen luokseni. "Istun kaiken iltaa täällä puettuna kuten nyt. Pelkään, etten näyttele hyvin osaani. Mutta onneksi ei Billy ole koskaan oikein perehtynyt näyttelemiseen, ja se on kyllä hyvä hänelle. Valehtelen hänelle hirveimpiä asioita, joita joku minulle on sanonut, ja mitä minä jollekin olen sanonut, ja kuinka vaatteitani on ihailtu. Mitä te tästä pidätte?"

"Olen iloinen, että ajattelette minusta hyvää", sanoi hän. "Billyllä on niin korkea käsitys teistä. Saatte kuulla muutamia hullunkurisia juttuja. Olen iloinen, että tiedätte totuuden."

Minun täytyi jättää Lontoo, ja Billy kuoli ennen palaamistani. Kuulin, että hänen vaimonsa täytyi noutaa tanssijaisista, ja hän oli joutunut juuri parhaiksi suutelemaan miehensä huulia ennenkuin ne kylmenivät. Mutta hänen ystävänsä puolustivat häntä sillä, että loppu oli tullut aivan äkkiä.

Kävin kohta sen jälkeen hänen luonansa ja ennen lähtöäni viittasin siihen, mitä ihmiset puhuivat, ja kysyin, eikö hänen mieluummin ollut sanottava totuus.

"Toivoisin, ettette sitä pyydä", vastasi hän. "On kuin siten erään elämän piilopuolet vedettäisiin julkisuuteen."

Nämä sanat tuntuivat minusta sangen merkillisiltä rouva Draytonin suusta, rouva Draytonin, omaa sukua Lovell.

Kaksikymmenvuotiaan sisäoppilaslaitoksen nuoremman oppilaan ja taitamattoman viistoistavuotiaan pojan välillä ammottaa ylipääsemätön kuilu. Mutta yksineljättävuotiaan raskaasti työskentelevän sanomalehtimiehen ja viisikolmattavuotiaan doctor medicinae'n, jolla ovat loistavat tutkinnot takanaan ja tavattoman toivorikas ura edessään, välillä on sentään läheinen ystävyys mahdollinen.

"Nuori ystävämme", sanoi hänen kunnianarvoisuutensa Charles Fauerberg, seisten erittäin rakastettavassa opettajan asennossa, oikea käsi kasvattinsa olalla. — "Nuori ystävämme on tullut hieman huolimattomaksi, mutta olen huomannut hänessä kykyjä, jotka herättävät toiveita — jaa, saan sanoa, sangen suuria toiveita. Tällä hetkellä on hän erityisen valvontani alla; teillä ei ole hänen opintojensa kera mitään tekemistä. Hän saa nukkua Millingin ja muiden kera makuusalissa n:o 2."

Poika oli mieltynyt minuun, ja minä ajattelin ja toivoin, että tein hänen oleskelunsa opistossa vähemmän ikäväksi kuin se muuten olisi voinut olla. Kunnianarvoisan Charlesin metodit olivat samalla asteella kuin hanhien kesyttäjän; hän sulki heidät sisään ja syötti talkkunalla. Menettely on voitollinen kesyttäjälle, mutta tuskallinen hanhille.

Nuori Harjohn ja minä jätimme opiston oppikurssin lopussa; hän oli matkalla Brasenoseen ja minä Bloomsburyyn. Hän lupasi pyhästi, ettei koskaan käy Lontoossa minua tapaamatta, ja sitte oli meillä tapana syödä muutamassa Sohon monista likaisista, kynsilaukalle lemuavista ravintoloista ja syötyämme istua huokeain beaunelasiemme ääressä keskustellen tulevaisuudestamme; ja kun menin Guy-sairashuoneeseen, jätin John Streetin ja vuokrasin huoneen läheltä hänen huonettaan Staple Inn'issä. Nämä olivat suloisia päiviä; lapsuutta arvostellaan usein liian ihanaksi, mutta se on rikkaampi suruista kuin iloista. Minä en tahtoisi lapsuuttani takaisin, jos sitä minulle tarjottaisiin; mutta luopuisin koko muusta elämästäni jos kaksikymmenlukuni saisin elää uudestaan.

Cyrilin mielestä olin maailman mies, ja hän kääntyi minun kuten viisaamman puoleen, kuitenkin, kuten pelkäsin, sitä aina löytämättä; minä taasen sain häneltä innostusta ja opin, mikä hyöty miehellä on ihanteiden säilyttämisestä.

Pakinoidessamme oli minusta kuin hänestä säteilisi silminnähtävää valoa, ympäröiden hänen kasvonsa sädekehällä kuin pyhimyskuvan pään. Luonto oli tuhlannut hänet hukkaan, kun asetti hänet 19 vuosisataan. Sillä luonto on jo saavuttanut voittonsa. Sen sankarijoukko, jonka urhoista harvoja on ylistetty, useita unhotettu, on hajotettu. Pitkä rauha, verellä ja tuskilla saavutettu, on kotiutunut maahan. Luonto oli määrännyt Cyril Harjohnin yhdeksi sankareistaan. Hän olisi ollut martyri niinä päivinä, joina ajatteleminen vei polttoroviolle, vapauden puolesta taistelija silloin, kun ajatuksensa lausuminen merkitsi kuolemaa. Hänen tehtävänsä olisi oikeastaan ollut valloittaa sivistykselle menetettyjä paikkoja; kohtalo oli hänet tuominnut henkivartiopalvelukseen hyvinjärjestettyyn kasarmiin.

Mutta maailmassa on aina tehtävää, vaikka työ nyt onkin viinimäessä eikä taistelukentällä. Pieni, mutta riittävä omaisuus takasi hänelle vapauden. Useimmille ihmisille on tulojen varmuus kunnianhimon hauta; Cyrilille oli se hänen kaihonsa peruskivi. Vapautuneena pakosta työskennellä elämänsä ylläpidoksi, voi hän suoda itselleen ylellisyyden elää työlleen. Hänen työnsä oli hänen intohimonsa; hän ei katsellut sitä oppineen kylmällä uteliaisuudella, vaan oppilaan unelmoivalla alttiudella. Sen rajojen laajentaminen, vieminen eteenpäin — lipun vieminen kauvemmaksi vielä tutkimattomaan sekasokaan, joka lepää inhimillisen tietämyksen rajaviivan tuolla puolen: se oli hänen unelmansa.

Muistan, kun eräänä kesäiltana istuimme hänen huoneessaan ja hiljaiseen huoneeseemme tunkeutui kaupungin hälinä kuin väsyneen lapsen ähkyntä. Hän nousi ja ojensi käsivartensa hämärtyville kaduille kuin tahtoisi kaikki rasitetut miehet ja naiset vetää syliinsä ja lohduttaa.

"Oi, voisinko teitä auttaa", huudahti hän, "veljeni ja siskoni! Ota elämäni, Jumala, ja anna se minun sijastani kansalleni!"

Tämä huudahdus tuntuu teatterimaiselta, kun sen luen, mutta nuorisolle eivät tuollaiset sanat ole naurettavia, kuten meille vanhemmille miehille.

Kuten luonnollista, rakastui hän ja muuten juuri siihen naiseen, jolla häneen nähden kaikkien odotusten mukaan olikin suurin vetovoima. Elsbeth kuului siihen lajiin, josta maailma — enemmän vaistomaisesti kuin sopimuksen mukaan — valitsee madonnansa ja pyhimyksensä. Ketään noista on mahdoton sanoilla kuvata. Hänen kauneutensa ei ollut omaisuus, joka voidaan merkitä luetteloon, vaan hän itse. Sen tunsi, kuten tuntee keväisen aamunkoiton kauneuden, joka hälventää nukkuvan kaupungin varjot — mutta sitä ei voinut kuvailla… Tapasin hänet usein, ja puhellessani hänen kanssaan, huomasin itsessäni — minussa, sanomalehden päiväpalkkalaisessa, Fleet Streetin kapakkain kävijässä, tupakkapakinain syöttäjässä — todellisen gentlemannin, joka oli mahdoton mihinkään alhaisuuksiin, mutta luotu kaikkia jaloja tekoja varten.

Hänen läheisyydessään muuttui elämä kauniiksi ja herttaiseksi, kohteliaisuuden, hellätuntoisuuden ja yksinkertaisuuden kouluksi.

Saavutettuani selvemmän käsityksen ihmisten ominaisuuksista, olen usein itseltäni kysynyt: eikö olisi ollut parempi, jos hänen luonteessaan olisi ollut enempi maallista sekotusta ja eikö hän siten olisi paremmin täyttänyt tämän arkipäiväisen maailman vaatimuksia. Silloin näyttivät nämä molemmat ystäväni olevan luodut toisilleen.

Hän vetosi kaikkeen jaloon Cyrilin luonteessa, ja Cyril kunnioitti häntä peittelemättömällä jumaloimisella, joka vähemmän ylevämielisen miehen puolelta olisi näyttänyt teeskentelyltä, ja jonka hän otti vastaan suloisella tyydytyksellä, jollaisella Artemis mahtoi tervehtää Endymionin suosiota.

He eivät olleet muodollisesti kihloissa. Cyriliä näytti pelottavan rakkautensa hautaaminen hääajatuksiin. Hänelle oli rakastettunsa pikemmin naisellisuuden ihanne kuin nainen lihaa ja verta. Hänen rakkautensa oli hänen uskontonsa; sen kokoonpanossa ei ollut jälkeäkään maallisesta intohimosta.

Jos olisin maailmaa tuntenut paremmin, olisin nähnyt lopun edeltä päin; sillä ystäväni suonissa virtasi punainen veri; ja ah, me unelmoimme runoelmiamme, emme niitä elä. Mutta silloin olisi ajatus, että toinen nainen saattoi astua heidän väliinsä, näyttänyt minusta naurettavalta. Otaksumista, että tämä toinen nainen voisi olla Geraldine Fawley, olisin pitänyt loukkauksena katseeni terävyyttä kohtaan; tämä on jutussa sellainen kohta, jota en vielä tänäänkään ymmärrä.

Että tyttö veti häntä puoleensa, että hän kernaasti viivähti tämän läheisyydessä, nähdäkseen tumman hehkun lehahtavan tämän kasvoille ja jälleen katoavan, koettaakseen houkutella tulta tämän tummiin silmiin, se oli jotakin toista ja aivan ymmärrettävää; sillä tyttö oli ihmeen sievä ja häikäisevän, hekumallisen kaunis; hänen kauneutensa houkutteli ja vaati samalla taisteluun. Mutta hänessä näki jotakin muuta kuin elävän olennon, silloin sysäsi hän luotaan. Väliin, kun päämäärä näytti hänestä ponnistuksen arvoiselta, verhoutui hän kyllä eräänlaiseen oikulliseen vienouteen; mutta hänen näyttelemisensä oli aina taitamatonta ja liioteltua ja saattoi eksyttää ainoastaan houkkion.

Cyril ainakaan ei antanut sillä itseään pyydystää. Eräänä iltana olivat he erään tyhjäntoimittajakokouksen aikana — kokoonnuimme muuten enemmän tuttavuudesta kuin minkään yhteisen merkin alla — melkoisen ajan keskustelleet keskenään, kunnes minä, Cyriliä puhutellakseni, ventturoin heidän luoksensa. Heitä lähetessäni poistui tyttö, sillä hänen vastenmielisyytensä minua kohtaan oli yhtä suuri kuin minun häntä kohtaan — mikä kentiesi oli hyväksi minulle.

"Neiti Fawley näyttää pitävän kahden seuraa kolmen seuraa parempana", huomautin poistuvan jälkeen silmäillen.

"Pelkään, että hän huomaa sinussa jotakin, jota nimitetään antisympaatisiksi aineksiksi", vastasi hän nauraen.

Hän naulasi silmänsä tyttöön; tämä seisoi eteisen ovella ja puhutteli erästä pientä mustapartaista miestä, joka hänelle juuri oli esitetty. Muutaman hetken perästä menivät he käsikynkätysten ulos ja Cyril kääntyi minuun.

"Pidän häntä", vastasi hän, pakotettuna puhumaan sangen hiljaa, "olentona, johon on ruumiistunut kaikki paha, mitä naisessa piilee. Ennen vanhaan olisi hän ollut joku Kleopatra, joku Theodora, joku Delila. Tänään, tilaisuuden puutteessa, on hän 'viekas nainen', joka koettaa kaivaa itselleen tietä seuraelämään — ja vanhan Fawleyn tytär. Olen väsynyt — lähtekäämme kotiin."

Hänen viittauksensa sukuperään oli merkitsevä. Harvan ihmisen johtui mieleen yhdistää älykästä, kaunista Geraldine Fawleytä "lurjus Fawleyn" kera, juutalaisen luopion, entisen vankilan asukkaan ja nurkkasaksan; ja tämä, joka odotti tyttärestään jotakin, varoi olemasta hänelle vastuksiksi eikä koskaan näyttäytynyt hänen seurassaan. Mutta kukaan, joka isän oli kerrankaan kohdannut, ei voinut tätä sukulaisuutta unhottaa hänen tytärtään puhutellessaan. Vanhemmat kasvot olivat täydessä julmuudessaan, viekkaudessaan ja ahneudessaan piirre piirteeltä, viiva viivalta jäljennetyt nuoremmissa. Oli kuin luonto olisi taiteellisessa oikussaan ottanut tehtäväkseen muodostaa inhottavuuden ja kauneuden juuri samasta aineesta. Miehen irvistelyn ja tytön hymyilyn välillä — missä oli erotus? Anatoomikin olisi joutunut ymmälle tätä todistaessaan, ja kuitenkin ensimäinen inhotti jokaista, mutta useimmat miehet olisivat antaneet mitä tahansa toisen saadakseen omakseen.

Cyrilin vastaus rauhotti minua toistaiseksi. Hän tapasi tytön usein, kuten luonnollista oli. Tyttö oli jonkunlainen maineen saavuttanut laulajatar ja meidän seurapiirimme, kuten tavallisesti sanotaan, "kirjallistaiteellinen." Ollakseni oikeudenmukainen tyttöä kohtaan — hän ei kuitenkaan koettanut hurmata ystävääni tai olla häntä kohtaan sievän viehättäväkään. Itse asiassa näytti hän kaikin voimin koettavan näyttää luontaisia — toisin sanoen: erittäin inhottavia puoliaan.

Palatessamme erään ensi-illan jälkeen teatterista, tapasimme heidät eteisessä. Seurasin Cyriliä jonkun matkan päässä, mutta kun hän pysähtyi tyttöä puhuttelemaan, jouduin väentungoksen mukana aivan heidän luoksensa.

Tavallisissa olosuhteissa olisin pitänyt puheen leikkinä — se kuului sukkeluuksiin hänen lajiaan — mutta kasvoille levisi suuttumuksen ja harmin pilvi. Hän ei virkannut mitään. En tahtonut heille ilmaista, että olin kuullut. Koetin uskoa, että ystävääni vain huvitti koko tapaus, mutta nämä selitykseni eivät minua tyydyttäneet.

Seuraavana iltana menin itse Leightonille. Grantit olivat kaupungissa ja Cyril söi heidän kerallaan. Huomasin, etten tuntenut täällä monta ihmistä, ja tuttavista en paljon välittänyt. Olin aikeissa lähteä tieheni, kun neiti Fawleyn nimi ilmoitettiin. Olin aivan oven suussa ja hänen täytyi pysähtyä minua puhuttelemaan. Vaihdoimme muutamia puheenparsia. Hän joko rakasteli miestä tai oli häntä kohtaan ilkeä. Yleensä puhui hän kanssani katsomatta minuun, ja nyökkäili ja hymyili samalla ihmisille ympärillään. Olen nähnyt useita naisia, jotka ovat yhtä epäkohteliaita, mutta eivät voi vapauttaa itseään viasta kuten hän. Hetkiseksi hän sentään käänsi silmänsä minuun.

Silmäsin häneen kummastuneena. "Hän syö tänään jossakin muualla", vastasin. "Luulen, ettei hän tule."

Hän nauroi. Luulen että pahinta tässä naisessa on hänen naurunsa; se ilmaisi niin paljo julmuutta.

Tämä ärsytti minua epäkohteliaisuuteen. Hän aikoi lähteä; sulin hänen tiensä ja pysähdytin hänet.

"Miksi niin luulette?" kysyin minä, ja ääneni — sen tiedän — ilmaisi levottomuutta, jota tunsin hänen vastauksensa johdosta. Hän katsoi minua suoraan kasvoihin, hänellä oli muuan hyve, hyve, johon nähden eläimet ovat ihmistä etevämmät — hän oli suora. Hän tiesi, etten voinut häntä sietää — että häntä vihasin, olisi kai sattuvampi sanoa, jollei se kuuluisi vanhanaikaselta — ja hän ei salannut, että hän sen tiesi ja maksoi samalla mitalla.

"Siksi, että minä olen täällä", vastasi hän. "Miksi ette pelasta häntä? Eikö teillä ole mitään vaikutusta häneen? Sanokaa sille pyhimykselle, että hän pitäköön kultasensa — minä en tahdo häntä. Kuulittehan, mitä eilen illalla sanoin hänelle. Minä menen hänen kanssansa naimisiin ainoastaan hänen asemansa tähden ja rahojen tähden, joita hän voi ansaita, jos hän ahkeraan työskentelee eikä näyttele narria. Kertokaa hänelle mitä olen sanonut — en tee sitä tyhjäksi."

Hän meni pois, tervehtiäkseen erästä elähtänyttä lordia hymyillen, ja minä tuijotin hänen jälkeensä, kuten pelkään, jokseenkin hölmön näköisenä, kunnes muutamia nuoria miehiä tuli irvistellen luokseni ja kysyivät, olinko nähnyt henkiä tai lyönyt hullun veikan.

Minun ei tarvinnut odottaa. En tuntenut mitään uteliaisuutta. Jokin sanoi minulle, että nainen oli puhunut totta. Näin ystäväni saapuvan ja vetelehtivän naisen ympärillä kuin koira, odottaen ystävällistä sanaa tai sen puutteessa potkaisua. Tiesin, että hän näki minut, ja tiesin, että tämä seikka lisäsi hänen intoaan. Vasta kadulle päästyämme puhuttelin häntä. Hän säpsähti, kun häntä kosketin. Me molemmat emme olleet mitään hyviä näyttelijöitä; hänellä täytyi olla paljo lukemista kasvoissani, ja huomasin että hän oli lukenut; ja me kävelimme äänettöminä rinnatusten. Minä tuumailin, mitä minun olisi sanottava, kysyin itseltäni, saisinko aikaan hyötyä vai vahinkoa — ja toivoin, että olisimme jossakin muualla, emme vain tällä hiljaisella, elämää uhkuvalla kadulla, jollaisilla on niin paljo näkymätöntä. Vasta kun olimme saapuneet melkein Alberlhalleen, katkaisimme äänettömyyden, ja ensiksi puhuin minä.

"Luuletko, etten kaikesta tästä ole jo itseäni nuhdellut?" sanoi hän.
"Luuletko, etten tiedä, että olen kirottu narri, moukka, valehtelija?
Mitä hittoja pyhittää siitä enää lörpötellä!"

"Et", vastasi hän, "koska olet narri, koska olet oppinut minua tuntemaan vain yhdeltä puolelta. Sinä pidät minua gentlemannina, jonka suonissa juoksee vain puhdasta vettä, koska pidän suuremmoisia puheita ja olen täytenään jaloja tunteita. Ai, sinä pässinpää, itse pirukin voisi sinut narrata. Hänellä ovat kauniit oikkunsa, hän loruaa kuin pyhimys ja hän lukee rukouksia meidän kanssamme. Muistatko vielä ensimäisen yön vanhan Fauerbergin luona? Pistit tuhman pääsi makuuhuoneeseen ja näit minut polvillani vuoteen edessä, toisten poikien seistessä vieressä irvistellen. Sinä suljit hiljaa oven — sinä ajattelit, etten olisi sinua nähnyt. En rukoillut — koetin vain rukoilla."

"Se todisti että sinulla ainakin oli rohkeutta, jollei se mitään muuta todista", vastasin. "Useimmat pojat eivät olisi sitä lainkaan koettaneetkaan, ja sinä teit sen."

"No niin", vastasi hän. "Olin luvannut sen äidilleni ja tein sen. Vanha sieluparka, hän oli yhtä yksinkertainen kuin sinäkin. Oletko unhottanut, että tapasit minut eräänä lauvantaina iltapäivällä, kun ahdoin sisääni leivoksia ja marmeladeja?"

Nauroin tälle muistolle, vaikka — Jumala sen tietää — en ollut lainkaan naurutuulella. Olin tavannut hänen edessään leivoksia sellaisen kasan, että ne olisivat riittäneet tekemään hänet sairaaksi koko viikoksi, ja antanut hänellä korvapuustin ja heittänyt koko kasan kadulle.

"Äiti antoi minulle viikottain taskurahaa puolen kruunua", jatkoi hän, "ja minä sanoin pojille, ettei minulla ollut kuin ainoa killinki, voidakseni muiden 18 pencen edestä häiritsemättä ahtaa makeisia sisääni. Olin jo silloin aika pikku elukka."

"Niin", vastasi hän, "ja nämä ovat miehen kujeita ja luonnollisia kyllä; ja kuitenkin tärvelee hän elämäni ja muuttaa minut miehestä eläimeksi. Suuri luoja, etkö luule minun tietävän, mitä tämä nainen tulee minulle tekemään? Hän tulee minut vetämään alas, alas, alas aina omalle tasalleen; kaikki ajatukseni, kaikki kunnianhimoni, koko elämäntyöni kaupiskellaan vakinaiseen lääkärintoimeen maksavain potilasten keskuudessa. Minä tulen huolehtimaan ja suunnittelemaan, miten saisin suuret tulot, jotta voisimme elää kuin pari lihavia olentoja, pukeutua loisteliaasti ja asettaa hyvinvointimme nähtäväksi. Mikään ei tule häntä tyydyttämään, tuollaiset naiset ovat imumatoja; heidän ainoa huutonsa on: anna, anna, anna! Niin kauvan kuin voin hankkia rahaa, tulee hän minua sietämään, ja sitä hänelle saadakseni, tulen minä myymään sydämeni, aivoni, sieluni. Hän sälyttää itsensä jalokivillä ja kulkee puolialastonna talosta taloon, veikistelläkseen jokaiselle miehelle, jonka kohtaa; tätä sanovat sellaiset naiset 'elämäksi.' Ja minä peityn hänen taaksensa, joudun jokaisen narrin pilkaksi, jokaisen miehen halveksimisen esineeksi."

Hänen kiihkeytensä sai sanat, joita en ollut saattanut sanoa, näyttämään laimeilta ennenkuin ne olivat sanotutkaan. Mitä tepsivämpiä syitä saatoinkaan esittää kuin hän jo itse oli esittänyt. Tiesin jo hänen vastauksensa kaikkeen, mitä väittäisinkään.

Minun erehdykseni oli ollut, kun pidin häntä erilaisena kuin muita miehiä. Aloin käsittää, että hän oli samallainen kuin me muutkin: puoleksi enkeli, puoleksi paholainen. Mutta uutuus, joka minulle paljastui, oli: mitä korkeampi on ensimmäinen, sitä alhaisempi jälkimmäinen. Näyttää kuin luonnon täytyisi asettaa teoksensa tasapainoon, mitä lähemmäksi taivasta lehvät kohoavat, sitä syvemmälle syöpyvät juuret pimeyteen. Tiesin, ettei hänen intohimonsa tähän naiseen lainkaan muuttanut hänen todellista rakkauttaan. Toinen oli henkinen, toinen eläimellinen intohimo. Muisto tapauksista, jotka minua olivat ällistyttäneet, palasi valaisemaan mieltäni. Muistin, kuinka usein öillä, jolloin olin työskennellyt aamupuolelle yötä, kuulin hänen askeleidensa — raskaina ja epävarmoina — kulkevan oveni editse; kerran olin eräässä likaisessa Lontoon kaupunginosassa kohdannut erään, joka merkillisesti oli hänen näköisensä. Olin häntä seurannut, saadakseni häntä puhutella, mutta miehen sameat silmät olivat tuijottaneet minuun vihaisesti, ja minä olin kääntynyt pois ja soimannut erehdykseni vuoksi itseäni narriksi. Mutta nyt, kun silmäilin kasvoihin rinnallani, nyt ymmärsin.

Ja sitte kohosivat silmieni eteen kasvot, jotka paremmin tunsin, innokkaat, jalot kasvot, joiden paljas näkeminenkin teki hyvää. Olimme saapuneet eräälle pienelle, pahalle haisevalle kadulle, joka vie Leicester Squarelta Holborniin. Tartuin hänen olkapäihinsä ja painoin hänen selkänsä kirkkoaitaa vasten. Olen unhottanut mitä sanoin. Olemme kummallisia seoksia; muistin arkaa, kömpelöä poikaa, jonka päähän olin päntännyt ja ammentanut tietoja vanhalla Fauerbergillä: nauravaa kaunista poikaa, jonka olin nähnyt kasvavan mieheksi. Ravintola, jossa me hänen oxfordilaisina päivinään useimmiten olimme käyneet, jossa sydämemme olimme toisillemme vuodattaneet, oli tämän kadun varrella, jossa seisoimme; halusin häntä torua ja hänen kanssaan itkeä, häntä ravistella ja kietoa käsivarteni hänen ympärillensä. Keskustelin hänen kanssaan, hätyyttelin häntä ja annoin hänelle nimiä, joita suuhuni sattui. Joku ohitse kulkeva poliisi, koska oli hänkin luonnostaan erehtyväinen, suuntasi lyhtynsä meihin ja neuvoi meitä menemään kotiin. Me nauroimme, ja tämä nauru teki jälleen Cyrilin omaksi itsekseen, ja me astelimme tanakoina Staple Inn'iä kohden. Hän lupasi minulle, että hän lähtee pois huomisaamuna ensi junalla ja matkustelee neljä viisi kuukautta, ja minä otin tehtäväkseni hänen sijastaan antaa tarpeelliset selitykset.

Tunsimme keskustelusta mieltemme keventyneen, ja kun hänen ovellaan toivotin hänelle hyvää yötä, oli se todellinen Cyril Harjohn, jonka kättä puristin — todellinen Cyril, sillä mikä miehessä on parasta, se hänen todellinen itsensä on. Jos ihmisellä on jokin tulevaisuus ajallisuuden tuolla puolen, niin se hyvä, mikä hänessä on, se jää kauvimmin elämään. Muut puolet hänestä kuuluvat maailmaan, ne jättää hän jälkeensä.

Hän piti sanansa. Seuraavana aamuna oli hän poissa enkä minä nähnyt häntä enää koskaan. Sain häneltä kirjeitä — ensin toivehikkaita lujaa päättäväisyyttä täytenään. Hän ilmotti minulle, että oli kirjottanut Elsbethille, ei kertonut hänelle kaikkea — sillä hän ei sitä ymmärtäisi — mutta kuitenkin antanut tälle riittävän selityksen; ja tytöltä sai hän suloisia, naisellisia kirjeitä vastaukseksi. Minä pelkäsin, että Elsbeth tulisi olemaan kylmä ja välinpitämätön; sillä usein on naisilla, joita ei itse kiusauskaan liikuta, vain vähän hellyyttä ahdistetuille sieluille. Mutta hänen hyvyytensä oli enemmän kuin passiivinen ominaisuus; hän rakasti Cyriliä hartaammin, koska tämä häntä tarvitsi. Luulen että hän olisi Cyrilin pelastanut omalta itseltään, jollei kohtalo olisi astunut väliin ja ottanut asiaa hänen käsistään. Naiset kykenevät suuriin uhrauksiin; luulen, että tämä nainen olisi saattanut itsensä alentaa, jos hän siten olisi voinut rakastettunsa kohottaa.

Mutta niin ei ollut käyvä. Cyril kirjoitti minulle Intiasta. En ollut Fawleytä tavannut pitkään aikaan ja hän oli häipynyt mielestäni, kunnes eräänä päivänä useampien viikkojen jälkeen käsiini osui vanha teatterilehti ja siitä luin, että neiti Fawley oli matkustanut Kalkuttaan, jossa hän oli sitoutunut pitemmän aikaa näyttelemään.

Minulla oli Cyrilin viimeinen kirje taskussani; istuuduin ja laskin päiviä. Neiti Fawleyn täytyi, päivää ennen hänen lähtöään saapua Kalkuttaan. Oliko se naisen puolelta tarkotus vai sattuma, en ole saanut koskaan tietää — nähtävästi oli se jälkimäinen, sillä maailmassa on olemassa sallimus, joka säätää loppumme.

En saanut enää mitään tietoa hänestä, odotinkaan tuskin sellaista, kun kolme kuukautta myöhemmin eräs yhteinen tuttavamme pysähdytti minut klubin rappusilla.

"Luojan kiitos!" pyöri huulillani, mutta onneksi sen pidätin. "Kuinka se on tapahtunut?" kysyin.

"Eräällä metsästysretkellä — jonkun rajahin luona siellä. Oli jäänyt pyssyineen retkottamaan johonkin risukkoon. Luoti oli mennyt hänen päänsä lävitse."

"Hyvä isä!" sanoin. "Kuinka surullista!" En tiennyt sillä hetkellä muutakaan, mitä sanoa.

Ensi kertaa keskenämme puhellessamme, istui hän maassa nojaten selällään pajun tyveen ja tupakoi. Hän tupakoi sangen verkkaan, mutta sangen tunnollisesti. Jokaisen vedon jälkeen otti hän piippupahasensa suustaan ja hätisteli lakillaan savun pois.

"Voitko pahoin?" kysyin häneltä erään puun takaa valmistautuen samalla juoksemaan tieheni, sillä isojen poikain vastaukset pienten ilkeyksiin ovat sitä lajia, että niiden tieltä parhaiten väistyy.

Hämmästyksekseni — ja kevennyksekseni, sillä toisella silmäyksellä huomasin, etten ollut ottanut riittävästi huomioon hänen koipiensa pituutta — näytti hän pitävän kysymystäni luonnollisena ja soveliaana ja vastasi peittelemättömällä avomielisyydellä: "En vielä."

Halusin häntä lohduttaa — jonka tunteen hän näytti ymmärtävän ja olevan siitä kiitollinen. Astuen esiin puuni takaa istuuduin vastapäätä häntä ja katselin häntä kotvan äänetönnä. Äkkiä sanoi hän: "Oletko koskaan koettanut juoda olutta?"

"Oh, se on hirveää", vastasi hän ehdottomasti väristen. Unhottaen nykyiset huolensa menneisyyden katkerain muistojen tähden, tuprautti hän sen päälle varomattomasti ja kiihkeästi savua piipustaan.

"Kyllä", vastasi hän synkästi. "Kaikki pojat toisella luokalla juovat olutta ja polttavat tupakkaa."

Hänen kasvoilleen levisi viheriä vivahdus. Hän nousi äkkiä ja meni pensaikkoa kohden. Mutta ennenkuin hän ehti sinne, pysähtyi hän ja käänsi päänsä minuun, kumminkaan kokonaan kääntymättä.

"Jos minua seuraat, poikanen, tai kurkistelet jälkeeni, saat korvatillikan", sanoi hän ja katosi pahasti nikotellen.

Kouluaikamme päätyttyä hän läksi enkä tavannut häntä sen jälkeen, ennenkuin molemmat olimme nuoria miehiä. Sitte törmäsin eräänä päivänä Oxford Streetillä hänen kanssaan yhteen, ja hän pyysi minua käymään hänen luonaan ja viettämään muutamia päiviä hänen sukulaistensa luona Surreyssa.

Minusta hän näytti kalpealta ja alakuloiselta ja hän huokasi tuontuostakin. Kulkiessamme niittyjen lävitse oli hän koko joukon iloisempi, mutta saavuttuamme talon portille näytti hän muistavan jotakin ja alkoi jälleen huokailla. Hän ei syönyt mitään, siemasi vain lasin viiniä ja murenteli palasen leipää. Huomasin sen huolekseni, mutta hänen sukulaisensa — naimaton täti, joka hoiti taloutta, kaksi vanhempaa sisarta ja heikkonäköinen orpana, joka oli jättänyt miehensä Intiaan — olivat ilmeisesti ihastuneita. He silmäilivät toisiaan, nyökäyttelivät päitään ja hymyilivät. Kuinka ollakaan, sattumalta hän tuli nielaisseeksi jonkun kuoren, ja heti näyttivät kaikki hätääntyneiltä ja hämmästyneiltä.

Salissa kysyin erään laulun aikana, jonka hänen orpanansa lauloi, hänen tädiltään tätä seikkaa.

Vanha neiti nauraa hykersi. "Vielä kerran olette tekin samoin", kuiskasi hän veitikkamaisesti.

Olin nuori mies, ja tämä asia kiinnitti mieltäni. "Eikö hän syö päivällistä koskaan, ennenkuin on siitä päässyt?" kysäsin.

Hän katsoi minuun terävästi, mutta tuli ilmeisesti siihen päätökseen, että olin vain yksinkertainen. "Odottakaa, kunnes aikanne tulee", vastasi hän. "Ette ajattele paljo ruokaa — kun todella rakastutte."

Yöllä puolen kahdentoista korvilla luulin kuulevani askelia käytävästä, ja ovelle hiivittyäni ja sen avattuani näin ystäväni vartalon yötakissa ja tohveleissa katoavan portaista alas. Arvelin, että suru oli hänen aivonsa sekoittanut ja että hänellä olisi taipumusta unissakäymiseen. Osaksi uteliaisuudesta, osaksi häntä vartioidakseni, vetäisin housut jalkaani ja seurasin häntä.

Hän asetti kynttilänsä kyökin pöydälle ja meni lankasuoraan ruokakamarin ovelle, josta hän sitte myöhemmin pistäysi esiin, käsissään kaksi naulaa raavaslihaa lautasella ja litran verran olutta haarikassa; ja minä vetäydyin pois hänen haeskellessaan pielestä.

Olin saapuvilla hänen vihkiäisissään, joissa hän näytti olevan ihastunut katselemiseen kuten saattoi todella uskoa kenestäkään inhimillisestä olennosta; ja viidentoista kuukauden jälkeen äiysin ilmoituksen "Syntyneiden" osastossa Timeslehdessä ja kävin palatessani Citystä kotiin hänen luonaan onnittelemassa. Hän käveli eteisessä edestakaisin, hattu päässä, ja samalla sattumalta nautti jokseenkin vähän viehättävää ateriaansa, johon kuului kylmää lampaankylkeä ja lasi limonaadia, ja joka oli katettu muutamalle tuolille. Nähdessäni, että keittäjätär ja palvelustyttö harhailivat talossa ympärinsä — ilmeisesti ikävissään työn puutteessa, ja että ruokahuone, jossa hän olisi ollut paljoa vähemmän tiellä, oli tyhjä ja täydessä järjestyksessä, en ensin voinut käsittää, miksi hän tahallaan söi noin epämukavasti. Pidin kuitenkin tuumailuni omana hyvänäni ja kyselin äidistä ja lapsesta.

"Se ei olisi voinut käydä paremmin", vastasi hän ähkäisten. "Tohtori sanoo, ettei hän ole koko toimintakautenaan tavannut tyydyttävämpää tapausta."

"Minua ilahduttaa sitä kuulla", vastasin; "pelkäsin, että olisit kovasti huolestunut."

"Huolestunut!" huudahti hän. "Rakas poikaseni, en tiedä, seisonko päälläni vai jaloillani. Tämä on ensimäinen ravinto, jonka olen 24 tuntiin ottanut huulilleni."

Samassa näyttäytyi hoitajatar ylhäällä portaissa. Hän juoksi tämän luo, touhuissaan kaataen limonaadilasin kumoon:

Vanha nainen vilkasi häneen ja kylmään lampaankylkeen ja hymyili hyväksyvästi.

"Hän voi mainiosti", vastasi nainen, lyöden häntä äidillisesti olalle. "Älkää olko huolissanne!"

"En voi olla huolehtimatta, rouva Jobson", vastasi huolestunut isä, istuutuen alimmalle portaalle ja nojaten päänsä porraskaiteeseen.

"Luonnollisesti ette voi", sanoi rouva Jobson ihaillen. "Ettekä olisi oikea mieskään, jos olisi toisin."

Nyt aloin aavistaa, miksi hänellä oli hattu päässänsä ja miksi hän söi kylmää lampaankylkeä eteisessä.

Seuraavana kesänä vuokrasivat he kauniin vanhan talon Berkshiressä ja kutsuivat minut käymään luonansa eräänä sunnuntai-iltana ja jäämään maanantaihin saakka. Heidän asuntonsa oli virran rannalla ja niin saavuin heille urheilupuvussani. Hän kohtasi minut puutarhassa. Hänellä oli kävelytakki ja valkoset liivit, ja huomasin hänen vilkkuvan alituisesti minuun syrjäkariin ja näytti hänellä olevan jokin huoli sydämellään. Kuului ensimäinen aamukellon humahdus, ja silloin sanoi hän: "Sinullahan ei ole säällistä pukua mukanasi' — vai onko?"

"Säällistä pukua", huudahdin ja pysähdyin hieman ällistyneenä. "Oh — onko jokin paikka revennyt?"

"Kirkko —!" sanoin. "Ethän toki mene kirkkoon näin kauniina päivänä?
Olin vakuutettu, että pelaisit tennistä tai purjehtisit virralla.
Teithän niin aina ennenkin."

"Niin", vastasi hän ja koputti hermostuneesti ruusupensasta ruiskulla, jonka hän oli nostanut maasta. "Katsos — ei se oikeastaan ole meidän tähtemme. Maud ja minä tahtoisimme kyllä, mutta keittäjättäremme — hän on skotlantilainen ja hieman ankara mielipiteiltään."

"No", vastasi hän, "hän pitää sitä kummallisena, jollemme niin tee, ja niinpä teemme sen yleensä, juuri aamulla — ja illalla. Ja iltapäivisin käy meillä muutamia kyläntyttöjä ja me laulamme hieman j.n.e. En mielelläni loukkaa kenenkään tunteita, mikäli vain voin sen välttää."

En sanonut mitä ajattelin, vaan ainoastaan: "minulla on kyllä mukanani sekin puku, jota eilen kannoin. Voin pukeutua siihen, jos tahdot."

"Ei", sanoi hän päätänsä pudistaen. "Pelkään, että se loukkaisi häntä. Tiedän, että se on minun syyni", lisäsi hän katuvasti. "Minun olisi pitänyt sanoa se sinulle." Sitte tuli jotakin hänen mieleensä, "Olisiko siitä sinulle mitään haittaa", sanoi hän, "jos tekeytyisit sairaaksi ja jäisit vuoteeseen, vain täksi päiväksi?"

"Sitä jo ajattelinkin", vastasi hän. "Minun täytyy asia heille selittää. Luulenpa, että sanon sinun unhottaneen matkareppusi. En soisi keittäjättären ajattelevan meistä pahaa."

Myöhemmin kuoli eräs hänen sukulaisensa ja jätti hänelle suuren maatilan Yorkshiresta. Hän tuli "kreivillisen suvun" pääksi ja silloin alkoivat hänen todelliset surunsa.

Toukokuusta elokuun puoliväliin — ottamatta lukuun muuatta onkimatkaa, joka tuotti hänelle kosteat jalat ja nuhan — oli hänen elämänsä jokseenkin rauhallista. Mutta aikaisesta syksystä myöhään kevääseen oli hänellä rasittavasti työtä. Hän oli lihavahko mies, häntä hermostuttivat ampuma-aseet, ja kuusituntinen marssi, raskas pyssy olallaan, yli metsäisten ketojen, seurassaan joukko häikäilemättömiä miehiä, jotka ampua paukuttelivat tuuman päästä toistensa nenän editse, kidutti häntä ja vei hänen voimansa aivan loppuun. Kylminä syysaamuina täytyi hänen nousta aamulla neljän aikaan vuoteestaan ketunpoikasia ajamaan; kaksi kertaa viikossa läpi talven — paitsi milloin kova pakkanen soi hänen hieman levähtää — täytyi hänen samota koiraparven perästä. Että hän pääsi ilman pahempia vammoja kuin mustelmia ja lieviä pudistuksia selkärangassa, siitä sai hän kiittää sitä, että onnekseen oli pieni ja lihava. Vaikeita esteitä kohdatessaan sulki hän silmänsä ja ratsasti suorana.

"Kun on maalaisgentlemanni", sanoi hän, "täytyy käyttäytyä, kuten maalaisgentlemanni ja kärsiä koleat silkosen keralla."

Onnettomuudekseen hän satunnaisilla yrityksillä lisäsi omaisuutensa kaksinkertaiseksi, ja hänen oli välttämätöntä astua parlamenttiin, vieläpä lisäksi hankkia jahtialuskin. Parlamentissa sai hän päänkipuja ja alus teki hänet sairaaksi. Siitä huolimatta täytti hän sen joka kesä joukolla kallispalkkaista väkeä, joka häntä ikävystytti, ja purjehti kiduttavaksi kuukaudeksi Välimerelle.

Eräällä ristiretkellä panivat hänen vieraansa aluksella toimeen suurinta huomiota herättävän pelirettelön. Hän itse oli sulkeutuneena hyttiinsä eikä tiennyt siitä mitään; mutta vastustuslehdet käyttivät juttua hyväkseen ja mainitsivat alusta "uivaksi helvetiksi" ja "poliisisanomat" esittivät hänen kuvansa kunniasijalla viikon päärikoksellisena.

Myöhemmin joutui hän erääseen ryhmään, jota hallitsi muuan paksuhuulinen kandidaatti. Hänen mielikirjallisuutensa oli tähän asti ollut Corellin ja "Tit-Bitsin" tapainen; nyt luki hän elleredithiä ja keltaista kirjaa ja koetti niitä ymmärtää; ja Gaietyn sijaan oli hänellä tilattu paikkansa Independent-Teatterissa ja hän "ravitsi sieluaan" hollantilaisella Shakespearella. Taiteessa rakasti hän kaunista tyttöä talon edustalla, taustalla naimakelpoinen nuorukainen, tai lasta ja koiraa, jotka leikkivät.

He ottivat hänet mukaansa Wagnerjuhliin ja Burne-Jones'in yksityisiin näyttelyihin. He tutustuttivat hänelle kaikki toisen luokan runoilijat. He pänttäsivät kohtia kaikista Ibsenin kappaleista hänen päähänsä. He veivät hänet taiteellisten seurapiirien sielukkaimpiin keskuksiin. Hänen päivänsä olivat yhtä ainoaa pitkää kemua toisten nautintojen alalla.

Eräänä aamuna tapasin hänet, kun hän tuli alas taideklubin portaita. Hän näytti väsyneeltä. Hän aikoi juuri mennä erääseen yksityisnäyttelyyn uuteen taidepalatsiin. Iltapäivällä oli hänen käytävä jossakin harrastajain esityksessä, jonka antoi Shelleyseura "Censissä." Sitte seurasi kolme kirjallista ja taiteellista vastaanottoa, ateria erään italialaisen nabobin luona, joka ei osannut puhua sanaakaan englanninkielellä, "Tristan ja Isolde" Covent Garden Theatterissa ja tanssijaiset lordi Salisburyn luona päivän päätteeksi.

Laskin käteni hänen hartioilleen. "Tule mukaani Epping Forestiin", sanoin. "Sinne lähtee neljän hevosen vetämä break yhdentoista aikaan Charing Crossista. Nyt on lauvantai, ja joka tapauksessa siellä on joukko ihmisiä. Häviän sinulle jonkun keilapelin ja heittelemme kokospähkinöitä. Sinulla on oikein taitava käsi kokospähkinäin heitossa. Voimme syödä siellä aamiaista, palata seitsemän aikaan, aterioida Trocaderossa, viettää iltaa Empiressä ja naukata illallista Savoyssa. Mitä sanot siihen?"

Hänen vaununsa tulivat rappusten eteen ja hän säpsähti kuten unistaan heräten.

"Rakas poikaseni", sanoi hän. "Mitä ihmiset sanoisivatkaan!" Ja kättäni puristaen astui hän vaunuihin ja ovi sulkeutui hänen jälkeensä.

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK VIEHÄTTÄVÄ ROUVA Y.M. LUONNEKUVIA ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.

The Project Gutenberg eBook of Viehättävä rouva y.m. luonnekuvia

VIEHÄTTÄVÄ ROUVA Y.M. LUONNEKUVIA

SISÄLLYS:

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE