Title: Hauska asunto: Huvinäytelmä yhdessä näytöksessä
Author: Wilho Ranta
Release date: November 17, 2015 [eBook #50467]
Language: Finnish
E-text prepared by Tapio Riikonen
Huvinäytelmä yhdessä näytöksessä
Kirj.
Alfred Lagerborg, Hamina, 1899.
Haminan Kansankirjapainossa.
ROUVA PERONIUS, leski, 55 v. vanha.
AILI, 20 v. vanha, | hänen tyttäriään.
AINO, 15 v. vanha, |
ARVO KUNNAS, konttoristi, 25 v. vanha.
HETA, palvelustyttö, 25 v. vanha.
MIKA KARPPANEN, kuleksiva kanteleensoittaja. 60 v. vanha.
(Tapaus Mikkelissä.)
(Näyttämö esittää pientä salia, joka on yksinkertaisesti, mutta siististi sisustettu. Oikealla ja perällä ovi. Vasemmalla täytetty sohva, jonka edessä pyöreä, isonlainen pöytä. Pöydällä kirjoja, valokuvia puitteissa ja ompeluksia sekä ompelukori. Aili istuu sohvassa ommellen jotakin koruompelua.)
Ensimmäinen kohtaus.
Aili ja Aino.
AINO (tulee juosten sisään heti esiripun noustua, sanomalehti kädessä).
Katsoppas Aili, tässä on jo kihlausilmoituksenne (näyttää Ailille).
AILI (iloisesti): Näytäppäs, kun katson!
AINO (peräytyen). Enpäs anna ennenkuin luen itse oikein kovaan, että äitikin herää makuukamarissa ja että kuuluu kyökkiin asti. (Lukee kovalla äänellä): Kihloissa — (erikseen). Kuinka juhlallista! (niinkuin ennen). Kihloissa Aili Peronius ja Arvo Kunnas, Mikkeli. (Ojentaa lehden Ailille). Nyt saat lukea itsekin.
AINO. Voi kuinka suurilla kirjaimilla ovat panneet!
AINO. Paremmin näkevät! Ja minähän ne käskin suurilla panemaan!
AILI. Sinä! Kävitkö kirjapainossa?
AINO. Enkä käynyt, mutta eilen näin faktori Granfelfin… (veitikkamaisesti), sen sinun entisen…
AILI (keskeyttäen äkkiä). Mitä sinä taas…
AINO. Niin, eilen näin hänen, tuli vastaani Seurahuoneen nurkalla, ja sanoin hänelle, että pankaa se Ailin ja Arvon kihlausilmoitus niin suurilla kirjaimilla kuin sopii.
AILI (nauraen). Ai, ai sinä tyttö, minkälainen sinä olet! Joka paikassa sinä olet ensimäisenä. No, mitä hra Granfelt sanoi?
AINO. Hän lupasi toimittaa niin, että ne tulevat oikein suurilla ja sitten hän kumarsi (kumartaa) niin viehkeästi ja käski sanomaan sinulle terveisiä ja lupasi tulla onnittelemaan jonakuna päivänä.
AILI. Mutta ethän sinä ole minulle virkkanut mitään.
AINO (pyörähtää pari kertaa kantapäillään ympäri). Enhän minä muistanut.
AILI (nauraen). Milloinka sinä Aino oikein tasaannut?
AINO (niinkuin edellä, kädet selän takana). Sitten, kun menen kihloihin minäkin.
AILI. Mutta mitä sinä oikein puhut?
AINO (hyppää nuoraa). Kuulithan! (hyräilee). "Se rakkauden kipinä" j.n.e.
AILI. Viidentoista vuoden vanha ja puhuu semmoisia!
AINO (niinkuin edellä). Eihän se niin vaarallista ole.
AILI. Mutta sinun pitää ajatella…
AINO. Mitä?
AILI. … että sinä olet vielä lapsi, etkä semmoisia asioita saa edes ajatellakaan.
AINO (tulee Ailin viereen; totisena). Kuulehan Aili! Onkos hauskaa olla kihloissa?
AILI. Joko siihen taas? Mitä varten sinä sitä kysyt?
AINO. Ilman vaan. Sanohan nyt!
AILI. On, kun…
AINO. Kun — sano pois!
AILI. Kun molemmat rakastavat toisiaan puhtaasti.
AINO (nauraa). Mutta on se sentään hassua, että ruveta pitämään vieraasta ihmisestä? Eikös ole?
AILI. Onhan se hassua, kun sinä et vielä ymmärrä avioliiton tarkoitusta ja…
AINO (keskeyttäen äkkiä). Minäkö? Johan nyt! Onhan se selvään bibliassa että lisääntykää…
AILI. Mitä sinä rupatat siinä joutavia!
AINO. Ei se ole joutavia! Lisääntykää ja täyttäkää maata, sanotaan siellä!
AILI (nauraen). Voi sinua veitikka! Onhan sillä jalompikin tarkoitus kuin se!
AINO. Mikä se olisi?
AILI. Sinun ei sitä tarvitse tietää.
AINO. Vai niin! (kävelee edestakaisin; erikseen). Kylläpähän minä ymmärrän vähän! Uneksia jostakin kauniista nuoresta herrasta… se mahtaisi olla jotakin viehättävän suloista! suloista!
AILI. Mitä sinä siellä puhut?
AINO (katsellen ikkunasta ulos). Ilman minä vaan sanoin, että ulkona on erittäin kaunis ilma! Kuu paistaa niin kirkkaasti ja tähdet taivaalla välkähtelevät niin viehättävästi!
Toinen kohtaus.
Edelliset. Heta.
HETA (tulee oikealta kirje kädessä ja lähestyy kömpelösti Ailia). Tässä on ryökinälle kirje! Taitaa olla siltä sulhopojalta.
AILI (katsellen päällekirjoitusta). Kuka tämän toi?
HETA (niistää nenäänsä). Eikö se lie ollut Hakmannin puotipoika, joka sen kyökkiin oli tuonut (peräytyy ovelle).
AINO (Ailin vieressä). Onko se Arvolta?
HETA (ovensuussa). Siltähän se lie!
AINO (kääntyen vihaisesti Hetaan). Enhän minä sinulta sitä kysynyt! Ja mene kyökkiin siitä toljottamasta!
AILI. NO, no, Aino!
HETA. Älä äyskä siinä mokomakin kakara! (menee).
AINO. Se on niin tuhma tuo Heta! (Ailille). Mitä Arvo kirjoittaa?
AILI (iloisesti). Hauskoja uutisia! Ai, ai, kuinka minä nyt olen iloinen! (lyö käsiään yhteen).
AINO. Anna kun minäkin luen!
AILI (nauraen). Sinä! Mitä sinä niillä tiedoilla teet?
AINO (kiertäen kätensä Ailin kaulaan). No, anna nyt hyvä Aili! Sitten kun minäkin rupean saamaan kirjeitä, niin minäkin annan ne sinun lukea!
AILI. Kas, kas, kun osaatkin olla viekas!
AINO. Ei se ole mitää viekkautta. (Rukoilevalla äänellä). Anna nyt hyvä
Aili!
AILI. No, pitäähän sinulle nyt antaa, kun osaat noin kauniisti pyytää (antaa kirjeen Ainolle).
AINO (peräytyen keskelle näyttämöä; lukee): "Rakas Aili!" (erikseen Ailille, nauraen): Hm! Ymmärrätkös — "rakas Aili" — (tavallisesti): "Ilosia uutisia tyttöseni on minulla sinulle nyt kerrottavana: muistat kai, kun kerran sinulle juttelin, että setäni lupasi minulle hyvillä ehdoilla kauppaliikkeensä luovuttaa, kun tulen perheelliseksi mieheksi eli kun menen naimisiin? Nyt sain häneltä kirjeen, jossa hän ensimäiseksi onnittelee kihlauksemme johdosta ja sitte hän — lupaustaan muistaa — tarjoo kauppaliikkeensä minulle Sortavalassa 'niin hyvillä ehdoilla, ett'et voi uskoakaan', kuten hän sanoo. Hinta on 40,000 markkaa, josta vaan 3,000 markkaa on vuosittain suoritettava. Se on todellakin hyvä ehto, jota harvoin tarjoutuu. Ainoana takauksena vaatii setä minulta, että edeskinpäin pysyisin ehdottomasti raittiina, sillä, kuten hän huomauttaa: 'juomarille ei ole paljon uskomista takauksienkaan kautta, etenkään mitään suurempaa liikettä'. Tästä puhelemme sitten tarkemmin kun tulen luoksesi tänä iltana. — Näkemään asti! Sinun Arvosi". (Antaa kirjeen takaisin Ailille; iloisesti): Voi kuinka hauska tulevaisuus sinulle tulee!
AILI (iloisesti). Kuules Aino!…
AINO. No?
AILI. Mitäs sanoisit, jos muuttaisimme sitte kaikki Sortavalaan?
AINO (käsiään yhteen lyöten; iloisesti): Voi kuinka se olisi hauskaa!
Äiti, minä, täti, Eino ja… ja…
AILI (nousee ja järjestää pöytää; asettaa tuolia paikoilleen; Ainolle):
Muuttaisitko sinä mielelläsi täältä pois?
AINO. Muuttaisin kyllä!
AILI. Mutta jos äiti ei haluaisikaan täältä muuttaa pois?
AINO. Äitikö? Mielellään hän muuttaa! Kerran hän puhui tädin kanssa, että sitten kun sinä menet naimisiin, niin hän muuttaa sinun luoksesi.
AILI. Puhuiko hän niin!
AINO. Puhui kyllä ja täti lupasi myös muuttaa, jos nimittäin te hänet ottaisitte.
AILI. Miks'emme häntä ottaisi… Täti on ollut niin hyvä minua kohtaan!
AINO (kävellen edestakaisin). Kuules Aili! Onko sinne Sortavalaan pitkäkin matka?
AILI. On sinne matkaa — parisataa kilometriä ainakin, mutta sinnehän pääsee jo rautateitse.
AINO. Eikös siellä päin asu niitä runolaulajia ja kanteleen soittajia?
AILI. Sielläpäinhän niitä taitaa asua — syvemmässä Karjalassa.
AINO. Sitten minä opettelen kanteletta soittamaan ja niitä vanhoja runoja laulamaan. Ne laulut ovat minusta niin kauniita, — eikös ne ole sinustakin, Aili?
AILI. Onhan ne olleet, mitä olen kuullut.
AINO (käsiään yhteen lyöten). Ja se kanteleen soitto! Voi, kuinka se on kaunista ja niin juhlallista!
AILI. Siellä saat sitten opetella molempia.
AINO (iloisesti). Niin teenkin! Kesällä minä kiertelen siellä maakylissä niiden runolaulajien luona ja… ja… (tanssien). Voi, kun voisimme jo pian sinne muuttaa!
AILI (pyöräyttäen Ainoa ympäri käsistä). Ehkä jo ensi kesänä muutamme!
AINO (ilosena). Joko?
AILI. Luulen ainakin!
AINO. Mutta siellä meille vasta hauskaa tulee! Sitten kun sinä Aili saat pienen pojan, niin minä sitä hoidan ja…
AILI (keskeyttäen). Hyi sinua Aino, mitä sinä taas juttelet!
AINO (totisena). Ka! Onko se niin vaarallista? Saavathan kaikki, jotka ovat naimisissa…
AILI. Mutta mistä sinä kaikki tiedät…
AINO. Onhan Selma Nordensvanilla ja Anna Pylkkösellä ja… ja…
AILI. Olkoon, olkoon! Mutta ei nyt jutella semmoisista! Sinä olet niin lapsellinen ja suusi käypi kun…
AINO (äkkiä). No, itkeäkö minun pitäisi!
AILI (hyväillen). Ei itkeäkään, mutta sinun pitäisi jo ruveta tarkemmin ajattelemaan, mitä kaikkia sinä puhut. (Hetken kuluttua). Meneppäs kutsumaan Hetaa lakasemaan! On karttunut taas niin paljon roskaa lattialle.
AINO. Nytkö?
AILI. Niin! Kohtahan se Arvo tulee (katsoo kelloon). Kello onkin jo seitsemän. (Hetken kuluttua). Älä menekään sinä Aino! Minä menen itse ja herätän äidin samassa.
(Ottaa sanomalehden ja menee oikealle).
Kolmas kohtaus.
Aino. (Sitten) Heta.
AINO. Voi, kuinka hauskaa tuleekin vielä olemaan, kun pääsemme Sortavalaan! Äiti, Aili, Eino, täti ja setä, kaikki yhdessä ja jokaisella eri kamarinsa: (Iloisesti). Ja minäkin saan oman pienen kamarini. Sen minä järjestän oikein sievästi: pieni piironki yhteen nurkkaan ja kirjoituspöytä yhden ikkunan alle, kukkia ikkunalle ja sitten vielä pieni sänky, (nauraa ilosesti) jossa minä vaan yksin makaan! Ja sitten minä hankin kanteleen ja opettelen soittamaan sillä! (Hetken kuluttua). Nyt vaan minun täytyy opetella tanssimaan, että osaisin Ailin häissä jo hyvästi. Valssia minä vähän jo osaan, mutta tyskapolkkaa en osaa. Sitä minun täytyy harjoitella. Näinhän ne askeleet taitavat mennä (tanssii kömpelöillä liikkeillä).
HETA (tulee oikealta vasta kädessä, seisahtuu ovelle kun näkee Ainon tanssivan; nauraa). Katsoppas Aino-ryökkinätä, kun panee ihan työskapolskaksi!
AINO (taukoo tanssimasta, kun kuulee Hetan äänen). Kuules Heta! Osaatko sinä tanssia tyskapolkkaa?
HETA (panee mattoja kokoon). Osaanhan minä sillä tavalla kun maalla sitä tanssitaan!
AINO. Näytäppäs minulle, miten se oikein menee.
HETA. Ettäkö minä rupeaisin opettamaan? Mitäs varten sitä nyt pitäisi oppia?
AINO. Ailin häät tulevat kohta ja minun pitäisi oppia sitä tanssimaan! Ja kuuleppas! Me muutamme sitten Ailin luo Sortavalaan asumaan — minä, äiti, täti, Eino-veli ja setä!
HETA. Vai sillä tavalla! Milloinkas ne häät jo ovat?
AINO. En minä vielä varmaan tiedä, mutta luulen, että ne ovat jo kohta, ehkä tänä talvena.
HETA. Vai sillä tavalla! Siitäpäs sitten tulee hauska asunto, kun kaikki muutatte sinne.
AINO. Niin tuleekin! Ja tietäppäs, kun minäkin saan oman, erityisen kamarini!
HETA. Vai sillä tavalla! (korjaa matot peräoven viereen nurkkaan).
AINO. No, tanssippas nyt että näen, miten ne askeleet otetaan.
HETA, Tässäkö?
AINO. Niin!
(Nostaa pöytää syrjempään).
HETA. Enhän minä viitsi,
AINO, Miks'et viitsi? Tanssi pois vaan!
HETA. Jos rouva sattuu tulemaan, niin on hän vihainen.
AINO. Eihän äiti ole vielä ylhäälläkään. Ja kyllä minä otan syyn päälleni. Aiota pois vaan?
HETA. Sitä tyskanpolkkaako?
AINO. Niin?
HETA. No, voinhan minä nyt näyttää (nostaa hameensa helmat ylemmäksi ja tanssii kömpelösti sekä rallattaa).
AINO. Tanssitaanpas, nyt yhdessä! Sinä viet.
(Tanssivat yhdessä kömpelöillä liikkeillä. Heta rallattaa, ensin hiljaa, mutta sitte kovemmin ja kovemmin. Peräpuolella kaatuvat päällekkäin).
Neljäs kohtaus.
Edelliset. Aili ja rouva Peronius. (Tulevat hätäisesti oikealta).
ROUVA PERONIUS. Mikä ruske täältä kuului? (Hämmästyy kun näkee Ainon ja
Hetan lattialla). Taivaan Jumala! Mitä ihmettä te siinä ketturoitte!
Ettehän vaan lie tapelleet keskenänne.
(Aino ja Heta nousevat ylös; hämillään molemmat).
ROUVA PERONIUS (äkäisesti). Mitä tämä oikein tietää! Ettekö saa sanaa suustanne!
AINO (nauraen). Mehän vaan tanssimme vähän, niin satuimme kaatumaan!
(Nykii Hetaa ja viittaa että rupeaisi lakasemaan).
AILI. Eikä ole huonetta vielä puhdistettu! Ai, ai, sinä Ainokin kun olet vähämielinen! Rupeat joutavia hyppimään ja tiedät, että huone olisi pitänyt olla jo puhdistettu. Arvo voi tulla millä hetkellä hyvänsä.
ROUVA PERONIUS (ottaen luudan ja antaa sen Ainolle). Lakase nyt rangaistukseksi vallattomuudestasi. (Hetalle): Sinäkin… Mene nyt jo sukkelaan puistelemaan ne matot! siitä nurkasta!
HETA. Ainohan se pyysi minua opettamaan tyskapolkkaa!
(Ottaa matot kainaloonsa ja menee peräovesta).
AINO (lakasee). Minun syynihän se oli!
(Rouva Peronius ja Aili istuutuvat sohvaan).
ROUVA PERONIUS (Ainolle). Sinun pitää jo tasaantua, olethan jo niin vanha että ymmärrät mikä on soveliasta ja mikä ei. (Ailille). Niin — mihinkä se jäikään meidän keskustelumme? — Niin todellakin! Ensi sunnuntaina voitte pyytää tänne tuttavianne, niin pidän teille pienet kihlajaiset, ja mitä siihen tulee, josta äsken puhelimme, niin minä olen ajatellut, että se sopii vallan hyvin, että me muutamme luoksesi. Onhan sinullakin rattoisampi olla ja en luule, että Arvollakaan on siihen mitään vastaansanomista.
AILI (virkkaa). En minäkään luule sitä. Siihen luulen hänen suostuvan varsin mielellään.
ROUVA PERONIUS. Saammehan sitten kuulla, kun Arvo tulee. En luule hänen muuten olevan vastaan, jos ei siinä suhteessa, kun hän on niin tarkka.
AILI. Sitä hän ei viitsi osoittaa teille — etenkään nyt.
ROUVA PERONIUS. Ja olisihan tuo suoraan sanoen tuhmuutta, jos hän sitä vastustaisi.
Viides kohtaus.
Edelliset. Heta.
HETA (tulee peräovesta matot kainalossa). Saapihan nämä panne jo lattialle?
AILI (nousee). Kyllä minä panen ne Ainon kanssa. Mene sinä kyökkiin katsomaan, että vesi kiehuu.
ROUVA PERONIUS (nousee myös). Aino myös saa mennä kyökkiin Hetan avuksi. (Ainolle). Muista tulla ilmoittamaan, kun näet Arvon tulevan!
(Aino ja Heta poistuvat oikealle.)
Kuudes kohtaus.
Rouva Peronius. Aili. (Asettavat mattoja lattialle)
ROUVA PERONIUS. Niin, tullaksemme entiseen asiaan, sanon vielä että se on Arvolta tuhmasti ajateltu, jos ei hän sitä kunniata minulle suo, että saan vanhoilla päivilläni asua tyttäreni kanssa, niinkuin nytkin. Se olisi eri asia, jos mieheni vielä eläisi, — sitähän emme silloin vaatisikaan, mutta nyt, kun olen leski, niin katsonpa velvollisuudekseni seurata lapsiani ja…
AILI (keskeyttäen). No, äidin ei huoli sitä asiaa nyt niin vakavalta kannalta ottaa esille, sillä luulenpa, että Arvo tämän huomaa itsekin ja että sen myös ensimmäiseksi ehdottelee niin tapahtuvaksi. (Hetken kuluttua). Kas niin, nyt on matotkin paikoillaan! Nyt nostan tämän pöydän vaan paikoilleen, niin sitten onkin kaikki reilassa ja hyvässä kunnossa. Eikös ole äiti?
ROUVA PERONIUS (tarkastelee ympärilleen). Kyllä minustakin näyttää kaikki olevan paikoillaan.
(Kävelee edestakaisin).
AILI. Tietääkös äiti, mitä Aino sanoi hommailevansa kesä-aikoina?
ROUVA PERONIUS (pysähtyen). Enhän minä ole kuullut!
AILI. Hän sanoi kulkevansa siellä maakylissä etsimässä niitä vanhoja runolaulajia ja soittajia…
ROUVA PERONIUS (nauraen). Voi sitä lasta, mitä se ajattelee! Tokko niitä semmoisia enää löytynee Karjalassa!
AILI (nauraen). Riittäähän sillä Ainolla puhetta! (Äitiinsä kääntyen). Mutta kyllä me saamme Ainosta hauskan toverin tulevassa kodissamme. Ei sieltä ilo lopu niinkauvan kun Aino on siellä!
ROUVA PERONIUS. Ja mitäs tätisi vielä?
AILI. Niin täti todellakin! Hän joka myös osaa puhella niin, ettei hänen kanssaan ikävä tule! Ja setä myös!
ROUVA PERONIUS. Einonkin luulen mielellään vuodeksi tai pariksi ottavan vapautta toimestaan ja siirtyvän pienempään kaupunkiin lepäilemään, ja sopiihan se vallan hyvin, että hänkin tulee luoksemme — oma perheen jäsen.
AILI. Sopii kyllä! Minä kirjoitan siitä Einolle tuonnenpana. Mutta minä ihmettelen, hän kun ei ole vastannut viimeiseen kirjeeseeni, jossa ilmoitin kihlaukseni Arvon kanssa!
ROUVA PERONIUS. Eihän vastine nyt vielä ole ennättänyt saapua. Ehkäpä hän on ollut matkoilla nykyään.
AILI. Sinnepäin minäkin vähän olen ajatellut. Mutta onhan hän Uudessa Suomettaressa tai Päivälehdessä nähnyt kihlausilmoituksemme! Sehän oli niissä jo viime keskiviikkona.
ROUVA PERONIUS. Ei sitä tiedä, jos se on niitä lehtiä nähnyt, matkoilla kun on, niin ei siellä joka paikassa ole lehtiä. Ja eihän ne ole täälläkään vielä älynneet jokainen kihlausilmoitustanne niistä lehdistä.
AILI. Niin todellakin! Olihan molemmilla lehdillä sen päivän numeroilla painoeste! Vastahan ne saapuivatkin tänä aamuna tänne.
(Sisästä kuuluu kanteleensoittoa).
ROUVA PERONIUS (kuuntelee). Kanteleensoittoa! Vai mitä se on?
AILI (on aukaissut oikeanpuoleisen oven, kuuntelee ovella). Niin on.
Kyökistä se kuuluu.
Seitsemäs kohtaus.
Edelliset. Aino.
AINO (tulee juosten käsiään yhteen lyöden; iloisesta). Äiti!…
Aili!… Kuulitteko kanteleen soittoa?
ROUVA PERONIUS. Kuka se on, joka siellä soittaa?
AINO (hyppien ja tanssien). Se semmoinen kuleksiva kanteleen soittaja — vanha, harmaapartainen mies. Hän soittaa niin kauniita kansanlauluja ja… ja…
AILI. No, mistäs sinä sen tapasit?
AINO. Hän tuli itse kyökkiin ja kysyi, saako hän herrasväelle… ajatelkaapas! herrasväelle hän sanoi… Minä tietysti lupasin, kun niin paljon pidän kanteleensoitosta ja kun aina olen ikävöinyt semmosia saapuvan.
ROUVA PERONIUS (ottaa taskustaan rahakukkaron ja antaa 50 penniä
Ainolle). Vie nyt tämä hänelle, kun olet pyytänyt kerran soittamaan.
AINO (iloisesti hyppien ja tanssien). Kiitoksia äiti! Kyllä hän vielä soittaa jonkun kauniin laulun.
AILI (äidilleen). Emmekö pyydä häntä tänne sisälle soittamaan? Arvokin voipi jo kohta tulla ja…
AINO (iloisesti). Samaa minäkin aijoin sanoa. Arvo kun niin pitää soitosta…
ROUVA PERONIUS (nauraa). Mutta kyllä Ainolla nyt on hauska. Voithan hänet nyt pyytää vähäksi aikaa tänne soittamaan.
AINO (iloisesti käsiään paukuttaen). Ai, ai! Nyt vasta tulee hauska vastaanotto Arvolle.
(Juoksee oikealle).
AILI (nauraen). Sitä on vaan rasavilli! Milloinhan se lukee läksynsä.
ROUVA PERONIUS (nauraen). Saapi aamulla nousta taasen viiden aikana ylös.
Kahdeksas kohtaus.
Edelliset. Aino ja Mika Karppanen.
MIKA KARPPANEN (tulee Ainon seuraamana oikealta, pysähtyy oven suuhun).
Hyvä ilta, herrasväki! Tämä nuori neiti…
AINO (kantaen kanteletta, iloisesti). Tässä hän on. Katsokaa, kuinka kaunis tämä kantele on. (Mika Karppaselle). Tässä on tuoli. (Antaa kanteleen hänelle). Ja nyt soittakaa ensimäiseksi se ihmeen surullisen kaunis: "Sen kukkasen, jonk' istutin" j.n.e. Sanoittehan sen olevan Karjalassa suosituimpia lauluja.
MIKA KARPPANEN (virittää kanteletta). Onhan se nuorien keskuudessa. (Alottaa, mutta keskeyttää). Ei ole kantele nyt oikein virityksessä (virittää muutamia kieliä).
(Rouva Peronius ja Aili istuutuvat sohvaan; Aino ottaa tuolin ja asettaa sen vastapäätä Mika Karppasta; istuu siihen.)
MIKA KARPPANEN. No, ehkä se nyt on virityksessä. (Soittaa:)
"Sen kukkasen, jonk' istutin
Ja laitoin kasvamaan;
Se ompi mulle saattanut
Vaan syömmein suremaan" j.n.e.
(Viimeisiä, säkeitä soittaessa on peräovi avautunut ja
Arvo Kunnas seisoo ulkopuolella kuunnellen. Sisässä olijat
eivät huomaa häntä, ennenkuin hän vähä kerrallansa avaa
ovea ja viimein astuu sisään.)
Yhdeksäs kohtaus.
Edelliset. Arvo Kunnas.
AILI (menee Arvoa vastaan, tervehtivät). Sinäkö! Olemme odottaneet sinua kauan aikaa.
ARVO (tervehtien rouva Peroniusta ja Ainoa, jotka ovat nousseet seisalleen ja lähestyneet häntä). En joutanut ennen tulemaan. (Katsahtaen Mika Karppaseen, joka on lopettanut soittamisen.) Mutta teillähän on ollut hauska, kun olette saaneet kuulla kanteleen soittoa.
AILI (iloisena). Käy tänne istumaan (ohjaa Arvon sohvan luo). On todellakin hauska kuunnella kanteleensoittoa. No kuinka olet voinut? Hyvästi tietysti!
(Istuu hänen viereensä.)
ARVO. Vallan hyvin minä olen voinut! (Kääntyen Ainon puoleen, joka seisoo lähellä.) Entä tämä pikku neiti? Miten olet jaksanut?
AINO. Tiedäthän sen ilman kysymättäkin, että hyvinhän minä aina jaksan!
ROUVA PERONIUS (on jutellut Mika Karppasen kanssa, joka on noussut seisomaan, ääneen). Niin tulkaa tänne kyökin puolelle, niin saatte syödä?
MIKA KARPPANEN (kumartaen). Kiitoksia paljon, hyvä rouva.
(Ottaa kanteleen ja seuraa rouva Peroniusta oikealle).
ARVO (on ottanut Ainon syliinsä, joka rimpuilee pois päästäkseen). No, istu pois vaan. Ei sinulla ole mihinkään kiirettä.
AINO (koettaa päästä pois Arvon sylistä). Jos et laske, niin minä revin sinulta nuo viikset (ottaa Arvon viiksistä kiinni).
ARVO. Ai, ai! Älä hyvä tyttö revi niitä irti! Sehän koskee, ai, ai!
AINO (pidellen viiksistä). No, lasketko irti?
AILI. Aino sinä!
AINO. Minä vedän niin kauvan kun hän laskee irti!
AILI. Laske hänet irti, Arvo.
ARVO (laskien Ainon). Oikein tuntuu kipeältä jälkesi!
AINO (nauraen). Ähä! Olisit laskenut enemmin.
AILI (toruen). Mitä sinä Aino siinä…
AINO (matkien). Äy, äy, äy! (juoksee oikealle nauraen).
AILI. Aino! Hyi, kun sinä olet tuhma!
Kymmenes luku.
Aili ja Arvo.
ARVO (nauraen). Mutta sitä on tyttö! Ei sen seurassa ikävä tule.
AILI (nauraen). Kyllähän se on koko rasavilli!
ARVO (siirtyen lähemmäksi Ailia; ottaa häntä kädestä kiinni). No, miten se minun "tyttöni" on jaksanut?
AILI. Hyvinhän minä! Miten olet itse voinut? Ethän mitään uutta tiedä?
ARVO (leikkisesti). No niinkuin rasvapalaa… Kas, tottakin! Tiedänhän minä erään suuren asian… en tahtonut muistaakaan!
AILI. Mikä se on?
ARVO. Tämän päivän lehdessä oli kihlailmoitus! (Nauraa.)
AILI (nauraen). Älysinpä minäkin sen! Kerroithan siitä jo kirjeessäsi.
ARVO. Vai älysit. (Painaen sormensa Ailin sydämen kohdalle.) Eikö silloin tuosta sydämen kohdalta vähän niinkuin…
AILI. Hyi sinua.
ARVO. Mutta kyllä sinä olet kovin arka!
AILI. Niin olenkin (väistyen vähän etemmäksi). Ollaan nyt hyvin vakavia. Ei meidän sovi enään leikitellä.
ARVO. Niin todellakin! Olemme jo päässeet likelle sitä elämän käännekohtaa, jossa…
AILI. Mitä jossa?
ARVO. Luomme vielä silmäyksen entiseen huolettomaan elämään ja…
AILI (keskeyttäen). Ja alamme vaeltaa sitä monimutkaista avioliiton tietä, jossa huolet ja vastoinkäymiset selvemmin tuntuvat. (Nauraen). Eikö niin?
ARVO. Totta se on, että huolet lisääntyvät ja vastoinkäymiset silloin alkavat, jos emme…
AILI (nauraen). Ota vakavalta kannalta ja…
ARVO (keskeyttäen). Mutta sinähän taasen otat kaikki asiat leikilliseltä kannalta, vaikka äsken juuri sanoit, että ollaan hyvin vakavia ja ettei meidän enää sovi leikitellä. —
AILI. Minä arvaan, että sinä taasen alat ruveta selittämään avioliittokysymystä siltä synkältä kannalta, niinkuin aina ennenkin, niin sillä minä…
ARVO. Synkältä kannalta sanoit. Mutta enhän minä muista ottaneeni sitä kysymystä siltä kannalta! Päinvastoinhan olen aina koettanut sitä kuvitella sinulle mitä kirkkaammassa valossa.
AILI. Kirkkaammassa valossa! Ha, ha, ha!
ARVO. Niin, niin!
AILI. Arvo hyvä! Jos tahdomme jatkaa kiistaamme siitä, niin eiköhän olisi parasta että jättäisimme sen toiseen kertaan, sillä eihän meidän nyt sovi ruveta kiistelemään, kun olisi muutakin kertomista.
ARVO. Niin todellakin. Onhan meillä sitten aikaa siitä kiistellä, kun elämässä ensin todeutamme sen.
AILI. Niin kyllä. Onhan aikaa vielä!
(Kanteleen soittoa kuuluu sisähuoneesta.)
ARVO.. Mutta sillä Ainolla mahtaa olla nyt hauska tuolla sisässä, kun saapi kuunnella kanteleensoittoa.
AILI. Tietysti hänellä on! Mutta kerroppa nyt niistä hommistasi.
ARVO. Tulehan ensin likemmäksi istumaan!
AILI (siirtyy vähän). No!
ARVO. Vielä!
AILI. Jo riittää.
ARVO. Eihän minun sanani vielä kuulu sinne asti!
AILI. Ha, ha, ha! Eikö kuulu. Luuletko minua sitten kuuroksi?
ARVO. Enhän kuuroksikaan, mutta tiedäthän…
AILI. Että et ennen juttele, jos en ole ihan vieressäsi!
ARVO. Niin.
AILI (siirtyen Arvon viereen). Nyt ala jo kertoa.
ARVO. Kas niin! Siellä on hyvin pakkanen, nimittäin tuolla ulkona.
AILI. Tiedänhän minä sen. Mutta enhän minä tätä pyytänyt sinua kertomaan!
ARVO. Mistä sitten!
AILI. Niistä hommistasi, joita kerroit kirjeessäsi.
ARVO. Niin todellakin. Muutatko sinä mielelläsi sinne Sortavalaan?
AILI. Muutanhan sitte kun…
ARVO. Kun olemme vihitty, kai aijoit sanoa? Enhän minä ennemmin pyydäkään.
AILI. Ja kun olet ensin sinne kodin laittanut.
ARVO. Tietysti ensin. Sitten tulet?
AILI. Tulenhan sitten.
ARVO. No niin. Nyt alamme vasta vakavasti kertoa.
AILI. Etkä naura ollenkaan?
ARVO. En! Tunnethan luontoni?
AILI. Tunnenhan sen jo tarpeeksi: toisinaan liian itsepäinen; toisinaan taas on liian…
ARVO. No, no! Ei enää! Itsepäisyyshän kuuluu oikeastaan miehen parhaimpiin hyveisiin.
AILI. Niinkö luulet?
ARVO. Tietysti. Monessa asiassa on miehen itsepäisyys tarpeeseen.
AILI. Ja sinä tuota uskot!
ARVO. Uskon! Mutta jos taasen alamme niistä kertoa, niin meille tulee tuo tuttu sanasota, ja sitä en nyt tahdo jatkaa… Kuulehan siis kun kerron niistä hommistani.
AILI. No kerro.
ARVO. Etkä naura ollenkaan?
AILI. En!
ARVO. No niin! Niinkuin kirjeessäni ilmoitin, antaa setä kauppaliikkeensä ja talonsa hyvällä ehdolla (nousee kävelemään) jota ei suinkaan vierailta ihmisiltä luulisi tapahtuvan, Ainoana takauksena hän vaatii, niinkuin ilmoitin, ehdottoman raittiuden, joka, Jumalan kiitos, minulla on. Mutta yksi asia siinä kuitenkin on, joka panee minut vähän miettimään. Hän näet vaatii siitä talostaan itselleen kaksi huonetta ja keittiön, "jossa", kuten hän lopussa kirjettä ilmoittaa, "minä saisin ilman hyyriä asua niin kauvan, kun velka on maksettu".
AILI. Ehkä hän siitä vaatimuksestaan luopuu, kun ilmoitat hänelle…
ARVO. Niin ajattelen minäkin! Jos hän nyt niin likellä minua tahtoisi asua, hän on näet vähän semmoinen… niinkuin ehkä ymmärrät, joka tahtoo tarkastaa, ettei mitään ylellisyyttä ilmestyisi… niin voipihan hän vuokrata likeltä pari huonetta ja keittiön itselleen, josta kyllä minuakin sopisi pitää silmällä…
AILI. Niin, sen voipi hän kyllä tehdä ja minä varmasti luulen että hän siihen suostuu, kun hänelle oikein kirjoitat. Tarvitaanhan ne huoneet kyllä itsekin käyttää.
ARVO. Tarvitaan kyllä.
AILI. Ja eikös ne ole ensistään kaikki laitettava hyvään kuntoon, että niissä…
ARVO. Tietysti! Setähän on pitänyt niissä hyyryläisinä yksinomaan käsityöläisperheitä… ajatellen kai, ettei ne niin suuria vaadi huoneiden korjausten suhteen.
AILI. Johan sen arvaa sitte, missä kunnossa ne ovat.
ARVO. Laitettavathan ne ovat ihan ensiksi, sekä ulkoa että sisältä ja se vetää jo paljon…
AILI. Mutta kyllä se sinun setäsi mahtaa olla hyvin tarkka, päättäen siitä, ettei hän ole edes korjauttanut niitä huoneita.
ARVO. Tarkka hän on, se on totta. Mutta eipähän ilman olisi niin menestynytkään. Ajatellaan, että hän köyhänä, niinkuin minä nyt, aloitti liikkeensä, ensin pienesti ja että hän nyt on hankkinut semmoisen kartanon ja kauppaliikkeen, niin kyllä siinä on saanut…
AILI. Mutta olla niin itara, ettei ole uskaltanut edes vaimoakaan ottaa, se on jo — miten minä sanoisin — niinkuin hän pitäisi rahojaan ja tavaroitaan jumalanaan, joita yksin palvelee ja…
ARVO. Totta on, että hän on liian tarkka ollut, etenkin siinä, kun ei ole vaimoa itselleen ottanut — sen kautta ainakin isäni kertoi hänen jääneen vanhaksi pojaksi — mutta kyllä se on hyvä tarkkuuskin!
AILI. Hyvä se on, kun ei ole liian itara, etenkään semmoinen kun setäsi. (Nauraa hyvin ivallisesti.) Pitää nyt rahojaan tavaroitaan mammonanaan, joita ei paljon uskalla liikuttaakaan, kas siihenpä vaaditaan jo luonne, joka ei enää ole tavallinen ihmisluonne.
ARVO. Mutta Aili hyvä! Älkäämme nyt setää liioin tuomitko…
AILI. En minä ainakaan häntä siitä tuomitse, mutta sanon vaan, että kyllä siihen vaaditaan erilainen luonne, joka ei vähääkään ole sopusoinnussa minun luonteeni kanssa.
ARVO (istuu jälleen Ailin viereen). Tiedänhän minä sinun luonteesi, että se hyvinkin paljon edustaa setäni luonnetta.
AILI. Mistäpä sen niin voit tietää?
ARVO. Tunnenhan sinun jo tarpeeksi! Vieläkö enempää vaadittaisi luonteen tuntomerkkiä.
AILI. Sinä taitaisit sitten vielä enemmän pitää minusta, jos omistaisin todellisuudessa semmoisen luonteen?
ARVO (ottaa häntä kädestä kiini). Sinusta pidän ja sinua rakastan, vaikka omistaisit minkämoisen luonteen tahansa.
AILI (leikillisesti). Ettäkö?
ARVO. No, vieläkö sitä epäilet?
AILI. Enhän minä juuri epäilekkään, mutta…
ARVO. Kuitenkin vähän! (Ottaa häntä vyötäisiltä kiini ja suutelee.)
Jätä pois kaikki epäilyksesi!
AILI. No, no! Johan sinä…
ARVO (suudellen uudelleen ja uudelleen). Minun pikku…
Yhdestoista kohtaus.
Edelliset. Aino (oikealta).
AINO, (pysähtyen ovelle). Ha, ha, ha! Maistuikos hyvältä! Ha, ha, ha!
AILI (hämmästyen). Mitä sinä siellä taas?
AINO. Enhän minä mitään niin erityistä.
ARVO. Tule pois peremmäksi, Aino.
AILI. No, mitäs sinä siellä niin seisot! Onkos sinulla mitään asiaa?
AINO. On.
AILI. No, mikä se on!
AINO. Tule tänne, niin sanon.
ARVO. Tule vaan tänne sanomaan.
AILI. Niin, tule vaan tänne lähemmäksi sanomaan. Eihän se nyt niin salaperäinen mahtane olla.
AINO. Jos ei Arvo ota minua kiinni?
ARVO. Tule vaan huoleti, en ota… en koskekaan sinuun.
AINO (tulee epäröiden). Muistakin olla koskematta minuun!
ARVO (kääntää päänsä pois). En katsokaan edes sinuun.
AINO (hiipii Ailin luo). Onko sinulla piirongin avaimet?
AILI (koettaa taskuaan). Täällä ne ovat! Joko teevesi on valmis?
AINO. Johan se alkaa olla. Kohta tuodaan. (Menee hiipien Arvon sivuitse; sitten juoksemalla.) Ähä, etpäs saanut syliisi.
(Poistuu.)
Kahdestoista kohtaus.
Aili ja Arvo.
ARVO. Johan se kerkisi mennä.
AILI. Kyllä et häntä nyt tavannut kiini.
ARVO. Eihän sitä mikä kerkiä kiini saada, etenkään nyt, kun en koettanutkaan.
AILI. Niin, tullaksemme taasen entiseen asiaan, niin…
ARVO (ottaa vyötäisistä Ailia kiini). Emme huoli ruveta enää setästä juttelemaan. Onhan meillä muutakin kertomista (vetäen Ailin polvilleen istumaan). Kun joutuisi pian se hetki, että saisin sinut viedä omaan kotiini.
AILI. Laske pois hyvä Arvo! Äiti voipi pian tulla…
ARVO. En laske vielä! (Suutelee.) Voi kuinka kaunis sinä olet, Aili!
AILI. Laske pois jo! Enhän vielä ole omasi!
ARVO. Minun olet ijäti.
(Suutelee.)
AILI. Johan se riittää… (Vetäisten irti itsensä). Jopas pääsin!
ARVO. Kun laskin. Ethän olisi ilman päässyt.
AILI. Istu nyt siivolla, tai menen muuanne istumaan.
ARVO. Kyllä minä istun, kun olet vaan siinä vierelläni. Sitten kun kahden saamme olla siellä uudessa kodissamme, niin emme tarvitse peijata ketään.
AILI. Erehdyt Arvoseni! Äitihän tulee…
ARVO. Silloinhan meille tulee hauska kun äitisi tulee käymään hauskaan asuntoomme…
AILI. Suuri erehdys poikaseni! Äitihän tulee kanssamme sinne asumaan ja…
ARVO (hämmästyen). Oh…!
AILI (iloisena). Ja tiedätkös vielä! Aino tietysti myös joka…
ARVO (yhäti hämmästyen). Oh!… Oh!…
AILI (yhäti iloisemmasti). Ja tätin olen myös luvannut ottaa kanssamme asumaan. Hän on niin hyvä ollut minulle…
ARVO. Ettäkö asumaan?…
AILI. Niin Arvoseni! Eikös meille tule vähän hauskat hetket, kun äiti,
Aino ja täti sekä…
ARVO (yhäti kasvavalla hämmästyksellä). Minähän ajattelin…
AILI (huomaamatta mitään Arvon hämmästyksestä). Sen minä kyllä ymmärrän, että sinä ajattelet samaa. Ajatteleppas, kuinka hauskaa se on.
ARVO. Mutta Aili hyvä…
AILI. Niin Arvoseni, ajattelepas sitä hauskuutta.
ARVO. Ethän totuudessa tarkoittane…
AILI. Että ne tulevat, kai ajoit sanoa? Tuleehan ne, siitä minä pidän huolen ja olen pitänyt äidin ja Ainon kanssa.
ARVO (on noussut ylös). Minä luulin sinun…
AILI. Valetta laskevan, varmaan aijoit sanoa. Älä luule, että nyt olen sillä päällä! Ja Eino ja setä unhottuivat…
ARVO (yhäti kasvavalla hämmästyksellä). Oletko niitäkin pyytänyt?…
AILI. Tietysti! Kuinkas sitä vielä kysyt! Ajatteleppas, kuinka äärettömän hauska asunto siitä tulee, kun minä, sinä, äiti, Aino, Eino, täti ja…
ARVO. Mutta minä meinasin….
AILI. Jo ennemmin heille sen ilon ilmoittaa! Äläpäs luulekaan, ettei tyttösi sitä jo ajoissa ennemmin huomannut. Kyllä huomasin jo aikoja sitte, että sinulla on samat ajatukset, antaa koko meidän perheeseen kuuluville yhteisen ilosanoman…
ATVO. Ei mutta tämähän…
AILI (keskeyttäen). On koko ilo. Eikös sitten ole. Ajattelepas vaan…
ARVO. Olen ihan päästäni sekaisin…
AILI. Tiesinhän sen, että sinä olet niin ilon vallassa silloin, kun sen sinulle ilmoitan ja sillähän en ollut vielä ennemmin siitä hiiskaustakaan…
ARVO. Mutta pilkkaatko sinä minua, eli mitä tämä oikeastaan…
AILI. Luuletko, että sinua voisin pilkata, kun sinua rakastan.
ARVO. Eihän tämä ole sinulta rak…
AILI. Se on jo jumaloimista! Se on ylempänä rakkautta.
ARVO. Nyt vasta minun silmäni avautuvat näkemään…
AILI. Voi, rakas Arvo! Jospa voisit aavistaa kuinka sinua lemmin!
ARVO (selviten vähän kerrallaan hämmästyksestä). Onko tämä ihan totta, että kaikki ne nimittämäsi henkilöt tulevat…
AILI. Tulevat ihan varmaan. Saat luottaa minuun.
ARVO (ottaa sormuksen sormestaan). Silloin minun täytyy antaa tämä takaisin, sillä minä en ajatellut niitä huoneita muille kuin hyyryläisille.
(Ojentaa Ailille sormusta.)
AILI (hämmästyen). Mitä?… Sormusko…
(Päätänsä pidellen ja hoipertellen vaipuu sohvaan.)
Kolmastoista kohtaus.
Edelliset. Heta (oikealta). Sitte rouva Peronius ja Aino.
HETA (tulee tarjottimen kanssa Arvoa kohti, seisahtuu Arvon luokse).
Ka, mikäs sitä ryökkinätä vaivaa, kun on sohvassa pitkällään?
ARVO (ei ole huomannut Hetaa, vaan peräytyy ja työntää selällään kumoon tarjottimen Hetan käsistä). No, mikäs siellä oli?
HETA (säikähtäen). Herra Jumala tuota herraa! (Itkee.) Mitäs se rouva nyt sanoo!
AILI (kohottaa päätään). Mikäs siellä nyt tapahtui?
(Rouva Peronius ja Aino tulevat oikealta.)
ROUVA PERONIUS (käsiään yhteen lyöden). Herra Jumala!
AINO. Miten sinä nyt sen pudotit…
HETA (itkien). Tuo herrahan se töytäsi selällään.
ROUVA PERONIUS (toruu Hetaa). Mitäs varten sinä niin varomattomasti…
Arvo tämän ikävän tapahtuman antaa meille anteeksi, kun tuo…
ARVO (hämmästyksissään). Hyvä rouva (kumartaa). Se on hyvin ikävä että…
AINO (on lähestynyt Ailia, joka vielä makaa sohvalla itkien). Äiti!
Aili itkee!
(Arvo hiipii ulos kenenkään huomaamatta.)
ROUVA PERONIUS (lähestyen Ailia). Mikä sinulle lapseni on tapahtunut.
(Silittää hänen päätään).
AILI (kohottaa itkettyneet silmänsä ylös). Voi äiti! Kaikki on mennyttä!
ROUVA PERONIUS (hämmästyen). Mitä?
AILI. Arvo on hyljännyt minun hauskan asunnon tähden!
AINO ja ROUVA PERONIUS. Hyljännyt! Missä Arvo on?
(Katsahtavat sinne päin missä Arvo seisoi).
HETA (joka kokoaa lasinpalasia lattialta). Uloshan tuo pujahti, niinkuin pahantekijä ainakin.
ROUVA PERONIUS. Mitä ihmeitä täällä oikeastaan on tapahtunut? Nouse
Aili ylös ja kerro.
AILI (kohottaa päätään). Voi hyvä Jumala!
(Vaipuu alas itkien.)
AINO. Tekikö Arvo sinulle pahaa? Sano!
ROUVA PERONIUS. Kyllä minä otan tästä selon!
(Aikoo lähteä).
AILI (huomattuaan äitinsä aikeen, nousee ylös). Ei äiti! Kyllä minä selitän.
ROUVA PERONIUS. Se hunsvotti!
HETA (nauraen). Juuri kun minun suustani.
AILI. Ei äidin pidä olla niin vihainen.
ROUVA PERONIUS (vihaisesti). Ei, kyllä minun täytyy mennä sen Arvon luo! Tätä häpeätä en voi kärsiä.
(Aikoen lähteä.)
AILI (pitäen äitiään kädestä kiinni). Älkää hyvä äiti menkö! Minä rukoilen teitä. Lähtekäämme äidin kamariin, niin kerron koko jutun.
(Menevät oikealle.)
AINO (itkien Ailin kainalossa). Etkö sinä menekään sinne Sortavalaan?
(Poistuvat.)
HETA. Ha, ha, ha! Taisi jäädä koko naimahommat sikseen kaikkine hauskoine asuntoineen! Ha, ha, ha!
Esirippu alas.