The Project Gutenberg eBook of Uusi katakombi ja muita kertoelmia, by Arthur Conan Doyle

1. Uusi katakombi. 2. Hilary Joycen opinalkeet. 3. Luku Koraanista. 4. Chateau NMoirin kreivi.

Nuo kaksi kuuluisaa romalaisten muinaisjäännösten tutkijaa istuivat kahden kesken Kennedyn mukavassa kamarissa, jonka ikkunat olivat Corsolle päin. Yö oli kylmä, ja kumpainenkin oli vetänyt tuolinsa kehnon italialaisen uunin luo, joka lämmön asemesta pikemmin loi tunkkaisen kehän ympärilleen. Ulkopuolella levisi vilkkuvien talvitähtien alla nykyinen Roma, sähkölamppujen pitkä kaksinkertainen rivi, loistavasti valaistut kahvilat, kiitävät ajopelit ja jalkakäytävillä tungeksivat väkijoukot. Mutta sisällä, rikkaan nuoren englantilaisen muinaistutkijan upeassa kamarissa, oli ainoastaan vanhaa Romaa nähtävissä. Seinillä riippui halkeilleita ja rapistuneita kuvioreunuksia, nurkista kurkisteli senatorien ja soturien harmaita vanhoja rintakuvia, kovine kasvoineen. Keskipöydällä oli monenmoisten muistokirjotusten, katkelmien ja koristusten kasassa se kuuluisa pienoisjäljennös Caracallan kylpylaitoksen raunioista ehjiksi suunniteltuina, jolla Kennedy oli herättänyt suurta mieltenkiintoa ja ihailua sitä Berlinissä näyteltäessä. Katosta riippui maljakkoja ja hienolla punaisella turkkilaisella matolla oli suuret määrät merkillisyyksiä. Eikä niissä ollut ainoatakaan minkä epäämätön alkuperä ei olisi ollut todistettu, kaikki oli äärettömän harvinaista ja kallisarvoista; sillä vaikka Kennedy oli vasta hiukan yli kolmenkymmenen, niin oli hänellä europalainen maine tällä tutkimuksen alalla ja sitä paitsi tuollainen ehtymätön kukkaro, joka joko auttamattomasti veltostuttaa tutkijan tarmon tai antaa hänelle suunnattoman edun kilpailussa maineesta, jos hänen mielensä vielä pysyy uskollisena tarkotusperilleen. Kennedyn oli oikku ja huvittelu useasti viekotellut tutkimuksistaan, mutta hänen luonteensa kykeni pitkällisiin ja järjestelmällisiin ponnistuksiin, jotka päättyivät äkkiä ilmestyvään aistillisen nautinnon taantumuskauteen. Hänen sievät kasvonsa, korkea valkea otsa, rohkea nenä ja jokseenkin pehmeäpiirteinen ja aistillisen näköinen suu, ilmaisivat kyllin selvästi hänen luonteensa voimakkuuden ja heikkouden yhtymän.

Varsin toista lajia oli hänen toverinsa Julius Bürger. Hän oli omituista sekarotua, saksalaisen isän ja italialaisen äidin lapsi, jossa pohjoisen maan tukevat ominaisuudet omituisesti sekausivat etelän hennompiin suloihin. Siniset germanilaiset silmät valaisivat ahavoittuneita kasvoja, ja niiden yläpuolella kohosi nelikulmainen korkea otsa, jota kiinteät keltaiset kiharat reunustivat. Hänen voimakas leukansa oli puhtaaksi ajeltu, ja hänen toverinsa oli useasti huomauttanut miten suuresti se muistutti noita vanhoja romalaisia rintakuvia, jotka kurkistelivat hänen kamarinsa nurkkien varjoista. Sen jämeän saksalaisen lujuuden verhossa kuvastui aina vihjaus italialaista oveluutta, mutta hymy oli niin rehellinen ja silmät niin vilpittömät, että katsoja käsitti tämän vain syntyperän merkiksi, jolla ei ollut todellista tehoa hänen luonteelleen. Ijältään ja maineeltaan hän oli englantilaisen toverinsa tasalla, mutta hänen elämänsä ja työnsä oli ollut paljoa uuraampaa. Kaksitoista vuotta takaperin oli hän tullut köyhänä ylioppilaana Romaan ja siitä asti asunut siellä jonkin pienen apurahan varassa, jonka Bonnin yliopisto oli hänelle tutkimustöitä varten myöntänyt. Vaivaloisesti, hitaasti ja itsepintaisesti, tavattomalla sitkeydellä ja askeltakaan sivulle poikkeamatta, hän oli kiivennyt pienalta pienalle maineen tikkailla, kunnes nyt oli Berlinin akatemian jäsen ja kaiken todennäköisyyden mukaan ennen pitkää tulossa Saksan suurimman yliopiston professoriksi. Mutta se yksipuolisuus, joka hänet oli kohottanut rikkaan ja nerokkaan englantilaisen tasalle, oli saanut hänet kaikessa heidän työnsä ulkopuolelle kuuluvassa jäämään hänestä suunnattomasti jäljelle. Hän ei ollut ahertelussaan koskaan pitänyt lomaa, jossa olisi harrastanut seuraelämän rientoja. Ainoastaan omasta aineestaan puhuessaan hänen kasvonsa olivat eloisat ja sielukkaat. Muina aikoina hän oli vaitelias ja hämillään, varsin hyvin tajuten kokemattomuutensa yleisemmillä aloilla ja hermostuen siitä pikku pakinasta, jota sovinnaisena turvanaan ne käyttävät joilla ei ole mitään ajatuksia ilmaistavana.

Ja kuitenkin oli näiden kahden kovin erilaisen kilpailijan välillä muodostunut muutamien vuosien kuluessa tuttavuus, joka vähitellen näytti ystävyydeksi kehittyvän. Tämän pohjana ja alkuna oli se seikka, että kumpainenkin oli omissa tutkimuksissaan nuoremmista miehistä ainoa, jolla oli tietoa ja innostusta kunnolleen oivaltamaan toista. Yhteiset harrastukset ja riennot olivat saattaneet heidät yhteen, ja kumpaistakin oli toisen tieto vetänyt puoleensa. Ja sitten oli tähän vähitellen tullut jotakin lisää. Kennedyä oli huvittanut kilpailijansa suoruus ja yksinkertaisuus, kun Bürgeriä vuorostaan oli viehättänyt se sukkeluus ja eloisuus, jolla Kennedy oli päässyt Roman seurapiirien suosikiksi. Tosin oli nuori englantilainen juuri tällä haavaa joutunut hiukan pimentoon. Eräs rakkausjuttu, josta ei koskaan tullut täyttä selvyyttä tietoon, oli osottanut hänessä sydämettömyyttä ja paatumusta, joka oli monessa hänen ystävässään inhoa herättänyt. Mutta ylioppilasten ja taiteilijain nuorissa piireissä, joissa hän etupäässä liikkui, ei ole moisille asioille mitään kovin ankaria kunnian sääntöjä, ja vaikka joku pudisti päätään tai kohautti hartioitaan tuolle kahden pakomatkalle, jolta yksi palasi, niin lienee yleinen mieliala ollut vain uteliaisuutta ja kenties pikemmin kateutta kuin paheksumista.

"Kuulehan, Bürger", virkkoi Kennedy tiukasti silmäillen kumppaninsa levollisia kasvoja, "soisinpa sinun luottavan minuun."

Puhuessaan hän kädellään viittasi lattiataljaan. Taljalla oli pitkä matala hedelmävasu, jollaisia Campanalla notkeista pajuista punotaan, ja tämä oli kukkuroillaan mitä erilaisimpia esineitä, kaiverrettuja tiiliä, särkyneitä muistokirjotuksia, halkeilleita mosaikeja, repeytyneitä papyruksia, ruosteisia metallikoristeita, jotka tavallinen katsoja olisi saattanut luulla suoraan rikkaläjiltä kerätyiksi vaan erityistuntija oitis huomannut äärettömän harvinaisiksi. Matalaan pajuvasuun sullottu sekalainen kama valaisi täsmälleen yhden noita yhteiskunnallisen kehityksen puuttuvia jaksoja, jotka tutkijassa herättävät mitä suurinta mielenkiintoa. Saksalainen oli sen tuonut, ja englantilainen katseli sitä kiihkein silmin.

"En tahdo sekaantua aarrelöytöihisi, mutta kovin mielelläni kuulisin tietoja niistä", hän pitkitti, Bürgerin miettivästi sytyttäessä sikaarin. "Olet ilmeisesti tehnyt mitä tärkeimmän löydön. Nämä kirjotukset hämmästyttävät vielä koko Europaa."

"Miljona tämän vertaa on vielä jäljellä!" selitti saksalainen. "Niin paljon että tusina tiedemiehiä voisi käyttää niihin elinaikansa ja saada yhtä vakavan maineen kuin St. Angelon linna on."

Kennedy istui otsa ajattelevassa kurtussa ja sormillaan hypistellen pitkiä vaaleita viiksiään.

"Olet kavaltanut itsesi, Bürger!" hän viimein virkkoi. "Sanasi saattavat soveltua yhteen ainoaan tapaukseen. Olet löytänyt uuden katakombin."

"Otaksuin sinun tehneen sen johtopäätöksen jo näitä esineitä tarkastellessasi."

"Kyllä ne siihen tuntuivat viittaavan, mutta viime huomautuksesi sai asian varmaksi."

"Aivan niin. Siinä ei mitään salaisuutta ole. Olen löytänyt uuden katakombin."

"Sepä jää ainoastaan minun tiedokseni, Kennedy. Riittää mainita sen olevan sellaisessa paikassa, ettei ole yhtäkään mahdollisuutta miljonassa kenenkään muun tavata sitä. Se on toiselta ajalta kuin mikään tunnettu katakombi, ja pidätetty korkeimpain kristittyjen hautapaikaksi, joten kirjotukset ja pyhäinjäännökset ovat aivan toista lajia kuin ennen nähdyt. Ellen sinun kykyäsi ja tarmoasi tuntisi, veikkonen, niin en empisi ilmaista sinulle kaikkea vaitiolon lupauksella. Mutta näin ollen katson totisesti tarpeelliseksi laatia oman selitykseni, ennen kuin antaudun niin pelottavaan kilpailuun."

Kennedy harrasti ainettansa rakkaudella joka oli melkein mieleenlyöttymää — rakkaudella joka pysytti hänet sille uskollisena, keskellä kaikkea varakkaan ja kevytmielisen nuoren miehen ajanviettoja. Hänellä oli kunnianhimoa. Mutta se oli toisarvoinen sen pelkän itsettömän ilahtumisen ja mielenkiinnon rinnalla, mitä hänessä kaikki kaupungin vanhaa elämää ja historiaa koskeva herätti. Häntä halutti tavattomasti nähdä tuo uusi maan-alainen maailma, jonka hänen toverinsa oli keksinyt.

"Kuulehan, Bürger", hän sanoi vakavasti, "vakuutan että voit ihan ehdottomasti luottaa minuun tässä asiassa. Mikään ei saisi minua pistämään paperille mitään sellaista ennen nimenomaista lupaasi. Käsitän tunteesi vallan hyvin ja pidän sitä peräti luonnollisena, vaan sinun ei tosiaankaan ole tarvis peljätä ikinä mitään minun taholtani. Toiselta puolen, jollet minulle kerro, toimitan järjestelmällisen etsinnän ja varsin varmasti löydän sen. Siinä tapauksessa tietysti käytän löytöä sikäli kuin itse haluaisin, koska en olisi missään kiitollisuuden velassa sinulle."

"Olen havainnut, Kennedy", hän vastasi, "ettet ole aina kovinkaan kernas antamaan minulle tietoja jostakin asiasta, jos pyytämään satun."

"Milloin olet minulta sellaista kysynyt mihin en olisi vastausta antanut? Muistanet esim. että annoin ainekset kirjotukseesi vestalien temppelistä."

"No, eipä tuo mikään tärkeä asia ollut. Jos sinulta jotakin likeistä asiaa tiedustaisin, niin tokkohan vastaisit! Tämä uusi katakombi on hyvin likeinen asia minulle ja odottaisin tosiaan jotakin luottamuksen merkkiä vastapalvelukseksi."

"En voi arvata mitä tavottelet", sanoi englantilainen, "mutta jos tarkotat että vastaat kysymykseeni katakombista, jos minä vastaan johonkin sinun kysymykseesi, niin voinpa vakuuttaa sen tekeväni."

"No siis", virkkoi Bürger nojautuen mukavasti taaksepäin leposohvalla ja pölläyttäen pitkän savukiehkuran ilmaan, "kerropa koko seikkailusi neiti Mary Saundersonin kanssa."

Kennedy hypähti tuoliltaan; ja tuijotti vihaisesti järkähtämättömään kumppaniinsa.

"Mitä hornaa tarkotat?" hän huudahti. "Mikä kysymys se on? Voit aikoa sitä pilaksi, mutta huonompaa et ole koskaan päästänyt."

"En, piloillani en sitä kysy", vastasi Bürger levollisesti, "mutta juttu todella kiinnittää mieltäni. En juuri tunne mailmaa tai naisia tai seuraelämää tai sen sellaista, joten moisella tapauksella on minun silmissäni tuntemattoman alan viehätys. Tunnen sinut ja tunsin hänet näöltä — olin puhutellutkin häntä kerran pari. Minua kovin suuresti haluttaisi kuulla omilta huuliltasi tarkalleen mitä teidän välillänne tapahtui."

"Oikein. Pyyntö oli vain päähänpisto saadakseni nähdä ilmaisisitko sinä salaisuuden yhtä helposti kuin odotit minun tekevän sinulle selvää uudesta katakombista. Et siihen suostunut enkä sitä odottanutkaan. Mutta miksi minulta muuta odottaisit? Saint Johnin tornikello kuuluu lyövän kymmentä. On jo aika minun lähteä kotiin."

"Ei, maltahan pikkuisen Bürger", pyysi Kennedy; "on todellakin naurettava oikku, että haluat tietoa vanhasta rakkausjutusta, joka on päättynyt kuukausia takaperin. Tiedäthän että miestä joka suutelee ja lavertelee pidetään kehnona raukkana ja konnana."

"Kyllä", tuumi saksalainen vasunsa ottaen, "jos hän kertoo jostakusta tytöstä jotakin ennen tietymätöntä, niin hän on kehno. Mutta tiedäthän että tämä asia oli julkisena puheenaineena Romassa, joten et todenteolla ollenkaan vahingoita neiti Mary Saundersonia puhellessasi hänestä minulle. Mutta kunnioitan arveluitasi kuitenkin, ja hyvää yötä siis!"

"Maltahan, Bürger", esteli Kennedy laskien kätensä hänen käsivarrelleen; "tuo katakombijuttu jännittää mieltäni kovasti enkä voi sitä niin helposti jättää silleen. Etkö kysyisi minulta jotakin muuta — jotakin vähemmän kummallista?"

"En, en; olet kieltäytynyt ja sillä hyvä", sanoi Bürger, vasu käsivarrellaan. "Epäilemättä olet aivan oikeassa jäädessäsi vastaamatta, ja minä myös — ja siis taaskin, veikkonen, hyvää yötä!"

Englantilainen katseli miten Bürger astui lattian poikki, ja tämä oli jo tarttunut ovenripaan, kun toinen hypähti seisaalleen sellaisen miehen sävyllä, joka tekee parhaansa auttamattomassa asiassa.

"Seis, hyvä mies", hän sanoi; "käyttäydyt mielestäni mitä naurettavimmalla tavalla; mutta jos tämä kuitenkin on ehtosi, niin pitänee siihen alistua. Minulle on tuiki vastenmielistä puhua mistään tytöstä. Mutta juttu on kuten sanot julkinen koko Romassa enkä luule kertovani mitään sinulle ennestään tuntematonta. Mitä halusitkaan tietää?"

"Saanko toisen sikaarin?" hän sanoi. "Paljon kiitoksia! En koskaan tupakoitse työssäni, mutta haastelu tuntuu poltellessa paljoa hauskemmalta. Niin, mitä tuohon nuoreen naiseen tulee, jonka kanssa sinulla oli pikku seikkailusi — mihin onkaan hän joutunut?"

"Suo anteeksi uteliaisuuteni Kennedy ja ota huomioon että se johtuu kokemattomuudestani. Epäilemättä on varsin yksinkertaista taivuttaa nuori nainen matkustamaan kanssansa pois muutamiksi viikoiksi ja sitte luovuttaa hänet takaisin omaisillensa — mikä se paikka olikaan?"

"Aivan niin — Twickenhamissa. Mutta se on niin täydellisesti uutta omille kokemuksilleni, etten voi kuvitellakaan miten sait sen aikaan. Jos esimerkiksi olisit rakastanut tuota tyttöä, niin olisi rakkautesi tuskin voinut kolmessa viikossa sammua, joten oletan ettet ole voinut häntä ollenkaan rakastaa. Mutta ellet häntä rakastanut, niin mitä syytä oli sinulla toimeenpanna tätä suurta häväistysjuttua, joka on sinua vahingoittanut ja hänet syössyt turmioon?"

"Tuo on kyllä johdonmukainen tapa katsella asiata", hän myönsi. "Mutta rakkaus on väljä sana ja edustaa hyvin monia tunteen vivahduksia. Minä pidin hänestä ja — niin, sanothan nähneesi hänet — tiedät kuinka viehättävältä hän saattoi näyttää. Mutta silti nyt ajatellessani noita menneitä päiviä myönnän kernaasti, etten ole milloinkaan voinut häntä todella rakastaa."

"Mitä vaihtelua olisi elämässä ilman niitä? Seikkailun vuoksi ensin aloin osottaa huomaavaisuutta häntä kohtaan. Olen ajanut monenlaista riistaa aikoinani, mutta ei vedä mikään ajo vertoja kauniin naisen tavottelulle. Siinä oli vielä innostava vaikeuskin, sillä hän oli lady Emily Roodin seuranainen, ja sen vuoksi melkein mahdoton tavata yksinänsä. Muiden innostavien vastuksien lisäksi oli hän päällepäätteeksi kihloissa, kuten hänen omilta huuliltaan kuulin jo tuttavuutemme alkuvaiheissa."

"En luule kenenkään sitä tietävän. Se siis sai seikkailun houkuttelevammaksi, vai mitä?"

"Hyvä ystävä, voithan muistaa että naapurisi puusta varastamasi omena oli aina makeampi kuin omastasi pudonnut. Ja sitte huomasin hänen välittävän minusta?"

"Ei, kolmisen kuukautta oli miinoja kaivettava. Mutta viimein voitin hänet puolelleni. Hän ymmärsi että oikeudellinen avioeroni teki minulle mahdottomaksi käydä lailliseen liittoon — mutta tuli hän kuitenkin ja meillä oli hauskat oltavat niin kauvan kuin sitä kesti."

"Voimallisin voittaa", hän sanoi. "Jos hän olisi ollut meistä kahdesta parempi mies, niin ei tyttö olisi häntä hyljännyt. Jättäkäämme jo juttu, olen saanut siitä kyllikseni!"

"No, olimme tietystikin kumpainenkin hiukan jäähtyneet. Hän kieltäysi jyrkästi millään ehdolla palaamasta Romaan tuttujen ihmisten seuraan. Mutta Romahan on minulle välttämätön, ja minä jo ikävöitsin takaisin työhöni — siinä siis oli yksi ilmeinen eronaihe. Toisekseen ilmestyi hänen vanha isänsä hotelliimme Lontoossa ja aikaansai rajun kohtauksen, ja koko seikkailu kävi niin epämiellyttäväksi että tosiaankin — vaikka ensimältä kaipasin häntä kamalasti — olin varsin iloissani, kun pääsin livahtamaan. Luotan siihen ettet hiisku puheistani sanaakaan."

"Ei sellainen johtuisi unissanikaan mieleeni. Mutta kaikki tämä herättää minussa varsin suurta mielenkiintoa, koska se antaa minulle käsitystä sinun katsantokannastasi, joka tykkänään poikkeaa omastani, sillä minä olen nähnyt elämää aivan vähäisen. Ja nyt tahdot tietää uudesta katakombistani. Minun ei kannata yrittää kuvailla sitä, sillä et sitä silti koskaan löytäisi. Ei kelpaa muu kuin että vien sinut sinne."

"No, nyt on kaunis yö — vaikka hiukan kylmä. Ehkä lähtisimme tunnin kuluttua. Meidän täytyy hyvin huolellisesti pitää salaisuus omana tietonamme. Jos joku näkisi meidän nuuskivan kahteen mieheen, niin epäiltäisiin jotakin olevan tekeillä."

"Se olisikin sitte parempi tehdä. Ajurin epäluulot heräisivät, jos hän joutuisi yösydännä heittämään meidät molemmat johonkin yksinäiseen paikkaan."

"Niin juuri. Luullakseni olisi meidän paras tavata toisemme puolenyön aikaan Via Appian portilla. Minun täytyy palata asuntooni noutamaan tulitikkuja ja kynttilöitä sekä muita tarpeita."

"Hyvä on, Bürger! Teet siinä ystävän teon, kun päästät minut osalliseksi salaisuuteesi, ja lupaan etten kirjoita siitä mitään ennen kuin olet selvityksesi julkaissut. Hyvästi siihen asti! Tapaat minut portilla kahdeltatoista."

Lukuisten tornin kellojen soinnukkaat lyönnit kajahtelivat kylmässä sekeessä ilmassa, kun Bürger italialaiseen päällystakkiin verhoutuneena ja lyhty kädessä saapui yhtymäpaikalle. Kennedy astui esille varjosta häntä kohti.

"Sellainen narri en ole! Hitto vieköön, minua viluttaa luita myöten!
Tulehan, Bürger, vinhalla kävelyllä pääsemme lämpimiksi."

Heidän askeleensa kaikuivat äänekkäinä karkealla kivityksellä heidän astellessaan pitkin maailman aikoinaan kuuluisimman valtatien jäännöksiä. Heidän vastaansa ei sattunut ketään muuta kuin pari kapakasta kotiin tallustelevaa talonpoikaa ja muutamia Romaan matkaavia maalaistuotteiden viejiä. He riensivät reippaasti suurten hautakumpujen häämöttäessä pimeästä molemmin puolin, kunnes pääsivät Calixtuksen katakombien luo ja näkivät nousevan kuun hohteessa Cecilia Metellan ison kehämäisen varustuksen edessään. Silloin Bürger pysähtyi kylkeänsä painaen.

"Sinun sääresi ovat pitemmät kuin minun, ja olet tottuneempi kävelemään", hän sanoi nauraen. "Tässä jossakin on meidän käännyttävä sivulle. Niin, tässä on paikka, meidän on käännyttävä tämän kapakan kulmasta. Polku on aivan ahdas, joten lienee parempi minun käydä edeltä ja sinä saat seurata."

Hän oli sytyttänyt lyhtynsä, ja sen valossa he saivat seuratuksi Campanan rämeitten poikitse mutkittelevaa kapeata polkua. Vanhan Roman vesiviemäri kulki jättiläismoisen toukan näköisenä kuutamoisen maiseman halki, ja heidän tiensä vei yhden suunnattoman holvikaaren alitse ja vanhan arenan murenevan tiilikehyksen ohi. Vihdoin Bürger pysähtyi yksinäisen navetan luo ja veti avaimen taskustaan.

"Ei hän. Hän löysi pari esinettä joista tulin melkein varmaksi että hänen talonsa oli rakennettu sellaisen paikan sisäänkäytävälle. Vuokrasin sen siis häneltä ja tein itse kaivamisen. Tule sisään ja vedä ovi kiinni perässäsi."

Se oli pitkä, tyhjä rakennus, jossa oli lehmän pilttuita pitkin seinämiä. Bürger laski lyhtynsä maahan, ja varjosti sen valon joka puolelta, huolellisesti kietoen päällystakkinsa sen ympärille.

"Voi herättää huomiota, jos joku sattuu näkemään valoa tästä yksinäisestä paikasta", sanoi hän. "Autas minua siirtämään tätä laudoitusta."

Lattia oli irtanainen loukosta, ja lauta laudalta nuo kaksi tiedemiestä nostelivat sen ylös ja asettelivat seinää vasten. Sen alla oli nelikulmainen aukko ja vanhat kiviportaat johtivat maan sisälle.

"Ole varovainen!" huusi Bürger, kun Kennedy malttamattomuudessaan riensi niitä alas. "Siellä alla on oikea kanitarha, ja jos kerran eksyisit tieltä olisi sataa vastaan yksi mahdollisuus sinun löytää tietäsi takaisin. Varrohan kunnes tuon valoa."

"Minulla oli muutamia varomattomuuksia alussa, mutta sittemmin olen askel askeleelta oppinut kuljeksimaan siellä. Siinä on määrätty järjestelmä, mutta se on sellainen että eksyneen miehen, etenkin jos hän on pimeässä, on melkein mahdoton keksiä sitä. Vielä nytkin aina puran lankaa kerästä mennessäni edemmäs katakombiin. Näet itse kuinka tämä on vaikeaa, mutta jok'ainoa näistä käytävistä jakautuu ja yhä jakautuu kymmeniä kertoja ennen kuin olet päässyt sataa metriä."

He olivat laskeutuneet noin kaksikymmentä jalkaa navetan permannosta, ja seisoivat nyt nelikulmaisessa pehmeään rapakiveen hakatussa kammiossa. Rakoileville ruskeille seinille heitti lyhty vipajavan valon, joka oli alhaalta kirkas ja ylhäältä himmeä. Joka suunnalla avautui mustia käytäviä säteinä tästä yhteisestä keskuksesta.

"Seuraappas nyt ihan kintereilläni, veikkonen", varotti Bürger. "Älä poikkea matkalla mitään katselemaan, sillä minä vien sinut paikkaan missä kaikki nähtävä on kerättynä. Säästämme aikaa, jos menemme sinne suoraan."

Hän kulki edellä pitkin erästä käytävää ja englantilainen seurasi hänen kintereillään. Tuon tuostakin haarautui käytävä, mutta Bürger tuntui seuraavan joitakin omia salaisia merkkejä, sillä hän ei pysähdellyt eikä epäröinyt. Kaikkialla pitkin seiniä, sullottuina kuin siirtolaislaivan kojut, makasi vanhan Roman kristittyjä. Keltainen valo häilyi muumioiden käpertyneillä piirteillä ja välkkyi pyöreillä kalloilla ja lihattomien rintojen poikitse ristiin laskeutuneilla pitkillä valkeilla kyynärluilla. Ja kaikkialla Kennedy ohikulkiessaan näki kaihoksivin silmin muistokirjoituksia, hautausmaljoja, kuvia, pukuja, talousesineitä, koskemattomina hurskasten käsien jäljeltä monien vuosisatojen takaa. Ensimäiset hätäiset silmäyksetkin ilmaisivat että tämä oli katakombeista aikaisin ja täydellisin, sisältäen romalaisia jäännöksiä varaston jommoista hän ei ollut koskaan saanut yhdellä kertaa katsellakseen.

"Mitä tapahtuisi, jos lyhty sammuisi?" hän kysyi heidän rientäessään eteenpäin.

"Minulla on kynttilä varalla ja tulitikkulaatikko taskussani. Onko muuten sinulla tulitikkuja, Kennedy?"

"Kuinka kauvas menemme? Tuntuu siltä kuin olisimme kävelleet ainakin kilometrin."

"Enemmänkin, luulen. Haudoilla ei todellakaan ole mitään rajaa — ainakin sikäli kuin minä olen havainnut. Tästä alkaa käydä kovin sokkeloiseksi, joten lienee paras käyttää lankakeräämme."

Hän kiinnitti langan pään ulkonevaan kivenkärkeen ja kerää povessaan pitäen päästeli lankaa sikäli kuin he etenivät. Kennedy huomasi ettei varokeino ollut tarpeeton, sillä käytävät olivat nyt yhä mutkikkaampia ja sokkeloisempia, muodostuen suorastaan verkoksi. Mutta kaikki päättyivät isoon ympyriäiseen suojamaan, jonka toisessa päässä oli marmorilevyn kattama nelikulmainen rapakivijalusta.

"Heikkari!" huudahti Kennedy hurmaantuneena, kun Bürger heilautti lyhtyään marmoriin päin. "Se on kristitty alttari — luultavasti ensimäinen mitä on olemassa. Tähän kulmaan on kaiverrettu pieni pyhitysristi. Varmaankin on tätä suojamaa käytetty kirkkona."

"Aivan niin", vahvisti Bürger. "Jos minulla olisi enemmän aikaa, niin näyttelisin sinulle kaikkia noihin seinäkomeroihin haudattuja ruumiita, sillä niissä ovat kirkon aikaisemmat paavit ja piispat hiippoineen, sauvoineen ja täysine virkapukuineen. Menehän katsomaan tuota yhtä!"

Kennedy astui vastapäiselle seinälle ja tähysteli aavemaista päätä joka lepäsi irrallisiksi säikeiksi lahonneessa hiipassa.

"Tämä on kerrassaan huomattavaa", sanoi hän, ja ääni tuntui kimmoavan koveron holvin laesta. "En ole tämänmoista missään edes kuullut. Tuo tänne lyhty, Bürger, minä tahdon nähdä ne kaikki."

Mutta saksalainen oli vetäytynyt loitomma ja seisoi suojaman toisella puolella keskellä keltaista valokehää.

"Tiedätkö kuinka monta väärää käännettä on tämän ja portaitten välillä?" hän kysyi. "Runsaasti kaksi tuhatta. Kristityt tietenkin käyttivät sitä yhtenä suojeluskeinona. Miehellä on yksi mahdollisuus kahta tuhatta vastaan löytää valollakaan tietä ulos; mutta pimeässä se tietysti olisi paljoa työläämpää."

"Ja pimeys on kauhea. Yritin sitä kerran kokeeksi. Koetetaanpas sitä uudelleen!" Hän puhalsi lyhtyyn ja siinä silmänräpäyksessä tuntui kuin olisi näkymätön käsi tiukasti painunut Kennedyn silmille. Ei ollut hän koskaan tiennyt mitä moinen pimeys oli. Se tuntui ahdistavalta ja tukahuttavalta. Se oli kiinteä este, jota vastaan ruumis pelkäsi törmätä. Hän ojensi kätensä työntääkseen sitä luotansa.

Mutta hänen toverinsa alkoi nauraa, ja tuossa ympyriäisessä suojamassa kuului ääni joka taholta yht'aikaa.

"On omituista, Kennedy, että minä en kykenisi äänestäsi vähääkään päättelemään missä sinä seisot. Voisitko sinä sanoa missä minä olen?"

"Ellei minulla olisi lankaa kädessäni, niin en aavistaisikaan minne päin mennä."

"Kuulehan, Kennedy, tietääkseni on sinulla kaksi mielihalua. Sinua viehättää seikkailu ja esteen voittaminen. Seikkailu on tiesi löytäminen tästä katakombista. Vastuksena on pimeys ja ne pari tuhatta väärää käännettä, jotka saavat tien työlääksi. Mutta sinun ei ole tarvis hätäillä, aikaa on yllinkyllin, ja haluaisin että silloin tällöin levähtämään pysähtyessäsi ajattelisit neiti Mary Saundersonia ja tokko kohtelit häntä ihan kunnollisesti."

"Sinä paholainen, mitä tarkotat?" karjui Kennedy. Hän juoksenteli pikku kehissä ja haparoitsi molemmin käsin sysimustaa ilmaa.

"Hyvästi", pitkitti ilkkuva ääni jo etäämpää kuuluen. "En tosiaankaan luule, Kennedy, sinun omankaan selvityksesi perusteella menetelleen ihan oikein tuon tytön suhteen. Erästä pikku seikkaa vain et näy tietäneen, ja minä voin sen kertoa. Neiti Saunderson oli kihloissa erään kömpelön ylioppilasparan kanssa, ja tämän nimi oli Julius Bürger."

Jostakin kuulut kahahdus, askelten epämääräistä töminää kallioalustalla, ja sitte hiljaisuus valtasi vanhan kristityn kirkon — umpinainen, raskas hiljaisuus, joka saarsi Kennedyn ja valahti hänen ylitseen kuin hukkuvan miehen läkähdyttävä vesi.

Pari kuukautta jälkeenpäin kiersi Europan sanomalehdissä seuraavanlainen pätkä:

"Äskeisten vuosien huomattavimpia löytöjä on uusi katakombi Romassa, jonkun matkan päässä itään Calixtuksen tunnetuista holveista. Tämän tärkeän hautauspaikan, joka on tavattoman rikas aikaisen kristityn kauden merkillisistä jäännöksistä, on saanut tarmollaan ja älykkäisyydellään kaivetuksi esille t:ri Julius Bürger, nuori saksalainen tutkija, joka alkaa saada ensimäisen sijan vanhan Roman tuntemisessa. Vaikka hän on ensimäinen julkaisemaan löytönsä, niin on vähemmän onnellinen löytäjä käynyt hänen edellään. Pari kuukautta takaperin katosi tunnettu englantilainen tutkija Kennedy äkkiä asunnostaan Corson varrelta, ja oletettiin hänen lähtönsä syyksi osallisuutta erääseen äskeiseen häväistysjuttuun. Nyt ilmeneekin että hän todellisuudessa oli joutunut sen kiihkeän tutkija-innon uhriksi, jolla hän oli kohonnut huomattuun asemaan muinaistieteen alalla. Hänen ruumiinsa löydettiin uuden katakombin keskuksesta, ja jaloista ja saappaista saattoi päättää hänen astuskelleen päiväkausia pitkin polveilevia käytäviä, jotka tekevät nämä maanalaiset haudat kovin vaarallisiksi tutkijoille. Käsittämättömällä ajattelemattomuudella oli onneton tunkeutunut tuohon sokkeloon ilman kynttilöitä ja tulitikkuja, sikäli kuin voi havaita, joten hänen surullinen kohtalonsa oli oman uhkarohkeuden tuottama. Tapauksen tekee vielä säälittävämmäksi se että t:ri Julius Bürger oli vainajan likeinen ystävä. Tavattoman löydön tuottamaa iloa on suuresti sumentanut toverin ja virkaveljen kamala loppu."

Tämä tapahtui siihen aikaan kun mahdikapinan hyöky, joka valtavana tulvana oli aaltoillut isoiltajärviltä ja Darfurista Egyptin rajoille asti, vihdoin oli saavuttanut huippunsa, jopa muutamien mielestä alkanut näyttää laskeutumisenkin oireita. Alussa se oli ollut kamala. Se oli niellyt Hicksin armeijan, haudannut kenraali Gordonin Khartumissa, vyörynyt brittiläisten joukkojen takana näiden peräytyessä alas virtaa ja lopuksi räiskäyttänyt rosvojoukkoja niinkin kauvas pohjoiseen kuin Assuaniin asti. Sitte se löysi toisia kulkuväyliä itään ja länteen, Keski-Afrikaan ja Abessiniaan, ja vetäytyi hieman sivulle Egyptistä. Syntyi kymmenvuotinen lepotila, jonka kuluessa rajalinnueet turhaan tähystelivät Dongolan etäällä siintäviä kukkuloita. Niiden punertavien usvien takana oli veren ja kauhun maa. Silloin tällöin tunkeutui joku seikkailunhaluinen etelään päin noita utuisia vuoria kohti, himoten kumia ja norsunluuta, mutta kukaan ei koskaan palannut. Kerran pääsi eräs typistelty egyptiläinen ja kerran eräs kreikkalainen nainen, hulluna janosta ja kauhusta, takaisin rajalinnoituksiin asti. Se oli ainoa tuote tuosta pimeyden maasta. Toisinaan muutti päivänlasku nuo etäiset usmat tulipunaiseksi pilvikerrostumaksi, jonka kammottavasta helmasta synkät vuoret kohosivat kuin saarina verimeressä. Se näytti kolkolta vertauskuvalta eteläisellä taivaalla, Wady Halfan linnotetuilta kunnailta katseltuna.

Kymmenen vuoden hyörinä Khartumissa, kymmenen vuoden hiljainen työ Kairossa, ja sitte oli kaikki valmiina sivistyksen tehdä jälleen retki etelään vaeltaen asestetussa saattueessa, kuten sen tapana on. Kaikki oli valmiina, aina viimeisen kameelin kuormasatulaa myöten, eikä kuitenkaan kukaan sitä aavistanut, sillä perustuslain kahlehtimattomalla hallitusmuodolla on etunsa. Suuri hallitusmies oli kiistellyt, luovinut ja houkutellut; suuri soturi oli järjestänyt ja suunnitellut, ja pannut piasterit tehoamaan puntina. Ja sitte eräänä yönä nämä kaksi valtiashenkeä kohtasivat toisensa ja löivät kättä, ja soturi katosi pois omissa asioissaan. Ja juuri silloin ilmestyi Hilary Joyce Kairoon, otettuaan eronsa Royal Mallows fusiliereista ja saatuaan toistaiseksi määräyksen yhdeksänteen sudanilaisrykmenttiin.

Napoleon oli sanonut, ja Hilary Joyce oli painanut muistiinsa, että ainoastaan Itämailla mies voi hankkia itselleen suuren maineen. Tässä hän nyt oli itämailla, matkatavaroina neljä tinalevylaatikkoa, Wilkinson-sapeli, Bond-pistoli ja kappale Greenin "Johdantoa arapiankielen tutkimiseen." Kun on sellainen lähtökohta ja nuoruuden veri juoksee kuumana suonissa, niin kaikki tuntuu helpolta. Hän hiukan pelkäsi kenraalia, kuultuaan kertomuksia hänen ankaruudestaan nuoria upseereita kohtaan, mutta kohteliaalla käytöksellä ja sävyisyydellä hän toivoi suoriutuvansa siitäkin. Hän jätti tavaransa Shepheardin hotelliin ja kävi pääkortteeriin ilmottautumassa.

Häntä vastaanottamassa ei ollut kenraali, vaan tiedustajaosaston päällikkö, sillä ylipäällikkö oli vielä tuolla asiallansa. Hilary Joyce seisoi lyhyen, vantteran, lempeä-äänisen upseerin edessä, rauhallinen sävy verhosi tavattoman terävää ja tarmokasta luonnetta. Tuolla tyynellä hymyllään ja viattomalla naamallaan hän oli petkuttanut viekkaimmatkin itämaalaiset. Hän seisoi paperossi sormien välissä ja katseli tulijaa.

"Kuulin teidän saapuneen. Pahottelen ettei päällikkö ole täällä teitä vastaanottamassa. Hän on lähtenyt rajalle."

"Ei, sain toimekseni antaa teille määräyksen." Hän astui seinällä riippuvan kartan luo ja viittasi paperossillaan. "Näette tuon paikan. Se on Kurkurin keidas — hieman hiljainen, pelkään, mutta raitis ilma siellä on. Teidän tulee lähteä sinne niin pian kuin mahdollista. Siellä tapaatte komppanian yhdeksättä rykmenttiä ja puoli skvadronaa ratsuväkeä. Te otatte päällikkyyden."

Hilary Joyce katseli nimeä, joka oli painettu kahden mustan viivan risteykseen; ylt'ympäri oli kartta aivan tyhjä useamman tuuman alalla.

"Ei, lähde. Eikä varsin hyvää vettäkään, mutta te totutte pian natroniin. Se on tärkeä paikka, kahden karavanitien yhtymäkohta. Kaikki tiet ovat nyt luonnollisesti suljetut, mutta ei voi koskaan tietää, vaikka jonkun onnistuisi pujahtaa läpi."

"Meidän kesken sanoen siellä ei tosiaankaan ole mitään rosvottavaa. Olette siellä nappaamassa kiinni sanansaattajia. Niiden täytyy levätä lähteillä. Olette vasta äskettäin saapunut, mutta tunnette kai jo sen verran tämän maan oloja että tiedätte paljo tyytymättömyyttä olevan vallalla ja kalifin luultavasti yrittävän antaa tietoja puoluelaisilleen. Senoussi taasen asuu tuolla päin" — hän heilautti paperossiaan länteen päin, "ja kalifi ehkä lähettää hänelle sanansaattajan sitä tietä. Velvollisuutenne kaikessa tapauksessa on vangita jokainen tulija, ja ottaa selvä hänen hommistaan ennen kuin päästätte hänet. Ette kai puhu arapiankieltä?"

"No, siellä saattekin hyvää aikaa opiskella. Ja teillä on alkuasukasupseeri, Ali … mikä hänen sukunimensä nyt olikaan — hän osaa englantia ja voi olla tulkkina teille. Hyvästi nyt, mainitsen ilmottautumisenne päällikölle. Lähtekää nyt paikallenne niin nopeasti kuin voitte."

Rautateitse Balianiin, postilaivalia Assuaniin ja sitte kamelin seljässä kaksi vuorokautta libyalaisessa erämaassa joku Ababdeh oppaana ja mukana kolme kuormakamelia, jotka näännyttävät ihmiset sietämättömällä hitaudellaan. Mutta neljäkin kilometriä tunnissa tekee lopulta matkaa, ja vihdoinkin kolmantena iltana saattoi Hilary Joyce siltä mustalta kuonaläjän kummukkeelta, jota kutsutaan Jebel Kurkuriksi, katsoa alas etäiseen palmuryhmään, ja hänen mielestään tuo viileä vehreyden pälvi keskellä armahtamattoman mustaa ja keltaista hieta-aavikkoa oli kaunein värivaikutus mitä hän milloinkaan oli nähnyt. Tunnin kuluttua hän saapui pieneen leiriin, vahti tuli ulos tekemään kunniaa, hänen alkuasukas-ajutanttinsa tervehti häntä oivallisella englanninkielellä, ja äkkiäpä hän jotenkin kotiutui.

Se ei ollut mikään houkutteleva paikka pitempää oleskelua varten — leveä, maljamainen, ruohottunut notko, joka loiveni kolmeen kaivoon päin, joissa oli ruskeaa suolan sekaista vettä. Siellä oli myös palmulehto, kaunis katsella, mutta ärsyttävä, kun ajattelee että luonto oli istuttanut vähemmin varjoiset puunsa juuri siihen missä varjoa paraiten tarvittiin. Yksi ainoa tuuhea akasiapuu oli jonkinlaisena korvauksena. Siinä torkkuili Hilary Joyce helteellä, ja kun oli viileätä, hän harjotteli leveäharteisia, kapeakoipisia sudanilaisiaan, jotka olivat hauskan näköisiä iloisine mustine naamoineen ja lystikkäine pikku leirilakkeineen. Joyce oli oikea harjotuspaholainen, ja mustat pitivät harjotuksista, joten hän pian tuli suosituksi heidän keskuudessaan. Mutta toinen päivä oli aivan toisensa kaltainen. Ilma, näköala, toimet, ruoka kaikki oli samaa. Kolmen viikon kuluttua hän oli mielestään ollut siellä jo lukemattomia vuosia. Mutta vihdoin tapahtui jotakin, mikä keskeytti yksitoikkoisuuden.

Eräänä iltana päivänlaskussa Hilary Joyce ratsasti hitaasti alas vanhaa karavanitietä. Häntä viehätti tämä kapea polku, joka mutkitellen kallionlohkareiden lomitse ja kumpujen yli jatkui Afrikan tuntemattomaan sydämeen. Lukemattomien kamelien askeleet olivat vuosisatojen kuluessa polkeneet sen sileäksi, joten se nyt käyttämättömänä ja hyljättynäkin kiemurteli yhä eteenpäin, merkillisimpänä kaikista teistä jalan levyisenä ja parin tuhannen penikulman pituisena. Joyce tuumiskeli ratsastaessaan milloin sitä viimeksi olikaan ihmisolento etelästä päin vaeltanut, ja yht'äkkiä hän katseensa nostaessaan näki miehen astelevan pitkin tietä. Ensi katseella Joyce otaksui hänet omaksi miehekseen, mutta älysi sitte ettei tämä ollut mahdollista. Vieras oli puettu arapialaisen liehuvaan kaapuun eikä sotamiehen ihonmukaiseen khakiin. Hän oli hyvin pitkä, ja korkea turbani sai hänet näyttämään jättiläiseltä. Hän asteli reippaasti, pää pystyssä ja ryhdikkäänä kuin mies joka ei tiedä mitä pelko on.

Kuka saattoi tuo olla, tuo pelottava jättiläinen, joka astui esiin tuntemattomasta erämaasta? Kenties jonkun villin keihäsmieslauman etumies. Ja mistä saattoi hän tulla? Lähin lähde oli runsaasti sata engl. penikulmaa etelämpänä. Kurkurin rajavartio ei missään tapauksessa voinut antaa satunnaisten matkustajien kulkea esteettömästi. Hilary Joyce käänsi hevosensa, nelisti leiriin ja hälyytti miehet koolle. Kaksikymmentä ratsumiestä takanaan hän sitte taas ratsasti ulos tutkimaan.

Mies lähestyi yhä noista sotaisista varusteluista huolimatta. Hetkisen oli hän epäröinyt ensin nähdessään ratsuväen, mutta pakoa ei voinut ajatellakaan, ja hän lähestyi kuten ainakin se joka tahtoo tehdä pahassa pulassa parhaansa. Hän ei tehnyt vastarintaa eikä sanonut mitään, kun kahden soturin kädet laskeutuivat hänen hartioilleen, vaan käveli tyynesti heidän hevostensa välissä leiriin. Heti sen jälkeen palasivat patrullit takaisin. Ei näkynyt vilahdustakaan mistään dervisheistä. Mies oli yksinään. Oiva ratsastuskameli oli löydetty kuolleena jonkun matkan päässä tien varrella. Vieraan salaperäinen saapuminen oli nyt selitetty. Mutta minkätähden, mistä ja minne? ne olivat kysymyksiä, joihin innokkaan upseerin tuli löytää vastaus.

Hilary Joyce tunsi pettymystä, kun ei mitään dervishejä näkynyt. Olisi ollut kaunis alku hänelle egyptiläisessä armeijassa, jos hän olisi saanut taistella pikku kahakan omin päin. Mutta olihan hänellä sentään harvinainen tilaisuus edukseen vaikuttaa esimiehiinsä. Hän tahtoi mielellään osottaa kuntoaan tiedustajaosaston päällikölle ja vielä enemmän tuolle jurolle ylipäällikölle, joka ei milloinkaan unohtanut kelpo tekoa eikä milloinkaan anteeksiantanut velttoutta. Vangin puku ja ryhti osotti että hän oli tärkeä henkilö. Kaikki eivät ratsasta täysiverisillä kameleilla. Joyce valeli päätään kylmällä vedellä, hörppi kupillisen väkevää kahvia, asetti päähineeseensä mahtavan upseerintöyhdön kypärin asemesta ja istuutui akasiapuun juurelle tuomariksi.

Hän toivotteli että hänen perheensä olisi nähnyt hänet nyt, molemmat mustat palvelijat takanaan ja egyptiläinen upseeri vieressään. Hän istui telttipöydän ääressä, ja vanki tuotiin esille tarkasti vartioittuna. Hän oli kaunis mies, jolla oli rohkeat, harmaat silmät ja pitkä musta parta.

Omituinen värähdys oli ilmaantunut miehen kasvoille, mutta hävinnyt niin nopeasti, että se saattoi olla hermotykähdys. Nyt hän oli itämaalaisen tyynimielisyyden esikuva.

Alkuasukas-upseeri teki sen, mutta vieras ei vastannut, vaan sama värähdys ilmaantui taas hänen kasvoilleen.

"Hiisi vieköön!" huudahti Hilary Joyce, "enpä ole hävyttömämpää konnaa tavannut! Hän vieläkin iskee silmää minulle. Kuka olet, senkin otus! Tee selkoa itsestäsi! Kuuletko?"

Mutta pitkä arapialainen oli yhtä kuuro englannin- kuin arapiankielelle. Egyptiläinen koetti uudelleen ja yhä uudelleen. Vanki katseli Joycea hyvin omituisesti ja murti silloin tällöin kasvonpiirteitään, mutta ei kertaakaan avannut suutaan. Joyce repi ähmistyneenä tukkaansa.

"Kuules, Mahomet Ali, meidän täytyy saada selkoa tästä miehestä. Sanot ettei hänellä ole mitään papereita?"

"Voi arvata että hän tulee kaukaa. Juoksijakameli ei hevillä kuole. Hän on tullut vähintäinkin Dongolasta."

"Eikä ole. En ole eläissäni nähnyt miestä, joka olisi näyttänyt kaikin puolin niin täysikykyiseltä kuin hän."

"Ja antaa jonkun toisen saada kunnia! Ei, tämä on minun saaliini. Mutta kuinka saisimme hänen kielenkantansa irrotetuksi?"

Egyptiläisen mustat silmät harhailivat pitkin leiriä ja pysähtyivät keittiön lieteen.

"Kenties", sanoi hän, "jos bimbashi katsoo sopivaksi —." Hän katseli vankia ja sitte räiskyviä kekäleitä.

"Ei, ei. Se voi käydä päinsä täällä, mutta se kuulostaisi aivan kamalalta, jos Lontoon lehdet saisivat sen tietoonsa. Mutta kuules", kuiskasi hän, "voimmehan pelottaa häntä hieman. Siinä ei ole mitään pahaa."

"Riisuttakoon mieheltä kaapu. Käske panna hevosenkenkä tuleen ja kuumentaa se."

Vanki katseli valmistuksia ilmeellä, joka näytti enemmän huvitetulta kuin levottomalta. Hän ei edes räpäyttänyt silmiään, kun musta kersantti lähestyi tulikuuma hevosenkenkä pajunetin kärjessä.

"Heittäkää pois koko roska!" huudahti Joyce suuttuneena ja hypähti seisaalleen. "Ei kannata yrittää pelottaa tuota miestä. Hän tietää ettemme voi ryhtyä tositoimiin. Mutta minä voin pieksättää hänet ja sen teen, jollei hän saa takaisin kielensä käyttöä huomisaamuksi; nahan minä nyljetän hänen seljästään, niin totta kuin nimeni on Joyce. Sano se hänelle. Joko sanoit?"

Hän keskeytti istunnon, ja järkähtämättömän tyynenä kuten ennenkin kulki vanki vartijainsa saattamana saamaan illallistaan, riisiä ja vettä.

Hilary Joyce oli hyväsydäminen mies ja hänen omaa untaan suuresti häiritsi ajatus siitä rangaistuksesta, jonka oli määrännyt seuraavaksi päiväksi. Hän toivoi että paljas pampun ja ruoskan näkeminen saisi vangin luopumaan uppiniskaisuudestaan. Sitte hän ajatteli kuinka kamalaa olisi, jos mies sitte jälkeenpäin todellakin huomattaisiin mykäksi. Se mahdollisuus teki häneen niin pahan vaikutuksen, että hän päivän koittaessa miltei oli päättänyt lähettää muukalaisen vahingoittamattomana Assuaniin. Mutta kuinka huono ratkaisu se olisi jutulle! Hän makaili vielä vuoteellaan ja mietiskeli, kun kysymys äkkiä selvisi itsestään. Ali Mahomet ryntäsi telttiin.

"Niin, ja teidän paras ratsastuskamelinne. Telttiin on leikattu reikä, ja hän on aamuyöstä päässyt livahtamaan pakoon!"

Joyce toimi kaikella mahdollisella tarmolla. Ratsuväkeä lähetettiin joka haaralle, patrullit tutkivat pehmeätä hietaa kummuilla, löytääkseen jälkiä pakolaisesta, mutta kaikki turhaan. Mies oli kerrassaan kadonnut. Raskaalla sydämellä kirjotti Hilary Joyce virallisen raportin asiasta ja lähetti sen Assuaniin. Viisi päivää myöhemmin hän sai päälliköltä lyhyen määräyksen saapua sinne. Hän pelkäsi pahinta ankaralta soturilta, joka säästi muita yhtä vähän kuin itseään.

Ja hänen pahimmat aavistuksensa toteutuivat. Tomuisena ja väsyneenä saapui hän eräänä iltana pääkortteeriin. Papereilla ja kartoilla täytetyn pöydän ääressä istui tuo kuuluisa soturi ja tiedustajaosaston päällikkö syventyneinä asemakarttoihin ja piirustuksiin. He tervehtivät kylmäkiskoisesti.

"Kuulin, kapteeni Joyce", sanoi kenraali, "että olette antanut hyvin tärkeän vangin livahtaa käsistänne."

"Niinpä kyllä. Mutta se ei auta asiaa. Saitteko tietää häneltä mitään, ennenkuin päästitte karkuun?"

"Niin, kapteeni Joyce", sanoi kenraali ankaralla järkähtämättömällä äänellään, "en voi onnitella ensimäisiä opinalkeitanne egyptiläisessä armeijassa. Kuten tiedätte on jokainen englantilainen upseeri tässä armeijassa huolellisesti valikoittu, sillä onhan minulla koko brittiläinen armeija, mistä saa miehiä. Olisi vääryys toisia kohtaan, jos jättäisin sikseen ilmeisen selvän älyn tai innon puutteen. Otaksun että everstinne Royal Mallows-rykmentissä, josta olette tullut, on iloissaan, kun saa teidät takaisin rykmenttiinsä."

"Sen päälle saat nukkua, senkin Adonis, ja tuottakoon se sinulle makeita unia!"

Joyce kääntyi hämmästyneenä. Missä oli nuo sanat lausuttu ennen? Kuka oli käyttänyt niitä?

Kenraali oli noussut seisaalleen. Sekä hän että tiedustajaosaston päällikkö nauroivat. Joyce tuijotti tuohon kookkaaseen vartaloon, suoraan ryhtiin ja harmaisiin tutkimattomiin silmiin.

"Niin, kapteeni Joyce, nyt olemme kuitit!" sanoi kenraali ja ojensi hänelle kätensä. "Tuotitte minulle epämieluisan hetken kirotulla hehkuvanpunaisella hevosenkengällänne. Olen maksanut teille samalla mitalla. Eikä enää puhettakaan teidän siirtämisestänne Royal Mallows-rykmenttiin."

"Mitä vähemmän kysymyksiä, sen parempi, kenties. Mutta tietysti tuntuu juttu jokseenkin hämmästyttävältä. Minulla oli pieni yksityisasia Kabbabish-heimolle, jota ei kukaan muu voinut suorittaa. Paluumatkalla tulin vartiopaikallenne. Iskin lakkaamatta silmää teille, saadakseni puhutella teitä kahden kesken."

"En voinut ilmaista itseäni kaikille noille mustille, sillä miten olisin sitte enää seuraavalla kerralla voinut käyttää tekopartaani ja arapialaista pukuani? Panitte minut kiusalliseen asemaan, mutta lopuksi onnistuin saamaan lausutuksi pari sanaa egyptiläiselle upseerillenne, joka auttoi minua karkaamaan."

"Käskin hänen pysymään vaiti. Minun oli kuitattava tilini teille. Mutta kahdeksalta syömme päivällistä, kapteeni Joyce. Elämme täällä yksinkertaisesti, mutta luullakseni voin kestitä teitä hiukan paremmin kuin te Kurkurissa minua."

Monet tunsivat Alphonse Lacourin hänen vanhoina päivinään. Vuoden 1848 kapinasta asti, kunnes hän Krimin sodan toisena vuonna kuoli, oli hän aina tavattavissa samassa Provence-kahvilan nurkassa St. Honoré-kadun varrella; hän tuli sinne kello yhdeksän iltaisin ja läksi pois sitte kun ei enää löytänyt ketään, jonka kanssa olisi jutellut. Tarvittiin jonkunverran itsensähillitsemistä tuota vanhaa diplomaattia kuunnellessa, sillä hänen historiansa olivat hyvin uskomattomia ja hän oli nopea huomaamaan pienimmänkin hymyn vilahduksen tahi kulmakarvojen kohotuksen. Silloin suoristi hän pitkän pyöreän selkänsä, nosti voimakasta leukaansa ja hänen r:nsä sorisi kuin rumpu. Ja silloin oli kuulijan hyvä poistua.

Muistetaan kyllä vielä hänen historiansa Talleyrandista ja viidestä ostroninkuoresta, ja hänen tavattoman hullu kertomuksensa Napoleonin toisesta käynnistä Ajacciossa. Edelleen hänen sangen seikkaperäinen romaaninsa (johon hän ei milloinkaan johtunut, ennen kuin alkoi tyhjentää toista viinipulloaan) keisarin paosta St. Helenan saarelta — kuinka hän eleskeli kokonaisen vuoden Filadelfiassa, sill'aikaa kun kreivi Herbert de Bertrand, joka muka oli hänen elävä kuvansa, edusti häntä vankeudessa. Mutta kaikista hänen historioistaan tunnetuin oli juttu koraanista ja ulkomaanministerin kuriirista. Ja kuitenkin, kun monsieur Otton muistiinpanot julkaistiin painosta, huomattiin että vanhan Lacourin uskomattomissa väitteissä todella oli perää.

"Tietäkää monsieur", oli hänellä tapana sanoa, "että jätin Egyptin sitte kun Kleber murhattiin. Olisin mielelläni jäänyt, sillä minulla oli parhaillaan tekeillä käännös Koraanista, ja meidän kesken sanoen minä siihen aikaan tuumailin kääntyä muhametinuskoon, sillä minua hyvin suuresti miellyttivät sen terveet periaatteet avioliitosta. Mutta ne olivat tehneet uskomattoman erehdyksen kieltäessään viinin, ja siihen kallioon aina ajoi karille se mufti, joka koetti käännyttää minua. Kun vanha Kleber kuoli ja Menou tuli ohjaksiin, tunsin olevan ajan siirtyä. Minun ei sovi puhua omasta kyvystäni, monsieur; mutta ymmärrättehän ettei mies mielellään anna aasin ratsastaa niskassaan. Otin mukaani koraanini ja paperini Lontooseen, jonne ensimäinen konsuli oli lähettänyt monsieur Otton tekemään rauhansopimusta, sillä sekä ranskalaiset että englantilaiset olivat kovin kyllästyneitä sotaan, jota oli kestänyt kymmenen vuotta. Tässä suhteessa olin suureksi hyödyksi monsieur Ottolle englanninkielen taitoni perusteella ja myöskin, jos sanonkin sen itse, luontaisen lahjakkaisuuteni kautta. Ne olivat onnellisia päiviä mitkä vietin Bloomsbury squaren varrella.

"Monsieur Otto, lähettiläämme, oli hirveässä puuhassa tuon rauhansopimuksen kanssa, ja koko hänen esikuntansa oli vähällä nääntyä kuoliaaksi. Englannin ulkomaanministerinä oli milord Hawkesbury ja hänen kanssaan meidän oli väitteleminen. Voitte ymmärtää, ettei se ollut mitään lastenleikkiä. Kymmenvuotisen sodan aikana oli kukin kansa napannut itselleen yhtä ja toista, mikä oli kuulunut toisille tahi heidän liittolaisilleen. Mitä oli jätettävä takaisin? Ja mitä oli pidettävä? Onko tämä saari yhtä arvokas kun tuo niemimaa? Jos teemme tämän Venetsiassa, teettekö sitte tuon Sierra Leonessa? Jos luovutamme sulttaanille Egyptin, niin annatteko te takaisin Hyväntoivonniemen, jonka olette ottaneet liittolaisiltamme hollantilaisilta? Niin vääntelimme ja kääntelimme me; ja näin monsieur Otton useasti palaavan lähetystöön niin uupuneena että hänen sihteerinsä ja minun täytyi miltei nostaa hänet vaunuista sohvalle. Mutta lopulta saatiin asia järjestetyksi, ja tuli se ilta, jona sopimus vihdoin allekirjotettaisiin.

"Tietäkää että ainoa valttikortti, mikä meillä oli ja minkä alituiseen vedimme esille pelissä, oli se, että meidän hallussamme oli Egypti. Englantilaiset olivat hyvin hermostuneita siitä että joukkomme olivat siellä. Se antoi meille jalansijan Välimeren molemmissa päissä, näettekös. Eivätkä he voineet olla varmat siitä, ettei ihmeellinen pikku Napoleonimme olisi voinut tehdä sitä perustaksi hyökkäykselle Intiaan. Milloin tahansa lordi Hawkesbury vaati saada haltuunsa jotakin, me vaan vastasimme: 'Siinä tapauksessa me luonnollisesti emme voi suostua kutsumaan joukkojamme pois Egyptistä', ja sillä tavalla saimme hänet taas piankin järkiinsä. Egyptin avulla saavutimme erittäin edulliset ehdot ja erityisesti saimme englantilaiset taipumaan luopumaan Hyväntoivonniemestä; emme tahtoneet että teidän kansanne, monsieur, saisi jalansijaa Etelä-Afrikassa, sillä historia on opettanut meille että brittiläinen jalansija puolessa vuosisadassa muuttuu brittiläiseksi yliherruudeksi.

"No, ensimäisenä päivänä lokakuuta piti sopimuksen vihdoinkin saada allekirjotuksensa. Aamulla onnittelin monsieur Ottoa vaivojemme onnellisesta päättymisestä. Hän oli pikkarainen kalpea ukko, hyvin eloisa ja hermostunut, ja hän oli nyt niin ihastuksissaan omasta menestyksestään, ettei voinut istua alallaan, vaan hyppi ympäri huonetta ja jutteli ja naureskeli, minun istuessani tyynyllä eräässä nurkassa, kuten olin oppinut Itämailla. Äkkiä saapui sisälle sanansaattaja, mukanaan kirje, joka oli lähetetty Parisista. Monsieur Otto vilkaisi kirjeeseen, ja heti pettivät hänen polvensa, ja sanaakaan hiiskumatta hän kaatui pyörtyneenä lattialle. Minä hypähdin hänen luokseen, kuriiri samoin, ja me kannoimme hänet sohvalle. Hän oli ihan kuolleen näköinen, mutta tunsin kuitenkin hänen sydämensä tykyttävän.

"'En tiedä', vastasi sanansaattaja. 'Monsieur Talleyrand pyysi minua matkustamaan tänne niin nopeasti kuin ikinä mahdollista ja jättämään tämän kirjeen monsieur Otton käsiin. Olin Parisissa vielä eilen puolenpäivän aikana.'

"Tiedän että käyttäydyin moitittavasti, mutta en voinut olla vilkaisematta kirjeeseen, joka putosi monsieur Otton lamaantuneesta kourasta. Jumalani, mikä isku! En pyörtynyt, mutta istuuduin esimieheni viereen ja purskahdin kyyneliin. Siinä oli vaan muutamia sanoja, mutta ne ilmottivat että joukkomme olivat kuukausi takaperin jättäneet Egyptin. Sopimuksemme oli siis mennyt tyhjään, sillä ainoa syy, joka oli saanut vihollisemme antamaan meille hyvät ehdot, oli poissa. Kahdentoista tunnin kuluttua tämä ei olisi merkinnyt mitään. Mutta nyt ei sopimus vielä ollut allekirjotettu. Meidän täytyisi luovuttaa Hyväntoivonniemi. Meidän täytyisi antaa Englannin saada Malta. Nyt, kun Egypti oli poissa, ei meillä ollut mitään tarjottavaa sijalle.

"Mutta me ranskalaiset emme ole niin helposti voitettuja. Te englantilaiset tuomitsette meitä väärin, kun luulette että meillä on heikko ja naisellinen luonne, sentähden että osotamme mielenliikutuksia, joita te salaatte. Ette voi uskoa sitä, jos luette historiaamme. Monsieur Otto saavutti jälleen tajuntansa ja me neuvottelimme mitä oli tehtävä.

"'Ei kannata jatkaa, Alphonse', sanoi hän. 'Tuo englantilainen nauraa minulle, jos pyydän häntä kirjottamaan alle.'

"'Miehuutta!' huudahdin minä, ja silloin juolahti mieleeni äkillinen ajatus. 'Kuinka voimme tietää että englantilaiset ovat saaneet tiedon tästä? He voivat ehkä allekirjottaa rauhansopimuksen ennen kuin saavat tietää sen.'

"'Alphonse', huudahti hän, 'olet pelastanut minut! Mistä he tietäisivätkään sen? Tietomme ovat tulleet Toulonista Parisiin ja sitte suoraan Lontooseen. Heidän tietojensa täytyy meritse kulkea Gibraltarin salmen kautta. Tällä hetkellä on todenmukaista ettei kukaan tiedä sitä Parisissakaan paitsi Talleyrand ja ensimäinen konsuli. Jos säilytämme salaisuutemme, voimme vielä saada sopimuksemme allekirjotetuksi.'

"Voi monsieur, voitte ajatella millaisessa hirveässä epätietoisuudessa vietimme sen päivän. En milloinkaan unohda noita hitaita tunteja, kun istuimme yhdessä ja säpsähdimme kuullessamme etäältä pienimmänkään huudon, peljäten että se oli ensimäinen ilmaus siitä ilosta, jonka uutinen herättäisi Lontoossa. Monsieur Otto tuli vanhaksi mieheksi tuona yhtenä päivänä. Mitä minuun tulee, on minun helpompi mennä vaaraa vastaanottamaan kuin odotella sitä. Läksin sentähden illemmällä kaupungille. Kuljeskelin sinne tänne. Olin monsieur Angelon miekkailukoulussa, monsieur Jacksonin kokoushuoneessa, Brooksin klubissa, edustajakamarin keskusteluhuoneessa, mutta missään en kuullut uutisia. Oli kuitenkin mahdollista, että milord Hawkesbury oli saanut tietoja samalla tavalla kuin me. Hän asui Harley kadun varrella, ja siellä piti sopimuksen saada allekirjotuksensa samana iltana kello kahdeksan. Pyysin monsieur Ottoa ennen lähtöään juomaan pari lasia burgundia, jotta hänen kalpeat kasvonsa ja vapisevat kätensä eivät herättäisi englantilaisen ministerin epäluuloa.

"Niin, me läksimme lähetystön vaunuilla yhdessä noin puoli kahdeksalta. Monsieur Otto läksi yksinään sisälle, mutta pian, muka noutaakseen salkkuaan, hän tuli taas ulos ja sanoi ilosta loistavin kasvoin, että kaikki oli hyvin.

"'Hän ei tiedä mitään', kuiskasi hän. 'Voi, jos seuraava puoli tuntia olisi jo mennyt.'

"'Jotta mikään sanansaattaja sitä ennen ei keskeyttäisi teitä. Minä lupaan pitää huolen siitä — minä Alphonse Lacour.'

"Hän puristi lujasti kättäni. 'Jollakin tekosyyllä siirrän yhden kynttilöistä ikkunan ääressä olevalle pöydälle', sanoi hän ja riensi sisälle, minun jäädessäni seisomaan kadulla vaunujen vieressä.

"Siis jos vain puoli tuntia voisimme varjella itseämme keskeytykseltä olisi voitto meidän. Olin tuskin alkanut laatia suunnitelmiani, kun jo näin vaunujen lyhtyjen huimaa vauhtia lähenevän Oxford kadulta. Entäs jos se olisi kuriiri! Mitä voisin tehdä? Olin valmis tappamaan hänet — niin, tappamaan hänet mieluummin kun olisin sallinut työmme tuhoutua viime hetkellä. Tuhansia ihmisiä kuolee, jotta sota tulisi kunniarikkaaksi. Miksi ei yksi kuolisi, jotta saataisiin kunniarikas rauha? Mitä minä välitin, jos joutuisinkin mestauslavalle? Olisin tullut uhrautuneeksi maani puolesta. Minulla oli pieni, käyrä turkkilainen veitsi vyössäni. Laskin käteni sen kahvaan, mutta levottomuuttani herättäneet vaunut vierivätkin siivosti ohitseni.

"Mutta joku muu voisi tulla. Minun täytyi olla valmiina. Ennen kaikkia piti välttää lähetystön joutuminen pahaan valoon. Käskin ajurimme ajaa kappaleen matkaa syrjään, ja sitte huusin vuokra-ajurin. Puhuttelin häntä ja annoin hänelle kultakolikon. Hän ymmärsi että joku erityinen palvelus oli kysymyksessä.

"'Tehdään, hyvä herra', sanoi hän ja katseli minua hidasluontoisilla silmillään, joissa ei ollut pienintäkään innon tahi uteliaisuuden ilmettä.

"'Jos satun vaunuihisi erään toisen herran keralla, niin sinun tulee ajaa edes takaisin Harley kadulla, tottelematta kenenkään muun käskyjä kuin minun. Kun astun pois viet tuon toisen herran Watierin klubiin Bruton kadulle.'

"Seisoskelin siis milord Hawkesburyn talon edustalla, ja voitte hyvin ajatella, kuinka usein vilkaisin ylös ikkunaan nähdäkseni kynttilän. Viisi minuuttia kului ja taas viisi. Voi kuinka ijankaikkisen pitkältä tuntui aika! Oli oikein purevan kylmä lokakuun ilta; valkea sumu hiipi pitkin märkää, kiiltävää katukivitystä ja verhosi himmeät katulyhdyt. En voinut nähdä viidenkymmenen askeleen päähän millekään taholle, mutta heristin yhtämittaa korviani, kuullakseni kavioiden kopsetta tai vaunujen jyrinää. Jäytävä levottomuus kalvoi sydäntäni ja synkät rakennukset sekä ruma sää ahdistivat mieltäni. Kävelin edes takaisin, lämmitäkseni huitoen käsiäni, yhä heristäen korviani. Ja sitte äkkiä kuulin vaunujen jyrinää Oxford kadulta; se tuli hetki hetkeltä yhä lujemmaksi, ja nyt näkyi kaksi keltaista liekkiä kiitämässä sumun läpi, ja keveät vaunut vierivät ulkomaanministerin portin eteen. Ne eivät vielä olleet pysähtyneet, kun muuan nuori mies hyppäsi niistä alas ja kiirehti ylös portaita, ajurin kääntäessä vaunut ja kadotessa sumuun.

"Ah, tällaisina toiminnan hetkinä minä olen paraimmillani, monsieur. Te, joka näette minut vain juomassa viiniäni Provence-kahvilassa, ette voi käsittää mihin korkeuteen voin heilauttaa itseni. Tällä hetkellä, kun tiesin, että kymmenvuotisen sodan hedelmät olivat pelissä, minä olin suuremmoinen. Se oli viimeinen ranskalainen taistelu, ja minä olin yhtaikaa kenraali ja armeija.

"'Hyvä herra', sanoin ja kosketin hänen käsivarttaan, 'oletteko sanansaattaja lord Hawkesburylle?'

"'Olen puoli tuntia odottanut teitä', sanoin minä. 'Teidän tulee seurata minua heti. Hän on Ranskan lähettilään luona.'

"Puhuin sellaisella varmuudella, ett'ei hän hetkeäkään epäillyt. Hän astui umpinaisiin vuokra-ajurin vaunuihin ja minä perässä; sydämeni hypähti ilosta, tuskin saatoin olla riemuitsematta ääneeni. Hän oli pieni, heikko raukka, tuo kuriiri, ei paljoa suurempi kuin monsieur Otto, ja minä — monsieur voi nähdä käteni nyt ja kuvitella mielessään, millaisia ne olivat silloin kun olin kahdenkymmenenseitsemän vanha.

"'Asiani on kiireellinen', sanoi hän. 'Minulla on sanoma, joka on jätettävä ilman silmänräpäyksenkään viivytystä.'

"Vaunut olivat vierineet pitkin Harley katua, mutta määräysteni mukaisesti ne nyt kääntyivät ja kulkivat ylös katua jälleen.

"'Päästäkää minut pois!' huusi hän. 'Tämä on jotakin petosta. Ajuri, seisauta! Päästäkää minut pois, sanon minä!'

"Sinkosin hänet takaisin, kun hän koetti vääntää vaunujen oven kahvasta. Hän karjui apua. Minä panin käteni hänen suulleen. Hän puri minua. Otin hänen oman kaulahuivinsa ja sidoin sen hänen suulleen. Vielä mukisi hän, mutta hänen äänensä hukkui vaunujen jyrinään. Kuljimme ministerin talon ohi, eikä ikkunassa ollut kynttilää.

"Sanansaattaja istui tovin hiljaa ja näin hänen kiiluvien silmiensä tuijottavan minuun hämyssä. Hän oli kai puolittain huumaantunut heittoni voimasta. Ja kenties hän myöskin harkitsi mitä ensi työkseen yrittäisi. Pian hän sai suunsa osittain vapautetuksi kaulahuivista.

"'Voitte ottaa kelloni ja kukkaroni, kunhan päästätte minut menemään', esitti hän.

"'Vetoa? Mitä tarkotatte? Ymmärrättekö että minä olen hallituksen palveluksessa ja että te joudutte tyrmään tästä?'

"'Saanette nähdä sen kehnoksi urheiluksi ennen kuin olette lopussa', huudahti hän. 'Mikä sitten onkaan tuo mieletön vetonne?'

"'Olen lyönyt vetoa siitä', vastasin, 'että sanelen luvun Koraanista ensimäiselle herrasmiehelle, minkä kadulla tapaan.'

"En tiedä mikä sen sai mieleeni, paitsi että käännöstyöni aina pyöri päässäni. Hän tarttui ovenripaan, ja taaskin täytyi minun sinkauttaa hänet takaisin istuimellensa.

"'Mutta onko se kohtuullista?' intin minä. 'Kun sanon luku, niin en tarkota lyhyintä lukua, vaan pikemmin keskimittaista.'

"'Apua! apua! apua!' vonkui hän, ja minun oli pakko taas järjestää hänen kaulahuiviansa.

"'Hieman kärsivällisyyttä', lohdutin, 'niin olemme piankin suoriutuneita. Haluaisin sanella sellaisen luvun, mikä teissä herättäisi enintä mielenkiintoa. Myönnättehän että yritän miellyttää teitä mikäli voin?'

"Olimme kulkeneet ikkunan ohi, eikä kynttilää näkynyt. Istuuduin sanelemaan hänelle nopsajalkaisesta orhista.

"Kenties ette tunne Koraanianne aivan hyvin, monsieur? Mutta minäpä osasin sen silloin ulkoa, kuten osaan vielä nytkin. Käsittelytapa on hiukan tuskastuttavaa, jos miehellä on kiire. Mutta saattaisiko muuta odottaakaan? Itämaalaisilla ei ole koskaan hoppua, ja se kirjotettiin heitä varten. Toistin sen sana sanalta sellaisella arvokkuudella ja juhlallisuudella kuin pyhä kirja vaatii, ja nuori englantilainen vääntelehti ja vaikeroitsi.

"'Kun ratsut, kolmella jalalla seisoen ja neljännen jalan syrjällä maata hipoen, tuotiin illalla hänen eteensä, niin hän sanoi: 'Minä olen rakastanut maallisen hyvän rakkautta yläpuolella korkeuksien asiain muiston, ja olen tuhlannut aikani noiden hevosten silmäilemiseen. Tuokaa hevoset minulle takaisin. Ja kun ne oli takaisin tuotu, niin alkoi hän leikata pois niitten jalkoja ja —'

"Siinä silmänräpäyksessä englantilainen syöksähti kimppuuni. Jumalani, vähänpä muistan seuraavista minuuteista! Hän oli nyrkkitaistelija, tämä miehen ketku. Hän oli saanut harjaannusta iskemisessä. Yritin saada häntä käsistä kiinni. Mäiskis, mäiskis, läiskähteli nenälleni ja silmäkulmalleni. Painoin pääni alas ja puskin häntä sillä. Muksis, hän mojautti altapäin. Mutta olipa minussa moisen vastus. Heittäydyin hänen päällensä, eikä hänellä ollut tilaa pelastua painoltani. Hän kaatui pitkäkseen istuimille, ja minä istuuduin hänen päällensä niin hanakasti että hänestä lähti ilma kuin haljenneista palkeista.

"Yritin sitte katsella millä hänet köyttäisin. Vedin nauhat kengistäni, ja sidoin toisella ranteet, toisella nilkat. Sitte taas kiinnitin kaulahuivin hänen suulleen, niin että hän saattoi vain loikoa ja tuijotella minuun. Tämän kaiken tehtyäni ja nenäni verenvuodon tyrehdytettyäni katsahdin ulos vaunuista, ja oi, monsieur, ihan ensimäisenä osui silmääni kynttilä, herttainen pikku kynttilä, joka pilkotteli ministerin ikkunassa. Yksinäni, näillä kahdella kädelläni olin minä korvannut armeijan antautumisen ja kokonaisen maakunnan menettämisen. Niin monsieur, mitä Abercrombie viidellä tuhannella miehellä oli saanut Abukirin hietiköllä aikaan, sen olin minä omin neuvoin tehnyt tekemättömäksi vuokravaunuissa Harley kadulla.

"Huusin ajurilleni, annoin hänelle toisen guinean ja käskin hänen pitkittää matkaa Watierille. Minä itse hyppäsin lähetystömme vaunuihin, ja heti jälkeenpäin avautui ministerin ovi. Hän oli itse saattanut monsieur Ottoa alas portaita ja oli niin kiintynyt haasteluun että paljain päin käveli ulos vaunuihin asti. Hänen siinä seisoessaan avoimen oven luona kuului pyörien ratinaa ja katukäytävälle ponnahti mies.

"Saatoin nähdä ettei tulija ollut minun sanansaattajani, vaan toinen. Milord Hawkesbury sieppasi paperin hänen kädestään ja luki sen vaununlyhdyn valossa. Hänen kasvonsa, monsieur, olivat valkeat kuin tämä lautanen, ennen kuin hän oli loppuun lukenut.

"'Monsieur Otto', hän huudahti, 'me olemme allekirjottaneet sopimuksen väärällä perusteella. Egypti on meidän käsissämme.'

"'Siinä tapauksessa', sanoi monsieur Otto, 'on sangen onnellista että sopimus on allekirjotettu.'

"'Sangen onnellista teille, sir', huudahti milord Hawkesbury, ja hän pyörsi takaisin asuntoonsa.

"Seuraavana päivänä, monsieur, olivat Bow-kadun vainukoirat jäljilläni, mutta ne eivät voineet juosta suolaisen veden poikki, ja Alphonse Lacour oli vastaanottamassa monsieur Talleyrandin ja ensimäisen konsulin onnitteluja ennen kuin hänen takaa-ajajansa olivat Doveriinkaan asti ehtineet."

Niinä päivinä olivat Saksan armeijat raivanneet tiensä Ranskaan, ja nuoren tasavallan hajalle lyödyt joukot oli tungettu Aisnen pohjoispuolelle ja Loiresta etelään. Kolmena leveänä virtana oli aseellisia miehiä vyörynyt verkalleen mutta vastustamattomasti Rheiniltä, milloin kuljeksien pohjoiseen, milloin poiketen etelään, jakautuen, yhtyen, mutta kaikki muodostuen yhdeksi avaraksi järveksi Parisin ympärille. Ja tästä järvestä pulppuili pienempiä jokia, yksi pohjoiseen, toinen etelään Orleansin tienoille ja kolmas länteen päin Normandiaan. Moni saksalainen rakuna näki ensi kertaa elämässään meren kannustaessaan hevosensa mahavyötä myöten Dieppen aaltoihin.

Synkät ja katkerat olivat ranskalaisten ajatukset heidän nähdessään tätä häpeän sivallusta maansa kauneihin kasvoihin. He olivat taistelleet ja sortuneet ylivoiman tieltä. Tuo kuhiseva ratsuväki, nuo lukemattomat jalkamiehet, mestarilliset kanunat — niitä vastaan olivat he yrittämällä yrittäneet seistä. Pataljonina eivät tunkeutujat olleet lannistettavissa; mutta mies miestä vastaan, tai kymmenen kymmentä vastaan, he olivat vihollistensa vertaisia. Urhea ranskalainen saattoi vieläkin yksinäisen saksalaisen katumaan päivää jona oli jättänyt Rheinin äyrään. Siten — tulematta kuvailluksi taistelujen ja piiritysten joukossa — puhkesi valloilleen toinen sota, yksilöiden sota, toisella puolen rumana murhaamisena ja toisella raakana kostamisena.

Eversti von Gramm 24:nnestä Posenin jalkaväkirykmentistä oli kovasti kärsinyt tämän uuden kehityksen johdosta. Hän oli päällikkönä pienessä normandialaisessa Les Andelysin kaupungissa, ja hänen etuvartionsa olivat pitkin ympäristön kyliä ja maataloja. Mitään ranskalaista joukkoa ei ollut sataa kilometriä lähempänä, ja kuitenkin täytyi hänen joka aamu kuunnella synkkiä sanomia vartiopaikoillaan kuolleina löydetyistä etuvartioista, teille tietämättömille kadonneista muonitusretkikunnista. Silloin eversti lähti raivoten liikkeelle, ja maataloja leimahteli tuleen ja kylät vapisivat; mutta seuraavana aamuna silti oli sama kaamea viesti kuultavana. Teki hän mitä tahansa, hän ei voinut suoriutua näkymättömistä vihollisistaan. Eikä sen kuitenkaan olisi pitänyt olla kovin vaikeata, sillä sekä suunnitelmissa että teoissa oli yhteisiä piirteitä, jotka varmasti osottivat näiden kaikkien veritöiden olevan samasta lähteestä peräisin.

Eversti von Gramm oli yrittänyt väkivaltaa eikä siitä ollut apua lähtenyt! Kulta saattaisi tuottaa parempaa menestystä. Hän kuulutti pitkin maakuntaa, että ilmiannosta maksettasiin viisisataa frangia. Ei kuulunut vastausta. Sitte kahdeksansataa. Talonpojat olivat lahjomattomia. Sitte hän erään korpraalin murhaamisesta äityi lupaamaan tuhannen frangia ja osti sillä Francois Rejanen sielun, rengin, jonka normandialainen ahneus oli kiihkeämpi kuin hänen ranskalainen vihansa.

"Sanot tietäväsi kuka nuo rikokset teki?" kysyi preussiläinen eversti inholla silmäillen edessään kyyristelevää sinimekkoista rotannaamaista olentoa.

"Ei kolikkoakaan ennen kuin juttusi on koeteltu. No! kuka on miehiäni murhannut?"

"Valehtelet!" tiuskaisi eversti vihaisesti. "Herrasmies ja ylimys ei ole voinut mokomiin rikoksiin ryhtyä."

"Ilmeisesti ette kreiviä tunne. Asianlaita on seuraava, herra eversti. Totta on se mitä sanon enkä pelkää teidän tutkimuksianne siitä. Chateau Noirin kreivi on kova mies: parhaimpinakin aikoinaan hän oli kova mies. Mutta sittemmin hän on ollut ihan hirveä. Se johtuu hänen poikansa kuolemasta, nähkääs. Hänen poikansa palveli Douayn väessä ja joutui vangiksi, ja sitte Saksasta palatessaan hän menetti henkensä. Hän oli kreivin ainoa lapsi, ja me tosiaankin kaikki luulemme että tapaus on vienyt häneltä järjen. Talonpoikineen hän seuraa saksalaisia joukkoja. En tiedä kuinka monta hän lieneekään tappanut, mutta hän se surmattujen otsaan ristin leikkaa, sillä se on hänen sukunsa kilpimerkki."

Se oli totta. Jokaisen murhatun etuvartijan silmäkulmien poikitse oli silpaistu Antreaan risti ikäänkuin metsästyspuukolla. Eversti taivutti jäykkää selkäänsä ja kuljetti etusormeansa pöydällä olevaa karttaa pitkin.

"Antakaa tälle miehelle ruokaa ja pidättäkää hänet", määräsi hän kersantille.

"Minkätähden minut pidätettäisiin, herra eversti? En voi teille enempää ilmaista."

"Oppaaksi! Mutta kreivi? Jos joutuisimme hänen käsiinsä? Voi, herra eversti — —"

Saapuville kutsuttu upseeri oli keski-ikäinen mies, vankkaleukainen, sinisilmäinen, keltaiset viikset kaarevat ja kasvot tiilenväriset kypärän rajaan asti, missä ne muuttuivat lumivalkeiksi. Hän oli kaljupää, ja kiiltävän, tiukan päänahan takaosaa olivat nuoremmat upseerit kerkeät piloillaan käyttämään kuvastimena viiksiänsä kierrellessään. Soturina hän oli hidas, mutta luotettava ja urhoollinen. Eversti saattoi uskoa hänelle tehtäviä, joissa vireämpi upseeri olisi voinut joutua vaaraan.

"Lähdette Chateau Noiriin tän'iltana, kapteeni", sanoi hän, "opas on saatu. Vangitsette kreivin ja tuotte hänet tänne. Jos häntä yritetään vapauttaa, niin ampukaa hänet siekailematta."

"Hm, ympärillämme vilisee vakoojia, ja ainoana mahdollisuutena on syöstä hänen niskaansa ennen kuin hän tietää meidän lähteneen liikkeellekään. Iso joukko herättää huomiota. Toiselta puolen ette saa joutua saarroksenkaan vaaraan."

"Voisin marssia pohjoiseen päin, eversti, ikäänkuin yhtyäkseni kenraali
Göbeniin. Sitte voisin poiketa tälle tielle, jonka näen kartaltanne, ja
päästä Chateau Noiriin ennen kuin he ehtisivät sada vihiä tulostamme.
Siinä tapauksessa kaksikymmentä miestä — —"

Oli kylmä joulukuun ilta, kun kapteeni Baumgarten marssi Les Andelysistä kahdenkymmenen posenilaisensa etunenässä pitkin valtamaantietä luoteiseen päin. Neljän kilometrin päässä hän äkkiä poikkesi kapealle syväuurtoiselle syrjätielle ja kiirehti nopeasti saalistansa päin. Kylmää sadetta vihmoi korkeitten poppelien latvoissa ja kahisi vainioilla molemmin puolin tietä. Kapteeni marssi etumaisena, vierellään vanha kersantti Moser. Kersantin ja ranskalaisen talonpojan ranteet olivat kiinnitetyt yhteen, ja jälkimäisen korvaan oli kuiskattu että jos osasto joutuisi väijytykseen, niin ensimäinen luoti lävistäisi hänen kallonsa. Heidän takanaan köntysteli kaksikymmentä jalkamiestä pimeässä, päät sadetta vastaan kumarassa ja saappaat pehmeässä, märässä savessa naristen. He tiesivät minne olivat matkalla ja mitä varten, ja se ajatus piti heidän mieltänsä vireillä, sillä he olivat katkeroittuneita omien tovereittensa kohtalosta. He tiesivät että tehtävä olisi oikeammiten kuulunut ratsuväelle, mutta kaikki ratsuväki oli etujoukkojen matkassa, ja olihan sitäpaitsi soveliaampaa että rykmentti kostaisi omat surmattunsa.

Kello läheni kahdeksaa heidän lähtiessänsä Les Andelysistä. Puoli kahdeltatoista pysähtyi heidän oppaansa suunnattoman rautaportin eteen, jonka pielinä oli kaksi aatelisilla kivikoristuksilla katettua korkeata pilaria. Seinä, jossa se oli aukkona ollut, oli murentunut pois, mutta iso portti yhäti kohosi sen juurella versovien vesojen ja rikkaruohojen yli. Preussiläiset kiersivät sen ja etenivät salavihkaa ikivanhain tammien haarojen muodostaman tunnelin pimennossa pitkin pitkää lehtokujaa, jota loppusyksyn viimeiset lehdet vielä verhosivat. Käytävän päässä he seisahtuivat tarkastelemaan asemaa.

Musta linna oli heidän edessään. Kuu pistäysi esille kahden sadepilven raosta ja loi vanhan rakennuksen hopeisen hohtoon ja varjoihin. Se oli L:n muotoinen, edustassa oli matala kaariovi ja pieniä ikkunoita rivittäin kuin sotalaivan ammottavia kanuna-aukkoja. Musta katto ylhäällä kohosi kulmissaan pieniksi pyöreiksi, ulospäin pistäviksi torneiksi, ja kaikki oli hiljaista kuutamossa, resuisten pilvien synkistäessä taivasta taampana. Yksi ainoa valo tuikki eräästä alikerran ikkunasta.

Kapteeni kuiskasi määräyksensä miehilleen. Muutamien tuli hiipiä etu-ovelle, muutamien talon taakse. Joidenkuiden oli vartioittava itäpuolta, toisien taas läntistä päätyä. Hän ja kersantti hiipivät varpaillaan valaistun ikkunan alle.

He saivat tähystää pieneen ja hyvin köyhästi kalustettuun kamariin. Vanhanpuoleinen, puvustaan päättäen palvelusväkeen kuuluva mies lueskeli lepattavan kynttilän valossa risaista sanomalehteä. Hän nojausi puutuolinsa selkämystään jalat edessään olevalla laatikolla, ja toisella tuolilla hänen vieressään oli pullo valkeata viiniä ja pikari puolillaan. Kersantti työnsi neulakivärinsä ruudun läpi ja mies ponnahti kirkaisten jaloilleen.

"Hiljaa, henkesi tähden! Talo on saarrettu, etkä heti voi paeta. Käy avaamaan ovi, tai emme sisään tullessamme anna mitään armoa."

"Jumalan tähden, älkää ampuko! Minä avaan! Minä avaan!" Hän ryntäsi huoneesta lehti vielä kouraansa rutistuneena. Hetkistä myöhemmin kiertyi matala ovi vanhojen lukkojen rauskuessa ja telkien kalistessa sepo seljälleen, ja preussiläiset samosivat kivilaakaiseen käytävään.

"En osaa sanoa. Ei, ei hyödytä uhata minua pistolilla. Tappaa minut voitte, mutta ette voi saada minua ilmottamaan teille sellaista mitä en tiedä."

Kapteeni Baumgarten päästi saksalaisen kirouksen. Hän oli siis tehnyt matkansa turhaan. Miehen vastaukset tuntuivat ehdottomasti todenmukaisilta. Hän olisi saattanut tuota aavistaakin. Mutta hän tahtoi kuitenkin varmistuakseen tutkia rakennuksen. Jättäen etu-ovelle muutamia miehiä ja talon taakse samaten ajoi hän kersantin keralla edellänsä vapisevaa pöydänkattajaa, jonka häilyvä kynttilä heitti omituisia liikehtiviä varjoja vanhoihin seinäverhoihin ja mataliin tammi-ortisiin lakiin. He tarkastivat talon läpikotaisin, alikerran tilavasta kivilaakaisesta keittiöstä toisen huonekerran ruokasaliin asti, missä oli lehteri soittajia varten ja ijästä mustunut paneli — mutta mistään ei löytynyt ainoatakaan elollista olentoa. Ullakolta, katonrajassa sijaitsevasta kammiosta löytyi Marie, pöydänkattajan elähtänyt vaimo; mutta muita palvelijoita ei omistajalla ollut eikä hänestä itsestäänkään mitään vihiä saatu.

Kesti kuitenkin kauvan ennen kuin kapteeni Baumgarten tunsi olevansa tästä seikasta varma. Rakennus oli vaikeasti tutkittava. Ahtaat portaat, joita vaan yksi mies saattoi kerrallaan astua, yhdistivät lukuisia mutkittelevia käytäviä. Seinät olivat niin paksut, että jokainen huone oli eristetty toisestaan. Jokaisessa ammotti jättiläismoisia tulisijoja ja ikkunat olivat seinässä kuusi jalkaa syvällä. Kapteeni Baumgarten poljeskeli saappaillaan, repi alas uutimia ja koputteli miekkansa nupilla. Jos talossa löytyi salaisia kätköpaikkoja, niin ei ainakaan hänen onnistunut niitä löytää.

"Minulla on aate", hän vihdoin saksaksi virkkoi kersantille. "Te asetatte tämän miehen vartioittavaksi ja pidätte huolta siitä ettei hän pääse kenenkään yhteyteen."

"Ja asetatte neljä miestä väijyksiin sekä edustalle että taakse. Onpa luultavaa että lintumme päivänkoitteessa hyvinkin palaa pesäänsä."

"Antakaa heidän illastaa keittiössä. Tämä mies hankkii teille haukattavaa ja viiniä. On kolkko yö ja meillä on täällä parempi oltava kuin maantiellä."

"Minä aterioitsen täällä ruokasalissa. Tulisijassa on halkoja ja voimme sytyttää tulen. Huutakaa minua, jos jotakin tapahtuu. — Mitä syötävää voitte antaa minulle?"

"Voi monsieur, oli aika jolloin olisin voinut vastata: 'mitä tahdotte', mutta nyt voimme vaivalla hankkia edes kylmää kananpaistia ja pullon valkoista viiniä."

"Se kyllä riittää. Seuratkoon häntä yksi sotamies pajunettineen, ettei hän tee meille jotakin tepposta."

Kapteeni Baumgarten oli vanha sotakarhu. Itäisissä maakunnissa ja sitä ennen Böömissä hän oli oppinut taidon majoittua vihollisen luo. Palvelijan lähtiessä noutamaan hänelle illallista, hän laitteli itseään mukavaan oloon yöksi. Hän sytytti kymmenhaaraisen kynttiläjalan pöydällä. Takkavalkea roihusi jo iloisesti. Kapteeni astui ikkunan luo ja katsoi ulos. Kuu oli jälleen kadonnut, ja satoi rankasti. Hän kuuli tuulen kohinan ja näki puiden tummat haamut, jotka kaikki taipuivat samalle taholle. Tuo näky sai hänelle maistumaan kananpaistin ja viinipullon, jotka palvelija kantoi hänelle. Hän oli väsynyt ja nälkäinen pitkästä marssistaan, ja laski siis säilänsä, kypärinsä ja revolverivyönsä tuolille, innokkaasti käyden käsiksi ateriaan. Viinilasi edessään ja sikari suussa hän sitte kumartui taaksepäin tuolillaan ja katseli ympärilleen.

Tulisijan vastapäätä oli neljä muotokuvaa vanhoista Chateau Noirin kreiveistä, kaikilla haukannenä ja rohkeat, terävät kasvonpiirteet, niin toistensa näköisiä että ainoastaan vaatetus erotti ristiretkeläisen Fronden kavalierista. Kapteeni Baumgarten oli aterian jälkeen unelias; hän nojasi tuolinsa selkään ja katseli niitä tupakansavun läpi, mietiskellen sitä harvinaista sattumaa, joka Itämeren rannikkolaisen oli tuonut syömään illallistaan näissä ylpeiden normandialaisten päällikköjen ikivanhoissa saleissa. Mutta liesi lämmitti ja kapteenin silmät olivat raskaat. Hänen leukansa painui hitaasti alas rinnalle, ja kymmenen kynttilänliekkiä heijastui leveälle, kaljulle päälaelle.

Äkkiä sai heikko rasaus hänet hypähtämään jaloilleen. Hetkisen hän unensa sekaannuttamana luuli, että vastapäätä olevista muotokuvista joku oli astunut alas puitteistaan. Pöydän ääressä, miltei käsivarren pituuden päässä hänestä, seisoi roteva mies, äänetönnä ja liikahtamatta; ainoastaan liekehtivät silmät todistivat että hän eli. Hän oli mustatukkainen, olivinkarvainen iholtaan, leuvassa musta pujoparta; suureen ankarapiirteiseen nenään näyttivät kaikki muut kasvonpiirteet keskittyvän. Hänen poskensa olivat ryppyiset kuin menneenvuotinen omena, mutta leveät hartiat ja jäntevät kädet ilmaisivat voimaa, jota vuodet eivät olleet vähentäneet. Hän seisoi käsivarret ristissä kaarevalla rinnalla, ja hänen huulillaan oli jäykkä hymy.

"Älkää turhaan katselko aseitanne", hän sanoi, kun preussiläinen loi nopean katseen tyhjälle tuolille, jolla ne olivat olleet. "Sallikaa minun sanoa, että olette ollut hieman varomaton niin kotiutuessanne rakennuksessa, jonka jokaisessa seinässä on salaisia käytäviä. Teitä huvittanee kuulla, että neljäkymmentä miestä seisoi katselemassa teidän aterioimistanne. — No, mitä nyt?"

Kapteeni Baumgarten oli kädet nyrkissä astunut askeleen eteenpäin. Ranskalainen tähtäsi saksalaiseen oikealla kädellään revolverilla, vasemmallaan singoten hänen takaisin tuolilleen.

"Olkaa hyvä ja istukaa alallanne", sanoi hän. "Teidän ei tarvitse olla levoton väkenne puolesta. Heistä on jo huolta pidetty. On merkillistä, kuinka nämä kivilattiat estävät toiseen kerrokseen kuulumasta mitä alla tapahtuu. Olette vapaa päällikkyydestänne ja teillä on nyt ainoastaan oma itsenne ajateltavana. Saanko kysyä, mikä nimenne on?"

"Ranskankielenne on oivallinen, vaikka teillä, kuten useimmilla maanmiehillänne, on taipumusta muuttaa p b:ksi. Minua on huvittanut kuulla heidän armoa rukoillessaan huutavan: 'Avez bitie sur moi!' Tiedätte kaiketi, kuka puhuttelee teitä."

"Aivan oikein. Olisi ollut ikävää, jos olisitte vieraillut linnassani minun saamattani tilaisuutta puhua muutamia sanoja teille. Olen ollut tekemisissä monen saksalaisen sotamiehen kanssa, mutta en vielä milloinkaan upseerin. Minulla on paljo puhuttavaa teidän kanssanne."

Kapteeni Baumgarten istui hiljaa tuolillaan. Niin urhea kuin hän olikin, tuon miehen käytöksessä oli jotakin, joka sai hänen verensä hyytymään kauhusta. Hän vilkui oikealle ja vasemmalle, mutta hänen aseensa olivat poissa ja hän älysi ottelussa olevansa vain lapsi tuon jättiläisen käsissä. Kreivi oli ottanut viinipullon ja piteli sitä valoa vasten.

"Hm", sanoi hän, "tämäkö oli parasta, mitä Pierre saattoi hankkia teille? Oikeinpa häpeän katsoa teitä kasvoihin, kapteeni Baumgarten. Tämä täytyy korjata."

Hän puhalsi vihellyspilliänsä, joka riippui hänen metsästysnuttunsa päällä. Tuo vanha palvelija astui heti huoneeseen.

"Chambertiniä 15:nnesta komerosta!" huusi kreivi, ja heti jälkeenpäin tuotiin sisälle harmaa, hämähäkinverkkojen peittämä pullo, varovaisesti kuin kapalolapsi hoitajattaren käsivarrella. Kreivi täytti kaksi lasia reunojaan myöten.

"Juokaa!" hän sanoi. "Se on parasta kellarissani, eikä sen veroista löydy Rouenin ja Parisin välillä. Juokaa, herraseni, ja olkaa iloinen! Alhaalla on kylmää paistia. Meillä on kaksi hummeria, juuri tullutta Honfleurista. Ettekö haluaisi yrittää toista ja maukkaampaa illallista?"

Saksalainen upseeri pudisti päätään. Mutta hän tyhjensi lasin, ja hänen isäntänsä täytti sen vielä kerran ja koetti saada häntä tilaamaan yhden tahi toisen herkkupalan.

"Huoneessani on kaikki käytettävänänne. Teidän tarvitsee vain virkkaa sananen. — Sallikaa minun nyt kertoa teille eräs historia, sill'aikaa kun juotte viiniänne. Olen kovin ikävöinyt saada jutella sen jollekulle saksalaiselle upseerille. Se koskee poikaani, ainoaa lastani, Eustachea, joka otettiin vangiksi, ja sai loppunsa pakoretkellä. Se on omituinen pikku juttu, ja luulen voivani taata teille, ettette milloinkaan unohda sitä.

"Tietäkää, että poikani oli tykkiväessä, nuori kaunis mies, kapteeni Baumgarten, ja äitinsä ylpeys. Äiti kuoli viikon kuluttua siitä kun saimme tiedon Eustachen kuolemasta. Sen tiedon toi meille muuan upseeri, hänen toverinsa, joka oli ollut hänen vierellään koko ajan ja pelastui, kun poikani sitävastoin kuoli. Kerron teille kaiken mitä hän kertoi minulle.

"Eustache joutui vangiksi Weissenburgissa 4 p:nä elokuuta. Vangit jaettiin ryhmiin ja lähetettiin eri teitä Saksaan. Eustache vietiin 5 p:nä Lauterburg nimiseen kylään, missä komentava saksalainen upseeri kohteli häntä ystävällisesti. Tämä ihmisystävällinen eversti tarjosi nälkäiselle pojalle illallisen, palveli häntä parhaalla mitä hänellä oli, avasi pullon hyvää viiniä kuten olen koettanut tehdä teille, ja antoi hänelle omasta laatikostaan sikarin. Saanko pyytää teitä ottamaan sellaisen minulta?"

Saksalainen pudisti taas päätään. Hänen kauhunsa oli kerrassaan lamauttava, hänen istuessaan tuolilla katsellen kreivin hymyileviä huulia ja kimeltäviä silmiä.

"Eversti oli, kuten sanottu, hyvä pojalleni. Mutta onnettomuudeksi vietiin vangit seuraavana päivänä Rheinin yli Ettlingeniin. Siellä heillä ei ollut yhtä hyvää onnea. Upseeri, joka vartioitsi heitä, oli roisto, ilkiö, kapteeni Baumgarten. Hänellä oli huvina nöyryyttää ja rääkätä urheita miehiä, jotka olivat joutuneet hänen valtaansa. Illalla, kun poikani vastasi riuskasti hänen herjauksiinsa, hän löi poikaani silmäkulmaan, tällä tavalla!"

Isku herätti kaikua salissa. Saksalaisen kasvot vaipuivat eteenpäin, hän laski kätensä silmän päälle, ja veri tippui sormien lomasta. Kreivi istuutui taas tuolille.

"Isku rumensi kasvoja, ja tuo lurjus ivaili hänen ulkomuotoaan. Sivumennen sanoen, te itse olette tällä hetkellä hieman hullunkurisen näköinen, kapteeni, ja everstinne varmaan sanoisi, että olette ollut kaduilla mellastamassa. Mutta minä jatkan … poikani nuoruus ja hänen avuttomuutensa — sillä hänen taskunsa olivat tyhjät — herätti sääliväisyyttä eräässä hyväsydämisessä majurissa, ja hän lainasi pojalleni kymmenen louisdoria omasta taskustaan ilman minkäänlaista vakuutta. Teidän käsiinne kapteeni Baumgarten, jätän tässä takaisin nuo kymmenen kultarahaa, kun en tunne lainanantajan nimeä. Olen sydämestäni kiitollinen tästä ystävällisyydestä, jota on osotettu pojalleni. Se viheliäinen julmuri, jolla oli saattueen päällikkyys, seurasi vankeja Durlachiin ja sieltä Karlsruheen. Hän loukkasi poikaani kaikella tavalla, syystä että Chateau Noir-luonne ei tahtonut taipua välttämään hänen vihaansa teeskennellyllä alamaisuudella. Niin, tuo raukkamainen konna, jonka sydänveri vielä joskus tahmaantuu sormiini, uskalsi lyödä poikaani kämmenillään, potkia häntä, temmata karvoja hänen viiksistään — kohdella häntä tällä tavalla — tällä tavalla — ja tällä tavalla!"

Saksalainen vääntelehti ja rimpuili vastaan. Hän oli avuton tuon valtavan jättiläisen edessä, jonka iskut satelivat nopeina. Kun hän vihdoinkin, puolisokeana ja tupertuneena, sai noustuksi seisaalleen, singottiin hänet heti takaisin isolle tammituolilleen. Hän nyyhkytti voimattomassa vihassa ja häpeässä.

"Poikani usein purskahti itkuun nöyryyttävän tilansa johdosta", jatkoi kreivi. "Ymmärrätte minua kyllä, kun sanon, että on katkeraa olla avuton, töykeän ja säälimättömän vihollisen edessä. Mutta hänen tultuaan Karlsruheen muuan nuori baijerilainen aliupseeri, jota hänen ulkomuotonsa liikutti, sitoi hänen kasvoissaan olevat vammat. Minua surettaa nähdä, että silmänne noin vuotaa verta. Sallitteko minun sitoa sen silkkihuivillani?"

"Olen vallassanne, hirviö!" huudahti hän. "Voin kestää väkivaltaanne, mutta en teeskentelyänne!"

Kreivi kohautti hartioitaan. "Puhun asiat järjestyksessä, aivan niinkuin ne tapahtuivat", sanoi hän. "Olen vannonut kertovani ne ensimäiselle saksalaiselle upseerille, jonka keralla saisin jutella kahden kesken. Miten olikaan, minähän olin ehtinyt tuohon nuoreen baijerilaiseen Karlsruhessa. Olen vilpittömästi pahoillani siitä että ette salli minun näyttää sitä pikku taitoa haavurina, jonka olen oppinut. Karlsruhessa poikani suljettiin sikäläiseen vanhaan kasarmiin, missä hän sai olla neljätoista päivää.

"Pahimpana kiusana hänen vankeudessaan oli se, että muutamat raa'at heittiöt linnoitusväessä ärsyttelivät häntä hänen tilansa johdosta, hänen istuessaan ikkunassaan iltasin. Johtuupa siitä mieleeni, että te itse, kapteeni, ette aivan kävele ruusuilla tänä hetkenä, vai kuinka? Tulitte pyydystämään sutta, ja nyt on peto iskenyt kyntensä kurkkuunne. Ja olettepa päälle päätteeksi perheen isä, päättäen rehevästä ruumiinlaadustanne. No niin, leski enemmän tahi vähemmän ei merkitse mitään, eivätkä ne tavallisesti pysykään leskinä kauvan. Takaisin tuolillesi, koira!

"Niin, jatkaakseni historiaani — neljäntoista päivän kuluttua poikani ja hänen toverinsa karkasivat. Minun ei tarvitse vaivata teitä kuulemaan, mitä vaaroja heillä oli tahi mitä kärsimyksiä he kestivät. Riittää sanoa että valepuvun saadakseen heidän täytyi ottaa vaatteet kahdelta talonpojalta, joita väijymään asettuivat erääseen metsään. Piilotellen päiväkaudet ja matkaten yöllä, he pääsivät Ranskaan, rajan yli, ja aina Remillyyn asti, ja olivat vajaan kahden kilometrin päässä — sen verran vain, kapteeni — saksalaisten ulkolinjasta, kun muuan ulaanipatrulli kohtasi heidät. Oi, se oli kovaa, vai kuinka, kun olivat tulleet niin pitkälle ja olivat niin lähellä pelastustaan?"

Kreivi puhalsi vihellyspilliään kahdesti ja kolme kovan näköistä talonpoikaa astui sisälle.

"Näiden täytyy esittää noita ulaaneja", sanoi hän. "No niin, kun komentava kapteeni huomasi, että nuoret miehet olivat ranskalaisia sotureita siviilipuvussa lähellä saksalaisia joukkoja, niin hän päätti hirtättää heidät ilman tutkintoa, ja tuomiota. Tuo keskimäinen kattohirsi lienee tukevin, Jean."

Onneton upseeri laahattiin tuoliltaan kohdalle, missä köysi oli heitetty tukevan kattohirren yli. Silmukka pujotettiin hänen kaulaansa, ja hän tunsi sen kaamean puristuksen. Nuo kolme talonpoikaa tarttuivat köyden toiseen päähän ja katselivat kreiviä, odottaen hänen käskyjään. Kalpeana mutta päättäväisenä upseeri laski käsivartensa ristiin ja tuijotti uhmaavana kiusanhenkeänsä.

"Seisotte nyt katsomassa kuolemaa kasvoista kasvoihin, ja huulistanne näen, että luette rukousta. Poikani myös seisoi katsomassa kuolemaa kasvoista kasvoihin, ja hän myös rukoili. Mutta sattuipa että muuan korkeampi upseeri osui paikalle ja kuuli pojan rukoilevan äitinsä puolesta, ja se liikutti häntä niin — sillä hänelläkin oli poika — että hän lähetti pois ulaaninsa ja jäi yksinään kuolemaantuomittujen luo ajutanttinsa keralla. Ja kun hän kuuli kaiken mitä pojalla oli kerrottavaa, että hän oli ainoa poika vanhassa suvussa ja että hänen äidillään oli horjuva terveys, niin hän otti pois köyden, niinkuin minä otan tämän, ja hän suuteli häntä molemmille poskille, niinkuin minä nyt suutelen teitä, ja käski hänen mennä, kuten minä teidän, ja toteutukoot kaikki tuon jalon kenraalin hyväntahtoiset toivomukset nyt teissä, jolleivät voineetkaan poistaa kuumetta, joka vei hengen pojaltani."

Ja niin tapahtui, että kapteeni Baumgarten, muodottomana, puolisokeana ja vertavuotavana, horjui ulos kamalan sarastuksen myrskyyn ja sateeseen.

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK UUSI KATAKOMBI JA MUITA KERTOELMIA ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.

The Project Gutenberg eBook of Uusi katakombi ja muita kertoelmia

UUSI KATAKOMBI JA MUITA KERTOELMIA

SISÄLLYS:

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE