Produced by Jari Koivisto and Tapio Riikonen

RUNOJA

Kirj.

Kössi Lindström [Kaatra]

Ammattilaisten Kirjapaino,
Turku, 1905.

Sensuurin hyväksymä 28 p. Helmikuuta 1905.

SISÄLLYS:

I.

 5. II. 1904.
 Minna Canthin muistolle.
 Viimojen vinkuessa.
 Heikkoa verta.
 Kuulas, kalpee kevät-yö.
 On niinkuin —.
 Koska koitti päivä sees?
 Pois ruikutus!
 Yölepakoiden aikana.

II.

 En tahdo —.
 Tuli kuolema —.
 Mitä olet minulle neiti?
 Kevät-huokaus.
 Aalloilla.
 Kevät ehtii.
 Lainehtii laiho —.
 Nukkuos mieronmies.
 Aikainen vuokko.
 Sonetti I.
 Sonetti II.

III.

 Murrosaikana.
 Remuaville.
 Niin monta —.
 Pajassa.
 Hän.
 Kankurin virsi.
 Kappale eräästä juhlarunosta.
 Milloinka?

IV.

Katri.

I.

5. II. 1904.

Maa, tämä Suomenmaa oli sorrantaa ylen kauvan kärsinyt vainoojain, sodan, hallan ja puuttehen inhan, vaipunut vaivoihinsa ja sortua uhkasi kohta, kun oli uupunehet sen lapset, poiss' oli päivä, nouseva aamunkoi, joka toivoa antanut oisi, poiss' oli urhokkuus, taka-aikain intosa mieli, poiss' oli uskokin tuo, joka siirtää vuoria voipi, usko ja luottamus tään tuhatjärvien maan elinvoimaan. Kansoa uhkasi näin iki-yö sekä kuolema kylmä: haut' oli luotu jo sen, sitä peijaat valmihit vartos. Silloin kuulevi maa kevätlaulua sointuavaista, laulua kauniimpaa, ihanampaa kuin oli konsaan kuullut se lapsiltaan, ilon murheen aikojen vierren.

Laulupa kertovi kuink' ihanainen ja suuri on Suomi, kuinka on kauniit tuon suvipäivät ja talviset illat, maa miten kukkivi, kuin salot sillä on suuret ja laajat, lintujen laulua täys joka honka ja kukkea koivu, kuinka on mahtavat tuon joet, järvet ja vyöryvät virrat, peltoa kuinka on tääll' erä viljava kullekin suotu, maat' ihan yllin kyliin, honkia pirttejä varten. Vierisi virsi ja sen sävelet näin virkkasi vielä: Tääll' isät taistelivat vihamiestä ja vainoa vastaan, hurmeellaan tämän maan vapahaks', omaks ostivat meille, taistelivat petojen: sutten ahnaan, kontion kanssa, hautahan astipa myös syyshallojen huuruja kärsein soita he kaivoivat, ojat ympäri korpia loivat, kyntivät, kylvivät maan "Jumalaltaan kasvua toivoin", uskoen siunaukseen käden työn sekä uutteran mielen, vaikk olikin petäjää tahi olkea leipänä joskus, raunio vaan tupa maan vihamiehien vainojen alla.

Laulu ja laulaja vaan näin jatkoi sointua tuota: Suomi on armain maa, isänmaamme ja siksipä Suomi saakohon lapsiltaan sydämet sekä rakkaudenkin, jolla se hallaisestaki maaperästään ihanaiset nostavi heelmät, kukkia kasvattaa sekä siittää. Kenp' olis siis kotimaataan, Suomea suojelematta rakkaudellaan? Voisiko kenkään hyljätä, heittää syntymämaata ja rantoja rakkahan, kallihin Suomen?

Suora on Suomen mies; sitä peljätä ei takatalvi, ei vihamies, ei vainojen, vastusten suruvuodet. Siksipä Suomenmaa ajan aaltojen kuohujen tullen hyrskyhyn sortua ei voi, vaikka se vaappuvi joskus. Vaivojen vaikeuteen tämä maa on tottunut aina; pälkähästään pahemmastaki pääsi ja nous joka kerta, suorana, nuorena taas ylös nostaen taivohon päätään, kun syvät sillä on juuret ja sitkeä, jäykkä sen runko.

Maa karu, pieni ja köyhäki suur', ihanainen on sille, ken sitä lempivi vaan sekä kutsua kuulevi hellää!

Laulaja lauleli näin. — Sydämet suli, kuin kevättuuli henkäsi Suomenmaan yli, nostihe kukkia tänne. Virkosi kansa jo, nous inehmoisien toivo ja usko, ett' elonaamu jo taas oli Suomehen valkenemassa, poistuu pilvinen sää, takatalvi ja halla jo haipuu. Nous isänmaa, kevät koitti ja selkeni seesteä huomen, nuoriso valveutui, heräs vanha ja kiirehin kohta toimehen tartuttiin sekä hengen toukoja tehtiin.

Suurtapa työt' teki hän, isänmaan tuki, sankari, urho, taikuri taitava, mies ihanteen, tosityön sekä tarmon, kyntäjä, kylväjä, tien, uran uurtaja, syttäjä soihdun. Kiittävi hänt' tupasen matalan mies, haltija linnan. Nuor' sukupolvi ja hautaan horjuva, vaipuva vanha kukkia kummulleen ihanaisin tuntehin laskee, kiittävi laulajataan sekä kaipuut' itkevi hiljaa, painaen pään rukoukseen tän ajan ankean alla, uottaen auvoa taas sekä huomenishetkeä Suomen.

Minna Canth'in muistolle.

Sa annoit syvän sydämen ja poves tunteen totisen edestä heikon, horjuvan, suruunsa sortuvan.

    Sa tunsit voimat inhan yön
    ja väkevämmän vainotyön
    ja valheen ansat ahtahat,
    ikehet katalat.

    Mut luotit toden taikahan
    ja rakkauden voimahan,
    kun oikeus ne aateloi,
    vapaus ihannoi.

    Ja aattehesi eestä sa
    sait omat voimas uhrata
    ja tuta tulta taistelon,
    mi johti voittohon.

Oot itse alla multien; vaan aattehesi ijäinen elää ja heelmät siittävi. — Sua Suomi kiittävi!

Viimojen vinkuessa.

Käy voimatöiden kohu kautta maiden kuin rajun viiman viuhu, myrskysää, ja heikot vapisee, kun voimakkaiden, päämiesten miekat maassa heläjää.

    Ja sekasorron turmahenki havaa,
    hävittää sovun, rauhan raatelee
    ja syvät, umpeen menneet haavat avaa
    ja hävityksen työlle hymyilee.

    Nyt vanha valittaa ja vaikeroipi,
    vaan uusi uljana kohoaa,
    ja yli kaiken toden torvi soipi
    niin että avaruudet kajahtaa:

Pois valhenaamarit ja valhevaatteet, pois petos, vilppi, aseet alhaiset, pois halvan itsekkyyden inhat aatteet! Syyt tekojen ja teot ylhäiset!

Heikkoa verta.

Niin pimeä nyt ompi laaksoloissa, ett' inehmoiset heikot raukat noissa ei käydä tohdi eteenpäin, ei taa, kun salakuiluja on täynnä maa, vain harvat jalallensa pohjaa saa.

Ja jakseta ei nousta kukkuloille, korkeelle ylös valon valkamoille, joiss sädehtivä ain on aurinko, käy valonlasten leikki, karkelo, uljaana astuu aina inehmo.

Niin korkea on valon valtavuori ja jyrkkä sinne vievä polku suorin, ett tuota katsoakin kartetaan, se liian korkeaksi uskotaan ja ennen käydään kuiluun kuolemaan.

Inehmo pelkää päivää — pimeätä, ja kupeellansa kulkee kauhu, hätä; mut on kuin ei hän siitä milloinkaan vapaaksi tyyten tahtois päästä, vaan kaipaisi kahlettansa ainiaan.

Miks murskata ei epäuskon kyytä, pois heitetä jo heikkouden syytä, ylväinä, uhkamielin, pystypäin, varmoina viimeinkin jo käydä näin kuiluista kukkuloiden valoon päin?

Kuulas, kalpee kevät yö.

    Kuulas, kalpee kevät yö,
    taivahalla tähtivyö,

    Pohjantähti, Otava,
    Väinämöisen miekka ja

    kaikki, kaikki tähtöset,
    Luojan silmät valoiset

    luovat katseen päälle maan.
    Maassa yötä nukutaan,

    nukkuu vanhat, nuoremmat,
    valveill' on vain virkummat

    ja ne, jotk' ei unta saa,
    joita suru ahdistaa:

    Miksi, miksi nukutaan,
    nukutaan kuin kuolemaan?

    Kuolohan on unta myös,
    unta ikuisessa yöss'.

    Elvy aamu, huomen jo,
    nouse yöstä aurinko,

    ett'ei iki-unta vaan
    nukuttaisi päällä maan!

On niinkuin —

On niinkuin ei olis kyllin suruss' ympäri Suomenmaan, kun murheen siementä inhaa sen lapsoset kylvävät vaan.

    Salaparjaus toimii yössä
    ja joustaan jännittää,
    viatonten sieluhun syösten
    vihan vasaman myrkykkään.

    On orjien urhokkuutta
    salavaino ja kettuus tää.
    Monen voimakkaankin miehen
    sen alla on taipunut pää.

    Mitä voikaan ihmislapsi,
    kun uskoa ei hän voi
    lähisempään veljehen taikka
    sisareen parahimpaan, oi?

Elo kuoloa katkerampaa, katalampaa on toki näin, kun saa sala-iskuja aina odottaa käsist' ystäväin.

Koska koitti päivä sees?

Kaikki, kaikk' on harmajaa, luonto, taivas, ilma, maa. Koska koitti päivä sees, pienen pieni pilke ees?

    Monet kerrat noussut on
    arka aatos taivohon:
    Koska pilvi pakenee,
    utu, usva hälvenee?

    Vait on taivas yhä vaan.
    Hämärissä kuljetaan,
    sokkosilmin astutaan,
    langetaan ja langetaan,

ikävöidään ylöspäin, vaan ei käydä käsikkäin, kun ei toinen toisehen luota seass' sumujen.

    eikä täällä yksikään,
    jaksa, kestä yksinään.
    Heikko henki horjuvi,
    arka sydän sortuvi.

    Mitä voipi voimakkain,
    tahdokkain ja tarmokkain,
    kun sen, min hän rakentaa,
    toinen kohta kukistaa?

    Babeltorni-toivehen
    tappaa pyyde pikkunen,
    kun ei veli veljeään
    eikä edes itseään

täällä tunne, tajua, ei ees' tahdo tajuta. Siit' on summa sumujen, utujen ja usvien.

Koska koitti päivä sees, pienen pieni pilke ees?

Pois ruikutus!

Pois ruikutus! Raukkojen toimintaa on oihkia, voihkia aina. Ken tääll' yhä itkien vaikertaa, sitä elämäntaakka painaa, sitä pistää kohtalon ilkeä ies, hän on murtunut, mennyt mies.

Ei löydä hän onnea ollenkaan, vaan surren vaipuvi varhain, kuin kirottu käypi hän vaivassaan ja hälle on hauta parhain: elämästä hän tahtovi päästä pois, näet mullassa rauha ois.

Kas, murheen enkeli liihoittaa yhä miehestä mieheen lentäin, hän uusia sieluja pauloittaa luo kunkin kauhuna entäin, ja raukkojen lauma se karttuu vaan ja kohta jo täyttää maan.

Sukukunta on sairasta sielultaan ja siinä on orjan verta. Oi, voimmeko nousta me koskonkaan, päät pystyssä käydä kerta ja täysin tuntea riemut nuo, joit' elämä meille suo?

Pois ruikutus! Työhön ja toimintaan jo käyköhön mies ja nainen, kukin lyököön omalla voimallaan pois tuska ja vaiva mainen. On heikolle apuna yhteistyö, kun häntä uhkaa yö.

    Käsikädessä käytävä täällä on
    omat voimat jos eivät riitä.
    Ylös heikko ja käykösi taistohon
    ja joukkoon itsesi liitä.
    On tuska ja vaiva sun vainoojas;
    sitä iske sa voimallas!

    Pois ruikutus! Nouskohon kunkin pää
    ja rinta jo tuskan alta!
    Uus päivä jo vastahan kimmeltää.
    Pian lyöty on vaivan valta,
    omat voimat jos ihminen ymmärtää
    ja jos kehnous poies jää.

On yllin kyllin jo kärsitty ja tunnettu tuskaa täällä, on liika paljo jo itketty ja kuljettu hiilten päällä. Tuta kerta jo täytyvi onnekkuus. — Ota vastahan aika uus!

Yölepakoiden aikana.

Yölepakoiden aika on jo täällä, taas luontoamme syksy syleilee ja kesän sulon sortaa hyyilä, jäällä ja huurrehuulin meille hymyilee.

    Käy korpimailta, soilta häijy halla
    ja pohjan perukoilta pakkanen.
    On elo kaikki kohta niiden alla,
    on armas päivä vanki varjojen.

    Mut oisko täytymys myös ihmisenki,
    tän luomakunnan kruunun kuolta pois?
    Ei hänen, eihän jumalainen henki,
    Jumala itse häness' silloin ois!

    Tuo aate ihanainen; olla suurin,
    se yksin inehmoisen pelastaa
    ja eloon istuttaapi kiini juurin,
    joit' taitetuiks' ei yö, ei talvi saa.

II.

En tahdo —!

En tahdo ma pyytää armoa, en ryömiä polvin paljain, alas tahdo en päätäni taivuttaa, en kulkea valhevaljain, vaikk' elämä tulta ja tuskaa ois ja se ruoskana ylläni sois.

En tahdo ma templejä saastuttaa tekohurskaan kasvoja kantain, en pilkata Herraa taivahan rovon uhriarkkuunsa antain: vaikk' onkin syömeni syntinen, ole publikaani en.

En tahdo ma lampahan lailla vaan ain jäljessä toisten juosta, en henkeni janoa sammuttaa kylä-karjojen laidun suosta, vaan yksin etsin ma lähteen tuon, joka virkistyksen suo.

Olen vielä ma heikko ja horjuva, mut vielä mun voimani varttuu ja tottapa, vaappuva varmuutein monin kerroin kasvaa ja karttuu, kun tahtoa täytymys kasvattaa, työ tarmoa vahvistaa.

Mitäs siitä, jos jalkani horjahtaa ja ma lankean maahan saakka, tai lepoa hiukan ma kaivannen, kun painava niin on taakka: ma jällehen nousen ja uhmaten käyn tietäni eellehen.

Näet, voihan murtua muuritkin ja haljeta vuoret vankat, voi kosket kuivua uomissaan ja kaatua korvet sankat: miks ei siis ihminen horjahtaa vois varmana kulkeissaan?

Mut nousta ja seisoa sentään taas ja vieläkin kerran koittaa, vain itsehen uskoa uudelleen ja kaatua taikka voittaa. Kas, siinäpä mitta on miehuuden; tuta tahdon ma onnen sen!

Tuli kuolema —

Tuli kuolema laulajan kammioon ja miestä saada pyysi, sulotoiveet hältä ja haavehet kaikk' ilman armoa hyysi.

    Ja hän, polo laulaja, kärsinyt,
    tuns' ankaran kuolon miehen,
    tuns' onneton, ett' oli täytymys
    hänen taipua Tuonen tiehen.

    Vaan juuri kun kuolema saaliinaan
    runoniekan ryöstää aikoi,
    niin silloin enkeli saapuikin,
    pois kuoleman inhan taikoi.

    Lens' suojelusenkeli ylhäältä;
    lens' siunattu korkeammalta
    ja lemmen voimalla nosti hän
    kovaonnisen kuolon alta.

    Ja elämä jällehen ilmestyi
    ja laulajan mielen täytti,
    hänt' työhön kutsuen, kauneimmat
    elon taistelukentät näytti.

    Mut miehen mielt' ei hurmanneet
    kuvat kaunihit, loistavimmat,
    vaan katse enkelin parhaimman,
    sulosilmät armahimmat.

    Ja pelastajalleen lausui hän:
    Oi, paljo sa annoit mulle!
    Nyt eloni, henkeni lahjoineen
    olen, armas, ma velkaa sulle!

    ja enkeli katsehen kaunoisen
    loi laulajaan ja hymys.
    Mut kelmeä kuolema kauaksi
    pois kaikkosi, kulki ja lymys.

Mitä olet minulle neiti?

Mitä olet minulle neiti?

— Iltapuhde, hetki hertas, pääte päivän vaivalloisen miehelle menehtyvälle. Olet hiljainen hyminä, unen suova yön sävele tunnon tuskaisen iloksi.

Mitäpä minä sinulle?

— Lintu myrskyn mylleröivän, pilvi päällä poutapäivän, kuura kukkasen kupeella.

Kevät-huokaus.

Niin pohjattoman kaihon luovat mulle nää kevät-illat ihanuuksineen, ett tajuta en taida, mitä kaipaan, mi huoli hiipii mulle sydämeen.

    Mut jospa saapuisit sa immyt armas,
    sa, josta useasti unta näin,
    ja hellän suudelmasi soisit mulle,
    ja illat istuttais me lähikkäin,

niin ehkä vaimentuisi vaiva multa ja hälveneisi syömen suruisuus. — Oi saavu Kevätär, oi saavu kulta, tuo talveheni kevät, aika uus!

Aalloilla.

Me keinumme elämän aalloilla ja etsimme valkamaamme, mut emme tiedä me poloiset sen koska kohdata saamme.

ja virran vyörtehet pauhaavat ja lainehet lyövät laivaa ja alle aaltojen kohtalo salahautoja, kuiluja kaivaa.

    Mut nousta noista ja uskaltaa
    yhä uhmata kohtaloansa,
    on miehen määrä ja miehen työ,
    hänen onnensa, ainoansa.

    Ei taipua, vaikk' olis valkeana
    joka puolella merten tyrskyt,
    jyly pilvien sois salamoinensa,
    yli purren löisi jo hyrskyt.

ja tyyninä hetkinä huoahtaa, vaan myrskyhyn valmis olla. On sankari vaan se, mi taistellen lyö leikkiä kohtalolla.

Kevät ehtii.

Kevät ehtii. Niin korkean kaaren kiertää jo meren takaa nouseva aurinko, mi sätehin selkein hohtaa. Väriloistossa kylpevät kinokset, kun sätehet niitä kohtaa, ja puissa on jäiset kukkaset, niin kauniit, ihanat, ihmeiset. Kevätviesti nyt ilmoja kiitää ja se auringon siivillä liitää avaruuden halki ja saapuu se kuin laupeus-enkeli kaikille ilotuntehen suuren tuoden, joka rintaan riemua luoden.

Kevät koittaa. Nyt taantuvi talvinen murhe taas, nyt voima, min heikkous maahan kaas' taas uhmaten henkiin herää. Polo, raukkakin toimeen ryhtyvi nyt ja tarmoa tahtoon kerää. Tien oudon polkija eksynyt, mi kaikkea täällä on epäillyt, maan varman tuntien allaan, epäuskon murtaa, tallaa ja nostavi päätään taivohon sulotuntehin huomaten auringon, joka hälle vastahan loistaa. — Kevät kauhujen kammon poistaa!

Kevät saapuu. Valon-kaipuu syttyvi sieluihin ja raskautettuin rintoihin kevät vapauslaulua soittaa. Tosi valheen valtoja vastaan käy ja pimeän peikot voittaa sekä sinne, miss' ei valoa näy, nyt soihtujen kanssa se ennättäy tulet syttäen kaikkialla. Ken nyt olis murheen alla, kun toivoa laulaa taivas, maa, kevät-riemua riutunut rinta saa? Ylös ihminen, murhees murra! Nyt ei saa kenkään surra!

Lainehtii laiho —

Lainehtii laiho eessä ikkunani uljaana uottain aikaa kukinnan, etäältä hiveleepi katsettani lahdelta vaahto laineen valkean.

    Ja havumetsä tumma tuoksuansa
    siivillä suvituulen mulle tuo,
    rannalta lehto riemulaulujansa
    ääntänsä säästämättä mulle suo.

Ja luonnon lauluhun ja riemuhunki ja Suomen kauneuteen korkeaan murtuupi murhe, karvas kaiho munki, rintaani riemun, levon, lohdun saan.

Nukkuos mieronmies!

Onnenkerjuri taivaltaan asteli alla mielin — Lintupa lehdossa oksallaan lauleli hellin kielin, viserti riemuin tuo.

    Kulkuri saapui luo.
    Sairas sielu ja sairas pää
    painavat miehen mieltä,
    kun ei onnea, auvoa tää
    löytäne mieron tieltä.

    Lehdon lintunen kuiskuttaa:
    Lepäjä, laulua kuule;
    laulelen riemua taivaan, maan,
    riemua ilman tuulen,
    lempeä, lohtuakin.

    Kerjurin korvihin
    entävät lintusen laulelmat.
    Istuvi mieronmiesi.
    Hukkuvat orpous aatelmat,
    tuntokin tyyntyä tiesi.

Linnun lauluhun mieronmies nukkuvi lapsen lailla. Poissa on tuska ja tunnon ies, nälkäkin unten mailla. Nukkuos mieronmies!

Aikainen vuokko.

(Vainajalle)

Valkovuokko hangen alta nosti nuorteana pään, luuli, että kevään valta pohjolasta vei jo jään.

    Erehtyipä kevätkukka,
    valju valkovuokkonen,
    pettyi pieni kukka-rukka:
    takatalvi sorti sen!

    Häijy, harmaa halla hiipi
    pimeiköistä pohjasen,
    runteli ja repi, riipi
    vienon valkovuokkosen.

Kesken kevät-toivojansa, kesken utu-uniaan, kesken elon-onneansa vaipui kukka kuolemaan.

Sonetti I.

Soi leivon laulu kylmän kalseasti ja viluisesti käki kukahtaa, pohjoisen viima vinkuu ankarasti, jääkukkasissa nurmi nukahtaa.

Viel' etelä ei jaksa tänne asti suloista suvisäätä sirottaa, ei kevätpäivä paista paahtavasti, aurinko piilee pilven tumman taa.

On niinkuin kevät toisi tummaa turmaa ja takatalven lunta, hyytä vaan, mi kylmää, kuihduttaa ja tyyten surmaa,

mit' elonalussa on hiukankaan; ei sytä sydämiin nyt kevät hurmaa, ei nosta inehmoista ihallaan!

Sonetti II.

Suruisna silmäilee nyt sarkojansa ja huokaa huolissansa peltomies, mi säästänyt ei suinkaan vaivojansa, kun kynnöt, kylvöt taiten tehdä ties.

Oi, mist on musta murhe muodossansa ja mistä miehen tunnon tuskan ies? — Ei armas päivä paista peltoansa, piilossa pysyy taivon taikalies.

Ja joka päivä lankee ylähältä raskaasti vettä päälle laihojen, vie viljakullan kalliin kylväjältä.

auringon puute, pillat pilvien, ruis runneltuu ja maahan maatuu hältä, ei jyvin täyty tähkät olkien.

III.

Murros-aikana,

Nyt herätys käy kautta maailmoiden, soi syntysanat valkeen huomenen, mi vielä yössä uinuu unelmoiden, mut' tuntee, ett' on täys jo aika sen. Soi kaikkialla kohta sotatorvet ja joukot täyttää aukeat ja korvet, laps, nainenkin nyt yhtyy joukkohon, kun hengen ritarit käy taistohon.

Ja hengen aseet välkkyy kirkkahina valaisten tuliterin hämärää, on valon valkoratsut valmihina odottain johtajaa ja käskijää, ja sotalippu liehuu ylpeästi, niin korkealla ja niin käskevästi; yön halki loistaa lipun kirjotus kuin tulikirjaimilla: Vapaus!

Mut vielä puuttuu miestä, naista, lasta niin monta, monta valon riveistä; kun kaikk' on yhtynehet, silloin vasta nopeesti parvet voivat edetä. Niin voimakas ja vahv' on vainolainen; sit' ei voi voittaa joukko pienokainen, vaikk' ois se kuinka uljas, urhokas; on vihamiesi liika voimakas.

On valikoitu lauma vihamiehen ja sillä tuhatvuotten kokemus, on tottunut se sodan sortotiehen ja puutu silt' ei tarmo, urheus. Vaan uskon perustukset sillä horjuu, levottomuuttansa se turhaan torjuu; se pelkää uuden ajan armeijaa, mi kuulee kutsumusta korkeaa.

Mut pelkää ei se mahtiansa näyttää ja olla ylpee epätoivossaan. Se halvimmatkin keinot kaikki käyttää, ett' ois se vahva valhe-voimassaan. Ja lipustansa, veriin tahratusta, jok' on kuin eteläinen yöhyt musta, se tahtoo luoda lumivalkean, ett' tenhon sais se lailla puhtahan.

Niin: vahva, voimakas on vainolainen, mut voimakkaampi hengen joukko on, jos soturit sen, joka ainukainen lujasti luottaa valon voittohon. — Ken auringon voi estää nousemasta, yön aamun tullen valoon vaipumasta? Ken kehitystä kahlehtia vois ja kaiteen elonaattehelle lois?

Remuaville.

Voiko naiset naljaella, miehet hulluna meluta, inehmot ilossa olla, kansa kaikki karkeloida surkeassa Suomenmaassa, maassa peikkojen pahojen?

Kansa on kohtalon käsissä, kohtalon kovan ja kylmän!

Ellei siinä syytä kyllin eikä aihetta asian, niin lie syytä selvempääkin, kyllälti muretta muuta, monta huolta huutavaista, sylentäydeltä surua.

Eikö kuulu kellareista, alakerrasta elämän vaimojen valitushuuto, karjunta ylen kamala, leipähuolen hurja huuto, kuoleman-ikävän itku?

Ettekö älyä, kuule sekä selvästi eroita lävitse remun ja riemun, seasta sorean soiton nälkäkuoleman kiroja, vaivoja vähäväkisten? Ettekö tajua tuota edes aivujen avulla?

Eikö kuulu korvihinne, sydänten sisimpihinkin sylilasten sairas ääni, nyyhkytys nälän-alaisten, itku ja ikävä parku, parku päivistä pahoista?

Arvata osaisitteko, kuinka monta kehtolasta, rintalasta laihtunutta saa ei sidettä elohon, vatsantäytettä vähäistä rinnasta emonsa, äidin, kun on tällä tyhjät rinnat, leivästä pahasti puute?

Ilman täyttää lasten itku, parku, voivotus poloisten, joita ei elämä suosi, ei edes osoa anna, joille Tuoni tuutilaulut, kuolinlaulut laulelevi ennen alkua elämän, syntymistä syksyn lasten.

Ja jos teill' on korvat kuulla taikka taito silmin nähdä, niin te taiten tarkatkaatte katulaumojen kohua. Tääll' on työtönnä väkeä, osatonna ansiosta miestä vaikka minkälaista, urosta joka alalta, jotka kulkevat kujia elatusta etsimässä, jotka kuihtuvat, kuluvat, painuvat pahoin peräti, ovat opissa pahassa, koulussa kirojen käyvät, kasvavat väeksi valheen, petoksen ja pahan kaiken, kulkevat perikatohon, myyvät kaiken kunniansa, polkevat pyhänsä maahan vuoksi vaivansa väkevän. Nähkää te katujen karjat, mustan elon mustat sarjat!

Kuulkaa te keijuvat kanaset sekä kukot kiekuvaiset, kansa karkelo-haluinen, iloiten elävä joukko: Eikö tässä tarpeheksi, riittämähän asti aivan ole jo suruhun syytä, aihetta ajan vakavan?

Kalmistossa karkelemme, hautakummulla hypimme.

Niin monta —

Niin monta sortuu avutonna siellä, joss' apu ompi armo-niukka vaan ja jossa täytyy jokahisen niellä suolainen surun kyynel vaivassaan

ja osto-orjan lailla murhemiellä köyristää selkä valhekumaraan edessä herran, joka elon tiellä hält' elinvoiman imee kokonaan

ja sitte jättää raukan nääntymähän tiepuoleen lailla luontokappaleen, vilussaan, vaivassansa värjymähän

ruumiin ja sielun, syömen haavoineen. Okainen orjataival taittuu tähän; turtuupi tuska raukan raataneen!

Pajassa.

Kilkkaa, kalkkaa, moukarit mäikyvät, vasarat iskevät alasimeen. Paljetta painaa orja, terve ja nuori ja sorja. Orjia alasimellakin on. Tunnoton isäntä teettävi työtä päiveä, yötä.

Rauta ja teräs ahjossa kiehuen, räiskyen, riehuen, paukkina, helle ja hiilten hiuke, sysien synkkä tuike, raskas, rauhaton raataminen myötäinen orjien voimia kalvaa, turtaa ja halvaa.

Vieras rauta ja vieras työ. nälkä ja murhe ja kuolon yö elämänonnea onko?

Hän.

Niin tuskan kalvas hän on kasvoiltansa, ver-ruusut paenneet on poskiltansa, katseensakin on arka, levoton, äänensä ontto, sairas, soinnuton.

    Myös hän on onneton, on niistä yksi,
    jotk' käyvät surun kanssa käsityksin,
    ett' toinen onnellinen olla saa,
    vaikk' onnettuutta kantaa päällään maa.

    Niin nuorna hän jo taakan alle pantiin
    ja tyytyä sai tylyn elon antiin,
    mi aina vain ol' liika vähäinen
    ja turmelema orja-kyynelten.

    Hän päivät, viikot, vuodet työssä raataa,
    orjuutta huokain oman kunnon kaataa
    ja orjalaumaan hukkuu kokonaan,
    itsensä heikko varjo ollen vaan.

    Ja mieti ei hän enää pelastusta,
    ei etsi onnen eikä auvon usta,
    vaan elon-vankilassaan vaipuvi
    ja hiljaa niinkuin hiilos haipuvi.

    Ei yksin hän! vaan tuhansia muita.
    Elämä vapahtaa vain joitakuita,
    joit' ei se surun alle sortaa voi.
    Miks niitä täällä niin on vähän, oi?!

Kankurin virsi.

Kelle kangasta kutonen, kelle pirtoja pitelen?

Päivät pitkät pirta lyöpi, suihkaa sukkula somasti, lanka lentää, kangas kasvaa, vieras verka valmistuvi. Kelle? Kenpä sen sanoisi taikka arvata osaisi?

Kangas, kyynel-kiilto-pinta, orjaraukan tuskan tuote, ei ole ilona orjan eikä raatajan eränä, vaan sen viepi vieras vaikka orja oisikin osaton.

Eik ole itkusta iloa, huvitusta huolestani, kun on itkua isosti, huolta joka huomeneksi, vieras sukkula suruna, vieras pirta pintehenä, kätösissä vieras verka, elo orjana aloa.

Kappale eräästä juhlarunosta.

Täällä on siskoa, veikkoa monta leipäänsä vailla ja niin osatonta, että he tahtois kaatua, kuolta, kun ei he jaksa kärsiä huolta

nähdessä toisten kulkevan täällä perhojen lailla kukkien päällä huolia paitsi ja vaivoja vailla nälän ja puutteen ja valheen mailla.

Missä on onni köyhän ja kurjan, raatajan, kärsijän kohtalon nurjan? Kussa on vaikeus pimeän lasten, vuosien rauha harmaja-hasten?

Elämän-onnea ei ole meillä. Kielletty meiltä se on elonteillä. Kuolema kulkee ja laihoa niittää. Kylläpä orjien sieluja riittää!?

Meidän on onnemme onnena muiden, leipämme leipänä vieraiden suiden. Voiman ja kunnon me kullaksi luomme, mutta sen sentään muille me suomme.

Miehet ja naisemme orjiksi myödään: hintana kyynel- leipiä syödään. Kasvavi itkun ja parkujen pauhu, kuolemankaipuu, kosto ja kauhu.

Missä on heikon voima ja mahti, kussapa kurjan onnen on vahti? Millä me voitamme kauhujen kammon? Kuinka me laadimme onnemme Sammon?

Tuonpa me tunnemme: Veljeytemme, luottamus, usko ja rakkautemme taitavat takoa Sampoa onnen; uhraus antavi työllemme ponnen!

Milloinka?

Luku eikö jo täys' ole orpojen, isätönten ja äiditönten, kovan kohtalon orjien kurjien, laps' raukkojen leivätönten, joilt' elämä epäsi aarteistaan joka murusen, antaen murheen ja yöhyen tumman ja tuskaisen ja tiehyen okaisen?

Ja vieläkö enemmän kaivataan maan päälle äitiä niitä, joill' elämänosana ollenkaan elon mahdollisuutt' ei riita, joill' ei ole leivän kannikkaa ja tyhjillä rinnoilla kantaa saa sylilastaan nälkähän nääntyvää, ravintoansa pyytävää?

Maa miehiä vieläkö kaivannee kujajuoksuhun kuolon kurjan ja vieläkö niitä se tarvinnee elontaistelon alle hurjan vain siksi, että se hurmetta sais yltäkylläisnä ahmata ja kylpeä veressä viattomain, elon vainohon vaipuvain?

Ja vieläkö sieluja myymättä rahan hintaan on maan päällä sekä särkymätöntä sydäntä kuin monta on vielä täällä? Kenen kuntous vielä on tahraton, omatuntoko jollakin ehkä on ja vieläkö johonkin uskotaan ja jotakin toivotaan?

Helvetti jos vielä nyt hehkuineen maan päällä on jotakin vajaa, niin tulkohon tänne se täydelleen ja älköhön olko rajaa sen kirouksessa ja kauhussa, sen pallojen henkien pauhussa, sen uhrien tuskahuudoissa ja epätoivossa. —

Kun ennen ei uurtajat, orjat maan, elontaakan kantaja-kansa ylös nouse ja vaatine milloinkaan esikoisuusoikeuttansa elononnehen sekä sen antimiin ja oikean elämän aarteisiin: vapautehen sielujen, sydänten ja omientuntojen.

Näet tuhannet sekä taas tuhannet yhä "Grottemyllyä" jauhaa, veri vuotaa, vailla on ihmiset yön lepoa, päivän rauhaa ja leipää ja ihmisarvoaan; mut nouse he eivät kumminkaan, ei katko he orjakahleitaan, ota leipää, oikeuttaan.

Vaan orjina syntyvät, kuolemaan myös käyvät he orjain lailla. On välillä helvetin tuskat vaan. Elononnea ovat he vailla ja sentään tyytyvät! Milloinka koko kärsivä suku on nouseva? Verivelkaa koskahan vaaditaan ja milloin se maksetaan?

IV.

Katri.

I.

Katri, kaunis ja korea, varrekas, verevä tyttö, valkeus emonsa vanhan, huvi taatolle talossa, siskojen sulo ja riemu, veikkosien päiväpaiste, läksi leipänsä hakuhun, työnhaulle, työnteolle tuonne kaupunki-kylähän, kauppapaikkahan kovahan, kun oli kodissa köyhyys, ortten alla puute, nälkä, suuri perhe, pieni leipä, särvin sitäkin vähempi.

Vanhemmat varotti häntä, opetti isä ja äiti: Karttaos korea tyttö, vältä kaupungin kohua, sen iloja, sen suruja, ole viisas ja varova, taidokas, teräväsilmä, huomataksesi humussa, suuressa elon olossa, kuss' on pilla piileväinen, pahansuovan ansa ahdas, surma syyttömän sydämen, että ehjänä pysyisit, oisit aina puhtahana syömeltäsi, sielultasi, tunnolta pyhä peräti. Karta pyörrettä pahinta, älä etsi ystäviä!

Läksi tyttö tietä myöten, kulkihe kovaosainen noita kaupungin katuja, toista poikin, toista pitkin allapäin, apeamielin, ilona koti-ikävä. Uteli inehmoisilta, kyseli kylän väeltä: Oisiko talossa tässä palvelusta palkkapiian? Ollut ei taloissa työtä eikä leivän ansiota.

Siitä läksihe lopuksi, viime tingassa vaelsi tehdas-herran haastelulle, rahamahtavan majahan. Kysäsihe kynnykseltä, ovensuusta suin saneli: Työn olen haussa täällä. Tokko naista tarvitahan?

Kelpasi korea tyttö kiviseinien sisähän.

Katri kaunonen olento, terve ja roteva tyttö rautarukkihin rupesi, teräspirtoja piteli.

Rukki rautanen rupatti, teräspirta noin puheli: Pahoin teit sa tyttöparka, kovin kehnosti osasit, kun tulitkin, kehno, tänne, tänne kuoleman kitahan. Täällä vartesi väsyvi, katsantosi kalpenevi, liha luissasi lahovi, tuska päällesi tulevi. Näiden seinien sisässä, alla katon kaariholvin ei elä inehmo kauvan, kun jo kuolohon nukahti. Lähde, kiirehdi kotihin emosi, isäsi luokse!

Katri kangasta kutovi, väänsi rautavärttinätä päivät pitkät pääksytysten, väsymättä viikkokaudet, eikä astele kotihin luokse valta vanhempainsa, kun oli kotona nälkä, puute pirtissä pahasti.

Näin oleli, näin eleli vuotta kaksi, kolmattakin.

Alkoi vartalo väsyä, poskilta veret vähetä, sini silmien sumeta, kultakutriset huveta, pään sisähän silmät painui, jalan astunta aleni.

Kun tuli koti-ikävä, kaiho polttava povehen, kylältä haki huvia, huojennusta huolihinsa seurasta pahasisuisten, kumppanien karkeloista. Oli illat istumassa, öitä pitkin öitsimässä elämän pahan polulla, synnintiellä surkealla. Myi ja hukkasi hyvänsä, syömen puhtahan pilasi raa'assa remun pidossa. Päivisin tanasi työssä, yöt on valvoi ja iloitsi.

Katri, kukkanen korea, sydän sees ja tunto puhdas, unohti vanhemmat vakaiset, siskot, veikkoset verevät, upposi elämän suohon, kovan kohtalon norohon, sinne, kunne on kadonnut, mennyt monta nuorta neittä näissä päivissä pahoissa, ajan katkeran kulussa.

II.

Kolkosti kohisi koski, virta vierivä vihelsi, lunta tuiski tuuli jäinen pitkin kaupungin kaduille, pihamaille, porraspuille, päälle kattojen kasasi, kinos kasvoi ja kohosi, tukki tiet ja kujat kaikki, kuura puussa, kuura maassa, pakkanen tulen pureva.

Yö on. Äsken puoli-yötä takoi taiten tornikello, rautakolmio rämisi. Järjestyksen jäykkä miesi, vahti kaupungin katujen yössä yksin astelevi tuulen vinkuvan vihassa, pahan pakkasen käsissä. Kaikki kaupungin inehmot, herra, orja ja osaton, uinuvat unen hyväisen, lepohetkensä lepäävät kukin voimia keräten päivän vastaisen varaksi.

Toki yksi ihmislapsi, sykysyinen, synkkä henki valvovi väsähtymättä, aivan unta ottamatta hatarassa hökkelissä laitakaupungin kujalla. Tuolta tuikkivi tulonen, valopilkku pilkahtavi pienestä akkuna-pahasta, riepu-uudinten raosta talvi-yöhön, tuiskusäähän, pahan ilman illatsuhun.

Siellä sisällä tuvassa valvovi vakainen nainen, Katri, kuihtunut olento, surun sortama inehmo, tuuditellen, tyynnytellen heelmää hekkuma-elämän, isätöntä itkusuuta, joka värjyvi vilussa, nälän alla, angervoinen, tietämättä tuntematta vaivoja viluisen äidin, tuskaa itkevän emonsa, jolt' on mennyt, mennyt kaikki halu, hartaus elohon, kuollut usko, kuollut kunto, sydän särkynyt jälellä.

Eipä itke äitirukka, valittele valju nainen pahan pakkasen viluja eikä nälkää naukuvaista, itkevi inehmosien vihan viimojen viluja, tuomiota tunnotonta, auvotonta, armotonta, joka polkevi poloisen ihan astinlaudaksensa, tuhaksi, tomuksi, maaksi, armahdusta antamatta elon kestävän kulussa.

Parkuvi poloinen äiti, sydän synkkä sylkyttävi, vuoksi lapsosen vähäisen, synnintiellä syntynehen, jolla on elämä eessä, elo katkera alussa, syytönnäkin syitä täysi, viatonnakin viassa.

Katri, kuihtunut olento, surkastunut syksyn kukka, näki lapsen nukkuvaksi, unen armahan ilossa, pyyhki poies kyyneleensä silmistä ja poskipäistä, nousi, kasvonsa kohotti, katsoi ulos ikkunasta talvi-yöhön: tuuli, tuisku, lumi lentävä lepäsi, Pohjantähti tuolla tuikki, paukkui pakkanen pahasti, kuului kinahmain kohina, kosken kutsuva sohina. Syttyi silmät naisen nuoren, lieska katseessa kumotti, nousi, laski naisen rinta, povi vaipunut värisi, tutjutti tulinen tuska äitiraukan rintaluita.

Äiti onneton, osaton, särkynyt, sekavapäinen, vaateriepuja repäisi, otti palan palttinata. joihin kääri kantamansa, taiten saamansa sitaisi sekä sen keralla kulki, juoksi kosken kaltakalle koprua kovinta kohti. Sinne saamansa hukutti, kadottihe kantamansa paukkuvassa pakkas-yössä, yössä suurien surujen, jolloin Hornan henget käyvät inehmon ihalan luokse, virittävät verkkojansa, asettavat ansojansa heikon, horjuvan etehen, kurjan miekkosen menoksi, kuiskuttavat korvihinsa, laulavat lipeäkielin valhesointuja, suruja, kauhistusten kauhistusta, rinnan raastavat, repivät, särkevät sydämen, sielun, ilkkuen, ivaten vievät, voimattoman viime voimat.

Katri, vaipunut, vajonnut, eksynyt inehmoparka hoiperteli hökkeliinsä, katon alle astelihe, tunnotonna, tajutonna uottaen tilintekoa, palkkoa pahasta työstä.

III.

Kodissa isä ja äiti, siskot, veikkoset verevät vartosivat, vuottelivat kuulumisia kaupungista, tietoja tytär-rukasta, joka joukosta erosi, muille maille matkasihe elon ankaran pakosta, vaivojen väkäisten vuoksi.

Vaan ei saapune sanomat, tule tiedot tyttärestä.

Talvet tuulena menevät, haihtuvat kesäiset hetket, päivät kiirettä pitävät, kuluu kuut ja vuosikaudet.

Tauti tappoi taattokullan, kodin pylvähän kukisti, heitti kalman kartanolle, mustien mutujen alle. Nähnyt ei tytärtä taatto, silmiensä sammuessa.

Loppui leipä lasten suusta, elanto emo hyvältä, tuli huoli huutavainen kotihin kova-osaisten, siirsi tyttäret tuvasta, mökistä verevät veikot, sen sikäli, tuon täkäli, pitäjätä pitkin laitti, vanhemmat talojen töihin, nuoret työnsi mierontielle.

Kunne kulkevi emonen, astelevi äiti vanha, kun on kylmillä kotinsa, poissa mies ja poissa lapset, itse voimaton, varaton, tarmoton elon olohon? Kulkisiko Katrin luokse? Eipä tiedä, tokko tuolla erä riittäisi emolle, vanhalle, vapisevalle, kun ei kuulu kuulumiset, eivätkä sanomat saavu tyttären elosta tuolla pahan maailman pyörtehessä.

Äiti, sortunut suruhun, kompastunut kohtaloonsa, kylän raittia ravasi, tanhuata tallusteli kohti köyhien kotia, vaivaishuonetta vähäistä, sinis siellä ollaksensa, viikot vierivät venyä, kunis kuolema tulevi, kalmanmiesi korjannevi.

Elävi erätön äiti, vaimo vaappuva olevi armo-antimen nojassa, hoivassa hyvä-osaisten, kysellen kyläiset tiedot, kuulumiset kauvempaakin.

Kului tuosta kuuta kolme, neljä, viisi vierähteli, niin jo saapuvat sanomat, kuulumiset kaupungista saamansa tytön tyköä, luota kanan kantamansa, tulevat tuliset tiedot, sanomat ylen ikävät:

Tytär vankina viruvi, asustavi armahainen umpilukkojen lomassa, paasiseinien sisässä, kun on tehnynnä tekoset, kamalat ja kauhistavat, tappanut tahallisesti synnin siittämän sikiön.

Kuuli viestin vanha vaimo, sanomat suruinen äiti, murtui: parkasi pahasti, huusi suulla surkealla, taittui tuosta vuotehelle, peräpankolle paneikse, houri yöt ja houri päivät, näki kauhujen näkyjä, kuuli kummat kuiskutukset, näki naisen kahlehissa, vaivassa oman verensä, kuuli rautojen räminän, rauta-usten ulvahdukset — tunsi loppunsa tulevan, viime hetken valkenevan.

Tuo on kurja kaikertaja, vaimo vaivojen alainen, nukkui kuoleman unehen, Manalan majoille kulki, onneksi inehmosille, itsellensäkin iloksi.

Katri kurja ja katala, ruoko tuulen runtelema, suurta syytänsä sovitti, tihutyötänsä avitti, kahlehia kantamalla rautatelkien takana.