Title: "Suurlakkokuvia" y.m. työväenlauluja
Author: Kössi Kaatra
Release date: April 27, 2015 [eBook #48814]
Language: Finnish
E-text prepared by Jari Koivisto and Tapio Riikonen
Kirj.
Hämeenlinnassa 1906,
Boman & Karlsson'in kustannuksella.
Suurina päivinä.
"Suurlakkokuvia" I, II, III, IV.
Laulajan laulu.
Viesti.
Vappuna.
Kun ymmärtäisivät.
Häpeäpäivinä.
Politiikka.
Tulkohon valkeus!
Vanhus.
Juhlien jälkeen.
Heräävä kansa.
Taistelu käymään!
Ääniolkeusmerkki.
Juhannuslaulu.
Uudistusten aikana.
Lemminkäisen laulu.
Rajamaalaiset.
Simson.
Sekasorto.
Hei, hauska on…!
Suo siellä, vetelä täällä.
Korven kovakourat.
Raatajat rahanalaiset!
Huutavan ääni.
Veljen haudalla.
Maailman meno.
Siellä — täällä.
Elämän filosofiaa.
Älkää itkekö!
"Kultainen" nuoriso.
Niin.
Pitäkää silmänne avoinna!
Sairaalle säädylle.
Ropo uhriarkkuun.
Nagaikkalaulu.
22/1 1906.
Nyt aika seisoo.
Ennustuksia.
Belzatsar juhlii.
Meren käydessä.
Vanha ja uusi vuosi.
Ota vastaan valonjuhla…!
Sairasta väkeä.
Veljet rautatiellä…
Että kertakin!
Meill' on niin.
Orjattaret.
Työhön.
Taistelulaulu.
Tulivuoret syöksyvät tulta ja laavavirrat kattavat maata.
Kylät sortuvat, kaupungit raunioittuu ja yksilöitä pakahtuu raunioiden alla ja kuolee kurjalla kuolemalla. Elo seisahtuu.
Ei kenkään arvata saata, mitä tullut on, mitä tuleva on, mitä tuova on nousu nyt auringon, joka katsoo kauhistuksen yli.
Mut entinen merkki jos paikkansa pitää, niin: kauhujen jäljissä kauneus itää ja raunioiden tuhkassa uus elo herää, luo kukkaset terää ja avautuu hyvinvoinnin syli.
Ja ainakin yksi seikka varma on ihan: On suuren suurta elää, kun yhdessä päivässä, yhdessä yössä nyt uutta luodaan enemmän kuin vuosisatain työssä, kun luonnonvoimat liikkuvat ja jumalaisen vihan ja koston kauhukanteloinen helää!
Katso, tehdaskorttelissa seisahtivat koneet äkin, pyörät kaikk' on nukuksissa, asuntoina hämähäkin; ei nyt kuulu kalke, kilke sieltä niinkuin aina ennen; poiss' on raatajoiden vilke töiden luona tullen, mennen.
Suunnattoman suuret pajat, joiss' on työtä tuhansille, lukoss' ovat pitkät ajat, vailla miestä moukarille; kymmenien kutomoiden koneet nukkuu tuhatluvut; eivät suihka pirrat, joiden ääress' seisoi äsken suvut.
Lakoss' ovat orjajoukot. Kurjiss' esikaupungeissa, joissa heill' on täynnä loukot kamalissa kasarmeissa, näkee nälkää lakkolaiset vaimoineen ja lapsinensa, vaikka kädet auttavaiset tuokin heille antimensa.
Nälkää näkee lakkolaiset. Eikä tuossa kyllin vielä: sadat naiset, lapsukaiset, miehet kuolee hätään siellä. Runsaimmatkin avunlähteet suovat erän liian niukan; ain on eessä pelkät tähteet; hyvä jos saa kukin hiukan.
Mut on hätää muuallakin, ei vaan orjain asunnoilla: Vaiv' on vakaa linnoissakin kapitaalin valtijoilla: tuottaa päivä joka ainoo, tappiota tuhat sataa, Vararikot varmat vainoo, jos vaan jatkuu tätä rataa.
Vaan ei toistaan lähemmäksi astu kumpainenkaan puoli. Viel' ei kyllin käskijäksi ole käynyt julma huoli. Voitostansa varmat ovat Voima työn ja kapitaali; isännill' on tunnot kovat, lakkolaisill' ylhä maali.
Saavat tietää lakkolaiset, että isännistö koittaa, apunansa raukkamaiset petturjoukot, pelin voittaa; saavat tietää tuskatunnoin rikkurien kurjan aikeen viedä heiltä, minkä kunnoin sais he kautta vaivan vaikeen.
Nousee viha poljetuiden niinkuin sutten; kauhunsana vierii kautta kansan suiden väkivallan tartuntana: — Teko tuo on torjuttava; vaikka vaatisi se verta. I'ät täss' on horjuttava, ellei totta tehdä kerta!
Saavat vielä tiedon milloin tunnottomat työhön käyvät. Lakkolaiset joukoin silloin tehtaiden luo ehättäyvät. Syntyy siinä käsirysy miesten kesken hurjan huima, kukin lyö, ei kenkään kysy, kun on eessä toimi tuima.
Saapuu avuks rikkureille poliiseja parvi sankka; mutt'ei nuokaan riitä heille, kosk'on vainolainen vankka, ja kun vielä ryysytakit paljastavat aseet murhan, hopun saavat vallan rakit jälkeen verenvuodon turhan.
Oteltua tuossa ajan asein sekä kourin kovin, petturit jo hujan hajan pakenevat työstä tovin. joku heistä kuolon unta nukkuu talven tantereella, useampi punas lunta haavojensa hurmehella.
Voimmakkaammat saivat voiton. Mutta niinkuin siivin sentään peloss' ankaramman koiton joukot kotihinsa entää; Voittajat näät kauempana kauhukuvan synkän näki: ylpeänä, ankarana siellä saapui sotaväki.
Kuule, mikä melske, melu niinkuin vuorenvyöryn pauhu, käskysanain kajahteiu, hämmennys ja hurja kauhu täyttää ilman kaupungissa, jossa vielä äsken aivan toimiss' oltiin rauhaisissa arkihuolen, arkivaivan.
Liikkeell' ovat lakkolaiset; ryysyissä ja repaleissa nälistyneet miehet, naiset ajelehtaa kulkueissa, joiss' on joka ainoassa tuhat määrät inehmoista sama verta saattamassa muuta elononnen loista.
Peloittavat voimat liikkuu kaikkialla katuloilla; niinkuin merten laineet liikkuu hirmumyrskyn soiden noilla; niinkuin pedot tuhatpäiset mustat ihmismassat matkaa; niinkuin sadun jättiläiset taivaltansa joukot jatkaa.
Mutta vaikka eri tietä kulkee ihmismetsät tummat, johtaa samaan määrään heitä salavoimat varmat, kummat. Keskeen monimiljoonaisen kaupungin käy kulku vakaa, työntäin joukon etumaisen tieltään aina toinen takaa.
Torill' aavall', avaralla seisahtavat laumat vasta punalippujensa alla virstamääräin poljennasta; seisoo satatuhat miestä, naista kuolon kalpeata, jotk' ei siedä orjan iestä mielivaltaa ruoskivata.
Äkin jotkut siellä täällä sanatäydet suunsa avaa seisten hartioiden päällä, kansan kuullen haasteltavaa: — Orjasisaret ja veljet, tulisimman tuskan tutut, katki kahleet, poikki teljet, palasiksi pakkonutut!
Orjaveljet, orjasiskot, uuvutetut työllä hoki: emmehän kuin madot, liskot madell' enää mieli toki. Pysähtyköön kulku kurja kuolonvaelluksen vinhan, tauotkoon jo tanssi hurja kanssa epätoivon inhan.
Kosk' on kerta noussut kansa ottamahan osaa siitä, min vei korskat kokonansa, niin ei sille rahdut riitä, ei, vaan vaivaan vaipumatta vihan vimmoin taistelkaamme, kunis viimein taipumatta hyvinvoinnin-voiton saamme.
Soikoot sotatorvet meidän luokkavihan säveleitä avoin korvin kuulla heidän, jotka jaloin tallaa meitä; soikoon ukkosäänin kerran sävel uudenajan kuoron: aik' on laata valta herran, olkoon nyt jo orjan vuoro! —
Sanoivat Mut amen kumma päätti puheet sananiekkain, kun näät sotaväen summa saapui ratsain kanssa miekkain, joiden terät tulikielin putoaisi päitä kohti, ellei poistu kansa mielin, jos se vastustella tohti.
Mut ei pakoon kansa suori lailla rikollisten halpain, vaan se seisoo niinkui vuori eessä kimmeltäväin kalpain, Ja kun viime kehoitusta eivät joukot varteen ota, alkaa toimi mustan musta, veljenverin ilmi sota.
Kannustavat ratsujansa asemiehet lakkolaumaan, sala-asein, nyrkein kansa käypi kiukuin puolustaumaan, vainon villi virsi raikaa, kuolonparahdukset soivat, kylmät kiroukset kaikaa, hurmevirrat huppeloivat.
Kaatuu alle kavioiden moni valju vaimoraukka, miekanteräin ankaroiden jäljiss' asuu miesten hukka. Mutta yhä iskut kiihtyy monen kertaisina karttuin, turmatyössä joukot viihtyy verenvuodannasta varttuin.
Vaan kun vielä saapuu kiirein tuhat sotamiestä jalan kaartain kalmanputkipiirein lakkolaisten taisto-alan, niin ei enää rahvas saata asett' eikä kättä nostaa, Vaan sen täytyy viimein laata, päättäin toki toisten kostaa.
Yli ruumisröykkiöiden, kahakassa kaatuneiden, jälkeen päivän hirmutöiden, kautta suorimpien teiden lakkolaiset verta valuin pakenevat kiirehellä, sotaväki surmakaluin jalka jalan kinterellä.
Puoliyö. On talven taivaan alla pilvipeite harmaa. Väsyneenä päivän vaivaan nukkuu kaikki kansa varmaan; jälkeen kaiken kauhun tuovan sekasorron, tuskan, turman tuta saa se rauhan suovan, huojentavan unen hurman.
Missä äsken sota soitti kamalinta kanneltansa, koska kansa seistä koitti vaikeassa vaivassansa, siinä lepää satakunta lakkolaista jäätyneenä ikipitkän yönsä unta kuolon helmaan häätyneenä.
Lepää lumi-untuvilla uhrit työn ja orjaikeen kiteisillä katsehilla unen raskaan, kuolonsikeen; uudenajan sankareina jälkeen uljaan urhotyönsä kunnialla kaatuneina nukkuvat he hangell' yönsä.
Mutta minne sodanhenki punasiivin päivin liitää, sinne halki yöhyenkin haaskalintuparvi kiitää; miss' on jälkeen taiston hetken vainajain ja veren lemu, siellä jälkeen lentoretken korpeill' on myös aimo kemu:
Hiipii taistotanterelle patrulleja parvi hiljaa työlle salakähmäiselle: korjatakseen kuolon viljaa ilman ruumissiunausta, ilman ainutt' arkkulautaa, ilman kelloin kilkahdusta vihkimättömähän hautaan.
Peitoss' yön ja tehden pilkkaa kymmenkunta halvint' orjaa, kunnotonta, kiirevilkkaa kaatunehet kaikki korjaa, ettei enää huomenella, saapuessa surijoiden mielin ottaa omaisensa, jälkeäkään löydy noiden.
Kansa kärsivä, itkevä, nyyhkyttävä, kansa poljettu, piesty ja lyöty, kansa orjuuskahleilla kytketty, kansa murheen mierohon myöty:
Sun vaivas tunnen ma viimeiseen
hätähuutoon asti ja parkuun,
ja vaikka ma luotasi lähtisin pois,
en tuolta ma pääsisi karkuun.
Se on veressä mulla. Sen join minä jo
oman äitini rinnoista ennen,
ajan armahan, ilojen-valkean,
lapsriemuja tulvivan mennen.
Ja sen tuntea sain minä itsekin,
kun vankemmaksi ma vartuin,
kun eloni purren peräsimeen
käsin tottumattomin tartuin.
Ja vaikken saanut ma nielläkään,
mitä monikin täällä on saanut,
en vaivaa enemmän kärsineen
toki tuntemast' ole laannut.
Ja siitä mun lauluni lahjakin on ja siitä mun soittoni helää, sen vuoksi mun vereni virtaelee, teen työtä ja tahdon elää!
Vierii viesti kummanlainen nyt jo joka mökkihin, kuss' on elonorja vainen surun lyömä yksikin.
Sait jo kyllin tuta iestä
pakon paljon vaativan,
sait jo tarpeeks tyhjää hiestä
yön ja päivän raadannan.
Ethän mieli enää olla
orja, juhta joutavin,
ase toisen, porras, jolla
astuu jalka öykkärin?
Ethän tahdo että suruun
sortuu jälkeläisesi,
Vaikka itse tyydyit muruun,
kun et saanut enempi?
Ethän usko, että vasta,
korvaukseks kärsinnän,
saat sä palkan taivahasta
jälkeen tämän elämän?
Miksi siis sa vielä voihkaat
toivotonta voihkinaa,
yöt ja päivät pitkät oihkaat,
kun et mitään siitä saa?
Etkö tohdi kättä nostaa
kärsimystä vastahan,
ajan toisen oikeutt' ostaa
vaikka lailla marttiiran?
Jos sa tohdit, niinpä lähde
tuskan kanssa taistohon,
itsesi ja lastes tähden,
joilla elo eessä on.
Muutoin yhä vielä huole,
kärsi, kärsi katkeraan,
päättyessä päiväs kuole
niinkuin pienin mato maan.
Oma harras halu ynnä
oma voima käytä siis,
onnes sarka itse kynnä,
usko uusiin unelmiis.
Etsi elon tieltä toinen
sinunlaises orja myös,
elononnen kurja loinen,
jonk' on mieli myöskin yöss'.
Kolmas, neljäs — kymmeninkin
oot sa heitä tapaava;
etsi, etsi, mistä minkin;
noit on oiva armeija.
Eihän ole tarvis yksin
käydäkään sun taisteluun,
Vaan sa kulje käsityksin
kanssa kurjan monen muun.
Noin sa voit kuin leikilläsi
käydä sotaa sorjimpaa;
noin vaan loppuu kärsintäsi,
Valhe kuoliniskun saa.
Nouse vaan ja työhön ryhdy
miehen mielin luottavin,
valonarmeijahan yhdy
sotilaana kertakin.
Taisto tää on suurin, josta tietää aika kertoa, pyhin myös, kun taistelosta täss' on hyöty kaikilla!
* * *
Näinpä kertoo viesti. Kohta jokainen sen kuullut on; kunpa vaan vois sanat johtaa kunkin tähän taistohon.
Kunpa siemen, jonka kylvää aika rintoin ihmisten, toisi sadon suuren, ylvään, kasvun tuhatkertaisen.
Kuuletteko, kuinka kevät laulaa maassa, puissa, ilmass' avaruuden, kaikkialla, kantain säveleitä syksynlasten synkkiin sydämihin.
Kuuletteko, kuinka virret kaikuu, kasvain kasvamistaan valtavaksi riemusoitoks' elon kunniaksi.
Kevät laulaa; sanat soivat: Kuolo itse kuolkohon ja elon voima tiensä raivatkohon tilaa tehden luonnon luomuksille maassa olla.
Rikkautta täynn' on suuri luonto, aartehia kohdussaan se kantaa iloks inehmoisen, luonnon herran.
Esiin siis ne vainen kätköistänsä, helmet kalliit päivän päilyville, erä kunkin kuolevaisen käteen!
Ota osas, osaton jos olet, ota onnes, onneton jos olet; elä, elä, ellet kuolla mieli! Siin' on elämäsi ainut ohja.
Jos on tielläs kanto taikka kivi, vuori suuri taikka syvä uoma, niin ne poista: kannot irti kisko, kivet särje, vuoret maahan murra, pitkospuita syvänteihin laita.
Ja jos hiipii luokses luihu varas, eräs viejä, elos turman tuoja, ole valvehilla, kädess' ase (ellet yksin nyrkkihis sa luota) ota vastaan tuo, vaikk' ois se veljes, ja se tieltäs lyö ja — empimättä, tinkimättä elä elämäsi, nauti onnes, joka sulle suotiin.
Paljon laulaa kevään kaunis virsi, paljon kevään kannel suuri soittaa, yli maiden vierii sävel-aallot joka korvan kuulla, joka rinnan elonriemun rikkaan syttäjänä.
Kuule vain sa kevään ylhä laulu, kuule, kansa, kahlehissa käypä, kuule, kansa, viime vereen piesty, tallattu ja porraspuuksi pantu. Kuule kevätlaulua, mi soipi; sodan sorja laula on se meille!
Kun ymmärtäisivät ylpeet ja korskat ja "korkeimmat", että heitänsä vastaan he nousee, kun meitä he vastustavat.
Heille parempi on valenöyryys,
valeuskollisuus sekä muu
inha silmienpalvelus, kettuus,
katinkultaiset sanat suun,
kuin kanssakäyminen kaunis, suora, vilpitön rakkaus tuo, jota vapaa veljeystunne, inhimillinen siittää ja suo.
Heille "onni", mi huokauksissa,
salatuskassa päivän ja yön
vain näyttäytyy, paremp' ompi
kuin siunaus siunatun työn.
Ja vaikk' olis silmäinsä eessä
koko huutava onnettomuus
poloraukkojen meidän ja — heidän,
heillä vain yhä uhma on uus,
ja he silmänsä sulkee ja tukkii arat korvansa, ettei he vaan katumuksehen lankeisi eikä mieltä muuttaisi milloinkaan.
Niin — eivät he ymmärrä ylpeet, vaan tanssivat nuorallaan, sinis, kun tuo kätkee, ja — silloin he kaitkohon niskojaan!
Ei vieläkään lopu siis sukukuntamme kurjuus, yhä vieläkin siis suukapulat suitamme sulkee ja orja on orja ja herra on herra
ja kaikki on niinkuin "ollakin pitää". Taas pettivät kansaa ne, joita se kantoi kunniahan, ne, jotka se kauneimmiksensa katsoi ja joille se onnensa ohjakset uskoi ja joill' oli valta ja voima.
He pettivät kansaa He pilkkasivat pyhää ja rikkoivat kaikkein korkeinta vastaan ja tuomion päällensä langettivat.
He hylkäsivät kansan.
Mut hyljätä taitaa kansakin heidät
ja työntää he luotaan pois,
ja voi heitä silloin, Voi!
Voi silloin heitä, kun nousee kansa
ja takasin viskaa pöyhkien pilkan
ja korskien herjan,
ja rankaisee
joka rikkoumuksen ja synnin ja valheen,
min seurauksista kärsi se tuskaa
ja lyöntejä sai.
Näet vuossadat pitkät on anteeksi suotu, yhä anteeksi suotu ja oihkien, voihkien vuoteltu aikaa, jona kauhujen lähtehet ehtyisi viimein; Vaan ei ole koittanut kaivattu päivä ja ei ole surkeus loppunut maasta ja ei ole ihminen noussut. Mut — anteeks on annettu aina ja aina.
Vaan enään ei! On anteeksi anto jo kuollut ja vainaa, ja itseensä vain polo kansa nyt uskoo ja itsellensä se elää!
Nyt mestari pettää Juudaan, mut Juudas mestarin myös; ja hopeapenningit helkkää ja saatana ilkkuu yöss'!
Ja opetuslapset nauraa
ja itkee ja huokailee.
Mut yhdessä paimen ja lampaat
toki rauhassa ruokailee.
Ja atrian jälkeen kallein jo ristihin naulitaan ja Juudas nuorassa roikkuu ja kansa on kummissaan.
Kauhujen kaarneet lentelevät nyt ilmojen äärtä, etsien saaliitaan, lapsia murheen maan, peittäen auringon, valon taivahan kannelta kaihtain. Ihmiset huolien käy, kun ei onnea näy.
Elämännautinnoiden lähde on ehtynyt tyyten;
ilojen maljoiss' ui myrkykkäät surun kyyt;
valhe ja totuus muuttavat karvaa, vaihtavat virkaa
hyötyen toisistaan; rakkaus raadeltu on.
Kauneus näivettyy. Kuin matojen kalvama kukka
kuihtuu ja kuolee tuo. Surkeudella ei oo'
rajoja laisinkaan, ei kohtuut', ei edes määrää,
missä se seisahtuis, milloin se kylläks sais.
"Tulkohon valkeus!"-huuto jo kauan on kaikunut maassa,
kun viha villiytyi, kun paha paatui vaan.
"Tulkohon valkeus!" huutavat vuossadat synkät ja raskaat
yössä, mi yltyy ain. — Salass' on vastaisuus.
Lyöty on tulta jo silloin ja tällöin tuolla ja täällä,
soihdut on syttynehet, valkeat loimunnehet,
mutta ne virvoina vain ovat leikkiä lyöneet ja kiirein
tuhkana tummunehet, hiilenä häipynehet.
Missä on siis tuo liekki, mi ylhänä, suurena palaa
valkeutt' tarjoten, kun uhkaa kuoleman yö?
Onko se taivaan liesillä tai maan uumenten alla?
Ei! Se on rinnoissa vain ihmislapsosien.
Rinnoissa ihmisten tuli hiilissä hehkuu ja kytee.
Koska se loimuta saa kertakin kunniassaan?
Koska se leimahtaa, niin ett' täys päivä on kerta
ympäri maailmaa? Koska se leimahtaa?
Sytyttäkää tulet! Puhaltakaa kipinöihin ja tuhkaan!
Pilviä puhkaiskaa! Sumua surmatkaa!
Sytyttäkää tulet! Siinäpä valkeutemme on taika.
Siis: Tulet leimuamaan! Aurinko asemilleen!
"Pois heitä kuokka kourasta sa vaari vanha jo; kas kohta lepoon laskeva on elos aurinko.
Sun selkäsi on köyrtynyt,
on hapses harvenneet,
Oi miksi, miksi vielä nyt
noin paljon työtä teet?
Ja ethän edes, vanhus sa,
sarkaasi kuokikaan,
muokkaathan vieraan peltoa
kuin orja aina vaan.
Et myöskään eteen lastesi
aherra ahkeraan,
kun hyljäten sun, luotasi
he poistui maailmaan.
Miks siis noin ylivoimin sa
kuokkaasi käyttelet,
jo herjetä ja huoata
sa tahdo, ukko, et?"
Ei vastausta vaari vaan
suo mulle ensinkään,
ei hellitä hän kuokastaan,
ei heitä vartta tään.
Vaan helmikirkkaat kyynelet nyt vaarin silmät saa ja kasvot kurjat, kurttuiset ne maahan vuodattaa.
Nyt elää suot ja raaka massa liikkuu ja hongat horjuu, kun pohja alla kiikkuu, ja merkit näkyy auringossa, kuussa ja tähtimeressä ja muussa.
Ja tulevaisuus hohtaa töiden takaa, tuo aika uus mi tasan onnen jakaa, kuin selkein päivä, kirkkain huomenhetki, kun päättynyt on öisten valtain retki, ja varmuus kasvaa jättivuoren lailla ja kenkään sit' ei enää ole vailla.
Voi kuink' on kaunista kansa, kun se itkien, nauraen katkovi kahlehiansa ja pohja sen alla on paattaa; kun kyltynyt on se jo onnettomuuteen ja tahtovi tuskasta riemuhun uuteen, min töillä se ansaita saattaa.
Ja kuink' on se ylväs ja suuri, vaikk' äsken se viel' oli heikko ja horjuva juuri kuin ruoko, mi tuulessa taipuu, ja se ei ole tovinlasten heiluva joukko, ei toivoton, töis' epätietoinen, houkko, Vaan joukko, joll' on pyhä kaipuu.
Se on uudenajan ristinväki, joka tulevan taivaansa elämässä näki ja uskoa myös sitä tohti; joka kulkee varmana varmahan maaliin ja saa myös varmasti onnensa saaliin, joka sielujen silmihin hohti.
Surkeus, surkeus koska sa lakkaat,
milloinka päivämme paistaa?
Kalpeina, valkeina vaivansa alla
sammuvin silmin,
kuolevin katsein,
koukussa käyden,
läähättämällä
kulkevat luonnon korkeat herrat,
ihmiset täällä,
orjina vapaat ja vapaiksi luodut,
juhtina teillä,
joill' ei loppua laisin.
Suissa on siteet ja kielissä kahleet
ihmislapsilla, joilleka vainen
haastamistaito ja suun sanat suotiin.
Hyi tätä pilkkaa ja sortoa luonnon,
hyi väkivaltaa
alhaista, inhaa,
luonnottominta ja kauhistavimpaa!
Eikö jo pakahdu piinattu luonto,
kärsiessänsä
tällaista täällä,
taikka se lankea vuorena noiden
kurjien yli,
jotka sen kauneutt' tallaa ja sylkee,
rutsaajajoukon
mielettömimmän ja hullun?
Eikö jo suoriu sorrettu lauma
päällensä pannen
sotisovan sorjan
teilaajiansa
vastahan vimmoin ja kiukuin,
kun ylivoima on sillä ja voitto
varma on taattu?
Taistelu käymään!
Pitkin linjaa taistelu käymään
armahtamatta
vastustajoita,
koska on armahdus käytetty kaikki
aikojen vierren,
eikä se satoa suonut.
Kuuroiksi korvat,
ettei valitushuutojen vuoksi
taistelu jäisi
kesk'eräseksi.
Sulkekaa silmät,
ett'ette voisi
heltyä kesken;
lyötävä näät on vihdoin jo kaikki
ihmisen tielle
estettä luova.
Mutta jos antavat vastustajamme
aseensa meille: —
anteeksi heille.
Oikeus ensin ja viimeksi kosto.
Emmehän seuraa
neuvoja heidän,
emmehän pöyhkiä matki.
Oikeus elää ja oikeus olla!
Siinä on kaikki,
missä me riipumme kiinni.
Kuin kevätvirtojen voimakas juoksu
olkohon meidän
kulkumme kaunista kohti.
Kuin suven suuri ja selkeä päivä,
onnemme päivä
olkohon taistelun tauottuessa.
Syys oli synkkä ja sairas jo meillä,
talvea tarpeeksi saimme jo täällä.
Nyt suven vuoro on tullut!
"Yleinen äänioikeus" ja nyrkki alla sen! Tuo kiinnitä sa rintahas, sen taika tuntien.
Tuo kiinnitä sa rintahas ja lähde taistoten päämäärää kohti korkeaa kuin ristiretkellen.
Ol' ihanimmat kevättoiveet maassa ja kansa viihtyi uness' onnekkaassa juhannusjuhlasta, mi kohta koittaa, kun täyden päivän paiste kylmän voittaa, kun hanget sulavat ja pilvet haihtuu ja kuurakukat nurmen nukiks' vaihtuu, kun kaikki, jok' on murhett' ollut pelkkää suloisimpana säveleenä helkkää; näin Suomen maassa koru-unta nähtiin ja kauas katseltihin toivon tähtiin.
Mut tulless' ajan, jolloin viimeistäänkin ol' aika saapua jo suvisäänkin, ei tullut tuo, ei kesä koittanutkaan ja tuot' ei nähneet isänmaassa kutkaan, ei nekään, jotka suurimpina muita olivat aina soittanehet suita; vain kevät loppui, mut ei tullut suvi, ja äkin loppui ennusunten huvi, kun takatalvi vierahaksi kulki ja jää ja hyy ja huura päivän sulki.
Taas maata myöten meni vilu viima, taas heräs öisten peikkoin villi kiima ja ajattaret täällä karkeloivat ja kuolonparahdukset maassa soivat ja yötä päivää kuultiin nyyhkytystä, kun hetki uus toi uutta kärsimystä, kun toivovinkin silmä kyynelehtyi ja usko, voiman lähde, tyyten ehtyi ja epätoivoll' oli kaikki valta ja tuskin kukaan nosti pään sen alta.
Ja, niinkuin aina käy, kun suur' on hätä ja voimatyö kun etsii tekijätä, ei löytynytkään monta mainituissa urhoissa kuuluiks' tulleiss' eikä muissa, jotk' kestänehet olisivat täällä, kun kuolon peitsi päilyi päiden päällä, ei ollut montaa miehenmoista noissa, jotk' opin saivat ensitaisteloissa, ei ollut montaa vanhaa eikä nuorta, joidenka kunto ei ois ollut kuorta.
Vaan moni kunnon "karhu" ehdollansa rautaisen riimun kantoi kaulassansa ja pillin mukaan tanssi tanhuoilla, kun tahtia löi epätoivo noilla, tai taiten muuttui lammasnahkaiseksi ja paoss' yksin pelastuksen keksi, ja moni, johon toivon katse luotiin ja jolle kansan teon valtuus suotiin, kuin Juudas petti meidät penningeistä ja astinlaudan "arvon" laitti meistä.
Ja tuossakaan ei kaikki ollut vielä: Nuo kurjat raukat oli vielä tiellä, kun harvat miehet, miehet suomalaiset ja isänmaalle kaunehimmat naiset nous väkivallan mahtikättä vastaan oikeutta puoltaen kuin äiti lastaan, kalleimman vuoksi itsens alttiiks' antain, uljaana, uupumatta kuormaa kantain — pinqviinit luihut lainasiivin lensi ja kotkaparven esteheksi ensi.
Mut niinkuin myöskin ollut ompi aina: Ei ijankaiken takatalvi paina, ei ijankaiken orja ole vapaa, myös kosto kerta kostettavan tapaa, ei ijankaiken kurjat kunniassa saa olla eikä muita polkemassa, ei ijankaiken suurta oikeutta jaloilla poljeta kuin langennutta, ei kansaa, jok' on elämähän säätty, oo vielä koskaan kuolemahan häätty.
Niin myöskin Suomen suurin hätä herkes ja vielä kerran päivänpilke kerkes pimeyden halki valon tänne tuoden ja edes onnen erän pienen suoden, synnyttäin toivon, uskon, että huomen sittenkin kerta nousee ylle Suomen ja että sentään saattaa suvi tulla töin uotellessa eikä uinailulla ja että juhannusta viettää saamme, kun terve Suomi taas on sairas maamme.
Ankarasti yhteiskuntaruumiin valtimo nyt lyö, kuumeisesti veri virtaa, jänteet kaikki jännittyy; joukot, joiden yllä häilyy väkivallan vainoyö, kahleitansa katkoo, etsii miss' on surun synkkä syy; nousee naiset, nousee miehet, ennen aina torkkuneet, katsovat ja kysyvät ja vastausta vaativat; laumat, joiden tarmon raudan tuskat ovat karaisseet teräkseksi, itsellensä sota-aseet laativat, käydäksensä taistotielle, mitatakseen voimiaan kanssa ajan hirmuhengen, jonk' on uhka päällä maan.
Kaikki kärjistyy. On ilmass' sähköä ja salamaa, niin ett' työläs aivan on jo inehmoisen hengittää, eikä levonaikaa tuskin kukaan kuolevainen saa, vaan on pakko kunkin elää töistä täyttä elämää; syntyy aatteet, oudot, kummat, ennen syntymättömät, joiden voiman täytyy täällä tuta tyyten ihmisen; kaikki, kaikki etsivät ja kaikki myöskin löytävät jotain uutta, jost' ei ennen tiennyt mitään ihminen; joka hetki tarjoaa nyt tavatonta; tapahtuu tekoja, joit' ei oo tuonut ilmi aika mikään muu.
Eikä enää tuskin mikään hämmästystä herätä, vaikk' on joskus eessä silmäin kuva kauhun kamala; kukin näät nyt tuntee, että aikakauden elämä, vajaaks' ennen jäänyt vaatii ihan mitä tahansa; uudistuksen eilismuoto tänään on jo vanhennut, teko eilen tehty, tämänpäivän teon rinnalla, on kuin sävel ennen soinut, väsynyt ja vaiennut; melkein kaikki uusi saadaan ihmishengen hinnalla; sortuu yksilöitä, sortuu joukkojakin, laumoja, kuolon kylmä käsi korjaa ruumisrunsait' aumoja.
Sekasorto vallitsee. Mut kukin selvään nähdä saa, että, vaikk' on mullinmallin yhteiskunta kokonaan, alinkerta kohoo, kohoo, ylin tapaa alempaa, rajat rikkuu, uomat täyttyy muotoon sopusointuisaan; eivät estä sulut, salvat eikä padot paksuimmat kehityksen kulkua ja ajan virran vyörynää; välttämättömyyttä vastaan turhaan esteit' asetat; niinkuin lukin seitit särkyy luonnon pakon eessä nää. Luonnon lait, nuo suuret, pyhät eivät salli rikontaa, ken käy niitä vastaan, hänpä niiltä tuomionsa saa.
Ja tää aika rikas, runsas, onkin ennenkaikkea meidän, meidän aikakautta, aikaa pohjakerrosten. Nyt on meidän vuoro tullut kerta suumme auaista jälkeen vuosisatain vaivain, kärsityiden kauhujen, — tullut vuoro sanoa, mit' ennen emme sanoneet; käydä työhön, joka meitä varronnut jo kauan on; aika ottaa tuo, mit' aina ennen oomme anoneet: ihmisoikeus ja -onni, palkka jälkeen ansion. Menneisyys ei ollut meidän, olkoon aika tää ja uus, olkoon jälkeen onnettuuden osa meidän onnekkuus!
Noinpa lauloi Lemminkäinen, Kauko virtensä viritti, lauloi laulunsa paraimman, virren muita virkeämmän, kun oli koossa kassapäitä, kylän miehiä kisassa:
En hyli haarikon hyvyyttä, enkä inhoa olutta, kun on tullut juhlatunti, hetki riemuisten remujen: olut on oiva Luojan lahja, pantu urhojen iloksi.
En ma karta kassapäitä, kylän kaunoja pakene, kun on heissä hempeyttä, verta valtimon varana: lempi miehen miehistävi, urhon uljaaksi tekevi.
Mutta kun on murhe maassa, kauhu kansassa Kalevan, soi vasama vainolaisen, vinkuvi vihainen nuoli, kuolon kalpa kalskahtavi, hiekka hurmetta hikoopi,
silloin jätän juhlajuomat, jätän ohraset oluet, heitän kaikki kaunokaiset, korukassat, kukkapääköt ajan vastaisen varaksi, rauhavuosien ratoksi;
otin orhin kiiltokarvan, soimelta jalosukuisen, otan kalvan kaikkivallan, säiläni tuliteräisen, otan kintahat kiviset, rautapaitani paraimman;
menen vastaan vainolaista, kohti kauhua kovinta; enkä ma palaja ennen, kotikonnulle halaja, kuin on vaino vaimentunut, aika onneton ohitse:
Ei sovi iloita urhon, miehen naista nauratella, kun tuho tulossa ompi, väijyy vaara vainiolla, vilu vieras viljat viepi, voi virtana valuvi.
Rajamaa on torpparähjä takamaalla vallan, joss' on joka vuoden vieras säälimätön halla.
Ympärill' on korpea
ja rämettä ja suota;
eikä poistu kato koskaan
kauas noiden luota.
Jos se joskus säästeleekin
torpan pientä maata,
niin se kohta kaksin verroin
kukistaa ja kaataa.
Eipä siksi ihmetellä
kuolevaisen sovi,
ett' on köyhää torpan väki
Rajamaassa kovin.
Eikä puute pienene,
ei hätä heidän herkee,
koska lapsi lapsen jälkeen
leivän jakoon kerkee.
Mont' on lasta Rajamaassa,
neljä, viisi, kuusi,
ja jos joku noista kuolee,
syntyy sijaan uusi.
Salass' itkee äitimuori,
torpan miesi huokaa,
kun ei riitä kyllin noille
vaatett' eikä ruokaa.
Lapsosista vanhemmille
kouluaika alkaa,
vaan ei saada kirjoja,
ei kengän moista jalkaan.
Ja on pitkä koulutie,
on virstamäärin matkaa,
jota vielä kinokset
ja hankipöykyt jatkaa.
Kuinka siis voi torpan lapset
kouluansa käydä,
ettei heitä nälkä sorra,
jää ja viima jäydä;
että vois he tiedon tiellä oihkimatta olla, jotta kaunis kasvuvoima oisi opinnolla?
Teiltä, joill' on elinehdot
paremmat ja oivat,
osattomat vastausta
vain nyt vaiteloivat.
Avun kättä käyttäkää,
mut armomielin älkää;
nöyryyttävä armopala
näät ei tapa nälkää.
Erä heille suokaa, mutta
ajatelkaa, että
torpan väki ansaitseisi
kyllä vaikka mettä,
kosk'ei ole heidän syynsä, että soiss' on halla, että vuoden töiden heelmät kuolee kylmän alla.
Onhan väärin, että heidät onnettuuteen syöstään, koska kukin kumminkin on palkan saapa työstään.
Filistealaiset, filistealaiset: kavahtakaa!
Ovat Simsonin suortuvat täydet taas, taas jätti on vanhassa voimassaan ja se hirmuinen on.
Kavahtakaa
pedot, jotka hänen silmänsä poltitte puhki
tulisin raudoin,
jotka vaskisin köysin hänet kahlitsitte
myllynne kampiin!
Kavahtakaa; katso, Simsonin olkapäät pilareihin nojaa, hänen harteensa kohoo ja silmäkuopat kuivuneet kulon lailla palaa.
Pian, pian orjanne kahle jo katkaiskaa taikka muuten te ratkeatte raunioiden alle, koska kiivaana kostavi Simson!
Vihlova vaivatun huuto, röyhkeä kiskurin käsky — siinä on "elämän" virsi.
Tehdä työtä ja olla
piesty ja pilkattu orja —
siinä on raatajan rauha.
Kiskuri kultia kokoo
kylläisnä, kyltymätönnä —
siinä on tuon elononni.
vaan yli vaivatun voihkan,
mahtajien menon, melskeen
sorretun soi sotalaulu;
Eespäin käy väki valju, eespäin kahlittu kansa elämän aamua kohti!
Hei, hauska on lyödä ja uskaltaa oman nahkansa alttihiks' antaa, kun veripunalippua liehuvaa kera satojentuhanten kantaa.
Hei, hauska on lyödä ja pelvotta vaikk' uottaa kuolematansa, kun yhden kalpahan kaatuissa jää jälelle tuhatpää kansa!
Jos emme nälkäpalkalla tee työtä kiskureille, pois työnkin ottain kostavat nuo mielivalloin meille.
Niin että, teemme työtä tai
sit' emme tee, on maali
se sama aina: kaikki vie
kuitenkin kapitaali.
Ja surkeus se suurenee ja vihan kiukku kiihtyy, vaan vielä raukat raatajat ikeensä alla viihtyy.
Korven kohdust' astuvat ne esiin, jotk' ei täällä tottunehet mesiin, joiden osa ain' on ollut työ, ilman tulosta, ja huolen yö.
Korven kovakourat käyvät riviin,
muodostaen sotarinnan tiviin
alle lipun veripunaisen,
soidess' orjain sotalaulujen.
Vaviskaa te, jotka heitä löitte,
vaviskaa te, jotka orjaks' möitte
korven kansan kauniin, hiljaisen,
pyhää pilkaten ja tallaten.
Nousee "korpi" korkeana sotaan,
eikä lievennä se tuomiotaan
orjuuttajillensa lausumaa,
kurjain korvain kuulla ankaraa:
"Työmme tulos tulkoon itsellemme!" Sinis taistelemme, sinis emme ota vastaan kättä sovinnon, kunis vapaa ihmislapsi on!
Raatajat, rahanalaiset, peijatut, pahoin poletut, sanon:
Taiten tarkatkaatte noita hännänheilujoita, herras-kaikenkarvaisia, joill' on sana suora suussa, päässä kielen kaunis aatos, vaan on tarkotus takana: talutella teikäläistä tietämättömyyden tietä alle ankaran ikehen, katkerihin kahlehisin.
Ei ole ikinä orja herran kanssa kuoma, veikko, ennenkuin on kumpainenkin vain oman itsensä isäntä.
Kiskurit, kansa on valveilla, varroten, vaan ei kauvan; — kohta se kahleensa katkaisee, hyljäten kerjuusauvan.
Kiskurit, älkää luottakokaan
maahan tallatun malttiin;
pian näet pilkattu turvautuu
viimeisimpähän valttiin.
Aika on vakava — aatos on nyt vaan teon muotoa vailla. Tietkää kiskurit: kahlittu nousee kahlitun lailla!
En kylvä kukkasia kummullesi, ei vuoda siihen silmistäni vesi ja tuskin tunnen tuskaa kaipauksen, kun murhe muu tuo tuohon lohdutuksen.
Mut yhden lupauksen annan sulle
ja elämäni pyhin on se mulle:
En koskaan unhoita sun surmas syytä:
elämän murheen myrkkykielikyytä.
En koskaan unhoita tuot orjavaivaa,
mi tuhansille hautakuopan kaivaa,
mi tuhansilta elinvoimat turtaa
ja tuhannet nyt ennenaikaa murtaa.
Sit' en ma unhoita, vaan sitä vastaan mun työni taistella on ainoastaan ja tuhansien kera yhtä matkaa lyhyttä elon päivänpuolta jatkaa.
Petos ja peijuu ja "hyväntekeväisyys" korkealle sun nostaa työstä ja raskaasta raatamisesta ankara "elämä" kostaa.
Rakenna ja raada ja rehki ja puhkaa ja täytä "velvollisuuttas", niin "saat" elää, ellet sa koskaan valittele palkattomuuttas!
Idässä noussut on koeteltu kansa ottamaan elämänoikeuttansa, vannoen varman voittonsa valaa. — Idässä kaupungit palaa.
Idässä kertakin puhdasta tehdään,
kummia kuullaan ja kummia nähdään.
Idässä sorrettu säälittä kostaa
ja verellä onnensa ostaa.
Siell' ei ajoissa kansaa kuultu,
eikä sen suinkaan näin pian luultu
ottavan oikeuttansa itse
taistelutanteritse.
Niin on siellä. Mut miten käy Suomen, ellei koita jo vapauden huomen satojentuhanten orjuuden yöhön ja satojentuhanten työhön?
Lyö mynttiä vaan, lyö mynttiä vaan ja myntillä mittaa miestä sekä kavahda, ettet sa tappelemaan käy vastaan mammonan iestä.
Kuka ostaa, sille sa sielusi myö,
kun saat pivon kukkuran kultaa,
ja orjana toisen sa leipäsi syö,
omantuntosi tallaten multaan.
Hyvä niin. Toki kurjempi olla sun ois — eikö totta? — jos leipäsi myisit sun ihmisyytesi hintahan pois ja — suoliisi hirttäytyisit.
Älkää itkekö raatajaraukat, älkää voihkatko kurjat; ei näät helly kyynelistänne julmurit kylmät ja nurjat.
Pankaa pikemmin kätenne nyrkkiin, hampaanne yhtehen purkaa ja sitä, kun ette te ennemmin nousseet, sitä te sorretut surkaa!
"Kultainen nuoriso", katinkultapinta, tiedätkö mikä on elostelus hinta?
Tiedätkö kuka sinut
juottaa ja syöttää,
kuka sinut tietojen
aseilla vyöttää?
Ken sinut taiteen
tanhuille kantaa,
ken sinut kaunista
etsiä antaa?
Kuka, sano, maksaa
yötiset kemus,
leikkisi löyhän
ja raa'an remus?
Et sinä, eikä sun
sukusi suuri. —
Kansa ne maksaa,
kansapa juuri.
Kansa! Se kansa,
mi orjana oihkaa,
kansa, mi työnpakon
vankina voihkaa.
Kansa, mi sulta saa
piiskaa ja pilkkaa,
vain ylenkatsojan
sortoa silkkaa.
"Kultainen" nuoriso,
velkasi taakka
voi sinut painaa
maahankin saakka,
kun sua velkoo työnorjaparvi. Sen oma on näet runsautessarvi!
Niin: juokse pakoon elämää ja pääsi paina lokaan ja orja-ikees alle jää ja astu päällä okaan.
Ja usko, että ihminen vapaa ja kaunis olet, kun itseäsi häveten sa polkuasi polet.
Pitäkää silmänne avoinna, orjat, näkemään orjuuttanne; ei ole valoa, ei vapautta kuolemanvaivassanne.
Kujilla ja turuilla huutavat suulaat,
itsekin orjat: On Suomen
vankeuteen ja sen vaivahan saanut
toden, valon, vapauden huomen.
Valhetta silkkaa syöttävät teille
vapautta huutavat houkot:
ieshän on päällänne verinen ja raskas,
riistetyt raatajajoukot.
Syöttehän muruja pöydältä pöyhkän,
ylpeän onnenne loisen,
jolla on ainoa toimi ja touhu
peijuu tunnoton toisen.
Missä on teidän tuloksenne työstä?
— Etsikää elostelijoilta.
Missä on palkkanne väestä ja hiestä?
— Kysykää kurjilta noilta.
Kouruus epattoja itsekkäitä
korjaa kättenne teelmät,
varastain teiltä ja lapsiltanne
kyntönne, kylvönne heelmät.
Siinä se vapaus ja siinä se valo,
josta on soitettu suuta;
yö yli päiden ja työ yli voimain
teillä on, mutt' ei muuta.
Vasta kun saatte te palkkanne työstä
ansiomitalia aivan,
silloin voi valo, vapaus tulla
synkeyteen elon vaivan.
Sinis te silmänne pitäkää auki
näkemään orjuuttanne,
kunis on valoa, on vapautta
kuolemanvaivassanne!
Polot porvarit, ettekö jaksa jo sairauttanne lausua julki, kun lahjomaton, kova kohtalo teidät rautasyliinsä sulki.
Polot porvarit, ettekö ymmärrä:
onhan allanne pettävä hiekka,
joka vierii, ja päällänne ylhäällä
ajan kostavan-ankara miekka:
Polot porvarit, taiten jo tunnustakaa,
että täytyy teidän jo laata,
kun ette te valheenne valtikkaa
yli päittemme nostaa saata.
Polot porvariraukat, jo hellittäkää,
koska näätte nää vaativat joukot,
jotka eivät tajua leikintää
kuin pienet piltit ja houkot
Polot porvariraukat, jo hellittäkää, teit' ettei hukka peri, tilinpäivä kun tuimana ennättää ja synkkä on ihmismeri.
Pankaamme ropomme uhriarkkuun pahojen päivien varaan. Uhraten kalleimman, kauneimman eteen teemme me tekomme paraan.
Köyhien annit ja leskien rovot —
tarkkaan tarvis on niitä,
koskei rikkaiden antamat murut
tarpeen tullessa riitä.
Pankaamme siis ropo uhriarkkuun, vaikk' ois se ainoamme. voittomme varmuus karttuu ja kasvaa kustakin antimestamme.
Lyö nagaikalla, sotamies, niin että veri roiskuu, niin että, missä käypi ties, vain hurmelaine loiskuu.
Lyö nagaikalla, iske vaan
ja selkänahat revi
ja veljes veren vuodantaan
sä älä helly hevin.
Lyö nagaikalla, jaioillas
sa massa maassa pole
ja valtikkanas nagaikkas,
sä kansan ohje ole.
Lyö nagaikalia, iske nyt
ja älä äkin herkee,
ett' olet kyllin iskenyt
kun lyödyn vuoro kerkee.
Lyö nagaikalla, että soi, jos et, jos et sa pelkää, ett' toinen toiste lyödä voi, mut toki toista selkää!
22/1 1906
Tää on sankarien suuri päivä, päivä kunnialla kaatuneiden.
Ajastaika sitte surman suuhun sortui uudenajan sankarien pyhä parvi, joukko valioinen tahraisien veljenkalpain kautta, kautta katalimpain konnain kätten.
Kaatui kaunis väki vapauden, valon, toden, ihmisyyden eteen, vuoksi miljoonain, vuoks' meidän kunkin joill' on orjan merkki otsallamme, vuoksi jokaisen, ken kahlehissa tunnotonten takomissa vaipuu.
Kaatui, vastapolven voiton ostain vuodatetun sydänveren hintaan.
Veljet onnettomat, orjasiskot, kapitaalin kahlehtimat, kurjat, meille huutaa haamut haudan takaa:
"Väkivallan, vainon ensi tokeet kukistimme kuolohomme mennen; yli ruumiidemme runneltujen teidän vuoro taivalta on jatkaa, taistellen ja työtä tehden voittaa mahti mammonan ja valta valheen!"
Siispä, sisaret ja veljet, vala vakavin nyt vannokaamme heille:
Ennen emme taistelusta lakkaa, ennen emme aseitamme heitä, kuin on syyttä surmattujen kuolo, synkän synkkä, kostetuksi tullut; kuin on kaikki ihmisyyden esteet, väkivalta, valhe, pakko, orjuus laastu pois ja ihminen on vapaa!
Uran uurtajille uljahille tinkimätön vala vannokaamme!
Nyt aika seisoo vaaka kourassansa ja punnitsee: on toisen vaakalaudan päällä kansa ja toisell' ovat kansan polkijat.
Ja niinkuin höyhenet on laudallansa
nagaikkamahtajat,
nuo konnain konnat, jotka konnuuttansa
ees' eivät häpee.
Mut vuoren raskas ompi kansan puoli,
tuon kärsineen,
mi väkivallan alla melkein kuoli
ja nääntyi nääntymistään.
On kansalla siis voima, voiman valta, ja muut' ei tarvis sen, kuin kerta nostaa päänsä ikeen alta ja itse itsensä vain tunnustaa.
"Pilkkuja on auringossa tulee tästä kuuma kesä". Elon alhon ahdingossa syntyy moni hellepesä.
Tulee tästä tuimat ajat,
päiväin menot vakavimmat;
nousee elon vapahtajat,
toden urhot ankarimmat.
Kun on päästy talven yli,
tiettään moni uusi juttu,
jahka aukee suven syli,
vaatii orja sarkanuttu.
Luodaan kohtaloa Suomen.
Onneton, ken kesken kaatuu!
Nousee orjalaumain huomen,
väkivalta maahan maatuu.
Belzatsar juhlii valtasalissansa humaltuneena portot karkeloi, päämiesten parvi kanssa valtijansa irstaana juo ja mässää, hekkumoi.
ja ilvehtijät näyttää taitoansa ja narrikuoron rietas laulu soi; mut surren seisoo Kaldeassa kansa ja aikakausi huutaa: Oi ja voi!
Ja juhlasalin seinään ihmekäsi kirjoittaa suitsuvaisin kypenin kuin luojan sormi salakirjaimin
näin: Mene, mene, tekel upharsin: tee, kuningas, jo loppu leikistäsi; sen kohta maksaa saat sa hengelläsi!
Jumalauta, mi myrsky nyt meuraa, meri käy, meri soi, meri pauhaa. Nyt oikeutt' ei ole kellään levoss' olla ja nauttia rauhaa!
Kelle kallis on henki, häll' olkoon
käsi valmiina purjeiden nuoriin;
on myyty se mies, joka ei voi
nyt varmana tarttua ruoriin.
Meri pauhaa. Jättiläislaineet pian laivamme nieluhun hautaa, ellei joka ainoa meistä nyt taipumatont' ole rautaa!
Vanha vuosi vaipui viisaan lepoon, ruumisliinoinansa punaliput, kuolinkelloinansa sotasoitot, vihan villit, barrikaadein päältä, pauke pyssyin, jyske tykkein, joilla veljesverta viljoin vuodatetaan.
Laulaa hälle hautalauluansa satatuhat nälkään nääntynyttä, puolikuollut' turvatonta lasta; satatuhat onnetonta naista, joill' on kuolonkaipuu ainut auvo; satatuhat sortunutta miestä, joiden elinehto: työ ja leipä julki riistettihin raaoin käsin.
Veisaa kuolinvirttä vielä hälle ihmismeri, myrskyävä musta, joka tokeitansa vastaan nousee, vapautta vaatien ja ottain.
Hautakummullansa karkeloivat syyttä surmattujen synkät haamut, joit' on lukemattomihin asti.
Kyll' on kuorot, kyll' on hautamenot, ilman vertaa, ilman toivon varaa!
Aika synnyttää. Sen kohdust' astuu uusi vuosi vapauden aamuun, kamalaan ja kauhistuttavimpaan, verin hohtavaan ja valittavaan.
Tähtää tuhansien silmät siihen niinkuin vapahtajaan mailman kaiken, tuhansien vakavimmat toiveet vanhan sijaan syntynyttä kohtaa, vuottain siltä suruhun ja surmaan kaiken onnen tukea ja turvaa: elämisen oikeutta ylhää.
Huutaa hälle uudenajan lapset, riemurinnat, salamoivasyömet:
Terve, terve sulle, uusi vuosi, vapauden, valkeuden luoja orjuuden ja epätoivon yöhön! Terve, terve, terve, uusi vuosi!
Ota vastaan valonjuhla, köyhä kansa, kuten voit, vailla pöytäherkkuja ja joulupäivälahjoja, vailla työsi tulosta, min hädäss' ollen, muille loit, vailla levon lohtua ja vailla juhlatunnetta.
Ota vastaan, köyhä kansa, valonjuhla vakavin
kurjuudenkin kouristaissa täysin rinnoin riemuiten,
riemuiten, kun kohta loppuu elos orjuus katkerin,
kätkee kahle, alkaa viimein aika armas vapauden.
Riemuitse, vaikk' onkin luonas murhe musta niinkuin yö, riemuitse, vaikk' onkin vielä tovin osas onneton, riemuitse, näät kohta taukoo epätoivon turha työ, kohta, kohta ihmislapsi, orja ollut, vapaa on!
Meidän elämämme juurta kalvoi koi ja se koi oli jäytävä orjuus, oli nälkä ja puute ja kurjuus, ja siks emme yhtään kerskata voi, että olisimme tervettä ainesta.
Me olemme sairasta väkeä, mut emme toki niin perinpohjin, kuin kiskurit niskaimme päällä, jotka hillittömyytensä ohjin ovat kurjista kurjimmat täällä.
Meidän tulinen tuska on karkaissut, ja me tahdomme terveeksi tulla. Mut ensin me murskaamme kuolomme kyyn ja ensin me poistamme piinamme syyn vihankuumalla kamppailulla.
Veljet rautatiellä: terve teille, jotka löitte miehen kättä meille. Terve teille, joill' on vankka voima, elon ankaruuden aateloima; terve teille, joill' on korkein valtti, kun ei enään auta sana, maltti!
Terve teille, joit' on tuhatluvut, kokonaiset polvet, suuret suvut. Liitittehän renkaan ketjuhumme, renkaan sellaisen, mi taistelumme — jok' on teidänkin — vie varmaan voittoon: mailman köyhälistön aamunkoittoon!
Että kertakin sanamme täytimme ja kertakin voimamme näytimme ja kertakin olimme jotain; että kertakin herjamme kostimme ja kertakin niskamme nostimme alta sorron ja sortajan otain!
Tämä tietää aamua yöstämme, se tietää tulosta työstämme ja se tulevat päivämme takaa; se toivottomuutemme lopetti ja orjain joukolle opetti: ole valveilla, vaan älä makaa!
Meill' on niin katkera kamppailu, meill' on niin ankara koitto ja sentään melkein kullekin vaan on kurjuuskuolema voitto.
Työn orjat! Kiskurit kahleita
yhä ylpeenä yllemme takoo.
Työn orjat! Murheemme synkät syyt
yhä raadantatiellämme sakoo.
Polot veljet ja siskot! Kohtalo tää
on osammeviejien luoma,
on tunnottomimpien ihmisien
ja vääryyttä suosijain suoma.
Siks emme sitä enempää sietää saa, vaan tehkäämme suora jo siitä, ja jos tahdomme kahleemme katkaista, niin sana ei yksin riitä!
Ken on kärsinyt enimmän, ken on huollut huutavimmin, ken on murheen mustan maljan juonut pohjahan peräti?
Ken on työssä orjan ollut yöt ja päivät pääksytysten ajast'ajat ankarimmat, vuossadat pitkät ja pimeät?
Ken on ollut orjan orja, vanki vangitun vapahan?
Ajan aallot vyöryy vimmatusti, laineet lyövät, ihmismeri meuraa, laho kaatuu, mätä maahan murtuu, kuona kuluu kullan kirkastuissa, helmet nousee vaahtopäiden päällä, syvyyksien aarteet aukeavat. Katkoo kahleitansa kurjat orjat, väkivallan vainoyöhyt vaipuu, uuden-ajan armas aamu seestyy.
Nousevat orjat, ja orjattaretko jäis orjuutehensa, vaill' elonriemuja, vaill' onnea nautintojen? Ei, ei! Pantakohon tasan velvollisuus sekä oikeus, kuormaa kantakohon puoleksi nainen ja mies.
Yhdessä, yhdessä nouskohon nainen ja mies sopusoinnuin, ei eri arvoin, ei, tallaten toistansa ei. — Työ elinehtona ihmisen on ja se eellehen olkoon, mutt' toki työn tulos täys' tulkohon naisellekin
Työhön, kurjat Kullervoiset, työhön, Marjatat matalat, jo on kyllin kyynelöity, jo on viljalti vavistu, surtu elon suurta yötä, voihkattu osoa orjan.
Älköhön enempi olko, toinen toisen porraspuuna, astinlautana alinna!
Silloin kuin on kuumana rauta, moukari heilukohon! Elämä on eessämme, takanamme hauta; vaikea väistyä on.
Satojentuhanten kurjuus yltyy
yhäti ympäri maan,
onneton on se, ken taistohon kyltyy,
sortuen sorrontaan.
Silloin kuin on kuumana rauta, moukari heilukohon. Muu kuin taistelu meit' ei auta, taistelu taikamme on!