Produced by Tapio Riikonen

TAIVAALLISIA TARINOITA

Kirj.

Ernst Lampén

Otava, Helsinki, 1918.

Mercatorin Kirjapaino Osakeyhtiö.

SISÄLLYS:

 Verisen veljessodan kynsissä.
 Pietarin pihoille.
 Aaronin temppelissä.
 Pohjantähti.
 Väinämöisen pirtissä.
 Istunto alkaa.
 Käyntini Ainolassa.
 Kiertomatkoilla.
 Kiialaan.
 Vesikansassa.
 Impilahdessa.
 Siimes Kanervio.
 Tuonelan koskissa.
 Raadin istunnossa.
 Lauantai-ilta.
 Takaisin Väinölään.
 Lähtö Tuonelasta.

VERISEN VELJESSODAN KYNSISSÄ.

Vietettiin hurmeista maaliskuuta 1918. Punaset pistimet olivat vilkkuneet jo kuukauden ajan epäilyttävien nuorukaisten ja miesten käsissä. Jokapäiväisillä kävelymatkoillani Helsingin kaduilla olin kuullut karkeita solvauksia näitten pyssymiesten huulilta.

Jokainen punakaartilaisparvi vastaantulijoita paloitteli minut myöskin silmillään. Luin niistä: minä otan paistipuolen, tuolle annetaan kylkipellit, pää ja sisälmykset saakoot tavalliset siviilipunaiset.

Kaikki tämä johtui siitä, että minulla on tavallista kaarevampi ruumiinrakenne ja täyteläisemmät muodot. Olin siis heidän mielestään kaikkein verenimijäin perikuva. Näin konkreetinen käsite oli ja ehkä on vieläkin Suomen punakaartilaisilla siitä säätyluokasta, jota he sanovat porvareiksi. Niin, ehkä lihavuus sittekin on paras puntari porvariston ja köyhälistön jäseniä arvosteltaessa. Punaiset sankarit nauttivat palkkaa, joka oli usein suurempi kuin porvarien. Siis siinä ei ollut eroitusta. Mutta ehkä koko meteli olikin vaan laihojen kapina yhteiskunnan lihavia vastaan, joku hirvittävä painajaisuni, sellainen kuin muinoin Farao paralla Egyptin maalla. Laihat punikit söivät lihavat mansikit, märehtivät ne väkevien leukapieliensä välissä, mutta katsos, punikit eivät paisuneet hiukan vertaakaan tästä rasvapitoisesta, verisestä ruuastaan. — Niin loppui Faraon uni, niin punikkien houreet.

Luin Työmiestä ja Tiedonantajaa joka päivä päästäkseni selville, mitkä olivat taistelun päämäärät. En parhaimmallakaan tahdolla päässyt niistä perille. Mutta kadulla kuulin, että Suomen työmiehet kadehtivat minun ruumiillista lihavuuttani. Se oli kapinan alussa niin yleistä, että ihmettelin kun joskus joku punainen ei herjannut minua.

Tyrmistyin tämän pintapuolisuuden edessä. Jospa nuo punaiset olisivat sanomalehdissään tai puheissaan käyttäneet edes, olkoonpa vaikka kuinka köykäisiä iskusanoja! En kuullut koskaan sellaista. Jospa olisivat edes vatkuttaneet entisten vallankumousten iskusanoja, vaikka niinkin kuluneita kuin: tasa-arvoisuus, veljeys ja vapaus, niin olisihan sekin ollut jotakin. En niitäkään kuullut. Jospa tuo noin voimakkaasti esille puhennut liike olisi synnyttänyt edes yhdenkään juhlarunon, jossa päämääriä olisi ihannoitu, niin sitä olisi ollut helpompi ymmärtää ja voinut suopeammin arvostella. Ei mitään tällaista! Innostusta sai lietsoa yksi ainoa sana, ja se oli: lahtari.

Mutta ajoivathan ne köyhälistön tilan parantamista, väitettiin.
Ajoivatko ne sitä? En sitä tullut oivaltamaan. Kaikki tällaiset
tarkoitusperät hautautuivat murhien ja ryöstöjen valtavaan vyöryyn.
Johtajat kyllä ehkä hyötyivät, köyhälistö ei ollenkaan.

Ei auttanut kaikin ajoin maailmankatsomuksenikaan, pyhä kevytmielisyys, kaiken filosofian huippu ja loppu. Tuli hetkiä, jolloin epätoivo ja tuska valtasivat mieleni. Jo sodan syttyessä 1914 olin lausunut mielipiteen, että sosialistit tulevat lopettamaan kansojen teurastuksen. Olin tästä mielipiteestäni saanut kärsiä ankaria sanoja, nuhteita ja milt'ei pakoitettu anteeksi pyyntöön. Venäjän bolschevikit panivat rauhanhieromiset alkuun. Iloitsin. Mielipiteeni oli voittanut. Mutta tuli toinen verilöyly, sota-löylyjä kuumempi. Alkoivat aseettomien joukkomurhat. Alkoivat Venäjällä, siirtyivät meille.

Katkera pettymys!

Kuljin taas kadulla. Kaksi siististi puettua työmiestä tuli vastaani Boulevardinkadulla. He asettuivat eteeni käytävällä ja huusivat kovalla, kolealla äänellä, silmät palavina:

— Viäläkö tuallaisen lahtarin sallitaan elävänä herrastella tässä kaupunkissa?

Kuljin suoraan eteenpäin kuin mörssärin kuula. Miehet tekivät tietä. Odotin pari sekuntia tavaksi tullutta selkäkuulaa. Tulin juuri sairaalasta, jossa ystäväni takaa ammuttuna makasi heikkona potilaana. Ei kuulunut kuulaa. Siis aseettomia Suomen työmiehiä. Kaikesta päättäen yhtä hyvävaraisia miehiä kuin minä itse.

Mutta korvani kuulivat sanat viäläkö, tuallaisen, kaupunkissa. Miehet siis länsisuomalaisia tai hämäläisiä, jotka eivät milloinkaan opi oikein lausumaan oivallisen henkitorvensa nimeäkään "Työmies", vaan sanovat aina "Tyämiäs".

Olen usein ennen kirjoituksissani koettanut kuvata sen Suomen heimon luonnetta, joka asuu Päijänteen ja Kyminjoen länsipuolella. Se on tuo kaino, hiljainen, hienotunteinen väki, joka ei koskaan selvällä päällä ääneen naura. Sen silmät vaan kiiluvat niin salaperäisesti kuin suon silmä. Ei tiedä, syvätkö ne ovat vai matalat? Ei tiedä mitä tuumia silmien takana pyörii, ystävällisiäkö vai vihamielisiä. Suu ei niistä koskaan hiisku sanaakaan. Ei suon silmästäkään tiedä, mitä sen alla lepää, ei tiedä syväkö se on vai matala, se vaan aina kiiluu muuttumattomana. Ei ilman tuuletkaan sen pintaan kose, se on aina vain välkkävän tyyni. Samoin kuin länsisuomalaisen silmä. Pienet tunteenpuuskat eivät saa sitäkään muuttamaan ilmettään, se vain hohtaa epämääräistä loistoaan, tai kainoutta, tai hienotunteisuutta.

Olen aina ollut ymmällä tämän silmäyksen edessä, olen siihen tuijottanut kuin antilopi boan silmän luontiin. Minulta jää suu kiinni tämän näyn edessä. En Länsi-Suomessa puhele vieraan, ainoastaan vanhojen tuttujen kanssa. Minä pelkään lähestyä tätä kiiluvaa silmää, minä pelkään sitä kuin suon silmän reunoja. Niistä ei tiedä, vaikka ne olisivat "ijätiviepiä", niinkuin Karjalassa sanotaan.

Mutta tiedän, että kiihotustilassa tämä länsisuomalaisen silmä muuttaa muotoaan. Silloin näkymättömät pohjamudat kohoavat pinnalle. Kainous muuttuu röyhkeydeksi, hiljaisuus karjunnaksi, ja hienotunteisuus väkivallaksi. Olen nähnyt ja kokenut sen, kun länsisuomalainen on ollut viinan vallassa. Silloin olen karannut tieheni, sillä näky on ollut sietämättömän hurjaa. Raskaista psykillisistä kahleista irtipäässeen henkiolennon hurjistelua, sitä ei jaksa katsella. Se ei ole iloa, se ei ole riemastusta, se ei ole vapauden tunnetta, se on orgiastista raivoa, mieletöntä, tajutonta.

Selvittyään taas hän on kaino, hiljainen, hienotunteinen ja silmä kiiluu epämääräistä ilmettään, äsken karjuva suu on tukossa. Mutta muuten hän on Suomen uutterin, luotettavin ja ystävällisin mies.

Nyt olin näkevinäni noitten punakaartilaisten silmistä saman humalan uhon kuin markkinoilla. Nyt ei viina villinnyt, nyt veren ja ryöstön himo. Mutta samanlainen oli ilme. Ehkä hunnit ja mongolitkin olivat kainoja, ujoja, hienotunteisia paimentaessaan hevosiaan Siperian aroilla. Mutta kun he samosivat polttaen, hävittäen Europan halki, silloin heillä oli humalaisen hämäläisen silmä.

Oliko koko tämä punaisten verisota vaan länsisuomalainen ilmiö, hämäläinen sielun humala. Karjalaiset ja pohjalaiset eivät ottaneet siihen osaa. Voihan ajatella että Länsi-Suomessa, jossa maamme suurimmat työläiskeskustat sijaitsevat, oli yllytykselle soveliaampi maaperä. Niin kyllä, mutta muoto, johon tämä liike pukeutui, oli samaa orgiastista, mieletöntä, tajutonta rehkinää. Oli siis vaan hämäläinen sielun humala.

Olen vakuutettu, että tämä humala haihtuu kohta, niinkuin viinan villityskin, että tästä kansasta tulee samanlainen työteliäs, vakava, rehellinen väki, kuin tähänkin asti. Humalan ja pohmelon lakattua mies on taas ihmisten parhaita.

Tällaisia tuskissani aprikoin, huomatessani mihin kuiluun oikeutettu harrastus humalaisten käsissä oli syöksymässä.

Niinkuin vanha kuningas Saul murhemielisenä sai lohdutusta Davidin harpunsoitosta, niin minäkin hain hoivaa musiikista. Maailmanmestarien sinfoniiat avasivat minulle autereisempia näköaloja, jopa taivaallisia maisemia. Pääsin aina näistä hetkellisistä tuskista, ja pyhä savolainen kevytmielisyys valtasi mieleni.

Mutta sattui tapauksia, näinä synkkinä päivinä, joissa piili melko lailla ilveilyn aiheitakin.

Hyvä ystäväni, arvokas, harmaahapsi valtiopäivien virkamies, joutui eräänä keskipäivänä parin nuoremman toverinsa kanssa pidätetyksi keskikaupungin kahvilassa. Automobiili kiidätti saaliit Vuorimiehenkadun tutkintovankilaan. Kuulustelua valmistettiin.

Pöydän päässä istui tuo herra tuomari, entinen käsityöläinen, synnyltään lipevä kuopiolainen. Vieressä kyyhötti kirjuri, "piisarj" venäläisiksi sanottuna, syntyjään perkjärveläinen. Siis koko Itä-Suomi yhdistettynä näissä kahdessa henkilössä. Tuomarin vyötäisistä roikkui mahtava coltpistooli, joka hänen istuessaan heilui säärien välissä kuin pendeli seinäkellossa. Pöydälle oli sovitettu kaksi kuularuiskua, aukot tutkittavaa kohti.

Itäsuomalainen on taiteilijaluonne. Hän tahtoo esiintyä koristeellisen kehyksen ympäröimänä niinkin kuivassa toimessa kuin tutkintotuomarin virka on. Onko toivomiselle enää varaa, kun punahallituksen tutkintotuomari alleviivatakseen koko valtansa täyteläisyyttä, lepäilee kahden murha-aseen suojassa ja kolmas ase näkyy pöydän alta. Mutta nämät tunnuskuvat olivat vaan koristeellista laatua. Aivan varmasti ei tuomari eikä piisarj kyenneet hoitamaan kuularuiskuja, tuskin laukaisemaan yhtään laukausta Coltistaan. Tuomari istui siinä kuin jumalten kuningas Odin, kaksi korppikotkaa molemmin puolin istuintaan.

Vangitut odottivat masentuneina odotussalissa kuulustelun alkua. Yksi pidätetyistä oli jo viikkoa tätä ennen ankaran tuomarin tutkittavana, mutta taloudellisessa suhteessa juuri köykäiseksi löytty.

— Syytetyt sisään! kuului huuto.

Tämä toiskertalainen tuupattiin ensin sisään.

Kuului tutkintotuomarin äreä karjahdus:

— Mittee työ tuota köyhee raukkoo alavariin tänne rettuutatte, eikö niitä kaupungista ennee löyvy sen kummempia? Antaa sen livistee hiiteen!

Tuli kunnianarvoisen ystäväni vuoro.

Hän astui sisään arvokkain askelin, kuten pyhä Ibis lintu krokodilin kidan eteen Niilin liejuisilla rannoilla.

— Ahhaa! Nytpä taijettiin suaha oikee pomo kynsiimme, huudahti tuomari.

Henkilötiedot pani piisarj paperille. Kaikin puolin mitä iloisimpia toiveita herättäviä!

— No, sanokeepas nyt, mitenkä työ tuumasitte sen sillan räijäyttee?

— Minkä sillan?

— Elekee kielastella. Nyt on piru merrassanne. Tunnustakee heti, niin helepommalla piäsette.

— Minä vaadin Teitä sanomaan, mistä sillasta Te puhutte.

— Vai vaaditte! Mitä siinä Ottolinin kirjeessä seisoi?

— Ottelinin kirjeessä? En minä pidä tapanani lukea Ottelinin kirjeitä.

Puolisen tuntia lipevä kuopiolainen tuomari sitte tiukkasi tietoja vuoroon sillasta vuoroon kirjeestä. Lorun lopuksi tuomari lausui:

— Mittee myö ennee siitä sillasta riiellään. Piäsette vapaaksi, kun hankitte takkuun, ett' ette pakene kaupungista ja suavutte tutkittavaksi kutsuttaessa.

— Hyvä, sen hankin.

— Mutta sen pittää olla rahatakkuu.

— Kuinka suureksi arvostelette minun henkeni?

— Tjah. Olisko tuo ykstuhat markkanen liikoo, kysyi tuomari ja katsahti levottomasti tutkittavaan.

— Voinhan senkin hankkia huomenna.

— Mutta näin meijän kesken sannoin, piäsette jo heti vappaaks, kun vuan lyötte selevän rahan pöytään.

— Mistä minä selvän rahan otan näin iltamyöhällä, kun pankitkin ovat suljetut.

— Onhan noin arvokkaalla miehellä rahallisia tuttavia. Pulittakaa pois rahat pöytään, niin piäsette sillä kertoo! Soittakee telefonissa.

No niin. Arvokas ystäväni tuumi, että tosin säädyllinen vuode kotona on hauskempi kuin tila tässä salissa kuularuiskujen keskellä, mutta onhan tuhat markkaa huimaava hinta yhdestä yökortteerista.

Hän soitti ja varakas ystävä lupasi.

— Sohvyör, sohvyör, missä sohvyör! — Aja heti Vironkadulle, tässä osoite, ja tuo herra tänne, hätäili tutkintotuomari.

Sohvyör lähti. Odotellessaan chauföriä tuomari herkesi ystävälliseksi ja rupesi tarinoimaan iloisesti syytetyn kanssa.

— Ottakee pois tämä ystävänne osoitelippu ja repikee se palasiksi. Tässä talossa assuu sellaista konnapoikoo, että jos ne suavat lipun kässiinsä, niin ei teijän ystävänne henki paljon paina. Niin se on aina soan aikana. Niin se on. Ranskassa, niin Saksassa ja niin Englannissa. Venäjällä tuas aina ollu niin. Niinkun tiiätte, sellaista järjestystä sanotaan atamaniksi.

— Suokaa anteeksi, herra tutkintotuomari, atamani on kasakkapäällikön nimi.

— Niinkö? Ulukomaalainen sana se on. Kuulehan piisarj, miksikä sitä tällaista järjestystä sanotaan?

— Minusta nähen suat sannoo, miks' tahtonet.

Rikas ystävä vyöryy sisälle ja laukasee tuhatlappusen pöytään.
Tutkintotuomari nousi pystyyn, hymyili, kumarsi ja huudahti:

— Kahtokeepas, en koske tuohon "härännahkaan", ennenkun kuitti on valamis. — Piisarj! Kuitti valmiiks! Mutta muista, kirjurj, maksa pois ne 200 markkoo siihen yleiskassaan! Sinä otit eilen lainaks' sieltä.

— Hoija sinä lainas, minä hoijan omanj!

Nyt nousi tutkintotuomari hymy huulilla pöytänsä takaa, tuhatlappunen kourassa ja lähti saattamaan vieraitaan ulos. Syytetty oli hankkinut kotoaan lämpimiä ja pehmeitä makuuvaatteita kaiken viipymisen varalta. Kun siis vapauden hetki näin odottamatta koitti, pyysi hän saada jättää varustuksensa Ottelinille, pääsyytetylle, mutta tutkintotuomari vaan myhäillen ilakoi:

— Ottooten vuan pois myttynne, kyllä myö Ottolin hoijetaan kun on otettukin. Sohvyör, vie herrat kottjiin, ja vielä helekkarin kyytiä.

Tämän sanottuaan tuomari palasi pöytänsä ääreen ja coltpistooli pomppi vatsan päällä.

Varttitunnin päästä oli Ottelinkin vapaa, sillan räijäyttäjä muka ja vaarallinen konspiratööri.

Minun täytyy tunnustaa, että rakastan tällaista itäsuomalaista vallankumousta enemmän kuin länsisuomalaista teurastusta. Siellä Vuorimiehenkadulla hallitsi myöskin kaksi länsisuomalaista, isä ja poika. Nämät hoitivat vaan teurastusta, savolaiset yksinomaan — puoliystävällistä kiristystä.

Kun piisarj pakeni Helsingistä heti saatuaan tiedon saksalaisten saapumisesta Hankoon, näytteli hän suuria rahapinkkojaan kortteeriemännälleen ja sanoi:

— Sen minä vaan voin vakuuttaa, ettei yksikään porvari voi väittää minun koskaan esiintyneen epäkohteliaasti.

Aivan niin! Jos itäsuomalaiset saisivat oman luonteensa mukaan julkilausua tuomioita, niin epäkohteliaita ne eivät koskaan olisi. Ehkä ne mahdollisesti syytetylle sentään olisivat taloudellisesti rasittavia!

Tämä tapaus on siihen määrin tyypillinen, ett'en ole maininnut tuomarin enkä piisarin nimeä. Lukija on hyvä ja sijoittaa minkä nimen sopivaksi havaitsee tuomarille ja piisarille. Se ei aiheuttane vaikeutta.

Nämät tällaiset tapaukset tuottivat ainakin hetkellistä iloa, mutta murhat ja kidutukset, joita punakaartilaiset harjoittivat, saivat mielet pohjiaan myöten tyrmistymään.

Kuka olisi luullut, että Suomen työmiehet vielä 1918 ovat samalla eläimellisellä asteella kuin kalmukit ja kirgisit isonvihan aikoina tai kuin kasakit venäläisessä armeijassa tätä nykyä! Ei kukaan olisi uskonut, jos ennen tätä olisi väitetty, että Suomenkin kansa kykenee raa'assa julmuudessa kilpailemaan Aasian villikansojen kanssa. Olisin hurjasti vihastunut, jos sellaista kenenkään huulilta olisin kuullut. Ja nyt! Nyt saapuu viesti viestin perästä kielien uloskiskomisista, ristiinnaulitsimisista, kirkkojen saastuttamisista, pappien murhista. Tällaistako se olikin suomalaisten työläisten uskonnonvapauden harrastus. Sehän olikin vaan uusi inkvisitioni, uusi noitien vaino. Tällä kertaa vaan kohdistettu kirkon omiakin miehiä ja lahtaria kohtaan.

Jo silloin kun hyvät tuttavani Arvid Järnefelt ja Jean Boldt rynnistivät Helsingin kirkkoihin olin yhtä kauhuissani kuin kiukuissani. Kun sain nimettömiä herjauskirjeitä siitä, että julkisesti olin paheksunut heidän hurjia hommiansa, lohdutin mieltäni sillä, että sekä nämät kirkkojen rynnistäjät että nimettömät kirjoittajat kuuluivat uskonnollisiin lahkoihin eivätkä uskonnollisen, vapaan tutkimuksen harjoittajiin. Suuren Leo aasialaisen oppilaita.

Aasialaisuus se on yltiöpäistä tunnelmaa, se on haaveilua ilman järjen johtoa, se on kuumeista kiihkoilua, se on jähmettynyttä dogmatiikkaa ja säälimätöntä julmuutta tämän dogmatiikan puolustamiseksi, se on maallisen elämän kaikkien arvojen halveksumista, se on likaa, paisetta ja ruttoa jokapäiväisessä elämässä. Sieltä syöksyvät sekä sielua että ruumista tuhoavat basillit meille, sieltä leviää hengellinen ja "ruumiillinen" musta surma valkoiseen Europaan.

Olen kaikilla käytettävinäni olevilla aseilla koettanut voimieni mukaan taistella tätä aasialaista ajatuksen ja elämän likaa vastaan. Olen iloinnut sydämmeni syvimmistä sopista europalaisen ajatuksen voitosta kreikkalaisessa maailmassa, renessansin aikakaudella ja erittäinkin valistusajan vuosisadalla, ja olen arvostellut näitä ajanjaksoja ihmiskunnan elämässä sen suuriksi ponnistusyrityksiksi irti pitkistä mustanmustista väliajoista.

Olin riemastuksella seurannut saksalaista uusinta kirjallisuutta sekä uskonnon, moraalin että yhteiskunnan aloilta. Olin huomannut kaikissa näissä kirkkaan europalaisen ajatuksen, tunteen ja järjen veljellisen sopusoinnun. Ilokseni olin myöskin huomannut, että meidän suuri sosialistinen puolueemme otti oppia samoista aatteista.

Mutta sittenpä sodan aikaan nousi hirvittävä idän vihuri, oikea porottava Aasian aavikonmyrsky. Ilmestyi vinosilmiä kaduillemme, kirgiisiä lammasnahoissa ja lammasnahkaisissa turbaneissa, villiä kasakkia, haisevia kiinalaisia, koirankuonolaisia ja heidän mukanaan syövyttäviä tauteja ja paiseita. Ja jokaisen käsikoukussa suomalainen tyttö aasialaisilla paiseilla saastutettu.

Puuttui vaan itämaiset kuvaukset lasten murhista, ihmisteurastuksista, joita nykyään sanotaan pogromeiksi. Tulisiko meillekin näitä pyhiä aasialaisia näytelmiä?

Tuli. Ja ne pani toimeen aasialaisten villitsemät suomalaiset miehet, muka Suomen työväen nimessä. Murhenäytelmä, jota en ollut aavistanut.

Mitä hyötyä on ollut meidän monisatavuotisesta kansanopetuksestamme, meidän pyhäkouluista, rippikouluista ja kansakouluistamme, kun kansamme sittenkään ei ole kyennyt kohoamaan korkeammalle kuin Palestinan juutalaiset, Aasian barbaarit ja keskiajan kristityt europalaiset. Oli syy mikä olikaan, lankesin mustimpaan epätoivoon kaiken inhimillisen pyrinnön hyödyllisyydestä. Ihmispeto meissä ihmisissä sittenkin on vanhinta ja voimakkainta. Se sivistys, mikä tällaisen voisi tukahduttaa, onko se koskaan rahvaan saavutettavissa?

Epätoivoissani hain ja sain lohdutusta siitä ilmavasta taiteenhaarasta, joka on kaikkein vähin materiaan sidottu, musikista. Isä Haydnin sinfoniiat loihtivat minussa esille kesäisiä kuvaelmia Tonavan ihanasta laaksosta. Näin akasiapuiden puhkeavan ihmeen siropiirteisiin, helakanvihreisiin lehtiinsä, nurmi tuoksui, lehdoissa räiskytteli mustarastas riemuisia säveleitään ja avaruudessa tirskui satakunta leivosta, tuhatkunta, niitä oli ilma täynnänsä. Wagnerin Parsifalissa sukelsin keskiaikaiseen mystiikkaan, tuohon kuumaan erotiikkaan, jossa ei vedetä rajaa jumalaisen ja maallisen rakkauden välillä, jossa kaikki sulaa yhteen ihmeelliseen, miltei harhaviettiseen lemmen lumeeseen, josta Aasian kirpeä lemu tuoksahtaa ulos. Kyllästyneenä lykkäsin nuotit syrjään. Siinä oli "läkähtänyttä ja verta". Koetin Tschaikoffskyn 6:tta sinfoniiaa. Venäläistä lemmen laulua! Pois sekin, vaikka niin ihanaa! Pois aasialaisuus! Taivaallisen rauhan sain Beethovenilta. Vaelsin hänen talutuksessaan läpi 9 sinfoniaa. Pysähdyin 5:nen sinfoniian pitkään allegro-osaan. Siinähän oli portaat taivaaseen. Kapusin portaita ja sieluni saapui taivaan esikartanoihin, missä ilo, riemastus ja mielenrauha vallitsi. Soitin soittamistani, ja ilo aina täytti olentoni. Tavotin kiinni oman pyhän kevytmielisyyteni, hankitun valkean Savon ikipakanallisen kansan huulilta. Pyhä kevytmielisyys, maallisen elämän ainoa lohdutus, kaiken filosofiian huippu ja loppu. Se on kotoisin viileistä aivoista, joissa ei aasialainen kuume konsanaan ole soluja syövyttänyt. Europalaisista aivoista!

Kun mustansurman paiseet muinoin pursusivat italialaisten ruumiissa, pakeni Boccaccio ystävättärineen ja ystävineen korkeille vuorille ilakoidakseen ja tarinoidakseen hulluja kaskuja. En päässyt Helsingistä pakoon, ei annettu matkalupa-lippua. Helsinki oli saarrettu.

Mutta Beethoven neuvoi tien. Hän oli mielikuvituksensa siivillä löytänyt taivaan. Eikö minunkin onnistuisi paeta taivaaseen. Sinne ei vaadita lupalippua. Pois piti minunkin päästä tästä aasialaisten saastuttamasta kaupungista ylös viileisiin avaruuksiin, yläisihin maaemihin, alaisihin taivoisihin.

Mutta taivaaseen on hauskempi matkata seurassa kuin yksinään. Korkeat esikuvat jo vaativat sitä. Pitää nousta taivaaseen rakkaimman maallisen olennon kanssa. Minulla on kasvattitytär, Impi Maria, — keltatukkainen, punakkaposkinen, hiljainen ja säädyllinen, hänet minä otan mukaani! Impi Maria, mikä taivaallinen nimi! Avaruuksien ruhtinattaren, taivasten kuningattaren täysi kaima. Impi Maria = Neitsyt Maaria. Tämän nimen oli minun hiljainen tyttöni saanut kymmenen vuotta sitte Saarijärvellä, vanhempien aavistamatta kenen kaimaksi he hänet tekivät.

Impi Marian ja minun välillä oli tosin jokunen vuosi sitte ollut lyhykäinen väittely eskatologisista, taivaallisista asioista, mutta tämä loppui kohta suloisimpaan sovintoon ja yksimielisyyteen.

Istuin upean Ljungbergan huvilan suurella parvekkeella ja nautin ensi eineekseni lemuavaa teetä ja mustanviinimarjan hienon hienoa nestettä. Lauha louna puhalteli Itämeren virkistävää ilmaa sieramiini ja pani aivan vieressä kasvavien, korkeitten koivujen oksat ja tertut vipajamaan ja lepattamaan ympärilläni ja päälläni. Olin juuri sytyttänyt ensimäisen, heikon La Crema sikarin suitsuamaan, kun Impi Maria istuutui pöytään, kiinnitti suuret, kauniit Saarijärven siniset silmänsä minuun ja lausui haikealla äänellä:

— Setä, sinä et pääse taivaaseen!

— Vai niin, oli minun lyhyt vastaukseni, sillä siinä tuokiossa en todellakaan taivasta kaivannut. Minullahan oli taivasta paraillaan sielussani.

Samallainen tilanne ja kohtaus uusiutui parin viikon kuluttua. Impi
Maria valitti:

— Et sinä pääse taivaaseen, Setä!

Rupesin vainuamaan jotakin panettelua ihmisten taholta. Olisikohan joku sanonut tytölle, että minun uskontunnustuksessani olisi korjattavia kohtia.

— Kuka Lelli kullalle on sellaista sanonut? kysyin.

— Ei kukaan. Mutta et sinä pääse.

En ollut koskaan puhunut Lellilleni muusta taivaasta kuin tähtitaivaasta, jota yhdessä olimme tutkineet, enkä liioin eskatologillisista seikoista ylimalkaan. Tiesin, että Suomen valtio siitä pitää tarkan huolen kouluissaan. Sentähden ihmettelin suuresti hänen varmuuttaan näin vaikeassa asiassa, josta vaan papit ja vanhat uskovaiset ovat selvillä.

— Mistä sinä sen niin varmasti tiedät?

— Tiedän minä. Et pääse.

— Sano, miksikä en!

— Sinulla kun on parta. Ei enkeleillä ole partaa.

Koppasin Lellini syliini, halasin häntä, ja silittelin hänen pitkiä, keltaisia suortuviaan. Siis vaan ulkonaisista syistä eikä sisällisistä rikoksista.

Nauroin ja leikittelin tyttöni kanssa.

— Kuule Lelli, minä ajan joka aamu partani taivaassa. Enkö sitte kelpaa?

— Et kelpaa, et, et. Eihän enkeleillä ole edes parransänkeäkään, sanoi
Impi Maria, ja katsoi minuun surullisilla silmillään.

— Eikö kellään taivaassa ole partaa.

— Ei kellään.

— Eikö Jumalallakaan? Impi Maria katseli ällistyneenä minuun kotvan ajan, karkasi sitte kaulaani ja huusi:

— On Jumalalla, on sillä. Pääset sinä taivaaseen. Impi ei tullut ajatelleeksi, että Jumalalla on parta.

Me istuimme pitkät ajat täydellisessä sopusoinnussa taivaallinen esimaku sieluissamme. —

Nyt kun tuli ikävä pois hullusta maailmasta pyysin Impi Mariaa lähtemään seuralaiseksi taivaaseen.

— En lähde, sinä aina lasket leikkiä, ja taivaassa pitää olla totinen, sanoi Impi.

— Kuka sen on sanonut, että taivaassa ollaan totisia. Hyvät ihmiset ovat aina leikillisiä, pahat ja sairaat vaan totisia. Taivaassa vaan iloitaan ja nauretaan, sillä siellä on paljon lapsia. Vanhoja ihmisiäkin siellä lapsettaa. Tule vain Impi mukaan. Saat leikkiä siellä Ainon kanssa lehtoloissa ja laulella hänen kanssaan joka lahdella.

— Minkä Ainon?

— Tuon, joka seisoo tuolla nurkassa käsi otsalla, tuon kipsisen kuvapatsaan. Ja jos ukkonen alkaa käymään täällä maailmassa, kenen turviin sinä pyrit, kun minä olen taivaassa.

— No minä tulen, sanoi Impi Maria. Mutta sinun pitää esiintyä siivosti, muuten minä jätän sinut.

Läksimme sitte eräänä maaliskuun iltana kävelemään Haaksirikkoisten kummulle, minulla Loitsurunot kainalossa ja Impi Marialla samanlainen kädessä. Istuuduimme penkille ja aloimme lukea loitsuja saadaksemme siivet, millä taivaaseen kohota. Saksalaisen kirkon luona laukesi punakaartilaisen kiväri vahingossa ja dum-dum-kuula murskasi hänen käsivartensa. Satamassa vastasivat venäläiset matruusit kokonaisella yhteislaukauksella. Heillä oli tapana tällä tavoin huvitteleida iltansa kuluksi ja lähimmäistensä iloksi.

Kaamea oli ilta. Kaameat olivat nämä illan näyt. Allani pitkä rykelmä kaikenlaisia sota-aluksia, mikä laiturissa kiinni, mikä kiinni toisessa. Kaikki lian ja siivottomuuden vallassa. Väki kuritonta ja väkivaltaista. Matruusit hääräsivät edestakasin ja raahasivat ryöstettyä tavaraa aluksiinsa. Yhtä laivaa vartioitiin visusti. Sinne oli sullottu keisarin ja keisarinnan uskotut ystävät, taikurit, aasialaiset poppamiehet ja ylhäinen kamarirouva. Ei Helsinki ollut enää meidän pääkaupunkimme. Se oli vaan Aasian etuvartio pohjolassa. Koko sielullani pyrin pois tästä saastaisesta pesästä, pois avaruuden ikikirkkaille pihoille, valoisille tanhuille. Tartuin kirjaani ja rupesin selailemaan. Impi Maria avasi myöskin omansa ja taikominen alkoi.

Luin:

    "En puhu omalla suulla
    Puhun suulla suuremmalla
    Maarian sulalla suulla,
    Herran hengellä hyvällä.
    En liiku omin lihoini
    Liikun luojani lihoilla
    En väiky omin väkeni
    Väikyn väellä Kaikkivallan
    Anna Luoja lentimiä
    Millä maasta nosteleime
    Pilvihin pirajavihin
    Hattaroihin haitukoihin".

Tunsin syyhyä lavoissani. Yhden'äkin pulmahtivat lumihohtoiset enkelin siivet päällystakkini lävitse ja rupesivat lepattamaan.

— Sinulla on jouluenkelin siivet, setä, katso lumivalkoiset siivet, huusi Impi Maria ihastuksissaan.

Mutta ei enkelin siivet jaksaneet nostaa minua, syntistä, parrakasta, raskasta raukkaa. Ne siivet ovat leikatut kuihtuneitten laupeussisarien painoa silmällä pitäen. — Luin loitsuja sivumäärin ja Impi Maria luki toisia kohtia.

    "Huoli en enkelin evistä
    Pyhän linnun liehuskoista.
    Anna siivet sirkeämmät
    Syltä seitsemän satoa".

Tunsin siipieni kasvavan ja musenevan. Näin kokon keltasenruskeat siivet levenevän kahdelle taholle, koppasin tytön käsivarrelleni ja käärin vaippoihini. Nyt nousi raskas sieluruumiini ilmaan. Sivumennen vilkasin ikkunasta sisään Vuorimiehenkadun punaiseen raastupaan. Savolainen tutkintotuomari ja karjalainen piisarj hymyhuulin kiristivät rasvaisia lunnaita suuren voiyhtiön, Valion, toimeenpanevalta johtajalta.

Noustiin, kohottiin, toinen siipi vettä viisti, toinen taivasta lakasi. Impi Maria oli loihtinut itselleen aivan pienen pienokaiset siivet, jotka myöskin lepattivat huimasti.

PIETARIN PIHOILLE.

Suuntasin lentoni Orionin ikikirkkaaseen tähtisikermään läntisellä taivaalla. Sinnehän Väinämöinenkin purjehti, kun elämä maailmassa kävi sietämättömäksi. Siellähän tuikkikin Väinämöisen vyö silmieni edessä.

Helsingin humu ja punakaartilaisten vahingonlaukaukset hävisivät vähitellen kuuluvistani. Syntyi kaamea äänettömyys ja vilu viima pyyhkieli kasvojani.

— Paleltaako sinua, Impi Maria? kysyin.

— Vähän sormiani ja varpaitani.

Kohta alkoi avaruus äännehtiä. Kuului kuin kaukainen ukon jyrinä, muodoton, uhkaava, juhlallinen.

— Setä, tuleekohan ukkonen? kysyi Impi.

— Ei keväällä jyrise. Se on vaan avaruuden sointia. Vanhat viisaat väittävät, että avaruuden liikehtimiset aikaansaavat sulosointuja.

Jo sukeusi yleisestä murinasta korvin kuultava sävel. Beethovenin 5:nen sinfonian allegroosan mahtava alkumotiivi paukahti esille. Tuhannet taivaalliset torvet sitä toitottivat. Se ei ollut pianinon kaliseva teräskielen hely, se oli äänivyöry, joka tunkeutui korviini. Se oli yhtä paljon mestarin oma ajatus kuin sen soittimille sovitus. Vereni kulki pauhun tahdissa; nyt tiesin kohonneeni pienen maapallomme turhasta hyörinästä ylös mielikuvituksen, ihmisistä ja taiteilijoista suurimman mestarin mielikuvituksen autereisiin maailmoihin. Sodat ja melskeet, murhat ja ryöstöt, kaikki unohtuivat. Koko avaruus oli täynnä sulosointua. Haaveilujen ja halujen ihmemaailma avautui eteeni. Siunasin luojaa, joka on antanut meille ihmisille tämän kalliin lahjan, mielikuvituksen, jonka avulla pääsemme tuskistamme ja vaivoistamme. Mielikuvitus tekee harmaasta aresta pyhän, oikean helluntain, suvisen sunnuntain; muut ihmisen kyvyt vaan voivat kirkastaa aren. Ja ainoastaan mielikuvituksen avulla meille taivaan portit aukenevat. Järjellämme, silmillämme, opitulla uskolla emme sitä koskaan löydä. Taivas on kaikilla omansa, ei toisten kaltainen, yhtä vähän kuin kenenkään mielikuvitus on toisen kaltainen. Taivaan tuntu voi olla eri ihmisillä vaan sukulaisluonnetta.

— Kuuletko sinä soittoa, Impi Maria.

— Kuulen. Onko se Porilaisten marssi?

— Oi voi, rakkaani! Eihän taivaassa sotamarsseja toitoteta.

— Ei, ei. Se on "Koko Maailma". Setä on usein soittanut sitä.

Lähestyttiin taivaan suurta paraadiporttia, Orionin vyötä.

— Katso, setä, tuolla on kaljaasi.

— Ei se ole kaljaasi, se on muu laiva, ehkä jaala tai saima. Sinä et tunne sitä rikiä. Sellaisia ei ole Finbyssä, ainoastaan Karjalassa.

— Siinä on maalattu kupeeseen Väinämöinen II, ja jotakin muuta sen alla.

— Alla seisoo "pinxit Akseli Gallen-Kallela". Se on se alus, jolla
Väinämöinen purjehti taivaaseen. Se makaa nyt ankkurissa ulkosatamassa.

— Missä on Väinämöinen I?

— Se on se laiva, jolla Väinämöinen purjehti Pohjolasta, kun Louhi kynsillään tarttui mastosta kiinni. Tunnethan sen taulun, myöskin Gallenin maalaama.

— Tunnen. Hyi jee (rakkain yhteiskoululaisten huudahdussana
Helsingissä) kun se akka oli ruma.

— Nyt me olemme oikeassa. Tässä on taivaan pääportti. Tästä on Väinämöinenkin kulkenut. Laiva odottaa häntä ulkosatamassa. Kun Väinämöistä tarvitaan Suomeen, silloin hän palaa tätä kautta takasin samalla laivalla. Niin on hän luvannut. Katso tuolla lehtipuukujan päässä häämöttää taivaan kultainen portti ja sen vieressä on Pietarin yksityisasunto. Katso, miten ihana katto sillä on, tehty kirkkaan valkoisista kalansuomuksista.

Astuttiin kiviselle laiturille ja minä puhaltelin Impi Marian kohmettuneita sormia. — Mutta miten päästä irti siivistä.

— Ota Impi kirjasi esille. Ruvetaan lukemaan irti siipiä.

    "Oi Ukko ylijumala
    Mies totinen toimellinen
    Alla taivahan asuja
    Päällä pilvien pysyjä
    Pihet pilvestä piruta
    Käteheni oikeahan
    Joill' on varret maanmatoiset
    Terät kirjokäärmehiset.
    Niillä leikkaan lemmon siivet
    Veän pois veriset äimät.
    Ihosta inehmo raukan,
    Karvoista kavon tekemän".

Sain pihdit oikeaan käteeni ja nappasin siivet poikki juuria myöten. Tämän tein, sillä minun siipeni olivat suuruutensa takia hankalat kuljettaa mukana. Satamamiehet syöksyivät luokseni ja alkoivat hieroa kauppaa. Impi ei lukenut irti siipiään.

— Hullu mies kun leikkasit siipesi. Taivaassahan niitä juuri tarvitaan.

— Kyllä minä saan uudet. Minulla on kirja kainalossa, jonka avulla siipiä sataa taivaasta kuin lumihiutaleita.

— Myy se kirja.

— En kirjaa myy, mutta siivet myyn.

— Paljonko tahdot?

— Paljonko annatte?

— 10 Sm.

— Liian vähän. Oletteko juutalaisia?

— Tietysti. Minä olen satamamestari täällä, muutoin eläissäni pieni profeetta Joonas, ehkä tuntenet raamatusta. Olin ainoa purjehdustaitoinen pyhien joukossa, ja sentähden olen joutunut tähän virkaan. Anna pois siivet 10:llä Sm:lla.

— En. 15:ta vaadin.

Nyt alkoi suinaaminen ja tarkastaminen, ja siipiäni levitettiin suoriksi ja työnnettiin suppuun kuin vanhoja housuja Narinkassa.

— Minä maksan 15 Sm. Tässä on rahat, huusi Joonas ja pisti rahat käteeni, koppasi siivet kainaloonsa ja juoksi kotiaan.

— Huokealla annoit, melusivat toiset. Saatte nähdä, että hän Niniveläisiltään nyhtää 150 Sm. Kuta pyhempi mies Israelissa ja jumalata pelkääväisempi, sitä notkeampi liikemies. Nicht?

— Tietysti. Niin on aina ollut ja niin aina oleman pitää. Niin nykyään maailmassakin.

— Vieläkö taivaan portilla kannetaan maksua, niinkuin ennenmuinoin aasialaiset ja kreikkalaiset tarut kertoivat, kysyin satamamiehiltä.

— Tietysti, sama maksu mikä maailman alusta on säädetty, yksi obooli, teidän rahassa 25 penniä. Mutta ei Pietari tyydy tähän; hän vaatii aina aluksi enemmän. Muista tinkiä! Tingi ankarasti, muuten hän nylkee sinut, noin lihavan miehen.

— Tätä lehtokujatietäkö sinne mennään?

— Sitä. Kun kukkanurmi loppuu, käänny oikealle.

Edessämme, loitolla meistä kulki sankka lauma vainajia. Kaikilla keltaiset kukat hatuissa ja ryntäillä. Ja taustalla kohosi kilometrinlevyinen taivaanportti, kullatut tornit aina sadan metrin päässä. Aasialais-venäläistä loistoa, venäläisen kirkon koristetta, kultaa ja taas vaan kultaa, aitokultaa ja valekultaa.

Käännyttiin oikealle ja siellä Pietari erään portin aukossa kantoi sisäänpääsymaksua. Hän oli pitkä ja hoikka; parta tuuhea, aasialainen parta, hulmusi aina vyötäisiin saakka ja parrassa kiilsi kirkkaita kalansuomuja. Tunsin hänet Rantasalmen hirvittävästä alttaritaulusta. Me kaksi, Impi Maria ja minä, tulimme viimeisinä. Betheugeize teki jo laskuaan ja purppuranpunainen hohde kumotti yli porttien kullan.

Laskin kaksi hopearahaa Pietarin metallikuppiin ja kumarsin niin syvälle kuin vain voin. Impi niiasi.

— Ohoh poikaseni, niinkö vähällä luulet taivaaseen pääseväsi. Aijoitko antaa vaan 25 p. noin suuresta ruhosta.

— Armas apostoli, olen lukenut Lukianoksen lukemattomista jutuista, että taksa on yksi obooli eli meidän rahassa 25 p. hengeltä. Minä maksan täyden lapsestakin.

— Oletko luterilainen vai katolilainen?

— Luterilainen suomalainen olen. Jotkut tuttavani väittävät, että suuresti muistutan ulkomuodoltani juuri itse Lutheria. Kanta-äitini olikin Würtembergistä.

— Lutherilaisilta otan aina kaksinkertaisen maksun. Tekisi mieleni ottaa sinulta, Lutherin haahmolta, kolminkertaisenkin maksun.

— Miksi, pyhä mies, vihaat luterilaisia, uskalsin kysyä.

— Siksi, että he halveksivat minua. Tiedäthän, ett'ette pane mitään arvoa sille opille, että minun huostassani on taivaan valtakunnan avaimet. Ettekä te kunnioita minun istuintani Roomassa, jolla paavit ovat halki vuosisatojen prameilleet.

— Mutta kävitkö sinä, Santta Pietari, koskaan Roomassa ja osasitko sinä, arameaa haastava kalastaja, puhua Ciceron kankeaa kieltä monine vaikeine sääntöineen ja yhtä monine oikullisille poikkeuksineen.

Pietari hiveli partaansa ja kiinnitarttuneet särjen suomukset putoilivat maahan.

— Nokkaviisas kysymys! Mutta voinhan sinulle näin meidän kesken tunnustaa, koska ehtoo on, eikä lisätulokkaita enää näy, että en koskaan ole Roomassa käynyt, enkä olisi piiskallakaan lyötynä sinne lähtenyt, suurkaupungin vilinään. Olin vaan yksinkertainen kalastaja, ja pisin matka, minkä koskaan olen tehnyt, oli toivioretket Jerusalemiin. En osannut muuta kieltä kuin aramean murretta, en edes hepreaa, vielä vähemmin kreikan kieltä. En helluntainakaan puhunut kielillä, niinkuin pyhä taru kertoo, vaikka olinkin maistellut vähän "makiata viinaa". — Niinkuin tietänet, kalastaja joskus märässä ammatissaan tulee ottaneeksi pienen tuikun —.

— Tiedän kyllä, asun kesillä Finbyn saaressa. Itämeren äyräällä.

— Enkä minä tähän paikkaan olisi joutunutkaan, mutta kun teillä siellä maailmassa pyhän tarun mukaan opetettiin, että minulla muka oli taivaan valtakunnan avaimet, niin kaikki vainajat, taivaaseen astuessaan, rupesivat hokemaan ja haikailemaan: missä Pietari, missä pyhä Pietari, eikö hän olekkaan porttia avaamassa? Minä asustin alussa Betlehemin tähdessä kaikessa vaatimattomuudessa, mutta sieltä komennettiin minut tänne porttivahdiksi, tyydyttämään vainajien yhä äänekkäämpää vaatimusta. — Näin olen joutunut tänne. Raskas on toimeni, mutta olisin kyllä tyytyväinen, joll'eivät vainajat olisi niin perin kitsaita. Taksa on niin tuiki alhainen, ja maailman alusta määrätty, enkä minä sitä enää hyväksy. Yksi obooli, mitä se merkitsee nykyään! — Sinäkin tässä tingit tinkimistäsi. Tuollainen lihava verenimijä! Tässä kulki juuri joukko teidän punikkianne, ja ne minä laskin ilmaiseksi, mutta "lahtareilta" otin kaksinkertaisen hinnan.

— Pidätkö, pyhä isä, punikkien puolta? kysyin ihmeissäni.

— Tietysti pidän. Minähän olin köyhä kalastaja. Minä ja kaikki minun seuralaiseni olivat juuri punikkeja. Meitä oli imetty, ja meillä oli pahat imijämme, fariseukset, publikanit, saduseukset, Herodes ja senkin päät. Punikki olen aina ollut ja punikki olen vieläkin.

— Mutta ethän hyväksyne heidän hiivittäviä murhiaan ja ryöstöjään?

— En hyväksy, mutta ymmärrän. Mestarini ei sallinut väkivaltaa. Mutta meidän jälkeläisemme, valekristityt, ovat murhanneet, kiduttaneet ja raastaneet pahemmin kuin teidän punikkinne. Heiltä on kirottu oppi. Mutta oletko unohtanut vertauksen kamelista ja rikkaasta, neulansilmästä ja taivaasta.

— Minä olen aina ollut sitä mieltä, ettei ihmisen arvo riipu rikkaudesta eikä köyhyydestä, ei lihavuudesta eikä laihuudesta, vaan siitä miten hän maailmassa elää. Kidutukset tulisissa pätseissä ovat raakalaisten petomaisia hommia. Niistä meidän täytyy päästä, tulipa ne punikkien tahi mustikkien taholta.

— Elä luule inehmon lapsi, että murhista ja kidutuksista koskaan pääsette. Ihmispeto on vanhinta ja vankinta meissä ihmisissä, ja tilaisuuden sattuessa se puhkee esille…

— Mutta, isä hyvä, sinun elinaikanasi sivistyneet helleenit kammoksuivat verenvuodatusta ja kidutusta, eivätkä uskoneet tulisiin pätseihin…

— Suu poikki poikaseni, kun pyhä isä puhuu, huusi Pietari, ja oikasihe pystyyn pitkin pituuttaan. Näitä sivistyneitä vastaan me köyhät aramealaiset juuri nousimmekin. Jälkeläisemme ne kukistivat vereensä, raakojen aasialaisten kansojen avulla, heidän pistimillään, keihäillään ja jousillaan, kuten teidänkin punikkinne. Livautin minäkin kerran korvan irti ylimäisen papin palvelijalta.

— Mutta muistatko mitä mestarisi sanoi: Joka miekkaan tarttuu se miekkaan hukkuu.

— Hyi jee, setä, minä pelkään, vikisi Impi Maria, lupasithan olla siivolla, ja nyt jo portilla suututit pyhän Pietarin.

— Sovitaan pois, pyhä aramealainen, mikä on viimeinen hinta sisäänpääsystä.

— Malta vähän, kun sinua tarkemmin tutkin. Ethän olekkaan oikea vainaja, eikä taida tyttökään olla. Kuuleppas, sellaisista tulokkaista ei ole taksaa määrätty. Niistä otan, mitä haluan. Sinunlaisesi ovat harvinaisia vieraita. Maksa pois sata markkaa itsestäsi ja puolet tytöstäsi, muuten saat palata sinne, mistä olet tullutkin.

— Maksa pois setä, maksa pois, minä pelkään, hätäili Impi.

Otin lompakon esille ja maksoin summan seteleissä.

— No nyt saatte vapaasti lähteä. Sinähän maksoit 600:n punikin puolesta. Niitä kyllä tulee huomenna enemmänkin tänne. Kulkekaa vaan jonon jälessä, niin ette eksy tieltä.

Läksimme kiivaasti astumaan Impi Marian kanssa punaisten ja valkoisten jälkiä.

— Maksoitko Suomen pankin setelillä vai Kullervo Mannerin? kysyi Impi.

— Tietysti Kullervo Mannerin. Toivottavasti Pietari juutalaisena saa setelit säretyiksi.

AARONIN TEMPPELISSÄ.

Kun oltiin taivaan kullatusta portista päästy läpi, avautui huimaava taivaallinen lakeus eteemme. Henkiolento kysyi:

— Mistä maasta?

— Suomesta.

— Oikealle siis.

Menimme oikealle ja kuljimme virstamääriä kohti korkeita rakennuksia, joitten ikkunoista tuikki tähtien räpyttävä valo. Kaksi marmorirappusta kymmenen kertaa leveämmät ja korkeammat kuin Nikolainkirkon kiviportaat johtivat näitten äärettömien rakennusten altaaneille. Vanha harmaahapsi vanhus seisoi juhlallisin elein toisen portaan juurella.

— Mistä maasta?

— Suomesta.

— Mistä syntyjänne?

— Savosta.

— Menkää toisille rappusille. Siellä ottaa veljeni Aaron, ylimäinen pappi, vastaan. Niinkuin raamatusta tiedätte, on minulla hidas puhe ja kankia kieli. En jaksa kuunnella savolaisten puhetulvaa. Mutta Aaron, hän on tottunut teidän sukkeluuden yrityksiinne. Minun viidestä kirjastani ette löydä yhtään sukkeluutta.

Minä kumarsin syvään ja Impi Maria niiasi, sillä vanhuksen hehkuvista kasvoista ja ankaroista silmäyksistä tunsimme hänet Moosekseksi.

— Se oli niin julman ja vihaisen näköinen, supatti Impi Maria.

— Niin oli. Etkö muista että hän vihapäissään löi Jumalan itsensä kirjoittamat kymmenet käskyntaulutkin rikki, kun Israelin lapset tanssivat piiritanssia sen kultaisen vasikan ympärillä.

— Tuolla on Aaron.

— Mistä setä sen tietää?

— Virsikirjassa lauletaan:

    Se on kuin voide kallihin
    Jok' alas päästä Aronin
    Liepeille vaatteen vuotaa.

Katso, kuinka hänen voideltu päänsä kiiltää.

— Niin setä! Katso, nyt taas tipahti iso pisara kultakauhtanan helmoille. Se voide lemuaa tänne asti.

Asetuimme riviin äärimmäisten joukkoon. Siinä tähtien tuikkeessa äkkäsivät silmäni, että edessäni seisoi suuri joukko nuoria miehiä. Toisilla oli punaiset nauhat hihoissa, toisilla valkoiset.

— Veljessodassa kaatuneitako te ollette, huusi Aaron kovalla kantavalla äänellä.

— Niin ollaan, huusivat valkokaartilaiset yhteen ääneen.

— Millä rintamalla?

— Savon rintamalla, vastasivat valkoset.

— Montako teitä on?

— Meitä valkoisia on 100 miestä, mutta punasia on 150.

— Käykää hakemassa "Työmies" lehti, sanoi Aaron kuoripojilleen.

Työmies tuotiin.

— Mutta täällä luetaan, että punaisia kaatui vaan yksi, kaksi haavottui, toinen lievästi. Sitä paitsi 3 hevosta ja yksi lehmä, joka pyssyn paukkeesta säikähtyneenä oli riuhtaissut itsensä irti kytkyestä ja hyppeli karjapihalla. Alinomaa joka päivä tätä hurjaa valhetta!

— Otetaanko taivaaseen hevosia ja lehmiäkin, kysyi eräs valkoinen savolainen.

— Kuuleppas sinä nuorukainen! Heitä sinä viisastelemiset pois täällä taivaassa. Etkö ole niitä harjoittanut kylliksesi siellä Savossa. Sydämeenkö sinua ammuttiin, kun olet noin kiduttoman ja iloisen näköinen?

— Ei kun suoraan pään halki. Mutta kyllä minä sentään ennätin ampua 10 punaista kuoliaaksi, ennenkuin kaaduin.

— Sinähän valehtelet kuin "Työmies". Mutta kaikki te savolaiset teette niin. Tunnen teidät jo satojen vuosien takaa. — Mutta sinä, lihava mies siellä pienen tytön seurassa, oletko sinäkin savolainen.

— Totuuden nimessä en sitä voi kieltää, armollinen herra Ylimäinenpappi, sanoin nöyrästi ja lähestyin Impi Marian kanssa voideltua pappia.

— Taas tipahti voidetta Aaronin päästä, supatti Impi.

— Valehteletko sinäkin?

— En koskaan. Muut savolaiset valehtelevat.

— Ettekö te tiedä, mitä suuren veljeni Mooseksen kivitaulussa seisoo
Jumalan kädellä kaiverrettuna sen kahdeksannessa käskyssä?

— Selitykseksi sananen, armollinen Ylimäinenpappi, keskeytin Aaronin. Savolainen eroittaa kaksi lajia valhetta. Toinen, rikollinen, törkeä valhe; toinen n.s. lipetin lasku; varsin vaaraton, suvaittava, hyödyllinen ja huvittava ajan vietto. Tätä voisimme sanoa myöskin mielikuvitukseksi. Ilman tätä ominaisuutta ei meillä olisi niin rikkaita runokokoelmia kerättyinä itäsuomalaisten huulilta.

— Pappina en tällaista voi suvaita. Raamatussa ei ole yhtään valheen, tai, niinkuin sinä rakastat sitä nimittää, mielikuvituksen sanaa. Viekää pois tuo valheen paise "Työmies".

— Asian laita on se, että sen päätoimittaja myös on savolainen, ja monet aputoimittajat niinikään. Ei kukaan savolainen niitä valheita usko, mutta ne ovatkin aijotut vaan länsisuomalaisille.

— No, punaiset miehet! Länsisuomalaisiako te siis olette?

— Niin oikke, vastasivat kaikki yhdestä suusta.

— Kuinka te annatte noitten savolaisten pettää itseänne ja näin tavoin syöstä itsenne turmioon.

Ei kukaan vastannut. Maallinen kiihko oli heissä jo vaimentunut. He olivat taas se siivo, hiljainen, hienotunteinen väki kuin rauhan aikana maailmassa.

— Mutta kuinka sinä olet täällä taivaassa, ethän sinä ole kunnolleen kuollut, sanoi Aaron ja loi minuun ankaran katseen.

— Minä en sietänyt yllytetyn väen humalaa siellä kotona. Olen aina sitä paennut, kun humala on aiheutunut väkijuomista, nyt kun se johtuu sielun sairaaloisesta huumauksesta, on se vieläkin inhoittavampaa. Ethän pahastune tällaista tunnetta. En päässyt mihinkään pakoon tätä hurjan typerää, mielletöntä mellastusta. Helsinki oli saarrettu. Ainoa piilopaikka oli taivas.

— No niin. Ennakkotapauksia on olemassa. Elä siis ole milläsikään. Meidän Eliaksemme tuli myöskin elävänä tänne. Kreikkalainen Orfeus ja teidän suomalainen Väinämöinen y.m., y.m., samoin.

— Mutta miksi toit tuon tyttösi mukaasi.

— Hän on minun kasvattityttäreni, joka minulle on rakkaampi kuin monen isän oma tyttö. Hän pelkää ukkosta; ei voi minusta luopua. Minun kupeellani ei pelkää mitään.

— Laskenet lipettiä! — Menkää siis vaan ylös portaita. Siellä temppelissä neuvotaan yösija.

Noustiin lumivalkoisia rappusia 50 askelta. Siinä oli levähdyspenkit.
Kentän yli kulki loppumaton jono vainajia. Aaronin airut huusi:

— Tulokkaita Vilppulan rintamalta. Härmän poikia tuli pitkät rivit, kaikilla puukot roikkumassa vatsan päällä. Heidän vasemmalla puolella kulki joukko venäläisiä, Vilppulassa kaatuneita.

Aaron tarkasteli tulokkaita kauan. Hänen korkea vartalonsa rupesi äkkiä tutisemaan, hän kumartui kokoon ja aivasti seitsemän kertaa ylimäispapillisen äänekkäästi.

— Te venäläiset, te haisette aina niin pahalle, kuin sikopaimenet siellä Gosenin maassa. En voi teitä puhutella aivastelematta.

Samassa Aaron tarttui tukkaansa, keräsi kämmeniinsä voidetta, ja heitti sitä kahden käden kohti ryssiä. Anarkistit tekivät vaistomaisesti ristinmerkit ja hieroivat voidetta kasvoihinsa.

— Nyt teitä voi hieman jo sietää. Puhukaa!

Härmän pojat avasivat ensin suunsa. Mitä he sanoivat, en kuullut, mutta puukon tuppejaan he heiluttelivat. Ryssät seisoivat pää kumarassa, niinkuin orja paran jälkeläinen tekee, kun ei uskalla rehennellä. Yksi sentään karkaisi mielensä, korotti äänensä ja huusi:

— Bratschi, tavaritschi, matrosi, soldati i robotniki.

— Hiljaa, hiljaa, komensi Aaron. Noita sanoja seuraa aina vaan tuskallisinta tyhjyyttä. Vastatkaa vaan kysymyksiini?

Seurasi pitkä tutkinto.

Portaitten edusta oli jo täynnä länsisuomalaisia, Raunistulan sankareita, Hyvinkään lentäviä ja Vihdin kaartilaisia. Aaron huusi:

— Te olette suomalaiset tätä nykyä maailman inhoittavin murhakansa. Rauhan aikanakin teillä oli toinen sija Europassa, italialaisten jälkeen.

Jätin kuulustelun ja kiipesin Impi Marian kanssa ylös temppelin portaita.

Tultiin sanomattoman suuren sisäänkäytävän eteen, josta mahtui 200 henkeä rinnan yhtaikaa astumaan sisään. Saavuttiin tavattoman suureen eteiseen, joka oli kuin Lappeenrannan rakuunain harjoituskenttä. Eteisen korkeassa kuvussa loisti Otava ja valaisi eteisen kirkkaaksi kuin poutaisena päiväsydännä. Hohtoisan valkoiset pylväät kannattivat kattoa.

Sisältä kuului jättiläismäisen orkesterin pauhua. Minä tyrmistyin.
Sehän soitti Offenbachin kuuluisaa renkutusta operasta: Orfeus
Tuonelassa.

Samassa ohjasi eräs vanha, arvokkaan näköinen juutalaisnainen askeleensa meitä kohti ja kysyi:

— Mitä haluatte?

— Saisinko itselleni ja tyttärelleni hieman illallista?

— Olkaa hyvä ja astukaa syrjähuoneeseen. Perheelliset saavat ruokailla erikoishuoneissa. Vaikka kyllä saatte mennä suureen saliinkin, jossa orkesteri soittaa. Mutta siellä on nyt elämä hiukan vallatonta. Sinne on kerääntynyt joukko kaatuneita sotilaita eräästä pienestä maasta, Suomesta, ja nämät vanhat riitaveikot juovat siellä parastaikaa veljenmaljoja. En kehoita sinne menemään.

— Juovatko toistensa murhaajat veljenmaljoja?

— Sellainen on tapa taivaassa. Haudatut eivät tunne vihaa.

— Suokaa anteeksi! Kuinka taivaassa soitetaan tuollaisia renkutuksia.
Olin kuvitellut, että täällä esitetään ylistyslauluja.

— Kaikki ilolaulut ovat ylistyslauluja. Ja sitä paitsi oli Offenbach juutalainen, ja tämä on Aaronin asunto. Me aasialaiset olemme luoneet taivaat. Te europalaiset ette yhtään kunnollista ettekä yhtään, johon kukaan enää luottaa. Te olette lainanneet meiltä taivaat. Saatte tyytyä niihin menoihin, mitkä meillä juutalaisilla taivaassa on. Niin myöskin meidän ruokajärjestykseen.

Vanha nainen vei meidät pienempään syrjähuoneeseen, jossa oli matala pöytä ja makuulaverit pöydän molemmilla puolilla. Pöytä oli ihaninta elfenluuta. Katossa säteili Sirius.

— Rieskaako te haluatte vai hunajaa, kysyi nainen, arvaan, että teitä janottaa pitkän matkan perästä.

Impi Maria kuiskasi hiljaa minulle: molempia.

Nainen hymähti ja sanoi:

— Olkoon menneeksi. Tuon molempia, koska tuo keltatukka niin haluaa.
— Tahdotteko vettä, että pesisitte jalkanne.

— Meidän maassamme ei pestä jalkoja ruokahuoneessa, niinkuin teidän
Kaanaan maassa oli tapana, mutta käsivettä voisimme kyllä käyttää.

— Mistä maasta te sitte olette?

— Suomesta.

— Murhamiestenkö maasta?

— Niin. Häpeä tunnustaa.

— Kaikki kansat tätä nykyä murhaavat. Se on nyt taas sitä aikaa. Mutta sopu sodasta syntyy.

Nainen poistui huoneesta.

— Näitkö setä, kuinka sillä naisella oli korkea nenä ja kipeät silmät.

— Ehkä se on Lea, Jaakopin vaimo. Leasta sanotaan raamatussa, että hän oli "pehmiä silmistään".

— Minä kysyn, miten pikku Benjamin jaksaa. Minä pidän Benjaminista niin hirvittävästi, sanoi Impi.

Nainen kantoi illallisen sisään. Tarjottimella oli kaksi kyrsää, kaksi sämpylää, vohlan lihaa, rieskaa ja hunajaa, aivan sitä mitä raamatun kertomuksissa on mainittu enkelien ja henkiolentojen nauttivan.

— Jälkiruuaksi saatte vielä kaltiaisia.

— Hyvä. Ette kai pahastune, jos kysyn, oletteko te Lea, patriarkka
Jaakopin vaimo?

— Olen. Kuinka Te sen arvasitte.

— Raamatussa on Teidän ulkomuotonne kuvattu.

— Niin, minä kyllä sen tiedän. Se ei ole mikään kehuva kuvaus. Me rumat naiset, meidän elämämme ei ole iloja täynnä. Minäkin olen sen murheet kokenut.

— Kuinka Teidän pieni poikanne Benjamin jaksaa? Minä olen itkenyt niin lukiessani, että hänen ruissäkistään löytyi se kultamalja, sanoi Impi.

— Minunko poikani. Ei Benjamin ollut minun poikani. Hän oli petkuttajasisareni Rachelin huonosti kasvattama poika. Kelvoton, häijy nuorukainen. Kerrassaan sietämätön. Ja hänen jälkeläisensä? Sinä tiedät minkälaisia ne olivat. Teidän murhakansaannekin häikäilemättömämpiä. Hän itse ja hänen heimonsa kanta-äitiäkin katalampi. — Teidän maassanne vallitsee yksiavioisuus?

— Virallisesti kyllä. — Mutta elkäämme syventykö tähän aineeseen. "Pienillä padoilla on myöskin korvansa", sanotaan. — Te sanoitte äsken, ett'ei taivaassa vihata.

— Niin, ei sillä tavalla, että olisi halu murhata ja tappaa, sillä kuolleitten valtakunnassa tappo on tarkoitukseton, suorastaan mahdottomuus. Mutta kateus, lempi ja muut inhimilliset tunteet täällä liekehtivät kuten maankin päällä Ken maasta syntynyt on, hänellä on aina maahisen ajatukset ja tunteet. Mitään yksinomaan sielullista olemismuotoa ei ole olemassa, vaikka Teidän harhaoppinne sitä saarnaa.

— Sinä olet ajattelija, Lea.

— Kaikki rumat naiset ovat sellaisia. Kauniilla naisilla ei ole aikaa ajatella. Heidän aikansa hupenee keimailussa.

Lea poistui kaltiaisia noutamaan. — Syötyämme läksi Lea saattamaan meidät makuuhuoneeseen. Kuljimme hississä 77:een kerrokseen. Ovi avattiin upeaan huoneeseen, ja Venus tähti loimotti katossa.

— Minun täytyy edeltäkäsin ilmoittaa, että huoneesta puuttuu kaikki irtonaiset esineet. Täältä kautta kulkee nimittäin venäläisten tie Suuren-Karhun tähtisikermään, ja ne vievät mukanaan, minkä irti saavat, yksin yöastiatkin, sanoi Lea.

— Aivan niinkuin meidän rautateillämme.

— Niin, teidän täytyy tyytyä tähän puutteelliseen huoneeseen.

— Onkohan vuoteissa syöpäläisiä?

— En takaa mitään. Tämä on tosin kenraalien huone, mutta ei heistäkään voi olla varma. — Hyvää yötä!

Huone täyttyi yhden äkin hyvällä hajulla.

— Ne aasialaiset kansat, ne jättävät aina hajun jälkeensä, patschulikukan tukehduttavan lemun, muka hälventääkseen lian tuoksua, sanoin vihamielessä.

— Ei setä! Minä lemuan. Kun sinä juttelit Aaronin kanssa, niin minä otin nenäliinaani yhden pisaran hänen vaatteensa liepeestä.

— Voi sinä onneton pikku naisen alku! Nythän sinä tuoksuat kuin myskivasikka tai ryssän nainen. Jos ukkonen rupee käymään, niin et tuolla tuoksulla saa kavuta minun sänkyyni!

— Minä tulen.

— Et saa. — Katsos, likaset ihmiset vaan lemuavat väkevästi, venäläiset ja aasialaiset. Puhtaat kansat eivät sitä tee. Sinä olet nyt vapaan Suomen tyttö, et saa hajuta patschulille. — Nuku pois.

POHJANTÄHTI.

Aamulla anivarahin nousimme ylös, söimme kaltiaisia rieskan kanssa, maksoimme Lealle ja lähetimme terveisemme Jakopille ja Rubenille. Nousimme temppelin harjalle, jossa katto oli tasainen, niinkuin itämailla on tavallista.

Osasimme jo ulkoa siipien loitsusanat ja rupesimme velhomaan. Kasvoi kokon siivet lapoihini, koppasin Impi Marian syliini ja niin lähdettiin ylös avaruuteen, kohti Pohjantähteä, jonka eräässä kiertotähdessä suomalaiset vainajat oleilivat. Impi Maria hyräili:

    "Täällä Pohjantähden alla
    On nyt kotomaani
    Mutta tähden tuolla puolen
    Toisen kodon saamme.

    Sinne toivon siivillä
    Jo sydän pieni lennä
    Siellä kun on matkamaani
    Sinne tahdon mennä."

Avaruus äänteli. Tuhannet viulut ja harput soittelivat äärettömiltä kaukaisuuksilta. Vähitellen selveni soitto. Sibeliuksen toisen sinfonian andanten alkujorotusta. Noustiin nousemistamme. Koko komea sinfonia purkautui esille. Oli kuin olisi kuljettu läpi suunnattoman suomalaisen sinisalon. Sen tunnelman loihti sinfonian finaali esille.

Ei Impi Maria uskaltanut enää arvata soittokappaletta, vaan tyytyi pelkään nautintoon. Ummessa silmin kiisimme avaruuden halki, koko ympäristö soi Sibeliusta, siipeni vihelsivät, suon kostea katku pisti nenääni. Lähestyttiin suomalaisten Tuonelaa.

Jo näkyivät Tuonelan ukset, kiviset kraniittiset muurit ja tornit. Kaksi jättiläismäistä kivistä karhunkuvaa kohosi pääkäytävän molemmin puolin, Takasen luomat. Kultaa ei missään, kivitekelmiä kaiken värisiä, tumman vihreästä kraniitista vuolukiven helakkaan harmaaseen.

Astuttiin hiekkaselle rannalle. Kaunis kaareva lahti, toinen reuna silmän siintämättömässä täynnä pitkiä kirkkoveneitä talaitten alla. Toiset ehyet, toiset jo mädät. Suomalaiset kuuluvat saapuvan kirkkoveneissä Orionista Pohjantähteen. Pitkä punainen vene oli vielä ylösvetämättä, samankokoinen valkoinen vieressä, kokka vaan kiinni hiekassa. Veljesten veneet, punikkien ja valkosten. Sovinnossa oli kuljettu avaruuksien halki, vihan mainingit olivat laskeutuneet Aaronin temppelissä. Ei nuori kansa kauan jaksa vihaa kantaa. Tuonelassa viha lopullisesti tuuditetaan uneen.

Kuulin kalsketta kahden kallion lomasta. Sepän moukari paukahteli alasinta vastaan. Pajan katosta tuprusi tuli. Portti oli auki. Viimeiset punikit ja valkoset astuivat syltä kaulaa aukosta sisään. Nuorten vetreet veret ovat herkät anteeksiantamaan niinkuin kiivastumaankin, vanhan sakeat, mustat mujut hautovat kostoa. Nuorten sovinnollinen kulku Tuonelaan toi toivon välkkeen synkkään sydämmeeni. Nuorten haavat paranevat, vanhojen suurin vaivoin.

Pauke taukosi. Seppä ilmestyi portille sulkemaan sitä.

— Vieläpäs on tulokkaita! Joutukaa sielut, että saan portin kiinni ja pääsen töihini, sanoi seppä.

— Oletko Ilmarinen, takoja ijänikuinen? Tunnen sinut Gallen-Kallelan taulusta. Hieman kauniimpi vain olet.

— Se olen. Mi sinä olet miehiäsi?

— Olen inehmon lapsi. Haen Tuonelasta lohtua apeille mielaloille.

— Taudin tappamatta, muun surman musertamatta tulit Tuonelan tuville.

— Niin tulin. Onhan tänne ennen tullut inehmoja lohdutusta hakemaan ja sen saatuaan ilolla ja uusilla voimilla maailmaan palanneet.

— Äijä on tullehia, harvoja palannehia.

— Onko Tuonelassa tilaa, kattoa Manan majoilla, missä päätäni kallistaa, pienen tyttöni tykönä, kultakutrisen keralla?

— Onhan Väinölä vapaa, missä veljeni viruvi, vaka vanha Väinämöinen, laulaja laveasuinen. Sinne mennös tyttöinesi, pienen piikasi keralla. Sielt' on lähtenyt Lemminkäinen, veitikka ylen verevä, pillojansa piilemähän, suuren raadin rankaisema. Tullut on Väinökin Manalle, ilman taudin tappamatta, sulle siis sopiva toveri. Lemminkäisen vuode vapaa.

— Neuvo oudolle tie Väinölän tuville!

— Astut ensin hongikkoa, sitte virstat vitsikköä, tulet pyhään pihlajikkoon, joen raukean rantamille. Kulje kymin vartta, tulet vihdoin kääntösillalle, soita kelloa kovasti, neidot sulle sillan kääntävät. — Kysy tietä kulkevilta, ei kysyvä tieltä eksy.

— Mikä on sisäänpääsymaksu Tuonelaan.

— Suomen köyhää kansaa on ilmaiseksi laskettu Manalle. Onko sulla rautaromua matkassa, millä sepon mieltä mielitellä.

— Ei ole. Siivet annan hoitoosi. Palaan täältä maailmalle, kun joutunen.

— Mene tervennä, hyvästeli totinen Ilmarinen, ahjon hiillos himmenee.

Tartuin Impi Mariaa pienestä kädestä kiinni ja läksimme juhlallisin tuntein suomalaista Tuonelaa samoilemaan. Valtatie, pehmyt ja hiekkanen, kuin konsanaan Suomessa, kulki humisevan hongikon halki. Syrjäteitä poikkesi milloin oikealle milloin vasemmalle. Tienviittoja näki jokaisessa tienhaarassa, tuttuja ja tuntemattomia nimiä. Näkyi mökkejä, pirttejä, kartanoita, taloja ja linnoja. Vainajat olivat rakentaneet majoja sellaisia, mihin maailmassa olivat tottuneet. Maaperä samanlainen, kalliot samanlaiset, samanlaiset puut, kukat, kivet kuin maassakin. Ja vainajatkin samanlaiset, vaikka vaan kalmankalpeat.

Punikkien ja valkoisten jäljet vielä näkyivät pehmeässä hiekassa.
Pohjantähti loimotti ja hiosti kuten oma aurinkomme täällä maan päällä.
Vanamoja kasvoi honkien välit täynnänsä.

Saavuttiin korkealle vastamäelle. Mäen kukkulalla nähtiin kaksi miestä istumassa maantien molemmin puolin, kumpikin kivellään. Kummallakin kasvot kämmenien peitossa, selkä kyyryssä, tukka pitkänä roikkumassa kuin auman hattu. Suru ilmeni miesten sekä asennosta että syvistä huokauksista.

— Terveisiä Helsingistä, huudahdin.

Toinen mies paljasti kasvonsa. Nuori, kaunis, tummasilmäinen, mustatukka, solakka mies.

— Terve tervehyttäjälle! lausui.

— Mitäs miehet huokailevat? kysyin taas.

— Onpa syytä murehtia, vastasi kaunis mies.

Samalla nosti toinenkin päätään.

Keski-ikäinen mies, laveaharteinen, tylykasvoinen, julmannäköinen. Impi Maria väistyi lähemmäksi, aivan kiinni ruumiiseeni. Katselin visusti miestä tunnustellakseni.

— Olen nähnyt Teitä ennen maailmassa, mutta missä?

— Missä lienet.

— Helsingin raastuvassako?

— Niinpä sitte lienet.

— Oletko Haapoja?

— Sinäpä sen sanoit.

— Miksi murehdit?

Matti Haapoja huokasi syvään.

— Kirottu Tuonela, kun ei tarjoa edes nautinnon hetkeäkään. Muilla täällä on ilonsa ja nautintonsa, meillä murhamiehillä ei mitänä. Jäytävä ikävä vaan. Muut lempivät, juovat, syövät ja hekkumoivat, meiltä kaikki nautinto riistetty. Mitäpä murha Tuonelassa merkitsee? Ei ihminen kahdesti kuole. Murhanhimo tuomittu auttamattomasti kitumaan.

Hiukseni kavahtivat kauhusta pystyyn. Mitäs jos Matti huomaa, etten olekkaan kuollut! Hän tappaa heti minut ja Impi Marian kuin kärpäsen. Mutta Haapoja ei luonut silmäystäkään minuun, vaan tuijotti itsepintaisesti hiekkaseen maantiehen. Kaunis, solakka mies tuijotti taas suoraan avaruuteen vilkaisemattakaan minuun.

— Miksi tässä tien vieressä istutte ja surkeilette?

— Odotamme tässä aina joka päivä punikkeja ja valkoisia saapuviksi. Ne tuovat viestejä verisiltä kentiltä. — Kuulitko, Hallin Janne, mitä se Raunistulan punikki kehui?

Hallin Janneko tuo ihmeen ihana mies? Tavallaan siis tuttaviani!

— Kuulin, vastasi Janne ja tuijotti jäykistyneenä Pohjantähteen. Mutta kuulitko, mitä Kolikkoinmäen punikki puhui?

— En. Kerro, kerro heti! Mitä se virkkoi? hoputti Matti.

— Punikki sanoi, että hän on istunut monen porvarin aamuvuoteen ääressä ja kutkutellut uhrinsa sieramia browningin piipun suulla ja nauttinut tämän tuskasta ja hikikarpaloista. Ja kun kyllikseen oli nauttinut, kuten lemmen suurimmasta sulosta, oli hän laskenut kuulan onnettoman ohimoon. Miten ihanaa olisi ollut nähdä terveen miehen kuolinkamppailua. — Oo-o-oh. Olemme Matti parka syntyneet liian aikaseen.

— Oo-o-oh! Niin olemme! Meillä oli aina pelko poliiseista ja vallesmanneista. Ei koskaan saanut rauhassa nauttia uhrinsa irvistyksistä. Mutta mitäs punikeilla! Heillä on koko Suomen työväestö takanaan, turvanaan, selkänojanaan. Ei hätää, ei pelkoa mistään. Et kun raatelet vaan raukeassa rauhassa. — Ja se Raunistulan punikki kun kertoi, miten pappi ristiinnaulittiin kirkon alttariin, ja haavoihin sirotettiin suolaa. Oo-o-oh!

— Ei kaikki työmiehet sitä hyväksyneet, uskalsin tokaista väliin.

— Ei kaikki ihmiset sellaisesta kykene nauttimaan, sanoi Matti. Se on vaan valittujen hekkumaa. Mutta he antoivat suostumuksensa, lupautumalla punikkeja suojella. Oi kulta-aikoja, joita ei meidän suotu elää!

— Niinpä niin. Ja kuka enää meitä siellä maailmassa muistelee, sanoi Janne. Olemme laudalta lyötyjä! Niitä on satoja murhamiehiä Suomessa, joitten rinnalla saamme häveten seistä kuin kääpiöt jättiläisten parissa. Kuka enää puhuu Matti Haapojasta, kuka minusta! Lapsiahan me olemme punikkeihin verraten. Meidän maineemme on mennyttä. Ennen meistä laulettiin ja meitä mainittiin. Mitä merkitsee nykyään yksi murha? Se on vaan korvapuustin arvossa.

— Onko tänne saapunut naispunikkeja? kysyin.

— On kyllä, vastasi Janne, mutta en minä heistä perusta. Rumia latuskaisia lahnoja. Ihanammat olivat immet Kuorehvedellä.

— Lähdetähän pois kotia, Janne! Huomenna tullahan takasin kuulemahan tuoreita uutisia.

Molemmat nousivat pystyyn ja poistuivat metsään, taakseen katsomatta ja meihin ollenkaan vilkaisematta.

Lähdettiin liikkeelle hiukan levättyämme.

— Kuka oli se isompi mies? kysyi Impi Maria.

— Se oli Matti Haapoja. Kuuluisin murhamies aikoinaan Pohjanmaalla. Ja toinen oli Hallin Janne. Sinä olet kuullut hänestä. Lyydi Sievänen on sinulle siitä kertonut. Lyydi on kotosin sieltä päin kuin Jannekin.

— Kyllä minä olen kuullut. Janne oli niin kaunis ja kiltin näköinen, mutta hyi jee kun se Matti oli julma!

Tultiin alavemmille seuduille, vitsikkoon, ja hyttyset pyrkivät hätyyttämään aivan kuin Lapissa. Sytytin sikarin, mutta sittenkin täytyi pistää juoksujalkaa, sillä Pohjantähden itikat olivat verenhimoisempia kuin pahin porvari. Jo näkyi ensimäinen pihlaja mäen törmällä. Täältä avautui pyhä pihlajikko eteemme, ihanana täydessä kukoistuksessaan, ja kukkien lemu oli väkevän tukahduttavaa. Tien molemmat reunat olivat tiheään asutut, huvila huvilan vieressä. Erään portin yläpuolella seisoi "Minna Canth". En malttanut olla pistäytymättä portista sisälle, sillä olin nuorena lyseolaisena viettänyt monta nautintorikasta iltaa Minna Canthin hauskassa perheessä, silloin kun 50-vuotias emäntä aloitti kirjailijauransa, ja oli itse sielullisesti samassa kiihkeässä käymistilassa kuin me, hänen nuoret vieraansa.

Avasin portin ja näin samassa ystävällisen kirjailijattaren istumassa suuren, kukkivan pihlajan alla, puutarhapöydän ääressä, eräs pieksujalka mies pöydän toisella puolen.

— Terveisiä matoisesta maailmasta. Tunteeko rouva kirjailijatar enää minua? kysyin.

— Aivan hyvin. Astukaa vaan tänne perälle ja istukaa pöytään. Kuuleppas Hoppulainen, sano Anna-Kaisalle, että hän tuo kaksi kuppia lisää.

— Tahdoin tavata Teitä saadakseni tietää, miten täällä Tuonelassa ollaan ja elellään. Raamattukaan ei anna yksityiskohtaisempia kuvauksia elämästä kuoleman jälkeen. Sen olen kyllä jo huomannut, ett'ei täällä yksinomaan viritetä ylistyslauluja Jumalalle.

— Aivan niinkuin maan päällä. Ihminen maasta syntynyt, muuttuu aina maaksi, siis samanlaiseksi kuin alkuaan oli ollut. Mitään aito sieluja ei ole olemassa koko luomakunnassa, ainoastaan sieluruumiita. — Muistatteko meidän kiihkeitä keskustelujamme Kuopiossa maailman kaikista, suurista kysymyksistä?

Minna Rouva heläytti huikean naurun, siristi silmiään ja säteili ystävällisyyttä. Hän jatkoi:

— Mitä lapsia oltiinkaan! Te nuorukaiset ja minä, etupäässä minä. En kadu vanhan lapsellisuutta. Se on armon lahja. Se pitää nuorena ja iloisena. Taivas on iloja täynnä. Ilo, se juuri on taivasta. Nauru, sydämmellinen nauru, se on kiitoslaulu luojalle. Parempia ylistyslauluja ei tunneta. Pahat ihmiset eivät koskaan naura ei maailmassa, ei manalassa.

— Niin, pyhä kevytmielisyys on minunkin uskontoni.

Hoppulainen ja Anna-Kaisa lähestyivät.

— Kuka se Anna-Kaisa on?

— Se on minun palvelijani.

— Onko Tuonelassa piikojakin?

— Totta kai. Anna-Kaisa on palvellut koko ikänsä. Ei tule toimeen muuten kuin kyökissä. Hänen taivaansa on kyökki, hella on hänen taivaallinen tanhuansa. Taivaita on monenlaisia. Kullakin omansa.

Anna-Kaisa laski kahvikupit pöydälle ja täytti kaikkien kupit. Hoppulainen istuutui paikalleen, palaen innosta saada puuttua puheisiin.

— Tuomitaanko vainajia Tuonelassa?

— Ei koskaan. Täällä vaan parannetaan.

— Millä tavalla.

— Lähetetään sielunvaellukselle. Kitsas tuhlarin ruumiiseen ja päinvastoin. Juoppo vesipojan ruumiiseen j.n.e.

— Kuka määrää vainajat sielunvaellukselle?

— Sen määrää korkea raati. Puheenjohtajana on piispa Henrik, varapuheenjohtajana Väinämöinen, jolla ei tosin ole äänestysoikeutta lemmen asioissa, jäseninä Louhi Pohjolan emäntä, ainoa naisjäsen, ikävä kyllä. Muistattehan, miten minä maailmassa touhasin naisten oikeuksien puolesta. Vielä ovat jäseninä piispat Maunu Tavast ja Mikael Agricola. Pöytäkirjurin virkaa hoitaa Henrik Gabriel Porthan, myöskin äänestysoikeudella.

— Oivallinen kokoonpano! Piispat Henrik ja Tavast edustavat kirkkokatolisuutta, Väinämöinen ja Louhi pakanuutta, Agricola renässanssia ja Porthan valistusaikakautta.

— Louhi edustaa tarmolla naisasiaa. Niinkuin tiedätte, oli hän ankara emäntä ja koko Pohjolan hallitsija. Hänellä on kaksi yksityissihteeriä, Neidit Koski ja Vuori. Louhella ovat uudenaikaiset naiskysymykset hiukan hämäränperäisiä, joten näitten avustus on välttämätön. Odotamme kiihkeästi Lucina Hagmanin tuloa Tuonelaan. Hänelle on paikka varattu itse raadissa.

— Terveisiä Lucina Hagmanilta. Tapasin hänet äsken. Mutta häntä saatte kauan odottaa. Hän on sekä sielultaan että ruumiiltaan yhtä täyspitoinen kuin konsanaan Te, arvoisa Rouva, olitte parhaimmillanne ollessanne siellä maailmassa. Hänen sielunsa on yhä edelleen täydessä käymistilassa, niinkuin kaikilla hyvillä ihmisillä on hautaan saakka.

— Mainiota, mainiota, ilakoi Rouva Canth. Missä Te olette saaneet kortteerin?

— Väinämöisen luona. Ilmarinen sanoi, että Lemminkäinen on lähtenyt.

— Sielunvaellukselle, tuomittu. Poika parka. Vasta pääsi kotia. Taas tuomittu vaellukselle!

— Tappelunhalustako vai lemmen?

— Ei taivaassa tapella. Siitä toisesta se on. En tahdo juoruta. Saatte kuulla, saavuttuanne Väinölään. Löydättekö tien?

— Neuvoi mulle Ilmarinen kääntösillan, josta Väinölään mennään. Miksi siinä on kääntösilta?

— Se on hieman arkaluontoinen asia. Väinämöinen ja Lemminkäinen asuvat saaressa. Heillä on piintyneet pakanalliset käsitykset lemmen oikeudesta, jota piispat eivät voi hyväksyä. Sentähden heitä vartioidaan. Lemminkäinen lähetetään aina tuon tuostakin sielunvaellukselle, mutta Väinämöistä ei voi lähettää. Hän on ensiksikin puolijumala ja toiseksi on hän raadin jäsen. Kysymys on monta kertaa ollut raadissa esillä, mutta sekä Louhi että Porthan vastustavat jyrkästi ja Agricola ei tahdo äänestää. Neidit Koski ja Vuori toivovat paljon Neiti Hagmanin saapumisesta. Jos Väinämöinen saataisiin sielunvaellukselle, niin nämät kaksi neitiä selkiäisivät ikävästä vahdinpalveluksestaan. He hoitavat nimittäin kääntösiltaa, jottei Väinämöinen mielin määrin saa matkata Tuonelassa. Ei ole myöskään helppoa keksiä ketään vakavaa hengen miestä, jonka ruumiiseen Väinämöinen lähetettäisiin puhdistuakseen.

— Elkää lähettäkö häntä vakaviin hengen miehiin. Ne ovat sielultaan aina kiihkeitä, sanoin minä.

— Tyynessä se kala kuttoo, huusi Hoppulainen. Ei malttanut enää vaijeta. — Minäkin kun joskus oon suanna katella sillä Kosken kiikarilla yösyännä mualimata, niin ihmeitä oun nähny vakavien hengen miesten tekevän…

— Elä enää jatka Hoppulainen! sanoi Rouva Canth. Mutta en ole muistanut kysyä, miksikä Te olette tulleet Tuonelaan, taudin tappamatta?

— Läksin Suomea pakoon. Suomessa on murheelliset olot. Meidän työkansamme, jota aina olemme kohdelleet tasa-arvoisina veljinä, ovat nousseet Venäjän orjakansan kanssa kapinaan kaikkia sivistyneitä vastaan. He eivät enää ole tavoiltaan suomalaisia, vaan julmia aasialaisia, koirankuonolaisia, nylkevät ihmisiä, polttavat vastustajiaan ja puhkovat heidän silmänsä. Epätoivoisena kaiken sivistyksen ja lukeneisuuden vaikutuksesta ihmispedon hillitsemiseksi, päätin mielikuvituksen siivin karata pois Tuonelaan. En kärsinyt katsella sellaista näytelmää, että murhasairaat miehet kiduttavat syyttömiä ihmisiä, eikä yksikään Suomen työväen jäsen nosta asettaan lyödäkseen kiduttajan kättä turraksi.

— Eipäs savolaiset, karjalaiset eivätkä pohjalaiset nousseet kapinaan, huudahti taas Hoppulainen. Eipäs kansanvaltuustossa ollut yhtään karjalaista eikä savolaista. Länsisuomalaisia pässiä vaan ja jokunen pohjalainen!

— Elä kehu, Hoppulainen, virkkoi Minna Canth, muista, että olihan itäsuomalaisiakin murhamiehiä.

— Oli kyllä, sanoin minä, mutta etupäässä itäsuomalaiset kiristivät rahaa ja tavaraa. Valkoisten ja punaisten rintama noudatti tarkasti heimojen kielirajaa.

— Kuulkeehan, kun minä sanon, keskeytti taas Hoppulainen. Ei Savon kansa voinut nauramatta nähä, miten piiat ja rengit mukamasti luulivat ossoovasa hoitoo koulunkäyneitten tehtäviä. Tottumustahan siihen tarvitaan. Äkkinäinen on aina äkkinäinen. Tiiättehän työ, miten Hölömölässä elettiin:

    Lammas lattian lakasi
    Piiat pahnoissa makasi.
    Lehmät leipoi taikinata
    Porsahat pani olutta
    Akat ammui kytkyessä.
    Emännät sikoina röhki.

Ei herroista on heinämiehiks', eikä heinämiehistä herroiks'. Ka, jos vaihtanevat virkojaan, niin hullusti käyp'. Käyp' kuin Hölömölässä. Tolovasia meistä kaikista tulloo, niinkuin Hölömölässä, joll'ei pysytä omissa aisoissamme. Mualima on kiperä ja kapera. Kiität kun pysynet kompastumatta omilla poluillasi. — Tyttösäkkö sillä herralla on matkassa?

— Tyttöni, kasvattityttöni, Impi Maria, mutta omanani sitä rakastan.

— Omanapa, omana. Ei se mies milloinkaan ihan omistaan tiiä. Naisilla lapset on, sanoi Hoppulainen. — Missä isä, vieläkö elää?

— Vielä elää, mutta siirtyi Amerikkaan paremmille työnansioille.

— Orpotyttö! Orpolaps' kuin minäkin. Mutta minulla ei ollut setiä eikä tätiä mualimassa, ärjyviä törömökkiä vuan ja tupakarhuja.

Minna Canth silitteli Impi Marian kultaisia kutria, ja muisteli
vesissäsilmin omaa nuorintansa, Lyyliä. Hän antoi pivollisen konvehtia
Impi Marian käteen. Papereissa oli mustat reunat. Hautajaiskonvehtia!
Tuonelassa ei saa ostaa muunlaisia.

Hyvästeltiin ja lähdettiin astumaan yhä edelleen pyhää pihlajikkoa.

— Otetaan hevonen, minua niin väsyttää, sanoi Impi Maria.

— No nythän sinä, laps' kulta, olet ihan huima. Eihän hevoset taivaaseen pääse. Hyvä kun kaikki ihmisetkään. Kirkossa sanotaan, että ei sinne pääse kuin harvat valitut.

Astutaan, astutaan pihlajikkoa, pihlajikkoa. Päätä pyrkii painostamaan huumaava kukan lemu. Jo näkyy matkan päässä virta, Tuonelan musta joki. Rantalepät ja kukkivat tuomet reunustavat joen äyrästä. Mustat joutsenet punaisine nokkineen soutelevat mustalla vedellä ja laulelevat Sibeliuksen "Tuonelan joutsenta". Heille on se opetettu viime vuosina. Ne joikuvat cellon melodiiaa. Komea lehtikuja noudattaa virran rantaa, tervalepät virran puolella, kukkivat tuomet maan puolella. Keskellä kovaksi tallattu viertotie. Kaarevia siltoja joen poikki. Vainajia sillan parvekkeet täynnä. Ruuhia, veneitä soutelee virran poikki ja pitkin. Kaikenmallisia suomalaisia aluksia. Ei kellään tunnu olevan kiirettä. Tuonelassa on aikaa, kun ei kuolema hätyytä. Mitä et tänään ehdi, sen teet huomenna. Ja huomenia on vuosisadottain.

Huviloita on joen varsi täynänsä. On aivan veden partaalla, on loitompana. Kullakin huvilalla oma puistikkonsa, tuomia, pihlajia ja suppilo-katajia. Katajat korkeita kun hongat. Virran rannalla asuvat iloiset vainajat, hongikossa totiset. Impi hyräili:

    "Täällä on kuin kukkasilla
    Aika lyhyt meillä.
    Siellä ilo loppumaton
    Niinkuin enkeleillä."

— Eihän nämät vainajat ole jouluenkelien näköisiä. Ei niillä ole siipiä eikä valkoisia vaatteita, sanoi Impi ja räpytteli siipitynkiään.

— Ei, ne ovat aivan samanlaiset kuin ihmiset maailmassa. Omissa, erilaisissa puvuissa ja erilaisissa kengissä.

Kuljetaan joen vartta. Vainajia tuli sadottain vastaan. Pakanoita eläinten nahoissa, ritaria komeissa puvuissa ja uusimman ajan vainajia meidän aikuisissa pukimissa.

— Muistatko Impi äitiäsi?

— En, en ollenkaan.

— Jospa se kävelee tuossa.

— En minä tahdo tavata äitiä, en tunne, en muista häntä.

Impi tunkeutui aivan kylkeeni kiinni. Oli astuttu kolmisen tuntia, niin näkyi pienoinen saari keskellä virtaa. Saaressa suuri karjalainen sisäänlämpiävä pirtti. Samassa näkyi myöskin kääntösilta.

— Hei, nyt ollaan perillä, huudahdin riemastuneena. Katso, Impi, tuossa on kääntösilta.

— Tämän huvilan portilla seisoo nimi A. Vuori, huusi Impi.

Huvila oli melkein kiinni sillankorvassa. Siinä asui Neiti Vuori, yksinään. Joen toisella puolella aivan vastapäätä sijaitsi toinen samannäköinen huvila. Siinä asui Neiti Koski. Paitsi että nämät arvoisat neidit olivat Louhen yksityissihteerit, vanhoja kokeneita kansanedustajia kun olivat, hoitivat he myöskin tarkkaa vahtia sillan kohdalla. Korkean raadin arvo vaati, ett'ei sen jäsen, sen varapuheenjohtaja Väinämöinen, antaisi lemmentunteilleen sitä rajatonta valtaa, jota hän Kalevalan mukaan aina maailmassa oli tottunut tekemään. Nuoret naisvainajat valittivat ankarasti, ett'eivät he uskalla yksin kävellä metsissä, sillä jos Väinämöinen heitä siellä kohtaa, niin alkaa hän heti kosinnan. Aino on epätoivoisena uhannut karata muihin tähtisikermiin, joll'ei Väinämöistä saa asetetuksi. Sentähden ovat nämät korkea-arvoiset neidit, joille naissiveys oli alku ja loppu kaikissa heidän maallisissa pyrinnöissään, vaivojaan katsomatta antautuneet vähemmin miellyttävään toimeen vahtia aikamiehen askeleita lemmittyjensä luo.

Soitin porttikelloa. Terhakka nainen, leikkotukka, kähäröity pää, musta puku, astui voimakkain askelin porttia avaamaan. Puutarhassa kasvoi miekkaliljoja käytävän toisella puolella, toisella taas "Neitsyt Maarian kämmeniä".

— Sallinetteko, hyvä Neiti, päästää minut menemään tästä yli. Minä olen määrätty asumaan Väinämöisen luokse, sanoin nöyrästi kumartaen.

— Olkaa ystävällinen ja astukaa tänne pihamaalle. Ette kai panne pahaksenne, jos olen hiukan utelias Teidän tulonne suhteen. Se muuten kuuluu ikäänkuin minun virkaani. — Kuka Teidät määräsi Väinämöisen luo?

— Ilmarinen Tuonelan portilla.

— Tja, se Ilmarinen alkaa käydä hiukan vanhaksi. Häneltä puuttuu täydelleen psykologista silmää. Hän yhdistää henkilöitä, joilla ei ole mitään yhteistä keskenään. Mikäli minä voin asiaa tällä haavaa arvostella, ette tule viihtymään vaka vanha Väinämöisen luona.

— Anteeksi. Jos huhuissa on perää, ovat epiteetit "vaka, vanha" vaan virallinen leima. Todellisuus puhuu vallan toista. — Uskaltaako Ilmarisen määräystä syrjäyttää?

— No niin. Kyllä me naiset joskus uskallamme muuttaa miesten määräyksiä, kun ne meistä tuntuvat sopimattomilta.

— Siis aivan kuin maailmassa.

— Niin. Kuka tuo tyttö on?

— Se on minun kasvattityttöni.

— Kuinka vanha?

— Kymmenen vuoden vanha.

— Ette kai tahtone häntä asumaan kanssanne.

— Tyttö ei uskalla asua vieraan luona, pelkää ukkosta.

— Ei se käy päinsä. Tietänette, että maailmassa tarkoin tutkiskelin miesten sielunelämää. Kokemukseni on, ett'ei miehiin voi luottaa, ett'eivät ne itsekään luota itseensä.

— Rakastan tyttöä kuin omaani.

— En tahdo Teistä lausua arvostelua, mutta Väinämöiseen en luota. Mitä sanotte, jos hän rupeaa latelemaan kohteliaisuuksia tytölle, niin jos hän suoraan sanoen kosii tyttöä.

— Kymmenvuotiastako?

— Niin, sellaista on sattunut. Tytöllä on pitkät keltaset kiharat, säännölliset kasvonpiirteet, muuta ei tarvita. Väinämöinen on heti valmis. — Sitä paitsi tuvassa ei ole kuin kaksi vuodetta.

— Tunnustan, ett'en tällaisia esteitä ole tullut ajatelleeksi. Ehkä Teidän kokemuksenne miehistä pitää paikkansa. Minä olen vieras paikkakunnalla, ja minun on alistuttava valtiaitten käskyyn. — Mutta missähän tyttö saisi asunnon.

— Hän saa asua Ainon luona. Ainon huvila on tässä aivan naapuruudessa. Minä pidän häntäkin silmällä. Hän on niin nuori, vasta 18:n maallisen vuoden vanha.

— Minä en mene Ainon luo, sanoi Impi. En mene!

— Miksi et rakkaani, sanoin minä. Hän on niin kiltti. Hän osaa heittää palloa, hän hyppää barbiita, hän laulaa kauniita lauluja ja hän ui niin kepeästi kauas järven ja joen luodoille.

— En mene, en mene! Tulen sinun kanssasi!

— Onko tyttönne ehkä lellitelty? Hän vastustaa setäänsä! sanoi neiti
Vuori. — Minä kysyn sinulta, tyttö, miksi et mene Ainon luo asumaan?
Vastaa kun minä kysyn!

Impi Maria säikähti, tarttui minua kädestä kiinni ja supatti hyvin hiljaa korvaani:

— Kun se Aino on ihan alasti. En minä ilkeä hypätä barbiita sellaisen kanssa. Hyi jee!

Minä nauroin ääneen. Tämä ei miellyttänyt Neiti Vuorta.

— Ei Aino aina ole alasti, lohdutin Impi Mariaa. Kyllä sillä on hameet ja röijyt, ehkä p——kin.

Viimeiset sanat supatin.

— Tyttö, sinä menet Ainon luo asumaan, sanoi neiti Vuori.

Neiti Vuori avasi portin, kulki edellä ja me marssimme perästä, Impi
Maria syrjäkaria laahaten minun talutuksessani.

— Saa kai tyttö käydä minua tervehtimässä Väinämöisen pirtissä?

— Louhi tulee joka aamu klo 11 siivoamaan pirttiä ja keittämään teetä. Silloin lasken tytön sillan yli. Klo 12 alkaa korkean raadin istunto, johon mekin otamme osaa. Silloin pitää tytön poistua Ainon luo. Kello 10 illalla menemme, minä ja Neiti Koski, levolle. Silloin käännetään silta tälle puolelle. Se ehkä loukkaa Teidän elämäntapojanne, mutta Väinämöisen maine vainajien silmissä vaatii tällaisia ankaroita toimenpiteitä.

— Olen tottunut punikkien vallan aikana Helsingissä saapumaan kuoleman uhalla kotia jo klo 8 illalla.

— Se on hyvä.

Aino tuli meitä vastaan. Nuori, kirkassilmäinen tyttö, keltatukkainen kuin Impikin. Otsassa oli punainen nauha ja nauhasta riippui kaikenlaisia kulta- ja hopearahoja, saksalaisia koltuskoita. Kaulassa oli helminauha, kauniita Laatokan simpukan jyviä, ja rinnassa oli risti. Aino ihastui nähdessään Impi Marian ja kuullessaan, että Impi jäisi hänen huostaansa. Hän tarttui Impi Mariaa käsistä kiinni ja hypitti häntä huimasti.

— Ruvetaan heti noppasille ja tarhasille, huudahti Aino.

Impi Maria riemastui ja kävi leikkiin käsiksi täysin tyytyväisenä oloonsa.

— Hyvää yötä Impi! Tule huomenna klo 11 sillalle, niin pääset minun luokseni Väinämöisen pirttiin.

Mentiin kääntösillalle ja minä ryhdyin kampeamaan siltaa virranhaaran yli. Toisella rannalla oli neiti Koski jo vastassa. Myöskin leikkotukka, käherretty pää ja lempeän runollinen ilme kasvoilla.

— Tuon omituisen vieraan, sanoi neiti Vuori. Vapaaehtoisesti Manalle lähtenyt. Ehkä tunnette toisenne.

— Minulla on ollut kunnia tuntea Neitiä ennen muinoin maailmassa.

— Tervetuloa vaan Manan majoille, sanoi neiti Koski. Ikäviä kuulumisia Suomesta. Puolueet taistelevat teräasein keskenään. Meidän aikoina tyydyttiin kynään ja puheisiin.

— Työväen puolue on tottuneempi käyttämään kirvestä ja puukkoa kuin kynää ja suuta. Siitä eroitus. Barbariian ikivanhat aseet ovat taas välkkyneet Suomessamme.

Neidit vetäytyivät syrjään keskustelemaan toimintaohjelmasta. Silmäilin saarta, missä minulla oli olosija määrätty Manalla viipymiseni ajan. Väinämöisen pirtti sijaitsi keskellä saarta sen korkeimmalla kunnaalla, pihlajien, tuomien ja erittäin koristeellisten katajien keskellä. Tämä pienempi saari oli sillan kautta yhteydessä toisen suuremman saaren kanssa. Keskellä oli korkean raadin sali. Suuri kivinen rakennus, tornilla varustettu, muistuttava suuresti Turun tuomiokirkkoa. Saaren kauimmassa niemen nokassa häämötti linna. Siellä asusti pyhä Henrikki. Vasemmalla puolella niinikään Kuusiston linnan malliin tehty upea palatsi. Piispa Maunu Tavastin asunto. Oikealla puolella aivan rannalla majaili Mikael Agricola, suuressa mutta yksinkertaisessa kalastajamajassa. Ranta-aitan ympärillä oli potkuja, verkkoja ja nuottia kuivamassa pitkien tankojen päällä. Agricola oli, niinkuin kaikki tiedämme, kalastajan poika Pernajasta eikä malttanut joutoaikanaan olla harjoittamatta isänsä ja omaa tuttua ammattiaan lapsuusvuosiltaan. Itse korkean raadin rakennuksessa, sen kivijalassa, piti Henrik Gabriel Porthan kortteeria, vanhan huushollerskansa kanssa.

— Neiti Koski saattaa Teidät perille, sanoi neiti Vuori. Meidän yhteinen toivomme olisi, että Te tahtoisitte edesauttaa pyrintöjämme ja koettaisitte istuttaa Väinämöiseen edes itusia kristillisyyden korkeista siveellisyysihanteista. Muistelemme molemmat, että Te joskus nuorempana olette lausuneet ajatuksia, jotka eivät aina ole olleet sopusoinnussa näitten pyhien ihanteitten kanssa, mutta meidän varma vakaumuksemme on, että Te nyt vanhemmuuttanne olette tarkistaneet mielipiteitänne.

— Saan kohteliaimmin kiittää luottamuksestanne. Jos en pahoittaisi kunnioitettujen neitien mieltä, tahtoisin vaan saada lausutuksi, että terve mies kristillisten siveysihanteitten mittapuun mukaan arvosteltuna pysyy ala-arvoisena oliona aina haudan partaalle saakka.

— Niin, sanokaapas muuta!

Läksimme hitaasti astumaan kunnasta ylös. Kuului laulunhyrinää pirtistä.

— Hän laulelee alinomaa, sanoi neiti Koski.

— Mitäpä laulaja ijänikuinen muuta tekisikään joutessaan.
Kuunnelkaamme mitä syntyjä syviä Väinö laulelee.

Seisatuimme, kuuntelimme. Sanat kuuluivat nyt selvästi.

    "Nei-jot niemien nenissä
    Katselevat, kuuntelevat".

— Voi onnetonta ukko rahjusta, huudahti neiti Koski. Aina vaan samat ajatukset mielessä. En kehtaa tulla sisälle. Menkää, olkaa hyvä, loppumatka yksinänne.

VÄINÄMÖISEN PIRTISSÄ.

Kunnioituksesta kuulua runoilijaa ja laulajaa kohtaan melkein varpaillani hiivin Väinölän pirtin uksille. Nousin rappusia, ja nappasin arasti ovelle.

"Nei-jot niemien nenissä."

kuului vain sisältä. Nappasin uudelleen hiukan kovemmin.

    "Miss' on kuss' on minun kultani
    Kussa asuvi a-armahani."

alotti laulaja uutta laulua. Nyt jo kolkutin kovemmin.

— Astu sisään vain, kuului mahtava ääni pirtistä. Mitä sinä siellä eteisessä kolistelet?

Avasin oven ja astuin päättävästi tupaan:

— Elä tervehenä laulaja ijänikuinen!

— Terve tervehyttäjälle. Ilmielävä inehmon poika! Mi sinut Manalle saattoi? Punakka olet kuin minäkin.

— Pakenin sietämättömiä oloja Suomessa.

— Niinkuin minäkin aikoinani.

— Näin purtesi, ikirunoja, Orionin ulkosatamassa ankkuroituna. Milloin palannet maailmalle lupauksesi mukaan.

— Kohta palaan. Olot käyvät taas täällä tuiki sietämättömiksi.

— Puhut kirjakieltä, rakas isä, et Karjalan runosointuja, kuten veljesi Ilmarinen.

— Oppinut olen oppineessa seurassa. Ilmari on aina ollut hiukan niinkuin vanhan kansan miehiä, joskus yksitoikkoinenkin.

— Mikä on sinut saattanut apeille mielialoille, kysyin.

— Naiset, naiset! huudahti Väinämöinen, löi nyrkkiä pöytään ja kohosi pystyyn. Hänen tuuheat kulmakarvansa nousivat korkeaksi kaareksi, suuret siniset silmänsä leimusivat, hän siveli pitkää vyötäisille ulottuvaa partaansa, ja toisella kädellä pyyhkieli tukkaa otsaltaan. Samalla astui luokseni, ojensi kätensä, pudisti sitä kauan ja sanoi:

— Jää luokseni asumaan! Rattoisaa on kahden kesken oleilla, haastella. Tuolla vuode sinulle. Pirtissä on tilaa liikkua useammankin. Halkean harmista ja ikävästä. Istuppa joka päivä raadissa, ja määrää vainajat sielunvaellukselle! Ja kun tulet kotiasi, olet kuin vanki kahleissa. Akkavallan alla. — Lähden sinun kanssasi takasin maailmaan. Eihän se Kristuslapsi enää taida siellä niin mahtava hallitsija olla kuin entisaikaan.

— Armas isä, elä vielä tule. Voit saada 4 vuotta kuritushuonetta, jos
Kristuslasta rupeat vastustelemaan.

— No voihan vielä odotella joitakin kymmeniä vuosia, olenhan jo sitä tehnyt useampia satoja. — Mutta ne raadin jokapäiväiset istunnot, ne kirjoittelemiset pöytäkirjoihin. Oh, hoh, hoh!

Väinämöinen levitti pitkät käsivartensa suoraan kattoa kohti ja haukotteli kitansa täydeltä.

— Ja se Porthan, joka suorastaan hekkumoi paperilunttujensa ääressä. — Louhi kestää paremmin. Vanha Pohjolan haltijatar. Ja onhan sillä ne kaksi kirottua apuria, minun myrkkypaiseeni.

— Eikös sinulla ole yksityiskirjuria?

— Onhan se Sipi. Tuntenetko Sipi Europaeuksen.

— Tunnen kyllä.

— Mutta se Sipi parka, se torkkuu istunnoissa niinkuin minäkin. Ei runojat raadinpöydän reunaa kaunista. Oih jospa saisi vielä vapaasti hulmuta metsissä, kukutella käkösiä, soitella kannelta, ja astuskella Karjalan lehtoloita!

— Niin lehtoloissa voi sattua sinipiikojakin vastaan.

— So, so poikaseni! Elä pistä! Tiiän minä, mitä Kalevalassa lukee.

— Mutta miksi et karista päältäsi kaikki sitovat kahleesi! Heitä, jalo isä, hiiteen koko virkasi!

— Heitäkkö hiiteen? Tiiätkö mitä silloin tapahtuisi? Sielunvaellukselle, kuin pyssyn suusta. Heti seuraavana päivänä. Eivät ilkeä varapuheenjohtajaansa. Ja minnekkä sitte lähettäisivät? Jonkun naisliikkeen johtajan ruumiiseen. Runottomaan, tunteettomaan, lemmettömään. Ennen sentään torkun raadin kokouksissa, kuin sellaisessa vankilassa.

— Onko sinulla, suuri runoilija, muuten elämän huolia?

— Kuuletko? Tiedätkö mitä suuri maine, mitä raadin varapuheenjohtajan arvo vaatii? Ulkokullaisuutta, teeskentelyä, juhlallisuutta arkipäiväisimmissäkin tilanteissa, hullunkurisuutta, ja taas uudelleen ulkokullaisuutta. Et ole kantanut puolijumalan tuskallista taakkaa? Se painaa pahemmin kuin itse Hornan kallio. — Lemminkäistä, sitä kadehdin. Läksi illalla, tuli auringon valetessa.

— Miten Lemminkäinen pääsi kulkemaan kyliin, kun silta oli vartioittu!

— Merenjumalan, Ahdin poika, ui pyhän Henrikin siltaan joka aamu, sieltä kulki korkean raadin seinätse ja sillasta tänne. Eikä hänellä mainetta ollut mitä säilytellä, ei arvoa mitä arastella. — "Jolla on kello kaulassa, sillä on pää painossa". Elä poikaseni tavoittele mainetta, elä arvoa, se musertaa sinut, jos et ole tyhjä sielu.

— En, en koskaan! Mutta miksi Lemminkäinen pantiin sielunvaellukselle?

— No, katsoppas! Joka aamu kulki raatitalon ohitse, joka aamu vahti Porthanin huushollerska, että Lemminkäinen häntä puhuttelisi. Kun ei sitä tehnyt viiteenkymmeneen vuoteen, ilmoitti korkealle raadille Lemminkäisen huikentelevan elämän. Raati määräsi sielunvaellukselle. Minä, Agricola ja Porthan vastustimme, mutta muut kolme vaativat, suuna päänä ne kaksi neitosta, jotka sinut tänne päästivät.

— Entä Sipi?

— Sipi nukkui.

— Eihän apureilla ole äänestysoikeutta.

— Ei, mutta puhevalta on, joka muuten on vastoin Tuonelan alkuperäisiä perustuslakeja. Naisvalta kasvaa.

— Onko Lemminkäistä ennen vaellutettu.

— Sittenkun piispat saapuivat tänne, alinomaa. Tuhannesta vuodesta ollut 800 vaelluksella. Aina vain palannut hullumpana takasin. Kerran Maunu piispa oli kuullut kerrottavan ankarasta Jumalan miehestä, Lutherista, Saksan maalla. Pantiin hänen ruumiiseen. Palasi aivan villinä takasin. Nyt lähetettiin työmuurahaiseen.

— Varma paikka, jos luonnontieteilijöihin saa luottaa.

— Tulitko yksin Tuonelaan?

— Tyttöni kanssa.

— Vai tyttösi. Minkä ikäinen?

— Kymmenvuotias.

— Niinkö nuori! Minkä näköinen?

— Immeisen näköinen.

— Minne jätit tyttösi?

— Ainon luo määrättiin.

— Kuka määräsi?

— Neidit määräsivät.

— Neidit, neidit, neidit, turkasen neidit! Luonnottomuuden papittaret.
Neiditkö Tuonelan sijoja jakelevat. — Luvattiinko tytölle tänne tulla.

— Luvattiin joka aamu klo 11 aikaan.

— Ainonko matkassa?

— Ei kuin neiti Kosken.

Väinämöinen ei virkkanut mitään, tuijotti vaan karstaiseen kurkihirteen.

— Hyvä isä. Saako raadin kokouksissa syrjäinen olla kuuntelemassa.

— Saa puheenjohtajien luvalla. Tule vaan huomenna minun ja Louhen matkassa.

— Ketä määrätään sielunvaellukselle.

— Punikkeja. Niistä se on ollutkin viime aikoina vastus. — Eikös mennä levolle. Kuulin että sillankin jo käänsivät toiselle rannalle.

— Tämäkö Lemminkäisen vuode?

— Se. Minkäänlaisia unia Untamo sulle suonee Lemminkäisen vuoteessa.

— Ei Lemminkäisen vuoteessa unet eikä haaveet viihdy, runoilijan vuodetta ne rasittavat.

Lemminkäinen on toimen mies eikä haaveitten.

Seuraavana aamuna klo 3:n aikaan heräsin kummalliseen jorotukseen. Vähitellen siinä vuoteessa tajuntaan tullessani kuulin sanoja ja laulua. Avasin silmäni ja näin Väinämöisen istuvan vuoteensa laidalla paitasillaan. Rinta oli harmaan kasvullisuuden peitossa kuin naavaisen kuusen pinta. Joskus hän kohotti päätään pystyyn ja päästi laulun loilotuksen noin vain aamun kuluksi. Tarkastin sanoja:

    "Suu ei kulu suudellessa
    Käsi kättä antaessa".

— Suutelun esimakuko kuululla runojalla jo on aamutuimaansa, kysyin.

— Entä sinulla? Taidat sinä vielä ruveta tässä kolmanneksi urkkijaksi, neitien avuksi, sanoi Väinämöinen tuimasti.

— Olkoon se kaukana minusta. Näen sinun aina hehkuvasta lemmestä todistuksen vaan siihen väitteeseen, että suuret miehet ovat aina olleet jättiläisiä lemmen leikeissä. Nimittäin suuret runoilijat, taiteilijat ja uskonnolliset merkkimiehet. Suurille järkimiehille taas "neidot niemien nenissä" ovat yhtä arvottomia esineitä kuin niemien puut, kivet tai kannot.

— Taitaa olla niin.

Vilkasin pirtin ikkunasta ulos. Mies laski potkuja jokeen aivan
Väinölän rantamilla.

— Kuka kalastaja näin varhain aamulla on liikkeessä?

— Näkyy olevan piispa Agricola.

— Uskaltaisiko häntä vähän puhutella, ylhäistä kirkon miestä?

— Nöyrä on, puhuttele vaan, sanoi Väinämöinen.

Menin rannalle ja kumarsin kunnioittavasti.

— Quin sä oles' ten tulnu, inehmon poik' taurin tappamat? kysyi
Agricola.

— Läksin Suomea pakohon. Asun Väinämön pirtissä. Saanko luvan kysyä, lähteekö kaloja?

— Quinast ei!

— Ette pahastune, kirjallisuutemme isä, jos utelias ihminen tiedustelee, oletteko todellakin köyhän kalastajan poika Pernajasta, niinkuin meille jo lapsesta pitäen opetetaan. Minun on vaikea uskoa, että suomalaisen kirjakielen perustaja olisi syntyjään ummikkoruotsalaiselta seudulta. Olette varmaan jostakin suomalaiselta seudulta.

— Niin oikki. Mä olen köyhä' kalastaja' poik' Pernjäst enkä Pernjast,
Säksalo' kyläkunnast', Norrbyn kyläst'. Sitä kyläkuntaa nyt sanotaan
Finbyks.

Yllätettynä huudahdin:

— Heti ensimäisistä sanoistanne rupesin sitä aavistamaan, että Te olette Perniöstä, sillä murteenne on minulle hyvin tuttua. Olen ostanut huvilan juuri Finbyn Norrbystä, ja vasta viime vuosina olen oppinut oikein ymmärtämään ja arvostelemaan Teidän kääntämäänne raamattua. Olen aina tähän asti luullut, että Teidän käyttämänne sana "irstas" merkitsee jotakin hyvin rumaa, mutta nyt tiedän, että se merkitsee sen vastakohtaa, iloa, hyvää tuulta ja leikillisyyttä. Minua sanotaan joskus Finbyssä irstaaksi, joka alussa suuresti minua loukkasi, nyt vaan ylvästyttää.

— Vallan oikki. Mä olen juosnu' kaikill' Norrbyn pakoill', Hallinmeel' ja Kaituri' ahtees', kloppin olless'. Mä juoksin siell' vaskatan ja lamppatan kiin. Siell' mä lapsena opin sen keelen, jota nyt Soomess' niin kehutaan.

— Erinomaisen lystikästä kieltä, oikein irstasta! Saanen viedä sen merkillisen sanoman maailmaan, että Te olettekin syntynyt Perniössä, Norrbyn kylässä, ettekä Pernajassa. Se ratkaisee tähän asti niin vaikean tieteellisen pulman. Tästä avautuu erinomainen aihe nuorelle tiedemiehelle kirjoittaa paksu akateeminen väitöskirja, tieteelle arvaamattomaksi helpotukseksi ja itselleen ikikunniaksi.

— Vieläk' sielt' silakoi pyyrystettä' Norrbyn krunnilt!?

— Joskus aivan liiaksikin. Totku' haiseva' niin!

— Tull' sä potkui laskema' minu' ruuhhe', quin sä kerran norrbyläin' oles'!

— Arvoisa kirjallisuutemme isä, tulin vanhana Finbyhyn, en ole tottunut potkuja laskemaan. Sitä paitsi ruuhet olivat rannoilla pienoiset, eivätkä kantaneet minun ponnistella.

— Huono sä oles' norrbyläiseks', quin et potkui taida laskea. Quin
Väinämöinen jaksaa?

— Kyllä muuten jaksaisi, mutta valittaa niiden neitien ankaraa maailmankatsomusta.

— Kyll' mä vaan usein olen sill' Neiti Koskel' sanonu', ett' quin sä ain' simmot' viittis, iki-isätäs' vastaan molkotta. Mutt' ei ole olnu' appu. — Hyväst nyh! Mä souran jo kottikäs'.

Läksin kävelemään saaren rantoja. Ja taas otti korviini Väinämöisen vipajava vanhanmiehen ääni. Katselin ääntä kohti. Väinämöinen istui kivellä kuusen juurella ja hänen silmänsä tuijottivat yli maiseman toiselle rannalle, jossa Ainon huvila läikkyi Pohjantähden tuikeitten aamusäteitten valaistuksessa. Kuuntelin Väinämöisen laulua:

    "Täst' on armas astununna
    Mielitietty maleksinna
    Kivet kaikki kirkkahammat
    Kannot kahta kaunihimmat."

En tahtonut häiritä ukkoa, vaan kiersin häntä suuressa kaaressa.

— Tule vaan tänne, poikaseni, huusi Väinämöinen. Täältä näet kauniita maisemia, pihlajalehtoja, tuomilehtoja ja katajakunnaita. Näet huviloita ja kauniita istutuksia.

— Niin ja oman tyttöni näen tuolla hyppivän muitten tyttöjen kera.
Onko tuo juuri Ainola?

— Se on, lähellä ja samalla saavuttamattoman kaukana. Kirottu kohtalo, joka aina eroittaa minut puhtaitten haaveitteni esineestä. Tuolla hän hyppii, jota ikäni olen ikävöinnyt, puhki polveni halannut. Hyppii muille, nauraa muille, sipattaa muille, ei minulle, ukko utralle. Osattomana olen elänyt maailmassa, osattomaksi jään Tuonelassa. Viisautta olen saanut runsaasti. Mutta viisaus paleltaa. Runoutta on aivoni täynnä, mutta runous on vaan herkkua ja helyä. Ei inehmo sillä yksistään elä. Arkielämän sulo houkuttelee, sen puute polttaa ja kirvelee. Itkenenkö, ei parane, kaihonnenko, ei muutu elämä kirkkaammaksi. Tässä istun kyyryssä kiven selässä, ja loitolta näen elämäni onnen liikkuvan mulle vieraana, kylmänä, muita ihastuttaen. Mutta, kun saaressa näen ainoastaan nämät vanhat ja tylyt naiset, niin silmiäni joka aamu herkuttelen tällä ihanalla näyllä. — Näin kaihoksissa tässä istuessani aukenee sydämeni sulle. Voin, näin meidän kesken, sulle tunnustaa, ett'en ollenkaan Kristuslasta peläten ja häveten tänne purjehtinut. Tulin Ainon takia, polttavan ikävän ajamana.

— Hyvä isä, ei tästä virketä kellekkään; paljon juhlallisempaa on, että tulit Kristuslapsen takia. Kalevalahan kadottaisi kaiken komeutensa, jos sinä, vaka vanha laulaja, vielä viimeisessäkin runossa lankeaisit kosimispuuhiin. On sellaisia irvihampaita siellä maailmassa, jotka väittävät, että sulla aina oli kosimisluvut huulilla, kun vain hameen äkkäsit joko sitten vihreässä lehdossa tai taivon punakaarella.

Näin sanoin ja lohdutellakseni uskalsin taputtaa kuulua sankaria olkapäille.

— Mutta tuoltahan Impi Maria ja Aino tulevatkin sillan korvaan.

— Ei se Aino kauemmas tulekkaan, huokasi Väinämöinen.

Impi Maria tuli juosten minua vastaan, mutta seisattui ihmeissään, kun näki tuuheakarvaisen miehen, jolla silmät ja poskipäät vain olivat paljaat. Näköpää muuten harmaitten haivenien vallassa. Impi Marian pieni käsi hävisi Väinämöisen laveaan kämmeneen kuin uunilintu mätäspesäänsä. Toisella kädellään Väinämöinen keräsi Impi Marian tuuhean keltasen tukan kokoon, heilutteli sitä ja sanoi:

— Sinullahan on, tyttö kultaseni, tukka kuin orihin olkisen harja.

Mutta Impi vetäytyi säikkyneenä minun sivulleni ja supatti:

— Hyi jee, kun se on vanha. Minä lähden takasin Ainon luo. Ei täällä voi hypätä barbiita. Siellä on niin lysti, niin lysti. Tule huomenna minua tapaamaan. Aino sanoi, että hän niin mielellään tapaisi miehen, joka ei ole vainaja. Sanoi pelkäävänsä Väinämöistä. Onko se paha?

— Ei, se on liian hyvä. Tulen huomenna klo 11 Ainolaan, supatin.

— Kaikki tytöt minua pelkäävät, kaikki akat haukkuvat. Viisaan miehen tavallinen kohtalo. Naiset rakastavat rajuja miehiä, ei viisaita. Eläimellisyyden jäännöstä! — Lähdetään nyt pirttiin, kohta Louhi saapuu. Louhi on minun paras ystäväni. Me kaksi pakanaa pidämme yhtä niin Tuonelassa kuin jo maailmassakin. Kaikesta ulkonaisesta kohteliaisuudesta huolimatta pyhä Henrikki ja Maunu piispa kohtelevat meitä syntisempinä henkilöinä kuin raadin muita jäseniä, Agricola on välinpitämätön. Ainoastaan Porthan ja Sipi kunnioittavat meitä. Mutta hellempää väliä ei heihinkään synny. Louhi ja minä, yhdenikäisinä, saman hengen lapsina, olemme toisillemme sisar ja veli.

— Miksi Lönnrot ei ole sinun yksityissihteerinä, vaan tuo hieman omituinen Sipi? Tiedän kyllä, että Sipi on hyvin sivistynyt mies, mutta korkean raadin salissa vähemmin koristeellista laatua.

— Lönnrot ei uskalla tulla meille. Pelkää Louhta. On Kalevalassaan sanonut: "Pohjan akka, harvahammas". Tätä ei Louhi anna anteeksi kuuna kullaisna päivänä. Elä koskaan halvenna naisen ulkomuotoa. Nolaa muuten, elä soimaa näköä ja naisen suloa.

— Mistäpäin Louhi saapuu?

— Hän asuu pyhän Henrikin linnan eräässä tornissa. Tuonelankin pahat kielet ovat mykät. Louhen maine on epäilysten yläpuolella. Niinikään Rooman pyhittämän Henrikin. Mutta eri ruuissa he ovat. Louhi syö kalaruokia, siikaa ja lohta, pyhä Henrikki taas vaan rostbiffiä. Hän on englantilaista perua. Ruuanlaittajana hänellä taas on Kerttu, Lallin vaimo.

Louhi tuli jo vastaan pirtin edustalla kaikessa haltijattaren koreassa puvussa, valmiina raadin istuntoa varten. Lumivalkoinen huntu päässä; kruunu pisti esille hunnun alta ja kruunun huipussa oli kärki, josta Pohjantähden tapainen jalokivi säteili. Nenä oli jalosti kyömy, silmät suuret ja käskevät, suu voimakas, ja kaikki hampaat tallessa. Kalevalan kuvaus siis vihollisen valhetta ja vihapuhetta. Minuun tämä kopea olento teki hykäyttävän juhlallisen vaikutuksen.

— Terve karskien pohjalaisten haltijatar! Inehmon poika kumartaa sinua, kainulaisten pelotonta amatsoonia.

— Tule tervehenä, ojenna rauhan kämmen, elä onnellisena Väinämöisen kuulun kurkihirren alla! lausui Louhi pehmeällä äänellään.

— Mikä yllätys nähdä sinua noin nuorekkaana ihanien pohjantyttien kuulu äiti! Kuvista päättäen siellä maailmassa olin odottanut näkevinäni aivan toisenlaisen henkilön.

— Kirotut Suomen maalarit ja kirottu Kalevala! sähisi Louhi. Hänen haahmonsa muuttui ja silmät tulta syöksyivät. Sano sinä sille Akseli Gallen-Kallelalle, että kun hän tänne Tuonelaan saapuu, niin häntä odottaa minun kostoni. Louhen kosto, se on raskas. Sielunvaellusta satoja vuosia. Minkälaiseksi hän on minut maalannut siinä taulussa, jossa minä muka ryöstän Sampoa! Oletko häijympää naisen kuvaa konsanaan nähnyt? Voiko ihminen joutua ilkeämmän herjauksen alaiseksi kuin tulla kuvatuksi uudenaikaisen maalarin pensselillä. Kuinka te jaksatte sietää sellaisia riiviöitä? Saadakseen naurajat ja ilkkujat puolelleen kohtelevat he mitä törkeimmin kuvattavaa henkilöä.

— Arvoisa emäntä! Ei Gallen-Kallela sentään ilkeämpi ole. Niitä on vielä paljon sydämmettömämpiä. Kubistit esimerkiksi. Naamat ovat erisärmäisiä kuvioita, ja värit, puolimädän ihmisruumiin. — Lähetä, rakas Louhi, nekin sielunvaellukselle. Niille se tekisi erinomaisen hyvää. — Tällä en tahdo puolustaa sinun kuvaasi "Sammon ryöstössä". Yhdennäköisyyttä ei ole nimeksikään, sen voin nyt todeta. Kalevalassa vika on. Terveiset kyllä vien Gallenille. Ehkä hän vielä kerran maalaa sinut ihmisiksi. Esimerkiksi hääräävänä emäntänä "Pohjolan häissä".

— Niin ehdota se hänelle. Jos sen tekee, lyhennän vaellusajan.

Louhi riisui juhlatamineensa yltään, järjesti vuoteet, lakaisi lattian ja kattoi aamiaisen.

— Tätä työtä teen vaan ystävyydestä suurta runoilijaa kohtaan ja saadakseni hiukan virkistystä ennen ikäviä istunnoita raadissa, sanoi Louhi sivumennen.

Hän latoi pöytään kaikenlaisia herkkuja: kalakukkoa, piirakaisia, lehtirieskoja, talkkunaa ja pitkiä viipaleita palvattua härän lihaa.

— Tässä on vielä rippeitä siitä suuresta härästä, jota Pohjolan häissä syötiin. Tuntenet jutun Kalevalasta. Meillä on toinen takapaisti, toista kalvaa pyhä Henrikki. Hän ei syö muuta kuin härän lihaa, paitsi paastonaikana, jolloin tyytyy muikkukukkoon ja piinaviikolla vallan kiiskeihin ja kuoreisiin. Hän on niin pyhä!

Louhi puheli vielä paljon ruuista ja juomista niinkuin hyvien emäntien on tapana. Väinämöinen söi paljon.

— Ei niitä raadin kokouksia kestä tyhjällä vatsalla, sanoi suuri runoilija. Ei muut kuin Sipi. Hän elää pelkällä silakalla ja potaatilla.

— Missä Europaeus asuu?

— Porthanin kyökkikamarissa.

— Sama vaatimaton filosofi kuin ennenkin!

Syötyämme ja levättyämme läksimme kolmikannassa korkean raadin kokoukseen. Louhi pukihe taas juhlakoristeihinsa, kruunuunsa ja lumivalkoiseen huntuunsa. Kuljimme sillan yli, Louhi ensimäisenä kimaltelevine timantteineen, sitte Väinämöinen ja viimeksi minä. Tultiin sisään raatitaloon pääovesta tornin alta. Istuntosali oli aivan kirkon tapainen, Turun tuomiokirkon malliin sisustettu, paitsi että, hienotunteisuudesta Väinämöistä ja Louhea kohtaan, kaikki kristilliset merkit, kuten ristit, alttaritaulut, lukkarin numerot y.m. puuttuivat. Sipi oli jo meitä edellä saapunut. Sipillä oli vanha, ruskea, kulunut bonjuuri yllänsä. Tahmea, silitetty rintaedusta ja kaulus, jonka ympäri musta kanttinauha oli sidottu, peitti rinnan, mutta kaikki nämät sivistyksen merkit olivat nyrjähtäneet viistoon, niin että karvainen rinta näkyi toiselta laidalta. Sipi ei ollut kiireessään löytänyt paidankauluksen nappia. Paita muuten aivan isabellanvärinen. Sipi teki erinomaisen kohteliaita kumarruksia sekä Louhelle että Väinämöiselle. Sipi esiteltiin minulle:

— Minulla on kunnia tuntea Teitä, kunnioitettu runonkerääjä. Näin Teidät kerran isänmaallisessa juhlassa Ylioppilastalossa, muistaakseni aivan samoissa juhlapukimissa kuin nytkin.

— Vai niin, sanoi Sipi, ja peitti kämmenellään rintansa. Missä asutte?

— Kunnia-arvoisen Väinämöisen luona.

— Oletteko jo tavannut Kullervon? Niinkuin tietänette, minä hänet ensin keksin ja esittelin maailmalle.

— Tiedän kyllä. Teidän ikiansionne!

Porthan tuli sisään aivan samassa puvussa kuin Eero Järnefeltin taulussa Yliopiston juhlasalin seinällä. Hän kätteli minua ja kysyi:

— Mitä olette lukenut ja tutkinut?

— Elämää ja maailmaa.

— Hyvä. Tunnetteko Suomen maantiedettä?

— En niin hyvin kuin Te, dignissime olim professor eloqventiae! Mutia olen käynyt Viitasaarella, Keiteleellä, Lumperoisilla, Konnevedellä, Nilakalla…

— Riittää! Sipi ole hyvä ja nosta tuoli vieraalle tuonne istuntopöydän vasemmalle puolelle.

Neidit Vuori ja Koski astuivat sisään. Käherrettyjä päitään hieman kumartaen istuutuivat pöytiensä ääreen Louhen tuolin taa.

Kuului kolinaa eteisestä. Kaksi piispaa lähestyi. Toinen Maunu Tavast, täydessä katolisessa piispan ornaatissa, toinen Agricola, luterilaisen papin kauhtanassa, paksu kultainen risti rinnalla.

Agricola kätteli minua ja esitteli Maunu piispalle.

— Hauskaa, että tulitte meilän kokousta seuraamaan, sanoi Maunu piispa.

Suutelin Maunu piispaa kädelle.

Kaikki istuutuivat, paitsi minä, joka kunnioituksesta jäin seisomaan ja seuraamaan mitä tuleman piti.

Pitkä, komea mies hääräsi pöydän ympärillä. Hänen päänsä oli kalju kuin biljaardipallo.

— Pyhä Henrikki, huudahti mies, ja poistui pääovea avaamaan.

Pyhä Henrikki näkyi samassa avatun oven aukossa, piispanhiippa päässään ja pitkä piispan koukerosauva kädessään. Hänen päänsä ympärillä säteili monivärinen gloria, jommoista pyhien miesten on tapana pitää.

Kaikki kavahtivat pystyyn ja Porthan viittasi minua lähestymään. Porthan pisti päänsä glorian taakse ja supatti jotakin pyhimyksen korvaan:

— Tule lähemmäksi, sanoi pyhä Henrik, do you speak english?

— No, mylord. Olen vaan lukenut "Holy Biblen" kannesta kanteen ja muuta helpompaa englantilaista kirjallisuutta.

— Ei pyhä raamattu ole "helpompaa kirjallisuutta"! Minä tosin osaan suomeakin, mutta en ole aivan varma objektisijoista. Opin ensin suomea Raumaalla, kääntäessäni hyvin pakanallisia länsisuomalaisia, sitte Väinämöiseltä karjalanmurretta, myöhemmin Maunu piispalta hämäläistä l:n kanssa, vielä myöhemmin Agricolalta kirjakielen ituja, hieman finbyläisvoittoista, ja nyt lopuksi Porthanilta ja Sipiltä uudempaa suomenkieltä. Osaatko opettaa objektin sijoja?

— Osaan. Se onkin minun kirottua ammattiani, Teidän pyhimyksenne.

— Tule huomenna aamusilla klo 6 luokseni, — Sipi neuvoo tien, — niin annat tunnin objektin käyttämisestä suomenkielessä.

— Istukaamme hyvät naiset ja herrat! Lalli, kutsu punikit sisään!

Lalli! Tietysti se, kaljupää oli Lalli, jonka hiukset irtaantuivat piispan hiipan mukana, kun hän kotiin tultuaan paljasti päänsä, murhattuaan pyhän Henrikin Köyliön järven jäällä.

ISTUNTO ALKAA.

Punikit astuvat sisään ja istuutuvat penkkeihin. Lalli seisoo ovella.
Muutamat Härmän ja Lapuan pojat valkoisine hihanauhoineen, mutta ilman
aseita, ovat hänen apumiehiään. Kiväri, murha-ase, on turha kapine
Tuonelassa. Ei kukaan voi kuolla kahta kertaa.

Pyhä Henrikki napsauttaa sauvakäyrällään kolmasti pöytään ja virkkaa:

— Istunto on alkanut. Pyydän raadin jäeniä ensin lausumaan ajatuksen punakaartin mellakoista Suomessa. Väinämöisellä on sananvuoro:

— Harhaanjohdettu kansa kasuava! Häpeän puna kuolemattomilla poskillani ryhdyn ajatuksiani lausumaan. Tekö minun kansaani? Sitä kansaa, joka sanan voimalla kaikki pulmalliset asiat ratkaisi. Sitä kansaa, joka iki-ihanoissa sananlaskuissaan lausui julki elämän ohjeita. Väkivaltaanko niissä kehoitetaan? Ei, tuhannesti ei! Huutamisella, räyhäämisellä olette koettaneet maailmaa parantaa. Ettekö tiedä, että ei "sanoilla siltaa rakenneta, puita siihen tarvitaan". Ja kun ette saaneet siltaa rakennetuksi tyhjillä sanoilla, ette malttaneet mieltänne, vaan tartuitte miekkaan. Ettekö muista, mitä Kalevalassa sanon Lemminkäiselle, tuolle alituiselle miekkajunkkarille, kun hän miekan ja väkivallan avulla koetti kiskoa irti onnentuojan Sammon kivikkomäestä? Te olette yrittäneet samaa. Olette pistimillä yrittäneet riuhtoa irti muka ijäistä onnea antavaa Sampoanne, josta ette muuten maailmalle ole julistaneet, mikä ja minkälainen se oikeastaan on, ja olette tulleet huomaamaan, että ei se sillä tavalla irti lähde. Olisitte ottaneet oppia minun neuvostani. Sanan voimalla minä sen tein, sanan voimalla se on teidänkin tehtävä, jos mielinette onnistua. Mutta lisäksi, mihin konnamaisuuksiin te olette tehneet itsenne syypäiksi? Mitä hirmutöitä olette harjoittaneet? Olen seurannut suomenkansan vaiheita aivan sen lapsuusajoilta saakka, enkä koskaan ole huomannut enkä kuullut, että suomenkansa olisi ollut taipuvainen sairaaloiseen julmuuteen, että se olisi ihmisverta himoinnut. Aasialaiset kansat siitä vain ovat olleet mainitut. Kuuman auringon pistämät aivot verinäkyjä ovat uneksineet. Ei sitte mustakaappujen loistoaikojen ole Suomessa ruumiinsilpomisista puhuttu. (Sipi nyhti Väinämöistä sarkatakin liepeestä, Maunu piispa ja Agricola siirtelivät tuolejaan), pyhä Henrikki napsautti kolmasti käyräsauvallaan pöytään ja sanoi:

— Louhella on sananvuoro.

— Yhdyn täydelleen edelliseen arvoisaan puhujaan, tahdon vaan lisätä, että olen ylpeä siitä, että minun kansani, pohjalaiset, niin suuresti kunnostautuivat yhdessä savolaisten ja karjalaisten kanssa tässä taistelussa itämaista hapatusta vastaan.

— Tahtooko Maunu piispa lausua mielipidettään.

— Tahdon torjua luotani sen epäsuoran syytöksen, mikä piili erään edellisen puhujan lausunnossa, mikäli se koskee katolista kirkkoa. On muistettava, että kirkko tosin harjoitti kidutusta, mutta se tapahtui pyhän asian puolesta. Te tiedätte, kaikki, että "tarkoitus pyhittää keinot". Mutta onko punikeilla ollut muita tarkoituksia, kuin pelkästään itsekkäitä? Vallan anastus kansan vähemmistölle! Se ei ole pyhä tarkoitus. Eikä sellainen koskaan onnistu. Muissa kohdin yhdyn edellisten puhujain lausuntoon, vaikka ihmettelen pohjalaisten ja karjalaisten kerskumista. Muistakaamme aina, että me kaikki olemme hämäläisiä jumalan edessä.

— Piispa Agricolan vuoro, sanoi pyhä Henrikki.

— Suurimmalla mielipahalla ja katkeruudella olen seurannut punikkien mellastuksia siellä maailmassa. Minulla on suruun enemmän syytä kuin teillä muilla. Olen syntyjään länsisuomalainen, Perniön Finbystä, ja sellaisena häpeän silmäni puhki, että koko punikkien liike sai vauhtia etupäässä Länsi-Suomessa, Etelä-Hämeessä ja Etelä-Suomessa, tuon kansan kesken, joka muuten on niin hienotunteista ja sävyisää. Rutto, idän rutto, sama joka tappoi minunkin maallisen olemukseni, saastutti tämän hyvän kansan sielun. Turun piispana häpeän, että ryöstöt tässä kaupungissa ensin pääsivät alkuunsa. Viipuri, jossa minun kuvapatsaani seisoo, oli paikka, jossa sekä ryöstöt että murhat olivat kauhistuttavat. Minun suruni syyt ovat siis monet ja syvät. Mutta Suomen ensimäisenä luterilaisena piispana voin peseytyä puhtaaksi kaikista väkivallan ja kidutuksien syytöksistä. Polttoroviot, kidutukset ja kuritushuoneet toisinajatteleville ovat luterilaisuuden myöhempiä ilmauksia. Niitä en ole koskaan hyväksynyt.

— Professori Porthanin vuoro!

— Ikimuistoisen valistusajan ainoana edustajana tahdon saada lausutuksi, että punikkien liikkeellä ei ole mitään yhteyttä tämän ajan aatteitten kanssa. Minkälaista oli punikkien tasa-arvoisuus, heidän veljeytensä, heidän vapautensa. Vihaa he lietsoivat kaikkia niitä kohtaan, jotka eivät kuuluneet heidän joukkoonsa. Jo tuo inhoittava nimitys "lahtari" kaikkia valkoisia kohtaan todistaa heidän epäveljellistä mielialaansa. Entä kaikki ne julmuudet, jota he harjoittivat veljiään kohtaan. Niiden voittaneita ei tavata raaimpienkaan kansojen mellakoissa. Suomen kansa on tähän asti luettu Europan valistuneitten kansojen joukkoon. Nyt sen maine on arveluttavasti alentunut. Onko se kansalaisvapautta, kun kirjapainot, pankit, virastot, kaikki suljetaan ja vartioidaan pistimillä ja kivääreillä. Ei, se on vapauden irvikuva. Kaikesta tästä huolimatta en ole koskaan laannut luottamasta näihin jaloihin aatteisiin. Kohti tasa-arvoisuutta, veljeyttä ja vapautta sittenkin kansat kulkevat, huolimatta niistä surmaniskuista, joita typeryys, ilkeys ja raakuus niille aina tuontuostakin kohdistavat. Punikkien isku on ollut syvimpiä, mikä näitä aatteita koskaan on kohdannut.

— Tahtovatko arvoisat Neidit lausua mielipiteensä. Neiti Vuori?

— Koska ei ole erityisesti tullut päivänvaloon, että punakaartilaiset olisivat harjoittaneet väkivaltaa naisia kohtaan, luovumme puhevuorostamme.

— Herra D.E.D. Europaeus!

— Tiedättekö punaiset miten veljesviha maailmassa päättyy? Kullervo surmasi setänsä Untamon heimon, hän harjoitti monenmoista väkivaltaa. Lopuksi hän syöksyi omaan miekkaansa. Sellainen on maailman meno. Tutustukaa Kullervoon! Hän viettää nykyään täällä Tuonelassa katkeran katumuksen hetkiä.

Pyhä Henrikki avasi suunsa ja sanoi:

— Minun Herrani ja Mestarini on sanonut: joka miekkaan tarttuu, se miekkaan hukkuu. Tämän opetuksen koko totuuden olette, punakaartilaiset, saaneet omissa luissanne ja lihoissanne kokea. Harvoin on väkivallalla ollut niin lyhyet jäljet kuin teidän toimeenpanemalla. Mutta harvoin on väkivaltakaan ollut tylympää, mielettömämpää ja julmempaa. Jo silloin kuin kastoin teidän rimpuilevia esi-isiänne Kupittaan lähteessä, huomasin, että kansan hiljaisuuden, umpimielisyyden ja säveyden takana piili itsepintainen, jäykkä ja taipumaton mieli. Kiihotettuna tämä luonne kimmahtaa hurjuuteen ja raakuuteen. Näette tässä edustajan sen ajan ihmisistä. Näette Lallin, raadin yleisen syyttäjän, tämän kaljupäisen miehen, joka seisoo tuolla oven suussa. Hän kiukustui minuun, ajoi minua takaa suksilla, niinkuin tekin muka "lahtareita" ja kun hän saavutti minut, teki hän minulle jämt samalla tavalla kuin te, hänen rintaperillisenne, olette tehneet muka vihollisillenne. Hän surmasi minut pistimellä, hän ryösti minut putipuhtaaksi, otti hiipan päästäni, otti kaapun yltäni ja hakkasi poikki sormeni saadakseen pyhän piispansormukseni omakseen; siis aivan yksityiskohtaisesti saman, minkä te nyt olette tehneet valkosille. Hänen rangaistuksensa läheni yhtä nopeaan kuin teidänkin. — Mutta, kristiveliseni, kuunnelkaa nyt tarkkaan mitä pyhä Henrikki sanoo! Kahdeksassa sadassa vuodessa ette ole sivistyneet sen ajan länsisuomalaisia siivommiksi. Se herättää minussa epätoivoa. Paraneeko ihmissuku ollenkaan aikojen kuluessa? Lalli ei minua kiduttanut; hän vaan surmasi. Mutta te olette vielä päälle päätteeksi kiduttaneet ja ruhjonneet uhrinne. Murheellista, perin murheellista. — Herrani ja mestarini sanoo, että jos veljesi sinua vaikka 77 kertaa loukkaa, sinä yhtä monta kertaa olet hänelle anteeksi antava. Tällainen anteeksiantamus on ihmiselle vaikeaa, muutamina kiihotuksen hetkinä mahdotonta. Koston ja vihan halu voittaa lempeyden tunteen. Mutta ihmisen täytyy pyrkiä tästä vihan ja koston tunteesta vapaaksi! Se juuri on ihmisen aateluutta, se juuri kohottaa häntä eläintä ylevämmäksi. Minä olen Lallille antanut hänen rikoksensa anteeksi, olen unohtanut tämän ruhjotun käteni (Piispa kohotti kätensä, josta yksi sormi oli irti hakattu, korkealle ilmaan) ja Lalli on nyt minun uskottu ystäväni, korkean raadin palveleva jäsen. Ottakoot maailman ihmiset tästä esimerkin! Veljesten täytyy sopia verisimmätkin riitansa, heidän täytyy oppia unohtamaan vääryydet. "En puhu omalla suulla, puhun suulla suuremmalla, Maarian sulalla suulla, Herran hengellä hyvällä." Näin ovat teidän esi-isänne laulaneet. Se olkoon loppu minunkin virrestäni.

Kaikki nyökkäsivät päätään hyväksyvästi, punikit painautuivat penkkiä vastaan ja liikutus valtasi Lallin ja valkoiset vartiat.

— Punikit astuvat ulos, raati ryhtyy neuvotteluun, lausui pyhä
Henrikki kaikuvalla äänellään.

Punikit poistuivat ja me kaikki nousimme hiukan jaloittelemaan. Maunu piispa vei Väinämöisen syrjään ja näkyi nuhtelevan häntä. Neidit Vuori ja Koski utelivat vielä tarkemmin minulta punikkien suhtautumisia turvattomia naisia kohtaan ja minä ilolla totesin heidän lausuntonsa oikeiksi. Pyhä Henrikki tiedusteli, olinko hänen puheessaan huomannut objektivirheitä. Minä olin ihmetellyt pyhän miehen virheetöntä suomea, jota harvoin maailmassa saa kuulla hänen arvoisilta henkilöiltä.

— Istunto jatkuu, lausui taas pyhä Henrikki.

Asetuimme istumaan ja puheenjohtaja alotti:

— Mielestäni kaikki nämät punikit joutuvat sielunvaellukselle puhdistumaan ja sivistymään, mutta vaikeutta tuottaa heidän suuri laumansa. Mistä nyt saada miehiä, joihin ne lähettää. Niistä on aina puute. Kanssaihmisten arvosteluun ei aina ole luottamista. Olemme usein todenneet, käyttämällä kaikkialle, yksinpä salaisimpiin soppiin tunkeutuvia kaukoputkiamme, että mies, joka maailmassa kulkee korkeimman kunnian esikuvana, kiikarin läpi katsottuna paljastuu ulkokullatuksi veijariksi. — Mutta koska meillä tässä sattuu olemaan tuores tulokas maailmasta, niin ehkä käännymme hänen puoleensa. Hänellä varmaan on henkilötietoja juuri sellaisia, joita kaipaamme. Pyydän Teitä hyväntahtoisesti lausumaan ehdoituksia. Tahdon edeltäpäin huomauttaa, ett'ei niillä henkilöillä, joihin sielunvaeltajat lähetetään, tule olemaan mitään tuntua siitä, että heissä asuu vieras henki. Tämä henki vaan joutuu näkymättömässä muodossa olemaan joka hetki hyvän suojeluspatroonansa ajatusten ja aivoitusten sivistävän vaikutuksen alaisena.

Kavahdin pystyyn, astuin kolme askelta eteenpäin, kumarsin kunnioittavan hitaasti ensin pyhälle Henrikille, sitte ijän mukaan kaikille muille raadin jäsenille, sitte Neideille ja Sipille ja lopuksi tein syrjäkumarruksen Lallillekkin, joka kumarsi vastaan niin, että takaraivo välkähti. Rykäsin ja aloin:

— Se aavistamaton kunnia, mikä minulle on koitunut, kun tässä pyhimysten, puoljumalien ja…

— Suokaa anteeksi! Me vainajat emme rakasta ylitsevuotavia imarteluja. Ehkä suvaitsette käydä suoraan asiaan käsiksi. Se on vanhaa, hyvää englantilaista tapaa.

— Kuten käskette, pyhä isä. Punikit ovat anarkisteja. Eivät tunnusta mitään esivaltaa, eivät tottele omia valitsemiaan johtajiakaan, vaan tahtovat aina itse olla määräämässä kaikki asiat omien itsekkäitten pyyteittensä mukaan. Rohkenen sentähden esittää, eikö olisi soveliasta hakea sellaisia henkilöitä, jotka rakastavat kunnioittaen kumartaa korkeaa esivaltaa ja sen johtohenkilöitä. Sellaisten ruumiissa punikeista lähtenee jos lähteäkseen tuo epäterve anarkistinen harhaoppi. Meillä on Suomessa tätä nykyä syntymässä vankka monarkistinen puolue, jonka tunnuslause on vanha kreikkalainen oppi: "uk agaton polykoirana, heis koiranos esto" (Maunu piispa, Agricola, Porthan ja Europaeus nyökäyttivät tyytyväisinä päätään) suomeksi: monivaltaisuus ei ole hyvä, yksi hallitsijana olkoon. Monet valtiolliset puolueet ovat jo hyväksyneet ja omaksuneet tämän opin. Niinikään monet sanomalehdet saarnaavat sitä. Suomalaisista Uusi Päivä ja Uusi Suometar, ruotsalaisista Hufvudstadsbladet ja Dagens Press. Lähettäkäämme punikit näiden lehtien toimittajien ja aputoimittajien ruumiisiin. Sitä paitsi ovat monet kansalaiset julkisesti lausuneet mielipiteensä samaan suuntaan. Näistä saamme jo satoja monarkisteja, joihin punikit menestyksellä voi sijoittaa.

— Ettekö voisi mainita joitakin monarkistien nimiä, kysyi pyhä
Henrikki.

— Voin kyllä. Erittäin monarkistinen sekä ulkomuodoltaan että ajatustavoiltaan on senaattori Heikki Renvall. Hän sitä paitsi on tarkasti perehtynyt siihen, miten suuressa maailmassa käyttäydytään. Vaikka en ylimalkaan tahtoisi suositella hengen miehiä punikkien tyyssijoiksi, he kun tavallisesti ovat häilyvien ja kiihkeitten tunteitten vallassa, katsoisin kumminkin puhtaasti korkeakirkolliset sopiviksi. Valtiopäivien puheenjohtaja, teologian tohtori Lauri Ingman, on mies, jonka sielussa vallankumoukselliset mielipiteet eivät koskaan ole kierineet. Hyvä tuttavani, prof. Theodor Homén ei myöskään ole unhoitettava. Punikkien vankinakin hän henkensä uhalla kieltäytyi maksamasta lunnaita punaisten rikosoikeudelle. Suulaat tuomioherrat joutuivat liukkaassa kielenkäytössä alakynteen pieksämäkeläisen prof. Homénin kanssa. Muita en tällä haavaa muista, mutta ehkä myöhemmin saan antaa nimet ja osoitteet arvoisalle herra sihteerille.

— Mutta kun nyt punikkien joukossa tavataan paljon sellaisia, jotka suorastaan ovat rikoksellisia luonteita ilman mitään valtiollisia pyrinnöitä, ettekö niillekin tietäisi neuvoa osoitteita.

— Siinä tapauksessa, että yhteen henkilöön voi sijoittaa useampiakin — — —

— Se käy kyllä päinsä, jos henkilö on kaikin puolin taattu, selitti pyhä Henrikki.

— Tahtoisin esittää Neiti Mathilda Wreden.

— Oivallista, huudahtivat kaikki. Hän ottaa varmaankin parantaakseen viisi Kakolasta karannutta. Mainio ehdoitus! Olkaa hyvä, jatkakaa!

— Niinkuin jo sanoin, hengen miehiin ei ole luottamista. Voi kyllä joskus onnistua, mutta voi sattua aivan hullustikin. Mutta sensijaan luotan täydellisesti filosofeihin. Meillä on koko joukko filosofeja Helsingissä, toinen toistaan arvokkaampia, tasaisempia ja taatumpia. Teillekin heidän nimensä kaiku on ylettynyt, niin että selkiän nimiä mainitsemasta. Tahtoisin vaan huomauttaa kahdesta nuoremmasta. Filosofiian dosentti Z. Castrén on jättiläinen sekä maailmankatsomuksen syvyydessä että personallisessa hyväntahtoisuudessa. Ehdotan ainakin kahta virvahenkeä häneen.

— Miksei kolme, neljä, kuului ääniä.

— Varmasti hän ne neuvoo, vaikka viisi. Toinen esteettinen filosofi, germanologi, monarkisti, dosentti K.S. Laurila, on ehdottomasti ensimäinen parantamaan rikoksellista, jota vaivaa hypokondria ja unteloinen rikoksellisuus. Ehkä saan ehdottaa kolmea?

— Mutta jos kirjailijoita ja runoilijoita punikkien joukosta ilmeneisi, ketä silloin neuvotte?

— Juhani Aho on paras. Hän on taistellut heitä vastaan yhtä paljon ymmärtämyksellä kuin lujuudella. Ehdotan viis — Valkosen armeijan Tyrtaios, Ilmari Kianto.

— Herra puheenjohtaja, kuului neitien istuimilta. Perustelematta mielipidettämme sen tarkemmin, pyydämme, ettei Kiantoa oteta huomioon.

Louhi pyytää puheenvuoroa.

— Kannatan Kiantoa. Kuka on kauniimmin ylistänyt minun kotiseutujani kuin hän, kuka on porosta, lempieläimestäni, ennen kirjoittanut kokonaisia nidoksia, niinkuin hän. Yksi Kiantoon!

Väinämöinen pyytää puheenvuoroa:

— Kannatan Kiantoa. Kuka on ennen lennokkaammin kirjoittanut minun kansastani, Vienankarjalan laulavasta rodusta kuin hän, Vienankarjala on Kiannon henkinen maaherrakunta. Vienan kysymys on nykyään päiväjärjestyksessä. Sieltä on jo tullut punikkeja. Kaksi Kiantoon!

— Non passumus, sanoivat piispat.

— Kuinka prof. Porthan äänestää.

— Yksi Kiantoon!

— Siis kolme kolmea vastaan, sanoi pyhä Henrikki. Puheenjohtajan ääni ratkaisee. Ei yhtään Kiantoon! — Olkaa hyvä jatkakaa.

— Jos kirjailijoitten joukossa tavataan sellainen, joka aina valittaa ja runoissaan tuon tuostakin pistää itkuksi, joka, sen pahempi, usein sattuu, ehdottaisin vaelluspäämääräksi Helsingin Sanomain Tiitusta. En henkilökohtaisesti tunne häntä, mutta kirjoituksistaan päättäen hän on samalla jumalaa pelkääväinen ja iloinen. Joku itkevä romanttiko siis häneen, jos suvaitsette. Ehkä kaksikin.

— Kiitämme hyvistä neuvoistanne. Istunto on lopussa. Huomenna täsmälleen klo 2, sanoi pyhä Henrikki.

Puheenjohtaja nousi pystyyn, tuli kättelemään minua ja sanoi:

— Siis huomenaamuna klo 6 pieni luento niistä objektisijoista. Ettekai pidä aikaa liian varhaisena. Keskiaikana alettiin työt jo klo 4:ltä aamulla.

— E-en suinkaan. Saavun täsmälleen. Kai Väinämöinen herää.

— Hän nousee jo klo 2:lta. Sellainen oli tapa pakanuuden aikana.

Minä annoin Porthanille joukon kunnon miesten, monarkistien, tyynempien runoilijoitten ja kirjailijoitten sekä siveellisten merkkimiesten osoitteita, joitten mukaan seuraavan päivän istunnoissa vaellus oli määrättävä. Lalli kulki siitä ohitse. Minä kättelin Lallia ja kysyin, kuinka Kerttu jaksaa.

— Aivan mainiosti. Kerttu hoitaa pyhän Henrikin taloutta ja minä olen linnan talonmies ja sen ohella täällä yleinen syyttäjä.

— Onko teitä vaellutettu?

— Minä vaelsin läpi kaikki katoliset piispat ja pääsin tänne vasta luterilaisen Isak Rothoviuksen kuoltua. Kerttu kulki piispojen taloudenhoitajattarissa, mutta selkisi jo aikasemmin, piispa Martti Skytten kuoltua. Nyt piispa pyhimys ja me olemme parhaita ystäviä. —

Läksimme Väinämöisen kanssa kotia ja jo klo 8 hän oli istunnosta väsyneenä nukahtanut.

KÄYNTINI AINOLASSA.

Heräsin taas aamulla anivarhain Väinämöisen hyrinään. Tänä aamuna sanat kuuluivat:

Elä muille neito nuori kuin minulle neito nuori kanna kaulan helmilöitä rinnan ristiä rakenna.

— Paljonko, isä hyvä, kello on.

— Nouse vaan pystyyn, kohta on sinun lähdettävä pyhän Henrikin neuvontaan.

Laitoin itseni järjestykseen, kulin sillan yli raatisaareen ja saavuin pyhän Henrikin linnalle. Linna oli mukulakivistä rakennettu jokseenkin Turunlinnan ikävään malliin. Seinät olivat yli 2 m paksut ja linnan ovi oli tyrmiä, lavea, korkea ja vahvasti raudoitettu, niin että ainoastaan vanha Lalli pakana sitä jaksoi availla ja sulkea. Soitin ovikelloa, joka pomisi linnan pihalla kuin emäseurakunnan kirkonkello ja Lalli tuli aukaisemaan.

— Huoment', sanoi Lalli, pyhä Henrikki varttuu lukukammitsass'. Kuules
Kerttu, vie tämä ihmislapsi pyhän isän tyvö.

Kerttu oli vankkatekoinen, leveä nainen, Kokemäenjoen laakson rotevinta emäntätyyppiä. Hän vei minut pyhän Henrikin lukukammitsaan, joka oli munkin yksinkertaisesti kalustettu koppi. Akkunansyvänteessä oli pöytä ja tuoli, ja pöydällä joukko pergamenttiin nidotulta teoksia. Kerttu naputti eräälle sivuovelle, pyhän Henrikin makuuhuoneeseen, ja supatti:

— Ottaaks' pyhä isä ouroi vastaan?

— Onko hän se ihmislapsi, jota varron.

— Kyll' hän vaan ihmin' on, mutt' ei hän vallan laps' ole.

— Tulen heti.

Samassa pyhä piispa tulla tupsahti sisään ja kysäisi heti.

— Kuule ihmislapsi! Olin juuri tarkastamassa eilistä pöytäkirjaa. Siinä sanotaan: "punakaartilaisten piti, mennessään kaupunkiin viedäkseen miestä tuomiolle, roistojen pakoituksesta ampua tavaksi tullut selkäkuula syytettyyn." Voiko sanoa: viedäkseen miestä?

— Voi.

— Voiko sanoa: viedäkseen miehen?

— Voi.

— Voiko sanoa: viedäkseen mies?

— Voi.

— Mikä ammattiopettaja sinä olet! Sinähän annat sanoa miten vain. Se on sitä uudenaikaista löyhyyttä, luonteettomuutta ja hataruutta, jota minä en suvaitse. Meille opetettiin siellä Englannissa varmat säännöt latinankielessä, ja Herra armahda, jos niitä loukkasi.

— Pyhä isä! Kysytään Kertulta. Hän on kuuluisan suomenkielen tutkijan, professori Emil Nestor Setälän mahdollinen esiäiti.

— Kerttu, kuinka sanotaan? Sanotaanko miestä, miehen vai mies, kysyi pyhä Henrikki.

Kerttu niiasi syvään ja sanoi:

— Ne roistot olisi pitänyt ammuta.

Pyhä piispa ja minä katselimme toistemme kotvan ajan.

— Minunhan piti sen tietämän jo etukäteen. Ei Kerttu tajua kieliopin kysymyksiä, sanoi pyhä Henrikki.

— Pyhä isä! Ei sovi sanoa sen, pitää sanoa se, joll'ette pahastu.

— En luota enää sinuun. Odotan Setälän saapumista. Onko hän vielä hyvissä voinnissa?

— Aivan erinomaisissa. Ehkä saapuu 50 vuoden perästä.

— Jään odottamaan. Viisikymmentä vuotta Tuonelassa on kuin häviävä hetkinen maailmassa.

— Rohkenenko olettaa, että minun apuni nyt on tarpeeton.

— Tietysti, tietysti. Terveisiä Väinämöiselle!

Piispa ojensi kätensä, jota suutelin ja läksin.

— No mitenkä opetus sujui? kysyi Väinämöinen kun astuin pirttiin.

— Huonosti, huonosti. Opettaja työnnettiin pellolle.

— Semmoista se on se viisasten saivartelu. En minä vaan milloinkaan ole päätäni vaivannut sillä, mikä on oikein mikä väärin. Jos seutukuntalaiset miten sanovat, ka, se on oikein.

— Niin minäkin. Mutta sinun Kalevalassasi sanotaan näin:

    "En ollut minä tuleva
    Lohi leikkaellaksesi
    Kala palstoin pannaksesi"

kuinka voi sanoa "lohi" ja "kala", eikö pitäisi sanoa "loheksi", "kalaksi".

Väinämöinen ummisti silmänsä, tapasi molemmilla kämmenillään päätään ja huokasi syvään:

— Niin, typerä olin silloin. Miksi en pitänyt kiinni sitä lohta, sitä kaunista kalaa. Jos sen arvasin tehdä, olisi Aino nyt minun kainaloinen kanani, minun pirttini pyyhkijä, sijani levittäjä, mesileivän leipojani. — Oi voi, minua, ukko utraa, vähämieltä poloista!

— Jää hyvästi, surun sulho. Lähden Impi Mariaa tapaamaan.

— Viivy, viivy hetken aika! — Sano tyttösi leikkitoverille terveiset, terveiset sulholta sulottomalta.

Kun olin päässyt sillan yli ja kääntynyt Ainolaan päin, näin punakaartilaisen istuvan viertotien syrjässä kivellä kukkivan tuomen juurella. Hänellä oli tuomenkukka kädessä ja silmistä kiilsi vesikarpalot.

— Mitä suret, vainaja, kysyin.

— Onpa syytä surrakseni.

— Suretko punaisten onnetonta sodankäyntiä?

— En sitä sure, suren punaisten suuria erehdyksiä. Minä liityin punakaartiin muka valmistaakseni köyhille siedettävämmät elinehdot maailmassa. En uskonut taivaallisiin onnenlupauksiin, joita virallisesti saarnattiin. Vaadin onnenehtoja jo maailmassa. Ja mitä sain kokea punakaartissa? Helvetillisiä tuskia. Kaikki ajattelivat vaan ryöstöjä ja ryöstömurhia. Tuskin kukaan suuren, jalon asian ajamista. Kauhukseni huomasin, että olin joutunut väärään sakkiin. Mutta peräytymistä, poistumista ei voinut enää ajatella. Kaksi kuukautta kuljin kuoleman tuomio alituisesti soivana korvissani. Sinä olet petetty, olet luottanut asian oikeuteen. Suomukset putosivat silmistäni, minä näin vain veripirun irvistelevän ikeniään. Nämät näyt eivät suo minulle rauhaa.

Miestä vavistutti, painoi tuomentertun kasvoilleen. Hän jatkoi:

— Mutia vielä hirvittävämpi oli hengen lähtöni. — Jouduin vangiksi itäisellä Uudellamaalla. Meitä oli toistakymmentä vankia, minä johtaja, muut miehistöä, osaksi ryöstäjiä, osaksi murhaajia. Nämät minun sotilaani olivat jo aikoja sitte murhanneet minun sieluni. En saanut heitä talttumaan. En päässyt päällikkyydestä. En iljennyt jättää tointani. Minäkö pakenisin paikastani, jota olin kuvitellut niin kunniakkaaksi! — Kun kuolemantuomioni julistettiin, riemastuin. Nyt selkiän kunnialla hirvittävästä hommastani, ajattelin itsekseni. Mutta seurasi vielä kauhun yö. Kolme pappia hääräsi koko yön kanssamme, tarjoten lohdutusta ja kirkon armonvälineitä. Muut tunnustivat syntisyytensä, ryömivät ristin juureen ja nauttivat pyhää ehtoollista.

— Minusta loppu oli sellainen kuin olla pitää. Ryövärit ovat aina ennen hengen lähtöään turvaantuneet ristin apuun, kuitaten sillä kaikki rikoksensa, vahvassa toivossa päästä, pahoista teoistaan huolimatta, nauttimaan taivaan tarjoamia nautinnoita, keskeytin surullista vainajaa.

— Minusta taas sellainen on kevytmielistä menoa. Ensin rikkoa kaikkia ihmisyyden lakia vastaan ja sitte livistää muka armonvälikappaleitten avulla, kuten koira veräjästä, riemun tanhuille.

— Vallan oikein. Heidän tekonsa oli ollut aasialaista barbariiaa, kuittaus myöskin ijänikuista aasialaista tapaa ihmiskunnan kehittymättömimmiltä ajanjaksoilta.

— Mutta minä en suostunut tähän. Rosvot olivat vihanneet minua koko sodan ajan, nyt ne päälle päätteeksi halveksivat minua, kun en pyhää ehtoollista nauttinut. Minä tiesin taistelleeni hyvän aatteen puolesta, vaikka kunnottomien rikoksellisten seurassa, enkä siis tahtonut alentua anteeksi pyyntöön enkä armoa anomaan. Päätin kuolemaa pelkäämättä sovittaa onnettoman erehdykseni, enkä mitään rikosta. — Papit sanoivat minua kaikkein paatuneimmaksi. En virkkanut tähän mitään. Menin kuolemaan pää pystyssä mutta katkeralla mielellä. Se yö oli kumminkin tuskainen yö. Hammasta purren kestin nämät hirvittävät tunnit. Aamun vaietessa pelasti kiväärinkuula minut kärsimyksistäni. — Nyt kysyn sinulta inehmo, olinko paatunut?

— Et ollut. Surkuteltavan onneton ja turvaton olit. — Mutta luulitko todellakin, että köyhien tila parannetaan pistimillä? Ei pistimillä muuta tehdä kuin murhataan.

Mies purskahti itkuun. Samassa kuului korviini iloinen laulu kaukaisuudesta. Kuulin sanoja, ruotsalaisia ja suomalaisia:

    "Väva vallman, slå tillsamman
    Låt skidorna gå, gå."

ja

    "Vedän verkaa, kudon sarkaa
    Anna sukkulan lentää".

Ja naurunpyrskytykset ja ilon huudahdukset keskeyttivät aina tuon tuostakin laulun.

Kuljin ääntä kohti. Eräällä pihalla leikittiin "Vedän verkaa". Valkokaartilaisia piha täynnä ja tyttöjä kymmenittäin. Ylinnä muita kieppui Aino ja hänen rinnallaan Impi Maria. Impi Marian posket punoittivat ja hänen tukkansa liehui kuin liinakon harja.

Nuoret riemuitsivat oikein taivaallisen huolettomuuden pyörteessä. Valkoset hampaat välähtelivät Pohjantähden tuikeassa valossa. Siellä nähtiin kaikkia Suomen uusia sotilaspukimia. Oli Vöyrin koululaisia, oli Saksan jääkäriä, oli Härmän, oli Nivalan nuorukaisia, oli Sigurdsin poikia, oli Nickbyn sankaria! Kaikki siinä kahdenkymmenen ikävuoden taitteessa. Tyttöset taas Karjalan, Savon, Pohjanmaan ja Lapin nuoria impysiä, Ainon leikkitovereita, kaikki alle 20:n vuoden, Impi Maria nuorin.

Minuun tarttui nuorten riemastus. Sain vastustamattoman halun häiritä heitä pitämällä puheen. Tosin sisäinen ääni varoitti: "elä puhu, anna nuorten iloita. Et sinä muuten osaakkaan puheita pitää. Sinulta puuttuu juhlallisuuden ontto, taivaallinen lahja. Et sinä osaa sinkauttaa suustasi juhlavalheita sillä vakaumuksella, jota siihen vaaditaan. Tiedäthän sinä, että kun olet koettanut syytää ulos suustasi juhlakoristeita, niin kaikki kuulijat heti ovat huomanneet, ett'et itsekkään niihin usko. He ovat nauraneet sinulle. Onnistuneelta juhlapuhujalta vaaditaan kyky luulotella ihmisille, että hän puhuu tosissaan." Mutta minä puollustin puhehaluani sillä, etten ollenkaan aijo valehdella. En malttanut, rykäsin ja huusin:

— Nuoret ystävät!

Kisailijat herkesivät hyppimästä, seisattuivat ja katsahtivat minuun.

— Setä, aijotko puhua leikkiä vai totta, huudahti Impi Maria hätäissään.

— Totta tällä kertaa, mikäli mahdollista. —

"Miksis' peljästyitte kuullessanne minun alottavan puhetta. Elkää peljätkö! En minä aijo riitaisella enkä kiukkuisella äänellä pitää puhettani, niinkuin entisessä kotimaassamme, Suomessa, on tapana juhlapuhujilla, eikä minun puheeni tulee olemaan peninkuormien pituinen. Rauhoittukaa sydämmissänne ja ottakaa vähemmän totinen kasvojenilme käytäntöön, sillä minä aijon puhua teille ilosta. Ilo on voiman todistus, ilo on terveyden todistus, ilo on hyvän omantunnon merkki. Suru taas on joko voimattomuuden, sairauden tahi synnin tunnon todistus. Teidän äänistänne kuulin, piiriä pyöriessänne, viattoman ilon helyä. Olen kuullut, että teidän valkoisessa leirissänne aina vaan kajahti ilon äänet. Riemulla ja laululla läksitte tuleen, laululla vietitte harvat lomahetkenne. Runoja, mieltä karkaisevia, mieliä virkistäviä, sydämmiä rohkaisevia pursusi huuliltanne. Siinä selitys teidän arvoituksen tapaiseen menestykseen. Ilo se oli, mikä teille voiton toi, sillä ilo on, niinkuin jo sanoin, inhimillisen kaikinpuolisen hyveen näkyvä, eli oikeammin, korvin kuultava ilmaus. Iloinen ihminen on voittamaton elämässä, voittamaton kuolemassa, autuas kuolemankin jälkeen. Te ammuitte haulikoilla ja huonoilla oravapyssyillä, vastustajanne viimeaikojen kehittyneimmillä murha-aseilla, mutta sittenkin piditte puolianne. Ilo oli teidän aseenanne, riemu teidän läpäisemätön kilpenne. Ilon jumalallinen kipinä oli tipahtanut taivaasta teidän keskellenne, se teitä valaisi, lämmitti ja ohjasi. Miksi sallimus teille tämän kallisarvoisen lahjan soi, miksi sen riisti vastustajiltanne? Siksi että te puollustitte maailman pyhintä alttaria, kotilieden pyhää tulta. Tämän lieden ritarit saavat aina taivaista vahvimman aseen tuekseen, kaikki vastukset voittavan ilon. Tehän olitte punaisten lihallisia veljiä, heidän hengenheimolaisiansa, monet teistä heidän säätyläisiänsäkin, Suomen eteenpäin pyrkiviä työläisiä! Mikä nosti teidät aseisiin? Se, että nämät harhaanjohdetut veljenne pyrkivät ryöstöillä, murhapoltoilla, väkivallalla ja väkirynnäköillä solvaamaan ja häpäisemään rauhallisten ihmisten kotiliesien pyhyyttä. Se pohjolan sankareille antoi kiivastuksen pyhän riemun, jota vastaan kaikki hornan tulikirnut turhaan savuaan ja surmaansa suitsuttivat. — Saapuessani tänne teidän ilonpitoonne, tapasin tässä viertotien syrjässä onnettoman punikin, joka kyyneliä vuodatti kukkivaan tuomenterttuun. Hän itki sitä, että oli joutunut sakkiin, josta ilo oli karannut ja suru astunut sijalle. Hän oli mennyt sotaan puollustaaksensa, niinkuin tekin, muka köyhien lieden pyhyyttä, mutta huomasi kohta, että oli joutunut pahantekijöitten leiriin. Pahantekijät ovat maailman surullisinta väkeä. Ei murhamies naura, ei murhapolttaja riemuitse, ei kiduttaja ilakoi. Hän on surullisen haahmon ritari. Ja sellainen ritari on jo maailman alusta tuomittu menehtymään. Joka miekkaan tarttuu murhatakseen, hävittääkseen ja ryöstääkseen, se varmasti miekkaan hukkuu. Se on maailmanjärjestyksen kirjoittamaton perustuslaki. Sentähden punikit eivät koskaan näyttäneet iloista naamaa, ei edes silloinkaan, kun he, valheisiin nojaten, luulivat olevansa Suomen herroja. Kulmien alta he mulkoilivat, aseet painoivat heidän olkapäitään, ilo oli hyytynyt huulille, ei riemulauluja kurkut toitottaneet. Kalman uho kävi koko heidän olennoistaan, surullisen haahmon ritareista. Murhe ja suru on kuoleman vanhemmat, kalman katku tulee surullisen ruumiista. — Mutta te iloiset miehet, hakekaa murheen murtama luoksenne, asettakaa hänet riviinne ja pyörittäkää piirissänne. Ilonen ihminen ei jaksa vihata, ilonen kykenee anteeksi antamaan. Ilo on ihmisen aateluuden merkki, pitäkää ilostanne kiinni, niin pysytte aina ihmisinä."

Heti Aino ja Impi Maria ääntelivät yhteen suuhun:

— Missä punikki, missä punikki istuu.

— Tuolla tien vieressä.

Samassa hyökkäsivät tyttöset tielle ja hetken perästä vetää retuuttivat vastaan karustavaa punikkia perässään.

— Hei punikki, käy karkeloon! huusivat Karjalan pojat.

Mutta punikki vaan murjotti. Ei sanonut mielensä tekevän.

— Mitäs se poju kainostelee, käy leikkiin, manasivat Savon jääkärit.

— Minulta ilonlyönti unohtui murhamiesten sakissa. En ottanut tyrkytettyä ehtoollista maailmassa, enkä nyt naura, en tanssi.

— Tee tahtosi, sanoivat Kajaanin sissit. Käy sitte katselemaan, kun et tanssia kehänne.

Piiri alkoi uudelleen. Laulu niinikään. Yleinen naurun rämäkkä puhkesi ilmoille kun Impi Maria lauloi:

    Ja he laskivat laivansa rannoille
    Kävit maalle-e astumaan
    Ja se nuorempi kreivistä kaikista
    Sattui pahasti kastumaan.

Olin tytön lapsenmieltä puhtaana säilyttääkseni opettanut hänelle tällaisen viattoman loppurivin. Muut huusivat täyttä ääntä:

Tuli minua kihlaamaan.

Niin setä on opettanut, puollustihe Impi, kainoudesta ja häpeästä menehtymäisillään. Luuli laulaneensa perin sopimattomia.

— Oikein lapseni! Niin se onkin lapsen suussa, myönsivät Härmän pojat.
Ruvetaan leikkimään panttileikkiä!

— Ruvetaan, ruvetaan, huusivat nuoret yhdestä suusta.

Kaikki juoksivat suureen suppilokatajan pyörylään, jossa oli istuinpenkkejä ympyrässä. Punakaartilainen vaan jäi kivelle istumaan.

— Punikki se! Tule mukaan! Juutastako sinä siinä ronkloot? Tanssitaan oikein lahtarinpolska! huusi eräs savonjääkäri.

Tämän hän sanoi hyvällä sydämmellä ja iloisella naamalla ja punikki lähti mukaan.

Panttileikki pantiin alulle. Minä olin nyt mukana, mutta punikki istua murjotti penkillä. Lunastettiin pantteja monenmoisella tavalla. "Tehtiin siltaa", "Soudettiin kirkkovenettä", "Mansikoita poimittiin lumen alta". Minulle sattui onni, että Ainon piti "nostaa tikku lähteestä". Minä sain tikun suuhuni, mutta eräs Karjalan veitikka oli vuollut niin lyhyen tikun, että se hävisi täydellisesti huulieni väliin. Ainon piti hampaillaan ottaa tikku suustani. Sehän oli naamioittu tapa saada suutelu. Mutta leikin lait olivat ankarat Tuonelassa yhtä hyvin kuin maailmassakin. Kaartilaiset eivät sietäneet lakien loukkausta.

— Mutta ei herralla olekkaan tikkua! Minä en näe tikkua suussa, sanoi
Aino ja varjosti silmiään aivan kuin Takasen kuvanveistoksessa.

— Ei tikun tarvitse näkyä, huusivat pojat, ei tarvitse!

— Ei tarvitse, huusi Impi Maria ja hyppi tasakäpälässä korkealle ilmaan edestakasin, edestakasin.

Lapsi viattomuudessaan iloitsi minun muka kohta ilmenevää kainouttani.

Mutta Aino vaan vitkasteli, kiemurteli ja punasteli.

— Ehkä Aino tahtoo ottaa tikun jonkun nuoren pojan suusta, ehdotin jalomielisesti kyllä, mutta Aino tiuskasi:

— En ollenkaan nuorilta pojilta! Otan siltä, keltä leikin laki määrää.

Kaksimielinen, tosinaisellinen julistus!

Aino hiipi askeleen eteenpäin, taas perääntyi. Otti neljä viis askelta, ja karkasi hurjaa kyytiä takasin. Mutta nyt pojat olivat kiertäneet piirin Ainon selän taakse ja Aino joutui poikain käsiverkkoon. Aino punastui ja loi silmänsä vuoroon ylös vuoroon alas. Aino teki temppunsa aivan erinomaisesti. Hän oli Ida Aalbergin johdolla jo harjoittanut suurella menestyksellä näytelmäkappaleen "Ensi lempi". — Vihdoin rohkaisi Aino mielensä ja tuli aivan eteeni. Impi Maria huusi kohti kurkkuaan ja hyppi tasakäpälässä. Aino supisti suutaan ja huulemme jo sattuivat yhteen. Taas hän vetäytyi poispäin. Aivan kuin näyttämöllä. Minä koetin näyttää lyhyttä tikkuani huulin välistä. Nyt Aino avasi hampaansa ja painoi suutelon huulilleni. Suojeluskaartilaiset seisoivat ahtaassa piirissä hänen takanaan. Punikkikin oli noussut pystyyn ja minä näin hänen hymyilevän. Minä kädelläni pidin Ainoa takaraivosta kiinni ja pörrötin hänen tukkaansa.

— Purkaa kovasti tikusta, huusivat Härmän pojat minulle.

Ollappa Väinämöinen minun vaatteissani, ajattelin, ja samalla veti Aino neiti tikun suustani.

— Hurrah, hurrah, hurrah, huusivat kaikki riemun vallassa. Aino sai tikun! Aino sai tikun.

Mutta samassa syntyi syvä äänettömyys. Pojat ja tytöt katsoivat hiekkaan. Aino seisoi kädet sojona alaspäin, ja oli kuin käärmeen pistämä. Verkalleen aukenivat piirin sankat rivit oikealle ja vasemmalle. Oikealta lähestyi Neiti Vuori, vasemmalta Neiti Koski. Neiti Vuoren mustat kiharat olivat tavallista kippurammassa ja Neiti Kosken valkoiset samanlaiset töyhtöilivät irrallaan siveellisestä kauhusta.

— Soo-oh! Näinkö Te vastaatte siihen luottamukseen, minkä me Teidän siveelliselle vakavuudellenne annoimme, sanoi Neiti Vuori ja loi minuun säihkyvät mustat silmäyksensä.

— Luottamuksenko? En ole koskaan aavistanutkaan nauttineeni sellaista arvoisain Neitien puolelta. Voiko ylimalkaan kukaan terve mies päästä tällaisesta luottamuksesta osalliseksi Teidän taholtanne. Jos minulle sellaista on suotu, niin kiitän siitä nöyrimmästi. Olen kumminkin aikonut elää loppuikäni tätä luottamusta paitsi.

— Te olette päälle päätteeksi koppava, sanoi Neiti Koski. Kuinka Ainon tukka on noin pörhöllään? En nähnyt oikein tapahtumaa, kun sankka piiri ympäröi teidät. Mitä teitte Ainolle?

Impi Maria oli hiipinyt viereeni ja piti minua kädestä kiinni ja katsoi peljästyneenä raivostuneisiin neiteihin. Mutta Härmän pojat alkoivat uljaasti minua puolustaa, savolaiset anastivat heiltä suuvuoron ja kun karjalaiset yhtyivät leikkiin, syntyi sellainen sanahelinä, että Neidit ja minä pitkät ajat pakostakin seisoimme tuppisuina.

— Niin, mutta suutelitteko Te Ainoa? kysyi Neiti Vuori.

— En. Aino veti tikkua lähteestä ikiaikuisen viattoman leikin järkähtämättömien lakien mukaisesti.

— Vanha mies ja kehtaa antautua tuollaisiin rivoihin leikkeihin. Ettekö tiedä, että me suuren raadin määräyksestä olemme saaneet tehtäväksemme vaalia tämän nuoren tytön, Aino Joukamoisen, tuonelanvaellusta, niin että hänen turmeltumaton sielunsa pysyy kaikesta epäsiveellisestä tahrasta vapaana, sanoi Neiti Koski.

— Aino parka, huokasi eräs savolainen.

Neidit kääntyivät ääntä kohti ja kaamea hiljaisuus laskeusi yli koko kiihkeän nuorisoparven. Samassa kuului kaukaa laulunjorotusta:

    "Nei-jot niemien nenissä
    katselevat, kuu-unteleevat."

Väinämöinen istui ilokivellään siellä Tuonelan mustan virran toisella puolella, näki suuren nuorisoparven ilakoimassa Ainolassa ja päästi kaihomielisen sävelen laulupaaeltaan.

— Niin. Meidän tilanteemme on toivoton, lausui närkästyneenä Neiti Vuori. Tuolla vanha pakana mörisee, tässä uusi pakana punehtumatta seisoo, vaikka itse teossa tavattu on. Ja meidän on pakko aina vaan ajattelemaan, kuinka sukupuolisiveys saataisiin maailmassa ja taivaissa sille korkealle, ehdottomalle kannalle, jolle Herramme ja Mestarimme…

— Hyss', hyss', sitä nimeä ei saa taivaassa mainita, sanoi joku.

— Hyvät Neidit! Uskallanko antaa pienen neuvon? Elkää ajatelko niitä asioita ollenkaan. Ne ovat ajattelijan hermostolle hyvin epäterveelliset. Minun kokemukseni maailmasta on se, että siveellisyyssaarnaajat liian paljon ajattelevat epäsiveellisyyttä.

— Ymmärrättekö, että tuollaisilla saivarteluillanne loukkaatte meitä? kysyi Neiti Vuori.

— En tahdo loukata. Säännöstä on poikkeuksia. Luen Teidät poikkeuksien joukkoon.

— Te olette epäsiveellinen ihminen, huudahti Neiti Koski.

— Ei se mies ole epäsiveellinen, joka lapselleen opettaa: "sattui pahasti kastumaan", silloin kun kansanlaulu sanoo: "tuli minua kihlaamaan", huusi totinen Härmän poika.

— Se on vaan savolaisen tavallista, naamioittua rivoutta, lausui Neiti
Vuori ja käänsi minulle selkänsä.

— Ei. Ajatelkaamme vähän syvemmältä asiaa, sanoi Neiti Koski. Tuollaiset muutokset kansanlauluihin ovat aivan välttämättömät, kun ne lapsille ja nuorisolle tarjotaan. Minä monta kertaa siellä maailmassa vaivasin päätäni hakemalla muunnoksia Runebergin ja Topeliuksen runoihin. — Ja tämä Teidän keksimänne on minusta sangen sopiva lapsille.

— Topeliuksenko runoihin muunnoksia, kysyin hämmästyneenä:

— Tunnettehan runorivin "drick, njut, älska och dröm j.n.e."

— Tunnen. Mikä oli Teidän ehdotuksenne?

— En ole mikään runoilija, mutta olin tuumannut alun kuuluvaksi näin.

— "Statt, upp, lovsånger sjung".

— Mainiota, erittäin sopiva lapsille. He ymmärtävät tällaista ajatuksen juoksua niin helposti. — Mutta elkäämme häiritkö nuorisoa filosofiialla, puhukaamme siitä muualla, jos Teitä haluttaa.

— Aino ja Impi Maria menevät kahdeksi tunniksi huvilaan, sanoi Neiti Vuori. Te jääkärit saatte mennä nyt aamiaiselle. Sinä Impi Maria tulet huomenna klo 11 minun luokseni. Siellä saat tavata setäsi. — Se oli heidän rangaistuksensa.

— Sielläkö, jossa pihalla kasvaa miekkaliljoja ja "Neitsyt Maarian kämmeniä"? kysyi Impi Maria.

— Niin. — Te! Olkaa hyvä, seuratkaa meitä, sanoi Neiti Koski lyhyesti minulle.

Lähdettiin kulkemaan tuomikkokujaa myöten Neiti Vuoren huvilalle. Neidit kulkivat aivan ääneti, vilkaisematta kertaakaan minuun, joka kuljin vierellä yhtä askelta jälempänä. Se oli minun rangaistukseni.

Saavuttiin Neiti Vuoren huvilapuutarhaan. Miekkaliljat ja "Neitsyt Maarian kämmenet" seisoivat täydessä kukassa, kylminä, kalpeina, lemuttomina. Miekkaliljat, niin sanottiin minulle, edustivat vahvaa hallitusta, perittyä valtaistuinta, kämmenet taas alttaria. Molemmat Neidit olivat maailmassa olleet kristillisen maailmankatsomuksen, siveellisen elämänvaelluksen, kansallisen mielen, naisasian, y.m:n hyvän jalot esitaistelijat Suomen ensimäisillä, ykskamarisilla valtiopäivillä.

Minut viitattiin istumaan alas pöydän ääreen tuuhean sypressin alle.
Kahvit tuotiin pöydälle yhä edelleen täydellisen vaitiolon vallitessa.
Istuttiin kolmeen henkeen ja juotiin kuppi kahvia. Neiti Vuori lopetti
vaitiolon kysymyksellä:

— Tiedättekö, kuinka meidän ehdoituksemme naisen naimaijän koroittamisesta on käynyt.

— En todellakaan voi sitä sanoa. En käy valtiopäivillä milloinkaan, enkä lue muitten lausunnoita kuin E. Schybergsonin. Hän nimittäin väittää lausuvansa omia ajatuksia, muut vaan puolueensa tuumia. Ja sellaista en jaksa kuunnella. Mutta minä muistan vallan hyvin arvoisien neitien ehdoituksen. Eikö se ollut sellainen, että naisten alin naimaikä korotettaisiin 25:teen ikävuoteen, jotta tulevat äidit sekä ruumiillisesti että henkisesti olisivat täysin kypsät suureen tehtäväänsä nuorison nousevan synnyttäjinä ja kasvattajina.

— Eikö tämä tuuhea sypressi, nämät viattomat "Neitsyt Maarian kämmenet", nämät kelmeän puhtoset miekkaliljat ja tuo musta Tuonelan joki, joka rauhallisena tuolla soljuu, herätä Teissä hartaampia tunteita ja tapa Teistä leikin halua.

— Ne herättävät minussa kyllä suurinta hartautta, mutta kaikki valtiopäiväehdoitukset eivät sitä tee.

— Eikö Teidän mielestänne nuoria tyttöjä ole estettävä liian aikaisin avioliittoon, kysäsi närkästyneenä Neiti Koski.

— Mikä on liian aikaista yhdelle tytölle, on jo milt'ei myöhäistä toiselle. Luojamme ei luo meidät ihmiset samanlaisiksi, kaikkein vähemmin erotisella alalla. Kaikki yleissäännöt siis hullutuksia! Ehkä kerron tässä valaisevan esimerkin:

Te tunsitte siellä maailmassa vanhan rouva S:n. Hänellä oli koko joukon toistakymmentä lasta. Onkopa ehkä tänne saapunut huhu, että vanha rouva äskettäin kuoli 97:n vuoden vanhana? — Nuorena 16 vuotisena tyttönä ollessaan saapui naimahaluinen pappismies hänen kotiinsa ja pyysi isältä ja äidiltä tyttöä vaimokseen. Sen ajan vanhemmat eivät ymmärtäneet kieltää, sillä tyttö oli näennäisesti täysi nainen ja ripillä käynyt. Häät vietettiin ja nuori pariskunta lähti hääreissulle — minnekkä luulette? — Utsjoelle! Siis jalkapatikassa kymmeniä peninkuormia soitten ja tunturien yli, läpi loppumattomien metsien. Utsjoen pappila oli pariskunnan ensimäinen koti. — Lapsi syntyi 17-vuotiselle äidille. Kuoliko lapsi nuoren äidin puutteelliseen ruokaan? Ei, hän elää vieläkin. Sairastuiko äiti? Ei, hän eli 97:n vuoden vanhaksi. Paukkavassa pakkasessa, ulvovissa lumipyryissä elettiin vuosi vuoden perästä, ja kurki kantoi nokassaan joka vuosi uuden, virkeän lapsen. — Lapsista tuli tietysti, teidän päätelmien mukaan, ala-arvoisia olioita. Ei niinkään. Vanhimmasta tuli suuren emäpitäjän rovasti, yhdestä pojasta Suomen aikoinaan etevin kaunopuhuja, toisesta huomattava sanomalehtimies, kolmannesta kuuluisa arkkitehti, yhdestä tytöstä Suomen suurimman naisopiston johtaja. Ensimäisen luokan ihmisiä joka ainoa. Sitä paitsi Jumalata pelkääviä ja rakastavia ylitse kaikkia kappaleita. — Kun vanha rouva haudattiin joku vuosi sitte, tiedättekö kuka hänet hautasi? Se vanhin poikansa, jonka 17-vuotias äiti Utsjoella revontulien valaistuksessa oli synnyttänyt. Tämä 80-vuotias esikoinen liikkui kepeänä ja notkeana kuin kärppä vanhan äitinsä haudan partaalla ja siunasi — omasta mielestäni suorastaan pyhän ruumiin — kaikuvalla äänellä. — Tämä esimerkki murhaa kaikki ehdoitukset alimman naimaijän koroittamisesta.

— Yksi poikkeus ei muuta kuin tukee sääntöä, huudahtivat molemmat
Neidit.

— Ei niin. Mutta jos kiellätte vanhan vaimon synnyttämästä lapsia, silloin tahdon sitä tukea. Nuorilla juuri täytyy olla oikeus elää elämänsä niinkuin Luoja vaatii ja tahtoo, vanhoilla niinikään, pidättymällä. Se on sitä paitsi terveysopin vaatimus. Ja se on tärkeämpi kuin siveys. Siveyden täytyy alistua hygieniian lakien alle. Ja kullakin yksilöllä on oma hygieniiansa, siis myöskin oma siveytensä. Muutamilla naisilla ei saisi koskaan olla äidin oikeutta, lemmen oikeus kyllä.

— Te olette kevytmielinen mies, sanoivat Neidit ja karkasivat kauhusta pystyyn.

— En ole kevytmielinen. Minusta ihmisten onni on tärkeämpi kuin aasialainen siveysoppi, minä kauhistun sitä, että siveysopin epäjumalan, Moloch'in, kitaan syöstään joukko viattomia neitosia.

— Lopettakaa! Teidän puheenne on säädytöntä, tuimistuivat Neidit.

— Lopetan mielelläni. — Siis täällä saan tavata Impi Mariaa huomenna. Kysyn onko sallittua minun syleillä pientä tyttöäni tässä pyhässä yrttitarhassa. Olen sellaiseen tottunut maailmassa.

— Teidän mielipiteenne ovat kauhistaneet meitä. Tahdomme ensin neuvotella keskenämme.

He poistuivat huvilan sisähuoneisiin. Hetken perästä he palasivat ulos, ja Neiti Vuori lausui juhlallisella äänellä:

— Jos tyttö olisi omanne, olisi asia itsestään selvä, mutta kun hän on vaan kasvattitytär on asia arveluksenalainen. Olemme kumminkin päättäneet, että se saa tapahtua tytön saapuessa tänne ja samoin hänen poistuessaan Ainolaan, mutta vaan jommankumman meidän läsnäollessa.

— Kiitän nöyrimmästi jalomielisyydestänne. Siis näkemiin huomenna!

Kumarsin ja läksin.

Väinölään päästyäni rupesin ahkeraan työhön. Kirjoitin Porthanille kunniallisten ihmisten osoitteita maanpallolta. Olin jo edellisenä iltana kyhännyt kokoon sata numeroa sisältävän luettelon etupäässä opettajasäätyyn kuuluvia. Niinkuin yleensä on tunnettua sekä meidän maassamme että muualla, kuuluu tähän säätyyn yhteiskunnan kaikin puolin siveellisin aines. Ensimäiset nimet olivat veljekset G.R. ja V.T. Rosenqvist, viimeinen Paavo Virkkunen. Kun tämä osoitekalenteri julkiluettiin raadin istunnossa pääsi sen jäseniltä äänekäs ihastuksen hyrinä, ja kaikkiin tuomittiin kolme punikkia, ensimäisiin ja viimeiseen viisi. Sipi oli lisännyt luetteloon koko joukon omia tuttaviaan, mutta kun Porthan huomautti, että kaikki jo aikoja sitte olivat saapuneet Tuonelaan, luopui hän ehdokaslistastaan. — Raatien jäsenten joukossa tapaa aina hajamielisiä henkilöitä. —

KIERTOMATKOILLA.

Minulla oli isä Tuonelassa. Nuorukaisena ollessani oli hän jättänyt maailman ja perheensä vanhan hyvän ystävänsä ja lukutoverinsa, erään lääkärin, suosiollisella avustuksella. Tämä vanha toveri ja lääkäri oli alkuaan tutkinut filosofiaa, mutta sai onnettomien perheessään sattuneitten kuolintapausten järkyttämänä päähänpiston ruveta vanhoilla päivillään lääketiedettä tutkimaan. Hänestä tuli lääkäri, intohimoinen kirurgi. Kun hän tapasi vanhan ystävänsä, isäni, joka valitti liikavarpaan vaivaavan, saapui hän isäni luo ja rupesi veitsillään viiltelemään haavoja varpaaseen sekä pitkin että poikki. Mutta filosoofin veitset eivät tietystikään ole kemiallisesti puhtaat. Isäni sai verenmyrkytyksen ja kuoli kolme päivää sairastettuaan. Koska isäni oli maailmassa tutkinut jumaluusoppia ja kreikan kieltä, ja koska hän oli ollut hyvin vapaamielinen teoloogi, päätin saada tavata häntä, udellakseni, miltä maailmanmeno tuntuu haudan takaa arvosteltuna.

Menin Porthanin luo kysymään, missä isäni asustaa. Porthan oli paras Tuonelan seutujen tuntija, niinkuin hän oli eläissään oli ollut Suomen maantieteen uutterin tutkija. Porthan antoi heti tiedon:

— Hän asuu Kiialan kartanossa, erään Tuonelan joen sivuhaaran poukamassa. Kiiala kuuluu olevan hänen lapsuutensa koti.

— Niin on.

— Hän asuu siellä kasvatusvanhempiensa luona odottaen sitkeähenkisen oman perheensä saapumista Tuonelaan. Nykyään asuu Kiialassa myös hänen kasvatussisarensa rouva Edelfelt perheineen.

— Asuuko Atte myöskin siellä?

— Kuka Atte?

— Albert Edelfelt.

— Ei tällä haavaa. Hän on matkustanut vanhojen kreikkalaisten taivaaseen Castorin ja Polluksin välimaihin. Samalla kun hän siellä tutkii vanhojen kreikkalaisten taidetta, opiskelee hän myöskin kreikan kieltä. — Niinkuin tietänet, aikoi Albert Edelfelt nuorena ylioppilaana antautua kreikankieltä tutkimaan. Hän herätti suuria toiveita opettajassaan.

— Tiedän hyvinkin. Albert Edelfelt oli loistolahjaisimpia ilmiöitä, mitä Suomi äiti on synnyttänyt. Hänen äitinsä taas oli henkevimpiä naisia, mitä minä olen tuntenut.

— Kun kulet seitsemän sivujoen yli, saavut siihen poukamaan, missä
Kiiala sijaitsee. Joen vasemmalla puolella.

Kun läksin Porthanin luota, tuli hänen huushollerskansa porstuassa vastaan, niiasi ja sanoi:

— Kuulin ovenraosta, että Teillä on aikomus matkata ylämaihin. Saanko nöyrimmästi pyytää Teitä viemään sanaa eräälle tuttavalleni siellä vesikansassa.

— Missä siellä vesikansa asuu?

— Siellä missä ne suuret järvet alkavat sen seitsemännen syrjäjoen tuolla puolen. Järvien rantamilla asuu savolaisia, jotka kalastelevat aikansa ratoksi. Nuoruuden ystäväni, Paavo Korhonen, asuu siellä eräässä saaressa. Hän käy aina kalankaupalla Kiialassa. Pyytäkää häntä lähettämään muikkuja meille. Minä ja professori pidämme niin paljon muikuista, ylämaan lapsia kun olemme.

— Onko Paavonne kuuluisa runoilija, Vihta-Paavo?

— Se sama. Me olimme kasvintovereita maailmassa. En pääse häntä tapaamaan, en jouda, eikä sillan yli pääse kulkemaan. Täällä on niin ikävä! Vanhoja, ikäviä ihmisiä! Paavo oli naimaton kuin minäkin.

— Niin Lemminkäisenkin ne karkoittivat sielunvaellukselle.

— Minulla on kiire! Muikut palavat pannussa! Tässä on yksi konvehti
Paavolle viemisiksi Ristiina Tossavaiselta.

Ristiina katosi samassa kyökkiinsä.

Kulin kääntösillan yli ja poikkesin Neiti Vuoren huvilaan tapaamaan Impi Mariaa. Impi Marian ei enää sallittu matkustella kanssani. Hän oli joutunut saman siveellisen valvonnan alle kuin Aino Joukamoinenkin. Hellästi hyvästelin armasta keltakutrista, hiussoreaa tyttöäni, läksin taivaltamaan Tuonelan joen vasenta vartta.

Kulin linnojen ja mökkien ohi. Sjundbyn kartanossa näin Kaarina Maununtyttären ja koko Tottien perheen. Åke Tott soitteli luuvaloisilla sormillaan kitaraa, Kaarina istui komeassa tammituolissa harhailevin katsein, ja hänen polvillaan näin vanhan miehen punatukkaisen pään ja parran. Kuningas Erik, joka oli karkoitettu pois ruotsalaisten taivaasta ja hakeutunut tänne ainoan ihmisolennon luo, jota hän rakasti paitsi itseään. Kaarina oli kuin ilmetty Impi Maria, kultatukkainen, hiljainen, haaveileva. Kuningas Erikin Beatrice! Hänen Impi Mariansa! Näin paljon vanhan kansan ihmisiä, näin äsken Tuonelaan tullehia, näin tuttuja, näin outoja. Juttelin, puhelin ja kyselin. Paljon kuulin, paljon opin, jotka vakaannutivat sitä maailmankatsomustani, että ilo on maallisen elämän tarkoitus, eikä murhe ja suru. Että ilo on sama kuin rakkaus, että rakkaus on iloa, että ilo ja rakkaus on luomakunnan ainoa prinsiippi. Että suru ja murhe ovat kuoleman esimakua, jota tulee karttaa. Että oppi synnintunnon alituisesta viljelemisestä, murheen ja ahdistuksen tavoittelemisesta on aasialaista mätää, epileptisten ihmisten keksintöä. Maapallon verisintä sotaa käydään aasialaisen sodanjumalan nimessä. Kaikki toivoivat hänen valtansa romahtamista sodan loputtua. Sillä ainoa, mikä luomakunnassa on suurta, jaloa ja ylevää, on ilo ja rakkaus, ja sen näkyvänä symboolina on aina tuikkavat vahvuuden tähtivalot, ilon, lämmön, rakkauden, se on elämän lähteet.

En näistä kohtauksistani vainajien kanssa ja heidän opetuksistaan tällä kertaa sen enempää virka. Jatkan matkakertomustani.

Tuonelan joen vartta noudattaessani näin eräässä paikassa pitkiä, kapeita kaivoksia. Kalanistutuslaitteita. Kaivoksien ääressä hääräsi nuori mies tarmonsa takaa. Tunnustelin häntä tuttavakseni. Aivan oikein. Hän oli yksi punikkien säälittävimpiä uhreja, nuori ylioppilas Omar Stenberg.

Tässä miehessä asui elämänsä keväänä harvinaisen tarmokas henki. Hän oli saksalais-suomalaista rotua, harvinaisen onnistunutta sekoa. Ylioppilaaksi päästyään hän matkusti Rovaniemelle, osti siellä veneen ja lähti, koira ainoana toverina, sauvomaan Ounasjokea ylös. Piteli ensi kertaa eläissään sauvointa käsissään. Mutta työ tekijää neuvoo. Hän sauvoi Ounasjoen kaikki kosket ylös, 40 peninkulmaa, aina Pallastunturin rannoille. Kalasteli siellä viikkomäärät, ja laski samalla veneellä alas kaikki kosket Rovaniemelle takasin. Yksin koiransa kanssa.

Seuraavana vuonna hän toimi tukkipoikana Höytiäisen reitillä, rämpi, kahlasi ja heilutteli sestaansa, kuin paras alkuasukas. Sitte muutti Saksaan oppiakseen kalansiitoslaitosten tekoa. Raatoi tavallisena työmiehenä, kaivoi kanavia ja laittoi sulkuja. Toisen vuoden teki samaa työtä Tanskassa. Tutki tarkoin ammattiansa tietopuolisesti ja käytännöllisesti.

Tuli Suomeen, ja oli päättänyt vihkiä elämänsä Suomen kalastuksen kohottamiseksi aikamme korkeimman kehityksen tasolle.

Osti kosken Kiikassa. Teki työtä kuin orja. Sai kaivokset avatuiksi, rakensi sulut, istutti kaloja, ja kaivoksissa vilisemällä jo vilisi lohen poikasia. Työmiehenä hänelle oli työläisten etu ja menestys sydämmen asiana. Sepänsällin kanssa he yhdessä paukuttelivat pajassa ja olivat parhaita ystäviä. — Niin vakuutti minulle Helsingissä käydessään.

— Ohoj, Omar Stenberg, huusin. Lempoko sinut on tänne kiidättänyt?

Stenberg herkesi hääräämästä, katsahti huutajaan ja lähti juoksemaan kohti. Heleänsiniset silmänsä olivat saaneet surullisen ilmeen.

— Sinä olet murheellinen, kelmeä vainaja! Et ilon airut kuten maailmassa.

— On syytä surrakseni, luottamus oman kansani inhimillisyyteen on rauennut ikiajoiksi. Onko maailmassa moista väkeä, kainoa, hienotunteista, kömpelöä tyynenä ollessaan, kiihottuneessa tilassa raivohulluja, vesikauhuisia koiria.

— Kerro surmasi tapaukset? pyysin.

— Tiedät, että kalalaitteeni jo olivat melkein valmiit. Lohenpoikasia kanavat täynnä. Elin tyytyväisenä ja onnellisena pienessä huvilassani. Otin osaa seutukunnan työläisten rientoihin. — Tuli tammikuussa suurlakko ja vallankumous. Entiset ystäväni, työläiset rupesivat karttamaan minua, rupesivat herjaamaan minua "herraksi" ja "lahtariksi". Jouduin valvonnan alaiseksi. Entinen työtoverini vartioi minua visusti. Luulin, että asiat sittenkin suoriutuvat onnellisesti. Mutta yhä hurjemmaksi kävi uhka. En enää saanut tavata ketään ihmistä. Ei kukaan saanut tulla luokseni, en itse käydä kenenkään luona. Vein maitoastiani talon portille, jonne emäntä salaa kättä kävi kaatamassa päivän annoksen. Sen sain noutaa myöskin salassa kotiani. Öisin liikkui ihmispetoja rähisten huvilani ympärillä. Makasin aina vaatteet päällä, sauva vieressäni ja koira jalkopuolessa. Asuin yksin koirani kanssa. Nyt jo aavistin, että henkeni lähtö oli vain ajan kysymys. Tahdoin kumminkin vielä ennen kuolemaani tehdä seutukunnalle hyvän työn. Laskin kaikki lohenpoikaset ulos Kokemäenjokeen, ett'eivät verihurtat pääsisi niitä hävittämään. — Voitko aavistaa, mitkä tunteet minussa liikkuivat noina tuskan viikkoina? Olin muuttanut Kiikkaan sieluni täynnä suloisia unelmia siitä, miten voisin seutukunnalle ja erittäin juuri työläisille olla hyödyksi. Aijoin epäitsekkäästi antautua heitä palvelemaan. Ja nyt nämät samat miehet, nuo kankeat, jurot, kainot, mutta hienotunteiset ihmiset lymyivät minun nurkissani, heidän silmänsä paloivat kuin kuumetautisella ja he kiristelivät hampaitansa ja ulvoivat herrrra, lahtari, perkele.

— Niin, ymmärrän tuon väen luonteen. Se on peloittavaa väkeä tuo kansa, jonka silmät kiiluvat kuin mutalätäkkö, jonka kielessä on kolea sointu, silloin kun se joskus sitä käyttää. En maailmassa ole nähnyt niin salaperäistä väkeä. Mistä saisi tämän väen suoniin iloisempaa verta? Pitäisi komentaa pohjolaisia, savolaisia ja karjalaisia nuorukaisia joka kevät kahdeksi kuukaudeksi Kokemäenjoen laaksoon virkistämään rodun verta, katkomaan niiden kielenkahleet ja hälventämään niiden kummallista kainoutta, joka vihan hetkellä aina muuttuu eläimelliseksi raivoksi.

— Minä onneton, joka en hankkinut itselleni koskipahaista Itäsuomesta! — Makasin sitte surmani yönä päällysvaatteet päällä sängyssäni, koira jalkapäässä. Olin vaipunut unenhorrokseen, olin kuulevinani askeleita nurkissani. Silloin kilahti ikkuna rikki, käsipommi pomppasi lattialle, räjähti ja silpoi koirani kuoliaaksi ja minut puolitainnuksiin. Tuli toinen pommi, sytytyspommi. Huoneeni leimahti palamaan. Tuli kolmas, käsipommi, tappoi minut. Huvilani paloi poroksi. Suomen muka työväki ulvoi sudenulinata palavan taloni loimussa. Rakas työtoverini, sepänsälli, loikki tanssinaskeleita tanhualla.

Nuorukainen loi jähmettyneen silmäyksen maahan. En saanut sanaakaan suustani. Olin myöskin turtana sekä kauhusta, inhosta että häpeästä. Olin usein lukenut turkkilaisen roskaväen julmuuksista, ja olin kiittänyt luojaani, että meidän kansamme toki on toisenlaista. Sivistynyttä, ihmismäistä. Ja nyt tämä herääminen häpeään. Tuoko kansa on laulanut iki-ihanat runomme, jossa maailmankatsomus on niin pakanallisen jaloa, ylevää ja kaunista?

— Voitko antaa murhaajillesi anteeksi? kysyin.

Omar Stenberg tuijotti maahan ja sanoi:

— Onko välttämätöntä antaa sellaiset teot anteeksi?

— En tiedä onko siihen siveellistä pakkoa. Sen vaan tiedän, että on helpompi olla, on iloisempi elää, jos voi antaa anteeksi. Vihan kantaminen, koston hautominen rasittaa. Jo itsekkäistä syistä on siis suotava, että antaa anteeksi. Eräs opinsuunta lupaa parhaimman palkinnon anteeksi antamisesta, ijankaikkisen autuuden. Siinä on itsekkäisyys koroitettu huippuunsa. Minä antaisin anteeksi, en palkan enkä suosion toivossa, vaan hyvinvointini takia. Se on sitä pyhää kevytmielisyyttä.

— Työtoverini poltti minut. Tavallaan hyvä ystäväni. Hiljainen, kaino, mutta epäluotettava niinkuin kaikki itseensä sulkeutuneet sfinksit. Voiko sellaiselle antaa anteeksi?

— Suomalaisten joukossa on paljon sfinksejä, peloittavia hiljaisessa umpimielisyydessään. Tuollaisiin "aatteet" syöpyvät syvälle, kun niihin vaan jaksaa niitä takoa. Tunnethan tarun Caesarista ja Brutuksesta. Brutus oli suomalainen intoilija. Hänessä "aate" tappoi ihmisen. Muistele, mitä suuri Caesar sanoi nähdessään Brutuksen murhamiestensä joukossa. Lyhyesti vaan: et tu, mi Brute! (Sinäkin, rakas Brutukseni). Noissa sanoissa jo piilee anteeksiantamusta, jos kohta hieman kummasteluakin. Sano sinäkin: et tu, mi sepänsälli! Niin pääset rauhaan.

— Ehkä sinulla on oikein. Käyn työhöni käsiksi ja koetan unhoittaa. Sano terveiset perheelleni ja todista että kuolin kivuttomasti. Koettakoot hekin unhoittaa roistot. Nostakoot silmänsä kohti aina liekehtiviä, iloa tuottavia taivaan valoja. Niistä lähtee voimaa ja rohkeutta elämiseen, vaikkapa rosvojen pesissä.

— Niin jatka vaan kalastushommiasi, ja pyydä Tuonen mustia mujehia; työ on paras unohduksen tuoja. Oikea työmies on vapaa koston, murhan ja vimman tunteista. Etkö luule, että punikkienkin verihurtat olivat valiojoukko laiskureita, kyvyttömiä työläisiä ja järkensä puolesta vaivaisimpia. — Mutta ikäänkuin ihmeen kautta kimpoutuneet kunniallisten miesten, vanhojen rehellisten työmiesten johtajiksi, komentajiksi ja tyranneiksi.

— Luulen kyllä, samoin kuin tiedän, että nuo "aatteitten" intohimoisimmat jauhajat olivat kaikilta kyvyiltään maailman viheliäisimmät.

Samassa Omar Stenberg pisti minulle kättä, hyökkäsi kaivoksilleen ja sukelsi kanaviinsa kuin vesimyyrä. Hän pakeni kiusallisia ajatuksiaan ja aikoi uutteran työn avulla tarttua ilon päästä kiinni. Suru, viha ja kosto ovat raskaita kantaa niin maassa kuin taivaissa.

Läksin taivaltamaan eteenpäin. Astuin kokonaisen päivän ihania käytäviä pitkin Tuonen joen vartta. Tulin illalla Kiialaan.

KIIALAAN.

Kulin pitkää puistokujaa myöten. Tien poskessa istui vanha "Taitta" pärekori sylissä aivan samassa asennossa ja pukimissa kuin Edelfeltin kuulussa taulussa.

— Tunnetteko minua? kysyin.

— En.

Selitin kuka olin.

— Kaikki ovat kotona, sekä vanhat vainajat että uudet tulokkaat, mutta Atte herra on kreikkalaisten taivaissa oppimassa pyhän evankeliumme kieltä.

Vanha Taitta oli hoitanut kaksi miespolvea Kiialan lapsia ja rakasti kaikkia äitinä ja piti heitä parempina muita lapsia, niinkuin ne suurelta osalta olivatkin.

— Nythän Atesta tulee oikea Jumalan lapsi, sanoin.

— Atestako? Kyllä hän ennenkin on astunut Herran teitä, mutta ei evankeliumia koskaan voi liiaksi tutkia. Menkää vaan sisälle. On isännekin kotona.

Astuin porstuasta sisälle ja kiipesin suureen saliin, jossa Kiialan koko sukukunta oli koossa. Siellä olivat isoisät ja isoäidit ja äidinisät ja äidinäidit, oli isäni, oli rouva Edelfelt, joka parast' aikaa valmistautui lukemaan Albertilta saapunutta kirjettä. Ne Albert Edelfeltin kirjeet jalolle, etevälle äidilleen olivat merkillisiä todistuksia siitä, miten suuret miehet useimmiten ovat äitinsä poikia, luonnonlaadultaan ja luonnonlahjoiltaan läheistä sukua toisilleen. Äidit ottavat hellästi osaa neropoikiensa pyrintöihin, ja pojat uskovat äidilleen salaisimmatkin ajatuksensa. Rouva Edelfelt ja hänen poikansa olivat henkisiä ylimyksiä molemmat, virkkuja, ahkeria ja loisteliaita kiireestä kantapäähän. Suvun kukka oli tuo yhtä hyväpäinen ja lahjakas mies kuin etevä taiteilija Albert Edelfelt. Suku oli tottunut ylpeydellä kuuntelemaan hänen voitoistaan maailman taiteilijain kiistakentällä, Pariisissa. Kukin hänessä näki sen, mikä heissä itsessään parhainta oli ollut, kehittyneenä kauniimpaan kukkaansa. Nyt oli taas saapunut kirje Atelta, ja suku oli kuuntelemassa.

Minun odottamaton tuloni lykkäsi hetkeksi juhlallisen toimituksen alkamisen. Tervehdittyäni isääni ja koko Kiialan sukua, minäkin istuuduin kuuntelemaan. Ennen lukemista saatiin katsella kirjettä. Albert Edelfeltillä oi tapana varustaa kirjeensä kuvilla; nähtiin akvarelleja, laverauksia ja kynäpiirroksia. Minulle annettiin koko pinkka tällaisia kuvallisia kirjeitä Kreikasta. Yhdessä kirjeessä pystynokka, lihavahko Sokrates tanssi piiritanssia ihmeen ihanoitten nuorukaisten, Alkibiadeksen, Hyakintoksen ja Narkissoksen kanssa. Hän näytti olevan autuaallisella päällä. Toisessa siro syyrialainen Lukianos piti esitelmää Athenan hienostolle uudenaikaisista maailmankatsomuksista. Kolmannessa kirjeessä oli neljä kynäpiirrosta, neljä naisen kuvaa: Aspasian, Helenan, Sapphon ja Brisein.

Kun kirjeitten kuvat oli tarkastettu, alkoi lukeminen. Rouva Edelfelt luki mehevällä, reippaalla äänellään jumaloidun poikansa kirjettä:

Rakastettu äiti!

Uusi Athena 2/3 1918.

Hirvittävän ikävää, ettei äiti voi olla täällä. Aivan varmaan äiti tekisi enemmän teräviä huomioita kuin minä. Hyvä ystäväni Apelles ja opettajani Herodotus ovat tutustuttaneet minut koko Kreikan kermastoon. En tahdo saada rauhassa tutkia kreikankieltä, sillä aina minulla on kutsuja. Osaan jo, Herodotoksen mukaan, sangen hyvin puhua kreikkaa. En tosin niinkuin Demostenes ja Pindaros, mutta paremmin kuin Matheus ja Markus. — Tämä ei ole vielä kehumista, sillä nämät kirjoittavat kreikkaa kuin Taitta ruotsinkieltä. — (Yleinen naurunpärähdys salissa. Mutta "Gubbus", eräs vanha perheen eno, joka kädet ristissä oli viettänyt elämänsä Kiialassa ja odotellut tyynenä ja levollisena samassa talossa kuolemaansa, ei herennyt koko iltana nauramasta, muistellessaan Taitan kirjallisia oikkuja. Hän oli kiitollinen sukkeluuksien arvostelija. — Tällaisia "gubbuksia" oli jokaisessa Suomen herraskartanossa viime vuosisadalla. Niillä ei ollut omaa rahakukkaroa, mutta ruokaa ja juomaa yltäkyllin).

Viikko sitten oli suuret kutsut Agamemnonin luona. Siellä oli hyvin ikävää ja kuivakiskoista, niinkuin aina kruunattujen päitten luona. Näin kaikki Homeron sankarit koolla, paitsi Akilleksen, joka, niinkuin äiti tietää, kantaa vihaa Agamemnonille erään rakkausjutun vuoksi.

— Minä tiedän sen, äännähti Gubbus.

Tuntui siltä kuin olisin istunut sadan saksalaisen sotamarskin kanssa pöydässä. Selkäpiitä pakoitti, kun koetin pysyä yhtä suorana kuin hekin. Agamemnon joi minun maljani, ja sanoi eläissänsä tavanneen paljonkin skyytalaisia, mutta ne olivat silloin pitkäpartaisia, nahkoihin puettuja miehiä ja syöpäläisiä täynnä. En tässä pönäkässä seurassa tahtonut oikaista häntä, ett'en ollenkaan ole skyytalainen, että skyytalaiset vieläkin ovat pitkäpartaisia ja täynnä samojen syöpäläisten rintaperillisiä. En taivaassakaan pääse vapaaksi tuosta ihmisten harhaluulosta, että olen venäläinen. Mutta tänne on saapunut viesti, että nyt Suomi vihdoinkin on aivan vapaa valtakunta. Eläköön Suomi, eläköön Suomen iloinen tulevaisuus! Nyt sinä olet suomalainen äiti ja minä olen suomalaisen äidin poika. Eläköön Suomi, Runebergin ylistämä maa! (Kaikki noustiin pystyyn ja huudettiin eläköön; Gubbus vielä kolme kertaa muitten herettyä)

Paistiin päästyämme Nestor piti pitkän puheen Trojan sodasta, mutta Thersites keskeytti häntä alinomaa. Minun mielestäni aivan oikeilla huomautuksilla. Thersites sanoi, että kreikkalaiset olivat raakalaisia ja trojalaiset sivistyneitä. Hän väitti, että Kreikan koko kehuttu sivistys oli juuri saanut ensimäiset itunsa Trojasta, että Menelaos vaan oli pröystäilevä prusthollari ja Paris hieno salonkikeikari. Ajaks ajoi heti tämän perästä Thersiteen ulos. — Hän kuuluu olevan perin tottunut tällaiseen juhlan loppuun. — Ovessa hän vielä huusi: "Helena teki vallan oikein, kun jätti sinut, Menelaos, takkuinen tallipässi, ja nousi hienon Pariksen kaljaasiin." Kaikki olivat kovin kuohuksissaan paitsi Odysseys, joka vaan vilkutti minulle silmää. Nestorin puhe oli juuri yhtä perusteellinen ja raskas kuin Helsingin oppineitten juhlapurkaukset.

Kun kahvipöydissä istuttiin ja juotiin likööriä, erästä "Damaskos mustika" nimistä nestettä, avasi Odysseys tarulippaansa. Ei yksikään Haikon kippari osaa niin tuhottomia valehdella kuin tämä vanha meriseikkailija. Hän kertoi kerran kovassa myrskyssä purjehtineensa hädässään valaan suusta sisään, nousseen siellä saareen ja sytyttäneen saaren puut palamaan, niin että valaan täytyi oksentaa hänet ulos.

— Topp, topp, sanoin minä, se on pyhä kertomus, mutta Joonas sen teki, etkä sinä, loistava kertoja.

— Mitä sanot! Pyhäkö kertomus? Eikö kaikki minun kertomukseni ole yhtä pyhiä ja tosia kuin teidän skyytalaisten. Ne ovat vaan paremmin ja runollisemmin kerrotut. Sitä paitsi minun kertomukseni ovat satoja vuosia vanhemmat kuin teidän. Ja luotettavammat kuin teidän. — Mistä kaupungista ja maasta sinä oikeastaan olet kotosin? kysyi Odysseys.

— Helsingin kaupungista, Suomesta.

— Minkä meren rannalla se kaupunki sijaitsee?

— Itämeren pohjoiskolkassa.

— Oo, kyllä minä siellä olen käynyt. Olen maannut yhden yön Helsingin satamassakin.

— Suo anteeksi, pyhä Odysseys, siihen aikaan kun sinä urheilit merellä oli Helsinki vielä meren alla.

— Niin olikin. Mutta kirkontornit näkyivät kumminkin selvästi pinnan yläpuolella.

— Mahdottomia, sanoin minä. Ei silloin vielä kirkkoja ollutkaan.

Mutta nyt keskeytti Nestor minut ja sanoi suopean alentuvaisesti:

— Kuule muukalainen! Kun Odysseys kertoo pyhiä juttujaan, niin sinun täytyy uskoa. Kullakin kansalla on pyhät kertomuksensa. Ei minkään kansan tarinat ole toisiaan pyhemmät. Barbaarit vaan väittävät sellaista. Maassa maan tavalla tai maasta pois.

Tämä oli jo puoleksi uhkaavaa kieltä, niin että vaikenin ja Odysseys jatkoi juttujaan. Mutta Nestor, joka oli nähnyt minun haukottelevan hänen puheensa aikana — suo anteeksi rakas äiti tämä kasvatuksen puute, mutta en voinut sitä estää — oli yhä edelleen pahalla päällä ja kysyi äkkiä:

— Etkö usko Zeystä, Apolloa ja Dionysosta olleen?

— Tietysti, tietysti, sanoin välttääkseni riitaa.

— Sitäpä jo luulinkin. Onhan ne yhtä hyviä kuin sinunkin jumalasi. Ja yhtä monta niitä on kuin sinullakin — enemmänkin. —

Herodotos vei minut syrjään ja ehdoitti, että lähdettäisiin kotia. Hän sanoi, että Thersiteksellä oli kyllä oikein. Kreikan sankarit olivat barbaareja ja kovin karkeasanaisia, niin että heidän kanssaan oli hieman vaikeaa seurustella varsinkin pikkutunneilla.

Minä lohdutin Herodotosta sillä, että moni Suomen kansan kuuluisimpia uroita voi vielä meidän päivinäkin käydä pikkutunneilla nuhteetonta Trojan sotaa sekä ystäviensä että vihamiestensä kanssa ja heitä vastaan. Meillä on monta, jotka ovat sitaisseet Thersiteen manttelin ympärilleen.

* * * * *

Kun kirje oli luettu, hajaantui perhe, kukin askareilleen. Minä seurasin isääni hänen asuinhuoneisiinsa. Epäröin, miten alkaisin kyselyni isäni nykyisestä maailman käsityksestä. Löysin vihdoin sopivan lähtökohdan:

— Olen lukenut pappissäädyn pöytäkirjoista, että arkkipiispa kerran keskeytti sinun puhevuorosi seuraavilla sanoilla: "herra tohtori, tahdon huomauttaa, että olette luterilainen pappi". Pöytäkirjojen mukaan sinä vaikenit, etkä jatkanut puhevuoroasi. Miksi vaikenit?

— Siksi, että olin luterilainen pappi, niinkuin arkkipiispa sanoi.

— Pappisvala siis esti sinua lausumasta julki sisimmät ajatuksesi.

— Niin.

— Mutta ajatuksiasi se ei voinut kahlehtia.

— Ei.

— Ovatko ajatuksesi haudan takana muuttuneet.

— Eivät.

— Esimerkiksi mitkä ajatukset olet huomannut oikeiksi.

— Ei taivaassa ole kidutuskammioita toisille, toisille taas riemun asuntoja. Ihmiset eivät ole toisiaan niin paljon parempia, että moinen eroitus olisi oikeutettu. Jumala on rakkaus, eikä hänelle sovi pyövelin toimi, kiduttajan ammatti. Tämä harhaoppi on tuottanut ihmiskunnalle suurempia murheita ja tuskia kuin verisimmätkin sodat.

— Mutta sitä opetetaan vieläkin maassamme valtiomahdin pakoituksesta.

— Niin. Se on valitettavaa.

— Mitä ajatuksia vielä olet huomannut tosiksi.

— Ilo on elämää, ja elämä on iloa. Suru on tautia, suru on mätää, suru on kuoleman tuntua. Terve ihminen on iloinen, ja iloinen ihminen on terve. Iloinen on työkykyinen, iloinen on työnhaluinen, iloinen on siveellinen. Iloinen ihminen on Luojansa lempilapsi, surullinen siedettävä potilas.

— Olit siis elämässäsi enemmän helleeni kuin israelilainen.

— Niin olin. Kreikkalaiset filosofit ja Europan suuret kirjailijat olivat minun parhaat ystäväni ja seurakumppanini.

— Niin, ja luonnon suuri yrttitarha oli sinun rakastetuin temppelisi.
— Mutta sitä et maailmassa julki julistanut.

— En. Tiedäthän mitä arkkipiispa sanoi.

— Minä en ole luterilainen pappi. Minua ei samat kahleet paina.

Isäni ei virkkanut mitään. Samassa tuli perheen miehiset jäsenet sisään viettämään iltaansa isäni seurassa. Kirje oli saapunut Atelta myöskin enollensa, jossa sisarenpoika kertoi eräästä kekkeristä kuulun Aspasian, Perikleen puolison luona. Se oli juuri saapunut ja Gubbus oli perin utelias kuulemaa sen sisältöä. Gubbus sanoi:

— Olen jo unohtanut kuka Aspasia, Sappho ja Briseis olivat. Selitä sinä lyhykäisesti, mitä naisia ne olivat:

Isäni kertoi:

— Aspasia oli yhtä kuulu kauneudestaan kuin viisaudestaankin. Otti osaa seuroihin ja keskusteluihin yhdessä lahjakkaitten miesten kanssa, Atenan kuninkaan Perikleen hovissa. Hänen aikanaan Atenan vaimot eivät esiintyneet ahtaimman perhepiirin ulkopuolella. — Sappho oli kuuluisa naisrunoilija Joonian saaristosta. Hänen maineensa eli himmentymättömänä koko vanhanajan sivistyneessä maailmassa. Herkkätunteinen, itsenäinen runoilijaluonne, joka muun muassa keksi oman värssymitankin, jota vielä meidänkin aikoinamme hieman muutellen jäljitellään. — Briseis oli taas kuvakaunis sotaorja, joka oli saaliinjaossa joutunut Kreikan uljaimmalle uroolle, Akilleelle. Mutta pääjohtaja Agamemnon riisti Briseiksen Akilleelta. Tästä suuttui Akilles eikä enää ottanut osaa koko kreikkalaisten sotaan. Hukka oli periä kreikkalaiset, kunnes Akilles taas suostui tappelemaan. Helenan sinä Gubbus kyllä tunnet ja muistat.

— Tietysti, tietysti. Kuka ei häntä tuntisi. Helenahan oli todellisen naisen perikuva, onnellinen kaikkien miestensä kanssa.

— Et sentään tietäne että Helena Trojan valloituksen jälestä vielä joutui moniin naimisiin, ja että hän taivaissa muutti Akilleen luo asumaan, hänenkin rouvakseen.

— Kunhan se pakana vaan ei viettelisi Attea pauloihinsa, huokasi
Gubbus.

— Ei Attea niinkään helposti vietellä. Ei ainakaan niin vanha "galantta" kuin Helena on. Maallisia vuosia hänellä pitäisi tätä nykyä olla ja suunnilleen 3,000 kappaletta, lohdutin minä.

Nyt ryhdyttiin kirjettä lukemaan.

5.3.1918.

Rakas Eno!

Eilen oli minulla vaikea päivä. Vielä nytkin tunnen ruumiini perin raukeaksi. Pääsin kotia vasta kuudetta käydessä aamulla.

Sain nimittäin aamulla pienen kirjelapun Aspasialta, jossa hän pyysi minua tulemaan päivälliselle. Herodotos oli nimittäin kertonut, että minä olin kotosin maasta, jossa naisilla oli kaikki samat valtiolliset oikeudet kuin miehilläkin. Tämä oli siihen määrin herättänyt sekä Sapphon että hänen mielenkiintoaan, että he tahtoivat keskustella kanssani. Kirjeen lopussa Aspasia sanoi: "olen kutsunut päivällisille myöskin kaksi vanhan kansan edustajaa, kuningatar Helenan ja Brisein, kaksi Kreikan kaikkein kauneinta naista, jotta Te, maalarina, myöskin saisitte meidän ikävien puhelujen lomassa herkutella silmiänne. Tämän olen tehnyt Apelleksen nimenomaisesta kehoituksesta. Suonette anteeksi, ett'en ole kutsunut yhtään miespuolista vierasta, sillä me tahdomme omistaa Teidät täydelleen koko illan kuluessa."

Vavistuksella menin näille päivällisille, joissa tulin istumaan maailman kuuluisinten naisten seurassa, ja juttelemaan maailman henkevinten runoilijattarien ja lumoojattaren kanssa.

Kun tulin Aspasian hoviin, Perikleen palatsin sivurakennuksessa — Aspasia on eronnut miehestään, eräästä Athenan teurastajasta, ja muuttanut takaisin Perikleen luo; muutteleminenhan on tavallista meidänkin aikanamme; "variatio delectat", ensin kuninkaalla, sitte teurastajalla ja uudelleen taas kuninkaalla — tuli kaksi oreaadia, metsänneitoa, minua vapauttamaan päällysvaatteistani. He lemusivat vastaniitetylle heinälle ja olivat iloisempia ja tuttavallisempia kuin kamarineitsyet meillä. Tuntuipa vähän siltä kuin olisivat tahtoneet minut omiksi vieraikseen eikä emäntäväkensä. Pan jumala on opettanut heidät pahoille tavoille.

Pääsin nymfien käsistä lempeillä ponnistuksilla ja astuin Aspasian salonkiin.

Aspasia nousi ylös ja tuli kättelemään minua. Hän oli solakka, pitkä nainen, suuret, viisaat silmät paloivat ihmeen tutkivina paksujen silmäripsien alta. Näki heti, että hän oli yhtä paljon henkisesti virkku kuin ruumiillisesti terve ja vaativa. Heti hänen perässään kiiruhti Sappho minua kättelemään. Hänellä oli raukeat, miettivät silmät, hänen askeleensa olivat veltot; hänestä taas näki, että koko hänen huomionsa oli kohdistettu vaan omaan itseensä. Hän ikäänkuin aina tuntui kuuntelevan, miltä mikin vaikutelma soi hänen sielussaan. Niinkuin meidänkin lyyrikoilla on tapana.

Mutta Helena ja Briseis eivät nousseet ollenkaan paikoiltaan. He vaan lepäsivät puolimakaavassa asennossa kumpikin eri puolilla pitkää katettua pöytää. Yllään oli heillä täydellinen kokoelma Trojasta ryöstettyä tavaraa. Heidän kepeän puvun kaikista vahvoista kohdista riippui kultaesineitä, rahoja, kuita, tähtiä ja kukkia. He olivat omistaneet koko aasialaisen mielettömän koreilun halun. Käsivarret olivat paljaat, kaula avoin, selkä avoin, rinnalla kaksi kultaista kilpeä, jotka peittivät silloinkun peittivät. Kuinka paljoa arvokkaampia olivatkaan Aspasian ja Sapphon lumivalkoiset pukimet ja yksinkertainen tukkalaite. Sappholla oli tavallinen jakaus päässä. Helenan ja Brisein käherrys oli mestariteos, monen tunnin uutteran työn hedelmä. Aivan kuin assyrialaisilla kuninkailla muinoin. Aspasian ja Sapphon pukimet olivat sanalla sanoen europalaisia.

Helena, ojensi minulle kätensä, jota suutelin, mutta Briseis ojensi nauraen minulle poskensa suudeltavaksi. Aspasia punastui ja supatti minulle, että Briseis vaan on sotasaaliina otettu sivistymätön tyttö, vaikka hänestä suuren kauneutensa tähden riideltiin, ja hänen henkilönsä oli vähällä tehdä tyhjäksi koko Trojan sodan menestymisen. Aspasia, joka on opetellut nykymaailman hienoston kieltä, lisäsi: "elle est trop sans façon avec les jeunes gens".

— Atella on perin ikävä tapa aina kaikkein mielenkiintoisimmissa kohdissa käyttää ranskan kieltä. Etkö tahtoisi, veliseni, kääntää tuon kohdan? sanoi Gubbus, jonka ranskankielen taito oli unohtunut maailman myrskyissä.

— Käännän sen luettuani kirjeen, vastasi lukija.

Pöytä oli katettu erittäin aistikkaasti kukilla, hehkuvilla ruusuilla ja kalpeilla liljoilla. Astiat olivat kaikki taideteoksia. Mutta ruoka oli yksinkertaista, niinkuin Athenassa oli tapana, ei semmoista, jota Rooman barbaarit söivät.

Asetuttuamme patjoillemme nousi Aspasia pystyyn, tarttui lasiin ja lausui:

— Terve tulemastasi seuraamme poika Pohjantähden alainen! Terve sinä, sen maan asukas, jossa naiset ovat tasa-arvoiset miesten kanssa! Se todistaa, että te sen maan miehet olette jaloja henkilöitä, ette tyranneja, ette julmureita, ette haaremin herroja kuten aasialaiset, ettekä kohtele naisianne, kuten kreikkalaiset, ala-arvoisempina olioina. Et tiedä mitä me Hellaan naiset olemme kärsineet. Tuo ikuinen taistelu meillä etelän naisilla päästä viettämään elämää, joka olisi suunniteltu meidän tarpeita eikä vaan miesten hekkumaa silmälläpitäen, kävi ylivoimaiseksi. Teidän naisenne Hyperborean jäisillä kentillä ovat onnistuneet paremmin. Kohdistan ihailuni sinuun, sen maan miehinen edustaja, sillä ilman teidän myöntymistänne ei naisten vapautus kahleista olisi onnistunut.

En voinut olla keskeyttämättä Aspasiaa.

— Minun äitini on paras ystäväni, paras auttajani, paras neuvojani, paras lohduttajani. Häntäkö pitäisin ala-arvoisena oliona? Pidän häntä minuun verraten yli-ihmisenä. Tunnen muitakin naisia minun veroisiani, minua parempia. Heiltäkö ihmisarvon täyteläisyys kiellettäisiin?

Gubbus huudahti:

— Bravo Atte, bravo! Oikein sanottu!

— Tiedättekö, jatkoi Aspasia, mitä meidän suuri puhujamme, Demosthenes, kerran lausui? Hän sanoi, että miehellä pitää olla yksi vaimo lastensa äitinä, toinen kodin työjuhtana ja kolmas hänen huvinukkenansa. Eikö meillä naisilla siis olekkaan omaa tarkoitusta? Emmekö synny ja kasva ollenkaan itseämme varten, kehittyäksemme ja sivistyäksemme itsenäisiksi olioiksi. Miehiä vartenko vaan synnymme? Niinkuin orjat syntyvät omistajaansa varten.

Briseis huudahti:

— Minä olin sotaorja. Ihanaa on sotaorjan asema, kun hän vaan on haluttu tavara. Oo miten ylentävää oli nähdä, kuinka miehet tappelivat keskenään minun omistamisestani. Oo miten suloista on joutua voimakkaimman miehen saaliiksi! Akilles, Akilles, maailman kuuluisin sotauros oli minun, kuulkaa, oli minun. Minä kasvoin miehiä varten, ja olin iloinen ja olen vieläkin iloinen muistellessani Trojan tanhuita, kreikkalaisten valkoisia telttoja.

Briseis oli haltioituneena kohonnut pystyyn, heilutteli lasia ja hänen valkoiset hampaansa välähtelivät.

— Ei Akilles ollut sinun, mutta sinä olit Akilleksen, sanoi Sappho ja painoi Briseiksen hellällä väkivallalla lepolavitsalle ja asetti mustasukkaisena rintakilvet paikoilleen.

— Tästä huomaat muukalainen, missä syy on piillyt meidän orjuuteemme. Syy on ollut meissä itsessämme ja on vieläkin. Nainen on elänyt vaan miestään eikä itseään varten, sentähden on häntä kohdeltu orjana.

— Mutta, kaunis puhuja, elikö Xantippakin vaan miestään varten ja oliko hän miehensä orja, uskalsin taas keskeyttää.

Kaikki purskahtivat heleään nauruun, Sapphokin hieman ikäänkuin hymyili.

— Mutta mikä mies, mikä mies! huudahti Briseis. Maailman ikävin saivartelija. Hänen ironiiansa ei naurattanut ketään. Hänen kysymyksensä olivat taulaakin kuivemmat. Hän oli Agamemnoniakin ikävämpi.

— Niin Xantippa parka, hän on vieläkin sielunvaelluksella, sanoi Aspasia. Hänen sielunsa on pirstottu miljooniin osiin ja osia hänestä tavataan yli koko maanpallon. Xantipan rangaistus on muuttunut miesten itsensä rangaistukseksi. — Oletko Suomessa huomannut hänen henkensä paloja?

— Sen pahempi, paljon.

— Sellaiset kaikki naiset ovat, jotka eivät tahdo miehiään mielistellä, sanoi Helena. Aasialainen oppi on, että nainen on luotu miestä varten, ja että mies on vaimon pää. Minä, spartatar syntyjään, olen sen kokenut hienon Pariksen seurassa. Olin hänen kanssaan yhtä onnellinen ja tyytyväinen kuin Menelaoksenkin kanssa. He olivat molemmat miehiä, siinä selitys. Nainen kaipaa miehen tukea, vasta häneen liittyneenä on hän ihminen.

Helena oli lavitsallaan loikoillessaan tuon tuostakin nykäissyt purppuraisella kengällään kuvettani. Pyysin kerran kohteliaasti anteeksi, niinkuin sivistynyt tapamme vaatii. Mutta Helena vaan nauroi heleintä nauruaan ja sanoi:

— Sinäkö pyydät anteeksi, minähän sen tein. Oletko kutkuisa?

Aspasia, Sappho ja minä vaihdoimme silmäyksiä. Hälventääkseen tätä ikävää välikohtausta, nousi Sappho ylös, hitaasti ja arvokkaasti, avasi haaveilevat silmänsä ja lausui mehevällä altollaan pitkän runon, omalla keksimällään sappholaisella runomitalla.

En voi kääntää Sapphon runoa, siksi monimutkaiset olivat hänen notkeat käänteensä. Paljon selvempää sentään ajatuksen juoksu oli, kuin maapallon uudenaikaisten lyyrikkojen tekeleissä. Sisältö oli seuraavanlainen:

Ihana on maailma, ihana luojan luoma luonto, mutta ihaninta yli kaiken on luomakunnan kruunun, kauniin naisen, sulo. Runo oli omistettu Briseikselle, joka välinpitämättömänä sitä kuunteli ja nipisti sormiensa välistä viinirypäleen limaisia siemeniä lentämään kohti Sapphoa. Toiset sattuivat, toiset lensivät suhisten hänen haaveilevien silmiensä ohitse. Jokaiselta sattumalta Sappho vaan hymyili rohkaisevasti Briseikselle.

— Mutta, rakas suurrunoilija, sanoi Aspasia, sinähän pidät tavallaan
Helenan ja Briseiksen puolta.

— Niin, lyyrikkona en voi olla johdonmukainen. Tunteeni sanovat yhtä, järkeni toista. Nainen on enemmän tunteitten ja vaistojen ihminen kuin järjen. Järki voi kyllä olla terävä kuin veitsi, mutta tunteitten syövyttävissä pyörteissä terä tylsyy aivan tökeröksi.

— Nainen minäkin olen ja tunteellinen, mutta järki minulla on miesten veroinen ja henkevyys sama. Sentähden en tahdo alentua poljettavaksi orjaksi. Minä olen luotu ihmiseksi niinkuin mieskin, minä olen Aspasia enkä mikään miehen välikappale. Minua on syytetty epäsiveellisyydestä ja uskonnon halveksimisesta. Ainoastaan jalon Perikleen suuri kaunopuheisuus pelasti minut kansan raivolta. Miksi olin epäsiveellinen? Siksi ett'en tahtonut joutua telkien taakse niinkuin muut Athenan naiset miehen huvinukeksi. Miksi uskontoja halveksin? Siksi, että kaikki nuo kansanuskonnot ovat miesten kokoonpanemia. Uskonnot juuri kaikkein syvimmälle painavat alas naisen ihmisarvoa. Vimmastun ajatellessani kaikkia noita aasialaisia uskontosääntöjä, joissa nainen on eläinten, karjan ja muun omaisuuden arvossa, sanalla sanoen saastainen olento. Minä, Miletoksessa syntynyt, tunnen tuon viheliäisyyden. Sentähden sieluni hekkumoi saadessani vieraanani tervehtiä miestä Suomesta, jossa naiset ovat saavuttaneet unelmieni maailman. Sinä Sappho, laula toinen laulu. Ylistä naisen muitakin ominaisuuksia, elä vaan hänen aistillista suloa.

— Ei Sappho, huusi Helena, laula Sulottarien ylistykseksi, niiden, jotka tulivat mieheni Pariksen eteen saamaan suloutensa palkinnon.

— Ohei, Aspasia, kirkasi Briseis! Sinä olet yhtä suloinen, kuin älykäs ja henkevä! Leikkikäämme Sulottarien ja Pariksen kohtausta. Tuossa meillä on ihana, komea mies, Pohjantähden poikia. Asettukaamme hänen eteensä, sinä, Helena ja minä. Antakaamme hänen arvioida kuka meistä suloisin on.

Samassa Briseis rupesi riisumaan päältään kepeitä pukimiaan. Aspasia ja Sappho karkasivat pystyyn estääkseen häntä, mutta Briseis riuhtasihe irti.

— Kieltäkää häntä, pyysi Aspasia minua.

— Elä riisu itsesi alasti! En rupea palkintotuomariksi, sanoin
Briseikselle.

— En sinua tottele! Mutta jos sinussa on miestä tehdä kuin Akilles teki, taivuttaa minut polvellesi ja vitsoa kuin lasta, silloin minä sinua tottelen ja — lemmin.

— Se ei sovi minun äänilajilleni! Jätän toimituksen Akilleelle, samoin myöskin toimituksen palkkion.

Briseis heitti syvästi halveksivan silmäyksen minuun, mutta riisuutui naisen itsepäisellä uhalla ilkialasti. Hän seisoi siinä Sulottarien asennossa edessämme, aivan sellaisena, jommoisena olemme tottuneet heidät näkemään lukemattomissa kuvanveistoksissa.

— Meilläkin on sellainen täällä Kiialassa, huomautti Gubbus.

— Peittäkäämme hänet, hätäili Sappho. Antakaa jotakin verhoksi.

Minäkin rupesin tapailemaan frakkini taskuja, jos löytäisin ehkä jonkun sanomalehden. Povitaskussa oli jotakin. Vedin sen sieltä näkyviin. Vanha Taitta oli tapansa mukaan kätkenyt vähäisen uudentestamentin sinne — ennen lähtöäni. Sappho tarttui heti kirjaan kiinni ja aikoi sillä verhota Briseista. Mutta hullaantunut Briseis tempasi kirjan Sapphon kädestä ja kysyi:

— Onko tämä Iliadi, jossa minusta niin paljon puhutaan. Mikä tämä on?
Lu-u-kas. Ajakshan sen olla pitää.

Samassa hän heilautti kirjan ilmaan ja kauniilla jalallaan potkasi sen menemään, niin että kirja lusahti nurkkaan.

— Helena! Lähdetään pois täältä. Olemme sopimattomassa seurassa. Me emme ole nykyajan naisia. Ja nuo kristityt miehet, ne ovat niin nuivia, tunteettomia ja elämän kieltäjiä. Niinkuin meillä ennenmuinoin vanhat, ikäloppu naiset.

Hän verhosi itseään hiukan, tarttui Helenan käteen, joka mielellään häntä seurasi, ja huudahti:

— Eläköön Akilleksen muisto!

— Eläköön Paris, huusi Helena.

He hävisivät verhojen taa ja samassa veivät mukanaan aasialaiset väkevät narduksen lemut.

— Briseis elä mene, odota minua? huudahti Sappho.

— Et kai jättäne minua yksinäni vieraamme kanssa, sanoi Aspasia.

Huomasin, että oli aikani lähteä, jonka tähden kimmahdin pystyyn, tartuin lasiini ja pidin lyhykäisen puheen:

— Arvoisat Hellaan naiset, kuulut halki vuosisatojen! Te olette ensimäiset naiset maailmassa sekä järkenne että suloutenne kautta ikimuistettavat. Sappho, sinä olet lumonnut aikalaisesi kauniimmilla runoilla kuin kukaan mies, sinä Aspasia olet kilvoitellut kuulun Perikleen kanssa sirossa käytöksessä, henkevässä seurustelussa ja ikijärkevillä ajatuksillasi. Te panitte alulle europalaisen naisen sivistysnousun. Teidän alotteesta ovat meidän maamme naiset saaneet rakennetuksi sen yhteiskunnan, jossa heillä on sama valta kuin miehelläkin. En tiedä, seisommeko me suomalaiset millään muulla alalla korkealla kehityksen kannalla kuin juuri naisen kunnioituksessa. Meillä ei naisella ole enää arpeakaan orjan merkistä otsallaan. Tietäkää, että meidän maassamme juuri riehuu veljessota niin julma ja aasialaiseen malliin harjoitettu, että häpeästä ja hämmästyksestä haluaisi huutaa: vuoret peittäkää meidät, tietäkää, että kaikkia niitä julmuuksia, josta Aasia on ollut kuulu kautta vuosituhansien, on harjoitettu meillä, mutta yksi on jäänyt harjoittamatta. Naista ei ole väkivalloin kohdeltu. Nainen on murhattu, mutta murhattu kansalaisena eikä kidutettu naisena. Aasialaiset uskonnot kieltävät miestä himoitsemasta toisen vaimoa, aasintammaa tahi muuta mikä hänen omansa on, mutta me suomalaiset olemme aina osanneet huomata eron vaimojen, tammojen ja muun tavaran välillä. Niinpä nuo järkensä menettäneet julmurit ja rikoksellisetkin.

— On teilläkin arpia näkyvissä naisen orjuuden ajalta, keskeytti Sappho liikutettuna. Teidän naisilla ei ole kunniallista äidin oikeutta. Nainen kantaa, synnyttää ja vaalii lasta, mutta hänen nimeään ei lapsi voi kantaa muuta kuin häpeällä. Voiko häijympää ajatella? Kunniattomimmankin isän, roiston, konnan nimi on kunniallisempi kuin jaloimman naisen. Tällaista kauhistuneena vieläkin katselen.

— Vika on aviovaimoissa, jatkoi Aspasia. Nämät vastustavat kunniallista äidinoikeutta, sillä jos äidinoikeus on kaikilla, eihän heidän oikeutensa enää ole sen kunniallisempaa kuin muittenkaan. — Mutta eivät kaikki aviovaimot ole Helenoja ja Briseiksiä. Jalojen, järkevien europalaisten aviovaimojen malja! Kohdistan sen sinun äitisi muistolle, suuri maalari! Olemme Apelleksella nähneet jäljennöksenä hänen kuvansa, henkevän poikansa tekemän. En epäile sanoessani, että se kuva juuri on sinun mestariteoksesi, ylinnä kaikkia muita. Sinä olet siihen kuvaan saanut mahtumaan koko rajattoman kunnioituksesi ja rakkautesi äitiäsi kohtaan. Olet luonut esikuvallisen mallin europalaisesta naisesta, joka suurilla luonnonlahjoillaan ja tosinaisellisella tunteellaan hallitsee ympäristöään, joka ei vaadi mutta saa kunnioitusta, josta, niinkuin sanoit, arpikin naisen orjuuden tilasta on hävinnyt otsalta. Sapphon ja Aspasian ikikunnioittava tervehdys hänelle!

Liikutettuna kuuntelin tätä puhetta. Hyvästelin näitä kuuluja naisia, sillä Herodotos odotti minua saapuvaksi symposioniin, joka samana iltana vietettiin Lukianoksen luona.

Tästä yhdessäolostani Kreikan kuuluisinten ajattelijain seurassa kirjoitan samalla selostuksen seuraavassa kirjeessäni. Ehkäpä osoitan sen setä Kristianille, joka ennestään on tutustunut kreikkalaisten viisasten ajatussuuntiin.

Rakas Setä!

6.3.1918.

Herodotos vei minut Lukianoksen luo. Tämä vanhanajan kuuluisin satiirikko asui hyvin yksinkertaisessa talossa. Ainoa, mikä todisti, että saavuttiin sivistyneen ihmisen asuntoon, oli lukematon joukko erinomaisia taideteoksia, marmorisia, elfenluisia ja pronssisia kuvapatsaita hänen pienessä puutarhassaan. Ei nykyajan europalainen voi kuvitellakaan, mikä taideteosten rikkaus vallitsee sivistyneen kreikkalaisen kodissa. Yhtä vähän kuin hän voi aavistaa, mikä korkea taiteellinen arvo on huonekaluilla ja astioilla. Kaikki käsin tehtyä, ei mikään tehdastavaraa.

Puvussaan hän myöskin oli pyrkinyt suurimpaan yksinkertaisuuteen. Ei kukaan olekkaan niin murhaavasti ivannut roomalaisnousukkaitten pukukoreutta, heidän palvelijainsa monilukuisuutta ja heidän ylenpalttisen runsaita aterioitaan kuin juuri talon isäntä, Lukianos. Rooma oli hänestä raa'an loiston tyyssija, Athena taas vaan kuulu filosofeistaan ja köyhyydestään.

Lukianos itse tuli meitä vastaan puutarhan käytävällä ja johti meidät katottomaan saliinsa.

— Olen kutsunut, sanoi Lukianos, tänne edustajia muutamista filosofisista kouluista, jotta sinun skyytalainen oppilaasi saisi kuulla, mitä he arvelevat maailman menosta. En takaa, että sananvaihto tulee tapahtumaan ilman kiihkoa. Mutta niinkuin tiedät, aatteen miehet aina riitelevät keskenään ja halveksivat toisiaan. Kuinka nykyään on maailmassa tämän asian laita? kysyi Lukianos minulta.

— Aivan samalla lailla, rakas Lukianos. Meidän kirkkokuntamme ovat perineet teidän filosofienne riidanhalun. Kukin kirkko luulee tuntevansa ainoan tien autuuteen. Kaikki muut tiet johtavat Kerberoksen kitaan.

Lukianos hymyili kauan ja vilkutti silmäänsä, sanoen:

— Ihmiset ovat aina ihmisiä. Suvaitsemattomia, tuomitsevia, typeriä. Itse muka oikean opin enkeleitä, muut persialaisia "saatanoita". Kas, minä tunnen sekä enkelit että saatanat. Olen Mesopotamian syyrialaisia. Hieman niinkuin teidän profeettojenne pikkuserkku. Eräs suortuva minun tukkaani riippuu vieläkin syyrialaisen jumalattaren temppelissä. Se on minun ympärileikkaukseni, sanoi Lukianos ja hymyili.

— Olen lukenut sinun kirjasi ja oppinut niistä paljon. Ihmetellen olen huomannut, että te sen ajan helleenit niin monessa suhteessa olitte meitä kehittyneemmällä kannalla.

Samassa astui saliin mies, gentlemanni kiireestä kantapäähän. Tukka voideltu, parta ajettu, purppuraan puettu ja valkoinen ruusu rinnassaan.

— Epikuros, sanoi Lukianos, tässä näet Herodotoksen skyytalaisen oppilaan. — Suonet anteeksi, ett'en muista nimeäsi, arvoisa skyytalainen.

Herodotos astui luo ja esitteli:

— Albertos Aristides Edelfelt.

— Joll'et paheksune, sanon sinua Aristidekseksi. Athenassa eli muinoin mies sillä nimellä. Kuuluisa mies, sanoi Epikuros.

— Hän oli saanut sen päähänpiston, että tahtoi loistaa ennen muita rehellisyydellään, herättäen siten kateutta kaikissa sekä tuttavissa että tuntemattomissa. Sen takia hän ajettiin maanpakoon. Kuinka nykyään rehellisyys palkitaan maailmassa? kysyi Lukianos.

— Minun kuulemani mukaan ei rehellisyys tällä haavaa ole kurssissa maailmassa. Kaikkein rehellisimmätkin ovat ruvenneet "jobbareiksi", sanoin.

— Hiob! sanoi Lukianos miettien. Tuttu syyrialainen nimi. Jonkunlainen profeetta, muistaakseni. Hän oli tänään rikas, huomenna rutiköyhä, mutta lohduttelihe lauseella: Herra antoi, Herra otti, kiitetty olkoon Herran nimi. Ymmärrän nyt. Skyytalaiset ovat aina kernaasti varastaneet. Ja aina kiittäneet Herraa, kun epärehellisyys on onnistunut.

— En ole skyytalainen. Kansani on päin vastoin tähän asti ollut Aristideksen oppilaita. Mutta nykyään ovat kaikki Europan kansat skyytalaisia.

Tulvi uusia vieraita sisälle. Kaikilla oli kasvojen ilmeissä selvästi kuvattuna heidän koulunsa suunta. Plato, jumalallinen, loi silmänsä avonaisesta katosta ylös taivaisiin. Herakleitos kulki itku silmissä hänen perässään. Demokritos nauroi ääneen ja Krysippoksella, stoalaisella, oli otsa huolestuneissa rypyissä.

Minut esiteltiin kaikille, mutta ei kukaan jaksanut muistaa barbaarisia nimiäni Albertos ja Edelfelt, vaari kaikki sanoivat aivan yksinkertaisesti vain: oi Aristides. Lukianos näytti Platolle kunniaistuinta pöydän päässä sanoen:

— Filosofeista ensimäinen, suuri Plato, suvaitsetko istuutua kunniapaikalle, kun alennuit noudattamaan kutsuani ja jätit tärkeät tutkimuksesi sikseen. Saanko kysyä, mitkä pulmalliset seikat tätä nykyä ovat pohdinnan alaiset akatemiassa.

— Me tutkimme valtio-oppia.

— Onko sinulla, rakas mestari, eteviä oppilaita?

— On joitakin. Hyperboreasta on saapunut eräs mies, muistaakseni Snellman nimeltä, joka on erittäin huvitettu valtio-opista. Hän on maailmassa jo kirjoittanut yhden osan tästä aiheesta, ja nyt hänellä on tekeillä minun opastuksellani toinen osa, josta juuri tänä iltana piti väiteltämän, mutta hän sai äkkiä esteen. Ikäviä kuulumisia entisestä kotimaastaan.

Herodotos nousi pystyyn ja sanoi:

— Minun oppilaani, tämä Aristides, on juuri hänen kansalaisensa.

— Vai niin, sanoi Plato. Snellmanin teoksesta huolimatta teidän kansallanne näkyy olevan hämärät käsitykset ihannevaltiosta.

— Kuinka kauan sinä olet ollut yhteistyössä tuon skyytalaisen kanssa? kysyi Epikuros.

— Jo toista kymmentä vuotta.

— Onko se valtio-oppi niin vaikeaa filosofiiaa, kysyi taas Lukianos.

— Se on kaikkein vaikeinta. Kas filosofiia, niinkuin uskontokin, jakaantuu kahteen osaan, taivaalliseen ja maalliseen. Taivaallinen filosofiia on erittäin viehättävää ja helppoa. Antaa vaan mielikuvituksen liidellä yläilmoissa, aatteita sikiää nopeasti ja runsaasti kuin sieniä sadeilmoilla. Mutta maallinen filosofiia, se on perin vaikeaa. Olevaiset olot ja luonnonlait vaikuttavat perin häiritsevästi ajatusten lentoon.

— Annas kuulua, mikä teidän yhteistyötä enin on häirinnyt, kysyi aina naurava Demokritos.

— Se naisten yhteinen omistaminen.

Krysippos stoalainen nousi ylös, rypisti ankarana silmäkulmiaan ja torui:

— Vanha mies, etkä lakkaa tuota kevytmielisyyttä saarnaamasta. Eikö sinua ala hävettää?

Lukianos, joka pelkäsi riidan heti alussa saavan liian kiivaan luonteen, koetti johtaa kysymyksen toiseen suuntaan. Hän pyysi:

— Oi rakas kunniajäsen, selvitä lyhyesti Snellmanin kanta.

— Hän väittää kiven kovaan, hullu mies, että naisenkin elämällä on oma tarkoituksensa, että naisellakin pitää olla valtiollisia ja yhteiskunnallisia oikeuksia.

Demokritos nauroi ja huusi:

— Sellaisessa yhteiskunnassa minä tahtoisin asua. Siellä ei naurun aiheista varmaankaan olisi puutetta.

Aina itkevä Herakleitos nousi pystyyn ja lausui haudantakaisella äänellään:

— Rakkaat veljet! Mikä maailman meno muuta on kuin ijankaikkista hautajaissaattoa. Ihmispolvet syntyvät toinen toisensa perästä. Mitä varten? Kulkeakseen kohti hautojansa. Lapsen syntyessä näen jo hänen hautansa avautuvan. Missä ikinä liikkuneekin, niin kulkee hän kohti kuolemaa, kohti hautakammioitaan. Toisella on pitempi matka haudalle, toisella lyhyempi. Mutta hauta on kaikkien ihmisten päämaali.

Hän purskahti itkuun ja Krysippos pyyhkieli myöskin kyyneleitään.
Hetken perästä hän jatkoi.

— Ei nainenkaan synny miestä varten, eikä itseään varten. Hänkin syntyy vain hautaansa varten. Siis hänellä olkoon samat oikeudet ruumissaatossa kuin miehelläkin.

Epikuros, jonka kieli jo vähin alkoi sammaltaa, tarttui maljaansa ja kiljasi:

— Eläköön nainen! Hän syntyy ruoanlaittajaksi, purppurankutojaksi, pehmeitten villavaatteitten neulojaksi. Eikä vain hautaa varten…

Samassa alkoi isoäänistä puhetta kuulua ulkoa. Uusia myöhästyneitä vieraita. Sisään astui nuorukainen niin kauniin ja uljaan näköinen, että tuskin koskaan sellaista olen nähnyt. Herodotos supatti korvaani:

— Alkibiades!

— Terve Kreikan kuuluisuudet, huudahti Alkibiades remuavasti. Minä tuon mukanani vielä mahtavamman valtin kuin täällä onkaan. Europalaisen sivistyksen luojan.

Sali täyttyi hyvien tuoksujen lemulla. Ovesta astui sisälle kaksi naisellisen ihanaa poikasta, ja heidän askeleissaan itse ukko Sokrates.

200

Kaikki kavahtivat pystyyn kunnioituksesta suurta vainajaa kohtaan. Plato tarjosi kunniasijan opettajalleen ja mestarilleen. Mutta tämä epäsi ja sanoi.

— Kunniasijoilla paleltaa, minä istun näitten kainojen nuorukaisten viereen jonnekin pöydän ääreen. He eivät ilenne istua vieressäni kunniapaikoilla.

Sokrates ja kainot nuorukaiset valitsivat paikkansa aivan vastapäätä Herodotosta ja minua. Supatin Herodotoksen korvaan sopivan tilaisuuden sattuessa:

— Ketä ovat nuo nuorukaiset eli ehkä oikeammin valepukuiset naiset?

— Toinen on Hyakintos, toinen Narkissos. Ne ovat Sokrateen seuralaisia ja majailevat samassa huvilassa kuin hän.

Hyakintos lemusi väkevästi, aivan henkeä salpaavasti, mutta Narkissos, hän säteili vaan puhtautta, punasia poskia ja sinisiä silmiä. Huilunsoittajattaret salin perällä virittivät paimenlauluja ja teorbin puhaltaja liritteli Pan jumalan ja Oreadien lemmenloiluja. — Naurava filosofi Demokritos huudahti iloisena:

— Kuule mestarimme Sokrates? Kuinka Xantippa jaksaa? Täällä keskusteltiin juuri siitä, ketä ja mitä varten nainen on luotu?

Herakleitos painoi nauravan filosofin alas paikoilleen ja nuhteli synkän näköisenä häntä:

— Etkö tiedä, että Xantippa parka on yhä edelleen sielunvaelluksella. Miksis joutavia latelet? Tiedäthän, että suuri luoja lähettää meille miehille vaimoja, jotta hautajaistuntu ei häviäisi mielestämme. Xantippa oli tällainen suuren luojan armoitettu lähetti. Juuri hän antoi koko Sokrateen filosofialle sen syvän ja vakavan leiman. Onko kukaan kuolevainen astunut kuoleman kynnyksen yli samalla levollisuudella kuin Sokrates. Hänen kotielämänsä oli yhtäjaksoista valmistusta tähän hänen suurenmoiseen kuolemaansa. Xantipalle olkoon kiitos ja kunnia!

Mutta Demokritos oli puhetuulella ja kysäsi iloisesti:

— Oi jumalallinen Plato! Sinun kertomuksesi siitä skyytalaisesta filosofista jäi kesken. Mitkä ne ikävät uutiset olivat, jotka hän oli kotimaastaan saanut?

— Siellä oli syntynyt verinen veljessota. Ajatelkaapa hyvät Kreikan miehet. Nyt puhutaan maailmassa yleisesti, että köyhälistön täytyy päästä yhteiskunnassa kaikki asiat määräämään. Minun ja skyytalaisen viisaan mielipiteet taas ovat hallitusasioissa aivan samat. Jumalten nimissä, filosofit maailmaa hallitkoot eivätkä oppimattomimmat.

Samassa kuului ääni eteisestä:

— Mitä sinä vanha kunniankukko höpiset. Filosofit ovat nahjuksia, hajamielisiä höperöitä. Eiväthän ne ole edes herroja omissa huoneissaan saati sitte maailman hallitsijoita.

Röyhkeä puhuja astui samassa sisään. Tukka oli takkuinen, kaappu oli likainen ja kaapun alta näkyi karvainen rinta. Lian haju pulmahti huoneeseen. Lukianos nousi ylös, meni häntä vastaan ja sanoi:

— Onneton Kyniskos! Ei sinua ole kutsuttu iltamiin.

— Minä viis välitän sinun kutsuistasi. Lepäsin tuolla vastapäätä tallin ylisellä. Näin että tänne kerääntyi noita itserakkaita houkkioita ja päätin saapua tänne sanoja vaihtamaan. — Niinkö että filosofitko maata hallitsemaan?

Ei kukaan ryhtynyt riitaan, sillä ennestään tiesivät, että kyynikot niin silmittömästi haukkuivat ja käyttivät karkeita sanoja. Narkissos ja Hyakintos nousivat pöydästä ja menivät lepertelemään huilunsoittajattarien kanssa. Kun ei kukaan vastannut Kyniskoksen kysymykseen, jatkoi hän itse:

— Tietäkää se, te muka sivistyneet, että nyt on teidän etsikkonne aika koittanut. Nyt käy Europan sivistyksen kuten muinoin Kreikan ja Rooman. Köyhälistö nousee ja kukistaa koko teidän kehutun yhteiskuntanne. Se on uutta orjain kapinaa. Niinkuin muinoin, niin nytkin taide ja tiede tuhotaan, kirjastot poltetaan ja marmoriveistoksista poltetaan kalkkia niinkuin tiedätte keskiaikana käyneen kristityssä Europassa. Tieteileminen ja viisastelu julistetaan pannaan ja yksinkertainen barbaarielämä koroitetaan kunniaan. Me kyynikot, koirat, tulemme maailmaa hallitsemaan niinkuin keskiaikana jumalan koirat = dominikaanit ja kerjäläismunkit tekivät. Muistakaa että tätä meidän voima-aikaa kesti kokonaista tuhatta vuotta. Meidän kyynikkojen halpa kaappu verhosi maailman mahtavinta hallitsijaa, Rooman paavia. Maailman köyhälistön diktaattori tulee taas ottamaan tämän kaapun kunnialliseksi virkapuvukseen.

En malttanut enää kuunnella, vaan rupesin huonolla kreikankielellä väittämään vastaan.

— Tuntematon filosofi. Muukalainen olen tässä seurassa, mutta nykyisen Europan tunnen hyvin. Ei Europan köyhälistö vihaa tiedettä eikä taidetta. Päinvastoin se pyrkii omistamaan sen. Ei se rakasta raihnaisia pukuja, niinkuin te ja kerjäläismunkit, nuo jumalan koirat, vaan se tahtoo pukeutua puhtaasti. On siis ero olemassa teidän ja heidän kapinan välillä.

— Valehtelet barbaari, huudahti Kyniskos. Niinkuin en minä tietäisi mitä skyytalaiset proletäärit tahtovat. Juuri sivistyneistön häviötä.

Lukianos keskeytti Kyniskoksen puhetulvan tarttumalla paistinluuhun, joka lepäsi lautasella, ja tarjoamalla sen Kyniskokselle. Kyniskos tempasi luun Lukianoksen kädestä ja pisti sen likaisen kaappunsa alle ja hävisi yhtäkkiä kuin oli tullutkin. Hänen jättämänsä lemu hävisi myöskin vähitellen. Painostava tunnelma vaan ei tahtonut häipyä. Silloin nousi isäntä ylös ja rohkaisi mieliämme seuraavilla lohduttavilla sanoilla:

— Arvoisat vieraani. Kyniskos maalasi eteemme synkän tulevaisuuden kuvan. Minä, joka elin teitä myöhemmin ja vavistuksella ajattelin sitä aikaa, jolloin Hellaan sivistys vaipuisi hautaansa kohti, tiedän, miten kaamea se tunnelma oli. Olen saanut kokea, että pahat aavistukseni toteutuivat. Järjen valo sammutettiin ihmisiltä kokonaiseksi tuhanneksi vuodeksi. Mutta ainaiseksi sitä ei koskaan voi tukahduttaa. Sinne jäi meidän ihanien kaupunkiemme raunioitten alle tulisoronen. Se kyti kytemistään. Se ei tosin loistanut, mutta ei se tyystin sammunutkaan. Meidän kirjastomme poltettiin muka pirullista viisautta sisältävinä, mutta jäihän lehtiriekaleita jäljille. Sinultakin Krysippos on hävinnyt kaikki sinun 700 teostasi. Mutta kipinästä on uusi loimu syttynyt, papyrysriekaleista on uusi viisaus versonut esille, samanarvoinen kuin meidänkin. Europa on taas maailman valon keskus. Käännyn sinun puoleesi, oi Aristides hyperborealainen! Ilmoita maailmaan, että ainoa keino välttää barbariian vallalle pääsemistä on valistaa kansa pohjakerroksia myöten. Orjia ei saa maailmassa olla, sillä orja nousee, karistaa ikeen niskastaan ja voi silloin sivistystä ja sivistyneistöä. Nykyajan skyytalaiset ovat rautakourin pidetyt henkisessä pimeydessä, nyt ne ovat heränneet ja tuho uhkaa taas meidän alkamaamme valistusta. Meidän aikoinamme oli orjalaumat lukuisammat kuin nykymaailmassa, sentähden oli romahdus niin suuri. Teidän orjilla on dogminsa, niinkuin muinoin meidänkin aikoina. Ja dogmien puolesta taistellaan aina säälimättömällä vimmalla. Terveen järjen malja!

Nyt Sokrates oli lämmennyt, kohosi pystyyn ja lausui:

— Lukianos on viitannut dogmien vaarallisuuteen. Olen yhtä mieltä. Ei koskaan saa antaa aatteitten vallata mieltä niin, että ihmisyys häviää. Onhan niin, hyvät ystävät, että ihmisen aivoihin mahtuu paljon erilaisia aatteita. Niihin ei ainoastaan mahdu, niihin väkiseltäkin tunkeutuu sellaisia. Eikö teistä siis tunnu nurinkuriselta, että ihminen sulkee pois näitä erilaisia aatteita ja rupeaa hautomaan vain yhtä. Tämä yksi aate valtaa vähitellen koko ihmisen sielun, kun hän ainoastaan sitä ruokkii. Sen sijaan, että hänen sielunsa yrttitarhassa kasvaisi joukko erilaisia kauniita kukkia, kasvaa siinä vaan yksi ainoa laji. Ja sellainen yrttitarha ei ole kaunis. Sellainen puutarhuri olisi teidän mielestänne tietysti hullu, joka puutarhassaan viljelisi vaan yhtä kasvia. Mutta yhtä hullu on sellainen ihminenkin, joka vain rakastaa yhtä aatetta, ja nyhtää juurineen ylös kaikki muut myöskin oikeutetut aatteet, niinkuin tuo Kyniskos. Tällainen ihminen on yksipuolinen. Ja yksipuolisuutta seuraa aina viha muita ihmisiä kohtaan. Koko ihmishistoria on täynnä todistuksia siitä, mitä turmiota yksipuoliset ihmiset ovat saaneet aikaan. — Olettehan kuulleet niistä riidoista, joita Epikuroksen, Zenon ja Krysippoksen jälkeläiset ovat panneet toimeen keskenään. Samoin olette lukeneet, mihin verisiin sotiin uskonnolliset liikkeet ovat antaneet aihetta. Eikä ainoastaan sotiin, vaan mielettömiin julmuuksiin. Aate on tappanut inhimillisyyden. — Mutta pidättäkää nauruanne. Mitä sanotte siitä, että valtiollisten puolueitten jäsenet vihaavat toisiaan ja tappelevat keskenään kuin koirat. Puoluepukarit! Onko ihmiselle ala-arvoisempaa kuin myydä sielunsa puolueelle ja sen ohjelmille. Mutta nämät puoluepukarit kulkevat kaduilla toistensa ohi tervehtimättä, vihaisesti mulkoillen toisiinsa. Ja mistä syystä? Järkevälle ihmiselle jonninjoutavista syistä. Naura Demokritos! Naura!

Filosofit nauroivat kaikki paitsi Herakleitos, jonka systeemissä nauru oli mahdoton tunteen ilmaisu. He nauroivat pilkaten, sillä puoluekysymykset olivat heidän mielestään filosofille ala-arvoisia, halveksittavia kysymyksiä.

— Mutta hyvät ystävät! Nykyään maailmassa harjoitetaan kauheita julmuuksia. Mitä luulette, onko siihen syynä julmurien raakuus vaiko heidän aatteensa? Jos kerran voimme historiasta todeta, että hyvinkin sivistyneet ihmiset ovat harjoittaneet julmuuksia, silloin siihen tietysti ei ole syypäänä raakuus vaan jokin muu syy. Minun käsittääkseni juuri yksipuolisesti kehitetty aate. Nyt köyhälistöllä on se aate vallalla, että muut yhteiskuntaluokat sortavat heitä. Tämä aate on heidät vallannut täydelleen. He eivät ajattele muuta, he eivät suo muille aatteille jalansijaa. Tämä yksipuolinen yhden aatteen viljeleminen se juuri on tehnyt heidät julmiksi. Eikä suinkaan raakuus. Sivistyneet kansat ovat aatteen hurmiossa aina julmemmat kuin raakalaiskansat. Tässä oppineessa seurassa ei minun tarvitse tuoda esille todistuksia. Sanon vain: ei kristillisen kirkon kidutukset pantu toimeen raa'an kansan puolelta. Päinvastoin. Sen ajan sivistyneimmät sen tekivät. Aate oli tappanut ihmisyyden. — Hyvät ystävät! Muistakaamme aina olla ennen kaikkea ihmisiä, vasta toisessa ja kolmannessa sijassa kansalaisia ja puoluemiehiä. Muistakaa: yksipuolinen aate tappaa inhimillisyyden.

— Oikein puhut, viisasten ensimäinen, huudahti Alkibiades, aate tappaa ihmisyyden. Heittäkäämme siis aatteet hiiteen. Niitä on jo jauhettu liiaksikin tänä iltana. Olkaamme ihmisiä. Hei huilunsoittajattaret, puhaltakaa iloisia tanssisäveleitä! Minä tahdon karkeloida.

Alkibiades tarttui Hyakintoksen ja Narkissoksen käsipuolesta kiinni ja kiidätti heidät keskilattialle, jossa rupesi vallattomasti teutaroimaan. Mutta viisasten ensimäinen, vanha Sokrates, sitaisi viinirypäleen oksan kosteille ohimoilleen, nousi ylös ja pyöri kohta huimasti nuorten miesten seurassa. Epikuros koetti tehdä samoin, mutta polvinivelet olivat liian vetreet. Nektarilla ja ambrosialla on taivaissa sama vaikutus kuin sampanjalla maailmassa. Demokritos sekä nauroi että hyppi. Herodotos ja minä temmattiin mukaan. Plato nousi pystyyn ja katseli ylös avonaisesta katosta taivaan vahvuudelle. Herakleitos yksin istui ja murjotti paikoillaan, ja vaikka huilut ja teorbit viheltelivät korvia huumaavasti, niin hän vain hyräili laulua: Mä kuljen kohti kuolemaa.

Nauru ja ilo olivat ylinnä, sillä kaikki muut, paitsi Plato ja Herakleitos, olivat juoneet sekoittamatonta ambrosiaa. Alkibiades tapansa mukaan rupesi sekä meluamaan että siirtelemään huonekaluja ja pudottelemaan astioita. Kuinka olikaan, niin hän kaatoi telmiessään lampun lattiaan.

Yön pimeys laskeusi saliin. Lukianos hoputti palvelijoita hakemaan uutta valaistusta. Hamuiltiin ja haparoitiin pimeässä ja haettiin istumasijoja. Silloin kuului kimakka kirkuna huilunsoittajattarien taholta. "Valoa, valoa", huusivat kaikki. "Soittajattaria on kohdannut onnettomuus!"

Samassa palvelijatkin saapuivat juosten, uudet lamput käsissään. Sali pulmahti samassa valoisaksi. Mutta näky, mikä silmiämme nyt kohtasi, oli tyrmistyttävä.

Eräs soittajattarista takoi Herakleitosta huilullaan päähän minkä jaksoi ja huusi:

— Tuo itkupussi tahtoi väkisin minua suudella.

Kaikilta pääsi hämmästyksen höpinä:

— Herakleitos! Herakleitos! Sinäkö siellä? Sinäkö siellä?

Mutta Lukianos kiljasi:

— Eläköön Herakleitos! Aate ei ole tappanut ihmistä.

Ja Demokritos nauroi:

— Oikein, rakas Herakleitos. Sinä kävit neuvomassa hautajaistunnelmaa.
Tyttö kirkasi haikeasti, kuin taitavin ruumiinitkijä.

Herakleitos vetäytyi syrjähuoneisiin ja kuului itkevän. Krysippos lähti häntä lohduttamaan. Mutta me muut hyvästelimme isäntäämme, sillä oli jo keskiyö.

VESIKANSASSA.

Paavo Korhonen tuli Kiialaan kalankaupalle. Toin terveiset Kristiina Tossavaiselta, suuren kansanrunoilijan leikkitoverilta. Annoin myöskin karamellin Paavolle.

— Sitä Tossavatarta vain aina lapsettaa. Luulee olevansa punakka paimentyttö, vaikka on kurttuinen ämmä. Suun imellos aina mielessä.

Paavo pisti karamellin liivintaskuunsa ja sytytti brunapriiman palamaan.

— Muikun puutteessako ne siellä raadin jäsenet huokailevat?

— Muikun? Ei Louhi, ei Väinämöinen eikä Porthan kuulu kuukauteen saaneen maistaakkaan kalakukkoa.

— Ei se Porthan niinkään kukosta välitä, nuorena kun muutti Viitasaarelta, mutta se Tossavatar on niin utakka kukkomies, ettei mokomata. Herra Europaeus taas ei kuulu muuta syömistä kaipaavankaan.

— Pääsenkö teidän veneessä Aholan saareen Paavo Ruotsalaista tapaamaan.

— Osannetteko soutaa?

— Olen osannut ennen muinoin, nykyään on ruumiini hieman vieraantunut tästä urheilusta. Perää osaan pitää.

— Sikaako uittaa?

— Osaan sitäkin, mutta osaan meloakin. Olen syntyjäni Saimaan rannoilta.

— Kun melonette koko matkan, niin tulkaa mukaan. Minä sitte soudan.

Lähdettiin soutamaan. Järvet olivat kuin ota ja anna Keski-Suomen vesistöä. Oli saaria, oli lahtia, oli salmia, oli selkiä. Paavo souti hiljasen verkkaan, niinkuin tottunut kalamies tekee. Kaukaa näkyi Pisan kalju, Kinahmin vuoret ja jylhä Tahkomäki. Siellä vuorten keskellä sijaitsi Aholan saari, jossa merkillinen mies, Paavo Ruotsalainen, asui suuren pietistalauman ympäröimänä.

— Kalasteleeko se Ruohtalainen.

— Ei se tahdo oikein kunnolleen malttaa. Levoton on luontonsa. Ei raski pitää suutaan kiinni, haastelee alinomaa siitä suuresta synnistään ja synnintunnostaan, mutta eihän ne ahvenet sellaisesta välitä. Ehon valtahan se ahvenella on tarttua onkeen jos tahtoo. Niinkuin ihmiselläkin. Ei ne tiedä synnistä tämän taivaallista. Ne ovat suruttomia, kuten suurin osa ihmisiäkin. Ja Paavo vihaa suruttomia.

— Ketä vainajia täällä asustaa?

— Savolaisiapa ne tahtovat olla kaikki tyyni, paitsi sellaisia, jotka käymäseltään pistäytyvät. Kävi se Runeperkin täällä kalalla menneellä viikolla.

— Kuka häntä souteli näillä vesillä?

— Minut ne hakivat?

— Runomitallako te toisianne puhuttelitte?

— Ei lähe Runeperkiltä suomalainen runo. Hyvä kun lähtisi tavallinen puhekkaan. Pahasti suomi kakerteli suussaan. Ongittiin ahvenia ja saatiin kumpikin 100 kappaletta, niin sanoi, että hän sai liika paljon. Lie tarkoittanut yhtä paljon. Valitti ett'ei ystävistään ole kalatovereiksi. Topelius ei jaksa soutaa ja Kiven ovat lähettäneet vaellukselle.

— Vai vaellukselle! Mitäs se Kivi on rikkonut?

— Kuului ottaneen päänsä täyteen ja tapelleen oikein nurmijärveläisiks'. Niinhän ne Hämeen miehet ovat aina tehneet. Selvänä ne jurrottavat kuin kiisket pohjakuopassa, humalassa leiskavat kuin mulloset koskessa. Sanoi Juhani Ahoa hartaasti odottavansa. Se kuuluu jaksavan soutaa ja meloa, ja onkivan kuuluu perhosilla ja sontiaisilla. Liekkö siinä perää?

— Totta on. Joka kevät se kulkee Helsingin katuja suuri raamatuntapainen kirja kainalossa, täynnä teko-perhosia, -sontiaisia, -sudenkorennolta, -ukonkoiria ja senkin päitä.

— Juuttaan kalako se niitä syö?

— Ei kun lohet ja harjukset.

— Loihtiiko se niitä raamatun lehtien välissä?

— Mitä tehneen! Olihan se pyhä Pietari kalamiesten esikuva. Aho kääntää hänen epistoloitaan selevälle savonkielelle talaviseen aikaan, kesällä se taas venelastittain soutaa silakoita maihin. — Yksinkö se Runeberg kävi täällä?

— Ei, olihan sillä runoilija Oksanen matkassaan.

— Onkiko Oksanen?

— Ei onkinut. Kunnioituksesta suurta runoilijaa kohtaan se vain pujotti lierot väkärautaan. Muuten hoiti tulkin tehtävää. Osasi hyvästi savonkieltä. Tuittupäinen mies. Minullekin kivahti kun vastatuulessa räiskähti vettä veneeseen:

— "Kuulehan sinä, s——n Puavo, jos et sinä herkiä räiskyttelemästä vettä kuuluisan runoilijan kintuille, niin minä paiskoon sinut riipan jatkoks' tuonne sullaan." Muuten oli lystikäs mies. Tarjosi ryyppyjä suurelle runoilijalle ja minulle ja otti itsekin. Ei meistä yksikään illan suussa enää eroittanut ahventa kiiskestä, salakkata särestä.

— Illan suussa on Suomen runoilijoita usein vaivannut samanlaiset näköhäiriöt.

— Ryyppeekö Aho?

— Ei kun palan painoksi. Mutta eihän se Aho olekkaan runoilija, hän on vain kirjailija. Suomen vakituiset runoilijat ovat vieläkin sitkeitä istujia juhlapöytien ääressä, niinkuin sinäkin muinoin niissä Rautalammin häissä. Aamun suussa niillä on silmät punaisina kuin särillä. Mutta runo ei luista muuten kylmissä maissa. Sinä kuolit onkimatkalla veneeseen. Ei muut kuin laklattava aalto, rannan koivut ja pohjakivet nähneet sinun ummistavan silmäsi kuoleman uneen. Olitko ryypännyt ennen kuoleman hetkeäsi?

— En. Jos olisin sen tehnyt, en olisi vielä silloin kuollut.

— Niin juuri. Jos Runebergilläkin olisi ollut taskumatti mukanaan, kun hän seistä värjötti ampumakopissaan teeren kuvien alla, ei olisi halvaus häntä kohdannut, ja arvaamaton joukko ihanoita runoja olisi pulpunnut esille Suomen iki-iloksi ja iki-kunniaksi.

— Oletko sinäkin ryyppymies, niin kauniisti latelet viinan siunauksista?

— Tuskin paljoa häävimpi kuin Ahokaan, mutta minä taas en olekkaan koskaan runoillut, en ainakaan rakkauslauluja. — Tahtoisiko arvon Vihta-Paavo tuikun?

— Sain Kiialassa pari kolme. Mutta ei se Kiialan viina taho pysyä piässä. Veelläkö lienöön sekotettua.

— Paavo Ruotsalaisella kai sitä on tarjota. Ainahan niillä heränneillä sitä tavaraa on.

— On muilla, ei Paavolla. Ei ne Paavon viinat joudu vieraita odottamaan. Kunpa edes riittäisi talonväellekkään. Mutta itse se aina huitturissa hoippuu. Kun me sen Runeperkin ja Oksasen kanssa käytiin maissa Aholansaaressa, kuului kova mökä talosta. Heränneet riitelivät hurjasti keskenään, mistä pikku asiasta lienevätkään toraa pitäneet — ei niiden riidoista muut mitään tajua — ja joivat nektaria Paavon luona. Kohta Paavo tulikin rantaan, kun kuuli, että vieraita oli tullut veneellä mutta eihän se muuta kuin hoki:

— Hui hai, Rupsan pojat, ruukiss' on joulu! Hän herkesi juopuneemmaksi kuin olikaan, näyttääkseen muka meille, että hän oli paatunut syntinen, oikea synnin orja. Runeperk kysyi:

— Mite' hän sano'?

Oksanen selitti, että Rupsa on kestikievari lähellä Juvan tehdasta ja Aholansaari on taas Syvärissä, siellä ihan naapuruudessa. Mutta Oksanen lopulta vihastui ja huusi Paavolle:

— Suu poikki Paavolta! Mitä sinä vanha varis yhtä sammoo vatkutat. Ei myö olla uskovaisia, hoasta kerrankin järkee. Säästä Rupsajuttusi uskovaisillesi. — Mutta Ruohtalainen vaan huitoi käsivarsillaan ja rähisi:

— Hui, hai Rupsan pojat, ruukiss' on joulu!

— Oletko sinä rakas Vihta-Paavo usein käynyt kaimaasi katsomassa, kysäsin.

— En muulloin kun soutaessani vieraita kalamiehiä. Juhannuksen aikana sousin piispa Agricolaa näillä vesillä, ja silloin niinikään poikettiin Aholansaaressa.

— No miten Paavo ja Agricola sopivat keskensä?

— Huonostippa, huonosti. Paavo oli sattumoilta selvällä päällä eikä reuhannut. Kysyä tokasi vaan heti Agricolalta:

— Kuule sinä arvon piispa, Luteruksen oppipoika, voiko suruton periä taivaan?

— En mä simmot ymmärrä, vastasi piispa. Mike suruton on? Lutherus ja minä olimme iloisia miehiä. Olemme perineet taivaan niinkuin sä, ja muut syntise' ihmise'.

— Harhaoppinen oot, harhaoppinen. Vielä tulee tuomio, sitä minä odotan. Silloin nähdään iloitsetteko te suruttomat. Helvetti teidät perii.

— El' sä molkota! Kyll' vaan lait' ihminen taivaan aina perii.

— Vai lait' ihminen? Kunnon miestäkö tarkoittanet. Tiiätkö, miten muka kunnon miehille käy. Ei muuta kuin niskat nurin ja putii palavaan pätsiin!

— Syntipukitko taivaan perivät? kysyi Agricola.

— Sinäpä sen sanoit, huudahti Paavo. Syntipukit juuri taivaassa peräpenkillä istuvat ja lait' miehet jäävät ulos tuiskuun ja tuprakkaan. Näin sanoo raamattu. Ensimäiset tulevat viimeisiksi ja viimeiset ensimäisiksi. Sinun pitää joka päivä tuntea synnin painavan, synnin repivän lihassasi, silloin olet oikea kristitty, silloin sinulle taivaan portit aukenevat ja lyödään selkiselälleen.

Paavo Korhonen hymähti ja jatkoi:

— En malttanut olla ääneti vaan kysyin: "joka päiväkö sinä, kaima kulta teit syntiä?"

— Joka päivä, ja joka yö ihminen tekee syntiä. Sinä Korhonen et sitä tuntenut omassa tunnossasi; sinä olit suruton.

— Mitä syntiä sinä joka päivä ja yö teit? kysyin edelleen.

— Kaikkia sekä sielun että ruumiin syntiä.

— Et tuota liene ollut humalassa joka yö. Enhän minäkään, suruton maailmanmatti, sentään joka yö pidoissa laulanut. Vaikka kertoivathan ihmiset siellä minun kotipuolessani että markkinoilla kuuluit vuoroon veisanneen vuoroon hihkuneen.

— Ei suruttoman veisuu veisuulle tunnu. Mutta kun syntinen parkasee sielunsa tuskassa, silloin se veisuu on kuin hulttiokoiran älähdys, kun sitä herra kalikalla heittää.

— Tahallasiko syntiä teit, että hälinä kauas kuuluisi?

— En tarvinnut tahallani tehdä, synti asuu aina veressä.

— Niinhän ne pahat kielet kertoivat teistä heränneistä, että te vaimoinne haudan partaalla jo heittelitte lämpimiä silmäyksiä nuoriin tyttölöihin. Puolen vuoden perästä olitte jo uusissa kihloissa. Ja kaikki teidän mahtimiehenne kuolivat kolmannen jopa neljännen vaimonsa syliin, pirteinä sulhaspoikina loppuun saakka.

— Se on sekä Jumalan että ihmisten lain mukaista. Se on synnin lakia, sanoi Ruotsalainen.

— Niin, mutta taisitte te joskus loukata ainakin Mooseksen lakia, sen kymmentä ja kuudetta käskyä. Muistelen kuulleeni, että te syyttelitte toisianne monenlaisista rikoksista.

— Niin, niin, syntiä, syntiä me teimme, sentähden me toivomme armoa, parasta armoa, kun kerran suurtuomio tulee. Sitä minä odotan, ja ikävissäni täällä Tuonelassa ryypiskelen. Ah, milloinka se Kristus tulee tuomiolle! Minä vihaan tätä Tuonelaa, jossa suruttomat saavat nokka pystyssä rehennellä ynnä vanhurskaitten kanssa.

Silloin Agricola suuttui ja sanoi minulle:

— Paavo Korhone, soura viekkaast' tonn' käsin, emmä enää kerk' kuulema ton' forviti = itserakkaan äijän praakaust'. Täll' tunnill' ahvene' nappava'. — Ja me soudettiin "viekkaast" — sillä kai se piispa lienee tahtonut sanoa vikkelään — muutaman luodon kupeeseen, jossa käsnäpäitä lahnoja ja ahvenia sai ongella.

Paavo pisti tulen piippuunsa ja souteli äänetönnä edelleen. Kotvan ajan kuluttua hän taas ryhtyi juttusille. — Savolainen ei pidä pitkiä puhelun lomia.

— Tuo Paavo Ruohtalainen on viisas mies ja sukkela suustaan. Se sutkauttaa ja näsäyttää niin että tulta silmissä iskee. Mutta muutamissa asioissa se on löylyn lyömä. Sitä sanottiin minun nuoruudessani Löyhkä-Paavoksi. Se oli jo aika-ajoittaan vähän niinkuin hullujen kirjoissa. Kuuluipa itsemurhaakin tuumineen.

— Tällaisia kiihkohermoisia, eteviä miehiä on ilmestynyt niinkauan kun ihmisiä maailmassa on ollut. He ovat kaikki samanlaisia. Hermot heikot, tunteet kiihkoisia, mutta äly erittäin elävä. Et niitä saa sanoilla kytketyiksi. He antavat teräviä vastauksia, ja järjen juoksu on nuhteeton. Niinkuin useinkin mielenvikaisilla. Yksi ainoa pettää. Se on se pohja, jonka päälle he rakentavat oppinsa ja mielikuvituksensa. Se on ventoa, hullua, kestämätöntä. Kaikki muu on kirkasta ja järkiperäistä. Paavolla lähtökohta on ventoperäistä, muu kaikki pätevää järkeä.

— Niin, sitähän se hokee, että ihmisen alati täytyy tuntea synnin painoa. Ihmisen täytyy vuoroon tehdä syntiä, vuoroon katua. Ja kun ei jaksa syntiä tehdä, niin pitää luulotella muille, että synti vain aina on mielessä. Mutta kun siitä yhdestä synnistä — tietänet mitä tarkoitan — aina vaan paukuttaa, niin kuulijoissa sen tunnon helposti herättää. Varsinkin naisissa. Heillä se aina on vähän vireillä, meillä miehillä vain aika ajoittain. Ja ne naiset, ne niin mielellään siitä synnistä kuulevat puhuttavan, jonkatähden naiset aina Paavoa ympäröivät. Oli niitä miehiäkin joukossa, mutta harvakseen. Naisia sadottain istui lattioilla ja kuunteli tarkkaan, miten Paavo kehui olevansa suuri syntinen, aina vain synti mielessä. Tiedättehän, miten Savossa sanotaan, kun illalla rupeaa raukaisemaan: "Puhutaan rakkaudesta, niin ei nukuta". Ei ne naiset nukkuneet, kuin Paavo pauhasi synnistään.

— Naiset aina kerääntyvät profeetan ympärille. Niin on ollut ennen, niin on nytkin ja niin tulee aina olemaan. Naiset ovat kiihkohermoisia, niinikään profeetta. He sopivat mainiosti yhteen. Naiset kuvittelevat kuulevansa Jumalan sanaa, vaikka heillä vain on edessään kiihkoinen mies, joka supattelee ärsyttäviä tunnustuksia.

— Ei ne terveet naiset milloinkaan liittyneet Paavon joukkoon, jatkoi Korhonen. Kahdentoista lapsen äidit pysyivät poissa. Eikä se Paavon ensimäinen vaimokaan milloinkaan suostunut hänen tuumiinsa. Äkäinen kuului olleen kuin turkinpippuri. Kuului heittäneen kirveelläkin miestään. Kun vain ei olisi nyt kotosalla. Meille tulee äkki lähtö, jos eukko on tuvassa.

— Kummakos se! Profeetta kävi pikimältään kotonaan, jo lähti taas kuukausiksi saarnamatkoille. Jätti vaimon ja lapset pettua jyrsimään. Helpompi juopon vaimon kohtalo kuin profeetan emännän. Ei ihmekkään, että käsirysyä joskus syntyi. Vaimo oli terve ihminen, ja rakasti siis, korkean luonnonlain mukaan, lapsiaan, ei kulkuri miestään, joka perheen tuuliajolle jätti. — Lönnrot väitti nähneensä heränneitä Kajaanissa, mutta sanoi säälineensä heitä, sillä kaikki olivat hermotautisten näköisiä ja tapaisia.

— Kävin minäkin Ruohtalaisen kokouksessa kerran siellä Rautalammilla. En kärsinyt kauan katsella, en kuunnella. Pois piti lähteä. Voihkinata ja huokauksia. Rupesipa eräs akka piehtaroimaan ja ulvomaan. Olipahan vain sellainen heppana eukko, naimaton, lapsirikas. Mutta Ruohtalainen kivahti, kun näki minun tekevän poislähtöä ja huusi: "Sinäkin Korhonen vaan rallattelet niitä renkutuksiasi, tartu virsikirjaan kiinni ja tunnusta syntisi. Suruton oot, kaima parka, ei sun laulus taivaassa kelpaa". En vastannut muuta kuin että "en minä niitä taivasta varten sepitäkkään, rautlampelaisille vain ratoksi. Hullumpia juttuja ja sutkauksiahan sinä suustasi puotat kuin minä. Luuletko sinä, että ne Moosekselle ja profetoille kelpaavat". — Samalla livahdin pellolle, ja Ruohtalainen kuului saarnaavan "elä istu siellä kuin pilkkaajat istuvat", sillä tarkoittaen minua, vaikka en eläissäni pilkannut kirkkoa, en kirkonmiehiä, en kirkonmenoja; vallesmanneja vain ja papinpoikia ja hävyttömiä häikäleitä. — Mutta tuollahan se Aholansaaren venevalkama jo on!

Pitkä, huiskea, laiha mies näkyi seisovan rannalla. Oli onkimatkalle valmistautumassa. Miettivän näköinen oli, tutki siimojaan, nenä pystyssä ja kippurassa kuin hauen koukku.

— Kunhan se ensimäinen akkasa vaan ei olisi kotonaan, sanoi Korhonen ja käänsi päätään kepeästi puolelle jos toisellekin. Pelkään, vanha poika, tupakarhuja.

Soudettiin rannemmalle. Korhonen nousi pystyyn ja kysyi:

— Kuuleppa, kaima kulta, onko se vanha vaimosi kotosalla?

— Marjaan meni. Kuka sinulla on tuolla perässä sikaa uittamassa? Iso on kuin heinäruko?

— Onpahan vaan elävä ihminen. Halusi sinua haastatella.

Ruotsalainen heti herkesi iloiselle päälle, rupesi huitomaan käsillään, niinkuin juopuneilla on tapana.

— Terve miehelle, vanha suruton rekilaulujen seppä, huudahti Ruotsalainen ja pisti Korhoselle kättä. Terve sinäkin, surun laakson airut!

Ruotsalainen tarkasti minua kiireestä kantapäihin ja loi tutkivan, terävän silmäyksen minuun. — Tätä tunkeilevaa silmäystä ne heränneet ennen muinoin maailmassa kovasti kavahtivat. Paavo oli muka terävä ihmistuntija.

— Ootko sinä tuhlaajapoika vai sen vanhempi veli, kiljasi Paavo ja ojensi minulle kätensä.

— En kumpanenkaan!

— Tuhlaajapoika oot, näen sen silmistäsi.

— En ole. En ole isältäni perinyt pennin pyörääkään. Minulla on säästöpankissa satoja markkoja. Sikopaimenkaan en koskaan ole ollut. Tuhlaajapoika en ole. Kitupiikki olen.

— Sitte sinä olet sen vanhempi veli, tuo tekopyhä raukka. Sinussa on itsevanhurskauden synti.

— Olkoon se kaukana minusta! Sinun silmäsi pettävät, Paavo parka. En ole kumpanenkaan. Olen tosin aina matkoilla kuten tuhlaajapoikakin. Olen kulkenut maat mantereet, kauempana kuin tuhlaajapoika konsanaan, mutta aina palannut joku ropo taskussa kotia. En koskaan vanhempien edessä ole vararikkoa tehnyt, niinkuin, sen pahempi, usein vieläkin tapahtuu matoisessa maailmassamme. Tekopyhä taas en ole liioin ollut!

— Sinä viisastelet.

— En viisastele. Mutta sinun sairaaloinen itserakkautesi joskus iskee harhaan. Niinkö sinä luulet, ettei muita ihmisiä olekkaan kuin tuhlaajapoikia ja sen vanhempia veljiä. Vähänpä ihmisiä tunnet. Minä olen keskimäinen veljeksistä.

— Ei hänestä raamatussa lueta.

— Raamattu on vaan kirja. Ei siinä kaikista ihmisistä lueta, mutta avarassa maailmassa on paljon seikkoja, josta raamatussa ei hiiskuta sanaakaan.

— Pilkkaatko raamattua?

— En. Minä tunnen raamatun ja osaan antaa sille sen arvon, mikä sille tulee.

— Kovin olet koppava poika. No mikä se keskimäinen poika sitte oli.

— Se oli nöyrä mies, joka rakasti molempia veljiään, eikä vaan tuhlaajapoikaa. Tuhlaajapoika ei ole mikään ihanne ihminen, niinkuin sinä luulet. Ei tuhlaajapojasta koskaan kunnon eläjää tule, yhtä vähän kuin mätähongasta rakennuspuita. Mikä on mätä kerran, se on mätää. Synnintunnostaan huolimatta on tuhlaajapoika aina mennyttä kalua. Hän tartuttaa mätää ympärilleen. Tuo nenätön tuhlaajapoika on aina vaarallinen ilmiö isän huoneessa. Niinpian kun hän voimistuu hieman, hän lankeaa uudestaan. Nuorten palvelijattarien kauhu! Ei sovi hänestä iloita eikä häntä kunnioittaa, sääliä kyllä ja rakastaa. Vanhempi veli oli ehkä hieman ikävä, kodin kunniankukko, mutta luotettavampi kuin tuhlaajapoika. Usko pois Paavo, ilo on jumalisempaa kuin suru. Keskimäinen veli oli oikea isän poika. Vanhempi veli oli ikävä murjottaja, mutta huonoin kaikista oli tuhlaajapoika. Joll'et kovin suuttuisi, tahtoisin väittää, että hän oli huonompi ja syntisempi kuin sinäkin, Paavo parka. Et piisaa tuhlaajapojalle. Jumalan kiitos!

— Suruton olet, ihmisparka! Tuomittu olet.

— Niin olen. Ja suruttomana tahdon elää, sillä suruton ei vihaa, ei tuomitse ketään. Suruton tahtoo elää ja suo muillekin elämisen oikeuden. Te surulliset luulette olevanne maan suola, mutta olettekin vaan tuomitsevia pippuripusseja, ja itserakkaita raukkoja. — Nyt tiedät, minä olen suruton keskimäinen veljes.

— Oleppa, vaikka olisit pahnan pohjimainen. Mutta hullusti sinun käy viimeisellä tuomiolla. Sanot tuntevasi raamatun. Tietänet siitä, että vain viheliäiset ihmiset autuuden perivät.

— Mutta ethän sinä itse ollut viheliäinen ihminen. Sinähän vain tekeydyit viheliäiseksi. Olet tutkinut minua. Suvaitsetko että tutkin sinua. Mikä synti sinua vaivasi, kun nuorena miehenä karkasit kotoasi hakemaan lohdutusta vanhalta hurskaalta neljänkymmenen peninkuorman päästä?

— Minä olin suuri syntinen, suurin maailmassa, huokasi Paavo.

— Et tahtone tautia avoimesti tunnustaa, yhtä vähän täällä kuin maailmassa. Teillä oli vaan yksi synti. Kaikki sen tiesivät tarkemmin sanomattakin. Niinkuin saaristossa kalalla tarkoitetaan silakkaa niin teilläkin synnillä tarkoitetaan sitä ihmisen intohimoa, joka on väkevintä ja samalla pyhintä, aina hereillä, aina saatavissa kuin silakka ranta-asukkaan ateriasta, kaiken elämisen ehto, luomakunnan ainoa tarkoitus. Sitä te sanoitte synniksi, vaikka ilman sitä ihmiskuntaa ei voi ajatellakaan. Sinä nuorena tätä tunnetta säikähdit, sillä sinussa, niinkuin monessa muussa henkevässä nuorukaisessa, se ylivoimaisena puhkesi esille, niin että se muuttui harhavietiksi. Minä supatan sen sinulle korvaan (Supatin sanan Ruotsalaisen korvaan). Elä ole milläsikään Paavo! Et sinä ainoa sellainen ole ollut maailmassa, etkä tule olemaan! Kaikki herkkähermoiset nuoret miehet ovat sellaisia. Pelastuit siitä, kuten niin monet muutkin. Se on kaikkien taiteilijain penikkatauti. Kaikkien, joilla on mielikuvitusta. Et sinä saa ylvästellä sillä, että syntinen olit; miehiä ne on muutkin. Eikä se mikään harvinainen tauti ole. Yleisin kaikista.

— Koppava olet. Luulet tutkivasi sydämmet ja munaskuut, sanoi
Ruotsalainen, nyt jo luopuen kaikista muka juopuneen eleistä.

— Se tauti se juuri tekee herkkäviettiset miehet ja naiset uskonnollisiksi. Sitä tautia te kaikki heränneet mahtimiehet poditte. Ja kun sinä siitä taudista saarnasit ja pauhasit, niin sanasi sattuivat kuulijain arimpaan kohtaan. He heräsivät ja ihmettelivät, että oivalsit heidän helmasyntinsä. — Mutta kuuleppas, rakas Paavo, sitä tautia seuraa aina sairaaloinen itserakkaus, sairaaloinen halu kuuluisuuteen ja maineeseen. Sinä et viihtynyt kotonasi. Sinun piti päästä seuroihin, joissa ihmiset ihaillen kuuntelivat sanojasi, joissa jokainen silmä sinua seurasi, joissa kuoleman hiljaisuus vallitsi, kun sinä suusi avasit. Mutta kaikki sinun seuralaisesi olivat herkkähermoisia, saman taudin potilaita. He janosivat myöskin kuuluisuutta, mainetta ja huomaavaisuutta. Sentähden he pukeutuivat körtteihin, jotta kaikki ihmiset viittaisivat ja supattelisivat: "katso tuossa kulkee herännyt, tuossa astuu pyhä mies". Kysyn tässä: eikö itserakkaus, turhamaisuus ja maineen halu ollut sittekin sinun helmasyntisi, kaikkia muita syntiäsi kuumempi?

— Sinähän saarnaat kuin suuren leipäpitäjän paras pappi, hymähti
Ruotsalainen.

— Niin, elä tästäkään ole pahoillasi! Sinulla on ollut edelläkävijöitä, sinulla on oleva seuraajia. Erämaasta ilmestyy aina tällaisia pitkätukkaisia profeetoita, mikä mihinkin hassuun pukuun puettuna. Jos Nilsiässä kompuroisi kamelia, niin sinäkin olisit teettänyt itsellesi körttipuvun kamelinkarvoista, jos Nilsiässä olisi ollut lihavia heinäsirkkoja ja kimalaisia, niinpä sinäkin olisit niitä ahminut ja niiden nesteitä juonut. Näitten puutteessa keikaroit hurstipaidoissa ja piikkohousuissa ja söit pettua, mutta et juonut hunajaa vaan hieman kuivempia nesteitä.

Syytäessäni näitä sanoja suustani tunsin jonkun nykivän takinlievettäni. Paavo Korhonen supatti hätäisesti korvaani:

— Lähdetään hyvän sään aikaan liikkeelle. Marjamiehet näkyvät palaavan kotiaan rantakiviä myöten.

Hän pisti kättä Ruotsalaiselle ja livahti veneeseen. Ei minun auttanut muu kuin seurata häntä. Kättelin Ruotsalaista ja syöksyin veneen perään.

— Melokaa nyt, jos jaksanette, hätäili Korhonen.

Kokka kohisi, kun Korhonen veti airoillaan. Ruotsalaista kuului naurattavan meidän hätäinen lähtömme. Hän oli ihmistuntija ainakin Korhosen sieluun nähden.

Ei pitkään aikaan virketty sanaakaan. Korhonen kiskoi venettä hartiavoimillaan. Katsahdin taakseni. Ruotsalainen tervehti sydämmellisesti vanhaa vaimoaan ja näkyi ystävällisesti häntä puhuttelevan. — Äkäpussi talossa on parempi turva kuin huono vahtikoira.

Vihdoin keskeytin vaitiolon:

— Korhonen hoi! Eikös jo uskallettaisi hieman jutella. Eihän Aholan saarta enää kunnolleen näykään. — Suurilla miehillä on usein pahat akat.

— Niin on tuolla Ruohtalaisella ainakin. Se ajoi minut kerran ulos tuvasta, kun vähän maisteltiin kaiman kanssa. Ei muuta kuin kiljasi ja sanoi miehelleen: "vai rupeat sinä jo suruttomia kokoomaan ryypyillesi! Etkö enää tyydy heränneitten seuroihin. Lystimpihän se tuo Korhonen taitaisi olla kuin nuo vanhat Niskaset ja Naskaset, mutta pois viinamiehet talosta! Taivaassahan sitä nyt ollaan eikä Nilsiän perukoilla." — Pitipäs Ruohtalainen suunsa kiinni; eipäs suupaltto hirvinnyt tikahtaa sanaakaan. Minä olen aina pelännyt kiukkuisia akkoja. Kun niihin järki pystyisi! Mutta suuria lapsia ne naiset aina ovat.

— Niin, lapsen pehmeät lihakset naisilla iät kaiket on. Lienevät aivotkin samanlaiset. — Mutta ihmeellinen se Paavo Ruotsalainen sittenkin oli miehekseen. Ei ollut saanut muuta sivistystä kuin rippikoulussa, mutta siitä huolimatta itse rippikoulun pitäjät ajoivat hänen luokseen oppia saamaan. Ja mitä hän opetti? Ei muuta kuin sitä yhtä samaa, että synti painaa, synti vaivaa. Se on, koko maallinen elämä oli muka syntiä. Ja tätä hullua sadatusta kuulemaan kerääntyi kansaa laumoittain. Paavo oli herkkähermo-potilas, ja tautiaan hän tartutti kaikkiin, jotka olivat vastaanottavaisia. Hänen seurakuntansa oli niinikään hermotautista. Siitä kantaa Lönnrot todistusta. Niinkuin ruumiin rutto tarttuu ja leviää, niin sielunkin sairaus tarttuu miehestä toiseen. Paavo rakasti esiintyä viheliäisenä, rakasti sadatella itseään. Niin, sekin on tautia, pyhää tautia. Tuo orjan tilanteen ihannoiminen, tuo Herran patukan suuteleminen on nykyään todettu aivan yksinkertaiseksi ruumiilliseksi taudiksi. Ja tätä tautia potevat kerääntyvät suurissa laumoissa eri seurakunniksi. Niihin kuuluu sivistyneitä ja sivistymättömiä suloisessa sovussa. Kaikkia yhdistää yhteinen merkillinen hermojen taipumus. Paavon ympärillekin kokoontui sekä rahvasta että hienostoa. Hänestä tehtiin kahden hiippakunnan piispa, Suomen vihkimätön arkkipiispa. Ja hänen hiippakuntaansa kuului suuriruhtinaskunnan kaikki herkkähermoiset uskovaiset. — Mutta niinkuin rutto toisin ajoin raivoaa laajemmin ja yleisemmin, toisin ajoin vaimenee, niin tämäkin henkinen tauti aika ajoittan kulovalkean tavoin leimahtaa liekkeihin ja ryskäen kulkee maita mantereita taas sammuakseen kuin sytykkeitä puuttuu. Ajantietojen hämärimmistä kaukaisuuksista tällaiset liikkeet tunnetaan. Ne ovat aina olleet samanluontoiset. Tuprahtavat äkkiä ilmi liekkiin, ja sammuvat taas vähitellen. — Liikkeen johtajia sanotaan profeetoiksi, ja väitetään heitä Herran lähettämiksi. Usein heidän oppinsa ovat epäkäytännöllistä laatua, mutta voivat myöskin joskus sisältää varmoja, maallisia tarkoitusperiä. Silloin niiden elämänikä lasketaan sadoissa, jopa tuhansissa vuosissa. Ja ihmiskunta polvistuu näiden harhakuvien eteen.

— Mutta ovatko ne harhakuvia? kysyi Korhonen.

— Ovat. Ne ovat mielikuvituksen utuisia otaksumia. Ainoastaan pätevästi todistetut opit pysyvät halki aikojen. Ne eivät koskaan tupsahda äkkiä ilmi tuleen, ne kytevät hitaasti, ne lämmittävät aina ja valaisevat tasaisesti.

— Vieläkö körttiläisiä on Suomessa tätä nykyä? kysyi taas Korhonen.

— Taitanee olla siellä täällä Pohjanmaalla ja Savossa. Kulkutaudin luonnetta sillä liikkeellä ei enää ole; sitä ilmenee samalla tavalla kuin joka vuosi tuhka- ja tulirokkoa. Mutta voi kohta koittaa se aika, jolloin se taas kulkee metsäpalon tavoin yli maan.

— Minnekkä minä teidät soudan, kysyi Korhonen.

— Soutakaa sinne, mistä helposti pääsen Tuonen pauhaaville koskille.
Minä aikoisin lähteä venekyydissä alas Väinölään.

— Tästä se on lyhyin tie koskille Impilahden kautta. Mutta siellä Impilahdella asuu vaan nuoria, naimattomia neitosia. En tiedä, uskaltanetteko sen kautta kulkea. En minä vain, vanha poika, ole sinne milloinkaan hirvinnyt pistää nokkaani. Kuuluvat laulelevan niin kauniisti, että järki mieheltä menee.

— En minä tyttöjä pelkää. Eikä ne mieheltä mieltä vie. Yhä ne vaan sitä lisäävät. Tietäähän Korhonen, mitä Lemminkäinen sanoi Saaren tytöistä. Pelkäsin heitä, "kuin havukka kylän kanoja". Niin Luoja tahtoo, että tyttöjä pelätään. Minä yritän astua tuohon vaaralliseen lahteen. Soudetaan vain sinne.

— Minusta nähden kyllä saatte mennä sinne, mutta minä soudan heti
Impilahden valkamasta kotia.

IMPILAHTI.

Se oli suuri maakunta, jossa etupäässä asui naimattomia naisia, kaikenikäisiä, kaikenlaatuisia naisia, jotka eivät olleet saaneet nauttia avioelämän suloa, sen lapsiriemuja ja sen kuluttavia riitoja ja toria. Lahti oli syvä ja pitkä, se oli kuin vuono, jota ympäröi alppimaiset rantavuoret. Suuret lumivalkoiset monikerroksiset kivirakennukset pilkistivät esille tuuheitten lehtipuitten välistä. Viisaitten neitsyitten rakennusten pitkällä sivulla nähtiin maasta katonrajaan asti ulottuva Kristuksen pronssinen kuva ristinpuussa, tyhmien neitsyitten rakennuksia koristi rivi punaisia lyhtyjä katon rajassa.

Väinämöinen oli useasti kertonut tämän seudun luonnon ihanuuksista, kuinka siellä joka lähteen reunalla istuskeli valkopukuisia naisia, kauniita, keltatukkaisia, jotka matkamiehelle tarjosivat raitista, kirkasta vettä, ja pitivät seuraa ikivaahteroitten suojaisessa varjossa. Häntä ei oltu koskaan laskettu tähän ihanaan Impilahteen jumalallisen arvonsa vuoksi, mutta Lemminkäinen, vedenjumalan poika, oli ankeriaan muodossa uinut vastavirtoja joka ilta vuonon ihanille rantamille.

Astuskelin vuonon rantoja pitkin kaunista käytävää, joka vuoroon sukelsi kallioitten tunneleihin, vuoroon kulki kukkivien laaksonpohjien yli. En ollut kauan astuskellut, kun kuulin laulua mutkittelevan tien kaukaisuudesta. Illalla kotiinsa palaavia impiä. Laulun ääni läheni ja paisui. Jo näin eturivin astujat. Jo kuulin laulun:

    Hei henttuni silimillä sinisillä
    Ja poskilla punasilla
    Niillä mä itseni ilahutan
    Kuin rikkaat tuhansilla.

Tyhmiä neitsyitä siis! Kun tulivat kohdalleni, seisattuivat ällistyneinä kuolevaisen haahmoni takia, ja yksi kysyi:

— Minnekkäs pappa astuu?

— Ketä olette, suruttomat vainajat? kysyin vastaan.

— Enkeleitä, niinkuin näet.

— Mutta ketäs olitte maailmassa?

— Tupakkaenkeleitä! Etkö tunne hajusta?

— En. Avaruuden vihainen viima on pyyhkäissyt pois lemunne. Mistä kaupungista olette?

— Helsingistä "trustin" tehtaasta.

— Tekö minua silmillänne söitte siellä kadulla punikkien vallan aikana maaliskuussa?

— Kaikki lihavat miehet olivat silmiemme ruokaa siellä maailmassa.

— Oi te typerät tupakkaenkelit! Teidän ajatuksenne ovat yhtä lyhyet kuin hiuksenne ovat pitkät ja takkuiset. Miksi minun vertani janositte, miksi tahdoitte silpoa sisukseni? Ettekö tienneet, että juuri minä olin teidän työnne ja toimeentulonne vankin perusta ja pohja. Minähän poltan 15 sikaria päivässä. Minut ja muut lihavat miehet murhaamalla olisitte särkeneet ammattinne tukipylväät. Muita teidän pyrintönne olivat yhtä lapsekkaasti suunnitellut kuin punikkien ylimalkaan. Jos te olisitte voittaneet, olisivat useimmat henkiset ja aineelliset toiminta-alat joutuneet seisahduksiin.

— Elkää enää riidelkö! Eikö pappa tule meitä hälsaamaan tuonne ylös vuorille, jossa näette punaisten lyhtyjen kuumottavan?

— En malta! Rakastan enemmän teidän kättenne töitä kuin teidän mahdollisesti rakastettavaa seuraanne.

Tupakkaenkelit tekivät halveksivan ruumiinliikkeen, sytyttivät savukkeen ja läksivät eteenpäin marssimaan laulaen yhä arveluttavampia renkutuksiaan.

Jatkoin matkaani. Jo alkoi kuulua edestäpäin toisen ryhmän laulua. Näin kaukana pitkän jonon valkoharsoisia impiä lähenevän. Heillä oli myrtinoksat kassapäissään, ruusuja rinnalla ja helakoita unikukkia vyötäisillä. Hitain askelin he kulkivat tietä pitkin, käsivarret käärittyinä toistensa vyötäisille. He lauloivat vaan yhtä laulua:

    Sitte kuu-toa helskyttäisin
    Papinpaita-a kangasta
    Kihlasormus se kiilteleisi,
    Voi mua hullua neitoa!

En tahtonut tavata näitä osattomia, onnettomia impiä. Vetäydyin suppilokatajan taakse ja tirkistelin sieltä. Sääli valtasi sydämeni, kun näin heidän kaihoiset silmäyksensä. Kuivuuden polttamia kukkasia? — Kesti tunnin verran, ennenkuin impien jono oli sivuuttanut minut. He poikkesivat syrjätielle ylös kotiinsa vuoristoon heti lumirajan alapuolella. He hakivat viileyttä kuumalle kaiholleen.

En ehtinyt ottaa monta askelta, niin jo pöly ilmaisi, että uusi jono oli tulossa. Niinikään valkopukuisia neitoja. Heillä oli palmunoksia käsissään, orjantappurakukkia hiuksissaan, rukouskirja kainalossa. Silmät olivat kohdistetut yläilmoihin ja hartaudella he veisasivat:

    Enkeli taivaan lausui näin:
    Miks' peljästyitte säikähtäin?
    Mä suuren ilon ilmoitan
    Maan kansoille nyt tulevan.

He poikkesivat valtatieltä ja läksivät kapuamaan ylös vuorelle, jonka rinteessä kilometrin pituinen rakennus läikehti ilta-auringon valossa, musta korkea kuva peloittavana roikkumassa keskellä rakennuksen seinää, kaiken väriloiston ja vehmauden epäsointuisena kummituksena.

Astuin edelleen. Kaksi mustapukuista naista astuskeli hitaasti vastaani. Pitkiä he olivat ja solakoita. Toinen kuletti toista kädestä. Toinen näytti olevan sokea.

Se, joka toista kuletti, korotti äänensä ja alkoi kauniilla kirkkaalla äänellä laulun, omituista kyllä saksankielellä täällä suomalaisten Tuonelassa. Hypähdin tiepuoleen kuunnellakseni. Pitkäveteinen, kiehtova ääni huudahti:

    Allmächtige Jungfrau, hör' mein Flehen!
    (Kaikkivoipa Neitsyt kuule huutoni).

Siis katolilainen! Olisiko ehkä keskiajalta? Pienen loman jälkeen hän jatkoi:

Zu dir, Gepriesne, rufe ich!

(Sinua, Ylistetty, huutelen).

Näin samalla naisia, jotka lymyivät tien poskessa ja supattelivat laulajalle:

— Augusta, Augusta, kerro hulluja juttuja!

Mutta laulaja ei näkynyt heistä välittävän, ei heitä kuuntelevan:

    Lass mich im Staub vor dir vergehen.
    Mach, dass ich rein und engelgleich,
    eingehe in dein selig Reich.

    (Tahdon vaipua jalkaisi juureen tomuun!
    Suo minun puhtaana ja enkelinkaltaisena
    astua Sinun autuaille asuinsijoillesi).

Siis Elisabetin rukous Tannhäuaeristä.

Musta surupari oli saapunut kohdalleni. Kysyin:

— Ketä olette, hitaat vaeltajat?

Laulaja katsahti minuun säikähtäen. Sokea ei nostanut päätäänkään. Molempien kasvoista kuulti näkyviin vielä ihmeen ihanat piirteet, syvien arpien runtelemat. He seisahtuivat ja näkevä kysyi matalalla äänellä.

— Oletko kuollut vai elävä?

— Eläjä olen.

— Elä häiritse meitä!

Hän seisahtui, mutta jatkoi lauluaan.

Wenn je ein sundiges Verlangen ein weltlich Sehnen keimt in mir, So rang ich unter tausend Schmerzen dass ich es tödt' in meinem Hertzen!

(Jospa syntinen halu, jospa maallinen kaiho vielä minussa vesoo, niin taistelen tuhansin tuskin, tukahduttaakseni sen sydämestäni).

— Kuinka, ihana laulaja, käytät saksankieltä suomalaisten taivaissa?

— Olen puolalais-saksalainen Königsbergistä. Lapsena opin tämän hehkuvan laulun operassa käydessäni. Helsingissä elin hurjaa elämää, Helsingissä kuolin. Sentähden olen täällä, suomalaisten taivaissa.

— Suonet anteeksi uteliaisuuteni. Ken olet?

— Tuntenetko minut? En sano sinulle isäni kunniakasta nimeä, sanon nimen, jolla minut tunnettiin Helsingin herrain piireissä. Olen "Tyska Augusta". "Eldoradon" palossa sain vammoja, jotka veivät hautaan ja tänne. Oletko kuullut siitä palosta ja kävitkö Eldoradossa?

— Olen kuullut, mutta en käynyt. En vielä silloin ollut akatemian vapaa kansalainen. — Kuka on tuo onneton, solakka toverisi.

— Sanokoon itse, jos haluaa.

Keltatukkainen sokea mietti hiukan:

— Minua sanottiin — "Svenska Ebba!"

— Mitä vammoja sait Eldoradossa, kysyin uudelleen "Tyska Augustalta".

— Kun kerran taas saan nähdä ja puhutella elävää ihmislasta, tahdon avata sydämmen ja kertoa sinulle kärsimystein historian:

Asuin kymmenen muun onnettoman tytön kanssa Eldoradossa Helsingin syrjäkadulla. Olin ainoa saksatar, saapunut Räävelin kautta Helsinkiin. Muut olivat ruotsikkoja ja jokunen suomalainen tyttö. — En kärsi kertoa elämästämme siellä kurjuuden pesässä. Oli hauskoja huumauksen hetkiä, mutta hirvittävän painavia ikävän, katumuksen ja häpeän pitkiä tunteja. Mutta — minua ylläpiti kaikessa tässä loassa yksi pyhä ajatus. Minä halusin äidiksi, rakastin intohimoisesti saada omaa lasta kiikutella. Kun olin jonkun uljaan, iloisen miehen tuttavuudessa, oli polttava rukoukseni jumaläidin puoleen: — olen katolilainen kuten äitinikin — "anna minun vaivaisen saada poika, ja minä alan uuden elämän!" Rukoilin ja rukoilin, ja kauhea elämäni sujui siedettävästi — toivossa. Mutta rukoustani ei kuultu. Ei kukkia verso yleisellä maantiellä! — Mutta samassa talossa asui työläisperhe, talonmies ja vaimonsa ja heillä oli yksi poika iloinen ja vilkas. Kun muut tytöt päivisin viettivät raukeaa, vetelehtivää elämää, silloin minä juoksin talonmiehen perheen luo ja leikittelin lapsen kera. Rahani kulutin lapselle, puin hänet, syötin häntä parhaimmilla herkuilla, ja sain vapaasti hellitellä häntä. Tämä pieni poika oli minun kirkas aamutähteni likaisen yön jälkeen.

— Silloin tapahtui se suuri onnettomuus. Eräänä suurena isänmaallisena juhlana täyttyi salimme ja kammiomme juhlivia patrioteja. He olivat saattaneet naisensa juhlasta kotia ja saapuivat lukemattomilla ajureilla meille juhlaa jatkamaan. Meillä tanssittiin ja riemuittiin ja ryypättiin. — Isänmaalliset suuret juhlat olivat meidän talon asukkaille kaikkein rasittavimpia. — Tässä humussa pääsi tuli irti. Humalaisten sammutusyritykset eivät onnistuneet. Kohta oli koko rakennus ilmiliekissä. Vähissä vaatteissa kaikki karkasivat ulos. — Silloin muistui mieleeni talonmiehen poika, minun silmäteräni. Heidän porstuansa jo paloi. Mutta itse eivät näkyneet aavistavan vaaraa. He olivat tottuneet nukkumaan kovassa yöjyrinässä. Sitä jyskytystä, huutoa ja temmellystä oli aina pihallamme. Minä syöksyin palavan porstuan läpi perheen luo, herätin heidät, koppasin pojan syliini, hyökkäsin taas ulos. Pelastin pojan hengen, annoin hänet palosotilaalle, mutta omat kevyet vaatehepeneeni olivat syttyneet palamaan. Sain pahoja palohaavoja, vietiin sairashuoneeseen. Kasvot olivat yhdessä ruvessa. Olisin parantunut, mutta palosotilaitten kylmät ruiskuryöpyt, jotka he suuntasivat minuun sammutustarkoituksissa, sekä kylmä, kirkas keväinen yö synnyttivät keuhkokuumeen, johon kuolin.

Kuului metsästä säheitä ääniä:

— Tyska Augusta! — Tyska Augusta! Elä puhele sen miehen kanssa. Tule tänne kertomaan meille hulluja juttuja!

— Ketä ovat nuo naiset?

— Ne ovat hienoja neitejä, jotka aina vaivaavat minua. Tahtovat vaan kuulla hulluja juttuja.

— Pelastuivatko pojan vanhemmat?

— Pelastuivat ikkunasta, mutta palaneet olisivat ehkä kaikki, sillä ei kukaan humaltuneista tytöistä muistanut talonmiehen kohtaloa.

— Sinä teit suuren työn, suurimman, minkä ihminen tehdä voi. Oman henkesi uhalla pelastit kolmen henkilön hengen. Niin tekee luomakunnan kaikki todelliset naispuoliset oliot. Äidin rakkaus voittaa uhraavaisuudessa kaikki muut ihmistunteet, kaikki opitut hyveet. Sinä et ollut luotu "tytöksi", sinä olit luotu "äidiksi". Olit väärällä elämän uralla. Tämä pyhä tunne sinut pelasti. Sait anteeksi, mitä luojaasi vastaan rikkonut olit.

Svenska Ebba avasi suunsa ja puheli hiljaisella äänellä:

— Istuin hourailevan Augustan tautivuoteen äärellä ja hän aina vaan hyräili tätä samaa ihanaa laulua, jonka äsken kuulitte. Se syöpyi minuunkin. En enää ollut iloinen maailmassa, en humussa, en humalassa. Korvissani vaan soi:

    "Mach, dass ich rein und engelgleich
    Eingehe in dein selig Reich."

Kunnes onnettomuus kohtasi minutkin.

— En maassa enkä taivaissa vielä ole tavannut niin hartaita "puhtauden" palvojia kuin te, onnettomat tytöt. Ehkä onkin niin, että entiset ilotytöt rukoilevat taivaallista impeä nöyrimmin ja hartaimmin. — Mutta saanko tietää, miten sinä ihana Ebba, kadotit näkösi.

— Surutarinani on tällainen. Augustan kuoltua keväällä oli minun elämäni käynyt raskaaksi. Korvani kuulivat keskellä uniani vaan hänen laulujaan. Kammioni siltapalkit polttivat jalkaini alla. Voitko tajuta, miltä tuntuu, kun lattia rupeaa polttamaan kuin kuuma hella. Ääni sisässäni soi: "pois täältä, pois, pois!" Minne? En tiennyt minne. Ei ole helppoa jättää sellainen elämä. Tahdon voima on kuihtunut valvottuina öinä. — Tuli eräänä heinäkuun päivänä nuori, kaunis mies luokseni. Tuli elämöimään, tuli hekkumoimaan, tuli rahojaan tuhlaamaan. Tuli maalta muutamaksi päiväksi pääkaupunkiin. Hänen kanssaan päätin tukahduttaa jäytävän ikävän. — Kaksi päivää oli elosteltu. Oli tyhjennetty nautinnon malja pohjasakkoja myöten. Ilta-aurinko pilkisti hiostavasti sisään paksujen akkunaverhojen läpi. Pöytämme oli tahmea alkohoolijuomien tähteitä. Hengitystäni rupesi ahdistamaan. Pois tästä likapesästä ulos kirkkaan auringon alle! Hermostuneet korvani taas kuulivat selvän selvästi harhaääniä. Huusin miehelle: "kuuletko karjankellojen kilkatusta, tunnetko niitetyn heinän tuoksua?" Olin nuorena palvellut Jämtlandin vuorimaissa paimentyttönä. Ne kutsuivat minua ulos. Puhelin kuin mieletön. Mies kuunteli ja kauhistui. Häneen tarttui minun hurmioni. Otettiin koriin evästä, kuivaa ja märkää, syöstiin kadulle ja kulettiin haltioituneina läheiselle merenrannalle. Saatiin vene, soudettiin ulos Hietalahden satamasta. Helpottuneena hengitin raikasta meri-ilmaa, rupesin rallattelemaan taalalaisia polskia. Lauloin ja ilakoin. Kammottavat äänet kaikkosivat korvistani. Lukemattomia seurueita souteli veneissä lahdella. Oli tyyni ja lämmin. Toverini souti ääneti ja hiljaa. En seurannut hänen toimiaan. Olin haltioissani. Olin kotonani Jämtlandissa ja paimensin karjoja korkeilla laitumilla. Pamauksen kuulin, silmiäni vihlaisi kuin tulen liekki olisi niihin sattunut, tuuskahdin veneenpohjalle. Kuulin vielä kaksi laukausta. — Mies oli ensin ampunut minut, sitte itsensä. Minä jäin sokeana elämään, hän kuoli. Kuka hän oli, sitä en tiennyt. Miksi sen teki, ei siitäkään kuoleva ehtinyt virkkaa sanaakaan. Me olimme puhtaan elämän janon hurmiossa. Hän yhtä haltioitunut kuin minäkin. Mielettömänä sokaisi minut. Kahden vuoden pimeyden perästä pääsin tänne.

Ebba lopetti kertomuksensa. Samassa kuului hirvittävä kirkuna sieltä suuren palatsin pihamaalta, jossa pronssinen kuva oli pystytetty. Vihasia, kimeitä naisääniä kuului, jotka huusivat:

— Missä on taivaallinen ylkämme? Sinulle uhrasimme onnemme ja tunteemme siellä maailmassa. Missä sinä nyt olet? Tuoko patsas vain?

Samassa alkoi hirvittävä kivitys. Pronssinen patsas kumisi ja kilisi.
Ja kirkuvat äänet leikkasivat ilmaa.

— Mitä meteliä siellä pidetään? kysyin.

— Mielipuoliset immet, joita on niin paljo, kivittävät joka ilta kuvaa ja kirkuvat.

— Ei korvani kestä tuota kirkua. Jatkan matkaani. Hyvästi surkuteltavat, autuaat immet.

Läksin juoksujalkaa eteenpäin, paeten melua. Naiset viidakosta karkasivat tielle ja alkoivat maaritella:

— Svenska Ebba, kerro hulluja juttuja!

Kohta kajahti taas tyttöjen äänet.

    Doch, konnt ich jeden Fehl nicht büssen,
    so nimm dich gnädig meiner an,
    Dass ich mit demutvollem Grüssen
    als würd'ge Magd dir nahen kann.

    (Jospa en mahdakkaan vikojani sovittaa,
    Ota minut armolliseen huomaasi,
    Jotta nöyrästi tervehtien voisin
    kunnon impenä sinua lähestyä.)

Juoksin yhälleen, sillä kiusattujen impien kimakat huudot vielä vihloivat korviani. Samassa kuulin äänen tien vierestä:

— Minne se mies juoksee?

— Pakoon! Pakoon pahoja ääniä.

Vanhahko nainen istui kivellä, kirja kädessä ja nenälasit silmillä.

— Noitako naisten ääniä te pakenette? Te olette itse syypää siihen, että he niin kirkuvat. Te miehet! Te vaaditte naisilta sitä, mitä ette itseltänne.

— Olette siis naisasian etutaistelija?

— Olin maailmassa "Tulisoihdun" ja "Nousevan Koston" avustajia. Olin tulinen sosialisti. Taistelin vääryyksiä vastaan erittäinkin naisen elämän alalla. Vaadin köyhille riittävästi leipää ja naisille riittävästi lempeä. Tasajakoa niin yhdessä kuin toisessa tapauksessa. Tuossa näette tulokset nykyisestä järjestyksestä. Toisilla liian vähän, toisilla liian runsaasti. Molemmat menehtyvät.

— Kuinka Teitä ei lähetetty sielunvaellukselle?

— Kuolin jo lokakuussa ennen punikkien meteliä. Kyllä Neidit raadin edessä vaativat minua vaellukselle, mutta minä härisin vastaan. Väinämöinen ja Louhi yhtyivät täydellisesti minuun, Porthan piti minun ajatuksiani järkevinä ja Agricola ei pitänyt niitä aivan mahdottomina. Hän muisteli Lutherin sanoneen, että ilotyttö useinkaan ei ole huonompi kuin nunnakaan. Mutta pyhä Henrik ja piispa Maunu olivat kauhuissaan ja kiukuissaan ja Neitien kiharat säkenöivät liekkejä.

Samassa taas parahti naiskuoro laulamaan. Äänet tulivat jostakin lehdosta aivan läheltä. Sanat kuuluivat selvästi:

    O sanctissima, o piissima
    Dulcis virgo Maria!
    Mater amata! Intemerata!
    O-o-ra-a, O-o-ra pro nobis!

    (Oi sinä kaikkein pyhin ja hurskain
    Sulo impi Maaria.
    Äiti armahin, saastumaton
    Rukoile puolestamme).

— Kuka täällä latinaa laulaa? kysyin.

— Naantalin nunnat ja muut katoliset immet keskiajalta. He asuvat tuolla lehdossa eräässä komeassa luostarissa. Joka ilta he ylistävät taivaan kuningatarta, joka aamu niinikään. Joka yö taas… No, tästä en kehtaa kertoa. Kuuluvat olevan vihanvimmoissa siitä, että Lemminkäinen lähetettiin sielunvaellukselle. Lemminkäinen saapui joka ilta auringon laskettua luostariin ja lähti aamun sarastaessa. Vielä näkee köysitikapuun jäljet muurissa, josta Lemminkäinen kiipesi luostariin. Samanlaiset jäljet kuuluvat näkyvän jokaisen naisluostarin muurista.

— Mitä kirjaa luette?

— Se on saksalainen aikakauskirja "Die neue Generation."

— Oivallinen julkaisu! Kuinka pitkältä vielä kestää tätä Impilahtea?
Minussa on herännyt kipeä kaipuu pois tyynien naisten seuraan.

— On sitä vielä joitakin peninkuormia. Olette tilaisuudessa vielä kokemaan, että minä olen oikeassa. Minä elin "als würdge Magd", mutta luuletteko, että kukaan minua silti kunnioitti. Haukkuivat vaan "vanhaksi piiaksi". Kirkossa jumaloidaan "puhdasta impeyttä", kirkon ulkopuolella sitä ivataan ja pilkataan. Onko siinä oikeutta ja kohtuutta? Vastatkaa mies!

— Ei ole. Te olette palvelleet aasialaista aatetta. Se on harhaviettisten miesten keksimä, luonnoton ja seurauksiltaan tuhoisa. Luoja ei salli, että hänen lakejaan loukataan. — Mutta Te olette terveen ja terhakan näköinen.

— Minut ylläpiti pyhä viha.

— Saatte vihata vielä satoja vuosia, ennen kuin muutosta saatte aikaan. Ihmiset eivät palvele luojaansa vain omia keksimiä jumaliaan. Ja jumalat ovat ihmissyöjiä.

— Niin, ja miehet ovat luoneet jumalat omiksi kuvikseen.

— Ja naiset niitä hartaimmin palvelevat.

— En minä, en minä, huudahti nainen ja nenälasit tipahtivat syliin.

Koska huomasin, ettei sanatulvalla olisi rajaa, hyvästelin ja läksin. Tapasin vielä kymmeniä kotia palaavia impilaumoja. Mikä veisasi virsiä, mikä rakkauslauluja, mikä rekilauluja.

Mutta naisen ainoa ilon lähde on kumminkin rakkaus sen kaikissa ilmenemismuodoissa, karkeimmasta henkevimpään. Suurin ja pyhin on äidin rakkaus. Naisen aateluus.

Sentähden on Tuonelan Impilahtikin murheellisin paikka taivaissa, sillä kunniallinen äidinoikeus suotakoon aina naiselle. Suuri luoja sitä vaatii.

Naisten kanssa on mentävä tuomiolle hellävaraa kuin silmää kosketellen. Sentähden ei punikkinaisiakaan oltu lähetetty sielunvaellukselle muuta kuin poikkeustapauksissa. Ainoastaan ilkeimmät tupakarhut.

Riensin joutuin pois päin. Pääsin Impilahden rajojen tuolle puolen. Vielä soivat korvissani ihanat äänet, surkuteltavat äänet, sairaaloiset äänet, harhaviettiset äänet:

"Mach dass ich rein und engelgleich eingehe in dein Seligreich".

SIIMES KANERVIO.

Yö läheni ja hain kattoa pääni päälle. Yhden huvilan portilla seisoi:
Siimes Kanervio.

— Siimes Kanervio? Olin lukenut tuon nimen äskettäin. Missä? Ja missä yhteydessä? Tuores vainaja hän ainakin oli. Sen tiesin.

Kolkutin huvilan ovea. Mies tulee avaamaan, mutta saa ainoastaan vaivalla oven auki. Kun tämä vihdoin onnistuu, kysyn, onko hän Siimes Kanervio ja saanko yökorteeria hänen luonaan.

— Astukaa sisään vaan, sanoi huvilan asukas.

Nyt näin, että hänen kaikki sormensa olivat poikkileikatut.

— Suokaa anteeksi, mutta kuka Te olette? Olen lukenut Teistä, mutta en muista, minkä tapauksen yhteydessä.

— Olin Hämeenlinnassa punaisten miliisipäällikkö, jonka punikit surmasivat.

— Nyt muistan, Te käskitte ampumaan erään roiston, joka oli aikeissa murhata 200 aseetonta henkilöä Hämeenlinnan kaupungissa. — Te olitte siis ainoa koko punaisten joukossa, joka uskalsitte panna henkenne alttiiksi, kun näitte, mihin kuiluun koko liike oli suistumassa.

— En tiedä, olinko ainoa, mutta muuta en voinut tehdä.

— Kuinka liityitte heidän joukkoonsa?

— Olin jo nuorukaisesta saakka saanut sen aatteen päähäni, että varallisuus voisi olla tasaisemmin jaettu eri ihmisten välillä. En saanut rauhaa sydämmelleni, kun näin uutteran työläisperheen kituvan, silloin kun suuret laiskurit mässäsivät.

— Kituuko uuttera työläisperhe koskaan ja kutka Suomessa ylenmäärin mässäilevät?

— Hm! Eivät eroitukset varallisuudessa ole niin suuret meillä kuin muualla, ei epäkohdat niin räikeät, mutta korjattavia kohtia on olemassa ja hyvällä tahdolla mahdolliset korjata. Tätä hyvää tahtoa minussa oli. En toivonut veljessotaa, enkä luullut sen niin veriseksi käyvän. — Olin kumminkin virassani, virkaatekevänä nimismiehenä nähnyt paljon kurjuutta ja murhetta syntyvän juuri ihmisten sydämmettömyyden ja armahtamattomuuden takia. — Sentähden liityin sosialistien joukkoon. Kun kerran liityin heihin, tahdoin myös kantaa edesvastuun siitä. Kauhukseni kuulin puoluetoverieni kammoksuttavista töistä, vihanvimmoissani näin tällaisia. Ajatus lensi päähäni: sinä itse olet edesvastuussa kaikista näistä tihutöistä. Joll'et nouse tätä raivoa asettamaan, kuolet omantunnon vaivoihin. Tunsin jo olevani kuolemaan tuomittu, mutta tahdoin kuolla rauhoitetuin tuntein. Minä yritin päästä syyllisyyteni tunteesta, mutta se ei onnistunut. Ääni vaan manasi minua: Sinä, juuri sinä olet edesvastuunalainen. Veri huutaa kostoa, sinun on vuodatettava veresi, muuten et pääse veren velasta.

— Omituinen ajatus! Nykyajan siveysopin mukaan ihminen on syypää vaan omiin rikoksiinsa ei muitten. Ihmisen aivotus on sittenkin lukuunotettava ei vaan itse teko. Sattuman kautta tapahtunut rikos, ilman tarkoitusta, ei ole rikos. Se on tapaturma. Teissä näkyy asuvan vanhan ajan käsitys rikoksesta, joka oli tahra samanlainen kuin lika, joka voi räiskyä yhtä hyvin viallisen kuin viattoman niskoille. Puhutte kuin israelilainen ja toimitte kuin Mucius Scaevola.

— Olenkin lukenut klassikkoja Helsingin suomalaisessa normaalilyseossa. Clotho, Lachesis ja Atropos väänsivät värttinöitään ja kutoivat mustaa elämänlankaani.

— Te siis itse tuomitsitte itsenne syypääksi rikoksiin, joita ette ollut tehnyt.

— Niin, minä, minä itse olin syypää, ja edesvastuunalainen.

— Kunnioitan Teitä, vaikka en ymmärrä. Te ette tahtonut verenvuodatusta, Te vastustitte sotaa, mutta sittenkin aijoitte kuolla murhamiesten puolesta. Kuulkaa, ei kukaan voi kuolla toisten syntien edestä, kunkin täytyy sovittaa omat rikoksensa. Teidän käsityksenne on aasialaista perua, Te aijoitte antautua syntipukiksi, aijoitte viattomana karitsana kuolla toisten syntien takia.

— Ei niin, ei ollenkaan niin. En mielestäni ollut viaton, enkä suinkaan kuollut toisten puolesta. Sovitin vaan omat erehdykseni, sen erehdyksen, että olin liittynyt puolueeseen, jonka tekotapoja en hyväksynyt.

— Luulenpa melkein, että Te valkoisten vankina ja heidän tuomioistuimensa edessä, olisitte julistettu syyttömäksi niihin rikoksiin, joista itse syytitte itseänne.

— Niin luulin minäkin, sentähden en antautunut heille, vaan omille miehilleni. Tiesin ett'eivät he tunteneet armoa. Tahdoin vaan ennen kuolemaani julkijulistaa koko kansalleni, että, vaikka kohta rikollinen, en hyväksynyt punikkien murharaivoa.

— Niin eivät ajatelleet liikkeen johtomiehet.

— Eivät. Minä pidänkin heitä syyllisinä jokaiseen murhaan. Laivan kapteenin täytyy olla viimeinen uppoavassa aluksessa, he jättivät sen ensimäisinä, ennen kokkipoikiakin. Märssipojat hukkuivat, päällystö pelastui. Se on vastoin merilakia, se on vastoin kaikkia lakeja. Me olimme kaikki ryhtyneet uhkarohkeaan tekoon, minä olin päättänyt vastata tästä teosta ja sen olen tehnyt. Kenen omatunto sallii vetäytymistä edesvastuusta, hän sen tehköön, minua oli opetettu toisin.

— Kuka oli opettanut?

— Isä ja äiti.

— Kunnioitettavia ihmisiä! Mikä toimi isällänne oli?

— Kansakoulunopettaja.

— Taas uusi esimerkki siitä, että näissä perheissä elää korkeat aatteet ja jalo henki.

— Isäni oli sitä paitsi kansakoulujen luojan, U. Cygnaeuksen, kasvattipoika.

— Mainiota. Nyt ymmärrän Teitä. Uros on aina pitkän sankarisarjan luoma. Vanhojen tarujen mukaan jumalien poika.

— Pidättekö minua sankarina. Mielestäni olin ainakin rikollinen.

— Aivan varmasti enemmän sankari kuin rikollinen. Kuolittehan ainakin niitten miliisien puolesta, jotka ampuivat roiston. Tehän ette suostuneet ilmaisemaan heidän nimiään, vaikka kidutuksilla koetettiin pakoittaa.

— Mutta sehän oli aivan luonnollista. Minähän olin käskenyt heitä ampumaan. Minunhan piti vastaaman tästäkin työstä.

— Oikein kyllä teitte, mutta tällaisia me muut ihmiset kunnioitamme sankareina. Suomen suuren sosialistisen puolueen johtomiehet eivät nostaneet sormeaankaan estääkseen verilöylyjä, vielä vähemmin katsoivat velvollisuudekseen vastata heidän, eipä edes omistakaan töistään. Sellaisia ei sanota sankareiksi. — Oliko kuolemanne tuskallista?

— Kaikki muut tuskat kärsin, mutta nälkäkuolema oli kauheinta. Ei piiskaamiset, ei polttamiset, ei jäsenien katkomiset olleet niin kauheita kuin nälkä ja jano.

— Mitä Te ajattelitte Suomen kansan sivistyksestä, kuin Te olitte sen kourissa.

— Ei väkijoukolla koskaan ole sivistystä. Yksityisillä ihmisillä kyllä. Rahvas on aina rahvasta. Joukoissa he polkevat kaikki jalkoihinsa. Kaikki joukkoliikkeet ovat tuhoisia. Lumihiutaleet leijailevat kepeinä ilmassa, mutta lumivyöryt hävittävät kaikki allensa. "Odi profanum vulgus" lauloi jo Horatius. Se soi korvissani, kun veri valui suonistani.

— Voiko olla murheellisempaa kuin joutua joukon jalkoihin. Siinä ei auta vastalauseet, eivät omat ajatukset. Jos et kule ihmisvirran mukana, niin sorru pois. Ihmisvirta ei tunne armoa. — Te olitte joutunut rahvaan liikkeeseen. Te ette kuulunut siihen, Te pyritte toiseen suuntaan, sentähden Te murskattiin jalkojen alle.

— Aivan luonnollinen tapaus siis, huokasi Kanervio, aivan luonnollinen. En siis voi kantaa vihaa ketään kohtaan. En enää muistakkaan, kutka ja minkänäköiset kiduttajani olivat. Ne olivat vaan yksilöitä Suomen työväen suuresta armeijasta. Olivatpa tuskin syyntakeisia. Minä olin noussut heitä vastaan, tahdoin kulkea omaa tietäni, sentähden kävi minulle kuin ihmiselle väkitungoksessa, joka pyrkii ihmisvirtaa vastaan. Hän kaatuu maahan ja hänen selkärankansa katkiaa.

— Ettepä todellakaan voi ketään vihata, kellekään kostaa. — Ainoa oppi tästä on, ettei koskaan saa kuulua joukkoihin, pitää aina kulkea yksin. Ihminen ei saa pyrkiä lampaita matkimaan; lammas on katraseläin, ihminen on henkinen sissi. — En tosin huomaa Teidän tehneen minkäänlaista rikosta, mutta sen erehdyksen teitte, että liityitte nöyränä jäsenenä katraaseen, suomatta itsellenne oikeutta arvostella sen toimia. Luonnonlain ikiankaroitten sääntöjen mukaan Te murskattiin. Mutta Teidän kuolemanne oli kaunein, komein, sankarillisin, minkä tunnen koko kirotusta mellastuksesta. Sellainen omaperäinen ihminen kuin Te ette voi kuulua puolueisiin. Sellaisiin kuuluvat lampaat, oinaat ja pässit, ja nämät syöksyvät suin päin kuve kupeessa kiinni sinne, minne suurisarvisin oinas niitä johtaa. Jos sarvipää oinas syöksyy järveen, polskahtaa katras samaan sulaan, jos oinas hölmöyksissään karkaa kohti suden suuta, seuraa nöyrä katras orjallisesti hänen jälkiään. Katraan jäsenet eivät siveellisesti vastaa eivätkä voi vastata mistään; ne vastaavat vaan kukin hengellään. Te pyritte katraasta irti. Teidät hukka peri heti. Tiedättehän, miten Länsi-Suomessa lapset sanovat johtavan oinaan puhuttelevan kairastaan:

    "Kuka teist' on kipiä-ä-ä-ä?
    Mää-ä-ä-ä!
    Mikä sull' on kipiää-ä-ä-ä?
    Pää-ä-ä-ä!"

Niin totta toisen kerran, katraan "pää-ä" on aina kipiä. Kellä pää ei ole kipiä, hän elköön liittykö katraaseen. Siellä voi pää mennä turhan päiten — johtavien oinaitten typeryyden tai ilkeyden takia. Sääli tervettä päätä, lampaitten päät menkööt!

— Mutta katras on voimakkaampi kuin yksinäinen oinas tai pässi, väitti
Kanervio vastaan!

— On kyllä. Mutta jos kiihkoiset pässit ovat johdossa, silloin katraankin voima on köykäiseksi löytty. Silloin hukka perii koko katraan. Niinkuin kävi teidän joukon. Nyt on katras hajallaan, mikä viaton karitsa määkii missäkin: "Mull' oli kipiä pää-ä-ä-ä!"

— Mutta uudet oinaat voivat taas kerätä katraan kokoon.

— Voivat kyllä, mutta toivokaamme, että niillä oinailla on terve pää-ä-ä! Ikävä vaan että Te olette joutunut tänne. Ehkä Teidän päätä ja sydäntä tarvittaisiin maailmassa. Arvostelen Teidän tekoa ylen suureksi. Te olitte harvinainen ilmiö punikkien laumassa, mutta ette ainoastaan punikkien, vaan harvinainen ylimalkaan ihmiskunnassa. Ette mitään muutosta aikaansaanut punikkien menettelyssä, ette uhrikuolemallanne ylimalkaan mitään voittanut ihmiskunnalle, voitittehan vaan itsellenne suurimman voiton, omantunnon rauhan. Tämä kuolemanne hyödyttömyys ei vähennä tekonne suuremmoisuutta. Kanervion nimi menee tulevaisuuteen uljaimman miehekkyyden seppeleen ympäröimänä.

— En mainetta tavoitellut.

— Suurin maine tulee joskus sitä tavoittelematta.

Juteltiin vielä ennen levolle menoa yhtä ja toista punikkien psykologiiasta, Aleksis Kiven sankarien luonteista verrattuina meidän ajan punikkeihin. Toivoin tapaavani vielä Kiven Tuonelassa ja aijoin keskustella hänen kanssaan tästä asiasta, niin ett'en tällä kertaa selosta iltapuhdejuttujamme Kanervion kanssa. Kanervio oli iloinen suoritetusta urotyöstään, minä iloinen saadessani häntä kehua.

TUONELAN KOSKISSA.

Seuraavana aamuna hakeuduin taas Tuonelan joen rannoille. Aikomukseni oli koskiveneellä laskea hurauttaa kaikki Tuonelan kosket Väinölän tuville saakka.

Tuonelan joen niskassa, siinä missä se lähtee suuresta vesireitistä, asuivat vannotetut koskenlaskijat. Sitä sanottiin Vaalaksi skandinaavialaisen kohtalon jumalattaren nimen mukaan. Vanha Vaala eukko vaani kosken reunalla ja valitsi uhrinsa. Tuonelassa hän ei hyötynyt, mutta vanhalta maalliselta muistiltaan hän vietti aikansa nimikkopaikassaan ja muisteli entisiä aikoja, jolloin koppasi verevän pojan, urhean miehen tai kalpean immen uhrikseen.

Tapasin vannotettujen joukossa vanhan tuttavani, Vähäojan, jonka Vaala oli salakavalasti houkutellut vaahtoiseen linnaansa Mankalan kiehuvassa Iso-Käyrässä.

Vähäoja purskahti itkuun nähdessään minut. Lohduttelin häntä sillä, että hänen leskellään ja kahdella pojallaan oli hyvä taloudellinen asema maailmassa. Toin hänelle mieskohtaiset terveiset.

— Mutta ne onnettomat, iloiset ylioppilaslaulajat, jotka minä syöksin
Vaalan valtakuntaan, niitä minä säälin, huokasi Vähäoja.

— Elä huokaile heitä. He olivat valmiit Tuonelalle. Olivathan he ylistäneet Tuonelaa riemuitsevin äänin laulajaisissa, seuroissa ja toveripiireissä:

    "Siell' on lapsen lysti olla
    Illan tullen tuuditella
    Helmassa Tuonelan immen."

Elä surkeile heitä, surkeile avuttomia vanhempiaan, äitejä ja isiä. Yhden nuorukaisen isä suri itselleen kuoleman taudin. Kohta hän on täällä. Ennenkuin käki kukahtelee Mankalassa tänä kesänä, laskee hän sinun veneessäsi alas poikaansa tapaamaan.

— Niinpä niin. "Tuonen viita, rauhan viita, kaukana on vaino, riita, kaukana kavala maailma." Niin kuuluivat eloon jääneet laulajat hyräilleen Iso-Käyrän honkaisella rantajyrkänteellä meille hukkuneille. Poissa olin minäkin Suomen vainosta ja riidasta. Kuullut olen paljon punikeilta ja valkosilta, jotka tästä ovat kulkeneet. Olen kuullut heidänkin hyrisevän: kaukana kavala maailma.

Astuttiin Vähäojan pitkään tervaveneeseen. Vene täyttyi kohta nuoria miehiä, nuoria naisia. Ne olivat kaikki punikkeja.

— Ette ole sielunvaellukselle tuomituita, sanoin ihmetellen.

— Emme, meitä on paljon Tuonelassa vapaalla jalalla. Tahtoisitteko, että kaikkien pitäisi joutua sielunvaellukselle?

— En suinkaan. Kyllä raati tietää, mitä se tekee. Oliko teidän vapautus yksimielistä.

— Kaikki äänestäjät vapauttivat. Neidit kuuluivat tahtoneen lyhyempää vaellusta. Väittivät, että me kaikissa tapauksissa olimme rikkoneet maan perustuslakeja. Kapinallisia ei muka koskaan saa armahtaa. Ei Jumalakaan armahda ketään, joka häntä vastaan nousee. Hän etsii isäin pahoja tekoja jopa kolmanteen ja neljänteen polveen, saati sitte itse syyllisiä.

Mutta Neidit ovat sekä uskovaisia että entisiä edustajia. He näkivät meissä vaan kapinallisia kaikkea sitä vastaan, mikä heistä oli pyhää ollut, alttari ja perustuslaki. Louhi ja Väinämöinen eivät sanoneet tuntevansa muuta perustuslakia kuin Luojan kirjoittamaa ihmisten sydämmiin, ja siinä perustuslaissa on paljon sijaa suotu armahtavaisuudelle. Kuta korkeammalta taholta kirjoitettu perustuslaki on annettu, sitä julmempi se on kapinallisille. Sitä armahtamattomampia sen kannattajat.

Laskimme juuri ärjyvää Kinahmen koskea. Musta aalto syöksyi kokasta sisään ja täytti veneen puolilleen.

— Ohoi vannotettu, laske tarkkaan! Täällä on yksi hukkuva joukossa, huudahtivat miehet.

Pahimmasta ryöpystä päästyämme ohjasi Vähäoja veneensä rantaan. Hänen kätensä vapisivat kuin vilun väreissä.

— En voi laskea, kuin kuoleva ihminen on veneessä. On lorua että meillä laskumiehillä on rautaiset hermot. Kerran eläissään kumoon laskenut perämies on kuolemaan merkitty, ja hänen venemiehensä niinikään. Minä en uskonut tätä sääntöä, rupesin laskemaan, vaikka olin kerran ohjannut ihmisiä kuolemaan. Vaala eukko otti seuraavalla kerralla minut. Nyt en laske, kuin kuoleva on veneessä.

Mutta punikkien joukossa oli Oulusta kotosin oleva, hän tarttui viilettimeen ja hänen ohjauksessa laskettiin loput koskia.

Jatkettiin keskustelua matkatoverien kanssa.

— Kuinka jouduitte punakaartiin? kysyin lähimpinä istuvilta.

— En saanut työtä. Käsky oli, että työttömien piti tarttua aseisiin. Koetin välttää joutumista kaartiin, sillä olin jo kuullut sen toimista sellaista, joka ei minua miellyttänyt. Hain rengin paikkaa kolmesta talosta, mutta ei huolittu. Oli jo miehiä talon tarpeiksi, ehkä vähän liiaksikin. Ei auttanut muu kuin tartu kivääriin.

— Ettekö periaatteellisista syistä tahtonut kieltäytyä?

— En hyväksynyt aseihin tarttumista, mutta olin äänestänyt sosialistien mukana ja olin sosialisti. Olinhan työmies. Olivathan kaikki toverini työmiehiä. Mihinkä olisin kuulunut? Vastustin viime tinkaan saakka; lopuksi ei vastustus enää auttanut. Mitä olisitte tehnyt minun asemassani?

— En tiedä! Ettekö tienneet mikä onnistumatonta kapinaa seuraa?

— En varmasti. En ollut koskaan lukenut, miten kapinallisia kohdellaan. Sen vaan luulin muistavani, että Anjalan liiton miehet saivat armahduksen, paitsi yhtä, joka mestattiin. Olin lukenut sen jostakin kirjasta kirjastossamme.

— Luulitteko voittavanne?

— Me luultiin kaikki, että voitto oli taattu. Alussa olimme varmat siitä, kaikki lehtemmehän sitä toitottivat, mutta emme silloin liittyneet kaartiin. Liityimme vasta myöhemmin. Silloin ei voiton varmuus ollut enää yhtä luja. Mutta silloin oli pakko liittyä. Juuri tämä myöhäinen liittyminen meidät pelasti rangaistuksesta.

— Ette siis ilolla kantaneet asetta.

— Emme suinkaan! Ei kukaan kantanut ilolla asetta. Eivät nekään, jotka olivat liittyneet kaartiin aivan alusta saakka. Pitihän heidän toimia vihollistensa keskellä, aina heidän näkyvissään. Ei ihmisellä ole sitä luontoa, että hän ilakoi vihamiestensä ahdistuksesta heidän silmiensä edessä. Vielä vähemmin me, jotka puolipakolla olimme sinne joutuneet.

— Niinpä niin! Sitä minäkin ihmettelin. En koskaan nähnyt iloista punikkia. Kaikki olivat tuskaisten näköisiä. Oliko niin, että teitä hävetti liikkua asioillanne?

— Nyt sen voin tunnustaa. Niin oli. Jouduin Helsinkiin. Piti marssia katuja pitkin. Kaikki kadulla kävelijät olivat meidän verivihollisiamme. Kaikki katselivat meihin inholla. Ei sellainen marssiminen ollut hauskaa. Tietäkää, että runsas toinen puoli olisi paiskannut aseensa nurkkaan, jos olisi kehdannut. Muutamat sen tekivätkin.

— Entä murhamiehet, eivätkö nekään riemuinneet?

— Riemuitsivat kyllä, kun olivat saaneet uhrinsa hyvät kengät jalkaansa ja paksun lompakon taskuunsa, mutta se ilo ei ollut pitkäaikaista, eikä se ilo tarttunut muihin, ei se riemastuttanut muita. Päinvastoin. Ehkä herätti kateutta. Sellainen tunne ei naurata.

— Kaikki työ, jota ei tehdä ilolla, on kirottua työtä. Sellainen ei koskaan onnistu. Mutta kai sentään joukossa oli joitakin intoilijoita, jotka taistelivat hyvän aatteen puolesta tai luulivat taistelevansa sellaisen puolesta, eivätkö he lietsoneet ilon ja toivon tunteita?

— Niitä oli vähän. Ei heitä kuunneltu. Roistot olivat suuna päänä. Eivätkä he joutaneet eivätkä tahtoneet kuunnella köyhälistön auttamisesta, köyhälistön aseman parantamisesta. Sellaisiin puheisiin oltiin kyllästytty vaalitilaisuuksissa. Nyt se oli miestä, jonka puhe oli verisin, jonka suusta pulppusi koston huuto. Tällaiset puheet eivät naurata. Joskin joku naurahti, ei se ollut virkistävää naurua. — Ei, en mitään iloa tuntenut, enkä nähnyt muidenkaan iloitsevan. Kateudella kuulimme, että valkoisten leirissä loppumaton ilo oli vallalla, että siellä vietettiin loma-aikaa kuin urheilujuhlissa. Meillä oli hautajaistuntu aina vaan sydämissä.

— Kuinka sitte menetitte henkenne? Kaatumallako vai sairauden kautta?

— Lähetettiin rintamalle. Kaaduin Vilppulassa. Siinä kaikki. Meidät pantiin vaarallisimpiin paikkoihin. En hengenlähtiessäkään voinut tuntea tyydytystä. En tiennyt, minkä puolesta olin taistellut. Köyhien puolesta en ainakaan. En myöskään köyhälistön oikeuksien laajentamiseksi. Meillähän jo oli kaikki mahdolliset oikeudet. Minä kuolin täydellisesti ymmällä siitä, minkä puolesta heitin henkeni. Jospa olisin edes saanut kuolla jonkun jalon aatteen hyväksi, olisi ehkä kuolema ollut helppoa. Jospa olisin saanut kuolla isänmaatani varjellessa, mikä ilon aihe viimeisessä hengenvedossani. Nyt vaivuin kuolemaan haisevan ryssän kupeella. Hän kiukussaan syyti ymmärtämättömiä sanoja suustaan. — Oli kai liittynyt meihin ryöstön toivossa, ja joutui näin pennittömänä pois kiistakentältä. Kummako siis, jos mies parka oli apealla päällä. — Ei tämä naapuruus liioin minun kuolevaa mieltäni kohentanut. Sanon suoraan, että hammasta purren valmistauduin Tuonelan matkalle. Luuletteko, että toinen puoli meidän kaatuneitamme läksi maailmasta juuri samanlaisilla tunteilla?

— Luulen kyllä. Juuri tuo tyhjyyden tunne koko teidän aherruksissanne mahtoi olla kaameinta. Se veti teidän kasvonne niin murheellisiksi. Kamalat olivat teidän toimeenpanemat murhanne, inhoittavat teidän ryöstönne ja omaisuuden järjetön hävittäminen, mutta kamalinta kaikista oli tarkoitusperienne usvaisuus. Köyhälistön diktatuuri? Mitä se merkitsi. Sitä tuskin kukaan teistä oivalsi. Ja mistä syystä köyhälistön diktatuuria? Senkötähden, että tsaarin diktatuuri oli maahan tallattu. Mutta köyhälistöhän sen polki jalkainsa alle juuri diktatuurin turmiollisuuden takia. Ja nyt pyrkii köyhälistö uudistamaan samanlaista diktatuuria. Ja myönnettäköön se kernaasti; verisempää diktatuuria ei mikään tsaari meillä ole harjoittanut.

— Kuulimme mekin joskus siitä tiktatuurista mainittavan.

— Mitä sillä ymmärrettiin?

— Sitä, että herrat väkipakolla pantaisiin hoitamaan sellaisia virkoja, joihin me emme kyenneet, kuten lääkärin ja opettajan toimia. Mutta tuomarin ja vallesmannin virat joutuisivat meille.

— Eikö tämäkään selitys tuottanut teille iloa?

— Emme iloinneet mistään — — —.

Mutta sanokaapa vielä kerran. Mitä olisitte tehnyt meidän asemassamme? Ajatelkaa, että olisitte ollut työmies työmiesten joukossa. Kaikki nousevat miehissä taistelemaan, vaativat teitä tekemään samoin. Mitä olisitte tehnyt?

— Saanko tehdä vastakysymyksen? Noudattivatko kaikki kutsua?

— Eivät kaikki. Kaikkein rohkeimmat eivät sitä tehneet eivätkä kaikkein kehnoimmat ja itsekkäimmät. Tahdotteko nyt vastata?

— Nyt vastaan. En ole laumaeläin. Ihmisten suuri enemmistö kulkee laumoissa. Tässä sentään toveruustunne olisi ehkä vieroittanut minut luopumaan kaikesta arvostelusta ja poispysymisestä.

— Niin, monet olivat vaikuttimet meilläkin, mutta hauskoja, ylentäviä aikoja ne eivät olleet. Murheella menimme kohti kuolemaa. Se oli kaikesta katkerinta. Murheella muistelemme holhokkejamme maailmassa. Ei Tuonen lehto tunnu rauhan lehdolta, ei ainakaan nyt. Ehkä aikojen kuluttua.

— Milloin näitä aikoja heretään itkemästä, ei tietäne kukaan; milloin muistelemasta? Ei konsanaan.

Oltiin laskettu koskia tuntimääriä. En ollut niitä joutanut tarkastelemaan, niin suurella mielenkiinnolla olin jutellut toverien kanssa ja tarkasti olin heitä kuunnellut. Hirvittävin mahti tätä nykyä maailmassa tuntuu "puoluekuri" olevan. Se on se Molok jumala, joka surmaa perheitten onnen. Puoluekuri se punaisten kapinassa rinnasti rehellisen, kunnon työmiehen roiston, murhamiehen ja rosvon kanssa, kunnon mies sai kärsiä roiston puolesta ja saa kärsiä roiston mainetta kautta aikojen.

Mutta sen olin huomannut, että rannoilla yhtämittaa huhuiltiin venettä seisattumaan ja ottamaan lisämatkustajia. Meidän veneeseen ei enää mahtunut ketään, niin ahdaten täynnä se oli. Kysyin Vähäojalta:

— Onko täällä aina näin vilkas liike Tuonelan joella.

— Aina, aina vaan! Tuonelassa kun ei saa pitää hevosia täytyy ihmisten joko kävellä tai pyrkiä venekyytiin.

— Eikö milloinkaan ole ehdoitettu, että hevosetkin pääsisivät Tuonelaan. Onhan niillä samanlaiset keuhkot, sydän ja aivot kuin ihmiselläkin. Muisti vielä paljon parempi kuin ihmisillä.

— Ei siitä monta vuotta ole kun uudestaan oli herätetty kysymys hevosten laskemisesta Tuonelaan, mutta kirkkokansa oli noussut raivoihinsa. Se oli uhannut nousta kapinaan, jos tällainen häväistys pantaisiin toimeen. — Nyt on uudelleen saapunut raadille pyyntö samasta asiasta. — Kirkkokansa oli jo sekä suuresti yllätetty että harmissaan siitä, että kaikki joutuivat kuoltuaan samaan tilaan Tuonelassa. Se oli odottanut itselleen suloisen autuuden ja muille ankaran kidutuksen, niinkuin Suomen valtionuskonto neuvoo. Nyt sen sijaan kaikenlaisilla juuttailla on yhtä hyvä olo kuin heilläkin. Jos vielä hevosille pyritään hankkimaan oikeutta päästä Tuonelaan, silloin kirkkokansan kärsivällisyys kuuluu loppuvan, ja se lupaa nousta kapinaan. Sentähden on Tuonelassa niin sanomattoman vilkas veneliike.

— Mille kannalle raati asettuu?

— Kaikki hylkäävät hevosen, mutta Louhi haluaisi saada jonkun poron ja Kristiina Tossavainen akiteeraa kovasti Neitejä vaatimaan vanhoille vaimoille oikeuden pitää kissoja, mutta koska jo on otettu niin kirkkokansan mielestä puolustamaton askel kohti löyhyyttä ja hataruutta, että kaikki ihmiset perivät samanlaisen taivaan, aikovat he voimainsa takaa vastustaa kaikkia uusia ehdoituksia taivasoikeuden laajentamiseksi.

Oli jo iltapäivä kun saavuttiin Raatisaaren näkyviin. Minun piti nousta piispa Agricolan laiturissa maihin. Vene laskettiin laituria kohti. Piispa oli juuri päässyt istunnosta, oli riisunut päältään kirkollisen asunsa ja pukeutunut köyhän kalastajan pukuun lähteäkseen ilta-ahvenia onkimaan. Me tervehdimme kaikki kunnioittavasti vanhaa piispaa, punikitkin yhtä nöyrästi kuin maailmassa pitäjänsä rovastia. Mutta piispa ei huomannutkaan meidän kohteliaisuuden osoituksia, näkyi vaan hääräilevän ja hakevan jotakin laiturinsa ympäristöltä. Minä nousin laiturille ja hyvästelin matkatovereitani, joitten kova kohtalo oli syvästi liikuttanut minua. Olinhan heidän kansalaisensa, olinhan ennenkin ollut työmiesten hyvä ystävä, missä kunniallisen työmiehen olin tavannut, olinhan heidän lähimmäisensä. Heidän onnettomuutensa ei ollut vierottanut minua heistä, ehkä päinvastoin. Nämäthän olivat kaikki kunniallista väkeä, jommoisten kanssa meidän täällä maailmassa täytyy elää sovinnossa ja ystävyydessä, jos mieli ollenkaan ajatella tulevaisuutta valoisana.

Samalla kun olin noussut veneestä tarttui Vähäoja viilettimeen ja ohjasi vakavasti, vapisemattomin käsin eteenpäin kun kuolevainen oli poistunut veneestä. Vene katosi Tuonen joen mustalla pinnalla sivu pyhän Henrikin linnan pois näkyvistäni. Käännyin Agricolan puoleen ja kysyin:

— Mitä sinä, arvoisa piispa, haet?

— Mult' telavus' troppotinkork.

— Troppotinkork?? Sallinet, että kysyn, onko troppotinkork kala vai lintu?

— Sä oles finbyläin', etk' tierä mikä troppotinkork on.

— Jo tiedän, jo tiedän, kun sain vähän aikaa fundeerata. Luulin ensin, että se oli joku raamatullinen sana. Sehän on sama kuin rohtopullon korkki.

— Niin, se on sit' uutta soomenkeelt', em'mä semmottii pruuk' arkiolossa.

Rupesin hakemaan ja löysinkin kohta korkin, jonka annoin piispalle.

— Takk, takk vaa, nyt pitää rustaman onkenraaka ja siim' reiraan.
Kyll' ny vaa kala syö, paljast' vaa pääse lait' tavall' framill'.

— Onko Väinämöiselle sattunut mitään ikävyyksiä minun ollessani matkoilla.

— Kyll' vaa ne emma' jutteleva' yht' toist, mutt' ei heitti ole uskomist'.

— Ei ollenkaan. Ämmät näkyvät pysyvän ämminä taivaassakin.

— Jämt' oikki!

— Olkoon onneksi! arvoisa kirjallisuutemme isä.

— Takk', takk' bara!

Läksin Väinämöisen pirttiin. Väinämöinen halasi liikutettuna minua oikein karjalaiseen tapaan. Sanoi olleen ikävän yksin elellä pirtissä. Sanoi juorujen taas liikehtineen Tuonelassa.

— Onko Ainoa ja Impi Mariaa näkynyt?

— Tuolla ne ovat leikkineet päivät päästään Ainolan tanhuilla nuorten poikien kera, Aino ylinnä. Olen heidän kisojaan seurannut, en heitä tavannut.

Läksin Impi Mariaa tapaamaan. Menin Neiti Vuoren huvilaan, josta lähetettiin sana tytöille saapua hänen luokseen. Aino ja Impi tulivat juoksujalkaa huvilaan. Syleilin hartaasti tyttöstäni ja kysyin:

— Oletko ikävöinyt setääsi?

— En ollenkaan, en ollenkaan! Täällä on niin lysti olla Ainon luona. Piiritanssia leikitään joka päivä ja hypätä barbiita. Aino on jo oppinut sen leikin ja hyppää niin hyvin. Kenkäin kärjet ovat vaan niin kuluneet. Onko täällä suutaria?

— Tuonela on täynnä suutaria. Suutarit kuolevat nuorina, sanoi Aino, joka ei edes uskaltanut antaa kättäkään minulle.

— Oletteko vetäneet tikkua lähteestä, kysyin supattamalla.

Aino punastui eikä virkkanut mitään, mutta Impi vikisi:

— Ollaan joskus.

Hetken perästä erottiin. Väinölässä mentiin aikasin illalla levolle ja makasin matkasta väsyneenä sikeän unen Lemminkäisen vuoteessa.

RAADIN ISTUNNOSSA.

Aamulla Väinämöinen taas nousi ylös Pohjantähden sarastaessa, herätti minut ja valitti vaikean istunnon sinä päivänä olevan edessä. Oli nimittäin saapunut raadille kirjelmä, jossa pyydetään, että Tuonelaan myöskin saisi laskea hevosvainajia. Väinämöinen pelkäsi, että asia menee myttyyn, kun arvatenkin piispat jyrkästi tulevat sitä vastustamaan. Pyysi minuakin saapumaan kokoukseen, kun jo kerran ennenkin olin siellä käynyt ja tehnyt raadille palveluksia.

Seurasin siis Väinämöistä kokoukseen. Myöhästyimme, niin että raadin muut jäsenet jo istuivat odottamassa. Pyhä Henrikki nyökkäsi hieman minulle päätä; näki selvästi, että hän halveksi minua, kun en sen paremmin ollut voinut neuvoa häntä objekti-sijojen käyttämiseen.

Pyhä Henrikki nappasi käyräsauvallaan pöytään ja sanoi:

— Istunto alkaa. Sihteeri on hyvä ja lukee anomusehdotuksen.

Porthan nousi pystyyn ja lausui:

— On uudelleen saapunut Korkealle Raadille anomusehdotus, jossa joukko Manalan asukkaita pyytää raatia käsittelemään kysymystä, eikö olisi mahdollista saada muutamille kaikkein tärkeimmille nelijalkaisille eläimille pääsyoikeutta Tuonelaan. Koska kirjelmä jo on ollut kierrolla arvoisain jäsenten luona, ei liene välttämätöntä, että se kokonaisuudessaan julkiluetaan. Ehkä lyhykäisesti kumminkin saan esitellä perustelut ja ponnen. —

Ensimäinen perustelu.

Koska Manala tätä nykyä kansoittuu nopeammin kuin ehkä milloinkaan ennen suurten sisällisten vainojen, sotien, nälän ja kulkutautien kautta, niin että Tuonelan takamaatkin joutuvat asuttaviksi, rupeaa kulkuneuvojen riittämättömyys vallan haitallisesti vaivaamaan. Sentähden ehdoitetaan ainakin hevosten laskeminen Tuonelaan.

Toinen perustelu.

Koska Tuonelassa jo tavataan eläimiä kuten joutsenia, laululintuja ja kaloja, ei anomuksen tekijät voi huomata syytä olevan hylkiä nelijalkaisiakaan, varsinkin kun niistä asukkaille niin arvaamaton hyöty koituisi.

Kolmas perustelu.

Koska monet nelijalkaiset eläimet sekä luustonsa että lihastensa puolesta niin aivan erehdyttävästi muistuttavat ihmisen ruumiin rakennetta, ei liene syytä juuri niiltä kieltää jatkuvaa elämää kuoleman jälkeen.

Neljäs perustelu (koskeva erityisesti lehmiä).

Koska Tuonelassa käytetty juoma, nektari ja ambrosia, jos kohta lievästi alkohoolipitoisia, kumminkin vaikuttavat vastenmielisiä tunteita monissa äsken tulleissa raittiusmiehissä ja koska Suomen kansa halki vuosisatojen on tottunut nauttimaan palanpainonaan lehmän antimia, ei liene ennenaikaista laajentaa Tuonelaan pääsyoikeutta myöskään tälle eläinlajille.

Ponsi taas kuuluu seuraavasti:

Kaiken ylläsanotun perustuksella anomme me, allekirjoittaneet, että Korkea Raati, peruuttaen edelliset päätöksensä, määräisi, että vuoden 1919 alusta ainakin hevoset perisivät Tuonelan, ja jos mahdollista myöskin nautaeläimet.

Pyhä Henrikki avasi keskustelun:

— Arvoisat raadin jäsenet. Yhä vaan uusiutuvat nämä raamattua ja pyhiä oppia niin syvälti loukkaavat harrastukset. Inholla olemme jo useita kertoja hyljänneet tällaiset anomukset. Mutta ajan henki on sellainen. Kaikki kunnioitus perinnäisoppeja kohtaan katoaa katoamistaan vainajienkin piireistä. Uuden ajan höllyys, löyhyys ja auktoriteetin puute saapuu turmeltuneesta maailmasta vainajien mukana tänne pyhään Tuonelaan. Murhemielellä näen turmeluksen, pilkan ja riettauden suurta nousua niin maassa kuin taivaissa. Se on tuon ihmisjärjen, joka on pirusta peräsin, levoton halu ja kiihko sekaantua sellaisiin seikkoihin, jotka eivät kuulu sen tuomio- eikä sen arvosteluvallan alle. — En tahdo kieltää keskustelua, vaikka pidän äänestyksen tuloksen taattuna. — Varapuheenjohtajalla on sananvuoro.

Väinämöinen kohotteli kulmakarvojaan, ryki ja loihe lausumaan:

— Minua miellyttää enin toinen perustelu. Meillä ratkipakanoilla siellä maailmassa oli se käsitys taivaasta, että siellä elettiin kuin maailmassa. Taivaassa linnut lauloivat puissa, kalat uivat järvissä, hevoset hirnuivat niityillä ja lehmät ammuivat ahoilla. Nyt täällä joutsenet joikuvat Tuonelan joilla, lohet hyppivät koskissa, mutta nelijalkaisia tänne ei vaan lasketa. Suomen naapurikansoilla oli runsaasti nelijalkaisia eläimiä taivaassaan. Kun norjalaiset kävivät Karjalassa kaupalla, kertoivat he, että Tor jumala ajoi kahdella pukilla, että toisilla jumalilla oli nimikkoeläiminä kissoja jopa karjujakin. (Hyi! huudahtivat neidit). Kertoivatpa vielä, että kauniit mustatukkaiset neidot, (Väinämöisen silmät haaveilivat hetkisen avaruuksissa ja hän piti pitkän loman) että kauniit neidot korskuvien ratsujen selässä ajaa hurauttelivat läpi ilmojen, pitkin lepikköpolkuja. Nyt minä kysyn: miksi ei meilläkin niin voisi olla. Miksi meidän täytyy noudattaa tuota vanhaa aasialaista käsitystä, että taivaassa vain etupäässä asustaa ihmisiä ja vain muutamia eläimiä kuten kyyhkysiä ja laululintusia. Miksi meidän aina täytyy kantaa aasialaisia kahleita, emmekö voi ne karistaa päältämme. Olkaamme vapaita suomalaisia, ja järjestäkäämme taivaamme oman mielemme mukaan. Minä kannatan hevosia. Hevosella pääsee vanhakin mies liikkumaan laajalti, ei vain kotinurkissa. Äänestän siis, että hevosetkin perivät Tuonelan.

— Pohjolan emännän vuoro, sanoi pyhä Henrikki.

— Kannatan vaka vanha varapuheenjohtajaa joka kohdassa. Tahtoisin vaan lisätä omasta puolestani, että peura on pyhä eläin. Minä olen sitä aina kaivannut täällä Tuonelassa. Äänestän siis hevosen ohella myöskin poron päästämistä Tuonelaan.

— Mitä piispat Maunu ja Micael arvelevat?

— Non possumus, non possumus! (Aivan mahdotonta).

— Prof. Porthan!

— Se ihmiskehityksen ajanjakso, jota minä edustan, oli vapaamielisyyden aikakausi. Sille ei ollut vierasta sekään ajatus, että me, eläimet ja ihmiset, kaikki olemme saman luojan samalla lailla luomia olentoja. Ei siis periaatteellisesti näy olevan mitään estettä sille järjestykselle, että me ihmiset ja eläimet täällä Tuonelassakin voisimme elää viervieressä, auttaen toisiamme ja tukien toisiamme. Minua vaan peloittaa, että, jos hevonen ja nautaeläimet päästetään tänne, kohta seuraa anomus, että kaikki muutkin eläimet saisivat saman oikeuden. Niinpä kissat ja koirat ja muut riitelevät elukat. Varon, että Tuonelan taivaallinen arvo monen silmissä arveluttavasti alenisi, sillä luontokappale on, siitä ei päästä mihinkään, tunteittensa valloilleen laskemisessa hillitsemättömämpi ja häikäilemättömämpi kuin ihminen. Luontokappale ei ymmärrä peitellä ei vihansa eikä lempensä puhkeamista ilminäkyviin mitä sopimattomimmissa tilaisuuksissa. Vaikka siis järkeni ei vastusta anomusehdoitusta, eivät tunteeni myönnä sen toteuttamista. Vastustan siis hyväksymistä.

— Tahtooko herra D.E.D. Europaeus lausua mielipiteensä.

— Tahdon kyllä. Puhun ainoastaan hevosten puolesta. Mikä on uros ilman ratsua. Vasta ratsun selässä kaikki hänen ylevät hengen ja ruumiin ominaisuutensa ilmenevät kaikessa loistossaan. Katselkaa Akseli Gallen-Kallelan upeaa Kullervokuvaa. Ratsu on uroon välttämätön jalustin. Ratsun puutteessa Kullervokin täällä Tuonelassa kulkee pää kumarassa. Mutta antakaapa hänen kavuta oriin selkään, niin saatte nähdä, mikä lumoava mies tämä minun löytämäni nuorukainen on. Hiuskeltainen korea oriin olkisen selässä, se vasta on näky, jota kannattaa katsella. Katselkaa kaukoputkella maailman kaupunkeihin. Missä näette uroon kuvapatsasta ilman hevosta? Meidänkin uroomme liikkuivat mielellään ratsun selässä; pitääkö heidän täällä taivaassa aina vain jalan tallustella. Minä sanon teille, heidän maineensa siitä kärsii. Pyydän siis raadin jäseniä äänestäessään ottamaan huomioon tämänkin seikan.

— Haluavatko neidit käyttää puheenvuoroa? kysyi puheenjohtaja.

Neiti Vuori lausui:

— Täällä on vedottu siihen, että aasialaisissakin taivaissa on kyyhkysiä ja laululintusia ja sen perustuksella vaadittu mitä inhoittavimmillekin, karvaisille nelijalkaisille pääsyoikeutta Tuonelaan. Totta on, että niin on asian laita. Mutta onhan selvää, että taivaaseen lasketaan vaan sellaisia eläimiä, jotka voivat vainajissa herättää siveellisiä tunnelmia. Mikä on enemmän omiaan ylentämään ihmisvainajan mieltä kuin aamulla visertelevä pikkulintunen, joka riemuitsevalla äänellään ylistää Luojaa kaikesta siitä hyvästä, minkä hän meille arvottomille vainajille lahjoittanut on. Eikö ihminen saa esimerkkiä kyyhkysestä, joka kuhertelee puun oksalla ystävänsä kanssa, miten hänenkin tulee karttaa riitaa lähimmäisensä kanssa ja vain puhella sellaisia asioita, jotka toveria voivat miellyttää. Mutta nyt tahdotaan laskea lehmät taivaaseen. Minä vaan kysyn: tahtooko kukaan läsnäolevista väittää, että lehmän ammunta, sonnin hinkuminen ja mullikan möyryäminen ovat Luojan ylistämistä? Eipä suinkaan. Ymmärtäväthän kaikki, että tuollaiset äänet juuri tulevat hämmentämään sitä hiljaista juhlallisuutta, mikä Tuonelan tanhuilla vallitkoon. Tahdon vielä lisätä, että kylläinen lypsylehmä aina siellä maailmassa teki sekä vastenmielisen että suorastaan epäsiveellisen vaikutuksen minuun. Olen sitä mieltä, että meidän palvelustyttöjemme vapaa elämä siellä maailmassa suureksi osaksi johtuu juuri heidän jokapäiväisestä yhdessäolostaan näitten ikuisista siveyslaeista täysin piittaamattomien elukoitten seurassa. En siis soisi, että kukaan äänivaltaisista raadin jäsenistä alentaisi tämän arvokkaan neuvoston mainetta antamalla äänensä ainakaan nautaeläinten hyväksi.

— Olemme siis valmiit äänestämään, sanoi pyhä Henrikki.

Mutta silloin näin Väinämöisen kumartuvan piispaan päin ja supattelevan ahkerasti jotakin hänen korvaansa. Piispa kuunteli tarkkaan, arveli vähän aikaa, mutta sitte hän äkkiä kääntyi minun puoleeni ja sanoi:

— Meillä oli suuri apu nykyään läsnäolevasta vieraastamme, silloin kun pulmallinen kysymys punikkien lähettämisestä sielunvaellukselle oli esillä, josta vielä tahdon lausua kiitollisuuteni. Varapuheenjohtajamme ehdoittaa, että raati nytkin suvaitseisi kuunnella hänen mielipidettään tästäkin asiasta. Ehkä saan pyytää ihmislasta lausumaan ajatuksensa tästä Tuonelan polttavasta kysymyksestä.

Punastuen korviani myöten korkeasta kunniasta kavahdin pystyyn ja aloin monin kumarruksin:

— Korkeasti kunnioitettu Herra Pyhimys ja arvoisat raadin jäsenet! Niinkuin jo eräs arvoisa puhuja on huomauttanut, ovat kaikkien europalaisten kansojen taivaat järjestetyt aasialaisten, lähemmin sanoen, syyrialaisten ijänikuisten perustuslakien mukaan. Europalaiset kansat, jotka viime aikoina ovat tulleet niin kuuluisiksi monien perin hyödyllisten keksintöjensä kautta, eivät, kumma kyllä, ole keksineet omaa taivasta, vaan ovat orjallisesti jäljennelleet itämaisia esikuvia. Tästä on ollut seurauksena, että europalaisten taivaat ovat käyneet, kuinka sanoisin, epäajanmukaisiksi, hieman vanhentuneiksi ja kaipaisivat korjauksia. Pidän käsiteltävänä ollutta anomusehdotusta tällaisen vakaumuksen ilmauksena. Kiinnitin erityisesti huomioni kolmanteen perusteluun. Siinä mielestäni lausuttiin ajatuksia, jotka olisivat tarkan harkinnan arvoisia. — Mehän kaikki tiedämme, ett'ei elämä lopu kuolemalla, vaan jatkuu taivaassa ijankaikkisesti. Tämän pyhän opin olemme perineet viisailta, miettiviltä ja haaveilevilta aasialaisilta. Saman oppisuunnan mukaan ei tällaista haudantakaista elämää jatku muille kuin ihmisille. Meitä lähinnä seisovat eläimet jäävät tällaisesta elämästä osattomiksi. Tästä kohdasta uskaltaisin lausua poikkeavan mielipiteeni. — Jos katselemme eläinten luustoa, niin se aivan hämmästyttävällä tavalla muistuttaa ihmisen luunrakennetta, niinkuin perustelussa vallan oikein on mainittu. Olen usein maan alta löytänyt luunikaman. En ole ollut miestä päättämään, onko luu aikoinaan kuulunut ihmisen, koiran, vasikan, lampaan tai pukin luurakennukseen. Muoto samanlainen, aine samanlaista. Kaikkihan tunnemme vanhan aasialaisen tarinan Harpagosta, joka söi poikansa keitetyt lihat. Ei hän muodosta eikä mausta voinut tuntea syöneensä ihmislihaa, vaan luuli nauttineensa viattoman karitsan paistia. Eläinten sisälmykset ovat kuin ota ja anna ihmisen sisälmyksien kaltaisia. Tässä pyhässä seurassa tuskin uskaltanen viitatakkaan siihen oppiin, jota tätä nykyä maailmassa saarnataan, että nimittäin ihminen olisi kehittynyt eläimistä, olisi vain kirkas helmi luomakunnan kruunun huipussa. — Kun siis ihmisen ruumis ja sielu kuoleman jälkeen nousevat ylös taivaalliseen elämään, niin eikö voitaisi myöntää, että sellainen mahdollisuus myöskin olisi olemassa eläimiin nähden. Sitä paitsi tavataan eläimissä sielunominaisuuksia, jotka voisivat kaunistaa ketä ihmistä tahansa. Ajatelkaammepa koiran uskollisuutta ja kiintymystä hoitajaansa! Sehän on suuremmoista! Sellaista ei todellakaan tavata kaikissa ihmisissä. Esimerkkejä voisi luetella yhtä loistavia loppumattomiin. Myönnän kyllä, että on eläimiä, niinkuin kissat ja pukit, joitten ominaisuuksista voi olla eri mieltä, mutta ylimalkaan kaikilla eläimillä on luonteenominaisuuksia, jotka ovat erittäin arvokkaita. (Väinämöinen murahti mieltymystään ja Louhi sanoi: poro on tyytyväisin olio koko luomakunnassa). — Näin ollen minusta tuo yliolkainen eläinkunnan kohtelu kuoleman jälkeen tuntuu epäoikeutetulta ja kiittämättömältä. Muistelkaamme, mikä arvaamaton etu niistä on ollut meille kaikille ihmisille maallisen elämämme aikana. Elkäämme unhoittako noita pahoin soimatuita lehmiäkään. Eikö moni pieni lapsi ole heidän maitonsa avulla jäänyt henkiin, kun äidin ruoka on käynyt riittämättömäksi. Tuhansien palleroisien todellinen kasvatusäiti on sittenkin ollut juuri — ammuva lehmä. Sitäkö meidän tulisi halveksia, sentähden ettei sille ole suotu ihanaa lauluääntä. Minä tahtoisin laajentaa rakkauskäsitettämme. Sinun ei ainoastaan tule rakastaa lähimmäistäsi, vaan jumalan luomaa koko luomakuntaa. Vasta silloin sinun rakkautesi on laaja ja syvä. Eläköön ijankaikkisesti ihmistä palveleva eläinkunta!

Väinämöinen ja Louhi nousivat ylös paikoiltaan ja tulivat liikutettuina kättelemään minua. Agricola nousi myöskin istuimeltaan ja sanoi kyynelsilmin minulle puhtaalla kirjakielellä:

— Vanhempani kertoivat että minunkin äitini oli kuoleman kynsissä minut synnytettyään, mutta että henkeni säilyi vain köyhän perheemme ainoan vuohen maidolla.

Puheeni eläinten hyväksi oli järkyttänyt korkean raadin jäsenten mielet, niin että äänestyksen tulos näytti epäiltävälle. Silloin nousi Neiti Koski paikoiltaan ja, pelastaakseen tilanteen, lausui:

— Herra puheenjohtaja! Tahdon vaan ilmoittaa, että jo maailmassa tämän ihmislapsen maailmankatsomus leimattiin "matalaksi".

Sanoi ja istuutui tuolilleen. Mutta en minäkään tahtonut hellittää, vaan pyysin puheenvuoroa ja sanoin:

— Korkeudessa se ei vedä vertoja Neiti Kosken maailmankatsomukselle, sillä tämä leijailee ilmassa, puhkasee pilvet ja tähtitarhat, kulkee tuulen tuuditeltavana pilvilinnana ilman perustusta ja pohjaa. Minun on matalampi, mutta makaa laajan perustan ja syvälle upotetun kivijalan varassa. Jokainen kerros liittyy toiseen. Siinä ei ole ammottavia aukkoja. Se on sanalla sanoen europalaisen maailmankatsomus.

Pyhä Henrik kohosi pystyyn ja lausui:

— Äänestys toimitetaan joskus toisten.

Hän tarttui hiippaansa, kumarsi ja lähti.

Ja hevoset ja lehmät odottavat vieläkin Tuonelaan pääsyoikeuttaan.

LAUANTAI-ILTA.

Vanhan maallisen tapansa mukaan kerääntyivät Runebergin toverit kerran kuukaudessa Runebergin huvilaan viettämään lauantai-iltaa. Mieleni paloi sinne. Olin Kiialasta ottanut suosituskirjeitä, sillä Runeberg oli aikoinaan ollut arvossa pidetty vieras Kiialassa. Olin itsekin pienenä poikana kuikkinut suuren runoilijan akkunan alla ja luulin nähneeni ikkunasta jonkun haivenen ukon tuuheasta parrasta. Sentähden päätin yrittää pyrkimään heidän illanviettoaan kurkkimaan.

Läksin Ainoa ja Impi Mariaa tapaamaan, sillä Aino kuului hyvin löytävän tien huvilalle. Ainon ja Impi Marian kanssa aloimme astua tietä pitkin. Aino oli paneutunut juhlapukimiin. Kullat kuulti kulmilla, hiukset olivat silkillä sitaistut ja risti riippui rinnalla.

— Oletko ennen käynyt Runebergin luona? kysyin Ainolta.

— Olen kyllä. Lönnrot haki minut kerran sinne eräänä lauantai-iltana.

— Mitä sinulle sanottiin?

— Mikä sanoi mitäkin. Eräs vanha herra rupesi vähän niinkuin kosiskeleman minua, aivan niinkuin Väinämöinen aikoinaan, sanoi Aino ja helähti nauramaan. Mutta silloin Runeberg sanoi jotakin ruotsiksi, ja vanha viisas jätti minut rauhaan.

— Olikohan se ehkä Fredrik Cygnaeus? kysyin.

— Sinnepäin se nimi oli. Huonosti he puhuivat suomea. Runeberg kysyi: "onko Aino ikävä taivasa?" Mutta yksi puhui aivan mainiosti. Se sanoi: helekkarj kuin sinä Aino oot nätti tyttö. Minä luulin Lapin tyttöjä jorottariksi ja möröttäriksi, mutta nyt ymmärrän Väinämöistä paremmin.

— Oliko se nimeltään Oksanen.

— Niin se oli. Kehuivat sen tehneen "Savolaisten laulun", jota nuoret
Tuonelaan tulokkaat niin usein laulelevat.

— Tunnetko sinä Impi yhtään Runebergin runoa?

— Tunnen. "Porilaisten marssin" ja "Juokse porosein".

— Niin se "Juokse porosein" on oikein minun lauluni, ilakoi Aino. Usein istumme talvi-iltoina yhdessä Louhi Pohjolan emännän kanssa ja laulelemme sitä laulua.

Näin rupatellessamme saavuimme vihdoin Runebergin asunnolle. Lauantai-illan jäsenet olivat jo saapuneet ja istuivat pitkän pöydän ääressä parvekkeella huvilan ulkopuolella. Pöydän päässä istui itse isäntä, vastapäätä istui Nervander ja pitkällä sivulla Topelius, Oksanen, Cygnaeus, Lönnrot y.m.

Astuin rohkeasti esille ja laahasin kainostelevia tyttöjä kädestä.

— Ohoi, huudahti Cygnaeus, tuoltahan tulee itse Aino.

Lönnrot nousi ylös ja tuli kättelemään Ainoa ja vei hänet Runebergin luo. Kun Topelius näki pienen tytön seurassani, nousi hänkin paikoiltaan ja tuli hymyillen utelemaan, kuka pikku keltatukka oli. Impi ei virkkanut sanaakaan, ei ymmärtänyt Topeliuksen suomea. Minä esittelin itseni Topeliukselle, joka muisti minut, minä kun olin monena vuonna talvipakkasessa ajanut Tikkurilasta Koivuniemeen laulajien ja laulajattarien seurassa tervehtiäkseni häntä syntymäpäivänään tammikuun 14 p:nä.

Topelius vei minut pöytään ja esitteli minut Suomen suurmiehille. Toin terveiset Kiialan koko perheeltä, jonka kanssa Runeberg eläissään ahkerasti oli seurustellut. Pöytä notkui nektari- ja ambrosia-astioita, sillä sellainen ylellisyys vallitsi suurmiestemme illanvietoissa. Minä sain paikan aivan Runebergin vieressä, kunnian, jonka kainostellen otin vastaan.

Mutta suurta runoilijaa näkyi vaivaavan tyttöjen läsnäolo näin miehekkäässä juhlatilaisuudessa nektarilasien hengessä, niin että hän kohta kääntyi Topeliuksen puoleen ja sanoi ruotsiksi:

— Gå och plocka blommor med flickorna, bästa Zachris, så är du snäll. (Käy poimimassa kukkasia tyttöjen kanssa, rakas Zachris, niin olet kiltti.)

Topelius teki työtä käskettyä, tarttui Ainon ja Impi Marian käsistä kiinni ja lähti taivaltamaan metsään. Tämä kaunis kolmikko katosi kohta näkyvistämme kanervikkoon, jonka terttuja ryhtyivät katkomaan.

— Mitä sinä poikaseni tahdot juoda, kysyi Runeberg, nektariako vai ambrosiaa. Et tuntene jumalien juomia. Sanon sinulle, että nektari muistuttaa konjakkia, ambrosia taas hieman ruotsalaista punssia.

— Jos sallinette, niin juon mieluummin ambrosiaa, sanoin päättävästi.

— Niinkuin tahtonet. Me juomme tosin melkein kaikki nektaria, ainoastaan Topelius ja Lönnrot nauttivat ambrosiaa. Niinkuin ehkä aikakirjoista tiedät ei meidän aikanamme tunnettu sitä ihmislajia, jota nykymaailmassa "vesipojaksi" sanotaan. Skål!

Ja Runeberg teki minulle sen suuren kunnian, että joi veljenmaljat kanssani. Sanoi olleensa isäni opettaja.

Kun tämä pyhä toimitus oli päättynyt, nousi Cygnaeus pystyyn ja huusi:

— Tuolta saapuu Aleksis Kivi. Terve tulemastasi takasin, poika parka! Sinäpä vasta köhäisen ja nuhaisen näköinen olet. Kenenkä ruumiissa olet ollut sielunvaelluksella?

— Sanoivat sitä maailmassa Matti Helenius-Seppäläksi, vastasi Kivi alakuloisena.

— Kuule ihmislapsi! Kuka se Matti Helenius-Seppälä on? kysyivät kaikki yhteen ääneen minulta.

— Suomen ehdottomin vesipoika sekä tietopuolisesti että käytännössä.
Vesiselvä ja kirkas kuin Exelcior timantti.

— Minkälainen kortteeripaikka sinun sielullasi oli? kysyi Nervander.

— Ajatelkaa kosteata kellaria, niin ymmärrätte sen pitemmittä selityksittä, vastasi Kivi ja niisti nenäänsä. Pelkäsin saavani sielullisen keuhkotaudin.

— Ota nyt heti pitkä nektarituikku, että äänesi hieman selviää, sanoi Runeberg ja täytti Kiven lasin reunoja myöten. Mutta kuinka sinä pääsit näin ennen aikojasi vapaaksi? Sinullehan määrättiin vaellusta kahdeksi vuodeksi.

— No se Tomas Adlercreutz, jota paukautin poskelle sinä onnettomana yönä, oli lähettänyt armahduspyynnön korkealle raadille, jossa perusteli anomustaan sillä, että murheellinen aika vallitsee Suomessa, niin että yksi vuosi jo korvaa rikoksen oikeastaan lievää laatua. Raati oli suopealla päällä. Neidit olivat olleet sattumalta hieman sairaita, eivätkä olleet läsnä istunnossa. Tämä minut pelasti.

— Minne se Ahlqvist-Oksanen hävisi, kysyi joku.

— Kaikki ihmiset vierovat ja kiertävät entistä kompastuskiveään, sanoi
Nervander.

— Kerro Kivi, miltä Suomessa nyt näyttää, pyysivät kaikki.

— Rumalta, hyvin rumalta. Kansa on hullaantunutta. En ole vielä ehtinyt koota ajatuksiani. Olen vielä kauhun vallassa.

— Luulenpa melkein, että kaikki ovat muuttuneet nurmijärveläisiksi siellä Suomessa, huomautti Nervander.

Kivi ei virkkanut mitään, tuijotti vaan eteensä ja ryki lakkaamatta ankaran vesiparannuksensa johdosta. En malttanut enää vaijeta, vaan kimposin pystyyn ja aloin selostaa:

— Arvoisat Suomen suurmiehet! Ei sopisi minun anastaa puhevaltaa tässä kuulussa seurassa, mutta kun olen tuores tulokas Tuonelassa ja suuri runoilija Kivi on saanut äänensä epäkuntoon sopimattomien hoitokeinojen kautta, uskallan lausua yksinkertaiset mietelmäni Suomen hirvittävien tapausten johdosta. Eivät tapahtumat Suomessa ole outoja. On sellaisia ennenkin sattunut. Ei tosin todellisessa elämässä, mutta kuvitellussa. Kaikkihan tunnemme Kiven kuuluisan romaanin "Seitsemän veljestä". Siinähän on punaisten kapina jo täsmälleen kerrottu. Nuo seitsemän veljestä olivat saaneet päähänpiston toteuttaa maailmassa mitä laajinta "svaboda" käsitettä. Eivät tahtoneet esivalloista mitään tietää. Eivät tahtoneet kirjojen kimpussa kiikkua. Aivan niinkuin meidän vallityömiehemme.

Kivi katsahti hämmästyneenä minuun ja muut alkoivat ääntelemään.

— Mitäs hullutuksia tuo ihmispoika latelee.

— Oletko sinäkin syntynyt Nurmijärvellä tai Tuusulassa, kysäisi
Nervander minulta.

— En kun Kuopiossa.

— Ehkä Kuopion takana, arveli Nordström.

— En kun juuri kaupungissa, tuomiokirkon juurella, Snellmanin puiston laidassa, lähemmin sanottuna, Halosen talossa.

En pistopuheista välittänyt enkä hämmentynyt vaan jatkoin reippaasti:

— Muistelkaa veljesten luonteita. Ettekö luule, että kullakin veljeksellä oli vastineensa punaisten kapinassa. Siellä oli tupsupäitä Juhania, hurjia kiivastuksen miehiä, jotka juovuspäissään tekivät mitä tekoja vain. Puhuttiin kapinan aikoina hurjistuneista "Hyvinkään lentävistä". Ette ehkä tietäne, että Hyvinkää on Nurmijärveä, että nämä lentävät juuri olivat veljesten jälkeläisiä, ehkä äpäriä, Jukolan salopirteissä syntyneitä, Hyvinkään kylän erämailla. Oli punaisten joukossa hitaita, jäyhiä Tuomaita, oli hiljaisia metsänkävijöitä Laureja, oli järkeviä Aappoja, jotka koettivat hillitä toisten rajuja tunteen puuskia, olipa ehkä Eerojakin. Ehkä harvakseen.

— Entä Simeonia? kysyi joku.

— Aivan varmasti niitäkin. Ulkokultaisia on aina suurissa joukoissa.

— Yleiseuropalainen liikehän se oli eikä nurmijärveläinen. Vaikeaa on sinun sovitella molempia yhteen, sanoi joku.

— Niin kyllä. Lainaliike se tosin oli. Mutta se tapa, jolla se pantiin toimeen, oli supisuomalainen eli oikeammin puhdas hämäläinen liike, aito nurmijärveläinen.

— Onhan se nokkela yhteensovitus, mutta vain sinun aivojesi työtä, sanoi Lönnrot.

— Ei, ennen minua sen eräs mies oivalsi. Hän oikeammin aavisti sen jo ennen punaisten kapinaa.

— Oliko se Kivi itse?

— Ehkä hänkin, mutta vielä varmemmin sen on tehnyt Akseli Gallen-Kallela "Seitsemän veljeksen" kuvituksessa. Ottakaamme esille kirja!

Runebergin kirjastosta tuotiin kirja korukansissa nähtäväksi. Kaikki keräytyivät kirjan ympärille. Minä jatkoin:

— Katselkaa kansikuvan tyyppejä! Siinähän näette joukon miehen päitä. Ovatko nämät kuuluisia veljeksiä? Eivät ole. Mielikuvituksemme ovat ne luoneet kauniimmiksi. Mutta ne ovat juuri "Hyvinkään lentäviä". Näkeehän sen jo liehuvista tukkatöyhtöistä. Katselkaamme sisäkuvia. Tuossa pakenevat veljekset härkiä. Mutta nehän ovat juuri punakaartilaisia eivätkä "veljeksiä". Joka kerta kun näin Helsingin kaduilla punakaartilaisjoukkoja, pujahtivat nämä Gallenin kuvat mieleeni. Kummallinen taiteilija tuo Gallen. Sielunsa silmillä hän näki mitä tuleman piti. Kummallinen kaukonäkijä tuo Kivi. Hän kirjoitti "Seitsemässä veljeksessään" punakapinan historian ja kuvasi sen henkilöt. Hän loihti esille hämäläisiä tyyppejä, ja samalla hän piirsi myöskin punakaartilais-joukot.

— Niinpä niin, sanoi Cygnaeus. Gallen on suuri taiteilija eikä vain piirustaja, hän on aavistaja ei vain näkijä, ennustaja eikä vaan realisti. Kivi niinikään löysi nurmijärveläisen sielun pohjimmaisen perustan. Senpätähden hän on kuvannut tyyppejä, jotka aina tulevat uusiutumaan niinkauan kun nurmijärveläisiä maailmassa elää, ja he jotakin maailmassa toimittavat.

— Niin. Mutta arvoisat vainajat, jatkoin uudelleen. Katselkaa viimeistä kuvaa! Mitä arvelette Gallenin sitä tehdessä ajatelleen. Siinä näette keskellä kuvaa puun, ehkä jonkinlaisen hyvän ja pahantiedon puun, ja ympärillä näette lukemattoman joukon pääkalloja. Eihän tällainen loppukuva sovellu kirjaan "Seitsemän veljestä". Siinähän kaikki loppuu sikeimpään rauhaan ja tyydytykseen. — Mutta punaisten kapinan loppukuvaksi se aivan erinomaisesti soveltuu. Nuo pääkallot! Mitä ne muuta ovat kuin ne tuhannet valkoisten ja punaisten pääkallot, joita madot maan alla nyt parastaikaa puhdistavat kaikista pehmeistä aineksista. — Suuret taiteilijat ovat peloittavia ennustajia, visionärejä.

— En pääse siitä, että kuvat ovat babiaanin kuvia. Lukiessani veli Runebergin kuvauksia sain, luvalla sanoen, Suomen kansasta vallan toisenlaisen käsityksen, sanoi Nervander.

— Niin, sanoi Nordström, Runeberg tutki Suomen kansaa herraskartanon salinikkunoitten läpi, Kivi taas tutki samaa oliota aivan äärestä, mutta Gallen tirkisteli esinettä suurennuslasin läpi. Gallen näki kansan basillitkin.

Nyt avasi Runeberg suunsa ja lausui:

— Hyvät ystävät ja vainajatoverini sekä sinä elävä ihmislapsi! Minua on syytetty siitä, että olen ihannellut suomalaisia liiaksi, että olen siis antanut niistä väärän kuvan. En sitä myönnä. Olen korostanut kansan hyviä puolia, saadakseni ne päivän valoon ja luodakseni noudatettavia esikuvia nuorisolle nousevalle. Olen ollut tietoinen tuon kansan heikoista puolista. Mutta minä kysyn teiltä: millä kansalla sellaisia ei ole? Kysyn vielä teiltä: eikö jokaisen europalaisen kansan köyhälistö olisi käyttäytynyt samalla tavalla samanlaisessa tilanteessa kuin Suomen kansan punaiset. Kiihoitus oli ollut häikäilemätön, painostus hirvittävä ja voitto varmaa varmempi. Tällaisissa olosuhteissa kaikki kansat lankeavat, ei vain minun kansani. Väärin on siis mustata omaa kansaa. Minä pysyn järkähtämättä omissa maalauksissani. Ne ovat sittekin tosia. Minun kuvaukseni pitävät paikkansa, vaikkapa niitä suurennuslaseilla tarkastettaisiin. Minun kuvaamani Suomen kansan malja! Skål!

Kaikki tyhjensivät ilolla lasinsa. Kivi täytti uudelleen lasinsa, joi sen pohjaan ja sanoi:

— Ei minun ja Runebergin kuvauksissa ole oleellista eroitusta. Sanoissa kyllä, mutta ei asiassa. Molemmat ovat rakkaan tunnelman lapsia, molemmat ovat syntyneet suurimman ilon vaikutuksesta. Onnellisimmat elämäni hetket olivat ne, jolloin veljesten kuvat täyttivät sieluni. Luulen, että Runebergin sielu oli tulessa, kun hän kirjoitti "Paavonsa" ja "Duvansa". Pohjaltaan ovat nämä henkilöt samoja miehiä. Juon kolmannen maljan tämän kansan kunniaksi.

Nyt kavahti Cygnaeus ylös ja piti lennokkaan puheen. En muista sitä sanasta sanaan, mutta alussa hän huomautti siitä, että 70 vuotta on kulunut umpeen, kun kerran hän Gumtähden niityllä puheessaan selosti Suomen nimen merkitystä. Silloin oli ruusunhohteiset ajat. Isänmaallinen tunnelma puhkesi ensimäisiin nuppuihinsa. Silloin oli touon teon ja suurten toiveitten aika. Luokkataistelun kaamea nimi oli silloin vielä tuntematon käsite Suomessa. Mutta ajan virta ei koskaan pysähdy paikoilleen. Se kiitää eteenpäin. Se paisuu, se vyöryy aina uusille aloille. Uutta, aina vaan uutta sen pinnalla kelluu, sen pohjalla pyörii. — Nyt hän tahtoo lausua sanansa Suomen kansan luonteesta. Hän tahtoo erittäin kohdistua siihen heimoon, joka suomalaisen nimeä parhaiten edustaa. Se on hämäläiseen heimoon. Tämän heimon hiljaisuus, hienotunteisuus, umpimielisyys, mutta luotettavuus ja vakavuus se sittenkin on suomalaisen kansan silmiinpistävin tunnusmerkki. Se on sittenkin se pohjalasti, joka pitää Suomen alusta pystyssä pahoissa pyörteissä, hirmumyrskyissä ja virran väkevissä tyrskyissä. Sekin joskus voi menettää tasapainonsa, voi kiihoituksen vallassa tehdä ajattelemattomia tekoja, mutta tasapainon saavutettuaan se taas turvallisena ja tyynenä soluu virran mukana kuin kelohonka koskessa. Ajatelkaammepa vain, minkälaisen elämän ehtoon Kiven veljekset saavuttivat. Vikuroituaan aikansa, uhmattuaan kaikkea, mikä yhteiskunnassa sitoo ja kahlehtii nuoren rajatonta vapautta janoovaa sielua, he järkiinsä palattuaan muuttuivat vakavia vakavammiksi, yhteiskunnan tukipylväiksi. — Niin on käypä Suomen köyhälistönkin. Villittynä se erkani kyläläisistään, ja aikoi perustaa Jukolansa erilleen muusta maailmasta, aikoi viettää salolaisen vapaata elämää. Nyt se on huomannut erehdyksensä. Nyt koittaa se aika, jolloin se palaa takasin entiseen kyläänsä, ja alkaa viettää elämäänsä sovinnossa naapuriensa kanssa. Siitä tulee taas se luotettava, sitkeä väki, jota se ennenkin on ollut — Suomen kansan menestymisen tae. Kuta laajemmalle perustalle valtion turvallisuus lasketaan, sitä lujempana se seisoo. Siitä mielipiteestä hän ei sanonut luopuvansa, vaikkapa järkyttäviä tapauksia onkin sattunut. Sovinnon aikaansaaminen on oleva kaikkien järkevien kansalaisten ainoa pyrintö. Sovinnollahan Jukolankin veljekset jättivät salonsa ja ryhtyivät ahkeraan työhönsä sukulaistensa ja kylänmiestensä piirissä. Niin on käypä nytkin. Siitä on takeena juuri hämäläisen heimon perinnäisominaisuus, hiljaisuus, vakavuus, luotettavaisuus. Eläköön Suomen kansan vakavin aines, hämäläinen heimo.

Haltioituneina kaikki tyhjensivät nektarilasinsa.

* * * * *

Kun Suomen kansan tulevaisuus näin oli saatu maalatuksi toivon hohtoisin värein, käytiin muihin kysymyksiin käsiksi. Sydänyö oli jo sivuutettu ja Pohjantähti jo teki nousuaan. Yhä enemmän muuttuivat keskustelut ryhmäjutteluiksi. Minä jouduin keskusteluihin Topeliuksen ja Lönnrotin kanssa, me kun olimme ainoat, jotka nautimme ambrosiaa. — Topelius oli saattanut tytöt kotia illan hämyssä. — Kivi oli nukahtanut käsivarsiensa varaan pöydän reunalle. Nektari oli vaikuttanut väkevästi hänen Vantaan veden huuhtelemiin sisuselimiinsä. Mutta muut olivat pirteitä, ja puheita pidettiin ainakin yhtä monta kuin pohjalaisen ylioppilasosakunnan vuosijuhlissa.

Aamupuoleen yötä alkoivat jo ryhmät liikehtiä. Joku ehdotti piiritanssia. Maljojen lomassa pyörittiin ympäri vanhojen piiritanssi-laulujen tahdissa. Erittäin suosittu oli Franzénin merkillinen taivaslaulu "Glädjens blomster", sillä siinä oli sana "hopp", jonka kohdalla kaikki hypähtivät ilmaan. Tämä oli poikamaisuutta, joka oli opittu maailmassa, mutta kotiutunut myöskin Tuonelassa pikkutunneilla.

En ole koskaan rakastanut koko yön valvomisia. Ne ovat luonnottomia, ne ovat ikäviä. Kellä ei ole aito suomalaista jäyhyyttä ja kestävyyttä, se ei niitä jaksa tyynellä mielellä sietää. Mutta enhän minä kehdannut livistää tieheni, kun suurmiehemme vielä olivat mitä iloisimmassa touhussa. — Pohjantähti nousi yhä ylemmäksi taivaan vahvuudelle. Pyörittiin ja hulmuttiin jo kymmenettä kertaa piirissä ja laulettiin:

"Glädjens blomster i jordens mull ack visst aldrig gro. Kärlek själv ju försåtlig är för din hjärtas ro. Men här ovan för hopp och tro blomstra de evigt friska. Hör du ej hur andar ljuvt om det tili hjärtat viska."

(Ilon kukkaset maan mullassa eivät koskan idä. Lempikin on vaarallista sydämmesi rauhalle. Mutta täällä ylhäällä kukoistavat ne ijäti tuoreina toivossa ja uskossa. Kuule kuinka hengettäret siitä sydämmellesi kuiskivat).

Samassa kuulin portilta tytön himmeän äänen tuskaisena huutelevan:

— Setä, setä!

Vilkasin sinnepäin, niin näin Impi Marian ja Ainon hohtoisat posket punottavan portin ristikon takaa.

Hyvästelin kiittäen kaikkia suurmiehiä ja lupasin viedä terveiset maailmaan, että kyllä kaikki vielä muuttuu hyväksi. "Pax paritur bello", oikea "treuga Dei", jumalan rauha, sellaisen sanoi Runeberg kohta syntyvän maailmaan. Jota minä myöskin rohkenen toivoa. Läksin tallustelemaan odottavien tyttöjen luo.

TAKAISIN VÄINÖLÄÄN.

— Kuinka sinä, setä, kehtasit olla koko yön poissa. Ethän sinä milloinkaan maailmassa niin tehnyt.

— Rakas lapsi, sanoin hiukan sammaltaen, en maailmassa koskaan niin suurten miesten illallisella ole ollut. Katsoppas, vanhaan hyvään aikaan illalliset usein venyivät niin pitkiksi, että ne hipoivat aamiaista. Aivan niinkuin pohjolan kesäyöt, jolloin iltarusko ja aamurusko antavat suuta toisilleen. Runeberg on itse tästä laulanut ikimuistettavan runon: hur mänskan glömmer natten lång, att gå tili vila där (kuinka ihminen unohtaa kokonaisen pitkän yön menemästä levolle pohjolassa).

Rupesin hyräilemään tätä kaunista laulua, mutta se ei ollenkaan miellyttänyt säädyllistä tyttöäni, joka vain vikisi:

— Hyi jee, setä, et saa laulaa. Jos vielä neidit kuulevat. Ne ovat niin vihasia, niin vihasia.

— Olivatko neidit todellakin vihasia? kysyin Ainolta.

— Kyllä ne olivat. Sanoivat, että ei Suomen suuret miehet ole sopivia esimerkkejä nykyaikaiselle polvelle. Niillä oli aivan omat siveellisyyskäsityksensä, joita naismaailma tätä nykyä ei enää voi hyväksyä.

— Naismaailma! Niin sillä naismaailmalla on omat ajatuksensa, miesmaailmalla omansa. Edelliset ovat passiivisia tai kielteisiä, jälkimäiset aktiivisia tai myönteisiä. Niiden välillä on olemassa suloinen ristiriita, jonka täytyy loppua jälkimäisen voittoon, silloin kun ei edellinen voita. Voi silloin maailmaa!

— Mitä sinä, setä parka, puhelet! Ei Impi sitä ymmärrä. Ymmärrätkö sinä Aino? kysyi Impi Maria.

— En, en ollenkaan. — Mutta mitä ne neidit tuolla hääräävät? kysäisi
Aino ja varjosti silmiään nähdäkseen, mitä sillan korvassa tapahtui.

Siellä neidit kiskoivat kumpikin köydestään nuottaa maihin ja huusivat apua minkä jaksoivat. Aino ja Impi Maria läksivät juoksemaan niin että tukat hulmusivat. Väsyneenä yön valvomisesta koetin ehättää perästä. Kaikki kolme tartuttiin köysiin kiinni ja alettiin kiskoa oikein hartiavoimilla. Hitaasti nousi nuotta Tuonelan väkevästä virrasta. Se huomattiin jo hetken perästä, että kummallisen suuri kala peppuroi nuotassa. Siinä ponnistellessani liukkailla rantakivillä liukastivat jalkani ja minä mätkähdin istualleni. Samassa pettivät neiti Koskenkin jalat ja hän syöksyi hervottomana syliini. Nuotta oli pääsemäisillään valloilleen, mutta en hellittänyt, eikä neiti Koskikaan. Siinä me soljuimme rantamudassa, kunnes Aino hyökkäsi apuun ja auttoi meidät pystyyn. Uudet hurjat ponnistukset pantiin käyntiin ja vihdoinkin saatiin nuotta kuiville.

Kolmen kyynärän pituinen, paksu lohi oli kippurassa nuotan perässä.
Selvitettiin se sieltä ulos ja ruvettiin huoatessamme sitä ihailemaan.
Ei kukaan meistä ollut koskaan nähnyt mokomaa venkurata. — Minnekkä
viedä saalis? Väinölä oli lähinnä.

Minä tartuin pääpuoleen, neidit kannattivat keskiruumista ja Aino piteli pyrstöä. Impi Maria hypiskeli tasajalassa siinä ympärillä ja ilakoi ääneensä. Impi avasi ovet ja me kannoimme lohen sisään ja laskimme sen keskilattialle. Samassa lohi päristelihe ja me lensimme mikä minnekkin tuvan nurkkiin. Aino sai niin kovan puustin korvalleen lohen pyrstöstä, että hän purskahti itkuun.

Siinä se lohi haukotteli ja kitaset tekivät vimmatusti työtä.

— Missä Väinämöinen on? kysyi Neiti Vuori.

— Niin missä hän on? toisti Neiti Koski. Menkää tytöt väleen Louhen luo ja pyytäkää hänet tänne!

Tytöt karkasivat ulos. Me kolme tuvassa olijaa seisoimme ääneti, emme vilaisseetkaan toisiimme. Pahat aavistukset hiipivät aivoihimme. Emme virkkaneet mitään, mutta kaikkia vaivasi ajatus:

— Onkohan tuo itse Väinämöinen. Kalevalassahan kerrotaan, että hän osasi tempun muuttautua kalaksi. Olisikohan tuo vanha pakana koettanut yöllä karata saaresta lohen haahmossa, mutta pimeässä ja Tuonen mustassa virrassa uinut nuottaan, jonka neidit kaiken varalta olivat virittäneet viistoon joen poikki.

Louhi syöksyi sisään, seisattui keskilattialle ja tarkasti visusti kalaa. Yhtäkkiä hän kiemurteli onnettomana käsiään ja huudahti tuskaisena:

— Se on Väinämöinen. Onneton ukko utra! Joko sinä taas olet joutunut lempesi narriksi. — Kaikki pois tuvasta. Minä aijon loihtia Väinön entiselleen. Mutta silloin ei saa kukaan kristisielu olla lähimaillakaan, sillä minun loitsuni ovat pakanallista perua ja ovat tehottomat kristittyjen läsnäollessa. Te neidit, menkää huviloihinne ja sulkekaa visusti ovenne. Tytöt, laputtakaa kotianne.

Louhi seisoi selkä suorana ja kädet puuskassa ja oli niin käskevän näköinen, että neidit nurkumatta poistuivat tuvasta ja tytöt jo heidän edellään. Jäimme kahden tupaan. Louhi silmäili kotvan aikaa minua. Lopetin äänettömyyden ja sanoin:

— Ehkäpä saisin jäädä tupaan, niin kirjoittaisin sinun loitsusi paperille. Epäilen, onko henkiinherätys-loitsuja kerättyinä Kirjallisuuden seuran arkistoon.

— Minusta on hieman tuntunut siltä, kuin sinä et olisi oikein vankka kristitty, sanoi Louhi ja epäröi.

— Niin, armas Pohjolan emäntä, olen hieman lukenut erästä tiedettä, jota sanotaan filosofiiaksi, sammalsin minä. Ja sillä tieteellä on se turmiollinen ominaisuus, että se tappaa ihmisessä taikauskon.

— Siinä tapauksessa ehkä et ole niin vaarallinen, mutta kun et usko taikojeni tehoon, on parasta, että poistut tuvan eteiseen.

Astuin ulos ja Louhi alkoi molittaa. Sitä kesti ainakin puolisen tuntia. Pohjantähden hiottavat säteet alkoivat aivan ihmeellisesti raukaista minun yön valvomisesta ja ambrosian vaikutuksesta herpautunutta ruumistani. Vihdoin ovi aukeni ja Louhi virkkoi:

— Astu tupaan.

Menin sisälle. Väinämöinen lepäsi vuoteessaan, tukka ja parta vielä aivan likomärkinä. Hampaat löivät loukkua ja vilun väreet puistattivat ruumista. En tahtonut virkkaa Väinölle mitään, eikä minulla ollut mitään sanottavaakaan. Minua vaan raukaisi armottomasti.

— Joll'et pahastu, Louhi kulta, niin menen minäkin levolle.

— Tee tahtosi. Missä olet ollut? Oletpa oikein sairaan näköinen.

— Kävin Suomen suurmiesten iltamissa ja siellä tulin viipyneeksi vähän kauemminkin.

— Hyvä kun jo näin aikaisin saavuit. Olen kuullut että ne kestävät kolme päivää peräkkäin, niinkuin Pohjolan häät muinoin.

Riisuuduin ja menin levolle, sillä aikaa kun Louhi hoiteli Väinämöistä. Mutta Väinämöinen pääsi unen päästä kiinni ja kuorsasi kohta kuin puolijumala ainakin. Louhi toi tuolin vuoteeni viereen ja omisti huolensa lempeän äidin tavoin nyt minulle.

— Panisitko kylmät kääreet otsalleni, nämä Tuonelan ruoat ja juomat ovat hiukan outoja, ei vatsa tahdo niitä helposti sulatella.

— Heti kohta saat kääreet.

Louhi ryhtyi toimiin ja hääräsi näköjään ihastuneena pyttyineen ja riepuineen.

— Oletko sinä tottunut tällaisiin askareihin? Niin luontevasti sinulta sujuvat hommat, kysyin.

— Olenpa hyvinkin. Ennen muinoin Pohjolassa, kun vielä isäntä eli ja Lemminkäinen kävi meillä, sattui usein, että sain vaihtaa kääreitä sekä isännän että vieraan otsille. Iloisia aikoja, menneitä aikoja, muistorikkaita aikoja, sanoi Louhi ja hänen siniset silmänsä vettyivät.

— Lemminkäis-parka, kun aina vain saa tallustella sielunvaelluksella, sanoin suurimmalla myötätunnolla.

— No sen Lemminkäisen laita on nyt vähän niin ja näin. Ei lemmen jumala voi heretä lemmettömäksi. Senhän jo arvaa sanomattakin. Mutta ei raadin kristilliset jäsenet sitä tahdo tajuta. Lähettävät aina vain vaellukselle, ja mies tulee sieltä kahta hullumpana takasin. Viimeksi kun tuli maailmasta, niin rupesipa lääppimään ja haparoimaan minuakin ja neidit sattuivat näkemään, niin ett'en minäkään iljennyt häntä puolustaa. Olisivat ehkä selvittäneet sen minulle häpeälliseen suuntaan.

Samassa alkoi Väinämöinen äännellä vuoteessaan. Kuunneltiin, mitä hän ehkä tahtoisi.

"Nei-jot niemien nenissä"

kuului ukko taaskin hyräilevän.

— Mitä sinä vanha lemmenhöperö siinä murahtelet. Kiitä luojaasi, että vielä hengissä olet, sanoi Louhi ja komensi häntä kääntymään seinään päin kylelleen, että paremmin uni maittaisi.

Vähitellen vaivuin horroksiin ja uneen, ja Louhi jäi yksin vartioimaan meidän rauhallista lepoamme.

LÄHTÖ TUONELASTA.

Seuraavana iltana tulivat neidit tapaamaan minua. Väinämöinen ei ollut kotosalla. Neiti Vuori sanoi:

— Me varroimme koko edellisen yön teitä kotia tulevaksi, emmekä saaneet unen rahtuakaan silmiimme. Te suvaitsitte tulla vasta aamulla. Emme kumpainenkaan ole tottuneet, niinkuin niin monet Suomen aviovaimo-parat, valvomaan öitä juhlivien miestensä takia. Ymmärrättehän, että meidän nykyään, vanhoilla päivillämme, on mahdotonta tottua tällaisiin elämäntapoihin.

— Ikävää, että olette minun takia viettäneet rauhattoman yön. Jos olisin tiennyt, että minun vaellukseni täällä Tuonelassa on niin tarkan puntarin nokassa, olisin ehkä saapunut aikaisemmin. Mutta Suomen suurmiesten aviovaimot näkyvät ottavan valvomiset kevyemmin.

— Niin juuri heidän takia meidän sielumme ovat kuohuksissa. Eikö ole ollut anteeksiantamatonta tuo elämä, jota meidän suurmiehemme ovat viettäneet. Valvottaneet vaimojaan, valvottaneet palvelijoitaan, ja itse mässänneet öitä, kaksi, kolme peräkkäin. Hyväksyttekö sellaista?

— En. Minä en hyväksy, että ollenkaan juhlitaan kotona. Siellä on isäntä sidottu ja vieraat ovat sidotut, vaimo ja palvelijat taas vaivatut. Minä juhlin aina ulkona. Koti on oleva pyhäkkö, jonne ei vieraitakaan saa pistäytyä, muuten kuin kutsumalla.

— Siis hyväksytte täydelleen, että lähetimme Teitä poiskutsumaan Runebergin luota. Mutta nyt tahtoisimme lausua toivomuksen, että Te joko muutatte majaa tai jätätte Tuonelan. Meillä on raskas työ vartioidessamme Väinämöistä, emme kaipaa lisähuolta. Teillä kai ei ole sitä vastaan mitään muistuttamista, että lähetämme tytöllenne sanan saapua lähtövalmiina huomenna klo 10 tänne Väinölään.

— Ei ole.

Neidit läksivät. — Seuraavana aamuna Impi Maria tuli luokseni.
Väinämöinen vetisteli lähdön hetkenä, halasi minua ja sanoi:

— Vie terveiset Suomeen ja sano, että kohta minä täältä palaan oman kansani keskuuteen. Ei tätä jaksa enää kauemmin kestää. Naiset määräävät, ja säätävät, miten aikamiesten tulee elää. Mutta koeta saada ne pykälät poispyyhityiksi siitä rikoslaista, jossa säädetään kuritushuonetta sille, joka vastustaa Kristuslasta. En uskalla sitä ennen tulla. Minun aikanani sai ihminen ajatella ja lausua, mitä halusi. Eikö Suomessa vieläkään oivalleta, että suukapula on orjan rangaistus.

— Koetan parastani. Ehkä viidenkymmenen vuoden perästä voit palata. Sano terveiset kaikille tutuille. En ehdi käydä hyvästillä, näin äkki lähtö kun tuli eteen.

Astuimme sillan yli, jonka toisella rannalla Aino oli vastassa. Kohteliaat hyvästit heitettyämme neideille, läksimme astumaan viertotietä pitkin kohti Tuonelan porttia.

Tytöt hyppelivät edessäni maantiellä ja Aino pyysi Impi Mariaa saapumaan hänen luokseen asumaan, kun kerran myötämöisin Tuonelaan saapuu. Kulkiessani siinä perässä ajatuksiini vaipuneena kuulin jonkun kysyvän:

— Poisko se mies lähtöö tyttösä kansa Tuonelasta?

Tunsin Hoppulaisen äänen. Hän oli lakaisemassa Minna Canthin pihaa.

— Pois piti lähteä.

— Miks' näin välleen?

— Ajettiinpa pois.

— Minkä tautta?

— Ei ilo ja kevytmielisyys taivaassa kelpaa.

— No, sese vasta tiällä kelepookin. Oonhan minäkin tiällä. Enemmänhän tiällä on iloisia immeisiä kuin mualimassa. Lähen suattamaan teitä portille asti, niin suan tarinoija.

Hoppulainen liittyi meihin, niin että meillä molemmilla, Impi Marialla ja minulla, oli mieleiset puhekumppanit.

Hoppulainen ryhtyi monin sanoin ja loistavin vertauksin selvittelemään minulle oikean taivaan meininkiä. Ei minun tarvinnut muuta sen kun kuuntelin. Sanoi Minna Canthin joskus lukeneen erään italialaisen kertomusta Tuonelassa käynnistään. Ei ollut se Hoppulaista miellyttänyt, sanoi vain:

— Hapan mies, oikea möröttäjä. Lie ollut alapeita mahassa.

— Mitä lie ollut, vastasin. Oli se vähän sen näköinen potilas. Taisipa kaikilla sen ajan ihmisillä olla alapeita mahassa.

Hoppulainen yhä yltyi ja manasi italialaisen Tuonelan virran pahimpaan kinahmeen.

Saavuttiin vihdoin Tuonelan portille. Ilmarinen haettiin esille pajasta ja minä pyysin siipiäni. Ilmarinen kiinnitti siivet visusti lapoihini ja tätä tehdessä kysäsi!

— Mitenkä se velimies jaksaa? Eikö siltä tytöt ala lähteä mielestä?

— Ei ihan lopen. Uhkaa kohta lähteä takasin Suomeen.

— Ettekö kieltäneet?

— En kun käskin. Suomessa tarvitaan kyllä viisaita miehiä, iloisia miehiä, laulavia miehiä tätä nykyä. Enemmän kuin ennen. Nyt tarvitaan loihtijata, joka sulkee verihaavojen vuodon. Muuten hukumme hurmeeseen ja katkeruuteen.

— Näkemisiin Tuonela ja Tuonelan vainajat! huudahdin ja kättelin saattajia.

Haukan siivet rupesivat liipottelemaan. Syöksyttiin suureen avaruuteen. Äkkiä hävisi koko reunaton hiekkalahdelma miljoonine kirkkoveneineen silmistäni. Suuri, peloittava äänettömyys ympäröi meidät. Mutta taas kuului kaukainen, hiljainen jymy kuin kalevantulen loimutessa. Jymy laajeni, jymy kasvoi, ääniä kuului yltympäri. Kohta eroitin sävelen. Yhdeksännen Beethovenin sinfonian finaalin teema sukelsi esille:

Freude schöner Götterfunken. Vähitellen liittyi soittokone toisensa perästä tähän ilon purkaukseen. Jo soitti koko avaruus. Ne eivät olleet viulun kieliä, eikä puhaltimien toitotuksia, ne olivat vaan ääniä olemattomista koneista, vielä autereisempia kuin öljyisin viulun sävel. Nyt alkoi ihmisäänet soida, ne yhtyivät pauhuun ja kohta minä vaivuin mitä hurmaavimpaan ruumiin nautintoon. Suljin tyttöni syliini ja ummistin silmäni. Lankesin loveen, niinkuin loitsija muinoinen, jouduin samanlaiseen ilon hurmioon kuin suuri säveltäjä itse ikiluomaansa säveltäessään. Itse luomisen ilo valtasi sieluni. Ja äänet huusivat:

    Freude schöner Götterfunken
    Tochter aus Elysium.
    Wir betreten feuertrunken
    Himmlische dein Heiligtum,
    Deine Zauber binden wieder,
    Was die Mode streng geteilt.
    Alle Menschen werden Bruder,
    Wo dein sanfter Flügel weilt.

    (Ilo ihanin jumalten kipinä.
    Tytär autuaitten tanhuilta.
    Astumme tulirinnoin
    Sinun taivaalliseen pyhättöösi.
    Sinun taikasi liittää yhteen
    Minkä kiihko on rikki repinyt.
    Kaikki ihmiset kaulaavat veljinä toisiaan
    Missä sinun siipesi suhina humahtaa).

En nähnyt mitään, en tajunnut, mistä äänet pursusivat esille, ne vaan täyttivät avaruuden, ne olivat avaruuden liikehtimisen ääniä. Ilon ylistys olikin ehkä maailmankaikkiuden koneen rätinää, niinkuin kalske on höyrykoneen. Se on itse luomistyön touhun ääntä.

Nöyrästi taas kumarsin hengessäni luojaa, joka on antanut meille ihmisille lahjan, autuaallisimman ja iloisimman, taivaita hapuilevan mielikuvituksen. Sillä ihminen katkoo aineellisuuden kahleet, sen avulla se kuulee ja näkee ihanuuksia, joita ruumiillinen korva ja silmä eivät eroita.

Soljuimme avaruuksien halki. Äänet julkijulistivat Ilon ylistystä yhtä helakoilla äänillä.

Olin rakkaassa, kultakutrisessa tytössäni todellakin piteleväni ihmiskuntaa, jota halusin rakastaa niinkuin suuri Beethoven sitä rakasti. Puhutaan että jumala rakasti ihmisiä niin että hän kuoli heidän puolestaan. Ihmiskunnan jättiläisiä on vallannut sama ääretön rakkaus. Suuret nerot ovat uusien arvojen luojia. Ja luojan ainoa kiihotin on rakkaus. Ilman rakkautta ei mitään luoda kokoon. Kaikki uusi ja kelpoinen syntyy vain rakkauden kautta, henkisen ja ruumiillisen rakkauden kautta.

Kuinka miehekästä tällainen rakkaudentunne onkaan! Ei suuri uros vihaa vihollistaan. Hän sen surmaa, jos voi, tai surmataan. Mutta vihan, koston tunnetta hän ei haudo. Se on pikkusielujen hekkumaa, sillä heidän luonteelle kosto, viha, kiukku ja pikkumaisuus ovat ominaisia. Uros kykenee rakastamaan ei ainoastaan yksityishenkilöitä vaan myös ihmiskuntaa kokonaisuudessaan ja luomakuntaa äärettömyyksineen.

Huimaavan korkeat sopraanot livertelivät yläilmoissa niin kevyesti ja luontevasti kuin huilut. Ei sitä maallista kiekumista, joka parhaimpiakin sopraanoja vaivaa näissä vaativissa juoksutuksissa. Ne olivat mielikuvituksen sulosointuja, ilosta pakahtuvan sydämen purkauksia. Ja tulirinnoin ne vaan toistivat:

"Freude, Freude! Freudig wie ein Held zum Siegen, laufet Brüder eure
Bahn."

Tämän iloisen rakkauden syntysanat julkijulistettiin niinä vuosisatoina, jolloin europalainen sivistys alkoi vesomaan. Kreikkalaiset, juutalaiset ja roomalaiset viisaat sitä julistivat. Keskiajan mustina päivinä ilon ja rakkauden tähdet sammuivat. Murhe, ahdistus ja raakuus peittivät ihmisiltä taivasten valot. Mutta silloin tällöin tuo kreikkalaisten viisasten julistama oppi ylitsevuotavasta rakkaudesta hurmaa jonkun jalon sielun. Siihen haltioitui Schiller, se pani Beethovenin aivosolut vipajamaan suurimpaan, taivaallisimpaan hymniin ilon ja rakkauden ylistykseksi, mikä koskaan sävelletty on.

Mutta ilo on Luojan ihanin tulisoihtu, se tulisoronen, joka lämmittää, valaisee ja ohjaa ihmistä oikeille teille. Koko avaruus jymisi sille kunniaa, taivaan ranta ja taivaan vahvuus oli täynnä ääniä, jotka julkijulistivat:

    Freude, schöner Götterfunken.
    Tochter aus Elysium.

Ilo on Elyseumistä kotosin, taivaallisilta tanhuilta, joilta juuri laskeusin, ja ilo on rakkauden äiti. Murheen viljelijät barbaarit, ovat julmaa väkeä, sillä he palvelevat murhetta, surua ja sitä aina seuraavaa vihaa, toraa, riitaa, toisen halveksimista.

Seid umschlungen Millionen.

niin lauloivat taivaalliset äänet.

Koko avaruus soitteli Ilon ylistystä tuhansilla harpuilla, huiluilla ja trumbuilla. Iloisena laskeusin taivaasta rakas Impi Maria sylissäni kohti murheellista maatani. Iloisena tapasivat jalkani maata "Haaksirikkoisten kummulla." Ilo asui ilmassa Helsingin ilmakehän kaikissa kerroksissa, sillä väki odotti joka hetki vapauden voittoa.

Oli ilta kun laskeuduttiin Haaksirikkoisten kummulle. Läksimme juoksujalkaa kotia, ettei klo 8 tavattaisi ulkona, jolloin Helsingin kaduilla henki oli kaupalla.

Korvissani vain yhä edelleen humisivat taivaalliset äänet:

    Freude, schöner Götterfunken.
    Alle Menschen werden Brüder,
    Wo dein sanfter Flügel weilt.

Ilo on parantava kansamme veriset haavat. Se on opetettava meidät hymyilemään eikä vain irvistelemään verisiä ikeniämme. Verikirjallisuus oli surmannut ihmisten ilon! Se oli tehnyt ihmiset surullisiksi ja murheellisiksi. Ja suru ja murhe ovat mätänemisen oireita. Ilo on terveyden ja voiman, hyvän omantunnon ja anteeksi antavan mielen näkyvä ilmaus.

Pyhä kevytmielisyys leimahtaa ilmiliekkiin suurina koettelemusten aikoina. Se on mustimman murheen raikuva vastalause. Se on se oljenkorsi, joka pelastaa ihmiset vaipumasta epätoivon imevään pyörteeseen. Se on sen suuren salaman välähdys, joka puhkaisee synkimmän taivaan pilven.

Mutta raskasta ja vaikeaa on tavallisen ihmisen saada kiinni tästä ilon tulisorosesta synkkinä kurituksensa aikoina. Ainoastaan ihmiskunnan henkisille jättiläisille se onnistuu, puolijumalille ja jumalille.

Alussa oli ilo ja se ilo oli jumalan tykönä ja jumala oli se ilo.

Ilolla maailma luotiin, ilolla maailmaa hallitaan. Riemulla kaikki uusi luodaan. Ilman sitä ei mitään kelpoista synny.