Produced by Jari Koivisto ja Tapio Riikonen

SEIKKAILU SAARISTOSSA

Laulunsekainen huvinäytelmä kahdessa näytöksessä

Kirj.

Z. TOPELIUS

Suomennos

Porvoossa 1898.

Werner Söderströmin kirjapaino.

HENKILÖT:

 FREDRIK ADOLF, Itägöötanmaan herttua, 17 vuotias.
 Amiraali ANKARSTORM.
 OTTO SPORRE, meriväen luutnantti.
 Kreivitär DANNESKÖLD.
 EEVA, hänen sisarentyttärensä.
 REBEKKA, varakas talonleski Degeröstä.
 STIINA, hänen tyttärensä.
 LASSI, hänen veljenpoikansa.
 GRIP, tullitarkastaja.
 KABYS, vanha merimies.
 Upseereja ja merimiehiä fregatti Amfionista.
 Kreivittären seuranaisia.

(Tapahtuu juhannuksen aikana v. 1767, osaksi Degerön saarella, osaksi Santahaminassa lähellä Helsinkiä).

Ensimäinen Näytös.

Ranta Degerön saarella. Taustalla meri, kallioita ja puita. Vasemmalla katsojasta tupa, jonka ovi on näyttämölle päin. Oven yläpuolella ullakon ikkuna. Turvepenkki. Valoisa kesäyö.

Ensimäinen kohtaus.

PRINSSI. Kohta sen jälkeen OTTO SPORRE. LASSI nukkuu ulkona pihalla.

PRINSSI (kulissien takaa). Kiinnitä vene lujasti, Otto! Minä sill'aikaa käyn vähän vakoilemassa. (Astuu näyttämölle.) Kallioita ja yhä kallioita! Tämä maa on kauttaaltaan kivestä. Tuossa on tupa, mutta elämästä ei merkkiäkään. Otto, olemme Suomessa. Me olemme joutuneet taikalinnaan.

OTTO (astuu näyttämölle). Sitä parempi. Teidän kuninkaallinen korkeutennehan välttämättä halusi seikkailua. Alku on lupaava.

PRINSSI (heittäytyen pitkäkseen kalliolle). Vapaus, vapaus, oi —! Vapaus on elämää! Olisinpa kuningas, niin antaisin kaikkien alamaisteni tehdä mitä he ikinä tahtovat.

OTTO. Pelkäänpä, että teidän korkeutenne hallitusaika silloin tulisi kovin lyhyeksi.

PRINSSI. Mutta sitä hauskemmaksi, eikö niin? Armias taivas, minäkö kelpaisin hallitsijaksi, minä, — iloinen poika, joka pidän paljon huvittelemisesta ja armollisesti sallin muidenkin tehdä samoin! Ei, minä seuraan isäni esimerkkiä, ja jätän hallitushuolet armolliselle äidilleni ja veljilleni. Olen kuullut sanottavan, että Kustaa veljeni on nerokas; — à la bonheur! Minulla on sen sijaan iloinen luonteeni ja rehellinen sydämeni. Minä en ole nero, enkä pedantti, en hattu enkä myssy, minä olen chapeau-bas, matalainen lakki vaan ja katso, sentähden minä nyt kavaljeerini, meriluutnantti ja parooni Otto Sporren seurassa olen aivan rohkeasti Suomen kesäyössä seikkailuretkellä.

OTTO. Meidät lähetetään risteilemään Karlskronasta Viaporiin. Miksikä ei? Hänen Majesteettinsa fregatti Amfion on jotenkin hyvä laiva, mutta ei se ole luotu pidättämään nuorta prinssiä, joka tahtoo tutkia onko siinä perää, että Suomen naiset osaavat noitua.

PRINSSI. Kuusi viikkoa kesti matka. — Kuolettavan yksitoikkoinen se oli — ja vastoinkäymistemme kukkuraksi tulee parin peninkulman päässä Viaporista aivan tyyni. Mitä silloin Amfionimme tekee? Sepä ankkuroi rauhallisesti kuin krapu Mjölön edustalle.

OTTO. Silloin emme jaksa kauemmin kestää. Me pukeudumme matrooseiksi, laskemme veneen Amfionin kannelta mereen, soudamme illan hiljaisuudessa seikkailuja etsimään, ja ystäväni Utter, jolla on vahtivuoro, ei ole meitä huomaavinaankaan.

PRINSSI. Meillä on omat syymme pysytellä linnoituksesta loitompana. Siksi soudamme koillista kohti ja nousemme arviolta maihin täällä, tietämättä edes missä olemmekaan. Selvä seikka! Amiraali tietysti panee toimeen hälytyksen (matkien): "Teidän kuninkaallinen korkeutenne! Teidän kuninkaallinen korkeutenne! Au diable! missä hän onkaan tuo peijakkaan poika?" — Que faire? Me olemme kaukana ampumamatkalta, me huvittelemme, yhdytämme jonkun ihastuttavan seikkailun ja palajamme, milloin meitä miellyttää sovittaa rikoksemme muutaman päivän arestilla.

OTTO. Aluksi täytyy meidän tarkastella tuota taikalinnaa. Tunnustan totisesti, että tällä hetkellä olisin valmis mielistelemään vastakirnutulla voilla siveltyä tuoresta limppua ja tunnustamaan rakkauteni rehevälle viilipytylle.

PRINSSI. Morbleu! Minä olen aivan samaa mieltä. (Pyyhkii otsaansa.) Kun on soutanut niinkuin pari hollantilaista merimiestä…

OTTO. … niin ei mikään liekki tunnu niin sydämen suloiselta kuin keittiön pesässä hehkuva liekki. Sh! Kuulen jonkun hengittävän! Kautta kunniani! Tuossahan makaa tuommoinen kuhnuri ja nukkuu aivan tuvan oven edessä.

PRINSSI. Sieltä sisältä kuuluu ääniä. Joku tulee. Kuunnelkaamme hetkinen täällä kallion takana. (He piiloutuvat.)

Toinen kohtaus.

    PRINSSI ja OTTO kallion takana. Neiti EEVA ja STIINA hiipivät
    varovasti tuvasta nukkuvan Lassin ohitse.

STIINA. Vihdoinkin olemme vapaat — vapaat kuin linnut taivahan kannen alla! Tulkaa neiti!

PRINSSI (hiljaa Otolle). Nämä kivet heräävät henkiin! Kaksi viehättävää tyttöä!

OTTO (hiljaa). Lumoavaa, tarkoittaa kai teidän korkeutenne! Me olemme
Suomessa. Merenneitoja vain merenrannalla; älkää luottako niihin!

EEVA (osottaen Lassia). Oletko varma siitä, ettei tuo meitä ilmaise?

STIINA. Hän nukkuu niinkuin se, joka on päättänyt hyvän päivätyön ja popsinut kolme vadillista puuroa. Äiti ja muut eivät niin pian palaja kaupungista. Kyllä antoivatkin meille kelpo vanginvartijan! Lassi raukka, — kiltti poika hän on ja pitää minusta, mutta tuhma kuin pölkky. En ymmärrä mitä äiti ajattelikaan.

EEVA. Sanoppas, Stiina, miksi äitisi antaa niin ankarasti vartioida meitä näin yksinäisellä saarella, kuin Degerö on?

STIINA. Yksinäiselläkö? Vielä mitä, eipä niinkään! Ennen, sanoi äiti, oli sekin harvinaista, että joskus joku kunniallinen raatimies Helsingistä tuli tänne kesällä kirnupiimää juomaan ja kiiskiä onkimaan. Ja saattoihan joku hopeakaivoksen louhijoista tulla meidän kotitekoista oluttamme maistelemaan. Ja kun piti olla oikein komeata ja hienoa, niin saatiin nähdä Hertonäsin, Thurholmin, Stansvikin ja Degerön kartanon herrasväkien olevan leskisillä tuolla niityllä. Mutta sitten kuin kenraali Ehrensvärd alkoi muurata noita tukevia harmaita muureja Svartön ja Vargön saarille, sanoi äiti, niin ei täällä enää kukaan ole turvassa. Kenpä tietää minä päivänä tänne tulee joku prinssi tahi luutnantti, ja saman se tekee, sillä kaikki ne ovat suvi-ilman tapaisia, sanoi äiti: aamurusko ruusunkarva, mutta sadetta saa päivälliseksi.

PRINSSI (hiljaa). Nöyrin kiitos kohteliaisuudesta!

EEVA. Miten äitisi voi olla niin lapsellinen, että pelkää sinun tähtesi, joka jo olet puoleksi kihloissa!

STIINA. Niin, se nyt on vain noin puoleksi, neitiseni, ja tuskin sitäkään. Äiti on tavallaan luvannut minut serkulleni Fredrikille Kemiöön. En ole häntä koskaan nähnyt, mutta tänä kesänä hänen olisi pitänyt tulla tänne. Vaan kun nyt kävi niin onnettomasti, että hänet vietiin matroosiksi kruunun fregattiin, niin on kai asian laita niin, katsokaas neiti, että minä yhtä hyvin voisin olla kihloissa taivaan pilven, tahi kesäisen tuulen kanssa.

OTTO (hiljaa). Sepä on hyvä tietää!

EEVA. Mutta eikö häntä millään keinoin voi saada vapaaksi?

STIINA. Äiti uhkaa kääntyä kuninkaan puoleen siinä asiassa, kunhan vain joku prinsseistä tulee Viaporiin. Eipä siltä, että minulta kosijoita puuttuisi…

EEVA. Eipä suinkaan! Vanha merimies ja tullihaukka ja Lassi sitten!
Niitähän on yksi joka sormelle.

STIINA. Sanon teille jotakin, neiti. (Tuttavallisesti.) Teistäpä, neiti kulta, se äiti onkin enimmin peloissaan. Varo itseäsi, Stiina, sanoi äiti, kertomasta kelienkään ristinsielulle, että neiti on täällä. Tiedä se, sanoi äiti, että hän on täällä inko — inko —

EEVA. Inkognito. Niin, siihen mulla on omat syyni.

STIINA. Mutta jotakin hirmuista se mahtaa olla, tuo inkognitus. Sehän on aina hirmuista mitä ei ymmärrä. Ehkä koko valtakunnan menestys riippuu neidin inkognituksesta.

EEVA. Enkö vielä ole sitä sinulle kertonut? No niin, se on pian tehty. Isäni on köyhä, virasta eronnut sotilas ja minä olen kokonaan rikkaan, Tukholmassa asuvan tätini huostassa. Pari viikkoa sitten kirjoitti hän minulle: "Ma chère! Minä olen valinnut sinulle puolisoksi kelpo miehen. Hänen nimensä on parooni Otto Sporre. Hän palvelee Ruotsin kuninkaallisessa laivastossa ja tulee juhannukseksi sinua läsnäolollansa ihastuttamaan. Olen vakuutettu siitä, että jo edeltäkäsin hyväksyt vaalini ja pysyn minä sinua rakastavana j.n.e." — Lyhyttä ja selvää, niinkuin näet. Mutta minä, joka en tahdo antaa, enkä vastaanottaa sydäntä noin tilauksen mukaan, minä sain päähäni, että tahdon tulla valituksi itseni tähden ja tahdon myöskin itse valita oman mieleni mukaan. Pyysin sen tähden isältäni luvan matkustaa erään sukulaisen luo Helsinkiin, mutta tulinkin sen sijaan tänne äitini vanhan uskotun palvelijan, sinun äitisi luo, ja hän lupaa antaa minun poimia mansikoita Degerön ahoilta, siksi kunnes myrsky on ohitse ja tätini suosikki on kyllästynyt minua etsimään.

OTTO (itsekseen). Sacredieu! Tuolla tytöllä on sydäntä. Minäpä tunnen tuon jutun. Ahaa, armollinen tätini! Hän se siis oli, joka…

STIINA. Miten turhaa vaivaa ne miehet näkevät! Mutta nythän meidän piti lakaista, niinhän se oli päätös?

EEVA. Kuinka se olikaan? Kolmena yönä, kesällä päivänseisauksen aikaan, jolloin aurinko pysyy alallaan…

STIINA. … pitää ennen auringon nousua mennä tienristeykseen ja lakaisten kulkea takaperin, vilkumatta taaksensa, niin silloin saa nähdä sulhasensa. Niin tosiaan, silloinhan pitäisi myöskin olla vaiti, mutta kukapa nyt mahdottomia saattaa vaatia?

EEVA. Ja nyt on ensimäinen yö käsissä.

STIINA. Niin, huomenna on juhannus-aatto. Minulla on täti, joka on kotoisin Pohjanmaalta, ja hän on kertonut minulle tällaisen tarinan. Kolme tyttöä lakaisi eräänä yönä tienristeystä … kuuliko neiti jotakin?

EEVA. Orava se vain hyppii tuolla kuusessa. Entäs sitten?

STIINA. Kolme tyttöä lakaisi; silloin kolme haamua tuli tienristeyksessä… Ei, kyllä tuolla nyt on jotakin kallion luona.

EEVA. Kolme haamua, niinkö?

STIINA. Niin, jotakin semmoista. Ensimäinen haamu oli sotamies, toinen oli merimies ja kolmannella oli kultainen kruunu päässä. Kukapa sitä olisi uskonut, nähkääs, neiti, sillä tyttö oli alhaista sukuperää. No niinpä niinkin, tytöt nauroivat, eikä siitä sen enempää ollut. Mutta seuraavana vuonna ensimäinen tyttö joutui naimisiin oikean sotamiehen kanssa ja sitä seuraavana vuonna toinen tyttö meni naimisiin oikean merimiehen kanssa. Silloinpa kolmatta tyttöä alkoi kammostuttaa ja hän meni äitinsä luo ja kertoi: sitä ja sitä minä näin. Silloin hänen äitinsä sanoi: Leikkaa pois pitkä tukkasi ja juo etikkata, jotta punaiset poskesi kalpenevat, ja kätkeydy seitsemäksi vuodeksi minun sisimpään kellariini; sillä seitsemän vuoden päästä on näky menettänyt mahtinsa. Silloin tyttö teki niinkuin hänen äitinsä käski ja seitsemän vuoden kuluttua antoi hän taas tukkansa kasvaa, ja hänen poskensa alkoivat taas punottaa ja hän nousi kellarista ja oli niin sydämestään iloinen siitä, neitiseni, että kaikki oli ohitse.

EEVA. Kuule, Stiina, jos vielä kerrot, niin et sinä enkä minäkään uskalla lakaista.

STIINA. Niin, se on totta. Nyt me olemme tienristeyksessä. Alkakaa nyt vaan ja älkää peljätkö.

EEVA. Ei, ala sinä, joka tiedät miten se käy. Mitä? Luulenpa että vapiset?

STIINA. Onhan vähän kolkkoa näin auringon laskiessa, — ja — sitten minusta tuntuu siltä kuin kallioilla olisi silmät.

EEVA. Mikä hupsu sinä oletkaan! Odotappas, niin saat nähdä! (Ottaa luudan tuvan nurkalta ja lakaisee hullunkurisesti ja takaperoisesti.)

STIINA (ottaa toisen luudan). Tuotako neiti sanoo lakaisemiseksi! Miten neitiä onkaan kasvatettu? Katselkaapa nyt, niin saatte oppia jotakin hyödyllistä. (Lakaisee.)

EEVA (lakaisten). Onko parempi näin?

STIINA. Kyllä. Aina sitä jotakin oppii. Neiti edistyy.

EEVA. Meidänhän piti lakaista takaperin.

STIINA. Tosiaankin! Alkakaamme nyt! (He astuvat vierekkäin keskelle näyttämöä selin taustaan päin.)

EEVA. Ja jos katsahtaa taaksensa?

STIINA. Niin saa nähdä jotakin hirmuista.

EEVA. Huu! (He lakaisevat hitaasti, astuen takaperin taustaa kohti. Sill'aikaa prinssi ja Otto astuvat esiin ja asettuvat niin, että tytöt menevät suoraan heitä kohti.)

Lakaisulaulu.

(Sävel: Ruotsalainen laulu: Hå hå, när himmelen är grå).

    Hoh hoo, kuin kesä vihanta,
    Hoh hoo, kuin ilta ihana!
    Hoh hoo, kuin rinta nuori on,
    Hoh hoo, kuin raskas huoli on!
    Eikö jo armahin saa,
    Jo saa?
    Eikö jo armahin saa…
    Hoh hoo!

    Hoh hoo, me lakaisemme vaan
    Hoh hoo, ei saavu konsanaan,
    Hoh hoo, tuo kaunis sulhanen
    Hoh hoo, miks viipyy kultanen?
    Eikö jo armahin saa,
    Jo saa?
    Eikö jo armahin…

EEVA ja STIINA (törmätessään yhteen prinssin ja Oton kanssa). Huu! Kummituksia, kummituksia! (Juoksevat huutaen tupaan ja lukitsevat oven sisäpuolelta.)

Kolmas kohtaus.

EEVA ja STIINA tuvassa. PRINSSI ja OTTO näyttämöllä.

OTTO. Odottakaa toki! Pysähtykää! Ei — he eivät meitä kuule. Oi taikausko, sinun valtasi on suuri Pohjolassa!

PRINSSI. Syy on sinun. Miksi säikähytit heitä niin?

OTTO. Eivätkö he itse ole mananneet meitä esille yöstä ja kallioista? Eivätkö he itse ole antaneet meille valtakirjaa ollaksemme aaveita? Niin, mitä siihen tulee, niin he ovat oikeassa, sillä aaveiksi me muutumme tällaisella paastoamisella. Me olemme mahtaneet kauheasti laihtua, teidän korkeutenne, sitten kuin Amfionilta lähdimme. Eipä ihmekkään, että meitä kummituksina pidetään.

PRINSSI. Mutta mitä meidän nyt tulee tehdä?

OTTO. Mitäkö tehdä? Tietysti hankkia itsellemme kunnon illallinen hauskassa seurassa. Meidän täytyy väkirynnäköllä valloittaa tämä linnoitus. Honny soit qui mal y pense!

PRINSSI. Minä nimitän sinut piirittävän armeijan ylipäälliköksi.

OTTO. Siinä teidän korkeutenne tekee varsin viisaasti, Sallikaa minun sanoa, että teidän korkeudellanne on oivallinen taipumus tullaksenne aikaa myöten taitavaksi sotapäälliköksi, mutta tätä nykyä täytyy teidän korkeutenne ensin ansaita kannuksensa. En tahdo kehua itseäni, mutta on minulla kuitenkin vähäsen sotakokemusta.

PRINSSI. Pitäkäämme sotaneuvottelua. Voisimme esimerkiksi sanoa heille, että olemme tulleet läpi ilman suorastaan Amerikasta ja että meidän täytyy olla siellä taas, ennenkuin kukko laulaa.

OTTO. Ei kelpaa, teidän korkeutenne. Piiritystaidon ensimäinen sääntö on keksiä linnoituksen heikoin puoli. Minä tunnen valmiin aukon tuollaisissa etuvarustuksissa.

PRINSSI. Minkä sitten?

OTTO. Uteliaisuuden. Odottakaa, teidän korkeutenne, niin saatte nähdä. (Puhun kovemmin) Lyönpä vetoa, etteivät nuo herttaiset tytöt tuolla sisällä koskaan ennen ole nähneet prinssiä!

PRINSSI. No mutta ole vaiti…

OTTO (samaan ääneen). Ja jos he tietäisivät, että toinen heistä jonakin kauniina päivänä saattaa tulla prinsessaksi…

PRINSSI. Kautta kunniani! Sinähän lupaat enemmän kuin voit täyttää!

OTTO (niinkuin ennen). Onneksi ei kukaan täällä tunne meidän inkognitoa…

(Eeva ja Stiina ilmestyvät ikkunaan.)

PRINSSI. Linnoitus antautuu.

OTTO. Ei vielä, mutta aukko on käytettävissä. (Kovemmin.) Kuinka on mahdollista, että noin kauniit silmät voivat olla niin sokeat? Näytämmekö me sitten peikoilta? Eihän meillä ole kynsiä eikä hevosen kavioita.

STIINA (akkunassa). Äiti sanoo, ettei sitä koskaan voi niin tarkalleen tietää.

PRINSSI (Otolle). Siitä sait!

OTTO. Oi, pikku Stiina, jos Fredrik olisi voinut aavistaa, että häntä tuolla tavalla otettaisiin vastaan…

PRINSSI. Oletko hullu?

STIINA. No mutta, mitä hän nyt puhuu?

OTTO (osottaen prinssiä). Näethän kuinka laiha hän on — miten syvään hän huokaa! (prinssille: Huoatkaa toki, kuninkaallinen korkeus!) — Niin, häntä sopii hyvin verrata valittavaan kyyhkyseen, joka lentää yli maitten ja merien uskotonta ystäväänsä etsiskellen! Ja siihen sinä yksin olet syypää, sinä armottomin kaikista Stiinoista! Sinun kuvasi, uskoton, on häntä seurannut etukannelta peräkannelle ja asehuoneesta märssykoriin asti. Sinun tähtesi hän tänä yönä karkasi kruunun fregatilta, ja sinun tähtesi hänet ehkä huomenna hirtetään Amfionin raakapuun nokkaan. (Hiljaa.) Peijakas, kuinka minä valehtelen! (Prinssille.) Itkekää.

PRINSSI. Niin, me karkasimme, ja hän tuossa (osottaa Ottoa) on siihen syypää. Hänet hirtetään ensin.

OTTO. Ei, kunnia sille, jolle kunnia tulee. Fredrik-raukka on liian vaatimaton; hänellä se on etusija. Sentähden me nyt haemme turvapaikkaa teidän luonanne, te kauniit Degerön immet! Ettehän te koskaan voi omalletunnollenne ottaa sitä, että näette kaksi näin reipasta poikaa hirtettynä raakapuuhun. Kuulkaa! (Kaksi kanuunan laukausta kuuluu kaukaa.) Meidän pakomme on tullut ilmi! Meitä ajetaan takaa ja me olemme hukassa, ellette meitä auta!

STIINA (joka sill'aikaa on neuvotellut Eevan kanssa). Mutta onkohan hän se oikea Fredrik — se Fredrik, jota minä tarkoitan?

OTTO. Siihen hän vastatkoon itse! Kieltäköön sen, ken taitaa!

PRINSSI. Minä olen Fredrik, luota siihen vaan.

EEVA. Silloinpa minä sanon teille, että lukko on rikki. Ei kukaan pääse sisään oven kautta.

PRINSSI (Otolle). Sen me sillä voitimme!

OTTO. Onko sitten aivan mahdotonta hellyttää näitä kovia muureja?

STIINA. Ei se nyt juuri mitään mahdotonta ole.

OTTO. Mitä sanot sinä suloisin kaikista neitosista, jotka koskaan
Degeröllä ovat voita kirnunneet?

STIINA. Sanon vain, että osaa kai merimies kiivetä!

OTTO (silmillään mitaten korkeutta). Tahdotko välttämättä, että tavalla tahi toisella taitamme niskamme.

STIINA. Tehkää miten tahdotte. En minä vaan aio teille tikapuita kantaa.

EEVA (Stiinalle). Mitä sinä ajattelet?

STIINA (Eevalle). Vait! Antakaa minun toimia.

OTTO. Tikapuita! Totta tosiaan, niitä en tullut ajatelleeksikaan. Kova kohtalo, mutta (kohauttaen olkapäitään) mitäpä sitä ei tekisi, välttääkseen hirsipuuta! (Prinssi ja Otto nostavat tikapuut nojaltaan seinää vasten ikkunan alle. Prinssille:) Voittakaa nyt kannuksenne, teidän korkeutenne!

(Prinssi kiipee ensin ylös, sitten Otto).

OTTO (tikapuilla). Onkohan koskaan kaksi kuninkaallisen majesteetin ja kruunun palveluksesta karannutta veitikkaa löytänyt näin hauskaa satamaa. (Katoavat ikkunasta sisään. Viimeisten lauseiden aikana herää Lassi, hieroo silmiänsä ja katsella töllistelee kiipeäviä. Vihdoin hän nousee.)

LASSI (unenpöpperössä). Tuhat tulimmaista! Minäpä juoksen valkamaan kertomaan äiti-muorille.

(Juoksee pois.)

Neljäs kohtaus.

    PRINSSI ja OTTO tuvassa. EEVA ja STIINA rientävät ulos
    ovesta ja salpaavat sen ulkopuolelta.

STIINA (suljettuansa oven). Kas niin, nyt meillä on linnut häkissä.
Auttakaa nyt minua leikkaamaan niiltä siivet, etteivät lennä tiehensä.
(Kantavat pois tikapuut.)

EEVA. Tuonpa ansaitsittekin, hyvät herrat! Mais après mitä teemme sitten?

STIINA. Liian ankaraa olisi sentään hirttää heidät?

EEVA. Minäpä sanon sinulle jotakin, Stiina! Nuo ovat yhtä vähän matrooseja, kuin sinä tai minä.

STIINA. Se pitkä, joka johti puhetta, niin, hän on varmaankin herra.
Ajatelkaapas, jos hän todellakin olisi prinssi!

EEVA. Minä en ole koskaan nähnyt prinssejä, ja se olisikin vasten kaikkia hovitapoja, mutta — enfin, matkoilla melkein autiossa seudussa — käyttäväthän kuninkaallisetkin joskus vapauttaan…

STIINA. Se on kummallista, neitiseni; kuta enemmän ajattelen tuota sinisilmäistä poikaa, sitä varmemmaksi tulen siitä, että hän todellakin on sulhaseni. Ja sitten, kun kohtaa toisensa tuolla lailla tienristeyksessä… Niin, kyllä se on Fredrik, siitä olen vakuutettu. (Tuvasta kuuluu kolinata).

EEVA. Kuule, mikä melu!

OTTO (sisältä). Hohoi! Petturit! Karkurit!

STIINA. Mikä hätänä?

OTTO (kuten äsken). Te julmat! Te tahdotte siis tappaa meidät yksinäisyyden tuskalla!

EEVA. Elkää ujostelko hyvät herrat! Olkaa kuin kotonanne?

(Tytöt istuvat seppeleitä sitomaan. Prinssi ja Otto ilmestyvät ikkunaan. Otolla on lampaanlapa ja prinssillä limppu, joista he seuraavan keskustelun aikana hyvällä ruokahalulla leikkaavat ja syövät.)

OTTO (leikatessaan palasen lavasta). Sallitte kai, toivon minä? Tukholman kuninkaallista kyökkiä lukuunottamatta ei missään löydy Degerön ruokasäiliöitten vertaista. Varsinkin näin hauskassa seurassa, jos kohta sallinette minun toivoa, ettei meidän asemamme elämässä olisi näin ylhäinen, kun teidän on niin alhainen.

STIINA. Tuo on prinssi. Hän puhuu kuin kirjasta.

EEVA. Herrathan tulevat laivastosta. Mitäs uutta?

OTTO (kuten äsken). Ei mitään erinomaista. Kerrotaan, että Itägöötanmaan herttua on tullut tänne fregatti Amfionilla ja aikoo ankarasti tutkia kaikkia kapinallisia alamaisiansa.

STIINA. Herra varjelkoon!

OTTO. Lisätäänpä vielä, että hän tätä nykyä matkustelee saaristossa tarkastamassa puolustusvarustuksia. (Prinssille.) Saako luvan olla lampaan à-la-daubia?

EEVA. Hänen kuninkaallinen korkeutensa harrastaa siis innokkaasti maan puolustusta.

OTTO. No, sitä en juuri saata sanoa. Päinvastoin hänestä muutamat sisäänkäytävät ovat liiankin lujasti telkityt.

EEVA. Hänen kuninkaallisen korkeutensa tarvitsee lausua vain yksi ainoa sana. Hän on herra kaikkialla muualla, paitsi siellä, missä hänen ei pitäisi olla. (Sukkelaan ja hiljaa Stiinalle.) Se on hän. Lopettakaamme jo leikki. Meidän täytyy vapauttaa vangit.

STIINA (Eevalle samaan ääneen). Lassi on herännyt, hän on poissa; hän ilmiantaa meidät.

OTTO. Varustuksista puhellessa, koska me nyt olemme aterioineet, sallitte kai meidän kiittää emäntiä — suullisesti — tête à tête?

STIINA (joka on levottomasti katsellut kulissien väliin). Pako on liian myöhäistä. Piiloutukaa siellä ylhäällä. Tuolla näen äidin tulevan Gripin ja Kabysin seurassa. Mitä tästä nyt syntyykään, jos Fredrik vangitaan!

OTTO (vetäytyen huoneesen). Sapperment! Meidän täytyy säästää kiitollisuutemme toistaiseksi.

EEVA (kiiruhtaa ovelle). Ja jos he löytävät prinssin tuolta — meidän huoneestamme?… On liian myöhäistä. He tulevat. (Stiinalle.) Pysy tyynenä, äläkä anna meitä ilmi!

Viides kohtaus.

EEVA ja STIINA turvepenkillä. PRINSSI ja OTTO ovat poistuneet akkunasta. GRIP astuu esiin, kivääri kummallakin olalla. Sen jälkeen LASSI, myöskin kantaen kahta kivääriä. Sitten KABYS. Viimeksi REBEKKA.

GRIP (Sävel: Fredmanin epist., Knappt Jeppe hann).

    Täss' saapuu tulli nuuskien vaan,
    Ma maan ja taivaan tullata saan,
    Ma tullaan viinit, rommit ja muut,
    Ja kansat, puut.

    Ma imprimatur tässä nyt oon,
    Ja kruunu joutuu perikatohon,
    Ellen mä tullaa kaikkia vaan,
    Min nähdä saan.

    On virkaintoni rajaton,
    Mun myrskyruoskani keppini on,
    Ja päivän pistän säkkihin vaan
    Ma kerrassaan.

    Jos vapaa aatos rohkeaa
    Mun virkanokkani sivuuttaa,
    Niin virkani, valtani heittäen
    Käyn hirtehen!

STIINA. Hän täältä heidät löytävi, oi!

EEVA. Hän kyydin saa, että korvat ne soi!

GRIP. Hoi, Lassi, missä karkurit lie?
      Mua sinne vie!

LASSI. He korkealle hyppäsivät
       Ja akkunasta kiipesivät!

KABYS. Vai Stiinan pirttiin? Tuostako tie?
       Ne lempo vie!

GRIP. Heili' onko aseita, ruutia vai?

LASSI. Pistoolit, keihäät, miekat! No kai!

GRIP. Vai kanuunalla jos ammuttais,
      Se lurjukset järkihin sais?

KABYS. Mut minusta nähden parhainta ois,
       Jos pampun oivan tänne vain tois!

KAIKKI. Nyt taistelu tuima se syntyi näin!

GRIP. Te eelle päin!

GRIP. Asetu tänne vähän lähemmäksi, Lassi, niin minä tulen sinulle avuksi, ja minä käyn tänne hiukan kauvemmaksi. Pankaamme kaksi kivääriä pystyyn kallioita vasten, jotta ne ovat käsillä, jos tarvis tulee. Kabys, pidä silmällä, etteivät he hyökkää kruunun virkamiesten kimppuun! (Astuskelee vartiona taustalla).

KABYS. Myrsky ja myllerrys! Kyllä minä heidät pehmitän, vaikka heillä olisi kanuuna joka liivintaskussa. Karata kuninkaallisen majesteetin ja kruunun palveluksesta… Sumu ja sakeus! Olen minäkin kruunua palvellut…

LASSI (vahtipaikallaan). Kyllä me heidät pehmitämme! Tuhat tulimmaista!

REBEKKA (tulee). Oletteko nähnyt heitä, Grip? Oletteko nähnyt heitä, Kabys? Sepä oli hyvä, että tapasin teidät tuolla merellä, rakkaat ystävät; muutenhan olisin ollut aivan turvatonna, vaimo raukka, nyt kun kaikki talon rengit ja piiat ovat tanssimassa Degerön kartanolla. Elkää toki hätäilkö, tullitarkastaja, sillä minä lähetin soutajani Liisan heitä hakemaan. Voi minun päiviäni! Jos nuo tuolla edes olisivat kilttejä salakuljettajia, joilla olisi vähäsen kahvia ja sokeria painolastina venheessään; mutta karkulaisia! Ei, minäpä pidänkin nyt kruunun puolta… Kas, hyvää huomenta, lapset! Mitä te teette?

STIINA. Hyvää iltaa, äiti kulta. Me sidomme seppeleitä juhannusyötä varten.

EEVA. Me koristamme tupanne sieväksi kuin kukkalavan.

REBEKKA. Onko nyt aikaa sellaiseen, kun karkulaisia on hiipinyt tupaamme!

STIINA. Mitä sanottekaan, äiti? Karkulaisiako?

EEVA. Se on mahdotonta.

STIINA. Minäpä sanon sinulle, äiti, miten asian laita on. Lassi se taas on nähnyt unta, niinkuin hänen on tapana, kun hän on syönyt liian paljon puuroa.

LASSI. Vai niin! Vai on Lassi nähnyt unta, vai on Lassi nähnyt unta. Mutta Lassipa ei ole nähnyt unta. Niinkuin en minä olisi nähnyt kahta paria jalkoja tuolla portailla! (Matkien liikkeillä kiipeämistä.) Kun kaikki kolme oli päässyt ylös, niin neljäs karkulainen sanoi: Tässä olemme nyt, me viisi veitikkaa, sanoi hän, ja tänä yönä me kaikki kuusi karkasimme kruunun fregatilta, sanoi hän.

STIINA (tarttuen Lassia käteen). Katsoppas nyt minuun, Lassi! Kun oikein asiata ajattelet, niin harakkahan se vain oli, jonka näit tuolla tikapuilla.

LASSI. Niin, kyllä se taisi olla harakka. (Itkien.) Olkoon minun puolestani ollut vaikka hevonen.

REBEKKA. Vai niin! Sieltäkö päin tuuli nyt puhaltaa? Ei se asia ole niinkuin olla pitää, sanoi mylläri, kun pisti kätensä nokikolarin takkiin. Lapset, lapset! Kolme on seikkoa pahoa, kolme turman tuottajata: yks on vaaruva venonen, toinen hullakko hevonen, kolmas viekas vilpin kieli. Mutta siitä saamme sitten lähemmin puhua. (Äänettömyys. Sen jälkeen lyhyesti ja päättävästi.) Tullitarkastaja Grip, tehän olette ymmärtäväinen ja hyvin toimeentuleva mies. Tahdotteko Stiinan omaksenne?

GRIP. Tietäähän korkeasti kunnioitettu matami…

REBEKKA (kärsimättömästi). Tahdotteko Stiinan? Jaa tahi ei?

GRIP. Tietäähän korkeasti kunnioitettu matami, että se aina on ollut minun hartain toivoni.

REBEKKA. No hyvä. Te saatte hänet. Mutta yhdellä ehdolla.

GRIP. Korkeasti kunnioitettu matami tekee hyvin ja sanoo vaan memoriaalinsa.

REBEKKA. Sillä ehdolla, että ensi pyhänä otatte kuulutukset ja kahden viikon perästä vietätte häitänne. Onko se päätetty?

GRIP. Se on päätetty. (Itsekseen.) Hiisi vieköön, kuinka ankaran anopin minä saan!

EEVA (hiljaa Stiinalle). Tuohan kuulostaa kovin hauskalta, tuo, Stiina kulta!

STIINA. Ei, en kestä tätä kauemmin. Äiti, äiti, jospa tietäisitte, kuka tuolla sisässä tuvassa on!

REBEKKA. Mitä se minuun kuuluu kuka siellä on. Varas kuin varas. Toinen varastaa ihmisten lapsia, toinen varastaa hopeariksejä. Ei puhuta siitä sen enempää. Hirteen he joutukoot, sillä katsokaa, nyt minä pidän kruunun puolta. Kuninkaan tulee saada omansa. Jumala kuningasta siunatkoon! Kun hän oli täällä viime vuonna katselemassa kenraalin vahvoja muureja, silloin seisoin minä toisten joukossa kuninkaallisten portaitten vieressä, ja tiedättekö, kuningas tunsi minut siltä ajalta, jolloin hän kävi hopeakaivoksella. Kas, hyvää päivää, muoriseni, sanoi hän. Miten Degerössä jaksetaan? Kiitoksia kysymästä, teidän kuninkaallinen valtakunnan majesteettinne, sanoin minä, tuossahan tuo menee yksin päivin, sanoin minä. Sepä hyvä, sanoi hän. — Niin, se on ymmärtäväinen kuningas, nähkääs. Hän osaa ihmisten kanssa seurustella ja sentähden hänen tulee saada omansa.

STIINA (Eevalle). He ovat hukassa! Ei nyt auta äidin kanssa haasteleminen.

EEVA (Stiinalle). Ei se ole hukassa, jolla on kaksi reipasta tyttöä puolellaan. Kabys tahtoo puhutella sinua, Stiina.

KABYS (ystävällisesti). Mitä nyt, lapset! Luulenpa, että tässä äsken kävi myrskynpuuska, mutta ei pidä silti purjeita hellittää. Mikä maininki sinun äitiäsi nostattelee, Stiina? En koskaan saata uskoa, että sinä, joka vielä olet lapsi, voisit pitää jotakin pahaa peliä. Minä olen kummisi. Minä olen kantanut sinua käsivarsillani, kun sinä olit vielä noin pieni, ja ellei minun logikirjaani olisi merkitty 50 vuotta, niin ma varmasti sanoisin sinulle: somemman purren kyllä voit saada elämän myrskyissä purjehtiaksesi, mutta et koskaan niin vankkaa ja luotettavaa kuin minut! Mutta mitäpä nyt enää maksaa vaivaa siitä puhua. Jos et tahdo Gripiä ottaa, Stiina, niin sano vaan suoraan. Myrsky ja myllerrys! minäpä sinulle lupaan, ettei mitkään Gripit sinua koskaan saa. Raittiista purjetuulesta tytöt pitävät. Elä pelkää, tyttöseni! Vanha Kabys on sinulle aina oleva turvapölkkynä hädässä, niin kauan kuin naulat ja saumat hänessä koossa kestävät. Mutta sitä minä en tahdo, että purjehdit väärän lipun varjossa kummisi edessä, lapseni! (Stiina luo katseensa maahan.)

EEVA (Stiinalle). Ilmoita hänelle kaikki. Hän kyllä auttaa meitä.

STIINA. Nähkääs, Kabys, se on niin, että Fredrik serkku on minun tähteni karannut laivastosta — ja nyt hän on tuolla tuvassa erään toverinsa kanssa — ja jos hänet tuomitaan, nähkääs Kabys, niin…

KABYS. Vai niin. Silloin kai suolavesi roiskuu aina märssykoriin saakka. Kyllä yskän ymmärrän. Mutta tiedäppäs, pikku piikaseni, se on konstikas juttu, tuo kruunun laivalta karkaaminen. Ensin sitä saa maistaa pamppua ja sitten hamppua.

STIINA. Sepä se, Kabys hyvä, sepä se.

EEVA. Hyi, Kabys, onko teillä sydäntä, kun saatatte noin pahoittaa tuon lapsiraukan mieltä! Teidän täytyy pelastaa pojat tuolta sisältä. Hyvä, kiltti, kunnon Kabys!

KABYS. No, no, hiljaa vain virtapaikoissa. Jos asia on niinpäin, niin kai kummi-ukon täytyy kurssinsa muuttaa. Pitäkää nyt varalta! Kun me menemme kajuuttaan, niin minä annan muitten risteillä tuolla alhaalla kannella, kunnes linnut ovat lentäneet märssystä pois. Sanokaa silloin laivapojillenne, että he nopeasti soutavat Santahaminaan ja kätkeytyvät minun tupaani, siksi kunnes minä ehdin toimittaa heidät yli tuonne Brändön puolelle. Sano heille, (pyyhkii silmiänsä nutunhihaansa) että se tapahtuu sinun tähtesi, Stiina, ja Jumala armahtakoon heistä sitä, joka panee sinun omalletunnollesi raskaampaa lastia, kuin mistä sinä hyvästi voit tehdä tilin meidän Herramme tullikamarissa.

GRIP (astuen edestakaisin). Kaikki paikoilleen!

KABYS (ovella merimiehen tavoin). All right, herra kapteeni!

REBEKKA (joka sill'aikaa on puhellut Gripin haussa). Ne vetelykset eivät vielä näy tulevan tanssista. Näyttäkää nyt, tullitarkastaja, että uskallatte yksin ottaa karkulaiset kiinni!

GRIP. Teidän tähtenne, anoppi, teidän tähtenne! Eteenpäin mars, kuninkaallisen majesteetin ja kruunun puolesta! Tunnussana on: "Takavarikkoon!" Menkää te edellä, Kabys, ja sinä, Lassi, ja te, Rebekka muori! Minä, joka olen teidän komentajanne, otan vaikeimman työn omalle osalleni. Minä vahdin ovella, ettei kukaan heistä pääse pakoon.

KABYS. Eteenpäin mars! Takavarikkoon! Käy koukkuun, käy koukkuun, sanoi krapu kilpikonnalle. (Menee tupaan.)

LASSI (sotamiehen tavoin). Takavarikkoon, takavarikkoon! (Menee sisään.)

REBEKKA. No, saadaanpa nyt nähdä mitä te otatte takavarikkoon! (Menee sisään.)

GRIP (ovella). Jättäkää ovi auki, tytöt, jättäkää ovi auki! (Menee sisään.)

EEVA. Grip on syntynyt sotapäälliköksi. Hän jo ajoissa suojelee selkänsä.

Kuudes kohtaus.

    EEVA ja STIINA näyttämöllä. Toiset tuvassa. GRIPIN mentyä
    sisään, tytöt telkitsevät oven ja kantavat tikapuut esiin.

EEVA ja STIINA (tikapuitten luona, puoliääneen). Pian! Joutukaa! Tulkaa alas, jos henkenne on teille kallis!

OTTO (ikkunasta). Petturit! Ehkä tämäkin vain on uusi ansa!

STIINA. Leikki pois! Rientäkää! Kas niin!

PRINSSI (Otolle). Tule, aika on jo täpärällä! Ääniä kuuluu tuolta alhaalta.

OTTO (tytöille). Olkoon menneeksi! Me antaudumme taas teidän armoihinne!

(He kiipeevät alas ja kantavat sitten portaat pois.)

Seitsemäs kohtaus.

PRINSSI. OTTO, EEVA ja STIINA näyttämöllä.

PRINSSI (Stiinalle). Uskallanko toivoa, että sinä, kaunis Stiina, edes hiukan säälit minua?

STIINA. Jos tietäisit, Fredrik, kuinka olen vavissut sinun tähtesi!

PRINSSI. Sano se vielä kerta, Stiina! Sitä sanoessasi olet niin ihana!
Enkö minä olekkin sinun sulhasesi?

STIINA (ojentaa hänelle kätensä). Kyllä, kyliä, — sinua, enkä ketään muuta, rakastan minä aina kuoloon asti! Miten pehmyt sinun kätesi on! — Aivan kuin prinssin! — Odotappas! — Anna minun sitoa kaulaliinasi! — (Sitoo liinan.) — Ja hattusi (asettelee hattua) — noin se sinulle parhaiten sopii.

OTTO (Eevalle). Entäs te, herttaisin viholliseni, joko teemme rauhan?

EEVA. Kunhan saan tietää ketä vastaan olen sotaa käynyt…

OTTO. Nimeni…

EEVA (torjuen). Sh! Jos joskus tapaamme toisemme, niin annan minä (niijaten syvään) Teidän Salaperäisyydellenne luvan — pyytää anteeksi minulta.

OTTO. Kiitän nöyrimmästi niin suuresta armosta!

STIINA. Rientäkää! Minä kuulen heidän nousevan portaita ullakkokamariin. Paetkaa Santahaminaan! — Tuonne, yli selän. Odottakaa Kabysia hänen tuvassaan. Hän vie teidät Brändöhön.

EEVA (sukkelaan prinssille ja Otolle). Uhatkaa meitä! Uhatkaa meitä!

(Prinssi ottaa kiväärin ja uhkaa sillä Stiinaa. Otto ottaa toisen ja uhkaa Eevaa. Sen jälkeen ilmestyvät Grip ja Rebekka ullako-ikkunaan. Heidän takanaan Kabys ja Lassi.)

Kahdeksas kohtaus.

PRINSSI, OTTO, EEVA ja STIINA näyttämöllä. Toiset ikkunassa.

GRIP. Mitä tämä merkitsee? Takavarikkoon, takavarikkoon! Karkurit ovat päässeet pakoon! Tuossa ovat salakuljettajat!

REBEKKA. Joutuun! Grip, Lassi, Kabys! Hypätkää ulos ikkunasta ja ottakaa ne roistot kiinni! Ettekö näe, kuinka he uhkaavat lapsiraukkoja tuolla?

GRIP (arvokkaasti). Hyvä matami, tullitarkastaja ei koskaan vapaaehtoisesti hyppää ikkunasta ulos… Hypätkää te, Kabys!

KABYS (matkien häntä). Hyvä Grip, merimies ei myöskään koskaan hyppää ulos ikkunasta, jollei häntä heitetä.

LASSI. Minä hyppään, äitimuori, minä!

KABYS. Seis, ankkuritouvi! Ne jo hellittävät purjenuoriansa tuolla alhaalla. (Prinssi ja Otto panevat pois kiväärit.)

OTTO (tervehtien ikkunaan päin). Nöyrin palvelijanne! Onnea saaliisen! Saatan todistaa intonne suureksi ja testamenttaan nyt herroille loput lampaanlavasta.

PRINSSI (odottaen Eevaa ja Stiinaa). Ja minä todistan, että urhoollisesti olette Degerötä puolustaneet. Liian vahvoihin pauloihin vaan olette meidät vanginneet.

STIINA (kuiskaten). Santahaminaan!

PRINSSI (samaten). Santahaminaan!

(Prinssi ja Otto menevät, kääntyvät vielä kerran ja tervehtivät tyttöjä.)

Esirippu alas.

Toinen näytös.

Santahaminan ranta. Perällä Helsingin kaupunki 1767. Katsojasta oikealle Kabysin tupa, vasemmalle teltta. Nojapuut rannan puolella. Penkki.

Ensimäinen kohtaus.

STIINA (yksin, kantaen koria, jossa on kukkaseppeleitä). Laulaa. Sävel:
Kultaisessa kartanossa.

    Mistä riensit, laine hopeainen,
    Saaren rantahan kukkaisaan?
    Maalta vierahalta, kaunokainen,
    Tervehdyksenkö kauttas saan?
    Onnelaako etsit, itket ystävää?
    Laaja syli merten kylmäksi vaan jää.
    Miksi huokailet aaltonen?
    Ja kauas, kauas katsot kaihoten?

Se laulu on laineitten laatima. Se tunkee sydämeeni, vaikk'en tiedä miksi. Miten lieneekin se juohtunut mieleeni?

    Oi sa aalto hopeainen, vieno,
    Loiskut rantahan huoaten.
    Mitä toivoit? Kyyneleenkö, hieno,
    Kätket hiekkahan itkien?
    Vaahtoa, mi äsken viipyi povellas,
    Lemmitkö? Se tuonne riensi kauemmas!
    Murru rantaan mi kukkivi,
    Oi, kauas, kauas läksi kultasi.

(Toisen värsyn ensi säkeitten aikana astuvat prinssi ja Otto sisään, viittoihin puettuina, hatut painettuina syvään otsalle. Pysähtyvät taustalle.)

STIINA (huomaamatta heitä). Hän on minulle niin rakas, niin kovin rakas! En voi sille mitään, kohtasinhan hänet tienristeikossa. Täytyyhän minun rakastaa häntä kaiken ikäni. (Jää seuraavien repliikkien aikana mietteissään seisomaan etualalle.)

PRINSSI (puoliääneen Otolle). Ei! Minä en saata jättää häntä. En voi lähteä Santahaminasta, niin kauan kuin hän on täällä.

OTTO (samoin hiljaa). Ryöstäkää hänet sitten mukaanne, jos teidän korkeutenne niin tahtoo, mutta palatkaamme jo toki. Merimiestakit olemme jo riisuneet yltämme. Olipa onni, että otimme matkalaukut mukaan. Tulkaa! Olenpa jo tuntevinani arestin esimakua.

PRINSSI. Anna minun katsella häntä vielä hetkisen, ennenkuin eroamme iäksi.

OTTO. Talonpoikaistyttö!

PRINSSI. Talonpoikaistyttö oli Kaarina Maununtytärkin.

OTTO. Siinä nyt näette, teidän korkeutenne. Sanoinhan minä, että Suomen naiset osaavat noitua. Mutta hiljaa. Joku tulee!

(He katoavat oikealle.)

STIINA (joka ei ole huomannut heitä). En tahdo häntä enää ajatella. Minähän tulin tänne koristaakseni vanhan Kabysin tupaa juhannusjuhlaksi. (Ripustaa seppeleitä tuvan seinälle ja ovelle.) Hän on niin hyvä, tuo vanha Kabys. Minä pidän hänestä, kun olisi hän oma isäni. — — — Mutta, (huokaa) tuo toinen — hän ei varmaan milloinkaan mene mielestäni.

Toinen kohtaus.

STIINA. KABYS kalahaavi olallaan.

KABYS. Iloista hyvää iltaa Stiinaseni! Mutta mitäpä näen. Vie sun seitsemän seppää! Onhan räiskähtänyt vähän vihantaa köyhänkin miehen ovelle! Siunatkoon Luoja noita armaita Degerön kukkasia, jotka eivät ylenkatso sammaltunutta seinää ja vanhaa kajuuttaa täällä Santahaminassa.

STIINA. Vähäistä, mutta sydämestä, hyvä Kabys. Aina te vaan puuhaatte koukkujenne ja verkkojenne kanssa.

KABYS (laskee haavin luotaan). Tietty se! Kävin kokemassa koukkujani ja toin vähän ahventa ja kuhaa pyhiksi. Jos sattuisit löytämään kuhajätkän äitisi veneestä, Stiinaseni, niin älä ole siitä milläsikään. Oh hoo! (pyyhkii otsaansa.) Köyhä mies ei jouda, kuin muut, huvitteleimaan juhannusaattona. Tuolla kauempana niityllä on ilo ylimmillään. Puolet Helsinkiä on purjehtinut tänne maalle juoksemaan leskeä ja tanssimaan ruohikossa. Siellä on muutamia Turun ylioppilaitakin joukossa. Iloisia poikia! Ne ovat laatineet itselleen metsämäelle kojun kuusenoksista ja huvittavat tyttösiä lauluilla ja piparikakuilla.

STIINA. Niin, ylioppilaat ne ovat aina iloisia, ne.

KABYS. Samaa sorttia aina, vaikkapa tulisivat sadan vuoden vanhoiksi. Sinne on myöskin saapunut komeita purjeveneitä linnoituksesta; upseereja ja ylhäisiä naisia, jotka tahtovat nähdä kansan huvitteleivan. Amfion on laskenut ankkuriin Viaporin luona. Hyvä vene! Ja minä tunnen amiraali Ankarstormin siitä saakka, kuin vedin hänet ylös vetelästä Haapasaaren luona. Hän oli silloin vain laivapoika, ja onhan semmoinen onnettomuus monelle muullekin poikaviikarille tapahtunut. Sanotaan Itägöötanmaan herttuan olevan Amfionlaivalla. Tuhat tulimmaista. Silloin saavat Helsingin tytöt katsoa eteensä. Hän on tosin vielä "maitopartanen pahanen", mutta kuuluu olevan kaunein prinssi koko Europassa… Mutta kuules, Stiina, missä sinun neitinypykkäsi nyt on, kun ei häntä näy matkassa?

STIINA. Niin, tiedättekös, Kabys! Päivällisaikana tänään tuli hänelle sanoma kaupungista. Hänen tätinsä oli saanut selville hänen olinpaikkansa, tervehti häntä ja käski paikalla tulemaan kaupunkiin, sillä sinne oli saapunut ylhäisiä matkustavaisia. Ja niin täytyi neiden purjehtia kaupunkiin, mutta hän lupasi liverrellä niin taitavasti, että pääsisi takaisin Santahaminaan vielä tänä iltana. (Hetken äänettömyys.) Kabys hyvä, teillä oli varmaan paljon vaivaa noista karkureista?

KABYS. Karkureista? Niin, nepä oli koreita poikia, ne. Kun tulimme kotiin Degeröstä, sanoin heille: kuulkaas pojat! Te olette tehneet tuhman tempun. Karata kruunun laivasta — sumu ja sakeus, pojat, se on erehdys kompassissa. Mutta olkoon menneeksi, — koska Stiina rukoili puolestanne. — Elä ole tuosta milläsikään, vanha ankkuritrossi, sanoivat he ja nauroivat minulle vasten silmiä; kruunu ja me olemme niinkuin saman kajuutan asukkaita. Suu kiinni, sanoin minä, kunnia kruunulle! Sitten kävivät he maata ja nukkuivat kuusi pitkää tuntia yhtä mittaa. Sillä välin tein minä pienen kierroksen, hankkiakseni syöttejä koukkuihini, ja kun tulin takaisin, olivat linnut tipposen tiessään. Takki ja hattu tuossa jäi vaan jäljelle heidän kansilastistaan. (Hattu ja takki riippuvat läheisessä puussa.)

STIINA. Ja sittemmin ette ole heitä ollenkaan nähnyt?

KABYS. En enempää, kuin vaahtoa, joka eilen keikkui aallon harjalla. Minusta nähden menköötkin vaikka hornan kattilaan. Kun tulin kotiin päivällisaikana, oli talo tyhjänä; siiat — reikäleivät — juhannus-oluet, kaikki oli nuo herrasjunkkarit pistäneet poskeensa. Olivat sitten tosin jättäneet tämän kolikkopahasen ikkunalle. (Näyttää kirkasta kultarahaa.)

STIINA. Oikeinko totta? Niin, löysihän se äitikin kultarahan meidän ikkunaltamme viime yönä.

KABYS. Annanpa kastaa itseni Pohjanmereen, ellei tuo kolikko muutu kuivuneeksi lehdeksi, ennenkuin kukko ensi kertaa kiekahtaa. Kavahda, tyttöseni, noitien lahjoja! Rehellinen omatunto ei käännä nuttuaan nurin, eikä siroittele kultaa ikkunanrakoihin. Mutta … (huomaa teltan) vihuri ja vaahtopää! Mikäs puuska täällä nyt puhaltaa? Teltta aivan tupani vieressä?

Kolmas kohtaus.

REBEKKA. Entiset.

REBEKKA. Mitä te siinä telttaa katsoa töllistelette, ettekö tiedä, että tänne kohta saapuu ylhäisiä vieraita! Kuulinpa amiraalin tuolla alhaalla sanovan laivamiehille: pojat, sanoi hän, pystyttäkää telttani tuonne kukkulalle, tässä näkyy saatavan sadetta! — Mutta te, Kabys hyvä, ette vaan näe muuta kuin kampeloitanne ja kyrmyselkäisiänne. Se ei kannata, sanon minä; talous menee päin mäntyyn. Teidän pitäisi mennä naimisiin, niin tulisi teistä vielä kunnon mies.

KABYS. Laiva näkyvissä. Selvä reitti, muoriseni. Mutta Stiinapa ei tahdo minua, ja minä en tahdo muita kuin Stiinaa. Älä mustaa mua, sanoi piki tervalle.

REBEKKA. Tuommoisen vanhan merikarhun kuin te, Kabys, ei pitäisi nuoria tyttöjä tähystellä. Stansvikin karjakosta tulisi teille, tonttu vieköön, kelpo muija. Kirnupiimään tulisi teidän laskea koukkujanne. — Mutta sanokaas, oletteko nähnyt karkureita? Grip nuuskii heitä täällä Santahaminassa ja Lassin on hän lähettänyt etsiskelemään saaristosta. Aatelkaas! Grip saattaa tästä sieppauksesta päästä maaviskaaliksi ja Stiinasta tulee rouva. Siihen teidänkin tulisi olla avullisena, Kabys!

KABYS. La la la la, tahdotteko niin laulan teille, muoriseni?

(Sävel: Lilla Matrosen: "Svårare seglats").

    Käännä, muori, souda suojaan luodon!
    Myrsky kohta purttas pyörittää.
    Moni oiva laiv' on saanut vuodon,
    Elon kareille taas toiset jää. —

    Luovikaatte piirto! Tullistanne
    Kurssi kääntäkää, ma neuvon sen.
    Paras onni: rauha tunnossanne! —
    Tuuli täss' on laitahankanen.

    Keveästi pursi pieni kiitää
    Kenpä sinne ohjaajaksi käy?
    Elon merta joutsenena liitää,
    Vihurien eestä ennättäy.

    Anna aamutuulen purjeet täyttää,
    Anna käden vahvan ohjata!
    Tuul' on vastahankainen, se näyttää:
    Tarvis täss' on hiljaa luovia.

REBEKKA. Mitä hän siinä loilottaa, vanha hupakko! Surisee kuin koivunkänkkyrä, jolla on mehiläispesä tuohessaan. Tule, Stiina, lähtään kotiin.

STIINA. Ei, äitiseni, nyt tahdon sanoa teille kaikki tyyni. Ne koskivat sydämeeni, nuo sanat, jotka lausuitte viime yönä, mutta te ette tahtonut kuulla minua.

REBEKKA. No, mikä nyt hätänä? Pitäisi sinun jo tuntea äitisi, lapsi kulta. Tosin kuohahdan yltä väliin, niin että hiilet rätisevät, vaan sammunhan taas, kun aika on. Mutta totuutta minä tahdon ainoalta lapseltani, totuutta niin valkoista, kuin Hollannin palttina. Pölönen se äiti, joka ei näe, mitä hänen lapsensa sydämessä liikkuu. Mutta mikä sinulla nyt oikein on?

STIINA. Fredrik on karannut minun tähteni… Minä kohtasin hänet tienristeyksessä… Tekin näitte hänet!…

REBEKKA. Taivasten tekijä! Ja tuota et ennen sanonut! Fredrik! Oman sisareni poika! Hän, jonka piti tulla vävykseni, saada taloni ja sinut päälliseksi! (Suuttuneena.) Niin, se tahtoo sanoa, hänestä piti tulla vävyni, mutta hänestä ei tule. Hän antoi houkutella itsensä laivastoon. Sen toki voisin vielä antaa hänelle anteeksi, (itkee) vaikka olen hänen tähtensä vuodattanut enemmän kyyneleitä, kuin Kronbergin selässä on vettä. Mutta (kiihtyvällä suuttumuksella) karata kuin varas kuninkaallisen majesteetin palveluksesta! Senkin turkkilainen! Ei, minä pidän kruunun puolta. Minä olen puhellut kuninkaan kanssa, minä, ja hän on omakätisesti ottanut minua kädestä kiinni, — ja minäkö pitäisin karkurien, kruununkavaltajien puolta. En koskaan! — — Gripin sinä otat, Stiina, se on sanottu ja päätetty ja siinä piste, kuten maisteri sanoo.

KABYS. Piste ja puntti, muoriseni!

REBEKKA. Pistele mitä pistelet, sinä, mutta minä pistän lapseni minne mielin, — pikitakki.

STIINA. Mutta äiti, jos saavat Fredrikin kiinni, niin hirttävät hänet.

KABYS. Niin, raakapuun nokkaan. Se on varma se!

REBEKKA (hämmästyneenä). Raakapuun nokkaan?… Sepä melkoisen korkealle se, äijä hyvä?

KABYS. Noin puolitiessä kuuhun. — — —

REBEKKA. Snappertuuna! Minä tosin pidän kruunun puolta, vaan jos rupeavat hirttämään sisarenpoikiani, niin … onhan se sentään tavallaan kristittyä verta.

STIINA (vilkkaasti). Eräs prinsseistä on tullut Viaporiin. Mitähän, äiti kulta, jos hän olisi tänä iltana Santahaminassa!

REBEKKA (miettiväisenä). Se on totta se! Minun täytyy kai puhua hyvä sana tuon heittiön puolesta.

KABYS. Niin, muorihan se aina haastelee kuninkaasta niinkuin…

REBEKKA. Käännelköön hän kuhiaan siinä, eikä rehellisten ihmisten sanoja. Tule Stiina, kyllä minä puhun prinssin kanssa. Olen minä puhutellut korkeampiakin herroja. Minä olen tottunut käyttäytymään kuninkaallisten parissa. Jos hän paiskaa minulle kättä ja kysyy: miten Degerössä jaksetaan? — niin vastaan hänelle: huonosti, teidän kuninkaallinen korkeutenne, perin huonosti! Pelkkää huolta ja harmia siitä asti kuin sain kaksi nuorta tyttöä paimennettavakseni.

STIINA. Tulkaa, rientäkäämme!

(Menevät vasemmalle.)

Neljäs kohtaus.

KABYS, kohta sen jälkeen GRIP.

KABYS. Tahdonpa katsoa, mitä tämä teltta tässä merkitsee. (Aikoo mennä.) Kas niin, tässähän tulee Grip, kynnet harallaan.

GRIP (kiiruhtaen oikealta). Oletko nähnyt heitä, Kabys? Oletko nähnyt kahta sinistä mekkoa ja merimieshattua?

KABYS (tyynesti). Tietty se! Miks'en olisi nähnyt?

GRIP. Missä näit? — Milloin näit?

KABYS. Semmoisia näen joka päivä kruunun matrooseilla.

GRIP. Mutta karkureita, ymmärrätkös! Heidät on nähty Santahaminassa. Onpa, Luojan kiitos, silmät päässä ihmisillä. Koko saari on piiritetty. Kaikki poliisit, koko tullilaitos on liikkeellä. Se on maankavallusta, nähkääs. Prinssi on saapunut tänne, ja hänen korkeutensa korkeaa henkeä väijytään. Tässä on jotain ansaittavana, äijä hyvä. Niinkuin tiedätte, on Helsingin porvaristo ollut aikeessa osottaa alamaisinta iloansa hänen kuninkaallisen korkeutensa onnellisen tännetulon johdosta. Mutta oikean tavan keksimiseen, siihen tarvitaan, katsokaas, terävä pää — semmoinen esimerkiksi kuin minun. Heikäläiset eivät ymmärrä semmoisia asioita. Pormestari on esittänyt kunniaportin pystyttämistä. Hyvähän sekin; mutta nyt tulee tuo kuninkaallinen korkeus merenpuolelta. Maisteri Forsander on kahdeksasta plootusta luvannut kirjoittaa alamaisen juhlarunon, vieläpä kaksisataa säettä pitkän; mutta pahaksi onneksi istuu hän parhaillaan velkavankeudessa, ja suittaapa siellä olla hiukan ahdasta runoratsun tepastella. Sotaprovasti Tingstadius on aikonut pitää ylösrakentavan puheen. — äh — ne tunnetaan jo, nuo hänen puheensa. Kolmea tuntia vähemmällä ne eivät milloinkaan lopu, ja koska porvaristo tällä aikaa saisi seistä tyhjin vatsoin, niin on asiata vastustettu. Ei ole kuin yksi ainoa keino, ja se on minun keksimäni. Saattepa kuulla. Me otamme satamasta suurimman laivan ja ripustamme molemmat karkurit sen raakapuuhun. Toisen selkään sovitamme kirjaimen F, toisen selkään kirjaimen A. Näin saadaan kuninkaallisen prinssin nimikirjaimista mainio kuultokuva. Se tulee näkymään yli kaupungin, ja hänen korkeutensa on iloitseva meidän ylenpalttisesta innostamme.

KABYS. Aivan niin! Saatattepa tulla korotetuksi yhtä korkealle kunniasijalle itsekin, Grip, mokoman päähänpiston johdosta. Nyt puuttuu vain nuo molemmat karkurit.

GRIP. Oikein, oikein! Meidän täytyy tarkemmin vielä etsiä heitä näiltä seuduin, sillä aikaa kuin Lassi nuuskii saaristossa. Joutukaa, Kabys! Takavarikkoon, takavarikkoon!

(Menevät vasemmalle.)

Viides kohtaus.

LASSI tulee kovasti läähöttäen oikealta.

LASSI (laulaa; vanha ruotsalainen sävel):

    Juokse, oi Lassi, juokse nyt vaan,
    Grip sulle huutaa, ympäri maan.
    Juokse, oi Lassi, juokse oi Lassi, juokse,
          oi Lassi, ympäri maan!

    Kun olet juossut mannut ja maat,
    Kauemmas vielä juosta sä saat.
    Juokse, oi Lassi, juokse, oi Lassi, juokse,
          oi Lassi, ympäri maat!

    Ympäri maan ja ympäri maan!
    Stiinan ma ehkä palkaksi saan.
    Juokse, oi Lassi, juokse, oi Lassi, juokse,
          oi Lassi, ympäri maan!

Puh! — minä olen juossut — soutanut — lentänyt! Degeröstä Hertonäsiin, Hertonäsistä Brändöhön, Brändöstä Mustikkamaahan, Mustikkamaasta Korkeasaareen, Korkeasaaresta Nihtiin, Nihdistä Sumparniin, Sumparnista Vrakholmaan, Vrakholmasta Vasikkasaareen, jossa olen kuin kotonani, ja päälle päätteeksi tänne Santahaminaan. Puh! Enkä ole nähnyt vilahdustakaan karkureista. Nyt en kestä tätä kauemmin. Grip se sanoo minulle: ota ne kiinni, niin teen sinut sihteeriksi! Tonttu vie, sepä olisi jotain, se! Kyllä se Stiinakin sitten minusta oikein tykkäisi! Minä kävelisin keppi kädessä ja tärkkikaulus kaulassa. Saisin syödä ravintolassa enkä tarvitsisi milloinkaan maksaa. Tahdonpa miettiä asiaa. Mutta ensin tahdon tässä ottaa pienen torkun, (virutteleikse) pienen torkun vain! Mutta, (tunnustelee maata) tässä on kastetta ruohossa ja (huitoo käsillään) hyttyset ovat nälkäisiä näin iltasilla. Tuossa on mekko ja hattu (pukee mekon ylleen ja panee hatun päähänsä). Kas niin, nyt on hyvä. Ja täällä saan paraiten olla rauhassa (menee telttaan) … ja nyt tahdon kuvitella olevani sihteeri! (Katoaa telttaan, josta kohta kuuluu hänen haukottelemisensa.)

Kuudes kohtaus.

EEVA ja OTTO tulevat eri haaroilta, kumpikin hienoissa pukimissa.

OTTO. Rakastettava nuori neiti! — Nöyrin palvelijanne!

EEVA. Upseeri! — Palvelijanne, hyvä herra!

OTTO. Erehdynkö, vai onko minulla ennen ollut kunnia…

EEVA. En saata kieltää, että minustakin tuntuu kuin…

(Kumpikin nauravat.)

OTTO. Mutta hänhän se on!

EEVA. Todellakin, hän!

OTTO. Miten suloista, että täällä jälleen kohtaan ihanan viholliseni
Degeröstä!

EEVA (syvästi kumartaen). Olen vilpitön alamaisenne, — teidän kuninkaallinen korkeutenne.

OTTO (itsekseen). Hän luulee minua prinssiksi! (Ääneen ja arvokkaasti).
Voitte luottaa suosiooni.

EEVA (itsekseen). Hän ei ole prinssi! (Ääneen.) Olen sanomattoman kiitollinen, herra amiraali!

OTTO. Mitä? Te alotatte uudestaan sotaa? Te annatte minulle virka-alennusta.

EEVA. Olen antanut teille luvan pyytää minulta anteeksi, — herra meriluutnantti!

OTTO. Ei, jos jatkatte noin, täytyy minun kohta antautua, muutoin teette minusta pian kadetin. Teidän tähtennehän minä kuitenkin läksin tälle sotaretkelle… Siitä asti kuin näin teidät, on suloinen unonen paennut silmistäni…

EEVA (puoliääneen, itsekseen). Hän nukkui aamupäivällä kuusi tuntia yhtä mittaa.

OTTO. Mitään en ole maistanut… Muistoistani yksin elänyt!

EEVA (kuten äsken). Kuitenkin kelpasi hänelle kaikki, mitä tapasi
Kabysin tuvassa. Ei mitään säästetty. Kaikki syötiin puti puhtaaksi.

OTTO. Te näytätte epäilevän tunteitani.

EEVA. Ainakin teidän kieltäymystänne. (Itsekseen.) Stiina on kertonut minulle kaikki. (Ääneen.) Ja uskallanko kysyä, hyvä herra, mikä pidättää teitä täällä Santahaminassa?

OTTO. Minä etsin veljenipoikaa, Otto Sporrea, suurinta vekkulia, mutta parhainta sydäntä, mikä maailmassa löytyy.

EEVA. Vai niin! (Itsekseen.) Tätini suosikki!

OTTO. Ja te! Rohkenenko kysyä, mikä tuottaa minulle onnen nähdä teitä täällä?

EEVA. Minä etsin sisareni tytärtä — Eeva Lindfeltiä, itsepäisintä olentoa, mikä milloinkaan on vastustanut tätinsä käskyjä.

OTTO. Todellako! (Itsekseen.) Hän antautuu! (Ääneen.) Olenpa varma, että jos minun veljenpoikani olisi nähnyt teidän sisarentyttärenne, niin olisi hän rientänyt etsimään häntä, — niinkuin minä teitä, armollinen neiti! Hän olisi luopunut luonnostaan ja muuttunut uskollisimmaksi kaikista ihailijoistanne.

EEVA. Niin helposti, hyvä herra, ei luonto muutu. En kuitenkaan pidä aivan mahdottomana, että sisareni tytär, jos hän olisi nähnyt veljenne poikaa, olisi kenties taipunut kuuliaisemmaksi sisarentyttäreksi.

OTTO. Rauhaa, ihana Eeva! Rauha ja väliliitto sotaa käyvien valtain kesken! Sallitteko, että minun veljenpoikani tarjoaa käsivartensa teidän sisaren tyttärellenne!

EEVA. Ja minne, jos suvaitsette?

OTTO. Liittokirjaa vahvistamaan.

(Menevät leikkiä laskien oikealle.)

Seitsemäs kohtaus.

Amiraali ANKARSTORM, taluttaen kreivitär DANNESKÖLDIÄ, astuu sisään vasemmalta. Heitä seuraa joukko naisia ja upseereja, jotka seuraavien repliikkien aikana jakautuvat eri ryhmiin ja ihailevat näköalaa.

AMIRAALI. Kas tässä, armollinen rouva, on paikka, jossa voitte hetkisen levähtää. Kävely on uuvuttanut teitä. Nämät eivät ole Ulriksdalin hienoja ruohokenttiä, tai Drottningholman hiekkakäytäviä. Santahamina on paremmin tottunut kuninkaitten askeleihin, kuin ylhäisten naisten käynteihin. Se on samantapainen kuin muukin Suomi: te annatte sille ruusuja, ja se tarjoaa teille petäjiä.

KREIVITÄR. Te olette syntyisin Suomesta, herra amiraali, ja pidätte tervehdyspuhetta maanne puolesta. Minä olen teille kiitollinen huviretkestämme. Santahamina tarjoo viehättäviä näköaloja.

AMIRAALI. Niin, tännehän tahtoi Kustaa Vaasa perustaa pohjoismaitten suurimman kauppakaupungin. Kauppa on oikullinen ja kapinallinen alamainen. Eipä se tottele kuninkaan mahtikäskyjä. Riian voittajan ja Pietarin edelläkävijän sijasta syntyikin tänne vastapäätä vain pieni, viaton pikkukaupunki, nimeltä Helsinki. Te voitte nähdä sen tuolla kauempana perällä. Se lekottelee kuin näkinkenkä päiväpaisteessa niemekkeellä kahden meren välissä. Tuolla näette vanhan kirkon ja jykevän, harmaan kellotornin. Kauempana perällä näkyy vuoret, joiden harjalle ennen muinoin sytytettiin vartiotulia vihollisen lähestyessä. Niitä seppelöi ennen sankka metsä, kunnes ystäväni Ehrensvärd kaatoi maahan sen hongat rakentaakseen Pohjan Gibraltarin.

KREIVITÄR. Tiedättekö, herra amiraali, jos minä olisin Ruotsin kuningas, niin tekisin tämän paikan Suomen pääkaupungiksi.

AMIRAALI. Turku ei varmaankaan olisi samaa mieltä teidän kanssanne, armollinen kreivitär; mutta te puhutte kuin merimies. Nämät oivalliset satamat…

KREIVITÄR. Ja tämä graniittipohja. Meri — se on maailma, graniitti — se on Suomi. Kova — itsepäinen — taipumaton…

AMIRAALI. Ja luja. Te mielistelette maanmiehiäni.

KREIVITÄR. Niinkuin suvaitsette! Mutta tunnustakaa toki kerran, amiraali, että suomalaiset ovat itsepäisintä, vastahakoisinta sukua, mikä lienee lähtenyt Luojan kädestä. Olen äskettäin saanut nähdä pienen, mutta elävän esimerkin tästä teidän kansallishyveestänne. Ajatelkaas, minulla on sisarentytär Helsingin tienoilla, eräs nuori neiti Lindfelt. Minä olen hänelle äidin sijassa; minä testamenttaan hänelle kaiken omaisuuteni; minä valitsen hänelle nuoren, etevän henkilön puolisoksi; minä kirjoitan tytölle, että hänen sulhonsa piakkoin tulee häntä tervehtimään. Sattumalta täytyy minun sitten erään oikeudenkäynnin vuoksi tulla Suomeen. Minä matkustan ja toivon täällä tapaavani onnellisen nuoren parin, — mutta saan tietää, että sisarentyttäreni on kadonnut jäljettömiin — invisible! Mitä sanotte tästä?

AMIRAALI. Etten tahtoisi olla tuon petetyn sulhon sijassa.

KREIVITÄR. Päättäkää itse. Tuo nuori mies palvelee teidän fregatilla: — parooni Otto Sporre. Minua ihmetyttää, etten näe häntä seurueessanne.

AMIRAALI (itsekseen). Au diable! Hänhän se vietteli prinssin karkaamaan. (Ääneensä.) Hänellä on par'aikaa vahtivuoro laivalla. (Itsekseen.) Kolmen päivän aresti, kun hän palajaa.

KREIVITÄR. Hänen kuninkaallinen korkeutensa ei ole suvainnut seurata teitä tänne. Hän voi, toivoakseni, hyvin.

AMIRAALI. Oivallisesti; se tahtoo sanoa, vähän päänkivistystä, hammassärkyä, tai muuta semmoista. Seurauksia meritaudista ja pitkällisestä matkasta. (Itsekseen.) Perhanan poika! Neljän päivän aresti.

KREIVITÄR. Kun ennen lähtöäni Tukholmasta sain kunnian käydä hänen majesteettiansa kuningatarta tervehtimässä, suvaitsi hänen majesteettinsa lausua minulle: "Tultuanne Helsinkiin, tapaatte siellä prinssi Fredrikin. Minä pyydän, ma chère comtesse, että te ystävänäni pidätte äidillistä huolta pojastani. Hän on vielä niin nuori ja hiukan vallaton, voyez vous, ja tämä on hänen ensimäinen retkensä. Mutta niin ankaran päällikön huostassa, kuin amiraali Ankarstorm…"

AMIRAALI. Epäilemättä. Hänen majesteettinsa saattaa olla huoleti.
(Itsekseen.) Viikon aresti!

KREIVITÄR. En epäile. Teidän valppautenne ja ankara kurinpitonne on takeena…

AMIRAALI. Niin arvelen minäkin. (Itsekseen.) Minua korvennetaan vienolla tulella.

KREIVITÄR. Eräs seikka se erittäinkin on saattanut kuninkaallisen majesteetin levottomaksi. Suomalaisella aatelistolla on muutamia mielipiteitä … heidän keskuudessaan on muodostunut n.k. itsenäisyyspuolue, joka toivoo saavansa prinssi Fredrikin johtajaksensa. Ymmärrättehän … jos tuon puolueen onnistuisi vapauttaa prinssi teidän katsantonne alta ja sokaista hänen kokemattomat silmänsä…

AMIRAALI (itsekseen ja kovin hämillään). Oh, minä olen mennyt mies! Senpä tähden he fregatista karkasivatkin! Kahden viikon, kolmen viikon, kuukauden aresti! (Ääneen.) Armollinen kreivitär, te suvaitsette laskea leikkiä. Itsenäisyyspuoluekko? — Mitä vielä! Lyönpä vetoa, että siihen kuuluu ainoastaan naisia, ja teidän sisarentyttärenne on epäilemättä siinä jäsenenä.

KREIVITÄR (harmissaan). Kovin suurta kunniaa osotatte sukupuolelleni!
Mutta nyt on jo myöhäistä; kenties suvaitsette…

AMIRAALI. Pyydän teitä, hyvä kreivitär, viipykää vielä muutama silmänräpäys. Täällä Suomessa on tapana juhannusiltana polttaa ilotulia eli kokkoja. Onneksi tänä iltana on pilvinen sää. Paitsi sitä luulen, että Helsingin kaupunki jollakin tavalla aikoo osottaa alamaisinta mielihyväänsä hänen kuninkaallisen korkeutensa tänne saapumisen johdosta. Täältä on erinomaisen kaunis näköala, ja sallittehan toki, armollinen rouva, minun tarjota teille vähän virvokkeita!

KREIVITÄR. Aivan kernaasti, jos suvaitsette.

(Seuraavan puhelun aikana keskustelee kreivitär taustalla muitten naisten kanssa.)

Kahdeksas kohtaus.

EDELLISET. GRIP tulee tähystellen joka puolelle.

AMIRAALI (itsekseen). Olisiko se mahdollista! Olisivatkohan todellakin tyytymättömät solmineet salaliiton, ja olisikohan prinssin pako jo edeltäpäin mietitty tuuma! Oh, se olisi hirmuista. Minä kadottaisin kokonaan kuninkaani luottamuksen — valtio joutuisi vaaraan — minä epäsuosioon — minut alennettaisiin! Minun täytyy mistä hinnasta tahansa saada karkurit takaisin ja kuitenkin pitää heidän karkaamisensa salassa. (Ääneen.) Mitä te etsitte?

GRIP. Luvallanne, teidän ylhäisyytenne, minä otan takavarikkoon.
Maankavallus on tekeillä ja valtion menestys riippuu minun innostani.
Kaksi sinisiin takkeihin ja merimieslakkeihin puettua karkuria…

AMIRAALI (vikkelästi). Olette oikeassa, — erittäin tärkeätä on löytää heidät, ja teidän intonne kyllä ansion mukaan palkitaan. Tutkikaa tarkkaan koko seutu, mutta jos teidän onnistuu siepata joku heistä käsiinne, niin varokaa paljastamasta hänen kasvojansa, kuuletteko, ja tuokaa hänet paikalla minun luokseni. Valtiosalaisuus on kysymyksessä.

GRIP (mahtipontisesti). Parempiin käsiin ei asia olisi voinut joutua, teidän ylhäisyytenne! Luulenpa näkeväni jotakin tuolla teltassa.

(Pari naista seisoo teltan edessä.)

AMIRAALI (naisille). Pyydän tuhansin kerroin anteeksi. Sallitteko?

ERÄS NAISISTA (säikähtäen). Oliko se käärme?

GRIP. Oho! Ei — lentokala vain! (Teltan sisällä.) Tässä hän on, tässä hän on! Takavarikkoon! Takavarikkoon!

AMIRAALI (hämillään). Sh, mies! Ole vaiti!

GRIP (tulee teltasta taluttaen Lassia. Lassi unenpöpperössä, hattu silmillä, Grip voittoriemuissaan). Kas tässä valtiosalaisuus!

AMIRAALI (itsekseen). Amfionin laivapuku — — se on varmaankin prinssi! (Gripille.) Henkesi uhalla, elä koske häneen, mies! (Lassi koittaa temmata hattua silmiltään, mutta amiraali painaa sen syvemmälle alas.) Välttäkää skandaalia, teidän kuninkaallinen korkeutenne. Näettehän, että teidät tunnen. Pois täältä ja pian!

GRIP (innoissaan). Hirteen hän joutuu, teidän ylhäisyytenne, hirteen, ja kunniaportissa hän saa riippua. Niin, minä olen jo varustanut kaikki. Hirsipuussa pitää hänen roikkua, ja hänen kuninkaallinen korkeutensa varmaan ihastuu siitä.

AMIRAALI (Gripille. Lassi sillävälin koettaa vimmatusti vapautua). Mutta oletteko hullu, mies? Sehän on itse hänen kuninkaallinen korkeutensa. (Lassille.) Teidän kuninkaallinen korkeutenne, ettehän kai tahtone, että ammun kuulan otsaani.

GRIP (kauhusta suunniltaan). Prinssikö! Minä olen kuoleman oma!

Yhdeksäs kohtaus.

EDELLISET. PRINSSI astuu esiin, OTON ja EEVAN seuraamana.

PRINSSI. Mistä kysymys?

AMIRAALI, KREIVITÄR ja USEAT MUUT. Hänen kuninkaallinen korkeutensa!

PRINSSI. Herra amiraali — pyydän teiltä anteeksi! Olen rikkonut teitä kohtaan, kun en pyytänyt lupaa…

OTTO (keskeyttäen). … lähtiessämme Helsingin satamaan johtavia kulkuväyliä tutkimaan. Hänen kuninkaallinen korkeutensa on suvainnut antaa minun avustaa itseään tässä toimessa, ja meidän on todellakin onnistunut tehdä valtiolle tärkeä palvelus. Me olemme löytäneet ennen tuntemattoman väylän, josta olisi voinut koitua linnoitukselle paljon vaaraa, jos vihollinen olisi saanut tilaisuutta sen kautta tunkeutumaan. Minun on kunnia esiintuoda teidän ylhäisyydellenne merikortti…

AMIRAALI. Ei tarvita. — (Itsekseen.) Hengitän jo vapaammin. (Ääneen
Gripille.) Mutta kenen te sitten olette vanginnut, mies?

GRIP (tempaa lakin Lassin päästä). Lassi! Roisto! Lurjus!
Salakuljettaja!

LASSI (hämillään). Minä vain otin pienen torkun… (Itku kurkussa.)
Tullitarkastajahan lupasi tehdä minut sihteeriksi!

GRIP (tukkii kädellään Lassilta suun). Suus kiinni!

AMIRAALI (Otolle). Te voitte siis taata, ettei mitkään valtiolliset syyt…

OTTO (osottaen Eevaa). Tuossa minun valtioviisauteni! Ja (osottaen Stiinaa, joka tulee sisään) tuossa hänen kuninkaallisen korkeutensa valtiosalaisuus.

AMIRAALI (itsekseen). Ankkurikettinki kirpoaa sydämeltäni! (Otolle.)
Annan teille anteeksi — sillä ehdolla, ymmärrättekö…

OTTO. Teidän ylhäisyytenne! Viimeisen kerran kävin nyt luvatta vesistöjä tutkimassa. Uskallan vedota kreivittäreen tässä asiassa. Hänen käskystään olen etsinyt (osottaen Eevaa) tätä sievää ja rauhallista ankkuripaikkaa elämän myrskyissä huojuvalle purrelleni.

KREIVITÄR. Mitä, parooni? Olisiko aikomuksenne ollut…?

OTTO. Kyllä, hyvä kreivitär, salajuoni, joka onnistui erinomaisen hyvin! Eeva neiti on viaton. Voitteko suoda minulle anteeksi, että salaa hankin käsiini sen kirjeen, jossa hänelle ilmoititte tänne tulostani ja teidän vaalistanne. Minä tahdoin mieluummin tuntemattomana voittaa hänen suosionsa, ja nyt hän itse julistakoon tuomioni. (Erikseen.) Kylläpä minä olen oppinut julmasti valehtelemaan täällä Suomessa.

EEVA. Armollinen tätini, olisin liian kiittämätön, ellen kaikella kunnioituksella alistuisi tottelemaan käskyjänne. (Otolle.) Hyvä herra, myöskin teidän omallatunnollanne on eräitä kiertoteitä … pyydän teitä vast'edes sulkemaan ne.

KREIVITÄR. Eh bien! älkäämme keinoista kiistelkö, kun kerran olemme perille päässeet. Saan kunnian tässä julkaista meriluutnantti ja parooni Otto Sporren ja sisarentyttäreni, neiti Eeva Lindfeltin kihlauksen. Hänen isänsä on jo antanut suostumuksensa.

PRINSSI. Vilpittömin onnentoivotukseni! (Hiljaa Otolle.) Sinun seikkailusi päättyy onnellisemmin, kuin minun! Oi — tuolla hän on!

(Amiraali ja seurue onnittelevat kihlatuita.)

Kymmenes kohtaus.

EDELLISET. REBEKKA ja STIINA, jotka ovat seisoneet etäämpänä, lähestyvät nyt. KABYS seuraa heitä.

REBEKKA (Stiinalle). Elä pelkää, sinä, minä puhun hänelle kaikki; minä olen tottunut seurustelemaan kuninkaallisen perheen kanssa. (Astuu syvään niijaten ja silmät maahan luotuina esiin prinssin luo.) Teidän korkeasti ruhtinaallisella armollanne ehkä ei ole kunnia tuntea minua. Minä olen Rebekka Degeröstä, teidän armonne palvelukseksi, jos tarvitsette hyvää kotitekoista olutta ja hyvää suomalaista juustoa, vähäsen parempaa kuin tavallinen kinkerijuusto, sen vakuutan teidän armollenne. Liioittelematta uskallan sanoa, teidän kuninkaallisuutenne, että minä pidän kruunun puolta. Kuninkaallinen isäukkonne tuntee minut varsin hyvin, hän on itse ojentanut minulle kätensä ja sanonut minulle — mutta ehkä hän jo on kertonutkin siitä teidän ruhtinaallisuudellenne? Niin, niin, kyllä teidän ruhtinaallisuutenne vielä tarvitsee parranhaivenia leukaansa, ennenkuin teistä koituu niin komea mies kuin kuninkaallinen isäukkonne on. Nyt on seikka sellainen, katsokaa teidän kuninkaallinen armonne, että täällä on ollut karkureita Degerössä viime yönä, ja nuorempi heistä varsinkin, hän on kotoisin Kemiöstä ja, teidän luvallanne, sisareni poika. Armahtakoon, niin — se poika on aika veijari ja joutuu varmaankin aikaa myöten hirsipuuhun, ellei… (katsahtaa ylös) Herranen aika! Hänhän se onkin! (Juoksee tiehensä.)

STIINA (itsekseen). Mikä äidille tuli? Nytpä minun täytyy puhua Fredrikin puolesta, sillä hänen henkensä on vaarassa! (astuu esiin ja niijaa syvään silmät maahan luotuina.) Se on sillä lailla, teidän kuninkaallinen korkeutenne, että äiti tahtoi sanoa, että nuorempi karkuri on minun serkkuni Fredrik ja katsokaa, se on sillä lailla, teidän kuninkaallinen korkeutenne, että hän on minun sulhaseni, hän pitää minusta ja minä rakastan häntä koko elinaikani. (Katsahtaa ylös, lyö kätensä yhteen ja juoksee tiehensä.) Oi, — se on hän!

AMIRAALI. Kaunis lapsi, jos tarkotatte Fredrik nimistä nuorta miestä, joka on kotoisin Kemiöstä ja joku aika sitten värvättiin matroosiksi laivastoon, niin voin teille kertoa, että hänestä on tullut köyden punoja kruunun verstaihin Karlskronassa ja äskettäin hän nai edeltäjänsä lesken.

STIINA (itsekseen). Ja minä kuitenkin kohtasin hänet tienristeyksessä!… Oi, nyt minä käsitän tarinan tytöstä, joka leikkasi pois pitkän tukkansa ja joi etikkata ja oli seitsemän vuotta kätkössä kellarissa sentähden, että juhannusyönä kohtasi pojan, jolla oli kultainen kruunu päässä.

PRINSSI. Olenko minä sitten niin hirmuvaltiaan näköinen, koska te, Rebekka muori ja herttainen tyttärenne, juoksette minua pakoon? Isäni, hänen majesteettinsa kuningas, joka varsin hyvin muistaa teidät itsenne ja hyvän juustonne, on antanut minulle toimeksi tarjota teille Ulriksdalin meijerinhoitajan edullisen paikan. Siellä on teidän pitäminen huoli kuninkaallisen juuston valmistamisesta. Hänen majesteettinsa toivoo, että te perheinenne ensi tilassa muutatte Ruotsiin.

REBEKKA (voitonriemulla). Enkös minä sitä sanonut, että kuninkaallinen majesteetti ja kruunu kyllä muistavat minua! Ja koska minä aina olen pitänyt kruunun puolta, niin…

STIINA (keskeyttäen). Äitini tarkoitti sanoa olevansa suuresti kiitollinen hänen majesteettinsa armosta, mutta kun hänellä on este täällä kotona…

PRINSSI (hiljaa Stiinalle). Sinun täytyy tulla hänen kanssaan, Stiina!
Muista mitä itse tunnustit … ja tiedäthän kuinka sinua rakastan!

STIINA (päättävästi). Mutta kun äidillä on se este täällä kotona, että hänen täytyy valmistaa tyttärensä häitä…

REBEKKA. Oih, mene männikköön! Ei siitä nyt mitään tule Gripin kanssa, ymmärräthän sen…

STIINA. Niin, teidän korkeutenne. Onpa olemassa kunniallinen mies, joka ei vielä koskaan ole vilpillä ja viekkaudella tahtonut voittaa kenenkään tytön rakkautta, ja jota minä kauan olen rakastanut — rakastanut niinkuin isääni. — Hänelle äitini nyt antaa tyttärensä — ja (osottaen Kabysta) tässä hän on!

PRINSSI, REBEKKA, KABYS. Mitä hän sanookaan!

STIINA. Totuuden! (Itsekseen.) Ja koko elämäni kestää kieltäymykseni!

REBEKKA. Mutta se ei ole minun tahtoni. Minä en anna lastani kerjäläiselle.

AMIRAALI. Erehdytte, muori hyvä. Se mies ei ole mikään kerjäläinen.
Minä tunnen hänet vanhastaan ja tiedän, että hänellä on kelpo talo
oivallisine kalavesineen aivan lähellä Helsinkiä. (Hiljaa Kabysille.)
Ei sanaakaan! Pelastithan kerran henkeni!

REBEKKA. No, jos niin on, ja jos kuninkaallisella majesteetilla ja kruunulla ei ole mitään sitä vastaan, koska minä aina olen ollut heidän puolellaan, niin annan minä suostumukseni.

PRINSSI (Rebekalle). Kuninkaan valta ei ylety sydämen asioihin. Antakaa tyttärenne hänelle. (Hiljaa Stiinalle.) Miksi teit minulle tämän? Ja kuitenkin sinulla on sydäntä, tyttö armahin! Minäpä tahdon olla yhtä jalomielinen kuin sinäkin. (Otolle.) Kuinkahan moni hovin saleissa olisi tehnyt, niinkuin tämä pieni "Degerön tyttönen?"

KABYS. Vihuri ja vaahtopää, Stiina! Joko taas suolavesi räiskähtää raakapuuhun asti! Kiinnitä purjeet! Kurssi suoraan omantunnon satamaan. Herra tosin toisinaan lähettää meille ankaran puuskan, mutta sillä hän vaan koettelee päämme kestävyyttä.

GRIP. Entäs minä sitten, Rebekka muori, entäs minä sitten?

LASSI. Entäs minä sitten, Stiina? Entäs minä sitten?

PRINSSI. Kukin avu ansaitsee palkkansa. Minä koetan tullitarkastaja
Gripille hankkia tullineuvoksen arvonimen — ilman palkatta — ja
Lassille — kuninkaallisen "juoksijan" arvon — ilman saatavia!

AMIRAALI. Aurinko laskee Töölön mäntyjen taa. Juhannuskokot alkavat jo loistaa vuorilla. Kansa palajaa Santahaminasta ja kaikkialta yli vetten kaikuu soitto. Helsingin pieni kaupunki toivottaa meille tervetuloa kauneimmalla kunniaportilla, mikä koskaan on kuninkaanpojalle pystytetty: se on sininen taivas ja lempeä luonto.

(Tämän repliikin aikana sytytetään kaikilla kaukaisilla kunnailla kokkoja. Näyttämö käy hämäräksi. Kaikki ryhmittyvät taustalle. Kanuunan laukauksia kuuluu.)

KREIVITÄR. Linnoituksesta ammutaan.

AMIRAALI. Viapori siten tervehtii kenraali Ehrensvärdiä, joka purrellaan kulkee tästä ohitse.

EEVA. Valta osottaa kunnioitusta nerolle.

PRINSSI. Se on paikallaan, sillä nero on luonut vallan.

AMIRAALI. Laivoilla poltetaan ilotulitusta. Teidän kuninkaallinen korkeutenne! — Rouva kreivitär! — Hyvät naiset! — Hyvät herrat! — Tyhjentäkää tilkkanen etelän rypälenestettä Pohjolan ihanan luonnon kunniaksi! Eläköön Helsingin kaupunki! Malja sen onneksi! Eläköön sen tulevaisuus! Ja eläköön kaikki rehelliset sydämet, jotka nyt ja aina lämpimästi isänmaallensa sykkivät!

(Tämän puheen aikana sytytetään kaikilla laivoilla juhlatulitus, viiniä tarjotaan ja kaikki kohottavat maljansa taustaa kohti. Sen jälkeen kaikki ryhmittyvät sivuille, niin että tausta maisemineen jää näkyviin.)

Sanelua hiljaisen soiton kuuluessa mereltä.

EEVA.

    Mi näkö ihanampi maailmassa
    Kuin ranta rakastetun synnyinmaan!
    Kun kesäpäivyt laskee Pohjolassa
    Ja maat ja vedet pukee purppuraan!
    Lempemme vain se kultaa kukkulamme,
    Intomme ihanuutta maille tuo,
    Ja karut kalliomme, kankahamme
    Ne toivehemme valon loistoon tuo.

PRINSSI.

    Kun jylhiä mä katson vuorianne
    Jotk' silmänrannan kaiken rajoittaa,
    Ja piirittäen sinilahtianne,
    Käs'varret jylhän vahvat ojentaa,
    Näin lausuvat he: Horjumatta konsa
    Seisomme myrskyin pauhatessa vaan,
    Näin kestäköhön aina kohtalonsa
    Ja elon hyrskyt, kansa Suomen maan!

OTTO.

    Ja nämät järvet, lahdet armahaiset,
    Ja meri, myrskyissäkin ihana,
    Ne tuhatäänin laulaa, kaunokaiset:
    On vapaa maa tää, Luojan antama!
    Ja vankka, vapaa on myös Suomen kansa
    Se myrskytuulten karkaisema on.
    Soi esi-isät sille lahjanansa
    Uskonsa Luojaan, valon voittohon.

STIINA.

    Juhannus-yö, mi sylihisi suljet
    Mun armaan, ihanaisen synnyinmaan!
    Vain hetken viivyt, kohta poijes kuljet,
    Ja syksyn tuulet kukkas kuihduttaa.
    Meill' anna valo, joka kaikki voittaa
    Ja lohdun elon kohtaloissa luo!
    Oi, anna päivän laaksoihimme koittaa,
    Ikuinen kevät Suomellemme suo!

(Esirippu alas.)

End of Project Gutenberg's Seikkailu saaristossa, by Zacharias Topelius