Produced by Tapio Riikonen

NEVALAISET

Historiallis-romantillinen kertomus Itä-Suomesta

Kirj.

J. A. B. [J. A. Bergman]

Oulussa, Oulun kirjapaino-osakeyhtiön kirjapainossa ja kustannuksella, 1881.

SISÄLLYS:

       Esipuhe.
    I. Vanhan sepän luona.
   II. Rovasti.
  III. Ryöstö.
   IV. Rovasti jatkaa tointaan.
    V. Elsa.
   VI. Isä ja poika.
  VII. Hovilassa.
 VIII. Matkalla Käkisalmeen.
   IX. Jalous ja vaara.
    X. Vierasmies, joka puhumattaki voi todistaa.
   XI. Yöllinen taistelu.
  XII. Veli ja sisar.
 XIII. Mitä Horman Malla Sipolta vaati.
  XIV. Juhlapuoliset Hovilassa.
   XV. Simo Affleck.
  XVI. Sipo Nevalainen.
 XVII. Loppu.
       Viiteselitykset.

Esipuhe.

Tavallansa merkillinen tapaus Itä-Suomen historiassa on talonpoikain kapina Nurmeksessa vuonna 1710. Alkuansa tämä kapina tapahtui mainiota Affleckia vastaan, kun tämä, ollen kruunun verojen kantajana Karjalassa, liiallisilla ja mielenmääräisillä maksuilla rasitti kansaa; ja vasta sitten, kun moniaat kansalaiset koston himossaan kääntyivät Venäläisiltä apua saamaan vehkeissänsä, muuttui liike kapinaksi ei yksityistä henkilöä, vaan Ruotsin valtaa vastaan. Tästä kapinasta löytyy ilmoituksia, joiden avulla seuraava kuvaelma on kokoonpantu, jossa useat henkilöt ja sisältö suureksi osaksi ovat historiallisia.

Kirjan tekijä.

I.

Vanhan sepän luona.

Vähän luoteesen päin Savonlinnasta, nykyisessä Säämingin pitäjässä asui siihen aikaan, jolloin tässä kertomuksessa mainitut tapaukset tapahtuivat, vanha seppä nimeltä Jaakko Nevalainen. Hän oli nyt seitsemänkymmenen vuoden ijässä. Miehuutensa päivinä oli hän ollut sotamiesnä ja sittemmin jonaki alhaisempana virkamiehenä Savonlinnassa.[1] Niitä aikoja hän aina ylpeydellä muisteli. Nyt oli hän häätynyt maaseudulle. Tuon tuostaki sai hän kuitenki kuulla jotai linnasta, johon Suomen pieni, urhoollinen sotaväki etelästä päin oli vetäynyt, sittenkun Viipuri ja Käkisalmi olivat antauneet Venäläisille. Vanhuksen ainoa poika, näet, palveli tässä sotaväessä ja sai silloin tällöin luvan kävästä vanhaa isäänsä tervehtimässä. Isä uteli pojaltaan kaikkia, mitä tämä tiesi ja arveli sodasta ja kun vanha Jaakko sai kuulla jonku vähemmän suotuisan uutisen, polki hän lattiaa puujalallansa (hänen toinen jalkansa oli vikaantunut) ja huusi: "kaikki on h——ssä".

Vanhan Nevalaisen vaimo oli miestänsä kymmenen vuotta nuorempi. Heillä ei ollut lapsia. Heidän luonaan nähtiin kuitenki kaksi kaunista nuorukaista, poika ja tytär, kumpii nuoruuden kukoistavassa ijässä. Poika oli vanhan Jaakon veljen poika, joka oli oleskellut setänsä luona osittain opissa, osittain huviksensa. Nuori neitonen, Anna, oli Nevalaisen vaimon sisaren tytär, joka, ollen orpo, asui tätinsä luona. Näitä nuorukaisia vanhukset suuresti rakastivat ja etenki Matleena-mummo — näin nimitettiin Nevalaisen vaimoa — toivoi nuorukaisista, Amorin avulla, tulevan parikunnan. Vaan nuori mies — Juhana — näytti olevan hyvin palovakuutettu tältä haaralta. Kun Matleena kuvaili hänelle Annan siivoutta, siisteyttä, kauneutta, jaloutta ja taipuvaisuutta, niin nuori Juhana myönsi tuon kaiken; vaan kun Matleena sitten pukkasi häntä kylkeen, sanoen: noh! mitä sitten muuta tarvitsee? — niin Juhana näytti loukkauneelta, murahti jotaki, otti lakkinsa ja meni ulos. Silloin vanha mummo, kädet puuskassa jupisi: "ei Jaakkoa kukaan tarvinnut kylkeen tokasta. Hm! Eihän tuo poika liene johonki muuhun silmänsä iskenyt?"

Muutamana iltana syyskuun keskipaikoilla v. 1710 astuskeli vanha Jaakko kiihkeästi edestakaisin lattialla pienoisessa kamarissaan: Matleena istui kamarin edessä olevassa pirtissä kudelmaa kutoen ja Anna kehräsi. Juhanaa alettiin jo kaivata; hän oli tavallista pitemmän ajan ollut ulkona. Anna vilhui silloin tällöin levottomasti ovea kohden, odottaen milloin se aukeaisi ja hän saisi nähdä jalon Juhanan suopeat kasvot. Mutta alkoi jo hämärtää, ilta kului eikä Juhanaa näkynyt.

Vanha Nevalainen oli ulkomuodoltaan kunnioitusta herättävä. Harmaa, pitkälle venyvä parta, raitis ulkomuoto, leveät hartiot ja kirkkaat silmät: nämä tuntomerkit osoittivat miehessä jotain uljasta. Häntä nähdessään lienee useassa herännyt ajatus vanhasta sotilaasta ja sotilas oliki vanha Nevalainen oikein sydämestään. Hän rakasti isänmaatansa, nyt sodan, nälän ja taudin rasittamana, hehkuvalla rakkaudella eikä ollut se mies ukkoa mieleen, joka puhui toivottomasta tilasta. Jos joku olis antaumisesta hiiskunut, hän varmaanki olis saanut koetella ja kokea vanhan Jaakon oikean käden pontevuutta.

Niinkuin edellä mainittu on, astui Jaakko edestakasin kamarissaan. Hänen levotoin liikuntonsa ja äreä ääni, jolla hän silloin tällöin jupisi jotai itsekseen, osoittivat, että hän ajatteli jotaki vähemmän mieluista asiaa.

"Lempo vieköön", ärähti vanhus ääneen ja löi nyrkkinsä pöytään, jonka ohitse hän juuri kulki, "tämä on häpeällistä! Isänmaa jätetään kuin leipäpala nälkäiselle koiralle, jottei tämä kimppuun tarraisi. Ei Kaarle-kuningas niin tekisi, jos hän likempänä oisi! Seitsemänkymmentä vuotta olen näillä kahdella silmällä nähnyt mailmaa ja sen menoja, mutta moista surkeutta, huonoutta, petollisuutta, rahan himoa ja leväperäisyyttä en, lempo soikoon, ole nähnyt Suomenniemellä. Se on tosi!"

Vanhus otti pöydältä kaljahaarikan, veti siitä itseensä oivan siemauksen ja rupesi taas astumaan.

"Onkohan mahdollista mitä Suvantolan Aappo mulle äsken kertoi? Voipiko uskoa, että semmoinen mies, joka Jumalan pyhää sanaa kansalle julistaa ja joka pyhä rukoilee kaikkivaltiaan suojelusta valtakunnan hallitsijalle ja hänen perheellensä, että semmoinen mies voipi yllyttää kansaa luopumaan Jumalalta asetetun esivallan alta ja antautua Ryssän alamaiseksi? Missä on sen miehen omatunto? Tai kunnia? Jos joku toinen, kun pyhä mies, sen tekisi, niin luodin, totta mar, hänen aivoihinsa lennättäisin, jos häntä lähelle pääsisin. Mutta Jumalan sanan julistaja — rovasti. — Onko Jumalaki nyt ruvennut meitä sortamaan?"

Näin puheli vanhus. Nyt ovi avattiin ja Juhana astui sisään.

Vastatulleen olis ennemmin luullut etelän lapseksi kun pohjolassa kasvaneeksi. Mustat suortuvat ympäröivät hänen poskiaan, jotka tavallisesti olivat kalpeat ei kivuloisuudesta vaan luonnollisesti; mutta kun vähäinenkään mielen liikunto nuorukaista elähytti, punastuivat ne kauniisti. Pitkät silmäripset varjostivat nuorukaisen kauniita, tummansinisiä silmiä. Otsa oli kaitanen ja valkoinen; nenä suora; sun luotu ikääskun puheellaan viehättämään kuulijaa.

Sinä aikana, jona Juhana oli setänsä luona olostellut, oli tämä jäykkä vanhus muodostanut nuorukaisen mielipiteet melkoisesti omiensa muotoisiksi. Sama innokas isänmaanrakkaus, sama viha sen vihollisia vastaan kun vanhuksessa löytyi, kytöi myöski nuorukaisen rinnassa, ainoastaan vähemmän jäykässä muodossa. Ja luonnollistahan tämä oliki. Päiväkaudet sai Juhana kuulla setänsä mielipiteitään saarnaavan ja kummallistapa oliskin ollut, jos ei riittävä osinko olisi kätkeynyt nuorukaisen kaikelle jalolle avonaiseen sydämeen.

Kun vanha Jaakko sai nähdä Juhanan, vaalistui hänen synkeä muotonsa nähtävästi. Hän lausui: "Tulitpa oikealla ajalla! Olen jo sua kaivannut, poikani!"

"Minä tapasin erään kotoseudultani tulleen matkustavaisen ja siten tulin viipymään tavallista enemmän", lausui Juhana.

"Kotoseudultasi; vai niin. — Siellähän — no niin", — keskeytti Jaakko puheensa, jupisten itsekseen: "en tahdo vielä puhua huhuista, joita kuulin. Sinä olet niitä harvoja, miltei ainoa, jotka mun tunteitani oivaltavat. Ainoastaan nähdä isänmaallisen miehen on monta vertaa virvoittavampaa kun kuulla hurskaita laverruksia välttämättömästä kohtalosta. Äsken sain kuulla uutisia, jotka panivat sappeni kuohumaan. Nyt alan vakaantua, kun näen että toki vielä oikeita ihmisiä löytyy maailmassa. Poikani! Kruutia pitää löytymän miehessä, muutoin hän on kuin ukontuhnio, joka, kun sitä puristetaan, hajuttomana savuna lemuaa ilmaan".

Vanhus hengähti hetken ja lausui taas:

"Olen minäki ollut vaaran hetkenä muassa, sen tiedät. Silloin olivat asiat alusta loppuun toisenlaiset kuin nyt. Yli puoli vuosisataa on jo kulunut siitä, kun olimme Varsovan edustalla. Me tappelimme kuin jalopeurat kolme päivää ja voitimme. Mutta olipa meillä siihen aikaan erilainen komento ja itse Kaarle X muassamme. Nykyajan sota on minusta kuin leikkiä vaan, verraten niihin aikoihin. Ihmiset ovat muuttuneet. Uskothan sen, Juhana?"

Nuorukainen nyykäytti päätään.

"Mutta olkootpa asiat miten tahansa", jatkoi vanha Nevalainen, "niin tulee meidän kuitenki rakastaa tätä maata ylitse kaikkea, lähin Jumalaa, hoitakoot sen asujamet sitä huonosti. Ja Ryssää vastaan me sodimme viimme veripisaraan".

Nuorukainen katseli hajamielisesti vanhukseen.

"Mikä perhana sinua vaivaa?" ärähti vanhus ja astui Juhanaa kohden.
"Onko joku onnettomuus tapahtunut? Kerro!"

"Setä", sanoi Juhana hitaasti. "Minä pyydän saada lähteä kotia".

Vanha Nevalainen astui kaksi askelta takaperin ja katseli ällistyen nuorukaista. "Siis hänkin on kuullut", jupisi Jaakko, jatkaen ääneen:

"Kotia! Olet siis kyllästynyt oloosi täällä. No eipä kummaa: vanhan Jaakon jaarituksia olet jo saanut kuulla niin usein, että olet niihin tuskaantunut. Sinä olet nuori; eihän siis tuo ole niin kummaa. Ei suinkaan".

Vanha Jaakko ei tahtonut voida lausua viime sanat. Niin häntä suretti että ainoa, joka häntä kunnioitti ja ymmärsi, nyt hänen ylönantaisi.

"Rakas setäni", sanoi Juhana, joka myös tuli liikutetuksi, "en suinkaan ole teihin kyllästynyt; siinä luulossa erehdytte. Niin kauan kun hengitän, en unohda niitä jaloja sanoja, joita olen suustanne kuullut".

"En voi ymmärtää, mikä sitten vois olla syynä pyyntöösi", sanoi vanha
Nevalainen.

"Ajat ovat levottomat ja sota silmäimme edessä", sanoi Juhana. "Sen vuoksi tahtoisin vielä käydä tervehtimässä vanhempiani, ennenkun on ehkä myöhäinen. Sitä pait ovat vaaralliset vehkeet tekeillä Nurmeksessa".

"On siis totta mitä kuulin", sanoi vanha Jaakko. "No siinä tapauksessa tuo pyyntösi on oikeutettu. Mutta — kuinka voin sinutta toimeen tulla? Sinä autat mua ammatissani ja olet mun paras seurustelujani. Aikoisitko kauan kotonasi viipyä?"

"En vannaan tiedä", sanoi Juhana.

"Ja sitten tulisit takasin luokseni?" kysyi vanhus hitaasti.

"Jos en siellä voisi rueta ammattiani harjottamaan, niin luultavasti tulisin. Vaan jos voin, niin olenhan mielelläni lähellä vanhempiani", vastasi Juhana.

"Totta kyllä ja luonnollisesti", sanoi hajamielisesti vanha Nevalainen, jolle tuo ilmoitus tuntui vähemmän tervetulleelta.

Nevalaisen vaimon tulo keskeytti nyt jo muutenki harvan kansapuheen.
Hän tuli illallis-aterialle käskemään.

Pöydässä istuttiin hyvän aikaa äänettöminä. Vihdoin vanha Nevalainen, rykästyään pari kertaa, lausui:

"Ikävän uutisen olen saanut kuulla. Rakas Juhanamme aikoo nyt lähteä luotamme".

"Todellako?" kysyi Matleena, katsellen suurilla silmillä ensin miestään, sitten Juhanaa.

"Aivan todella", sanoi vanha Jaakko.

Anna oli ensin punastunut, sitten hän äkkiä kalpeni. Kyyneleet tunkeusivat väkisten hänen silmiinsä, jotka hän suuntasi alaspäin, salatakseen liikutustaan.

"Ja mihin on aikomukses mennä?" kysyi Matleena-mummo Juhanalta.

"Kotiin", vastasi Juhana. "Tahtoisin vanhempiani tavata, ennenkun sota jommallai puolen tekee esteen".

Äänettömyys seurasi. Vanhukset olivat alakuloiset Juhanan pyynnön johdosta.

Ja Anna? — Hänen rinnassaan riehui tunne, jota hän nyt enään tuskin voi muiltakaan salata. Niinkuin muinoin Karthagon mainio kuningatar, aaltojen ajeleman Aineiaan jouduttua hänen valtakuntaansa, rakastui urohon ja kauhistuksella sai katsella tämän erkanevan hänen läheisyydestään: eipä toisin Annakaan nyt kuunnellut tuota sanomaa Juhanan lähdöstä. Hänen sydämensä syvimmässä pohjukassa piili nuorukaisen kuva jalona ja kirkkaana kuin toivon tähti! Ja nytkö sen piti sammuman? Kunpa hänellä olis edes ollut jokukaan toivo siitä, jotta Juhana hänestä piti! Vaan tämä ei ollut millään lailla osoittanut jotakaan hellempää tunnetta neidon suhteen. Anna oli levollisesti kärsinyt tämän näennäisen kylmäkiskoisuuden. Eihän Juliana kuitenkaan ollut häntä mitenkään loukannut! Ja hän toivoi, että heidän välinsä vielä muuttuisi, että joku arvaamatoin tapaus nuorukaisen rinnassa herättäisi hellempiä tunteita neitoa kohden.

"Sinä olet vakaa päätöksessäs lähteä?" kysyi vanha Nevalainen.

"Niin olen", vastasi Juhana, "ja toivon ettette päätöksestäni pahastu".

"En voi sua lähtemästä kieltää", lausui Jaakko, lisäten: "Tuo, muijani, parasta olutta pöytään. Juokaamme lähtömalja rakkaan veljeni pojan kunniaksi".

Matleena teki kuin käsketty oli. Vanhan Nevalaisen silmiin kohosivat kyyneleet, kun hän nosti oluthaarikan ja joi.

"Minä olen jo korkeassa ijässä", lausui Jaakko, "enkä tiedä kauanko Herra mun enään suopi elää. Ehkä nyt viimme kerran sun näen, poikaseni. Kuule siis vanhan setäsi muistutus! Ole aina vilpitöin. Rakasta isänmaatas enemmän kuin omaa henkeäsi! Sinä olet joutuva koetukseen. Kummallisia vehkeitä kuuluu sieltäpäin, jonne aiot lähteä. Niin häpeellisiä ovat ne, etten voi niitä mainita. Niitä tulee sun estää; jos ei sana auta, niin on työ tarpeesen. Kuule! Sun pitää niitä estää. Ja sinä sen teet. Sen vuoksi lieneeki tuo halu lähteä sinussa syntynyt. Tämä usko minua lohduttaa. Jumalan siunaus olkoon muassasi".

Nyt noustiin illallispöydästä. Vielä istuttiin jonkun aikaa pakinoimassa. Juhana katseli kaipauksella kaikkea ympärillään. Pienetki huonekalut olivat nyt hänen mielestään tavallistaan isomman arvoiset. Vanha Nevalainen astuskeli edestakaisin, jupisten itsekseen jotaki, jota ei kukaan voinut kuulla. Hän ei ensinkään ollut hyvällä tuulella. Anna hyöri edestakaisin, korjaten pois ruoan pöydältä ja pannen evästä huomisaamuksi Juhanalle. Neito oli kaunis nähdä kun vasta puhjennut ruusu. Silloin tällöin tipahti joku kyynel hänen silmistään eväspussiin ja se lohdutti Annaa, että edes jotakaan muistoa hänestä tulisi seuraamaan Juhanaa.

Vihdoin pantiin levolle. Kaikkien uni oli vähemmän tyydyttävä. Vaan erittäinki oli Anna valveella pysynyt. "En voi häntä unhottaa", valitti neito ja painoi päänsä kyynelten kostuttamaa päänalasta vastaan. "Ah! Jos joku muu neito hänen omakseen saa. Onnetoin se neito, kun vie mun lemmittyni! — Mutta! väärin teen! En tahdo hänelle onnettomuutta toivoa. Eläkööt he onnellisna — ja kauan — ja kaukana minusta — — Tahtoisinpa nähdä sen neidon, joka tuon voipi itseensä suostuttaa. Ei! Parempi etten näe enkä kuule mitään. Minä tahdon kuolla pois näistä kurjuuden oloista".

Näin riitaiset ajatukset ajelehtivat Annan aivoissa. Kun "sahramimantelinen" aamurusko kultaili itäistä taivaan rantaa, nousi Juhana vuoteeltaan virvoitettuna. Hän otti hellät hyvästit vanhuksilta, joita aavistus hänessä ennusti hänen ei enään näkevänkään. Säälien puristi Juliana Annan kättä. Tämä näytti melkoisen iloiselta. — Tien haarassa kääntyi Juliana ja katsoi taaksensa. Tuolla seisoivat kolme hänelle rakasta henkilöä: harmaapäinen, jalo rautio ja hänen kunnioitettava vaimonsa, jonka tasaista luontoa Juhana suuressa arvossa piti; tuolla seisoi myös punaposkinen, mustasilmäinen, kahdeksantoistavuotias neitonen, kuumeellisella innolla silmäillen kohta tien haarassa näkyalasta katoavaa nuorukaista. Kyyneleet kohosivat Juhanan silmiin; hän otti lakin päästään, heilautti sen ilmassa ympäri hyvästin merkiksi… Vielä hetkinen ja nuorukainen oli kadonnut tienhaaran taakse Jaakon ja kahden vaimonpuolen nähtävistä.

II.

Rovasti.

Karjalassa olivat olot tähän aikaan melkein kurjat. Näillä mailla hyvin tunnettu majuri ja kruunun verojen kantaja Simo Affleck rasitti jo ennestään köyhää kansaa veronkiskomisilla. "Ilkeyksistään ja vääristyksistään mainiona hän vieläki elää kansan taruissa", lausuu muuan historioitsija. Karjalan raukoilla rajoilla hän melkein rauhassa sai toimia ilkitöitään. Hallituksella kyllä oli muutaki huolenpitoa ja se ei suinkaan voinut pahaksi panna, että veronkantaja oli ankara; sillä rahaa tarvittiin ja vähän sitä löytyi. —- Itse majuri oli itselleen koonnut melkoisesti tavaraa Kiteellä, Pielisissä ja Nurmeksessa oleviin hoveihinsa, Suorlahti, Lieksa ja Hovila. Niinpä e.m. Hovilassa arvellaan löytyneen omaisuutta 5000 talarin arvosta.[2]

Kauan oli rahvas näillä seuduin kärsinyt majurin väkivaltaisuutta. Vihdoin sen maltti loppui ja se ryhtyi kaikenlaisiin vastustuspuuhiin. Kuitenkaan ei tämä vastarinta olisi ollut isommasta merkityksestä, ellei se olisi kannatusta saanut alalta, johon Suomen kansa ainiaan on tottunut luottamuksella katsomaan: kirkolliselta. Ja tämä kannatus oli mitä omituisinta laatua. Se ei yllyttänyt kansaa vähempään kun Venäjän avulla hankkimaan pelastusta rasittajansa ikeen alta.

Muutaman syyskuun aamuna vaelsi Nurmeksen pitäjässä kaksi miestä maantietä eteenpäin. Toinen näistä oli jo sivu parhaan miehuutensa ijän elänyt. Tummansinertävä sarkatakki ja samankarvaiset housut olivat hänen pukunansa. Päässä oli hänellä kupera, musta huopahattu, kädessä vankka keppi ulkomaan puusta; hopeahulkki koristi kepin ylipäätä. Hulkissa oli luettava kepin omistajan nimimerkki: P.H.

Tämä mies oli Pielisten senaikuinen rovasti, Pietari Herkepaeus.

Enemmän kun rovasti olis hänen seuraajansa vetänyt katsojan huomion puoleensa. Edellisen muodossa ja käytöksessä ilmaantui se vakavuus ja maltti, jonka etevämpi tavallisesti tuntee ja osoittaa sitä vastaan, joka on häntä alhaisemmalla hengellisen edistyksen asteella. Jälkimäinen koetti ruumiin liikunnoilla ja äänen eri korolla elävästi esitellä jotai asiaa. Rovastin kumppani oli rokonarpinen, lyhytläntä mies. Hänen karsaasen katsovat silmänsä välähtelivät tipotihiään, kuin särmäkäs jalokivi valoa kohden. Tämä välähdys oli pahanaaveinen: kylmä kuin päivänpaisteen heijastus iljangolta. — Muutoin tätä miestä isosti kunnioitettiin hänen terävän järkensä ja myöskin hänen varakkuutensa vuoksi ja Nurmeslaiset erittäinki suosivat Yrjö Sormuista — näin nimitettiin rovastin seuraajaa — sen vuoksi, että hän oli Affleckin ankarin ja vaarallisin vastustaja näillä mailla.

"Sinä sanoit kansan ällistyneen kuulutuksen johdosta?" kysyi rovasti, ikääskun heräten syvistä mietteistä.

"Niin sanoin", virkkoi Sormuinen. "Syy siihen oli luonnollinen, sillä kappalaisen poika, Erikki maisteri, luki sen vapisevalla äänellä ja hän milloin punastui, milloin vaaleni. Tsar Pietarin nimi jäi häneltä puoleksi kurkkuun. En tiedä muuta kun että erilainen olisi seuraus, jos te, kunnianarvoisa herra rovasti, saarnaisitte meidät irti tästä surkuteltavasta alamaisuudesta, semmoisen alta, joka ei meitä jaksa suojella".

"Ajattelematoin tosin olin, kuu niin tärkeän toimen uskoin nuoren pojan tehtäväksi", lausui rovasti. "Vaan en luule asiain vielä hukassa olevan. Sinä sanoit usean jo olevan taipuvan uuteen tuumaan?"

"Mun takanani seisovat Karjalainen, Ikoset, Nyyrinen, Sykkö ja Tikka", lausui Sormuinen. "Kyllä tappuroita on, kun tulta saadaan".

"Entäs Nevalainen?", kysyi rovasti.

"Sipo Nevalainen", lausui Sormuinen halveksivasti hymähtäen. "Mitäs hän meistä huolii, tuo hurskas, isänmaallinen mies! Hän oli mennyt kirkosta ulos, kun kuulutus luettiin, tietysti ollakseen Hovilaisia mieleen, sillä Björn Finne oli kirkossa".

"Mitähän Hovilaiset tästä kuulutuksesta ovat arvelleet?" kysyi rovasti.

"Ne ovat pitäneet sitä hullutuksena, unelmana vaan", virkkoi Yrjö.

Veri kuohahti pyhän miehen aivoissa. Hän kohotti keppinsä, pudisti sitä ja lausui: "Vaan unelmana! Sata vuotta taappäin, viisikymmentäki vuotta taappäin olisi tämä ollut unelma. Mutta nyt se ei ole unelma. Aika on tullut, hedelmä on kypsi, ja niinkuin kylvetään, saadaan niittää".

Yrjön silmät välähtivät ja hän katseli mielihyvällä rovastin uhkaavaa muotoa. Pyhä mies jatkoi:

"Kallis isänmaamme on epäilemättä mahdotoin vastustamaan sitä uutta valtaa, joka kasvaa idässä. Jos meidän puolustajamme oikean etunsa arvaisivat, niin eivät turhaan vetäisi sodan kuormaa yli jo ennestään rasitetun maan. Jos isänmaansa puollustaja on kiitettävä, on kahden- kolmenkertaisesti kiitettävä se, joka johtaa pois sodan kauhut maastaan, pelastaen tuhansia kuolemasta ja hädästä".

"Kristillinen ajatus!" lausui Yrjö Sormuinen.

"Minä tunnen sydämessäni", sanoi Herkepaeus, että armon Herra korkeudessa on valinnut minun, alhaisen käskynhaltijansa, hankkimaan teille pelastusta. Yhdeltä puolen teitä ahdistaa sota ja nälkä, jopa ruttoki; toiselta Affleck, Karjalan Antikristus. Olette siis kahden valkean välissä. Asema on, en sano tukala; se olis liian vähä; se on semmoinen, ettei sitä voi kärsiä".

"Aivan oikein", virkkoi Sormuinen, joka ihmetellen kuunteli rovastin sujuvaa puhetta.

"Siitä ei siis ole kysymystä, että tuumamme olisivat epärehelliset tai moitittavatkaan", lausui rovasti. "Tiedän että ne moniaiden silmissä siltä näyttävät. Vaan heistä ei tartse huolia. Kyllä minä otan kaikki nuhteet päälleni. Kiittämättömyys on tavallista mailmassa. Siksi olen historiaa lukenut. Olenpa siinä myös lukenut useasta kansasta, joka, kun sen hallitus oli huono, otti uuden".

"Ja meidän hallituksemme on tosinki huono", virkkoi Yrjö Sormuinen. "Mitä se meitä auttaa? Asettamalla mitä kelvottomimman päällikön johtamaan väkeämme ja kiskoen meiltä viimme äyrimme, ylläpitääkseen päätöintä armeijaa".

"Sinä puhut aivan totta", virkkoi rovasti. Hetken mietittyään hän lausui: "Ei! Tämän surkeuden pitää loppuman. Minä saarnaan tulevana pyhänä".

Taaskin Yrjön silmät välähtivät, "Kunnian arvoisa herra rovasti! Minä uskon varmaan että kun kansa kuulee teidän sille selittävän sen etuja —"

— "Ja sen oikeuksia", lisäsi rovasti.

— "Niin juuri; minä uskon että kun te selitätte perusteet uuteen toimeen, niin kansa yksimielisesti suostuu ehdoitukseen".

"Toivokaamme niin", sanot rovasti. "Minä tarjoon heille pelastusta. Jos ovat sen tarpeessa, niin lienee se heille mieleen — Kas kuka tuolla tulee noin kiiruusti?"

"Tuomas Turuinen", sanoi Yrjö. "Muutoin vakava mies. Mikä hänen jalkansa on noin liikkumaan saanut?"

Tulija kohotti kunnioituksella lakkinsa, nähdessään edessään korkeasti oppineen rovastin.

"Sinä näytät liikutetulta", lausui Herkepaeus, katsellen vastaantulijaa tarkkaavalla silmällä. "Kerro mulle, mikä on mielesi rauhan häirinnyt. Minun velvollisuuteni on, jos mahdollista, lohduttaa kärsiväisiä".

"Oi, herra rovasti, näitä kurjuuden päiviä", lausui Turuinen, "joiden vertaisia en vielä koskonkaan ole nähnyt. Tuskinpa vihollinen lie niin inhoittava, kun ne, jotka pakosalla olevan kuninkaan käskyjä muka toimittavat. Aamulla olin mies melkoisissa varoissa; nyt, herra rovasti, ovat multa vieneet miltei puolet omaisuudestani. Ne verikoirat, ne verikoirat! Suokaat anteeksi, että näin kristitöintä mielialaa kannan, vaan koston himo vallitsee sydämmessäni".

"Mun ystäväni", lausui rovasti suopealla äänellä, "sinä näytät hyvin rauhalliselta mieheltä ja olet kait siksi tunnettuki. Paljon arvatenki olet kärsinyt, ennenkuin mielesi maltti on loppunut. Eivät nekään, jotka kristitystä mielialastaan ovat olleet tunnetut, ole voineet hillitä vihansa, kun ovat nähneet vääryyttä harjotettavan; sen todistaa raamattu. Sinun mielialaasi en siis ensinkään voi ankarasti tuomita".

"Armollinen herra rovasti", lausui Turuinen, "te olette totinen seurakunnan paimen, joka sitä puolustatte villipetoja vastaan. Vaan meillä talonpoika-raukoilla ei liene muu neuvo tarjona, kun kärsiväisesti odottaa parempia aikoja".

"Kärsiväisyydellä on rajansa", virkkoi Herkepaeus. "Ei Luoja ole meitä ainoastaan kärsimään luonut. Hän on meille vapauden suonut ja jos sen ansaitsemme, niin ei orjina tarvita olla, joski ei oma ole esivalta".

"Aivan niinkuin arvoisa herra rovasti sanoo", lausui Sormuinen.
"Emmehän orjiksi näy aiotun".

"Mutta miten voidaan pelastusta saada?" kysyi Turtunen,

"Etkö ollut pyhänä kirkossa?" kysyi rovasti.

"En voinut päästä. Vaimoni oli kipeä", vastasi Turuinen.

"Etkös ole kuullut kuulutuksesta?" kysyi rovasti.

"Sanottiin siellä maisterin höpisseen jotaki Ryssästä, jota ei hän eikä seurakunta ollut ymmärtänyt", lausui Turuinen.

"Se poika-tomppeli". jupisi rovasti, lisäten ääneen: "Hän ei osannut asiaa selittää. Mutta hän oli kuitenkin oikeassa. Meidän täytyy rueta Ryssän kanssa liittoon".

"Liittoon?" kysyi Turuinen ällistyen. "Onkohan se suotavaa?"

"Se on ainoa keino pelastukseemme", lausui rovasti.

"Mutta Venäläinen on meitä aina vainonut. Esi-isämme ovat aina heitä vastaan taistelleet", sanoi Turuinen.

"Eipä niinkään", sanoi Herkepaeus. "Kun muinoin Ruotsalaiset tahtoivat tyrkyttää kristinoppia Karjalaisiin, tekivät nämä liiton Venäjän kanssa".

"Voi niin olla", sanoi Turuinen. "Mutta" —

"Ei mitään mutta", sanoi Sormuinen. "Rovasti tuntee nuo asiat paremmin kun sinä".

"Aivan varmaan; sen myönnän", kiiruhti Turuinen sanomaan.

"Jos haluat sietää Hovilaisten kiristyksiä, niin siedä", lausui Yrjö.
"Me muut rupeamme vastarintaa tekemään ja saamme apua Venäjältä".

"Minä en aio enään sietää mitään, kun vastarintaan voin rueta. Jos
Venäläiset meitä auttavat, niin rupean minäki liittoon", lausui
Turuinen.

"Asia on päätetty", sanoi rovasti. "Pyhänä tulee uusi uskollisuuden vala kirkossa vannottavaksi. Puhuttele sitä ennen tuttaviasi ja tule heidän kanssa kirkkoon. Asettukaat saarnastuolin läheisyyteen".

"Minä teen niinkuin käskette, arvoisa herra rovasti", sanoi Turuinen.

"Voipihan sinuun luottaa?" lausui rovasti terävästi silmäillen
Turuista.

"Tuomas Turuinen ei ole koskaan sanansa syönyt", lausui talonpoika vakavasti.

Nyt oli ehditty pappilan kujan kohdalle. Rovasti otti hyvästin toveriltaan ja läksi kujaa kulkemaan. Sormuinen ja Turuinen jatkoivat matkaansa.

"Tosiaanki, rovastilla on puhe-taito", lausui Sormuinen.

"Oikein sanot", virkkoi Turuinen. "Puolessa tunnissa olen enemmän muuttunut, kun viidessäkymmenessä vuodessa".

Rovasti ei mennytkään kappalaispuustelliin, jossa pastori Samuli Jockman poikansa Eerikin kanssa häntä hartaasti odottivat saadaksensa kuulla, josko Herkepaeus mahdillansa olisi voinut peruuttaa viime pyhäisen hairauksen. Rovasti poikkesi muutamalle polulle, kulki sitä hyvän matkaa, tuli pienoisen puron luo, jonka yli hän meni, nousi puron törmää ylös ja astuskeli vieläki palasen matkaa metsätietä. Vihdoin hän seisahtui mökin eteen.

"Etiam infimae sortis homo potentissimis qvandoque officia praestare potest",[3] jupisi pyhä mies, joka, niinkuin papit ylipäänsä siihen aikaan, oli latinan kielessä hyvin perehtynyt. Sitten hän kolmasti kolkutti oveen.

Ovi avattiin ja ulos kurkisti akka, joka varmaanki Louhelle vertoja veti. Yläleuasta pisti esiin yksi hammas, alaleuka oli aivan hampaatoin. Musta, vanukkeissa oleva tukka riippui akan hartioille. Hänen muotonsa ei ollut viikkokausiin veden kanssa likempään tuttavuuteen tullut. Yllään oli akalla keltainen hame, joka oli paikkoja täynnä. Yläpuolen akan rungosta ympäröi sininen nuttu ja päässä oli hänellä tulipunainen huivi, likainen ja repaleinen. Akka oli päällepäätteeksi silmäpuoli ja siis täydellisesti "anus horrida",[4] niinkuin Herkepaeus jupisi, nähdessään hänen.

"Jumalan rauha, Horman Malla", lausui rovasti akalle, joka syvästi kumarrellen viittasi puhujalle astua sisään. Tämä ei halunnut viittausta totella, vaan istui kivelle, mökin edustalle.

"Mikäs on armollisen rovastin johtanut mun alhaisen oveni eteen?" kysyi
Malla.

"Minä tartsen sun apuas", sanoi Herkepaeus.

"Se on teille aina tarjona. Minä olen köyhä akka-parka ja palvelen mielelläni mahtavia, joilta saan jonku rovon", lausui Malla.

"Kukin virastaan elää", virkkoi Herkepaeus ja hänen suunsa vetäysi tuokioksi kummalliseen hymyyn. Hän jatkoi: "Sulla on suuri valta ihmisten taikauskon vuoksi. Nyt sun pitää ilmestyä ennustajana; puhua merkeistä taivaalla ja maassa; nähdä vanhan vallan onnettoman lopun ja uuden vallan onnellisen alun. Tämän ennustaa tuo nykyisin idän taivaalla ilmestynyt tähti, jonka on sanottu tämänvuotista ruttoa ilmoittaneen. Pane kaiken kykys liikkeelle".

"Uskallanko kysyä, mikä on aikomuksenne, herra rovasti", lausui Halla,
"Jos tiedän sen, niin voin paremmin tehtäväni suorittaa".

"Minä tahdon meille paremman esivallan", sanoi Herkepaeus. "Venäjän mahtava tsaari, jolla kuuluu olevan rikkautta kosolta, ja jonka mahtavuus on suosta näkyviin lumonnut komean Pietarin, hän on sopivin hallitsijamme ja hän voi meitä vihollisten hyökkäyksistä varjella paremmin kun Ruotsin nykyinen hallitus. Kun uuden vallan alle tulemme, saat sinäki Malla hohtavia hopeakolikoita kosolta vaivoistas. Tuossa aluksi, jos olet mulle avullinen".

Rovasti veti povestaan vehreän silkkipussin, jonka silmukkojen läpi kuulti rahaa.

Mallan silmä välähti. Hän ojensi laihan kätensä ja lausui:

"Minä palvelen teitä kuin ruumis sielua, sen lupaan Jumalan nimessä".

Taaski rovastin huulille ilmaantui kummallinen hymy, joka piakkoon katosi.

"Tässä ovat rahat", lausui hän. "Laita niin, että kohta kuulen toimistas".

Näin lausuttuaan lähti rovasti taas astumaan, jättäen Mallan ihailemaan saalistaan. Vaan vielä palasi rovasti mökille ja virkkoi noidalle: "Sipo Nevalaisen luona sun erittäinki pitää käydä ja panna kaiken kykysi liikkeelle, saadaksesi hänen yhtymään tuumiimme. Tämä on tärkeätä, sillä löytyy täällä puolue, joka pitää silmällä tuon kopean talonpojan mielipiteitä ja niitä seuraavat".

"Hänen luoksensa riennän huomen aamuna", lausui noita.

"Mene jo tänään", virkkoi rovasti. "Jota tänään voi tehdä, ei pidä huomispäiväksi lykätä".

"Aika on sopimatoin tällä erällä", lausui Malla. "Huomenna on täysi kuu, silloin menen".

"Tee, miten parhaiten sopii", sanoi rovasti ja läksi taas astumaan, jupisten: "Meillä on kummallai vaikutusalana ihmisten usko, vaan vähemmän vapaasti tuo noita liikkuu opintojensa nojassa kun minä. Mutta sehän onki luonnollista. Hän julistaa taikauskoa, minä uskoa".

III.

Ryöstö.

Korkealla mäellä, ei kaukana Pielisjärven rannasta, oli muhkea rakennus, jonka omisti Nurmeksen tähän aikaan mahtavin talonpoika, Sipo Nevalainen. Talo oli kauniilla paikalla, josta näkyala oli vieläki kauniimpi. Pielisjärven aallot miellyttivät silmää, jos se kaakkoon katseli; pohjoisessa oli kaunis laakso, jonka toisella puolen maa kohosi vuoreksi. Vuoren rinteessä kasvoi rehoittava koivumetsä. Koillisessa siinti vuoria ja lounaassa sekä lännessä näkyi osa Pielisjärven perukkaa. Kun aamu- tai ehtooaurinko kultaili näitä seutuvia, olivat ne sangen ihanat ja Nevalainen ei suinkaan vähäksi laskenut tätä puhdasta luonnon ihailemisen nautintoa.

Luokaamme nyt silmäys tähän mieheen, joka kertomuksessamme on valtaava niin etevän sijan.

Sipo Nevalainen oli vuosia puoli väliin kuudettakymmentä elänyt siihen aikaan, jolloin tässä kerrotut kohtaukset tapahtuivat. Hänen raitis liikuntonsa ei olisi tätäkään, ei suinkaan korkeata ikää antanut aavistaa; ainoastaan korvallisilta harmahtavat hiukset osoittivat, että niiden kantaja jo oli elämänsä jälki-osaan kerennyt. Nevalaisen leveällä otsalla näytti ajattelevaisuus majailevan. Hänen harmaansinertävät, läpitunkevat silmänsä olivat tavallista etempänä toisistaan, jolla omituisuudella kreikkalaiset kuvanveistäjät teoksissaan osoittivat mahtipontisuutta ja hallitsiakykyä. Kun mielenliikutukset Nevalaista häiritsivät, kävi hänen otsansa tummansinertäväksi, ikääs kuin uhkaava ukonpilvi olisi siihen asettunut. Alahuuli oli vähän etenevämpi ylähuulta, jonka omituisuuden tavallisesti sanotaan osoittavan itsepäisyyttä. — Nevalaisen käytöksessä ilmaantui aina arvollisuus; hänen puheensa oli sattuva ja lyhyt. Hänen luonteensa oli voimakas, vaan samassa haaveksiva. Usein vaipui hän mietintöihin, joista ainoastaan joku ulkonainen vaikutus hänet riisti irti. Äkkiä hän silloin oli palannut mielikuvituksen avaroilta aloilta todellisiin oloihin, täynnä intoa ja voimaa.

Nevalainen oli varsin tunnokas; erittäinki vääryys ja sorto panivat hänen sappensa kiehumaan. Hän katsoi ihmisen arvoa alentavaksi, että näitä paheita löytyikään ihmisten parissa. Hän ei koskonkaan ollut niitä harjoittanut eikä suvainnut niitä muidenkaan harjoittavan. Tämä herkkätuntoisuus yllämainitussa suhteessa tuli suuresti vaikuttamaan Nevalaisen tulevaan kohtaloon.

Luonnollista oli, että Sipon haaveksiva luonne hyvin suosi yksinäisyyttä. Usein istui tuo iso, roteva mies muutamalla kunnaalla, ei kaukana kotitalostaan, ajatuksiin vaipuneena. Olispa luullut jonku jättiläisen vartioivan kummuun kaivetuita aarteita, kun näki Sipon, silmiä liikuttamatta, katselevan Pielisjärven pintaa ja sitä ympäröiviä metsiä. Välistä hän seurasi taivaan rannalla liitelevää lintua niinkauan ja niin kauas kuin sitä eroittaa voi. Kun se vihdoin katosi näky-alasta, huokasi Nevalainen, koska hänen mielikuvituksensa, jossa tämän linnun liiteleminen herätti ajatuksen vapaudesta ja rajattomuudesta, nain lennossaan ehkäistiin.

Nevalaisen vaimo, Katri, oli miestään 6 vuotta nuorempi. Hän oli erittäin tasaista luonnetta, aivan kuin luotu tyyneydellään tasaamaan Sipolle elämän vaivaloista, epätasaista tietä. Sipo tämän kohdan hyvin tunsi ja piti vaimoaan suuressa arvossa. Katri oli nuoruudessaan ollut kaunotar ja vielä nytki kangasti tuo nuoruuden viehättävä kukoistus hänen muodossaan, niinkuin iltarusko suloisesti, vaikkapa heikommalla hohteella, valaisee yön helmoihin vaipuvia maisemia. Neljä lasta oli tällä onnellisella parikunnalla ollut, joista lukijalle jo tuttu Juhana oli nuorin ja enin tuli äitiinsä. Tätäkös hellin silmin vanhemmat katselivat! Jo useat kerrat oli ollut kysymys lähettää Juhanalle sana tulla setän luota kotiaan. — Juhanan kahdet vanhemmat sisaret olivat kuolleet jo lapsuudessaan. Yksi veli oli seppänä Rautalammella.

Oli ihana Syyskuun aamu. Rasvatyynenä loisti Pielisjärven pinta auringon valossa. Portaillaan seisoi avopäin Sipo Nevalainen ja hengitti mielihyvällä raikasta aamu-ilmaa. Hän oli juuri neuvonut muutamaa renkiään töistä, jotka olivat pellolla tehtävät. Hetken seisottuaan portailla, meni Sipo sisälle. Katri tuli häntä vastaan. He menivät pirtin takana olevaan kamariin eineelle.

"Minä olen tänään onnellisempi kun pitkään aikaan olen ollut", lausui Sipo. "Tuntuupa niinkuin huolet olisivat unhottaneet Nevalaisen olevan olemassa".

"Mun rakas Siponi", lausui Katri, "kuinka iloitsen siitä, että olet näin tytyväinen! Suokoon Luoja, että tätä onnellisuutta kestäisi pitkän aikaa".

"Niin toivotaan", lausui Nevalainen. "Ajat ovat tosin rauhattomat, vaan maltilla ja viisaudella voi paljosta pahasta päästä".

"Arvatenki", sanoi Katri; "viisaudellasi olet matkaan saanut sen, että Hovilaiset eivät vielä sanottavasti ole meitä ahdistaneet. Tuskin ketään, pait sinua, löytyy, joka ei valita väkivaltaa luonansa tapahtuneen".

"He ovat ehkä itse syypäät siihen", sanoi Nevalainen.

"Minkäpä väkivallalle tekee?" lausui Katri.

"Väkivaltaa ei pitäisi tarvita kärsiä, jos ei tahdo", sanoi Sipo painavasti. "Hovilaiset ymmärtävät sen, että minä en semmoista kärsisi ja siinä lie salaisuus, miks'eivät he minua häiritse".

"Mutta, rakas Siponi, varuilla saa kuitenki olla", lausui Katri. "Olenpa kuullut huhuja että he aikovat käydä täällä, kopean Nevalaisen luona".

"Älä pelkää, Katriseni. He eivät Sipo Nevalaista suututa", lausui Sipo.

"Mitäs nuo pedot eivät uskalla?" virkkoi Katri. "Tikalta ja Syköltä ovat eilen vieneet lehmän kummaltai ja lyöneet Sykön vaimoa otsaan seipäällä, kun hän koetti heitä estää".

"Tämä on häpeällistä", sanoi Sipo ja hänen otsallaan ilmaantui hetkeksi tuo uhkaava pilvi. "Älkööt Nurmeslaisia liioin ärsytelkö! kohta koston hetki lähenee".

Juuri kuu hän oli viimme sanat lausunut, kuuli hän pirtin oven aukenevan. Hän astui kamarista pirttiin ja näki Horman Mallan.

"Jumalan rauha", sanoi Malla, viekkaasti vilhuen yhdellä silmällään. "Minä olen tullut luokses selittämään tuon idässä loistavan tähden merkitystä".

"Noita-raukka", lausui Sipo, "käy muiden luona selittämässä. Minä en halua selitystäsi kuunnella".

"Kuinka äveriäs!" sanoi noita, lisäten itsekseen: "täytyy vielä koettaa. Rovasti käski koettaa parastaan".

"Sipo Nevalainen", lausui noita, ojentaen eteenpäin kurtistunutta ruumistaan, "Horman Malla ei tyhjiä lörpöttele. Idässä kasvaa uusi valta, niinkuin tuo tähti kaunis ja voimakas. Se tulee olemaan meidän valtamme".

"Tulevaisuus on meille tuntematon", sanoi Sipo. "Kaikkivaltias sen määrääpi, vaan ei semmoiset, jotka Pääsiäis-aattona paholaiselle vuokraavat itsensä".

"Mutta mulle on tulevaisuus tunnettu", huudahti noita. "Ennenkuin päivä on laskenut, olet sinä, Sipo, onnetoin mies, ellet tahdo kuulla mun ehdoitustani s.t.s. rueta liittoon Venäjän kanssa; siten voit pelastua onnettomuudesta".

"Minä ajattelen vielä samoin kun äsken", lausui Nevalainen. "Mene muiden luo ehtojasi tarjoomaan".

"Anna kuitenkaan edes ropo köyhälle akalle", lausui noita.

"Nyt en siihenkään suostu, ehkä vasta", sanoi Sipo kärtyisästi.

"Ylpeä Nevalainen, muista! Ropoa et antanut köyhälle akalle. Saatpa vielä enemmänkin antaa niille, jotka eivät apuas tartse. Hahhahhaa! Malla tuntee tulevaisuudenki, sen kohta saat nähdä".

Noita meni. Hänen ilkeä naurunsa soi pitkän aikaa Sipon korvissa. Mutta vihdoin tuli hän taas roveilleen ja rupesi levollisesti Katrin kanssa puhumaan Juhanasta. Tämä aine oli Katrille kaikista suotuisin ja kohta oli onnellinen parikunta yhtä onnellinen kuin ennen Mallan tuloa.

Päivä meni jo puolissa, kun Katri, katsastaen kujalle, lausui Sipolle: "kas, ketä tuolla tulee? Kahdet kärryt. Nyt ajavat hilasta sisään. Kiiltävät napit yhden miehen takissa! Jumala armahtakoon; Hovilaisiahan nuo ovat!"

Katri oli säikähdyksestä mennyt kalpeaksi. Sipo lohdutti häntä tyvenesti, sanoen ettei mikään vaara nyt uhannut ja astui sitte tulijoita vastaanottamaan kartanolle.

Tänne oli saapunut kolme miestä. Se, jolla kiiltävät napit olivat takissa, oli majurin lähin uskottu, Pietari Jessenhaus, jota talonpojat Jästihanskaksi kutsuivat. Hän oli lyhyt, laiha mies, jonka muodossa rautainen lujuus kuvausi. Harvat hiukset peittivät sivuilta hänen kaljua päätään; nenä oli iso, silmät harmaat ja terävät. Jessenhaus oli Nevalaisen kanssa samanikuinen.

Toinen tulleista oli Björn Finne, entinen nimismies Pähkinälinnassa, niinkuin aikakauskirjat ilmoittavat. Finne oli punaverinen, punapartainen, roteva ja lihava mies, lystikäs puheissaan ja tavoissaan, joka ylitse kaikkea maan päällä rakasti ryyppyjä, jos ne nimittäin eivät olleet aivan mietoja. Viinapäissään teki hän usein häiriötä veronkannossa ja Jessenhaus harvoin uskalsi antaa Björnin yksin virkatoimiin ryhtyä. Muutoin oli Björn hyväsydäminen ja Nurmeslaiset surkuttelivat, että niin siivo mies oli niin ilkeän palvelukseen joutunut. Että Björnin siivous ei kuitenkaan niin erinomainen ollut, on todenmukaista.

Kolmas tulijoista oli hoikka, pitkä mies, rahvaalle kaikista Hovilaisista vastenmielisin, sillä hän konnankoukuilla ja kavaluudella peijasi yleisöä. Hän ja ankara Jessenhaus olivat yhdessä vastine Affleckille, joka itsessään yhdisti kummanki palveliansa pääomituisuudet. Tämä kolmas tulijoista — henkiherra Rietrikki Arnkijl — oli jo harmaapäinen, vaikka hän vasta oli puolen vuosisataa elänyt. Hänen silmänsä olivat isonlaiset ja kellertävät, hänen nenänsä punottava. Hieno, harmahtava parta ympäröi arvoisan henkiherran muotoa.

Näin olivat nyt kaikki Hovilan veronkantajat lähteneet Sipoa tervehtimään, sillä tätä retkeä pidettiin tärkeänä ja sen päättymistä joko hyvästi tai pahasti epätietoisena. — Tavallisesti vaan yksi tai kaksi näistä veronkantajista oli matkassa — Affleck itse ei ollut nykyisin Nurmeksessa; hän oli pari päivää sitten mennyt Kajaaniin ja muistuttanut siitä, että kaikki menisivät Nevalaisen luo. Jos ei asiat hyvin kävisi, (jota hän ei sentähden tahtonut peljätä), asettaisi hän ne kyllä oikealle Kajaanista palattuaan.

Kun Nevalainen oli tullut kartanolle, lausui hälle Jessenhaus: "Me olemme tulleet luokses, Nevalainen, kantamaan sitä lisäveroa, joka, kuninkaallisesta käskystä, nyt tulee Suomessa ylöskannettavaksi".

"Minä tervehdin teitä", sanoi Sipo. "Niinkuin Björn Finne tietää, olen minä veroni maksanut; jos nyt uutta vaaditaan, niin olen siihenki maksuun taipuva, kun saan kuulla ja nähdä tuon kuninkaallisen käskyn".

"Me tiedämme", lausui Arnkijl, "että sinä, Nevalainen, aina olet ollut valmis uhraamaan tavaraasi kärsivän isänmaan eduksi. Sen vuoksi sinä nytki olet taipuva maksamaan tätä lisäveroa, jota ainoastaan varakkaammat ovat suorittavat. Ajat ovat huonot, vaan kuitenki tosi isänmaan ystävä mielellään rientää auttamaan kurjaa Suomenmaata, jonka kohtalo toki piakkoon tulee paremmalle kannalle; sen olemme saaneet luotettavalta suunnalta kuulla".

"Minä olen tosiaanki isänmaan ystävä", sanoi Nevalainen, "ja sen surkea tila mua surettaa enemmän kuin monta muuta. Minä olen myös taipuva uhraamaan varoistani isänmaan alttarille, kun ne näen sinne joutuvan. Mutta tämä veronkanto tuntuu minusta vähän kummalliselta. Pyydän siis saada nähdä kuninkaallisen kirjeen".

"Sinä epäilet siis rehellisyyttämme?" lausui Jessenhaus.

"Suokaat anteeksi, että olen tullut epäileväksi", sanoi Sipo, mutta nykyaikaan kuulee puhuttavan semmoisistaki veronkannoista, joissa, jos ei maksaja heti voi ne suorittaa, ne kirjotetaan rästiin kahdenkertaisina. Mutta se sinään. Minä pyydän saada nähdä tuon kirjeen".

"Kuule, Sipo Nevalainen", sanoi Jessenhaus terävästi, "tämmöistä kohtelua eivät kuninkaan käskynhaltijat ole tottuneet näkemään hänen alammaisissaan, Punnitse sanas, ennenkuin puhut, ettet jälestä kadu".

"Minä olen jo aikoja sitten tottunut ajattelemaan mitä puhun", sanoi Nevalainen. "Mutta niinkauan kuin maassa sanotaan oikeutta löytyvän, saa kukin itsensä puoltaa".

"Oikein puhuttu", lausui Björn, jota Nevalaisen arvokas käytös ja puhe isosti miellyttivät, "mutta eihän tässä nyt oikeutta rikotakaan. Sinä maksat ja me eroamme hyvässä sovussa".

"Niinpä selität tätä seikkaa, kuin paholainen raamattua", sanoi Sipo naurahtain ja jatkoi sitten, kääntyen Jessenhausiin: "Jos saan nähdä kirjeen, jossa veron suuruus on määrätty ja kuinka laajasti sitä tulee kantaa, niin suostun maksuun".

"Ja jos meillä tuo kirje nyt onki taskussa", sanoi Jessenhaus vihasta väristen, "ja jos emme katsoisi itseämme velvoitetuksi sitä näyttämään kaikenmoisille uppiniskaisille ja hävyttömille alamaisille: etkös sitten maksaisi?"

"Koska olette noin suora puheessanne, niin olen minäki suora. Minä ymmärrän, että tämä vero jääpi omaan taskuunne, koskette voi sitä perustaa laillisesti ja siinä tapauksessa en ai'o maksaa", lausui Sipo.

"Meidän täytyy siis omin luvin periä saatavamme", lausui Arnkijl.

"Saatavanne!" naurahti Sipo.

"Niin juuri, saatavamme", sanoi Jessenhaus. "Sinä saat nähdä, että tosi asia on edessä".

Nyt veronkantajat alkoivat astua talon portaita kohden, ikääskun mennäksensä sisään.

Nevalainen kiiruhti heidän edelle, puikahti äkkiä ovesta sisään ja pani sen sisäpuolelta säppiin. Ryöstäjät jäivät oven taakse seisomaan; heidän sisään pääsynsä oli estetty.

Mutta Hovilaiset olivat siksi tottuneet tämmöisiin kohtauksiin, ettei he niistä ymmälle tulleet. Björn Finne sieppasi porstuassa seisovaa kaksi sapilasta, joilla hän pönkkäsi oven, niin ettei voinut sisäpuolelta oven kautta ulos päästä. Sitten asettuivat Björn Finne ja Arnkijl, kumpii pistooli kädessä, kartanolle ja Jessenhaus riensi, otettuaan kärryistä rautakangen, aitan luo, jonka oven hän parilla kangeniskulla halkasi.

Hän otti sitten kärryistä kaksi säkkiä, vei ne aittaan, täytti ne viljalla ja kantoi ne sitten kärryihin takasin.

Pirtin ovea kohden kuului sill'aikaa ryntäyksiä, vaan se ei auennut.
Äkkiä kajahti pyssyn laukaus. Nevalainen oli akkunasta ampunut
Jessenhausia, juurikun tämä asetti säkin kärryihin. Luoti suhahti liki
veronkantajan korvaa ja lensi tallin seinään.

Veronkantajat kiiruhtivat nyt pois, koska odottivat toisenki laukauksen. He olivat jo kerenneet kujan suuhun, kun Nevalainen löi akkunan rikki ja hyökkäs pihalle. Viha oli hänen muotonsa muuttanut oudon näköiseksi. Tuuli heilutteli hänen hiuksiaan ympäri ohimoita, joissa pullistuneet suonet näyttivät, mikä kiihoitus nyt teki luonteeltaan rauhallisen talonpojan aivan raivostuneeksi. Hän kohotti oikean kätensä ryöväreitä kohden ja sanoi kähisevällä äänellä: "Vuoroon vieraissa käydään! Vielä tulee sekin aika, jolloin soisitte ei tehneenne näin".

IV.

Rovasti jatkaa tointaan.

Kohta sen jälkeen, kun Hovilaiset olivat käyneet ryöstöretkellään Nevalaisen luona, leveni siitä huhu kulovalkean nopeudella ympäri seurakuntaa. Itsekuki aavisti, että Nevalainen ei tuota väkivaltaa anteeksi antaisi ja varmaanki tuntuvalla tavalla koettaisi kostaa Hovilaisille.

Ehtoopuolella samana päivänä, jona ryöstö oli tapahtunut, tuli Sormuinen, tuttavamme toisesta luvusta, käymään Nevalaisen luona. Sormuinen ja Nevalainen eivät viimme aikoihin olleet aivan sovussa eläneet. Edellisen väkinäinen luonne ja himo yksin määrätä kaikki, oli jälkimäiselle varsin vastenmielistä. Olipa heidän välillänsä puoli vuotta taappäin ilmi tora syntynyt, jossa useat kyläläiset olivat olleet läsnä ja pitäneet kuka Nevalaisen, kuka Sormuisen puolta. Mutta vastoinkäyminen yhdistää enemmänki eroavaisia luonteita kun yllämainitut ja niin kävi nytki. Yhteinen vihollinen on välistä parempi yhdistäjä kun pintapuolinen sovinto. Näin arveli itsekseen Sormuinen, suunnatessaan askeleensa Nevalaisen taloon; eikäpä hänen arvelunsa häntä pettänyt.

Päivä oli kulunut hitaasti Sipolla. Hän oli miettinyt montaki keinoa, miten kostaa Hovilaisille ja vihdoin tullut siihen päätökseen, että yleinen rynnäkkö Hovilaan olis sopivin. Väkivalta olis väkivaltaa vastaan asetettava. Tämmöisen rynnäkön voi erittäinki nyt toivoa onnistuvan, kun majuri itse, joka oli tunnetta kelpo päälliköksi, oli Kajaanissa. Kun Hovila oli valloitettu, jakaisi talonpoikaisjoukko keskenään ne tavarat, jotka sinne olivat ko'otut ja täten kuki saisi osaksi omansa takasin. Veronkiskureille tuomittaisiin joku sopiva rangaistus ja toivo olis, etteivät he senjälkeen enään Nurmeslaisia häiritsisi.

Näin mietiskeli Nevalainen. Kun Sormuinen oli häntä tervehtinyt ja onnitellut siitä mitä tapahtunut oli, "koska se teko oli Sipon silmät avaissut ja täten tuottanut oivan jäsenen siihen liittoon, joka kostoa hankki Hovilaisille", ruettiin nyt yhdessä tuumin miettimään keinoja koston saavuttamiseen.

Kun Sormuinen oli hetken kuunnellut Sipon ehdoituksia, lausui hän:
"Veikkoseni, sinä olet mielestäni liian hätäinen. Kostaa tahdomme.
Mutta meidän tulee niin varustaa itsemme, ettemme voi tappiolle tulla".

"Aivan niin", virkkoi Nevalainen, "ehkä olen ma liian kiihoitettu. Senpävuoksi on hyvä että teräväjärkinen ja tyyni mies on neuvottelemassa kanssani. En tahdo voida järkeäni hallita; se huutaa myötäänsä: kosta!"

"Se on oikeuden ääni", sanoi Yrjö ja hänen silmänsä välähtivät. "Niin minäkin aina ajattelen. Mutta minussa ei leimua kulovalkea, vaan sydämmessäni palaa kirkas tuli, joka yön pimeydessä johtaa ajatukseni, niinkuin majakan tuli, niiden yritysten perille, joka on kosto. 'Valvo, valvo!' huutaa minussa ääni; 'kun vihamiehesi nukkuvat, valvo; kun he ovat matkalla, seuraa heitä hiljaa, varovasti, ryntää heidän niskaan ja riistä heiltä omaisuus ja henki. Tee heidät aina levottomiksi, että he unestaanki kavahtavat, kuunnellen eikö Sormuinen ole läheisyydessä'. Semmoinen on kostonhimoni: ei leimuava, vaan tyven ja sitkeä".

"Sinä tosin osaat vainota!" lausui Sipo. "Oi! tulkoon se henki minuunki! Minä olen heidät suvainnut, vaan taivas on varmaan sen vuoksi mun rangaissut".

Ovi avattiin ja Sykkö astui nyt sisään. Tämä mies, joka, niinkuin edellä mainittu on, oli saanut äsken kärsiä Hovilaisten väkivaltaa, oli Venäjän Karjalasta kotoisin. Hän oli jonku aikaa sitten muuttanut Suomen puolelle, täällä harjoitellut pienoista kauppaa ja koonnut itselleen pienoisen omaisuuden. Hän oli erittäinki oppinut kunnioittamaan Nevalaista tämän vilpittömän ja tasaisen kohtelun takia.

"Ne hävyttömät, ne hävyttömät!" jupisi Sykkö sisään tullessaan ja vetäsi vasemman käden sormilla läpi ruskean partansa. "Ah! mie en olisi uskonunna, että näin voidaan käyttää itseään Suomessa! Kyll' meilläki toisess' Karjalass' virkamiehet ottavat saatavans', vaan he ymmärtävät sen ottaa niin, ettei maksaja siitä pahastu. En, mar' minä rupee täällä olemaan, kun tämmöistä joka päivä rupee näkemään; minä lähden kotipuoleeni. Sen tulin nyt sanomaan, että Sykkö lähtöö rajan taa. Jätä sieki tää kurja maa ja tule mukaan. Suuressa arvossa olet luonamme".

Niin puhui Sykkö Sipo Nevalaiselle. Tämä käski vieraan istua penkille ja levähtää; nyt mietittiin juuri, miten Hovilaisille voitaisiin kostaa heidän ilkitöistään.

"Sykkö", sanoi Nevalainen, "sinä olet saanut kärsiä viattomasti väkivaltaa niiltä, jotka muka kuninkaan käskynhaltioita ovat näillä seuduilla. Kun sinua on aivan syyttömästi kiristelty, olisit nyt valmis lähtemään pois maastamme, vähintäkään koettamatta saada kostaa pahantekijöille. Se ei käy laatuun. Me olemme miehiä; sen tahdomme kohta näyttää. Jos kotiasi palaisit, asiain tällä kannalla ollen, luulisivat kaikki, että huono on tämä maa, jossa ei väkivaltaakaan edes koeteta vastustaa. Ei! Ensin kosto ilkitekijöille ja sitten vasta muuta tulee ajatella. Karjalan suuri suku on tottunut oikeuteen, ja häpeäpä olis, jos Ruotsin puoleen kuuluva osa siitä saisi enemmän väkivaltaa kärsiä kuin toinen".

"Mutta nyt ei hallitus jouda oikeutta meille jakamaan", sanoi Sykkö.
"Sillä on täysi teko sodasta".

"Jos ei hallitus jouda, niin tahdomme itse sen tehdä", sanoi
Nevalainen.

"Jos voimme", mutisi itsekseen Sykkö, jonka rohkeus ja luottamus oikeuteen ylipäänsä ei ollut aivan suuri.

Ulkoa kuului jalkojen kopina ja sisään astuivat Turuinen, Karjalainen sekä Samuli Ikonen.

"Jopa viimmein Sipoki sai nähdä, mitä Hovilaisilta saa odottaa", huudahti Karjalainen, pitkänlainen, hyvin liikkuva ja puhelias mies. "Nyt alkavat koko pitäjään talolliset olla koetetuita".

"Ja nyt on meidän vuoromme rueta koettelemaan", sanoi Yrjö Sormuinen. "Miehet! vapautemme on tallattu ja sitä emme ai'o suaita. Ylös puollustamaan oikeuksiamme".

"Polttakaamme noiden paholaisten pesän poroksi", huusi Ikonen.

Paksu ja tyynimielinen Turuinen, johon myös yleinen into alkoi vaikuttaa, lausui vakavasti: "Minä suon noille veronkiskureille niin paljon pahaa kun ajatella voin. Mutta mikäs on paras keino päästä pyrintöjensä perille? Mitäs sanotaan liitosta Venäjän kanssa?"

"Minä uskon", sanoi Nevalainen, "että me ominki voimin saatamme rankaista Hovilaisia ja sitten onki kunniamme suurempi".

"Minä olen eroavasta ajatuksesta", lausui Yrjö Sormuinen. "Jos tahdomme kostomme täydelliseksi, niin on liitto se keino, joka epäilemättä vie meidät pyrintöjemme perille. Meidän hyökkäyksiä voidaan ehkä torjua, sillä Affleck saa sotilaita avukseen, ainaki jonku satamäärän: vaan jos me olemme liiton tehneet, niin saamme me apua siltä vallalta, joka, ymmärtävän arvelun mukaan, kuitenki vihdoin voitolle pääsee. Ainoastaan hassu voi enään luulla, että Ruotsi jaksaa Venäjää vastaan tässä suhteessa seisoa, jos ei se saa apua muualta ja apua ei näy tulevan".

"Oikein ja hyvästi lausuttu", sanoi Karjalainen.

"Mutta tuosta liitosta voisi tulla meille haittaa semmoista, jot'emme voi aavistaa", lausui Nevalainen. "Ja onkohan se aivan oikein tehty, että tehdä liitto isänmaan vihollisen kanssa?"

Hän oli juuri nämä sanat lausunut, kun rovasti Herkepaeus astui sisään.

"Tässä tulee yksi, joka voi sulle liiton merkityksen selittää", sanoi Yrjö, jonka silmät välähtivät, kun hän näki arvoisan rovastin. Kaikki nousivat paikoiltaan ja kumartivat häntä. Kun hän oli vähän hengähtänyt, lausui hän:

"Minä sain kuulla että Hovilan miehet taaski ovat väkivaltaa käyttäneet ja tällä kertaa on se kohdannut miestä, joka arvonsa vuoksi ei voi mitenkään suvaita, että oikeus näin jalkain alle poljetaan. Affleck on manannut esiin myrskyn, joka nyt alkaa olla korkeimmillaan. Pielisjärven rantamaiden asukkaat ovat vuoroon saaneet kokea mitä hävyttömintä, mitä julminta kohtelua häneltä, jonka pitäisi kiittää kansaa siitä, että se nurkumatta uhraa viimmeisenki roponsa huonosti puollustetun isänmaan eduksi. Kristillinen mieliala voi paljon kärsiä ja sen tulee kärsiä; mutta kärsimykselläki täytyy olla rajansa. Jumalan armo on suuri ja joski hän on Suomen kansaa kurittanut sen synneistä, niin on hän sille myöski suonut oikeuden elää vapaudessa eikä orjana. Yöt, päivät olen isänmaan kurjaa kohtelua ajatellut. Pimeä on nykyisyys ja mikä pahempi, pimeältä näyttää tulevaisuuski. Meitä uhkaa mahtava kansa idässä. Jos rauhaki solmetaan, niin kohta taas raivoo sota rajoillamme, sillä tätä makupalaa ei Venäjä hevillä ai'o jättää. Äärettömästi saa kansa kurjuutta nähdä tämän vuoksi; asemamme tekee maamme alituiseksi riidan omenaksi, Ainoa ja turvallisin keino on, niin minä uskon, rueta liittoon Venäjän kanssa. Joku arvelee: se ei lie oikein tehty. Venäjähän on vihollisemme. Siihen minä vastaan: Oliko Ruotsi ystävämme, kun sen miehet, miekka yhdessä, risti toisessa kädessä, nousivat rannoillemme? Eikö vielä vuosisata ja toista kulunut sen jälkeen, kun Varsinais-Suomi oli kristitty, ja Hämäläiset pitivät Ruotsalaisia verivihollisinaan? Ja Karjalaiset vielä pitemmän aikaa vastustivat heidän maahansa lännestä tunkevaa vihollista, vieläpä tekivät liiton Novgorodilaisten kanssa, torjuakseen Ruotsalaisia maastaan. Minä olen ihmiskunnan vaiheita tutkiskellut ja nähnyt, että ystävyydestä ei kansojen välillä ole puhumista. Se, joka on voimallinen, valloittaa voimattomat tai ainaki pysyy vapaana. Mutta, jos kansamme edelleen pysyy verrattain niin harvalukuisena kun nyt, täytyy sen liittyä toiseen, voimallisempaan. Tässä tulee nyt kysymykseen, josko Ruotsi jaksaa meitä puoltaa Venäjää vastaan. Minä en sitä usko. — Vaan tuolla liitolla on vielä toinenki puoli ja se varmaanki teitä enemmän elähyttää, kun vasta mainitut mietteet. Me emme voi toivoa lievitystä kohtalossamme, joski sota loppuisi, niinkauan kun Affleck saa elämöidä näillä seuduin. Hän saa, milloin tahansa, sotaväkeä puollustamaan kruunun tavaraa muka ja me emme voi hänen ilkitöitään estää. Mutta jos Venäjältä käväsee täällä kolme-, neljä-, viisisataa miestä, niin täytyy Affleckin pötkiä täältä. Maksamme mielellämme tästä avusta kohtuullisesti; sitten menevät Venäjän miehet takaisin maahansa ja me elämme edelleen sen hallituksen alla, joka meitä suojella jaksaa".

Talonpojat olivat tarkkaan kuunnelleet rovastin puhetta. Ei hasaustakaan kuulunut pirtissä, kun nuo painavat lauseet tulvailivat rovastin huulilta. Kun hän oli lopettanut, nousi Yrjö Sormuinen ja lausui:

"Läsnäolevien puolesta minä kiitän kunnianarvoisaa herra rovastia noista pontevista sanoista, jotka ovat meidän kunki mieleen juurtuneet ja siinä herättäneet uutta toivoa ja elinvoimaa. Me iloitsemme siitä, että meidänki oikeuksia näinä sorron aikoina valvoo semmoinen mies, jota kunkin täytyy kunnioittaa hänen tietojensa ja älyn takia".

"Latinalainen sanoo: Ad communem utilitatem confer, qvantum potes", virkkoi Herkepaeus. "Se on suomeksi: Tee mitä voit yleisen hyödyn eduksi".

"Tämä liitto on siitäki syystä meille etuisa, että kun Venäläiset tulevat näille maille, niin emme, heidän ystävänä ollen, tartse peljätä mitään kostoa", sanoi Karjalainen.

"Ja vieläpä voimme toivoa itsellemme liitosta joitaki etuja", sanoi
Ikonen.

"Ja minä puolestani", sanoi Sykkö, "pitäisin sen ilahuttavimpana liiton hedelmänä, jos synnyinmaani ja nykyinen olopaikkani yhdistettäisiin".

"Pää-asia on nyt kuitenki Affleckin poistaminen seuduiltamme", sanoi
Sormuinen.

Nevalainen, jonka suusta kukin odotti kuulla jotakin, istui ääneti, tirkistellen lattialle.

"Mitäs lasut Nevalainen ehdoituksesta?" kysyi rovasti, vähän mietittyään siitä, että yksi vielä ei ollut hänen puhettaan kiittänyt, tiesi jos hyväksynytkään.

Nevalainen nousi penkiltä, loi tarkastelevan silmäyksen läsnäoleviin ja puhui sitten näin:

"Arvoisa herra rovasti ja kunnioitetut muut läsnäolevaiset! Minä olen kuunnellut teidän puhettanne ja sitä kuunnellessani on älyni ja tunteeni joutuneet riitaan. Minä tunnen sydämmeni syvyydessä vastahakoisuuden tuota liittoa vastaan. Minä pidän luvattomana keinona, että osa kansalaisista tekee liiton vihollisen kanssa, toisen osan tätä vastustellessa. Mutta minä ymmärrän myös, että me omin voimin ja voimattoman hallituksemme avulla emme pääse paremmalle kannalle. Ja tämä tila on semmoinen, että siitä täytyy hakea pelastusta. Tuo liitto lienee ainoa keino, jolla voi Affleckin ilkitöitä rangaista. Ainoa toivoni on, että se, sitten kun Affleck on karkoitettu, lakkautetaan. Minä siis yhdyn liittoon, ei pelvosta, ei voiton himosta, mutta ainoastaan oikeuden pyynnöstä. Kun oikeutta ei kotona saa, täytyy sitä etsiä muualta eli ainaki välikappaleita sen saavuttamiseen".

Kaikki hyväksyivät ääneen Nevalaisen puheen.

"Herkkätuntoinen liittolainen on aina luotettava", kuiskasi rovasti
Sormuiselle.

"Pyhänä minä saarnaan kirkossa", sanoi rovasti hetken kuluttua.
"Silloin toivon teidän läsnäolevan, sillä tämä asia tulee kysymykseen".

Kokoontuneet lähtivät nyt kukin kotia.

* * * * *

Pyhänä oli Nurmeksen kirkkoon kokoontunut paljon väkeä kuulemaan Pielisten rovastia. Huhu oli levennyt yli seurakunnan, että rovasti oli tullut tarjoomaan pelastusta nykyisestä surkeudesta ja kuki odotti suurella malttamattomuudella että virret olivat veisatut. Silloin ilmaantui Herkepaeus saarnastuolille. Hän alotti saarnansa hiljaisella äänellä; puhui onnettomista ajoista ja kansan kärsimisistä. Kuinka kauan tätä onnettomuutta kestäisi, oli aivan epätietoista. Luultavasti kestäisi sitä niin kauan, kunnes uusi hallitus tulisi Suomelle. Sillä, vaikkapa rauhaki tulisi, saisi kuitenki Affleck toimia ilkitöitään niin kauan, kun nykyinen hallitus tuolla meren takana Suomen kohtaloita määräisi. — Rovasti kertoi nyt nuo jo ennen kerrotut valtio-ajatuksensa ja päätös oli että nyt oli paras liittyä Venäjään.

Kun saarna oli päättynyt, luki rovasti, jonka rohkeus ei enään rajoja kysynyt, rukouksen Venäläisen valtioperheen edestä! Sitten luki hän valankaavan ja käski kaikkein, sitä kuunnellen, nostaa kaksi sormea taivasta kohden ja vannoa uskollisuuden valan tsar Pietarille.

Niitä, jotka kirkossa olivat, elähytti joko kostonhimo Affleckia vastaan, tai voitonpyynti vieläpä rangaistuksenki pelko, koska niitä, jotka eivät vannoisi, uhattiin Venäläisten kostolla ja näin tämä merkillinen jumalanpalvelus, josta, ynnä muusta kertomukseemme kuuluvasta, Waasan hovioikeuden arkistossa löytyvät kantakirjat kertovat, luovutti isoimman osan asujaimista näillä, seuduin laillisen hallituksensa alta.

V.

Elsa.

Mäen rinteessä, hongikon ympäröimänä seisoi Yrjö Sormuisen talo. Se oli suoraan pohjoiseen Nevalaisen talosta eikä sopinut tänne näkymään. — Yrjö, joka oli pitäjän mahtavimpia miehiä, oli myös asuntonsa, isältään perityn, hyvään kuntoon laittanut. Samoinkun Nevalainen ei hänkään vähintäkään tahtonut herrastella toisessa tai toisessa suhteessa. Niinpä hän antoi talonsakin ulkomuodon, niin vähän kuin mahdollista, erota muun rahvaan rakennuksista. Sisäpuolelta hän kuitenkin oli huoneet varustanut kaikenlaisilla mukavuuksilla. Ja hänen sisarensa, Elsa, oli täällä kaikki erinomaisella aistilla järjestänyt. Kun joku ihmetteli sitä sievyyttä, joka kaikkialla Yrjölässä oli nähtävänä, lausui Yrjö hymähtäin: "Älkää kiittäkö! Mitenkäpä minä, talonpoika-raukka, olisin voinut hienoihin tapoihin tutustua". Kuitenkin Yrjö katsoi kiitoksen varsin ansaituksi ja tarkotti tuolla lauseella pääasiallisesti Hovilaisia, jotka hokivat, että talonpoika on talonpoika s.t.s. hienompiin tapoihin ja sivistykseen mahdotoin.

Lyhyt syyspäivä alkoi jo hämärtää. Sormuisen talossa istui isohkossa pirtissä pankon luona, leimuavan valkean ääressä, Yrjön 20-vuotias sisar. Elsa Sormuinen oli epäilemättä kauniin neitonen, mitä näillä seuduin nähdä voi eikäpä erehtyne liioin sanoessa, että etäämpääki sai etsiä naisolentoa, joka, niihin määrin kuin Elsa, läheni kauneuden aatteellista täydellisyyttä. Hänen vartalonsa oli solakka ja sorea kuin nuori korpikoivu. Pitkät, kahdelle palmikolle ko'otut hiukset ympäröivät marmorinvalkeata kaunista otsaa, ja mitä suloisinta muotoa. Niinkuin kaksi kirkasta tähteä loistivat siniset silmät pitkien silmäripsien alta. Posket olivat heleänpunaiset ja neidon nauraessa muodostuivat niihin kumpaanki pienet syvänteet, joihin varmaanki Lemmettäret olivat kätkeyneet. Suu oli ikääskun itse Afroditeen luoma; kädet ja jalat olisivat taiteilijanki vaatimuksia tyydyttäneet. Tämmöinen kukka — Elsaa nimitettiin, hänen erinomaisen kauneutensa vuoksi, Karjalan kukaksi — kasvoi tähän aikaan Karjalan sydänmaassa. Eikähän tuo outoa ollut, sillä kauneus ei kaikeksi onneksi ole sidottu ainoastaan rikkaiden ja mahtavien majoihin; se piilee useinki kuin lähteen silmä erämaassa ja pysyyki täällä tavallista viehättävämpänä, koska ei liehakoitsioita ole, ainakaan isommassa lukumäärässä, saapuvilla, ylistyksillään puhaltamaan ylpeyden Samumtuulta kainon olennon mieleen.

Elsa oli juuri lopettanut työnsä ja siirtänyt rukin syrjään. Hän nousi nyt ylös ja otti seinältä kanteleen, jolla hän säesti seuraavan runon, jonka hän heleästi ja suloisella äänellä lauloi:

    Enpä tiedä enkä taida
    Selkeästi selvitellä
    Miksi juoksi mieleheni,
    Mikä aivohon osasi
    Aivan ankara ajatus,
    Mikä syttyi syämmeheni
    Tuli ennen tuntematon,
    Kun ma vuotta viisitoista
    Olin jättänyt jälelle.
    — — — — —
    Tuolla sytevi syämmen
    Peitetyissä pohjukoissa
    Toivon tuli tuntematon,
    Tuli outo ja tukala,
    Jot'en saata sammutella
    Enkä raski raiskaella.
    Tuonne kiiruhtaa kivasti
    Kaikki kieleni tarinat,
    Tuonne aivoin ajatus,
    Tuonne suosio syämmen
    Toivon poluille pimeän,
    Ahtahille aavistuksen,
    Syämmelleni suruisten,
    Syämmelleni suloisten!

Neito nousi, laulettuaan yllämainitun runon, taas ylös, ripusti kanteleen seinälle ja istui valkean ääreen, jatkaen edellistä työtään.

Hetken oli Elsa istunut rukin ääressä, kun hän kavahti, kuullessaan porstuasta kapinan. Pirtin ovi avattiin ja Yrjö astui sisään.

"Hyvä siskoseni", lausui Yrjö, joka näytti olevan erittäin hyvällä tuulella, "minä lähden huomen aamulla Pielisiin. Talonpojat ovat mun valinneet ja valtuuttaneet sinne matkustamaan tuumailemaan tärkeästä asiasta, joka jäi rovastin sanomatta, kun hän niin nopeasti toissa päivänä täältä lähti. Tän'iltana vielä pistäyn Nevalaisen ja Karjalaisen luona. Täytä sill'aikaa ankkurista, joka on pienessä aitassa, matkapulloni, pane se ja vähän sitä hyvää lampaanlihaa laukkuun ja myös parhain takkini ja liivini, että säädyllisessä muodossa ilmaannun arvoisan rovastin edessä".

Yrjö ei pitkään aikaan ollut sisartaan näin lempeästi puhutellut. Päin vastoin oli hän tavallisesti röyhkeällä käytöksellään ja kärtyisällä puheellaan saanut Elsan silmät kyyneleitä vuotamaan.

Elsa lupasi tehdä minkä veli käski.

"Tiedätkös siskoseni", lausui Yrjö, "että nyt koittavat meille iloisemmat päivät? Meidän ei enään tartse Affleckia totella ensinkään".

Tämä Yrjön tytyväisyys ei Elsaa juuri elähyttänyt. Hän kyllä olis ilonnut siitä, että Affleckin ilkityöt estettiin; vaan yhdeltä puolen liitto ei ollut häntä mieleen ja toiselta se kohta, että Yrjö nyt hälle uskoi ajatuksensa, kun ei se ennen ollut tapahtunut, ei voinut hänen edellistä alakuloisuuttaan poistaa.

"Vapaat olemme", lausui Yrjö, joka ei huomannut sisaren hajamielistä katsantoa tai ei siitä huolinut. Silmäillen leimuavaan takkavalkeaan, lausui hän. "Jonakuna syysyönä ai'omme sytyttää semmoisen valkean, jossa koko Nurmes mahtuu lämmittelemään".

"Mitäs puhut Yrjö?" sanoi sisar peljästyen.

"Enpä juuri vaarallista", virkkoi Yrjö. "Hovilaisille tahdomme valmistaa pienen 'suppuriisin', niinkuin rovasti sanoo".

"Vaan silloin ehkä viattomatki saavat kärsiä", lausui Elsa.

"Viattomat!" naurahti Yrjö. "Tähän aikaan ei ole eroitus viallisten ja viattomain välillä. Nyt on vaan kysymys voida hengissä pysyä tai kuolla ja mies on se, joka puolensa pitää".

Näin lausuttuaan meni Yrjö ulos. Elsa katsoi huo'aten veljensä jälkeen. "Oi veli", hän puhui itsekseen, "luonteemme ovat eroavaiset. Äiti-vainajani sanoi mun tulevan häneen ja Yrjön isäänsä".

Kun veli oli mennyt, nousi Elsa penkiltä. Hän oli aikeessa mennä täyttämään veljen käskyjä. Samassa astui sisään muuan vieras. Vastatullut seisahtui lähelle ovea, jonne ei takkavalkea sopinut valaisemaan, koska uunin suu oli toisaallepäin.

Vastatullut kysyi, oliko Sormuinen kotona. Kun tähän kysymykseen vastattiin kieltävästi, pyysi vieras saada istahtaa penkille levähtämään, koska hän sinä päivänä oli kulkenut pitkät matkat.

Elsa tuijotti huoneen pimeään osaan, nähdäkseen minkä näköinen puhuja oli, vaan tämä oli siksi varjossa, ettei Elsa voinut häntä eroittaa. Elsaa arvelutti jättää oudon miehen, jolla hyvin mahdollisesti varkaus voisi olla mielessä, pirttiin niin kauaksi, kunnes hän oli veljen eväslaukun täyttänyt. Toiselta puolen oli myöski liian kovaa kohtelua, heti ajaa väsyneen matkustajan maantielle.

Matkustaja, joka näki että tämä hänen pyyntönsä pani Elsan kahdelle päälle, päätti nyt lopettaa nuoren neitosen epäilykset. Hän astui esiin ja sanoi eri äänellä kun äsken: "Hyvää iltaa, Elsa!"

Elsa kavahti ja oli vähällä vaipua lattialle. Heleänpurppuraisina hohtivat hänen poskensa, äkkinäisestä liikutuksesta tunkeusivat kyyneleet hänen silmiinsä ja hän kuiskasi: "Juhana!"

Se ääni, jolla hänen nimensä mainittiin, pani nuoren miehen sydämmen nopeammin sykkimään. Samoilta huulilta oli hän kuullut nimensä lausuttavan, vaan tästä ainoastaan suurta se kuului hänen korviinsa kuin suloisin musiiki.

"Elsa! Sinä et ole mua unhottanut", lausui nuorukainen.

Neito katseli kainosti lattiaan ja kohotti sitten silmänsä Juhanaan, joka astui Elsaa kohden ja sulki hänen syliinsä, painaen ensimäisen lemmen suudelman neidon huulille.

Lukija jo arvannee, että nuori mies oli sama, jonka kanssa hän ensi luvussa tutustui. Juhana Nevalainen oli nyt saapunut kotoseudulleen, vaan ennenkun hän kotia meni, päätti hän sivumennen kävästä Sormuisen talossa. Olihan tuo varsin luonnollinen päätös.

"Kuinka äkkiarvaamatta sun sain nähdä!" lausui neito, loistavin silmin katsellen soreata nuorukaista.

"Mulle tuli halu saada nähdä ne, jotka kaikista sydämmelleni ovat kalliimmat", sanoi Juhana. "Eihän voi tietää, milloin sota näille seuduille ehtii ja sitä ennen välttämättömästi tahdoin tänne päästä".

"Oi kuinka suloista saada sun nähdä!" sanoi Elsa. "Kun äsken istuin takkavalkean ääressä ja kanteleella säestin lauluani (neidon valitusta), enpä silloin aavistanut, että sinä näin lähellä olit".

Juhana painoi muiskun kauniin neitosen huulille. Toista vuotta oli kulunut siitä, kun Juhana kotoaan oli lähtenyt setänsä luo Sääminkiin. Lähdön aikana oli hän jo ajatellut ilmoittaa Elsalle sielunsa tunteet; vaan nuoruuden ujous oli pidättänyt sanat huulille joutumasta. Poissa ollessaan oli hän kuitenki toivossa elänyt, sillä joku sisällinen tunne oli hänelle sanonut, että Karjalan kukka säilytti hänen kuvansa sydämensä syvyydessä. Hän oli arvannut oikein.

Rakastavaiset vaipuivat nyt suloisiin unelmiin, muistellen mennyttä aikaa ja silmäillen tulevaisuutta toivon ruusuvalossa.

"Muistathan Elsa" lausui Juhani, "kun toissa vuonna kesäilloin soutelimme tuolla Pielisjärven sinertävällä selällä, sinä kannelta soittaen ja laulaen, minä ihastuksissa kuunnellen, kuinka metsiköt rannoilla kajahtelivat laulustasi. Laskeva aurinko kultaili honkien kruunut ja etäältä kuului kä'en kukunta".

"Senhän toki muistanen. Olihan meillä tavallisesti Niirasen Sanna muassa ja hän valvoi tarkasti joka silmäyksen, jonka sinuun loin. Hän nuhteli minua usein siitä, että lähdin sun myötä venheretkille ja sanoi, että kansa siitä hupisee yhtä ja toista. Sitten olen kuullut, että Sanna puhui noin kateudesta, sillä —"

"Sillä?" kertoi Juhana.

"Sillä hän itse oli sinuun rakastunut", sanoi Elsa vähän punastuen.
"Nyt hän kuitenki on luopunut noista unelmista ja on naimisissa
Perttulan Iikan kanssa".

"Varmaanki hänelle sopiva mies!" naurahti Juhana.

"Et usko, Juhana, kuinka tuntuivat päivät pitkiltä heti sen jälkeen kun lähdit täältä pois," lausui neitonen. "Minä ajattelin välistä: Rakastaneekohan minua? Eihän hän ole mulle sanaakaan siitä virkannut. vaan sydämmessäni puhui sisällinen ääni ja sanoi: hän rakastaa minua. Minä poimin kukkien lehtiä ja ne lausuivat mulle: hän rakastaa minua. Ja ehtootähden säteilevä silmänisku toi mulle tervehdyksiä etelästä, ja sitä katsellen ajattelin ma: Ehkä Juhanaki sua, taivahan kaunotar, katselee".

"Mun armahani!" lausui Juhana. "Kuinka usein minä etelätuulen muassa hengitin ulos lempeni huokaukset! Sinä vieno tuuli! onnellinen olet, koska saanet sivellä kultani suloisia kasvoja, ajattelin ma ja katselin pohjoista kohden".

Näin puhelivat kahdet onnelliset. Vihdoin Juhana otti neitoselta hellät hyvästit ja lupasi huomenna tulla niin pian kuin joutui. Elsa seurasi pitkän aikaa nuorta miestä silmillään; kuutaman valossa näki hän armahansa pitkän matkan päähän maantiellä. Sitten hän lähti toimittamaan veljensä käskyjä. Keveillä askelilla astui eli oikeammin tanssi nuori neitonen yli pihan. Hän oli onnellinen; ensimäisen rakkauden aamurusko kultaili hänen elämänsä taivasta.

Eipä nuori mieskään tuntenut jalkainsa paljon painavan, kun hän astuskeli kotiaan, vaikka hän sinä päivänä oli pitkät matkat vaeltanut. Kuutaman valossa hymyilivät hänelle lapsuuden muistelmat. Tuolla mäellä vilkkui niin ystävällisesti valo; se oli hänen kodistaan. Juhana kiiruhti askeleitaan ja hetkisen kuluttua sulkivat onnelliset vanhemmat syliinsä rakastetun ja kaivatun lapsensa.

VI.

Isä ja poika.

Kun "sahramimanttelinen", aamurusko kultaili Pielisjärven seutuvia, heräsi Juhana syvästä ja virvoittavasta unestaan. Hänen mieleensä juontui heti suloinen uni nuoresta neitosesta, jonka hän eilisiltana oli tavannut. Nopeasti nousi hän ulos, puki päällensä ja istui akkunan ääreen ihailemaan itäistä taivaan rantaa, jonka nouseva aurinko purppurahohteellansa valaisi.

Hän oli pitkän aikaa näin istunut unelmiinsa vaipuneena, kun ovi avattiin ja hänen äitinsä astui huoneesen, rakkaalle pojalleen hyvää huomenta toivomaan. Äidin sydämmen puhtaalla ilolla likisti hän poikansa rintaansa vastaan; sitten hän rupesi kysymään Juhanan olosta setänsä luona ja vihdoin, oliko hän ketään muuta kun vanhempiaan kaivannut. Juhana punastui eikä ensin aikonut nyt heti ilmaista tunteensa, vaan hellälle äidilleen, jos kellekkään, piti hänen uskoa sydämmensä salaisuuden. Hän kertoi siis eilisiltaisesta käynnistään Sormuisen Elsan luona ja siitä, että he nyt olivat vannoneet toisilleen ikuista uskollisuutta.

Tästäkö Katri oli iloisena! Kaikista tytöistä, jotka hän tunsi, oli Elsa epäilemättä, sekä ruumiin että sielun puolesta, suloisin. Niinkuin äitiään oli Elsa aina luottamuksella kohdellut Katria. Siis tuo liitto kaikin puolin tulisi olemaan iloksi, ei ainoastaan Katrille, vaan, niinkuin tämä vakuutti, myös Sipolle ja Yrjölleki.

Nyt mainitsi Katri ryöstöstä, josta Elsa ei, ajan lyhyyden vuoksi, eilisiltana ollut kerennyt eikä muistanutkaan puhua. Juhana surkutteli suuresti Nurmeslaisia, johon Katri huomautti että toivon mukaan vasta päästäisiin vapaiksi Hovilaisten kiristyksistä. Kun Juhana katsoi äitiinsä kysyväisesti, rupesi tämä kertomaan liitosta ja rovastin puuhista kansan kesken.

Juhana ensin ei tahtonut uskoa mitä kuuli. Ainaki hän luuli, että hänen äidillään oli jotenki väärä käsitys asioista. Tämä vakuutti puhuvansa niinkuin asiat olivat. Sen mukaan kun puhetta jatkettiin, punastuivat Juhanan posket punastumistaan. Vihdoin hän lausui: "Olisivatko setäni sanat näin toteen käyneet? Tämä epätietoisuus on tukala". Näin puhuttuaan riensi hän ulos huoneesta, ennenkun kummastunut äiti kerkesi sitä aavistaa ja riensi isänsä luo.

Tyyneellä ilolla näki isä poikansa astuvan huoneesen eikä suinkaan aavistanut mikä ajatus tämän rinnassa asui. Tosin Juhanan muoto näytti levottomalta ja Sipo kysyi, kuinka hän oli nukkunut; vaan kun vastaus oli tyydyttäväinen, ei isä sen enempää asiaa ajatellut, vaan rupesi puhelemaan.

"Savonlinna on nyt Karjalan ainoana tukena", lausui Sipo. "Karjalan lukko, Viipuri, on valloitettu; Laatokan rantamaan suoja, Käkisalmi, on antaunut. Synkät ovat näkyalat! Mun uskoni mukaan Savonlinna ei kauan voi puoltaa itseänsä".

"Se on mahdollista, että sekin viimme tukemme kaatuu", sanoi Juhana synkästi.

"Mun ymmärrykseni mukaan", virkkoi Sipo, "olisi ollut viisaammin tehty, jos sovinnon kautta olisi koetettu pelastaa jäännös Suomesta vihollisen alle joutumasta".

"Miksi sanotte: olisi ollut? Eikö sitten vielä ole aikaa?" kysyi
Juhana, terävästi silmäillen isäänsä.

"Se, joka Affleckin läheisyydessä elää ja näkee, ettei hallitus voi omaisienkaan väkivallasta suojella alamaisiaan, se oppii hyvin epäilemään, miten vihollisesta voi suojelluksi tulla", lausui Sipo Nevalainen.

"Mun isäni", sanoi Juhana, "te olette, pelkään ma, menettäneet luottamuksenne".

"Ainaki hallitukseemme semmoisena kuin se nyt on", virkkoi Sipo.

"Te ajattelette, isäni, väärin", lausui Juhana, jonka ääni, enemmän kun hän olis tahtonut, alkoi osoittaa hänen sieluntilaa.

"Sinä näytät, poikani, levottomalta", sanoi Sipo, joka nyt selvästi näki poikansa kiihtyvän mieli-alan.

"Minä tunnustan isäni, että ne huhut, jotka olen kuullut, eivät juuri ole voineet mun levolliseksi tehdä", sanoi Juhana vähän katkerasti, lisäten sitte: "Te olette joutuneet viekottelian haltuun".

"Viekottelian?" kertoi Sipo kummastuen.

"Aivan niin", lausui Juhana vakavasti. "Rovasti on käynyt täällä ja puheellaan toimeensaanut kauheat tuumat".

"Poikani", sanoi naurahtaen Sipo. "Rovastia älä syytä. Me olemme miehiä ja tiedämme itse mitä tehdä. Ja mistä meitä syyttäisit? Liitostako Venäjän kanssa? Onko se niin kumma?"

Juhana hypähti ylös penkiltä ja huusi: "Onko se kummaa? Hakekaat läpi taivaan ja maan ja mainitkaat mulle joku mustempi teko kuin se, että pettää isänmaansa!"

"Pettää", kertoi Sipo kavahtaen ja hänen kulmakarvansa lähenivät toisiaan. Hän tyyntyi pian ja lausui vakavasti: "Sinä olet nuori ja minä ymmärrän tunteesi. Jos olisin sun sijassasi ja tulisin juuri sodan jaloista, ajattelisin ehkä niinkuin sinä nyt, ja jos sinä olisit mun sijassani, ajattelisit varmaan niinkuin minä. Minua on ryöstetty ja minä tahdon kostaa".

"Oi isäni!" lausui Juhana levottomasti. "Minä riennän rovastin luo ja kysyn, kenen luvalla hän käskee kansaa luopua hallituksestaan. Hänen täytyy tulla tänne ja peruuttaa puheensa, muutoin löytyy vielä miehiä Suomessa, jotka voivat hillitä niin vaarallisen sielunpaimenen".

"Juhana", sanoi Sipo Nevalainen, "sinä olet mun oma poikani ja senvuoksi en tahdo puheesesi suuttua. Kuule mua: sun vihasi rovastia vastaan on yhtä perätöin ja perusteetta kuin uhkasi. Sitä pait olemme jo vannoneet Venäjälle uskollisuuden valan pyhänä kirkossa".

"Vannoneet! Uskollisuuden valan!" kertoi Juhana vaipuen penkille ja peittäen käsillään kasvonsa. Hetken hän istui ikääskun ukonnuolen iskemänä; sitten hän kavahti ylös. Hänen poskensa hohtivat, hänen silmänsä säteilivät ja hänen rintansa aaltoili. Hän seisahtui isänsä eteen, joka puoleksi ihmetellen puoleksi peljäten, silmäili poikaansa.

"Isä", puhui Juhana äänellä, josta edellinen sointuisuus oli kadonnut, "te ette ole mikään konna. Kun katselen teidän jaloa muotoanne, mulle hamasta lapsuudesta niin rakas ja niin kunnioitettu, kun näen totiset silmänne ja tuon ylhäisen otsan, olen vakaantunut siitä, että vieläki sama ylevä sielu teissä asuu kuin ennenkin. Jos Jumalaa pelkäätte, jos emoani ja mua rakastatte, niin luopukaa noista vehkeistä, jotka lopullisesti ovat olevat turmiollisia. Isänmaamme niinkuin köyhä äiti nääntyväisille lapsilleen rintaansa tarjoaa, koettaen siitä pusertaa viimme elinvoimansa. Ja tämmöisen äidin hylkäisimme, vihollisen valtaan jättäisimme".

Sipo oli, tätä puhetta kuullessaan, noussut ylös. Hän kohotti päänsä ja seisahtui poikansa eteen, tähän tuimasti tuijottaen. Ikääskun kaksi uhkaavaa ukonpilveä seisoivat isä ja poika vastatusten.

"Kunnotoin poika", huusi Sipo, "näinkö huonossa muistissa on sulla enään neljäs käsky! Tiedä, että ennenkun sinä synnyit, oli mulla jo selvä käsitys velvollisuuksistani enkä ole niitä nytkään unhottanut. Hoida sinä omat asiasi äläkä minusta huolta pidä".

"Oi isäni", huudahti Juhana, "älkäät minuun tuskaantuko! Älkäät vihan vimmassa päättäkö mielettömästi, Minä en tahdo teitä nuhdella kun ainoastaan herättää siitä lumouksesta, jonka alle olette joutuneet".

"Sun herättämistäsi en tartse", sanoi Sipo tylysti. "Sinä olet varmaanki tullut kotiasi neuvomaan isääsi hänen velvollisuuksistaan Jumalaa ja isänmaata vastaan. Jos niin on asian laita, on mullaki sulle lyhyt neuvo annettava, nimittäin, että nopeasti matkustat takaisin samaa tietä, kun olet tullut".

Näin sanottuaan käänsi isä selkänsä pojalleen ja meni ulos. Juhana jäi kalpeana seisomaan, tirkistellen ovea kohden, josta vihastunut isä oli ulos mennyt.

"Mikä kauhea muutos!" jupisi nuorukainen. "Katkerimmaksi suruksiko on kotiini tulo muuttuva sen sijaan, että sen olisi pitänyt iloa tuottaa?"

Hetki kului, kunnes ovi taas aukesi ja Katri astui sisään.

Kun Juhana huomasi äitinsä, kohosivat kyyneleet hänen silmiinsä. Hän astui äitiään kohden ja vaipui sitä rintaa kohden, jota vasten hän ennen, lapsuutensa onnellisina aikoina, niin usein oli nukahtanut.

Pitkällinen äänettömyys seurasi. Vihdoin sanoi Katri: "Minä tiedän mitä on tapahtunut. Oi näitä kurjuuden aikoja, joita meidän pitää nähdä! Kyllä luulen ettei Sipo olisi tuohon tuumaan ruvennut, ellei rovasti olisi häntä siihen houkutellut. Viimme sunnuntaina saarnasi rovasti täällä ja vannotutti väen kirkossa Venäjän alle. En ymmärrä muuta, kuin että silloin suuri synti tapahtui".

"Jos mikään syntiä on, niin se on", lausui Juhana. "Kun ma voisin jonku keinon keksiä, joka voisi auttaa. Mutta oi surkeutta! Pitääkö mun ruveta isäni ilmi viholliseksi!"

Juhana vaikeni; hetken päästä hän jatkoi: "pääni on niin kuuma. Minä tahdon käydä ulkona raikasta ilmaa hengittämässä. Te arvaatte, äiti, missä käyn. Isäni käski mun kohta palata samaa tietä kuin olen tullut. Ne hetket, jotka täällä viivyn, tahdon viettää armahan emoni ja kalliin morsiameni seurassa. Ja sitten —"

Juhana ei voinut jatkaa. Hän otti lakkinsa ja meni. Äiti silmäili hetken akkunasta poikaansa, kunnes vihdoin kyyneleet hämärtivät hänen näköänsä. Hän lankesi polvillensa ja rukoili sydämensä syvyydestä Jumalaa olemaan heille tukena ja auttajana tällä koetuksen kovalla hetkellä.

Juhana suuntaili askeleensa Elsan luo. Tämä otti ilolla vaan samassa alakuloisesti vastaan lemmittynsä. Hän kertoi Sipon juuri käyneen Yrjön luona. He olivat puol'ääneen puhelleet, vaan Elsa oli kuitenki sen verran kuullut, että hän tiesi kysymyksen olleen lähteä Käkisalmeen hakemaan sieltä apua Venäläisiltä. Vihdoin oli hän kuullut Sipon sanovan Yrjölle: "älä pelkää! Poikani ei tiedä tästä mitään. Eikä hän, jos tietäisiki, uskaltaisi; sillä —", loppua ei Elsa ollut kuullut. Sitten oli Sipo maininnut jotaki noidasta ja he olivat kumpii ulos menneet, Yrjö matkalle Pielisiin, Sipo, Jumala tiesi mihin.

"Onnetoin isä", jupisi Juhana. "Et tiedä mitä ai'ot tehdä; retkeä pitäisi estää, vaan isäni — — —".

Juhana painoi muiskun vapisevan neidon huulille ja lausuen: "Oi onnettomuutta, jos retki matkaansaadaan; silloin en enään tahdo elää", töytäsi hän huoneesta ulos. Elsa juoksi hänen jälkeensä; vaan kun Juhana jo oli kaukana maantiellä, palasi neito takasi, vaipui penkille pirtissä ja itki katkerasti.

* * * * *

Polkua, joka johti Horman Mallan luo, astui yksinäinen mies. Hän kulki alla päin ja näytti syviin mietteisiin vaipuneen. Lähetessään noidan asuntoa, kohotti yksinäinen matkustaja päätään. Hän kolkutti kolmasti ovelle. Se avattiin varovasti ja matkustaja astui kiiruusti sisään.

Malla, nähdessään matkustajan, astui pari askelta taappäin, huudahtaen:
"Mitä sinä multa tahdot? Pois!"

Sipo Nevalainen — sillä tämä matkustaja oli — viittasi kädellään tyynnyttävästi, otti povestaan rahakukkaron ja lausui: "minä tahdon tietää asian ennakolta. Ilmoita onko se, jota aion tehdä, onnistuva. Minä palkitsen sun runsaasti".

"Hahhaah", nauroi noita. "Sinä koetat vanhusta eksyttää; mutta sinä olet mua kerran pahoin kohdellut ja — niinkuin silloin sanoin — onni on sinusta kaukana".

"Älkäämme mennyttä aikaa muistako", sanoi Sipo.

"Kuinka on ylpeän Nevalaisen mieli nyt näin nöyrtynyt?" kysyi noita ivaillen.

"Nöyrtynyt?" kertoi Sipo ja kohotti päänsä; hän jatkoi vieläkin malttavaisesti: "Se sinään. Tahdotko mua, maksua vastaan, auttaa?"

"Kysy muilta neuvoa; miksi sinua auttaisin kun et muakaan auttanut, silloin kun pyysin", virkkoi noita.

"Noita!" huudahti Sipo ja kohotti oikean kätensä, "tiedätkö että tuo käsi sun tuossa tuokiossa voi ruhjoa? Me olemme kahden kesken. Älä mua ärsytä!"

"Sinä uhkaat", naurahti Malla, "Mitäs voittaisit, jos mun tappaisit?
Omantunnon vaivaa. Sinä tulet mua vielä useinki tarvitsemaan, Sipo
Nevalainen. Et mulle tahdo vahinkoa tehdä; minä olen levollinen".

Noidan vakava puhe vaikutti sen, minkä se tarkoitti. "Minä tosiaanki sinua tarvitsen", sanoi Sipo, tukehduttaen luonnollisen kärtyisyytensä tällä hetkellä. Hän avasi kukkaron ja laski siitä kämmenelleen ko'on rahoja, lausuen: "Minä ja moniaat muut aiomme lähteä Käkisalmeen Venäläisten tuumille, saadaksemme heiltä apua Affleckia vastaan. Onko aika lähdölle sopiva ja voidaanko tätä jotenki estää?"

"Laske rahat tuohon penkin päähän", sanoi noita, joka nyt mielestään oli kyllin Nevalaista nöyryyttänyt. Tämä teki niinkuin noita vaati.

Malla puhalsi nyt valkean puoleksi sammuneisiin hiiliin, pani kattilan tulelle ja kaatoi kattilaan ruskeaa vettä. Kohta kohosi savu siitä. Noita tirkisteli savuun, kohotteli kumpaisetki kätensä savua kohden ja jupisi itsekseen.

"Nyt", virkkoi noita ääneen, hetken päästä, "nyt näen. Aika on sopiva ylihuommenna; silloin on täysikuu".

"Uhkaako meitä matkalla mikään vaara?" kysyi Sipo.

Savun seasta kuului vastaus: "Jos ette puussa näe sinisen karhun, jota ei ampumalla voi tappaa, niin olette vaarasta vapaat".

"Hyvä", jupisi Sipo; "tuossa ovat rahasi".

Hän läksi kevein askelin astumaan noidan mökistä. Malla otti penkiltä rahat, suuteli ne monin kertaisesti ja otti sitten kiukaan alapuolesta kiven irti. Kiven takana oli kätkö, jossa oli lipas. Malla ra'otti tämän ja vielä kerran suudeltuaan äskeisen ansionsa, antoi hän sen suljahtaa lippaasen, jonka hän piakkoon pisti säilyynsä.

VII.

Hovilassa.

Päivänä jälkeen sen, jolloin viimmemainitut tapaukset tapahtuivat, istui iltapuoleen Majuri Affleckin tilalla hänen jo ennestään lukijalle tunnetut kolme uskottua ison pöydän ympärillä, viettäen aikaansa vaihdellen puheilla ja aseiden puhdistamisella sekä teroittamisella. Arnkijl perkkasi vanhaa piimusköötiä, Jessenhaus puhdisti sytytin-musköötiä ja Björn Finne hioi miekkaa. Pöydällä seisoi kaksi isohkoa oluthaarikkaa. Huone, jossa he istuivat, oli iso pirtti, jonka seinillä riippui kaikenlaisia aseita: pyssyjä, sapeleita, miekkoja ja pistooleja y.m. Yhdellä seinällä näkyivät Kaarle XI ja Kristinan muotokuvat.

"No, Björn", sanoi Arnkijl, "mitä mietit, kun suusi meni noin nauruun?"

"Minä soisin joskus olevani sata kertaa pienempi kuin olen", lausui
Finne, joka, kun kerran rupesi, oli mahdottoman filosofillinen.
"Olisinpa esimerkiksi kärpänen".

"Ja mitä hyötyä sulle siitä olisi?" kysyi Arnkijl, silmäillen Björnin täysikuu-muotoa.

"Minä tahtoisin kerran kuulla mitä Nurmeslaiset meistä puhuvat. Etteivät he meitä kiitä, sen toki tiedän; vaan sen tahtoisin tietää, mitä päävikaa he meissä kussaki vainoovat".

"Nurmeslaisten mielipiteistä me viisi pidämme", sanoi Jessenhaus kuivasti. "Sulla Björn, on, suoraan sanoen, yksi vika, joka usein on meille haitallisempi kun Nurmeslaisille. Sinä mittaat viinapäissäsi kappoja tynnyrien sijaan ja joskus päin vastoin, joka taas arvoamme alentaa ja turhaan ärsyttää kansaa".

"Olkoonpa miten tahansa", virkkoi Björn närkästyneenä Jessenhausin nuhteista, joita hän ei suinkaan ensikerran kuullut: "sen tiedän, että minä meistä kolmesta olen enin suosittu. Kaikki myöntävät, että mulla on hyvä sydän. Mutta sinua, Jessenhaus, he kutsuvat Belzebubiksi y.m. Ja Arnkijl — hm — en tahdo sua, Fredrik, loukata — hm — jääköön sikseen".

"Minua et loukkaa, jos sanot", virkkoi Arnkijl, joka kuitenkin ei tosin tiennyt, tahtoiko hän mieluummin kuulla tai ei.

"He sanovat — hm — että olet petollinen. No, kummako se! Kuka noiden kanssa rehellinen voi olla? Sanovat myös että olet vähän pelkurimainen. Minä olen selittänyt että jälkeen viimme kuumetautisi luontosi tuli hiukan aremmaksi, mutta pelkuri ei Arnkijl ole — sen olen vakuuttanut".

"Mutta sinusta ei sitä voi vakuuttaa", virkkoi Jessenhaus.

"Milloin olen pelännyt?" kysyi Björn punastuen vihasta.

"Kun rovasti vannotti kansan Ryssän alle kirkossa", lausui Jessenhaus. "Sinä, kruunun virkamies, et uskaltanut sanaakaan hiiskua silloin. Kun oisit rohjennut nousta ylös ja pitää heille puheen, niinkuin, totta mar, minä olisin tehnyt, niin ei tämmöisiä hullutuksia ois tapahtunut. Nyt ovat he Ryssän kansaa liitossa ja meille voi tulla ahtaat olot, johon on syynä sun pelkurimaisuutesi ja huolettomuutesi".

Björnin veri kuohahti; vaan hän ei oikein uskaltanut Jessenhausia vastustaa; hän lausui: "Sulla on aina mua vastaan nurkumista. Jos itse oisit kirkossa ollut, et oisi enemmän kun minäkään suutasi aukonut. Sinä tiedät hyvin, ettei sun puhettasi olisi enemmän korviin otettu, kun minunkaan. Mutta pääsyy sun moitteeseesi on, suoraan sanottu, kateus. Sinä et soisi, että minä olen majurin suosiossa yhtä paljon kun sinäki, vaikka mua kyllä koetaan parjata hänen edessä".

"Sinä et, Björn-rukka, sietäisi paljon parjaamista, ennenkuin olisit kuitti palveluksestasi", sanoi Jessenhaus. "Vaan se sinään. Minä en sinua tahdo sortaa, ainoastaan oikasta ja oikaseminen on aina vastenmielinen inhimiselliselle ylpeydelle. Mutta olen minäki aikanani saanut nuhteita kuulla, jopa tutaki. Kun majuri oli pahalla tuulella, ei ollut lysti olla; korviaan sai varoa; kerran hän kolautti mua miekan lappealla selkään, etten pitkään aikaan voinut hengittää. Semmoinen kohtelu oli liian ankara ja sen sanoinki kerran majurille että, jos hän vielä mua niin kohtelee, niin olemme eri ystävät. Hän katui mitä oli tehnyt, syleili mua ja sanoi, etten koskaan saa hänestä luopua, sillä semmoista auttajaa kuin minä, ei ole hällä ollut, eikä tule".

Tämä puhe lepytti melkoisesti, niinkuin Jessenhaus jo edeltäpäin arvasi, sopusaluonteisen Björnin.

"Majurilta on tullut kirje," lausui nyt Jessenhaus, "jossa hän käskee meidän pitää huolta siitä, että jäännös hänen tavarastansa Suorlahden ja Lieksan tiloilta Kiteellä ja Pielisissä tuodaan tänne. Hän aikoo sitten kelin aikana viedä täältä kaikki Kajaaniin. On nyt terveellistä, että joku meistä lähtee Kiteelle ja Pielisiin".

"Minä olen valmis", sanoi Arnkijl, joka heti hoksasi, että tuo reissu olisi kukkarolle varsin terveellinen.

"Minä en ole pitkään aikaan matkustanut," virkkoi Björn; "kävithän,
Arnkijl vasta Kajaanissa."

"Niin, Majurin seurassa!" sanoi Arnkijl. "Minä lähden Kiteelle, menköön
Björn Pielisiin".

"Minä pidän sen sopivimpana, että sama mies käy sekä Kiteellä että
Pielisissä, koska ne ovat samaa suuntaa", sanoi Jessenhaus.

"Määrää sinä Pietari", sanoi Arnkijl Jessenhausille, "kumpi meistä menee, niin ei tule tyhjää intosta välillämme".

"Minä katson sopivaksi että Arnkijl lähtee", sanoi Jessenhaus; "Björn on täällä kotona tarpeesen".

Finne nousi ylös ja paiskasi miekan, jota hän hioi, pöydälle, jotta se tärähti.

"Te luulette voivanne mun kanssani menetellä niinkuin lapsen kanssa", huusi hän, "mutta Björn Finne, joskin pitkämielinen, ei ole vahasta tehty. Tällä kertaa pitää poikkeus tapahtuman. Ellen minä pääse yksin tai Arnkijlin kanssa matkalle, niin lähden huomispäivänä pois Hovilasta ja silloin saatte tulla toimeen Nurmeslaisten kanssa miten voitte".

"Hsch — joku tulee", sanoi Jessenhaus; "älkäämme riidelkö".

Ovi avattiin ja muuan mies astui sisään.

Jessenhaus kavahti, nähdessään ettei vastatullut ollut oman talon miehiä. Kaikki muut olivat enemmän tai vähemmän hänen vihamiehiään.

"Mikä on asiasi?" kysyi hän tulleelta.

Tämä seisoi ääneti uteliaasti silmäillen huonetta.

"Luultavasti olet tänne tullut luvattomissa aikeissa", jatkoi Jessenhaus. "Mutta muista, että täältä on vaikeampi päästä kuin tänne tulla".

"Mun käskettiin tuoda tänne tämä kirje", sanoi vieras ja kohotti
Jessenhausille kätensä.

Veronkantaja silmäili uteliaasti kirjettä. Arnkijl ja Finne myöskin tunkeusivat Jessenhausin luo katsomaan minkänäköinen kirje oli. Sill'aikaa puikahti vieras huomaamatta ovesta ulos.

Jessenhaus silmäili ovea kohden ja nähden, että vieras oli poissa, huudahti hän: "Arnkijl, joudu tuota outoa takaa ajamaan. Sinullahan ovat hyvät jalat".

Nuolen nopeudella puikahti Arnkijl ulos ovesta.

Jessenhaus silmäili tarkasti kirjettä. Se oli karkeanlaiselle paperille kirjotettu ja sinetillä suljettu. Tarkemmin katsottuaan lakkaa, näki hän että sinetin asemesta oli käytetty äyrin lanttia.

Kirje sisälsi seuraavat sanat:

"Muuan tuntematoin tahtoo teille ilmoittaa, että neljä talonpoikaa Nurmeksesta tänä iltana ovat lähteneet jalkasin etelää kohden Venäläisiltä apua hakemaan teidän rasituksianne vastaan. Koska tämän kirjoittaja pitää isänmaan vapautta kalliimpana kun yksityisten kostonhimoa, julkaisee hän täten teille asian, toivoen, että te väkivoimalla koetatte paluuttaa matkustajat heidän vaaralliselta retkeltään".

"Mitä tämä merkitsee?" jupisi Jessenhaus. "Pitääkö ilmoitukseen luottaa? Olisko tässä joku koiran kuri tekeillä? Ehkä tahdotaan meidät kotoamme houkutella, jotta sill'aikaa voitaisiin ryöstää majurin tavara täältä?"

Björn astui pirtin nurkkaa kohden, avasi pienen nurkkakaapin, otti siitä pullon ja nielasi sen sisältöä pari kulausta. Sitten hän taas tuli pöydän ääreen istumaan ja näytti sangen miettivältä tuon ajatus-justeerauksen jälestä.

Askeleita kuului nyt oven takaa ja Arnkijl astui sisään — yksinään.

"Minä en ole huono jaloistani", sanoi hän läähöttäen, "vaan se mies meni kuin luoti pyssystä. Aina pysyi hän vähän edelläni, kunnes vihdoin Turuisen metsikön rinteessä hän katosi kuin tähden lento taivaalla".

Arnkijl, luettuaan kirjeen, lausui: "Huomen-aamulla lähden heitä takaa ajamaan. Ensin käymme Nevalaisen ja Sormuisen taloissa jollaki asialla muka, että saamme nähdä jos isännät eivät ole kotona. Sitten kyselemme missä ne ovat ja jos ei voida siitä selkoa antaa tai vääriä ilmoituksia saamme, niin lähdemme matkalle, minä ja Björn neljän miehen kanssa. Sinä Jessenhaus jäät vartioimaan kotoa".

"Hyvästi puhuttu", sanoi Jessenhaus.

"Me menemme hevosella, niin pian heidät saavutamme", virkkoi Arnkijl.

"Ja minä takaan, että annamme noille tappuratukille semmoisen reklamentin selkäpiille, että vasta ajattelevat mihin matka vetää", lausui Finne.

"Se oikein Björn", sanoi Jessenhaus.

Björn väänteli punaisia viiksiään ja näytti erinomaisen sotaiselta.

"Eiköhän tämä asia sietäisi pienoiset ryypyt", sanoi Björn.

"Kaiketiki sille, joka haluaa. Kaapissahan on nestettä", lausui Jessenhaus. "Minä lähden nyt levolle. Huomen-aamulla kello viisi kaikki pitää olla valmiit. Hyvää yötä!"

Jessenhaus meni. Arnkijl mietti myös samaa tehdä, vaan Björn sai hänen vakuutetuksi siitä, että tärkeä työ oli edessä ja että oli hyvinki syytä maistella vähän.

Veikot istuivat nyt hyvän aikaa pakinoiden yhtä ja toista. Björn tuli hyvin sotaiselle tuulelle, astuskeli ympäri seiniä, tarkastellen aseita, tähtäili musketeilla ja löi ilmaan sapeleilla. Vihdoin hän vaipui muutamaan nurkkaan penkille maata ja nukkui heti. Arnkijl astui nyt hiljaa ulos pirtistä ja meni lepohuoneesensa. Hovilassa oli paljon asuinhuoneita ja itsekussaki piti jonku maata, jottei varkaat tai talonpojat voisi päästä sisään tuhotöitä tekemään.

VIII.

Matkalla Käkisalmeen.

Pielisten pappilassa istui ruokapöydän ääressä muutamana syyskuun päivänä seitsemän henkeä, jotka virvoittivat itseään niistä ylönpalttisista ruoka- ja juoma-lajeista, joita pöydälle oli pantu. Useat näistä henkilöistä ovat jo ennestään lukijalle tunnetuita. Pöydän päässä istui rovasti Herkepaeus, joka suurella vieraanvaraisuudella kohteli läsnäolevia. Sipo Nevalainen istui hänen oikealla ja Yrjö Sormuinen hänen vasemmalla puolellaan. Karjalainen ja Turuinen istuivat Sormuisen rinnalla. Nevalaisen vieressä istui pastori Juho Wallius, pieni lihava mies, joka suunnattomasti rakasti latinan kieltä ja oli onnellisna, kun sai sitä käyttää puhuessaan korkeasti oppineen rovastin kanssa. Lukkari Porkkander, joka istui pastorin vieressä, oli pulska mies, jonka äänelle ei mikään inhimillinen olento voinut läheskään vertoja vetää. Kun hän Pielisten kirkossa "laski" tulemaan säveleitään, niin heräsivät paatuneimmatki unen horroksista, johon heidän lihallinen luontonsa heidät joskus vaivutti.

Vanhan hyvän tavan mukaan rovasti oikein pakottamalla pani vieraansa syömään.

"Mikä olikaan tuon arvoisan toverinne nimi?" kysyi rovasti
Nevalaiselta, vaan ennenkuin tämä kerkesi vastata, virkkoi Karjalainen:
"Pietari Karjalainen, korkeasti oppinut herra seurakunnan paimen".

"Te olette nyt tärkeän toimen alottaneet", jatkoi rovasti. "Minä luotan siihen, että te maltilla ja älyllä ajatte asiat onnellisesti, että seisotte pelvotta, vaikka mailmaki menisi ylösalaisin niinkuin runoilija sanoo".

"Si fractus illabitur orbis, impavidum ferient ruinae", säesti Wallius.

"In positivo gradu", sanoi Wallius kainosti; "sed tu, praestantissime praeposite, in superlativo".

"Kunnioitettavat vieraat", lausui Porkkander, "minä toivon, teidän palatessanne, saada teitä vapaina miehinä tervehtiä".

"Vapaus on kaikesta ihmiselle kalliin", sanoi Nevalainen.

"Dulcis est libertas et potestas vivendi secundum arbitrium suum", lausui Wallius, luoden silmäyksen rovastiin.

"Se on aivan totta", sanoi Herkepaeus. "Mutta tuohon alkulauseesen kuuluu jatko näin: Sed probe respiciendum est numnae plenae libertatis simus capaces et annon incidamus in majus malum, si nos omnimodo alieno imperio subducere volumus. Mutta meille ei voi tapahtua majus malum kun Affleck. Alienum imperium eli toinen esivalta on meille tarpeesen ja siinä punctum". Hetken äänettömyyden perästä kysyi rovasti Nevalaiselta: "Milloin saan teidät takaisin odottaa? Ette kait sivu mun taloni silloinkaan kulje, toivon ma".

"Jos asiat hyvin käyvät, kymmenen päivän jälestä", lausui Nevalainen.

Kun ateria oli päättynyt, lausui Karjalainen: "Läsnäolevien puolesta kiitän sydämmeni syvyydestä herra rovastia tästä uudesta suoseliaisuuden osoitteesta. Armon Herra korkeudessa suokoon teille ikää ja terveyttä, että vielä kauan saisitte vaikuttaa rakkahan laumanne eduksi".

"Kaiken voimani saan Herralta. Hälle olkoon kiitos ja kunnia ijankaikkisesti", virkkoi rovasti.

"Ejus est regnum et potestas et gloria in saecula saeculorum. Amen", lausui Wallius, hartaasti pannen kätensä ristiin.

Porkkander veisasi nyt jylisevällä äänellä pöytävirren ja sitten noustiin aterialta.

Rovasti vei Nevalaisen vähän muista erilleen ja kysyi: "Tietävätkö
Nurmeslaiset lähdöstänne?"

"Olkaat levollisena, herra rovasti. Horman Halla sanoi ett' ellemme näe sinisen karhun, johon ei luoti pysty, puussa könöttävän, niin emme tartse esteitä Nurmeslaisten puolelta peljätä".

"No silloin lienette varmaat", naurahti Herkepaeus.

Rovasti ja Nevalainen yhtyivät nyt muihin. Vielä vietettiin hetkinen puheilla, kunnes matkustajat ottivat hyvästin vieraanvaraiselta rovastilta sekä pastorilta ja lukkarilta, jotka viimemainitut heitä saattoivat hyvän matkaa maantietä ja sitten menivät kumpii kotiinsa.

Matkustajilla oli kädessä pitkät, tuuranmoiset sauvat ja selässä eväslaukut. Nevalaisella oli pyssy, joka nahkahihnasta riippui olkapäältä; Sormuisella ja Karjalaisella samoin. Turuisella oli pistooli ja vyöllä vanha miekka Kaarle IX:n ajoilta. Näin varustettuina kulkivat miehet turvallisesti tietä eteenpäin.

Pitkän aikaa astuttiin äännetöinnä, miettien rovastin ystävällistä kohtelua. Kun kaksi neljännestä (5 virstaa) oli ennätetty, istahdettiin tien viereen hetkiseksi, koska Karjalaisen pyssy oli löysännyt kannattimestaan.

"Palatessamme olemme vielä paljoa tervetulleemmat Pielisiin", sanoi
Sormuinen, "mutta ei Nurmekseen. Saapas nähdä millä tuulella
Jästihanska on, kun kuulee missä olemme käyneet".

"Kuka meistä Käkisalmella puheenjohtajaksi rupeaa?" kysyi Karjalainen.
"Turuinen taitaa hyvästi Venuskaa".

Vakava Turuinen rykäsi.

"Suosituissa asioissa ymmärtää helposti toinen toisen", sanoi Nevalainen. "Pää-asia on, että heti pyydämme saada Affleckin karkoitetuksi Nurmeksesta. Se on ensi ehto".

"Vaan emmehän liitostamme luovu", sanoi Turuinen.

"Tietysti ei", vastasi Sormuinen. "Meidän tulee niin vähillä uhrauksilla kuin mahdollista saada mitä suurimpia etuja".

"Kosto on ainoa etu, jota tarvitaan", sanoi Nevalainen. "Oi kosto! Kun seisoin kodissani yksin, voimatoinna ja näin kuinka nuo kelvottomat kotirauhan rikkoivat, silloin vannoin valan kuolon uhkaa kovemman. Sen valan minä aion pitää, niin kauan kun tuo oikea käsi mua tottelee".

Miehet lähtivät taas astumaan. He laskeusivat mäkeä alas, kulkivat huonon sillan yli ja rupesivat nousemaan toista mäkeä ylös.

"Mitähän kotonani arvellaan lähdöstäni?" sanoi Karjalainen. "Minä sanoin meneväni Repolaan nahkojen ostoon. En totta mar' uskaltanut sanoa vaimolleni mihin menen, sillä Hovilaiset olisivat hänestä kiristäneet ulos salaisuuden ja sitä pait Maija ei ole juuri salaisuuksia varten luotu, Jumala paratkoon".

"Mun kotonani ei ole tapana isännällä sanoa mihin hän menee", virkkoi
Turuinen. "Minä käskin panna konttiin evästä ja sitten läksin".

Miehet olivat jo melkein mäen päällä. Mäelle tultuaan huomasivat taaski alangossa sillan, joka oli niin huonossa kunnossa, ettei siinä muut kun jalkamiehet näyttäneet voivan poikki pääsevän. Samassa kuulivat he takaa kärryjen kolinan ja näkivät kolme kärryä jäletysten täyttä vauhtia laskevan mäkeä alas, yli sillan; kohta olivat ne saavuttaneet jalkamiehet.

Nämä koettivat astua nopeasti, keretäkseen sillan yli, joka oli heidän edessään; sillä he tunsivat kohta Arnkijlin ja Björnin ensi kärryissä. Mutta takaa-ajajat ajoivat täyttä vauhtia jalkamiesten sivu eivätkä pysähtyneet ennenkun silta heidän eteenpäin pääsemistä esti.

"Me olemme varmaanki petetyt", sanoi Nevalainen Sormuiselle. — "Jos ei Karjalaisen pyssynkannatin olis irtaantunut, niin olisimme sillan tuollapuolen. Silloin olisi heidän täytynyt jättää hevosensa tälle puolen ja miehiä niitä vartioitsemaan, elleivät kerrassaan olisi palanneet. Nyt ei muu auta kun vastarintaa tehdä. Ajattelinpa lähettää luodin tuohon ensi kärryyn, vaan kun eivät he mitään vielä ole puhuneet tai tehneet, en tahtonut riitaa aloittaa".

Kärryistä nousi alas kuusi miestä. Yksi niistä jäi hevosia vartioimaan; toiset alkoivat astua talonpoikia kohden. Nämä vetäysivät vähän ylemmä, mäen rinteesen.

"Mihin matkanne, hyvät ystävät?" kysyi Björn.

"Saman kysymyksen me voimme teille tehdä", sanoi Sormuinen.

"Me olemme tarkastusretkellä, veikkoseni", lausui Björn. "Huhu on kertonut että vaarallisia vehkeitä olis tekeillä ja me, järjestyksen miehet, olemme tulleet katsomaan, onko tuossa huhussa perää".

"Järjestyksen miehet!" nauroi Nevalainen ylönkatseellisesti. "Te olette veronkantajia, vaan ei järjestyksen miehiä. Pysykäät ammatissanne".

"Ja te olette maamme pettureita", sanoi Arnkijl, "ja siitä oikeuden edessä saatte vastata. Nyt saatte kääntää nenänne Nurmesta kohden; ei Käkisalmea enään tartse ajatella".

"Etkö häpeä meitä syyttömästi herjata", virkkoi Karjalainen. "Me olemme menossa pääkuvernööri Nierrothin luo, hakemaan huojennusta pakkoverosta".

"Sen valehtelet samoin kuin kotonasi olit valhetellut meneväsi
Repolaan", huusi muuan Hovilaisista.

"Sinä hävytöin rakki", kähisi Karjalainen. "Olet varmaan käynyt kotorauhaani rikkomassa".

"Ole siitä rauhasta levollinen, kun itse olet täällä", lausui äkäinen renki.

Mielet täten kiihtyivät kummallai puolen niihin määrin, että Hovilaiset kohta ryntäsivät talonpoikien päälle. Nämä vastustelivat ensin itsiään sauvoilla, vaan kun Hovilaisilla olivat miehet muassa, alkoi talonpoikien asema käydä hankalaksi.

Nevalainen kohotti nyt pyssynsä; pamaus kuului ja Arnkijl vaipui kohta polvilleen. Luoti oli käynyt vasempaan pohkioon.

Hovilaiset joutuivat tästä aivan vihan vimmaan. Heitä oli nyt vaan neljä neljää vastaan.

"Tuossa saat viimme kappain edestä", huusi Sormuinen ja heitti Björniä hartioille. Tämä kiljasi iskusta ja hyökkäs Sormuisen päälle, löi häntä miekan lappealla oikeaan käsivarteen, joka meni turraksi. Samassa yksi Hovilan renki sieppasi Sormuisen seljälleen.

"Älkäämme jatkako turhaa työtä", sanoi nyt Karjalainen. "Palataan sovinnossa, ettei tule käräjä-asia".

"Sinä raukka", karjasi Nevalainen. "Sovinnossa!"

Mutta Karjalaisen rohkeus oli mennyt. Hän laski pyssynsä puuta kohden, lausuen: "Ei tässä enään auta vastustaa".

Kun Turuinen näki kumppaninsa noin alakuloisena, niin hänenki rohkeus väheni. Hovilaiset käyttivät tämän epäröimisen edukseen. Kohta oli Sormuiselta kädet taka sidotut; samoin Karjalaiselta ja Turuiselta.

Nyt seisoi Sipo Nevalainen yksin neljää vastaan. Hän ei kerennyt ladata pyssynsä, vaan hän piti sitä piipusta kiini ja heilutti sitä kuin nuijaa. Hovilaiset epäilivät käydä tuon uhkaavan näköisen talonpojan kimppuun. Vihdoin he kuitenki häpesivät, etteivät neljän voisi yhden voittaa; he ryntäsivät yht'aikaa Sipon päälle. Tämä sai muutaman rengin kiini, paiskasi hänen niin voimakkaasti toista renkiä kohden, jotta kumpii vyöryivät tien syrjään ojaan, huutaen ja noituen. Arnkijl istui tien syrjässä änkyttäen tuskasta pohkiossaan; ainoastaan Björn ja yksi renki voivat enään Nevalaisen kimppuun käydä.

Hevoset laaksossa olivat taistelusta levottomiksi tulleet ja lykänneet kärryt takaperin. Äkkiä Nevalaisen muoto synkistyi; hän tirkisteli laaksoon ja jupisi: "Kohtaloni ei suo mulle menestystä tällä kertaa".

Hetken oli voimakas mies kykenemätöin itseään puollustamaan. Tämän hetkisen käytti Björn edukseen. Hän astui Nevalaisen luo, otti taskustaan nahkahihnan ja sitoi Sipon kädet tämän seljän taa.

Nyt Nevalainen kavahti ikääskun unen horroksista, syvään huo'aten. Hän oli lumouksestaan päässyt, ja olis nyt taas ollut valmis vastarintaa tekemään; vaan nyt ei enään voinut.

"Noidan ennustus kävi toteen", jupisi Nevalainen. "Kuka olis uskonut: sininen karhu puussa ja sitä karhua ei luoti voi tappaa".

Talonpojat vietiin nyt kärryjen luo, joihin kuhunki yksi pantiin.
Turuinen ja muuan Hovilan rengeistä saivat jalkapatikassa kulkea
Pielisiin, josta saivat hevosen.

Nevalainen, noustessaan Björnin kärryihin, tirkisteli vieläi kärryjen perälautaa, johon sininen karhunkuva oli maalattu. Tämä oli muka Björnin vaakuna.

Paluutettujen viha ilmausi paluumatkalla erilailla. Sipo istui äänetöinnä. Björn koetti häntä puhutella, vaan Nevalainen ei vastannut hänen puheesen. Hän mietti vaan yhtä asiaa: saada tieto siitä, kuka heidän retkensä oli ilmaissut Hovilaisille. Sormuinen purki sappensa Hovilaisille mitä pahimmalla tavalla hän voi, luvaten heille korvausta tämän päivän edestä. Vihdoin hän vaikeni lausuttuaan, ettei noille kelvottomille raukoille kannattanut kelpo miehen puhua; eivät he edes haukkumista ansaitseisi. Karjalainen rupesi puhelemaan renkien kanssa sopuisasti ja koetti saada tietää, kuka Hovilaisille oli talonpoikain menon ilmoittanut; vaan tästä seikasta hän ei selvää saanut. Turuinen istui äänetöinnä; ei hän näyttänyt liioin surevan tätä äkkinäistä palausta.

Myöhään illalla saapuivat matkustajat taas kotiseuduilleen. Kun Nevalainen astui alas kärryistä, tuli Juhana pihalle, katsomaan kuka ajoi kartanolle. Synkkä ajatus oli syntynyt Sipon aivoissa. "Minä uskon, että Juhana on tämän matkaansaanut", ajatteli hän. "Isä poikansa pettänyt!"

Näin päättyi talonpoikain retki Käkisalmelle. Nevalainen haastettiin käräjiin siitä, kun oli ampunut kruunun käskyläistä ja muut talonpojat retkelle houkutellut. Hän tuomittiin sakkoon, jonka hän kernaasti maksoi, lausuen: "Mun kukkarostani nyt raha lähtee, vaan Hovilaisilta se vielä kerran peritään".

Arnkijlin vamma parani pian; vaan hänen sydämmeensä oli haava isketty, joka kauan pysyi arpeutumatta. Siinä haavassa kyti sammumatoin viha Nurmeksen talonpoikia ja etenki Nevalaista vastaan.

IX.

Jalous ja vaara.

Tämän onnettoman retken kautta oli Sipo Nevalaisen mieli muuttunut entistään katkerammaksi ei ainoastaan Hovilaisia, vaan läheisimpiäänki kohden. Hän oli kadottanut luottamuksensa ihmisiin ylipäänsä. Karjalaista ja Turuista hän kohteli ylönkatseellisesti. Hänen vaimonsa, jota Sipo aina oli hellimmällä rakkaudella kohdellut, ei enään ollut varmaa siitä, milloin hän saisi jonku pistävän sanan mieheltään kuulla. Sipo ajatteli: onko mahdotointa, ettei vaimoni olis menostani julkaissut? Hän oli jo kerran syyttänyt vaimoaan siitä, vaan kun tämä pyhästi oli vakuuttanut olevansa syytöin, niin lauhtui Sipon mieli sillä kertaa.

Omaa poikaansa Sipo nyt suvaitsi vielä vähemmin kuin ennen. Jos Juhana oli iloinen, oli se epäluotettava merkki; jos hän oli suruinen, oli sekin suru tietysti siitä syystä, kun isä arveli. Isän ja pojan välillä oli juova syntynyt niin syvä, että pelvolla täytyi tulevaisuutta odottaa.

Sormuinen oli samoin kun Nevalainen onnistumattoman retken jälestä tullut paljoa kärtyisemmäksi kuin ennen oli ollut. Hänen kaunis ja jalo sisarensa sai usein kärsiä veljen ra'an ja maltittoman mielen kiukkuja. Juhanaa ei Yrjö enemmän kuin Nevalainenkaan suvainnut; hän ei koskonkaan ollut Juhanan suoruutta rakastavaan mieleen mieltynyt. Juhanaki puolestaan ei voinut Yrjön raakuutta ja itsevaltaisuutta kunnioittaa. Sisar koetti välittää näiden eriluontojen kesken; vaan välitys onnistui hyvin vaillinaisesti.

Oli muuan synkkä päivä Marraskuun alulla. Elsa istui kamarissa pirtin takana. Hänen mielensä oli raskas; ei ollut hän sitten edellisen päivän aamua saanut tavata Juhanaa. Koko edeltäpuolenpäivän oli hän odottanut saada kuulta jotai Nevalaisen talosta, vaan turhaan. Yrjö oli sisarensa alakuloisuuden pian huomannut ja siitä tapansa mukaan ilveillyt, josta Elsa oli ruvennut itkemään ja mennyt kamariinsa.

Yrjö oli jälkeen puolen päivän mennyt kylään. Elsa istui, niinkuin yllä sanottu on, kamarissa ja tirkisteli tietä pitkin, eikö sieltä joku näkyisi tulevan. Lohdutukseksi yksinäisyydessään lauloi hän seuraavan laulun:[5]

    Missä viivyt sa, odottamani?
    Missä astut sinä, armahani?
    Valkea, miss' oot vaeltamassa?
    Missä kultani nyt kulkemassa?
    Oi jos, jospa likellä jo oisit,
    Kaiken mulle riemun sinä toisit!
    Tulosta sun heti tuntisin ma,
    Astunnasta heti arvaisin ma;
    Liekkinä ma tykös lehahtaisin,
    Virstan, kahden vastaan kapsahtaisin,
    Suuta suihkajaisln,
    Vaikka veress' oisi,
    Joka surman toisi,
    Sultahan sen saisin!…
    Vaan ei kullan luokse kuulu ääneni,
    Kujerrus ei ehdi armahalleni,
    Kuuset mua vaan on kuulemassa,
    Hongan oksat vastaan huokaamassa!

Kun hän oli laulun lopettanut, näki hän vihdoin kaivatan Juhanan tulevan tietä pitkin. Ilosta sykähti Elsan sydän. Neito ei voinut mitenkään pysyä kamarissa, vaan riensi pirttiin ja olis juossut kartanolle ellei kaksi renkiä olis siellä toiminut. Vihdoin astui Juhana sisään ja sulki rintaansa vasten kauniin neitosen.

"Sinä olet kauan odotuttanut itseäs", sanoi Elsa puoleksi surullisella, puoleksi leikillisellä äänellä, hellästi silmäillen Juhanan jaloa katsantoa, jolle surumielisyys ja lempi antoivat liikuttavan väreen.

"Olihan vähän estettä kotonani", sanoi Juhana, koettaen hymyllä salata todellista, surullista mieli-alaansa.

"Oi Juhana", sanoi Elsa, joka huomasi lemmittynsä alakuloisuuden, "mitä on tapahtunut? Isäsi on sulle varmaanki ollut kova".

"Mitäpä tuota salaan", virkkoi Juhana. "Hän syyttää mua siitä, että olen lähdöstä Käkisalmeen antanut tiedon Hovilaisille. Mieleni tosin teki ilmaista, vaan en kuitenkaan sitä tehnyt. Kun kielsin isälleni ilmoittaneeni, kutsui isäni mua valhettelijaksi ja raukaksi, koska en tekoani juljennut tunnustaa ja sanoi, ettei hän mua silmäinsä edessä suvaitse, ennenkun hän saa kuulla, että retki jonku muun kun minun kautta on tullut ilmaistuksi. Oi Elsa! Paholainen on varmaan pauloihinsa isäni mielen kietonut. Äitini on surusta ja pelvosta sängyn omainen".

Neidon posket olivat Juhanan puhuessa vaalenneet. Äkkiä veri niihin taas kohosi.

"Juhana", lausui Elsa. "Sinä olet syyttömästi saanut kärsiä. Jos se, joka retkestä ilmoitti, olis tiennyt, että sinua siitä syytetään, niin olis hän heti itsensä ilmoittanut. Mutta nyt hän sen tekee heti sinulle tässä".

"Kuinka?" lausui Juhana hämmästyen. "Sinäkö olisit ilmoittanut?"

"Juuri minä", virkkoi Elsa. "Kun näin sinun tuskasi heidän lähtönsä johdosta; kun kuulin, että ainoa pelastuskeino olisi antaa tieto lähdöstä Hovilaisille, niin päätin ainoaa keinoa koettaa. Minä lähetin Saarelan Pekan viemään kirjeen Hovilaan ja käskin hänen heti kirjeen jätettyä tulla pois ilmottamatta, mistä se oli. Niin on hän tehnytki".

"Oi armas Elsani! Mitäs olet tehnyt?" sanoi Juhana tuskallisesti. "Jos saavat tietää, että sinä olet heidän vehkeensä ilmituonut, niin olet hukassa. Meidän pitää varoittaa Saarelan Pekkaa ilmoittamasta, mistä kirje oli".

"Ja sinä siis saisit kärsiä viattomasti!" lausui innostunut neito. "Ei,
Juhana! Minä ai'on ilmoittaa tekoni ja silloin olet sinä pelastettu".

"Jumalan nimessä, Elsa, mitä ajattelet?" huudahti Juhana.

"Minä ajattelen sitä, mikä oikein on", virkkoi Elsa vakavasti.

"Sinä teet sekä sinun että minun onnettomaksi, jos ilmoitat tekosi. Vaan jos minä olen muka syypää, niin ei vaino sinua kohtaa. Jos sinä ilmoitat itsesi, niin luulevat kuitenki, että minä olen puheellani tekoosi vaikuttanut, niinkuin valitettavasti olenki".

"Juhana", lausui Elsa totisesti; "sinä olet sanonut, että totuus on korkein, mitä elämässä tulee noudattaa; totuus toisia ja itseään kohtaan. Jumala on totuuden kirkas lähde ja hänessä, joka aina totuutta puhuu ja puollustaa, on jotaki jumalanmoista; niinhän olet sanonut. Vaan valhe ja petollisuus ovat kaikista paheista inhottavimmat. Vaaditko nyt, että antaisin sun syyttömästi kärsiä isäsi epäluuloa, kun juuri minä olen syyllinen? Vaaditko, että soisin kalliin äitisi sairastaa ja kyyneleitä vuodattaa sun vuokses, kun voin sun pelastaa?"

"Mutta ajattele mitä seurata voi, jos asiasta ilmoitat", virkkoi tuskallisesti Juhana.

"Mitä seurata voi, se on Jumalan kaikkivaltiaan kädessä. Hän suojelee mua, niinkuin tähänkin saakka", sanoi neito ja kohotti kalpean kauniin muotonsa korkeutta kohden.

"Mun ihana impeni", huudahti Juhana innostuen; "sinä et saa kärsiä sen vuoksi, että hyvän teon olet tehnyt. Meidän täytyy välttämättömästi miettiä joku keino, jonka avulla voit tästä pälkähästä päästä".

Juhana tuskin oli saanut nämä sanat sanotuiksi, ennenkuin pirtistä kuului jalkojen kopina. Nuoret rakastavaiset kavahtivat, kuullessaan Sipon ja Yrjön äänet.

"Hän on varmaanki täällä", lausui Sipo, "valittamassa Elsalle ilkeästä isästään. Voinko hyvä olla. Oma vereni on mun pettänyt".

"Jos joku jäsen on pahennukseksi, niin on paras se pois leikata, sanoo raamattu", lausui Yrjö.

Elsa tämän kuultuaan, horjui ja vaaleni. Ennenkuin Juhana voi aavistaakaan, töytäsi neitonen auki kamarin oven, astui pirttiin ja lausui: "Juhana on syytöin. Minä olen retkestänne ilmoittanut Hovilaisille ja tahdon siitä rangaistuksen kärsiä".

"Elsa", huudahti Nevalainen. "Sinä ilmoittanut! — Se ei ole mahdollista. Poikani kohtalo nuo sanat huulillesi toi. Hän on syyllinen ja sinä syytöin. Vain kuinka, Juhana?" jatkoi Sipo poikaansa kääntyen.

"Elsa on syytöin", kuului Juhanan tuskallinen vastaus.

"Ja sinä siis syyllinen", lausui Sipo.

"Hän on syytöin", huudahti Elsa, "Minä ilmoitin menostanne kirjeen kautta ja kirjeen vei —

"Ah Elsa, Elsa", huusi Juhana. "Minä rukoilen sinua polvillani: älä tee itses ja minun onnettomaksi tuommoisia puhumalla".

"Voithan siskoni pelastaa", virkkoi Yrjö. "Sano että olet syypää, niin uskomme sinua enemmän kun siskoani. Ei vaimonpuolen ois luullut olevan niin rohkean".

"Hän ei saa eikä voi syypääksi rueta, koska hän on viatoin", lausui Elsa kuumeellisella innolla. "Yrjö voipi tiedustella Saarelan Pekalta lähemmin tästä asiasta; hän kirjeen vei.

"Nyt armahani", sanoi Elsa hellästi, kääntyen Juhanaan, "nyt olet pelastettu".

Hän ojensi kumpaisetki kätensä lemmittyänsä kohden, astui askeleen eteenpäin ja vaipui hiljaa lattialle. Hän oli pyörtynyt.

Juhana murheesta tuskaantunut, heittäysi polvilleen armaan neidon viereen; sitten hän hyppäsi ylös ja loi tuiman silmäyksen isäänsä ja Yrjöön. "Hän kärsii samoin kun onnetoin isänmaansa sen vuoksi, että hän sitä rakastaa eikä suo sille pahaa tapahtuvan", lausui Juhana pitkään. "Se, joka syytöin on, heittäköön hänen päälleen ensi kiven".

"Nyt on kyllin nähty ja kuultu tällä kerta", lausui Nevalainen.

Hän astui ulos. Yrjö häntä seurasi.

"Olis suotavinta, että tuo rakkauden väli loppuisi aikoinaan", virkkoi
Sipo Yrjölle.

"Koetetaan niin", sanoi Yrjö.

"Minä surkuttelen sun kaunista sisartas", lausui Sipo. "Poikani on syy tähänki onnettomuuteen".

Sipo meni nyt kotiinsa. Juhana seisoi vaaleana kuin kuolo Elsan vieressä. Vihdoin tämä heräsi tainnuksistaan. Juhana painoi muiskun kalpean morsiamensa huulille ja lausui sitte: "Nyt menen Saarelan Pekan luo varoittamaan hänet julkaisemasta käynnistään Hovilassa. Jos hän kieltää, ei sinua voida syyttää. Mutta voi kuitenki että asiasta ilmoitit!"

Näin sanottuaan suuteli Juhana Elsaa ja läksi kotiinsa astumaan. Täällä odotti häntä uusi suru. Hänen rakas äitinsä oli äkkiä kuollut. Sipo seisoi äänetöinnä vaimonsa ruumiin ääressä eikä ensin huomannut Juhanaa, joka heittäysi polvilleen ruumiin eteen. Hetken kuluttua kohosi huokaus Sipon rinnasta. Hän astui ulos, salatakseen kyyneleet silmissään.

X.

Vierasmies, joka puhumattaki voi todistaa.

Kolme viikkoa oli kulunut edellä kerrotusta. Nevalaisen vaimo oli hautaan laskettu. Isä ja poika tunsivat kipeästi, minkä uskollisen tukeen he olivat menettäneet.

Simo Affleck viipyi vielä Kajaanissa, vaan huhu kertoi hänen aikovan sieltä palata niin pian, kuin järvet jäätyisivät. Sanottiin hänen silloin tulevan joukon kanssa Nurmeslaisia jälleen kuuliaisuuteen saattamaan ja rankaisemaan. Hovilassa löytyi 21 kuormaa majurin tavaraa, jotka olivat Lieksasta tuodut ja olivat Kajaaniin vietävät. Kun nämä tavarat olivat Kajaaniin saatu, silloin tulisi Affleck Nurmekseen.

Nurmeksen talonpojat päättivät koettaa eduksensa käyttää sitä aikaa, joka vielä oli jäljellä, ennenkun Affleck oli palaava Nurmekseen.

Nevalaisen käytös Karjalaista ja Turuista vastaan Käkisalmen retkellä oli nämät aivan suututtaneet Sipoon. Tämä oli muitaki talonpoikia kohden ruvennut kärtyisemmäksi kuin ennen ja vähitellen oli tyytymättömyys häneen yleinen. Yrjö Sormuinen, jonka sopu Sipon kanssa oli pintapuolinen ja jonka sydämmessä kateuden tuli enemmän arvossa pidettyä Nevalaista kohden kyti kytemistään, puhalteli hiljaa, varovasti tuota kytevää tulta. Niin taitavasti osasi hän menetellä, että Sipo ei huomannut toverinsa kaksipuolista käytöstä; ainoastaan tarkemmin huomaavaiset muista tiesivät sen, että Yrjöä ei voisi suututtaa, jos Nevalaisesta puhuisi vaikka kuinka pahaa.

Nurmeksen talokkaat pitivät kokouksen, jossa keskusteltiin retkestä Hovilaa vastaan. Muuan torppari toi Nevalaiselleki sanan siitä, että kokous pidettäisiin Karjalaisen luona. Sipo hoksasi nyt selvästi sen, minkä hän jo oli vähin aavistanut: että talonpojilla olis häntä vastaan nurja mieli. Koska ei Yrjö tai joku muu talokas, vaan torppari hälle antoi kokouksesta tiedon, ymmärsi hän yskän ja päätti kokonaan pysyä retkestä erillään.

Tämä päätös kalvoi Sipon sydäntä. Nyt, kun koston hetki oli lähestynyt, piti hänen istua ristissä käsin ja odottaa mitä muut toimisivat! Mitä hänen omaisensa, mitä Hovilaiset tästä ajattelisivat? He olisivat tietysti siitä mielissään, ehkäpä surkuttelisivat häntä!

Nämät mietteet yhdeltä ja ylpeys toiselta puolen ahdistivat Nevalaisen sydäntä. Ei hän koskaan ollut itsensä niin yksinään tuntenut olevan kuin nyt.

Talonpoikien kokouksessa oli päätetty, että retki Hovilaa vastaan piti tapahtuman yöllä Marraskuun 30 päivää vasten. Illalla 29 p. kokoontuivat Nurmeslaiset Turuisen luo, josta lähtö oli tapahtuva. Yrjö Sormuinen yksimielisesti johtajaksi.

Miehiä oli ko'olla neljättäkymmentä. Usea oli, peljäten retken seurauksia, ollut siihen osaa ottamatta. "Aseina oli miehillä pyssyjä ja musketteja, joita ainaki osaksi olivat saaneet sotaharjotuksiansa varten ja myös vihollisiaan vastaan käytettäviksi, mutta jotka nyt käännettiin omaa isäntää ja kruunun käskyläistä vastaan".[6]

Pienoisessa mökissään istui yllämainittuna iltana yksinään, niinkuin tavallisesti, Horman Malla. Hänen edessään oli avonainen lipas, jossa hän säilytti aarteensa. Siinä oli sekaisin kultasormuksia ja korvarenkaita, hopealusikoita ja rahoja. Malla oli juuri (tiesi monennenko kerran sinä päivänä) lukenut ja kädessään punninnut nämä kaikki kalleudet. Nyt hän luki ne viimme kerran. Hän suuteli niitä, piti niitä etempänä ja lähempänä silmäänsä, suuteli niitä uudestaan ja pani ne vihdoin lippaasen takaisin. Nyt hän kohotti muutaman turppaan pankon vieressä, ja laski sinne lippaan talteen.

Ulkona vinkui tuuli ja lunta satoi. Oli uuden kuun aika. Laskeunut päivä oli jättänyt jälkeensä synkän pimeyden, jonka kuitenki lisääntymistään lisäyvä lumivaippa lieveni.

Noita kuuli ovellaan kolme kopausta. "Kukahan näinki myöhään ja tässä ilmassa neuvoani hakee?" jupisi hän, astui sitten oven luo ja kysyi: "kuka siellä?"

"Avaa, noita", kuului vastaus.

"Kukas olet, sano nimes, et muutoin pääse sisään", lausui Malla.

"Sipo Nevalainen tartsee vielä kerran apuasi", kuului vastaus.

Ovi avattiin. Kalpeana, hiukset hujan hajan astui sisään Nevalainen.
Levotoin tuli hehkui hänen silmissään.

"Noita", lausui hän, ottaen takkinsa alta esiin kauniin hopealta hohtavan lippaan; "nyt on neuvos ja kykys tarpeesen. Talonpojat aikovat tehdä hyökkäyksen Hovilaa vastaan. Sun pitää estää tämän onnistumasta".

"Estää — retken onnistumasta — Sipo Nevalainenko niin puhuu? Oletko
Hovilaisten ystäväksi ruennut?" kysyi Malla.

"En ole kenenkään ystävä — kuule noita — nyt olen niinkuin sinä — mulla ei ole ketään, johon voin luottaa, jota voisin rakastaa, ei edes kulta ja hopea niinkuin sinulla".

"Hm", — jupisi Malla. — "Minä ymmärrän. Sinä olet suututtanut talonpojat".

"Minä olen heitä moniaita hävyttömästä pelkurimaisuudesta nuhdellut; siinä kaikki. Nyt ei enään Sipoa tarvita! Oli aika, jolloin mun apuani, mun neuvoani tarvittiin. Se aika on mennyt. — Mutta vähät siitä. Sano miten talonpoikien retki estetään".

"Milloin se tapahtuu?" kysyi noita.

"Tän'iltana", vastasi Sipo.

"Mutta jos retki estetään, niin Hovilaiset pelastetaan suuresta vaarasta, sillä nyt on retkelle edullinen aika", lausui Malla, tuijottaen Nevalaiseen yhdellä silmällään.

"Aika voi vastaki olla edullinen", virkkoi Sipo.

"Vaan Affleck voi siksi palata", lausui noita.

"Olkoon miten tahansa", virkkoi Nevalainen. "Asijain nykyinen asema on kärsimätöin; muuta se, Malla, niin tämä lipas sisustaneen on sinun".

Malla vilhui silmällään ahnaasti tuohon hohtavaan esineesen.

"Minä voin sinua auttaa", lausui Malla painavasti. "Talonpojat luulivat hyvin sinuttaki toimeen tulevansa. Minä lupaan että ennenkun he Hovilaan saapuvat, tulevat he sinua avukseen pyytämään".

"Sitä en minä usko", sanoi Sipo.

"Siinä tapauksessa et tunne Horman Mallaa", lausui noita. "Taikausko on, Jumalan kiitos, suuri, ja sen avulla voin suurempiaki toimeen saada. — Mene nyt levollisena kotiisi ja odota; ennenkun yö on puolessa, olet sinä Hovilassa".

Sipo, joka ei tiennyt mitään varmempaa keinoa saada tietää lähimmäistä tulevaisuuttaan, tytyi tähän lupaukseen, vaikk'ei hän siihen juuri luottanut. Hän antoi lippaan noidalle ja sanoi: "Tuo on kallis lahja; vaan tärkeä onki nyt asiani ollut. Jos tänä yönä pääsen Hovilaan toimimaan, niin vielä tulevaisuuski on siitä yöstä kuuleva".

Niin sanottuaan erosi Nevalainen noidasta ja meni kotiinsa. Mennessään hän jupisi: "Minä tunnen, että nyt on elämässäni kääntökohta, johon olen ehtinyt. Seuratkoon hyvää tai pahaa, kunhan joku muutos nykyoloissa tapahtuu".

Kaksi tuntia myöhempään kun Sipo oli noidan luona käynyt, liikkui Nurmeksen maantiellä suurehko miesjoukko verkalleen eteenpäin. Eturivissä astuivat Sormuinen, Karjalainen, Turuinen, Ikonen, Nyyrinen, ja moni muu koetti aina aikatavasta tunkeuda eturiviin, muka jotaki kysymään, vaan oikeastaan ikäänkun arvoaan lisätäkseen.

"Eipä olisi luullut tuota", lausui muuan jykevä partasuu, "että Yrjön sisar, siivo Elsa, olis noin juljennut veljeään ja muita pettää. Vaan rakkaus se kaikki rakentaa, sanoi Puuperän Aatami, kun nai Tiiralan rikkaan ruotimuorin".

"Saarelan Pekka ei tunnusta vieneensä kirjeen", sanoi Yrjö Sormuinen, "osittain tietysti pelvosta, osittain säälien Elsaa. Minä luulen myös että Nevalaisen Juhana on parastaan tehnyt, tukkiakseen hältä suun. Vaan nyt, kun ollaan näin miehissä ko'ossa, voitaisiin käydä tuolla Pekan mökissä ja pakoittaa hänet tunnustamaan".

"Vaan jos Hovilassa myönnetään että Pekka on kirjeen tuonut, niin ei
Pekan kielto mitään merkitse", virkkoi Karjalainen.

"Hovilassa ei oltu tuojaa tunnettu, siinäpä se ässä on", lausui Ikonen.
"Pekka on vasta kaksi kuukautta täällä ollut".

"Hovilaiset ovat luvanneet kaksi talaria hopea-rahaa sille, joka retkestä ilmoitti, vaan Pekka-parka ei ole uskaltanut käydä rahat perimässä", sanoi Nyyrinen. "Jos ei mua tunnettaisi, niin kävisin hyvänä miehenä perimässä palkinnon".

"Vaan jos otettaisiin Pekka nyt mukaan, niin Hovilaiset kyllä hänen tuntisivat", lausui vakava Turuinen, joka ei suinkaan arvannut, että hänen ehdoituksensa oli hyvinki arvoisa.

"Oikein. Oikein", huusivat useat. "Sehän on selkeä asia! Turuinen on oikeassa".

Kuusi miestä poikkesi nyt kujalle, joka johti Pekan mökkiin; toiset kulkivat verkalleen eteenpäin.

Mökin luo ehdittyään astui Sormuinen ja kaksi miehistä sisään; muut odottivat oven takana, ollen valmiina auttamaan, jos niin tarvittaisiin.

Pekka makasi oven suussa; hänen vaimonsa lapsen kanssa perempänä penkillä. Kun Pekka kuuli oven avauksen, heräsi hän, hypähti pystyyn, iski valkeaa tuluksillaan ja viritti päreen palamaan. Sitten hän, kynsien vasemmalla kädellään pellavankarvaista tukkaansa, ärähti: "Keitä p——leitä te olette, jotka yörauhaa häiritsette? Totta mar, nämä Nurmeslaiset ovat lemmon joukkiota".

"Älä veikkoni noin melua", lausui Sormuinen; "meillä on vaan vähän asiaa sulle".

"Asiaa!" ärähti Pekka. "Minkä l—mon asian aika nyt on?"

"Yö on meidän asioillemme sopivampi päivää tällä kertaa", virkkoi Yrjö. "Kuinka on Pekka tuon kirjeen laita, jonka Hovilaan veit? Tunnustapa nyt!"

"Tunnusta", sanoi Pekka. "Mitä höpiset?"

"Tuon arvasin", sanoi Yrjö kumppaneilleen, jatkaen Pekalle: "Sinun pitää nyt lähteä mukaamme".

"Se on valhe", sanoi pellavatukkainen Pekka, hyppäsi rahille ja otti seinältä luodikon. Ojentaen sen tulleita kohden, virkkoi hän: "Ulos täältä! Tuossa on ovi. Millä oikeudella te tunkeutte asuntooni?"

Yrjö ja hänen kumppaninsa vetäysivät ovea lähemmäs, nähdessään ojennetun pyssyn.

"Älä ylpeile", virkkoi Yrjö. "Sinä olet yksi ja meitä on kolme näkyvissä ja kolme oven takana".

"Vaikka olis teitä viisi sisällä ja kuusi oven takana, niin ei teillä ole oikeus puolellanne", sanoi jäykkä Pekka.

Muuan miehistä oli hiljaa hiipinyt Pekan taa ja sieppasi tämän äkkiä kumoon. Pekan vaimo parkasi pelvosta ja lapsi rupesi ruikuttamaan.

"Jumalan tähden", huusi vaimo. "Mitä aiotte Pekalle tehdä? Hän on viaton".

"Hänelle ei mitään pahaa tapahdu, kun hän vaan meitä seuraa Hovilaan", virkkoi Yrjö. "Sieltä hän kohta pääsee pois, kun on tehtävänsä tehnyt".

"Älä tunnusta siellä. Pelasta kaunis Elsa", kuiskasi vaimo Pekalle.
Yrjö kuuli sanat ja lausui hymyillen: "Ei hänen tartse puhua sanaakaan.
Hovilaiset sanovat vaan, jos hän on sama mies, joka kirjeen toi".

"Minä en tosiaankaan halua nyt yöllä seuraanne lähteä", sanoi Pekka.
"Huomenna voin noutamattaki tulla".

"Kiitos lupauksesta", lausui ivaten Yrjö. "Vaan niinkuin sanottu, tarvitsemme sua juuri nyt. Pistä siis housut jalkaasi".

Pekka ei tähänkään suostunut. Housut tukittiin väkisin hänen jalkaansa. Takkia myöski piti muiden tukkia hänen ylleen; sitten hän talutettiin tuvasta ulos.

Sill'aikaa kun tämä kohtaus oli suoritettu Saarelan Pekan mökissä, oli kujan suussa odottaville talonpojille tapahtunut vielä kummempi näytös. Kohta senjälkeen kun Yrjö seuraajineen oli eronnut Pekan mökkiin, olivat talonpojat tiellä, noin kymmenen sylen päässä, nähneet leimahtavan tulen. He astuivat vähän eteenpäin, katsoakseen mikä syy oli tähän ilmiöön; vaan ei mitään he huomanneet. Hetken kuluttua näkyi jäletysten kaksi leimausta ja jälestä ikäänkuin miekkojen kalske. Talonpojat säikähtivät; he astuivat taaski katsomaan, mikä oli syynä ilmiöön; vaan ei mitään näkynyt. Ja kohta näkyi kolmannen kerran kolme väläystä ja kuului valittava ääni, joka puhui: "Onnettomat! Mihin jätitte Sipo Nevalaisen?"

"Mitä tämä merkitsee?" sanoi Karjalainen, jonka kalpea muoto todisti, että rohkeus ei isommassa mitassa enään majaillut hänen rinnassaan.

"Ei liene tämä hyvän edellä", jupisi Turuinen. "Mutta mitä meihin koskee Nevalainen?"

"Älkäämme turhaan ajatustamme vaivatko", sanoi Ikonen. "Tuo ilmiö merkitsi jotaki; vaan me menemme matkamme eteenpäin siitä huolimatta".

"Minä pelkään ettemme Hovilan portin sisäpuolelle tule tänä yönä", jupisi muuan vanhus. "Olen paljon nähnyt mailmassa ja tiedän, että enteistä voi tulevaisuutta aavistaa".

Näille arveluille tuli äkkiä päätös, kun noita ilmausi talonpoikain keskelle, ilman että he huomasivat tarkemmin, mistä päin hän tulikaan. Horman Hallan kukin tunsi parhaaksi selittäjäksi tässä asiassa; ja kun Malla oli kuullut kertomuksen ilmiöstä, jonka kertomuksen hän varmaanki viidellä eri tavalla sai kuulla, niin hän lyhykäisesti selitti, että Sipo Nevalainen oli se mies, joka enemmän kuin kukaan muu voisi johtaa rynnäkköä Hovilaan ja nuhteli talonpoikia siitä, että he niin ajattelemattomasti olivat ohitse menneet sen miehen, jota usean heistä tuli hyväntekijänään kiittää.

Tätä puhetta koettivat jotkut vastustella, vaan kun noita ennusti varmaa epäonnistumista retkelle, jos ei Nevalainen ollut muassa, niin mukaantuivat kaikki siihen, että Sipo noudettaisiin kotoaan. Päätöksen jälkeen seurasi heti teko ja piakkoon oli Sipo, joka ensin kielsi lähtemästä, saatu mukiin.

Kun Yrjö yölliseltä syrjäretkeltään oli saapunut muiden luo, näki hän suureksi kummastuksekseen ja harmikseen Nevalaisen muassa olevan. Hän tervehti Sipoa kuin tavallisesti, vaan Yrjön sydämmessä kyti kateuden liekki. Hän päätti asettaa Sipon semmoiseen asemaan, jotta tämä ei suinkaan kiittäisi onneaan, kun oli tullut näin käskyttä muiden mukaan. Talonpojat olivat saapuneet Hovilan kujan suuhun. Sipo Nevalainen asettui nyt heidän eteensä ja lausui: "Meidän sopumme ei viimme aikaan ole ollut aivan kehuttava. Syytä siihen löytynee jos minun puolellani, niin teidänki. Vaan minä unhotan vähät riidat ja pyydän teidän tehdä samoin. Nyt on meillä yhteinen vihollinen ja yhteinen vaara. Väkivallalla on meitä kohdeltu ja väkivallalla me puolestamme kohtelemme vihollisiamme. Köyhien, orpojen ja leskien puoltajina olemme tällä hetkellä. Oikea asiamme on, toivon ma, meille tuopa voiton. Toverit, olkaat urhoolliset! Minä koetan tänä yönä kunnostaa nimeni. Tehkäät te samoin, niin koston ja voiton suloisuutta saamme varmaanki nauttia".

Horman Malla, joka oli retkellä muassa, lausui: "Tähtihin on kirjoitettu, että Nevalainen on kummia matkaan saava Hovilassa. Olkaat hälle kuuliaiset, niin voitto on teidän, mainio voitto".

Yrjö Sormuinen, joka myöskään ei tahtonut olla muita huonompi kehotuksissaan, sanoi: "Koston hetki on tullut. Tässä riippuu, mun uskoni mukaan, voitto ei yksityisen, vaan kaikkien urhoollisuudesta. Niinpäin minä tähtien kieltä tulkitsen. — Älkää säästäkö käsivarsianne! Hakatkaat mihin vaan ulotutte. Pistetään tuohon lemmon pesään tuli, jotta se perinpohjin hävitetyksi tulisi".

Oli sydänyön aika. Miehet alkoivat liikkua eteenpäin, läheten Hovilan ulkohuoneita. Etupäässä astuivat Sipo Nevalainen ja noita, joka ikääskun Nevalaisen suojelushenkenä kulki hänen sivullaan. Nevalaisen toisella sivulla astui Yrjö Sormuinen, vakaisena, kalpeana. Hovilassa näkyivät kaikki uneen vaipuneen ja talonpojat tulivat aivan esteettömästi portille saakka. Tässä pysähdyttiin vielä kerran ja tulijain parvi jaettiin kolmeen osaan, joista pienin oli jäävä portille vartioimaan, josko mikään vaara uhkaisi; toisista yksi parvi olisi valloittava kukin yhden niistä kahdesta rakennuksesta, joita Hovilassa löytyi.

XI.

Yöllinen taistelu.

Hovilan tilalla oli kaksi päärakennusta: yksi isompi, jossa majurin läheisimmät uskotut asuivat, toinen pienempi palvelusväelle ja niille monille, jotka Jessenhaus oli pitäjäältä ko'onnut, majurin omaisuutta varjelemaan. Muuan historioitsija kertoo tähän aikaan Hovilassa löytyneen, pait Jessenhausia, Arnkijliä ja Finneä, kaksi veronkantokirjuria, yhden suutarin ja 6 renkiä. Hovilan varsinainen suojelusväki oli siis 12 henkeä, pait vielä 10 talonpoikaa, joita Jessenhaus oli sinne nykyisin saanut.

Talonpojat, suutari ja kaksi renkiä asui pienemmässä rakennuksessa, joka oli isompaa vastapäätä. Ulkohuoneet milt'ei yhdistivät rakennusten sivut eli päät toisiinsa; ainoastaan pienoiset solat erottivat toisistaan ulkohuoneet ja päärakennukset.

Talonpojat olivat, niinkuin mainittu, pysähtyneet lähellä porttia. He jakaantuivat kolmeen parviin. Isompaan rakennukseen oli määrä viidentoista miehen rynnätä; pienempään sama määrä; kuitenki olivat useammat kääntyneet sille haaralle, jossa suurin vaara uhkasi; portille jäisi viisi miestä vartioimaan.

Nyt oltiin valmiit rynnäkköön. Mutta odottamatoin tapaus pidätti talonpoikain askeleet. Kujan suusta kuului pyssynpamaus. Kamalalta se kajahti sydänyön hiljaisuudessa.

"Mitä hiidessä tämä merkitsee?" sanoi Yrjö Sormuinen. "Tähän asti on ehditty ja nytkös este tulisi!"

"Minä pelkään, että itse Affleck on tulossa ja antaa merkin
Hovilaisille", sanoi Turuinen.

"Me olemme hukassa, pengon ma, jos kahden vaikean väliin joudumme", lausui herkkätunteinen Karjalainen.

"Hukassa!" naurahti noita. "Hoitakaat te muut Affleckin joukkoa, kyllä minä hänen itsensä hoidan". Hän otti, näin sanoen, povestaan peilin ja lausui: "Joka tuossa näkee kuvansa, häntä polttaa helvetin tuli, kunnes minä hänen kiusasta pelastan. Hän lupaa hädässään tehdä mitä tahdon".

"Hsch", virkkoi Yrjö. "Kujan suusta kuuluu ääniä".

"Lempo vieköön kujansuussa olevat!" lausui Nevalainen. "Katsokaat!
Hovilassa herättiin pamauksesta. Siellä viritettiin juuri valkea".

"Nopeus on nyt tarpeesen", sanoi Sormuinen. "Olkoonpa nyt vaikka itse Belzebubi liikkeellä, niin emme saa vitkastella. Me hyökkäämme heti; tulkoon perästä mitä tulee".

"Niin minäkin aattelen", sanoi Turuinen.

"Mutta jos joudumme ahdinkoon?" lausui Karjalakien.

"Päästäänhän kuitenkin pakenemaan syrjätietä", sanoi Turuinen.

Kujan suusta ei nyt kuulunut mitään.

"Parasta on, että joku meistä käväsee katsomassa, mitä tuolla kujan suussa on", virkkoi Nevalainen. "Sitten ollaan ainaki varmaat".

"Käy, Nevalainen, katsomassa", sanoi Yrjö Sormuinen, joka heti hoksasi, mitä tähän sopi vastata.

"Minä olen täällä tarpeesen, ettei miehet päättömiksi joudu", vastasi
Sipo.

Noidan suu vetäysi hymyyn. "Se sattui", jupisi hän; sitten hän lausui muutamalle, joka näytti olevan "homo novus" tässä joukossa: "juokse kujan suuhun ja ota selko, kutka siellä ovat. Tuo heti vastaus Hovilaan. Me ryntäämme kuitenki heti. Aika on kallis".

Noidan sana vaikutti. Talonpojat avasivat porttinsa ja hyökkäsivät kahdessa parvissa kartanolle; yksinään riensi etupäässä isoon rakennukseen Sipo Nevalainen. Sen joukon, joka häntä aikoi seurata, esti Yrjö Sormuinen eteenpäin menemästä.

"Pysähtykäät!" huusi Yrjö. "Kujalla sanotaan Affleck'in olevan".

Miehet tottelivat käskyä, jonka kautta Sipo yksin tuli menemään sisälle. Sormuinen oli tuon lauseensa tuulesta temmannut; aikomus oli johtaa Nevalainen hengen vaaraan ja se onnistui.

"Ahaa", huusi Björn Finne, nähdessään Nevalaisen sisään hyökkäävän. "Tässäpä tämä väkivaltaa kärsinyt ystävämme tulee meitä tervehtimään. Aikomus lie varmaan ku'moron'ia tulla toivomaan, vaan ajasta on sulla, veikkoni, ollut huono tieto, joka ei olekaan kumma, koska talonpojat ovat aamun virkkuja ja illan torkkuja".

Arnkijl ja Jessenhaus hyökkäsivät nyt ynnä Björn Nevalaisen päälle. Tämä tarttui Björniä niskasta ja Jessenhausia kurkusta ja kolahutti heidät kahdesti yhteen. Mutta Arnkijl oli hiipinyt Sipon taa ja silpasi tätä pitkällä mittapuulla takaraivoihin, jotta Sipo päästi saaliinsa ja vaipui tainnuksissa lattialle.

"Hurraa", huusi Jessenhaus. "Oivallista, Rietrikki! Tuossa on nyt talonpoikaisruhtinas pitkänään. Hän, joka meille kostoa on vannonut, on itse joutunut koston omaiseksi".

"Jumala varjelkoon talonpoikia", ärjäsi Björn. "Nyt en ole heille hyvä.
Tekispä mieleni nylkeä tuo sydämmikkö, joka tuossa pitkänään venyy".

Tämä hurskas toivo, puolittain leikillä lausuttu, ei olisi voinut toteen käydä; sillä ovi avattiin ja joukko talonpoikia ryntäsi sisään.

"Missä Nevalainen?" huusivat he.

Ovesta virtaileva vilpas tuulen henki virvoitti Sipoa niin, että hän heräsi tainnuksistaan. Hän näki veronkantajien hyökkäävän muutamasta ovesta sisään ja lyövän oven lukkoon. Talonpojat seisoivat ällistyneinä oven edessä.

"Lyökäät ovi pirstaleiksi", huusi Sipo, joka hyppäsi pystöön ja astui joukon etupäähän.

Pyssynperiä ja keihäitä kohotettiin, rasaus kuului ja ovi oli samassa neljänä palaisena.

Oven takana oli pimeä huone. Sinne tuotiin pirtistä valaistusta.
Veronkantokirjureita etsittiin, vaan turhaan.

"Kummallista!" jupisi Nevalainen. "Ei muuta ovea kun tämä löydy".

Noita astui nopein askelin sisään.

"Tuletpa niinkuin kutsuttu", lausui Sipo. "Käytä nyt tietäjäkykyäs.
Sano, mihin tästä huoneesta pääsee, pait pirttiin, tuon oven kautta".

Noita astui askeleen taappäin, kääntyi seinää kohden, painoi sormellaan pieneen nuppulaan, joka oli lähellä lattiaa. Muuan ovi aukesi.

Oven takana kohosivat kierot astuimet, jotka näyttivät johtavan vinnille.

Lyhty kädessä hyökkäsi Nevalainen ja neljä miestä astuimia ylös. Noita seurasi jälestä. Kun oli vinnille saavuttu, alettiin varovasti astua eteenpäin. Kun oli jonku matkan ehditty, tultiin väliseinän luo, josta ovi johti toiseen vinnin osastoon. Nevalainen kumppanineen astuivat, katsellen ympärilleen, yli kynnyksen. Noita heitä seurasi, vaan äkkiä tunsi hän kaksi kättä puristavan häntä kurkusta. Malla, jonka kohtuullisuus nautinnoissa oli hyvissä voimissa pitänyt vielä vanhempanaki, ei ollut halveksittava vastustaja. Hän ojensi laihat käsivartensa, ja rupesi kynsimään vastustajaansa niin tuntuvasti naamaan, että hätähuuto ja kirouksia kuului.

Heikonlainen lyhdyn valo näytti siksi ympäristöä Nevalaiselle, jotta hän huomasi Jessenhausin joutuneen noidan kynsiin. Vinnillä oli muuan konttoori, jonka avonaisella ovella Björn ja Arnkijl seisoivat, nostaen konttooriin vinniltä jotain raskasta arkkua. "He kätkevät aarteensa", ajatteli Sipo ja astui heitä estämään. Mutta samassa tuulen henki sammutti lyhdyn ja kaikki oli pimeään kätketty.

"Näittehän tuolla toisessa päässä portaat?" kysyi Nevalainen hiljaa seuraajiltaan.

"Näimme", nämä vastasivat.

"Nyt lähetään hiljaa tuota konttorin ovea kohden", jatkoi Sipo. "Tartutaan veronkantajista kiini ja kannetaan tai paiskataan heidät portaita alas".

Tuskin oli tämä sanottu, ennenkun Jessenhaus parkasi pahasti. Noita oli häneltä toisen silmän pois roukannut. Tuskasta hurjistuneena, kokosi Jessenhaus kaiken voimansa ja heitti noidan niin voimakkaasti seinää kohden, jotta Malla tuskin voi henkeä vetää. Nyt seurasi hetken äänettömyys. Sipo seuraajineen oli lähennyt Arnkijliä ja Björniä. Vaan samassa kuului konttorista ääniä.

"Nyt hyvät ystävät olette ansaan joutuneet", sanoi ivaten Arnkijl. "Teitä on viisi miestä ja yksi akka; meitä kymmenen miestä. Olkaat valmiit".

Konttoorista tunki miehiä esiin. Nyt syntyi meteli, jota on helpompi ajatella kun kertoa. Jessenhaus lupasi miehille rahaa ja juomista, jos he oikein kurittaisivat nuo hävyttömät talonpojat. Vinnin lattia tömisi jalkojen ryskeestä: hätähuutoja kuului. Nevalainen seuraajineen olivat ahdistetut loukkoon, josta eivät voineet liikkua. Konttorista oli tuotu keihäitä ja miekkoja, joilla Hovilaiset pistelivät ja silpoivat vastustajiaan armottomasti.

"Malla", huusi Sipo, "jos auttaa voit, niin nyt on apus tarpeesen. En tiedä mitä lupaan, jos meidät voit nyt pelastaa".

"Mulla on yksi anomus", sanoi noita; "jos siihen suostut, niin voittoon käännän asiamme".

"Minä suostun, vaan auta pian", huudahti Sipo. "Keihäs sattui olkapäähäni".

"Vanno että suostut pyyntööni", lausui noita.

"Minä vannon Jumalan nimessä ja autuuteni toivon kautta", virkkoi Sipo.

"Kuulkaapa veikot", sanoi Jessenhaus, ivaten tuskissaan. "Autuuden toivo! Hahhaah!"

"Nyt, miehet, ankara hyökkäys", lausui Björn. "Survokaat nuo pedot pehmeämmiksi!"

"Noita! me olemme hukassa!" huusi Sipo.

Samassa häikäisevä valo leimahti, valaisten esineet vinnillä. Kohta jälestä kuului hirveä pamaus. Päällekävijät peräytyivät kiljuen tappelusta, mitkä seisallaan pysyivät. Mutta useimmat olivat vaipuneet polvilleen, toiset selälleen. Sakea, tukehduttava savu täytti vinnin. Sipo tunsi jonku tarttuvan häntä kädestä kiini. Hän kuuli äänen kuiskasevan korvaansa: Ole levollinen. Sipo tunsi äänestä noidan ja seurasi häntä, kunnes he saapuivat yhdessä astuimiin, joita olivat ylös tulleet. Kohta olivat he alhaalla.

Täällä oli liike kaikkialla. Talonpojat olivat pienemmän rakennuksen etuhuoneessa sytyttäneet läjän törkyjä. Valkea leveni levenemistään ja tarttui välikattoon. Savu täytti eteishuoneen. Kiväriperien jyske ja keihästen helinä kuului savun seasta.

Hovilan suutari, uljas ja roteva, taisteli kuin muinoin Aias Telamonios. Hän käsitteli talonpoikia erittäin huolettomasti, paiskoi heitä seinää kohden ja potki heitä pitkillä jaloillaan, Yrjö Sormuinen, joka kuuli, kuinka Taunalan Kaaperi eleli ja hehkui malttamattomuudesta saada otella noin uljaan vastustajan kanssa, riensi Kaaperin luo.

"Oletkos oikea mies, suutari, niin tässä löydät vastusta", sanoi Yrjö kopeasti.

"Oletpa liian pieni, sinä karsassilmä", sanoi Kaapeli höngähtäin. "Tule tänne, niin pistän sun tuonne vesiammeesen päällesi likoon".

"No, noh, veikkoseni", sanoi Yrjö. "Taavetti oli pieni ja Goliath iso, vaan kuinkas kävi?"

Yrjö tarttui nyt suutaria takin kaulustasta kiini. Suutari rakasti enemmän sylipainia ja miehet siis tulivat lähemmäs toisiaan. Yrjö koetti kohottaa suutarin maasta, heittääkseen hänen allensa, vaan tämä piti varansa, hyökkäsi ruumihinsa koko painolla Yrjön päälle, jotta tämä keijahti seljälleen ja suutari päälle.

Ilohuuto kaikui Hovilaisten huulilta.

Vaan samassa rymähti palava katto alas. Töin tuskin pelastuivat ihmiset alta; kaksi talonpoikaa ja yksi renki tulivat pahoin poltetuiksi.

Asiat olivat kääntyneet aivan talonpoikien eduksi, sittenkun he olivat vielä apuväkeä saaneet. Nuo kujansuussa tulevaiset, jotka laukauksella, varomattomasti kyllä, olivat koettaneet rohkaista kumppaneitaan ja antaa merkin tulostaan, olivat lisänneet talonpoikien lukumäärän viiteenkymmeneen.

Aamupuoleen vaikeni tämä kahakka vihdoin. Voitetut vietiin isoon pirttiin, johon myös talonpoikia kokousi, minkä mahtui.

Noitaa ei näkynyt. Hän oli kahakan päätyttyä mennyt kotiaan; miksi? sen saamme vasta nähdä.

Pirtissä pantiin nyt toimeen jonkimoiset käräjät; Nevalainen ja Sormuinen istuivat pitkän pöydän päähän tuomariksi. Voitetuille lausuttiin ankarat sanat.

"Nyt on meidän vuoromme tullut", sanoi Nevalainen tuimasti veronkantajille. "Jos ne kyyneleet, joita täällä pitäjäässä teidän vuoksi on vuodatettu, olisivat ko'otut, voisivat ne tuskin sammuttaa sen liekin, johon te olette omaiset joutumaan. Jos jotakin puollustukseksenne voitte lausua, (jota epäilen), niin puhukaat, kohtalonne lievennykseksi. Mutta minä tiedän, ettei teillä puollustusta ole".

Jessenhaus, Björn ja Arnkijl katselivat ympärilleen. Kaikkialla uhkaavia talonpoikais-muotoja!

"Nyt on teidän vuoronne", lausui Jessenhaus. "Mutta vuoroon vieraissa käydään! Me aiomme ilman Ryssän avutta toimeen tulla. Kavaltajiksi emme kuitenkaan rupea, niinkuin te. Myös kuljemme me päivällä, emmekä semmoisia ahdista, jotka eivät voi itseään puollustaa. Kostoa, kostoa teille, jotka yöllä murtautte hiljaiseen, rauhalliseen majaan oman käden oikeutta harjottamaan!"

"Sitokaat nuo hävyttömät", huusi Nevalainen.

Samassa talonpojat hyökkäsivät Björnin, Arnkijlin ja Jessenhausin päälle ja sitoivat heiltä kädet taa. He vietiin sitten muutamaan kamariin, jonka ovelle pantiin vartijat.

Nyt seurasi toinen näytelmä. Saarelan Pekka talutettiin sisään. Hän oli aivan kalpea ja värisi vilusta, sillä koko taistelun kestäessä oli hän muutaman aitan vieressä seisonut ja kaksi miestä oli häntä vartioinut.

"Tunnusta heti tuoneesi kirjeen", lausui Yrjö tuimasti Pekalle, jonka entinen rohkeus oli muuttunut aivan päinvastaiseksi tunteeksi.

"Minä — tunnustan", virkkoi Pekka.

"Sinä höperö", sanoi Yrjö, jonka mieleen juolahti, että jos ei hän
Pekan luona olis viipynyt, ei Sipokaan luultavasti nyt olisi muassa.
"Miks'et kotonasi tunnustanut? Oliko parempi yöllä lähteä kotoaan
kylmään?"

Pekka sai nyt mennä.

"Avatkaamme kellarit ja aitat; siedämmepä vankallaisen eineen", lausui
Yrjö.

Seinältä otettiin avaimia, joilla talonpoikia riensi pihalle, tuomaan kellareista ruoka- ja juomalajeja. Kohta istuttiin herkullisten ruokapöytäin ääressä. Yön valvonta ja juomien nauttiminen teki moniaat uneliaiksi, moniaat kuumeellisesti riemastuneiksi yrityksen onnistumisesta. Itäinen taivas alkoi jo purppuralta hohtaa, ennenkuin eine oli perinpohjin nautittu. Nyt pantiin levolle; vartioita jäi kymmenkunta valvomaan.

XII.

Veli ja sisar.

Talonpojat asettuivat nyt pitemmäksi ajaksi Hovilaan. He pitivät itseään oikeutettuina menettelemään Hovilassa olevan omaisuuden kanssa oman mielensä mukaan. Olihan se isoksi osaksi Nurmeslaisten! Hovilan varustusväkeä pidettiin ikäänkun vankina; he saivat sen, minkä voittajat heille soivat: hiukan ruokaa ja runsaasti nuhteita.

Me jätämme nyt hetkeksi talonpojat Hovilaan, katsoaksemme miten oli asian laita Yrjön kodissa.

Oli päivä jälkeen sen, jolloin talonpojat olivat ensimäisenä viettäneet uudessa majassaan. Elsa istui ja ompeli. Hän oli, sittenkun hänestä viimein puhuttiin, käynyt melkoisesti vaaleammaksi, Se sielun tuska, jonka hän oli kärsinyt, ilmoitettuaan antaneensa tiedon talonpoikien retkestä Käkisalmelle, oli kalvanut hänen ruumiillista terveyttä. Karjalan kukka alkoi kuihtua.

Yrjö oli Elsaa kohden käyttänyt itsensä melkein niinkuin ennenki. Hän ei tahtonut sisartaan ankarammin nuhdella ennenkun oli saanut selvän siitä, oliko Elsa kirjeen lähettänyt.

Niinkuin mainittiin, istui Elsa ja ompeli. Hän pyyhkäsi kutrin tummanruskeista hiuksistaan, joka oli otsalle pudonnut, ylös, huokasi ja herkesi hetkeksi ompelemasta.

"Oi, emoni armas", puheli neito itsekseen, "muisteletko vielä haudan tuollapuolen tytärtäsi, joka täällä kurjuuden laaksossa saa niin paljon kärsiä? Miksi synnytit mun mailmaan? Et suinkaan aavistanut, että rakas Elsa saisi niin paljon ja syyttömästi kärsiä. Ja miksi kärsin? Minkä vuoksi veljeni on mua paljoa onnellisempi? Mutta ei ole oikein tehty, ettäs näin valitan. Jumala kyllä tuntee, paljonko painoa hän kunki päälle panee. Tule turvakseni, sinä sielun paras paimen, joka esikuvana ihmisille majailit vähäisen ajan täällä puuttuvaisuuden maailmassa ja sitten menit valmistamaan sijan niille, jotka sun sanasi mukaan koettavat elää".

Elsa pani pois ompelunsa, otti pöydältä ison piplian, avasi sen ja luki
Johanneksen evankeliumin seitsemännentoista luvun.

Ilokseen näki Elsa, pannessaan pois piplian, Juhanan tulevan. Hän ei malttanut lemmittyänsä huoneessa odottaa, vaan juoksi kartanolle.

Kun rakastavaiset olivat huoneesen tulleet, sanoi Juhana ilomielin: "Nyt saamme taaski rauhassa puhua. Olihan eilispäiväki meille rauhallinen ja suloinen, kuin kevätpäivä ankaran talven jälestä. Hovilassa nyt lakia laaditaan ja omaisuutta jaetaan. Samoin meki nyt lemmen lakia laatikaamme ja muiskuja jakakaamme".

Nuorukaiset olivat onnelliset, unhottaen levottoman nykyisyyden ja eläen toivon ruusu-unelmissa! Surujen ja huolten keskellä on rakkaus tavallistaan viehättävämpi; sehän on vanha, tuttu asia.

"Elsa", lausui Juhana, "sinä rakastat mua niin isosti, että olit valmis oman henkesiki uhraamaan edestäni. Sillä kun talonpojat saavat selvän siitä, kuka kirjeen lähetti, niin se saapi henkeään varoa, olen kuullut puhuttavan heidän lausuneen. — Minä myönnän, että olit arveluttavassa asemassa: toiselta puolen mun vaarani, toiselta isäni ja veljeni kosto. Sinä valitsit jälkimäisen aseman. Mutta olisit voinut niinkin menetellä, ettäs ei tilasi voisi tulla niin tukalaksi, kun on uhannut tulla. Minä olisin kyllä helpommin voinut kantaa isäni ja veljesi vainoa kun sinä. Mutta tehty on tehty. Nyt on tehtävänä koettaa estää pahoja seurauksia. Minä olen käynyt Saarelan Pekan puheilla ja hän lupasi kieltää kiven kovaan. Toivon, ettei sinun todistuksia uskota näin vaarallisessa asiassa. Vaan nyt sinulta pyydän: jos vielä kysymys tulee asiasta, niinkuin tietysti tulee, niin anna minun puhua puolestasi äläkä toisen kerran vedä uhkaavaa vaaraa ylitsesi".

"Vaan kun multa kysytään, enhän voi valhetella", lausui Elsa.

"Tuon arvasin", puhui Juhana puoleksi ääneen tuskallisesti. "Enhän voi sinua moittia siitä, että totuutta pidät pyhyydessä. Koska siis näin on asian laita, löytyy ainoastaan yksi pelastuksen keino".

"Ja mikä on se keino?" kysyi neitonen.

"Ettäs pakenemme täältä", virkkoi Juhana. "Seuraa mua setäni luo. Siellä emme tartse kärsiä omaistemme vainoa. Päin vastoin meitä siellä suurimmalla hellyydellä kohdellaan. Mun silmäini edessä kangastaa siellä niin onnellinen tulevaisuus! Käsikkää astumme siellä elon vaivaloista tietä, jakaen keskenämme kaikki surut ja riemut. Täällä on epäluulo ja vaino; siellä rakkaus ja luottamus; paetkaamme, armahani, pois näistä kurjista oloista".

Juhana katsoi Elsaa rukoilevasti silmiin, Tämä seisoi äänetöinnä. Hänen sydämmessään oli riita.

"Mun armahaiseni", jatkoi Juhana, "miksi me olisimme tuomitut kärsimään näin paljon? Onnemme ohjat ovat käsissämme. Suunnatkaamme tiemme täältä riitaisuuden kolkoilta oloilta pois onnellisuuden laaksohon".

"Mutta kuinka voin veljeni jättää?" kysyi neito.

"Veljesi jättää!" kertoi Juhana. "Se olisi aivan kohtuullista, että hän ottaa jonku toisen pistosanojensa esineeksi kuin sinun. Olet jo kyllin kärsinyt".

"Kärsimään lienen luotu", sanoi Elsa surullisesti. "Itsestäni en niin paljon pidä, vaan sun vuoksesi, armahani, olisin kuitenkin ehkä taipuva täältä pakenemaan, sillä täällä ei lempeämme enään kauan suvaita".

Elsa oli nämä sanat juuri kerennyt lausua, kun Yrjö näkyi maantiellä.

"Jumala armahda", huusi neito, "veljeni tulee. Mua aavistaa, että hän ei tule hyvissä aikeissa".

"Älä pelkää, armahani", virkkoi Juhana; "niin kauan kun kättäni voin liikuttaa, ei sinulle mitään pahaa tapahdu".

Yrjö astui nyt sisään. Hänen yhteen puristetut huulensa ja hehkuvat silmänsä eivät hyvää ennustaneet.

"Mulla on sisarelleni jotain sanomista", lausui Yrjö kiiruusti, sisään tullessaan.

Juhana ei ollut ymmärtävinään sitä viittausta poismennä, jonka nämä sanat sisälsivät.

"Elsa, tule tänne toiseen huoneesen puheilleni", sanoi Yrjö.

Elsa yritti mennä, vaan Juhana hänet pidätti.

Yrjön silmät välähtivät. Hän loi Juhanaan tuiman silmäyksen ja viittasi sisarellen tulla.

"Yrjö Sormuinen", virkkoi nyt Juhana, "me olemme tähän saakka toisiamme hyvin vähän tunteneet ja puhutelleet. Syyn tähän kumpii tiedämme. Minua on loukannut, ettäs tylysti olet kohdellut sisartasi. Nytki pelkään, että häntä pahoin kohteleisit. Sano siis tässä sanottavas; minä tahdon läsnä olla".

"Poika", huusi Yrjö, "tiedätkö, mitä puhut ja kelle puhut! Minä olen sisareni naittaja ja minun luvattani häntä ei kukaan saa". Yrjö naurahti nyt ja lausui vihasta ivaan kääntyen: "Kaunis kunnia! Sisarta ei uskalleta jättää veljen valtaan! vaan veli on usein uskonut sisarensa semmoisen valtaan, jonka siveellisyyttä hän ei suinkaan tunne. Tämä on kohtuutta! Jalosti tehty!"

"Mitenkä voisin toisin menetellä?" virkkoi Juhana.

"Aivan oikein ja kainosti lausuttu!" virkkoi ivaten Yrjö.

"Oletpa sisareni jalo holhoja tietysti! Mitä minun tulee Elsan asioihin sekaantua! — Mutta lopussa kiitos on. Minun kauttani menee tie morsiankammariin! muista se".

"Jos raahit kieltää sisartas ottamasta sitä, jota hän rakastaa, niin olet tunnotoin julmuri", sanoi Juhana, joka alkoi ajatella, että Yrjöllä kuitenki oli tilaisuus melkoisesti vaikuttaa hänen tulevaan kohtaloonsa.

"Taaski sinulta ajatusta puuttuu", virkkoi Yrjö kärtysästi. "Onko sisareni minua niin kohdellut, että hän minulta hyvää ansaitseisi? Hän on juljennut pettää veljensä: ilmoittaa tämän hankkeet viholliselle. Niin pitkälle on nyt asioissa päästy. Saarelan Pekka on tunnustanut".

"Sitä en usko", lausui Juhana.

"Sun uskomistas ei kaivata", virkkoi Sormuinen. "Nyt oikeutta jaetaan
Hovilassa ja sinne nyt Elsan täytyy tulla teostaan vastaamaan".

Elsa seisoi kalpeana ja katseli peljäten veljensä uhkaavaa muotoa.

"Joski Saarelan Pekka on syyttänyt Elsaa, niin ei yksi vierasmies mitään vaikuta, siksi lakia tunnen", sanoi Juhana.

Yrjö veti taskustaan esiin paperin, avasi sen ja piti sitä Elsan silmien edessä.

"Ah", huusi neitonen ja vaipui veljensä jalkojen juureen lausuen:

"Oi Yrjö, rakas veli! Älä vie minua julmien kumppanies luo! Pelvosta ja häpeästä silloin menehdyn".

Neito halaili veljensä polvia. Yrjö seisoi synkkänä ja käänsi vihdoin pois muotonsa sisarestaan.

"Julma veli", virkkoi Juhana tuskallisesti. "Jalkaisi juurella matelee olento, puhdas ja viaton kuin Herran enkeli. Saman äidin rinnoilla olette levänneet, saman äidin siunauksen olette kummatki saaneet. Ja tämän olennon sinä armottomasti poljet jalkaisi alle. Etkös pelkää Ijankaikkisen kostoa tuosta luonnottomasta kohtelustasi. Herkeä jo ja hillitse mielesi".

"Hän ei siedä oikean ihmisen sääliä", sanoi Yrjö tylysti tuijottaen sisareensa.

"Sinä sydämmetön peto ihmishaamussa", sanoi Juhana, joka ei enään voinut vihaansa hillitä ja raivoten hyökkäsi Yrjöä vastaan.

"No, no, kiukka ystäväni", sanoi Yrjö, väistyen raivoisan nuorukaisen edestä. Hän sieppasi äkkiä Elsan kainaloonsa ja ennenkun Juhana kerkesi mitään estettä tehdä, oli jo Yrjö kartanolla.

Juhana hyökkäsi hänen jälkeensä, vaan portaille tultuaan tarttui kaksi vahvaa kättä hänestä kiini. Hän ponnisteli voimainsa takaa, vaan ei päässyt irti. Hän näki hevosen valjastettavan, Yrjön nostavan sisarensa rekeen ja hevosen kohta katoavan näköalasta. Vasta silloin päästi Juhanan Sormuisen vahva renki, Aappo, irti. Jos Nevalaisella olis ollut asetta, olis renki tekoansa varmaanki katunut. Nyt Juhana loi häneen silmäyksen, niin ylenkatseellisen kuin voi, ja sanoi: "orja on orja". Sitten hän läksi astumaan kotiaan päin, jupisten: "jos henkeniki menköön, minä Elsan pelastan".

XIII.

Mitä Horman Malla Sipolta vaati.

Sen päivän iltapuoleen, jonka talonpojat ensimäisenä viettivät vasta anastetussa olopaikassaan, tuli noita Hovilaan. Hän oli, niinkuin ennen jo mainittu on, mennyt tiehensä, kun hän näki taistelun kallistuvan talonpoikain puolelle. Nyt hän palasi aivan eri näköisenä, kun hän taistelussa oli ilmaantunut. Hän oli pessyt silmänsä puhtaiksi, kampannut hiuksensa (jota hän ei kaiketi vuoteen ollut tehnyt) ja pukenut yllensä puhtaat, siistit vaatteet. Kaikki katselivat kummastuen Horman Mallaa, joka ei sitten nuoruutensa ajan ollut puhdassa ja siististi puettuna ollut nähtävänä.

Sipo Nevalainen oli voiton ilossa heti kysellyt noitaa, vaan ei kukaan
ollut tiennyt, mihin tämä oli kadonnut. Sipolla oli suuri syy kiittää
Mallaa tämän monesta avunannosta; olipa hänellä lupauski täytettävä
Mallalle.

Kun nyt noita tuli Sipon nähtäviin, tuli hän aivan hämilleen. Hän koetti puhua; vaan ei sanaakaan tullut huulille. Hän seisoi punastuneena Nevalaisen edessä.

"Minä kiitän sinua sydämmestä", lausui Sipo noidalle. "Rohkeutesi ja älysi kautta olet päästänyt mun pyrintöjeni perille. Kosto on täydellinen; Hovilaisten omaisuus ja henget ovat meidän kädessä. Nyt on sinun vuorosi vaatia, mitä tahdot vaivasi korvaukseksi; minä olen sekä taipuva että velvollinen pyyntösi täyttämään, jos vaan mun vallassani on voida niin tehdä".

"Sinä voit pyyntöni täyttää, Sipo Nevalainen", lausui noita, jonka äskellinen ällistys oli melkoisesti poistunut.

"Olenpa utelias saada kuulla vaatimukses", virkkoi Sipo, miettivästi silmäillen noitaa. "Kyllähän arvaan, mihin päin sinun himosi kallistuvat; vaan löytyy, Jumalan kiitos, tavaraa Hovilassa".

"Minä luulen, Sipo Nevalainen, ettet tällä kertaa arvannut oikein", virkkoi noita.

"Enkö?" kysyi Sipo, joka vasten tahtoaan säpsähti; sillä nyt hän ei tosin aavistanut, mihin hän oli itsensä sitonut.

"Lausu vaatimukses", sanoi Nevalainen noidalle, kun tämä seisoi äänetöinnä, tirkistellen Sipoa.

"Sinä olet luvannut pyyntööni suostua", lausui noita pitkään.

"Senhän olen jo sanonut. Puhu suusi puhtaaksi", sanoi Sipo malttamattomasti.

Noita astui pari askelta lähemmäs Nevalaista ja lausui, Sipoa hellästi silmäillen: "Mun pyyntöni on — ettäs — minun — nait".

Nevalainen kavahti; ei hän tiennyt, pitikö hänen korviaan uskoa. Hän katseli, katseli noitaa, luullen, että joku henki oli tämän muotoon pukeunut ja tullut Sipoa pilkkaamaan.

"Kuinka?" kysyi Nevalainen. "Sinäkö vaan minä houraan?"

"Ei kumpikaan", virkkoi noita.

"Varmaanki jompikumpi ja luulenpa melkein, että sinun järkesi on taistelun hyörinässä ja kolauksesta, jonka sait, vähän sekasortoon joutunut", lausui Sipo.

"Älä luule", virkkoi Halla. "Minä puhun aivan selvästi mitä ajattelen".

"Noita", lausui Sipo. "En ymmärrä, mikä ajatus on aivoissasi syntynyt. Mutta siinä ajatuksessa ei ole pontta eikä perää. Pyydä palkaksesi tavaraa; se soveltuu sulle paremmin".

"Minä en tällä kertaa halua tavaraa ja saanhan sitäki, kun sinun saan", sanoi Malla.

"Ja mitäs minun saamisesta sulle hyötyä olisi?" sanoi Sipo. "Sinä olet jo siinä ijässä, ettei rakkaus enään todellisesti voi sinussa syntyä. Enkäpä minäkään sinussa juuri mitään niin viehättäviä puolia ole huomannut, jottas vanha vereni rupeisi kuohumaan. Arvannet siis, että tämmöisestä liitosta ei mitään iloa seuraisi, vaan päin vastoin, pelkään ma, surua".

"Sipo Nevalainen", sanoi noita; "koska sinä noin suoraan ajatuksesi ilmaiset, niin teen minä samoin. Kuule siis: Kohtalo näytti nuoruudessani aikoneen minut onnellisemmaksi kuin sitten tulin. Vanhempani olivat varakkaat. He asuivat Repolassa, rajan tuolla puolen. Syntymiseni jälkeen muuttivat he tänne. Mulla on siis kaksi kotomaata tai oikeastaan yksi; sillä yhtä kansaa on Karjalan suuri heimo, vaikka Onnetar on sen ajaksi kahtia jakanut. — Kun kasvoin, tuli minusta pulska tyttö, sanottiin ja moni nuori mies hyöri ympärilläni, mutta en heistä huolinut. Vihdoin näin nuorukaisen, kauniin ja ujostelevaisen. Kohta ymmärsimme toisiamme. Mutta isäni ei suostunut liittoomme; hän ajoi mun pois kotoaan ja sitä en vielä nytkään hänelle anteeksi anna, sillä hän on syy kurjaan elämääni. Varokoon kukin isä itseään estämästä lastaan ottaa kenenkä tahtoo, kunhan tämä on siveä ja hyvä, olkoon sitte köyhä tai rikas. — Minä pakenin kotoani muutaman noidan luo korpeen. Täällä odotin lemmittyäni. Ei häntä kuulunut, ei näkynyt. Vihdoin kuulin hänen menneen naimisiin. Olin epätoivoon joutumaisillani. Minä rupesin epäilemään kaikista ihmisistä, kun kuulin että ainoa, johon luotin, oli mulle uskotoin ollut. Sittemmin kuulin että Vilholle oli valeheltu mun karanneen korpeen ja kuolleen siellä nälkään ja kylmään. — Noidan luona oleskelin sitten nuoruuteni ajan ja opin hänen taitonsa. Kun noita kuoli, jätti hän mulle omaisuutensa. En siis köyhä ole; kyllä mulla tavaraa on, vaan paljon enempää tahtoo ja sen vuoksi olen köyhänä ilmaantunut. Mutta sieluni on tuohon rahan himoon väsynyt; se on ainian janonnut onnea, jonku ihmisen rakkautta tai kunnioitustakaan. Vaan noitaa ei rakasteta, ei kunnioiteta; häntä peljätään. Oi Sipo Nevalainen, jos tietäisit, kuinka monet yöt olen päänalukseni kyyneleilläni kastellut, isoten ihmisten, ei, yhden ainoankaan rakkautta tai kunnioitusta! Mutta turhaan! Seinät ovat valitukseni kertoneet. Kun sain kuulla vaimosi kuolemasta, sykähti sydämmeni ja ääni sisässäni kuiskasi mulle: 'Ota vaari tilaisuudesta. Nevalainen tartsee apuasi'. Niin olen nyt tehnyt. Sinä tunnet elämäni tarinan. Vieläpä senki lisään, että mailma ei voi minusta mitään pahaa eli alentavaa puhua. Siis perustan pyyntöni lausuttuun; annan sinulle tilaisuuden tehdä ilottoman elämäni ehtoopuolen onnellisemmaksi, kuin sen aamu- ja puolpäivän-aika ovat olleet".

Sen mukaan kun noita oli puheessaan eteenpäin ehtinyt, sen mukaan hänen kasvonsa kirkastuivat. Sipo seisoi äänetöinnä, tuijottaen noitaan.

"Mun älystäni voi sinulle ehkä vieläki hyötyä olla", sanoi noita. "Noidan ammatin jättäisin tykkänään pois. Uskon, että sinun rinnallasi vielä arvoni yleneisi samaan määrään kuin muiden ihmisten. Silloin kuolisin onnellisna".

"Minä olen sulle suuressa kiitollisuuden velassa", alotti Sipo vastauksensa. "Minä olen myöski autuuteni toivon kautta luvannut suostua pyyntöösi. Kun lupasin niin, luotin vissisti siihen, että tavaraa palkinnoksesi pyytäisit. Jos olisin aavistanut, että personallinen vapauteni olisi pelastukseni uhri, olisinpa melkein ennen henkeni menettänyt. Minä toivon nyt, ettäs järkevästi asiat arvostelet ja luovut tuosta naimis-hommasta, joka, koska se mulle on vastenmielinen, ei suinkaan onnellisuutta tuottaisi. Pyydä tavaraa ja jos et suunnattomia vaadi, niin mielelläni sun palkitsen".

"Tuon melkein olen aavistanut", sanoi noita synkästi. "Kuinka ylpeä Nevalainen julkeaisi noita-raukkaa vaimokseen ottaa! Vähät siitä, jos hän siten yhden ihmisen maallisen onnen musertaa. Sehän useinki tapahtuu".

"Älä mua noin katkerasti syyttele", virkkoi Sipo. "En ole sua mitenkään tahtonut loukata. Vaan ymmärräthän, ettäs en vasten tahtoani voi pakottaa itseni toteuttamaan pyyntöäsi".

"Oivallista puhetta", naurahti noita. Hän astui lähemmäksi Nevalaista; hänen muotonsa muuttui uhkaavaksi kuin taivas ukonilman edellä.

"Sinä olet vannonut suostua pyyntööni", virkkoi Horman Malla. "Tahtoisinpa nähdä, jos uskallat valaasi rikkoa. Silloin joudut kahden valkean väliin. Yhdeltä puolen vanhurskas Jumala, toiselta noita, jonka mahdin jo vähin tuntenet. Sipo Nevalainen", jatkoi Malla, laskien painon sanoilleen, "jos et valasi ehdot täytä, niin on loppusi surullinen, kamala — kamala — kamala!"

Nevalainen, joka kaikin voimin oli koettanut rohkeutensa säilyttää, saadakseen Horman Mallan vaatimuksestaan luopumaan, tunsi kuinka noidan viimme sanat ajoivat pois veren hänen kasvoistaan ja voiman hänen jaloistaan. Kylmä hiki peitti hänen otsansa.

"Julma noita", virkkoi Sipo, "miksi minua näin ahdistat?"

"Sun ylpeytesi tartsee rangaistusta", sanoi Malla, lisäten uhkaavammalla äänellä: "Sinä häpeät minun seuralaisekses valita. Sulla on kaksi ehtoa: ottaa minut tai — hahhahhaah — hänet, joka viimme syksynä kävi Ikolassa, ja jolla oli toisessa jalassa kavio".

"Pois — pois — jumalatoin noita", huusi Sipo, ko'oten viimme voimansa. — Horman Malla kohotti kätensä Nevalaista kohden ja lausui kähisevällä äänellä: "Nyt ei noita sinua auta. Varo itsesi! Ennenkun kolme päivää on kulunut, saat minun nähdä".

Malla astui ulos. Sipo heittäysi voimatoinna penkille ja pyyhki kädellään kylmän hien otsastaan.

"Pyrintöjeni perille päästyäni tämä vastus nyt tuli eteeni", jupisi Nevalainen, kun hän, noidan mentyä, oli vähän tointunut. "Kuinka kohoili rintani ylpeydestä, kun näin minun ja koko seudun rasittajat voitettuina, häpeästä ja vihasta menehtymäisillään seisovan edessäni! Heidän kohtalonsa, heidän henkensä oli kädessäni! Ja nyt ilmaantuu se, jonka avulla milt'ei pääasiallisesti voitto on voitettu, ja vaatii mahdottomia. Noita mun vaimona! — — — Ei! Maksakoon mitä maksaa, mun täytyy hankkia noidalle joku muu korvaus hänen vaivastaan. Vaan jos ei hän tyydy? Henkeni on silloin vaarassa; sen tiedän. Uhka uhkaa vastaan! En ai'o vastustamatta sortua".

XIV.

Juhlapuoliset Hovilassa.

Talonpojat viettivät yhäti iloista elämää majurin puustellilla. Huhu heidän onnistuneesta ryntäyksestä oli jo Pielisiin ehtinyt ja arvoisa tuttavamme, rovasti Herkepaeus, oli kiiruusti matkustanut Nurmekseen, neuvoillaan auttamaan Tsaarin uusia alamaisia. Hän saapui Hovilaan päivänä jälkeen edellisessä kerrottujen tapausten. Hänellä oli muassaan pitäjäsluutnantti Ahlholm ja talokas Ikonen. Tämä triumvirati eli kolmimiehistö tuli "lähettiläänä" kirjallisten "käskyin" kanssa, niinkuin senaikuiset aikakirjat todistavat. He tulivat määräämään miten Hovilassa löytyvän omaisuuden kanssa piti meneteltämän. Sata tynnyriä oli heti eroitettavat Tsaarin hyväksi. Rovasti lausui ettei mitään väkivaltaisuutta nyt saisi harjoittaa; nyt näytettäisiin, että lainkuuliaisuus ja sopu olisivat uuden järjestyksen tuntomerkkejä.

Rovastin, luutnantin ja hyvän asian kunniaksi päättivät talonpojat Hovilassa panna toimeen puolisateriat, joille tavallista juhlallisempi muoto oli annettava.

Talonpoikia hyöri edestakaisin ison pirtin ja aittojen sekä kellarien väliä, tuoden jälkimäisistä edelliseen yltäkyllin ravintoaineita. Hovilan vanhan, taitavan kokin, Matleenan, oli, vastoin tahtoaan, täytynyt astua ammattiinsa ja noille "ryöväreille" valmistaa herkkuruokia. Hän seisoi punaisena kun krapu takan ääressä, jupisi itsekseen kostosta ja Jumalan pitkämielisyydestä jopa Luojan käsittämästä neuvostelusta, joka salli Herran palvelian läsnäolollaan pyhittää paatuneiden talonpoikain jumalatointa, lihallista huolettomuutta. Itse oli Matleena hyvin lihallisesti huolehtiva; hän paistoi ispinöitä ja vasikanpaistia. Silloin tällöin upotti hän kapustan vellipadan mystilliseen syvyyteen ja maistettuaan lientä, mörähti hän: ainakin ryöväreille kelpaa!

Rovasti oli sattunut huomaamaan Matleenan ja astui tämän luo, lausuen:
"Herran rauha! kas mummoa. Punainen kuin liesi!"

"Niin armollinen, korkiasti oppinut herra rovasti", virkkoi Malla kumartuen, "kaikissa sitä ollaan! Minä olen niin punainen, niin punainen! Levottomuudesta en ole kolmeen yöhön nukkunut. Päiväkaudet saan kuulla talonpoikain komppasanoja. Herra rovasti. Te olette susien joukkoon joutunut!"

"Elämässä kohtaa meitä vastukset", sanoi Herkepaeus, "mutta meidän tulee ne kärsiä. Näytättehän melkein terveeltä".

"Jumalan kiitos, jos en olisiki terve, niin en tietäisi miten kaikkia sietäisin kuulla ja nähdä. Mutta Herra ei pane isompaa kuormaa kellekkään, kun minkä kukin kantaa jaksaa".

"Oikein", vastasi rovasti, jatkaen sitte: "Te kuulutte olevan oikea emä-kokki!"

"Hm", hymähti Matleena. "Ovathan herrat minuun tyytyneet. Viisikolmatta vuotta olen herroille emännöinyt".

Rovasti, jolla oli jotaki puhumista pitäjäsluutnantin kanssa, lopetti nyt puheen, mennen pois kyökin ovelta.

"Kunhan tästä paistista tulis hyvä!" jupisi kokki. "Nyt sen pitää onnistuman; rovasti kyllä tietää kuka tämänki paistin mamma on".

Hetken kuluttua olivat ruat valmistuneet ja nyt istuttiin aterialle. Isossa pöydässä oli kunniasija tietysti rovastilla; hänen oikealla puolellaan istui pitäjäsluutnantti Ahlholm, vasemmalla Nevalainen ja Sormuinen. Rovastin pyynnöstä käskettiin myös Jessenhaus aterialle; vaan hän kielsi tulemasta. Isompaan pöytään istui parikymmentä henkeä; kahden pienemmän ympärille yhteensä sama lukumäärä. Pienellä puolen söi Hovilan vartiaväki. Jessenhaus, Björn ja Arnkijl söivät erillään muista.

Rovasti kohotti, kun ensi ruokalaji oli nautittu, lasinsa, jossa oli Tukholmasta tuotua pikatongia ja lausui: "Kunnioitettavat läsnäolijat! Arvoisat Nurmeksen asukkaat! Kukin on elämässään tullut huomaamaan, että ajat muuttuvat. Toisinaan tämä muuttuminen on niin nopea ja hämmästyttävä, että se erittäinki huomioomme pystyy. Semmoinen tilaisuus on meillä nyt. Vähän aikaa sitten vallitsi epäjärjestys ja väkivalta näillä mailla. Nyt ovat meillä asiat hyvin; onpa meillä uusi hallituski. Ja tämä seikka onki syynä siihen, että vapaasti saamme oikeuksiamme nauttia. Sillä minä julkean sanoa: Nämä herkut, jotka nyt edessämme näemme, ovat teidän kukkaronne isommaksi osaksi maksaneet. Mutta oikeus aina voitolle pääsee ja rehellisyys maan perii. Ettäs asiat näin ovat, siitä olette lähinnä Jumalaa, kiitollisuuden velassa itsillenne —"

"Herra rovastille ensi sijassa", sanoi Sormuinen.

"Minä, alhainen Herran palvelija, olin vaan välikappaleena", virkkoi kainosti Herkepaeus.

"Eläköön rovasti!" kuului usean suusta. Nevalainen ja Sormuinen istuivat äänetöinnä eivätkä näyttäneet yleisestä ilosta paljon tietävän.

"Hyvät ystävät Nevalainen ja Sormuinen", virkkoi Herkepaeus, "näytätte närkästyneiltä. Toivon, etten sanoillani liene teitä mitenkään loukannut".

"Päin vastoin", sanoi Yrjö, joka nyt pakoitti hymyn huulillensa ilmaantumaan. "Mutta Nevalaisella ja mulla ovat perheelliset olot semmoiset, että ne nostavat huolten pilvet otsillemme".

"Valitettava asia!" sanoi rovasti. "Nevalaisen uppiniskaisesta pojasta olen kuullut jotai, mutta sinulla, veikkoni, en ymmärrä mitä perheelliset olot voisivat pahennusta matkaansaattaa".

Yrjö kertoi nyt puol'ääneen rovastille asian.

"No, jopa oli hän rohkea, uskallan sanoa", virkkoi Herkepaeus. "Ja mikä etu hälle tuosta ilmoituksesta olisi ollut".

"Mun poikani on häneltä pään pyörälle pannut", sanoi Nevalainen. "He rakastavat toisiaan ja vihaavat lähimpiään. Ennen vanhempia kunnioitettiin ja heidän tekojaan pidettiin viisaina; nyt nuoruus ymmärtää enemmän kun vanhuus, joka hullutuksia vaan toimeenpanee".

"Paljon totuutta tuossa puheessa!" sanoi rovasti. "Ajat ovat pahentumaan päin — tosiaanki", lisäsi hän, keskeyttäen väkinäisen haukottelemisen.

"Sisareni on täällä Hovilassa", lausui Yrjö. "Minä nimitän läsnäolevaiset täällä tuomareiksi ja käsken heidän määrätä, minkälainen rangaistus on sopivin semmoiselle rikokselle. Siinä en armoa ai'o puoltaa, koska rikos on mitä pahinta laatua", virkkoi hän ja tuo kamala välähdys ilmausi hänen silmissään.

"Seneca sanoo: nemo prudens punit, quia peccatum est, sed ne peccetur", jupisi Herkepaeus, lisäten ääneen: "Onko hän tekoaan katunut?"

"Katunut!" naurahti Yrjö. "Kivenkovaan kieltänyt hän on, vaan ei katunut".

"Eikö hän vieläkään tunnusta?" kysyi Herkepaeus.

"Vihdoin on hän tunnustanut, sittenkun asia jo oli muiden todistuskappalten kautta selville saatu", virkkoi Sormuinen.

"Ruoan päälle vähän levähtäkäämme ensin", sanoi Herkepaeus. "Sitten ottakaamme tarkastelun alle tämä merkillinen asia. Sisares tulkoon silloin esiin, niin saan minä — jos suotte sen, hyvät ystävät — hänet tutkia".

"Minä luotan aivan herra rovastin kykyyn ja tiedän teidän muistavan, että Jumala ei ole ainoastaan armias, vaan myös vanhurskas", sanoi Yrjö.

"Hyvästi lausuttu!" virkkoi rovasti, jatkaen sitten: "Nyt ei mitään muuta, kun kiitos olkoon herralle tästäki ateriasta! Osoittakoon Hän vastedeski meille anteliaisuuttaan ja armoaan. Amen".

Kun oli ruokapöydästä noustu, sanoi Sormuinen rovastille: "Saapa nähdä, milloin uljaista tovereistamme saamme kuulla? Tietää kaiketi herra rovasti, että majurin kuormat, jotka täältä ovat Kajaaniin lähetetyt, paluutettiin, kun olivat peninkulman matkaa täältä kerenneet?"

"Kuormat? Mitkä kuormat", virkkoi Herkepaeus. "En ole mitäkään kuullut.
Kerro veikkoseni".

"Asianlaita on seuraava", lausui Sormuinen, hyvin tytyväisenä siitä, että hän ensimäisenä sai rovastille tuon ilosanoman ilmoittaa. "Vähän ennenkun Hovilan olimme valloittaneet, olivat majurin vainukoirat (suokaa anteeksi, vaan vertaus lie sattuva) kerenneet lähettää kaksikymmentä yksi Lieksasta tullutta kuormaa Kajaaniin. Kun tämän saimme kuulla, lähetimme suuren joukon miehiä kuormia paluuttamaan. Koetus päättyi onnellisesti. Kun kuormat olivat vietävät muutaman virran poikki proomulla, olivat meikäläiset kuin haukat Hovilan renkien niskassa; kuormat valloitettiin ja nyt ne ovat taas täällä".

"Hyvä työ!" virkkoi rovasti. "Ne uljaat talonpojat!"

"Ja nyt", jatkoi Yrjö, "nyt odottavat meikäläiset majurin tulevaksi, niinkuin huhu on kertonut. Aikomus on, jos hän vähin voimin tulee, ajaa hänet takaisi tai ottaa hänet vangiksi. Siitäkös ilo syttyisi, jos majuri tuotaisiin tänne tuomiolle! Vaan ainaki saamme ennakolta kuulla, jos ja milloin hän tulee. Minä varoitin Ikosta että, ennenkun hän ryhtyy vastarintaa tekemään, ensin lähettää tänne sana, kun majuri on näkyvissä ja Ikonen kyllä muistaa niin tehdä. Voimme siis rauhassa täällä nauttia voittoamme ja oikeutettua saalistamme; voimme —"

Yrjön puhe keskeytyi. Ikonen hyökkäsi sisään. Hän oli niin hengästynyt, jottei hän voinut sanaakaan suustaan saada. Kun hän pöydällä näki ison olut pokaalin, kallisti hän sen ja melkein tyhjensi sen sisällön, sammuttaakseen janoaan.

"Ethän lie majurin kynsissä ollut?" kysyi Karjalainen. "Siltäpä vähän näyttää".

Ikonen ähkyi ja pyyhki otsastaan hien. Häntä ahdistettiin kysymyksillä siitä, mitä hän oli nähnyt ja kuullut ja missä majuri oli. Hän ryki nyt pari kertaa, katsoen kuulioihinsa, jotka "intenti ora tenebant" (niinkuin vanha Virgilio sanoo) ja rupesi nyt, samoin kuin muinoin Aeneas, retkistään latelemaan.

"Eilen illalla, päivänlaskun aikana", — alotti Ikonen.

"Siinä pakkasessa!" puol'huudahti Karjalainen, jonka muoto runsaasta ruasta ja juomisesta hohti kuin iltarusko.

— "Olimme asettuneet Nuolijärven salmelle", jatkoi Ikonen, "jonne täältä on neljä peninkulmaa. Taloa ei ole siinä lähempänä kun puolen penikulman päässä. Me asetuimme salmen pohjoispuolelle, metsän rinteesen, majuria väijymään. Hevosemme sidoimme puihin kiini; itse kävelimme mäen rinteessä, pysyäksemme lämpyminä, sillä olipa oikia irjanne. Saimme käsivarsiamme aika lailla poikki rintalastaan laputtaa. Pakkanen alkoi aina ankarammin ahdistaa; varpaita alkoi kirvellä ja vilun väreet kulkivat läpi koko ruumiin. Me kirosimme majuria, tuota hartaasti odotettua ja aloimme tuumia, josko kärsisi tässä yön viettää tai pitäisikö Rintalaan, johon oli puoli peninkulmaa, yöksi lähteä. Tämä talo oli syrjässä siitä tiestä, jota majuri oli vaeltava. Siis päätimme kuitenki odottaa saalistamme. Me elähytimme kontistuneita ruumiitamme niillä vähillä väkevyyden aineilla, joita enään jäljellä oli. Vihdoin, puol'yön aikana, kuului metsästä ääniä. Niinkuin kissa hiirtä vartoo, niin meki nyt odotimme, milloin kallis saalis olisi käsissämme. Olimmehan aseilla varustetut. Nyt — hetki oli tullut — yks, kaks — me hyökkäämme tulijain päälle. Ensi reessä ajoi yksi ainoa mies. Me hyökkäämme hänen niskaan kolme henkeä. Nyt on Affleck kiini —"

"Hurraa", huusi Karjalainen ja yleinen riemu ilmausi läsnäolevien muodoissa.

— "Mut ilomme oli lyhyt", jatkoi Ikonen. "Toiset olivat myös valloittaneet kahdet seuraavat re'et. Ensi työ oli avata reissä olevat viina-ankkurit ja viettää pientä voittojuhlaa taivasalla. Ensi re'en mies oli turkkeihin aivan kätkeytynyt. Tuskin kaulus kuorittiin alas ja — hast du mir gesehen, niinkuin Jessenhaus sanoo jotai kummastellessaan — näkyviin tuli Holmströmin kalpea naama —"

"Majurin kirjurin?" huusivat useat.

"Juuri sama mies", lausui Ikonen.

"Seuraavissa reissä ajoi kaksi majurin renkiä", jatkoi Ikonen kertomustaan. "Minä tunnustan, ett'emme olleet juuri hyvällä päällä, kun olimme tulleet näin toiveissamme petetyiksi. Saivat siis vankimme, joista toinen renki ja kirjuri olivat vähän uppiniskaisia, kokea ettei ole hyvä talonpoikien käsiin joutua, kun näiltä maltti on loppunut. Eivätpä edes olis tahtoneet ilmaista, milloin majuri tulisi; vaan sopivilla keinoilla saimme heidät tunnustamaan. Majuri oli seuraavana päivänä (siis tänä päivänä) puolen päivän aikana tuleva Nuolijärven salmelle. Aikomus oli meillä estää majurin tuloa ja rengit lupasivat antaa meille hyviä neuvoja, miten majurin pääsy paraiten ehkästäisiin. Koska vankimme voivat olla meille suureksi avuksi, vannotimme heidät ettäs pitäisivät meidän puolta. Me asetuimme syvän laakson törmille ja olisimme varmaanki saaneet kauniin saaliin, mutta rengit, jotka me, heidän vannottuaan, päästimme irti, hyppäsivät äkki arvaamatta hevostensa selkään ja pujahtivat käsistämme niinkuin kärppä metsään, antamaan majurille tiedon aikeistamme".

"Ja kuinka voitte te Hovilaisten sanansa pitäväisyyteen luottaa", sanoi Nevalainen kärtyisästi. "Ajattelemattomat! Nyt on vaara kohta ylitsemme".

"Vaaraa emme pelkää enemmän kun sinäkään", lausui närkästynyt Ikonen.

"Se kohta nähdään ja hyvä jos niin on", virkkoi Sipo Nevalainen.

"Majurilla on kolmekymmentä sotamiestä muassa", sanoi Ikonen. "Emme siis mitenkään olis voineet häntä vastustaa".

"Se on totta", sanoi Sormuinen. "Te olette tehneet minkä olette voineet. Nyt valmistaukaamme vastarintaan. Tän'iltana tulee Hovilassa tapahtumaan pesän jako".

Useat nauroivat tälle kokkapuheelle.

"Majuri on tervetullut, jos hän suostuu jakamaan kanssamme ryöstetyn omaisuutensa. Muutoin tulee hän vihollisenamme tai kuinka ystäväni?" virkkoi Herkepaeus.

"Oikein", kuului yleisesti.

Ruokapöydät korjattiin nyt piakkoon pois. Monen päiväinen juhlatuuli alkoi käydä totisemmaksi. Kukin tiesi majurin olevan sen miehen, joka ei ketään, jolle hän vihassa oli, säästänyt. Nyt erittäinki, jos milloinkaan, oli Affleckilla syy osoittaa ankaruuttaan. Sen kukin sisässään tunsi, vaikk'ei suinkaan sitä kellenkään ilmaissut.

XV.

Simo Affleck.

Nyt ruvettiin ajattelemaan, miten vihollista parhaiten vastaan otettaisiin. Talonpoikain lukumäärä nousi tosin satoihin, sillä yhä edelleen oli uusia tulvannut Hovilaan "pesän jakoa" suorittamaan; vaan heiltä puuttui sitä järjestystä, jonka puutteessa suuretki voimat eivät sanottavia matkaansaa. — Majurilla taas puolestaan oli harjaantunutta väkeä, joka hehkui innosta saada näyttää, miten sodassa käy.

Hovilan isossa pirtissä pidettiin lyhyt neuvostelu. Sitten lähdettiin puollustustoimiin. Kun monta kättä löytyi, voitiin vähässä ajassa paljon matkaansaada. Talonpojat rakensivat itselleen varustuksia, joiden takaa voitaisiin ampua. Kujalle rakennettiin, lähelle Hovilaa, hirsistä korkea rintavarus. Hovilassa olevia ampumavarastoja jaettiin yleisölle niin kauan kun piisasi.

Vangittu majurin vartiaväki oli saanut vihiä herransa tulosta ja sitä täytyi jättää vartioimaan jonkimoinen lukumäärä talonpoikia.

Lyhyt Joulukuun päivä oli loppunut; hämärä sulki vaippaansa maan. Taivas oli sekeissä; idästä nousi täysikuu runsaalla valolla valaisemaan lähimmän tulevaisuuden kohtauksia. — Itsekuki riensi osoitetulle paikalleen; suurin osa asettui kujalle rintavarustuksen luo, jota tietä majuria odotettiin tulevaksi. Täällä johti pitäjäsluutnantti Ahlholm; myös Sormuinen, Karjalainen ja Ikonen olivat täällä. Kartanolle oli asettunut jommoinenki joukko varuilla olemaan, jos majuri tulisi jotaki takatietä. Tätä joukkoa komensi Sipo Nevalainen; täällä olivat myös Turuinen, Tikka, Sykkö ja (älkäämme unhottako) rovasti Herkepaeus. Hän sanallaan kehoitti talonpoikia puollustamaan oikeuttaan ja lupasi Jumalan apua heille.

Syviin ajatuksiin vaipuneena seisoi vähän erillään toisista musköötiä vasten nojaantuneena Sipo Nevalainen. Hän katseli kirkasta taivasta, josta suloinen kuu ja suurimmat tähdet niin tyyneesti loistivat maahan.

"Oi te kirkkaat valot tuolla avaruuden äärettömässä valtameressä!" puhui itsekseen Sipo. "Juhlallisessa hiljaisuudessa siellä nautitsette vapauttanne niistä pienistä jokapäiväisistä huolista, jotka meitä, tomun lapsia, ahdistavat. — Tuntuupa ikääskun korvissani kuulisin kiitoskuorinne nousevan Ijankaikkisen istuimen eteen. Mutta me saamme alati riitaa, sortoa ja katkeruutta kärsiä niin kauan, kunnes täältä muutamme joko teihin, Onnelan valoisille valkamille taikkapa oloihin, jotka ovat näitä vielä kolkompia".

"Olinhan minäkin kerran onnellinen", jatkoi Sipo mietteitään. "Toivon ruusuvalossa hohti mailma edessäni; olin rikas, mulla oli kaunis, mua hellästi rakastava vaimo ja reippaita lapsukaisia. On mulla nytki tavaraa, vaan rakkaus puuttuu ja silloin puuttuu kaikki: sen nyt tunnen. — Mutta olenko itse syypää tähän muutokseen?"

Sipon muoto synkistyi. Pyhän Augustinon praedestinationioppi, joka niin monen etevän sielun kaikkina aikoina on hurmannut ja vanginnut, oli myös Nevalaisen mieleen alkanut juurtua.

"Mitäs tässä lörpöttelen", virkkoi Sipo ynseästi. "Kukin on kohtalonsa orja; siis pois kaikki tuhmat epäilykset; astukoon rintaani rautainen lujuus ja into, sillä ratkaiseva hetki, sen tunnen, lähestyy".

Sipon viime lause johti takasi hänen ajatuksensa sen laveilta retkiltä tosi olohin. Hän astui joukkonsa luo ja rupesi sitä järjestämään.

Jättäkäämme hetkeksi Nevalainen ja muut Hovilan puollustajista odottamaan ryntäystä.

Maantiellä, lähellä Hovilan kujan suuta seisoi mies, joka näytti miettivän kujalle kääntyä, vaan joka oli pysähtynyt, kuullessaan etempää maantiellä säännöllistä astuntaa. Kohta oli joukko saapunut yksinäisen miehen luo.

"Kuka siellä?" ärjäsi muuan jyreä ääni, joka kuului hevosen selästä ajajan suusta, joukon etupäästä.

"Mies, joka rakastaa isänmaataan ja sen puoltajia ja tahtoo sen sortajille kostoa", kuului vastaus.

"Nimes?" kysyi ääni hevosen selästä.

"Juhana Nevalainen", vastasi se, jolta kysyttiin.

"Juhana Nevalainen", kertoi kysyjä. "Semmoista ei löydy Nurmeksessa".

"Hän on Sipon poika", lausui usea joukosta. "Kyllä me hänet tunnemme".

"Hän on meidän puoluetta eikä Ryssän ystävä", sanoi muuan.

Mies hevosen selässä oli hetken ääneti. "Mitäs tässä seisot?" kysyi hän taas Juhanalta.

"Morsiameni on Hovilaan ryöstetty ja tahdon hänen pelastaa, menköön vaikka henkeni".

"Tuo kuuluu kummalta", lausui ratsastaja, joka vieläi oli selin kuutamaa, niin ettei hänen muotoaan voinut eroittaa. "Mitä morsiamesi voi Hovilassa" — Hän keskeytti puheensa, lisäten äkkiä: "oletko vakooja?"

"Henkeni on teidän vallassanne, herra majuri. Minä pyydän teidän turvissanne päästä pelastamaan onnetointa morsiantani, jonka tunnotoin veli on kodostaan riistänyt ja talonpoikain tuomittavaksi vienyt, sen vuoksi, että neito Hovilaan ilmoitti retkestä Käkisalmeen, joka siten estettiin".

"Minä luotan sinuun", sanoi Affleck. "Kymmenen miehen seurassa saat tuolta pienen rakennuksen takaa hyökätä pihalle. Minä kuljen kujaa suoraan".

"Pieni rakennus on poltettu", virkkoi Juhana.

"Helvetti!" karjasi majuri. "Miehet!" lausui hän miehilleen.
"Muistakaat talonpoikia!"

Uhkaava aseiden kalina kuului.

"Jessenhaus on huonosti puoltanut itseään, arvaan", jupisi majuri yhteenpuristetuin hampaiden välistä. "Mutta annappas minä saan nuo riivatut taulapäät kynsiini, niin makkara-selkinä heidät laitan täältä liikkeelle. Pieni rakennus porona; tiesi mitä muuta tomppelit ovat toimineet!"

"Tuosta teidän tie menee", viittasi majuri kymmenelle, joita Juhanan tuli seurata. "Älkäät ennen hyökätkö, ennenkun tämän pistoolin laukasen kujan puolelta. Vasempahan. Marsch!"

Ne kymmenen erosivat nyt muista, jotka kääntyivät kujalle,

Kuutama valaisi nyt selvästi miestä hevosen seljässä. Hän oli leveä hartioinen, iso kasvultaan. Päässä oli hällä kypärä, jonka alta tuijottivat eteensä silmät, kooltaan verrattavat Venäjän kolikoihin. Naama oli ryppyinen ja erittäinki pisti silmään kaksi syvää juopaa suun kummallai puolen. Posket olivat lihakkaat, ikääskun hermottomasti riippuen alaspäin, vetäen suupieletkin samaan suuntaan. Partaa ei näkynyt nimeksikään.

Talonpojat rintavarustuksen luona kuulivat ensin hevos- sitten ihmisjalkojen kopinan ja olivat valmiit vastustukseen. Pitäjäsluutnantti Ahlholm rohkeutti talonpoikia sanoen saattavansa tapella yhtä hyvin kuin Affleck'in.

"Älkää ampuko ennenkun ne p——leet ovat kymmenen askeleen päässä", sanoi hän.

Mutta kymmenen askeleen päähän rintavarustuksesta ei Affleck vienytkään sotamiehiään. Hän marsitti ne kujalta pellolle ja pakotti täten talonpojat luopumaan rintavarustuksestaan, josta täten ei ollut mitään hyötyä.

"Ampukaat ne pedot", huusi Ahlholm. Pamauksia kuului, vaan laukaukset eivät vahinkoa matkaan saaneet. Affleck kielsi miehiään ampumasta ja läheni lähenemistään Hovilan isoa rakennusta, jonka takana Sipo Nevalainen joukkoneen seisoi.

Nyt kuului pistoolin laukaus. Juhana miesten kanssa hyökkäsi pihalle. Juuri kun hän tallin nurkan ympäri kääntyi, kavahti hän, nähdessään isänsä seisovan miesjoukon etupäässä.

Sipo Nevalainen, huomatessaan poikansa, kalpeni. Hänen kädestään putosi muskööti; hän tirkisteli äänetöinnä poikaansa, ikääskun aaveesen. Poikansa Affleckin väessä! tämä oli näky, jota isän oli vaikea käsittää.

Hetken seisoi isä näin ikääskun lumottuna. Sitten hän puhkesi puhumaan: "Miehet! Tuossa tulee poika isäänsä asevoimalla vihollisen valtaan antamaan. Katsokaat! Hän julkeaa mua silmiin katsoa".

Sipo sieppasi pudonneen musköötinsä, kohotti sen ja viritti hanan. Hän tähtäsi. Juhana seisoi kuin kivettyneenä; hän ei voinut paikalta liikahtaa. Pamaus kuului. Ruudin savu esti Sipon selvästi näkemästä eteensä. Kuitenki huomasi hän Juhanan kaatuvan.

Yleinen hämmästys tästä teosta pian johdettiin muualle. Affleck oli juuri kartanolle tulemaisillaan.

Vielä hetki ja sotilaiden riemuhuuto kajahti kartanolla. Pyssynperien ja miekkojen kalske kaikui ylt'ympäri ja piha oli kohta ruudinsavua täynnä.

Erinomaisella kylmäkiskoisuudella johti majuri mustan ratsunsa selästä rynnäkköä. Talonpojat siirtyivät kohta ulommaksi majurin uhkaavasta läheisyydestä. Muuan talonpoika rohkesi majurin hevosta suitsesta tarttua kiini, vaan pistoolin laukaus ajoi kohta tämän rohkean ulommaksi.

Yleinen häiriö alkoi talonpoikien puolella valloille päästä. Ne, jotka Hovilan varustusväkeä vartioivat, alkoivat peljätä kohtaloaan ja jättivät vartioittavat omiin valtoihinsa. Kohta Jessenhaus, Björn ja Arnkijl tulivat näkyviin; heidän lisäksi muutaki suojelusväkeä alkoi ilmaantua.

Rovasti Herkepaeus, jonka virkatoimiin sota luonnollisesti ei kuulunut, koska hän joka pyhä kirkossa lausui: "maassa olkoon rauha ja ihmisille hyvä tahto", oli jo, ensi laukauksia ammuttaessa, mennyt "katsomaan, josko vielä enemmän Affleckiläisiä olis tulossa". Samoin uljas pitäjäsluutnantti Ahlholmki, joka "ei p——lettäkään peljännyt", oli muuttanut eri näyttämölle, jossa ei näin hullusti asiat käyneet.

Useimmat talonpojista, nähden vastarinnan turhaksi, olivat paenneet taistelukentältä. Sipoakaan ei näkynyt.

Sallimus ei ollut suonut isän saavan lopettaa poikansa hengen. Kuula oli sattunut Juhanan oikeaan olkapäähän. Kun taistelu oli lakannut, nousi hän pystöön ja astui isoon pirttiin, jossa häneltä vedellä pestiin haava. Hän pantiin sitten vuoteelle levähtämään. Veren vuodatus oli hänen aivan kalpeaksi tehnyt.

Majuri kutsui nyt Hovilan suojelusväen ynnä ne talonpojat, jotka oli kiinni otettu, Hovilan isoon pirttiin. Hän tutki ensin asiain laitaa, talonpoikain tullessa Hovilaan.

"Pietari Jessenhaus", sanoi Affleck; "vuodeksi olet erilläsi palveluksestani. Sinä olet huoletoin poissaollessani. Se ei kelpaa".

Björn hieroi hiukan kämmeniään.

"Arnkijl", sanoi majuri, "sinulla löytyy kykyä, älyä ja samassa kestävyyttä. Sinä olet mun ensimäinen veronkantajani tästä hetkestä edelleen, niin kauan kun sen luottamuksen ansaitset".

Arnkijl kumartui syvään. "Herra majuri, minä olen aivan ansiotta ja kokematoin —"

"Kyllä; älä mulle selvitä; me tunnemme toisemme", katkasi majuri puheen.

Elsa seisoi muiden joukossa. Hän oli pelvosta kalpeaksi mennyt. Ilon puna nousi hänen poskilleen, kun hän näki Juhanan.

"Ahaa", lausui Affleck. "Tuossa varmaan on morsian. No, Nevalainen,
Herran nimessä, ota neitonen haltuusi".

"Miten voin teidät palkita?" lausui Juhana liikutettuna.

"Minä olen jo palkittu", lausui majuri puoleksi katkerasti, puoleksi alakuloisesti. "Minä en ole Nurmeksessa kiitosta vielä kuilut — enkä tahtonutkaan", lisäsi hän ylpeästi, ikääskun häveten edellisiä sanojaan.

"Herra majuri", kuului oven puolesta valittava ääni, joka oli vanhan toimeliaan Matleenan, kokin: "ne hävyttömät ovat syöneet piirakaiset, ispinät, poronlihat, pöystit ja kaikki muut parhaat palat ja juoneet pikatongit, ranstit ja portviini-pullon suuhunsa. Rovasti joi portviiniä".

"Lohduta itses vanha, uskollinen Matleena", lausui Affleck. "Nurmelaisten vero tältä vuodelta nousee 200 prosenttia ja sitten ostetaan uudet viinit ja paistit. Ymmärräthän?"

"Armollinen majuri; minä olisin ne konnat liha-my'yksi hakannut", lausui tiitterä kokki.

"Kyllä", — virkkoi majuri — "Aika on levolle mennä. Pane nyt, mummoni, pöydälle, mitä kokoon saat. Meillä on h——tinlainen nälkä".

Matleena hyökkäsi toimeensa ja kohta oli ruoka pöydällä. Majuri tovereineen hotasi hontoonsa minkä jaksoi. Sitten panivat väsyneet sotilaat levolle ja aamu-yötä nukkuivat kaikki, pait neljä sotamiestä, jotka vartiolla olivat, majurin tilalla. — Juhana ja Elsa eivät nyt uskaltaneet lähteä kotiinsa, vaan jäivät majurin käskystä yöksi Hovilaan.

XVI.

Sipo Nevalainen.

Oli aamuyö. Hovilan kujan suussa astuskeli muuan mies horjuvin askelin eteenpäin. Kalpea kuu valaisi matkustajan yhtä kalpeata muotoa, jossa viha ja epätoivo kuvausivat. Silloin tällöin katsoi matkustaja Hovilaa, pudisti kohotettua nyrkkiään sinnepäin ja puri hammasta. Vaivaloisesti kulki henki miehen rinnasta, lyhyesti ja kähisten.

Sipo Nevalainen pyyhki hiukset pois otsaltaan, jonka kylmä hiki peitti.
Hän seisahtui ja kuunteli; kaikki oli hiljaa.

"Tällä kertaa on voitto siellä", jupisi Sipo, "vaan eletäänhän eteenpäin! Eletään! Hahhaah. Sinä olet, elämä, lysti!"

"Jo lämmitti koston suloinen tunne rintaani", jatkoi Sipo mietteitään. "Vaan lyhyt oli se ilo, liian lyhyt, ja poikani! — Sen hän ansaitsi. Mitä hänestä kysyisin. Ei hänkään minusta pitänyt. Ei. Yhtä yksin olin hänen eläessään, kun nytki. — Mutta asioiden pitää muuttuman. Toisen kerran pitää vielä mun saada koston iloa maistaa. Oi, kun tuo kirotun Affleckin pesä äärettömänä tulimerenä leimahtelisi ja Affleck, nuora kaulassa, hirsipuussa keikkuisi! Hahhaah".

Näin astui Sipo, kuumeellisesti haaveksien, eteenpäin. Voimattomassa raivossaan hän ensin mietti kaikenlaisia mahdottomuuksia; vihdoin alkoi tyvenempi mieliala hänessä valloille päästä. Hänessä vakaantui päätös uudestaan matkustaa, saamaan Venäjältä apua kostonhankkeisinsa Hovilaisia vastaan. Tällä kertaa hän päätti vaeltaa ainoastaan Savonlinnaan, jota Venäläiset vielä piirittivät. Hän toivoi täältäki liikenevän jonku satakunnan miehiä Affleckin karkoittamiseen. Lähdön pitäisi välttämättömästi heti tapahtuman; sillä ei hän voinut tietää, jos majuri jo huomenna kulkisi pitäjää ympäri sotamiehineen, kurittamassa kapinallisia talonpoikia ja heiltä veroja kiskomassa. Nyt arvatenki verojen kultainen aikakausi koittaisi. Olihan Affleckilla sotaväkeä; mitä hän muusta kysyi.

Sipo oli tullut paremmalle tuulelle, kun hän taaski varmaan tiesi, mitä oli tehtävää. Hän saapui kotiinsa, kokosi rahansa ja muut kalleuksensa, joita ei juuri paljon ollut ja pisti ne taskuihinsa. Sitten hän herätti renkinsä ja käski valjastaa parhaan hevosensa.

Renki hieroi silmiään. Hänen teki mieli kysyä, mihin näin varhain matka veti; vaan Sipo tavallisesti piti tuumaansa itsekseen ja ilmoitti ne ainoastaan vaimolleen, tämän eläessä. Nyt hällä ei ollut ketään uskottua.

"Minä lähden matkalle", sanoi Sipo rengilleen. "En viipyne poissa enemmän kun kolme, neljä päivää. Varjele talo Hovilaisilta. En mielelläni nyt kotini jättäisi; vaan tulevaisuuden turvan vuoksi sen teen".

"Mutta eikö Juhana tule hoitamaan —?"

"Vaiti", sanoi Sipo kärtyisästi. "Juhana ei nyt tule hoitamaan mitään".

Sipo istui rekeen ja löi virkkua vitsalla. Se lähti aika vauhtia kartanolta; sillä Sipo ei ennen vielä kertaakaan ollut kartanolta lähtien hevostaan lyönyt.

Kumma tunne nousi Sipon rinnassa, hänen nyt kotoaan lähtiessään. Entiset onnellisemmat ajat johtuivat hänen mieleensä. Vaan hän kukisti kohta tunteensa.

Aika alkoi lähestyä, jolloin hopeankarvainen kuu oli menettävä valaisemis-valtansa. Sinertävän-punaisena hohti itäinen taivaan ranta; se muuttui vähitellen tulipunaiseksi, sitten kellertäväksi ja sahramin karvaiseksi. Kohta päivän kultainen ruhtinas oli ilmaantuva, valollaan ilahuttamaan näitä seutuja pitkän yön jälestä.

Mutta Sipolle tämä valo tuntui vastenmieliseltä. Ensi kerran elämässään hän toivoi päivän viipyvän tulemasta.

Ei kaukana sen tien varrelta, joka Nurmeksesta johti Pielisiin ja jota Sipo nyt kulki, oli Horman Mallan talo. Kolmas vuorokausi oli kohta kulunut siitä, kun Sipo oli noidan tavannut. Tämä aikoi nyt lähteä Hovilaan, jossa hän luuli Sipon vielä olevan. Mutta aamulla ulkona kävästessään oli hän muutamalta mieheltä saanut kuulla majurin palauksesta ja talonpoikien karkauksesta, jopa Siponki julmasta ampumiskoetuksesta. Tästä ilmoituksesta noita tuli iloiseksi, koska hän varmaan arveli Sipon nyt olevan siinä tilassa, jotta hän tarvitseisi taaski Mallan apua, jota hän ei kuitenkaan ennen saisi, ennenkun hän oli valansa täyttänyt. Noita siis taaski siivosi itsensä, pani ylleen parhaat vaatteensa ja lähti astumaan maantielle, joka johti Nevalaisen taloon.

Aamuvalossa noita huomasi hevosella ajajan tulevan häntä vastaan. Lähemmäs tultuaan, tunsi hän helposti miehen ja hevosen. Myös Sipo tunsi kohta noidan ja rupesi lyömään hevostaan; vaan samassa noita oli reen luona ja puikahti sen kannoille.

"Suo mulle kyytiä vähän matkaa, että saadaan tuumailla", lausui noita.
"Mihin matkasi Nevalainen? Ja miksi noin koetit minusta päästä?"

"En ole sulle minkäänlaisen tilin velvollinen", sanoi Sipo. "Aika on mulle tärkeä; sen vuoksi ai'oin koettaa päästä sun pitkistä puheista".

"Hoo", virkkoi Malla ja hänen silmänsä välähti. "Ja valasi? Sen olet ehkä unhottanut".

"Siitä puhutaan, kun kolmen, neljän päivän päästä palaan", lausui
Nevalainen.

"Vain niin", virkkoi ivallisesti noita. "Mutta minä pelkään että et palaakaan".

"Sun pelkosi ei minuun koske", lausui Sipo. "Nyt on parasta että menet pois kannoilta tai pysähytän hevosen ja annan sulle lähdön".

"Vain niin, sinä, urhoollinen valapatto", sanoi uhkaavasti noita. "Mutta minullaki on neuvo sulle annettava: Nyt on parasta, että käännät hevosesi ja palaat kotiisi, jossa vala ensin täytetään; sitten kostosi hankkeet voivat toteentua; muutoin eivät".

"Pois, hurja noita", huusi Sipo. "Sinä helvetistä heitetty kiusaaja; anna mun olla rauhassa".

Nevalainen koetti kääntyä, sysätäkseen noitaa pois takaansa. Vaan hevonen, joka Sipon huutoa oli säikähtänyt, juoksi niin kiivaasti, ettei tämä voinut aikeensa toteuttaa.

"Valmistu nyt ilmaumaan Hänen eteen, jonka lupauksellas olet pettänyt", virkkoi säälimätöin noita. "Viimme hetkesi lähestyy".

Sipo veti ohjaksia, saadakseen hevosen pysähtymään, sillä hän arveli vaaran olevan lähellä. Vaan armoton noita käski hevosta ja se totteli, mennen täyttä vauhtia eteenpäin. Olipa kumma nähdä tätä menoa: Noita monikarvaisessa pu'ussaan seisoi kuin helvetistä tullut henki uhrinsa takana.

Kauhistuksen huuto pääsi Sipon huulilta. Hän tunsi kaulansa kutistuvan; hänen kaulasuonensa alkoivat pullistua; samoin silmät. Hänen muotonsa muuttui ensin punottavaksi, sitten siniseksi; silmät menettivät luonnollisen värinsä ja menivät lasimaisiksi. Onnetoin ei voinut paikalta liikahtaa… Noita oli hänen kaulaansa heittänyt silmukan, jolla hän uhrinsa kuristi.

Kun noita näki hengen paenneen hänen uhristaan, heitti hän hevosta vitsalla ja hyppäsi samalla pois kannoilta.

Ei ketään matkustajaa sattunut tielle, silloinkun murha tapahtui. Vasta myöhemmin oli kaksi miestä nähnyt hevosen hölköttelevän maantietä pitkin. Kun tulivat lähemmäksi, näkivät ajajan istuvan reessä hengetönnä, kauheasti eteensä tuijottaen.

Murhaa tutkittiin ja noitaa alettiin vihdoin pitää epäluulon alaisena.
Vaan todistusta ei voitu kyllin saada ja asia jäi siis sikseen.

XVII.

Loppu.

Lähes puoli vuotta oli kulunut edellämainitusta tapauksesta. Kirjoitettiin nyt 1711. Sodan i'e painoi yhäti Suomea. Kurjuutta nähtiin kaikkialla. Taudit ja nälkähätä olivat sodan kauheita liittolaisia: kaikki yhteen ihmiskunnan kolme kovinta vitsausta. Nyt oli kevät luonnossa, vaan talvi oli ihmisten sydämmissä.

Oli kaunis aamu toukokuun lopulla. Lintujen riemulaulut kajahtivat ylt'ympäri; sinitaivaalta paistoi lämmittävä aurinko. Vaan ihminen astui alakuloisna tämän ilon keskellä. Harvasta kuului kyntäjän tai kylväjän laulu; sillä harvalla oli kylvämistä ja jolla oliki, se epäili panna siemenen maahan, koska ei tiennyt, jos hän saisi elon korjata.

Tahdomme nyt johtaa lukijan muutaman semmoisen luo, joka uskalsi maan poveen uskoa kalliin jyvän, toivoen, Jumalan avulla, saavansa siitä hedelmänki pitää.

Tuolla pellolla astuu, vakka kädessä, kymärässä mies. Hän on nyt yhden saran kylvänyt ja menee tuonne metsän rinteesen vakkansa täyttämään sekä itseään virvoittamaan raittiilla juomalla, jonka oli juuri tuonut talon kellarista nuorenpuoleinen vaimonpuoli.

"Elsa", sanoi nuori mies, "me uskomme tulevaisuuden toivomme maan poveen. Uskokaamme ettei Luoja meitä eikä maatamme, tätä kallista isiemme maata, liian ankarasti rankaise, vaan armossa kääntää muotonsa puoleemme". Näin sanoen katsoi Juhana — joka, niinkuin lukija arvannee, oli kylväjä — lempeästi Elsaan, joka nyt kolme kuukautta oli ollut hänen vaimona.

"Me olemme vaarassa tottuneet Herraan luottamaan", lausui Elsa, "ja se luottamus ei ole meitä koskonkaan pettänyt".

Lauhkea ahva suhahti kuusien latvoissa ja ikääskuin vakuutti Elsan sanat.

Nuori vaimo käänti sattumalta silmänsä vakan laitaan. Huokaus nousi silloin hänen rinnastaan. Juhana uteli tähän syytä. Elsa viittasi vakanlaitaan, jossa näkyivät kirjaimet S.N.

"Älä, armahani, tästä huoli", lausui Elsa, joka pelkäsi että tuo muisto saattaisi Juhanan pahalle tuulelle.

Juhanan muoto tosin aluksi synkistyiki, vaan kohta hän malttoi mielensä ja sanoi: "Surullisen muiston tuo merkki herättää ja surkuteltavan. Vaan minä, jolle Luoja soi näin suuren onnen suurten vastoinkäymisten jälestä, en tahdo tuomita, etten tuomituksi tulisi".

"Olemmehan tosiaanki onnelliset", lausui Elsa hiljaa. "Vaikka veljenikään ei liittoamme siunaa, olen tytyväinen".

"Jos ei hän olis kipeäksi tullut ja haudan partaalle joutunut, ei hän suinkaan olis yhtymiseemme suostunut", virkkoi Juhana. "Se on kuitenki rumasti tehty, että pelastuttuaan koettaa peräytyä siitä, minkä vaaran hetkenä on luvannut".

Nyt Juhana nousi ja aikoi lähteä toista sarkaa kyntämään, kun samassa muuan piika tuli juosten sanomaan, että kartanolle oli saapunut vieraita — vanha miehen- ja vaimonpuoli — jotka heti tahtoivat nähdä Juhanan.

Tämä — puoleksi närkästyen, puoleksi kummastuen siitä, ettei hänen vaimoaan haluttu nähdä — lähti astumaan taloon. "Enpä tiedä ansaitsevatko nuo sinun nähdäkään, ne höperöt", lausui Juhana Elsalle; "vaan tulehan kuitenki hetken päästä jälestä". 'Oliskohan heillä jotaki sanottavaa, joka Elsaa voisi surettaa', ajatteli hän itsekseen.

Pihalla seisoi vanha, arvokkaan näköinen mies. Vähän matkaa hänestä seisoi vaimonpuoli, myöski ikäpuoli.

"No, totta mar, Juhana, oletko kihloissa?" ärjäsi vanhus, nähdessään
Juhanan.

"Terve, sydämellisesti tervetullut, vanha setä", huusi Juhana. "Yhtä suora ja reipas kuin ennenki".

"Ja sinä sama jalo poika, kun ennen lähtöäsi meiltä", huudahti vanha
Jaakko. "Sinä kunnon poika!"

Vanhus sulki Juhanan rintaansa kohden. Kyynel kiilsi hänen silmissään ja hän sanoi: "Siitä asti kun meiltä lähdit, ei näin onnellista hetkeä ole meillä ollut — ei, peto vieköön".

Vanhus polki puujalalla tantereesen, jotta se tömähti. Nyt Elsa saapui kartanolle.

"Tässä on vaimoni; tuossa setä Jaakko ja täti Matleena, josta sulle,
Elsa, niin usein olen puhunut".

Vanha Nevalainen tuijotti tuohon suopeannäköiseen Elsaan ja hänen ihmettelemisensä ei tahtonut loppuakaan. Vihdoin hän puhkesi puhumaan, muka itsekseen, vaikka hän huusi: "Tuo kies'auta kelpaa! Tuskin olit sinä Matleena tyttönä — no no — ainaki yhtä kaunis — hm — se on tietty".

Kun vanha Jaakko oli ihastuksensa alkupuuskat purkanut, astuttiin sisälle, jossa nuori, hilpeä ja kaunis emäntä kohta osoitti kykyään taloudellisissa toimissa varsin tyydyttävällä tavalla. Vanha Jaakko tuskin voi silmiään kääntää tuosta viehättävästä emännästä ja Matleena-mummo myönsi, että Anna Säämingillä (joka, sivumennen sanoen, oli naimisissa hänki) ei voinut "lähestulkoonkaan" Elsalle vertoja vetää.

Rakkaiden vieraiden kunniaksi tuotiin nyt kellarista parasta juotavaa ja nuoren sekä vanhan parikunnan onneksi tyhjennettiin pikarit. Vanhan Jaakon temperaturi kohosi vähitellen korkeampiin asteviivoihin. Hän rupesi puhelemaan Varsovan rynnäköstä ja muista merkillisistä tapauksista "siihen aikaan".

Vaan yksi pilvi nousi hetkeksi pimittämään yleisen ilon päiväpaistetta. Vanha Matleena sattui kysymään, josko Sipon murhaajasta oli selkoa saatu.

"Ole ääneti hänestä, joka isänmaansa petti", huusi Jaakko. "Olkoon hänen nimensä ikuiseen unhotukseen haudattu".

"Jätä kosto Herralle", huusi Matleena.

"Tuli ja leimaus", ärjäsi Jaakko. "Semmoinen, joka isänmaansa pettää, hänestä ei ansaitse puhua. Hän on tuomionsa saanut. Jaa — Älä keskeytä mua, Matleena. Sipo oli ennen mies, vaan hän ei koetuksen aikana kestänyt, vaan laukesi — mutta tuossa istuu poika, joka isänmaataan tietää arvossa pitää. Sinä kunnon poika!"

Juhana, joka huomasi että hänen isästään ei ollut hyvä nostaa kysymystä vanhan Jaakon läsnäollessa, jolla oli oma ajatuksensa asiassa, jota ajatusta ei mikään ihminen olisi voinut hänessä muuttaa tai edes lieventää, johti puheen toiselle tolalle. Kohta vanha Jaakko taas oli sama herttainen, hyväntahtoinen mies kuin tavallisesti.

Näin kului rattoisasti tämä päivä ja seuraavatki, jotka vanha Jaakko vaimoneen vietti veljensä pojan luona. Suurella kaipauksella erosivat vanhat ja nuoret, säilyttäen toisistaan muiston, suloisen ja kauniin kuin ihana kevätpäivä.

* * * * *

Rahvaan vehkeet Affleckia vastaan raukesivat tällä kertaa. Pari vuotta myöhemmin Pielisläiset rupesivat vastustamaan Affleckia. Näitä kukistaakseen ja veron maksuun pakoittaakseen oli Affleck kreivi Nierrothilta pyytänyt ja saanut 100 ratsumiestä. Kun Venäläiset tämän kuulivat, pelkäsivät he näiden ratsujen hyökkäävän Pielisistä rajan yli ja lähettivät rajaa suojelemaan 300 rakuunaa ja 160 kasakkaa. Mutta kenraalimajuri Lybecker, tuo "Ison vihan Klingspor", Nierrothin jälkeinen päällikkö, oli kutsunut nuo 100 ratsua pois. Seutu joutui täten turvattomaksi. Venäjän sotaväki tuli nyt rajan yli, yhtyi Pielisläisiin ja yhdessä nyt lähdettiin Kajaaniin, jossa oli työnä kostaa noista ryöstetyistä sarkatukoista. Maaliskuussa 1712 tapahtui paljon julmuuksia Kajaanissa, Paltamossa ja Sotkamossa. Turunkorvan talo Sotkamossa, jossa Affleck asui, rosvottiin ja poltettiin, Affleckin rouva, 7 lasta ja 7 palveliaa vietiin vankeuteen Venäjälle, josta eivät koskaan palanneet. Sanotaanpa Affleckin ei huolineen maksaa heidän pääsemisensä lunnaita.[7]

Simo Affleckin loppu oli surullinen. Hän ampui itsensä Pielisissä toukok. 9 p. 1724.[8]

Arnkijl Sarkasodan aikana menetti ei ainoastaan vähäisen omaisuutensa, kaikki kirjansa ja paljon kantamia verorahojaan, vaan sai itsekin kärsiä paljon kiristystä ja kuristusta, josta vasta pääsi puoli hengissä ja aivan alastoinna.[9]

Jessenhaus tuli Sarkasodan aikana varsin mainittavaksi. Hänen, kahden sotamiehen kanssa, lähetti nimittäin tulliverokantaja Juho Hoffrén (Jessenhausin appe) takavarikkoon ottamaan nuo 4300 kyynärää Venäjän puolelta tuotua sarkaa, joista vero jo kerran oli maksettu. Tämä teko matkaansai Sarkasodan.

Viiteselitykset.

[Footnote 1: Nimittäin sen nimisessä linnoituksessa, joka perustettiin v. 1475.]

[Footnote 2: K.A. Castrén: Kertoelmia Kajaanin läänin vaiheista IV. 1650-1750, Siv. 49.]

[Footnote 3: Vähäpätöisinki voi joskus mahtavimmille olla avuksi.]

[Footnote 4: Kauhea akka.]

[Footnote 5: Mukaelma. Vrt. Kutltr. Toinen painos. II 42 ja 43.]

[Footnote 6: K.A. Castrén. Kertoelmia Kajaanin läänin vaiheista vv. 1650-1750, siv. 52.]

[Footnote 7: Kertoelmia Kajaanin läänin vaiheista, siv. 63.]

[Footnote 8: Sama teos, siv. 62, muist.]

[Footnote 9: Sama teos, siv. 61.]