Produced by Tapio Riikonen

LEHTI MYRSKYSSÄ

Kirj.

Ouida

Englannin kielestä suomentanut E. [Elisabeth Löfgren]

Helsingissä, Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kirjapainossa, 1876.

Berceau de Dieu[1] oli pieni kylä Seine-virran laaksossa.

Niinkuin leivonen tekee pesänsä ruohikkoon, olivat muutamat talolliset asettaneet pienet talonsa ja majansa viheriäisten metsäin keskelle, jotka kasvoivat molemmin puolin suikertelevaa virtaa. Se oli kaunis paikka, varustettu jyrkällä kivi-kadulla, joka oli poppeli-puiden ja jalavain suojassa; somain huoneitten olkikattoja peitteli pitkin päivää pilvennäköinen parvi valkoisia ja harmaita kyyhkysiä; siellä oli vanha kappeli, joka oli varustettu punaisella, keilinmuotoisella katolla; ja suuria taloja, jotka olivat peitetyt muuri-vehreällä ja kaikenlaisilla punoittavilla köynnöskasvilla, sekä karpeella, joka kellahti päivän-paisteessa.

Ylt'ympärillä leveni kukkas-rikkaita niitty-maita, missä Normandyn sileä karja lihoi. Tuolla oli suloisia, hämäriä lehtoja, joihin nuorukaiset ja neitoset menivät juhla- sekä pyhäpäivinä kesällä, etsiäksensä lemmen- ja vilukukkia, metsän sinikelloja ja raittiita orjan-ruusuja sekä kaikkia noita lehviä ja kukkasia, jotka tekivät heidän rappusensa lehti-majoiksi ja ikäänkuin toivat kaulus-kyyhkyisen sävelet ja hamppuisen laulun heidän pieneen Herran temppeliinsä.

Berceau de Dieu oli todellakin hyvin vanha.

Ihmiset arvelivat että kylä oli ollut siinä jo Orleans'in neidon aikana; kivinen risti kahdenneltatoista vuosisadalta seisoi vielä kadun päässä, kaivon vieressä pähkinäpuun alla, mihin kyläläiset kokoontuivat juttelemaan auringon laskiessa, kun päivän työ oli päättynyt.

Kaupunkia ei ollut lähempänä kuin neljän Ranskan peninkulman päässä. Tämä paikka oli maakunnassa, joka oli varustettu suurilla metsillä ja hedelmätarhoilla siellä täällä. Sen tuotteet, vehnät, kaurat, juustot, hedelmät ja munat, olivat hyvinkin riittäväiset kansan yksinkertaiseen elämään. Rahvas oli väkevää, ystävällistä, ahkeraa ja onnellista kansaa, joka eli pienen kappelinsa ympärillä ystävyydessä ja hyvässä sovussa.

Ei mikään heitä huolettanut. Sota ja sodan melske, vallankumoukset ja mullistukset, keisarikunnat ja kapinat, sotaiset ja valtiolliset kysymykset, — nämä kaikki olivat tälle rahvaalle tuntemattomia asioita, mistä eivät koskaan kuulleet; mahtavat myrskyt nousivat ja mullistivat maita ylt'ympärillä, mutta eivät koskaan tulleet niin likelle tätä kylää, että olisivat vahingoittaneet sitä, se kun siellä oli yksinäisyydessään niinkuin leivosen pesä.

Vallan-kumouksenkin ankaroina aikoina oli täällä ollut hiljaista. Oli silloin hallinnut aatelisherra linnassa, tuolla kukkulalla, jonka juurella kylä oli. Kansa oli häntä rakastanut, eikä koskaan koettanut tehdä mitä hänelle oli vastoin-mielistä, ja katkerasti he itkivät, kun hän kaatui Jemappes'in tappelussa, jättämättä mitään perillistä, ja hänen linnansa muuttui muurivehreän peittämäksi raunioksi.

Tuon kauhean ajan ukkosen-nuolet tuskin olivat koskeneet tähän paikkakuntaan. Osa parhaimmasta nuorisosta oli tosin marssinut pois taistelemaan Champagnen kentillä marseillaise'n kaikuessa: muutamia isänmaan-ystäviä punaisissa takeissa oli sielläkin käynyt, sekä sotilaita sinisessä virkapuvussa, jotka olivat jakelleet kolmivärisiä kokartia eli merkkejä ja käskeneet heitä kantamaan niitä pyhän jakaamattoman tasavallan nimessä. Mutta rahvas ei ollut ymmärtänyt, mitä tämä merkitsi, ja oli korjannut satonsa, kuulematta ainoatakaan pyssynlaukausta, näkemättä aseitten loistetta viattomilla majoillaan, joten tuon jalon, mutta kamalan ajan kauhistukset siellä eivät jättäneet mitään jälkiä kylän väestöön.

Tosin kyllä Reine Allix, vanhin vaimo heidän parissaan — hän luki enemmän kuin yhdeksänkymmentä vuotta — muisti että hän lasna ollessaan oli kuullut eräänä kylmänä talvis-yönä isänsä ja naapurein keskustelevan matalalla, aralla äänellä, mitenkä eräs kuningas oli tapettu kansan pelastukseksi, ja hän muisti vielä — muistipa hyvinkin, sillä se oli tapahtunut hänen kihlaus- ja kuudentenatoista syntymäpäivänänsä — että eräs ratsumies salaman nopeudella oli ratsastanut kyläkatua myöden, huutaen korkealla, innokkaalla äänellä: "Gloire![2] Gloire! Gloire! — Marengo! Marengo! Marengo!" Hän muisti että kylä oli saanut tästä jonkunmoisen epäselvän käsityksen siitä, että jotakin merkillistä oli kaukana tapahtunut Ranskan maalla, että hänen veljensä, orpanansa ja ylkänsä, sekä hän itse muiden kanssa, olivat menneet korkealle kukkulalle virran rannalle ja siellä rakentaneet aika rovion, jonka punaiset liekit olivat loistaneet koko tuon kummallisen, lämpöisen, kesäisen voitto-yön kuluessa.

Tämän ja tämänkaltaisia muistelmia hän välistä kertoi lapsille, kun he illoin kokoontuivat hänen ympärilleen, pyytäen että hän juttelisi heille jotakin.

Muuten ei mitään muistoja vallankumouksen taikka keisarikunnan ajoista häirinnyt Berceaun rauhaa; ja hän, kun oli näitä kertoellut, tavallisesti lisäsi:

"Minä en ole enää varma siitä, mikä Marengo oli. Epäilemättä joku taistelu, vaan en tiedä missä tai mistä. Mutta myöhemmin me saimme kuulla, että pieni Claudis, tätini nuorin poika, eräs vapaaehtoinen, joka ei ollut täyttänyt yhdeksäntoista vuotta, kuoli mainitussa tappelussa. Jos olisimme sen tietäneet varmaan, emme olisi mitään ilo-valkeaa sytyttäneet!"

Tämä vaimo, joka oli syntynyt noina myrskyisinä aikoina, oli onnellisin olento Berceaun koko kyläkunnassa.

"Minä olen vanha: niin, minä olen hyvin vanha", sanoi hän, nostaen silmänsä rukin-pyörästä, tuolla kun istui talon ovella ja suojeli kädellä silmiänsä päivän-paisteelta, "hyvin vanha — yhdeksänkymmentä ja kaksi vuotta viime kesänä. Mutta kun on katon alla ja aina on kupillinen lientä sekä pojanpoika semmoinen kuin minun, ja kun on elänyt koko elin-aikansa Berceau de Dieu'ssä, silloin on hyvä olla näin vanha. Niin, niin, pienokaiset — niin on, vaikka te sitä epäilette, te pienet lintuset, jotka juuri olette siipiänne koettaneet — on hyvä olla näin vanha. Nyt on ihmisellä aikaa mietiskellä ja kiittää hyvää Jumalaa, mitä tuskin nuoruudessa ennätin, kun olin alinomaa työssä, työssä, työssä".

Reine Allix oli pitkä, voimakas nainen, hyvin ryppyinen, hyvin kyyryinen ja hyvin ruskea, mutta hänellä oli suloiset, tummat, loistavat silmät, joissa vielä valoa oli; hänen kasvonsa olivat vielä jalot, vaikka melkein kokonainen vuosisata oli tehnyt niitä ruskeiksi elon-aikoina ja myrskyisinä talvis-aikoina.

Aina oli hän puettu samanlaiseen tummansiniseen sarssi-pukuun, aina oli hänellä sama korkea, valkoinen pää-vaatetus, aina samat kirkkaat hopeaiset korvarenkaat, jotka olivat olleet samalla perintö- ja morsius-lahjana. Jaloissa oli hänellä aina puiset kengät ja kädessä, kun hän kulki, saarnisauva.

Hän oli syntynyt Berceau de Dieu'ssä; oli elänyt siellä ja naitu siellä; oli työskennellyt siellä koko elämänsä ajan; ei ollut koskaan käynyt pitemmällä matkalla kuin Ranskan peninkulman päässä, eikä ollut poissa pitempää aikaa kuin yhden päivän.

Hän rakasti tätä paikkaa hartaalla rakkaudella; maailma sen ulkopuolella ei ollut hänelle mitään, tuskinpa taisi hän uskoa että muuta maailmaa oli olemassakaan. Hän ei osannut lukea[3] eikä kirjoittaa. Hän puhui totuutta, kasvatti rehellisesti lapsiansa, kiitti Jumalaa aina — oli Häntä kiittänyt nälkää kärsiessään kovalla talvella miehensä kuoltua, kun ei ollut mitään ulkotyötä ja hänen oli vaatettaminen ja ruokkiminen viisi lasta; kiitti Häntä vielä nyt, kun kaikki hänen poikansa olivat kuolleet ennen häntä ja ainoa, joka vielä eli hänen suvustaan, oli hänen poikansa poika Bernadou.

Hänen elämänsä oli ollut kova. Hänen vanhempansa olivat olleet kauhean köyhät. Naimisensa kautta hän ei päässyt paljoa varakkaammaksi. Aina oli hän tehnyt työtä kedoilla, oli kuokkinut ja kitkenyt ja korjannut sadon, oli kantanut puita ja ajanut aasia sekä aina noussut päivän noustessa. Hän oli kokenut tautia ja kurjuutta ja kaikki tämän maailman vammat. Mutta nyt vanhoilla päivillään oli hänellä rauha.

Kaksi hänen poika-vainajaansa oli etsinyt onneansa muualla ja jättänyt hänelle vähän rahaa, jotta hänellä oli pieni maja, vähän maata, sika ja hedelmätarha. Hän tuli hyvin toimeen ja taisi jättää kaikki Bernadou'lle; kymmenen vuotta oli hän ollut onnellinen, aivan onnellinen Berceaun helmassa, sen suloisuudessa ja tutuissa vanhoissa tavoissa.

Bernadou oli hyvin hyvä häntä kohtaan. Potka — siksi vanhus häntä nimitti — oli viisikolmatta vuotta vanha, pitkä, suora ja sievä muodoltansa; hänellä oli pohjolan sinisilmät sekä jalo katsanto. Varhain ja myöhään teki hän työtä sillä maanpalstalla, josta hän sai elatuksensa. Hän eli iso-äitinsä luona ja hoiti häntä muuttumattomalla kohteliaisuudella ja kunnioituksella. Hän ei ollut kovin taitava: hän ei myöskään osannut lukea eikä kirjoittaa; hän luotti pappiinsa ja kyläläisiinsä sekä rakasti sitä maata, jota hän oli tallannut aina siitä saakka, kuin Reine Allix oli johtanut hänen ensimäiset askeleensa kehdosta.

Häntä ei koskaan vaadittu sotapalvelukseen, koska oli yhdeksänkymmenvuotisen vaimon ainoa turva. Hän ei myöskään ollut käynyt kauempana kuin puoli tusinaa kilometeriä syntymäpaikoiltaan.

Kun hän käskettiin äänestämään, ja hän oli kysynyt, mihinkä hän sen kautta sitoutui, sanottiin hänelle: "Sinä sen kautta sitoudut kunnioittamaan iso-äitiäsi, niin kauan kuin hän elää, nousemaan leivosen kanssa, menemään messuun joka sunnuntai ja olemaan kuuliainen poika isänmaalle. Ei mitään muuta".

Ja tästä oli hän hymyillyt, ojentanut vakavaa ruumistaan ja mieluisasti tehnyt vaalinsa.

Hän oli sangen tyhmä näissä asioissa; eikä Reine Allix, vaikka muuten selväpäinen ja älykäs, näissä asioissa ollut häntä paljoa viisaampi.

"Katso", sanoi hän usein pojalle, "piennä ollessani oli linnassa valkoinen lippu. No hyvä, he repivät sen alas ja panivat punaisen sen sijaan. Sitten se kukistettiin ja siihen pantiin kolmi-värinen. Mutta taas tuli joku, liljat kädessä, ja asetti valkoisen siihen uudestaan; ei aikaakaan, niin se taas oli alas revitty ja siinä oli kolmi-värinen, joka on siellä nytkin. Muutamat olivat kauhean pahoillaan siitä, että lippuja näin muuteltiin, mutta mitä minuun tuli, en voinut huomata että siinä oli mitään eroitusta, oliko siellä tuommoinen vai tämmöinen lippu: leipä oli yhtä kallis ja uni yhtä makea, mikä hyvänänsä noista kolmesta liehui huipulla."

Bernadou, joka ei tuntenut muuta lippua kuin kolmi-värisen, uskoi häntä, niinkuin hän uskoi jokaista sanaa, jota nuo ystävälliset, vakavat, vanhat huulet lausuivat hänelle.

Hän ei koskaan ollut suuressa kaupungissa käynyt, ja ainoastaan kerran elämässään tuossa pienessä kaupungissa neljän peninkulman päässä. Se tapahtui kun hän ensikerran kävi Pyh. Ehtoollisella. Hän ei tuntenut muuta, kuin tuota yksinkertaista, puhdasta, rehellistä elämää, jota hän oli viettänyt. Mitä ihmiset tekivät ulkopuolella hänen pientä maailmaansa, metsän ja niittymaan ulkopuolella, siitä hän ei huolinut eikä sitä ajatellut.

Kerran oli muuan mies kulkenut Berceaun kylän läpi, eräs matkustavainen halpain kirjaisten myyjä, — tuimasilmäinen, levoton mies — joka oli kertonut Bernadou'lle että tämä oli sorrettu orja, köntti, aasintapainen elävä, joka työskenteli ja hikoili, lihoittaaksensa niitä, jotka olivat rikkaita — tyhmeliini, pylkkypää, joka ei huolinut ihmisoikeuksista eikä vääryydestä, jota köyhät saivat kärsiä.

Bernadou oli kuunnellut hämmästyneenä: sitten oli hymy kirkastanut hänen kasvojansa ja hän oli vastannut kieli-murteellaan:

"Minä en tiedä mistä te puhutte. Oikeuksia? Vääryyttä? Tuota minä en ymmärrä. Mutta en ole koskaan ollut velkaa niin paljon kuin yksi sou; en ole koskaan valehdellut; olen tarpeeksi väkevä suojellakseni mitä omaani on, jos joku minua ahdistaisi, ja minä olen tyytyväinen missä olen. Siinä kaikki".

Kulkuri-kauppias oli nimittänyt häntä työhäräksi, kun nimittäin oli hänestä tarpeeksi kaukana, ja yöllä oli hän hiipinyt pois Berceau de Dieu'stä eikä häntä enää nähty siellä nostamassa tyytymättömyyttä tyytyväisten ja rauhallisten asukkaitten keskuudessa.

Joskus kyllä muutamat paikkakunnan talolliset illoin kävivät kylän viini-kapakassa ja juttelivat kommunismista[4] omalla tavallaan, joka ei ollut erittäin selvä. He muka puhuivat siitä sekä tulisesti että hurjastikin, mutta se ei paljon merkinnyt ja seurauksia oli vielä vähemmin.

Ilma ja vehnän hinta oli heille kalliimpia asioita, ja lopuksi he kuitenkin joivat kaikessa ystävyydessä punaista viiniään ja kulkivat käsikoukussa kylä-katua myöden, laulellen isänmaallisia lauluja, siksi että heidän suuttuneet vaimonsa paiskasivat ikkunat auki ja pistivät ulos valkoiset huivinsa kuutamoon, sekä toruen huusivat heille, että heidän tuli panna maata, eikä tuolla lailla saattaa itsensä naurun alaisiksi. Tämä tavallisesti heti saattoi heidät selviksi ja hiljaisiksi, jotta Berceau de Dieu'n kapinat, jos eivät sammuneet viini-maljaan, ainakin sammutettiin yö-myssyjen avulla, eikä koskaan millään lailla häirinneet sen rauhaa.

Vaan Bernadou ei ollut näitä melua pitäviä isänmaan-ystäviä. Hänessä vallitsi tuo Ranskan talonpojan luonnon-omainen vanhalla-oloisuus, joka on suora ja täydellinen vastakohta ranskalaisen käsityöläisen sosialismille.

Maalle antoi hän rakkautensa — ja tämä rakkaus oli siihen juurtunut yhtä syvästi kuin tammet, jotka siinä kasvoivat. Parisin kaupunkia pelkäsi hän kummallisella, selittämättömällä tavalla, ikäänkuin kesytöntä eläintä, joka peuhasi ja hurjistui alin-omaa. Kaikki hallinto-tavat olivat hänelle yhtä tuntemattomat. Niin kauan kuin hän sai kyntää maanpalstaansa rauhassa, niin kauan kuin aurinko kypsytti hänen hedelmiänsä ja viljaansa, niin kauan kuin nälkä oli kaukana hänen majastaan, ja naapurit elivät hyvässä sovussa hänen kanssa, niin kauan oli hän onnellinen, eikä pitänyt väliä, nauttiko hän tätä onnea keisarikunnassa vaiko tasavallassa.

Tämän viisauden, jota kulkuri-kauppias oli nimittänyt tyhmyydeksi, oli
Bernadou saanut luonnolta sekä Reine Allix'in opetuksesta.

"Pidä huolta kodistasi ja työstäsi", oli hän aina sanonut. "Miehellä on tarpeeksi tekemistä pitääkseen omaa elämäänsä puhtaana ja omia käsiänsä rehellisinä. Älä sinä koskaan ole niitä, jotka alinomaa selittävät hyvälle Jumalalle mitenkä hän olisi voinut rakentaa maailmaa paremman kaavan mukaan, sill'aikaa kuin rotat syövät heinäpieleksiä ja lapset itkevät tyhjän vadin ääressä".

Ja hän oli ottanut Reine Allix'in sanat korviinsa, niin ettei koko ympäristössä ollut niin jaloa, hyvää, ahkeraa ja rohkeraa poikaa kuin Bernadou; ja vaikka muutamat pitivät häntä melkein hupsumaisen hellämielisenä ja tyhmän nöyränä, ei hän kuitenkaan ollut mikään houkkio; hän oli myöskin laillansa taitava soitannossa, ja erityinen puutarhuri-aisti hänellä oli; tämä teki hänen pienen kotinsa talvis-aikana sisäpuolelta hupaiseksi sävelten soinnun kautta ja kesällä ulkopuolelta iloiseksi kuin kuninkaan tarha.

Oli kuin oli! Reine Allix ja hän olivat ainakin eläneet onnellisesti yhdessä viidenkolmatta vuoden kuluessa, tuon majan harmaan katon alla, joka seisoi saman kylä-kadun varrella ja sen päässä suurten metsäviikuna-puiden suojassa. Eivätkä he olleet vähemmän onnelliset, kun Bernadou kuudenkolmatta vuoden ijällä astui majaan eräänä Huhtikuun päivänä, vihkonen kevät-kukkia kädessä, tervehtien hellällä kunnioituksella ja sanoen hiljaa sekä vähän ujosti: "Gran' mère, olisiko mieleenne, jos minä joskus menisin naimiseen?"

Reine Allix oli hetken ääneti, hyväili kukkia ja pani ne veteen, pieneen ruskeaan ruukkuun. Sitten katseli hän nuorukaiseen suoraan kirkkailla, tummilla silmillään: "Kuka se on, lapseni?"

Hänestä hän aina oli lapsi, tuo viimeksi syntynyt niistä monista, jotka olivat asuneet hänen kanssansa tuuheain puiden suojassa, mutta sitten olivat hävinneet maan pinnalta, jättäen heidät kahden kesken elämään.

Bernadou katseli häneen yhtä suoraan:

"Se on Margot Dax: onko hän teidän mieleenne, gran' mère, vai ei?"

"Hän on minun mieleeni", oli yksinkertainen vastaus. Mutta hänen huulensa vapisivat vähäisen ja hän kallisti vanhan päänsä kevätkukkien yli. Hän oli odottanut tätä, oli iloinen siitä, ja kuitenkin se juuri sinä hetkenä koski vähäisen häneen.

"Minä olen hyvin kiitollinen", sanoi Bernadou, ja ilo loisti hänen kasvoistaan.

Hän ei riippunut iso-äidistään: hän olisi voinut ansaita tarpeeksi paljon, elääksensä työstään, mutta hänen päähänsä ei ikinä olisi juolahtanut tehdä vanhuksen tahtoa vastaan. Sitä hän tuli yhtä vähän ajatelleeksi kuin nostaa kätensä häntä vastaan. Berceau de Dieu'n luonnonperäisissä kodeissa katsottiin nimittäin vanhempain kunnioittamista ensimmäiseksi kaikista hyvistä avuista, sekä samalla luonnollisimmaksi ja tarpeellisimmaksi kaikista.

"Minä menen Margot'n luoksi tänä iltana", sanoi Reine Allix hetken äänettömyyden perästä. "Hän on hyvä tyttö, kelvollinen, puhdassydäminen ja hyvämaineinen. Sinä olet hyvin valinnut, poikani".

Bernadou kallisti korkeaa otsaansa ja kaunista kutrista päätänsä, ja
Reine Allix laski kätensä siihen ja siunasi häntä.

Sinä iltana auringon laskiessa Reine Allix täytti lupauksensa ja meni sen nuoren neidon luo, joka oli voittanut Bernadou'n suosion ja sydämen.

Margot oli orpo-lapsi: hänellä ei ollut penniäkään; armosta oli hän kasvatettu, ja nyt hän oleskeli paikkakunnan suurimman talonomistajan luona, jolla oli lukuisa perhe, suuri karja ja monta tynnyrin-alaa niittymaata ja hedelmä-tarhoja.

Margot teki ankarasti työtä isäntäänsä varten; häntä pidettiin tosin perheen jäsenenä, mutta ajettiin pitkin päivää lakkaamatta kaikenlaisiin sisä- ja ulkotöihin. Reine Allix oli pitänyt häntä silmällä, aavistaen mitä suuntaa Bernadou'n ajatukset kulkivat, ja hän oli huomannut hyvin paljon kiitettävää eikä mitään moitittavaa nuoren tytön vaatimattomassa, ahkerassa, tyytyväisessä, nöyrässä elämässä.

Margot oli myöskin hyvin kaunis, hänellä oli ruskeat, soikeat kasvot ja suuret, mustat suloiset silmät; ihana oli hänen vartalonsa ja hänen suonissaan juoksi isänsä etelämainen veri, tämä kun oli ollut merimies Marseillesta, ja hänen äitinsä oli Provencesta kotoisin. Reine Allix tuli siis siihen päätökseen, ettei lemmikkinsä olisi voinut valita paremmin, jos hänen kerran piti se tehdä.

"Muutamat ihmiset kyllä", sanoi hän itsekseen, astuessaan sitä katua myöden, jonka terävät kivet jo yhdeksänkymmentä vuotta olivat kuluttaneet hänen puukenkiänsä — "muutamat ihmiset kyllä parkuisivat ja pauhaisivat siitä, ettei ole mitään liinavaatteita eikä ainoatakaan hopeista kalua, eikä myöskään mitään rahasummaa köyhällä lapsella. Mutta mitä siitä? Meillä on tarpeeksi kolmellekin. Kyllä on paha kun vanhemmat elävät niin ettei lapsille jää mitään, vaan tähän lapset eivät mitään voi. Sanokoot mitä tahansa, siinä on vaan yksi syy lisäksi, minkätähden hän tarvitsee katon yllensä sekä miehen, joka pitää hänestä huolta."

Näissä ajatuksissa kulki hän jyrkkää mäkeä ylöspäin kiertelevää tietä myöten ja astui myllyhuoneen ovesta sisään. Siinä seisoi Margot pesemässä vuohenkaalia ja muita viheriäisiä kasvia maljassa, joka oli täytetty kirkkaalla vedellä.

Reine Allix aikoi, maan tavan ja oman kasvatuksensa mukaan, ensin puhua isännän ja emännän kanssa, ennenkuin hän mitään tytölle sanoisi, mutta Margot'n kasvoissa ja hänen ujossa tervehdyksessään oli jotakin, joka saattoi hänen puhumaan.

Hän katseli kauan ja terävästi tytön kallistuneisiin kasvoihin ja koski häneen sitten, hellästi hymyillen:

"Pieni Margot, linnut ovat liverrelleet minulle salaisuuden tänä päivänä. Sinä et voi arvata mitä se on? Voitko?"

Margot punastui ja vaaleni sitten. Tosin ei oikeastaan Bernadou koskaan ollut puhunut hänelle, mutta kuitenkin, kun ihminen on seitsemäntoista vuotias ja muutamat kerrat on tanssinut saman henkilön kanssa, sekä noukkinut irti satakaunon lehdet saadakseen tietää onneansa, silloin ei tarvita erinomattain lausutuita sanoja.

Häntä katsellessa kostuivat vanhan vaimon silmät ja kävivät himmeämmiksi, kuin aika oli niitä tehnyt. Hän hymyili vielä, mutta tuossa hymyssä oli siunauksen sulous, eikä enää ainoastaan ystävällistä leikkipuhetta.

"Sinä lemmit häntä, pienokainen", sanoi hän matalalla, hempeällä äänellä.

"Ah, Mère[5] Allix!" Margot ei voinut muuta sanoa. Hän peitti kasvonsa käsillään, kääntyi seinään päin ja itki hartaita ilokyyneleitä.

Berceau'ssa kävi kenties puhe, joka kuului näin: "Niin, niin! nyt ollaan muka rakastuneet; se onkin varsin sopivaa, kun on palvelus-tyttö, ilman rahatta, kodotta, ystävättä, ja pulska, hyvästi aikaan-tuleva nuorukainen tahtoo hänen naida!"

Mutta Reine Allix tiesi paremmin. Hän ei ollut suotta elänyt yhdeksänkymmentä vuotta maailmassa, vaan tiesi hän eroittaa todellista tunnetta teeskennellystä. Hän oli liikutettu ja otti vapisevan tytön syliinsä ja suuteli kaksi kertaa noitten mustain silmäin tummia, umpeen-luotuja luomia.

"Tee hänet onnelliseksi, niin, tee hänet onnelliseksi", kuiskasi hän; "sillä minä olen hyvin vanha, Margot, ja hän on yksin, aivan yksin".

Ja Margot hiipi vanhuksen luo, itkien sulasta onnesta, kun hän, joka oli koditon ja varaton, tulisi osalliseksi sellaisesta onnesta, ja kyynelten kautta vastasi hän hiljaa: "sen tahdon tehdä".

Reine Allix puhui nyt kaikkein sääntöjen mukaan myllärin ja hänen vaimonsa kanssa yhtä kohteliaasti, kuin jos olisi pyytänyt rikkaan Yacobe'n, ravintolan-isännän ainoata tytärtä. Isäntäväki suostui, eivät voineet muuta. Reine Allix pani vaipan ympärilleen ja astui mäkeä alas, juuri kun ilta hämertyi ja valkeaa rupesi loistamaan ikkunoista ja luuttujen sisä-puolelta, vihriän lehti-peitteen läpi; siellä seisoi valkea hevonen, joka odotti kengittämistä, ja poika sinisessä mekossa istui sen selässä, ajellen pois vuoden ensimmäisiä, harmaita hyttysiä saarnipuun oksalla, johon lehdet hiljakkoin olivat puhjenneet.

"Se on hyvin tehty, se on hyvin tehty", sanoi hän itsekseen, katsellen ruusupilviä ja maille menneen auringon kultaisia jälkiä taivaan rannalla. "Vuosi tai kaksi ja minä olen haudassani. On oleva helpompi häntä jättää, kun tiedän että löytyy joku olento, joka hänestä huolta pitää, ja rauhallisesti voin minä nukkua arkussani, kun tiedän että hänen lapsensa ja lastensa lapset elävät täällä Berceau'ssa ja välistä ehkä minua muistelevat, kun illat käyvät pitkiksi ja he istuvat valkean ympärillä".

Hän astui ulko-ilman kasteesta majansa pieneen, matalaan huoneesen ja meni Bernadou'n luo, laskien kädet hänen olkapäillensä.

"Onnea sinulle, pojan-pojalleni ja sinun lapsille ja lastenlapsille sinun jälestäsi", sanoi hän juhlallisesti. "Margot tulee sinulle vaimoksi. Eläkäätte, hän ja sinä, kauan synnyinpaikoillanne."

Kuukauden perästä olivat he naimisessa.

Silloin oli Toukokuu.

Berceaun kylä, tuo vihriäinen pesä, näytti olevan täynnä lintusten laulua ja kukkasten tuoksua. Vilja-vainiot lupasivat runsasta satoa ja tarhat olivat valkoiset ja punaiset hedelmä-puiden kukista. Pienet ruskeat purot metsissä nousivat ruohikolle, ilma oli täynnä auringon suloisia säteitä, lauhkeita tuulia, mehiläisten lakkaamatonta surinaa ja leivosten liverrystä; hevosten kellot kuuluivat teiltä ja nurmikoilta lasten heleä nauru.

Tähän iloiseen kevät-aikaan Bernadou ja Margot vihittiin. Ystäväin seurassa menivät he kiertävää väki-polkua ylös pieneen harmaasen kappeliin, jonka seinät peittyivät muuri-vehreään ja josta surullisen näköinen Kristuksen kuva avonaisen asehuoneen kautta katseli alas harmaan-siniseen virtaan päin.

Georges, leipuri, jonka viulu riemastutti kyläläisiä kaikissa tanssipidoissa, soitti nytkin iloista nuottia, astuen etupäässä; pieniä lapsia, kädet täynnä metsä-kukkia, juoksi heidän edellänsä; vanha, sokea villakoira tallusteli heidän jälessään; pappi johti heitä ristillään, jota hän piti pystyssä päivää vastaan; Reine Allix astui heidän vieressänsä, melkein yhtä vakavasti kuin hän oli käynyt samaa tietä seitsemänkymmentä vuotta takaperin omana hääpäivänänsä; tuolla alhaalla laaksossa oli Berceau de Dieu punaisine rakennuksineen ja olki-kattoineen lehtipuiden suojassa, ja ihanat nurmikot lepäsivät rauhassa Ranskan tumman-sinisen, hymyilevän taivaan alla.

He olivat onnelliset — oi taivas kuinka onnelliset! — Ja koko heidän pieni maailmansa iloitsi heidän kanssa.

He tulivat kotia ja naapurit heidän kanssa, söivät ja joivat; vieraat toivottivat heille kaikkea hyvää sekä lauloivat ilolauluja; vanha pappi siunasi heitä kodin kynnyksellä isän hellyydellä; Georges'in viulu lähetti iloisia tanssisäveleitä lentämään ulos ikkunoista, tien poikki, ylös mäelle, kauas virralle ja pihoihin taivaan rannalle.

Illalla, kun vieraat olivat lähteneet ja kaikki ulkopuolella oli hiljaa, istui Reine Allix yksinään ylis-huoneessansa ikkunan vieressä, ajatellen tulevia ja menneitä aikoja; hän katseli kuinka toinen tähti toisensa perästä syttyi taivaan kannella yli metsän latvain. Ikkunastaan näki hän koko kyläkatua myöden; hän näki niiden asunnot, jotka koko elin-aikanansa olivat olleet hänen naapurinsa, näki peltojen rikkaat laiteet, harmaan veden kiiltävän pinnan ja valkoisen ristin vasten tummaa taivasta. Hän näki kaiken tuon, joka oli hänelle niin tuttua ja johon kiintyi tuhansia muistoja tavalla, jota ainoastaan talonpoika tuntee, kun on elänyt somassa paikassa lapsuudesta vanhuuden päiviin asti.

Tuossa hämärässä, ja vaikka varjot olivat mustia, tunsi hän koko ympäristön yhtä hyvin, kuin jos se olisi ollut kirkkahimmassa päivän-paisteessa; ja kaikki oli köyhyydessään ja yksinkertaisuudessaan hänelle sanomattoman kallista.

Lapsuuden leikkien aikana, nuoruuden rakkaudessa, naimisen ja leski-ajan iloisina ja surullisina päivinä, äidin tuskallisina ja suloisina hetkinä, nälässä ja kurjuudessa pitkäin, kovain vuosien kuluessa, vanhuuden rauhallisessa tyytyväisyydessä, kaiken tämän ajan olivat hänen silmänsä ainoastaan nähneet tätä pientä ja kapeaa katua tuuheain puiden suojassa, sekä ne pienet matalat rakennukset, jotka seisoivat ikäänkuin mehiläispölhöt puutarhassa, ja niin kauas kuin silmä kantoi oli tuolla raittiita niittymaita ja peltomaita metsien keskellä.

Joka tuuma tuosta maasta, joka kierros tiestä oli hänelle pyhä lukemattomain muistojen kautta. Kaikki nuo rakkaat kuolleet lepäsivät valkosen Kristuksen kuvan suojassa; ja kun hänen aikansa päättyy — ajatteli hän — menee hän levolle niiden luo, — ja siinä kaikki.

Kun hän näin istui katsomassa, vierivät kiitollisuuden kyyneleet alas hänen vanhoja poskiansa myöden, ja hän laskeutui heikoille polvilleen kuutamossa, kiittäen Jumalaa, että oli antanut hänen elää ja antaisi hänen kuolla tässä rakkaassa kodissa, ja rukoili Häntä että lapsensa myöskin saisivat elää täällä rehellisyydessä ja levätä saman turpeen alla, kun heidän päivänsä päättyivät.

"Jumala on hyvä", kuiskasi hän maata pannessaan — "Jumala on hyvä. Kenties, kun Hän ottaa minut luoksensa, jos minä olen siihen mahdollinen, käskee hän pyhäinsä antaa minulle jonkun nurkan valtakunnassaan, jonka hän muodostaa Berceaun näköiseksi".

Sillä hänestä oli ikäänkuin ei taivaan paratiisissakaan voisi löytyä ihanampaa paikkaa kuin hänen Berceau'nsa.

Vuosi kului, ja majassa viikunapuiden alla oltiin vaan vielä onnellisemmat nyt kun siellä oli kolme.

Bernadou oli totinen luonnoltaan, vaikka hyvin hellämielinen, mutta nuoren vaimonsa iloinen luonne oli aina niinkuin auringon loiste talossa. Margot oli myöskin niin oppivainen, harras, ilomielinen ja niin täynnä kunnioitusta ja rakkautta mieheensä ja hänen kotiinsa, että Reine Allix päivä päivältä hartaammin kiitti sitä onnea, joka oli tuonut heille tämän köyhän orpolapsen.

Bernadou itse ei paljon puhunut: sanat eivät olleet hänen asiansa, mutta hänen rehelliset, siniset silmänsä loistivat kirkkaudella, jota ei mikään pilvi himmentänyt, ja puhuessaan oli hänen äänensä niin hellä ja heleä, että jok'ainoa sana häneltä oli molemmille vaimoille suloisin hyväily.

"Sinä olet onnellinen vaimo, siskoseni", sanoi pappi, joka oli melkein yhtä vanha kuin Reine Allix.

Reine Allix'in pää painui alas ja, tehden ristimerkin, sanoi hän: "Niin olen, kiitos Jumalalle!"

Ja onnessaan kävi hän suutarin-lesken Madelon Treux raukan töllissä ja hoiti sekä häntä että hänen lapsiansa kovan kuumeen raivotessa, istui siellä varhain ja myöhään ja jätti oman lämpösen takkansa tuota kolkkoa mökkiä varten, jossa sai kuulla sairaitten hourupuheita ja sydäntä vihlaavia huutoja.

"Kuinka ihminen uskaltaisi nauttia onneansa hyödytönnä?" sanoi hän niille, jotka varoittivat häntä uhkaavasta vaarasta.

Madelon Treux ja hänen perheensä parantui, ja he kiittivät Reine Allix'ia pelastuksestaan; ja tämä oli sitä onnellisempi, kun hän ajatteli noita pelastetuita, istuessaan valkean ääressä pähkinöitä paistamassa tai kehräämässä valkoista pellavaa, vähä väliä katsellen kuinka liekkien loiste kiilsi Bernadou'n kultaisissa hiuksissa taikka Margot'n tummissa, hymyilevissä silmissä.

Toinen kevät tuli, toinen vuosi kului, mutta tuo pieni koti viikunapuiden suojassa oli yhtä rehellinen, yhtä iloinen ja rauhallinen.

Se oli niitä lukemattomia perheitä Ranskanmaalla, joissa iloiten tyydytään kasveista tai hedelmistä valmistettuun atriaan ja lapsellinen rakkaus herättää runoutta jokapäiväisen elämän yksinkertaisissa toimissa.

Lapsi syntyi Margot'lle keväällä orvokkien ja sata-kaunojen kanssa, ja Reine Allix ylpeili neljännestä suku-polvesta, ja kun hän hyväili tuota tervettä, kaunista poikaa, ajatteli hän että Jumala oli hyvä, joka antoi hänen sukunsa elää synnyin-paikoillansa.

Lapsi oli Bernadou'n näköinen ja sillä oli samanlaiset kirkkaat, rehelliset silmät. Pian se oppi tuntemaan "Gran' mère'in" [6] ääntä ja kääntyi usein äidin rinnalta, ojentaen kättänsä Reine Allix'ille. Se kasvoi kauniiksi ja vahvaksi ja koko seuraavan talven eli se kuin metsä-hirvi tai leikitteli kuin pieni penikka Reine Allix'in jaloissa uunin vieressä.

Toinen kevät ja toinen kesä tuli, ja poika kävi toista vuotta, kultakutrinen oli sen pää, posket olivat kuin omenat ja suu hymyili aina.

Hän osasi nyt puhua vähän ja pyöri niinkuin jäniksen-poika kukkivassa ruohikossa.

Häntä katsellessa nousivat kyyneleet Reine Allix'in silmiin.

"Jumala on liian hyvä", ajatteli hän. Hän pelkäsi ettei hän enää yhtä mieluisasti lähtisi viimeiselle levolle, puiden suojaan kukkulalle tuonne. Hänen olisi tehnyt mieli nähdä tämän lapsen, tämän toisen Bernadou'n kasvavan nuorukaiseksi ja mieheksi; mutta tällaisten unelmain toteutuminen oli mahdotoin, sen hän kyllä tiesi.

Oli juhannuksen aika.

Pellot olivat kultaiset ja viljarikkaat. Nuo pienet puutarhat eivät olleet koskaan niin täynnä hedelmiä olleet. Karja oli terve ja mitä parhaimmassa kunnossa.

Ei koskaan ollut ennen kaikki ollut niin lupaavaa tuon pienen kylän menestymiseksi, jonka talolliset lähettivät rikkautensa, mitä maidosta, lampaista ja kasveista saatiin, tuohon suureen kaupunkiin, joka heille oli hämärä, kummallinen, salaperäinen nimi ilman merkityksettä.

Eräänä iltana tähän suloiseen aikaan istuivat ihmiset tapansa mukaan jutellen rappusillaan toistensa kanssa, kun päivä oli päättynyt; vanhat vaimot kehräsivät taikka kutoivat sukkia, nuoret paikkasivat miestensä taikka veljiensä mekkoja tai lastensa sinisiä paitoja, sill'aikaa kuin lapset leikkivät koirien kanssa sillä viheriäisellä ruohikolla, joka oli kivikadun rajana. Ylhäällä oli korkea, tyyni taivaanlaki, jota purpuroitsi illan punertava hohde.

Reine Allix istui majassa ovella niinkuin muutkin, ihmeeksi kerran ilman työtä, pää kallistuneena, kädet ristissä, ja näin uneksien nautti hän vilposta iltaa ja lehmuskukkien tuoksua sekä kuunteli Margot'n hupaista juttelemista naapurein kanssa.

Bernadou oli likellä ja katseli niitä kukkia, jotka samalla olivat hänen ylpeytensä ja huvituksensa ja jotka ihanasti koristivat hänen asuntoansa ja täyttivät ilmaa ylt'ympäri tuoksullaan.

Rauhallinen oli tuo pikku katu illan valossa, ainoa ääni, mikä hiljaisuudessa kuului, oli lasten heleä nauru ja äitien iloinen kanssa-puhe: noin oli ollut Berceau'ssa illoin vuosisatoja ennen heidän aikaansa — he luulivat että niin tulisi olemaan, kun vuosisatojen kukkaset olivat kuihtuneet Berceaun nuorimman lapsen haudalla.

Yht'äkkiä tuli tuolta puiden väliltä vanha mies aasillaan: se oli Mathias Rével, mylläri, joka sinä päivänä oli käynyt siinä pienessä kauppalassa neljän ranskan peninkulman päässä, mikä oli paikkakunnan tavarain vaihtopaikka. Hän seisahtui Reine Allix'in majan edustalle: hän oli tomuinen ja likainen matkasta ja alakuloinen. Margot lakkasi nauramasta kukkasten keskellä, kun näki vanhan isäntänsä. Ei kukaan tietänyt miksi, mutta kun näkivät hänen, tuntui jokaisen mielestä ilta kylmemmältä ja yö pimeni pimenemistään.

"Kauhistavia uutisia", lausui hän, vetäen takkinsa taskusta lehden, joka oli painetuita sanoja täynnä — "kauhistavia uutista! Meidän tulee kaikkien lähteä sotaan".

"Sota!" Koko kylä kokoontui hänen ympärilleen. He olivat kuulleet sodasta, kaukaisista sodista Afrikassa ja Meksikossa, ja muutamia heidän nuorista miehistänsä oli otettu pois ikäänkuin ennen aikaa leikattu elo; mutta kuitenkin tuo oli ollut heille kaukainen asia, joka ei heitä koskenut, epäselvä asia, jonka kanssa heillä ei ollut mitään tekemistä eikä koskaan olisikaan.

"Lukekaa!" sanoi vanha mies, ojentaen heille lehtensä. Ainoa heidän paristaan, joka sitä osasi, Picot räätäli, otti sen ja luki sitä tavaamalla kummastuneille kuulijoille.

Se oli Ranskan sodanjulistus Preussille. Nyt alkoi suuri parkuminen äitien joukossa, joidenka poikain tuli lähteä sotaan.

Muut kysyivät vavisten: "onko tuo koskeva meitä?"

"Meitä!" kertoi Picot räätäli, halveksien. "Kuinka tuo meitä koskisi! Meidän sankarimme ovat puolen kuukauden perästä Berlinissä. Niin sanotaan sanomalehdessä".

Rahvas oli ääneti: he eivät oikein tietäneet mitä tuo Berlin olikaan, ja he eivät rohjenneet kysyä.

"Oi poikani! poikani!" valitti eräs vaimo, väännellen käsiänsä. Hänen poikansa oli armeijassa. "Marengo!" kuiskasi Reine Allix, muistellen tuota kaukaista aikaa hänen nuoruudessaan, jolloin ratsumies oli lentänyt pitkin katua illan hämärässä ja ilovalkea oli leimunut korkeimmalla kukkulalla virran äärellä.

"Leipä tulee kalliiksi", mutisi Mathias mylläri ja kulki eteenpäin väsyneen aasinsa kanssa.

Bernadou seisoi äänetönnä, janoovaiset ja kuivat ruusut hänen ympärillänsä.

"Miksi olet surumielinen?" kysyi Margot, tarkastellen häntä silmillään.
"Sinun ei tarvitse tehdä sotapalvelusta, lemmittyni?"

Bernadou pudisti päätään.

"Jollakin tavoin köyhä mies tulee kärsimään", oli kaikki mitä hän vastasi.

Vaan eivät nuo uutiset kuitenkaan olleet vallan kauheita hänelle, eikä muillekaan Berceau'ssa, sillä ne olivat hyvin epäselvät ja kaukaiset onnettomuus ei vielä ollut käsin koskettava, se oli aivan muodotoin.

Picot räätäli, ainoa joka osasi lukea, juoksi läähättäen talosta taloon, joukosta joukkoon; hän oli iloinen ja riemuinen ja kertoi kaikille että kahden viikon perästä heidän miehensä atrioitsivat Berlinissä kuninkaan linnassa; ja rahvas uskoi; he nauroivat ja juttelivat ja, seisoen vilpoisina iltoina oviensa ulkopuolella, luulivat he että kenties jotain hyvää oli tapahtunut heille.

Ainoastaan Reine Allix katseli virran rannalla olevaa kukkulaa ja sanoi: "kun me sytytimme ilovalkean tuolla, makasi pieni Claudis kuolleena".

Ja Bernadou, joka seisoi ruusujensa keskellä, sanoi, miettiväisesti hymyillen:

"Margot, katso tänne! Kun Picot huusi: 'à Berlin', astui hän Gloire de
Dison[7] nimiselle ruusulle ja tappoi sen".

Tuo tukehduttavan kuuma ja kauhea kesä vuonna 1870 vilpoisine öineen kului, ja Berceau de Dieu'lle lupasi se jalon sadon, eikä ollut koskaan maa niin tuottavaa ollut ihmisille sekä elukoille.

Muutamia kelvollisimpia ja pulskimpia työmiehiä tosin vietiin pois noihin joukkoihin, jotka tuhansin ja kymmentuhansin riensivät Rhein-virran rajalle. Mutta suurin osa kylän miespuolisista asukkaista oli naineita, joilla oli pieniä lapsia, joten ainoastaan rakkaus ja jalo ylpeys kiihtyi kylässä, kun nuo nuoret Louis, Jean, André ja Valentin marssivat pois, täynnä uljuutta ja toivoa palata kenties — miksi ei? — upseereina ja kunnian-merkillä koristettuina.

Mihin he olivat menneet, ei oikein tietty, mutta asianomaiset vakuuttivat että he olivat lähteneet saattamaan Ranskan suuruuden suuremmaksi; ja Berceaun väki uskoi, sillä sydämen pohjukkaan oli juurtunut selittämätöin, uneksiva rakkaus, rakkaus isänmaahan.

Hitaasti uutisia tuli Berceaun kylään.

Jos ei joku mies ratsastanut aasillansa kauppalaan, mikä varsin hyvin tapahtui, tai jos ei joku kuleksiva kauppias kulkenut kylän läpi, sanomalehti laukussaan tai uutisia huulillaan, ei kansa näillä paikoin tietäneet mitä heidän niittyjensä ja metsiensä ulkopuolella tapahtui. Kuinka paljon oli totta siitä, mitä heille kerrottiin, sitä he eivät voineet päättää.

He uskoivat mitä heille kerrottiin ilman epäilystä, ja korjaten elonsa kuuman, hehkuvan kesäauringon paahtaessa, tekivät talonpojat iloisesti työtään, yksinkertaisesti uskoen että suuria asioita toimitettiin heidän hyväksensä suuren Ranskan armeijan kautta noissa itäpuolen maakunnissa, ja että Louis, Jean, André, Valentin ja muut pojat — vaikka tosin eivät mitään kuulleet heistä — olivat hyvissä turvissa ja kunniassa jossakin sielläpäin, mistä päivä nousi, saksalaisen kuninkaan valloitetuissa linnoissa.

Reine Allix yksin kaikista oli totinen ja surumielinen — hän, jonka muisti ulottui melkein vuosi-sataa takaisin ajassa.

"Miksi olet sinä alakuloinen, gran' mère?" sanottiin hänelle. "Eihän siihen ole mitään syytä. Joka paikassa meidän armeija voittaa; ja sanotaan että meikäläiset vielä lähettävät kotia kaikki Preussiläisten viljat ja karjat, niin että kerjäläisetkin meillä saavat runsaan osansa".

Mutta Reine Allix pudisti päätänsä, istuen kutomassa päivänpaisteessa:

"Lapseni, minä muistan nuoruuteni päiviä. Meidän armeija oli silloinkin voittorikas, ainakin kerrottiin niin. No niin, sen vaan tiedän ettei pieni Claudis eivätkä muut pojat koskaan palanneet; ja mitä leipään tuli, ei sitä saatu rahatta eikä rakkaudella, ja ihmiset makasivat maanteillä nälkään nääntyneinä".

"Mutta tuo tapahtui hyvin kauan aikaa takaperin, gran' mère", pitkittivät he.

Reine Allix nyykäytti päätänsä.

"Oikein. Siitä on pitkä aika, rakkaani. Mutta minä en usko että maailman menot paljon muuttuvat".

He olivat ääneti kunnioituksesta vanhusta kohtaan, mutta keskenänsä he puhuivat: "hän on hyvin vanha. Ei mikään nyt enää käy niin, kuin hänen aikanansa".

Eräänä iltana, kun aurinko meni maille viljarikkaiden peltojen taakse, kulki kaksi ratsastajaa kylän läpi vapisevilla ja uupuneilla hevosilla. He käyttivät sekä ruoskaa että kannuksia, ja tuskin pidättivät he hevosiaan, kun huutamalla kysyivät kyläläisiltä, olivatko nähneet täällä miehen, joka oli juossut henkensä kaupalla.

Rahvas vastasi etteivät olleet mitään sellaista nähneet, ja ratsastajat läksivät eteenpäin, painaen kannukset syvälle hevos-raukkain höyryviin kylkiin.

"Jos näette hänen, niin vangitkaa ja hirttäkää hänet", huusivat he pois ratsastaessaan: "hän on Preussiläinen vakoja!"

"Preussiläinen!" kertoi rahvas, töllöttäen — "Preussilainen
Ranskassa!"

Toinen ratsumiehistä katseli taaksepäin: "Te narrit! Ettekö tiedä? Joka paikassa on meitä voitettu — voitettu joka paikassa — ja Preussiläisten siat marssivat Parisiin".

Vakojaa ei nähty Berceau'ssa, mutta ne uutiset, jotka ratsumiehet olivat tuoneet, ryöstivät unen joka miehen silmistä sinä yönä pienessä kylässä.

"Tuo kirottu keisarikunta on siihen syypää!" huusivat isänmaalliset kapakkalaiset.

Mutta enin osa kylän asukkaista oli siihen määrään pelästynyt, etteivät huolineet keisarikunnasta eikä isämaan-ystävistä: heidän ajatuksissaan oli ainoastaan Louis, Jean, André ja Valentin; ja he kokoutuivat Reine Allix'in ympärille, joka sanoi heille: "lapseni, rakkaudesta rahaan meidän ihanimmat hedelmät ja kukkaset — niin, kauniimmat nuoret neitosetkin — lähetettiin Parisiin myytäviksi. Siinä on meidän syntimme, ja tämä on Jumalan tahto".

* * * * *

Vähän ajan kuluessa eivät he kuulleet mitään uutta.

Tämä paikkakunta olikin niin alhainen ja mitätöin, että sai rauhassa olla. Lain voimalla sieltä vielä pari kolme kertaa vietiin muutamia miehiä sotapalvelukseen, ja aseita lähetettiin kylään lähimmästä pienestä kaupungista sekä vanha soturi, ensimmäisen keisarikunnan ajoilta, jonka piti opettaa sinne jääneitä miehiä aseiden käyttämisessä. Mutta paitsi Bernadou oli hänellä huonoja oppilaita, vaan Bernadou oppi pian hyvästi kivääriänsä käyttämään ja hallitsi jalosti pitkää vartaloansa, vaikka harvoin sana kuului hänen huuliltaan ja silmänsä aina olivat surulliset.

"Sinua lähetetään viimeiseksi sotaan, Bernadou", sanoi vanha soturi, "sinä olet nainut ja elätät iso-äitiäsi, vaimoasi ja lastasi. Mutta sellaisen väkevän, uljaan, kauniisti rakennetun nuorukaisen, kuin sinä olet, pitäisi mennä vapaa-ehtoisesti, eikä odottaa siksi että häntä kutsutaan palvelemaan Ranskan maata".

"Kyllä minä palvelen Ranskan maata, kun minun vuoroni tulee", vastasi Bernadou yksinkertaisesti. Mutta hän ei tahtonut jättää peltoansa autioksi, hedelmä-tarhaansa hoitamatta, vaimoansa nälkää ja kurjuutta kärsimään eikä iso-äitiänsä yksinään kuolemaan 93 vuoden ijällä. He tekivät hänestä pilkkaa ja moittivat häntä, nuo viinikapakan isänmaan-ystävät, jotka huusivat kukistettua keisarikuntaa vastaan; mutta hän katsoi suoraan heidän silmiinsä, oli ääneti ja teki työtä. "Kun häntä kutsutaan, ei häntä tarvitse odottaa", sanoi Reine Allix, joka tunsi häntä kentiesi paremmin kuin hänen nuori vaimonsa, jota hän rakasti.

Bernadou rakasti kotiansa koiran uskollisuudella.

Vapaa-ehtoisesti hän ei sitä jättänyt, taisteluun lähteäksensä, mutta hän olisi taistellut kuin jalopeura kotinsa puolesta. Hänen tunteensa isänmaata kohtaan tarkoitti ikäänkuin jotakin ääretöntä, hämärää, selittämätöntä: hän ei voinut rakastaa tuntematonta maata tai pääkaupunkia, joka hänestä oli tyhjä nimi; eikä hän ymmärtänyt mikä vaara uhkasi isänmaata, eikä hänen tehnyt mieli vuodattaa vertansa sellaisen asian hyväksi, joka oli hänelle tuntematon.

Mutta hänellä oli tulinen rakkaus syntymäpaikkaansa — mykkä tosin, mutta juurtunut syvästi tammen tavalla. Syntymäpaikkansa edestä olisi hän voinut taistella sen miehen lailla, jonka voimia ylevä rakkaus ja velvollisuuden tunne kiihoittavat. Ei hän eikä Reine Allix voinut ymmärtää, että miehen velvollisuus olisi kotinsa jättäminen, mutta tuossa kodissaan olivat molemmat yhtä valmiit kaikkea uskaltamaan, kaikkea kärsimään.

Tuo oli ahdasta isänmaanrakkautta, mutta siinä oli sekä jaloutta ja pitkämielisyyttä että kärsivällisyyttä. Runoudessa on se usein saanut urhoollisuuden nimen, mutta uuden ajan viisaus tekee siitä pilkkaa ja uuden ajan sotalait rankaisevat sitä mustana rikoksena.

Siis Bernadou oleskeli majassaan siksi että hän kutsuttaisiin, vartioitsi kylää yöllä ja teki päivällä mitä taisi, auttaaksensa yksin jääneitä vaimoja ja äitiä. Hän kuokki heidän maitansa ja piti huolta siitä kurjasta karjasta, joka vielä löytyi autioilla mailla.

Hän, Margot ja Reine Allix ruokkivat monta suuta, joita nälkä muuten olisi kuolemaan sulkenut; itse he tyytyivät hyvin laihaan ravintoon, jakellen muiden kanssa sitä vähää, mitä heillä oli.

Ja sillä aikaa sotaa yhä jatkettiin, mutta se näytti olevan kaukana heistä, koska uutisia harvoin sieltä saapui heidän yksinäisyyteensä. Vähän ajan perästä, kun syksy kului, saivat he muutakin tietää.

Pakolaiset, jotka tulivat pajaan hevosten kengittämistä varten; naiset, jotka palasivat koti-kyliinsä huonosta ja kurjasta elämästään pääkaupungista; hallituksen määräykset maan suojelemiseksi, joita lähetettiin jokaiseen pieneen kylään; sanomalehdet, joita välistä toi kyyditsijät, kirjain myyjät taikka kauppiaat, — kaikki nämä vähitellen antoivat heille tietoja maan vaarasta — epäselviä tosin ja harvoin todenmukaisia, mutta sellaisia että he näiden huhujen kautta kuitenkin tulivat tietämään tappiosta Sedan'in luona, keisarikunnan kukistamisesta ja Parisin piirityksestä.

Tämä ei millään lailla vaikuttanut heidän jokapäiväiseen elämäänsä: tuo oli kaikki vielä kaukaista eikä tarpeeksi käsinkoskettavaa. Mutta aavistus siitä, mikä oli tulossa, pelko ja sanomaton tuska valloitti heidät.

Heidän maantuotteitaan ja karjaansa oli jo ankarasti käytetty armeijan ja suurten kaupunkein hyväksi heidän parhaat hevosensa olivat otetut niitä muona- ja rehu-kuormia varten, jotka vietiin Parisiin; aurat seisoivat sentähden käyttämättä, ja lapset itkivät jo ruoan puutteesta tai sen vähyydestä; sodan kylmä teräs oli tunkeunut heidän sydämiinsä.

Kylän pieni katu oli nyt illoin aution näköinen ja hiljainen; ne harvat, jotka siellä keskustelivat, tekivät sitä kuiskaten, ettei kenties joku vakoja kuulisi, eikä ollut nuorisolla voimiakaan panna leikkiä toimeen: he tahtoivat ruokaa.

"On kuin minun nuoruudessani", sanoi Reine Allix, syöden mustaa leipä-palastansa ja säästäen sitä parempaa ruokaa, mitä häntä varten oli laitettu, "lapselle", kenenkään tietämättä.

Kamalaa oli hänelle ja kaikille elää alinomaisessa pelossa tuntemattoman vihollisen tähden — oli kamalaa alinomaa odottaa peloittavaa, tuntematonta kurjuutta.

Heidän elämänsä oli hiljainen — hyvin hiljainen! — mutta kaikkein tietojen mukaan saattoivat he illalla, kun panivat maata, odottaa että kanuna yöllä heitä herättäisi; aamulla, kun katselivat rakkaita peltojansa, eivät tietäneet hävittäisikö niitä ennen iltaa sodan liekit.

He tiesivätkin hyvin vähän: kaikki, mikä heille kerrottiin, oli niin epäselvää ja väännettyä, jotta välistä ajattelivat kaikki kamalaksi uneksi — niin ajattelivat he ainakin siksi kuin näkivät läävänsä tyhjinä, peltonsa autioina, lapsia, jotka nälästä itkivät, äitiä, jotka surivat sotaan kaatuneita poikiansa.

Vaan vielä ei ollut laita paljoa pahempi kuin mitä oli ollut katovuosina ja kovina päivinä; ja se myrsky, joka maassa riehui, oli tähän asti säästänyt tätä pientä pesää metsässä Seine-virran rannoilla.

Tuli Marraskuu.

"Ilta on kylmä, Bernadou pane enemmän puita pesään", sanoi Reine Allix. Polttopuita löytyi ainakin runsaasti noilla tienoilla, ja Bernadou noudatti hänen käskyänsä.

Hän istui pöydän ääressä, tehden vaimolleen uutta kirnua, sillä käsitöissä oli hänellä sekä taitoa että keksintö-voimaa. Lapsi nukkui rauhallista unta kehdossansa lähellä uunia ja hymyili unelmakuvilleen. Margot kehräsi, Reine Allix istui kutomassa valkean ääressä ja nosti harvoin silmiänsä työstään, ainoastaan silloin tällöin katseli hän Bernadou'ta ja nukkuvaa lasta. — Huoneen pienet, puiset ikkuna-luukut olivat suljetut. Muutamat talvi-ruusut kukkivat Kristuksen-kuvan alla. Bernadou'n huilu makasi hyllyllä: hänen ei ollut tehnyt mieli soittaa siitä asti kuin sota-uutiset tulivat.

Yht'äkkiä kuului ulkoa kamala valitushuuto; useat yht'aikaa parkuivat.

Bernadou nousi, otti kiväärin käteensä ja katsoi ulos. Kaikki ihmiset olivat kokoutuneet kadulle, ja vaimot löivät itseänsä vasten rintaa tai kätkivät lapset syliinsä.

Idästä näkyi taivaan kannelta punainen loiste, ja tuulen siivillä tuli sieltäpäin kummallinen kaiku.

"Mitä se on?" kysyi hän.

"Preussiläiset tulevat", vastasi yht'aikaa noin kaksikymmentä ääntä.
"Tuo punainen loiste nousee palavasta kaupungista".

Sitten olivat kaikki ääneti — ja tämä äänettömyys oli kaikkea parkumista kauheampi.

Reine Allix tuli ja asettui pojanpoikansa viereen. "Jos meidän on kuoleminen, kuolkaamme täällä", sanoi hän matalalla, suloisella ja vakavalla äänellä.

Bernadou tarttui hänen käteensä ja suuteli sitä. Vanhus tyytyi tähän vastaukseen. Margot hiipi myöskin heidän luo, lapsi sylissä. "Mitä voivat he tehdä meille?" kysyi hän ja punaposkensa olivat ruusuttomat.

Bernadou hymyili hänelle. "En tiedä, kultaseni. Tuskinpa voivat vaimoja ja lapsia tappaa".

"He voivat ja tekevät sen", vastasi ääni joukosta.

Ei kukaan sanonut siihen mitään. Katu oli hyvin hiljainen pimeässä. Kaukana idässä hohti taivaan-laki punaisena. Parku kuului sieltä heikkona kaikuna, ikäänkuin nälkäisten susien ulvonta: se oli sodan ja liekkein ääntä.

Äänettömyyden vallitessa lausui Reine Allix: "Jumala on hyvä. Emmekö luottaisi Häneen?"

Ihmis-joukko vastasi vaan yhteisellä, kamalalla parkumisella: heidän sydämensä olivat pakahtua, pitkin yötä valvoivat kadulla nämä ihmiset, jotka eivät olleet syypäät tähän kiroukseen enemmän kuin lumen alla nukkuvaiset kukkasten juuret. He eivät uskaltaneet panna maata: he eivät tietäneet koska vihollinen heitä saavuttaisi. He eivät uskaltaneet paeta: voisihan vihollinen olla heitä väijymässä heidän omissa metsissään. Yksi mies huusi korkealla äänellä: "pitääkö meidän jäädä huoneisimme, jotta he savuttaisivat meitä ulos niistä, ikäänkuin mehiläisiä pesistä? Paetkaamme!"

Mutta Reine Allix'in tyyni, vakava ääni lausui, häntä nuhdellen: "Se, joka tahtoo, juoskoon niinkuin jänis koirien edestä juoksee. Minä ja omaiseni tahdomme odottaa kotimme katon alla".

Ja heitä hävetti että heitä urhoollisuudessa voittaisi vaimo, vieläpä vaimo, joka oli yhdeksänkymmentä vuotta vanha, eikä kukaan enää pakenemisesta puhunut. Koko yön he valvoivat tuulessa ja kylmyydessä; lapset värisivät vilusta, pitäen äitien helmoista kiinni, ja miehet katselivat tylysti liekkien hohdetta pimeällä, tähdettömällä taivaalla. Kaiken yön saivat he olla rauhassa, vaikka vähä väliä kaukaa kuului kiväärien laukauksia ja peljästyneet eläimet pakenivat lehdettömistä metsistä sekä lampaat pelosta laitumilta juoksivat.

Päivä koitti harmaana, kolkkona, kylmänä. Paksu sumu, valkoinen ja kostea, peitteli virtaa. — Idässä, mistä tiesivät auringon nousevan, näkivät he ainoastaan liekkien raivoa ja mustia savupylväitä, jotka pyrkivät yhteyteen raskaiden pilvien kanssa.

"Annetaan heidän tulla ja mennä rauhassa, jos sen tekevät", sanoi vanha Mathurin. "Mitä me voimme tehdä? Meillä ei ole aseita eikä ruutia, tuskinpa sotilaitakaan — meillä ei ole mitään turvaa".

Bernadou ei lausunut mitään, mutta hän ojensi solakkaa vartaloansa, ja hänen totisissa, sinisissä silmissään ilmautui jotakin salaman-tapaista.

Reine Allix katseli häntä, istuen talonsa ovella. "Kätesi ovat rehelliset, sydämesi ja omatuntosi puhtaat. Älä pelkää kuolemaa, jos se on tarpeellinen", sanoi hän nuorelle pojanpojalleen.

Bernadou loi silmänsä häneen, hymyillen. Margot hiipi katkerasti itkien miehensä luo. Bernadou syleili häntä hartaasti ja suuteli häntä lempeästi, mutta hänen sydämensä ajatuksia käsitti vaan se vaimo, joka piennä oli häntä kantanut.

Vähitellen vaimot vetäytyivät huoneisinsa ummistaen silmänsä, etteivät näkisi tuota kauheaa valoa taivaan kannella, ja nälkäiset lapset lepäsivät heidän rinnoillaan tai parkuivat pelosta ja pitivät heidän helmoistansa kiinni. Ne muutamat miehet, jotka vielä olivat kylässä — suurin osa jäljelle jääneistä oli nimittäin vanhuksia taikka vaivaisia — kokoutuivat hätäiseen neuvottelemiseen. Vanha Mathurin mylläri ja kapakan isänmaan-ystävät arvelivat ettei mikään vastusteleminen voisi tulla kysymykseen, tapahtukoon mitä hyvänsä — että olisi paras kätkeä ne aseet ja varat, jotka vielä löytyi, sekä antautua vihollisen armoille taloineen päivineen. "Jos toisin teemme", sanoivat he, "tappavat sotilaat meitä epäilemättä, ja mitä tämmöinen kurja pieni kylä voi tehdä vastustaakseen tykkiä, terästä ja valkeaa".

Ainoastaan Bernadou'n ääni kuului vastustavan tätä. Hänen silmänsä säkenöitsivät ja poskensa hohtivat; kerran hänen eläissään sanat levisivät salamantapaisina hänen huuliltaan. "Mitä!" sanoi hän heille, "jätämmekö kodit, vaimot ja lapset vihollisille ilman muuta? Olemmeko me niin kelvottomat, että kumartelemme Ranskan vihollisille ja näytämme että vapisemme heidän edessään? Se olisi häpeä, ikuinen häpeä! Me emme silloin ansaitsisi miesten nimeäkään. Näyttäkäämme heille että Ranskassa on ihmisiä, jotka eivät pelkää kuolemaa. Puolustakaamme mitä omamme on, niin kauan kuin voimme. Kiväärimme ovat hyvät, seinämme vahvat, metsämme ovat tällä ilmalla soita, jotka kyllä heitä nielevät, jos kykenemme ajamaan heitä sinne. Tehkäämme mitä voimme. Francs-tireurs'in leiri on täältä ainoastaan kolmen peninkulman päässä. Sieltä varmaankin riennetään avuksemme. Ja kaikessa tapauksessa kuolkaamme urhoollisesti! Saattaa olla, että mitä voimme tehdä on vähän. Mutta jos joka mies maassa tekee sen vähän, mitä voi, syntyy siitä vähästä tarpeeksi suuri voima, jolla ajetaan viholliset pois Ranskasta".

Mathurin ja muut huusivat hänelle uhkaavaisesti: "Sinä olet mieletön. Sinä saatat meitä turmioon. Etkö tiedä että yksi ainoa laukaus — niin, jos he vaan löytävät yhden ainoan kiväärin, pistää vihollinen tuleen koko kylän?"

"Tiedän", vastasi Bernadou, tumma loiste sinisissä silmissään. "Mutta silloin on valitseminen häpeän ja liekkien välillä. Välttäkäämme ainoastaan tuota ensimmäistä ja sitten — tapahtukoon Jumalan tahto".

Mutta he huusivat raivoissaan ja käskivät hänen olla vaiti, sanoen: "Hyvin hyvää! Kaunista puhetta, varsin kaunista puhetta! Katsele sinä palavaa taloasi, jos tahdot, mutta meidän talojamme sinä et saata turmioon! Tee mitä tahdot omalla niskallasi. Pidä se pystyssä tai pane se hamppukaulukseen, niinkuin tahdot. Mutta sinulla ei ole oikeutta tappaa naapuriasi heidän tahtomattansa".

Hän puhui, hän rukoili, hän kamppaili heidän kanssa puolen yötä; katkerat kyynelet vuosivat hänen poskiansa myöden ja tyyni veri hänen suonissaan paloi vihasta ja häpeän kammosta, ja kaikki tämä herätti ensi kerran hänessä voimakkaan, yksinkertaisen, tulisen puhuja-taidon. Mutta turhaan. Nuo muutamat, orsiin kätketyt kultarahat, nälkäinen lammaslauma ja heidän omat kurjat henkensä, vaikka nälkäiset ja pelon-alaiset, olivat kuitenkin rakkaat heille, eivätkä he tahtoneet saattaa niitä vaaraan. He sanoivat häntä hulluksi sekä ennustivat että hän tulisi heidän murhaajakseen; he syöksivät häneen kiinni ja vaativat häneltä kiväärin, jotta saisivat haudata sen muiden kanssa mäellä seisovan vanhan kappelin alttarin alle.

Bernadou'n silmät iskivät tulta; hän hengitti raskaasti; hän vapisi liikutuksesta; hän irroitti itsensä heistä ja astui askeleen eteenpäin. "Niin totta kuin elätte", sanoi hän, "minun tekisi mieli ampua teitä ennenkuin häpäisette itseänne ja minua!"

Reine Allix, joka oli seisonut äänetönnä hänen vieressään koko ajan, laski kätensä hänen olkapäällensä.

"Poikani", kuiskasi hän tämän korvaan, "sinä olet oikeassa ja he väärässä. Mutta älä kuitenkaan laita niin että velivaino on oleva se ovi, jonka kautta vihollinen kotihimme astuu. Tee mitä tahdot omalla hengelläsi, Bernodou — se on sinun — mutta anna heidän tehdä mitä tahtovat henkensä kanssa. Sinä et voi muuttaa lampaita jalopeuroiksi, vaan älköön kuitenkaan ensimmäinen veripisara, joka täällä vuotaa, olko veljen verta".

Bernadou'n pää vaipui alas rintaa vasten.

"Tehkää mitä tahdotte", sanoi hän naapurilleen. He ottivat häneltä hänen kiväärinsä ja hiipivät yön pimeydessä hiljaa metsäiselle kappeli-mäelle ja hautasivat sen sekä kaikki muut aseensa alttarin alle, missä valkoinen Kristuksen-kuva riippui.

"Nyt olemme pelastetut", sanoi Mathurin mylläri viinikapakan isänmaan-ystäville. "Jos tuo houkkio olisi saanut mieltänsä noudattaa, olisi hän surmannut meidät kaikki".

Reine Allix talutti lempeästi pojanpoikaansa talonsa kynnyksen yli, painoi hänen päänsä sylihinsä ja suuteli hänen otsaansa.

"Sinä teit mitä taisit, Bernadou", sanoi hän, "tulkoon sitten mitä hyvänsä".

Niin sanoen kääntyi hän pois, heitti vaipan päänsä yli ja vaipui maahan, katkerasti itkien, sillä — oliko hän elänyt yhdeksänkymmentäkolme vuotta, nähdäksensä vaan tätä kurjuutta.

Nyt, kun kaikki mahdollisuus tehdä vastarintaa oli häneltä ryöstetty ja ainoa, mitä oli hänelle jätetty, oli hänen oma henkensä, oli Bernadou käynyt hiljaiseksi ja rauhalliseksi, kuin tapansa aina oli. Hän olisi tapellut niinkuin talon-koira kotinsa edestä, mutta he olivat estäneet häntä sitä tekemästä, ja nyt hän oli toimeton, toivoton. Hän sulki ovensa, kävi istumaan ja pani toisen kätensä Reine Allix'in käteen sekä toisen vaimonsa vartalon ympäri.

"Ei ole muuta neuvoa kuin odottaminen", sanoi hän alakuloisena.

Pitkä oli aika ennenkuin päivä nousi.

Ampuminen taukosi hetkeksi; sitten alkoi sen jyrinä uudestaan ja läheni kylää. Ja taas vallitsi äänettömyys.

Päivällis-aikana eräs paimen tuli kylään, kalpeana, verisenä, uupuneena, savisena ja likaisena. Hän kertoi kyläläisille että Preussiläiset olivat pakoittaneet häntä rupeemaan heidän oppaaksensa, että olivat sitoneet hänet erään ratsastajan satulaan kiinni ja vetäneet häntä myötänsä, kunnes hän oli käynyt puoli-kuolleeksi väsymyksestä ja tuskasta. Yöllä oli hän päässyt irti ja paennut: he eivät olleet kaukana, sanoi hän, he olivat polttaneet kaupunkia toisesta päästä toiseen, syystä että muuan mies eräältä katolta oli ampunut heihin. Siinä kaikki, mitä hän tiesi.

Bernadou, joka oli mennyt ulos kuulemaan hänen uutisiansa, palasi huoneesen, istui ja kätki kasvonsa käsihin.

"Jos minä teen vastarintaa, olette te kaikki hukassa", sanoi hän. "Ja kuitenkin on konnamaista antautua näin!"

Oli tuskallinen kysymys, pitikö hänen noudattaa mieltänsä ja siten tulla syypääksi perheensä turmioon sekä saattaa kotipaikkansa tulen ja liekkien valtaan, vai pitikö hänen kukistaa miehuutensa ja sitten elää koko aikansa pelkurina omien silmiensä edessä?

Reine Allix katseli häntä, pani kätensä hänen päälleen, ja äänensä oli vakavaa ja samalla suloinen kuin soitanto, kun hän lausui:

"Älä huolehdi, lemmittyni. Kun aika tulee, noudata sydäntäsi ja Jumalan ääntä omatunnossasi".

Syvä nyyhkytys vastasi hänen puheesensa: ensi kerran lapsuudesta saakka kuuli hän Bernadou'n itkevän.

Jo hämertyi. Syys-päivä sammui. Sade-pisaroita putoeli raskaista pilvistä. Tuuli vei tuhansittain punaisia lehtiä puista, pienet asunnot tien molemmilla puolin olivat pimeät, sillä niiden asukkaat eivät uskaltaneet sytyttää valkeata, jonka valossa kenties vihollinen löytäisi tien heidän luokse. Bernadou istui, käsivarret pöydällä ja pää niiden nojassa. Margot ruokki poikaansa. Reine Allix rukoili.

Yht'äkkiä kuului ulkoa kadulta hevosten ja miesten jälkiä, vihaisia ääniä, molskinaa märältä tieltä, kun sitä astuttiin, naisten huutoa, ja aseitten loistetta näkyi hämärässä.

Bernadou kavahti seisalleen. Kasvonsa olivat vaaleat, siniset silmänsä mustat kuin yö.

"He ovat tulleet!" sanoi hän hiljaisella, vakavalla äänellä. Ei hän tuntenut pelkoa eikä kauhua: pikemmin tulista rakkautta kotipaikkaansa ja kansaansa — tulista halua taistella ja kuolla molempain edestä. Ja hän oli aseeton!

Hän avasi huoneensa oven vakavalla kädellä, ja seisoi kynnyksellään, katsellen vihollistansa. Katu oli heitä täynnä — muutamat ratsastivat, muutamat astuivat jalan, suuria joukkoja kuljeskeli metsissä ja maanteillä. He olivat iskeneet tähän kylään, ikäänkuin korppikotkat kuolleen lampaan ruumiisen.

Tämä kylä oli hyvin pieni ja alhainen: sitä olisi kyllä sopinut jättää rauhaan.

Sen asukkaat eivät ottaneet osaa sotaan enemmän kuin syntymätöin sikiö; mutta tämä kylä sattui olemaan voittajan tiellä, ja hänen rautaiset kantapäänsä musersivat sitä ohitse mennessään. Viholliset olivat kuulleet että aseita oli kätketty ja että Franc-tireurs'it majailivat täällä, ja he olivat rientäneet tähän kylään ja iskeneet kyntensä siihen. Muutamia oli lähetetty kappeliin etsiskelemään, toisia taas asuntoihin; muutamain piti ottaa mitä ruokavaroja ja karjaa vielä löytyi, taikka tutkiskella mihin nuo polut menivät, joita tasangolla oli ristin rastin; ja kuitenkin oli pienellä kadulla vielä sadottain sotamiehiä jälellä, tarpeeksi suuri voima peloittamaan koko linnoitustakin tai väki-rynnäkköä tekemään.

Rahvas ei myöskään koettanut vastustusta tehdä.

He seisoivat toimettomina ilman kyyneleitä kurjuudessaan, katsellen kuinka heidän vähäiset koti-aarteensa vietiin ikipäiviksi pois, ja tietämättä mikä kohtalo, tulen tai miekan kautta, tulisi heidän osaksensa ennenkuin yö oli päättynyt.

He näkivät kuinka ne jyvät, joita he olivat panneet säästöön talveksi, pelastaakseen lapsiansa nälkään kuolemasta, heitettiin ulos kuin likainen vesi. He näkivät kuinka kauroja ja vehniä heitettiin ulos ja siellä sotkettiin saveen ja lokaan. He näkivät kuinka pähkinäpuu-kaapit heidän kyökeissänsä murrettiin auki ja perimänsä hopeakalut, vuosisatoja vanhat, vietiin pois saaliina. He näkivät kuinka kaappeja ja laatikkoja vaimojensa makuu-huoneissa tutkittiin, ja kuinka tuota kotona tehtyä liinavaatetta ja niitä pieniä hopea-kaluja, jotka olivat olleet heidän morsius-lahjansa, ylenkatseella heitettiin syrjälle tai sotkettiin jalkojen alla aivan tuntemattomiksi. He näkivät kuinka lapsensa mieli-lampaat — morsianten hopeaiset korva-renkaat — ne kannut, joista olivat hääviiniänsä juoneet — se kesyt lintu, joka, vihellyksen kuultuansa, lensi heidän luoksensa — he näkivät kuinka kaikki tämä vietiin pois muonaksi taikka saaliiksi.

Tätä kaikkea he näkivät, ja heidän täytyi seisoa mykkinä, toimettomina sitä katselemassa, ett'ei joku suuttunut silmäys tai uhkaava liikunto lähettäisi vihollisten kuulia heidän lastensa kurkkuihin tai noita punaisia liekkiä heidän kotihinsa. Kamalampaa tuskaa ei ole maailmassa nähty.

Tuon majan portailla, viikunapuiden alla, seisoi vähäinen joukko hyvin hiljaisena ja äänetönnä katsomassa: Bernadou suorana, vaaleana, tyynenä, ylpeänä, tuli sinisissä silmissään; Margot hiljaisena, koska se oli hänen miehensä tahto, pitäen sylissään kaunista, punaposkista, kultatukkaista poikaansa; Reine Allix, jonka kasvoissa kuvautui sekä kauhua että kärsivällisyyttä, ja jonka vartalo kohosi täyteen ryhtiinsä, kun hän painoi ristin vasten rintaansa.

Noin he seisoivat, odottamassa — he eivät itse tietäneet mitä; mutta he olivat päättäneet olla osoittamatta mitään pelkurimaisuutta ja sallimatta mitään häväistystä.

Heidän takanansa näkyi kolkko, sammuva loiste sen takan valkeasta, jonka edusta oli ollut heidän kokouspaikkansa toivon ja ilon hetkinä; heidän edessänsä oli hämärä, pimeä maa, naapurien kauhistuneita kasvoja, edes-takaisin kulkevia sotamiehiä tulisoittoineen, uupuneitten ja vapisevain hevosten hahmoja.

Yht'äkkiä kuului ääni sotamiesten joukosta:

"Tuo se talonpoika tänne".

Bernadou'hun tarttui useampia käsiä, jotka väkisin vetivät häntä portailtaan sinne, missä ulanien päämies istui valkoisen hevosen selässä joka uupumuksesta vapisi ja sieramistaan pärskytteli verta.

Bernadou irroitti itsensä niiden kourista, jotka pitivät häntä kiinni, ja seisoi suorana vihollistensa edessä. Hän ei enää ollut kalpea ja hänen silmänsä olivat kirkkaat ja vakavat.

"Sinä et näytä niin hullulle kuin nuo muut", sanoi Preussiläinen päämies. "Sinä tunnet tämän tienoon hyvästi?"

"Tunnen!"

Tuota maata, jonka nurmikoilla ja metsissä hän oli kulkenut lapsuudesta saakka, jok'ainoata tien vieressä olevaa puuta ja puron äyräällä kasvavat kukkaset, — hän tunsi tuota seutua ulkoa, yhtä hyvin kuin ylkä tuntee morsiamensa muodon!

"Teillä on aseita täällä?" pitkitti saksalainen.

"Meillä oli".

"Mitä te olette niiden kanssa tehneet?"

"Jos minä olisin saanut määrätä, ei teidän olisi tarvinnut niitä kysyä.
Te olisitte tunteneet niitä".

Preussiläinen katseli häneen tarkasti, kunnioittaen tuota rohkeaa vastausta. "Tahdotko tunnustaa, missä aseet ovat?"

"En".

"Sinä tiedät että rangaistus aseitten kätkemisestä on kuolema".

"Niin te olette määränneet".

"Niin olemme, ja Preussiläisten tahto on Ranskalaisten laki. Sinä olet urhoollinen mies: sinä ansaitset kuolemaa. Mutta kuitenkin, sinä tunnet hyvin tätä tienoota?"

Bernadou hymyili, niinkuin äiti hymyilisi, jos joku houkkio kysyisi, muistiko hän minkänäköiset hänen kuolleen lapsensa kasvot olivat.

"Jos tunnet sitä hyvin", jatkoi Preussiläinen, "niin tahdon antaa sinulle tilaisuuden henkesi pelastamiseen. Tartu jalustimeni hihnaan, niin sidomme sinut kiinni siihen, ja näytä minulle sitten suorin tie siihen paikkaan, missä aseet ovat kätketyt. Jos sen teet, tahdon säästää henkesi. Jos et —"

"Jos en sitä tee?"

"Niin sinä ammutaan".

Bernadou oli ääneti: hänen silmänsä katselivat sotilasjoukon läpi tuota pientä vastapäätä olevaa majaa, puiden suojassa. Nuo kaksi vaimoa koettivat nähdä häntä sieltä, mutta sotamiehet tuuppasivat heitä takasin, jotta eivät voineet nähdä mitään tulisoittojen liehuvassa valossa eikä mitään kuulla tuossa tohinassa. Hän kiitti Jumalaa siitä.

"Mitä päätät?" kysyi ulani hetken kuluttua malttamattomasti.

Bernadou'n huulet olivat verettömät, mutta vapisematta vastasi hän: "Minä en ole pettäjä". Ja puhuessaan katseli hän hellästi tuota pientä ovea; sen kautta näkyi vielä valkea takasta, jonka vieressä hän ei ikinä enää saisi istua, niiden keskellä, joita hän rakasti.

Saksalainen katseli häntä: "Onko tuo kerskausta vai tottako?"

"Minä en ole pettäjä", vastasi Bernadou vielä kerran yksinkertaisesti.

Preussiläinen viittasi sotamiehilleen. Kaksinkertainen laukaus kuului, ja Bernadou kaatui kuolleena. Toinen kuula oli sattunut hänen päähänsä, toinen hänen rintaansa. Sotilaat heittivät lämpöisen ja värisevän ruumiin tieltä pois. Eräs talonpoika vaan oli tapettu!

Huudolla, joka voitti myrskyn pauhun ja teräksen tavalla tunki jok'ainoaan inhimilliseen sydämeen, mikä siellä sykki, syöksi Reine Allix joukon läpi ja laskeusi polvilleen Bernadou'n viereen, otti hänet syliinsä, pani nuorukaisen pään rintaansa vasten, missä hän lapsena usein oli nukkunut suloisinta unta.

"Se on Jumalan tahto! Se on Jumalan tahto", mutisi hän; ja sitten hän nauroi — niin kamalasti että se jäähdytti rohkeimmankin verta.

Margot seurasi häntä ja katseli heitä äänetönnä ja kuivin silmin; sitten heittäytyi hän, lapsi sylissään, valkoisen hevosen eteen.

"Päättäkää työnne!" kiljasi hän heille. "Te olette hänen tappaneet — tappakaa meidätkin! Vai eikö teillä ole tarpeeksi armeliaisuutta siihen".

Verta pärskyvä hevonen pelästyi, kavahti pystyyn ja syöksyi jälleen maahan. Sen etujalat sattuivat lapsen kultakutriseen päähän ja sotkivat sen kasvot aivan muodottomiksi. Muutamat talonpojat vetivät Margot'n pois hevosen jaloista; hän oli kuollut, vaikkei hänessä ollut haavaa eikä muutakaan vahinkoa nähtävänä.

Reine Allix ei nähnyt eikä kuullut. Kaikin voimin oli hän ruvennut vetämään Bernadou'n ruumista kotinsa kynnyksen yli.

"Hänen pitää kotona lepäämän, kotona pitää hänen lepäämän", mutisi hän.
Hän ei tahtonut uskoa että Bernadou oli kuollut.

Täydellä nuoruuden voimalla nosti hän ja puoleksi veti Bernadou'n siihen kotiin, jota tämä oli rakastanut, laskeusi polvilleen hänen viereensä, hyväillen häntä ikään kuin hän olisi muuttunut lapseksi jälleen, ja lempeällä äänellä sanoi hän: "Hiljaa! — Hysch!", sillä hänen järkensä oli kadonnut ja hän luuli että Bernadou ainoastaan nukkui.

Ulkona kiihtyi sill'aikaa sotajoukon melske: he olivat löytäneet aseet alttarin alta mäellä, ja ottivat viisi talonpoikaa kiinni, tappaaksensa heitä tuosta rikoksesta. Miehet vastustelivat eivätkä tahtoneet mennä kuin lampaat teurastuspaikalle. He ammuttiin kadulla lastensa nähden.[8] Sitten annettiin käsky sytyttää kylä tuleen ja jättää se oman onnensa nojaan. Nauraen heittivät sotamiehet tulisoitot olkikatoille, pesistä ottivat he palavia kekäleitä ja heittivät niitä huoneisin ja latoihin. Puu ja heinät leimusivat kuin palava täpe.

Eräs vanha mies, Reine Allix'n lähin naapuri, syöksi sisään hänen tupaansa ja tarttui hänen käsivarteensa:

"He sytyttävät tuleen Berceaun kylää", huusi hän. "Joutukaa pois! taikka te palatte tähän elävältä!"

Reine Allix katsoi häneen hymyillen: "Olkaa vaiti! Ettekö näe? Hän nukkuu".

Vanhus pudisteli, rukoili häntä, koettaen vetää pois — tuskissaan osoitti hän kattoakin, joka jo oli tulessa.

Reine Allix katseli sitä: sitä nähdessään selvenivät hänen ajatuksensa ja järki palasi; hän muisti kaikki, hän käsitti kaikki: hän tiesi että Bernadou oli kuollut.

"Menkää rauhassa ja pelastakaa itsenne", sanoi hän vanhalla suloisella tavallaan, joka muistutti menneitä päiviä. "Mitä minuun tulee, olen jo hyvin vanha. Minä ja minun kuolleeni jäämme yhdessä kotiin".

Mies pakeni ja antoi hänen noudattaa tahtoansa.

Suuret liehuvat liekit ja savupilvet ympäröitsivät häntä; hän ei liikahtanutkaan. Kuolema oli kamala, mutta nopea, eikä kuolokaan eroittanut häntä siitä, jota hän oli rakastanut ja kasvattanut.

Pian tuli loppu.

Kukkulalta toiseen syttyi Berceau de Dieu tuleen. Koko kylä oli yhtenä tulikärmenä, johon palava Kristuksen-kuva kaatui ja upposi. Ainoastaan muutamat talonpojat vaimoineen ja lapsineen pääsivät tulesta pakoon metsiin, kuollaksensa siellä vähän hitaammin nälkään ja viluun. Muuten kaikki menettyi. Liekkien nopea virta nieli kaikki, mikä sattui sen tielle. Lehdettömät puut kohottivat tulisia oksiansa tuhansilta paikoilta. Jyvä- ja hedelmäaittoja nieli lukemattomat punaiset kielet. Kyyhkyset lensivät huutaen lakoistansa ja vaipuivat savuun. Koirat tukehtuivat noilla kynnyksillä, joita olivat koko elin-aikansa vartioinneet. Vasikat paloivat lääviin. Määkien juoksivat lampaat, palava villa ruumiissaan. Pikku lintu hädissään liehutteli siipiänsä, apua saamatta, ja putosi sitten maahan, tuhaksi muuttuneena. Vanhat ja sairaat paloivat vuoteillensa. Kaikki menettyi.

Koko Berceau de Dieu oli kuin suuri uuni, jossa kaikki, mikä vaan hengitti, paloi ja muuttui tuhaksi.

Sodan virta vieri eteenpäin, jättäen tuon paikan autioksi ja mustaksi, höyryväksi raunioksi, jossa ei hiirikään voi elää eikä lintu matkallansa levähtää. Se on ollut ja mennyt, eikä sitä milloinkaan enää voi tuntea samaksi paikaksi.

Ei milloinkaan!

Vaan ken siitä huoli?

Se oli ainoastaan lehti suuressa myrskyssä, ja se kuihtui myrskyn riehuessa.

VIITESELITYKSET:

[1] Jumalan tarha.

[2] Kunnia.

[3] Tämä tapahtui Ranskassa, katolisessa maassa. Suomentajan muistutus.

[4] Omaisuuden yhteisyys.

[5] Mère = äiti.

[6] Iso-äiti.

[7] Dison'in kunnia.

[8] Tämä kertomus Preussiläisten menetyksestä tuskin lienee todenmukainen. Suomentajan muistutus.