The Project Gutenberg eBook of Himmennyt helmi, by Berta Ruck

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at
www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you
will have to check the laws of the country where you are located before
using this eBook.

Title: Himmennyt helmi
       Romaani

Author: Berta Ruck

Translator: Alpo Kupiainen

Release Date: July 30, 2022 [eBook #68648]

Language: Finnish

Produced by: Tuula Temonen and Tapio Riikonen

*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK HIMMENNYT HELMI ***





HIMMENNYT HELMI

Romaani


Kirj.

BERTA RUCK


Englanninkielestä suomentanut

Alpo Kupiainen



Naisten romaaneja 42





Hämeenlinnassa,
Arvi A. Karisto Osakeyhtiö,
1923.






SISÄLLYS:

I OSA — VAIVA

    I. Hänen alkajaisensa
   II. Teehetki patjaseinäisessä huoneessa
  III. Päivällinen »Ritzissä»
   IV. Tanssit »Berkeleyssä»
    V. Muodinmukaista armastelua
   VI. Cocktaileja huvipurressa

II OSA — PARANNUS

    I. Myrskyä merellä
   II. Kauneuden saari
  III. Elämän suola
   IV. Kysymyksiä
    V. Edenin toinen puoli
   VI. Tekoveli
  VII. Venuksen peili
 VIII. Entisyyden ääni
   IX. Haaveet ja todellisuus
    X. Etäinen kutsu
   XI. Muutos
  XII. Kielten helähdys
 XIII. Yöllistä vapautta
  XIV. Kaksi kauhua
   XV. Seuraavana päivänä
  XVI. Puhelua
 XVII. Kaihostuttava lähtö






I OSA — VAIVA




I luku

Hänen alkajaisensa



I


Margaret Verity oli yhdeksäntoistavuotiaana sellainen tyttö, jollaisia
(moittivasti) nimitetään nykyaikaisiksi.

Meidän päiviemme tyttöä, joka on pantu sanomalehdistön kaakinpuuhun,
käsitellään yhtenään siveellistä loukkaannusta uhkuvissa
kirjoituksissa: »Nykyaikaisen tytön viat», »Minkä tähden nykyaikainen
tyttö on menettänyt kaiken viehätysvoimansa?» ja »Osaako nykyaikainen
tyttö rakastaa?» (vastaus kielteinen).

Ihan liian paljon tämäntapaista. Eikö hänen keski-ikäisillä
syyttäjillään ole muistoja omasta nuoruudestaan? Rohkenevatko he
väittää sitä mallikelpoiseksi? Eikö ainoakaan virnistävä aave nosta
päätään heidän toisen ja kolmannen vuosikymmenensä ajoilta? Eikö? Vai
niin? Onnitteluni...

Joskus johtuu mieleen sellainen haave, että tytöt ovat tarkalleen
sellaisia, jollaisia he ovat aina olleet ja jollaisina he aina pysyvät.
Nimenomaan tytöt.

Toisinaan taas saa sellainen näyte kuin ystäväni rouva Verityn Margaret
ihmisen ponnahtamaan punehtuneena pystyyn. Hän olisi saattanut olla
»nykyaikaista» tyttöä kuvaavan taulun mallina.

Maltittoman ynseä, kyllästyneen haluton, hermostunut? Juuri sellainen
hän oli! Hänen päähänsä ei mahtunut ainoatakaan muuta ajatusta kuin
kuumeisen kiihkeä huvien tavoittelu aamusta iltaan saakka (tai
oikeammin iltapäivästä aamuun!). Hän oli miesten valloittaja, eikä
hän antanut heille lahjaksi nuorta rakkautta, vaan yksinkertaisesti
katkeraa mielenhämminkiä! Hän oli kärtyisen oikullinen ja kalpea,
punasi poskiaan, nautti cocktailia, poltti tupakkaa, tanssi yökaudet
ja tiuski nenäkkäästi äidilleen. Sanalla sanoen, hän oli perin
epätyttömäinen olento. Sellainen oli Margaret Verity juuri vähää ennen
seikkailua, joka sitten muovasi hänet uudelleen.

Aion kertoa teille siitä seikkailusta kaikki, mitä tiedän. Menkäämme
ensin ajassa taaksepäin ja tutustukaamme Margaretin alkuperään.



II


Siinä ei ollut mitään vikaa. Tytön juuret olivat tavallisessa, hyvässä
maassa. Hänen perityt taipumuksensa olivat kylläkin terveet.

Hänen äitinsä, ystäväni rouva Verity, oli herttainen ihminen. Lahjakas
hän ei ollut; sellainen hän ei milloinkaan teeskennellyt olevansa. Eikä
luja luonne; totisesti hän ei koskaan ollut olevinaan _sellainen!_
Mutta hän oli suloinen kuin ne vaatimattomat kukat, joilla hän oli
täyttänyt Sussexissa olevan huvilansa puutarhan. Ja soma hän oli
myöskin. Sellaiset avosydämiset kasvot, joita taiteilijoiden oli tapana
nimittää »englantilaiseksi ruusutyypiksi» ja jollaisia he maalasivat
katselemaan kaihoisasti kaukaisuuteen, päässä iso, komea hattu, jonka
ympärille oli leuan alitse kierretty tavattoman laaja, vaaleanpunainen,
tylli kankainen autoharso — sellainen oli Violet Verity, kun hän oli
nuori. Hänen silmänsä olivat kirkkaat, vartalo suora ja ihonväri
raikas. Hän oli hyvä kävelijä, hyvä tennispelaaja (yhdeksännentoista
vuosisadan käsitysten mukaan), hyvä taloudenhoitaja (saaden pienet
tulot riittämään), hyvä perheenemäntä ja puutarhuri. Kuulostaako se
tappavan tympeältä? Mutta saatte uskoa minua, ettei hän ollut tympeä;
sellaiseksi tulemasta hänet pelasti avu, jota hyvin monet älykkäämmät
ja voimakasluonteisemmat ihmiset eivät yksinkertaisesti ole saaneet.

Hänellä oli rakastamisen lahja.

Hän ei pyytänyt taivaalta mitään sen enempää kuin jotakuta henkilöä,
jolle hän olisi voinut omistaa elämänsä. Taivas lähetti hänelle Jack
Verityn.

Jack Verityn on täytynyt olla hyvin miellyttävä, vaikka olenkin nähnyt
vain hänen valokuviaan. Ne muistuttavat tavattoman paljon hänen pikku
tytärtään; Margaret on perinyt hänen lyhyen, päättäväisennäköisen
profiilinsa, hänen ylvään niskan joustavasti kannattaman päänsä
asennon, hänen silmänsä (suuret, etäällä toisistaan ja himmeänharmaat,
mutta reunoiltaan leveälti ruskeat). Miehet kehuivat häntä perinpohjin
kelpo kumppaniksi; naiset eivät ainoastaan rakastaneet häntä, vaan
pitivätkin hänestä. Hän oli merimies — joista naiset ihastuneesti
haaveilevat enemmän kuin mistään muista miehistä.

(Tekee mieli empiä, ennen kuin päättää sen johtuvan siitä, että
merimiehet ovat niin paljon poissa kotoa.)

Rouva Verity meni niin pitkälle, että väitti merimiehiä ainoiksi
mahdollisiksi ihmisiksi, joiden kanssa saattoi mennä naimisiin.
Muut miehet, selitti Violet Verity, olivat aina _saapuvilla_,
pitäen naista luonnostaanlankeavana seikkana, nähden hänet hänen
huonoimmilta puoliltaan ja pannen merkille hänen proosallisimmat
piirteensä. Muut miehet tekevät avioelämän pitkäksi, yksitoikkoiseksi
tieksi, jossa ei ole ainoatakaan käännettä alttarin ja haudan
välillä. Mutta jos puolisona on merimies, saa nainen toisaalta elää
kuukausimääriä, rakastaen poissa olevaa puolisoa, muistella ja
kaihoisasti odottaa, miehen purjehtiessa merellä. Toiselta puolen ovat
vastakohtana ne ihanat viikot, jolloin mies on kotosalla, jolloin
vaimo elää konserttivireessä kuten morsiusaikanaan, panee parhaansa
kodinhoitajana, määrää joka päivä puolisoksi kuumaa liharuokaa — jopa
metsänriistaakin! — pukeutuu joka päivä vasta silitettyyn, puhtoiseen
puseroon (hän meni naimisiin ennen »jumperin» valtakautta) ja kykenee
yleensä säilyttämään kuherruskuukauden tunnun.

Verityn pariskunta säilytti tämän tunnun vuosikausia pienokaisensa,
tyttären, syntymän jälkeen. Vieläpä lapsi teki sen entistäkin
voimakkaammaksi. Pian hän oli kyllin vanha lepertääkseen järjetöntä
lorua, jonka hänen äitinsä oli hänelle opettanut.

»Mikä olet, Margaret-kulta?» kysyi äiti. »Sano isälle! (Kuuntele,
armas!) Mikä olet nyt?»

»Merimiehen tytär», vastasi lapsukainen tanakkana merimiessinisessä
villakankaisessa mekossaan, jossa oli parin sentimetrin levyinen,
sininen sarssireunus.

»Niin. Entä miksi _tahdot_ tulla?»

»Merimiehen vaimoksi.»

»Juuri niin! Entä miksi _toivoi_ tulevasi?»

»Merimiehen äidiksi.»

»Mainiota!» kehui Jack Verity, nauraa hohottaen, otti lapsen syliinsä
ja keinutti sitä niin, että ruskea tukka hulmahteli, samalla raiuttaen
nuoruusaikojensa huvipaikka-laulua:

    Mun tyttösein saa laulelen,
    hän verraton, hän helmi on!»

Tällaisessa ilmakehässä alkoi lapsi varttua. Hänen nuoret vanhempansa
jumaloivat toisiansa ja häntä. Heillä kolmisin oli ihanat päivät
huvilassa aina puolison loman viimeisiin hetkiin saakka.

Sitten mies aina suuteli heitä molempia vähintäänkin kymmenesti
»viimeisen kerran», otti reppunsa sekä paksun, sinisen sadetakkinsa
ja lähti jälleen merelle. Ja rouva Verity jäi syömään jäähtyneitä
liharuokia, käyttämään kerran yllään olleita puserojaan ja säästämään
merimiespuolison seuraavan loman varalle.

Mies hukkui laivansa upotessa myöhään syksyllä 1914.

Ja on helppo kuvitella, että vaimolle antoi elämänhalua vain yksi
seikka.

Hänen pieni tyttönsä.



III


Valkoisessa huvilassa Sussexissa, meren rannalla, hiekkasärkkien
aukeassa helmassa pieni Margaret Verity vietti sitten muutamia vuosia
ankaraa elämää.

Lapsi totutettiin liikkumaan ulkosalla joka päivä, olipa ilma
minkälainen hyvänsä. Hän sai rämpiä pitkiä matkoja sateessa (_ja
hän oli sama tyttö, joka myöhemmin ei koskaan laskenut pientä
ranskalaiskorkoista kenkäänsä maahan muutoin kuin laskeutuessaan
autosta_). Makuuhuone, jossa ei ollut uunia ja jonka ikkunat
olivat auki kesät, talvet (_hänellä, joka sittemmin nurisi, jos
lämmityslaitoksessa oli pieninkin vika_). Yksi ainoa sarssileninki,
kotikutoiset villaliivit, parit housut, sadetakki, paksut kengät
ja pyöreä skottilaishattu — paljoa muuta ei ollutkaan koko hänen
pukuvarastossaan (_hänen, joka myöhemmin ei koskaan käyttänyt samaa
tanssipukua kolmasti peräkkäin ja joka ei tiennyt muiden vaatteustensa
lukumäärää_). Hän oppi pesemään, kattamaan pöydän ja tekemään
kaikenlaisia pikkuaskareita huojentaakseen heidän ainoan palvelijansa
taakkaa (_hän, josta pian tuli tarjoilijaan kauhu ja kamarineitojen
painajainen!_). Joka aamu hän pulikoi jääkylmässä ammeessaan (_niin,
tämä sama Margaret, jonka yhdeksäntoistavuotiaana piti loikoilla
tuntikausia voimakkaasti tuoksuvassa vedessä, niin kuumassa, että hän
siitä noustessaan oli melkein kypsäksi keitetty, hervoton, sekava ja
veltto_). Siihen aikaan hän ei tiennyt mitään ylellisyyksistä eikä
huveista, makeisista, silkkisistä alusvaatteista eikä kalliista,
kestämättömistä kengistä. Ei sinnepäinkään; eikä hänellä ollut
aavistustakaan edes niistä mukavuuksista, — joihin hänenikäisensä
lapset ovat tähän aikaan tottuneet. Tämä kaikki ei suinkaan johtunut
siitä, että ystäväni rouva Verity olisi ollut spartalaisluontoinen,
vaan yksinomaan siitä, että äiti ja tytär olivat siihen aikaan, kuten
ihmiset sanovat, »surkean köyhiä».

Leskellä oli eläkkeensä, huvilansa ja puutarhansa, siinä kaikki. Hänen
ei kannattanut palkata jokapäiväistä opettajatarta. Margaret luki
äitinsä johdolla niinä muutamina tunteina, jotka hän vietti sisällä.
He kasvattivat itse vihanneksensa; he vaalivat kanoja ja myivät munia;
he laittoivat kuntoon kaksi erinomaista tuoksuherneaitaa, joista he
katkoivat kukkakimppuja ja sulloivat pitkiin laatikkoihin, myyden
nekin ja saaden kahdeksantoista pennyä tai puoli kruunua laatikosta.
Nämä rahat piti säästää, jotta saataisiin puutarhaletku, joka maksoi
neljä shillingiä jalka ja jota rouva Verityn ei vielä kannattanut
ostaa, ja ranskalainen keittokalusto keittiöön. Ruokalistan tärkeimpänä
osana olivat aina hakattu lampaanliha, keitetyt vihannekset ja
riisimuhennokset.

Ne eivät näyttäneet vaivaavan Margaretia vähääkään.

Hänen ollessaan yhdentoista ja puolen vuoden ikäinen kävin heitä
katsomassa ja näin hänen olevan perin terveen ja kukoistavan.

Istuin hänen äitinsä kanssa aallonmurtajalla pakinoimassa ja tarkkailin
lasta, kun hän meni uimaan puettuna uimapukuun, joka sopi hänelle
ikäänkuin tummansininen maaliverho. Hänen vartalonsa oli vielä
lapsimainen, mutta kuinka kaunis se olikaan! Hän oli pitkä, mutta
kömpelöstä varsamaisuudesta ei hänessä ollut jälkeäkään; hänen kaikki
jäsenensä olivat voimakkaat ja sopusuhtaiset. Lausuin: '_Että meidän
poikamme olisivat kuin suureksi kasvatetut taimet nuoruudessansa, ja
tyttäremme kuin hovilinnain tavoin veistetyt nurkkapatsaat_.' Nämä
molemmat rukoukset ovat täyttyneet tyttäressäsi.»

»Hän muistuttaa niin paljon Jackia. Hänen pitäisi olla hyvin viehättävä
tultuaan täysikasvuiseksi.»

»Mitä aiot sitten tehdä hänelle?»

»Hän sanoo tahtovansa itse hankkia elatuksensa, tulla rikkaaksi ja
ostaa meille molemmille kaikenlaista hyvää ja kaunista. Hän kaipaa
kaunista! Mutta täällä hänellä on omat huvinsa. Hän on täysin
onnellinen seurassani simpukankuorikokoelmineen, villeine kukkineen ja
kirjoineen. Joku ammattiko? Niinpä kaiketi... Se tuntuu niin oudolta»,
valitti tämä hellä Victorian ajan loppupuolen nainen, »meidän ei ole
koskaan tarvinnut ajatella sellaisia asioita... _Margaret,_ rakas, olet
ollut vedessä kyllin kauan. Tule sisälle nyt! Tule heti!»

»Vielä viisi minuuttia», kajahti vedestä lapsen kirkas, kimeä ääni.
»Älä hätäile, äiti!»

Siitä jo näki, kumpi näistä kahdesta pyrki hallitsemaan.

»Lapsi-kullalla on enemmän tahdonvoimaa kuin minulla on konsanaan
ollut», selitti äiti. »Kunpa hänellä olisi paremmat mahdollisuudet!
Jackin omaisista ei kukaan kykene auttamaan häntä (he ovat kaikki liian
köyhiä). Minun omaisiltani ei voi toivoakaan mitään (he ovat kaikki
ihan liian rikkaita). Turvanamme on vain Tom-setäni, rakas vanhus, joka
oli naittajani ja joka tuli Etelä-Amerikasta saakka häihini. _Hänellä_
ei ole liian paljon rahaa. Aina silloin tällöin — Jumala häntä
siunatkoon — hän saa lähetetyksi meille maksuosoituksen. Jouluna se on
joskus tuonut koko juhlatunnelman.» Herttainen, mitään aavistamaton
olento! Hän ei osannut kuvitellakaan, millainen vaikutus hänen setänsä
seuraavalla maksuosoituksella olisi heidän molempien elämään.



IV


Se saapui vähää ennen Margaretin kahdettatoista syntymäpäivää, ja sitä
seurasi kirje, joka sisälsi määräyksen, että rahat oli käytettävä
nuoren naisen omien toivomusten mukaisesti sen päivän hauskuudeksi, ja
vanhan, rakastavan sedän sydämelliset onnentoivotukset.

Maksuosoitus oli viiden punnan suuruinen.

Kuinka usein Margaret Verity myöhemmin viskasikaan saman rahaerän
vetoihin, tanssikenkiin tai ulkomaisiin hajuvesiin!

Kuinka suurelta omaisuudelta viisi puntaa hänestä tuntuikaan Tom-sedän
maksuosoituksen saapuessa!

Huvila oli hänelle liian ahdas.

Hatuttomin päin hän kiiti huurteiseen puutarhaan (joulu oli lähellä).
Riemuissaan hän juoksi kolmasti polkua pitkin pienelle, valkealle
portille...

Viisi puntaa. Viisi _puntaa!_

Mielikuvituksessaan lapsi kulutti sen moneen kertaan vähemmässä kuin
viidessä minuutissa.

»Ennen kaikkea on äidin saatava uusi muodikas hattu. Sinun täytyy
saada! Minua inhoittaa tuo vanha, musta samettihökötys, jota olet
pitänyt vuosisatoja! Ja sinulle on ostettava sellainen soma,
helmikudoksinen käsilaukku, jollaisia näin ilmoituksesta, nahkalaukkusi
sijasta, joka on kulunut kiiltäväksi ja kauhean rumaksi siltä kohdalta,
mistä pitelet sitä! Eikä sinulla ole _koskaan_ ollut turkiksia kuten
muiden ihmisten äideillä _Tatlerin_ kuvissa. Mitä arvelet harmaasta,
oravannahkaisesta puuhkasta ja nenään saakka ulottuvasta kauluksesta
vai haluatko mieluummin soopelinnahkaisen vaipan? Sinun pitää saada
sellainen. Minä _jumaloin_ upeita turkiksia; en ole milloinkaan nähnyt
_niitä._ Tällä rahamäärällä voimme hankkia sinulle _jonkun_ kappaleen,
jotta —»

»Margaret! Niitä rahoja ei saa lainkaan kuluttaa äitisi tarpeisiin! Ne
on käytettävä sinun iloksesi.»

»Mutta niinhän tehdäänkin, kun hankitaan sinulle jotakin!» vastasi
innokas pienokainen. Mielikuvituksessani näen hänen kiertävän kätensä
äitinsä kaulaan ja avaavan suuret, kiihtymyksestä kimeltävät silmänsä
(ne olivat harmaan siniset kuin Englannin kesäinen taivas ja niitä
reunustivat ruskeat, taaksepäin kihartuvat ripset, jotka pehmensivät
hänen katseensa kirkkautta). »Älä ole hupakko, äiti! Enkö saa tehdä
mitä haluan omille viidelle —»

»Mutta, lemmikkini, sinun on ajateltava Tom-setää. Koska hän ilmoitti,
mitä hän haluaa maksuosoituksellaan tehtävän, on sinun käytettävä rahat
hänen toivomustensa mukaan.»

»Kiusallinen vanhus! Sitä en tarkoita. Hirvittävän hyväntahtoinen
olento! Noudatan hänen tahtoaan.»

»Hän haluaa, että syntymäpäivä on sinusta itsestäsi hauska. Sinun on
valittava.»

Kumpikaan heistä ei uneksinutkaan, kuinka paljon Margaretin valinnasta
riippui. Entäpä jos hän olisi kutsunut naapuriston muutamat lapset
jouluvierailulle, hankkinut pienen joulukuusen, tarjonnut kotona
paistettuja leivoksia, pitäen hupaiset kahvikestit, ja ostanut leluja
kuuden pennyn myymälästä! Lisäksi vielä brightonilainen taikatemppujen
tekijä...

Hän mietti sitä.

Jos hän olisi antanut niiden ajatusten ohjata itseään, niin kuinka moni
elämä olisi koitunut toisenlaiseksi?

Mutta pudistaen nopeasti päätään Margaret teki ratkaisunsa: »Ei, en
halua vieraspitoja. Silloin olisi minun pysyttävä täällä. _Minä_
haluan käydä Lontoossa, tietystikin oman äitini seurassa. En ole ollut
Lontoossa sen kerran jälkeen, silloin, kun olin _ihan_ pieni tyttö, kun
isä-kulta vei meidät eläintieteelliseen tarhaan. Muistatko?»

»Kyllä, rakas; kyllä muistan.»

»Nyt menemme sinne jälleen», suunnitteli kaksitoistavuotias, joka
ei vielä osannut teeskennellä. »Muistatko, kuinka isä nauroi, kun
kamelilla ratsastaminen peloitti minua? Sanoin sitä liian isoksi ja
olisin suostunut nousemaan vain laamojen vetämiin pikku vaunuihin. Isä
huomautti, että merimiehen tyttären piti olla rohkea, ja siksi menin
kamelin selkään, mutta kameli huojui niin, että olin vähällä tulla
merikipeäksi. Mutta silloinhan olinkin tietysti vain hyvin _pieni_
tyttö. Muistathan sen, äiti, etkö muistakin?»

»Kyllä.»

Violetin sydäntä vihloi joka kerta, kun lapsi elvytti Jackin muistoja.
Mutta hän ei olisi mistään hinnasta tahtonut tukahduttaa niitä.

»Menemme siis eläintieteelliseen tarhaan aamulla ja iltapäivällä...
Niin, _olisikohan_ se liikaa? Rahaa pitäisi _olla_ riittävästi»,
päätteli Margaret, »enkä minä ole kertaakaan ollut siellä, vaikka monet
kaksitoistavuotiaat ja jotkut yksitoistavuotiaatkin ovat olleet —»

»Missä niin?»

»Teatterissa! _Matineassa!_ Mennään, _mennäänhän_ 'Pekka Poikaseen'...
Lähdetään varhaisella junalla maanantaina.»



V


Sitä varten heidän oli ajettava kuuden ja puolen kilometrin päässä
olevalle haara-asemalle. Aamu oli purevan kylmä; taivas kaartui
helmenkirkkaana huurteisten nummien yllä; maantie oli kova kuin rauta,
ja maanviljelijän kärrinpyörät olivat uurtaneet siihen jäätyneet vaot.

Maanviljelijän rattaat ennättivät perille hyvissä ajoin. Margaret ei
ehtinyt ajoissa.

Spartalaisesta kasvatuksestaan huolimatta hän ei ollut syntynyt
nousemaan makuulta varhain. Eikä hän ollut löytänyt parhaita
käsineitään eikä tätä tilaisuutta varten äskettäin parsittuja sukkiaan.
Viimeisellä hetkellä hän oli pistänyt johonkin villaisen merimieshuivin
kutomismallin, jota hän aikoi verrata kaupungissa.

Asia on niin, että tyttö (kuten niin monet meistä) oli syntynyt
kadottamaan esineitä käsistään, hukkaamaan, pudottamaan ja unohtamaan
niitä. Noina elämänsä varhaisina aikoina hän ponnisteli sitä vastaan...

Joka tapauksessa he olivat myöhästyneet. Asemalla rouva Verity-rukka
(joka aina oli tuskaisen hätääntynyt ja levoton heti pienestä,
hyvin hoidetusta kodistaan lähdettyänsä) huomasi, että hänellä oli
hädintuskin kylliksi aikaa ostaa kaksi kolmannen luokan matkalippua,
siepata takaisin saamansa pienet rahat käteensä, syöksyä sillan yli,
juosta portaita myöten alas ja rientää neljännelle junasillalle,
josta Lontoon pikajuna oli lähdössä. Junailijalla oli vihellyspilli
huulillaan ja vihreä lippu kädessään... Ennättäminen oli kovin
täpärällä. Entäpä jos Verityt eivät olisikaan ehtineet siihen junaan!
Jos ystävällinen kantaja ei olisikaan selittänyt: »Joutukaa vaunuun,
rouva! Minne hyvänsä. Menkää _tuonne!»_ Jos hän ei olisikaan työntänyt
heitä ensimmäisen luokan tupakkavaunuun junan parhaillaan lähtiessä
liikkeelle! Vaunu oli nähtävästi yhden miehen hallussa, ja hänellä oli
joukko kalliinnäköistä matkatavaraa ja iso mytty turkisvaippoja.

Junailija pamautti oven kiinni Verityjen jälkeen.

Junan vauhti lisääntyi. Valkoinen höyrypilvi leijaili ikkunan ohitse.
Rouva Verity-poloinen nousi (punehtuneena, hiestyneenä, hengästyneenä)
pystyyn sen kiveä muistuttavan esineen varasta, jota vastaan hänet oli
sysätty. Se oli hänen matkatoverinsa olkapää, tuikean näköisen miehen,
jonka olisi pitänyt käyttää khakipukua. (Tämä tapahtui 1916, jolloin
kahdeksantoista ja viidenneljättä välillä olevien henkilöiden ei
odottanutkaan käyttävän mitään muunlaista asua.)

Tämä mies oli puettu yksinkertaiseen, erittäin hyvin, mutta ei
häntä varten valmistettuun vaatteukseen. Kaikki osoitti, että
hän oli jonkin herran palvelija; se näkyi hänen hatustaan,
päällystakistaan, paidastaan, solmitusta kaulaliinastaan, tummista
housuistaan, kengistään — ei, pyydän häneltä anteeksi, _kengästään._
Hänen vasemmassa kengässään oli paksu pohja; hänet oli vapautettu
raajarikkona sotapalveluksesta saatuaan haavan reisiluuhunsa.

Raivostuneen näköisenä hän riuhtaisihe irti rouva Verityn syleilystä
ja ilmoitti ankarimmalla äänellä, mitä Violetia puhuteltaessa oli
milloinkaan käytetty, että tämä vaunu oli varattu, hyvä rouva.

Rouva Verity laittoi nukkavierun päähineensä suoraan ja vastasi
tietävänsä sen; hän oli hirveän pahoillaan siitä, että junailija oli
tyrkännyt hänet siihen vaunuun, ja hän poistuisi pienine tyttärineen
sieltä seuraavassa pysähdyspaikassa.

»Pysähdyspaikkoja ei ole. Tämä juna», selitti soturi tuimasti (hänestä,
kuten rouva Verity nyt havaitsi, näkyi päältäpäin selvästi: _entinen
vakinaisen armeijan vääpeli_), »tämä juna, hyvä rouva, ei pysähdy ennen
kuin Victoria-asemalla».

»Voi, hyvä Jumala, niinkö?» änkytti rouva Verity tyrmistyneenä kuten
aina vierasta puhutellessaan. »En voi muuta kuin vakuuttaa olevani
kauhean pahoillani —»

»Wallace», sekaantui puheeseen vaunuosaston toisesta päästä kuuluva
ääni. Ääni oli heikko ja hiljainen ja lähti nurkasta, jossa
hätääntynyt rouva Verity oli luullut olevan läjän vihastuneen vääpelin
matkapeitteitä ja varavaatteita. »Wallace!»

Entinen vääpeli vastasi nöyrästi kuin nuhdeltu lapsi: »Sir?»

»Hillitkää kieltänne, Wallace», komensi vaippamytty, koettaen puhua
äänekkäästi, »ja pyytäkää heti rouvalta anteeksi!»

Tällöin purskahti pikku Margaret Verity nauramaan.

Margaretin nauru oli kuulemistani äänistä miellyttävimpiä. Se oli
äärimmäisen välitön ja niin kovin makea! Tuntui siltä kuin sitä
jatkuisi loputtomiin; sitten se katkesi nytkähdyksen tapaiseen ääneen.
Se loppui, ikäänkuin lapsi olisi (äkkiä kuten oli ilostunutkin)
oivaltanut, ettei hänen sopinut osoittaa hyvää tuultaan sillä tavoin.
Ja nyt hän punehtui. Vaikka hän olikin kasvanut maalla, ei hän ollut
noita omenaposkisia lapsia, jotka vanhempina tulevat luumukasvoisiksi.
Margaretin nuoret kasvot eivät olleet oikeastaan kalpeat — se kuulostaa
sairaloiselta — vaan pehmeän, tasaisen värittömät. Hänen ihonsa
muistutti kermaa, johon on sekoitettu muutamia pisaroita hedelmämehua.
Kun hän punehtui, muuttuivat hänen kermamaisen ruusuiset poskensa
jyrkästi helakan punaisiksi. Se oli hyvin kiehtovaa, hyvin kaunista.

On mahdotonta tietää, kiintyikö Wallacen isännän huomio ensinnä lapsen
tenhoavaan punehtumiseen vaiko hänen rattoisaan, sointuvaan nauruunsa.

Hän oikaisihe istumaan suorana, käänsi tuuhean turkiskaulaksensa
alas ja sysäsi kankaisen suippolakkinsa pois otsaltaan. Käännettyään
teräväpiirteiset, miellyttävät kasvonsa — ihan nuoren miehen kasvot —
lapseen päin hän tiedusti omituisella kurkkuäänellään:

»Mikä sinua nauratti?»

»Olen pahoillani siitä. Minun ei olisi pitänyt nauraa», vastasi pieni
Margaret puna yhä poskillaan. »Nauroin teille.»

»Minulle?»

»En mahtanut sille mitään. Se oli niin hullunkurista. Tarkoitan sitä,
että sanoitte: _'Hillitkää kieltänne!'_ ja sitten: _'Pyytäkää rouvalta
anteeksi!'_ Miten hän _olisi voinut_ pyytää, jos olisi hillinnyt
_kieltään?»_

»Margaret, rakas!» äänsi äiti...

Nuori mies kääntyi rouva Verityn puoleen ja nosti lakkiaan.

»Se on totta», hän virkkoi. »Pyydän anteeksi kaikilta. Ettekö pahastu,
jos puhelen kanssanne matkalla. Olen ikävystynyt Wallacen ja itseni
seuraan. Saanko sanoa olevani hyvilläni siitä, että sain muitakin
vaunukumppaneiksini?»

Rouva Verity käsitti heti, että puhujan piti sallia sanoa mitä halusi.
Hän oli sellainen nuori mies, joka voi sanoa mitä tahansa loukkaamatta.
Hän oli ylimys ja soturi tai oli ollut soturi. Poika-parka, poika-parka
(hän oli alle kuusikolmattavuotias)! Hänen kasvonsa kaikki luut
kuulsivat pergamenttimaisen ihon lävitse. Hänen riutuneilla poskillaan
hehkui puna, hänen siniset silmänsä kiilsivät kuin jalokivet, sitäkin
kirkkaammin, koska ne oli upotettu »nokisin sormin». Mustat, kiharaiset
ripset tehostivat silmien kuumeista kiiltoa. Rouva Verity ei ollut
niin hämmentynyt, ettei olisi tajunnut, mistä kaikki se johtui —
silmien ilme, ääni, paksut vaipat, uskollisen sotilas-palvelijan
huolestuminen. Hänen edessään oli todella sairas mies, ei haavoista,
vaan murhaavimmasta iskusta, mitä sodassa siihen saakka oli opittu
iskemään.

_Kaasutettu!_

»Oi, olkaa hyvä —» sopersi rouva Verity, joka, kuten hän itse tunnusti,
ei koskaan osannut sanoa mitään »kellekään muille» nuorille miehille.

Hänen miellyttävät kasvonsa puhuivat hänen puolestaan. Mies hymyili
hänelle ja jatkoi Margaretin puoleen kääntyen: »Minä inhoan
matkustamista. Entä sinä?»

»Minua se suorastaan hurmaa», ihasteli lapsi, ponnahtaen samassa
pystyyn. »En ole matkustellut juuri ensinkään.»

»Minä taas olen liian paljon», virkkoi potilas. Hän sysäsi syrjään
turkisvaipan liepeen. »Olen kuluttanut puolet elämääni kiertelemällä —»

»Herra Charles», pisti palvelija vähin, nousten seisomaan, »suvaitkaa
pitää vaippa kunnollisesti ympärillänne!»

»Wallace, antakaa olla — herjetkää jo! Älkää komennelko minua! En
voi sadatella teitä muutoin kuin kuiskaamalla, jos sen teette. Älkää
käyttäkö sitä hyväksenne!» Kierrettyään turkisvaipan tiiviisti sairaan
ympärille Wallace vaipui takaisin paikalleen. Kaasutuksen uhriksi
joutunut nuori upseeri jatkoi: »No niin, enää ei minun tarvitse paljoa
matkustella. Nyt Lontooseen ja sitten Sveitsiin; se on seuraava
matkani.»

»Se on viehättävää», jupisi rouva Verity.

Margaret huudahti: »Sveitsiin? Eikö olisi suurenmoista, jos mekin
pääsisimme Sveitsiin? Te _olette_ onnellinen! Siellä saa laskea
mäkeä kelkalla ja hiihtää ja luistella ja harrastaa kaikkia niitä
_jumalallisia_ puuhia, joista puhutaan talviurheilukirjoissa —»

»Mutta minut aiotaan teljetä parantolaan.»

»Niin, ymmärrän. Siellä teistä tulee terve.»

Mutta nuori kaasunuhri vain kohautti olkapäitään... Hän lisäsi: »Entä
mihin teillä on matka?»

»Lontooseen», riemuitsi lapsi; hänen kasvonsa kirkastuivat, ja hän
hytkähteli nurkka-istuimellaan. »Lontooseen koko päiväksi!» Hänet
valtasi innostus, ja hän leperteli hilpeästi eläintieteellisestä
tarhasta, »ulkosalla» nautitusta puolisesta, teatterista. »Oletteko
_te_ ollut katsomassa Pekka Poikasta?... Oletteko sitten ollut
usein _matineoissa?_ — Tiedättekö, etten syntymästäni saakka ole
vielä tätä ennen ollut teatterissa? Eikö se ole suurenmoista? Sain
syntymäpäivälahjaksi paljon rahaa, jolla saan tehdä mitä itse haluan
kahdentenatoista syntymäpäivänäni. Tällä tavoin aiomme käyttää viisi
puntaani.»

Virmaisen hyvätuulisena hän pakisi edelleen, niin että rouva Verity ei
olisi kyennyt hillitsemään häntä, vaikka olisi koettanutkin —

Hän ei koettanutkaan. Hän ymmärsi. Tämän hilpeän, elämänsä alussa
olevan pikkuolennon viaton, itsetiedoton puhelu oli kuin Jumalan
lähettämä virkistys tälle surulliselle, itseensä keskittyneelle
nuorelle miehelle, joka oli lähdössä viimeiselle, toivottomalle
matkalleen. Siinä rautatievaunussa istuvan ryhmän jäsenten
vastakohtaisuus oli tosiaankin silmäänpistävä.

Upseeri kuunteli pelkkänä korvana ikäänkuin olisi imenyt parantavaa
lohdutusta tytön vauhdikkaista sanoista. Hänen katseensa oli
värähtämättä suunnattu hänen vastassaan oleviin eloisiin kasvoihin.

Samoin kuin hän katseli lasta, ei taas Wallacen katse kertaakaan
hievahtanut hänestä.

Vähää ennen kuin he saapuivat Lontooseen (se lienee tapahtunut East
Croydonissa) nuori mies kääntyi tytöstä äidin puoleen.

»Olen käyttäytynyt kovin karkeasti», pyysi hän anteeksi, kuiskuttaen
liikuttavan hiljaiseen tapaansa, »kun en ole esitellyt itseäni.
Suonettehan anteeksi sodanuhrin kummalliset oikut? Nimeni on Mount,
Charles Mount. Jos sallitte, niin annan teille käyntikorttini. Hyvä
Jumala, minut on jo ennen aikaani haudattu tähän turkisröykkiöön.
Wallace, onko minulla nimikortteja muassani? Ottakaa ne esille, tehkää
hyvin!»Wallace teki niin. »Kuulkaahan, kirjoitan tähän muistiin sen
oudon sveitsiläisen paikan nimen. Kynä, Wallace! Suotteko minun pyytää
teiltä erästä asiaa?»

»Olkaa hyvä! Jos voin millään tavoin —»

»Kuulkaahan! Minulla ei ole omaisia, muita kuin Archie, nuori veljeni.
Hän on torpeedonhävittäjässä jossakin päin. Se ei ole terveellistä
hommaa. Paitsi häntä ei minulla ole ketään, joka kirjoittaisi minulle.
Meitä on vain kaksi, ja _hän_ saattaa kuolla ennen minua; sitähän on
mahdoton tietää!... Kirjeet merkitsevät paljon minulle — minulle.
Luulisitteko voivanne lähettää minulle rivin ja kertoa, miten tyttönne
nautti matineastaan, ja muusta sellaisesta? Se olisi ystävällisesti
tehty. En pyydä, jos siitä on kovin paljon vaivaa, mutta... se olisi
hyvin ystävällistä.»

Mitäpä olisi helläsydäminen Violet osannut sanoa? Koko kohtaus liikutti
häntä. Kyyneleet pehmensivät hänen silmiensä muutoinkin pehmeätä
ilmettä. Voin kuvitella, kuinka hänen (auttamattoman kehnon päähineen
reunustamat) kasvonsa vavahtelivat, ja kuinka pelokas soinnahdus oli
hänen äänessään, kun hän lupasi: »Tietysti kirjoitan, jos pidätte
kirjeistä. Entä kirjoitatteko te, herra Mount? Kerrotteko, miten —
miten saavuitte Sveitsiin?... Tässä on osoitteemme. Margaret itse
kirjoittaa teille matineasta.»

»Teetkö sen, Margaret?» kysyi nuori mies.

»Oi, niin mielelläni! Minä pidän kirjeiden kirjoittamisesta. Minulla
on tuskin ketään, jolle kirjoittaa! Kirjoitan teille», vakuutti lapsi,
»kunnes tulette takaisin kotiin».

Victoria-asemalla syntyi luonnollisestikin aikamoinen hyörinä, kun oli
koottava herra Mountin tavattomat matkatavarat.

Rouva Verity (joka oli innostunut auttamaan, mutta joka, herttainen
poloinen, omista tutuista oloistaan lähdettyänsä oli aina kokonaan
ymmällä eikä tiennyt, mitä tehdä) odotti sairaan luona, sillä aikaa
kun tuikeakasvoinen, kuulan rampauttama Wallace teroitti Jumalan
pelkoa asemasillan kaikille kantajille. Margaret hyppi kahleeseen
kytketyn terrierin tavoin pienessä ympyrässä, katsellen jouluostoksille
saapunutta yleisöä, orjanruusuilla ja misteleillä täytettyjä
kuormarattaita, tavaroineen lähtövalmiina jonottavia sotilaita.

Herra Mount jupisi: »Teille tulee ihana päivä lapsen seurassa.»

»Niin kyllä, niin minäkin luulen. Olen varma siitä, että hän
siitä nauttii. (_Miksi en osaa lausua mitään lohduttavaa tälle
mies-paralle_...) Hän nauttii kaikesta.»

»Toivottavasti hän osaa aina niin tehdä. Hänen elämänsä pitäisi aina
olla ruusuista. On hirveätä, että aina eksytään käyttämään kuluneita
sanontatapoja, eikö olekin?» lisäsi hän, ikäänkuin hän ja rouva Verity
olisivat olleet päivälliskutsuilla ja heidän olisi pitänyt keskustella.
»Satutteko tuntemaan nämä säkeet:

    — Rannalla Manan järven,
    nojaillen airoon Kharon odottaa?»

»En. Pelkäänpä, etten ole lukenutkaan sitä runoa —»

Samassa palasi Wallace, tunkeutuen touhuisasti ihmisahdingon lävitse.
_»Nyt,_ herra Charles —»

Herra Mount nosti lakkiaan. »En sano hyvästi, vaan käytän niitä sanoja,
jotka gladiaattorit aina lausuivat Rooman keisarille. Muistatteko?»

Kovaksi onneksi rouva Verity-raukka muisti (aikoja sitten menneiltä
historiantunneiltaan).

»_Terve, Caesar! Kuoleman omat tervehtivät sinua_!»

Violet nielaisi jäähyväisensä. Mutta Charles Mount sai Margaretilta
perin riemuisan hymyilyn muistoksi matkalleen.



VI


Kuuden viikon kuluttua he saivat viimeisen sanoman Charles Mountista.

Hän oli kuollut sveitsiläisessä parantolassa ja jättänyt varsin suuren
omaisuutensa perinnöksi neiti Margaret Veritylle »_kiitollisena
ystävyydestä, joka oli suuresti sulostuttanut hänen elämänsä
loppuosaa»._

Toiminimi Mount & Sons oli hankkinut sota-aikana jättiläismäisesti
paisuneen omaisuuden myymällä ravintosäilykkeitä tai kenkänahkaa
tai gramofonilevyjä, jotakin sellaista tavaraa, jota sotilaiden oli
saatava suuria määriä. Isä ei ollut elänyt nauttiakseen siitä, hänen
kaksi poikaansa olivat jakaneet voiton keskenään; ja vanhempi heistä,
Charles, jätti nyt oman osuutensa neiti Veritylle määräämättä mitään
jälkiä säädöslahjoituksia! Kaiken piti joutua lapselle heti ilmaa
hankalaa holhousta tai muita rajoituksia siihen saakka, kunnes hän
täyttäisi yksikolmatta vuotta. Torpeedonhävittäjässä palvelevalla
nuorella Archie Mountilla oli oma osuutensa. Hän sai perheen valokuvat
ja äitinsä jalokivet sekä henkilökohtaisen omaisuuden. Kaikki muu
joutui tälle pienelle, vieraalle tytölle, jonka Charles oli tavannut
kerran ja jolta hän oli saanut kenties viisi tai kuusi kirjettä.

Kuvitelkaahan sitä... Sain hänen äidiltään pitkänpituisen kirjeen,
jossa hän kertoi minulle tästä ihmeellisestä onnesta. Eikö ollut
loistavaa, ettei Margaretin tarvinnut kasvaa rahanpuutteen painamana
ja vaivaamana! Nythän kullannupulle sittenkin avautuisivat kaikki
mahdollisuudet! Hän saisi hyvän kasvatuksen, pääsisi matkustamaan
ulkomaille, viehättävään ympäristöön! Hän voisi tutustua lukemattomiin
mainioihin ihmisiin, hankkia itselleen viehättävän ystäväpiirin!

Sanalla sanoen, koko tämän kaksitoistavuotiaan elämä sukeutuisi
ruusuiseksi.



VII


Kahdeksan vuotta myöhemmin kohtasin hänet jälleen. Minun on
tunnustettava, että silloin tyrmistyin.





II luku

Teehetki paljasseinäisessä huoneessa



I


Marraskuulla menin käymään rouva Verityn luona hänen talossaan
Lontoossa.

Se oli Hill-kadun varrella. Korkea, yksinäinen, hienonnäköinen
pieni talo, ja sen julkisivun ovi oli yhtä juhlallisennäköinen kuin
quatrocento rasian homehtunut kansi. Kuinka suuresti se erosikaan
Verityjen entisestä pääovesta, huvilan alati avoimesta, kuusamojen
reunustamasta pylväseteisestä, josta tuulisten hiekkasärkkien poikki
näkyi merelle! Rouva Verityn kirjeestä tiesin, että Margaret oli
ostanut tämän Hill-kadun talon sellaisenaan, koska sen sisustus
miellytti häntä, ja että hän pian lisäisi siihen omaa »käsialaansa».

Hovimestari, jolla oli ruuansulatushäiriöiden vaivaaman sfinksin
kasvot, opasti minut salaperäisen hämäriä, paksumattoisia portaita
myöten seurusteluhuoneeseen... Armias taivas, mikä yllätys!

_Kuinka toisenlaista kuin Verityillä!_

Kuinka toisenlaista kuin heidän huvilansa arkihuoneen kotoisen valkea,
sekava sisustus kirkkaine, ruusunvärisine sitsipäällyksineen, avoimine
ikkunoineen, joista merituuli puhalsi sisälle, tuoden puutarhasta
sokeriherneiden ja neilikkojen tuoksua!

Silmäilin ympärilleni tässä uudessa asunnossa. Himmeillä kultauksilla
runsaasti koristetut seinät olivat melkein kokonaan ihanasti ommeltujen
koruverhojen, hyvin kallisarvoisten, mustan ja kullankirjaviksi
maalattujen kiinalaisten kaappien ja laajan irtoseinän tummanpunaisten,
lohikäärmeiden somistamien lautojen peitossa. Korkeita lamppuja seisoi
nurkissa oudonväristen pagodiverhojen suojaamina, ja kaiverruksin
kaunistetuilla jalustoilla ja pikkupöydillä oli kyyröttävien apinoiden
ja sammakkohirviöiden muotoisia lamppuja. Mustalla matolla, johon
upposi polvia myöten, oli vuodemaisia sohvia, sohvamaisia tuoleja,
pyöreitä jakkaroita, ripsuista lattiapieluksia, kaikki kullanvärillä,
mustalla ja kellanpunaisella kirjailtujen päällysten peittämiä.
Raskaasti riippuvat samanlaisesta mustan ja kullan kirjavasta
koruompeluksesta valmistetut verhot reunustivat ikkunoita, joissa
oli myöskin sisäverhot ja puoliväliin ulottuvat kultakudoksiset
kaihtimet. Upotuksien koristamilla pöydillä oli läjittäin muotilehtiä,
(_Eve, Vogue, The Tatter, La Vie Parisienne_), kuukausijulkaisuja
ja uusia romaaneja; lisäksi oli uunimaton kohdalla tavattoman iso
suklaalaatikko, jonka avoimesta kannesta näkyivät sen sisältö ja
lumikinoksia muistuttavat valkeat täytehöydyt, lattialle viskattu
nukke, uudenaikainen, eriskummainen, kolmivuotisen hapsen kokoinen,
puettu nuoren miehen seurustelupukuun ja päässään vaalean kullanvärinen
silkkiperuukki. Kokonaisuudessaan huone oli mielestäni jonkun
koristetaiteilijan haaveilema hekumallisen ylellisyyden näyte.

Kuhakin on oma makunsa. Minusta huone vaikutti tukahduttavalta, sen
seinät vanutäytteisiltä. Sanoin sitä pimeäksi.

Se oli täynnä kukkia! Siellä oli miehenkorkuisia liljamaljakoita,
pronssinen jalusta täynnä astioita, joissa oli ennen aikaansa kukkimaan
saatuja syreenejä, useita maljakoita kuiduissa kasvavia roomalaisia
hyasintteja. Jossakin kyti taikatikku, joita näkee palamassa
kaukonäkijäin kammioissa. Runsaskaiverruksisella jalustalla paloi
suitsutuslamppu. Ja kaikkien näiden sekavien tuoksujen täyttämänä
tuntui sellaisen suljetun huoneen ilma, jossa suitsutettiin paljon ja
yhtenään... Tarkoituksena oli kaiketi saada aikaan itämaalainen, velton
raukaiseva lämpö...

Kullakin oma makunsa. _Minä_ pidin sitä ummehtuneena.

Sanalla sanoen, sellaisen ilman olisin kaikkein vähimmän odottanut
ympäröivän ulko-ilmaan tottunutta englantilaista» naista, rouva Verityä!

Hän astui sisään.



II


»Entä tyttäresi?» tiedustin pian. »Niin mielelläni haluaisin nähdä
Margaretin jälleen. Voiko hän hyvin?»

»Oi, kyllä! Hän voi _oikein_ hyvin... todella —»

Heti välähti mieleeni epäilys, ettei lapsen laita ohut ihan oikein.
Sana »todella» liitettynä mihin lauseeseen hyvänsä ja lausuttuna
sellaiseen tapaan riittää vastaväitteeksi. Myöskin oli rouva Verityn
ilmeessä jotakin outoa. Ensi silmäyksellä ei hänessä huomannut
muutosta, vaikka hänen yllään olikin (ensi kerran koko tuttavuutemme
aikana) »hyvä» leninki ja siihen sopivat kengät. Hänen vartalonsa oli
suora, hänen lempeiden kasvojensa väri terve ja vaaleanpunertava kuten
aina, hänen silmänsä kirkkaat. Mutta hänen ilmeessään oli jotakin.
Tuo murheellinen häivähdys oli siinä aina ohut. Nyt siinä oli myöskin
rauhattomuuden merkki. Puheliko hän salatakseen sitä?

»Tietystikin, ymmärräthän, Margaret on _kasvanut,_ hyvin nopeasti.
Tytöt tarvitsevat joitakuita vuosia sivuuttaakseen sen... 'Onko hän
niin viehättävä kuin hänestä näytti tulevan?' Oi, hän on hyvin sievä.
Saat nähdä. En luule niin ainoastaan sen tähden, että olen hänen
äitinsä.» Rouva Verity puhui puolustelevan ylpeästi. »Niin monet
ihmiset ihailevat häntä tavattomasti. Kaikkialla, missä olemme olleet.
Kaikki kyselevät, kuka hän on, kutsuvat häntä vierailuille ja puhuvat
hänestä paljon. Lapsi-kullan aika tahdotaan viedä niin kovin tarkoin!
Niin paljon ihailijoita!»

»Eikö hän vielä ole kihloissa?»

Samassa kajahti puhelinkellon kilinä, jota vaimensi kahvipannun
peitettä muistuttavan, tuoksujen täyttämän huoneen seinän pehmennys.

»Suo anteeksi!» Rouva Verity kääntyi puhelinta rumentavaan
Pompadour-pukuiseen nukkeen päin. »Niinkö?... Oi, kuinka voit, Eric?
Ei! Valitettavasti Margaret _ei_ ole kotona... Hän meni kilpa-ajoihin
Claude Oddleyn ja eräiden muiden seurassa... Niinkö... Luultavasti hän
oli unohtanut luvanneensa. Kuinka pahasti tehty! Tänä iltana hän menee
erään seurueen mukana _kello yhdeksän näytäntöön_... Toivottavasti hän
saapuu puolen tunnin aikana... No niin, tule teelle ja puhu hänelle!
Tuletko? ... Tee niin... Näkemiin!»

Hän kääntyi takaisin minun puoleeni vastaamaan kysymykseeni.

»Niin, Margaret ei ole kihloissa. Vain nämä ihailijaparvet...
Todellinen kunniavartiosto alituisesti. Hyvin paljon enemmän nuoria
miehiä kuin tytöt olisivat ikinä halunneet meidän ollessamme nuoria —»

»Tarkoittanet liian paljon nuoria miehiä _kerrallaan_?»

»Niin, niinpä niin! Minä puolestani en _ikinä_ kaivannut muuta kuin
yhtä miestä. Minä olen aina ollut '_toivottoman vanhanaikainen
haaveilija_', kuten tyttö-kulta minua nimittää. Mutta Margaretilla
täytyy olla henkivartijansa. He vievät häntä tansseihin, teattereihin,
kilparatsastuksiin, loordien luokse, soutukilpailuihin, Hurlinghamiin,
kaikkeen sellaiseen, mikä nyt on muodissa... Mikäli olen kuullut
_liehittelevät_ nuoret miehet nykyisin kauneimpia tyttöjä sillä
tavoin, mutta eivätkö he: muka _kosi_ sen kummemmin? Sitä me emme
ole huomanneet. He kosivat Margaretia yhtenään.» Äiti hymyili niin
liikuttavasti, ettei minulla ollut sydäntä edes ajatellakaan, kuinka
epätodennäköistä oli, ettei Mountin omaisuuden perijättärellä olisi
kosijoita. »Erikoisesti eräs heistä on lemmikkini ehdoton _orja._ Tämä
meidän kesken sanottuna... mutta näkisithän sen, joka tapauksessa.
Juuri hän vei tänään Margaretin esteratsastuskilpailuihin. Hän on
silmittömästi kiintynyt tyttöön! Tunnetko hänet? Otaksuttavasti olet
kuullut hänestä. Hän on vasta äsken saanut arvonimensä. Hän on nuori
loordi Oddley.»

Hänen lempeä äänensä sai hienonhienon tärkeyden värähdyksen. Hän oli
tämän maailman vähimmän herrastelevia olentoja, mutta hänen tavallaan
kasvaneessa naisessa ei arvonimi (ja lisäksi hyvin vanha, kunnioitettu
nimi) voi olla herättämättä jonkun verran ihastusta.

»Pitääkö Margaret hänestä?»

»Sitä on niin vaikea sanoa tytöistä, eikö olekin?»

Omassa mielessäni mietin, että se olisi ollut varsin helppo »sanoa»
muutamista tytöistä. Violetin ensi kerran kohdatessa Jack Verityn oli
hänen kasvoistaan varmastikin näkynyt selvästi, että hän oli Jackin,
ainoastaan Jackin. Siinä oli ohut aitoa romanttisuutta. Tulisikohan
se Jack Verityn tyttären ja tämän nuoren loordi Oddleyn osaksi? Minut
valtasi lievä kiihtymys ajatellessani, että näkisin sen itse. Myönnän
olevani innokkaan utelias. Valmistauduin näkemään romanttisuutta
tässäkin ylenmäärin upeakalustoisessa ympäristössä.

»Kerrohan minulle siitä! Kuinka kauan tyttäresi on tuntenut
nuorukaisen? Missä hänet kohtasitte?»

»Sveitsissä, talvikisoissa pari vuotta sitten. Hän ja hänen sisarensa
Cynthia asuivat samassa hotellissa kuin mekin. Cynthia on Margaretin
_hyvin_ läheinen ystävä juuri nyt. Cynthia se löysi tämänkin talon
hänelle. Kehoitteli Margaretia ostamaan sen —»

(Ahaa! »Cynthian» syytäkö sen epäveritymäinen sisustus olikin?)

— »Cynthialla on ihmeellisen hyvä maku, väittää Margaret. Hän näyttää
aina _huvittavan_ Margaretia. Hän —»

Taaskin soi puhelinkello.

»Niin ikävää; saanko? Ajattelehan, että tällaista kestää aamusta iltaan
Margaretin tähden!» Hän tarttui kuulotorveen. »Kyllä. Ei; puhuja on
_rouva_ Verity... Ei. Hän ei ole vielä palannut! ... Odotan heidän
saapuvan millä hetkellä tahansa. Saanko ilmoittaa hänelle jotakin?...
Oi, pistäydyttekö täällä? Niin, tehkää se! (Ei niin innokkaasti,
kuulosti minusta.) »Tulkaa teelle! Näkemiin! ... Soittaja oli
Cynthia... Taitaa olla parasta ilmoittaa Bensonille, että tänne saapuu
paljon väkeä teelle tuossa paikassa...» Hän soitti kelloa.

Ruuansulatushäiriöiden sfinksin (jota rouva Verity silminnähtävästi
kovasti pelkäsi) poistuttua kuunneltuaan emäntänsä lausuman määräyksen,
kysyin:

»Pitäisitkö sinä siitä?»

»Mistä?»

»Että Margaret hyväksyisi tämän nuoren miehen kosinnan?» »Niin», äänsi
rouva Verity empien.

Odotin hänen lausuvan jonkun hänen tapaisilleen haaveilevan
herkkätuntoisille naisille ominaisen kuluneen lauseen (kuten: _»Jos
lapsi-kulta rakastaa häntä, niin en luonnollisesti olisi unissanikaan
kyllin itsekäs estääkseni häntä menemästä avioliittoon niin pian kuin
hän haluaa»)_, mutta rouva Verity huomauttikin äänessään oudon katkera
soinnahdus: »Eipä olisi _paljoakaan_ väliä, pitäisinkö siitä vai —»

Samassa sattui taaskin keskeytys; tässä hiljaisessa, eristetyssä
talossa syntyi äkkiä kovaääninen hälinä.

Ulkoa kuului auton melua; sitten pamahti pääovi, kajahti haukuntaa,
naurua, kimeitä huudahduksia; useita ihmisiä tuntui syöksyvän portaita
ylös yhtä aikaa. Ovi avautui. Päätäpahkaa tuoksahti sisälle joukko
ihmisiä, joiden _lukumäärää_ hämmentynyt silmä ei aluksi kyennyt
laskemaan pitkiä, sileiksi harjattuja nuorukaisia, jotka seurasivat
hyvin kookasta, nahkaiseen autovaippaan ja pieneen, punaiseen
turkishattuun puettua tyttöä. Nuoret näyttivät sysivän toisiaan,
leikkien hilpeätä hevosenleikkiä, harppailevan toistensa kantapäiden ja
heidän jalkojensa välissä pujottelevien, villeiksi kiihtyneiden koirien
ylitse ja lörpöttävän kaikki samanaikaisesti, niin että kuulosti
siltä, kuin olisi pantu soimaan useita gramofoneja yhtä aikaa ja liian
nopeasti. Olin erottavinani:

— »Myrkyllinen onni eikö se ollut myrkyllinen _onni_ rakas, ihminen
voitko väittää hei tässä on Eric hei Eric! Hei Odds _myrkyllinen_ onni,
kun panit vetoa. Nauroin niin panin sata kahdeksaakymmentä vastaan
loppuottelussa en halua teetä mutta mielelläni ottaisin ryypyn! No?
No? _Exasperation_ ensimmäinen JA kaiken sen jälkeen Bubbly puolisella
Paddock-aitaus _Exasperation_ ensimmäinen _Tiara_ toinen _This Freedom_
kahdeksas tai jotakin täydellistä ihmisiä tulvimalla siellä Armstrong
Siddeley _Tiara_ toinen. Mitä? Aioin panna viitosen sen puolesta Mixyä
VASTAAN! Se muutti minun Kolme kertaa hallo Ericillä oli MAALLINEN
_Exasperation_ ensimmäinen myrkyllinen onni oh EI sitä ei ONNISTANUT
panitko vetoa? Ahaa! kuinka voitte rouva Verity sujui hyvin tunnin ja
neljäkymmentä minuuttia minua onnisti — minä —»

Rouva Verityn ääni melkein hukkui heidän meluunsa, kun hän sanoi:
»Tässä hän on. Tämä on Margaret.»



III


Huomasin pudistavani pitkän tytön kättä, katsoen häntä kasvoihin.

Ne olivat kiehtovan kauniit pienet kasvot, soikeat, suurisilmäiset;
suun piirteet olivat vallattomat ja muistuttivat kukkaa. Mutta
kasvot olivat liian kalpeat, liian hienopiirteiset, liian paksun
ihojauhekerroksen peitossa. Ja nuo suuret silmät, harmaan siniset kuin
Englannin kesäinen taivas, näyttivät menettäneen pehmeyttään. Johtuiko
se siitä, että ruskeat kulmakarvat olivat tahmeina paksusta, mustasta
maalista?

»Kuinka voitte?» tervehti hän minua raukeasti. »Tietysti muistan
teidät. Kohtasimme siellä huvilassa... _vuosisatoja_ sitten...» Hän
alkoi hypistellä turkiksiaan ja vaatteuksensa moninaisia nahkaisia,
kankaisia ja kudottuja kappaleita. Yhden toisensa jälkeen hän riisui
ne yltään henkivartijoiden koko ajan hyöriessä hänen ympärillään,
tarjoillen saamattomasti apuaan. »Enkö _minä_ saa tehdä sitä? — Salli
minun, Margaret!

Annapa, kun autan sen yltäsi! —»

Hän ei vilkaissutkaan kehenkään heistä. Huomauttaen huolettomasti:
»Kas tässä, Oddos! Ota kiinni!» hän heitti vaatemytyn kirjaimellisesti
vasten kasvoja siloiselle, noin yksikolmatta vuotiselle nuorukaiselle,
jonka kullankeltainen tukka oli taaksepäin kammattu ja jolla oli
mimosankeltaiset liivit. Nuorukainen horjahti vaatteiden sysäyksestä,
otti ne, laski ne jakkaralle ja hääri edelleen Margaretin vierellä.
Kun tyttö istahti lähinnä tulisijaa olevalle sohvamaiselle tuolille,
huudahtaen: »On purevan kylmää; kunpa saisimme pidetyksi tämän huoneen
kodikkaampana!» vaipui nuorukainen hänen jalkojensa juuressa olevalle
lattiapielukselle katse hievahtamatta kiintyneenä tytön kasvoihin ja
huulet hieman raollaan ikäänkuin valmiina nielaisemaan kaikki tytön
sinkauttamat sanat.

Arvasin, että hän oli Margaretin orja, Claude Oddley.

Ehdin parhaiksi nähdä, että hän muistutti paljon keltaperuukkista
vaatturinnukkea (jonka joku oli tällä välin ottanut pöydältä ja
viskannut rentona virumaan pianon kannelle). Sillä kertaa en ehtinyt
silmäilemään nuorta Oddleyta sen tarkemmin.

Minun oli katseltava Margaretia, joka loikoi pitkänään soma pää
painettuna pieluksiin, ihonväristen silkkisukkien verhoamat, ohuet
sääret ristissä ojennettuina kauas ruskean silkkihameen liepeiden
ulkopuolelle. Hame riippui hänen ympärillään samoin kuin lippu
tangossaan tyynellä ilmalla. Mitä, mitä oli tapahtunut tuolle
sopusuhtaisen voimakkaalle, nuorelle ruumiille, joka minusta oli
muistuttanut hovilinnain tavoin veistettyjä nurkkapatsaita? Kuihtunut
ja kutistunut tuollaiseksi! Kummallisia sanoja käytettäviksi vasta
ikänsä toisen kymmenen lopussa olevasta tytöstä! Mutta minkä tähden hän
_kuihtui_. Juuri sellaisen vaikutuksen hän teki. _Umppu, joka kuihtui
silloin, kun sen olisi pitänyt aueta upeimpaan kukoistukseensa_.
Kullakin on oma makunsa. Otaksuttavasti hän ihailevista
henkivartijoistaan näytti olevan oivallisessa kunnossa.

Pehmeä huone oli ahdinkoon saakka täynnä nuorukaisia, heidän koiriaan
(kaksi karkeakarvaista terrieriä ja yksi buldoggi), pyörteisinä pihvinä
tupruavaa tupakansavua, kaukoputkia, hajallaan olevia urheilulehtiä,
gramofonimaista puheenhälyä heidän hokiessaan ratsastuskilpailujen ja
autoilun tapahtumia sekä ristimä- ja pilanimiä.

Muutamissa minuuteissa olikin huoneessa huolimattomasti siroteltuja
savukkeenjätteitä enemmän kuin koskaan olen missään muualla nähnyt.
Tuhkaa oli matolla kinoksittain; sitä oli kirjailtujen pieluksien
välissä ja teevadeilla; tuhkaa ja savukkeenpätkiä oli teen sekaan
sekaantuneena kuppien pohjalla; tuhkaa oli Anna-kuningattaren
tyylisellä tarjottimella ja sokeripalojen seassa; poltettuja
tulitikkuja oli pistetty hyasinttiruukkujen sammaliin; tuhkaa varisi
Margaretin ruskean silkkihameen helmaan; tuhkaa oli torkkuvien koirien
turkissa; tuhkaa uunin hiilisuojuksella; tuhkaa — uskotteko minua —
huomasin jonkun verran myöskin poroastioissa.

Mutta palatkaamme henkivartijoihin. Kilvan he tarjoilivat Margaretille
tulitikkuja ja savukkeita (»— kas tässä, maistahan minun kotelostani
—» »Ei! Margaret ei koskekaan muihin kuin noihin voimakastuoksuisiin
savukkeihin, joita hän ja Cynthia ostavat aavemaiselta, pieneltä
kreikkalaiselta —»). He kiidättivät hänelle teetä ja leivoksia,
viimeisen _Starin_ ja hänen autoon unohtuneen kilpailuohjelmansa ja
helmillä koristetun laukkunsa.

Kuka näistä nuorukaisista, jotka silminnähtävästi olivat orjamaisesti
häneen kiintyneet, oli hänen suosikkinsa?

Sen aprikoiminen ja arvaileminen oli mielenkiintoista. Aikoiko hän
rohkaista viimeisen Oddleyn kosiskelua? Hän ei ohut huomaavinaan
Claudea sen enempää kuin jättiläiskokoista nukkea. Hänellä tuntuikin
olevan enemmän puhuttavaa »Ericille», punatukkaiselle, kaunisääniselle,
sieväsukkaiselle ylioppilaalle, jonka huulilla väikkyi »vakaana» hymy.
Olikohan Eric saanut hänet haaveilemaan?

»Sinä lupasit minulle», moitti Eric. »Kymmenen päivää sitten lupasit
lähteä tanssimaan tänä iltana. '_Embassyssa_’—»

»No niin, minulta varmaankin unohtui kirjoittaa se muistiin. En muista
muuta kuin sen, että lupasin Oddsille mennä hänen seurassaan pieneen
teatteriin. Teidän on parasta taistella siitä keskenänne.»

Kas vain! Hän näytteli kuningatarta. Mutta minusta hän esiintyi kovin
epäkuningattarellisesti. Siltä tuntui hänen aloittelijamainen, veltto
asentonsa, joka näytti hänen selkänsä kumarana, rintansa onttona ja
solisluiden päät niin korkeina, että niihin olisi voinut ripustaa hatun.

Hän oli ripustanut niiden ympärille hyvin kauniin, timanttisolkisen
helminauhan. Lisäksi hänellä oli timanteilla koristettu hattuneula,
rannekello helmistä jäykässä kapeassa, mustassa nauhassa ja pitkät
platinaketjut, joissa riippui kilisevä kokoelma »helyjä», kuten hänen
isänsä olisi sanonut. Siinä oli vihreä, neuriittinen epäjumalankuva,
kultakehyksinen taskupeili, pieni kultainen Nildé-rasia, savukekotelo,
lyijykynä ja neuriitista ja merenvahasta valmistetun putken suojaama
huulipuikko.

Hän otti koneellisesti käteensä peilin; nyrpisti hiukan nenäänsä;
tarttui huulipuikkoon ja alkoi piirtää kalpeata ylähuultaan helakan
punaiseksi. »Mikä on hyvää lääkettä _pisamille_?» kysyi hän
kärtyisesti. »Taaskin on tulossa _inhoittava_ pisama juuri tuohon. En
jaksa _käsittää,_ mistä ne johtuvat, ymmärrätkö sinä, Violet?» (Kysymys
oli osoitettu äidille.)

»En, sitä en ymmärrä, rakas... Minulla ei ollut niitä kukaan ollessani
sinun ikäisesi, eikä niitä ole nytkään.»

»Ei tietysti, sinulla ei milloinkaan ole huolia. Sinun laita ei ole
samanlainen kuin minun, Vi. Sinä et ollut kasvanut niin nopeasti»,
selitti Margaret, silmäillen äitiään arvostelevasti. »Sinulla ei ollut
mitään _tekemistä_ silloin, kun _sinä_ olit nuori. Sinä et joka aamu
herännyt niin _perinpohjin_ herpaantuneena.»

»Herpaantuneena?» kertasi rouva Verity, äkkiä huolestui »Mitä
tarkoitat, rakas?»

Autossa saapuneet nuoret ehättivät yhteen ääneen kummastelemaan;
»Niinkö? Ettekö tiedä, mitä on herpaannus rouva Verity? Minua vaivaa
herpaannuksen tunne joka aamu; eikö sinuakin, Odds?»

»Panen vetoa vaikka kuinka paljon, että olen herpaantuneempi kuin
kukaan teistä. Olen herätessäni kuin kuollut», liioitteli nuori Oddley.
»Ihan kuin kuollut. Kun kiusanhenkeni astuu sisälle, tuoden varhaisen
teeni, kykenen hädin tuskin pidättymään sinkoamasta sitä vasten hänen
kasvojaan. Juuri niin.»

»Tee ei haittaa, mutta jos vain mainitaankin jotakin _syömisestä»,_
valitti bulldogin isäntä.

»Minä virkoan henkiin», pisti väliin poika, joka teen asemasta joi
konjakkia ja soodaa, »vasta kello yksi».

»Oletko hengissä jo kello yksi?» huudahti kalpea Adonis, jolla oli
henkivartioston nauha. »Minä virkoan aikaisintaan puolikaksi. Kello
kaksi alan kohota istumaan ja virvoitella heikkoa tajuntaani. Neljän
aikaan tuntuu jo melkoista paremmalta. Kello kuusi _alkaa_ päivän
viettäminen. En jaksa käsittää, miten voidaan pysyä pystyssä _ennen_
puolista. Minä puolestani muutun joka päivä yhä raukeammaksi kaikissa
suhteissa.»

Se oli tietysti kerskailua, mutta tuskin kaunista.

Ja jos kamalan »raukea»-sanan merkitys on sama kuin sanojen »ei varsin
virkeä», niin se, sen pahempi, ei ollut kokonaan harhaan osunut.

Koko tämä nuorten ihmisten ryhmä... Heitä oli vaikea nähdä silloin. Kun
tee oli tuotu sisään, oli paksut verhot vedetty ikkunoiden eteen ja
himmeiden, petunianpunaisten ja tummanhelakoiden kaihtimien verhoamat
lamput sytytetty. Huoneessa vallitsi ruusuhohteinen hämärä, mutta minä
olin tarkastellut henkivartiostoa päivänvalossa.

Ja ottakaa huomioon, että nämä sodanjälkeiset henkivartijat olivat
pohjaltaan siivoja poikia (loordi Oddleykin oli »kiltti», vaikka
hupakko). Ja kaikki he olivat myöskin hauskannäköisiä.

Kaikkien polvien naiset pitävät oman nuoruusaikansa miehiä miehisen
kauneuden kulta-ajan edustajina. _»Katsokaahan_, kehoittavat iäkkäät
tädit, »_noita valokuvia! Sellaisia olivat Dick, Tom ja Harry nuorina
miehinä, Margaretin henkivartijoiden ikäisinä. Eikö niistä näy_ — »

Ne ovat ryhmävalokuvia, jotka on otettu Sandhurstissä, Woolwichissa
tai laivankannella, jalkapallojoukkueita, yhdeksännentoista
vuosisadan kahdeksannen kymmenluvun tuuheaviiksisiä nuorukaisia
tennistä pelaamassa, soutumiehistöjä Henleyn pitkissä, ennen sotaa
käytetyissä veneissä. Katselemme niitä... ja pudistamme päätämme...
Niin raskastekoisia, jykeviä, karvaisia. Ja kuinka kömpelösti, kuinka
maalaismaisesti puettuja olivatkaan nuo nykyisin neljättä ja viidettä
vuosikymmentään käyvät miehet, joilla silloin oli menossa toinen tai
kolmas kymmenensä!

Nykyajan nuorukaiset ovat monessa suhteessa äärettömän paljon
hauskemman näköisiä kuin edellisen polven nuoret, joihin Jack Verity
kuului.

Osaksi se tietystikin johtunee heidän pukujensa suunnattomasti
paremmin vaatettavasta kuosista. Mutta ruumis on muutakin kuin
pelkkiä vaatteita. Heidän rakenteensa, ryhtinsä ja liikkeensä ovat
miellyttävämmät. He ovat viehättävämpiä, taipuisempia, joustavampia.
Heidän ruumiillisia harjoituksiaan on ohjattu paremmin kuin Sandowin
oppilaiden kuningas Edwardin hallituskautena. Raskaat voimistelun
välineet on hylätty. Nyt ei enää näe jykeviä, liian pullealihaisisia
voimavartaloita (kuten isät ja sedät valittavat: _»Nykyisin ei enää
koskaan tapaa kunnollisen näköistä, hyvin muodostunutta nuorukaista.
Naisia! Niiden kaltaisiksi he ovat muuttumassa_.») He ovat kehittyneet
sulavammiksi kuin yhdeksännentoista vuosisadan nuoret. He ovat
vilkaskatseisempia ja (mielestäni) vilkasälyisempiä. Heidän kätensä,
hiuksensa ja hampaansa saavat innokkaampaa, huolekkaampaa hoitoa.»

Mutta — eikö heidän terveytensä ole sallittu kärsiä muissa suhteissa?

Omituisen kalpeakasvoisia olivat nämä Violetin tyttären ympärillä
hyörivät nuorukaiset! Kaupunkilaistuneita, sisälläolosta näivettyneitä
siitä huolimatta, että he olivat juuri äsken saapuneet autolla
maaseudulta (ohjaajina noudattaen tunnuslausetta: »Turvallisuudesta
vähät!») Kellahtavan kalpeita kaikki tyyni. Ja heidän silmänsä —
useimmilla oli turvonneiden luomien ympärillä väsynyt, jäykkä ilme,
joka johtuu siitä, ettei nukuta kyllin monta tuntia vuorokauden
kahdestakymmenestäneljästä.

Tämän polven nuoret nukkuvat liian vähän. Kukapa heistä ajattelee
makuullemenoa ennen kuin aamuhämärässä? He ovat liian vähän nukkuneet,
lyöneet laimin kävelemisen. Kuka heistä menee iltapäivällä kävelylle
sateeseen? (»Kävelylle? KÄVELYLLE? Mutta uusi Indian-autoni vie minut
sinne kuudessa ja puolessa minuutissa, bzzzzupP!») He ovat kävelleet
liian vähän, mutta tanssineet liian paljon. Ajelleet autolla liikaa...
Pelanneet tennistä liiaksi. Liian paljon lämmitelleet takan ääressä.
Viettäneet liiaksi aikaansa Ritzissä (ainakin tämä ryhmä oli)! Ja
varmasti polttaneet liian paljon tupakkaa (yhtenään he sytyttivät
savukkeen toisesta). Liian kiihtyneitä. Ahtoivat neljäänkolmatta
tuntiin niin paljon puuhaa, että se olisi Jack Veritylle riittänyt
kokonaiseksi kuukaudeksi, ja suunnittelivat uusia puuhia viikkomääriä
etukäteen...

Joillakuilla näistä henkivartijoista oli epäilemättä ammatti. Muutamat
heistä olivat liikealalla. Toiset palvelivat sotaväessä. Toisten taas
oli luettava suorittaakseen tutkintonsa, jotka merkitsivät heidän
elämänuransa alkua. Muutamilla taas oli varsinaista työtä. Tunnen nämä
nykyiset nuoret. He työskentelevät ankarasti. Mutta — rutto periköön
sen ajatuksen, että heidän pitäisi huvitella vähemmän kuin niiden,
joilla et ole muuta tehtävää koko maailmassa kuin huvitteleminen! Ne,
joiden täytyy tehdä työtä, elävät kaksinkertaisen paineen alaisina;
siinä kaikki.

Mietin: »Olkoon menneeksi, jos he nauttivat siitä!» Pojat (mainiota
ainesta, väärin käytettyä, mutta lujempaa kuin tytöt) nähtävästi
nauttivat elämästään. Entä Margaret? Tyttö? Mitä hänestä tulisi
moisessa mielettömässä riennossa?

Tuossa hän virui savukekotelo toisessa kädessä, Martini toisessa...
Silmäilin viehättäviä, väsyneitä, kalpeita pikku kasvoja.

Ymmärsin, minkä tähden hänen äitinsä näytti niin huolestuneelta.

Sfinksi ilmoitti: »Neiti Oddley.»



IV


Nyt siis saapui vielä yksi Margaretin elämään vaikuttava tekijä, hänen
paras ystävättärensä.

Kun hän ilmestyi väliverhon takaa, osui katseeni ensiksi hänen
kenkiinsä. Ne olivat valkeaa suèdeä, ja niissä oli korkeat poimuvarret.
Sitten tuli näkyviin valkeasta, karkeasta friisikankaasta valmistettu
hame. Sitten rohkeakuosinen, korkeakauluksinen takki mehunvihreästä
nahasta. Sen yläpuolella näkyi teräväpiirteiset kasvot, jotka suuresti
muistuttivat hänen veljeään, monitaipeinen, vihreä savukkeenpidin ja
vihreä nahkahattu. Savukkeenpitimen ja hatun välillä välkkyi monokkeli,
sekin vivahtaen hieman vihreälle.

Henkilö, jolla oli nämä erikoispiirteet, syöksähti Margaret Verityn
luokse, siirsi hetkeksi suustaan imukkeensa (joka oli melkein niin
pitkä, että se olisi sopinut jättää sateenvarjotelineeseen), suuteli
tyttöä rakkaasti, ennen kuin oli näkevinäänkään rouva Verityä, ja
huudahti: »Peggy, miksi et soittanut? Olen ollut pakahtumaisillani
kiihkosta halutessani varmaa tietoa kahdennenkymmenenkahdennen päivän
näytännöstä.»

»No, se on ihan selvä juttu, Cynthia», pisti lattiapieluksella istuva
Claude Oddley väliin. »Se on järjestetty. Minä tulen noutamaan
Margaretia; hän syö päivällistä kanssani, ja sitten tuon hänet
huveihin.»

»Sepä herttaista! Kerrankin on Claude osoittanut hieman intelligenssia.
Se kai johtuu siitä, että hänen armonsa on nyt täysi-ikäinen.
Tiedäthän, että hänen syntymäpäivänsä oli keskiviikkona. Taivutin hänet
pitämään sen kunniaksi laskujuhlat. Nimittäin maksamaan laskunsa.
_Eikö_ se ollut loistava keksintö?» jatkoi neiti Oddley lepertelyään,
sysäten veljensä permantopielukselta nyt jo kovin siivottomalle
matolle ja sijoittuen hänen paikalleen. Hänen lörpötellessäänkin
oli hänen silmissään valppaampi arvosteleva ilme kuin olin koskaan
nähnyt ainoankaan nuoren naisen silmissä; veli sai kyllä olla perijä,
mutta silminnähtävästi oli sisar hänen hallitsijansa. »Istuimme Half
Moon-kadun varrella olevan rakennuksen kirjastossa ympärillämme
laipioon saakka ulottuvia kirjeröykkiöitä! Kaikkialla oli laskuja,
maksuosoitusniteitä, holhoojia, sukulaisia, ja silloin keksin aika
hauskan leikin, jolla Claude sai huvittaa muita. Hän piti aina
kädessään suljettua laskua ja sanoi: »Arvatkaa, kuinka suuri tämä
lasku on? Se on suutariltani, liinavaatekauppiaaltani, parturiltani
(keitä milloinkin sattui) ja se ulottuu hänen viimeisestä Etonissa
viettämästäni lukukaudesta (tai jostakin muusta ajasta) tähän saakka.
Arvatkaa, kuinka suuri se on, ja saatte yhtä suuren rahaerän, jos
arvaatte shillingit ja kaikki tarkalleen. Sitäpaitsi minä suoritan sen.»

»Arvasiko kukaan, Cynthia?» tiedusti Margaret. Hänen kasvoilleen
oli ilmestynyt ensimmäinen hymyn häive. Niin, hän oli ilmeisesti
huvitettu. Tämän vanhemman, eloisamman tytön vilkas pakinoiminen näkyi
elähyttävän häntä. Hän näytti ikävystyneeltä, palkatun leikinlaskijansa
hullutteluja kuuntelevalta prinsessalta.

Kyllä; minä arvasin. Arvasin Lobbin lähettämän laskun suuruuden
ihan shillingilleen. Mitenkö osasin? Koska olin erehdyksestä
avannut sen, kun se viimeksi lähetettiin ja selitettiin, että
liikkeen oli vastenmielisesti pakko... Sain siis koko erän,
satakolmekymmentäseitsemän puntaa neljätoista shillingiä kahdeksan
pennyä. Ei niinkään hullusti. Vahinko vain, että menin panemaan sen
vetoon _This Freedomin_ puolesta, joka saapui perille seitsemäntenä. Ja
tiedätkö, että olin vähällä panna sen _Tiaran_ puolesta! Eikö se ollut
hurjan harmillista! Mutta olihan siellä kuitenkin Woolandin, Debin,
Revillen ja toilettikauppiaani laskut; Claude suoritti ne kaikki. Ne
olivat? hauskat, pienet, perheenkeskeiset syntymäpäiväkekkerit, Mutta
varsinainen juhla tietystikin vietetään kahdentenakolmatta päivänä.
Siitä tulee viehättävä, Peggy. Aiotko pukeutua uuteen egyptiläiseen
pukuusi?»

Tällöin rouva Verity (jota muuten hänen ilmeisesti kovin
kunnioittamansa neiti Oddley ei vielä ollut tervehtinyt) sekaantui
puheeseen teekuppinsa takaa. »Cynthia, rakas, en tahtoisi keskeyttää...
Margaret kulta, kun puhutte kahdennestakolmatta päivästä, ette kaiketi
tarkoittane toista keskiviikkoa?»

»Kyllä; juhla on ensi keskiviikosta viikon päästä. Entä sitten? Oi,
Violet, älä ole kiusallinen äläkä väitä, että silloin on jotakin muuta!»

»Mutta, armaani, on todellakin muuta. Oletko unohtanut: Ja minua
peloittaa, että se on hyvin tärkeää. Tom-sedän odotetaan saapuvan
Etelä-Amerikasta yhdentenäkolmatta oltuaan poissa yli kymmenen
vuotta. Ja ymmärräthän, rakas että hän ensimmäisenä iltana Lontooseen
saavuttuaan välttämättä haluaa syödä päivällistä meidän seurassamme.
Emme luultavasti mitenkään voi —»

»Voi, kuinka kauhea isku! Sitä on suorastaan mahdoton kestää», huudahti
monokkelisilmäinen tyttö. »Ei ainoastaan tanssi, vaan myöskin —» Hän
vaihtoi veljensä kanssa silmäyksen, joka tuntui puhuvan lukemattomista
suunnitelmista »Kaikki on järjestetty, rouva Verity! Jollei Peggy tule
mukaan, romahtaa kaikki murskaksi. Voi, sellaista ei voi ajatellakaan,
Ei saa turmella koko tilaisuutta jonkun harmaantuneen vanhan
herrasmiehen tähden, joka saapuu toisesta maailmanäärestä kuten Rip Van
Winkle. Jos hän kerran on odottanut niin monta vuotta, niin hän jaksaa
odottaa vielä _yhden_ yön lisää.»

»Cynthia, olen todella pahoillani, mutta pelkään —»

»Setien seurassa voimme olla _milloin tahansa_», tokaisi Cynthia,
»mutta meidän ei käy pilaaminen tätä erikoista pikku juhlaamme.
Jotakin on keksittävä; täytyy keksiä. Miksi ei pyydettäisi setä Tomia?
Voimme työntää hänet syrjään myöhemmin, ennen kuin illanvietto muuttuu
sellaiseksi, ettei se oikein sovi hänelle.»

»Niin, miksi ei?» vahvisti nuori loordi Oddley. »Jos hän on päättänyt
syödä päivällistä Margaretin seurassa, niin tehköön niin! Sehän on niin
kuin olla pitääkin. Syököön päivällistä Margaretin ja meidän kaikkien
muiden seurassa! Mennään 'Ritziin’. Tulettehan kaikki mukaan, ettekö
tulekin?» Hän käänsi nukkemaista, kultatukkaista päätään puolelta
toiselle, katsoen tukahduttavan suitsutuksen täyttämässä huoneessa
olevaa tungosta.

»Niinhän on kaikki hyvin, rouva Verity, eikö olekin?»

Rouva Verity-rukka ilmeisesti arveli, ettei sillä tavoin olisi
likimainkaan hyvin.

Hänen Tom-setänsä, vanha, hyväntahtoinen, huvila-aikainen ystävä,
saapuisi Englantiin kymmenvuotisen poissaolon jälkeen ja joutuisi
vieraaksi, ei pieneen kotoiseen perheseuraan, vaan Ritzissä vietettyyn
rymyjuhlaan, jossa olisi ainakin parikymmentä nykyajan nuorta! Hänet
vietäisiin juhlatilaisuuteen, jonka isäntää hän ei olisi kertaakaan
nähnyt ja jonka emäntä... Mitähän hän ajattelisi neiti Monokkelista?

Ruusuisessa hämärässäkin erotin, että tällaisia mietteitä risteili
vanhan ystäväni kasvojen takana. Hän kävi yhä huolestuneemman
näköiseksi. Nyt luulen rouva Verityn jo sinä iltana käsittäneen, että
hänen määräysvaltansa oli lopussa.

Margaret kiskoutui pystyyn sohvaltaan ja tunkeutui tupakansavun
lävitse, joka aaltoili hänen nuoren, laihan vartalonsa takana kiertäen
kuin joen pyörre, ja istuutui äitinsä tuolin leveälle käsinojalle.

»Vi, rakas», virkkoi hän valittavasti, »sinun _on_ järjestettävä tämä.
Minun on suorastaan mahdoton kestää raskaan perhepäivällisen kotoisen
puuduttavaa painoa Tom-sedän seurassa. _Joko_ on sinun pidettävä hänet
kokonaan täällä kahden kesken —»

»Mutta, kullannuppu, juuri sinuahan hän haluaa tavata Hän ei omien
sanojensa mukaan ole nähnyt sinua sen jälkeen, kun sinä olit pikkuinen
merimiessiniseen puseroon puettu tyttö —»

»Oi, Violet, _säästä_ meitä!»

»Kuinka _kirkuvaa,_ Margaret pienenä ja merimiessinisessä asussa!
Eikö olisi paras, ettei Margaret uusine, komeine egyptiläispukuineen
häiritsisi herttaisen vanhan herran muistoja?»

»Vi, jollet yksin halua olla hänen seurassaan, on sinun taivutettava
hänet tulemaan Clauden ja Cynthian kutsuihin 'Ritziin'.»

    »Niin, hän Ritzissä käy,
    ei juuri muualla näy,
    ja siksipä on hän nököttäjä-Tom!»

lauloi joku toinen nuorukainen. Tätä sukkeluutta tervehti myrskyinen
nauru. Yleisen hälinän aikana näin Margaretin kiertävän laihan, nuoren
käsivartensa äitinsä kaulaan ja kuiskivan hänelle kiihkeästi oman
savukkeensa tupruavien savupilvien lävitse, pyytäen sellaisen henkilön
tavalla, jonka olisi tarvinnut vain komentaa. Mitenkähän sen illan
vietto järjestettäisiin, aprikoin.



V


Pian siitä järjestelystä annettiin tieto.

Tom-sedän tervetuliaisia juhlittaisiin »Ritzissä». Jokaisen oli tultava
mukaan. Myöskin minut kutsuttiin. Koska olemukseni pohjasävel on
uteliaisuus, otin kutsun vastaan. Kaikkien piti saapua, mutta kutsuja
oli Margaret. Meidän kaikkien, setä Tom mukaanluettuna, piti olla
Margaretin vieraita.

»Entä te», lisäsi rouva Verity nuorelle miehelle, joka oli koko ajan
istunut lähellä häntä selin lamppuun päin, joten hänen päänsä näkyi
minulle vain tummana täplänä himmeän purppuraista valopyörylää vasten.
»Tulettehan tekin?»

»Kiitoksia! Tulen mielihyvin.»

»Ja sinä, Eric», komenteli Margaret, »ja Tynkä ja Pisama ja Prinssi!
No niin, taivaan kiitos, että minulla on ainakin _ystäväni_ auttamassa
minua selviytymään _sukulaisistani._ Se on sentään jonkunlainen
lohdutus, eikö olekin, Cyn?»

Cynthia Oddley ei näyttänyt olevan kovin mielissään tällaisesta
järjestelystä. Hän käänsi teräväpiirteiset kasvonsa veljensä puoleen,
joka oli älylahjoiltaan heikompi muunnos hänestä, ja kuulin hänen
jupisevan jotakin »kauheasta käänteestä... Entä myöhemmin?... On
sanottava, että sinä kyyditset hänet kotiin —»

»Ja saatan hänet sinne?» mutisi veli.

»Tietysti saatat hänet sinne.»

»Sittenkin kummastellaan, minkä tähden —»

»No, Claude, älä ole tuollainen hupakko joka asiassa. On kyllä aikaa
miettiä kaikki valmiiksi ennen sitä, eikö olekin?... Ole hiljaa! Etkö
voi hillitä, kieltäsi?» kuiskasi sisar hampaittensa välitse. Huomasin
hänen vihreälle hohtavan monokkelinsa epäluuloisesti välähtävän minuun
päin. Monokkelittoman silmän ilme ei miellyttänyt minua sen enempää. Jo
nyt se tyttö teki oloni epämukavaksi. Jo nyt arvasin hänen tietävän,
että olin erottanut sanan »myöhemmin» ja aprikoin sen merkitystä.

Äkkiä ja aiheettomasti välähti sitten mieleeni vaikutelma tästä
Margaretin ystävättärestä. Niin nuori kuin Cynthia Oddley olikin,
tuntui hänen ilmeensä muistuttavan erästä toista tuntemaani henkilöä.
Tämä viimemainittu oli luisunut innoittavan tottumuksen valtaan. Hän
oli alkanut leikitellä lääkkeillä, kokeillen erilaisilla huumaus-
ja kiihoitusaineilla. Ja lopuksi hän oli sortunut, kärsien tappion
erittäin hirvittävässä kamppailussa.

Sen kamppailun yksityiskohdat alkoivat tunkeutua muistiini.

Mutta ne yksityiskohdat olin tahtonut haihduttaa mielestäni.

Karkoitin ne luotani nytkin. Se oli liian mieletön ajatus, varmastikin
vain oman mielikuvitukseni kepponen!

Sanoin jäähyväiset ja laskeuduin portaita alas saman nuoren miehen
seuraamana, joka oli istunut selkä valoon päin.



VI


Ulkona oli hieman marraskuun sumua.

Mutta kuinka taivaallisen virkistävältä se tuntuikaan äskeiseen
verrattuna! Kuinka huojentavaa oli päästä ulos tukahduttavasta
pesästä, josta juuri olin lähtenyt ja joka oli täynnä suitsutusta ja
tupakansavua, teetä, cocktailia, brilliantinea, itämaisia verhoja,
ihojauhetta, bullterrierejä, hyasintteja ja ihmisiä!

Ja kuinka keveätä sellaisen babelimaisen, yhtenäisyyttä vailla olevan
lörpöttelyn jälkeen oli myöskin vastailla kokonaan toisenlaisen nuoren
miehen miellyttävä-äänisiin kysymyksiin!

En ollut kuullut hänen nimeään. Oliko hän Margaretin henkivartijoita?
Hän näytti vanhemmalta. Ja hän tuntui, kuten jo mainitsin,
toisenlaiselta.

Mutta hän oli ihan muodinmukainen! Hänellä oli samanlaiset vaatteet,
samanlainen hoikka vartalo kuin toisilla, ja hänen tukkansa oli
leikattu samalla tavoin kuin toistenkin. Hän ei kuitenkaan ollut
ottanut osaa »raukeus»-kilpailuun eikä väittelyyn siitä, kuka heistä
viimeisten kahdeksantoista kuukauden aikana oli ollut vuoteessa
vähimmän määrän tunteja. Yleensä hän oli puhunut vain vähän ja
silloinkin kuin sattumalta, kilparatsastuksesta. En silti saanut
selville, oliko hän ollut toisten mukana kilpailuja katsomassa. En
nähnyt hänen kasvojaan, ennen kuin ehdimme kadulle. Hänellä oli
päällystakki, mutta panin merkille, ettei hän vetänyt sitä ylleen,
vaikka ilma olikin kolea.

Koko hänen olentonsa teki ulko-ilmassa oleskelleen miehen
vaikutuksen... Häntä katsellessa tulivat mieleen avoimet lakeudet,
tuuli, ripeästi vierivät aallot ja (jollei se ollut katsojan
mielikuvitusta) peloton avomielisyys.

Hän oli kookas nuori mies, mutta liikkui kevyesti ja sirosti samoin
kuin niin moni muu sopusuhtaisesti kehittynyt raskassarjalainen.

»Onko meillä sama matka?» kysyi hän.

Hänen käytöksensä oli ystävällinen ja miellyttävä. »Sepä hyvä. Saanko
kävellä seurassanne? Mihin aikaan olette perillä? Vai niin! Sitten
ennätän parhaiksi jalokivikauppiaani liikkeeseen, ennen kuin se
suljetaan.» Astellessamme eteenpäin hän uskoi minulle, että hänen oli
mentävä katsomaan sormusta. Hiukan hymyillen hän lisäsi rattoisasti:
»Kyllä se _on_ kihlasormus, jos aioitte tiedustaa sitä. Mutta ei,
minun ei tarvitse valita. Asia on niin, että morsiameni on pudottanut
sormuksestaan kiven, ja nyt menen katsomaan, saataisiinko sen tilalle
samanlainen.»

Hän oli siis kihloissa.

Ihmisten tavalliseen turhanpäiväiseen tapaan aprikoin, minkähänlainen
hänen morsiamensa oli; olikohan hän kaunis? Onnellinen hän varmaankin
oli, ajattelin. Tämä nuori mies oli perin miellyttävä. Arvioin
hänen olevan suunnilleen yhdeksänkolmattavuotiaan. Sivuuttamiemme
katulamppujen valossa hän näytti olevan soreakasvoinen ja
ihonväriltään, kuten olen kuullut sanottavan, »valetumma». Sillä vaikka
hänen hiuksensa olivat melkein yhtä mustat kuin hänen kravattinsa
ja vaikka hänen kulmakarvansa olivat tuuheat, ei hänen ihonsa ollut
kyllin tumma ollakseen pikimustan tukan mukainen, vaan vaalea ja
hieman pisamainen. Ja kun hän katsoi suoraan silmiin, oli myöskin
keinotekoisessa valaistuksessa ilmeistä, että hänen silmänsä olivat
tavallisissa oloissa mitä puhtaimman siniset. Arvelette kenties, ettei
sellaisia yksityiskohtia ehdi huomata seitsemän minuuttia kestävällä
kävelymatkalla Lontoon kadulla kellon ollessa kaksikymmentä minuuttia
yli viisi marraskuun iltana. Vai niin! _Siis miespuolinen lukija?_
Naisena panin luonnollisesti merkille kaikki mainitsemani pikkuseikat,
samoin kuin paljon muutakin, kuten esimerkiksi sen, ettei hän tehnyt
suurta numeroa sormuksen kiven katoamisesta. (Monet ihmiset olisivat
taikauskoisina pitäneet sitä vahinkoa pahaenteisenä.) Panin myöskin
merkille, että koko hänen käytöksensä toi epämääräisesti mieleen meren.

Olikohan hän tuntenut kapteeni, Verityn? Pian kysyin sitä häneltä. Hän
vastasi: »En; en tavannut häntä kertaakaan. Tätä ennen en ole kohdannut
ainoatakaan sen perheen jäsentä. Mutta veljeni, soturi, tunsi heidät.
Nimeni on Mount.»

»Ahaa!» äänsin, äkkiä oivaltaen, että hän varmaankin oi sen nuoren
miehen veli, joka oli matkustanut Verityjen seurassa Lewesin ja Lontoon
välisellä suurimerkityksellisellä matkalla.

Hän kertoi: »Olen ollut ulkomailla. En nähnyt heistä ketään paitsi
vanhusta, nimittäin heidän Tom-setäänsä, jonka me kaikki otaksumme
tulevan mukaan päivällisille kahdentenakolmatta päivänä. Osuin hänen
seuraansa kerran Argentinassa. Niin, rouva Verity ja minä olemme
tietysti ahkerasti kirjoitelleet toisillemme. Hän on viehättävä nainen.»

Lausuin jotakin sovinnaista siitä, että hän oli vanha ystävättäreni ja
etten ollut tavannut häntä muutamiin vuosiin.

Nuori Mount huomautti: »Ette siis ole tätä ennen nähnyt tyttöä hänen
tultuaan täysikasvuiseksi?»

»Margaretiako? Niin; en ole ennen nähnyt häntä täysikasvuisena.»

Hän loi minuun syrjäsilmäyksen ikäänkuin olisi halunnut sinisillä
silmillään tutkia, mitä ajattelin tytöstä, hänen kodistaan,
käytöksestään ja seurakumppaneistaan, kahdennenkolmatta päivän viettoa
koskevasta suunnitelmasta ja tilanteesta yleensä.

Nähtävästi hän luki ajatukseni.

Hän keikautti leukaansa hieman ylöspäin. Luultavasti hänen huulillaan
häivähti hymyntapainen, mutta juuri silloin emme olleet katulampun
kohdalla, joten en ole siitä varma.

Hän virkkoi vain: »Siinä siis oli Margaret Verity. Mikä sekasotku!»





III luku

Päivällinen »Ritzissä»



I


Päivällinen »Ritzissä» toi sarjan yllätyksiä, mutta ei sellaisia kuin
olin valmistautunut näkemään.

Olin otaksunut, että Margaret ja Kumppanit tekisivät tyrmistyttävän
vaikutuksen herra Lloyd-Rip-Van-Winkleen. En aavistanutkaan, että Rip
Van Winkle itse antaisi läksytyksen.

Hän ei puhunut sinnepäinkään kuin oli odotettu, ei pahoitellut
olevansa kokonaan ymmällä tässä nykyaikaisessa Babylonissa, joka hänen
kaltaisestaan vanhasta jäärästä tuntui uudelta maailmalta.

Hänen ensimmäinen rauhallisesti lausuttu huomautuksensa oli:
»’Ritziin’, vai niin? Luulin, ettei ’Ritz’ ole kovinkaan huvittava
paikka juuri nykyisin. Minulle on kerrottu täkäläisen hotellielämän
muuttuvan joka kuukausi. Jollakin viikolla voi käydä vain Claridgen
ravintolassa. Sitten ei siellä kohtaa ainoatakaan ihmistä. Kaikki ovat
Berkeleyssä. Varmastikin haluavat jotkut näistä nuorista tanssia. Minkä
tähden emme siis ole 'Lähetystötalolla’? Epäilemättä on heistä joku
siellä jäsenenä. No niin, koska kerran olet kaikki järjestänyt, rakas
Violet, niin miksi emme söisi päivällistä ’Ritzissä’ ja lähtisi sitten
tanssimaan johonkin hilpeämpään paikkaan?»

Eipä niinkään hullusti niin sanotulta aarniometsän kontiolta, vai
mitä? Hänen kasvonsa olivat rattoisan teräväpiirteiset, paahtuneet
heleän kastanjanruskeiksi ja sileiksi ajellut. Ei ainoatakaan karvaa
koko kasvoissa, mutta runsaasti päässä — jykevässä, kaunismuotoisessa
päässä, jota peitti sekava tukka, tuuhea, tiheä ja kiharainen kuin
naava. Hänen melkein yhteen kasvaneet kulmakarvansa olivat samanlaista
naavaa. Niiden alta tuikkivat silmät kirkkaina kuin pojalla, joka on
pitämässä vesillä ensimmäistä leikkipurttaan. Hän oli toimelias ja
reipas kolmenseitsemättä ikäinen mies, ja Etelä-Amerikassa olivat häntä
niin kauan pidättäneet jotkin laivauspuuhat. Olin erottavinani sanat
»rannikkojen välinen».

(Tässä yhteydessä pyydän anteeksi, että olen naismaisen epätäsmällinen.
Miesten »liike»-puolta osaan kuvata vain sellaisilla sanoilla, joita
olen kuullut heidän käyttävän. Tavallisesti olen nekin unohtanut, joten
saatan käyttää vääriä nimityksiä. Kohtapuoleen ehkä kaikki naiset
perehtyvät tarkoin miesten toimialoihin ja ammatteihin, samoin kuin,
esimerkiksi, miehet itse ovat tutustuneet naisten pukunimistöön. Enää
ei mies sano: »En nähnyt, mitä sillä naisella oli yllään. Jotakin
untuvanpehmoista tai läpikuultavaa se näytti olevan. Shiffoniksi te
taidatte sitä nimittää.» Nykyisin nuori miespuolinen tarkkailija
tietää heti, oliko »se» georgettea vaiko harsokangasta, miten se oli
valmistettu ja mistä Molyneuxin mallista se oli jäljennetty.)

Mutta lopetan tämän lörpöttelyn palatakseni mustaan lampaaseen,
Tom-setään. Hän oli noin sataseitsemänkymmentäkaksi tai -kolme,
sentimeriä pitkä ja teki sellaisen vaikutuksen, että hänen rintansa
ympärysmitta oli yhtä suuri kuin pituutensakin. (Sellaista luullakseni
nimitetään vankaksi ruumiinrakenteeksi tahi, kuten miehet sanovat,
sellainen on miehellä hyvä!) Minä en huomannut, että hänen kauluksensa
(kuten Cynthia Oddley myöhemmin moitti) oli yhtä laaja kuin vyö, joka
olisi ylettänyt toisen Tom-sedän uumenille. Hänen musta, välkkyvä
kravattinauhansa ja kielonippunsa miellyttivät minua. Pidin myöskin
siitä, että tämä valkohapsinen merikarhu istui vakavana paikallaan,
nojaten tuolinsa selkämykseen, ja puhui vähän, samalla kun hänen
silmänsä, yhtä vilkkaat ja valppaan väijyvät kuin sisiliskon kieli,
ottivat huomioon... _kaikki._

»Ritzissä» emme olleet yksityisessä huoneessa.

Cynthia oli selittänyt, että pitkä pöytä ruokasalissa, jossa saattoi
nähdä kaikki muutkin päivällisvieraat, olisi paljoa hupaisempi.

Seurueessamme olivat: ensinnä tietysti Verityt, sitten sota-ajan
jälkeiset nuorukaiset, jotka kymmentä päivää aikaisemmin olin kohdannut
Verityjen vanutäytteisessä huoneessa, minä, setä Tom ja kookas,
miellyttävä, lempeä-ääninen nuori mies, joka oli kävellyt kanssani
Hill-kadulla, nykyajan lapsi, joka oli tuntunut jonkun verran eroavan
toisista — nuori herra Mount. Hän istui vastapäätä minua. Toisella
puolellani istui setä Tom ja toisella muuan Margaretin henkivartija,
jolla oli sellainen kunnia, että häntä (hänen liikkuessaan kerhoissa ja
ravintoloissa ja kävellessään Piccadillyssa) alituisesti erehdyttiin
luulemaan Walesin prinssiksi.

Aluksi oli pöytäkeskustelu vähemmän vuoropuhelua kuin samaa epäselvää
sorinaa, joka oli täyttänyt vanutäytteisen huoneen... Aluksi kuului
vain seuraavanlaisia katkelmia:

... »Juokse hornaan, hylkiö! Missä sinä istumassa täällä ensimmäisenä
iltana Luulin hänen olevan Ihmeteltävän kurja Nelson Avaimet oi
katsohan tuota puolista urheilijakerholla Cochranin uusi esitys
IH-meellinen Dempsey-nainen tuolla ihan kuin Tulen keskiviikko-iltana
Margaretin leninki Phyllis Titmuss ei viereisessä pöydässä ei siellä;
_tuolla!_ kamalannäköistä väkeä täällä tänä iltana Eric, eikö niin?
Minä MITÄ?»

Sillä välin Tom-setä haasteli minulle hiljaisella bassoäänellä
valtamerimatkastaan Riosta Englantiin.

»Ei mikään vedä vertoja merimatkalle», erotin tarkkaillessani
hänen merirosvonsilmäänsä, joka harhaili ympäri 'Ritzin’ salia. Se
tähyili ylettömin kultakirjailuin koristettua huonetta ja lähetti
tukikohtaansa, aivoihin, paljon huvittavia tietoja. Olisin kovin
mielelläni halunnut tietää, mitä Tom-setä piti kaikesta, koristeiden
muutoksista, uudesta valaistuksesta, uusista muodeista, uusista
hiuslaitteista, Englannin naisten kasvoista, joita oli alettu maalata
paljon enemmän kuin hänen viimeksi käydessään kotimaassa. Mutta
silmissään hänelle ominainen tuike ja äänessään entinen sointu hän
edelleen kuvaili, kuinka kauniina »ilma pysyi koko matkan... hohtavan
sininen... lintuja seurasi... myöskin delfiinejä, leikkien aallokossa,
ymmärrättehän, uiden kilpaa laivan ympäri; niitä oli parvittain.
Kokonaisia laumoja —» Taaskin vilkaisu ympäri salia.

Otaksuttavasti hän oli mielessään arvioinut, minkälaisia kaikki
näköpiirissä olevien pöytien ääressä istuvat ihmiset ja Margaretin
henkivartijat olivat luonteeltaan ja mitä he puuhasivat. Noiden
hivutautisia muistuttavien, kalpeiden nuorukaisten kanssa hän tuli
toimeen hyvin, pakisten heille moottoriveneistä ja merikelpoisista
pursista. Saatoin miltei kuulla hänen koko ajan ajattelevan: »Mitä
nämä oikeastaan ovat? Nuori Oddley? Läpikotainen tomppeli, mutta
herrasmiehen näköinen, sille ei mahda mitään. Onko hän sukunsa ainoa
elossaoleva jäsen? Mitenkähän tiluksille käy hänen hallussaan?...
Tuo Margaretin kanssa keskusteleva nuorukainen näyttää varsin
vilpittömältä; mutta hänen kerrotaan aikovan suorittaa lainopillisia
tutkintoja. Entä tuo toinen, punatukkainen miekkonen? Hänen isänsä
lienee ansainnut rahaa. Tuo insinööri. Toivottavasti hän menestyy,
mutta sillä alalla on kaikkialla kiihkeä kilpailu.» Hän ja pöydän
toisella puolen istuva nuori Mount nyökkäsivät toisilleen hyvin
ystävällisesti.

Sitten hän virkkoi minulle: _»Tuossa_ on tämän joukkion miehevin mies.»

Arvelin hänen alkavan pohtia sitä asiaa, mutta hän siirtyi
kuvailemaan erästä matkaansa Tyynen meren poikki, jolloin hän
seitsentoistavuotisena nuorukaisena, oli ansainnut kyydin
työskentelemällä merimiehenä.

Hänen silmänsä tähyilivät Margaretia. Mitä hän päätteli tytöstä? Hän
ei sanonut mitään eikä edes paljastanut mitään ilmeillään. Mutta
istuessani hänen vieressään tunsin hänen aivojensa sinkauttelevan
hiostavan ilman läpi huomautuksia riutunutta ja väsyneen näköistä
nuorta tyttöä kohti.

Margaretin pienet, maalilla ja jauheella runsaasti koristetut kasvot
näyttivät vielä viime näkemästäkin kutistuneen, kun taas hänen silmänsä
olivat laajentuneet. Minusta hän näytti vanhentuneen. Vai aiheuttiko
sen puku?



II


Toiset ajat, toisenlaiset puvut!

Yhteen aikaan oli Margaretin ikäisen tytön esiintyessään ensimmäisiä
kertoja seuraelämässä muistutettava hämähäkinverkkomaisessa,
valkopitsisessä kehyksessä kelluvaa persikkaa. Sillä oli
viehätysvoimansa. Sitä seuranneilla muodeilla on ollut omansa. Neljä
vuotta takaperin olisi seurustelupuku jättänyt koko Margaretin selän
vyötäisiä myöten paljaaksi, ja se muoti oli ainakin omiaan pakottamaan
tytöt hoitamaan ihoaan huolellisemmin kuin he tekivät »siveämpinä»
aikoina.

Mutta nykyinen muoti salli, että kaula-aukosta lähti vain hyvin kapea,
suora, avonainen juova noiden huolestuttavasti ulkonevien solisluiden
alapuolelle. Koetusjuova! Vain mitä täyteläisin, helmenvalkoinen
kaula kykeni selviytymään siitä voitonriemuisesti, vanhanaikaisten
katsantokantojen mukaan arvosteltaessa. Samalla tavoin arvostellen oli
ihan nuoren tytön ylle puetussa Margaretin »egyptiläisessä» jotakin
liian omituista.

On muistettava, että oltiin marraskuussa, ennen kuin Egyptissä
suoritetut kaivaukset saattoivat Luxorin muodit kaikkiin hissikoreihin
ja Lyonin kahviloihin. Myöhemmin ei Cynthia olisi missään nimessä
sallinut Margaretin käyttää niin halpahintaista pukua. Siihen aikaan
hänen »uusi egyptiläisensä» oli siis tosiaankin omituisen omaperäinen.

Ei yksikään muu »Ritzin» naisvieras ollut sinä iltana verhonnut
päätään sfinksimäiseen, muinoisen Nil-virran käärmeen kruunaankaan
hiuslaitteeseen. Ei kukaan muu ollut ripustanut himmeästi välkkyviä
kiekkoja rintaansa. Ei kellään ollut samanlaista Kleopatran vaatteusta,
joka oli kierretty lanteiden ympärille, sidottu kokoon, valuen sitten
nilkkojen välillä olevaan, laajaan kultaröyhelöön. Minä puolestani
arvelin, että se puku olisi sopinut Cynthialle. Kun ihmiset vaatettavat
ystäviään, huomaa usein, että ystävien puku paremmin korostaisi
valitsijan kuin käyttäjänsä edullisia puolia.

Neiti Oddleylla itsellään oli yllään sama vaatteus kuin istuessaan
mallina herra Johnin maalatessa hänen muotokuvaansa, suora,
petunianvärinen leninki, jonka kuosi suuresti muistutti turkkilaisissa
kylpylöissä käytettyjä vaippoja. Se oli säären puolivälistä
alkaen läpinäkyvä ja ulottui etupuolella hänen petunianväristen,
platinakoristuksilla somistettujen, monihihnaisten kenkiensä ylitse.
Takana riippui lähes kahden metrin pituinen, viidentoista sentimetrin
levyinen laahustin. Toinen hoikka, valkea käsivarsi oli paljas, toista
peitti heliotroopin värin en georgettehiha sormenpäihin saakka.
Tänä iltana hänen välttämätön monokkelinsa välkkyi sopusointuisesti
purppuraisena.

Vilkaisin Tom-setään, kun hänet esiteltiin — hän ei ollut luonut
silmäystäkään monokkeliin eikä koko nuoren naisen asuun. Omasta
kohdastani pidin Cynthiasta vieläkin vähemmän nähdessäni hänet nyt
toistamiseen.

Hän oli »seurueen elävöittävä sielu» (kuten sanottiin silloin, kun olin
nuori ja järjetön).

Purppuranvärisen savuke-imukkeen heiluessa tulipunaisten huulien
välissä hän jutteli juttelemistaan Margaretin tarkkaavasti kuunnellessa
hänen sanojaan. Margaretin henkivartiosto ihaili Cynthiaa eniten
Margaretin jälkeen. Cynthia oli persoonallisuus ja mahti. Hänen
sanansa olivat painavia. Cynthia oli vaikuttava tekijä heidän
kaikkien elämässä suu auki töllistelevästä veljestään alkaen aina
hillittyyn rouva Verityyn saakka. Mutta minun mielestäni siinä
tytössä ei ollut lainkaan tyttömäistä. Hänen puheensa näytännöistä
ja äsken ilmestyneestä _»Garconnesta»,_ hänen pukunsa, monokkelinsa,
asentonsa, harrastuksensa, koko häntä ympäröivä ilmakehä ei viitannut
luontaiseen hilpeyteen, ei edes luontaiseen kevytmielisyyteen,
vaan johonkin harkittuun, johonkin, mikä oli hankittu kaunotarten
kammioissa, taiteilijaseuroissa ja — niin, ooppiumipesissä. Hän oli
ruumiillistuneen teennäisyyden esikuva.

Cynthia Oddleyn hilpeys ei ollut nuoruuden pursuavaa eloisuutta,
joka on kuin naurua helkkyvä, kohiseva vuoristopuro, vaan se tuntui
harkitulta, ikäänkuin kemikalioiden nostattamalta vilkkaudelta.

Se näytti elähyttävän seuruetta. Muut seurasivat hänen jälessään, ja
minusta tuntui, että tuolla tytöllä, jonka vasen käsi oli muodikkaassa
hihassa, oli vielä jotakin mielessään.

Tämänkin äärimmäisen nykyaikaisen Cynthian seurassa oli tuike silmäinen
Tom-setä kuin kotonaan, pakisten hänen kanssaan tanssimisesta eri
kulkuväylien laivoilla. Mutta koko ajan tunsin, että vanha merimies
pystyi ihan yhtä hyvin arvostelemaan Cynthian kuin aterian ruokalajien
laatua.



III


»Ei mikään anna ihmiselle susimaista ruokahalua niin hyvin kuin
meri-ilma», lausui Tom-setä minulle kohta. »Näytän olevan koko seuran
suurin syömäri tai oikeammin ainoa. Margaret oli ennen herkkusuu. Nyt
hän ei maista paljoakaan koko ateriasta, vai mitä? Hänelle ei ruoka
maistu.»

Sen olin pannut merkille.

Tänä iltana ei Margaret Verity ollut ainakaan herkkusuu! Istuen
sohvallaan hän oli juonut Martini-viininsä (kaksi pikaria) ja
tyhjentänyt samppanjalasinsa. Ruokalajien välillä hän pureskeli
suolattuja manteleita ja poltti jokaisen ruokalajin jälkeen (pitkän,
norsunluisen imukkeensa nenään kiinnitettyjä) voimakastuoksuisia
savukkeita. Keittoon hän ei koskenutkaan; söi suikaleen kalaa, pannen
siihen runsaasti kastiketta, ja murusen lintupaistia. Jäätelöä hän
ei huolinut lainkaan ja jätti jälkiruuasta puolet tähteeksi. Sikäli
kuin huomasin kelpasi hänelle vain voileipäpöytä, futuristisen
maalarin palettia muistuttavalla tarjottimella olevat, kirjavat
ruuat, tulipunaiset, harmaanvihreät, punaisen ja rikinkeltaisen
kirjavat, helmiäisen- ja teräksenhohteiset, veripunaisen ja kerman
väriset hakkaukset. Ne kaikki olivat väkevästi maustettuja suolalla,
hapoilla, etikalla ja pippurilla. Niitä olisi tehnyt mieli pitämään
kiihoitusaineina vanhahkojen, ruuansulatushäiriöiden vaivaamien
henkilöiden käytettäviksi. Mutta juuri niitä tuo yhdeksäntoistavuotinen
tyttö nautti ateriakseen.

Aika on muuttunut, ja ruokahalu on muuttunut!

Istuessani muka silmäillen ruokalistaa muistelin mielessäni niitä
ruokia, jotka olivat olleet maukkaita tässä päivällispöydässä
istuvien nuorten tennistä pelanneista, metsästystä ja murtomaajuoksua
harrastaneista vanhemmista, sanokaamme, viisikolmatta vuotta sitten.

Ajattelin sunnuntaisin tarjottua, punertavan ruskeata paistia ja
pihisevän kuumaa yorkshireläistä vanukasta; kuinka murea olikaan sen
kuori ja kuinka pehmeä sisus!

Vihreitä herneitä: ne _ensin_! Isoja, meheviä palleroita, vihreämpiä
kuin mikään kasvi. Niihin oli keitettäessä sekoitettu hieman sokeria ja
niitä ympäröi tummanvihreä, äärimmäisen pehmeä kiehkura, valmistettu
mintuista, jotka olivat luovuttaneet kaiken tuoksunsa tehdäkseen
täydellisen vieläkin täydellisemmäksi!

Porkkanoita! Tuoreita porkkanoita hakattuina hyvin pieniksi kuutioiksi
ja pantuina teekuppiin, niin että laitos näytti hiekkapasteijalta!
Ilman kastiketta, ilman mitään sekoitusta! Ne olivat _suloisia_...

Hillovanukasta! Ah, höyhenenkevyttä munuaisrasvaa, joka pihisi
herkullisesti granaattipunaisen luumuhyytelön seassa! Ja kaiken
päällä vispikermaa! Jotkut tiputtivat vielä sokeria ylelliseen,
kermakastikkeiseen hillovanukkaaseen, jota heille kotona tarjottiin.

Koulussa oli tämä jumaltenruoka tietystikin tehty yksinkertaisemmaksi
ja vaatimattomammaksi...

Unohtaen hetkiseksi, millä vuosisadalla elämme, kallistuin taaksepäin
ja sanoin nauraen Violet Veritylle:

»Muistatko 'Keitettyä pienokaista’?»

»Enpä taida _koskaan_ lyödä vetoa kilparatsastuksessa», kuului
Margaretin äidin hajamielinen vastaus eläintarhaa muistuttavassa
hälinässä. Vain taivas tietää, mistä hän luuli minun puhuneen.

Pian johtui mieleeni karkeista jauhoista leivottu leipä; pehmeät,
kovakuoriset, maukkaat palaset, joiden päällä oli kinoksittain
maatiaisvoita!

Muistelin aamiaispuuroa, hyvin kypsytettyä kaurapuuroa, johon lapsi
saattoi sarveislusikallaan kaivaa käytäviä, kanavia ja säiliöitä
tiputtaakseen niihin loppumattoman hitaasti kullankeltaista, sulavaa
siirappia... Kuinka ahnaita olimmekaan ruualle! Kun sanon »me»,
ajattelen myöskin tuntemaani, pientä Margaret Verityä. Sillä kaikkia
näitä ruokia oli pantu hänenkin eteensä. Niitä syöden hän oli viihtynyt
hyvin, niitä syöden hän oli tuntenut kasvavan lapsen tervettä riemua.

Ajattelin...

Älkää toki kuvitelko, että istuin ’Ritzissä’ äänettömänä ja kuurona,
tietämättä mitään ympärilläni vallitsevasta hilpeydestä ja edessäni
olevista ruu’ista loitsiessani esille viisikolmatta vuotta sitten
nautittujen kouluaterioiden näkyjä; en suinkaan. Kovin heikko täytyy
sellaisen henkilön henkisen työkyvyn tosiaankin olla, joka ei pysty
ajattelemaan omia mietteitään ja samalla kuulemaan katkelmia yleisestä
puheensorinasta —

(— HIRVITTÄVÄSTI liikarasittunut kuten tavallisesti ha HA menee filmiin
kirkas kuin kuolema istuu lähinnä rouva tuoksu sujunut Cynthia?
suurottelu oi! Babanilla on kerrassaan mainiota et tule eläviin? no
niin näitkö hänet kappaleessa _Le Moment Apres_ ei ole ollut aikaa
Lowersin rohdosliikkeessä. Mutta, rakas ihminen! Venäläinen baletti
yliopistossa vaivaa kroonillinen liikarasitus ha ha aina niin mainiosti
valmistettua. Ei! ei ainoatakaan ihmistä täällä tänä iltana mitä Peter
Quennelin runoja lukenut käännöksenä Oi hyvä Jumala! kun olen niin
liikarasittunut että Kuulin toisen ha, ha, ha! Sano Margaretille: liika
RASITtunut? Sano Margaretille MARgaretille —»)

— Ja keskustelemaan vieruskumppaninsa kanssa!



IV


Toiset ajat, toiset puheenaiheet!

Mistä olisikaan Margaretin ystävän, prinssin kaksoisolennon,
vasemmanpuolisen pöytäkumppanini, ikäinen nuorukainen keskustellut
kanssani menneinä aikoina? Otaksuttavasti reumatismistani ja niistä
keinoista, joihin hänen äiti-parkansa turvautui lievittääkseen
tuskiaan. Nimittäin siinä tapauksessa, jos hän oli hyväsydäminen poika.
Jos hän ei olisi ollut, ei hän olisi puhunut mitään, kunnes olisi
saanut jonkun tytön lepertelemään kanssansa. Mutta koska elämme tällä
vuosisadalla, jolloin niin harvat äidit tietävät, mitä reumatismi
on, ja jolloin maailma on keksinyt niin paljon uusia, heliseviä
keskustelunaiheita, näytti tätä vaaleatukkaista, somakasvoista poikaa
huvittavan, että edes joku nainen kuunteli hänen huomautuksiaan.

»Tiedättekö», uskoi hän minulle, »että minä en tule toimeen tyttöjen
seurassa?»

»Onko minun uskottava sitä?»

»Se on totta, sen vakuutan. Tuntuu siltä kuin en tietäisi, mihin
nykyajan tytöt kelpaavat.»

»Surullista heille!»

»Älkää laskeko pilaa! Olen tosissani. Toivoisin, ettei niin olisi»,
valitti prinssin jäljennös tai oikeammin tämä yksi hänen kuninkaallisen
korkeutensa lukemattomista jäljennöksistä. On kansamme ansiota, että
tällaisia urheilevia, poikamaisen vaaleaverisiä nuorukaisia vilisee
näillä saarilla. »Minusta on kurjaa, että on mahdoton löytää kaunista
tyttöä, joka olisi iloinen ja puoleensavetävä ja jolla myöskin olisi
jotakin päässään. Ei kukaan kohtaamistani tytöistä harrasta mitään;
he kyselevät Vain: 'Oletko ollut joissakin näytännöissä äskettäin?’
Ja: ’Mitä arvelet leningistäni?’He eivät koskaan lue muuta paitsi
muotilehtiä. He eivät milloinkaan heilauta kättäänkään kenenkään
hyväksi. — En tarkoita Margaretia; hän on tietysti ihastuttava tyttö»,
ehätti hän lisäämään, punastuen äkkiä. Otaksuin Margaretin tai Cynthian
äskettäin nolanneen häntä ja hänen nykyaikaiseen tyttöön kohdistamansa
arvostelun aiheutuneen siitä.

Nykyaikainen poika jatkoi: »He ovat niin _lopullisen_ itsekkäitä. He
eivät koskaan kuuntele, mitä mies sanoo —»

»Ahaa, sekö on vikana?»

»Ei, ei.» Hän naurahti ja punastui uudelleen. Hän oli aika vireä ja
koko lailla huvittava. »Ajattelette syyksi vain sen, että miehet
tahtovat aina puhua itsestään, että heillä pitää olla kuulijoita
ja etteivät naiset suostu siihen; siinä muka kaikki. Vikana ei ole
yksistään se. Tytöt arvelevat voivansa olla niin karkeita kuin
haluavat. Siten on asia. Kerron esimerkin. Joku aika sitten olimme
äitini ja minä järjestäneet päivällis- ja tanssikutsut kuudelle
hengelle. Pöytä oli tilattu. Kutsuja oli äitini. Hän oli itse pyytänyt
tyttöä; niin, hän tiesi minun erikoisesti toivovan sinne erästä tyttöä.
Tyttö lupasi tulla Hän liikkuu paljon, hänen ympärillään on aina
joukottain miehiä —»

(»Margaret», mietin, »siitä huolimatta, mitä hän sanoo».)

— Ja minusta olisi saattanut varsin hyvin käydä niin, että hän olisi
ilmoittanut päivää tai paria aikaisemmin, jos hänelle olisi sattunut
tarjoutumaan joku hauskempi tilaisuus. Hän ei ilmoittanut. Mutta samana
päivänä, juuri kun olimme lähdössä — auto oli oven edustalla ja äitini
veti vaippaa yllensä — kilisi puhelinkello. Miesääni kysyi: 'Onko rouva
se ja se tavattavissa?' 'Kyllä.' 'Minun on ilmoitettava, ettei neiti'—
kysymyksessäoleva tyttö — 'voi tulla seuraanne päivälliselle tänä
iltana. Hyvästi!' — Niin jäi seinämme yhden tytön puutteeseen.»

(»Margaret», ajattelin)

»Kun soitin hänelle seuraavana päivänä, ei hän suinkaan pahoitellut
tapausta, ei sinnepäinkään. Hän virkkoi yksinkertaisesti: ’Niin, herra
se ja se tahtoi minut välttämättä mukaansa Dalyn uuteen näytäntöön.
Minkäs sille voin?’Ei kirjelippua äidilleni; ei mitään. Kovasti teki
mieleni menetellä tänä iltana samalla tavoin hänen kutsuunsa nähden»,
selitti prinssin jäljennös, siten täydelleen paljastaen olevansa
loukkaantunut, mutta silti yhä edelleen orjamaisen kiintynyt tyttöön,
joka oli kohdellut häntä sillä tavoin. »Eikö se _teistäkin_ ole
lopullisen karkeata?»



V


Tällä tavein arvosteltu tyttö istui pöydän toisella puolella
punatukkaisen Ericin ja loordi Oddleyn välissä.

Nukkemainen nuorukainen osoitti sormellaan Margaretin kaulassa olevaa
helminauhaa. En tiedä, mitä hän siitä sanoi. Kuulin Margaretin
tympeäsointuisen vastauksen (niin: hän oli ollut sama lapsi, joka oli
nauranut niin paljon, nauranut niin, että riemuisa, värähtelevä ääni
oli kiirinyt ympäri huvilan ja pannut sen kajahtelemaan!)

... »Eikö se ole hävyttömän harmillista», virkkoi hän venytellen. »En
jaksa käsittää mistä se johtuu. Jotkut niistä menettävät kiiltonsa
tyyten. Ja katsokaahan tuota pientä, joka on nauhan päässä, soljen
vieressä! Se on tulemaisillaan nokimustaksi.»

»Niinpä niin, jollet tahdo pestä kaulaasi —» naljaili Eric-poika.
»Jollei nuori Margaret _suvaitse_ pestä kaulaansa, niin mitä voi
odottaa?»

Toiset ajat, toisenlaiset kohteliaisuudet.

Violet Verityn (tai sanokaamme Violetin äidin) aikaiset Ericit olisivat
lausuneet jotakin rakastettavaa, jotakin siihen suuntaan, että kaikki
helmet näyttävät himmeiltä sellaisella kaulalla. (»Mihin, armaani,
vertaisin silmiäsi? Kristalli on sameata», valitti Elisabethin aikainen
rakastaja.) Nämä uusyrjöläisen ajan kavaljeerit laskivat vähäsen liian
kauan pilaa siitä, ettei Margaret taipunut pesemään kaulaansa.

»Eipä silti, että pesemätön kaula olisi _pahaksi_ helmille.
Päinvastoin: kerron teille siitä.» Nyt otti Cynthia Oddley
puheenvuoron, ja kaikki kumartuivat eteenpäin kuuntelemaan, kun hän
pakinoi: »Eräs näyttelijätär-ystävättäreni oli saanut ihmeen kauniita
helmiä, mutta kuinka murheellista: hän on sellaisia ihmisiä, joille
helmet eivät sovi. En tarkoita, ettei hän _näytä_ hyvin hauskalta,
kun hänellä on niitä kaulassaan; hän on tosiaankin haaveellisen
kaunis. Teidän _täytyy_ tutustua häneen. Hän näyttää Domerquelta, ja
hänen ilmeensä on viehättävä, _häijy._ Vikana ei ole se, vaan se,
että hänessä on jotakin, mikä _pilaa_ helmet. Näin hänet tuonnottain;
hänellä oli helmet kaulassaan, ja ne olivat ihanat... Huomautin: 'Kas
vain! Sinähän väitit helmien muuttuvan kauheannäköisiksi pidettyäsi
niitä jonkun aikaa, mutta nämä ovat suorastaan _jumalalliset_ juuri
nyt!' Hän vastasi: 'Niinpä kyllä, Cynthia; ne ovat juuri äsken olleet
_muokattavina.'_ 'Muokattavina'? kummastelin. 'Mitä tarkoitat?’ Ja
hän kertoi, mitä hän niille teki. Hän tuntee perin kammottavan vanhan
naisen, erään Hoxtonissa asuvan juutalaisakan, ja vie aina helmet
hänelle. Tämä vanha, lihava, tuikea, likainen akka panee helminauhan
lihavaan, rasvaiseen kaulaansa (joka otaksuttavasti on kokonaan
hautautunut hänen leukojensa ja helyjensä sekaan) ja pitää niitä
yhtä mittaa kolme päivää ja kolme yötä. Ja sitten ne saavat takaisin
välkkeensä, joka kestää himmentymättömänä jonkun ajan. Ja kun ne
taaskin tummenevat, vie tuttavani ne taaskin uudistettaviksi ja niin
edelleen. Minähän voin ottaa selkoa velhosta, Peggy, ja sinä voit antaa
hänen kiilloittaa omat helmesi.»

»Voi, Cynthia, onko minun se tehtävä? Minua inhoittaa helminauhani
kastaminen hoxtonilaisessa nesteessä! Se on kammottavaa», valitti
Margaret veltosti. »Mutta jotakin pontevaa on tehtävä. Se ei ole
luulottelua, että nämä käyvät himmeiksi. Helmetkin ovat sairaita. Eikö
totta, setä Tom?»

Tom-setä vastasi, nyökäten lyhyesti: »Varmasti. Helmissäkin on tauteja,
Margaret.»

Oliko vanhuksen äänessä kaksimielinen soinnahdus? Nurinkuriseen
tapaansa Margaret piti Tom-sedästään. Arvasin, että hänestä oli
tärkeätä, mitä setä ajatteli. Hän halusi sedän olevan yhtä mieltä
kanssaan, mutta tivaisi, ettei hän ollut.

Minua vastapäätä istuva nuori herra Mount puuttui sitten puheeseen:
»Olen kuullut väitettävän, että helmisairauksien lääke on merivesi.
Eikö Italian kuningatar aikoinaan uskonut muutamia arvokkaita helmiä
Englannin laivaston huostaan, sillä aikaa kun ne olivat upotettuina —»

»Minä koetan lämmintä maitoa.» Margaretin pitkäveteiset sanat
katkaisivat käskevästi hänen miellyttävä-äänisen lauseensa. »Monet
ihmiset kehoittavat pesemään ne lämpimässä maidossa ja jättämään
ne auringonpaisteeseen kuivumaan. Mutta nykyisinhän ei ole
auringonpaistetta.»

»Eipä silti, että Margaret näkisi sitä, jos sitä olisikin! Ha, ha!
Kuinka hän voisikaan, kun hän ei nouse makuulta, ennenkuin aurinko on
mennyt mailleen?»

»Ole vaiti, Eric, aasi!» ärähti tyttö jyrkästi. »Koska eiliseen saakka
olin vuoteessa ja —»

»Sinäkö vuoteessa?»

»Niin, juuri minä. Minussa oli kuumetta neljäkymmentä astetta» (eipä
ihmekään, että hän oli minusta näyttänyt riutuneelta ja vanhentuneelta)
»ja mielestäni suoritin ihailtavan rohkean näytteen, kun lainkaan
nousin tänään makuulta enkä hajoittanut seuraamme. En usko, että kukaan
teistä olisi sitä tehnyt; vai olisivatko he, Violet?»

»Eikä sinunkaan olisi pitänyt sitä tehdä», valitti rouva Verity
surkeasti. »Sinun olisi oikeastaan pitänyt pysyä vuoteessa vielä —»

»Oi vuoteessa!» tuskitteli Margaret. »Vuode on kammottava muulloin
paitsi aamuisin! Kaikkina muina aikoina se ikävystyttää minua niin,
että nyyhkytän tuskissani kyynelettömin silmin. Mutta totisesti,
hyvät ihmiset! Aiommeko jäädä iäksi tähän kummitusravintolaan?...
Miksi ei tarjoilija tuo kahvia? Odds, miksi et komenna häntä?... Sinä
olet auttamattoman leväperäinen palvelusväkeä kohtaan, Odds... Niin,
tietysti tahdon likööriä. Tarvitsen sitä tuiki kipeästi. Ja tahdonkin
_hyvän_ ryypyn päästäkseni reippaammaksi...»

»Miksi heidän kaikkien pitää juoda kuin pesusieni?» kysyi setä Tom
minulta _sotto voce._ »Eikö heillä muutoin ole kylliksi elinvoimia
pysyäkseen vireessä? Minun aikoinani oli nuorten seuroissa aina hauskaa
pakinaa ja naurua, hupaista pilailua ja pursuavaa hilpeyttä. Ja vain
mietoja juomia, ainakin tyttöjä varten! He olivat perin iloisia, vaikka
nauttivatkin vain limonaadia, teetä ja kahvia, pikarillisen punaviiniä.
Nykyisin... nuorten seuroissa... Mutta nyt ovat cocktail ja liköörit
muodissa. Näyttää siltä, etteivät he pysty nielemään mitään, jolleivät
saa myöskin ryyppyä. Eivät nuorimmatkaan koko tästä joukosta! Minkähän
tähden?»

»Lorua, Vi. _Sinä_ olet raittiuskiihkoilija», torui Margaret äitiään.
»Niin, sinä olet. Raittiuskiihkoilija ja ruoka-intoilija. Jätä
silleen... tahdon oikein _hyvän._ Käske hänen tuoda, Odds! Kaksi
vihreätä chartreusea, yksi benedictineä, seitsemän Grand Mamieria, yksi
cointreauxia; sinulle kai tavallinen annoksesi, Cynthia?»

»Eikö sinulle mitään, Vi? Eikä sinulle? No niin; siinä se. Ja iso,
oikein _hyvä_ neidille...»



VI


»Ja nyt reipastautukaa taivaan tähden ja joutukaa liikkeelle», komensi
Margaret vieraitaan, »jos meidän on lainkaan mieli tanssia».

Myöskin »Ritzissä» oli tanssia, ihanaa soittoa, hyvä lattia. Mutta
muoti on tyranni! Marssiessamme peräkkäin ulos ravintolasta oli pitkän
käytävän vasemmalla puolella oleva tanssisali melkein tyhjä. Margaret
oli vaatinut, että lähdettäisiin »Berkeleyhin». Siellä olisi väkeä
ahdinkoon saakka, mutta mitäpä siitä. »Kaikki» olisivat tänä iltana
Piccadillyn toisella puolen ison, valkean »Berkeleyn» ruusuisen
tulipunaisten verhojen takana.

Senvuoksi kannatti hyvin maksaa ne viisitoista shillingiä hengestä,
jotka neiti Verity suorittaisi vieraistaan.

Tunkeutuessamme kermanväriseksi maalattuun eteishalliin, jota
valaisivat lukuisat kristallikruunut, loi Cynthia Oddley veljeensä
käskevän silmäyksen ja virkkoi nopeasti: »Claude.»

Nuori mies meni nöyrästi hänen luokseen. He keskustelivat jupisten
keskenään.

Taaskaan en erottanut heidän puheistaan muuta kuin sanan _»myöhemmin»,_
ja taaskin heräsi minussa ikäviä aavistuksia heidän suunnitelmaansa
nähden.




IV luku

Tanssit »Berkleyssä»



I


Toiset ajat, toiset tanssit.

Mutta niitä on kuvailtu niin kovin usein. Kerrankin teitä säästetään
kuulemasta valitusvirttä. »Samalla kun kaikki muu on kiihtynyt ja
vilkastunut, on tanssin vauhti hidastunut ... Eivät ainoatkaan
tuollaisen hälyisen neekeritanssin sävelet vedä lähimainkaan vertoja
armaiden entisaikojen kaihoisalle kolmitahtiselle valssille» (niiden
aikojen, jolloin valittajat itse olivat nykyaikaisia nuoria).
Mainittakoon vain lyhyesti, että »nykyajan tytöt eivät kykene
uneksimaankaan, minkälainen nautinto oli tanssia neljätoista tai
viisitoista sellaista valssia käsittävä ohjelma alusta loppuun saakka
tai miltä tuntui, kun sellaisen tanssittajan voimakas käsivarsi,
jollaisia nykypäivinä on suorastaan mahdoton nähdä, kohotti tytön
lansieerikatrillissa lattialta ilmaan, pyöritti häntä ympäri kuten
lelua ja sitten jälleen salli hänen laskeutua, niin että hän tuli
lattialle keveästi kuin virran välkkyvälle kalvolle pudonnut
kukkanen... Näissä vastenmielisissä tungoksissa ei ole tilaa millekään
sellaiselle... Nykyajan tanssisalissa ei ole liikunnon runoutta...
Voi, tanssiminen ei ole nykypäivinä tanssimista. Nyt tanssittaessa
vain ratkaistaan jaloilla mittaus- ja laskuopillisia tehtäviä.» Niin
menneiden päivien päämurehtijat...

No niin, on helpompi pitää nykyaikaista nuorta huonompana kuin myöntää,
ettei arvostelija itse enää ole nykyaikainen eikä nuori. Kun ilmaantuu
uusia huvittelu-, leikki-, musiikki-, taide- ja haaveilusuuntia, ollaan
aina helposti taipuvaisia väittämään, että »vanha on parempi», mutta
ajan virtausten tasalla pysyminen on vaikeampaa kuin arvosteleminen.

Joka tapauksessa oli seniltainen tanssiminen piloilla liikatungoksen
tähden. Vain mahdollisimman pienin, varovaisin askelin saattoivat
tanssijat lainkaan kiertää salia. Poljettiin toisten kengille.
Olkapäitä kahnattiin vastakkain. Silkkiharsoiset vyöt rutistuivat.
Erään toisen tytön hiuskoristus sotkeutui Margaretin kultavanteeseen,
sfinksimäiseen päähineeseen, ja kului minuutteja, ennen kuin ne saatiin
selvitetyksi erilleen.

Setä Tom istui takakenossa ja tähysti jonkun verran huolestuneen
näköisten ihmisten hitaasti aaltoilevaa tungosta. Ääneen hän virkkoi:
»Teidän sietäisi nähdä argentinalaisia tangontanssi joita. Ihailtavia.»
Hän katsoi taaskin edessään liikkuvia englantilaisia poikia ja tyttöjä,
ja tuikkivista silmistä lähti melkein kuuluvana sana: »Aloittelijoita.»

(Kaikkien noiden näköpiirissä olevien englantilaisten poikien ja
tyttöjen maineen osittainen luhistuminen.)



II


Vielä toinen hyinen tuulahdus: tyttöjä oli ainoastaan kaksi, kun taas
nuoria miehiä oli kokonainen joukkue.

Toiset ajat, toiset suhteet.

Niihin aikoihin, jolloin Violet Verity joutui seuraelämään, oli
Lontoossa kutsujen järjestäjättärien unelmana saada »tanssiaisiin
enemmän miehiä kuin naisia». Aina liian paljon tyttöjä! (Muuan sukkela
amerikkalainen leikinlaskija on esittänyt lyhyen puhelun, jonka
tarkoituksena on kuvata englantilaista seuraelämää: _Kuinka voit,
Molly? Kuinka voit, Diana? Kuinka voit, Grace? Kuinka voit, Lily?
Kuinka voit, Pam? Kuinka voit, Enid?_ MISSÄ ON VELJESI?) Tavallisesti
oli rivittäin tanssittamattomia »seinäkukkasia». Mutta niin ei täällä.
Ei nyt. Minkä tähden? Liiallista huolenpitoa. Tytöt eivät suostu
lähtemään tanssiaisiin, jollei heillä ole tanssitoveria tai jolleivät
he tiedä, että tanssittajia varataan. Toisaalta nuoret miehet häärivät
soiton alkaessa samoin kuin mehiläiset taotun kattilan kilistessä.
Otaksuttavasti he esivanhemmilta perityn vaiston nojalla päättelevät,
että tyttöjä täytyy olla saatavissa yllin kyllin. Olkoonpa sen laita
miten tahansa, nämä henkivartiostoon kuuluvat, perin edustavat nuoret
tanssijat tyytyivät vuorotellen istumaan Margaretin ja Cynthian
tanssiessa.

Margaretin äiti (joka ei ollut tanssinut pyörähdeltyään viimeisen
valssin Jackin kanssa) huomautti hänen vieressään istuvalle ja vuoroaan
odottelevalle herra Mountille: »Kovin ikävää, ettei morsiamenne voinut
saapua! Hän olisi ollut yksi tyttö lisää!»

»Se on tuskin kohtelias tapa mainita naista seurueen jäsenenä, Violet!»
pisti Tom-setä väliin vilkuttaen ilkamoivasti silmiään.

Tällöin kutsujemme emännän äiti punehtui niin, että se muistutti
Margaretin äkillistä, eloisaa, lapsellista punehtumista, ja herra
Mount jupisi jotakin kohteliasta siitä, että hänen morsiamensa toivoi
kohtaavansa rouva Verityn myöhemmin.

Nyt olin oivaltanut, minkä tähden herra Mount oli »erilainen».

Hänen nykyajan-kumppaninsa olisivat mahdollisesti olleet ymmällä,
jollei heillä olisi ollut totuttua jazzisivistyksen taustaa. Mutta
herra Mountin ei saattanut ajatella joutuvan ymmälle missään. Hänen
soman tumman päänsä ja vaaleaveriset, älykkäät kasvonsa saattoi perin
hyvin kuvitella mitä upeimman sotilaallisen juhlapuvun yhteydessä.
Työssä kulunut ja tahrainen lämmittäjän asu olisi näyttänyt yhtä
sopivalta hänen kookkaan, miellyttävän vartalonsa verhona. Kaikissa
erilaisissa ammateissa ja oloissa, jotka kuvastuvat erilaisista
pukimista, olisi Mount aina ollut »kotonaan».

Tarkkailin, kun hän tanssi (erikoisen hyvin) neiti Oddleyn kanssa. Hän
muistutti niitä taiteellisia mustepiirroksia, joilla Denis Bradley
koristaa ilmoituksiaan. Päivällispöydässä hän oli kyllin puhelias,
vaikka hänen puheensa tekivätkin samanlaisen vaikutuksen kuin
japanilaisen päivänvarjon kirjailut, joiden tarkoituksena on salata
varjon kantajan silmien väriä. Naisten on usein tapana puhella sillä
tavoin seuraelämässä. Miesten virallinen puhetapa, kun he eivät tahdo
ilmaista ajatuksiaan, ei muistuta niin paljon somaa päivänvarjoa kuin
tummaa, märkää sateenvarjoa, jonka kaaret pyrkivät pistämään toisten
ihmisten silmiin. Mount ei ollut hajamielinen sillä tavoin, että
olisi jättänyt sanojen tavuja lausumatta tai tuijottanut lasimaisin
silmin eteensä, mikä osoittaa, että ihmisen koko olemus ruumista
lukuunottamatta on kaukana, hyvin kaukana. Mutta, niin — hän pysytteli
takalistolla.



III


Pian huomasin olevani tanssimassa prinssin kaksoisolennon, murheen
jäytämän nuorukaisen, kanssa.

Nyt hän syytti nykyajan tyttöä vieläkin katkerammin.

»Kaikki heitä ikävystyttää», valitti hän. »Ikävystyneitä kotona.
Ikävystyneitä ulkosalla. Alan vähitellen käsittää, minkätähden niin
monet nuorukaiset pyrkivät» — tässä hän silminnähtävästi suoritti
mielessään nopean laskelman ja lausui julki vastauksen — »itseään
vanhempien naisten seuraan. Tytöt ihmettelevät sen syytä. Niinpä niin,
sehän se on. Miehet tahtovat vieläkin, että nainen on nainen eikä
pelkkä nukke, joka hieroo punaista vahaa huuliinsa ja jota kammottaa
ajatus —»

»Mikä ajatus?»

»Että se taaskin hangataan pois, otaksuttavasti. Tiedättekö, ihan
avoimesti puhuen, nämä tytöt ovat ruumiillisesti kylmiä. He ovat kylmiä
kuin lampaanliha.»

»No, no, älkäähän toki!»

»Niin he ovat. He eivät ikimaailmassa kaipaa miestä muutoin kuin
seurakseen. Tiedättekö, he kammoavat kihlautumista. Takertuvat
johonkin mieheen saadakseen etuja. Se on ihan toivotonta», jatkui
moittiminen. »Kaikessa on kysymys rahasta. Kaikessa. Jos he sattumoisin
saavat käsiinsä jonkun siksi varakkaan, että heidän kannattaa mennä
avioliittoon hänen kanssaan, niin he suorastaan jäätyvät häneen
kiinni ikäänkuin vääjäämätön kuolema, vaikkapa hän olisikin surkea
kuin syyhyinen rotta tai kyllin vanha ollakseen heidän isänsä. Mutta
tulimmainen, miten he sittenkin kiemurtelevat — jollette loukkaannu
siitä, että käytän asioista niiden oikeita nimityksiä — kuinka tyystin
he torjuvat kaikki ajatukset lapsista! Ja niitähän äitini nuorena
ollessaan kovin hartaasti toivoi, kuten luulen», lisäsi hän, ja hänen
nuori äänensä laskeutui sanatulvan sävelestä kaihoisan hiljaiseksi.
»Nämä tytöt — tiedättekö, mitä he sanovat lapsista? He sanovat:
_'Jumala niistä varjelkoon!'_ Eikä siinä kyllin, vaan he _tarkoittavat_
sitä. Eikö teidänkin mielestänne jotakin ole perinjuurisesti vinossa?»

Vastasin: »Sallikaahan minun kertoa teille eräästä tuntemastani
tytöstä — sodanaikaisesta tytöstä. Hän ei ollut tätä viimeistä
satoa, mutta silti koko lailla uudenaikainen. Hänkään ei tahtonut
ajatellakaan lapsia. Hän sanoi minulle: 'Kuvittelehan, että pitäisi
kestää sellaista! Sellaiset kammottavat kuukaudet! Luopua kaikesta
— tanssista, ratsastuksesta, seurustelusta; menettää vartalonsa
muoto, ei koskaan kyetä pukemaan yllensä säädyllistä leninkiä,
näyttää liian — _liian sanoinkuvaamattomalta!_ Ja kaiken sen jälkeen,
kaiken sen kruunuksi saada — mitä? — ei helminauhaa (kuten se
ansaitsisi), ei timanttikorua, ei edes kilpikonnankuorista valmistettua
pukeutumisrasiaa! Ei! Vaan saada siivoton, parkuva, märkä, inhoittava
_lapsi!_ Vain se.’»

(Toiset ajat, toiset puheenaiheet, totisesti.)

»Juuri niin», ehätti väärä Walesin prinssi vakuuttamaan, »juuri sitä
minäkin tarkoitin. Kaikki samanlaisia nämä nykyajan tytöt. Vailla
kaikkia naisille sopivia vaistoja. Mihin he päätyvät?»

»Se tyttö, josta puhuin», kerroin hänelle tanssin juuri päättyessä,
»vietti hilpeät häät ja sai kaksi lasta. Ne olivat komeita pikku
poikia. Hän on sieluineen kiintynyt niihin. Teidän sijassanne en olisi
niin kovin huolissani nykyajan tyttöjen vaistoista!» Yhtäkaikki en
ollut erikoisen varma siitä, että tämän tyttöystäväni tarina toistuisi
Margaret Verityyn nähden.

Tuolla hän tanssi foxtrottia yllään nykyaikainen muunnos tuon
egyptiläisen keimailijattaren hepenistä, jonka kauneuteen aika ei
pystynyt ja jota tavat eivät jaksaneet tehdä vanhanaikaiseksi... Mikä
asu olisi voinut näyttää vähemmän sopivalta tälle lakastuvalle lapselle?

Silmäilin hänen sfinksiä jäljittelevää päätään muiden päitten välitse
tanssijoiden kiertäessä ohitseni hehkuvien lamppujen himmennetyssä
valossa. Silmäilin hänen kasvojaan. Ne olivat ilmeettömät kuin
naamari ja ikäänkuin maalatut! Mutta niiden teennäisyys ei ollut
pahin seikka. Tahmea huulipuna, paksu ihojauhe-kerros, kulmakarvojen
mustat maalikokkareet ja hyasintinsininen voide silmäluomissa olisivat
niin nuorella tytöllä saattaneet näyttää sukkelalta naamiolta, jos
ne olisivat koristaneet pyöreäposkisia, silkkihipiäisiä ja iloisia
kasvoja. Mutta maalauksesta ja kaunistavasta valaistuksesta huolimatta
näkyi, että Margaretin piirteet olivat vääntyneet, kellertävät ja
jännittyneet. Ja, mikä pahempi, hän oli ikävystynyt. Huvitusten
tavoitteluako? Se tavoittelu oli kylläkin paikallaan, mutta mikä
huvitus tekisi hänet hilpeäksi? Missä hänelle sopiva pursuava iloisuus?
Kun hän kerran tanssi ohitseni, kuului hänen naurunsa soiton seasta.
Se kimeä hilpeyden tuulahdus ei kuvastunut hänen silmistään. Ärtyneinä
hänen pienet, soikeat kasvonsa vilahtivat milloin minkin ihailijan
olkapään takaa, milloin Clauden, milloin Ericin, Pisaraan, Tyngän,
Prinssin... ihailijoiden, joista yhden tai useamman tai kaikkien
seurassa tämä tyttö vietti aikansa päivät pääksytysten ilman vanhemman
valvontaa!

Toiset ajat, toisenlainen valvonta.



IV


Kuinka lohikäärmemäisen ankaraa nuorten tyttöjen valvonta aikoinaan
olikaan! Tunnettu huimapäinen seikkailija sir Richard Burton piirsi
vapisevin käsin liidulla seinään sellaisen tytön luettavaksi, jolle hän
ei vielä ollut esitelty, mutta josta oli tuleva hänen elämänsä määräävä
tekijä, kysymyksen: _»Saanko puhutella Teitä?»_ Hänen Isabelinsa
(joka jo oli valmis seuraamaan häntä kautta koko Aasian) ei tohtinut
vielä rikkoa perinnäistapoja vastaan. Vuorostaan hän tarttui liituun.
_»Ette; äiti ei pitäisi siitä.»_ Myöhemmin heidän yhteinen elämänsä oli
maailman romanttisimpia.

Isabelin äiti pelkäsi sukupuolen pakanallista vaikutusta kuten
tulta, sähköä, tulvia — voimia, jotka tuhoavat mantereita, joskin ne
palvelevat koteja. Rajoitukset eivät olleet turhan vuoksi. Nykyisin ne
rajoitukset muistuttavat roomalaisten patorakennusta, joka on lähes
kilometrin päässä rannasta, kaukana nousuveden ulottuvilta. Jotakuinkin
jokainen nuorukainen voi (jos tahtoo) järjestää niin, että voi tutustua
melkein kehen hyvänsä oman yhteiskuntaluokkansa tyttöön. Melkein kaikki
tytöt seurustelevat oman mielensä mukaan miesystävien kanssa miltei
mihin vuorokauden aikaan tahansa.

Nuoret tahtovat olla nuoria, sanovat he; nuoret ovat aina olleet
samanlaisia — mutta heitä ympäröivät olosuhteet eivät enää ole
samanlaiset. Victoriankin hallitusaikana sykki kapinallisia sydämiä,
mutta silloin ei ollut sivuvaunuja. Sivuvaunut, yökerhot ja huvit
ovat vaikuttaneet nuorten alituista kiistaa nostattaneeseen
elämään. Nykyisin he lukevat mitä haluavat, pöyristyttäviä
romaaneja ja vertahyydyttäviä tosikertomuksia (jotka kummatkin
lastemme lapsenlapsista jo tuntunevat uskomattoman värittömiltä).
Nykypäivinä he keskustelevat keskenään pahamaineisesta Freudista
ja mistä sukupuolikysymyksistä hyvänsä. Vieretysten he istuvat
katselemassa restauratioajalta kaivettuja tai Keski-Euroopan imeliä
näytelmäkappaleita. He tanssivat lakkaamatta, ja jollei heillä silloin
olekaan posket vastakkain, niin se johtuu yksinomaan siitä, ettei se
enää ole nopeasti vaihtuvan muodin mukaista. Leikkiä ja työntekoa he
tuskin erottavat toisistaan. Kukaan ei näe vaaraa... Eihän tosin vanha
vaara (nimittäin se, että jos poika ja tyttö joutuvat olemaan yhdessä,
heissä helposti äkkiä leimahtaa kaikki esteet särkevä intohimo)
uhkaakaan Margaretin oloissa elävää tyttöä.

Toiset ajat, toiset vaarat.

       *       *       *       *       *

Tähän kohtaan sopii kertomus, jonka paljoa myöhemmin kuulin setä
Tomilta.

Hän kertoi: »Kahdesta Pohjois-Englannin kylästä, joiden lävitse kerran
kuljin, on aika merkillinen tarina. Ne olivat toistensa kohdalla
kahden puolen vaarallisen vuolasta virtaa. Toinen niistä oli kuuluisa
kauniista tytöistään. Kun vastaisella rannalla olevan kylän nuoret
miehet aikoivat lähteä heitä mielistelemään, oli heidän kierrettävänä
noin seitsemän tai kahdeksan kilometriä. Kesäisin he joskus uivat joen
poikki. Joka tapauksessa solmittiin kylien kesken aina lukuisasti
avioliittoja. Nuorukainen tai parikin oli hukkunut tulva-aikana.
Joku hyväntekijä oli jälkisäädöksessään määrännyt rahaerän, jolla
olisi rakennettava hyvä, vankka kivisiltä virran poikki. Tämä määräys
toteutettiin. Nyt on siellä silta. Mutta sitten tulee jutun merkillinen
osa. Naapurikylien nuorten kesken ei enää solmittu avioliittoja. Kylät
olivat liian lähellä toisiaan: nuorukaiset menivät etsimään armaita
muualta.»

Palatkaamme Margaretiin ja hänen nuorukaisiinsa. Jonkun tytön sydämessä
olisi joku viimemainituista viikkojen vieriessä varmastikin herättänyt
jonkinlaisia hellempiä lähemmyyden tunteita. Eräät tytöt olisivat
pitäneet miellyttävinä Ericin punaista tukkaa ja hauskan hyväntahtoista
»haukuskelua». Toiset olisivat »pihkaantuneet» perintöprinssin
kaksoisolentoon. Muutamiin olisi tehonnut myöskin Clauden jalosukuinen
nukkemaisuus.

Mutta — näistä nuorista miehistä ei yksikään itse asiassa »merkinnyt»
heidän nuorelle kuningattarelleen sen enempää kuin tarjoilija
tai saksofoninsoittaja. Hänellä »täytyi olla» tämä liehakoiva
henkivartiosto aivan samoin kuin hänellä »täytyi olla» Rolls-autonsa,
eloisa Cynthia, Hill-kadun asuntonsa, tuhansien värikylläisten,
vaihtuvien elämysten suoma kiihoitus. Kaikki nämä keinotekoiset
apuneuvot tarvittiin antamaan Margaret Veritylle heikko kajastus siitä
hurmaavasta värähdyksestä, joka kiitää terveemmän tytön olemuksen
lävitse, kun nuori rakastaja, johon hän alkeellisella tavallaan on
kiintynyt, tarttuu hänen käteensä viedäkseen hänet tanssiin.

Nyt oli poikien puheenaiheena _The Kitten on the Keys._

»— Opettajani sanoi mies sellainen tyttö kuin se, jota tanssittelin
Sandhurt Etonissa taaskin alkoi tuntua kuolemanraukeus. Tuntui
samanlaiselta kuin »jos» kappaleessa »Jos _talvi tulee»_, kun olin
viimeksi pänttäämässä minä hyvä Jumala toivon minä kun pänttäsin
päähäni takaisin Oxfordiin huomenna riippuu kumppanista sinä —»

Saattoiko kaikki johtua siitä, että he olivat niin nuoria? Jäikö
mies varjoon leikkitoverin rinnalla? Mitenkähän kävisi, jos Margaret
joutuisi tekemisiin itseään vanhemman, mutta vielä nuoren miehen
kanssa, jolla olisi miellyttävä luonne ja samalla koko sukupuolen
viehätysvoima?



V


Häntä lähestyi Mount. Silloin välähti mieleeni ajatus, että
Margaretille tekisi hyvää, jos hän rakastuisi tähän nuoreen mieheen,
joka oli kihloissa, saavuttamattomissa. Mitäpä siitä? Jos Mount voisi
saada hänet tuntemaan jotakin — vaikkapa onnettomuuttakin — niin siitä
koituisi hyvää... Epäilenpä, paniko Margaret sinä iltana merkille,
oliko hän tumma vaiko vaalea.

Mount kääntyi hänen puoleensa, hymyillen perin hauskaan tapaansa.

»Aiomme poistua», virkkoi mies pahoittelevasti. Niin kookkaaksi
mieheksi hänellä oli erittäin vieno ja lempeä ääni. »Olisin niin kovin
mielelläni halunnut tanssia kanssanne, neiti Verity, mutta olette
joka kerta ehtinyt lupautua tanssimaan jonkun toisen kanssa, ja nyt
lähdemme, enkä minä saa enää tilaisuutta!»

Margaret käänsi kaunista, pientä, sfinksiasuista päätään, vilkaisten
kulmikkaan olkansa ylitse, ennen kuin asteli edelleen käsivarsi
Cynthian kainalossa. Margaretin vastaus ei näyttänyt saavan nuorta
miestä hämille. Minusta se tuntui samanlaiselta kuin olisi kylmää vettä
viskattu vasten kasvoja.

Hän vastasi venytellen: »Niinkö? Se on _teidän_ vahinkonne, eikö
olekin?» Sitten hän käveli edelleen. Yhtä karkea kuin sairaloinenkin;
mitä voi Margaretista toivoa, mitä?



VI


Katseeni osui Tom-sedän kirkkaaseen merirosvon silmään.

Hän kohotti toisen silmänsä sammalmaisia kulmakarvoja. Sitten oli
hänellä ja minulla vähäinen, muistettava välikeskustelu. Ovella
oli kuhiseva tungos, ja meidän oli odotettava. Siinä seisoessamme
hän huomautti matalalla, hiljaisella äänellä, niin että vain minä
kuulin: »Nuori ystäväni oli täysin oikeassa puhuessaan sairaiden
helmien parantamisesta. Suolainen vesi! Se parantaa tummuvan helmen.
Merimatka», lisäsi Tom-setä, kun ahdinko vihdoin harveni niin paljon,
että voimme edetä etsimään päällysvaatteitamme. »Merimatka ja sitten —»

»Sitten?»

»Sitten vuosi autiolla saarella.»

Minusta näytti olevan kovin vähä toiveita, että hänen lääkemääräyksensä
voitaisiin toteuttaa. Autio saari? _Tuo_ tyttö?

Kuuden viikon kuluttua se tyttö oli saarellaan.

Kuvitelkaahan vain hetkinenkin mielessänne sellaista vastakkaisuutta!
Täyteen sullottujen, meluisten huoneiden asemasta — laaja, rauhallinen
ulappa, aalloilla välkkyvä päivänpaiste, keskivälissä kellanruskea
hietikko, etualalla kallioita, vihreä, villi kasvullisuus, punaisina
tähtinä loistavat kaktuksenkukat!

Ihmisille, ruualle, liikalämmölle ja hajuvesillä tuoksutetuille
vaatteille lemuavan ilman asemasta — raikas, mutta leuto merituuli.
Hermostuneen, maalatun, nukkemaisen, nuorten miesten ympäröimän tytön
sijasta — avopäinen, paljasjalkainen, karkeaan, repalaiseen hameeseen
ja miesten siniseen vihanuttuun puettu tyttö juoksemassa vedenrajassa
syli täynnä ajopuita ja kasvot säteillen elämänintoa.

Tämä seikkailu tuli lähemmäksi, yhä lähemmäksi, kiinalaisen kellon
hiljaa naksuttaessa Verityjen Lontoon-asunnon seurusteluhuoneessa ja
laineiden hilpeästi vieriessä tuon saaren hiekkarannalle...

Mutta palatkaamme siihen iltaan, jolloin syötiin päivällistä
»Ritzissä», tanssittiin »Berkeleyssä» ja Oddleyt suunnittelivat
_»myöhempää»_.



VII


Perästäpäin minulle selostettiin heidän suunnitelmansa.

Sen mukaan Margaret oli vietävä erään Cynthian ystävättären Chelseassa
sijaitsevaan atelieriin. Olin kuullut tästä ystävättärestä ja
nähnyt hänen valokuviaan _Bystanderissa._ Sinä talvena hän antautui
vahamuovailun alalle, samalla veistäen puusta ja maalaten päitä
(joissa oli valkea iho, vihreät huulet, isot, siniset silmät ja
vihreät ripset), eriskummaisia tekeleitä, jotka myöhemmin myytiin
hattutelineiksi näyttämään uusimpia keksintöjä jonkun ulkomaalaisen
muotiliikkeen _boutique fantasquessa._ Tämä eriskummaisuuden
harrastelija oli sukkela olento, ja häntä suosivat monet seurapiirien
ryhmät. Mutta hänellä oli sellaisia helmapuuhia, jotka jättävät
jälkiä. Hänen silmissään oli omituinen ilme, hänen ihonsa oli
lyijynvärinen, hänen kyntensä olivat joskus mahdottomat, ja hän
nytkähteli hermostuneesti, mitkä kaikki ovat paljastavia merkkejä
lääkärin silmissä. Hän oli senlaatuisia naisia, joiden naiskammioissa
sanotaan olevan hirvittävän vaikeita hierottaviksi likimainkaan
otaksutun raikkaan näköisiksi. Niin, hänellä oli helmapuuhia!
Hän kokeilla tuherteli monenlaisilla kiihoitusaineilla. Hän oli
hankkinut ooppiumipiipun. Hän liuotti aspiriinia johonkin omaan
keittämäänsä sekoitukseen. Hän joi »Coca liqueuria», huumausainetta,
jota tiedemiehet eivät vielä olleet tuominneet vaaralliseksi... Hän
nuuhki eetteriä... Futuristisesti koristellussa atelierissaan hänellä
oli pieniä kätköpaikkoja selvemmin epäilyttäviä aineita varten —
pieniä rasioita sitä jauhetta, joka näyttää samanlaiselta kuin karkea
sokerijauho. Lienette nähnyt sitä hammaslääkärinne luona.

Tähän atelieriin oli veistotaiteilijatar pyytänyt Cynthia Oddleytä
tuomaan »sen hyvin sievän tytön, joka niin innokkaasti halusi koetella
kokaiinia vain yhden kerran» nähdäkseen, »oliko se tosiaankin niin
hauskaa kuin jotkut ihmiset väittivät».

Se tyttö oli Margaret Verity.

Häntä aiottiin neuvoa etsimään huvitusta, joka oli kadonnut hänen
jokapäiväisestä elämästään, keinotekoisten haavekuvien maailmasta
(kuten monet muut sitä etsivät).

En tiedä, kuinka tarkoin Claude Oddley oli selvillä siitä, mitä
»myöhemmin» atelierissa suoritettavaan seurusteluun sisältyi. En usko
hänen tienneen siitä paljoa. Hän oli pojaksi hempeäsydäminen hupakko,
kokonaan valppaan, tietoisen eloisan sisarensa talutusnuorassa. Cynthia
oli järjestänyt kaikki... Hän oli järjestänyt kaikki yksityiskohdat
viedäkseen Margaretin mukaansa tanssiaisten loputtua.



VIII


»Mihin Margaret nyt aikoo tuon jalon loordin ja hänen sisarensa
seurassa?» huomautti Tom-setä matalasti kuiskaten. »Miksi hän lähtee
ajamaan heidän saattamanaan eikä tule kotiin autossa?»

»Missä ne tytöt ovat?» virkkoi Margaretin äiti, silmäillen
huolestuneena ympärilleen. »Kello on lähes kolme. Emmekö kaikki ole
valmiit poistumaan? Missä on Margaret? Hän oli täällä vaippa yllään
minuutti sitten. Menikö hän takaisin? Missä on Cynthia?»

Samassa riensi Cynthia Oddley hyvin pelästyneen näköisenä yksin ulos
pukuhuoneesta.





V luku

Muodinmukaista armastelua



I


Cynthian suunnitelma oli mennyt myttyyn.

Juuri kun Margaret turkisvaippa egyptiläisen pukunsa verhona oli
pujahtanut pukeutumishuoneeseen liittyäkseen ystävättärensä seuraan ja
astunut lähelle peiliä, oli huulipuikko kirvonnut hänen sormistaan ja
pudonnut kalisten tuolin reunaan ulottuvalle kullatulle koristukselle.
Margaretin ja hänen kuvansa välissä leijaili sumua. Hän ehti vain
huudahtaa: »Cynthia! Minä — minä voin surkean huonosti —»

Noustuaan liian aikaisin liikkeelle influensakohtauksen jälkeen oli hän
nyt uudistuneen taudin kourissa.

Niin siis oli asia, eikä se ollutkaan paha, jos ajatellaan toista
mahdollisuutta...

Näin ollen oli Margaret vietävä kotiin, heti hankittava
sairaanhoitajatar ja kutsuttava Harley-kadulta lääkäri, joka määräsi
hänet vuoteeseen seuraavaksi viikoksi.



II


Mikä koettelemusten viikko rouva Veritylle!

Kärtyisenä kuin vuoteeseen pakotettu täysikasvuinen mies Margaret
valitti, että harjaantunut hoitajatar häntä vaivasi. Senvuoksi hoiti
äiti häntä. Kolmen päivän aikana, jolloin potilaan ruumiinlämpö oli
korkea, eivät kellot lakanneet hetkeksikään kilisemästä talossa eivätkä
nuoret miehet polkemasta pehmeään huoneeseen vieviä portaita.

Sitten Hill-kadun korkeapalkkainen palveluskunta napisi äänekkäämmin
kuin Israelin lapset erämaassa. Rouva Verity-parka ei ollut
milloinkaan kyennyt pitämään puoliaan palvelusväelle. Ja palvelijat
tiesivät sen yhtä erehtymättömästi kuin lapset tietävät, kelle he
saavat olla nenäkkäitä. Keittäjätär lähetti hänelle valitteluja: hän
ei muka tiennyt, että hänet oli palkattu valmistamaan niin monta
ylimääräistä ateriaa päivässä; hän pyysi tietoa kuinka monta henkilöä
tulisi päivällisille, koska hänen itsensä oli mahdoton sitä tietää
ja keittiöpalvelijattarella oli vapaa-ilta kaiken lisäksi. Benson,
sfinksi, sanoutui juhlallisesti irti toimestaan. Hänen esimerkkiään
noudattivat sisäkkö ja tämän apulainen. Siivoojatar liikkui käytävissä
ja itki harmistuneena sellaisissa paikoissa, joissa siivoojattaren ei
pitäisi oleksia. Heidän kaikkien keskellä rouva Verity oli avuttomana,
kunnes setä Tom saapui ja palautti kurin — jossakin määrin.

»Olen synnynnäinen välittäjä», kehui hän minulle. »Palveluskunnan olen
taltuttanut. Oddleyn perheeseen nähden olen voimaton toistaiseksi.»

Nuori loordi Oddley poistui Verityjen ovelta vain kiiruhtaakseen
juoksujalkaa kerhoonsa ja uudelleen kyselläkseen puhelimitse tietoja.
Hänen sisarensa liittäytyi Verityjen talouteen tiukemmin kuin hän
liitti päiväsaikaan käyttämänsä värillisen monokkelin silmäänsä.

Cynthia vaati, että hän saisi tavata Margaretia. Jos Margaret nukkui,
niin Cynthia saattoi odottaa. Hänen täytyi ehdottomasti saada puhua
Margaretille. Hänellä oli tärkeätä asiaa; niin, asiaa. Margaret
tiesi siitä. Jospa Cynthia voisi saada hieman puolista! Vain wiskyä
ja soodaa ja kaviaarivoileivän tai mitä hyvänsä. Pian Margaret oli
kyllin voimissaan kohottaakseen laihaa, nuorta, oranssinvärisellä
satiinivuorilla varustettuun, mustaan silkkipyjamaan puettua
vartaloaan, virnistelläkseen lääkkeille ja vaatiakseen täytekynää,
jotakin, mihin voisi kirjoittaa, ja maksuosoituslehtiötään...

Niin, missä oli Margaretin maksuosoituslehtiö? Niin, oli välttämätöntä
kirjoittaa maksuosoitus juuri nyt. Se oli kiireellinen. Ei toki pitänyt
väitellä, vaan etsiä hänen lehtiönsä. Missäkö? Niinpä niin, se oli
etsittävä. Se oli ehkä sitruunavihreän vaatekasan alla tuolla toisessa
lippaassa. Eikö? Voi kirottua. Tai kenties se oli Cynthian ranskalaisen
kirjan, _A l'Ombre des jeunes filles en fleursin_, välissä. Eikö?
Sitten tuon turkiskasan ja hattukotelon alla vaatekaapin päällä. Eikö
sielläkään? Järjetöntä! Sen täytyi olla jossakin! Miksi sitä ei voitu
löytää? Margaret nousisi itse jalkeille tuossa paikassa... No niin,
sitten piti ETSIÄ. Ohkohan joku vienyt sen seurusteluhuoneeseen?

Seurusteluhuoneessa setä Tom tiedusti lempeästi, mitä hittoa varten
tyttö tarvitsi maksuosoituslehtiötään juuri silloin.

»Sitä hän ei ilmaissut», vastasi äiti, etsien hätäisesti. »Kas tässä
se on! Sujautettuna kaikkien noiden uusien grammofonilevyjen sekaan.
Juoksen viemään sen —»

»Maltahan, Violet! Lainaako Margaret rahaa neiti Monokkelille?»

»Setä! En koskaan kysele, mitä lapsi-kulta tekee omilla rahoillaan.»

»Enpä ällistyisi, jos lapsi-kullan olisi suoritettava kaikki ne
ystävättärensä laskut, joita ei viedä rakkaan veljen maksettaviksi.
Sinun sijassasi, rakas Violet, antaisin tuon maksuosoituslehtiön
uudelleen kadota.»

Mutta Violet Verity oli syöksynyt takaisin yläkertaan lapsensa
huoneeseen.

       *       *       *       *       *

Seisoen hajasäärin uuninmatolla setä Tom alkoi laajemmin selittää
minulle »Berkeleyssä» lausumaansa vihjausta.

»Ikävä, ettemme voi viedä joitakuita näistä nuorukaisista elämään
villien tavoin jollekin koralliriutalle! Se olisi parempi kuin mikään
koulu. Ulkoilmaelämää... kaikki yksinkertaista... lihasten käyttöä...
terveellinen ravinto... hedelmiä, kaloja, mitä he itse pystyvät
hankkimaan...

— Ihmiset nostavat nenäänsä terveyspyrinnöille. Bernard MacFadden;
ruumiinhoito; sanottakoon sitä mädäksi. Mutta se tuntuu
miellyttävämmältä mädältä kuin tämä... Annettakoon heille tilaisuus
kasvaa suoraryhtisiksi, puhdasmielisiksi, tervehipiäisiksi, pitää
itseään oikealla tolalla, punnita, millaista elämä on, tutustua
asioihin juuria myöten. Ikävä, ettemme voi lähettää heitä väkisin»,
jupisi tämä kiihkoilija. »Jos saisin menetellä oman mieleni mukaan
— mutta Margaretin on siirryttävä toisenlaiseen ilmastoon — onkohan
portaita laskeutuva henkilö tohtori?»



III


Tarkkasilmäinen tohtori oli määrännyt, että potilaan oli lähdettävä
terveellisempään ilmanalaan, niin pian kuin kykenisi. Hän hyväksyi
herra Lloydin päähänpiston, että paras mahdollinen valinta olisi
merimatka.

»En suostu siihen», ärähti toipuva seurusteluhuoneen sohvan
pieluksilta (tämä tapahtui hänen ollessaan ensimmäistä päivää
alakerrassa). »Kanaalin matkakin melkein menehdyttää minut joka kerta.
Lentokoneessakin saavun perille miltei ruumiina. Eikö se ole totta, Vi?»

»Niin tosiaankin, setä, lapsi-kulta on aina hirveän merikipeä.»

»Niin oli Nelsonkin. Muutamien päivien meritauti ei vahingoita ketään.
Se tekee hyvää, Margaret.»

Hervottomana, kalpeakasvoisena, shetlantilaisiin villashaaleihin ja
keltaiseen silkkikimonoon verhottuna, pyntättynä kuin Michelinin
autorenkaiden ilmoitus muljautti Margaret synkät silmänsä mustaan
laipioon päin. »Olen ihan kuolemaisillani heti, kun tunnen noiden
inhoittavien, likaisten, pikku alusten koneiden ensimmäisen
kajahduksen.»

»Miksi valita likaista alusta? Matkusta _en luxe_, rakas! Oikeastaan on
minulla suunnitelma siihen nähden», esitti Tom-setä, sijoittaen vankan
ruhonsa tanakammin uuninmatolle. »Tiedän, mikä alus sinun pitäisi
ottaa. Siinä voisit saada perin nautinnollisen matkan Madeiralle. Se on
juuri sopiva alus.»

Margaret antoi silmäluomiensa painua ikäänkuin olisi jo tuntenut laivan
liikkeet.

»Niin, se on ihastuttava», kehui Tom-setä edelleen poikamaisten
silmiensä tuikkiessa vaalenneiden hiusten alta. »Sen nimi on
_Sweetheart II_. Mukava kuin ensi luokan hotelli. Kaikki ihan uusinta
mallia. Ja kaunis kuin taulu. Olen varma, että hän lainaisi minulle
purren retkeä varten — niin, muuten se on nuoren ystäväni Mountin
höyrypursi.»

Viitsimättä avata silmiään Margaret suvaitsi vastata: »En pidä herra
Mountistanne.»

»Oi, rakas! Ja kun hän on ollut niin herttainen meitä kohtaan. Eivät
kaikki nuoret miehet olisi olleet samanlaisia! Tarkoitan siihen nähden,
että ventovieraat saivat käsiinsä hänen veljensä omaisuuden. Se olisi
joutunut hänelle, muistahan toki!»

»Hänellä on varoja, vaikka kieriskelisi niissä.»

»Se ei aina muuta asiaa. Ne ihmiset, joilla on enemmän, näyttävät
aina haluavan saada lisää, Margaret. Siinä suhteessa hän on kokonaan
toisenlainen. Ja hän on niin hauskannäköinen.»

»Kuka välittää siitä, miltä miehet näyttävät», sanoi Margaret
venytellen. »Hänen käytöksensä on minun mielestäni kauheata.»

»Sinun ei tarvitse olla siitä huolissasi», virkkoi Tom-setä, silmää
iskien. »Archie Mountin ei välttämättä tarvitse lähteä vesille
kanssamme.»

»En lähde vesille kenenkään seurassa. Doverista Calaisiin on pisin
merimatka, johon ikinä aion suostua», ärähti Jack Verityn tytär. »Sen
ymmärtäköön jokainen!»

Rouva Verity loi huolestuneen silmäyksen setä Tomiin.

Hämmentymättä setä jatkoi: »Etkö pitemmälle matkalle? Mutta sinunhan
on saatava ilmastonmuutosta. Siitä ei voi olla paljoa puhetta vanhassa
sumuisessa Lontoossamme!»

»No, sitten Pariisiin», julisti Margaret, veltosti viskaten
leopardintaljaiselle matolle vielä yhden savukkeenpätkän »Sähköttäkää
'Meuriceen' ja tilatkaa sieltä mieleiseni huoneet!»

»Yhtä hyvä olisi sähköttää tänne 'Carltoniin’. Ei ole paljoakaan eroa
täkäläisellä ja Pariisin ilmastolla tähän vuodenaikaan», huomautti
Tom-setä. »Jollet halua lähteä merelle, Margaret, niin mene sen
läheisyyteen! Mitä arvelet Côte d'Azurista?»

»Se on parempi», myönsi Margaret. »Jos minun on siirryttävä jonnekin,
niin olkoon menneeksi Etelä-Ranskaan. Se on oiva ajatus. Monte huvittaa
Cynthiaa. Hän pitää Nizzasta. Cynthia aikoo olla siellä joulukuun
lopussa, ennen kuin he jatkavat matkaansa Kairoon. Se sopii, Vi.
Etelä-Ranskaan. Myöhemmin menemme Egyptiin Cynthian ja Oddsin seurassa.»



IV


Perästäpäin herra Lloyd tiedusti: »Violet, aikooko tyttäresi ottaa
puolisokseen tuon hupsun — tarkoitan nuoren loordin?»

»Lapsi-kulta on antanut hänelle rukkaset viisi kertaa», vastasi rouva
Verity lempeillä kasvoillaan kaksi eri ilmettä, jotka kuvastivat
kahta ristiriitaista tunnetta. Hän ei saattanut pitää Claude
Oddleysta toivottavana vävynä; mutta yhtä mahdotonta hänen oli olla
pöyhistelemättä sen johdosta, että loordi kosiskeli hänen lastaan.

»Margaret selittää, ettei hän mene avioliittoon kenenkään kanssa vielä
vuosikausiin.»

»Rotannaamainen — tarkoitan: sisar kannattaa sitä liittoa koko
sydämestään. Enkä moitikaan häntä siitä hänen kannaltaan katsoen. Hänen
olisi kylläkin sopivaa saada rikas, nuori käly talutusnuoraansa. Ilkeä
tyttö — tuo neiti Oddley.»

»No, enpä tiedä, setä», virkkoi Violet empien. (Hän kammosi aina
suorasukaista arvostelua). »En antaisi Cynthialle sellaista nimitystä.»

»Minä antaisin. Nimittäisin häntä ja kaikkia hänen kaltaisiaan osaksi
siitä turmiosta, jonka kynsiin nykyajan nuoret ovat joutumassa.
En ole puhunut heistä paljoa koko täälläoloni aikana, mutta —»
Silmäillen Violetia vaivihkaa hän lausui minulle: »Suoraan sanoen, he
huolestuttavat minua.»

Tartuin puheeseen. »Miten niin, herra Lloyd? Käytöskö?»

»Ei. Se lienee hieman huononlaista nykyisin, mutta siitä en välitä
— enkä siitäkään, että julkeasti puhuttelevat isäänsä ja äitiänsä
ristimänimeltä. Terveellinen vastapaino niille ajoille, jolloin lapset
sanoivat vanhemmilleen »sir» ja »madam» ja vanhemmat pieksivät lapsensa
hupeloiksi tai raajarikoiksi! Se ei häiritse untani rahtuakaan. Menköön
seurueen nuorin istumaan pehmeimpään tuoliin, sekoittakoon hän wiskyä
ja soodaa ja tarttukoon lupaa kysymättä puhelimeen vieraassa paikassa.
Se on makuasia. Ei ydinkohta.»

»Ydinkohta», huomautin minä, »on siveellinen puoli —»

»Eikä ole; minä annan palttua nykyajan moraalille. Olen samanlainen
kuin kuningas Kaarle toinen, järkimies, joka 'ei koskaan sekaantunut
puhumaan naisten _sielusta_'. Minua ei vaivaa se, että nuoret vesat
punastumatta tuomitsevat avioliiton romahtamaisillaan olevaksi
laitokseksi, jolla on elinaikaa enää vain kaksi miespolvea. Kenties
pienoiset ovat oikeassa. Minä en ole sitä näkemässä. Ehkä on varsin
totta, että eilispäiväinen 'hyve' on 'sekava käsite' tänään ja kenties
'rikos' huomenna. Se on puolittain suukopua. Ja vaikka ei niin
olisikaan, niin sen puolen asiasta jätän silleen. Mutta kuulkaahan» —
herra Lloydin älykkäillä, ruskeilla kasvoilla oli tiukan päättävä ilme
— »minua huolestaa heidän ruumiillinen tilansa».

Sopessaan istuva rouva Verity näytti tuskaiselta.

»Ja sielullinen? Niinpä niin. Kukaties he käyttävät aivojaan
monenlaisiin tarkoituksiin. En välitä siitä, etteivät he kävele,
eivät lue — vaikka ne molemmat olivatkin mielipuuhiani ollessani
nuori», jatkoi Tom-setä. »Tämä joukkue ei milloinkaan suuntaa silmiään
klassillisiin teoksiin eikä laske jalkojaan maahan. Mitäpä siitä?
Minkä tähden heidän pitäisi? Ruumiinharjoitusta he saavat tanssista.
Miksi heidän pitäisi kävellä minnekään, kun he muulla tavoin pääsevät
perille kymmenennessä osassa siitä ajasta? Minkä tähden lukea, kun
heidän ei tarvitse pilata näköään tirkistelemällä painettua sanaa? Ei
mikään sellainen, mitä ikinä on kirjoitettu kirjoihin, vastaa sitä,
mitä he voivat katsella omin silmin. Mutta käyttävätkö he silmiään?
Katselevatko he maisemia — tahi toisiansa — vähääkään nauttien? Tekeekö
Margaret niin? (Ei suinkaan.) Nämä nuorukaiset voisivat olla pataljoona
neekeripalvelijoita tai espanjalaisia kääpiöitä, joiden on nöyrinä
odotettava käskyjä ja toteltava, sikäli kuin hän tietää. En nurise, se
on vain ohimenevää. Mutta kuulkaahan» — nyt hän puhui perin tuimasti —
»silloin nurisen, jos se merkitsee jatkuvaa hervottoman kyvyttömyyden
tilaa. Ruumiit — niistä minä olen huolissani.»

»Itse asiassa, setä —» sanoi Violet epäröiden. Hänen kaltaisensa
Victorian ajan loppupuolen naiset käyttivät aina sanaa »vartalo»
»ruumis» -sanan sijasta.

Setä jatkoi: »Voima ja kauneus — mistä niiden pitäisi olla
löydettävissä? Kasvavan polven nuorissa ruumiissa, joiden pitäisi
olla terveen sielun ja puhtaan luonteen asumuksia. Niissä me
näemme kansakuntamme toivon. Jotkut näistä vekaroista eivät vastaa
luottamustamme. Mitä heille on tehtävä?»

»Ei voida 'tehdä' mitään nykyajan nuorille», sekaannuin minä puheeseen.
»Kun te olitte nuori, kykenikö kukaan vanhempi tekemään mitään
_teille_, herra Lloyd? Minulle ei mahdettu mitään, kun koetettiin.
En senvuoksi odota sen parempaa, kun nyt on minun vuoroni tarkkailla
nuorisoa.»

»Nyt on enemmän tarkkailtavaa, hyvä rouva, kuin teidän tyttöaikananne.»

»No-o?»

»Enemmän liikuntatilaa», väitti hän. »Nuoret voivat nyt
helpommin ja nopeammin tuhota itsensä. Yökerhot, näyttelyt,
juomat, ylellisyystavarat, kiitäminen uusimallisilla,
miljoona-Robot-voimaisilla autoilla... kaikki mainiota — jos he vain
oppisivat sitä käyttämään. He käyttävät kaikkea sitä väärin. He eivät
jaksa oppia, mihin on pysähdyttävä.»

»Se johtuu siitä, että he ovat kaikki niin nuoria, nämä Margaretin
ystävät», vetosi Violet. »Vanhin heistä ei ole neljääkolmatta.»

»Eikä heidän, herra Lloyd, voida odottaa harkitsevan asioita, kuten me
kykenemme —»

»Tarkoitatteko, että me olemme vanhoja kolloja? Myönnetään. Mutta» —
hän kääntyi minuun puoleeni — »jos pantaisiin toimeen kävely-, uinti-
tai kestävyyskilpailu, joissa elämänilo ja elinvoima joutuisivat
koetukselle, niin kenen kanssa tuonnottain 'Ritzissä' olleista
nuorukaisista ette uskaltaisi käydä kilpasille?»

Mietin. »Kenties olette oikeassa. Tässäkin iässä — olisin valmis! Niin,
olisin valmis kilpasille kenen hyvänsä Cynthia Oddleyn seurapiiriin
kuuluvan tytön kanssa.»

»No niin; voitteko kuvitella Cynthiaa, Margaretia ja kumppaneita
keski-ikäisinä? Voitteko kuvitella heitä» — hän lausui vapaan
ivamukaelman —

    »Neljissäkymmenissä mitä, ykskään aikaan saa,
    kun kolmas kymmen alussaan ja heitä painostaa?»

Sanon sen teille. He suorittavat Englannin hermolääkärien ja
hoitoloiden kulut ja voitot —»

»No, älkäähän sentään!» vastustin. »Ette saa pitää toimetonta,
hemmoteltua vähemmistöä koko kansan nuorison edustajana.»

»Totta kyllä. Mutta kun omaa lihaani ja vertani oleva lapsi turmeltuu
tuossa pienessä, ylellisyydessä elävässä luokassa, joka määrää tahdin
muille... Olen huolissani nuoresta sukulaisestani. Violet!» —Margaretin
äiti oli enemmän kuin surkean näköinen — »Violet, sinä olit voimakas ja
nätti tyttö, raikas kuin kaunokki; sinä olet antanut perinnöksi, mitä
itse sait —»

»Älä, rakas setä —»

»Ja Jackisi oli komein nuorista miehistä, joita ikinä on mennyt
merille... Minkälaisia lapsenlapsia luulet saavasi. Pieniä vätyksiä...
Oddleyn tapaisia?»

Pehmeässä huoneessa syntyi äänettömyys. Mitä olisi Violet saattanut
vastata?

»Violet, rakas, se perhe on aikansa elänyt. Siitä näkyy selvät merkit
sen viimeisessä pojassa ja tyttäressä. Aikansa elänyt — kuollut.
Miksi pönkittää sitä terveellä verellä — jos suot anteeksi sekavan
vertaukseni? Miksi solmia avioliitto sen kanssa? Tuo nuori nais-ilkimys
panee parhaansa saadakseen sen toimeen. Miksi pitää häntä täällä?»

»Talo on Margaretin», huokasi äiti heikosti. »Lapsi-kulta on niin
uskollinen, niin avokätinen ystävilleen. Hänestä on luonnollista,
että hän maksaa Cynthian pukulaskuja. Niin! Ihan tahtomattani näin
maksuosoituslehtiön kannat. Hän pani lehtiön taaskin äsken väärään
paikkaan, lähetti sen keittiöön muotilehtikasassa. Näin että hän oli
osoittanut neiti Cynthia Oddleylle tuhannen sata puntaa —»

»Mitä?»

»Liian paljon, eikö olekin? Taidan... minun täytyy... minä teen sen»,
päätti rouva Verity vapisten. »Puhun Margaretille siitä.»



V


Se myöhästynyt puhelu hellytti kyyneliin — ei Margaretia, vaan rouva
Verityn.

Saaden sen jälkeen kiihkeän rakkauden puuskan, jollaisia hänellä oli
harvoin, tyttö sitten kietaisi kätensä kovasti koetellun äitinsä
ympärille ja soimasi itseään siitä, että hän kohteli petomaisesti
enkelimäistä äitiään.

    'Hyvyytes minut pahentaa,
    sen osan jotkut naiset saa.'

Olen aina ollut kelvoton tytär. Huvilassakin. Muistathan, äiti? Kuten
usein sanoin — sinun on rakkaudellasi tehtävä minut jälleen hyväksi.»

»Oi, rakas lapsukaiseni. Minusta olet yhäti sama lapsi, jollei sinua
vain riistetä minulta —»

Kiskaisten itsensä irti Margaret taaskin terhistäytyi. »Et kai
kuitenkaan vaadi minua hylkäämään parasta kumppaniani. Sinä tuomitset
häntä kokonaan väärin. Mitä Tom-setään tulee, ei hän jaksa käsittää
vähääkään. Naurettavaa, ettei minun pitäisi auttaa Cynthiaa. Viimeinen
erä ei sattumalta mennyt pukulaskuihin, vaan bridgepeliin — ja osa
tietenkin mah-jongiin. En voi selittää sinulle, minkä tähden hän ei
voinut kääntyä Oddsin puoleen, koska ei saa pettää kumppaneitaan»,
väitti Margaret kuumeisesti vastaan. »Ei Cynthia sille mitään mahda,
että he ovat niin syntisen köyhiä. Niin, syntisen köyhiä minuun
verrattuina. Oddsilla on juuri parhaiksi tullakseen toimeen, mutta
täysi-ikäiseksi tullessaan hänellä oli velkoja maksettavina, kuten
kuulit Cynthialta. Hänen oli vuokrattava heidän vanha maatilansa,
heidän devonshireläinen, vanha, kaunis maatilansa tuhatvuotisine
kuusineen ja kappeleilleen, johon lady Cynthia teljettiin muuraamalla
ovi umpeen ja jossa hänen haamunsa vielä liikkuu, ja vuoteineen, jonka
patjan alle kuningatar Elisabeth oli jättänyt nenäliinansa! Eikö ollut
jo kyllin paha, että Oddleyden oli luovuttava siitä, ja sullouduttava
kurjaan asumukseen Half-Moon-kadun varrelle —»

»Kurjaan asuntoon, Margaret? Heidän Half-Moon-kadun varrella olevan
asuntonsa vuokra on suurempi kuin rakkaan isä-vainajasi koko
vuosipalkka.»

»Sinä et ymmärrä. Sinun polvesi ihmisten ei voida odottaakaan
käsittävän meidän elintasoamme, kuten Cynthia sanoo. Sinun on
tiedettävä, Violet», jatkui tyttären määräily, »jollet ole ystävällinen
Cynthialle, jollet suostu kutsumaan häntä meille täällä tahi ollessamme
yhdessä ulkomailla — no niin, voin tehdä erään teon. Voin —»

»Mitä?» mutisi Margaretin kovaosainen äiti. Ovi avautui.

»Loordi Oddley», ilmoitti Benson synkkänä.



VI


Sinä iltapäivänä loordi Oddley kosi Margaretia kuudennen kerran.

Minä olin silloin saapuvilla. Samoin oli tytön äiti.

En usko, että tyttö olisi välittänyt sen enempää, jos myöskin Cynthia,
hovimestari Benson, Tom-setä ja koko henkivartiosto olisivat olleet
samassa huoneessa.

Pehmeäseinämäistä lipasta muistuttava huone oli (jos mahdollista)
vieläkin sekavamman tuntuinen kuin sinä iltapäivänä, jolloin kävin
siellä ensi kerran.

Se oli täpötäynnä nauhoilla koristetuissa koreissa olevia
kuihtuvia kukkasia (henkivartioston lahjoja), sinne tänne
heiteltyjä kuvalukemistoja, keltaisia ranskalaisia kirjoja,
sokerileivos-röykkiöitä, rasioittain varhain kypsytettyjä mansikoita,
osittain syötyjä päärynöitä, lautasia, jotka olivat tummina
rypäleiden jätteistä ja joita peitti tavanmukainen tupakanporo- ja
savukkeenpätkä-kerros, ja lisäksi oli puolilleen juotu lasi bovrilia ja
soodaa. Armias taivas, kuinka ummehtunut ilma siellä oli! Lasiverhon
takana loimusi takkavalkea savupiipun puoliväliin saakka. Margaretin
ollessa yläkerrassa oli paksuverhoisten ikkunoiden sallittu olla auki,
mutta nyt ne oli taaskin visusti suljettu. Sohvan hyllyvien pielusten
seasta ei Margaretista näkynyt paljoakaan muuta kuin pehmeä, sekava,
tummanruskea tukka, pienet, kalpeat kasvot ja toisen käden valkea ranne.

Claude Oddley, joka aina sisään astuessaan suuteli Margaretin kättä,
tehden ranskalaiselta opettajaltaan oppimansa liikkeen, piti yhä
kädessään tytön hervottomia sormia.

Jos rouva Verityn nuoruusvuosina tyttö olisi sallinut nuoren
miehen pitää kättään, olisi se ollut kiehtovan sopimatonta. Mutta
antaessaan kätensä ihailijoilleen ei Margaret tehnyt sen kummempaa
kuin ojentaessaan jollekulle henkivartijoistaan soopelivaippansa
pideltäväksi tai kilisevän, kultaisen helynippunsa katseltavaksi.
Sen enempää ei hänestä ollut sekään, että hän äitinsä ja äitinsä
ystävättären näkyvissä loikoi sohvalla sormet sellaisen nuoren miehen
kädessä, joka oli jo kaksi vuotta vakuuttanut rakastavansa häntä ja
joka ilmeisesti aikoi pitkittää kosiskeluaan.

Loordi Oddley istui hänen jalkojensa juuressa lempipaikallaan,
mustilla, kullanvärisillä ja kellanpunaisilla kirjailuilla koristetulla
lattiapieluksella. Hänen allaan ristissä olevat jalat olivat yhtä
veltot kuin Claude-nukella, joka nyt oli viskattu hyljättyyn asemaan
sohvan päähän; hänen kultatukkainen päänsä oli painunut heikolle
rinnalle. Hän ei ollut epämiellyttävä, tämä nuorukainen, vaikka hänen
asentonsa oli niin ryhditön, että minusta hänellä näytti olevan
lämmin makaroonipuikko siinä kohdassa, missä useimmat ihmiset pitävät
selkärankaa.

»Odds», äänsi hänen sydämensä valtiatar venytellen. »Sinun tullessasi
olin alkamaisillani keskustella pyhästä aviosäädystä (en ymmärrä
kuitenkaan, miksi se on pyhä) nuorekkaan äitini kanssa —»

Heti alkoi rouva Verity näyttää hermostuneelta. Eikä kummakaan,
jos ajatellaan ensiksikin, että hänen kaltaisensa naisten mielestä
rakkauden ja avioliiton lumivuoria ympäröi ruusuinen, pyhä utu, jota
ei saa häiritä ja jota lähestyttäessä he kuiskaavat: »St — rakas,
st!», ja otetaan huomioon nykyajan nuorten tutkiva esiintyminen, kun
he (kuvaannollisesti puhuen vuoristosaappaat jalassaan, alppisauva
kädessään ja kiirivät luikkaukset huulillaan) tunkeutuvat tuolle
pyhälle, koskemattomalle alueelle.

»Vain niin! Älkää salliko minun keskeyttää syvämielistä
puheenaihettanne! Jatkakaa toki!» vastasi nuori Oddley. Panin (kuten
jo aikaisemminkin olin tehnyt) merkille, että hänen äänensä oli
miellyttävä. Hiljainen, mutta selvä. Täysinäinen kuin rykmentinmarssin
sävel, joka kertoo entisaikain uljuudesta, mainetöistä ja
traditsioneista. Sillä tavoin lienee vuosisatoja sitten puhunut se sir
Claude Oddley, joka oli nuoren Henrik-prinssin läheinen ystävä. Samalla
tavoin lienevät soinnahtaneet kansalaissodassa kaatuneiden Oddleyden
komennussanat. Sellaisen äänen ainesten kokoaminen vaatii enemmän
kuin kolme tai neljä miespolvea, ja se rappeutuu viimeisenä kaikista
sukupiirteistä. Mutta sellaiset yksityiskohdat jäivät Margaretilta
huomaamatta, silloinkin kun hänen ihailijansa (pilailevaan tapaan,
joka salasi asian oikean laidan) vetosi hänen äitiinsä: »Rouva Verity,
ettekö ole yhtä mieltä kanssani, että Peggy tekisi hyvän siirron, jos
menisi avioliittoon nuorena?»

»Rakas», pilaili Margaret sellaiseen tapaan, että se riisti koko sulon
ja merkityksen kielemme suloisimmalta ja merkitsevimmältä sanalta.
»Rakas, harhaantunut Odds-rukkani, olen jo ilmaissut äidille, etten
uneksikaan meneväni lopullisesti avioliittoon, ennen kuin olen
kypsynyt, vähintään seitsemänkolmatta ikäinen nainen.»

»Jolloin minä olen yhdeksänkolmattavuotias. Totisesti», valitti Claude
Oddley, »se on liian pitkä odotusaika miehelle».

Miehelle? Verenvähyyttä potevalle pojalle. Joka tapauksessa
sairaloiselle pojalle. Johtuipa sisaren kiintymys Margaretiin mistä
syrjävaikutteista tahansa, Clauden tunne oli vilpitön. Katselin tätä
nuorukaista hänen istuessaan selin minuun, joten näin vain hänen
sileän, kultatukkaisen päänsä, silkkisen paidankauluksen kapean,
sinisen juovan ja indigosinisen, olkapäiden kohdalta täytetyn nutun
peittämän hennon selän. Mikä hän oli? Karkeasti sanottuna tuhlari,
elämän harrastelija. Hänellä ei ollut kyllin aivoja mitään ammattia
varten eikä riittävästi rahaa voidakseen menestyksellisesti näytellä
kullasta kilisevää tyhjäntoimittajaa. Mitä hänessä oikeastaan oli?
Jonkun verran hyvää sukuperintöä, julkisessa koulussa hiotut tavat
ja nykyhetken kielenkäyttö ja muodit. Vieläkö mitään muuta? Kyllä.
Rehellinen, poikamainen rakkaus tuota elinvoimiltaan heikkoa tyttöä
kohtaan.

Ei tosiaankaan ollut Margaretin vika, jollei hän voinut vastata Clauden
tunteisiin. Mutta terveempi tyttö olisi tuntenut sääliä, kunnioittavaa
sääliä hänen vilpittömyytensä tähden.

Margaretista, joka ei kyennyt antamaan sitä, mitä ihmiset nimittävät
rakkaudeksi, ei toisten rakkaus nähtävästi tarvinnut osakseen lempeätä
kohtelua.

»Sinä olet varma, että aion tulla juuri sinun puolisoksesi», sinkautti
hän. »Kovin toiveikas, eikö olekin, hyvät rouvat?»

Rouva Verity punehtui hieman harmahtavaa tukkaansa myöten, hymyili
nolostuneena ja sopersi koneellisesti jotakin maidosta tai sitruunasta.
Korkean, silkkisen teekannunhuupan takana hän kuiskasi minulle
kahdenkeskisesti: »Olisin mieluummin kuollut — lapsi-kulta ei rakasta
kylliksi ollakseen kaino!»

Entä Claude Oddley? Hän puolestaan rakasti liian paljon ollakseen
kaino. Ikäänkuin saapuvilla ei olisi ollut ketään muita, nosti hän
tytön sormia melkein kuin olisi aikonut hangata niitä nuorekkaan
poskensa kuoppaa vasten. »En voi lakata toivomasta, Peggy!» vakuutti
hän. »Todella, Peggy, toivon, että jos jatkan kyllin kauan, niin sinä —»

»Niin minä?»

»Jonakin päivänä sittenkin huomaat tulevasi vaimokseni.»

»Minkälainen jäljittelijä oletkaan! Tuon 'huomaat' -sanan olet
lainannut Cynthialta. Siitä olen varma. Cynthia aina sanoo, ettei
rakkausasioissa todella _tehdä_ mitään. Ihmiset vain 'huomaavat
tekevänsä' sitä ja sitä. Minkä tähden en minä voi? En ole koskaan
huomannut.»

»Haluatko sitten?» kysyi Claude innokkaasti. »Tahdotko, Peggy?»

»Luonnollisesti tahdon! Tahdon huomata tekeväni kaikkea juonikasta!»

(Juonikasta! Kohtaloita muovaava intohimo?)

Suurine, liioitellun teennäisine silmineen Margaret katseli Clauden
heikon olkapään ylitse.

Hän jupisi: »Onkohan rakastuminen niin huvittavaa kuin väitetään vai
onkohan se puolittain lörpöttelyä?»

(»Huvittavaa!» Miesten ja naisten elämänmuuttaja tai tuhoaja?)

»Koeta, Peggy, koeta!» Poika punastui kiihkeästi rukoillessaan. Hän
ojensi velttoa makaroonipuikkoansa, niin että se enemmän muistutti
selkärankaa, ja sijoittui suorempaan asentoon. Tarttuen Margaretin
toiseenkin käteen hän hiljensi ääntään (mahdollisesti kuvitellen, ettei
se kuuluisi muille rouva Verityn hiljaa pakistessa toisen vieraansa
kanssa). Mutta sittenkin selvästi lausutut tavut kantautuivat korviini:
»Anna minulle tilaisuus näyttää sinulle, Peggy, sinä, hyvä ystävä!...
Sinä saattaisit..-. Tee se!»

»Otahan kakkua, ennen kuin se jäähtyy!» kehoitti rouva Verity minua
epävarmasti. Näin, että tämä romanttinen, palava, sulkeutunut
sielu tunsi tuskallisempaa ujoutta kuin koskaan viimeisen koulussa
viettämänsä lukukauden jälkeen.

Kokonaan unohtaen meidät jatkoi nuorempi polvi kaksinpuheluaan.

»Niin, kuulehan!... Tätä on jatkunut kokonaisia iäisyyksiä... Kahden
vuoden ajan olen sentähden ollut kuin kuolemankielissä», selitti Claude
Oddley äänellä, jota vain yhden naisen maailmassa — ainakin vain yhden
naisen kerrallaan — olisi pitänyt kuulla. Se ääni oli liian tunteikas,
liian rajun kiihkeä löytääkseen sopivia sanoja tai edes minkäänlaisia
sanoja.

»Et ikinä kohtaa ketään —»

»Oi, enkö?»

»Et ikinä tapaa ketään, joka on kauheammin vakavissaan kuin minä
olen. Aina siitä saakka, kun näin sinut Sveitsissä silloin... Olet
tanssittanut minulla kammottavaa tanssia... Kahden kuoleman tuskaisen
vuoden ajan ovat tunteeni sinua kohtaan olleet tällaiset... Kestään
muusta en ole välittänyt hitustakaan. Etkö suostu antamaan minulle
tilaisuutta?... Minua polttaa niin... Tekisin sinut... jos sinä vain,
vain —»

Istuessani koettaen tarinoida Violetin kanssa entisistä yhteisistä
koulukumppaneistamme, jotka senjälkeen olivat muuttuneet vainajiksi
tai leskiksi, tuntui tämä jupisten lausuttu rakkaudentunnustus minusta
hirvittävän liikuttavalta. Tämä poika oli tosissaan. Sen tarmon, jota
taistelevat esi-isät olivat kuluttaneet otteluissa, sen älyn, joka oli
pannut heidät syventymään valtionhoitoon — kaiken sen, mitä niistä oli
perintönä jäänyt tälle heidän sukunsa viimeiselle jälkeläiselle, Claude
Oddley keskitti ensimmäiseen rakkauteensa. Sen selvästi havaittava
sähköisyys värähdytteli huoneen ilmaa, se leimahteli hänestä.

»Peggy! Peggy... Olen mielipuolisesti kiintynyt sinuun...
Auttamattomasti. Koko olemukseni vavahtaa, kun vain kuulen sinusta
puhuttavan. Etkö voi sallia minun näyttää sinulle —»

Välinpitämättömän huvitettuna tyttö tiedusti: »Minkä piirteen
minussa otaksut vaikuttavan sinuun sillä tavoin? Kaksi vuotta...
Kuten Cynthia sanoo, ei ole _luonnollista_, että intohimo kestää
niin kauan. Se muuttuu sekavaksi; ei, se hyytyy. Eihän syynä ole se,
ettet sinä muka näe tyttöjä, kuten niihin aikoihin, jolloin niitä oli
kussakin seurakunnassa ainoastaan yksi tai pari ja jolloin jokainen
oli uskollinen AINOALLEEN ja muuta semmoista. Sinä näet laumoittain
ihastuttavia tyttöjä —»

»He eivät ole ihastuttavia. Yksikään heistä ei ole sinä. En rahtuakaan
välitä kestään muusta kuin sinusta. Oi, Peggy, sinä olet _sinä!_...
erilainen... Ei kukaan muu ole niin sinunlaisesi —»

Tällä kertaa hän painoi Margaretin kättä poskeansa vasten, huulilleen.

Jos hänen sijassaan olisi ollut nuori Jack Verity, ei mikään voima
maailmassa olisi jaksanut taivuttaa häntä sellaiseen mielenilmaisuun
kuin tämän nuoren loordi Oddleyn!

Jos Margaretin sijassa olisi ollut Violet Verity —

Tietysti oli mahdotonta kuvitella häntä siihen asemaan yhtä vähän
kuin hän itse saattoi ymmärtää senlaatuisia rakastajia, jotka pitivät
luvallisina sellaisia intohimoisia suudelmia, että niihin sopi säe:

_»Ja jos se nähdään, siitä viis!»_

Sellaisia hän olisi pitänyt epäiltävinä. Hän ei edes tiennyt sen
merkitsevän, ettei hän itse ollut läheskään kylmä. Hänestä hyväilyt
olivat ihan liian hämmentäviä. Hän ei olisi voinut sietää kolmannen
henkilön läsnäollessa vähäisintäkään hyväilyä, ei edes hyväilevää
äänenvärinää.

Mutta hänen tyttärensä Margaret — tuossa hän loikoi! Hiukan
huvitettuna. Hieman imarreltuna! Häntä ei häirinnyt silminnähtävästi
kiihtyneen nuoren rakkauden läheisyys.

Miesten on vaikea uskoa, kuinka äärimmäisen turtina tytön tunteet
voivat nukkua. Usein tietämättömyys pukeutuu keimailuun, tahallisen
kevytmielisyyden, jopa viehättävän julmuudenkin muotoon.

Margaretin tunteiden heräämistä olivat huono terveys, liikarasitus ja
epätyttömäiset »hermot» viivästyttäneet siinä määrin, että hän saattoi
kiusata palvojaansa ihan samalla tavoin kuin kaksivuotinen poika repii
kappaleiksi ilkeän hyönteisen. Mietin...

Äkkiä hätkähdin, niin että pudotin teelusikkani.

»Oi, sinä rakas!» oli Margaret huudahtanut vihdoinkin perin vilkkaana.
»Oi, sinä herttainen olento!»

Vain hetkinen sallittiin meidän kuvitella, että hän puhui nuorelle
miehelle. »Katsohan 'lemmikkiä’!» ilakoitsi Margaret. »Se on hauskin
lahja, mitä Eric on minulle ikinä antanut.»

Tällöin »lemmikki» pisti henkevöityneen päivänkukan tavoin päänsä
esiin kahden pieluksen välistä. Sitten »lemmikki», Margaretin uusi
pekingiläinen koira, kiskoi peitteiden verhosta pientä vaakunaleijonaa
muistuttavan ruumiinsa, pudisti renkailla varustettuja korviaan,
mulkoili ympärilleen pullottavilla, kiiltävän mustilla silmillään ja
päästi sarjan sointuvia pärskähdyksiä.

»Aarteeni», leperteli Margaret, ja hänen sävynsä muistutti Violet
Verityn ääntä, kun tämä kuhersi pienokaisensa teekannunverhon muotoisen
päänalusen ääressä. »Aarteeni! Arvasitko, sinä että puhuttiin Ju-Julle?»

Tuhahdettuaan toistamiseen Ju-Ju koetti lipaista kurjenpolven
terälehden kaltaisella kielellään nuoren emäntänsä kasvoja.

»No, Peggy! Ei, ei; pois sellainen! Älä!» huusi Claude Oddley
kiivaasti. »Työnnä se lattialle! Työnnä se elukka-paha lattialle! Pikku
peto!»

»Elukka?» kertasi Margaret moittivasti, kallistuen hyväilemään
lempikoiransa päätä ja lerppakorvia. »Käy kiinni häneen, Ju-Ju! Sanoiko
hän sinua pedoksi!? Pure häntä! Pure häntä kovasti!»

»Vou!» kajahti Ju-Jun vähäinen ääni.

Emäntä laski sen hellästi syrjään pielukselle ja tunnusteli ketjujaan
ja kiliseviä helyjään. Otettuaan kultapuitteisen pikku peilin ja
nefriitistä ja helmiäisestä valmistetun huulipuikon hän alkoi hieroa
oikullisen, kukkamaisen suunsa ympärille »punaista vahaa», kuten hänen
ystävänsä, prinssin kaksoisolento, sitä nimitti.

Hänen vielä käsitellessään työkalujaan hapuili Claude Oddley uudelleen
hänen käsiään.

»Peggy!»

Nuorukainen polvistui sohvan viereen ja jatkoi hiljaa:

»Täytyykö sinun antaa minun kärsiä tällä tavoin? Täytyykö sinun? Etkö
voisi 'huomata' olevasi herttainen minua kohtaan, meneväsi kanssani
kihloihin, ennen kuin täytät seitsemänkolmatta? Kuulehan, etkö voi
koettaa käsittää... Entä, jos tänään? Nyt on onnekas päivä... Entäpä,
jos tänään?»

»Minun on noudettava nenäliina», huudahti rouva Verity, nousten
kiihtyneenä pystyyn. »Oletko nähnyt sitä — sitä — sitä makuukamarini
uutta, mustaa lasilaitetta?»

»Vi, minne olette menossa?» kysyi tytär, heilauttaen päänsä taaksepäin
sohvan reunaa vasten ja katsellen sitten kasvot ylösalaisin meitä
meidän poistuessamme. »Aiotteko lähteä? Kuinka verraton Victorian
aikalainen! Juoksee pakoon meidän tähtemme! Taivaan tähden, juokaa vain
teetänne! Niin, ja eikö minulle voida sekoittaa pientä ryyppyä? Älkää
syöksykö ujoina huoneesta pelkästään sen vuoksi, että Claude sattuu
kosimaan! Hänellä on sellainen tapa; hän ei, ihan rehellisesti, tiedä,
milloin hän tekee niin.»

»Sinähän et tiedä, mitä teet. Kuulehan... voisithan ainakin vastata
minulle. Voisithan ainakin ilmaista miehelle, luuletko koskaan
voivasi... voitko?»

Tähän liikuttavan käheään vetoomukseen tuli vain velton venyttelevä
vastaus: »Miten voisi kukaan innostua asiaan, ennen kuin on saanut
ainoatakaan cocktailia, kun on juuri äsken ollut kuolemaisillaan ja
kuumeessa? Miten voisin tietää, mitä todella tahdon?»

»Milloin sen tiedät? Milloin ilmoitat sen minulle?»

»Kuinka kiusallinen olet, Odds! Myöhemmin.»

»Mietitkö asiaa tämän yön seudussa, niin että voit antaa vastauksen
huomenna?»

»Rakas olento, _jokainen_ 'huomiseksi siirretty sana' on aina 'ei'.
Enkä sitäpaitsi jaksa nykyisin ajatella mitään muuta kuin sitä, mitä
minun on sullottava mukaani ulkomaille —»

»Vastaatko minulle Nizzassa?»

»Niin, milloinkas siellä ollaankaan? Kahden viikon kuluttua. Jos
muistutat minua, niin kenties sanon sen Nizzassa.» Hän taivutti päänsä
jälleen taaksepäin. »Todella, Violet, ei teidän tarvitse arkailla
istuessanne kuuntelemassa tämän liikuttavan jutun loppua. En aio
suostua Clauden kosintaan tällä hetkellä!»

Arvasin niiden sanojen ilmaisevan hänen äidilleen juuri sen, mitä
niihin oli tahdottukin sisällyttää, nimittäin: »Jos yrität häätää pois
Cynthiaa, saatan 'huomata' joutuvani naimisiin Clauden kanssa. Sitten
Cynthia, joka on sinusta vastenmielinen, voi olla seurassani niin
paljon kuin minä tahdon. Hän olisi kälyni. Meidän olisi huolehdittava
siitä, ettei hänellä olisi rahavaikeuksia. Ei kukaan kykenisi sitä
estämään.»

Ja omasta puolestani tunsin äkkiä samaa hyydyttävää pelkoa kuin hänen
äitinsäkin, nimittäin että Margaret piakkoin (monista syistä, mutta ei
_ainoasta_ oikeasta) »huomaisi» ajautuvansa avioliittoon tämän häneen
orjamaisesti hullaantuneen pojan kanssa.

Ääneen hän lisäsi Claudelle: »No niin, siinä se, eikö niin? Et enää
vaivaa minua tällä asialla kahteen viikkoon. Ja sitten, Ranskassa,
(ehkä) ilmoitan sinulle mitä olen päättänyt tehdä.»



VII


Suunnitelmassa oli vielä, että parin viikon kuluttua Oddleyt
saapuisivat Verityjen luokse Nizzaan.

Sitten myöhemmin Verityt saattaisivat lähteä Cynthian ja Clauden
seurassa Kairon.

»Ahaa!» äänsi Tom-setä, ja hänen sävystään voi aavistaa, että hänen
mielessään oli paljon sellaista, mitä hän ei voinut lausua julki. Hänen
kaapparinsilmänsä tuikkivat, ikäänkuin häntä olisivat huvittaneet
parhaillaan kypsyvät suunnitelmat. »_Sellainen_ siis on heidän
ohjelmansa, vai niin?»




VI luku

Cocktaileja huvipurressa



I


Entä neiti Verity? Saanko sekoittaa teille cocktailin?»

»Saatte», kehoitti Margaret. »Pitäisin siitä. Älkää välittäkö, jos se
onkin vastoin määräyksiä!»

Oltiin Mountin huvipurressa sen keinuessa Nizzan satamassa kaksi
viikkoa myöhemmin. Parhaillaan oli hänellä kutsut joulukuun loppupuolen
aurinkoisena iltapäivänä, joka oli määrätty Margaretin elämän
mullistavaksi käännekohdaksi.



II


Kuinka erilaisessa ympäristössä nyt olimmekaan! Pimeä, synkkä Lontoo
oli maailman toisessa ääressä. Oli vaikea ajatella, että siellä
Hill-kadulla oli sateista ja sumuista ja että ihmiset kävellä
lotistelivat sateenvarjot ylhäällä, yllään märät turkit, jaloissaan
lokaiset kengät, nenät punaisina ja valitellen: »Huh! Kuinka kurja
joulu-ilma!»

Tullessamme Ranskan eteläiselle rannikolle olimme nähneet sen matkan
tavallisen ilmiön, kun kolkko sää muuttui kirkkaaksi.

Kaikki oli säteilevän kirkasta. Safiirinvärinen taivas, jota
vastaan piirtyivät kaukaisten vallattoman sahalaitaisten alppien
lumipeittoiset huiput. Viheriän harmaina väreileviä öljypuulehtoja.
Appelsiinipuita, joiden oksilla nuokkui kullanvärisiä hedelmiä kuten
värillisiä palloja joulukuusessa. Hilpeän teennäisenä lisänä valkeita
kaupunkeja pitkin Välimeren rantaa! Vuorenkorkuisia hotelleja, jotka
muistuttivat sireenien kallioita ja joista kantautui tanssimusiikkia!
Puolikuunmuotoisia, puoleensa viekoittelevia näyte-ikkunoita! Eloisasti
vaihtuvia puistoja ja aukioita, joita reunustivat tupsulatvaiset
palmut! Kukkatarhoja, joihin tulipunaiset salviat, kaunokit,
kurjenpolvet, päivänkukat ja tuoksuneilikat jo loivat värihohdetta!
Vesitulvaa muistuttavat bougainvilleat näyttivät lapsellisten
huvimajojen kupukatoille ja oville kaadetulta viiniltä. Täällä,
jyrkällä, lehväisellä ylängöllä piirtyi Comiche-kadun huikaiseva Z,
yläpuolellaan Rivieran sininen taivas, jossa leijaili ja syöksähteli
lokkeja, ja alapuolellaan siniselle ja vihreälle vivahteleva lahdelma,
jonka pinnalla keinui lukemattomia ranskalaisia kalastajalaivoja.
Siellä välkkyi valkeana ja viehkeänä kuin nukkuva joutsen myöskin
Mountin höyrypursi.

Taaskin pyydän anteeksi (samoin kuin pyysin anteeksi puhuessani
herra Lloydin ammatista) sanontatapani epätäsmällisyyttä. Miehiä
ja miesten asioita koskevissa tiedoissani on niin kovin ammottavia
aukkoja. Ei milloinkaan ole nainen tuntenut olevansa avuttomampana
aavalla ulapalla kuin minä ollessani — no niin, merellä. Ei koskaan
ole kukaan niin huonosti tuntenut merisanastoa, laivoja, veneitä,
kompassia, vuoroveden vaihtelua... Ja se on vahinko kertomukseni tähän
osaan nähden. Älkää luulko, etten osannut pitää arvossa sitä kaikkea:
merituulen raikkautta, kuvaamatonta vapaudentunnetta ihmisen tuntiessa
olevansa kuin lokki, joka leijailee sirojen mastojen yläpuolella,
meren vilpoista tuoksua, viittoilevaa taivaanrantaa, aluksen kupeella
kimaltelevaa kirkasta, nefriitinväristä syvyyttä, sataman tyynen pinnan
heijastamia koukeroisia kuvia, mutkallisia solmuja, taklausta ja
sinipuseroisten, päivänpaahtamien, tervekasvoisten merimiesten kaikkia
puuhia. Niistä minä nautin kykenemättä niitä ymmärtämään, saatikka
niistä kertomaan...

Ystäväni, rouva Verity — merimiehen leski! — ei olisi ollut läheskään
niin pystymätön kuvaamaan — sillä tavoin kuin se ansaitsi — tuota
kaunista purtta, joka kuningattarena keinui muiden alusten joukossa
viehättävässä satamassa. Rouva Verity ei ollut saapuvilla tänä tärkeänä
iltapäivänä. Häntä oli luonnollisesti pyydetty näille poikamiehen
teekesteille. Mutta hän oli valittanut olevansa väsynyt oltuaan
edellisenä yönä kasinolla kovin myöhäiseen saakka jalkeilla.

Margaret oli ulkosalla vieläkin enemmän kuin Lontoossa ja vietti
elämänsä sähkövalaistuksessa. Hänelle ei Riviera tarjonnut aurinkoista
ulko-ilmaansa, korkealla sijaitseviin, lumisiin kyliin tehtyjä
vuoristoretkiään, ei näyttänyt hänelle villin riemuisia maisemiaan
ja purppuraisia auringonlaskujaan tummine, päivänvarjontapaisine
mäntyineen, eikä hän tiennyt, että sen vuoksettomien ja luoteettomien
lahdelmien maidonlämmin vesi houkutteli uijia läpi koko talven.
Margaret ei ollut uinut vuosikausiin muutoin kuin pulikoinut
Deauvillessa kuumimpina päivinä. Merikylvyt »veivät hänen kaikki
voimansa». Urheiluun hänellä »ei ollut kylliksi tarmoa». Täällä vilisi
leikkikentällä innokkaita pelaajia golfmailoineen, ja ruokailuaikana
he iloisina istuivat puolisonsa ääressä heitettyään turkisvaippansa
tennisvehkeiden päälle, mutta Margaret ei yrittänytkään pelata golfia
ainoatakaan kertaa. Harvoin hän vaivautui edes katselemaan tennistä.

Rolls-auto, jonka hän oli tuonut mukanaan Englannista, oli aina
suljettu. Hän hengitti raitista ilmaa vain astellessaan sen ja
hotellinsa, kasinon heilahtelevan lasioven tai jonkun mielimyymälänsä
oven väliä — sen enempää hän ei katsonut tarpeelliseksi, ennen kuin
astuimme pieneen veneeseen, jossa meidät soudettiin nuoren herra
Mountin purteen.

Isäntämme näytteli meille alustaan, näytti meille —

Niin, niinpä niin —

Tähän minun on pakko jättää tyhjiä paikkoja niiden täytettäviksi, jotka
ovat, kuten lapset sanovat, »hyviä» tällä alalla. Omasta kohdastani
minä olen niin »huono» siinä, että jos minun olisi kuvattava teille
_Sweetheart II:n_ kauneutta, en saisi havainnolliseksi mitään muuta
kuin maan alastomuuden, nimittäin oman tietämättömyyteni. Se voisi
kuitenkin selvittää, kuinka viimeistellyn hienot aluksen muodot olivat
ja kuinka erinomainen sen puhtaus oli. Eniten hämmästyttivät minua
pronssiosien huikaiseva kirkkaus, kaiken perinpohjainen järjestys,
mustapuisen kannen sileys ja kukan terälehtiä muistuttavan maalauksen
tuoreus.

»Mitä tulee kodin kauneuteen», sanoin nuorelle Mountille, »en jaksa
käsittää, kenen aivoissa on syntynyt se ajatus, että koti on naisen
paikka. Ei yksikään perheenemäntä pidä kotiaan sellaisessa kunnossa
kuin te tätä laivaa. Ei ainoakaan naisista koottu palveluskunta pitäisi
esineitä niin hohtavina kuin teidän miehenne pitävät. Voin helposti
kuvitella pursissa ja veneissä elävien miesten pian unohtavan, että
naisia on maailmassa. He voivat pian oppia tulemaan toimeen ilman
heitäkin.»

»Arveletteko niin?» virkkoi Mount.

Hänen miellyttävällä, vilpitöntuntuisella äänellään oli se hyvä
ominaisuus, että se salasi sen, mitä hän itse todella ajatteli, eikä
paljastanut sitä.

Muistaessani, että tämä nuori mies aikoi naimisiin, pelkäsin olleeni
tahditon unohtaessani hänen voineen ajatella, ettei maailmassa ole
naisia. Hänen morsiamensa, niin oli rouva Verity kertonut, oli Roomassa
omien sukulaisten parissa ennen vihkimistä. Siitä johtui herra Mountin
viimeinen poikamiesretki _Sweetheart II:ssa_.



III


Margaret virkkoi välinpitämättömästi:

»Enpä välitä, vaikka olenkin aluksessa, kunhan se vain ei ole
liikkeessä.»

»Se ei lähde liikkeelle vielä ihan heti, neiti Verity», vakuutti
isäntämme.

Margaret olisi saattanut olla innostuneempi, jos pursi olisi ollut
jonkun muun. Alusta alkaen hänellä oli sellainen vakaumus, että
nuori Mount oli nolaamisen tarpeessa. Kenenkään sitä ilmoittamatta
hän tunsi, että Mount oli pysynyt häneen nähden täysin kylmänä ja
ettei hänen olisi voitu laskea missään olosuhteissa, olipa hän sitten
kihloissa tai ei, liittyvän Margaretin henkivartiostoon. Siihen aikaan
neiti Verityllä oli sellaisen tytön turhamainen valloitushalu, joka
käsittelee miehiä kuten päänahkoja tai orjia. Siispä hän oli haluton.
Hän piti armonosoituksena sitä, että hän laski korkeakantaisen kenkänsä
(jonka päällisenä oli vain valkea hihnaristikko) tämän purren kannelle,
alentui velttona istumaan pehmeässä tuolissa aluksen kajutassa, jätti
punaisen puolikuunmuotoisen huulivoide-merkin Mountin kahvikupin
reunaan ja painoi Mountin pienen hopeahaarukan kermaleivokseen,
samannäköiseen kuin ovat laipiokoristusten pilvet, joiden reunalla
Amorit leikkivät pää alaspäin.

»Wallace juoksi Nizzan kaikissa sokerileipomoissa löytääkseen
leivoksia, joista hän luuli nuoren naisvieraan pitävän», sanoi Mount
Margaretille, hymyillen hauskaan tapaansa.

Margaret tiedusti raukeasti: »Kuka on Wallace?»

»Nyt hän on minun muonamestarini. Ennen hän oli Charles-veljeni
palvelija, hoitaja, hänen oikea kätensä.»

»Ahaa! Hän oli junassa sinä aamuna. Taidan muistaa hänet», virkkoi
Margaret veltosti. Hän laski haarukan kädestään, jättäen kolme
neljäsosaa _Choux à la crème_-pilvestä lautaselleen. Ikävystyneenä
teehen ja seuraan hän nojautui pielusta vasten, hylkäsi Mountin
tarjoaman ja otti omasta kotelostaan ruusuisen, tuoksuavan savukkeen.

Paljastamatta tarkastavan häntä painoin mieleeni, millaiselta hän
näytti sinä iltapäivänä, _hyvin tietäen (minkä nyt tunnustan), etten
näkisi Margaret Verityä uudelleen pitkään, hyvin pitkään aikaan
ja etten enää hyvin mahdollisesti milloinkaan näkisi häntä ihan
samanlaisena._

Tuossa hän venyi lähinnä Tom-setäänsä, tanakkaa, päivettynyttä,
sammaltukkaista, valpasta merirosvoa. Hänen vastassaan istuvan
Mountin älykkäillä, miellyttävillä kasvoilla oli tavallinen, perin
kiihkoton ilme ikäänkuin hän olisi katsellut lasikaappiin sijoitettuja,
löydettyjä ja nimilipuilla varustettuja troopillisia lintuja.

Margaretin yhä oli kokonaan valkea, perin mannermaan kuosin mukainen
puku. Hänellä oli vyöllä varustettu, valkea, silkkikudoksinen puku
ja siinä sidoin muodissa ohut taskuläppä sillä kohdalla, jossa hänen
vasen rintansa otaksuttavasti oli. Siihen oli kirjailtu koukeroiset
nimikirjaimet (M. V). Hameen liepeessä oli myöskin käsin ommelluista,
juoksevista marakateista sommiteltu reunus. Tämän yllä oli paksumpi,
väljä, valkeasta jersey kankaasta valmistettu vaippa, jossa oli
ultradekoratiivinen Poiret-vuori, tavattoman laaja kaulus ja röyhelöt
valkeasta apinannahasta. Valkeana kukkaskruununa reunusti hattu hänen
pieniä, sairaloisia kasvojaan, joiden kalpeutta ja — mainitkaamme
ne viimeisen kerran — pisamia verhosi ihomaali. Siro hattu oli
vedetty suurille, harmaille, etäällä toisistaan oleville silmille,
joista paksulti maalatut kulmakarvat riistivät kaiken pehmeyden ja
paljon nuoruudentuntua. Mutta kaikesta siitä huolimatta hän näytti
hyvin nuorelta, hyvin somalta, hyvin kaihoiselta ja riutuneelta,
kuihtuvalta, valkoiselta ruusulta, himmenevältä helmeltä. Tämän kuvan
yksityiskohdista ei pidä unohtaa tytön helminauhaa, timanttineulaa,
platinaista rannekelloa ja välttämätöntä kultaketjua, jossa heiluivat
hänen helynsä, savuke-imuke, nefriittinen epäjumalankuva, onnenpossu,
hevosenkenkä, peili, huulipuikko, jauherasia, kulmakarvasivellin ja
pienoinen hajuvesipullonen.

Luonnollinen piirre Margaretissa oli se, että hänen hajuvetensä
vaihtuivat niin usein. Täydellinen maailmannainen (jollainen hän
kuvitteli olevansa) etsii oman seoksensa ja on uskollinen sen
ominaiselle tuoksulle. Mutta Margaret saattoi yhdellä viikolla vieroa
kaikkea muuta paitsi Royal Ferniä, toisella taas olla ihastunut
Cynthian hajuveteen »Le moment aprèsiin», seuraavalla kostuttaa
itseään »Toute la Forêtilla» ja sitten käyttää niitä kaikkia yhdessä
ja lisäksi »Nuit de Chinétä». Aina hän pani tuoksua liian paljon,
liian harkitsemattomasti. Se muuttui tukahduttavaksi. Nytkin se täytti
suljetun kajutan, jossa istuimme.

»Eikö teistä ole täällä hieman liian ahdasta?» huomautti Mount vihdoin
kärsivällisesti. »Haluaisitteko, että avaan —»

»Oi, älkää avatko mitään!» pani Margaret vastaan, nostaen pystyyn
turkiskauluksensa. »Mistä johtunee, että kun ihminen vain alkaa tuntea
olonsa kodikkaaksi ja lämpöiseksi, niin joku ehdottomasti tahtoo
esiintyä ankaran sparttalaisena, kiskoa ikkunat auki ja päästää sisälle
vanhaa kylmää viimaa? Ja juuri auringon laskiessa, kun täällä alkaa
tuntuu niin hyytävän kolealta. Tavallisesti alkaa siitä puhua äitini.
Nyt teette sen te.»

Hän lausui sanan »te» sillä tavoin, että se korosti hänen nuorta
Mountia kohtaan tuntemaansa vastenmielisyyttä.

Mount vastasi hyväntuulisen alistuvasti: »Olkoon toki menneeksi, neiti
Verity! Kuten haluatte; emme ota raitista ilmaa. Saanko kaataa teille
lisää teetä?»

»Ette, kiitos!» Kymmenen sentimetrin korkuisella korollaan Margaret
potki jalkojeni juuressa matolla viruvaa laajaa, neliskulmaista,
oranssinvärisestä, mustilla perhoskuvilla koristetusta pahvista
valmistettua pukulipasta.

»Lisää vaatteita neiti Margaretillemme», lausui Tom-setä, silmäillen
laatikkoa, jolla muuten oli merkityksensä. »Niinpä niin, sellaisiahan
te naiset olette. Tuotte muassanne kuusi tavattoman isoa vaatearkkua,
jotka on sullottu niin täyteen hepeniä, että niitä siirtämään tarvitaan
kokonainen lauma kantajia. Sitten teillä ei ole mitään, mitä voisitte
pukea yllenne, ja teidän on ostettava kaikki uudet.»

»Nuo eivät ole minun, setä Tom», selitti Margaret. »Ne ovat hänen.»
(Nyökkäys minuun päin. Olin ollut ostoksilla hänen kanssaan.)
»Luonnollisestikin on hankittava kasoittain uusia pukuja Kairoon
lähdettäessä», lisäsi hän, »mutta odotan Cynthiaa, ennen kuin ryhdyn
siihen vakavasti. Lupasin Cynthialle, etten valitse riepuakaan ilman
häntä.»

»Milloin odotat kumppaniasi?»

»Huomenna.»

»Niinkö?»

»Niin; hän saapuu huomenna sinisessä junassa. Hotellissamme ei
ollutkaan tilaa hänelle ja Oddsille, mutta tilasin heille huoneet
'Negrescosta'. On hupaisaa, kun he saapuvat», puheli Margaret äänessään
vilkkauden häive. »Eric sanoi ehkä pääsevänsä heidän mukaansa, ja
yhdessä voimme tehdä mitä hyvänsä, ja silloin on paljon hauskempaa —»

»No niin, mitä arvelette, naiset? Emmekö lähde pian liikkeelle?» pisti
setä Tom väliin, luoden minuun vaivihkaa nopean silmäyksen. »Aiotko
mennä tänä iltana kasinolle kuten tavallisesti, Margaret?»

»En. Käskin pitää auton valmiina ja aiomme ajaa Monteen päivällisen
jälkeen. (Tahdon taaskin koetella Cynthian uutta pelimenetelmää
nähdäkseni vain, mihin se kelpaa, ennen kuin kohtaan hänet. Nyt olen
häviöllä ainoastaan seitsemäntuhatta frangia.) Ennen kuin pukeudun
päivälliselle, haluan sitäpaitsi pistäytyä pienen hattumyyjättäreni
luona; hänen on säilytettävä paria hattua, jotka tahdon Cynthian
näkevän —»

»Herra Lloyd, te sallinette minun tarjota teille pikku ryypyn, ennen
kuin poistutte?» pyysi nuori Mount, nousten keveästi pystyyni.
Kajutan suppeassa tilassa pisti hänen kookkaan vartalonsa ja hänen
liikkeittensä hienon sulavuuden välinen vastakohta vieläkin paremmin
silmään kuin muulloin. Hän ohjasi rotevaa ruumistaan tavattoman hyvin.
Myöskin oli hänessä piirre, josta naisia niin paljon ylistetään ja
jota he ylistävät; hänellä oli huomattavan siromuotoiset ja hoikat
nilkat. _Des attachés fines_, sanovat ranskalaiset. Kun hän ojensi
kättään soittaakseen kelloa, panin merkille, että hänen ranteensa oli
hauskannäköinen samoin kuin hänen kaulansa.

Sisälle astui Wallace puettuna valkoiseen tarjoilunuttuun, jalassaan
paksut saappaat ja koko olennossaan lähtemätön sotilaallinen tuntu,
kantaen laajaa hopeatarjotinta, jolle oli lastattu kaikki cocktailin
— se oli yhä Margaretin heikko kohta — sekoittamiseen tarvittavat
ainekset.



IV


Toiset ajat, toiset juomat.

Margaretin äiti, aina janoinen tyttö, oli, kuten sanottiin, hekumoiden
nauttinut »suloisesta» teekupista. Teelehtien päälle kaadettu kiehuva
vesi oli liuottanut niistä hyvätuoksuisen kultajuoman; leveäpohjaiseen
aamiaiskuppiin oli pudotettu ensin kaksi isoa sokeripalaa, sitten
kaadettu parin tai kolmen sentimetrin korkeudelta kuohuvaa, kermaista
maitoa, senjälkeen teetä ja lopuksi päälle oikeata kermaa. Ihmiset
ovat hiipineet kiinalaisten kaupunginosan ooppiumipesiin ja turmelleet
terveytensä heroiinilla tai kokaiinilla tuntematta sellaista nautintoa
kuin Violet sai teekupistaan.

Ja myöskin maidosta. Kun sen joi vaahtoisena, höyryävänä, lämpimänä,
mutta miellyttävänä kallistetun lypsykiulun reunalta niityllä,
jätti se ylähuuleen valkoisen, puolikuunmuotoisen jäljen, joka oli
pyyhkäistävä pois. Ja jäisestä limonaadista, joka oli vihreänkeltaista
kuin vuorikristalli. Minkälaista nektaria ankaran puuhan jälkeen,
heinää korjattaessa! Kuinka mauttomilta kaikki nämä juomat olisivatkaan
tuntuneet Violetin tyttärestä, joka nyt virkkoi niin veltosti, että
sanat tuntuivat vain vaivoin lähtevän hänen punatuilta huuliltaan:

»Olen kuullut, että Adenissa sekoitetaan perin ihastuttavaa Martinia...»



V


Järjestellen muserrettua jäätä, sitruunia, salaperäisen värisiä pulloja
ja pudistusastiaa isäntämme lausui lempeällä äänellään: »Entä neiti
Verity? Sekoitanko cocktailin teille?»

»Tehkää se! Pidän siitä», vastasi Margaret, luoden setäänsä uhmaavan
silmäyksen. Hän tiesi, että setä oli kuullut lääkärin kieltäneen hänen
tiheät virkistysryyppynsä. »En välitä siitä, että se onkin vastoin
määräyksiä.»

»Yksi lasi», ehdotti Tom-setä. »Ei enempää, rakas. Nuori Mount,
joka kuvastui kookkaana ja tummana valkoisia seiniä, purppuraisen
sinipunervaa iltataivasta ja lahdella keinuvien laivojen mastoja
vasten, ojensi hänelle lasin.

»Jos pidätte limonaadista», sanoi setä Tom, jolle olin maininnut
pyhäkoulu-maustani, »pitäisi teidän koettaa ilkeätä juomaa, jota
sekoitetaan vanhasta paloviinasta ja appelsiinista. Sitä maistaessanne
ette aavistaisikaan, ettei se ole maailman viattomin mieto juoma. Mutta
sen vaikutuksesta en mene hiiskumaan mitään.»

»Antakaa minun koettaa sitä!» sekaantui Margaret puheeseen.
»Valelimonaadia? Kuinka houkuttelevaa! Minun on saatava lasi sitä.
Ei; sanonpa teille, mitä haluaisin.» Hän oli lopettanut cocktailinsa.
»Haluaisin 'sateenkaaren’. En ole koskaan sitä maistanut. Se on
kiehtovaa katsella. Cynthia osaa sekoittaa sellaisen. Hän käyttää
seitsemää eri juomaa. Ne muistuttavat seitsemää kuolemansyntiä,
ymmärrättehän. Ihan kuin Basil Dean. Erivärisiä kerroksia. Seitsemän
kappaletta. Korkeassa lasissa. Sallikaa minun koettaa sekoittaa
sellainen, herra Mount!»

Kerrankin sattui Margaretin nuoren elämän aikana, ettei se mies, jota
hän oli sattunut puhuttelemaan, kiinnittänyt häneen vähääkään huomiota.

Mount oli kääntynyt toisen miehen puoleen, puheli hänen kanssaan
kokonaan kiintyneenä keskusteluun.

He haastelivat purresta ja koneista; se oli minusta hepreaa. Minä olin
omissa mietteissäni.

Olin kovin huolissani, niin, jännittynyt ja lopen ymmällä. Sillä nyt
oli tullut sitä iltapäivää koskevan suunnitelmamme vaikein kohta.

Minun oli lähdettävä purresta. —



VI


Lähdettävä.

Huomiota herättämättä, käärittävä arabialaisten tapaan telttani kokoon
ja hiivittävä hiljaa tieheni — sellaiset määräykset olin saanut.

Miten tehdä se?

Olin kolmen muun henkilön seurassa Nizzan satamassa viruvan,
kahdensadan tonnin kantoisen huvipurren ahtaassa kajuutassa. Iltapäivä
oli vaipunut purppuraisen sinipunervaan hämyyn, jossa lamput tuikkivat
kuin jalokivet. Ja eikö tyttö joka tapauksessa huomaisi? Hänellä oli
silmät. Ja hän oli varsin valpas.

Kuinka perin miestentapaista valmistaa tällainen suunnitelma,
yleispiirteiltään niin rohkean uskallettu, ja jättää naisen asiaksi
huolehtiminen sen yksityiskohdista! Kaikki yksityiskohdat tuntuivat
välttämättömiltä kompastuskiviltä.

Minulle oli jupistu jotakin sellaista, että minun oli erottava nuoresta
Margaretista teepöydässä, kun minut vietiin katsomaan jotakin — mitä
salaperäistä aluksessa saattoi olla. Tuiki hyvä ehdotus. Mutta miten
järjestää se? Juuri tällaisina hetkinä tuntuu ihmisestä se henkilö,
jonka luota aikoo lähteä, ihan kuin takiaiselta. Miten pääsisin eroon
tytöstä? Kului useita jännittäviä minuutteja.

Kuumeisena odotin vähäisintäkin tilaisuutta päästäkseni pujahtamaan
Margaretin luota.

Sitten Margaret itse auttoi minua.

Miesten keskustellessa ja minun vilkuillessani vuoroin heitä,
vuoroin kajutanovea oli Margaretin päähän pälkähtänyt ajatus. Kun
vihdoin epätoivoissani esitin jonkunlaisen tekosyyn, jota en enää
muista, päästäkseni puhuttelemaan Wallacea ja puikahdin tämän
salaliittolaiskumppanimme luokse, kääntyi Margaret värilliseen
pulloriviin päin.

Oliko Mount tahtonut nolata häntä? Mies ei ollut kuulevinaankaan, kun
hän oli lausunut haluavansa sateenkaaricocktailia.

Olkoon menneeksi! Niin, olkoon menneeksi! Nytpä hän koettaisi sekoittaa
sen itse.

Nopeasti, kiukkuisesti hän tempasi lasin ja tarttui lähimpään pulloon.
Hän valutti jalokivihohteista nestettä pitkin lasin kuvetta varovasti,
kuten Cynthia oli selittänyt. Sitten hän otti seuraavan pullon. Samalla
tavoin kuin kokematon nuorukainen hapuilee eriväristen kukkien keskellä
hääräili Margaret juomien kimpussa.

Kuinka huikean suhteettomia määriä hän lieneekään erehtynyt
sekoittamaan niitä toisiinsa! Jumala sen tietää. Vain Jumala tietää,
minkälaisen taikajuoman hän tietämättömyydessään valmisti. Siitä
sateenkaaricocktailista ei tahtonut tulla kunnollisen viirukasta. Hänen
lasissaan oleva helmenvalkea neste ei ollut kirkas, vaan opaalille
hohtavan pilven värinen, muistuttaen Kanaalin taivaanrantaa sumentavaa
aamu-utua. Se tuoksusi samanlaiselta kuin paras ranskalainen kahvi,
johon on sekoitettu valkean orvokin haju. Kahvilta se maistuikin,
kahvilta, jossa tuntui omituinen imelän sherryn maku.

»Perin hyvää», mietti Margaret ryypätessään sitä ja aikoi tyhjentää
lasin, ennen kuin me palasimme.

Hän tyhjensi sen.

Pian hiipi hänen olentoonsa omituinen tunne. Vain kerran ennen hänestä
oli tuntunut samanlaiselta... avuttomalta... ikäänkuin hän olisi
leijaillut ilmassa... ulkopuolella oman ruumiinsa, jota hänen tahtonsa
ei enää pystynyt ohjaamaan. Se kerta oli ollut silloin, kun hänelle oli
hammaslääkärin luona annettu jotakin huumausainetta. Hän oli nostanut
kättään osoittaakseen vielä olevansa tajuissaan. Se on, hän oli
koettanut nostaa sitä. Hervoton käsi oli retkahtanut hänen syliinsä, ja
sitten hän ei ollut tiennyt enää mitään.

Nyt purressa kävi taaskin samoin. Äkkiä hän tunsi, ettei hän kyennyt
tekemään muuta kuin sallimaan herpaantuneen kätensä pudottaa
tyhjän lasin ja kaiken muun silkkisen hameensa helmaan — sallimaan
sirohattuisen päänsä kallistua taaksepäin pieluksia vasten.

Mitä senjälkeen tapahtui, siitä ei Margaretilla ollut aavistustakaan.

Hän ei aavistanut, että minä kiireisesti laskeuduin rantaveneeseen
(jolloin minusta tuntui samanlaiselta kuin tekoaan pakenevasta
rikollisesta). Margaret ei tuntenut tärinää eikä surinaa _Sweetheart
II:n_ koneiden alkaessa pyöriä. Aluksen syöksähtäminen eteenpäin,
myllertyneen veden äkillinen kohoaminen sen keulalaidoille, rannikon
ja sen loppumattomain, välkkyvien valorivien jääminen kauas taaksepäin
tummalle Rivieralle, etäisen rannan vaihtelut, maamerkit, jotka
ikäänkuin näyttämöllä kasaantuivat toistensa eteen, häipyivät
ja vihdoin katosivat taivaanrannan alapuolelle — kaikki se jäi
Margaretilta huomaamatta. Hän ei nähnyt viimeisiä, kirkkaita juovaa,
joita majakkavalot lähettivät tuulen voimistuessa yhä jyrkemmin
aaltoilevalle ulapalle. Hän ei nähnyt purren taakse jäävää sinertävän
harmaata vanavettä eikä tasaisista laineista kuvastuvia tuikkivia
tähtiä.



VII


Vihdoin hän heräsi ja jäi kauhistuneena tuijottamaan varjostettuun
lamppuun, joka nousi, painui jälleen pois näkyvistä, sitten kohosi
uudelleen ja sukelsi taaskin piiloon.

Missä? Missä hän oli?

Peitehuopien välissä hyttivuoteella. Yhäti aluksessa?

Vieläkin pahemmin hänen olentonsa jokaisessa säikeessä oli tietoisuus
heiluvasta, sykähtelevästä rytmistä, joka merkitsee sitä, että laiva on
aavalla merellä.






II OSA — PARANNUS




I luku

Myrskyä merellä



I


Tällä tajuihintulon hetkellä joutui Margaret eroon siihen saakka
tuntemastaan maailmasta. Hän oli uuden elämän alussa.

Sitä hän ei vielä tietänyt. Yhä hän tuijotti sekavana ja kuunteli...

»Lois-kis», lauloivat aallot aluksen laidan ulkopuolella tuutilauluaan,
joka herättää matkustajassa kauhua tai riemua sen mukaan, onko hän
hyvä vaiko huono merimies. (Muistanette, että Margaret oli lapsena
alkanut voida pahoin vain ratsastettuaan kamelilla eläintieteellisessä
tarhassa.) »_Lois-kis!_ — ROPS.» Hurjistuneena tyttö töllisteli
keinuvaa lamppua, heiluvia verhoja ja kajutan kaluston muuttuvia kulmia.

»Voi!» ähkäisi hän ääneen.

Ikäänkuin hytin oveen sulloutuen näyttäytyi tanakka olento, jolla oli
tuuhea, harmaa tukka ja ruskettuneet, hyväntahtoisen kysyvät kasvot.

»No, Margaret, nukuitko hyvin?»

»Setä Tom, mitä on tapahtunut? Missä olen?»

»Missäkö? _Sweetheart II:ssa_, rakas.»

Margaret ponnahti vuoteeltaaan ja laski lattialle valkeiden
silkkisukkien verhoamat jalkansa, joista korkeakorkoiset kengät olivat
kadonneet.(»Loiskis... Loiskis... Rops.»)

Huomaten, että hytin lattia ensin nousi häneen päin ja sitten äkkiä
painui hänen allaan, Margaret alkoi hoippua.

»Mitä ihmettä on tapahtunut? Pursi on liikkeellä.»

»Varmasti se on.» (Samassa aluksen laita vavahti kovasti leiskahtavan
aallon tärähdyksestä.) »Sait aimo unet, Margaret. Kuinka etäällä maasta
luulet meidän olevan?»

»Maasta?» Uusi jyrkkä keinahdus sinkautti hänet vuoteen laitaa vasten.
Hän tarrautui siihen kiinni. »Mitä —»

»Lienee parasta ilmaista sinulle nyt, Margaret, että voit katsoa
olevasi kahden kuukauden risteilyllä. Sinullehan määrättiin merimatka,
kuten tiedät», muistutti Tom-setä. »Sinä opit kyllä pitämään siitä,
kunhan totut merelläoloon.»

Kuvitelkaahan, miltä tytön sekavan, ruskean tukan reunustamat
kasvot näyttivät! Hänen muodikas ranskalainen hattunsa ja valkea,
turkispäärmeinen kappansa heiluivat sinne tänne hytin vastaisella
seinällä olevassa naulassa. Pitkänä, laihana ja tyrmistyneenä huojui
nuori Margaret, pidellen kiinni mahonkilavasta.

Risteilyllä? Hän?

Hän, josta laivallaolon ajatteleminenkin muistutti painajaista?
Laivan tuoksu, koneiden lakkaamaton tahdikas jyskytys, lattiapalkkien
kallistuminen, tumman vihreä vesi, joka vuoroin verhoaa hytin ikkunan,
vuoroin alentuu, paljastaen harmaan pyörylän — hirvittävää! Irtonaisena
heilumisen tuntu — sanoinkuvaamattoman avuttomuuden tunne, jonka
nuokkuminen ja huojuminen herättävät, se tieto, ettei jalkojen tukena
ole vankka maaäiti ja että vain ohut, kovin ohut metalli- ja puuseinä
on matkustajan ja rauhattomana kuiluna myllertävän, vieraan elementin
välissä — kaikki se mikä muutamia meistä riemastuttaa, oli aina
tuntunut Margaretista liian pahalta ollakseen totta.

Ja nyt hänet oli tuotu keskelle tätä kauheasti keinuvaa merta!

»Mutta sehän on järjetöntä, naurettavaa! Se on pilaa! Joka tapauksessa
—» Rauhoittuakseen hän korotti ääntään. »Joka tapauksessa on nyt jo
menty kyllin pitkälle. Totisesti. Viekää minut takaisin! Teidän täytyy
viedä minut takaisin. Kääntykää heti takaisin Nizzaan! Etkö kuule,
Tom-setä? Sinun on pysäytettävä pursi!»

_Sweeetheart II_ vapisi toisen aallon törmäyksestä.

Margaretia pyörrytti pahasti, ja hän tunsi, että hänen päässään alkoi
pienoinen kone jyskyttää. (Se oli seuraus väkevästä, erehdyksessä
sekoitetusta cocktailista.) Tarttuen suonenvedontapaisesti lavan
laitaan hän vei toisen kätensä otsalleen. Hän oli melkein sanaton
raivosta, kun tilanne alkoi hänelle selvitä.

Hänet oli tuotu merelle! Hiiskumatta sanaakaan hänelle itselleen sen
oli tehnyt tämä itsevaltainen vanhus, joka piti kaikkea luvallisena! Ja
näin oli tehty nuorelle naiselle, joka jo seitsemän vuotta oli ollut
oman kohtalonsa määrääjä!

»Mutta — mutta —» Tyttö, jolla jo yhdeksäntoistavuotiaana oli omat
tulonsa, taloutensa, palveluskuntansa, maksuosoituslehtiönsä, jonka oma
äiti oli hänen orjansa, nöyrästi alistuen hänen suunnitelmiinsa, ei
löytänyt sopivia sanoja. »Tällainen teko on mahdoton —»

»Jos se kerran on tehty, niin se tuskin on mahdoton».

»Mutta kuinka uskallatte? Eihän tämä ole edes teidän purtenne —»

»Se puoli on kunnossa; sain aluksen lainaksi nuorelta ystävältäni
Mountilta.»

»Herra Mountilta? Siltä inhoittavalta ihmiseltä! Katalan inhoittavalta
mieheltä», kirkui Margaret. »Olen aina vihannut häntä. Samoin Cynthia.
Kaikki, mitä Cynthia on hänestä sanonut, on ihan totta. Hänessä ei
ainoastaan ole lähtemätön keskiluokan tuntu, vaan... Oi, kuinka
oikeassa Cynthia olikaan. Hän lainasi sinulle purren? Jotta sinä voisit
käyttäytyä tavallisen roiston tapaan? Oi! — Toimitan teidät kaikki
_vankilaan_ — »

»Keskellä valtamertako?»

»Langattomalla...» ähkäisi hänen nuori sukulaisensa hurjistuneena.
»Langattomalla tai jotenkin muutoin. Etkö luullut minua kaivattavan
kuljetettuasi minut merelle? Minua lähetetään etsimään —»

»Kuka lähettää?»

»Kaikki», tiuskasi Margaret, heiluen kuin hento vaatekappale
tuulen puistelemalla kuivausnuoralla. Olisiko hän voinut mainita,
keitä »kaikki» olivat? Hänen mielessään väikkyivät sekavana kuvana
henkivartiosto — Claude... »He kaikki näkevät, että tämä kammottava
pursi on lähtenyt satamasta... Lähetystömme...»

Äkkiä hän taukosi myrskyämästä. Hänen kasvoilleen oli levinnyt
pettämätön, vihertävä kalpeus.

»Sinun on paras paneutua uudelleen makuulle», ehdotti setä, seisoen
vankkana, jalat hajallaan ja silmäillen häntä ystävällisen, mutta
horjumattoman näköisenä.

»Sinä rohkenit... saat sitä katua... katala teko... _rikollinen_!»
kiljui Margaret, tähyillen taaskin hurjasti ympärilleen somasti
sisustetussa hytissä, joka oli puhdas kuin uuden vesivärilaatikon
sisus. Maalatut seinät, sileät kuin norsunluu, kastanjanruskeat,
hohtavat puupinnat, peili, matto, verhot, suljettu pesuteline ja
kirkkaat metalliesineet kieppuivat jo ympyröissä kuten nopeasti
pyörivän hyrrän punaiset, siniset, vihreät ja valkeat renkaat. Ja tässä
huimaavassa, pyörivässä liikkeessä tuntui aallokossa keinuvan aluksen
hilpeä nuokkuminen ja kallisteleminen. Kaikesta huokui valtameri-elämän
tuntu, tuoksu, koko sen pelätty ilmakehä.

Hän voi äärimmäisen pahoin (vaikka se ei ollut mitään verrattuna
siihen, mitä hän vielä sai kokea) ja vaipui takaisin vuoteelle, jolta
hän oli ponnahtanut seisomaan. Hän kuuli kirkuvansa hurjia, hajanaisia
sanoja: »Ei ikinä anteeksi... Tästä saat kärsiä... Ehdottomasti
lainvastaista! Vaikka en olekaan täyttänyt kahtakymmentäyhtä... Odds
esittää asian ylähuoneessa... Saat nähdä —»

Mutta nyt meritauti kouristi häntä todenteolla; hän ei enää kyennyt
saamaan suustaan muuta kuin yhden ainoan sanan. Sortuessaan
painajaisentapaisen ellotuksen valtaan hän sinkautti setä Tomille
syytöksen:

_»Naisenryöstö!»_



II


Tälle sanalle tuo »_vanha, rohkea Henry Morganin kumppani_» kohautti
aluksi olkapäitään. Myöhemmin hän panisi vastalauseensa.

»Naisenryöstö! Minkälaisia ajatuksia naiset saavatkaan päähänsä! Millä
tavoin he tulkitsevatkaan toisten tekoja!»

Helposti huomaa, kuinka todella vastenmielisiä miehistä ovat sellaiset
naisten lausumat sanat, joita me pitäisimme heidän vilpittömimpinään.
Tässä oli älykäs, hyväntahtoinen, keinokas mies, valmis syrjäyttämään
kaikki arkailut palvellessaan hyvää asiaa ja tekemään hyvää
tarkoittavan rikoksen. Mutta hän ei millään ehdolla ollut valmis
nimittämään sitä naisenryöstöksi. Nimitettäköön sitä tytön oman
edun vuoksi tapahtuneeksi sekaantumiseksi tai esiintymiseksi hänen
luonnollisena suojelijanaan, koska hänen isänsä oli kuollut ja äiti oli
vahaa hänen käsissään eikä hänellä ollut koskaan ollut vanhemman veljen
lujaa tukea! Mutta naisenryöstö?

Turma periköön sen sanan!

(Sitä sukupuolta!)

Entä toinen tähän juttuun sekaantunut mies — purren lainaaja — sedän
nuori ystävä Mount?

Hän selitti, että joitakuita vuosia takaperin Etelä-Amerikassa
sattuneen tapauksen tähden hänen oli mahdoton evätä sitä palvelusta,
jota herra Lloyd pyysi häneltä meidän kaikkien saavuttua
Etelä-Ranskaan. Hän, Mount, oli niin suuressa kiitollisuudenvelassa
herra Lloydille jostakin palveluksesta, jonka vanha herra oli hänelle
tehnyt.

Tämän palveluksen laatua hän ei ilmaissut. Se saattoi yhtä hyvin olla
murhan salaaminen kuin esitteleminen jollekin henkilölle, johon hän
oli kiihkeästi halunnut tutustua. Jostakin syystä minusta tuntuu,
että vanhempi mies on auttanut nuorempaa selviytymään jonkunlaisesta
pulasta... Mutta mistäpä tietäisi miesten asioita?

»Olin kovin mielissäni voidessani luovuttaa hänelle _Sweetheart II:n_
pariksi kuukaudeksi. En udellut häneltä, mitä erikoista tarkoitusta
varten hän sitä tarvitsi.»

»Ette kysellyt, koska tiesitte, herra Mount, koska tiesitte tarkalleen,
mitä tapahtuisi!»

»En ihan. Niin, sitä teidän ei sovi väittää.»

»Pääpiirteissään tiesitte sen. Luovutitte purtenne,
miehistönne, Wallacenne vanhuksen avuksi toteuttamaan hänen
naisenryöstö-suunnitelmaansa —»

»En suinkaan», torjui Mount. »Teillä on perin väärä käsitys. Kuinka
kehnosti olenkaan selittänyt asian!»

(Sitä sukupuolta!)



III


Palatkaamme Margaret-poloiseen.

Perästäpäin hän vakuutti, ettei ainoankaan ihmisen olisi voitu odottaa
kykenevän laskemaan, kuinka monta päivää he olivat merellä, ollessaan
niin kovin epäromanttisesti ja ankarasti merikipeänä alituisesti,
milloin ei ollut vaipunut kuumeiseen horrokseen, jota tuontuostakin
häiritsi alituisesti kuuluva, tuskastuttava »loiskis, rops!»

Hänen kammottavaan hyttiinsä tunkeutui ajoittain päivänvaloa. Myöskin
hän huomasi, että lampuissa oli toisin ajoin tuli.

Sitten oli pilkkopimeitä aikoja. Hänen oli mahdoton pitää muistissaan,
kuinka monta vaihdosta oli ollut, kun hänen ympärillään kaikki huojui
ja heilahteli milloin minnekin päin. Koko ajan tuntui hytti kohoavan,
yhäti kohoavan ilmaan nostaen Margaretin toisen puolen vesivuorelle
ja sitten äkkiä räiskähtäen ja upottaen Margaretin toisen puolen
pohjattoman kuilun syvyyteen.

Päivät ja yöt vierivät, ja sitä kesti yhäti...

Niin hän ainakin ajatteli pystyessään lainkaan ajattelemaan. Hänen
raivonsa talttui. Hänen närkästyksensä asettui. Hänen mielestään
katosi kaikki. Hän oli liian pahoinvoipa tunteakseen mitään muuta kuin
pahoinvointia.

Hän ei tajunnut, milloin hänelle tarjottiin aterioita, joita hän
heikosti kieltäytyi nauttimasta, milloin hänelle tuotiin omituisen
makuisia voileipiä ja samppanjaa, jotta hän ei ihan tyyten menehtyisi.

Hän ei ollut selvillä, oliko henkilö, joka koputti hänen koppinsa
ovelle ja astui sisään katsomaan häntä ja lausumaan kuuroille korville
jonkun lohduttavan sanan, setä Tom vai oliko se altis ja palvelevainen
Wallace.

Aika kului... Tuskissaan hän tunsi vanhentuvansa, hänestä tuntui, että
hän oli kolmikymmen-, nelikymmen-, viisikymmenvuotias...

Kerran hänen katseensa osui hänen kasvoilleen valahtaneeseen ja siitä
matolle riippuvaan ruskeaan tukkaan, ja hän kummasteli, miksi se ei
ollut harmaantunut.

Viruessaan avuttomana vuoteessaan, käydessään yhä heikommaksi
jokaisesta keikahduksesta ja sysäyksestä ja tuntiessaan itsensä, kuten
Claude olisi saattanut sanoa, lämmitetyksi vainajaksi hän ei kyennyt
tarkoin ajattelemaan öitä ja päiviä.

Hänestä tuntui, että he olisivat hyvin ennättäneet Tahitille ja sieltä
takaisin, kun —

Tuli myrsky-yö.



IV


Margaret heräsi hätkähtäen.

Koneiden tykytys oli äkkiä lakannut. Tätä alituista tärinää oli
jatkunut, — kunnes meritautinen tyttö-paha ei enää kuullut sitä, ja
nyt se oli tyyten tauonnut. Mutta huojuen entistä rajummin heittelehti
pursi vuorenkorkuisilla aalloilla. Ja äkkiä hyttiin tunkeutui käreitä,
outoja ääniä, ja huumaantunut, heikontunut matkustaja sai jollakin
tavoin tiedon, että hänen oli laittauduttava kannelle.

Erottiko hän sanan »vuoto»? Oliko mielikuvitusta, että hänelle
ilmoitettiin _Sweetheart II:n_ nopeasti vajoavan? Hän ajatteli (jos
voidaan käyttää sanaa »ajatteleminen» sekavasta miellesarjasta, joka
nyt pyöri hänen mielessään): »Jumalan kiitos, viidessä minuutissa olen
hukkunut. Se ei kestä kauempaa.»

Hänen ympärilleen kietaistiin karkeita vaippoja... hänen
kyynärvarteensa tartuttiin ja häntä kiidätettiin portaita myöten
kannelle.

Kannella vallitsi hirveä mylläkkä: vihuri ulvoi, indigonvärinen taivas
näytti kiitävän vinhasti, oli sysipimeä rämysää, myrskyn tuntu oli
valtava — ja äkkiä hänen olemuksensa kauan unohduksissa olleista
kammioista tunkeutui esille ajatus.

»Olen merimiehen tytär!... Käyttäydy hyvin vaarassa!... Tulkoon mitä
tahansa, pysy kylmäverisenä!... Olethan merimiehen tytär.»

Myrsky, joka pieksi vaahtoa hänen silmiinsä ja kasvoilleen, tuntui
puhaltavan pois kaikki ajatukset. Ikäänkuin hyvin kaukaa hän kuuli
komennushuutoja. Sitten lausui sedän ääni hänen korvaansa: »Kierrä
kätesi kaulaani!» Totellen hän ojensi kätensä, tunsi, että hänen
vartalonsa ympäri tartuttiin, hänet nostettiin kannelta ja häntä
kannettiin — minne?



V


Nyt hän virui hieman sekavana jotakin kallionlujaa niskansa tukena ja
ympärillään jotakin karheata ja lämmintä. Loppumattomasti hän vuoroin
kohosi myllertävien, nyt tavattoman jyrkkien aaltojen harjalle, vuoroin
painui niiden pohjalle. Kerran hän vain sai silmänsä auki ja tuijotti
suoraan ylöspäin.

Näkyvissä ei ollut mitään muuta kuin mustat, nousevat ja laskevat
aallot, jotka piirtyivät indigonsinisiä, vyöryviä pilviä vasten,
siellä täällä kaistale hyisen tummaa taivasta ja tuikkivia, tanssivia
tähtiä. Margaret sulki silmänsä. Vuoroin kohottuaan ja painuttuaan
jonkun aikaa hän taaskin vaipui tiedottomuuden tilaan. Ollen puolittain
valveilla hän sitten säpsähti, kun hänen mieleensä tuli ajatus: »Olemme
haaksirikkoisia. Veneitä... soutavia miehiä... hukkumaisillaan. Uimaan
henki-kullan edestä.»

Vaistomaisesti, koneellisesti hän koetti hapuilla hameensa
kiinnitysvehkeitä, mutta ei jaksanut irroittaa käsiään karkeasta
peitteestä, joka oli kiedottu hänen ympärilleen niin, että koko hänen
ruumiinsa paitsi pieniä, märkiä kasvoja pysyi hyvin lämpimänä.

Hän liikutteli käsiään kuten emäänsä etsivä kissanpoika. Ihan äkkiä
pujottautui sitten toinen käsi hänen käteensä ja puristi sitä — ei
kovasti, vaan lujasti, lämpimästi, ja se tuotti hänelle tavatonta
lohdutusta.

Hän arveli näkevänsä unta; nyt hän luuli tietävänsä, missä oli.

»Omassa arkihuoneessamme Hill-kadun varrella. Sohva — kuinka joutavaa!
Influ... tänään ensi kertaa alakerrassa. Liian rasittavaa avata silmiä.
Torkun edelleen.»

Hän oli unenpöpperössä ja turta, mutta hänen oli lämmin, ja hänen
aivoissaan pyöri uneliaasti ajatus:

»Kuinka toisenlaisilta Clauden kädet tuntuvat — mieleenikään ei ole
johtunut, että häntä olisi niin hauska pitää kädestä. Se ei ole
hervoton. Niin magneettinen, kuten Cynthia sanoo.»

Hänen sormensa lepäsivät ihan ponnettomina (kuten hän luuli) Claude
Oddleyn kädessä...



VI


Karkeasti hänet herätettiin siitä haaveilusta, ja koko hänen
herpaantunut ruumiinsa tärähti narskuvasta jysähdyksestä.

Kuten yöjunassa nukkuva matkustaja junan pysähtyessä (ja herättäessä
hänet rajusti) tuskin tietää, onko tapahtunut yhteentörmäys vai onko
vain saavuttu asemalle, niin ei Margaretkaan veneen joutuessa matalalle
tiennyt, uhkasiko heitä kuolema karilla vai olivatko he laskeneet
rantaan. Hän tunsi veneen emäpuun hankautuvan pohjaa vasten. Tuulen
humun ja aaltojen pauhun seasta hän sitten erotti oman pelästyneen
äänensä. »Mitä on tapahtunut?» Sitten kuului ystävällinen vastaus:
»Kaikki hyvin, neiti; olemme nyt saaren rannassa.»

Taaskin kohosi taivasta vasten tummia vuoria, mutta nepä eivät enää
painuneetkaan. Veneen viereen ilmestyi kookas hahmo.

Nyt... taaskin hän tunsi, että hänet nostettiin ilmaan ja häntä
kannettiin, ikäänkuin hän olisi ollut veltto, heiluva nukke. Sitten
tuli siunattu levähdys, hänet laskettiin vankalle maaperälle.

Pimeätä... tyyntä... turvallista. Vielä huokui kostea tuuli hänen
kasvoihinsa, ja tuuli pudisteli hänen hiuksiaan, mutta hän oli suojassa
myrskyn raivolta, turvassa möyryävien hyökyaaltojen ulottuvilta. Nämä
äänet muuttuivat rytmilliseksi tuutilauluksi, ja vihdoinkin Margaret
vaipui syvään, häiriytymättömään normaaliseen uneen.




II luku

Kauneuden saari


I

Kun hän oltuaan tuntikausia unen helmassa taaskin liikahti, huomasi
hän, että hänen kasvoillaan ja kaulallaan oli kylmä, mutta että hänen
jalkojaan aina polviin saakka lämmitti jokin voimakas lämmön lähde.
Pienen lapsen tavoin hän puolittain tiedottomasti siirtyi lämpöön
päin. Lämmintä! ... Hyvää! ... Ah, suloista! ... Hän vaipui uudelleen
horroksiin...

Sitten hän vähitellen alkoi herätä todenteolla, ihmetellen:
»Minkälainen lienee vuoteeni? Miltähän ympäristöni näyttänee?»

Ummessa silmin Margaret tunsi lepäävänsä lämpöisellä, vaikka kovalla
alustalla. »Missä olen?»

Heti hän oivalsi, missä hän ei ollut. Ei kotona eikä hotellissakaan
Nizzassa eikä Pariisista lähteneen junan makuuvaunussa. Eikä, taivaan
kiitos, kauheassa purressakaan. Toisella kädellään hän tunnusteli, mitä
hänen allaan oli.

Se oli omituisen pehmeätä, karkeajauheista, lämpöistä. _Hiekkaa_?

Nyt hän aukaisi silmänsä, ja puhtaan riemun värähdyttämänä hän näki
sinisen taivaan, kullanvalkean rantahietikon, jota reunustivat
punertavat kalliot ja palmupuut, sinisen, hymyilevän, aluksettoman
lahdelman... Kummallista, että hänen mieleensä heti välähti ajatus:
»Taivaan Luoja, onko tämä, saattaako tämä olla... _minun autio
saareni_?»

Sillä löytämättä on vielä sellainen lapsi, joka ei olisi salassa
haaveksinut pääsevänsä arkioloistaan kauniille merensaarelleen.

Kaukana se on, hyvin kaukana, etäällä aterioista, maatapano-ajoista,
»kuivista sukista», vielä kuivemmista läksykirjoista ja
tuskastuttavista täysikasvuisista sukulaisista, jotka (nähtävästi
muistamatta omaa lapsuuttaan) panevat omat kahleensa lasten
kannettaviksi.

    »Mielellään raastaen
    toisten haavehen
    osaansa omaan eivät tyydy —»

Sellaisilta me näytämme näistä haaveilijoista, joiden ikä vaihtelee
viidestä viiteentoista vuoteen. Toisilla sitä jatkuu kauemmin, toisilta
se loppuu jo aikaisemmin. Kaikilla heillä on kaipaus. Ja koska he eivät
voi suunnata todellista laivaa vaarallisille merilleen ja etäisille
tarumailleen, keksivät he pian sukkelamman keinon.

Sinisenä, sinisempänä kuin mikään tunnettu ulappa hohtaa heidän
paratiisiansa ympäröivä laguuni; se on uskomattoman kaukana
Brighton-lahdelta, Llandudnosta, Scarboroughista ja kaikista
rantaseuduista, joissa heidän täysi-ikäiset omaisensa ovat heitä
käyttäneet. Siellä on metsä sankempi kuin puistossa, johon heidät on
raahattu »kävelylle» — helakamman vihreä kuin biljardipöydän verka
iso-isän luona — voimakkaammin tuoksuva kuin rohdoskauppa, jossa
heidän on käytävä ostoksilla olevan Nannyn seurassa. Kuinka paljoa
ihanampaa siellä onkaan kuin tässä havainnollisessa tosielämässä,
jonka yksityiskohdista se kuitenkin on sommiteltu! Sellainen on se
keskinkertaisen lapsen mielikuvitussaari.



II


Kuten kaikki muut lapset oli myöskin sussexilaisessa huvilassa kasvanut
pieni Margaret Verity vaalinut omaa haavettaan, armasta, salaista
saartaan. Oi, kuinka ihastuttava se oli hänestä ollut! (Meidän kaikkien
saaret ovat ihastuttavia meistä itsestämme; ne on ahdettu täyteen
aarteita, niissä on eloisia seikkailuja, salaperäisiä unelmia, ne
ovat armaan herttaisia, sillä siellä on kumppaninamme _hän_, aina sen
mukaan, mitä sydämemme halaa.) Margaretin haaveksivien silmien eteen
avautui tämä kuva nyt todellisena.

Niin, siellä oli sineä, kultaa ja vihreätä lehvistöä, kuten hän oli
nähnyt tuhansissa unelmissaan ja haaveissaan. Huikaistuneena, sekavana
ja unohtaen itsensä hän katseli kirkasta maisemaa. Hänestä tuntui
samanlaiselta kuin saattaisi kuvitella sieluista tuntuneen Kharonin
laskettua heidät maihin Lethe-virran toiselle rannalle. Mutta kun
Margaret liikahti, puristi kätensä nyrkkiin ja ojensi raajojaan,
huomasi hän olevansa elävä ja virkeä, vaikkakin hiukan jäykkä. Hänen
ympärilleen oli kierretty miehen päällystakki, tummansininen, paksu ja
varustettu lämpimällä turkisvuorilla. Se oli vedetty hänen kaulaansa
saakka. Työnnettyään sen syrjään hän näki, kuinka tavaton hänen pukunsa
oli.

Hänen valkeata, nelistävistä apinoista sommitetulla reunuksella
varustettua leninkiään peitti merimiesten käyttämä, paksu, sininen,
karheakudoksinen villanuttu, joka oli kovin väljä hänelle ja jonka
rinnassa oli joitakuita tulipunaisia juovia. Sen alla kilisi hänen
helynippunsa. Hän nosti kättään; helmet olivat vielä hänen kaulassaan
ja pieni platinakello hänen ranteessaan. Kello oli seisahtunut
kahdentoista kohdalle — minä yönä tai minä päivänä, kukapa sen tiesi?

Villanutun lisäksi Margaretin yllä oli lyhyt, karkea, ruskea,
tweedkankainen hame. Sitä hän ei ollut nähnyt koskaan ennen. Tweedisen
helman ja sen alta pilkottavan valkean trikookudoksen alapuolella oli
pari paksuja, villaisia golfsukkia (hänen äitinsäkö?). Ne päättyivät
kummallisimpiin jalkineihin, jotka milloinkaan olivat verhonneet tytön
kohtalaisen isoja, mutta siromuotoisia jalkoja — kumisiin saappaisiin,
jollaisia merimiehet käyttävät.

Katsellen asuaan hämmästyneenä Margaret nousi pystyyn.

Taaskin hän silmäili ympärilleen; veteen saakka ulottuvat kalliot
olivat ruusuisen punaisia kuin devoninen maaperä. Niiden seinämät
rajoittivat pientä poukamaa. Kävellen vieläkin jäykästi hän katseli
vankkaa, viettävää, vaaleata hiekkatannerta, jossa kimalteli
auringonpaisteessa välkkyviä, pieniä näkinkengänsirpaleita. Nousuveden
raja oli samanlainen kuin kaikilla rannoilla, missä se vain näkyy;
siinä oli tavanmukainen reunus simpukankuorista, joiden seassa oli
tummaa aaltojen työntämää meriruohoa, ajopuita, merisiilinkappaleita,
vaaleita korsia ja tietystikin jonkun merilinnun hento, vaalennut
luuranko, jossa eli vielä kiinni joitakuita märkiä höyheniä. Vain
puolen askeleen päässä keinui rannalla valkeata vaahtoa. Margaretin
takana kohosi toinen ruusunhohteinen kallioseinämä riemuisen
kirkasta taivasta kohti, jossa leijaili kirkuvia lokkeja. Hän
huomasi nukkuneensa tässä seinämässä olevassa onkalossa, joka oli
varjostanut hänen päätään silloinkin, kun aurinko, hiipien lämmittämään
hänen kasvojaan, oli luonut puolikuunmuotoisen sinertävän varjon
kullankellertävän vaalealle hiekalle.

»Minun saareni! Vai joku muu saariko?» jupisi Margaret ymmällä.

»_Hyvä Jumala, millaista täällä on_!» kuten Miranda oli lausunut
eräälle toiselle saarelle joutuneesta haaksirikkoisesta.

Vasta myöhemmin hän huomasi matkatavarat, jotka olivat pelastuneet
samalle rannalle — minun pahvilaatikkoni, jota hän oli potkinut
purren kajutassa ja joka sisälsi mitä alkeellisimpia, välttämättömiä
tarve-esineitä. Hän liikkui sinne tänne. Kuten tavallisesti
matkustajista, jotka ovat äskettäin nousseet maihin merellä olleesta
laivasta, tuntui hänestäkin maa hiukan huojuvan ja keinuvan. Mutta
se oli maata, siunatun vankkaa. Autuaallisen lämpöisenä tunkeutui
päivänpaiste Margaretin villanutun ja leningin lävitse suoraan hänen
virkistyneihin ytimiinsä.

Hänessä alkoi nyt herätä kaksi tunnetta — hänen oli hyvin nälkä ja hän
oli yksin.

Hän mietti: »Missä ovat — missä ovat kaikki muut? Missä muut ihmiset
ovat?



III


Ihmiset!

Ajatelkaa vain hetkinen, kuinka paljon ihmisiä oli ollut Margaretin
ympärillä viimeisten kahdeksan tai yhdeksän vuoden aikana! Silloin
saatte aavistuksen hämmästyttävästä muutoksesta, joka oli muovaava
hänet toisenlaiseksi.

Tytön ympärillä oli aina ja yhtenään hyörinyt joukoittain väkeä.
Häärijöitä kaduilla, teatterissa, ravintoloissa, kerhossa.
Hänen Hill-kadun varrella olevan asuntonsa palveluskunta; hänen
henkivartiostonsa. Nimetön »piiri», joka avaa ovet, etsii
nurkka-istuimet rautatievaunuissa, käyttää hissejä, tilaa paikkaliput,
ajaa autoja, hoitaa matkatavaroita Margaretin oloissa elävän tytön
puolesta. Milloin hyvänsä hän oli luonut ympärilleen ikävystyneen,
näkemättömän silmäyksensä, oli aina ollut »ihmisiä» täyttämässä hänen
kaikkia toiveitaan, olipa sitten kysymyksessä valojen sytyttäminen
tai kylvyn; valmistaminen mademoisellelle. Tuntui siltä kuin olisi
intialainen jumalatar ollut monine käsineen aina valmiina häntä
auttamaan. Ja aina ihmisten tarkkaavia kasvoja, kaikkialla innokkaiden
äänten hyminä:

_Onko huolehdittu kaikesta, mitä tarvitsette, Madam? ... Autoko?
Autoko, neiti? ... Käskenkö autonne odottaa vai pitääkö sen tulla
uudelleen kymmenen minuutin kuluttua? ... Saanko vaivata teitä
siirtymään seuraavaan osastoon? ... Oletteko antanut määräyksenne? ...
Hissi on jälleen alhaalla heti paikalla, neiti... Ohjaajanne meni juuri
äsken noutamaan autoanne... Teitä palvellaan heti... Onko kysytty, mitä
haluatte? ..._

_Lähetän kamaripalvelijattaren..._

_Onko teillä kaikki, mitä tahdotte? ... Vous desirez, mademoiselle?...
Varmasti, madame... Toimitan sen heti paikalla, madam. Oi, madam,
olen kovin pahoillani siitä, että olette saanut odottaa tällä tavoin...
Voisitteko mainita, kuka herrasmies suoritti tilauksenne, madam? ...
Hänet lähetetään luoksenne heti... Menen tiedustamaan, madam... Tämä
nuorukainen palvelee teitä... Jos hyväntahtoisesti suvaitsisitte
soittaa, kun olette valmis... Si, mademoiselle..._

Alituisesti oli hänen ympärillään tällainen kuoro säestänyt
elämänleikkiä.

Silloinkin, kun ei ollut ketään muita, oli aina ollut Cynthia. (_Peggy,
rakas, mihin nyt_?). Tai Claude Oddley (_Sanothan, Peggy, mihin
aikaan saan tulla sinua noutamaan_?). Tahi hänen äitinsä (_Margaret,
lapsoseni, osaanko tehdä jotakin_?).

Nyt, ensimmäisen kerran, ei ollut saapuvilla ketään. Ei ääniä, ei
käsiä. Ei ketään, jonka puoleen kääntyä. Ei Violetin. Ei Cynthiaa. Ei
henkivartijoita. Ei Oddsia. Sillä hetkellä hän ei edes muistanut niitä
nimiä, ne olivat kokonaan unohtuneet. Hän vain oivalsi, että saapuvilla
ei ollut ketään.

Ja hyvin pitkään aikaan ei tullutkaan ketään — paitsi yhtä ainoata
henkilöä.



IV


Mutta Margaret ei vielä ollut häntä nähnyt. Hän näki ainoastaan
oman yksinäisen varjonsa, omien kumipohjaisten kenkiensä yksinäisen
jälkijonon.

Kuohuksissaan hän ajatteli: »Mutta minullehan on levitetty peitteeksi
turkisvuorinen vaippa — täällä on varmasti ollut joku. Jonkun tai
joidenkuiden on täytynyt joutua haaksirikkoisina tänne samalla kuin
minäkin. Missä he siis ovat? Ovatko he kaikki poistuneet? Jättäneet
minut?»

Ei vastausta. Ei mitään muuta elonmerkkiä kuin ilmassa, korkealla
ilmassa, kallioiden yläpuolella leijaileva parvi valkeita lintuja,
jotka silloin tällöin syöksähtelivät alaspäin. Aava, alukseton ulappa,
asumaton ranta. Kaunis, kimalteleva lahdelma, jonka pinta väreili
hiljaa. Mutta ei ainoatakaan purjetta. Ei ainoatakaan ihmistä.

»Ja minun on nälkä. Olen hirveän nälkäinen.»

Oli kulunut vuosia siitä, kun Margaret oli viimeksi sitä tuntenut.
Ei niiden aikojen jälkeen, jolloin hän Englannin kurjimpien säiden
vallitessa oli tarponut Sussexin nummien poikki johonkin etäiseen
maalaistaloon noutamaan äidilleen haudottavia munia ja tuoksahdettuaan
sisälle punakkana sateesta ja ponnistuksesta käynyt tee-illallisen
kimppuun nälkäisenä kuin susi.

Ritzissä oleilijat eivät tunne tätä alkeellista, pakottavaa tarvetta.

»Armias taivas, olen nääntymäisilläni nälkään. Vatsani on yhtä tyhjä
kuin tämä paikka. Olen menehtymäisilläni.»

Hän oli nälkiintynyt eikä löytänyt muuta syötävää kuin meriruohoa,
ja hänestä tuntui, että hän oli paastonnut viikkokausia...
(Todenperäisesti hän oli vasta viisi minuuttia sitten avannut silmänsä
tässä ihanassa paikassa.)

Avuttomin silmin hän katseli merilokkeja, jotka piirtelivät
näkymättömiä kiehkuroita sinertävään ilmaan. Lokeilla ei ollut hätää;
ne tiesivät, miten, milloin ja missä syöksyä ruokansa kimppuun. Vain
hän, valmistumaton, harjaantumaton, aseeton, heikosti kehittynyt,
liioitellun sivistyksen pilaama ihmisolento, oli ymmällä ja avuton.
Mitä hän saattoi tehdä? _Mitä?_



V


Kuinka rauhoittavan inhimillinen olikaan se ääni, joka rikkoi poukaman
pahaenteisen hiljaisuuden! Henkeään pidättäen Margaret kuunteli, kun
— _joku vihelsi!_ Tuntematon vihelsi hiljaa hilpeätä, ranskalaista
foxtrotin säveltä:

    »Oh Mauricot, Mauricot —
    pourquoi ta mère t'a-t-elle fait si beau?»

Viheltäminen merkitsi ihmisiä. Ihmiset merkitsivät ravintoa —
Margaretin ainoa ajatus, joka sillä hetkellä himmensi hänen kaikki muut
huolensa. Hänen _täytyi_ saada jotakin syödäkseen... Hengittämättä
hän tähyili kallioita, jotka olivat kuin näyttämön laidoille
sijoitettuja kulisseja. Oikealla puolella ne piilottivat häneltä
näkymättömän henkilön, joka vihelteli, kuten miehet aina tekevät
ruokotessaan hevosta tai itseään, puhdistaessaan autoa, veistellessään
puukappaletta, yleensä ollessaan jossakin koneellisessa puuhassa, joka
askarruttaa käsiä, mutta jättää ajatukset vapaiksi.

Vihellys taukosi. Margaretin korviin kantautui tulitikun raapaisu.
Sitten hiljaisuus. Senjälkeen pääsi Margaretin huulilta huojennuksen
äännähdys »Ah!», kun hän havaitsi tien. Hän huomasi kallioiden
välitse vievän kapean solan ja lähti astelemaan sen hiekkaista pohjaa
pitkin polkien alavalle rantakaistaleille tavallisesti kasaantuvaa
peitettä, simpukankuoria, meriruohoa, oksia, korsia ja pieniä
äyriäisensirpaleita. Pian hän oli toisen poukaman laidalla.

Tätäkin poukamaa reunustivat punertavat kalliot, mutta — mikä lohtu! —
se ei ollut tyhjä.

Mies, joka oli vihellellyt, oli melkein pitkänään hietikolla kasvot
alaspäin.

Ensinnä Margaret näki hänestä pitkät jalat ja polviin saakka käärityt
housut, sitten hänen valkopaitaisen vartalonsa ja tumman päänsä
takaraivon. Hän tähysti innokkaana kiviä, joista hän juuri äsken
oli kyhännyt alkeellisen lieden. Siihen hän oli koonnut kourallisen
ajopuita ja oksia ristikolle ja sytyttänyt ne palamaan.

Vaikkapa tuli lepatti kuinkakin heikosti, vihjasi se keittämiseen
tai paistamiseen. Ruokaa! Nälkiintynyt Margaret alkoi juosta. Hänen
kumipohjansa särkivät simpukankuoria, niin että ne rasahtelivat. Mies
nousi polvilleen ja kääntyi katsomaan häntä, mutta kului sekunti, ennen
kuin Margaret tunsi hänet.

Tytön viimeksi nähdessä hänet hän oli ollut sileäksi ajeltu ja puettu
muodikkaaseen tummaan pukuun, jossa oli ollut hyvin ohuita vaaleita
viiruja. Lisäksi oli hänen yllään ollut viimeisen muodin mukaiset
harmaat housut, liivit, silkkipaita, kaulus, somasti solmittu, musta
kaulanauha ja helmineula. Tumman sinipunainen neilikka oli silloin
ollut purrella pidettyjen kutsujen isännän napinlävessä.

Nyt hän oli täällä autiolla rannalla haaksirikkoisena kuten
Margaretkin, sekavatukkaisena paitahihasillaan, ilman housunkannattimia
(vain leveä, kankainen, taskuilla varustettu vyö oli tiukattu hänen
selväpiirteisille uumenilleen), ilman kaulusta, ja hänen paitansa
avoimesta rinnasta näkyi vaaleanruskea juova, joka erotti hänen
kaulansa sen alapuolella olevasta vaaleasta V:n muotoisesta iholäikästä.

Näihin yksityiskohtiin ei nälän vaivaaman tytön huomioi kiintynyt.

Hän näki vain nuotion ja ajatteli ainoastaan ruokaa, jota® tulentekijä
hänelle hankkisi.

»Herra Mount —»

»Kas, hyvää huomenta, neiti Verity.»

Tuon nuoren miehen hauskan huoleton tervehdys oli omiaan lisäämään
aamun painajaismaista tuntua.

Hän puhui ikäänkuin he olisivat olleet Nizzan väkeä vilisevällä
Promenade des Anglaisilla ja kohtaisivat toisensa aamulla vietettyään
edellisen illan kasinolla — eivätkä olisikaan olleet haaksirikossa,
josta he kaksi olivat selviytyneet hengissä Sen enempää virkkamatta
Mount kumartui jälleen virittämään tulta.

»Te olette täällä!» huohotti Margaret. »Missä kaikki muut ovat? ...
Missä olemme? Mitä on tapahtunut?»

Nuori Mount vastasi herttaisesti kuten äskenkin, mutta ei enää
kääntynyt katsomaan häneen päin, vaan tarkkaili lepattavaa tulta, joka
parhaillaan tarttui risuihin.

»Pian saamme aamiaista, toivottavasti.»

»Ah!» pääsi nälkäisen Margaretin huulilta. Hän ei paljoakaan välittänyt
siitä, kelle puhui, oliko mies herra Mount, joka aina oli ollut hänestä
kovin vastenmielinen, vaiko joku merimiehistä. Vielä hän ei kyennyt
ajattelemaan muuta kuin omaa nälkäänsä. »Aamiaista! _Mitä_ —»

»Kalaa», selitti nuori mies kursailematta. Yhä hoidellen tulta oikealla
kädellään hän osoitti vasemmalla parin metrin päässä kauempana rannasta
olevaa laakeata kiveä. Sillä oli metallihohteinen rivi kaloja. Puoli
tuntia sitten ne forellit olivat leikitellen sujahdelleet purossaan.

»Ettekö olisi hyvä ja perkaisi ja huuhtelisi noita, neiti Verity?»
»Minäkö?» huudahti Margaret typertyneenä. »Perata nuo kalat?»

»Niinpä niin, minun on viritettävä valkea, kuten näette. Jätin veitseni
niiden viereen.»

»Tarkoitatteko, että minun on halkaistava ne?» kysyi Margaret rajusti.
_»Minun?»_

»Kas niin, sepä hyvä!» riemuitsi Mount; hän ei puhellut lainkaan
tytölle, vaan syttyville oksille.

Nälkä repi Margaretia kuin suljettua ovea vasten hyppivä koira.

Oikein ja kohtuullista olisi tietysti ollut, että tuo nuori mies olisi
perannut, valmistanut ja paistanut nuo kalat häntä varten niin pian
kuin ihminen suinkin saattoi. Mutta, kuten hän oli sanonut, hänen oli
huolehdittava nuotiosta, eikä Margaret jaksanut odottaa, että kaikki
kävisi sopivaan tapaan. Nuo kalat (niitä oli vain kuusi) oli saatava
kypsiksi. Ja jollei mies voinut suorittaa sitä heti —



VI


Millä hetkellä ja minä päivänä hyvänsä neljäkolmatta tuntia ennen sitä
myrskyä Margaret olisi vakuuttanut itselleen mieluummin kuolevansa kuin
koskevansa noihin kamalilta tuntuviin, kylmiin, sileihin, kuolleihin,
raakoihin forelleihin. Ja tarttua miehen linkkuveitseen ja viiltää ne
auki läpi —

Paljoa mieluummin kuin olisi kuollut, mieluummin, olisi odottanut enää
hetkeäkään hän huomasi (hienoine, pitkine käsineen, joiden kärkevissä
kynsissä vielä hohti viimeisen hoidon aikana hangattu vaaleanpunainen
kiilto) suorittavansa tuota ilkeätä tehtävää. Hänen mieleensä johtuivat
samanlaiset puuhat heidän keittiössään Sussexissa... (kauheata se työ
oli aina ollut, oli nyt ja olisi vast'edeskin; mutta hän teki sitä...)
»Vettä», ajatteli hän; »nyt ne on huuhdottava».

Ääneen hän lausui määräyksen: »Vettä!»

Tulenvirittäjän ääni vastasi: »Niin; kaikeksi onneksi sitä on tuolla.»
Hänellä oli kädessään meriruohoa hillitäkseen sillä liekkejä, ja hän
heilautti kättään kalliolle päin. Kristallikäyränä ryöppysi vettä
kallion laelta. Viimeisessä hilpeässä putouksessaan pieni vuoristopuro
välkkyi auringonpaisteessa kolmisen metrin korkeudella miehen pään
yläpuolella, putosi räiskyen kovertamaansa kalliosyvennykseen ja
huppelehti sieltä lahdelman rantaan. Tämän putouksen juurella
Margaret vimmoissaan huuhtoi forellit. Sitten hän pesi veren ja
suomut käsistään. Senjälkeen hän ammensi vettä käsillään ja joi.
Kuinka taivaallinen siemaus! Hän, joka oli, maistellut Euroopan
kaikkia viinejä, ei ollut löytänyt mitään niin maukasta kuin tämä
kirpeän puhdas purovesi oli. Taaskin hän täytti kätensä ja virutti
kasvojaan vedellä. Jääkylmää... virkistävää... se teki hänet entistäkin
nälkäisemmäksi. Margaret hapuili nenäliinaansa kuivatakseen kasvonsa.
Sitä ei löytynyt. Se oli unohtunut hänen vuoteensa patjan alle.

»Nyt onkin jo hiiliä siksi paljon, että nuo kalat voidaan panna
paistumaan, neiti Verity.

Pudistaen kasvoiltaan ensimmäiset kylmät vesipisarat, jotka olivat
koskettaneet niitä vuosikausiin, neiti Verity hankasi niitä hätäisesti
villaisella hihallaan, otti sitten kalat tarttuen niihin pyrstöstä ja
kiidätti ne nuotiolle.

Tuli räiski ja loimusi, saaden lieden takaseinänä olevan kivilohkareen
ääriviivat häilymään ikäänkuin kyynelten läpi nähtyinä. Jo alkoi
savukiehkuroita kantautua koukerrellen merelle. Kauan, hyvin kauan
sitten oli Jack Verity kertonut lapselleen, että rannalle ajautuneen
haaksirikkoisen kaksi ensimmäistä, tärkeintä tehtävää oli veden ja
tulen hankkiminen. Nyt se johtui hänen mieleensä.

Mountin ohjaamana hän pani forellit kyyhkysenharmaiden ja
lohenpunaisina hehkuvien hiilien sekaan (eikä se käynytkään kovin
kömpelösti).

Margaretiin nähden olisivat kalat hyvinkin saattaneet olla tipahtaneet
kuulakalta taivaalta kuten israelilaisten manna tai kävelleet rannalle
kuten osterit ballaadissa »Mursu ja kirvesmies»; se ei olisi häntä
ällistyttänyt. Hän ei kysellyt herra Mountilta mitään...

Kauan senjälkeen Mount kertoi, miten hän sinä ensimmäisenä aamuna
oli pyydystänyt forellit käsineen, salaa onkivan mustalaisen tapaan.
»Se on näppärä temppu», kehui hän hilpeästi (perin mielissään tästä
taidostaan). »Charles-parka, veljeni, osasi sen myöskin. Poikana
ollessamme käytimme sitä usein yhdessä... En usko, että te voisitte
sitä _oppia_. On vaistomaisesti tiedettävä, millaisessa kohdassa virtaa
niitä on, millaisten kivien alle ne piiloutuvat. Aluksi liikutetaan
kättä laajassa puoliympyrässä, tällä tavoin. Sitten supistetaan kaarta
yhtenään, kunnes ne veitikat ovat ihan sormissa, _näin_... Sitten niitä
ahdistetaan ja ahdistetaan, tähän tapaan, kunnes saadaan tartutuksi
niiden kiduksiin; noin... Sitten on kala pyytäjän»... Sinä aamuna ei se
olisi huvittanut Margaretia; hän ei kyennyt tuntemaan mitään muuta kuin
pelkkää nälkää.




Hän kävi käsiksi kaloihin ahnaasti kuin susi.



VII


Ruokahalu oli ollut ainoa ylellisyys, jonka raha oli vienyt pois
tämän tytön ulottuvilta. Hyvin nuorena perijättärenä hän oli ahminut
tuhlaavasti tilattuja aterioita ja niiden väliajoilla mässännyt, syöden
makeisia. Sitten oli seurannut aika, jolloin hän ei ollut syönyt, vaan
pureksinut suolaisia manteleja liköörillä täytettyjen suklaakaramellien
asemasta ja nauttinut ryyppyjä. Sittemmin oli tullut aika, jolloin
puolinen ja päivällinen olivat vain tekosyinä, jotta hän sai esiintyä
suurellisesti päätarjoilijoille.

»Kuinka kurjaa, että tällaisellakin paikalla on mainion keittiön
maine!» (Näin Margaret Verity istuessaan kahdelle hengelle
erinomaisesti katetun pöydän ääressä jossakin sillä hetkellä muodissa
olleessa ravintolassa.) »Osataan valmistaa ruokaa? Ja kaikki kerrassaan
kelvotonta syötäväksi! Odds, käske viedä kaikki tuo pois! Ja muistuta
heitä mainitsemaan johtajalle tuosta kastikkeesta! Otaksuttavasti
häntä nimitetään johtajaksi. Toimita hänelle tieto, ettei neiti Verity
ole saanut mitään syötäväksi kelpaavaa kolmella viime kerralla täällä
käydessään! Mitä muuta on tarjolla? Ruokalistalla ei mitään, mitä
voisin maistaa. Eikö _truite meunièreä?_ Tahtoisinpa tietää, _minkä
tähden_ sitä ei ole. Ei, ei kannata odottaa, että valmistettaisiin
jotakin erikoisesti meitä varten. Varmasti se olisi mautonta.
Lähdetään, Odds! Puhumme kaikille lontoolaisille tästä paikasta:
varoitamme kaikkia ystäviämme pysymään poissa täältä, jolleivät halua
saada myrkkyä. Ja, Odds, lähetä noutamaan pientä laukkuani, jossa
on kukkaroni ja ne sisäänpääsyliput! Minulta jäi kaikki pöydälle
kiirehtiessäni pääsemään pois moisesta paikasta, jota julkeasti
nimitetään 'ravintolaksi' —»

Tämä näytös oli tapahtunut vain muutamia päiviä ennen _Sweetheart
II:lla_ pidettyjä teekutsuja. Silloin oli _chou à la crèmellään_
leikkivä neiti Verity esiintynyt suurentelevan vaativasti viimeisen
kerran.

Sitten seurasi taikajuoma, hornamainen, tietämättömästi sekoitettu
cocktail...

Senjälkeen tuli merimatka...

Tulivat meritaudissa vietetyt yöt ja päivät, jotka olivat (lausuaksemme
häikäilemättömän suoraan) perinpohjin puhdistaneet tytön turmellun
elimistön. Ne olivat poistaneet siitä rasittavan liikakuorman,
sopimattomat ruuat ja juomat, jotka eivät olleet antaneet nuorelle
ruumiille ravintoa eivätkä nautintoa. Sitten seurasi pakollinen paasto.

Tässä oli nyt Margaret niin sanoaksemme puhdistettuna ja silattuna.

Omaa aamiaistaan nauttiessaan oli Mount (jolla myöskin oli huikea
nälkä) varmastikin silmäillyt neiti Margaret Verityä, hemmoteltua
herkkusuuta, joka istua kyyrötti kivellä lähellä nuotiota kädet täynnä
forelleja, jotka hän itse oli juuri äsken paistanut hiilloksella.

Ensimmäinen forelli oli niin kuuma, että Margaret pudotti sen
kirkaisten. Ahnaan huolekkaasti hän otti sen jälleen hietikolta.
Nylettyään pois hiekkaisen, mustuneen nahan hän odotti maltittomana,
että maukas kala jäähtyisi. On hyvin mahdollista, ettei hän itse
huomannutkaan puhaltavansa siihen kuin raakalainen! Sitten hän söi.
Hänen suuret silmänsä loistivat hurmaannuksesta. Viehättyneenä,
äänettömänä hän nautti tästä villi-ihmisen ateriasta, jonka hän söi
villin tavoin, villin kauniissa ja yksinäisessä ympäristössä. Hän
söi malttamatta pyyhkäistä forellia kallion rakoon kertyneeseen
suolakerrokseen, kuten hänen kumppaninsa teki. Hän tuskin muisti koko
kumppaniaan eikä oivaltanut tämän luovuttaneen pienistä forelleista
hänelle neljä, pitäen itse vain kaksi. Virkkamatta sanaakaan Mountille
hän ahmi herkkunsa viimeisetkin rippeet.

Sitten hän veti syvälle keuhkoihinsa elähyttävää ilmaa. Siihen oli
sekaantunut (kuten kukkakiehkuran kukissa) meren ja palaneen puun
hajua sekä sitä läpitunkevan terävää, aromaattista tuoksua, jonka hän
myöhemmin oppi tuntemaan tämän salaperäisen saaren erikoistuoksuksi
— viehättävän maan erikoinen haju, kuten kaunis nainen aina käyttää
mielituoksuaan.

»Taivaallista!» äänsi Margaret.

Sitten hänen älyllinen puolensa vihdoin virkosi. Aluksi oli ollut
huumautuneena nälästä, sitten nälän tyydyttämisestä. Nyt hän halusi
kysellä kymmeniä asioita.

Kumartuen eteenpäin istuessaan kivijärkäleellään hän alkoi
huolestuneena: »Herra Mount —»

»Neiti Verity.»

Mount katsoi häntä suoraan silmiin.



VIII


On olemassa sellainen teoria, etteivät ne, joilla on jotakin
salattavaa, voi katsoa kysyjää suoraan silmiin. Tämän teorian
kannattajat eivät ole milloinkaan nähneet sitä Archie Mountin sinisten
_silmien_ poikamaista, avointa, vilpitöntä katsetta, joka valaisi hänen
vaatimattomia, miellyttäviä kasvojaan.

Sillä hetkellä hän _aprikoi: »Mitähän_ nyt? Mitähän minun nyt pitää
sano tuolle lemmon tytölle?»

Tytön ajatukset pulppusivat esille huiskin haiskin; monista
kysymyksistä ei tärkein aina ensimmäisenä pääse kuuluville.

»Mikä on tämän maan nimi? Kuka puki ylleni nämä kummalliset vaatteet?
Kenen ihmeen on tämä vanha, tweedkankainen hame? Entä miten olen saanut
_jalkaani_ Violetin sukat? Olemmeko troopillisessa vyöhykkeessä? Miten
on käynyt kelvottomalle purrellenne? Vajosiko se meren pohjaan? Entä
miten on kaikkien aluksessa olleiden laita? Missä on setä Tom? Varmasti
hän oli purressa. Ei kai hän ole hukkunut? Hän puhutteli minua, kun
tulimme maihin, eikö totta? Minne hän siis on mennyt? Ja kuinka
kauan oikeastaan olimme merellä ennen haaksirikkoa? Onko tämä joku
Etelämeren saari kuten _Paratiisin lapsissa_ tai _Vinoon menneessä_ tai
_Epävirallisessa kuherruskuukaudessa_ ja Rupert Brookin runoelmissa?
Se näyttää ihan sellaiselta, mutta kuinka kauan kesti, ennen kuin
saavuimme tänne? Miten Wallacen on käynyt? Kuinka paljon kello on, mikä
viikon päivä nyt on, onko nyt vielä joulukuu ja kuka minut viime yönä
kantoi luolaan? —» Hänen mielessään pyöri tällaisia kysymyksiä, mutta
ääneen hän lausui ensiksi:

»Niin, se miehentakki, joka oli pantu ylleni — jätin sen luolaan —»

»Se kyllä järjestyy», sanoi Mount ikäänkuin olisi puhunut jostakin
Rolls-autoon unohtuneesta vaipasta.

Tavatonta —

Niin tavatonta, ettei Margaret avatessaan suutaan oikein tiennyt, mistä
aloittaisi. Ja miten saattaa kukaan, ennen kuin häneltä on mitään
kysytty, päättää, miten hänen olisi vastattava? Joitakuita sekunteja
istuivat mies ja tyttö yksinäisellä rantakaistaleellaan jännittyneen
hiljaisuuden vallitessa.



IX


Mount huomasi olevansa kokonaan ymmällä, mutta hänen kasvonsa eivät
värähdykselläkään paljastaneet sitä. Mutta jos hänen ajatuksensa olisi
voitu painaa hänen perin sekavan tukkansa alta näkyvälle sileälle
otsalle, olisivat ne ilmaisseet: »Mitähän on tapahtunut sille vanhalle
veijarille? Miksi hän on jättänyt minut pulaan?»

Lisäksi nuoren miehen koko olemus kaipasi piippua aterian jälkeen
— eikä hänellä ollut piippua. Hän istui paikallaan piiputtomana ja
ilmeettömänä; hänen sisunsa kihisi harmista... mutta ulkoisesti hän
odotti kohteliaan tarkkaavana Margaretin seuraavia sanoja.

»Tyttö näyttää kummallisen nuorelta», ajatteli hän. »Johtuneeko se
siitä, etten koskaan ennen ole nähnyt häntä puhdaskasvoisena?»

Margaretin poskissa ei ollut ihojauhetta eikä maalia, ei punaa huulissa
eikä silmäluomissa sinistä varjostusta; kulmakarvoista oli myrsky
tarkoin huuhtonut tahnan ja hänen tukkansa oli sekavana, ruskeana
takkuna; nyt hänen kasvonsa varmaankin muistuttivat sitä tyttöä, joka
oli sulostuttanut Charles Mount- paran viimeistä matkaa, enemmän kuin
milloinkaan muulloin, mikäli Charles Mountin veli oli niitä nähnyt.
Hänen muu olemuksensa oli irvikuva, jolle hänen helminauhassaan
kimalteleva auringonpaiste nauroi luodessaan hänestä varjon hänen
omituisten kenkien verhoamien jalkojensa juureen. Selväpiirteisenä
kuin metallilevy oli Mountin varjo kimmeltävällä hietikolla hänen
varjonsa vieressä. Niin he istuivat, Mount ja Margaret, kuvaten yhtä
maailman kolmesta vanhimmasta tarinasta: tyttö ja mies kahden autiolla
saarella. Haaksirikkoisten välissä lepatti ja hehkui heidän alkeellinen
nuotionsa. Heidän edessään kohisi ja lainehti sininen meri. Heidän
takanaan kohosivat kalliot ja tutkimaton takamaa. Tuulenhenki kantoi
heidän sieraimiinsa tuoksahduksen. Lokit kirkuivat hiljaisuudessa.
Äänettömyyttä kesti vielä vähän aikaa. Sitten tyttö pyyhkäisi tukan
otsaltaan, katsoi suurin silmin miestä ja tiedusti kiihtyneenä:

»Herra Mount, olemmeko me ainoat ihmiset tällä saarella?»




III luku

Elämän suola



I


Vaihtelu on elämän suola; vaihtelun ja vastakohtien oli luotava uutta
eloa Margaretille, joka näin oli äkkiä temmattu kasinolta luolaan!

Jättäkäämme hänet sinne toistaiseksi palataksemme ylellisen komeaan
makuuhuoneeseen, viimeiseen, jossa tämä sairaloinen sybariitti oli
nukkunut — hänen Nizzassa valitsemansa hotellin alakerran tilavimpaan
huoneeseen.

Siellä oli ilma ummehtunut, kuuma ja tympeä. Ja kuinka kuolettavan
persoonaton kaikkien hotellien makuuhuoneiden kuolettavan persoonaton
kaikkien hotellien makuuhuoneiden »tuntu» on! Sen huikaisevan valkea
ripoliinimaali ja pöyheät hillonpunertavat pehmikkeet neutralisoivat
kaikkien niiden vieraiden vaikutuksen, joiden hatut olivat saattaneet
kuvastua sen vinossa olevista peileistä, joiden kaunistuspullot olivat
kimallelleet sen lasisilla hyllyillä ja joiden vaipat olivat riippuneet
sen vaatekomeron nauloissa.

Sinä aamuna, joka ensiksi näki Margaretin saarellaan perkaamassa kaloja
— oi, mikä vastakohta! — olimme me, Margaretin äiti ja minä, sullomassa
kokoon Margaretin tavaroita.

Minkälainen sekamelska siellä olikaan! Kaikenlaista kamaa oli
hajallaan ja läjissä makuuhuoneen vuoteella, tuoleilla ja matolla
sekä sen vieressä olevan kylpyhuoneen hyllyillä, tuoleilla ja
kaakelilattialla. Kaikkea peitti paksu kerros ihojauhetta. Siellä oli
myöskin kummastuttava määrä kaunistusaineiden ja lääkkeiden jätteitä.
Rautatabletti-rasioita, vismuttia ja muita ihmeaineita sisältäviä,
jotka olivat olleet tuntemattomia ja aina pysyisivät tuntemattomina
Margaretin äidille, ruuan sulatushäiriöitä parantavia valmisteita
kieri silloin tällöin näkyviin, kun nostelin vaatekappaleita. Ruumis
on enemmän kuin puku; mutta kuinka ihmeellisiä leninkejä lapsi olikaan
jättänyt jälkeensä! Uutuusarkuista tuli näkyviin hienouksia, röyhelöitä
ja pukeutumisturhuuksia. Sekaisin hänen omaisuutensa syydettiin kasaan.
Ilman maun opastusta (sillä perijätär osti ilmeisesti kaikkea, mitä
hänelle tarjottiin) hän oli tuhlauspuuskan vallassa täyttänyt huoneensa
pukutaiteilijain, hattumuotien keksijäin, hajuvesien valmistajain,
_lingerie de luxen_ luojien näytteillä, joissa oli valmistajan
nimi. Nimi »Margaret» oli sinipunervalla emaljivärillä riipusteltu
norsunluuselkäisiin harjoihin, käsipeileihin, jauherasioihin ja
käsienhoitovehkeisiin, joita oli kokonainen varasto. Mutta missään ei
näkynyt ainoatakaan yksilöllistä merkkiä Margaretista — lukuunottamatta
hopeapuitteista, virkapukuisen Jack Verityn kuvaa, isän viimeistä
lahjaa pikku tyttöselleen.

Sen puolittain piilotti paljoa isompi, kirjoituksella »Yevonde»
varustettu valokuva, joka esitti kahta velttoa, iltapukuista
nuorukaista käsikkäin, oopperahatut päässä, monokkeli silmässä ja keppi
kädessä.

»Claude ja Cynthia», huoahti Margaretin äiti vilkaistessaan siihen.

»Cynthia?»

»Hän meni eräisiin tanssiaisiin puettuna Claudeksi nähdäkseen, kuinka
moni heidän ystävistään pitäisi häntä veljenä», selitti Violet Verity,
lajitellen pareiksi ohuita, jalan värisiä, hämähäkinverkosta kyhättyjä
tekeleitä, lapsen sukkia. »He ovat täällä tuossa paikassa.»

»Luulin heidän saapuvan tänne jo monta päivää sitten.»

»Heille sattui joku viivytys, ja minä olin siitä niin kovin hyvilläni;
mutta nyt he ovat täällä!... He soittivat tänne hotellistaan tänä
aamuna heti saavuttuaan. Ilmoittivat tulevansa heti ehdittyään kylpeä
ja pukeutua!»

»Kerroitko heille, että Margaret on —»

»En. Puhelimessa? Kuinka olisin voinut? Mutta nyt minun on selitettävä
heille — tai oikeammin oltava selittämättä heille. Oi, rakas, kuinka
mutkallista elämä on!... Miksi saliin herttaisen Tom-sedän taivuttaa
itseni suostumaan siihen?»



II


Asia on niin, että Tom-setä oli suorastaan hypnotisoinut hänet
suostumaan siihen — ainakin niin paljon kuin setä oli katsonut hyväksi
ilmaista hänelle.

Asteittain, harkitusti, järjestelmällisen perinpohjaisesti oli vanha
merimies alkanut herättää Margaretin hellässä äidissä pelkoa ainoan
lapsensa tähden.

Sekä Hill-kadun varrella että Nizzassa eli useita kertoja pohdittu
sitä, mihin suuntaan Margaret oli menossa ja kuinka hänen elämänsä
Ranskassa muodostuisi ihan samanlaiseksi kuin Lontoossa, vietettynä
vain etelämpänä.

Ihan säälimättä oli setä kosketellut herkkää kieltä, verraten komeata
Jackia hänen mahdollisiin lapsenlapsiinsa, pieniin Oddleyhin.

Ei Violetin uuvuttaminen ollutkaan mikään jättiläisurakka.

Vihdoin setä oli esittänyt loppupontensa. Hän oli vakuuttanut: »Jos
suostut, niin tuon sinulle tämän heikkohermoisen ihmisraunion sijasta
takaisin terveen, hilpeän tytön. Se saattaa viedä viikkoja, kenties
kuukausia. Aikaa on vielä mahdoton arvata. Mutta yhden seikan lupaan
sinulle, Violet. Sinun ei ikinä tarvitse katua, jos luovutat hänet
minun hoiviini. Teetkö sen?»

Hyvin rohkeasti (mutta vapisten) Violet Verity oli luvannut. »Olkoon
menneeksi, setä, teen sen.»

Peijattu Violet Verity-raukka! Hänelle ei oltu hiiskuttu mitään meren
myrskyistä eikä aution saaren juonesta.

Hän tiesi ainoastaan sen, että Margaret vietäisiin väkisin
merimatkalle. Viimeisellä hetkellä hän auttoi minua säälimään kokoon
karkeatekoisia, välttämättömiä tarvekappaleita retkeä varten.

Hän tuskin tiedusti, minkä tähden varustauduttiin niin oudosti, kun
retkelle lähdettäisiin kahdensadan tonnin kantoisessa huvipurressa
_Sweetheart II:ssa_, jossa oli kaikki nykyaikaiset mukavuudet. Hän oli
katsellut, kun minä ja Margaret lähdimme purressa pidetyille kutsuille.
Hän oli myöntynyt eroamaan lapsestaan jäähyväisittä ollakseen
herättämättä tytössä epäluuloja.

Niin, hän oli niellyt tämän seitsemän kameelin voimaisen järjestelyn.

       *       *       *       *       *

Nyt, monia päiviä myöhemmin, saapuivat nämä Oddley-sääsket.

Heidän tulostaan käytiin ilmoittamassa.

»Ensimmäisen kerran koko tuttavuutemme aikana ovat he kysyneet madame
Verityä. Nyt sinun on tultava mukaani — tulethan — ja autettava minua
pitämään puoleni näille kahdelle...»



III


Rouva Verityn yksityisessä arkihuoneessa tapasimme kolmannenkin nuoren
vieraan.

Paitsi Cynthia Oddleyta (joka oli aistikas kuin harakka musta- ja
valkoviiruisessa puvussaan ja teki kolkon yksisilmäisen vaikutuksen,
koska hän käytti leveään mustan ja valkean kirjavaan nauhaan
kiinnitettyä mustaa monokkelia!) ja hänen veljeään Claudea (jonka
empiriliivinen puku sopi hänelle kuten harmaa suèdekäsine) oli siellä
vankempirakenteinen, punatukkainen Eric (jonka sukunimeä en koskaan
kuullut) yllään Roudin ja Giddyn liikkeestä tilattu golfasu ja lisäksi
nilkkoihin saakka pullottavat housut.

Mahdollisimman lyhyen tervehdyksen jälkeen kääntyivät kaikki kolme
rouva Verityn puoleen, tiedustaen: »Mitä oikeastaan tarkoittaa kaikki
tämä häly Peggystä?... Nuo alakerran verrattomat tomppelit väittivät
puhelimessa hänen lähteneen täältä!»

»Hän _on_ lähtenyt», myönsi Margaretin äiti.

Väitetään, etteivät nykyajan nuoret hämmästy mistään. Mutta ainakin
kolme heistä ällistyi sanattomiksi useiden sekuntien ajaksi.

»Lähtenyt? Ilman _meitä?»_ puhkesi Cynthia kummeksimaan. »Minne? Kenen
seurassa?»

»Hänen setänsä», vastasi Violet Verity (pystyssä päin ja purren
huultaan, joka pyrki vapisemaan), »vaati sitä. Hän — hän — hän
vei Margaretin pois luotamme... Lääkärin määräys... Senvuoksi hän
luonnollisesti vei hänet —»

_»Vei_ hänet?» Cynthiaa vieläkin epäilytti. »Miten on kukaan saattanut?»

»Vei hänet? Minne? Ja kuinka pitkäksi ajaksi?» sai suu auki
töllistelevä Claude sanotuksi.

»En tiedä. Tarkoitan, etten tarkalleen tiedä, kuinka kauas he —
heidän seurueensa matkustaa», vastasi Violet Verity levottomana,
mutta arvokkaana. Entinen koulutoverini piti puolensa. Sellainen
luonteenvastainen esiintyminen vaati varmaankin häneltä väkivaltaista
ponnistusta. Hän oli tämän Cynthian edessä menneen ajan herttaisinten
ja terveinten piirteiden hentona, hopeankirkkaana näytteenä. »Voin
ilmoittaa teille ainoastaan sen, että hän, kuten hän niin hartaasti
halusi tehdä, vei Margaretin pitkälle merimatkalle.»

Tyrmistyminen, pitkä äänettömyys.

Ensimmäisen äänen siinä huoneessa päästi henkivartija Eric.

»No niin! Samahan se meistä on, eikö olekin?» Ja hän naurahti.

Pidin punatukkaisesta pojasta niiden sanojen tähden. Oddleyt — en
voinut olla ajattelematta niin — suorastaan alensivat aikalaisiaan.
Ericit edustivat polvensa keskitasoa arvokkaasti.

Tarttuen pudonneeseen monokkeliinsa Cynthia puhkesi uudelleen
huudahtelemaan: _»Peggy?_ Peggy, joka vannoi mieluummin kuolevansa
kuin astuvansa jalallaan laivankannelle? Peggy ei olisi ikinä
alistunut vietäväksi sillä tavoin matkalle. Hän olisi ehdottomasti
_kieltäytynyt._ Onko tarkoituksenne — onko tarkoituksenne väittää, että
_Peggy lähti_?

(Lähti tosiaankin. Muistelin, millaisena olin viimeksi nähnyt
Margaretin; avuttomana ja tajuttomana, nujertuneena kajutan
pieluksille! Minun oli käännyttävä ikkunaan päin... Parveke oli
Promenadelle päin; siellä oli hilpeä näky: joulukuinen aurinko paistoi
herttaisesti, ja matkailijoita liikkui edestakaisin. Katselin autoja,
jotka kiitivät ohitse pitkinä ja välkkyvinä kuin kalat, vinhasti
sujahtelevia moottoripyöriä, joiden ohjaajien asu muistutti syvän meren
sukeltajia. Englantilaiset, amerikkalaiset, mannermaalaiset saattoi
erottaa toisistaan, vaikka heidän liikkuvat vartalonsa näyttävätkin
vain mehiläisen kokoisilta appelsiinipuiden reunustamilla kaduilla,
Euroopan taidokkaimmin järjestetyn rannikon palmujen, kupolien ja
lelumaisten rakennusten keskellä. Silmäilin ulos salatakseni nauruani.)

»Hän on joka tapauksessa poissa», jupisi Margaretin äiti.

»Jättikö hän kirjettä?... Eikö? Vai ei? Eikö hän jättänyt riviäkään
minulle?... Eikä Claudelle?... Miten se on mahdollista?»

»Luultavasti hän ei ehtinyt, Cynthia, lähtiessään —»

»_ No niin!_... Hän siis todella lähti? Tuon vanhan... herra Lloydin
seurassa?»

Katsahdin taakseni. Cynthian terävistä, poikamaisista, harkitsevista
kasvoista kuvastui monenlaisia mietteitä sen ällistyksen aallon
jälkeen, joka aluksi oli pyyhkäissyt ne ihan ilmeettömiksi. »Miksi»,
hän kummasteli, »piti Peggyn noudattaa _hänen_ tahtoaan? Peggyllähän on
omat varansa.»

Käsitin täydelleen, kuinka paljon neiti Oddley oli rakentanut
suunnitelmiaan sen pohjalle.

Veljeä kalvoi vilpitön tuska, eivätkä sen syyt olleet niin arvottomat.
Alakuloisena hän sopersi: »Olen laskenut päiviä. Laskenut päiviä,
milloin tapaan Peggyn taaskin. Aika tuntui niin kovin pitkältä. Minusta
on tuntunut —» Hän räpytteli silmiään, ravistaen kirkkaat pisarat
vaaleista silmäripsistään; ne tipahtivat hänen suipolle, nuorekkaalle
leualleen ja sitten hänen liiviensä V-muotoiselle, helmenharmaalle
aukeamalle korkeavyötäröisen takin käänteiden väliin. Hänen äänensä
vavahteli, kun hän lopetti: »Tuntunut kuin olisin kuollut!»

Hänen sisarensa ärähti: »Älä Jumalan tähden, Odds, esiinny noin
naurettavan narrimaisesti. Sinä tomppeli, eihän Peggy ole poistunut
mennäkseen naimisiin eikä eronnut meistä ikiajoiksi —»

»Milloin hän palaa?» tiedusti loordi Oddley, selvittäen kurkkuaan ja
niistäen nenäänsä pieneen, purppuran sinipunervaan batistiliinaan,
josta lehahti »le jaden» tuoksu.

»Milloin odotatte hänen palaavan, rouva Verity?»

Helläsydäminen rouva Verity aukaisi suunsa — sulkien sen jälleen. Herra
Lloyd oli ehdottanut, että Oddleyn perheen jäsenille ilmaistaisiin
Margaretin kuulumisista vain hyvin epätäydellinen hahmoittelu. »Hänen
suunnitelmansa ovat niin... niin epävarmat.»

»Minuun nähden on nyt kaikki varmaa... nimittäin mitä tulee
Kairon-matkaan», valitti Claude surkeasti. »En halua jatkaa matkaa
Egyptiin ilman Peggyä. Entä sinä, Cyn?»

»En minäkään», vastasi neiti Oddley lyhyesti (ja minä luulin arvaavani
syyn). »Olin miettinyt valmiiksi kaikenlaista... kenen kaikkien
hupaisten ihmisten kanssa seurustelisimme Semiramis-hotellissa; sanoin
Margaretille, että menisimme sinne emmekä Shepheardiin.» (Luulin
tietäväni, kuka olisi suorittanut laskut Semiramiissa.) »Nyt meidän
on kaiketi vain maleksittava tällä ikävällä rannikolla, kunnes saamme
tietää, mitä hän haluaa meidän tekevän —»

»Niin», virkkoi Eric, »aika ikävä teko, että Peggy jätti uskolliset
kumppaninsa hiiskumatta mitään! No niin, taidanpa vuokrata auton ja
pujahtaa Sardiniaan tai Korsikaan tai jonnekin muualle. Mitä sinä siitä
arvelet, Claude?»

»Minua ei haluta lähteä minnekään.»

»Claude — enkö saa tilata teille jotakin juotavaa?»

»Suuri kiitos, rouva Verity, minulle ei taida —»

»Mutta kyllä minulle», keskeytti Eric sama hymy huulillaan. »Paljoa
terveempi ajatus on juoda malja tytön matkan hauskuudeksi ja muuksi
hyväksi. Luultavasti meistä kaikista maistaisi 'sivuvaunun'-cocktail,
jos suvaitsette.»

»Soita kelloa, Eric!» komensi neiti Oddley mutkattomasti. Hänen
silmänsä, jota nyt ei enää peittänyt musta monokkeli, tähysti
edelleenkin Margaretin äitiä. Toistamiseen hän kysyi: »Kuinka pian
saamme tietoja Peggyltä?»

»En voi sitäkään sanoa. En tosiaankaan tiedä.»

»Mutta, rouva Verity — no, mihin hänelle sitten kirjoitetaan?»

Nyt alkoi Violet näyttää olevan pulassa. Tähän saakka olin saanut olla
pelkkänä kuuntelijana. Nyt vastasin hänen puolestaan.

»Miksi ei kirjoittaa Thomas Cookille? Teidän sijassanne minä
lähettäisin kirjeen Thomas Cookin osoitteella.»

Eric esitti varsin luonnollisen kysymyksen: »Thomas Cook — missä?»

»Riossa.» Mainitsin ensimmäisen mieleeni johtuneen ulkomaisen sataman.

»Riossa», valitti Claude, ja hänen leukansa painui juuri äsken pöydälle
tuotua cocktailtarjotinta kohti. »Mutta muistaakseni rouva Verity
kertoi herra Lloydin vieneen Peggyn retkelle Etelämerelle.»

»Niin kyllä», varmensi Eric (ääntäen sanat yalelais-oxfordilaiseen
tapaansa). »Rouva Verity puhui Etelämeren saarista. Mitä hyödyttää
kirjoittaa Margaretille Rioon?»

Mitä todellakaan, ajattelin.

»Teidän sijassanne kirjoittaisin Rioon», väitin kuitenkin varmasti.
»Jos kirjoitan Margaretille, niin osoitan kirjeen sinne.»

Ja otin kasvoille vakavan tätimäisen ilmeen, joka aina on luotettava
naamari.

Harvoin kuitenkaan on minuun luotu epäilevämpää katsetta kuin se,
joka tuikki neiti Oddleyn silmistä, kun hän pian senjälkeen sanoi
jäähyväiset ja meni hissiin Margaretin molempien toisten ymmällä
olevien ystävien seuraamana.

Olisipa kukaan heistä aavistanut, mitä todella oli tapahtunut ja mitä
vielä tapahtuisi!



IV


Tuskin oli kolmikko poistunut luotamme, kun arkihuoneen ovelle
koputettiin ja sisälle astui liveripukuinen _chasseur,_ tuoden minulle
sähkösanoman.

»Saanko?» (En ollut vielä ennättänyt vaihtaa Violetin kanssa sanaakaan
äsken päättyneestä välikohtauksesta.)

»Ole hyvä!... Nyt on kaikki kunnossa! Eihän sinun tarvitse lähteä
luotani ihan heti, eihän?»

»Ei. Nyt on kaikki hyvin.»

Taitoin sähkösanoman kokoon ja panin sen hyvin varovasti talteen.

Olin siitä lukenut:

 »Kaikki hyvin retki sujui suunnitelman mukaan Margaret nukkuu
 kuin lapsi lähettäkää posti kuten sovittu odottakaa lisätietoja
 sydämelliset terveiset Lloyd.»




IV luku

Kysymyksiä



I


Poistumme taaskin Rivieran rannikolta ja jätämme sinne siellä
tungeksivat kaiken maailman ihmiset etsimään cocktailin
tarjoilupaikkoja, ruokahalua kiihoittavia ryyppyjä. Jätämme Oddleyt
ikkunapöydän ääreen Ruhlin aurinkoisimpaan soppeen katselemaan ohi
meneviä argentiinalaisia seikkailijattaria, viittoilevia juutalaisia
miljoonamiehiä, huvikseen vetelehtiviä laiskottelijoita, joiden
vispilämäiset vartalot oli verhottu poikamaisiin muotinuken pukuihin
ja joiden himmeiden, pälyilevien silmien alla oli tumman sinipunaiset
puolikuut — jätämme heidät tarkkailemaan näitä ja pohtimaan Peggyn
arvoituksellisen salaperäistä (»sillä jotakin lemmon salaperäistä siinä
on») pakoa.

Palaamme sen tytön luokse, jonka ympärille koko tämä vyyhti on
kiedottu. Palaamme kaukaiselle ranta-kaistaleelle, jossa paloi nuotio,
häiritsemättömälle, päivänpaisteiselle, yksinäiselle poukamalle, jossa
hän istui, lausuen haaksirikkokumppanilleen:

»Herra Mount! Sanokaahan! Olemmeko ainoat ihmiset tällä saarella?»

»En vielä ole käynyt tarkastamassa koko saarta», vastasi nuori Mount.

Mitä muuta hän olisi voinut sanoa? Monista syistä alkoi hänestä olo
tuntua yhä tukalammalta. Paksukorkoisella kengällään hän tasoitteli
kivilohkareensa vieressä olevaa kuoppaiseksi potkittua hiekkaa. Ajan
voittaminen, se oli hänen tehtävänsä, arveli hän. Hän virkkoi: »En
tiedä, keitä tai mitä täällä saattaa olla. Ymmärrättehän — en ole
ennättänyt muuta kuin kävellä vähän matkaa puron vartta ylöspäin ja
tutkia tätä poukamaa sekä sitä, josta te tulitte, samoin kuin tuota
toista.» Keikauttaen tummaa päätään taaksepäin, hän nosti kättään
ärtyisesti, liikauttaen sitä tavallisesti niin ihailtavan hyvin
harjattuun, erinomaisesti hoidettuun, nyt joka suuntaan pörröttävään
tukkaansa päin. »Tällä rantaosalla näyttää olevan täydellinen sarja
näitä pikku lahdelmia —»

»Olemme saarella, emmekö ole?»

»Kyllä.» (Hän oli hyvillään siitä, että se ainakin oli totta.) »Tämä on
_saari_; se on varmaa, neiti Verity.»

»Entä setäni?»

»Neiti Verity, en tiedä — vakuutan juhlallisesti kunniasanallani, etten
tiedä. Kunpa Jumala soisi minun tietävän! Hän saattaa olla saarella.»
Ja samalla kun nämä lauseet sysäyksittäin lähtivät Mountin huulilta,
kiehui raivo hänen sydämessään.

II

Sillä nuori mies ajatteli tähän tapaan:

»Se vanha roisto. Ovela ilkimys. Ottaa minulta kunniasanan ja jättää
minut tällaiseen pulaan. Olisi parhaiksi hänelle, jos toitottaisin
julki koko hänen salajuonensa, jos puhuisin tytölle: _'Kuulkaahan nyt!
Kerron teille koko jutun. Teidät on peijattu tänne valheellisilla
tekosyillä. Viime yönä ei ollut sen pahempi myrsky kuin kaikkina
öinä kuluneella viikolla. Ette tekään, lapsi-poloinen, olisi uskonut
sitä, jollette olisi ollut niin sairaana päiväkausia. »Sweetheart
II» ei saanut vuotoa eikä uponnut meren pohjaan, kuten ette tekään
ole vajonnut. Ettekä liioin ole autiolla, yksinäisellä saarella.
Setänne mielestä teidän pitäisi olla sellaisella. Siihen hän tällä
tempullaan tähtäsi. Hän aikoo pitää teitä täällä, mutta en tiedä,
kuinka kauan. Joka tapauksessa se on hänen asiansa. Ainakin minä
luulin niin. Minulle uskoteltiin, ettei hän lähtisi luotanne heti
saatuaan teidät maihin. Otaksuin hänen jäävän tänne pitämään huolta
siitä, että pysyisitte tällä rautakappaleella ettekä lähtisi samoamaan
muualle, jolloin huomaisitte Ranskan rannikon olevan vajaan vuorokauden
pituisen laivamatkan päässä. Hän toi teidät maihin viime yönä, ja kun
tänä aamuna menin tapaamaan sitä ovelaa vintiötä, oli hän kadonnut
jätettyään minulle kirjeen, joka ei selittänyt mitään ja joka kiven
ympärille käärittynä oli laskettu pääni viereen_ —

— _Hän on mennyt tiehensä, rikkonut oman osansa sopimuksesta, ja niinpä
minäkin rikon osani_ —

— En voi tehdä sitä», päätti nuori Mount mielessään. »Tämä on
opetus minulle. Älä enää milloinkaan anna kellekään ihmiselle
sitoumusta, jonka nojalla hän voi vaatia sinua tekemään jotakin. Ovela
Lloyd-veitikka on ottanut liiankin runsaan korvauksen kaikesta, mitä
hän on tehnyt hyväkseni —

— Jättää minut tänne, kenties koko aamuksi tuon lemmon tytön seuraan —

— Mihin hän itse on joutunut? Lähtenyt tiehensä purrella — No niin,
otaksuttavasti hän palaa tunnin tai parin kuluttua. Sillä välin —

— Mitä minun on sanottava tytölle? Siinä kysymys.»



III


Alkaessaan uudelleen puhua hän tuijotti toisaalle vilkaisemattakaan
tytön sekava-ilmeisiin raitistuneihin kasvoihin.

»Neiti Verity, jos — jos olisin teidän sijassanne, en olisi kovin
hädissäni — Niin, ymmärrän kyllä, että sellaiset sanat kuulostavat
kummallisilta, kun otetaan huomioon, mitä on tapahtunut — tarkoitan,
kun otetaan huomioon ne olosuhteet, joissa olette. Mutta minulla on
aavistus — olisin valmis lyömään vetoa siitä, että herra Lloyd palaa
pian — ja näkee, että olemme syöneet koko aamiaisen.»

»Entä toiset? Merimiehet? Wallace?»

»En ole nähnyt pienintäkään jälkeä myöskään heistä. En merkkiäkään.
Mutta älkää olko liiaksi tuskissanne heidän tähtensä, neiti Verity —»

»En ole tuskissani, mutta minun täytyy saada kysyä teiltä, mitä
tiedätte. Se ei ole niin tuskastuttavaa kuin se, että kohtelisitte
minua, ikäänkuin olisin pikku lapsi», huomautti Margaret varsin
järkevästi — järkevämmin kuin Mount oli koskaan kuullut tuon lemmon
tytön sitä ennen puhuvan. »Pääsivätkö merimiehet purresta muihin
veneisiin? Silloinhan olisi toiveita heidän pelastumisestaan.»

»Kyllä, niin kyllä. On hyvät toiveet. _Sweetheart II:n_ veneet olivat —
ovat — mainiot.»

»Arveletteko, että heidän on varsin mahdollista pelastua jonnekin — tai
että heidät otetaan johonkin laivaan —»

»Niin, se on varsin mahdollista», vakuutti Mount. »Ikävä, että lainkaan
jouduimme eroon heistä.» Eikä Margaret aavistanut, että hän kiristeli
hampaitaan vastatessaan niin.

»Kuinkahan kauan meidän on oltava täällä? Mitä arvelette?» »Oltava?
Täällä?»

»Niin.» Margaretin heikossa äänessä oli järjetön, epäloogillinen,
odottamaton, todellista riemua uhkuva soinnahdus (oliko se
mahdollista), kun hän lausui sanat: »Täällä, täällä autiolla saarella.»

Salaisesti nuori Mount oli vimmoissaan. »Hän on niellyt sen. Hän on
kaivannut sitä. Siksipä hän on sen saanut. Kymmenentuhatta kirousta,
että minut on raahattu tänne yksin kestämään alkuvaivat!»

Tytölle hän virkkoi: »Jospa Jumala soisi minun arvata, kuinka kauaksi
meidän on — meidän on jäätävä tänne! Mutta mistäpä sen tietäisin?»

»Niin, ette kaiketikaan. Ette tietysti tiedä, missä olemme. Eikö
purrestakaan näkynyt mitään merkkiä?»

»Ei vähääkään, neiti Verity» (kolkosti).

»No niin. Sellaista sattuu», sanoi äkkiarvaamatta merimiehen tytär.

»Otaksuttavasti», lisäsi hän pian, tähyillen merelle, »otaksuttavasti
on nyt ainoana toivonamme, että meidät huomataan jostakin laivasta
ja meidät noudetaan sinne. Melkein ainahan niin käy, eikö totta?
Verrattain pian. Laivoja kai kulkee tämän saaren ohitse, jos se
kerran on siksi lähellä laivaväylää, että sen rannalla on kärsitty
haaksirikko? Muita laivoja menee ohitsemme, vai mitä?»

»Hyvä Jumala, niin! Ja —» Parahiksi hän malttoi mielensä eikä sanonut
erään tunnetun lentoaseman nimeä. »Varmastikin saapuu läheisyyteemme
piakkoin joku vene tai — tai joku sellainen», koetti hän lohduttaa
tyttöä. Margaret oli niin tyyni, ettei hän olisi uskonut sitä
mahdollisesti tuonnottain »Berkeleyssä» vietetyn illan jälkeen.

»Siihen saakka», virkkoi tyttö, »siihen saakka olemme täällä».

»Nähtävästi», myönsi Mount hienosti.

»Entä mitä meidän on teidän mielestänne paras tehdä?»

»Tehdä?»

Mount kumartui ottamaan raskaan puukappaleen, joka oli vierähtänyt
hänen nuotiostaan. Hän teki sen saadakseen miettimisaikaa ja
piilottaakseen kasvonsa, mutta se antoikin hänelle ajatuksen.

»Voisin alkaa vuoleksia paria haarukkaa, joilla syömme kalojamme
ensi kerralla», lausui hän — hyvillään siitä, että oli keksinyt
jotakin askartelua käsilleen. Toinen niistä sujahti ensin hänen
housuntaskuunsa, sitten hänen vyönsä lokeroihin.

»Veitseni —»

»Oi! Minulta», selitti Margaret, joka oli sen unohtanut, »se jäi
putouksen partaalle —»

Mount ponnahti pystyyn kävellen kalliolle hyvin ison koiran liikkumista
muistuttavaan, säyseän sievään tapaansa.

Harmissaan Margaret ajatteli, että mies olisi voinut kuunnella häntä
loppuun saakka ja vasta sitten mennä noutamaan kallisarvoista veistään.
Mutta samalla hän toivoi, ettei se olisi häneltä unohtunut.

Mount toi veitsen, otti puupalasen ja istuutui jälleen kävelleen
veistelemään. Hänen katseensa oli kiintynyt työhön, mutta hänen
äänessään oli Margaretista hieman luonnottomalta tuntuva soinnahdus,
kun hän sanoi: »Olipa onni, ettei veitsi jäänyt minulta purteen ja
että muistin ottaa tulitikkuja ja muutamia muita esineitä. Teidän
hytissänne oli joku tavaralipas tai jotakin sellaista, ja se sysättiin
veneeseenne. Vein sen pieneen luolaanne. Oliko teillä auttavan mukavaa
viime yönä?»

»Mukavaa? oli kaiketi. Nukuin nimittäin liian sikeästi tietääkseni
siitä mitään. Minulla on täytynyt olla mukavaa, eikö olekin? Saanko
jäädä sinne?»

»Jäädä sinne, neiti Verity?»

»Tarkoitin kysyä, saanko pitää sitä luolaa omanani, makuuhuoneenani?»

Hän oli niellyt sen. Hän oli niellyt koko ilveilyn, ihan kuten vanha
Lloyd-vekkuli oli arvellut. Ja hän, Mount, joka oli vanhukselle
väittänyt, ettei hän uskonut kykenevänsä suoriutumaan siitä, oli nyt
mukana siinä auttamassa ilveilyn jatkuvaa kehittämistä.

»Tietysti. Olkaa te suojaisimmassa paikassa, neiti Verity — kunnes
tapahtuu jotakin.»

»Niin.»

Haaksirikkoisen tytön valtasi tuskallinen tunne. »Suojaisessa» paikassa
oli nyt vain kallioholvi hänen päänsä päällä, hiekkaa hänen allaan ja
ympärillä tutkimatonta seutua!



IV


Hän ajatteli Hill-katua.

Omaa asuntoaan — sen kimmoisia vuoteita! Sen pehmeitä, nauhareunaisia
peitehuopia, paksuja, haahkanuntuvilla täytettyjä patjoja! Sen
kaksinkertaisia ikkunoita ja niiden paksuja verhoja, jotka estivät
Lontoon talven henkäykset tuntumasta.

Kaukana Lontoossa vallitsi kaduilla kostea ja sumuinen kylmyys,
muuttaen ihmiset väriseviksi, märiksi vaatemytyiksi. Tälläkin hetkellä
tarjoili kadunkulmassa värjöttävä, mustahattuinen kukkienmyyjätär
kaupaksi orjantappuroita ja misteleitä sekä Etelä-Ranskasta
karkoitettuja kukkia — neilikoita ja ensimmäisiä mimosia. Raskaasti
liikkuvien moottoriomnibussien seinät olivat täynnä myymälöiden komeita
joulumyynti-ilmoituksia.

Kaikki se oli hirveän kaukana! Tuntui samanlaiselta kuin jonkun
toisen taivaankappaleen ajatteleminen... täällä, tässä lämpöisessä
päivänpaisteessa, näissä virkistävissä, mutta leudoissa tuulahduksissa.



V


Mutta Lontoon ajatteleminen johti jälleen hänen mieleensä, kuka hän oli.

Hän rypisti hieman otsaansa totuttuun ylimielisen tyytymättömään
tapaansa ja loi ikävystyneen, raukean katseen haaksirikkotoveriinsa.
Vastahakoisesti hän myönsi: »No niin, jos se on mukavin paikka, niin
minun kaiketi lienee paras olla siellä —»

»Hyvä», virkkoi Mount, pakottaen kasvonsa pysymään vakavina. Sillä
vaikka hän olikin vimmaisen harmistunut herra Lloydiin, tunkeutui
tilanteen julma leikillisyys kuitenkin hänen huumorintajuntaansa. Koska
hänen ilmeisesti oli oltava leikin ohjaajana tunti tai pari, saattoi
hän yhtä hyvin näytellä osaansa kunnollisesti.

»Juuri niin, neiti Verity, sen luolan on niin sanoaksemme oltava
teidän huoneenne. Tämän poukaman, jossa on nuotio ja vettä, tulee olla
yhteinen arkihuoneemme. Minun lienee hoidettava tulta niin, että se
pysyy vireillä yölläkin. Se on nykyhetken tärkein tehtävä; tuli on
säilytettävä kytemässä.»

»Tietysti. Sen minäkin tiesin. Ja kohdakkoin te tietenkin laitatte ison
keon sytyttääksemme loimuavan merkkivalkean —»

»Mitä —»

»Loimuavan merkkivalkean, luonnollisesti. Kiinnittääksemme itseemme ohi
menevien alusten huomion.»

»Niin — tietysti», vastasi Mount veisteltyään sekunnin ajan uutterasti
puupalastaan. Mitä hyvänsä, kunhan vain ei olisi pakko pohtia asioita —
ennen kuin vanhus saapuisi ja selittäisi, mitä alettaisiin pohtia.

»Oikeastaan voisimme nyt jo alkaa yhdessä koota lisää polttopuita.»

Margaret nousi pystyyn, silmäili ympärilleen ja näytti tosiaankin
olevan valmis keräämään risuja.

Mount huomautti: »Tässä poukamassa on vain hyvin vähän poltettavaa.
Pienillä oksilla ja sirpaleilla ei voida pitää vireillä kovinkaan
komeata roihua. Täällä oli ainoastaan kaksi isoa kapulaa, ja ne
paloivat aamiaisen aikana. Nyt arvelen, että minun olisi paras lähteä
luotanne.»

»Lähteä luotani.»

»Ei pitkäksi aikaa, enkä loittone etäälle, sen lupaan. En voi mennä
kauas», sanoi nuori mies, taaskin salaa kiristellen hampaitaan. »Minun
olisi parasta kavuta tuonne kalliolle — hm — tarkastamaan, onko siellä
polttopuita, ja yleensä silmäilemään ympärillemme.»

Mielessään hän päätti mennä Lloydia vastaan, kun tämä vanha vintiö
saapuisi, ja puhua hänelle suunsa puhtaaksi, ennen kuin ukko menisi
lemmon kiusallisen, mutta harhaanjohdetun tyttösukulaisensa luokse.

»Minä tulen mukaanne, herra Mount.»

»Ette saa tulla. Emme saa molemmat lähteä —»

»Miksi emme?»'

»Koska» (kirkas ajatus) »jonkun on jäätävä nuotiota valvomaan. Jollette
pahastu, neiti Verity, on teidän pysyttävä täällä. Ja», lisäsi hän
hyvin huolissaan, »älkää poistuko tästä poukamasta muualle kuin
tuonne oikeanpuoliseen!» Sillä vanha ilkimys oli joku aika sitten
määrännyt tytölle tämän liikkuma-alan. »Luvatkaa, ettette poistu näiltä
rantakaistaleilta, ennen kuin tulen takaisin! Lupaattehan sen?»

»Lupaan», vakuutti Margaret, ja hänen äänensä oli samanlainen kuin
lapsen, joka kunniasanallaan sitoutuu pysymään puutarhaportin
sisäpuolella.

»Hän on ihan lapsi», mietti nuori mies vimmoissaan astellessaan kaihon
juurella olevien kivilohkareiden sekaan rinteen loivimmalle kohdalle.
»Mutta hitto soikoon, jos minut on tehty lapsenhoitajaksi...»

Katseleva Margaret näki paitaan ja housuihin puetun kookkaan miehen
keveästi kiipeävän kivi järkäleiden ja matalien pensaiden välitse ja
kallion laella tummana kuvastuvan sinistä taivasta vasten.

Sitten mies katosi näkyvistä.

»Hän ei edes heiluttanut kättään», ajatteli Margaret. »Vähätpä siitä!
On varsin mukavaa olla taaskin yksin... Mitäs nyt teen?»




V luku

Edenin toinen puoli



I


Margaretin päässä pyöri muistoja kaikesta siitä, mitä hän oli kuullut
tai lukenut »autioille saarille joutuneista ihmisistä».

Nämä ihmiset tuntuivat yhtä mittaa _puuhaavan_ jotakin. He rakensivat.
Muokkasivat viljelyksiä. Valmistivat jousia ja nuolia. Kalastivat.
Kokosivat syötäviä hedelmiä. Pyydystivät lintuja ja pieniä kauriita.
Muokkasivat taljoja auringon paisteessa. Heti he alkoivat. Heti he
alkoivat kehittää omaa kulttuuriaan villissä ympäristössään.

Liikakulttuurin turmelema, ultrauudenaikainen Margaret alkoi vasta nyt
tajuta, kuinka ihailtavan työteliäitä, keinokkaita, kuinka eteviä ne
haaksirikkoiset olivat olleet.

»_Minunkin_ pitäisi tehdä jotakin —»

Lapsuusaikanaan hänet oli varsin usein jätetty yksin rannalle. Nyt hän
kävi jälleen käsiksi senaikaisiin lapsenhommiinsa.

Ensin oli etsittävä litteä kivi — sitten kaivettava hiekkaan kuoppa
aamiaisen ainoiden tähteiden, vähäisten kalanruotojen hautaamista
varten. Sekin oli kauan sitten menneiltä ajoilta jäänyt muisto; hänen
äitinsä oli opettanut hänelle, kuinka tavattoman ajattelematonta
oli viskellä voileipien käärepapereita maahan rumentamaan kaunista
ympäristöä.

Nyt hän hautasi jätteet yhtä huolellisesti kuin olisi ollut
kahdentoista ikäinen; hän taputti hiekan tasaiseksi kuopan kohdalle...
perin vähäpätöinen yksityiskohta — mutta sekin tuntui kuuluvan
siihen vakavaan tilanteeseen, johon hän nyt (kuten hän luuli) oli
joutunut. Otettu laivaan kuin vastoin tahtoaan pestattu merimies!
Haaksirikkoutunut! Jätetty autiolle rannalle! Ilman muita vaatteita
kuin nämä oudot tamineet hänen yllään olleen hataran leningin verhona!
Yksin, seuranaan vain yksi ainoa henkilö! Ilman pienintäkään vihiä,
miten muiden oli käynyt! Tietämättä, mistä saisi seuraavan aterian!
Melkein ilman suojaa, johon päänsä kallistaisi! — Mutta eniten
kummastutti häntä se tavaton seikka, että vaikka hänen _olisi pitänyt_
olla huumautunut surkean tilansa aiheuttamasta sielunhädästä — vaikka
hänen olisi pitänyt tuntea kuolemantuskaa, hän — mikä ihme! — ei sitä
tuntenut.

Aurinko paahtoi yhä lämpimämmin. Hänen hiuksiaan liehuttava tuuli valoi
häneen uutta elämänhalua.

Se oli uskomatonta, mutta hänet valtasi voimakkaana tunne: _»En koskaan
ole onneton tällä saarella!»_



II


Mutta jos kohta hänen ei tarvinnut tulla onnettomaksi, sai hän pian
tuntea olonsa koko laiha epämukavaksi.

Vain aamun alkuhetkinä innostutti häntä uutuuden viehätys, ja hän hyöri
yksinäisellä rantakaistaleella, uurastaen kuin mehiläiset ensimmäisenä
aurinkoisena päivänä. Hän oli aina liikkeessä, kyyristeli, keräsi
risuja, aaltojen ajamia oksia, kaikenlaisia puupalasia. Hän kasasi ne
sen punertavan kivilohkareen viereen, jolle nuori Mount oli laskenut
keskeneräisen haarukantekeleensä, kooten niitä kokonaisen läjän.

Ylpeänä tämä tyttö, joka yhdeksään vuoteen ei ohut pannut rikkaa
ristiin, katseli nyt kättensä työtä! Kohdakkoin hän keräisi myöskin
kasan meriruohoa liekkien vaimentamista varten. Välillä hän lisäsi
puita litteiden, savuttaneiden liesikivien välissä palavaan tuleen
ja kyykötteli, lämmitellen käsiään sen hivelevässä hehkussa. Hyvillä
mielin ja huvitettuna hän ajatteli, kuinka nuori mies palatessaan
hämmästyisi!

Vihdoin Mount palasi; siitä oli merkkinä se, että kallion rinnettä
alaspäin liukui nykäyksittäin kaksi oksaa, jotka näyttivät liikkuvan
»itsestään». Niitä raahaava mies oli melkein kokonaan lehvien peitossa.
Kahisevan, huojuvan taakkansa alla hän ponnisteli eteenpäin kivien
välitse kuumassa auringonpaisteessa. Päästyään tasaiselle maalle hän
kiskoi oksia pitkin hietikkoa.

Puolenkymmenen askeleen päässä nuotiosta hän pudotti taakkansa maahan,
oikaisihe, murahti ja pyyhkäisi kyynärvarrellaan hiestä kimaltelevaa
otsaansa.

Margaret, josta ruumiillinen työ oli niin kovin outoa, ei kyennyt
ajattelemaan muuta kuin omia saavutuksiaan. Ylpeänä hän kutsui toista
katsomaan ja osoitti vähäisiä risukasojaan. Häntä kummastutti, että
hiestynyt ja hengästynyt Mount loi niihin vain nopean vilkaisun. »Sepä
hyvä! Olettepa koonnut aikamoisen läjän!»

(Tuo nuori mies esiintyisi kohteliaasti ankaran maanjäristyksenkin
aikana.)

»Mutta pelkäänpä, ymmärrättehän, ettei noilla päästäisi kovin pitkälle
yöllä —»

_»Eikö?»_

(Vaikka Margaret oli raatanut tuntikausia!). »Niin luulen... Minun on
noudettava lisää tällaisia oksia», sanoi Mount. »Kiskoin niitä irti
niin paljon kuin jaksoin.»

»Mistä?»

»Tuolla on jonkunlainen lehto noin parinsadan metrin päässä kallion
laella.»

»Sitten minä tietysti tulen avuksenne», ehdotti tyttö aloittelijain
innokkaaseen tapaan, »kiskomaan niitä tänne alas».

Se olisi tietenkin hyvä, tuumi Mount; siihen kuluisi aika, eikä hänen
tarvitsisi lörpötellä tytölle... Pyyhkäisten uudelleen otsaansa hän
silmäili epäillen tytön hentoa, liian nopeasti kasvanutta vartaloa. »En
tiedä, jaksatteko te, neiti Verity.»

»Jaksanko? Miksi ihmeessä en jaksaisi?»

Miksi tosiaan piti tämän miehen pitää häntä houkkiona — heikkona,
velttona, taakkana? Kuvitteliko Mount, ettei hän pystynyt _mihinkään_
autiolla saarella? Margaretin sydämen sisimmässä kuiski kauan uinunut
vaisto: »_Sinun on noustava tilanteen tasalle... käyttäydyttävä hyvin
sekä vaikeuksissa että vaaroissa. Olet merimiehen tytär_.»

Hän katsahti nuoren miehen kasvoihin. Ne olivat hieman punehtuneet, ja
pisamat näkyivät nyt selvästi.

Nyt Margaret pani merkille, että hän oli huolestuneempi kuin ennen.

Hän kysyi nopeasti: »Onko tapahtunut jotakin? Jotakin _pahempaa?»_

»Ei, ei mitään... Sehän juuri — ei kerrassaan mitään, neiti Verity.»

»Minusta tuntuu, että olette hyvin kiusaantunut.»

»Se on varsin luonnollista, eikö olekin?»

»Kyllä, tietysti. Mutta siinä ei ole kaikki. Luullakseni —»

»Mitä?»

»Luullakseni te toivoisitte hartaasti, että haaksirikossa olisi
joutunut kanssanne rannalle setäni tai Wallace tahi joku merimies, kuka
hyvänsä muu, mutta en minä. Niin, ettekö toivoisi?»

»No —»

»Niin juuri. Niin toivotte. Vain sentähden, että olen tyttö», jatkoi
Margaret, silmäillen häntä vihaisesti, mutta ei kärtyisesti kuten
aikaisemmin. »Arvelette, etten kelpaa kerrassaan mihinkään täällä
autiolla saarella. Luulette, etten pysty tekemään mitään? Otaksutteko,
etten milloinkaan auttanut isääni virittämään nuotiota? Mutta minäpä
tiedän aika paljon näistä seikoista. Meidän on koottava valtavan iso
kasa polttopuita.

Lähdetään!»



III


Edenistä häädetty Eva oli otaksuttavasti ensimmäinen nainen, joka
totteli naisia kannustavaa kiihoitinta — vaihtelunhalua. Aatami,
ensimmäinen vanhoillinen, lienee pahoilla mielin silmäillyt taakseen,
viehättävään laiskojen puutarhaan, jossa työt tekivät itse itsensä
— _siihen paikkaan, jonka hän oli aina tuntenut_. Mutta saattaa
kuvitella, minkälaisin silmin Eva kiihkeän uteliaana katseli Edenin
ulkopuolelle!

Samoin Margaret ollessaan ensimmäistä iltapäiväänsä saarella.

Olisipa perin hupaista todistaa tälle tuskaisen huolestuneelle
miehelle, että hän kykenisi auttamaan työssä, että hänkin kykenisi
osaltaan suoriutumaan pulmista. Hän nautti kavutessaan ensi kerran
kalliolle, punaisten kivijärkäleiden ohitse, harmaiden möhkäleiden ja
pensaiden sekaan ja taaskin pois sieltä. Yhä ylemmäksi — kunnes he
näkivät lehdon ja sen takana olevat kivet ja harmaat kalliot, jotka
auringonpaisteessa hohtivat melkein helmenvalkoisilta niin kauaksi kuin
Margaret erotti saartaan... Ponnistellen eteenpäin kiskomalla pensaita
hän haisteli tuoksua, joka oli jäänyt hänen kämmeneensä, kun hän oli
tarttunut erääseen kasviin (joka oli yhtä iso kuin huvilan portilla
kasvava marunapensas).

»Mikä kasvi tämä on?... Täällä tuoksuaa niin suloiselta kaikki, mitä
poljetaan jalkojen alle! Parempaa — paljoa parempaa kuin _Après la
Pluie_... Mutta tässä on niin tuttu tuoksu. Muistuttaa, jostakin, mitä
olen _maistanut_. Mikä se on... miksi sitä nimitetään, herra Mount?»

Nuori Mount valitti, ettei hän juuri tuntenut kasvien nimiä. Hän oli
ollut lausumaisillaan sanan »vermouth», mutta eihän »vermouth» ole
troopillinen kasvi, eikä hän saanut antaa tuolle lemmon tytölle aihetta
esittää lisää kiusallisia kysymyksiä. Niinpä hän joudutti askeliaan —
ja läähättäen, hengittäen keuhkojensa sellaisilla osilla, joiden ei
ollut tarvinnut toimia pitkiin aikoihin, Margaret kiipesi jälessä,
vetäen sieraimiinsa auringon lämmittämän, aromaattisen, hänen polviinsa
takertuvan tiheikön tuoksun.

»Tästä varmaankin johtuu, että saaren sisäosista puhaltava tuuli
tuoksuaa — niin suloiselta.»

»Niin kai», myönsi Mount.

Tuskastunut nuori mies välitti vähät siitä, mille mikin lemusi. Hän oli
vimmaisen harmissaan ja kärsimätön, ja hänen oli pidettävä se salassa.

Kuinka pitkäksi ajaksi aikoi se vanha veitikka jättää hänet tänne tuon
lemmon tytön seuraksi, joka uskoi, että he kaksi olivat viimeinen
Robinson Crusoe-pari — ja joka oli pidettävä siinä uskossa?

Hän oli antanut sanansa... Empimättä hän oli antanut sanansa vanhalle
Lloydille... Ja tämänaamuisessa kirjeessä Lloyd-vanhus oli lausunut:

»Uskon M:n Teidän huostaanne siihen saakka, kunnes palaan. Aika on
epävarma. Pitäkää kaikki salassa, kuten on sovittu!»

»_Kuten on sovittu_»... Vanhan vintiön mielilauseita. Mountin oli
sopeuduttava siihen — sallittava vierellään rinnettä myöten kipuavan
tyttösen kuvitella — niin, kaikkea, mitä kuvitteli. Hän ei voisi jättää
tyttöä tunniksikaan — vaikkapa he kahdessa tunnissa ennättäisivätkin
perin mieluisten ihmisten pariin.

Täällä he nyt olivat, hyljättyinä omin voimin ponnistelemaan saadakseen
ravintoa ja lämpöä, yhtä varmasti kuin olisivat maailman toisella
äärellä.

»Niinpä niin», mietti Margaret, hilliten toistaiseksi raivoaan.
»Antaa mennä vain!»... Ja kun Mount ja hän saapuivat kallion laella
olevalle, rosoiselle, luonnon luomalla pengermälle ja siellä kasvavaan
eukalyptus-, rautatammi- ja öljypuulehtoon, syventyi edellinen osaansa
ja huudahti vakuuttavasti pahoittelevansa, ettei hänen veitsensä ollut
hieman vankempi ja että sen terän katkeaminen olisi tuhoisa onnettomuus.

»Luonnollisesti», jupisi Margaret tosissaan. »Ainoa vehje, jolla voimme
perata kalojamme ja vuoleksia mitään!»

»Aion kiivetä tuonne», ilmoitti Mount, mitaten katseellaan, kuinka
korkealla oli seuraava oksa, jonka hän mieli katkaista. »Nakerran sitä
puoliväliin saakka ja käyn sitten riippumaan siihen, joten painoni
murtaa sen. Jos suvaitsette vain siirtyä syrjään, neiti Verity —»

Neiti Verity astui nopeasti sivulle pensaikkoon ja jäi katsomaan miehen
puuhia.



IV


Niin, ihastuneena hän katseli, kun nuori mies kiipesi lähimpään
eukalyptuspuuhun, saavutti oksan, heilautti pitkän jalkansa sille,
siirtyi mukavampaan asentoon ja alkoi vuolla veitsellään. Mies huojui
ja ponnisteli. Räsähdys! ... Lisää kahinaa ja räiskettä, ja lehväinen
oksa katkesi. Pudotessaan se kiskaisi rungosta pitkän kaistaleen
kuorta, jättäen valkean jäljen. Mount tipahti selälleen pensaikkoon.
Noustuaan pystyyn hän ravisti itseään ja nyökäytti hieman päätään.
Huomaamattaan murahtaen hän kiersi oksan lopullisesti irti rungosta,
vetäisi sen erilleen ja viskasi sen syrjään.

»Hän on hyvin vahva», mietti tarkkaileva Margaret.

Koska hän ei ollut vuosikausiin luonut kehenkään mieheen muuta kuin
pikaisen, raukean, näkemättömän silmäyksen, ansainnee kenties mainita,
minkälaisen vaikutuksen häneen teki tämä olento, joka (myöhemmin niin
loisteliaana vierassaleissa) nyt liikkui niin päättävänä, hiestyneenä,
hengittäen syvään, ponnistellen puun kimpussa, mutta selviytyen
siitä yhtä hyvin kuin Margaret voimiaan jännittäen selviytyi syvälle
juurtuneesta voikukasta...

       *       *       *       *       *

Kun Eva ensi kerran näki Aatamin otsa hiessä kamppailevan luonnonvoimia
vastaan, näytti mies hänestä silloin mahdollisesti paremmin katsomisen
arvoiselta kuin vetelehtiessään paratiisin puutarhassa hänen vierellään.

Komeiden nuorten miesten näkeminen ei kyllä ollut Margaretille mikään
uutuus. Eikö hän ollut elänyt sellaisten olentojen ympäröimänä? Mutta
kuinka paljon hän oli kiinnittänyt huomiota siihen, millaisilta
oikeastaan näyttivät nuo henkivartijat, jotka panivat autoja käyntiin,
kantoivat päällystakkeja, aukoivat ovia, tarjoilivat hänelle ohjelmia?
Hänen päähänsä ei ollut kertaakaan pälkähtänyt arvostelevasti katsella
näiden huomaavan kohteliaiden nuorukaisten pituutta, liikkeitä ja
eleitä. »En ole koskaan pannut merkille, miltä miehet _näyttävät»_,
oli hän tunnustanut Cynthia Oddleyn huudahdettua: »Miehet _ovat_ niin
kamalannäköisiä!»

       *       *       *       *       *

Onko se katsantotapa leviämässä? Tytöt sanovat: »Ei ole väliä, miltä
_sulhanen näyttää_, vai onko?» (Olen itse kuullut tyttöjen lausuvan
tällaisen enteellisen huomautuksen.) »Kunhan vain »morsian on kaunis».
Hyvin nuoret tytöt mieltyvät hauskannäköisiin koulutovereihinsa.
Kouluaikoina se on varsin luonnollista — mutta onko se hyvä merkki,
että he toisen vuosikymmenensä lopulla ja kolmannen alussa eivät pidä
miehiä katsomisen arvoisina (kuten Margaret ei pitänyt)? Kaikkien
kauneusihanteiden kiinnittäminen _ainoastaan_ naiskauneuteen on
yksipuolista. Jotkut tytöt kannattavat sitä. Heistä miehet muuttuvat
yhä vähäarvoisemmiksi. Jo nyt miehet ovat heistä äärettömän paljon
mitättömämpiä kuin näyte-ikkunat, joihin on levitetty houkuttelema
kankaita ja viehkeän pehmeitä turkiksia. Pian miehet ovat muutamien
tyttöjen silmissä pelkkiä kiinteitä, pitkulaisia ainemöhkäleitä,
jotka vaativat niin ja niin suuren tilan ja pimittävät niin ja niin
paljon auringonpaistetta. Miehet, jotka eivät jaksa käsittää tyttöjen
näennäisen mielenkiinnon somien, alituisten väreiden takana piilevää,
tympeän syvää välinpitämättömyyttä! Se ei ole hyvä merkki! Kenen on
vika?

Osaksi ovat kenties syynä miesten jokapäiväiset puvut, jotka tekevät
heidät niin epäselvän himmeiksi: tasoittavat muodot, mullanvärit,
painostava harmaa, ukkospilvensininen, joita he mielellään käyttävät...
Se on myöskin kostoa muuttumattomasta mustasta ja valkeasta asusta,
joka kärsii tappion naisten uljastelevien, moniväristen iltapukujen
rinnalla (sillä rakkausasioissakin tahtovat naiset loistaa)... Osaksi
lienee vikana se, etteivät naiset näe miehiä edullisimmalta puolelta,
silloin kun nämä ovat reippaassa liikkeessä, kyllin usein muualla
kuin leikki- ja urheilukentillä. Ne ovat miesten tenhovoiman ja
arvon viimeiset suojapaikat. Siitä naisten »joukkueille» osoittama
ihailu. Siitä »lukuisat hyvin puetut naiset katsojien joukossa», kuten
kilpailuselostuksissa mainitaan.

Margaretin koko ajan tarkkaillessa nuorta Mountia hänessä heräsi
kokonaan uusi kunnioituksentunne miehen voimaa kohtaan. Mutta
vain alitajuisesti hän silloin näki, kuinka miellyttävä Mount oli
karkeassa asussaan ja kuinka paljoa nuoremman näköinen hän nyt oli,
koska hänen tukkansa oli pörröllään, hänen vaaleaihoiset poskensa
olivat punehtuneet ja hänen kasvoillaan oli sekä aivoja että ruumista
askarruttavassa työssä olevan miehen ilme. Tietoisesti hän vain
ajatteli, että Mount oli väkevä, nopea, kätevä ja osasi hyvin suoriutua
näistä ulkoilmapuuhista. Odottaessaan hän vain ihmetteli, mitä hän
olisi tehnyt, jos hän olisi joutunut tänne ihan yksin ilman tätä miestä.

Kammottava ajatus... Vaistomaisesti hän sen pakotuksesta astui askeleen
työskentelevään mieheen päin.



V


Pian Mount kääntyi, luoden silmäyksen aurinkoiseen, hyvätuoksuiseen
maisemaan. »Se riittää. Meidän ei ole viisasta olla kovin kauan poissa
nuotioltamme. Nyt kuljetamme nämä sinne alas. Jos nyt haluatte tarttua
kiinni tähän —»

Tottelevaisesti Margaret kävi käsiksi oksaan. He ponnistelivat rinnettä
alaspäin, kiskoen ratisevia oksia, jotka silloin tällöin takertuivat
kivien teräviin särmiin. Tuontuostakin heidän jalkansa luiskahtelivat,
kun sattui vähäisiä maanvieremiä. Rinnettä myöten he raahasivat raskaat
taakkansa nuotiopoukamalle — Mount ja lemmon tyttö.

Rantakaistaleelle saavuttuaan he heittivät kantamuksensa maahan,
kohensivat tulta ja palasivat kalliolle. Kaksi, kolme kertaa he tekivät
saman retken, ja joka kerralla he kävivät yhä harvasanaisemmiksi.
Mountilla oli yllin kyllin ajateltavaa. Margaret taas sai pinnistää
voimiaan estääkseen nuoren miehen huomaamasta, että vaikka hän olikin
aloittanut iltapäiväisen uurastuksen järkähtämättömän päättävänä, hänen
sisunsa alkoi pettää...



VI


Ennen kuin tuomitsette tyttöä ankarasti, ajatelkaa, millaista hänen
elämänsä viime vuosina oli ollut, kuinka heikot ja veltot hänen liian
nopeasti kasvaneen, liian vähän harjoitellun, joutilaan ruumiinsa
lihakset olivat. Ainoa hänen tuntemansa ruumiillinen puuha oli ollut
tanssi, eikä tämä puuha kysynyt tanssilihaksia. Hänen jalkansa
heltyivät, ja hän väsyi; hänen selkänsä tuntui katkeavan. Hän kapusi
kalliolle ja raahasi sieltä oksia, jotka kävivät yhä painavammiksi,
ja viimeisen hakumatkan jälkeen tuntuivat hänen raajansakin liian
raskailta nosteltaviksi ja liian epävarmoilta hänen hallittavikseen.

Hänen sydämensä jyskytti. Hänen kasvoillaan virtasi hiki. Hän puri
hammasta jaksaakseen olla ähkymättä...

Ei ollut kovin kauan siitä, kun oli tilattu auto viemään neiti
Verityä hotellista saman bulevardin varrella, vain kivenheiton päässä
olevaan muotiliikkeeseen, odottamaan kaksi tuntia ja sitten viemään
hänet takaisin. Mutta hervoton neiti Verity, jonka oma se Rolls-auto
oli ja joka valitsi hattuja tukuttain puhumattakaan hinnasta, oli
myöhäisempi kehitysmuoto kuin tanakka pieni Margaret, joka oli kaivanut
sokeriherne-penkkien ojia sussexilaisessa puutarhassa. Me kasvamme
juuristamme. Palaudumme alkuumme. Hämmästyttävän nopeasti alkoi
Margaret Verity saada takaisin perityn, terveen, reippaan rohkeutensa
ja sitkeytensä.

Niinpä hän hammasta purren kiskoi oksaansa rinnettä myöten. Hän raahasi
sen kasalle saakka ja vasta sitten sen pudotti. Mutta hän pudotti sen
niin äkkiä, että nuori Mount, joka parhaillaan nosti omaa oksaansa
läjälle, pyörähti kiivaasti ympäri.

Tyrmistyneenä hän huudahti: »Hyvä Jumala! Tehän olette ihan
nääntynyt... Voi! —»




VI luku

Tekoveli



I


Tyttö piti päänsä uljaasti pystyssä vastatessaan, ettei häntä mikään
vaivannut ja että hän hieman levähdettyään jaksaisi alkaa uudelleen.

Mutta sitten hänen päänsä nuokahti. Koko hänen nuorekas vartalonsa
vaipui hietikkoon kuin Mountin äsken katkaisemat oksat. Hän tuskin
tiesi, mitä tapahtui, vain tuntien vankan, lämpöisen, paidanhihan
peittämän käsivarren kiertyvän ympärilleen. Oli niin viihtyisän
turvallista, kun hän tunsi ihmisruumiin lämpimän kosketuksen
matalasointuisen äänen rauhallisesti lausuessa: »Ei mitään hätää.
Teidän työnne on lopussa, neiti Verity. Nyt vien teidät luolaanne.
Lähdetään —»

Hän vei tytön kalliosolan läpi poukamalle, jossa hän oli avannut
silmänsä ikuisuudelta tuntuvaa kokemusjaksoa aikaisemmin. Taaskin
oli Margaret menettänyt koko ajantajuntansa. Hän olisi heti paikalla
voinut vaipua uneen kävellessään niitä muutamia askelia. Hänen silmänsä
painuivat umpeen; hänen oli väkisin aukaistava ne jälleen, suunnattava
ne Mountih kasvoihin...

Hän oli juuri parhaiksi hereillä nähdäkseen miehen hymyilevän
(rohkaisevasti, hellästi) heidän saapuessaan luolaan.

»Istukaa hetkinen!» Mount polvistui ja kaivoi hiekkaan pienen kuopan.
Margaret ei vielä silloin käsittänyt, että se oli leirielämään
tottuneiden käyttämä lonkansija. Silmäluomiensa pyrkiessä ummistumaan
hän tarkkaili Mountia. Persikan- ja ambrankirjava auringonlasku loi
hiekkaan loistavan hohteen ja muutti nuoren miehen hartioita ja
selkää peittävän paidan tavallisesti valkean värin mitä pehmeimmän
ruusunkarvaiseksi.

»Teillä sietäisi olla takki yllänne», mutisi Margaret. »_Teidän_
pitäisi vetää yllenne se autovaippa —»

Se kuulosti tavalliselta huomautukselta. Mahdollisesti se tuntui
sellaiselta Mountistakin. Mutta se oli käänteen merkki, koska tyttö
nyt ensi kerran Sussexista lähdettyään ajatteli ensiksi jonkun toisen
mukavuutta.

»Minulla ei ole hätääkään. Minulla on lämmin takki. Niin, ihan totta.
Minulla on. Nukun se ylläni. Eikä täällä ole missään nimessä kylmä,
ei yölläkään. On ikäänkuin kaitselmuksen huolenpitoa, eikö olekin,
tällainen sää? Ja nyt käärin teidät kuin pikku lapsen —»

Hän puhui kuten mies haastellessaan sairaalle pienokaiselle. Jotkut
miehet ovat yhtä helliä pienoisille lapsille ja kivuloisille naisille
kuin toiset mielieläimilleen.

»— Kuin pikku lapsen tähän. Muuten, neiti Verity, ettekö sattumalta
viime yönä tunnustellut vaippani taskuja?»

»Oliko se siis teidän vaippanne?»

»Ettekö tunnustellut sen taskuja? Vai ette? No niin, katsokaa tätä!»

Kädessään (joka oli viheriänä puiden homeesta ja mustana savusta) hän
ojensi siniseen paperiin kiedottua kääröä.

»Suklaata?» Oli luonnollista, että lapsi-poloinen (Mountin ajatuksista
oli sillä hetkellä häipynyt »lemmon tyttö») oli taaskin nälissään.
»Suklaata!»

»Ja joitakuita vesikorppuja.»

»Armias taivas, niinkö?» huudahti Margaret ahneen kiihkeästi.
»Minä luulin — luulin meidän, kuten monien ihmisten, saavan tyytyä
säännöstelyyn, syömään vain yhden aterian päivässä.»

»Sitä ajattelemme myöhemmin. Mutta tänä iltana saamme pienen
illallisen.»

Nauttien yhdessä illallisekseen kumpikin sata grammaa makeata
suklaata, vesikorppuja ja lähdevettä, jota Mount toi Margaretille
osterinkuoressa, nämä uurastajat saivat huutavan nälkänsä ainakin
osittain tyydytetyksi. Sitten Mount kiersi tytön ympäri turkisvuorisen
autovaipan, joka oli paksumpi kuin peitehuopa.

»Älkää nousko liikkeelle ennen kuin huomenaamulla! Niin, pelkäänpä,
ettette kykenekään. Minä valmistan forellit aamiaiseksi. (Ensin
tietenkin pyydystän ne.) Te nukutte. Pysytte pitkänänne, kunnes jäykät
jäsenenne vertyvät. Pelkään lihastenne tulevan pahasti helliksi»,
varoitti mies äänessään äskeinen, uusi, hellä sointu.

Mutta mielessään hän oli kiukkuinen. »_Jos_ tämä säälittävä lapsi
olisi poika, niin voisin hoitaa häntä — hangata ja hieroa häntä
aika tavalla... Kirotun ilkeätä!... Hornamaista. Tämän enempää en
otaksuttavasti voi hänen hyväkseen tehdä... mutta, laupias Luoja!»

»En taida enää voida auttaa teitä millään tavoin?»

»Kiitoksia hyvin paljon, herra Mount —»

»Hyvää yötä!»

»Hyvää yötä!»

Ennen kuin simpukankuoria murskaavien askelten ääni oli häipynyt, oli
Margaret taaskin unohtanut väsymyksen.

Mitäpä siitä, että hän viimeöisen haaksirikon jälkeen oli nukkunut niin
monta tuntia sikeästi kuin tukki. Taaskin hän nukkui samalla tavoin.
Hänen nukkuessaan häipyi auringonlaskun viimeinen rusko, saaren verhosi
pimeys, ja sametinpehmeä, tähtikirkas yö teki tarumaan entistäkin
taikamaisemmaksi. Tunnin toisensa jälkeen Margaret uinui tähtien alla
vaipuneena tiedottomuuden tilaan, jota vain kerran häiritsi epäselvä
uni. Hämärästi kohosivat jostakin syvyydestä hänen näkyviinsä nuoren
Oddleyn suipot, murheelliset kasvot. Margaret pani merkille, että
hänellä oli tumma tukka albinohiustensa asemasta, ja että hän yritti
suudella Margaretia, jolloin hän oli sanovinaan: »Ei, älä tee _sitä,_
Odds. Pidä sensijaan minua kädestä! Kuten venheessä... En pahastu, jos
pitelet kättäni...» Taas laskeutui tiedottomuuden musta vaippa hänen
ympärilleen... Hän nukkui.



II


Herättyään hän ei luonnollisestikaan kyennyt liikkumaan. Hänen
jäsenensä ja kaikki lihaksensa olivat jäykät ja hellät, ja niitä
pakotti ankarasti eilisten, äkillisten, vaativien ponnistusten jälkeen.

Ajatelkaahan, miltä teistä tuntuu juostuanne ensimmäisen päivän
metsässä ajokoirien jälessä, oltuanne mukana ensimmäisessä
hockeyottelussanne maattuanne sitä ennen influensassa, uituanne
ensimmäisen kerran kesällä, kun ette ole olleet vedessä koko talvena,
kokeiltuanne ensimmäisen kerran outoja, erikoisen pontevia liikkeitä!
Kun ajattelette kaikkea sitä kymmenkertaisena, saatte perin hämärän
aavistuksen siitä, miltä tuntui Margaretista — lapsi-poloisesta.

Juuri kun hän oivalsi, kuinka tuskallisen vaikea hänen tilansa oli,
kuuli hän ääniä viereiseltä lahdekkeelta, askelten narskahtelua
simpukankuoria vasten, hiljaista vihellystä ja Mountin äänen, kun hän
hyräili kappaletta vanhasta »Botany Bay» -laulusta:

    »Ja kapteeni ja laivaväki
    ja luokkamatkustajat näki,
    kuinka me vangit kärsittiin.»

»_Raiskis_!» Oksa lennähti läjään. Sitten kuului;

»Oletteko valveilla, neiti Verity?»

»Kyllä», huusi tyttö vastaan.

»Saanko tuoda teille aamiaista?»

»Olkaa hyvä!» Sen sanottuaan Margaret säpsähti kivusta.

»Sepä hyvä. Tulen nyt.»

Hän tuli; hän tuntui taivaan lähettämältä.

Sanoinkuvaamattoman lohduttavana ja ystävällisenä hän auttoi Margaretia
— tuota hyvin helläjäsenistä, sairasta lapsosta, kun hän reutoutui
kallioisesta suojastaan täyteen auringonpaisteeseen.

Sillä sen enempiä lääkkeitä ei lapsi-poloiselle ollut tarjolla tällä
asumattomalla rannalla. Täällä ei ollut voiteita ei haude- eikä
puhdistusnesteitä, ei Pondin ekstraktia eikä parantavaa noitapähkinää.
Vain uudistavaa unta, rauhaa, päivänpaistetta ja ilmaa, jotka
virkistävät ja elähyttävät ja ovat ravintoa — parempaakin kuin ravinto.

Ruokaa Mount hänelle kuitenkin toi. Tarjottimen tapaisella, litteällä
kivellä, jolla oli lisäksi puisia vehkeitä, vieläkin pikemmin
polttopuun kuin haarukan näköisiä, hän tarjosi tytölle aamiaista
esihistoriallisten tapaan. Ja ojensipa hän vielä pari appelsiiniakin.

»Appelsiinejä!» huudahti Margaret ylen riemastuneena nähdessään
kullankellertäviä antimia, joiden arvon sivistysolot ovat tehneet
mitättömäksi. »Kasvaako appelsiinejä tällä saarella?»

»Hm — nähtävästi vähän. Löysin nämä kaksi. Älkää liikkuko. Pysykää
hiljaa!» (Sillä taaskin tyttö oli vavahtanut yrittäessään nousta
istumaan.) »Minä kuorin ne teille.»

Hän palveli Margaretia ikäänkuin tämä olisi tosiaankin ollut pikku
lapsi ja hän synnynnäinen eikä koulutettu, äidillinen hoitaja. Hänen
huolenpitonsa, liikkeensä, ison koiran tapainen lempeytensä ja
huomaavaisuutensa vaikuttivat tähän tyttöön ikäänkuin hän ei olisi sitä
ennen aavistanutkaan, miltä tuntuu palveltuna oleminen.

Vilpittömästi Margaret ajatteli: »Jos minulla olisi ollut veli niin
juuri tällainen hän olisi ollut.»



III


Hän olisi saattanut olla sellainen. Mutta hän olisi voinut olla myöskin
toisenlainen. Veli saattaa merkitä mitä hyvänsä, kaikkea tai ei mitään.
Jos veli on myöskin ystävä, syntyy läheisin, puhdas suhde, minkä
tytön kanssa saattaa solmita (kun syrjäytetään pettävät intohimoiset
suhteet). Sellainen veli, joka _ei_ ole ystävä, saattaa olla kaikkien
sukupuoli-vastakohtien alkuna. Kaiken sen pahan parantaminen, jonka
»oma» veli on kotona aiheuttanut, saattaa vaatia vuosikausia kestävää
viihdytystä muiden ihmisten veljiltä!

Näiden kahden äärimmäisyyden välille sijoittaa keskitason tyttö
keskinkertaisen veljensä erilleen muista miehistä. (»Oi, sinä et
osaa arvostella meidän poikia»...) Hän ei ole millään tavoin tytön
tulevaisuuden yhteydessä. Mutta hän oppii sisarestaan tuntemaan naisia.
(»Sisareni muistaakseni sanoi aina niin — ja niin.»)

Suurin piirtein katsoen ei sellaista tyttöä, jolla on veljiä, voida
erottaa sellaisesta, jolla niitä ei ole.

Mutta sisareton poika on koko elämänsä ajan alakynnessä sisarsukupuolen
kanssa solmittuihin suhteisiin nähden.

Margaretista, ainoasta lapsesta, tuntui tosiaankin, että kookas
nuori mies, joka paitahihasillaan oli polvistuneena hietikolle ja
silminnähtävästi tarvitsi parranajoa, oli hänen kaipaamansa hellän
veljen täydellinen esikuva...

Hän kääntyi Mountin puoleen. Kuinka lapsellinen olikaan hänen
huudahduksensa: »Olette niin kauhean hyvä minulle —»

Ja kuinka rohkaisevan herttainen olikaan toisen vastaus: »NO, no, älkää
olko hupakko!»



IV


Eikä Margaretilla kuitenkaan ollut aavistustakaan Mountin lempeän
ystävällisyyden takana piilevästä rajusta harmista ja kiihkeästä
jännityksestä.

Hän ajatteli (ja tavallaan hän oli oikeassa): »Hän on _varovasanainen,_
hyvin pidättyväinen nuori mies. Milloinkahan hän alkaa, kuten
kaikki saarille joutuneet tekevät, haastella minulle todellisista
ajatuksistaan?»

Ärtyneenä Mount mietti: _»Tämä_ on vihoviimeistä! Yö ja päivä, ja nyt
vielä yö, täällä...

— Tätäköhän se vanha heittiö _tarkoitti?_ Tällaista hän suunnitteli
lapsi-paralle, sen tiedän. Kaikki on tähän saakka käynyt ohjelman
mukaan häneen nähden. _'Teetä hänellä työtä kuin neekerillä, huolehdi
siitä, että hän saa ruokaa, mutta ei liian paljoa, hengittää raitista
ilmaa ja pysyy tällä rannalla!'_ Se merkitsee sitä, etten _minä_ saan
luopua tehtävistäni...

— Niin, onpa tämä hupaista puuhaa... Mitä häneen tulee, niin kuittaa
tämä kaikki, kunhan hän taas näyttäytyy. Missä hän on? Mielisairaalaan
teljettynä hänen tietystikin pitäisi olla; mutta mitäpä toiveita siitä
on! Olisin valmis lyömään vetoa, että hän on etsinyt mahdollisimman
mukavan hotellin ja rehentelee siellä, komennellen parhaillaan sen
hoitajia...

— Ja minun on pysyttävä täällä... _Meidän_ on pysyttävä.

— Hyvä Jumala, kuinka nauttisin, jos saisin polttaa hänet tuossa
nuotiossa kuin minkäkin Guy Fawkesin!

— Hän saa nauraa koko jutulle, ja hän on tehnyt minusta jonkunlaisen
lapsenhoitajattaren, suojelusenkelin ja vanginvartijan sekamuodon! Ja
kuinka pitkäksi ajaksi? Sen haluaisin tietää.




VII luku

Venuksen peili



I


Kaiken aamua Margaret loikoi auringon paahteessa. Mountin nenäliina,
joka oli kastettu putouksen vilpoiseen veteen, suojasi hänen otsaansa.
Hämmästyttävän nopeasti hänestä alkoi tuntua, että hän oli ennallaan,
että pahin kipu oli lakannut ja että hän jaksaisi taaskin olla apuna
kasaamassa polttopuita!

»Ei. Huomenna kenties. Tänään on teidän pysyttävä alallanne. Nyt minä
lähden taaskin kalliolle, ja te lupaatte loikoa keskipäivään saakka.
Lupaattehan? Hyvä. No niin, asettakaa kellonne osoittajat minun kelloni
mukaan! Teidän pitäisi osata auringosta määrätä ajan kulku.»

Uskomatonta, mutta Margaret nukkui taaskin Mountin paluuseen saakka.

Hän palasi yhtä tyytymättömänä kuin oli lähtenytkin.

Ei ollut näkynyt merkkiäkään häikäilemättömästä, vanhasta vintiöstä.

Se ei johtunut mistään vahingosta. Jos olisi sattunut joku vahinko tai
tapaturma, olisi hänelle (sen hän tiesi) jollakin tavoin lähetetty
siitä sanoma. Tahallisen, ajattelemattoman suunnitelman mukaan
annettiin jonkun toisen kärsiä harmi ja vastus tuosta lemmon tytöstä.

Siinä se, niin, juuri niin!! Hän, Mount, panisi pian parhaansa
selvittääkseen ukolle, mitä kunnon ihmiset hänestä ajattelivat.

Mutta samalla hän myönsi, ettei syy ollut tytön; hän kärsi, lapsi-paha!

Margaret alkoi reipastua. Mount puheli vienosti kuten sairaalle
pienokaiselle... Ikäänkuin sattumalta, mutta ystävällisesti hän
ehdotti, että kenties neiti Verity nyt valitsisi itselleen uimapaikan.
Hän itse oli varhain aamulla mennyt veteen nuotiopoukaman rannasta.
Ehkä neiti Veritystä olisi parempi se lahdeke, jonka lähellä hänen
luolansa oli.



II


Heti yksin jäätyään Margaret alkoi valmistautua uimaan. Ensimmäistä
kertaa meri nyt näytti hänestä välkkyvän houkuttelevasti. Oi, kuinka
siunatun huojentavaa oli riisua yltään niin kauan käytetyt vaatteet!

Pois tämä laina-asu — villatakki ja tweedkankainen hame. Pois likainen,
ryppyinen trikoo. Pois silkkiset, joustavat liivit. Pois ohuet,
ranskalaiset liinavaatteet — vaalean kellertävät ja aikoinaan somat
kuin äsken auenneen Islannin unikon terälehdet. Niin, mutta ne olivat
pahasti kärsineet haaksirikosta, ummehtuneesta hajusta, höyrypurren
ilmasta ja iltapäiväisestä raadannasta! Riemuissaan Margaret riisui
vaatekappaleet yltään, laski ne hietikolle, pannen kiviä niiden
päälle, ettei tuuli päässyt niitä lennättämään, pisti niiden sekaan
rannekellonsa ja kalisevat helynsä ja kääntyi sitten hymyilevälle
merelle päin.

Johtuiko hänen mieleensä Deauvillen uima-asu? Veripunainen
kumipäähine, tulipunainen satiinireunuksinen tunikka ja housut, joissa
oli delfiinikuvioita ja jotka päättyivät pitkiin, tulipunaisiin
silkkisukkiin. Siihen asuun puettuna hän oli käyttänyt valkeasta
vohlannahasta valmistettuja rantakenkiä, joiden nauhat oli palmikoitu
ristikkäin pohkeiden ympärille. Lisäksi oli hänellä ollut valkeasta,
vankasta satiinista tehty vaippa, johon oli painettu jättiläiskokoisia,
punakeltaisia meritähtiä. Se oli näyttänyt ihastuttavalta _Tatlerin_
valokuvassa, hulmuten ja lepattaen tuulessa, taustana rantakaistale,
uljas kasino, viiruisia kylpytelttoja, liehuvia lippuja,
kukkaryöppyisiä pengermiä — kaikkea, mitä merikylpylässä konsanaan on.

Mitään sellaista ei ollut täällä. Vain helminauha kaulassaan Margaret
juoksi neitseellisen lahdekkeen veteen.



III


Aaltojen kosketus tuntui hänestä aika purevalta; tyyni vesi ei ollut
läheskään niin lämmintä kuin hän oli odottanut tuoksuavan ilman ja
auringonpaisteen nojalla. Hän ui ulospäin vain vähän matkaa, peläten
tuntemattomia merivirtoja ja myöskin sellaista, mikä aina esiintyy
kaikissa saarikirjoissa — _sinisen veden pinnalle ilmestyvää,
pahaenteistä, mustaa kolmiota._

Mutta eihän Mount ollut puhunut mitään haikaloista. Hän oli
huomauttanut ainoastaan: »Jos alatte hukkua, niin huutakaa!» Sitten hän
oli poistunut, veistellen keskentekoisia puuhaarukoitaan selkä lahdelle
päin.

Noustessaan ripeästi vedestä Margaret tunsi itsensä reippaammaksi kuin
muisti milloinkaan tunteneensa. Hän ei kaivannut kylpijän jaloille
varattua, kuumalla vedellä täytettyä puista allasta, jota Deauville
ja Dinard pitävät elinehtona. Taaskin hän noudatti lapsuusaikaista
tapaansa, jonka hän oli oppinut uidessaan valmistautumattomana
yksinäisillä paikoilla. Hän otti kourallisen kuivaa, hienoa hiekkaa ja
hankasi sillä itsensä kuivaksi.

Rannikon ja lammikon pitäisi sopia kauniille tytölle vieläkin paremmin
kuin hänen sievimmätkään leninkinsä sopivat. Sellaisen nuoren
Venuksen olisi pitänyt nousta sen viehättävän, yksinäisen poukaman
vaahdosta! Sellainen olento kuin Margaret silloin oli näyttää hauskalta
Hemjicin mustekynäpiirroksena jossakin vastaisessa muotilehdessä.
Mutta kuoropoika- ja ruumiskirstuvaikutelmia ei pitäisi tuoda tälle
keltaiselle hietikolle. »Olenpa totisesti hirveän laiha», mietti
Margaret, silmäillen vartaloaan. »Jalkani ovat pelkkää luuta. Entä
kylkiluuni! Eivät suinkaan sievät...»

Hänen ensimmäinen itsearvostelunsa! Ensimmäisen kerran hän ajatteli
vartaloaan muutoin kuin telineenä vaatteiden näyttelemistä varten.
Vaatteet ja kasvot — vain niitä hän oli ulkonäöstään palvonut.
Vaatteet! Milloinkaan ne eivät ole askarruttaneet ihmisiä niin
paljon kuin nyt. Niiden viivoilla, liikkeillä, hienoilla kudoksilla,
troopillisia lintuja muistuttavilla värivivahduksilla ja merkityksellä
on oma kirjallisuutensa ja taiteensa. Hyvä kyllä, kunhan vain
asiantuntijat eivät unohda, mikä on enemmän kuin puku.

Margaret katsahti ketjussaan riippuvaan peiliin, josta kuvastuivat
hänen kasvonsa — viehkeät, vaikkakin niiden norsunluuta muistuttava
jalusta oli saanut näivettyä muodikkaiden verhojen puristamana.

»Mutta miksi minun oikeastaan pitäisi olla huolissani? Olenhan täällä
asumattomassa saaressa, kunnes joku laiva tulee —» Oikaisten selkäänsä
hän keikautti päänsä pystyyn. Huomaamattaan hän teki muutamia kauan
laiminlyötyjä harjoitusliikkeitä. »Miksi välittäisin rahtuakaan siitä,
miltä näytän täällä?»

Kallion takaa hän kuuli Mountin puuhaillessaan hiljaa hyräilevän:

    »Oh, Mauricot, Mauricot —»

    (»Miksi maammoltasi
    sait niin sorjan muodon,
    ellei sulojasi armas
    nähdä saisi?»)

»Kun hän jälleen menee kalliolle, pesen vaatteeni vesiputouksessa. Ne
kuivavat nopeasti auringonpaisteessa. Tuntui niin raikkaalta — en voi
pukea niitä uudelleen ylleni sellaisinaan.» Niinpä hän veti kumiset
saappaat sukattomiin jalkoihinsa — sujautti ylleen tweedhameen ja
sinisen villatakin —, ja ne vaatteet tulivat olemaan hänen saariasunaan
monia päiviä — viikkoja! Likaisemmat vaatekappaleet hän kääri mytyksi
ja työnsi sen kallion rakoon.

Sitten hän lähti — pyytämään ensimmäistä palvelusta siltä mieheltä.



IV


»Halloo, neiti Verity! Oliko hauska uida?»

»Oikein hauska!»

Tytön ääni oli muuttunut. Lontoossa hänen väsynyt, iloton
ääntämistapansa (tavut olivat laahautuneet hänen jälessään
kuin riippuvat rönsyt) oli ollut omiaan osaltaan loitontamaan
Mountia kauemmaksi tuosta lemmon tytöstä. Haaksirikon jälkeen oli
lapsi-poloinen luopunut venyttelevästä puhetavastaan — hänen sävystään
uhkui todella reipasta intoa, kun hän nyt vakuutti nauttineensa
uinnista.

»Sepä hyvä! Ja katsokaahan!» Mount ojensi karkeatekoista,
kolmipiikkistä haarukkaa, jonka pään hän oli vuollut suunnilleen
pyöreäksi, hangaten sen sileäksi hiekalla. Mount katseli sitä
kiihkoisen kunnioittavasti, kuten jokainen amatööripuuseppä silmäilee
omin käsin valmistamaansa, vaikkapa kuinka alkeellista tekelettä.

»Kuinka komea!» ihasteli Margaret vilpittömästi. »Herra Mount,
haluaisin pyytää teiltä erästä seikkaa — Luulisitteko osaavanne tehdä
minulle erään kappaleen? Puisen kamman.»

Mies rypisti otsaansa epäilevänä.

»Osaisitteko? Tukkani on kauhea. Kaikki hiusneulani ovat pudonneet
paitsi kahta. Ja se on ihan takkuinen. Se tuntuu tosiaan hirveältä.
Mitä voisin sille tehdä?»

»Hm —»

»Kaikissa asumattomia saaria kuvaavissa kirjoissa kerrotaan ihmisten
aina kampaavan hiuksiaan juuri syömänsä kalan selkäruodolla. Joko
ovat heidän tukkansa olleet tyyten erilaisia kuin minun tai sitten
eivät heidän kalojensa selkäruodot ole olleet samanlaisia kuin noiden
forellien. Osaisittekohan te senvuoksi vuolla minulle kamman? Tai — ei
kai teillä satu olemaan taskukampaa?»

»Olisinko tällaisen naurettavan pelättimen näköinen», kysyi Mount
happamesti, pyyhkäisten päätään, »jos minulla olisi? Mutta koetanpa
miettiä, miten saisin näperretyksi teille kamman. Perin karkeatekoinen
koenäyte siitä tulee, pelkään. Muuten löysin juuri äsken tämän
laudanpätkän —»

»Sen kai aallot ovat ajaneet maihin _Sweetheart II:n_ hylystä?»

»Hm — tämän.»

Hän otti jalkojensa juuresta hietikolta lähes metrin pituisen
laudankappaleen. »Siitä saattaisin tehdä jotakin. Mutta pelkään, että
kampa pikemminkin muistuttaa haravaa.»

»Mutta minähän näytän heinäniityltä!» Margaret pudisteli hartioilleen
riippuvaa ruskeata takkua. »Mikä tahansa on parempi kuin tämä.
Tahdotteko ensin lainata minulle veistänne muutamiksi minuuteiksi?»

»Mitä varten?»

»Leikkaisin hiuksiani.»

»Te ette voi sitä tehdä, neiti Verity. Sitä ei sovi tehdä?»

»Kyllä minä voin —»

»Mutta ette saa.»

»Minun on se tehtävä. Tukkani on nyt jo otsalta lyhyt. Minun on
leikattava pois kaikki nuo takana olevat, haitalliset tupsut.
Ajatelkaahan vain! Niitä ei ole kammattu viikkokausiin — ei koko sinä
aikana, jonka olin purressa. Kuinka kauan sitä kesti?»

Tämän kysymyksen mies vältti. »Teidän ei sovi typistää tukkaanne,
ymmärrättehän. Ajatelkaa, minkälaisen hälyn se nostaisi —»

»Kuka hälyttäisi?»

»Nähkääs —»

»Täällä ei ole ketään muita kuin te ja nuo lokit näkemässä, miten
tukkani on laitettu.»

»Miksi ette anna sen olla ennallaan?»

»Se tuntuu niin ilkeältä.»

»Mutta kuulkaahan! Kun pääsemme pois tästä kir— tarkoitan, jos meidät
joskus pelastetaan johonkin laivaan —»

»Se olisi joka tapauksessa heti leikattava lyhyeksi, ennen kuin voisin
tehdä sille mitään», väitti tyttö, hypistellen tahmean makuisia
hiuksiaan, jotka jo nyt näyttivät samanlaisilta kuin kissanpojan
sotkema silkkinen lankavyyhti. »Jo ammoin sitten olisin lyhentänyt
sitä, jollei se Cynthian mielestä olisi pitkänä ollut omintakeisemman
ja vanhanaikaisemman näköinen. Nyt se on kamalan epämukava. En saa edes
sidotuksi sitä taakse. Minusta te todella voisitte lainata —»

»Miten aiotte menetellä, jos lainaan teille veitseni? Otatte kai
kiehkuran kerrallaan ja kihnutatte sen poikki? Niin arvelinkin. No
niin, jos se kerran on tehtävä, voinette sallia minun tehdä sen
kunnollisesti.»

»Sepä hyvä! Tahdotteko tehdä sen?» Tämä Margaretin vastaus ei ollut
erikoisen nöyrä, mutta hän lausui sen säyseämmin kuin oli koskaan ennen
puhunut ainoallekaan nuorelle miehelle.

Hän istui lähinnä lepattavaa tulta olevalla, matalalla punertavalla
kivellä. Paitahihasillaan ja tukka kampaamattomana Mount seisoi
kumarassa hänen vierellään kasvoillaan tuikean huolekas ilme.
Katkaistuaan laudanpalan polveaan vasten hän sovitti Margaretin pitkät,
ruskeat hiustupsut sievästi kappaleiden tasaisten reunojen väliin.

Margaretin mieleen muistui, miten hän oli tottunut »laitattamaan»
tukkansa. Hienosti kalustettu makuuhuone, jonka ilman pihkalle
lemuava hieromisaine, ihomaali, kuumat käherryspihdit ja jasmiinille
tuoksuva hiusvesi olivat tehneet tukahduttavan raskaaksi. Kähertäjän
nöyristeleviä kysymyksiä: »_Onko teidän täysin mukava olla näin,
madam? ... Saanko pyytää teitä kallistumaan hiukkasen eteenpäin? ...
Pidättekö erikoisesta shamponeerausaineesta? ... Onko liian kuuma,
madam? ... Viileä suihku lopuksi? ... Tuntuuko jo aivan kuivalta
nyt?... Tällä kohdallako tavallisesti pidätte jakauksen? ...
Suvaitsetteko kiilloittaa kynsiä, sillä aikaa kun minä järjestän
hiukset? ... Vain hyvin lievä aalto._»

Hän olisi totisesti voinut nauraa tälle vastakohdalle.

Aine alla työaseellaan, jota oli käytetty kaloja perattaessa ja puuta
näperreltäessä, leikkasi mies tytön paksun, sekavan tukan poikki pitkin
laudan reunaa. Kerran hän nykäisi hiuksia pahasti. »Suokaa anteeksi,
neiti Verity; olen siitä hyvin pahoillani.» Vihdoin hän siirsi syrjään
sekä laudankappaleet että hiustakun. »Kas niin!»

»Kiitos!» Margaret pudisti päätään kuten vuoristopony. Hänen niskassaan
heiluivat lyhyeksi leikatut hiukset hujan hajan. »Somaa!»

»Nyt hän näyttää kaksitoistavuotiaalta», mietti Mount. »Kuinka kirotun
hävytöntä! Ja kaikki sen vanhan vintiön syytä. Uhrata tukka! Onko nyt
mukavampi, neiti Verity?»

»Paljoa mukavampi», vastasi Margaret, nauraen ja ottaen esille
erottamattoman peilinsä. »Sitä ei olisi osattu tehdä paremmin Hillin
liikkeessä», kehui hän lapsellisesti, kooten katkaistut kiharat, jotka
nyt muistuttivat meriruohoa. »Mieleeni juolahti, Mount —»

»Mikä niin?»

»Kuinkahan usein minun vielä on pyydettävä teitä järjestämään
hiuksiani, ennen kuin meidät pelastetaan.»

»Niin, kuinkahan usein?»

»Minusta pitäisi tosiaan tapahtua jotakin. Kirjoissa sattuu aina
jotakin. Tavaralaatikoita hylystä — toivoihinpa, että rannalle
ajautuisi joku sellainen, jossa olisi harja ja kampa; toivotteko te?»

»Kyllä, ja partaveitsi ja saippuapala —» Nuori mies-rukka! Se oli hänen
suurin koettelemuksensa sitä seuraavina päivinä.

Ulko-ilmassa nukkuminen oli hänestä nautintoa. Rantatyöläisen lailla
raataminen tuotti vaihtelua. Se, että hänet oli tuomittu syömään
ruokaa, joka oli yhtä yksitoikkoista kuin häkkiin teljetyn tiikerin
ravinto, ei merkinnyt hänestä niin paljoa kuin se olisi merkinnyt
monista muista. Ikävystyminen suppeaan liikunta-alaan, mutta eikö
Mount ollut saanut kasvatustaan englantilaisessa koulussa, jossa
cricket-peli oli pakollinen? Ja jollei tämän kuivan pelin tarkoitus ole
totuttaa kansamme nuorisoa nurkumatta kestämään minkälaista pitkällistä
ikävää tahansa, niin mikä (kysyy nainen) se saattaa olla? Englannin
leikkikentillä harjoitetaan brittiläisistä maailman uudisraivaajia.
Mitkä valtakunnan rajaseudut saattavat niihin verrattuina tuntua
tympäiseviltä? Kuukausia jatkuvan yksitoikkoisuuden olisi Mount
saattanut sietää — mutta ilman partaveistä...!

Ja siihen hän oli tuomittu.

       *       *       *       *       *

Päivien vieriessä hämäsi hänen lujan, hauskanmuotoisen, pyöreän
leukansa ulkopiirteitä yhä pahemmin Newgaten vankilan kaularöyhelö,
kuten isämme olisivat sanoneet. Kuinka se vaivasi häntä — ainoa puute,
joka häntä kalvoi — sitä ei tyttö tajunnut. Mutta hän oppi perin hyvin
tuntemaan Mountin käden liikkeen, kun hän nosti sen nuorelle parralleen.

Eräänä päivänä Margaret ajatteli: »Huomautanko siitä jotakin? Kysynkö
häneltä, huvittaisiko häntä katsoa sitä peilistäni?»

Hän ei kysynyt.

Tämä sattui monta päivää myöhemmin.

Sillä päivät vierivät, ja vapaaehtoisen vartijan oli yhäti
huolehdittava haaksirikkoiseksi luulotellusta tytöstä, eikä vieläkään,
ei vieläkään näkynyt merkkiäkään ihmisistä saaren siinä osassa.

»Varmastikin», huoahti tyttö, »täytyy tapahtua jotakin. 'Oivallisessa
Crichtonissa' ajautui maihin tykkivene. Varmaankin on tulossa jotakin
sentapaista.»

»Niin, varmasti, neiti Verity», vahvisti ankarasti koeteltu Mount.

He odottivat...

Päivät kuluivat heidän odottaessaan, että laiva tulisi näkyviin.




VIII luku

Entisyyden ääni



I


Ensimmäiset neljäkymmentäkahdeksan tuntia (niin sanotun) haaksirikon
jälkeen tuntuivat kahdelta viikolta. Oudoissa paikoissa ovat
ensimmäiset päivät aina pitkiä. Niinpä tuntuu lukukauden samoin kuin
loman ensimmäinen viikko loppumattomalta; myöhemmin viikot ihan
vilahtavat ohitse.

Täällä, saarella (joka Margaretin mielestä yhä oli asumaton saari
Tyynessä meressä — sillä sanansa sitoma nuori Mount ei särkenyt hänen
harhaluuloaan) — täällä päivät karttuivat viikoiksi, ja aika kului
nopeasti. Purppuran sinipunervan ja hopeisen hohtavat illat seurasivat
siniselle ja kullalle välkkyviä päiviä nopeasti ikäänkuin taikuri olisi
siirrellyt niitä loitsusauvallaan.

Heti kun aamiainen oli pyydystetty (turhaan oli Margaret koettanut
oppia sitä temppua synnynnäiseltä salakalastajalta, joka osasi narrata
forellin käteensä; kyyröttäen Mountin selän takana puron partaalla hän
sai vain katsella toisen taitonäytteitä), simpukat koottu, villien
tapainen, ihastuttava ateria, valmistettu ja syöty, oli alettava
huolehtia tulesta. Ja kas sitten oli aurinko korkealla sinitaivaalla,
ja hänen oli aika uida (hän ui keskipäivällä; Mount varhain aamulla).
Senjälkeen otti Margaret aurinkokylpyä omassa poukamassaan ja
voimisteli, kuten hän nyt teki joka päivä, niinkuin hänen oli ollut
tehtävä pikku tyttönä ollessaan.

Vielä hän ei oivaltanut nauttivansa olemassaolosta, josta oli
riistetty kaikki muu paitsi kipeimmin välttämättömiä tarpeita —
tulta, vettä, ravintoa, surkeata suojaa ja ihmisen seuraa. Samoin
kuin hänen ruokahalunsa (joka oli kauan ollut riidanalaisena) nyt
oli valtava uutuus, samoin hän nautti muistakin yksinkertaisista
huveista. Ilo ulko-ilmasta ja seikkailunhalu alkoivat herätä tässä
tytössä, jossa oli... kaksi Margaretia. Toinen oli Hill-kadun,
Ritzin, Berkeleyn, Rolls Roycen, Revillen, Embassyn, Bond-kadun ja
Oddleyn Margaret... mutta toinen Margaret, sussexilaisen huvilan ja
puutarhan tanakka tyttönen, josta nuori Verity oli ollut niin ylpeä,
joustava kaksitoistavuotias, josta eläintieteellinen tarha oli ollut
huvituspaikka ja joka käytti ensimmäiset rahansa ostaakseen lahjoja
äidilleen — se lapsi ei sittenkään ollut kuollut.

Hän kohosi haaksirikosta.

Jos kourantäyteisen, neuroottisen, väsähtäneen tytön muuttuminen
terveeksi, nuoreksi olennoksi, joka taaskin tunsi jokaisen jäsenensä
pursuavan elämää, tuntuu liian nopealta, niin muistettakoon eräs
seikka —

Meidän ruumiinrakenteemme, mielenlaatumme ja taipumuksemme muodostuvat
kymmenen ensimmäisen elinvuotemme aikana.

Ne tärkeät vuodet olivat kehittäneet Margaretista huiman rasavillin,
joka uhkui riehakkaa elinvoimaa. Seuraavien yhdeksän vuoden aikana oli
terveiden juurien päälle kasaantunut kerrostuma, mutta ne eivät olleet
tukehtuneet eivätkä turmeltuneet. Versovia vesoja tunkeutui niistä
raikkaaseen ilmaan ja auringonpaisteeseen, jota Margaret piti niin
troopillisena.

Onneksi pysyi sää kauniina koko sen ajan, jota Margaret, kumma kyllä,
alkoi nimittää »loma-ajaksi».

Muistelkaahan alkeellisimmissa oloissa, saarimaamme romanttisimmassa,
jylhimmässä, kauimpana sivistyskeskuksista olevassa piilonurkassa
viettämäänne loma-aikaa! Aina on sivistys jättänyt jälkensä (ja
kuorensa) kaikkeen. Joihinkin paikkoihin sivistys on painanut
vaakunamerkkinsä: tyhjän säilykerasian. Mitä viehättävimmän pensasaidan
alta olette löytänyt vanhan saapasrisan. Syrjäisimmässäkin majassa
olette tavannut kahvikupin, jonka pohjassa on Irlannin kultainen
valkoapila; siellä on ollut pesua, lamppu (johon on aina pitänyt kaataa
öljyä), on ollut huolehdittava puhtaista pyyhkeistä, on kyselty,
milloin posti saapuu, onko tuo keskiviikkoinen _Daily Mail_ ja muuta
sensuuntaista.

Mutta niin ei täällä. Ei Margaretin saarella!

Ei kirjeitä, ei vuoteiden tekoa, ei astiain pesua, ei emäntää, jonka
puolisoa aina vaivaavat niin kauheat ruuansulatushäiriöt, ei ostoksia,
ei unohtuvia ajomiehiä, ei tilattujen, uusien uimapukujen odottamista,
ei mitään sellaista, mistä tavallisesti on mahdoton irtautua
vietettäessä lomaa _»pienellä tärveltymättömällä rannikkopaikalla»_.

Lisäksi, ei minkäänlaista lomakiusaa. Sillä muistelkaahan hilpeintä,
yksimielisintä seuruetta, jossa milloinkaan olette ollut mukana! Aina
— tai ainakin melkein aina — ovat toiset olleet sotkemassa. He ovat
tahtoneet pelata golfia tai lähteä kiipeilemään tahi jäädä kotiin
pelaamaan bridgeä tai lähteneet jonnekin yhdessä tai yksin; he eivät
ole sopeutuneet, ovat noudattaneet omaa päätään... He ovat olleet
harvasanaisia tai puhelleet liian paljon, olleet aina saapuvilla tai
eivät ole milloinkaan näyttäytyneet — tehneet kaikki sopimattomaan
aikaan tai sopimattomalla tavalla... Aina toiset, vaivaloiset,
kiusalliset toiset.

Parhaassa, moitteettomassa lomaseurueessa on kaksi henkilöä — te itse
ja se mies (tai tyttö), jonka kanssa silloin satutte sopusointuisesti
viihtymään.

Onko sellaisen järjestäminen helppoa sivistyksemme nykyisessä
vaiheessa? Onko?

Mutta hyvin siihen suuntaan oli Margaretille järjestetty. Muut
ihmiset, aina vaikeasti ohjattavat, olivat jääneet loitolle hänen
havaintopiiristään, lakanneet olemasta olemassa. Täällä hän oli
alituisesti yhden ainoan, pettämättömän hyvän kumppanin seurassa.

(Vielä hänelle ei ollut lainkaan selvinnyt, että hän piti Mountia
sellaisena.)

Hän ei ajatellut sitä; hän ei ajatellut mitään, ei edes omaa äitiään.
Hänen ystävänsä taas, ne kuuluivat jonkun toisen ihmisen elämään.

Joskus ollessaan yksin aurinkoisella rannalla lokkien kirkuessa hän
lausuili ääneen nimiä: »Claude, Claude Oddley... Cynthia.»

Ne olivat merkityksettömiä, tuntuivat jonkun aikoja sitten luetun,
melkein unohtuneen kirjan henkilöiden nimiltä.



II


»Toivoisinpa, että meillä olisi jotakin lukemista», sanoi Margaret
eräänä päivänä, kun he istuivat kallionrinteen puolivälissä olevalla
kielekkeellä. Se oli luonnon muovaama, druidipappien alttarin tapainen,
holvinmuotoinen komero, aurinkoinen, lämmin, suojassa tuulelta
— eipä silti, että tuuli olisi ollut vinha. He istuivat siellä
paistattaen päivää ja katsellen alati liikkuvalle, välkkyvälle merelle.
»Muistatteko, herra Mount, suosittua puheenaihetta: '_Jos joutuisitte
asumattomalle saarelle ja saisitte ottaa mukaanne_' —»

»— 'kaksi kirjaa, niin mitkä kaksi valitsisitte?'» jatkoi nuori Mount
hymyillen. »Kyllä; tunnen sen hyvin. Ja jotkut ihmiset vastaavat heti:
'Shakespearen ja raamatun.' Ja kieli-intoilija väittää: 'Raamattu ei
ole mikään kirja, vaan kirjakokoelma.' Jotkut valitsevat 'Wisdenin ja
Oxfordilaisen runokokoelman'. Toiset taas tahtoisivat rouva Beetonin
keittokirjan ja Paul Morandin viime teoksen suurkaupunki-humusta —»

»Mutta meillä ei ole mitään», lisäsi Margaret suruttomasti. »Ei edes
ainoatakaan ravintolalaskua, ei ainoatakaan taskuun unohtunutta
konserttiohjelmaa, ei edes kirjettä, joka muistuttaisi, miltä kirjoitus
näyttää —»

»Ahaa! Siitä johtuu mieleeni», huudahti Mount naurahtaen.

»Olin tyyten unohtanut. Minulla on, neiti Verity.»

»Oi, mitä?»

»Kirjeitä. Koko joukko kirjeitä.»

»Täälläkö?» Hämmästyneenä loi tyttö suurista silmistään katseen nuoreen
mieheen, joka paitahihasillaan nojasi selkäänsä kallioseinämään, ja
kääntyi sitten silmäilemään autiota lahdelmaa ja herttaisen kaunista
maisemaa.

»Miten olisitte voinut saada kirjeitä —»

»Oh!» Harmissaan Mount tunsi tehneensä virheen... olleensa tomppeli.
Koska hän kerran oli päättänyt horjumatta näytellä valheellista osaansa
siihen saakka, kunnes vahtia vaihdettaisiin, pitäisi hänen menetellä
niin, ettei hänen tarvitsisi nolostua joka kerta, kun tämä lapsi-parka
tuskailisi luuloteltua asemaansa. Hän selitti lyhyesti: »Tarkoitan vain
sellaisia kirjeitä, jotka olivat taskussani.»

»Silloinko, kun kärsimme haaksirikon?»

»Hm — niin. Olin pannut ne erilleen aikaisemmin. Pistin ne tänne
taskuuni.» Taaskin hän vei kätensä verrattomaan kangasvyöhönsä, jonka
hän, kuten hän oli tytölle kertonut, oli ostanut eräältä merimieheltä
Monte Videossa. »Nippu kirjeitä, 'menneisyyden ääni', ymmärrättehän?»

»Morsiameltanneko?» tiedusti Margaret.

»Hyvä Jumala, eihän toki.» Mount naurahti. »Mutta nuorelta naiselta ne
ovat. Eivät kuitenkaan minulle. Ne oli kirjoitettu Charles-poloiselle,
veljelleni, ja ne luovutettiin minulle äitimme tavaroiden seassa.
Haluaisitteko silmäillä niitä?»

»Näyttäkää ne minulle, olkaa hyvä!»

Maidonlämpöisenä iltapäivänä, auringon valaessa ruusuista kultahohdetta
kallion laella kasvavaan öljypuulehtoon, nämä saarelaiskumppanukset
tarkastivat yhdessä ohutta nippua värillisiä kirjeitä, jotka Archie
Mount otti vyönsä taskusta. Paperiin oli painettu kultainen soikio,
jonka sisässä oli kirjain »M». Käsiala oli lapsellisen pyöreätä,
sillä ne olivat samat kuusi kirjettä, jotka _»olivat suuresti
sulostuttaneet»_ nuoren soturin elämän viimeisiä viikkoja. Viisi niistä
alkoi: »Rakas Herra Mount.» Lopussa oli: »Teidän harras ystävänne
Margaret Verity.»



III


 Archie Mount luki ensimmäisen kirjeen ääneen. »Lupasin kertoa teille
 eläintieteellisestä tarhasta ja matineasta, joka oli kerrassaan
 viehättävä. Oi, kuinka siitä nautin, sitä ette osaa kuvitellakaan!!!
 Pidättekö tästä kirjepaperista? Eikö se ole kaunista? Ostin sitä
 Harrodin myymälästä, koska maksuosoituksestani jäi koko joukko rahaa
 tähteeksi ja voin niin ollen vielä ostella ja otin äidille joitakuita
 sievää nenäliinoja, joissa on V, ja arvelin, että olisi hauskaa saada
 juuri tätä paperia kirjoittaakseni Teille, koska sanoitte, että Teistä
 on hupaista saada kirjeitä. Jotkut arkit ovat vaaleanpunaisia, toiset
 sinertäviä kuin muna, ja jokunen on purppuran sinipunerva, mutta
 siitä väristä en pidä varsin paljon. Mikä on Teidän mielivärinne?
 Pienessä kissojen huoneessa oli kauhein haju, mitä ikinä olen
 tuntenut; se oli vähällä tehdä minut merikipeäksi — ja se tuntuu
 kamalalta. Rakas herra Mount, Teidän olisi pitänyt olla papukaijojen
 huoneessa, josta pidin niin kovin paljon. Oletteko koskaan kuullut
 niiden puhuvan? Kun nojasimme kaiteeseen katsellessamme antilooppeja,
 putosi lakkini niiden pesään, eikö se ollut kauheaa, mutta kiltti
 hoitaja kävi noutamassa sen sieltä. Miesparka, hän oli haavoittunut
 sodassa ihan raajarikoksi, mutta hän hyppeli kuin kuka tahansa. Pekka
 Poikasen esityksessä pidän eniten merenneitojen kalliosta, joka oli
 _loistava!!!_ He kaikki sukelsivat veteen. Emme luonnollisestikaan
 jääneet katsomaan merileijonien ruokkimista, koska kello oli kolme.
 Joimme teetä teatterissa Minä pidän teestä teatterissa, pidättekö
 Te? Tahtoisin aina juoda sitä siellä. Te kai olette ollut monissa
 teattereissa, ja luultavasti on naurettavaa innostua niin, ettei
 saa unta, mutta ymmärrättehän, että olin ensikertalainen ja olin
 niin ihastunut. Vierellämme istui vanhempiensa seurassa kaksi pikku
 poikaa, toinen heistä nautti melkein yhtä paljon kuin minäkin, mutta
 toinen oli liian nuori eikä sanonut sanaakaan. Vasta nähdessään
 ikkunan, josta Pekka Poikanen lentää sisälle, ja sen takaa näkyvän
 öisen taivaan hän kysyi: 'Onko nyt pimeä? Onko kadulla nyt jo pimeä,
 vaikka äsken tänne tullessamme oli kirkas päivä? Minusta oli kauhean
 surullista, kun rouva Darling luuli, että vain hänen lastensa aaveet
 tulevat takaisin; se pani minut ajattelemaan, kuinka kamalaa olisi
 omasta äidistäni, jos minä kuolisin tai sattuisi jotakin, ja minua
 ihan tukehdutti. Wendyn pieni koti puissa oli hajoamaisillaan.
 En muistanut kertoa teille eläintarhan apinoista, joilla on niin
 surumieliset silmät, mutta uskallan väittää, että ne ovat todella
 ihan tyytyväisiä. Onkohan Teistä hauskaa Sveitsissä? Olkaa hyvä ja
 kirjoittakaa minulle talviurheilusta ja kertokaa herttaiset terveiseni
 Wallacelle! Nyt minun taitaa pitää lopettaa, koska on maatapanon aika,
 joten sydämellinen tervehdys ja toivon teidän pian parantuvan ihan
 terveeksi.

 Teidän harras ystävänne

                                             _Margaret Verity_.»

Sitten alkaneen lyhyen äänettömyyden aikana kirkui lokki. Mount käänsi
katseensa kirjeestä. Hänen kuulijansa suurisilmäiset, soikeat kasvot
olivat muuttuneet.

»Mutta kuulkaahan! Onko tämä teistä pahaa... ehkä minun ei olisi
pitänyt —»

»Olkaa hyvä ja lukekaa toinen», pyysi Margaret, puristaen herkän suunsa
tiukemmalle. »Ajattelin vain, kuinka pitkään aikaan — ei, en tarkoita
täällä. Aikaisemmin. Pitkään aikaan en ole käynyt teatterissa enkä
missään näytännössä kahden kesken äidin kanssa...» (Tämä samoilta
huulilta, jotka olivat huudahtaneet: _»Hölynpölyä, Violet, et suinkaan
aio pakottaa minua luopumaan ystävistäni. Kun sanon jotakin, niin
tarkoitan sitä.»_)

Nyt hän virkkoi: »Olisin hyvilläni, jos lukisitte.» Mount alkoi lukea
toista veljensä saamaa kirjettä.

 »Kiitoksia niin hirveän paljon kuvallisista postikorteista, joissa on
 ihmisiä hiihtämässä. Se on varmaankin taivaallisen hauskaa. On niin
 hyvä, kun ulkomailla on ystävä, jolle saa kirjoittaa ja joka vastaa
 kirjeisiin. Mutta olin niin kovin kateellinen Teille, kun saatte
 olla siellä ja nähdä sitä kaikkea. Ja ajatelkaahan, että siellä on
 joitakuita ihan pieniä lapsia, monta vuotta minua nuorempia! _Kuinka_
 toivonkaan, että pääsisin sinne! Kammon Englannin talvea. Niin en
 oikeastaan tee, mutta niin kuulin erään meille teekutsuilla tulleen
 rouvasihmisen sanovan. Hän oli noita kunnianarvoisia papinleskiä,
 hyvin nuori, eriskummaisin vieras, mitä meillä on ollut. Hänellä oli
 niin iso, monimutkainen, kultainen rintaneula. En usko, että se oli
 oikeata kultaa, ja siinä oli kahdeksan isoa rubinia, enkä usko, että
 ne olivat oikeita rubineja, ja siinä oli paikka vielä yhdelle, mutta
 siinä ei sitä ollut. Äiti luki juuri tämän kohdan ja sanoo, että on
 julmaa ja ilkeätä pilkata toisten ihmisten pukua ja ulkonäköä ja
 olemmeko itse niin täydellisiä. En senvuoksi tahtoisi sitä tehdä,
 mutta, rakas herra Mount, Te olisitte nauranut niin sydämenne
 pohjasta, ja niinpä minun oli kuvailtava häntä Teille vain vähän.
 Sanoitte, että leikkihuone tuntuu jäykältä, jos siellä on sellaista,
 minkä pitäisi olla äitien kokouksessa, joten ajattelin, kuinka tämä
 Teitä huvittaisi toivoen Teidän olevan nyt jo melkein terveen, Teidän
 harras ystävänne

                                           _Margaret Verity_.»

Vielä yhden kirjeen Mount luki miellyttäväsointuisella,
hillitynvakaisella äänellään...

 »_Rakas Herra Mount_, kuinka voitte? Toivottavasti oikein hyvin.
 Kiitoksia hyvin paljon kirjeestänne, mutta ettekö voisi kirjoittaa
 musteella, koska lyijykynän jälki oli niin kovin heikkoa, etten saanut
 selvää kaikista sanoista, ja kysyin äidiltä, eikä hänkään erottanut
 ihan kaikkia. Hän oli hyvän pahoillaan, kun ei erottanut. Kun minun
 hyvin pienenä tyttönä piti kirjoittaa lyijykynällä isälle, niin
 äiti joskus korjaili sanoja musteella, jotta isä ymmärtäisi, mitä
 olin tarkoittanut. Meidän oli tapana osoittaa kirjeet laivayhtiön
 konttoriin, koska emme koskaan tienneet, missä isän laiva oli.
 Viime yön olin melkein kokonaan valveilla, koska oli ukkosilma ja
 minä pelkään ukkosta hirveästi. Koetan olla pelkäämättä, koska olen
 merimiehen tytär, mutta yleensä kaikki pelkäävät jotakin. Koetan
 niin kovasti, mutta joka kerta kun kuulen jyrinän, en mahda mitään,
 mieluummin soisin tiikerejä olevan samassa huoneessa, ja niinpä
 menin äidin vuoteeseen. Tämä on hyvin lyhyt, huono kirje, ja antakaa
 anteeksi tahra, koska parhaillaan valmistamme nekkuja tilimarkkinoita
 varten. Ne ostaa sama rouva, jolla ei ole kaikkia rubineja
 rintaneulassaan. Muistattehan, kun kerroin teille, että kun tutustuu
 häneen, niin hän on oikein mukiinmenevä. Harras ystävänne MARGARET.»

Mount selvitti kurkkuaan. »Lukekaa loput itse, neiti Verity! Teettehän
niin?»

»Ääneenkö?»

»Hm — ei, jollette pahastu. Minä taidan lähteä uudelleen uimaan, niin
kauan kun on lämmin.»

Hän jätti Margaretin istumaan silmät kirkkaina ja lukemaan nipussa
alimpana ollut kirjettä.

 »_Rakas Charles!_

 Tuntuu kauhean oudolta ja melkein hävyttömältä puhutella
 täysikasvuisia ristimänimellä, olet ainoa täysi-ikäinen, jota olen
 nimittänyt niin, mutta koska viimeisessä kirjeessäsi oli: etkö voi
 edes kerran nimittää minua muutoin kuin herra Mountiksi, niin teen
 sen, ja jollet pidä siitä, niin voit heti ilmoittaa sen, ja minä
 kirjoitan herra Mount kaikkiin muihin kirjeisiin, jotka lähetän.
 Ole hyvä ja kiitä Wallacea siitä, että hän kirjoitti kirjeen, jonka
 sanelit, koska olit venähdyttänyt kätesi. Hänen käsialansa on kaunis,
 niin selvä, paljoa helpompi lukea kuin sinun, jollet pahastu.
 Pian tulee kevät, ja tuhannet pikkupojat, jotka tulevat Lewesiin
 palatakseen valmistavaan kouluun kevätlukukaudeksi, täyttivät koko
 junan eilen, kun äiti ja minä olimme siellä. Muistatko, että viimeksi
 olimme asemalla sinä päivänä, jona näimme eläintarhan ja sinut ja
 Pekka Poikasen ja kaikki, niin paljon tapahtuu aina yhdellä kertaa.
 Tiedättekö, herra Mount» (näiden sanojen päälle oli vedetty viiva)
 »tiedätkö, Charles, kuulimme, että Victoria-asemalla oli tänään
 sattunut kovin kamala tapaus. Koululaisjuna lähti liikkeelle kenenkään
 aavistamatta, pari minuuttia ennen määräaikaansa, ja vaunuissa oli
 koko joukko äitejä järjestämässä matkatavaroita hyllyille, ja ulkona
 paljon poikia katsomassa sateenkaarta, uusia tulokkaita ja muuta
 sellaista, ja ihan rauhallisesti ilman vihellystä ja vihreätä lippua
 ja mitään muuta juna lähti, ennen kuin poikien äidit ennättivät
 ulos, tuoden pysähtymättä heidät kaikki Lewesiin. Eikö heille
 käynyt kauheasti, ja heidän poikiaan jäi paljon ihan avuttomiksi
 asemasillalle. Heidän oli saavuttava viiden ja viidentoista junassa.
 Joukossa oli kaksi veljestä, ja toinen heistä pääsi mukaan, toinen jäi
 jälkeen. Ihan kuin raamatussa, mutta hän sai Rumplemayerin kahvilassa
 teetä erään tutun pojan äidiltä, joten hän ei ollut millänsäkään. Enää
 ei taida olla mitään kerrottavaa paitsi sitä, että lumi sulaa ja puut
 tarhassamme paljastuvat. Panen kuoreen sinua varten kaksi lumipisaraa,
 jotka voit pistää napinläpeesi. En luule, että tulisi enempää kolmen
 pennyn postimerkillä, sillä Sveitsiin on pitkä matka, ja toivon,
 etteivät ne kuihtuisi matkalla, mutta jos niin käy, niin pane ne
 maljaan, jossa on lämmintä vettä ja vähä suolaa, niin ne virkistyvät
 jälleen. Hyvää yötä, rakas Charles ja parhaat terveiset MARGARETILTA.»

Tämä oli ollut lapsen viimeinen kirje hänen ulkomailla olevalle
ystävälleen.

Postileiman päivämäärä osoitti, että se oli saapunut sveitsiläiseen
parantolaan kaksi päivää aikaisemmin, ennen kuin Charles Mount oli
siirtynyt sinne, mihin hänelle ei enää voitu kirjeitä lähettää.

Ne olivat tunneherkän, hartaasti kiintyneen, teeskentelemättömän,
turmeltumattoman nupun — Margaretin! — kirjeitä.

Kun hän nyt luki niitä, tuntui hänestä ikäänkuin hän olisi taivaltanut
äärettömän matkan; hän näki niissä niin erilaisen luonteen!
Liikutettuna, tuntien sydämessään pistoksen hän ajatteli: »Kuinka
kauheaksi olen tullut; minusta olisi tullut niin kiltti äidille ja
kaikille... Kuinka erilaiseksi ihminen muuttuu varttuessaan!»

Mutta juostessaan poukamansa veteen Mount mietti: »Tavattomassa määrin
samanlainen sittenkin!... Sydämensä sisimmässä hän on ihan sama
lapsi...»




IX luku

Haaveet ja todellisuus



I


Arvaan, mitä ajattelevat kaikki ne, jotka ovat lukeneet tätä kertomusta
tähän saakka.

He lausuvat sen lyhyesti yhdellä sanalla:

»_Vääjäämätöntä_!»

Ajattelette: kaksi nuorta, normaalista, hyvännäköistä ihmistä on
joutunut yhteen tällä saaren rannikolla — olkoonpa saari sitten
tosiaankin asumaton tai ei, se ei merkitse mitään. Nuori nainen yhä
mielellään kuvittelee, että se on, ja nuoren miehen on näyteltävä.
Oivallatte, että hänet on melkein pakotettu siihen. Ei sekään merkitse
mitään. Hän pitää siitä puuhasta. Auringon laskiessa, keskipäivän
helteessä, viileässä, miellyttävässä hämärässä he ovat aina yhdessä.
Tyttö alkaa joka päivä kukoistaa yhä raikkaampana. Mitä muuta saattaa
odottaa?

Omasta kohdastani uskon nuorta Mountia, kun hän vakuutti, että vaikka
hän olikin lakannut vihoittelemasta lemmon tytölle, vaikka häntä
huvitti ja ilahdutti Margaretissa tapahtunut nopea, sekä ruumiillinen
että sielullinen muutos, vaikka hän piti tyttöä liikuttavan rohkeana,
hauskana, hyväluontoisena, mukavana kumppanina — kaikki se oli vielä
pitämistä eikä mitään sen enempää.

Mutta se oli tulossa, arvelette.

»Välttämättömästi!» toistatte.

Kohtalo oli määrännyt, että tämän nuoren, ruumiillisesti terveeksi ja
elinvoimaiseksi kehkeytyvän tytön piti alkaa kiintyä tähän nuoreen
mieheen, joka oli sorea, vaikka olisikin ollut kansimiehen asussa
kehnossa höyrylaivassa, vaikka hänen tukkansa olisi ollut kuin jonkun
Café Royalin runoilijan ja partansa... kenpä voisi määrätä, kuinka
monta päivää vanha?

Mutta miksi huitoa ilmaa tämän vuoksi (ei parran, vaan tilanteen)?

Jos he vietettyään nämä päivät kumppanuksina todella alkuperäisissä
oloissa eivät vielä olleetkaan rakastuneet — niin täytyi vähitellen
käydä ilmeiseksi, että mies tai tyttö tahi molemmat pian rakastuisivat.
Arveletteko tosiaankin, että se on niin perin ilmeistä ja
yksinkertaista?

Väitätte yhä: »Välttämätöntä.»

Niin, mutta malttakaahan —

Kuunnelkaahan tätä samaa asiaa koskevaa keskustelua.



II


Tämä oli tapahtunut vähän aikaisemmin, päivää ennen Margaretin ryöstöä
— tarkoitan hyväaikeista siirtämistä. Oltiin Nizzassa; olin lähtenyt
nuoren Mountin kanssa kävelylle sisämaahan päin lelumaisen kaupungin
laidalla kohoaville rinteille.

Ne, jotka luulevat olevan helppoa onkia tietoonsa nykyajan nuoren
salaisuuksia häneltä itseltään, eivät ole tavanneet hänen kaltaisiaan.
»Onkija» on hän.

Heti kun kokeeksi viittasin tulevaan saariseikkailuun, kääntyi hän
minuun päin, huulillaan herttaisin hymynsä, ja vastasi: »Avioliiton
järjestelyäkö?»

»Niin itse tiedätte, että se on mielessänne», intti hän, kun väitin
vastaan. »_Te_ ajattelette — nuo kaksi joutuvat ihanteelliseen
ympäristöön, ja tyttö ainakin luulee, että hänet on ryöstetty lunnaita
varten. Arvelette, että nuori mies, kun tyttö kerran on kiskaistu irti
sivistyneistä oloista, esiintyy romanttisessa hohteessa. Luulette —»

»Herra Mount, näytte olevan kummallisen varma siitä, mitä ajattelen!»

»Suokaa anteeksi! Jos ikävystytän teitä, niin vaihdetaan puheenaihetta
—»

»Ei sinnepäinkään! Haluan kuulla ajatuksenne siitä.»

»No, olkoon vastuu teidän! Luulette minun ehdottoman varmasti
rakastuvan silmittömästi tähän nuoreen naiseen, koska — jos herra
Lloydin suunnitelma lainkaan onnistuu — minä olen omin silmin
tarkkailemassa, kun hän muuttuu pilaantuneesta hylystä takaisin
luonnolliseksi ihmisolennoksi. Arvelette, että asiaan sekaantuu itse
rakkautta, koska minulla on osuuteni siinä muutoksessa! Lisäksi tulee
läheisyys, meri-ilma, kuutamoinen yksinäisyys, rannalle loiskivat
aallot. Ette jaksa käsittää, miten voisi käydä muutoin kuin niin, että
seikkailun lopussa neiti Verity ja minä olisimme kihloissa —»

Vastustin: »Ettehän välitä edes siitä, että tiedän teidän jo nyt olevan
kihloissa.» (Hän oli, se muistettakoon.)

»Avioliittojen rakentajien mielestä ei sellainen haittaa. Mietitte
itseksenne: 'No, kihlaus ei ole avioliitto.' Se on vain koetusaika.
Nykyajan nuoret mielivät yhtä vähän mennä kihloihin kuin ottaa tytön
kumppanikseen sekaviin juonitteluihin. Ja sitäpaitsi te ette ole
kertaakaan nähnyt nuoren Mountin morsianta», jatkoi nuori Mount
järkkymättömän ystävällisesti. »Kenties se on joku tuollainen pojan
ja tytön liitto, joka purkautuu heti jouduttuaan kosketuksiin
todellisuuden kanssa —»

»_Oliko_ se sitä lajia?»

»Kas vain, se kiinnittää mieltänne!» huudahti tämä tyrmistyttävä nuori
mies, joka osoittautui yhä pidättyvämmäksi, kuta enemmän hän puhui.
Jos hän puheli, täytyi sen koskea muita ihmisiä eikä häntä itseään. Ei
koskaan häntä itseään! »_Te_», syytti hän minua, »luette jaksottaisia
julkaisuja. Kaikki käy kuten jonkun sellaisen jatkuvassa kertomuksessa.
Siitä kehittyy uusi, kiehtova näytelmä —»

»Olette kohtuuton. Te olette sellaisia ihmisiä, joihin ei voi
loukkaantua. Tiedätte sen ja käyttäydytte, sen mukaan. Jaksottainen
kertomus tosiaankin. Mitä tarkoitatte?»

»Edellisten kappaleiden lyhykäinen selostus on kahdeksannella sivulla»,
jatkoi Mount hymyillen minulle somasti. »Mutta koska tämä ei ole
romanttinen sarjajulkaisun kertomus, niin sanonko teille, miten asiat
oikein ovat, miten todennäköisesti käy?»

»Tehkää se kaikin mokomin!»

»Tosielämässä neiti Verity palaa seikkailultaan muuttuneena tyttönä,
kuten hänen setänsä tarkoitus on, reippaana, hilpeänä, uhkeana. Hän
alkaa jälleen entisen elämänsä — niin, ei, ei entiseen tapaan. Ei enää
samanlaista sekaannuttavaa, teennäistä sisäelämää. Hän on oppinut
pitämään huolta itsestään, oppinut nauttimaan elämästään. Hän luopuu
sellaisesta, eroaa kelvottomista ihmisistä. Siihen saakka pitää kaikki
yhtä... Mutta siitä alkaen ohjelma muuttuu.»

»Millä tavoin?»

»No niin, hän _ei_ ole oppinut pitämään minua ainoana hänelle varattuna
miehenä maailmassa. Se on vain puhetapa. Mutta niin ei käy. Ei käy.
Valitan, että särjen teidän romanttisen —»

»Jatkokertomuksen», jupisin. »Mutta koska tiedätte niin paljon, herra
Mount, niin saanko pyytää teitä ilmaisemaan, miten käy. Kestä tulee
Margaretin miesihanne?»

»Nuoresta Oddleystä kenties.»

»Claudesta? Tuosta marionetista, jonka sisällä on vesilähteitä? Mutta
onhan koko tämä hullu suunnitelma punottu sitä varten, että hänet
pelastettaisiin Clauden ja Cynthian seurasta. Kuvitteletteko, että
tyttö vielä ihmistyttyäänkin ajattelisi Claudea?»

»Claude ei ole niin kovin huono», pani Mount vastaan. »Eikö todellisen
rakkauden ja muun sellaisen otaksuta tekevän ihmisestä miestä?»

»Minä vihaan teitä», virkoin. »Kiitän kohtaloa, ettette elänyt minun
tyttöaikanani... Ainakin on vähemmän todennäköistä, että hänen osakseen
tulee Claude, kuin se, että te tulette.»

»Sellaisella tytöllä oli yllin kyllin valinnanvaraa. Jos niitä
ennen oli tusina, on niitä parannuksen jälkeen kaksikymmentä. Ja,
hitto soikoon, olenpa ajatellut, kuka olisi hänelle sopiva mies! Se
punatukkainen nuorukainen, joka antoi hänelle pekingiläisen koiran.
Viehättävä poika.»

»Eric? Oppiarvoton ylioppilas, joka ei edes osaa puhua englantia,
joka ei ole edes kuullut puhuttavan mistään, mitä tapahtui ennen
vuotta 1919? Otaksutteko Margaretin ottavan sellaista poikaa vakavalta
kannalta?»

»Kiltti poika», vakuutti Mount hämmästyttävän välinpitämättömään,
varovaiseen tapaansa. »Joku tyttö voisi saada paljoa huonomman
puolison kuin nuoren Ericin. Ja joka tapauksessa voitte pitää paljoa
todennäköisempänä, että hänestä tulee sulhanen...»

Käännyimme takaisin aamiaiselle.



III

Mutta palatkaamme saarelle, sitten kun aika oli alkanut siellä kiitää.

Kerran Margaret lausui: »Herra Mount, näyttää siltä, että meidät on
jätetty tänne kuukausimääriksi! Mutta toisin puolin tuntuu kuluneen
vain tunteja; tuntuu siltä, kuin olisimme vain minuutti sitten
katselleet eileniltaista komeata iltaruskoa. Ja katsokaahan, aurinko
alkaa taaskin mennä mailleen!»

Niin, nopeasti oli kultainen päivä kulunut...

Heti sanottuaan: _»Hyvää yötä!»_ oli nuori Mount kerran avannut suunsa
huomauttaakseen: »Toivotamme aina 'hyvää yötä' tässä onnenmaassa.»

Myöhemmin hän ei jaksanut käsittää, minkä tähden hän ei ollut sitä
virkkanut.

Se olisi pannut Margaretin nauramaan. Nyt hän nauroi usein. Hänen koko
olemuksensa elämä oli niin paljoa vilkkaampaa, muita samalla niin
paljon rauhallisempaa! Alituisesti hän uurasti jotakin, joka piti
liikkeessä ennen toimettoman velttoa, sairaloista, nuorta ruumista,
niin että hän illalla vaipui tiedottomuuden tummaan, sametinpehmeään
tilaan ja nukkui niin kauan kuin tähdet kiersivät taivaalla, kunnes
aurinko oli ylhäällä.

Päivällä hän työskenteli ja juoksenteli: hän kasasi puita, rakenteli
luolia kuten lapsi, alkoi koota simpukankuoria. Hän kokeili saaren
hyvätuoksuisilla kasveilla. Hän kehitti sukellustaitoaan. Hän kiidätti
Mountia, ottoveljeään, hietikolla kiveltä kivelle. Hän valmisti
lapsellisen yksinkertaisia koristuksia merilinnunsulista ja omaan
katkaistuun ja tasoitettuun hiuskiehkuraansa pujotetuista marjoista.
Sentapaiset mitättömät seikat tuottivat hänelle riemua. Koko ajan
hän tunsi elämän sykkivän hyvinvoinnin yksitoikkoisen rytmillisessä
tahdissa. Ei mitään tapahtuisi... vähätpä siitä.

Sitten, kun hän oli siten alistunut osaansa, tapahtui jotakin.




X luku

Etäinen kutsu



I


Sen tapahtuessa Margaret oli yksin rannalla.

Mount oli mennyt kalliolle muka katkomaan eukalyptuspuiden oksia, mutta
todellisesti, se minun on mainittava, tavanmukaisen, pettävän toivonsa
ajamana tähyilemään herra Lloydia...

Ajatella, että se vanha vintiö saattoi koko ajan olla melkein
kivenheiton päässä nuoresta sukulaisestaan ja tämän vastahakoisesta
vartijasta! ... Se oli kerrassaan _liikaa_...

Sillä välin oli Margaret (joka ennen oli pitänyt huoneensa
mahdollisimman huonossa järjestyksessä ja siivottomana, mutta joka nyt
huolehti omituisen tarkasti luolien ja rannan hyvästä järjestyksestä)
lopettanut hyörintänsä »siivottuaan» hietikon. Siellä olivat puukasat
nykyisin aina somasti pinotut, kalanruodot aina kuopatut. Siellä ei
saanut olla roskia, ei lehviä eikä risuja. Litteistä kivistä hän oli
kyhännyt karkeatekoisen, puolipyöreän tulisijan nuotion ympärille.
Nyt hän lakaisi sitä omalla tekemällään luudalla. Se oli uusi. Hän
oli kerännyt sitä varten samankokoisia oksia, riipinyt niistä lehdet,
sitonut ne yhteen ja valikoinnut paksumman, suoran oksan varreksi.
Se oli varsin auttava puutarhaluuta. Mount ei ollut sitä nähnyt.
Margaret katsahti rinteelle, jota myöten hän saapuisi. Vielä ei näkynyt
merkkiäkään kookkaasta, sekava-asuisesta, miellyttävästä miehestä.

Sattumalta ja ohimennen hänen katseensa lipui lahdelle — ja silloin hän
näki _»sen»_.

Siellä oli tarinain mukainen »_pilkku taivaanrannalla_»...

Höyrylaiva kuvastui tummana sinistä taivasta vasten, ja sen perässä
tuprusi pieni, harmaa savuviiru. Niin, höyrylaiva, edeten nopeasti
pohjoiseen päin! ... Nähtynä niin etäältä kuin Margaret sitä katseli se
oli kenties tytön etusormin pituinen.

»Iso laiva», äänsi Margaret kuuluvasti. »Laiva, joka on tullut viemään
meitä pois saarelta!»

Se oli kaikki asumattomien saarien seikkailuja käsittelevien kirjojen
juonen mukaista.

Kiihkosta vapisten haaksirikkoinen huojui edestakaisin.

Hän joutui kokonaan pois suunniltaan. Kirjojen haaksirikkoiset
säilyttävät malttinsa niin helposti! Margaret Verity ei säilyttänyt.

Hän huohotti ja huojui ainakin kolme sekuntia. Sitten hän huudahti:
»Miksi ei herra Mount ole nyt täällä? Miksi pitää hänen olla
kalliolla?» Sitten välähti hänen aivoihinsa ajatus: _»Miksi emme_
ole laittaneet isoa merkkiroihua, jonka aluksessa olijat näkisivät?
Aina hän on lykännyt sitä tuonnemmaksi.» ... Sitten: »He eivät erota
nuotiotamme!» Ja sitten: »Minun on liehutettava jotakin. Minun on
liehutettava jotakin.» Hän muisti haaksirikkoisten repineen paitansa
heiluttaakseen niitä lippuina...

Hän juoksi luolaansa, juoksi kallionhalkeamalle ja kiskoi sieltä esille
ranskalaisen trikooleningin, joka nyt oli auttamattomasti piloilla, kun
sitä oli käsitelty putous-pesutuvassa. Siinä oli ylt'yleensä mustia
juovia; se oli vaikka minkä muotoinen ja monen pituinen — leninkinä se
oli likainen, harmaa ja kelvoton; mutta kelpasihan se ainakin lipuksi.

Hän sitoi sen helmat rautatammenoksaan, jota Mount käytti nuotionsa
kohennuskeppinä. Hän kiinnitti sen lipun tapaan. Sitten hän nosti
oksan pystyyn, mutta mietti hätäisesti: »Ei, ei! Se ei vetele — se ei
varmastikaan vetele — minun on mentävä jonnekin korkealle —»

Lippu kädessään hän riensi umpimähkään ylöspäin. Hän kapusi korkealle,
punertavalle kivilohkareelle, kiskoen nopeasti kyhäämänsä lipun
mukanaan.

Siellä hän liehutteli sitä hurjasti ja luikkaili: »Laiva _hoi_!» mutta
ääni lähti heikkona hänen kurkustaan. Sitäkin korkeammalla päänsä
yläpuolella hän heilutti lippuaan. Suunnaten epätoivoisena silmänsä
kiinteästi taivaanrantaan hän _»tahtoi»,_ että laivasta annettaisiin
vastausmerkki, keitä siellä sitten lieneekään ollut. Hän ei osannut
ilmoittaa minulle, kuinka kaukana se laiva oli arviolta ollut;
kolmen, neljän kilometrin päässä? Sen matkan päästä olisi minkälaisen
tähystäjän hyvänsä pitänyt varmasti erottaa punaista taustaa vasten
kuvastuva, vinhasti heiluva, valkoinen täplä!

»_Hoi_ — »

Liian kaukana kuullakseen; heidän täytyi _nähdä._ He näkisivät heti...

Kuvitelkaa ankarasti kiihtynyttä, yksinäistä tyttö-parkaa huutamassa,
liehuttamassa _laatimassa_ laivaa! Se alus merkitsi apua, ihmisiä,
äitiä, kotia, sivistysoloja, mukavuuksia, pääsyä tämän saaren
asumattomilta, yksinäisiltä kallioilta —



II


Tässä yhteydessä välähti outo ajatus jossakin, ei suinkaan Margaretin
mielessä, vaan kauempana kuin tuo savukierukka oli:

»_En tahdo päästä pois täältä! Toivoisin, ettei minun tarvitse. Tulen
takaisin. Joskus minun on palattava tänne, missä olen ollut niin
onnellinen_ —»



III


Se pieni ajatus häipyi kuin vilahdus.

Uudelleen oli tytön ainoana kiihkeänä pyrkimyksenä: pois täältä — pois
täältä! Hän puri huuliaan, hankasi jalkojaan kiveen. Oi, aluksessa
olijain _täytyi_ nähdä hänet; heidän täytyi (_»Auttakaa!»_) Jospa hän
vain jaksaisi kiljua kovemmin, liehuttaa rajummin —

Hänen omissa korvissaan kaikui hänen äkäinen äänensä, kun hän kysyi:
»Missä hän on? Miksi ei _hän_ tule pysähdyttämään tuota laivaa?»



IV


Mount oli sillä hetkellä vajaan neljänsadan metrin päässä pensaisella
rinteellä. Hän oli lähtenyt lehdosta ja palasi parhaillaan
mielipaikaltaan puron mutkasta. Kiduksien läpi pujottamassaan notkeassa
vitsassa hän kantoi neljää forellia, jotka olivat komeimmat hänen
siihen mennessä saamistaan (tuon kookkaimman täytyi painaa puolen kilon
vaiheilla). Heilutellen saalistaan hän asteli »kotiin» päin.

Kummallista, että hän ajatellessaan poukamaa, käytti siitä nyt jo
mielessään sitä sanaa.

Sitten hän mietti: »Nuo ovat kaikki varsin komeita ja isoja, mutta
kuinka kauan _saattaa_ tällaista asiaintilaa jatkua? Sen vanhan
valehtelijan on täytynyt määrätä joku aikaraja ennenkuulumattomalle
järjestelylleen, jonka lempo vieköön. Mitenkähän hänen nuori
sukulaisensa menettelee, kun loppu tulee? Siihen ei enää saata olla
kuin muutamia päiviä», päätteli Archie Mount itsekseen (kuten hän
oli vakuuttanut itselleen alusta alkaen). »Vanhan vehkeilijän on
näyttäydyttävä, tunnustettava tytölle kaikki peittelemättä —»

Entä sitten?

Jumaliste, kyllä tyttö sitten suuttuisi! ... Hän raivostuisi. Totta
kyllä, se pikku olento oli terästäytynyt tässä Jumalan hylkäämässä
paikassa ja (oltuaan ennen pelkkä »vätys») osoittautunut todelliseksi
urheilijattareksi. Mutta maailman innokkainkin urheilutyttö kiukustui
sellaisiin ihmisiin, jotka panevat toimeen — ei ollut tätä suunnitelmaa
kuvaavaa, kohteliasta sanaa.

Margaret Verity oli huvipurressa myrskynnyt, kun hänet vastoin tahtoaan
vietiin vain meriretkelle. Entä sitten sen jälkinäytös?

Entä mitä tyttö sitten sanoisi hänelle — Mountille? Samassa kantautui
hänen korviinsa Margaretin ääni; tyttö huusi korvia vihlovasti jossakin
alempana rinteellä, huusi hurjistuneesta »Auttakaa! Auttakaa!»



V


Sillä lahdella liikkuva höyrylaiva loittoni mitään huomaamatta
kauemmaksi saaresta.

Yhä kiivaammasti huiskutti haaksirikkoutunut tyttö merkinantolippuaan.
Hyödytöntä. Keitä aluksessa lieneekään ollut, heidän mieleensäkään ei
nähtävästi johtunut vastata rannalla näyteltyihin vimmaisiin merkkeihin.

(Jos osutte sitä ajattelemaan, miksi ihmeessä he olisivat sen tehneet?)

Hänen ponnistuksensa olivat tuloksettomat. Hän saattoi liehuttaa lippua
näännyksiin saakka, luikkailla äänensä käheäksi. Yhä pienempänä näkyi
höyryalus sinistä taustaa vasten, yhä pienempänä savukiehkura, joka yhä
ohentuen kieri taivaalle.

»Liian kaukana», ajatteli Margaret tuskissaan. »Komentosillalla ei
ketään tähystämässä... Se poistuu... Jättää meidät tänne... Mitä
minun on tehtävä?» (Vielä viimeinen yritys lipulla.) »Hoi! Auttakaa!
AUTTAKAA!»

»Halloo!» kuului hänen yläpuoleltaan hyvin huolestuneella äänellä
luikattu vastaus. »Halloo, mikä hätänä? Mitä nyt? Mikä teitä vaivaa,
Margaret?»

Margaret kääntyi katsomaan miestä, joka tuli pensaikon lävitse, niin
että räiski, ja pudotti kääntyessään liikuttavan tiuhan leninkilippunsa.

»Laiva», huoahti hän arkaillen, ja hänen äänestään oli kaikki rohkeus
poissa. »Katsokaa! Tuolla oikealla... Melkein silmänkantamattomissa jo
nyt.»

Ensimmäisen kerran nuori Mount oikeastaan ärähti hänelle: »_Siinäkö_
kaikki?»

»Kaikki?» kertasi tyttö, silmäillen rajattomalle sinilakeudelle
häipyvää mustaa pilkkua. »Se meni menojaan...»

»Pelkäsin, että teitä oli purrut käärme. Totisesti luulin, että teitä
oli vähintäänkin käärme purrut. Älkää taivaan tähden enää toista kertaa
säikähdyttäkö minua tällä tavoin!»

»Säikähdyttäkö teitä? Ettekö sano muuta, kun —»

»Te säikäytitte minua oikein riivatusti... Älkää toki tehkö sitä
uudelleen, jollette pahastu» (italialaisen kohteliaasti, joka on
huolestuttavampaa kuin rajuus). »Kuullessani teidän huutavan sillä
tavoin luulin — uskon täällä olevan skorpioneja —»

»Ettekö osaa puhua muusta kuin _tuollaisesta?_ Eikö teillä ole lainkaan
mielikuvitusta? Katsokaa! Ajatelkaa! Ainoa mahdollisuutemme! Lipunut
käsistämme!... Ettekö jaksa käsittää?»

Mount katsahti häneen. Eikö hän muka käsittänyt? Hän oli hyvin vähällä
pamauttaa kuuluville, mitä _tyttö_ ei käsittänyt. Ja kun he sitten
laskeutuivat rinnettä (Mountin roikuttaessa forelleja tuskin tietäen,
mitä ne olivat), hän oli alkamaisillaan selittää tytölle tarkoin, miksi
ei mikään ohimenevä laiva todennäköisesti välittäisi panna vähintäkään
huomiota häneen, vaikka hän liehuttaisi lippuaan kuinka vimmatusti
tahansa. (Mitäpä väliä olisikaan ollut, vaikka kalliolla olisi ollut
huiskuttamassa kokonainen lauma haaksirikosta pelastuneita tyttöjä?)

»Ajattelin, että vihdoinkin oli alus tullut... Luulin, että nyt olimme
pelastetut. He eivät lainkaan huomanneet minua, herra Mount.»

»Sille emme mahda mitään», tokaisi Mount synkkänä.

Kiusaus oli ohitse. Hän ei rikkoisi sanaansa, ei paljastaisi tätä
petosta. Hän alistui vielä yhden päivän pitkittämään tätä ilveilyä.
Ja eihän se henkilö, jolle hän oli kiukuissaan, ollut täällä. Kovin
häpeällistä olisi hänen purkaa harmiaan tytölle, johon koko juttu
kohdistui vieläkin karkeammin. Lohduttavasti hän lisäsi: »Älkää olko
noin alakuloisen näköinen, neiti Verity!» (Hän ei muistanut juuri
äsken ja ensimmäisen kerran käyttäneensä Margaretin ristimänimeä.)
»Seuraavalla kerralla on onni myötäisempi. Tulee vielä toinenkin laiva,
se on varma —»

»Puhutte, ikäänkuin olisimme Lontoossa maanalaisella rautatieasemalla»,
nurisi Margaret epävarmasti, »Puhutte, ikäänkuin juna olisi juuri äsken
_'sivuuttanut tämän aseman'_ emmekä olisi juuri äsken menettäneet
ainoata toivoamme päästä pois asumattomalta saarelta!»

Astellen rinnettä alaspäin hänen vierellään nuori Mount vastasi:
»Kuulkaahan, kun puolustaudun! Se ei ole minun vikani. Uskokaa minua!
Uskokaa, että olen pahoillani! _Kaikesta!_»

Hänen äänestään värähti vilpittömyys. Viimeiset sanat (joiden Margaret
luuli tarkoittavan vain äskeistä tapausta) tehosivat häneen. Hän
katseli Mountiin lapsellisen herttaisin, avomielisin silmin ja virkkoi:
»Luonnollisestikaan se ei ole teidän syynne. Miksi sanoitte olevanne
pahoillanne? Mitäpä siitä —»

Äkkiä hän ojensi Mountille sen kätensä, joka oli lähempänä häntä.
Siirtäen kalat vasempaan käteensä hän tarttui tytön käteen. Käsikkäin
he saapuivat rannalle.

Samassa alkoi Margaret ihmetellen ajatella,: _milloin ennen oli Mount
pitänyt hänen kättään?_ Äkkiä se muistui hänen mieleensä.

Nostaen kättään, jota Mount yhä puristi (hän oli auttanut tyttöä
laskeutumaan viimeiseltä kivijärkäleeltä, mikä teko olikin varsin
luonnollinen!) hän katsoi mieheen silmät levällään. »_Ah!_ Silloin se
oli; tekö se olitte?»

»Mitä niin?»

»Tekö», sanoi Margaret, »piditte minua kädestä sinä yönä?»

»Mitä te puhelette?»

»Te se olitte... Te piditte minua kädestä sinä yönä, jona kärsimme
haaksirikon... Kun olimme veneessä tulossa tänne. Eikö niin, herra
Mount?»

Äänettömyys.

Mount: »Minkä tähden kysytte sitä?»

»Tehän piditte kädestäni?»

»Niin... Mutta miksi tosiaan sitä kysytte?»

Taaskin äänettömyys.



VI

Ihan aikomattaan Margaret oli lausunut sen kysymyksen. Useita kertoja
hän oli aprikoinut, miten saarelle oli tultu.

Tietenkin oli ollut vene... No niin, missä se vene oli?

Pirstoutunut rantakallioihin, oletti hän. Niin, hän oli otaksunut
(puhuessaan siitä erinäisiä kertoja), että vene oli paiskautunut
sirpaleiksi, särkynyt tulitikkupuiksi — että siitä (nähtävästi) oli
jälellä vain se rannalle ajautunut laudanpätkä, jonka Mount oli
katkaissut kahtia ja jonka palasia hän oli käyttänyt lyhentäessään
hänen hiuksiaan. (Myöskin koetti Mount näpertää siitä hänelle
jonkunlaista kampaa.)

Mutta sitä venettä soutamassa oli täytynyt olla jonkun —

On mahdoton soutaa ja pidellä toisen ihmisen kättä —

Ja jos veneessä olisi ollut ainoastaan herra Mount —

Vai oliko siellä ollut muitakin?

Helppoa olisi teidän mielestänne ollut Margaretin tiedustaa heti
kaikkea sitä nuorelta mieheltä...

Ei niinkään helppoa.

Hänen ei ollut helppo kysellä. Hän oli liian hämmentynyt. Hänen
aivojaan askarrutti...

Tällä hetkellä Margaret itse tiesi, mikä alkoi askarruttaa hänen
aivojaan.

Se venekysymys oli hänestä hyvin tärkeä. Vene, myrsky, haaksirikko
— ne olivat syvän veden pintaväreilyä. Sisimmässään hän ajatteli
hämmästyttävän paljon tätä toisen ihmisen kädenkosketusta. (Se saattaa
olla hyvinkin tärkeä elinkysymys!)

Se on kummallista, kun muistelee, miten hän loikoi koruompeluksin
koristetuilla pieluksilla, ojentaen, ei, vaan _jättäen_ hervottomat
sormensa nuoren loordi Oddleyn käteen ihan yhtä välinpitämättömästi
kuin olisi jättänyt ne lämpöisellä, sitruunatuoksuisella nesteellä
täytettyyn maljakkoon, jonka mustaihoinen kynsienhoitaja oli
tuonut, kysyen: »Haluatteko, että leikkaan kynnet pyöreiksi vaiko
kärkeviksi, madam?» Niin monen monituista kertaa Margaret oli antanut
kätensä Claude Oddleylle, mutta kertaakaan ei edes Clauden huulien
kosketus hänen käteensä ollut tuntunut hänestä sen kummemmalta kuin
kynsienhoitajan liike! Jos hänen henkivartijoistaan kuka hyvänsä olisi
puristanut hänen kättään pimeässä, ei hän olisi tuntenut siinä mitään
erotusta.

Mutta Mountin kädenpuristus oli ollut toisenlainen. Hänen kätensä
oli ollut niin — magneettinen, turvallinen — miksi muuksi hän olisi
osannut sitä nimittää. Hän ei löytänyt sopivia sanoja. Tunnettuaan
hänen kosketuksensa kerran Margaret tiesi vastaisuudessa tuntevansa sen
aina. Kummallinen pikku huomio! Se oli ollut hänestä mieluinen; äkkiä
oli hänestä alkanut tuntua, että hän mielellään salli Mountin pidellä
kättään.

(Tämä luonnollisesti tapahtui sillä hetkellä, jolloin hän irroitti
kätensä ja antoi sen painua sormien kerran avautuessa ja sulkeutuessa
hameensa karkeille laskoksille.)

Hän piti siitä!

Kun hän ei osannut selittää sitä itselleen, niin miten olisi hän sitten
osannut selittää sen miehelle? Hän ei voinut puhua siitä. Hän ei voinut
suoraan vastata toisen tiedustukseen: »Minkätähden sitä kysytte?»

Ujostelematta hän virkkoi: »Olen miettinyt sitä. Olin puolinukuksissa
koko ajan veneessä. Mietin vain, olinko nähnyt unta —» Sitten hän
ikäänkuin vilkastuen jatkoi: »Kuinka paljon kello on?»

»Kuuden ja seitsemät! välillä — juuri seitsemän.»



VII


Siitä hetkestä muuttui heidän elämänsä sävy. Hyvinvoinnin rytmillinen
yksitoikkoisuus särkyi — epäsoinnuiksi.

Jo seuraavana aamuna kuului niitä useita.




XI luku

Muutos



I


Ensimmäisen kerran sairaan lapsukaisen tapauksen jälkeen Mount sinä
aamuna puhutteli Margaretia melkein muodollisesti. Ei jäykästi; siitä
ei tytön olisi sopinut häntä syyttää. Mutta jotakin hänen käytöksestään
puuttui. Jotakin, mikä oli ohut hyvin tärkeätä, oli poissa hänen
äänestään. Syy ei ollut ainoastaan siinä, mitä hän sanoi...

Hänen sanansa kuuluivat: »Kuulkaahan — mitä arvelette siitä, että
söisimme noista forelleista aamiaiseksi vain puolet ja säästäisimme
toiset puolet illaksi? Ja sopisiko teille, että söisimme tänään
illallisen tavallista myöhemmin? Ja jollette pahastu, on minun
pyydettävä teitä pysymään tällä rantakaistaleella, kunnes kohtaamme
uudelleen, neiti Verity. Minun on ikäänkuin otettava teiltä kunniasana,
ettette karkaa minun ohessani poissa koko päivän.»

Margaret, joka oli perkaamassa kaloja, katsahti ällistyneenä häneen.
(Kuinka kauheasti häntä nyt alkoikaan väsyttää, vaikka hän ei tehnyt
mitään!)

»Poissako?»

»Niin.»

»Minun pitäisi tosiaankin käydä silmäilemässä tämän — tämän paikan
sisäosia. Ajatelkaahan, että kaikkina näinä päivinä olen pistäytynyt
tuskin kolmen kilometrin päässä rannasta! Ehkä saisin sieltä —
jotakin», virkkoi Mount.

Siinä seisoessaan hän näytti esikuvalliselta, kammottavalta
ja partaveitsettömältä haaksirikkoiselta. Heidän ainoat
pukeutumisvehkeensä (kunnes hän olisi saanut näperretyksi kamman
valmiiksi) olivat eukalyptyspuiset puikot, joiden päät oli hakattu
tupsuiksi ja joita he partiolaisten tapaan käyttivät hammasharjoinaan.
Nämä kaksi ihmistä olivat puhtaita kuin merituuli (ilman, meren,
ruumiinliikkeiden raikastuttamina puhtaampia kuin perin turhantarkka
kaupunkilainen, joka usein käy turkkilaisessa kylvyssä ja kuluttaa
varoja kristalleihin ja ihovoiteihin.) Mutta he olivat myöskin
takkuisia kuin vuoristokanervikko. Mountin viikset ja parta olivat
vaaleat ja sopivat hänen sinisiin silmiinsä eivätkä olleet hänen
tummien hiustensa, kulmakarvojensa ja silmäripsiensä mukaiset.
Näillä »kaksivärisillä» miehillä on kummallisen pakottava vaikutus.
Sellaisena väriltään Mount komeine vartaloineen, pörröisine tukkineen
ja hiekkaisine, sekavine pukuineen näytti Adonikselta — Augustus
Johnin sanojen mukaan. Margaret (joka ei ollut edes niin siisti
kuin tämä miellyttävä villi, mutta risaisessa asussaan viehkeämpi
kuin oli koskaan ollut ranskalaisissa leningeissään) katsahti
häneen. Niin tehdessään hänen muistiinsa välähti vähäinen kohtaus
hänen aikaisemmasta elämästään, kun tämä sama nuori mies, ollen
täysin samannäköinen kuin Denis Bradleyn miesten seurustelupukujen
ilmoituskuva, viimeistellyn kuosin mukainen ja moitteettoman siloinen,
oli puhutellut häntä huulillaan tanssisalihymy.

_»Valitettavasti, neiti Verity, en ole saanut tilaisuutta tanssia
kanssanne; ja nyt meidän on poistuttava_.»

Neiti Verity oli vastannut: »_No niin, se on teidän vahinkonne, eikö
niin_?» Varjokuva »Berkeleystä»! Oliko sellaista ikinä sattunut?

Taaskin muuttui häntä ympäröivä saari synkäksi... Taaskin olivat
tämän miehen teot kaikki kaikessa. Hän aikoi lähteä pois kokonaiseksi
päiväksi.

Loukkaantuneena Margaret tiedusti: »Enkö minä voi tulla mukaanne?»

»Kuka hoitaisi nuotiota?»

»Se ei ole vielä kertaakaan sammunut —»

»Sitä ei ole jätetty valvomatta niin kauaksi.»

»Emmekö voisi peittää sitä? Se kytee peitettynä tuntikausia. Muistan,
miten kerrankin kotona lehväkokkomme pysyi sammumatta kaksi kokonaista
päivää, vaikka emme lainkaan kohentaneet sitä, herra Mount. Me vain
jätimme sen —»

»Silloin te ette otaksuttavasti olleet riippuvaisia siitä saadaksenne
lämmintä ja valmistaaksenne ruokanne.»

»No niin! Jos tuli sammuu, niin voimmehan virittää sen uudelleen.
Meillä on tulitikkuja. Teillähän on niitä kokonainen rasia.»

»Kuvitelkaahan, että tuhlaisimme tulitikun!... Mistä arvelette meidän
saavan toisen rasian?»

»En tiedä», vastasi Margaret kylmästi — tosiaankin hyvin kylmästi. Tänä
aamuna hänen ottoveljensä tuntui ilkeältä, ärtyiseltä, pahantuuliselta,
jopa riidanhaluiselta. Herttaisuus oli tyyten kadonnut hänen sävystään
ja hän katsoikin Margaretiin ikäänkuin olisi sydämensä pohjasta
toivonut olevansa ainoa haaksirikkoinen tällä rannalla.

Heidän ympärillään oli hymyilevä maisema, hietikko, lahti, taivas.
Tuntui siltä, että he loittonivat yhä kauemmaksi toisistaan. Ja se
kävi niin äkkiä sitten; eikä Margaret jaksanut käsittää sen syytä.
Oli samanlaista kuin olisi jotakin tapahtunut heidän toivotettuaan
toisilleen hyvää yötä —

»Tulen sytyttäminen uudelleen», huomautti Mount kylmäkiskoisesti,
»saattaisi käydä aika vaivaloiseksi. Olettakaahan, että sattuisi
satamaan, kun nuotiomme on sammuksissa! Kun on näin kauan kestänyt
kaunista säätä, ette ole tullut ajatelleeksi — troopillista
ukkosmyrskyä, jollainen saattaisi puhjeta.»

Margaretin pienien kasvojen ilme muuttui nopeasti äreästä hurjan
pelokkaaksi.

»Ettehän poistu luotani, ettehän, jos ukkonen on tulossa? Mistään
muusta en välitä... Merelläkään en pelkää myrskyä, kunhan vain ei
samalla jyrise... Mieluummin, paljoa mieluummin näkisin villipetoja —
tai villejä ihmisiä —»

»No, luultavasti teidän ei tarvitse pelätä kohtaavanne täällä petoja
tai villejä. Tällaisessa paikassa ei juuri ole kettuja isompia otuksia;
enkä minä — hm — en ole nähnyt muita jälkiä kuin omiamme, neiti Verity.»

»Tiedän sen. Vakuutinhan teille, etten pelkää. Mutta kun puhuitte —
ettehän tosissanne usko, että tänään tulee ukkosilma?»

»Ei siltä näytä», toisti Mount kuivasti, vilkaisten pilvettömälle
taivaalle, jossa valkeita lokkeja leijaili mutkikkaissa kaarissa.
»Ihana sää. Ei merkkiäkään sateen pikaisesta tulosta. Ettehän
todenteolla ole huolissanne siitä, että jäätte yksin?»

»En ole huolissani mistään _muusta_», selitti Margaret. »Olen
mielelläni yksin. Pidän siitä.»

Tätä mielitekoaan hän sai tyydyttää sen siniseltä ja kullalta hohtavan
päivän loppupuolella.



II


Mutta hän ei jaksanut pitää ajatuksiaan kaukana tavallisesta
seuralaisestaan, joka aina muulloin oli ollut niin kumppanillinen ja
jonka kanssa oli ollut niin helppo tulla toimeen. Minkälainen peto hän
olikaan ollut tänä aamuna! Kuinka inhoittavasti hän olikaan lausunut:
»Hyvästi!», ennen kuin lähti astelemaan kallionrinteelle, noudattaen
solisevan puron, heidän ainoan ruoka-aittansa, juoksua.

»Hyvästi», tosiaankin! Niin kohteliaasti...

(Peto!)

Valmistautuessaan uimaan Margaret muisti aikaisemman elämänsä aikana
kerran sanoneensa jollekulle, ettei hän sietänyt Tom-sedän »nuorta
ystävää Mountia». Hän käyttäytyi niin kauheasti.

»Niin se on», hän mietti kiskoessaan villapaidan lyhyttukkaisen
päänsä ylitse ja viskatessaan tweedkankaisen hameensa syrjään. »Hänen
käytöksensä on kerrassaan hirvittävää.»

Sitten hän vaipui pohtimaan. Kuinka kiehtova Mount osasi olla! Kuinka
hupaisa hän oli ollut! Kuinka herttainen silloin, ensimmäisenä
päivänä, jolloin hänen ruumiinsa oli ollut niin jäykkä, hellä ja ylen
rasittunut! Kuinka myötätuntoinen! Ja myöskin ystävällinen hänen
lapsellisiin kirjeihinsä nähden! Aina niin »kiltti», joskin niin
sulkeutunut! ...

Sillä sulkeutunut hän oli aina.

Vaikka hän oli haastellut Margaretille tuntikausia — vaikka hän
(hääriessään puron partaalla, veistellessään tai kävellessään
hänen vierellään pensaikossa) oli selostanut hänelle monien
lukemiensa kirjojen sisällön, vaikka hän oli kuvaillut näkemiään
näytelmäkappaleita, kertonut hänelle sellaisten maiden elämästä,
joissa Margaret ei ollut milloinkaan käynyt — jopa sodan aikana omalla
torpeedonhävittäjällään vietettyä elämää — oli Mount, vaikka olikin
ollut veljellinen, sittenkin pysynyt erehtymättömän suljettuna.
Hän ei ollut kertaakaan maininnut Margaretille ainoatakaan häntä
henkilökohtaisesti koskevaa seikkaa. Niin, ei kertaakaan koko
aikana, minkä he olivat olleet tällä asumattomalla saarella yhdessä.
Puhuisikohan hän milloinkaan? Margaret aprikoi...

Hän muisteli lukemattomia muita asioita, joista Mount oli hänelle
haastellut... Hän tunsi Mountin äänen jokaisen soinnahduksen,
muisti, miten hän lausui: »Ahaa!», »Tosiaankin, neiti Verity...»
tai ystävällisesti huomautti: »Älkää olko hupakko!» Hän muisti
Mountin sinisten silmien hymyn, hänen tumman päälakensa välkkeen
auringonpaisteessa, hänen kasvojensa sivukuvan, hänen miellyttävän,
pienipäisen, leveäharteisen varjokuvansa, joka iltaisin kuvastui
tummana liekkejä vasten. Kaikki nämä yksityiskohdat hän oli pannut
merkille vain sen tähden, että Mount oli ainoa henkilö täällä.
Mount teki ilkeästi jättäessään hänelle vastenmielistä muistettavaa
poistuessaan hänen luotaan ensimmäisen kerran. (»Kuvitelkaahan, että
tuhlaisimme tulitikun!» Pahatuulinen raakalainen!)

Ilkeätä sekin, ettei Mount ottanut häntä mukaan tälle ensimmäiselle,
saaren sisäosiin tekemälleen retkelle. Hän oli kyllästynyt tähän
rantakaistaleeseen. Hän olisi niin halusta lähtenyt tutkimaan, mitä oli
noiden kaukaisempien kallioiden, lehdon, asumattoman alueen takana.

Mutta esittäen hataroita tekosyitä oli Mount jättänyt hänet
tänne... (puhellen _»ihanasta säästä»_ ikäänkuin teatterimaisella
puutarhakävelyllä... Pyh!)

Vasta uinnin jälkeen — (Mount oli vaatinut häneltä lupauksen, ettei hän
Mountin ollessa poissa läheisyydestä menisi omaa mittaansa syvemmälle)
— vasta uinnin, hieronnan, voimisteluliikkeiden ja luuta kädessä
häärinnän jälkeen alkoi Margaretin harmi talttua.

Pian hän oli riemuissaan...



III


Hän riemastui löytäessään, mitä Mount oli jättänyt jälkeensä. Jättänyt,
unohtanut, huolimattomuudessa jättänyt! Kivellä lähellä putousta oli —
kaksi verratonta aarretta, joista toinen oli tulitikut — tulitikkurasia.

»Kuinka mainiota!» riemuitsi Margaret kuten koulutyttö. »Hän, juuri
hän! Aina nuhtelemassa minua, kun en muista, mihin olen pistänyt
haarukan! Sättimässä minua, kun olen unohtanut veitsen jonnekin! Enää
hän ei saa hiiskua minulle sanaakaan. Nyt on minun vuoroni moittia
häntä huolimattomuudesta... Annankohan tulen sammua?» mietti hän
pahankurisesti.

»Rajoitan nuotiota vähän ja sitten annan sen sammua. Kun hän
sitten luulee kadottaneensa tulitikut —» Samoin kuin pikku pojat
tallettavat kalleuksiaan, sujautti hänkin kallisarvoisen rasian
povelleen villapaitansa alle, jonka ympärille nyt oli vyöksi kiedottu
Mountin autovaipasta leikattu hihna. Nauttien hän antautui ennakolta
kuvittelemaan, minkälainen kohtaus siitä sukeutuisi. Mahdollisimman
lyhyessä ajassa hän eli sen etukäteen. Sillä heti kun hän taaskin
käänsi päätään, osui hänen katseensa toiseen aarteeseen, jonka Mount
oli pudottanut, jättänyt, unohtanut.

Mountin kello!

Kuinka liiallista hyvää! Mikä mieheen oli mennyt, kun hän niin kokonaan
poikkesi tavallisesta huolellisuudestaan tänä aamuna?

Margaret otti käteensä kellon, vanhanaikaisen, sievän, kultaisen
vehkeen, joka (kuten Mount oli kertonut) oli ollut hänen äitinsä. Äidin
olivat olleet myöskin ohuet kultaperät, joissa hänkin kantoi kelloa.
Kello oli perineen aina ollut kiinnitettynä hänen leveään vyöhönsä.
Aina hän piti kelloa vyönsä taskussa, ja perien toinen pää oli kiinni
toisessa taskussa, joten se ei jäänyt häneltä koskaan.

Mutta nyt — nyt _hän_ oli jättänyt sen!

Margaret ajatteli häntä tuiki ystävällisesti, unohtaen hänen
käytöksensä ja riidanhalunsa, miettien vain, miten hän nuhtelisi häntä
ja kuinka hyvin hän oli sen ansainnut... Äkkiä hän huomasi pienen
kellon takakuoreen kiinnitetyn esineen. Pieni valokuva tietystikin.
Luonnollisestikin pienoiskuva. Hyvin nuoren, tummasilmäisen tytön kuva.
Sehän oli selvä. Sitä katsellessaan Margaret heti arvasi, että tuon
tytön täytyi olla Mountin morsian.

Kohta senjälkeen hän tunsi tuskaa.

Se kummastutti häntä niin suuresti, ettei hän aluksi osannut
määritellä, miltä hänestä tuntui. Sitten hän tunsi sen uudelleen, ja
nyt hän ei voinut erehtyä. Tuskaa. Sielullista tuskaa, joka melkein
vaivasi ruumiillisesti. Sydämessä pistävä tuntu, kurkkuun kohosi
jotakin...

Hän, joka oli ajatellut: _»En koskaan voi olla, onneton tällä
saarella.»_ Nyt hän oli tulossa onnettomaksi!

Hetkisen hän seisoi otsa rypyssä. Sitten hän laskeutui istumaan
auringon lämmittämälle soralle, veti polvet leukaansa saakka ja mietti.
Outo, jäytävä kipu, kurjuuden tunne, valtasi hänet.

Paljoa myöhemmin hän selitti itselleen sen johtuneen säälistä, kun
hän ajatteli, että Mount oli erotettu tytöstä, jonka kuva oli kellon
kuoressa.

»Tietystikin tyttö kuvittelee, että Mount on hukkunut ja ettei hän enää
milloinkaan näe häntä. Se on hirveätä hänestä ja luonnollisesti myös
Mountista. Senpätähden hän on niin huonolla tuulella; häntä kalvaa se
epävarmuus, kuinka kauan kestää, ennen kuin hän näkee tytön jälleen...
jos näkee.»

Vilpittömästi puhuen, Margaret ei aavistanut, mitä hänen sydämessään
tuntunut pistos, kurkkuun kohonnut möhkäle, jäytävä, kalvava tuska
merkitsivät. Saatuaan ensimmäisen vihjauksen sydämessään piilevästä,
alkuaikaisesta väijyjästä hän tuli murheelliseksi, hätkähti...

Tuntia myöhemmin hän asteli rauhattomana edestakaisin (paljain
jaloin, sillä kumikengissä alkoi näkyä pahoja kulumisen merkkejä ja
hän säästi niitä kiipeilläkseen ne jalassa kallioilla). Hän käveli
sinne tänne hietikolla kytevän, tukahdutetun nuotion lähettyvillä.
Paikkansapitämättömillä verukkeilla hän koetti tukahduttaa toista
liekkiä, joka oli viriämässä hänen rinnassaan.

»Varmasti saapuu vielä toinenkin laiva», järkeili hän.

Mielenhaikeus ja mustasukkaisuus kytivät... tukehtuivat ... Pannessaan
kelloon varovasti omien helyjensä joukkoon kallionhalkeamaansa
hän päätti antaa sen Mountille heti, kun tämä sitä kaipaisi.
Mutta hetkisen kuluttua hän otti kellon jälleen esille — veti
tulitikkurasian piilostaan ja sijoitti sitten ne molemmat huolekkaasti
silmäänpistävälle kohdalle sille kivelle, jolla Mountin oli aina tapana
istua. Hän odotti Mountia...

Hän ajatteli: »Minnehän hän lienee mennyt? Mitä hän on saattanut
löytää? Missä hän on?»



IV


Sillä aikaa Mount oli odottamassa — vimmoissaan odottamassa
pienen kylän postitoimistossa saaren lumirajan yläpuolella. Lumi
peitti maantietä ja reunusti puroa, jonka vesi oli läpinäkyvän
kristallikirkasta, kirkkaampaa, puhtaampaa kuin rantakallioiden
putouksessa. Huikaisevan sinivalkoinen lumi verhosi kaukaisia,
huippulatvaisia vuoria; lähempänä se päällysti metsäomenapuista
kasvatettua aitaa, saniaisia ja vaaleanvihreitä, villejä
orjantappuroita, joita kasvoi niin runsaasti kaikkialla tässä kolkossa
kyläpahasessa, niin syrjäisessä niin kylmässä...

Pienen toimiston tukahduttavan ummehtunut ilma pani Mountin
yskimään, kun hän odotteli vastausta puhelinsoittoonsa, kiihkeihin
sähkösanomiinsa, kaikkiin ponnistuksiinsa, joilla hän oli koettanut
saada tietoja kaupungista.

»Kestää kauan!» huomautti ristikon takana istuva, madonnankasvoinen
postinhoitajatar, jolla oli musta shaali ja sininen esiliina. »Kestää
kovin kauan!»

Kaukana rannikolla, lumirajan alapuolella, lämpöisellä aurinkoisella
vyöhykkeellä puuhaili Margaret, myöskin odottaen, ja hänestäkin »kesti
kauan», joten se päivä tuntui hänen saarella viettämistään pisimmällä.

Hän jupisi hiljaa: »Mikähän häntä viivyttää?»




XII luku

Kielten helähdys



I


Auringon laskiessa Mount palasi, ja hänen muassaan oli — yllätys. Se
oli kuluneella nuoralla köytetty kotelo. Keikutellen, nykien ja vetäen
sitä selkänsä takana nuorasta hän toi sen leirille ja huomautti: »Vähän
taloustarpeita, neiti Verity» (lausuen sanat tavattoman hilpeästi).

Heti Margaret ajatteli: »Hän on _yhä_ kovin äreissään.»

Niin hän olikin.

Eikä hän ollutkaan syyttä, sillä odotettuaan tuntikausia ja
tiedusteltuaan hurjan kiihkeästi, hän oli saanut kovin onton,
tyhjänpäiväisen, epätyydyttävän vastauksen, jonka herra Lloyd oli
jättänyt sen kaupungin hotelliin. Sieltä hän oli ainakin löytänyt
sen vanhan veijarin jäljet. Vastauksessa oli ollut kaksi lausetta:
_»Jatkakaa toistaiseksi! Lähetän tietoja.»_

Mitäpä hän olisi senjälkeen voinut tehdä muuta kuin vedota kylän
papin ja postinhoitajattaren, joka samalla oli kylän ainoa kauppias,
sääliväisyyteen?

»Olette löytänyt jotakin. Olette todella löytänyt jotakin
haaksirikkotavaraa», huudahti Margaret, siten vapauttaen Mountin
punomasta lisävalheita. Palatessaan takaisin leiripaikalle hän oli
kiukkuisena sommitellut tarun, että hän oli löytänyt kotelon, joka oli
ollut ahtautuneena kallionrotkoon heidän oikealla puolellaan olevassa
lahdekkeessa. Nyt hänen ei tarvinnut turvautua siihen.

»Katsotaanhan, mitä siellä on», pyysi Margaret, käyden kotelon kimppuun
ja kiskoen sormineen tiukkaa, monimutkaista solmua...

Margaret ja Mount aukaisivat tiiviisti sullotut kääreet innokkaampina
kuin olisivat entisaikaan olleet, vaikka tarkastettavina olisivat
olleet Fortnumin ja Masonin koko varastot. Kotelossa oli monenlaista
tavaraa, kuten iso laatikko Petit Beurre-keksejä, kymmenkunta
omenaa, lasipurkki kielisäilykettä, kuivattua makkaraa, ranskalaisia
tulitikkurasioita, savukkeita, pullo punakeltaista curaçoa-likööriä,
suklaata, saippuakappale (jonka Margaret kiihkeästi sieppasi), iso
veitsi ja lopuksi jotakin vanhassa nahkakotelossa.

»Herra Mount, mikä on tämä kummallinen vehje?»

»Sitä teidän sopii kysyä», vastasi Mount typerän näköisenä. Hän ei
käsittänyt, miten hän oli saattanut olla sellainen tomppeli. Hän oli
jaksanut torjua vanhan, hyväntahtoisen papin esitykset, kun tämä oli
tarjonnut hänelle todella tarpeellisia esineitä, kuten saksia ja
partaveistä. Tavattomasti ponnistaen tahtoaan hän oli hylännyt nämä
elämäntarpeet, sillä hänenhän täytyi viimeiseen saakka näytellä tytölle
asumattoman saaren kujetta ja käyttää avukseen kaikkia senmukaisia
yksityiskohtia. Mutta sittenkään — sittenkään hän ei ollut jaksanut
vastustaa, kun hänelle tarjottiin hyödytöntäkin turhempaa...

Mielessään moittien itseään hän lausui ääneen: »Minkätähden tämän
kotelon sulloja, ken hän sitten lieneekin, on pannut siihen
lisäpainoksi tämän mitättömän kapineen —»

»Mutta mikä se sitten on?»

»Niin, ajatelkaahan. Se on ukulele.»

»Oi, kuinka hauskaa! Osaatteko soittaa sillä, herra Mount?» »Kyllä
jonkun verran. Mutta arvokkaan tilan täyttäminen hyödyttömällä
soittokoneella jonkun käytännöllisen esineen asemesta —»

Hän näytti niin suunnattoman harmistuneelta, ettei Margaret edes
ottanut puheeksikaan unohtuneita tulitikkuja ja kelloa.

Hän salli nuoren miehen itsensä löytää ne. Mount pisti ne paikoilleen
hiiskumatta mitään. Mahdollisesti hän kuvitteli, ettei Margaret ollut
niitä huomannutkaan.



II


Ensimmäisen kerran haaksirikon jälkeen oli heidän illallisenaan
muutakin kuin kalaa, simpukoita, kasviksia ja putouksen vettä.
Mikä odottamaton onni!... Nuori pari syödä mutusti keksejä, joiden
väliin oli pantu kielileikkeleitä; he pureksivat makeita, meheviä
omenia. Syvimmistä osterinkuoristaan he joivat kuumaa, elähyttävää,
punakeltaista curaçoaa. Sen olisi pitänyt olla hilpeä ateria!

Se oli äänettömin, painostavin, minkä he olivat nauttineet ensimmäisen
saarella syömänsä kala-aamiaisen jälkeen. Mountia kiukutti entistä
pahemmin heidän tilansa, josta hän ei saanut keskustella. Hän
vannoskeli mielessään, ettei hän päästyään kerran eroon Lloydista enää
ikinä puhuttelisi moista vintiötä koko elämänsä aikana. Hän ei ikinä
menisi häntä kohtaamaan. (Hänen Lloydia kohtaan tuntemansa, yltynyttä
raivoa olivat itsesyytökset vain omiaan pahentamaan. Sillä hän,
Mount, oli saanut puoliseksi sipulikastiketta, vasikanlihavatkulia,
oikeata leipää ja oikeata kahvia, kun taas tämä lapsipoloinen ei ollut
maistanutkaan ruokaa hänen lähdettyään)... Hän ei enää ikinä tapaisi
Lloyd-vanhusta eikä ketään hänen seurapiiriinsä kuuluvaa henkilöä.

Sellaisia olivat Mountin mietteet juhla-aterian aikana.

Margaret taas —

Häntä vaivasi se omituinen turtumus, jota ihmiset nimittävät _»ei
minkään ajattelemiseksi»_.

Hyvin hajamielisenä Margaret kyyrötti hämärässä nuotion äärellä,
äänettömänä äänettömän nuoren miehen vastapäätä. Taaskin häntä kalvoi
sama kummallinen, epämukava tunne — nyt se ei ollut tuskaa, ei vihlovaa
kipua! Tuskin se edes koski. Tuntui vain siltä kuin jokin olisi melkein
tuntumattomasti näppäillyt jotakin hänen sydämensä kieltä — kehoittaen
häntä, kutsuen häntä — mihin?



III


Hänen aikaisemmin kuvittelemallaan troopillisella saarella oli pimeys
aina verhonnut maanpinnan yhtä nopeasti kuin näyttämön esirippu
piilottaa auringon valaisemat ryhmät kolmannen näytöksen päätyttyä.
Mutta niin ei täällä. Täällä oli aina ollut hämärä aika. Hämärä tuli
nytkin.

Se oli tuoksuva, viileä, leppeä, ruusuinen sinipunerva. Iltataivaalla
välkkyi Venus valkeana. Muut tähdet lähettivät sille tuikkivia
tervehdyksiään. Pian kiipesi kuin laaja, pyöreä, punertavan
kermanvärinen kehrä verkkaisesti näkyviin oikealla kädellä kohoavan
kallion takaa. Joka hetki muuttui öinen väritys rikkaammaksi,
värähteleväksi. Nuotio hohti punertavana, miehen ja tytön hahmojen
taustana; sen valo heijastui oikullisesti heidän hampaistaan ja
silmänvalkuaisistaan; se pani helmet kimaltelemaan Margaretin kaulalla,
kultaiset kellonperät Mountin vyöllä. Kauempana oli kaikki kiedottu
pimeyteen, salaperäiseen, äärettömään...

Jotkut ihmiset olisivat saattaneet sanoa: _»Se näytti
näyttämömaisemalta.»_... Tuho periköön niin ontuvan vertauksen! Sillä
tällaista näkyä koetetaan näyttämöllä alituisesti saada aikaan (mutta
ei koskaan saada).

Kun puhutaan suu puhtaaksi, milloin ovat tasaiset palkit voineet
harhauttavasti kuvata maaäidin aaltoilevaa rintaa?

Miten voitaisiin näyttämölle saada eloisaa, hymyilevää valoa,
kasteenkosteata hämärää? Miten voisi merituulahdus puhaltaa
näyttämöohjaajan pöydältä? Millaisilla näyttämövälineillä voitaisiin
kuvata luonnon kohinaa ja rytmillistä huolintaa niille, jotka tuntevat
luontoa? Kun taide on pannut parhaansa, antanut osuvimpansa, jää
näyttämöstä aina samanlainen vaikutelma kuin valaistuista laatikoista,
joissa lasten pahvinuket pannaan sätkyttelemään vetämällä niitä
kömpelösti sovitetuilla langoilla.

Mutta täällä oli Omarin villi luonto — Omarin ja hänen kaikkien
miljoonien veljiensä, jotka ovat koskaan tunteneet kaihoa —

»Ja sinä —»



IV


»Aiotteko laulaa?» tiedusti Margaret.

Sillä Mount oli ottanut kotelosta harmillisen soittokoneen, villien ja
maailmallisesti viisaiden silmätikun.

»Haluan vain koettaa, onko tämä vietävän vehje vireessä», vastasi Mount
— lyhyemmin kuin itse huomasikaan.

(Paljoa myöhemmin hän kysyi Margaretilta: »Mitä tarkoititte
saneessanne, että olin 'petomainen’? Olin olevinani teille niin kovin
kiltti.»)

Hän näppäili ukulelen kieliä. Niiden puolittain inhimillinen värinä
levisi taivaalliselta tuoksuavaan ilmaan.

»Se tuntuu olevan kunnossa», virkkoi Mount, soitellen.

Margaret selvitti kurkkuaan. »Laulakaa! Laulattehan?»

»Niinpä niin. En ole oikeastaan perehtynyt tähän vehkeeseen... Juurihan
sen löysin... Tahdotteko polttaa noita kaitselmuksen lahjoittamia
savukkeita?»

Omaksi ja Mountin kummastukseksi Margaret ei tahtonut polttaa.

Tänä iltana hänestä tuntui kuin hän olisi taaskin ollut »pelkkiä
hermoja», mutta polttamisen hän ei uskonut nyt rauhoittavan
niitä. Hill-kadun varrella hän oli ollut pinttynyt ja kiihkeä
tuoksusavukkeiden polttaja — mihin hän oli tottunut huoneensa
ummehtuneessa ilmassa. Täällä se tapa oli jäänyt pois, samoin kuin
monet muutkin tottumukset — venyttelevä puhetapa, cocktailin himo,
suupielien laskeminen alaspäin, vaistomainen huulipuikon käyttö,
kaikki sellainen, mikä ei ollut synnynnäistä terveessä tytössä. Miehen
poltellessa tupakkaa ja soitellessa hän istui matalalla kivellään ja
lisäili nuotioon oksankappaleita.

Eikö Mount aikonut puhua hänelle koko iltana?

Vihdoin kuului kielien pehmeän helkynnän seasta miehen ääni: »Ettekö te
osaa laulaa jotakin, neiti Verity?»

Margaret pudisti lyhyttukkaista päätään. »Mutta mielelläni kuuntelen —»

Huvilassa oli Jack Verity usein laulanut, ja hänen pieni tyttärensä
(joka polvenkorkuisena oli seurannut häntä pukeutumishuoneen
parranajopeilin luota höyläpenkin luokse tai aittaan) oli kuunnellut
heltyneenä tai ihastuneena.

»— Isäni lauloi niin kauniisti. Ne olivat kaikki vanhanaikaisia
lauluja, joita en usko kenenkään kuulleen paitsi äitiäni ja
minua! Mielilauluni oli — niin, tietysti pois muodista... 'Vanha
kentyckilainen koti' —»

»Mutta kyllähän minä sen osaan.»

Hän näppäili kieliä hiljaa. Hänellä oli herkkätuntoiset sormet, jotka
osasivat houkutella kala-paran otteeseensa ja puristua naisenkäden
hermoihin niin, ettei nainen ikinä unohtanut niiden kosketusta! Niillä
sormillaan hän houkutteli alkusoiton sielun kuuluville. Sitten hän
alkoi laulaa miellyttävän, himmeän soiton säestämänä. Hänen äänensä oli
sametinpehmeä baryton, kouluttamaton, erehtymätön; se tapasi täsmälleen
jokaisen nuotin, osui jokaisen sellaisen kuulijan heltyneisiin
hermoihin, jolla on kuuleva korva.

    »Nyt nuoret ne palkeilla leikkiä lyö,
    ilo hilpeä ilmoille raikuu.
    Kova aika saapuu, ja edessä on työ,
    ja kaihoten laulumme kaikuu.»

Hänen _obligatonaan_ olivat pienet laineet, joiden ääni oli kuin silkin
kahinaa, nuotiotulen hiljainen lepatus...

Ei millään sanoilla voi kuvata äänen kauneutta; sitä on mahdoton
selostaa. Se välähtää ohitse nopeasti kuin valo, jota ei millään
valokuvvauskoneella, ei millään väreillä voida jäljentää. Se on
samanlainen kuin hetken kauneus, jolle emme lakkaa huutamasta: _»Oi,
viivy! Olet niin ihana.»_ Eikä siihen huutoon saada muuta vastausta
kuin ihanuuden katoaminen.

Hyvin hiljaa nuori Mount lauloi:

    »Älä itke, neitonen,
    anna murheen mennä,
    kaikuessa hontelon
    aatoksissa lennä
    kotirattoon rauhaisaan
    Kentuckyssä asumaan.»

Äänien ja soittimenkielien tenhovoima saaren yössä!... Yhä kuului
laineiden kohinaa, liekkien lepatusta, nukkuvan maan kohdalla henkivän
tuulen huokailua.



V


Mountin reipas puheääni särki lumouksen. »Vuosia sitten kuulin tämän
vanhan sävelen ja ehdottomasti oikein. (Esitin sen kai kokonaan
väärin.) Se on varmasti yhtä hyvä kuin nykyiset, uudet ja 'hienot’,
eikö teistäkin?»

Margaret (joka näkyi tummana hahmona nuotion hehkua vasten, vain
helmissä vaaleanpunerva välke) ei voinut vastata heti.

Mount oli näppäillyt soittimen kieliä aavistamatta, mikä muu kieli oli
värähdellyt.




XIII luku

Yöllistä vapautta



I


Ennen kuin Margaret toivotti hyvää yötä, virkkoi hän nuorelle
Mountille: »Te otitte ensimmäisen tutkimusvuoron! Huomenna tahdon minä
lähteä vaellukselle.»

»Vaellukselle — minkä tähden?»

»Olen kyllästynyt pysyttelemään yhdessä ainoassa pienessä, ahtaassa
paikassa.» Margaretia vaivasi tunne, ettei hän nyt voinut puhua tälle
miehelle avoimesti ja vapaasti, kuten hän olisi voinut tehdä edellisenä
iltana. Ihan ilman aihetta oli heidän suhteissaan tapahtunut jokin
muutos... »Kaipaan _pois_ täältä, herra Mount. Sallikaa minun liikkua
vähän, teettehän niin?»

(Heti häntä harmitti, että oli käyttänyt sanaa »sallikaa».)

Mount puhui hänelle kohteliaan vieraan tapaan.

»Neiti Verity, ette ole vielä varsin kauan harjoitellut tätä
ponnistuksia kysyvää elämää varten.»

»En haluakaan ponnistella. Tunnen oikein hyvin jaksavan! kävellä vähän
— puolitoista penikulmaa —»

»Ei vielä. Te väsyisitte perinpohjaisesti hoivailtavakseni—»

»Lupaan, etten väsy.»

»Sellaista ei voida luvata», huomautti nuori Mount, pistäen ukulelen
koteloonsa. Hänen itsehillintänsä salasi eräänlaista pelkoa...

Sillä tämän kiusallisen jutun hoitaminen alkoi käydä täpäräksi. Jollei
hän sitoisi tuota kotelon kiinnitysnuoraa tytön nilkkoihin, niin
miten hän saisi Margaretin pysymään määrätyllä alueella? Hän oli nyt
ilmeisesti päättänyt lähteä tarkastelemaan seutua. Entä jos hän sen
tekisi?

Se olisi pulman yksi ratkaisutapa. Mahdollisesti paras.

Entäpä jos tyttö lähtisi, pujahtaisi hänen luotaan puolentoista
penikulman taipaleelleen? Jollei hän kiertäisi ympyrässä, joutuisi
hän puolitoista penikulmaa samottuaan tielle ja vieläpä mainion hyvin
tehdylle tielle. Se veisi hänet johonkin noista kivisistä kylistä,
jotka muistuttivat _Grimmin kotisatuja_, jollekin noista kirkoista,
jotka olivat niin korkealla, että näyttivät olevan taivaanmatkan
puolivälissä. Hän tapaisi ihmisiä, muuleilla ratsastavia talonpoikia,
vuohipaimenia...

Se särkisi kaikki.

Äkkiä Mountin mieleen välähti, että olisi sääli, jos Margaret
yhdennellätöista hetkellä saisi kaikki selville. Hän teki omituisen
päätöksen... Niin kiukuissaan kuin hän olikin Lloyd-vanhukselle, tukisi
hän häntä loppuun saakka. Hän ei päästäisi tyttöä näkyvistään. Hän
keksisi verukkeita... Sellainen oli hänen suunnitelmansa.

»No niin, neiti Verity, nähdäänpähän, missä kunnossa olette
huomenaamulla. Hyvää yötä!»



II


Margaret virui luolassaan myöhään yöhön saakka valveilla, silmät
levällään.

Ylen määrin kiihtyneenä ja huolestuneena hän heittelehti kyljeltä
toiselle ison päällystakin alla. Hän kyseli itseltään: »Mikä häntä
vaivaa? Jokin hänen on. Jokin, mitä ei ollut eilen.»

Sitten hän ajatteli: »Minkä tähden olin niin surkean onneton tänä
iltana? Miksi olin vähällä purskahtaa itkuun hänen laulaessaan? Minua
kalvaa koti-ikävä. Olen täällä... kaukana kaikista, joista pidän...»

Äkkiä hänelle selvisi: »Yhdestä seikasta olen varma. Hän salaa minulta
jotakin. Hän on salannut minulta jotakin koko ajan täällä ollessamme.»

Sitten vaisto (kuten vaisto silloin tällöin tekee) osui naulankantaan:
_»Tässä saaressa on jotakin kummallista, ja hän tietää, mitä se on.
Entäpä jos emme olekaan haaksirikkoisia. Entäpä jos minua onkin
pidätetty täällä jossakin määrätyssä tarkoituksessa?»_

Kuten tavallisesti sai vaiston neronleimahdus nytkin huonon vastaanoton
sitä kuuntelevalta järjeltä. Melkein heti Margaret päätteli: »Se on
järjetöntä! Mistä sellainen mielipuolinen ajatus lienee lehahtanut
päähäni?»

Taaskin hän pohti: »Mutta herra Mount koettaa aina minua estää
epäilemästä — mitä? Tietääköhän hän varmasti, että kaikki muut
hukkuivat? Näkikö hän heidän uppoavan? Saattaakohan se olla sitä?»

Sitten hän aprikoi: »Jokohan hän nukkuu? Kerran hän kertoi ehtineensä
vain kahdesti kääntyä ja sijoittua kasvot merelle päin, ennenkuin
vaipui uneen eikä tiennyt enää mistään.»

Vielä hän ajatteli: »Hyvä! Täysi kuu! On tuntikausia valoisaa kuin
päivällä... Kun uskon sen miehen olevan sikeässä unessa, nousen
vuoteesta... En odota huomisaamua lähteäkseni puolentoista penikulman
kävelylle. Menen tänä yönä... Jaksan kyllä taivaltaa. Jollen saakaan
saaresta mitään selville, väsyn ainakin niin, että palattuani nukun
kuin tukki —»

Se oli _hänen_ suunnitelmansa.



III


Pian oli kuu, joka hämärässä oli näyttänyt kultaiselta kilveltä,
samannäköinen kuin hopeakolikko korkealla kallioiden yläpuolella.

»Nyt», tuumi Margaret.

Työnnettyään vaipan syrjään hän nousi pystyyn ja veti kumisaappaat
jalkaansa. Sitten hän muisti, että hänen oli tunkeuduttava pensaikon
lävitse, ja riisui saappaat jälleen pois pannakseen ensin jalkaansa
paksut golfsukat. Myöskin hän otti käteensä karsitun oksan, jonka piti
olla hänen alppisauvanaan. Niin varustautuneena hän lähti kiipeämään,
noudattaen puron vartta. Aluksi hän kapusi hitaasti, varovasti, hiljaa
(ettei herättäisi toisessa luolassa nukkuvaa miestä), mutta sitten hän
joudutti vauhtiaan. Jokaisen askeleen jälkeen lisääntyi seikkailun
tuottama nautinto, ja siihen punoutui öisen vapauden tunnetta.



IV


Öinen vapaus... kummallisia sanoja, joita on käytetty määrätystä
sieluntilasta. Jotkut ihmiset uskovat varmasti sielun unessa voivan
irtautua maahan sidotusta ruumiista. Ihan tosissaan nämä ihmiset
luulevat voivansa erottaa sellaiset yöt, joina heidän sielunsa on
siten liikkeellä, niistä öistä, joina heidän sielunsa (lihan vankina)
ei jaksa vapautua, joina heidän sielunsa ei »ole poistunut». Ne yöt
ovat väsyttäviä. Olkoonpa uni ollut vaikka kuinka sikeätä, se ei ole
virkistänyt.

Uni on yhäti tutkimaton alue. Tiede tunnustaa, että öinen tilamme on
elämämme suurimpia ongelmia...

Ehkä Margaretia hänen entisen elämänsä aikana, jolloin hän tanssi
aamusarastukseen saakka ja nukkui päivänvalossa, vaivasi yöllisen
vapauden puute. Saarella oli sikeä nukkuminen edistänyt hänen
parantumistaan...

Mutta tänä iltana oli Margaretin sisäinen minä hänen valvoessaankin
täydellisesti »vapautunut» ikäänkuin hän olisi nukkunut — niin,
silloinkin kun hän liikkui oudon hopeiselle hohtavassa maailmassa,
jollaisia hopeiset unelmamaisemat ovat.

Rajattomana ja värittömänä seutu kohosi, leviten hänen ympärilleen.
Kuun vuorilta näyttävät kalliot reunustivat toistensa takana olevia
kumpujonoja, jotka olivat kuin norsunluuta hopeisella pohjalla.

Läheiset kivet näyttävät norsunluulta, niiden välissä kasvavat sekavat
pensaat hopeakudokselta. Hänen oma kätensä oli kuin marmorista
veistetty... Ruskeasta hameesta ja sinisestä villapaidasta oli väri
kadonnut, ja kaikessa oli kuutamon sinertävän kalpea leima, joka
olisi ollut kammottava, jollei se olisi ollut niin kaunis. Oi,
hopeavivahteiden sinfoniaa! Hennoista koivunrungoista välkkyvä,
haavanlehtien alapinnoista värähtelevä hohde levisi ikäänkuin
timanttien tähdittämänä hämähäkin kudoksille — kyyhkysenhöyhenten,
kissankäpälien, terälehtien tuppien harmaata väriä oli luomassa
vivahduksia avaraan, outoon maisemaan... Harmaata, joka välähteli kuin
kalansuomukset, harmaata, pehmeätä kuin ohdakkeessa, samanlaista kuin
naisen vaaleneva tukka, kesäkuun taivaan harmaata, helmiäisen hohtavaa
harmaata, kirkkaiden lapsensilmien harmaata, järvenpinnan väreiden
harmaata — kaikkia niitä vivahduksia näkyi, vaihtuen, sekaantuen
toisiinsa, värittömässä, mutta kuitenkin värikylläisessä maisemassa,
jota yöllistä vapautta nauttiva Margaret katseli astellessaan eteenpäin.



V


Pian lakkasi maaperä kohoamasta, eivätkä hänen pehmeäpohjaiset
jalkineensa lainkaan kapsahdelleet sametinpehmoisella ylätasangolla.
Oksat hipoilivat hänen hamettaan. Se kahina ja hänen oma hiljainen
hengityksensä olivat ainoat kuuluvat äänet. Hän oli huomannut
mukavammaksi luopua kantamasta kilisevää helyketjua, ja nyt se oli
tallessa hänen kallionsa syvennyksessä. Hänellä oli muassaan vain
helmet, jotka kuutamossa välkkyivät hänen kaulallaan.

Hän asteli tietään, unohtaen kaiken muun paitsi yksinäisyyden riemua...
Kuten pienet tähdet häipyvät valtavaan valoon, samoin hukkuivat kaikki
Margaretin omat ajatukset... Ei ollut ainoatakaan kuvaa sekoittamassa
viehättävää, tenhoista näkyä. Hänen sydämensä kieli, jonka heräävä
tunne oli näpäyttänyt liikkeeseen, oli tauonnut värähtelemästä. Hän
ei ajatellut sitä miestä, jonka käsi oli kieltä koskettanut. Enää ei
hänen korvissaan kuulunut Mountin silkinpehmeän, sydäntähellyttävän
barytonin kaiku. Hän, jonka rinnassa joitakuita tunteja sitten oli
intohimo alkanut kuohua, ei tällä hetkellä edes huokaissut... Hän ei
tuntenut, kuinka hän nautti yksinäisyydestään. Äänettömänä hän asteli
tahdikkaasti eteenpäin. Häntä ei häirinnyt ainoakaan nimi, ei ainoakaan
kuva. Hän oli niin kaukana maasta, niin kaukana ruumiin tasosta, sen
riemuista, sen tuskista! Hän oli saanut takaisin sekä ruumiin että
sielun terveyden, mutta ei ollut tietoinen kummastakaan.

Hän liikkui henkenä henkimaailmassa, kuun viehättävässä, jäisessä,
persoonattomassa välkkeessä.



VI


Kirkas hohde himmeni. Hopeista järveä muistuttavan maiseman yli näytti
kiitävän tummia väreitä, öinen taivas alkoi vetäytyä pilveen...

Margaret ei huomannut sitä, ennenkuin hänen tietoisuuteensa oli
tunkeutunut silmäänpistävämpi seikka. _Hän oli nähnyt aaveen._

Se oli kadonnut, ennenkuin hän ehti »tointua».

Mutta... Varmastihan hän oli sen nähnyt? Se oli liikkunut täydessä
kuutamossa — tanakka miehen hahmo, ja tuuhea tukka oli loistanut hyvin
kirkkaasti monivivahteisessa hopeahohteessa. Niin, se oli ollut vain
kivenheiton päässä hänestä, kylpien yliluonnollisen kirkkaassa valossa!
Ja _silloin_ oli kuu äkkiä peittynyt pilveen. Kun se jälleen alkoi
paistaa, oli hahmo kadonnut. Margaret oli nähnyt sen selvästi niin
kauan, että olisi ennättänyt laskea kuuteen — ajatelkaa — yhtä selvästi
kuin te näette sormenne tämän kirjan sivulla. Sitten vilahdus, ja se
oli poissa!...

»Haamu?» äänsi Margaret epävarmasti. Vieläkin tuntui siltä kuin hänen
oma henkensä olisi vasta juuri äsken palannut.

»Tietysti! Arvaan, kenen haamu se oli...»

Hän ei ollut säikähtänyt. Aina hän oli kuvitellut, että jos jonkun
tutun ja rakkaan (esimerkiksi hänen nuorekkaan isänsä) henki
näyttäytyisi hänelle, hän kyllä säpsähtäisi, mutta ei pelkäisi. Kun hän
nyt ollessaan yksin tässä lumotussa maisemassa oli nähnyt, kuten hän
itse luuli, aaveen, ei hänessä ollut rahtuakaan sellaisesta kauhusta,
joka olisi nostanut jokaisen aaveita pelkäävän ihmisen sydämen
kurkkuun...

Margaretia ei vaivannut se pelko.



VII


Sillä samoinkuin kaikkein kaunis ei ole yhtäläinen ja se, mikä tuottaa
toiselle riemuista nautintoa, ikävystyttää toista, samoin on meillä
kullakin omat hirmumme.

Jotkut pelkäävät pimeässä. Toisissa taas pienet, suljetut paikat
herättävät kauhua ikäänkuin he olisivat elävänä haudatut. Käärmeiden
pelko, joka muutamissa on niin elävä, on hyvin tunnettu Edenin taruna.
Monet miehet, jotka pelkäävät naisten hiirikammoa, säikkyvät itse
pelkkiä yöperhosia. Margaretia oli aina peloittanut se, mikä nytkin oli
tulossa. Silläkin hetkellä, jolloin hopeisesta loitsumaailmasta palasi
tosielämään ja ajatteli: »No, niin, minua väsyttää», kääntyen samaa
tietä takaisin, lähestyi se häntä...



VIII


Se lähestyi lounaasta, peitti kuun ja vähitellen täytti raikkaan,
merituoksuisen yöilman kaivosonkaloita muistuttavalla raskaalla
tunnulla.

»Kuinka painostavaksi ja helteiseksi ilma muuttuu», mietti Margaret,
»melkein kuin...»

Vaistomaisesti hän joudutti askeliaan.

Sitten hän tunsi koko jännittyneessä olemuksessaan, mitä oli tulossa.

Se valtasi hänet äkkiä samoin kuin maanjäristyksen aavistus, joka
(monien kilometrien päässä) aiheuttaa Uuden Seelannin naisille
äkillisiä pyörtymyskohtauksia. Hän pudotti alppisauvansa maahan.

_»Se se on!»_ varoitti häntä jokainen värisevä hermo.

Tunnettuaan sen hän myöskin näki sen. Ensimmäinen koukerteleva salama
välähti pilvissä.

Ja sitten hän sen kuuli, äänen, joka hyydytti hänen vertaan, pani
hänen jäsenensä vapisemaan, hänen suunsa meni ammolleen ja silmät
laajentuivat kauhusta, leikattu tukka nousi pystyyn. Hänen takanaan
kiiri raivostuneen pedon karjuntaa muistuttava, kaukainen, epäselvä
jyminä.

Hänen ainoa hirmunsa...

_Ukkosilma_...




XIV luku

Kaksi kauhua



I


Sen hetken jälkeen hän ei enää selvästi tajunnut mitään, ei aikaa,
ei etäisyyksiä, ei juoksemansa matkan pituutta; hän ei tiennyt,
kompastuiko hän kahdesti vai kolmasti, kellahtaen pitkin pituuttaan
pensaikkoon, joka repi hänen ihonsa naarmuille...

Hänen takaansa kuuluva uhkaava kumina antoi hänelle siivet.

Voi, kuinka kauhuissaan hän oli! ... Ei koskaan ole ajokoirien
ahdistama jänis, läheisimpään loukkoon vinhasti syöksyvä kaniini,
julman kissan väijymä haavoittunut lintu ollut paetessaan pahemmin
hädissään kuin tämä nuori tyttö, jonka rajuilma oli yllättänyt
kallioiden laella yöllä.

Pelko raastoi hänen olemuksensa jokaista kuitua, sillä niiden kuitujen
kehittyessä oli myöskin pelko muodostunut.

On vanhojen vaimojen juttuna, että sellainen, mikä on pahasti
säikäyttänyt äitiä, painaa jälkensä sellaisen lapsen itämässä olevaan
luonteeseen, jota äiti ei vielä ole nähnyt. Se saattaa tietysti olla
turhaa lorua. Mutta muutamia kuukausia ennen Margaretin syntymistä oli
ukkonen yllättänyt ystäväni Violet Verityn; hän oli kiiruhtanut heidän
asuntonsa puutarhaportille, ja hänen nuori puolisonsa oli rientänyt
häntä vastaan; hän oli nähnyt salaman välähtävän luokseen juoksevan
miehensä lähellä, kuullut ukkosen tärähdyksen, jota heti seurasi toinen
rysäys, kun pirstoiksi murtunut tammi oli sortunut maahan ihan lähellä
hänen armastaan, joka juoksi sulkemaan hänet syliinsä...

Mahdollisesti ei tämä tapaus ole missään yhteydessä sen ainoan seikan
kanssa, joka kykeni viemään itsehillinnän Violetin rohkealta lapselta.
Mutta ukkosen kaukainen jymy pani pikku tytön aina syöksymään turvaan
äitinsä helmaan, läähättäen: »Meneekö se pian ohitse? Pidä minusta
kiinni, äiti! Pidä tiukasti, kunnes se on ohitse!»

Mutta mihin hän voi nyt paeta suojaan?

Sokeasti hän noudatti puron juoksua; vaisto lienee häntä ohjannut
siihen kallion notkelmaan, josta hänen oli helpoin laskeutua omalle
poukamalleen.

Yhä uhkaavampana nousi myrsky hänen takaansa lounaasta möyryten kuin
turpa maassa hyökkäävä härkä.

Voin mielessäni nähdä pensaiden ja kivilohkareiden täyttämän,
sinisen, manalamaisen kalliorinteen ja öiset pilvet, jotka näyttivät
purppuraisilta, synkiltä lohkareilta... ja näen pelolta siivet
saaneen hennon tytön kiitävän rinnettä alaspäin samalla tavoin kuin
tuulen ajama lehti hipoo maata, pysähtyy sekunniksi, hypähtää ja
lentää edelleen. Se ainoa ajatus mielessään, että hänen oli päästävä
piiloutumaan luolaansa, hän riensi umpimähkään vierulla ja painautui
sitten hiekalle kuten kananpoika, jonka kohdalla tummasiipinen haukka
leijailee, ja kiersi päänsä ympärille vaipan, jotta hänen ei tarvitsisi
kuulla. Hänen takanaan kiiti myrsky yhä vinhemmin, entistä uhkaavampana
lähestyen merelle luoteista kohti. Purppuraisen mustat ukkospilvet
olivat painostavan, rusentavan, uskomattoman alhaalla. Ne riippuivat
hänen kohdallaan kuin verhot, pullistuivat alaspäin kuin veden painama
teltan katto, tukahduttavina, peloittavina ne kasaantuivat synkiksi,
vyöryviksi röykkiöiksi ja tuntuivat yhä raskaampina painuvan hänen
päälleen. Läähättäen ja nyyhkyttäen hän oli ehtinyt vierun puoliväliin,
kun hänen poskeensa osui jokin kuulantapainen. Se oli ukkossateen
ensimmäinen pisara. Pian napsahti toinen raskaasti hänen kumaraisen
päänsä takaraivoon. Sitten välähti fosforinvihertävä salama rinteen
ylitse mereen, niin että hän näki jalkansa ja kaikkien kasvien oksat
ja lehdet. Tämä silmänräpäyskuva tuntui syöpyneen hänen silmiinsä
useiksi sekunneiksi sen jälkeen, kun se oli kadonnut helteiseen
indigovivahteiseen pimeyteen... Ja sitten räjähti ensimmäinen, läheinen
ukkosenjyrähdys ihan hänen kohdallaan, kuten hänestä tuntui; se ryski,
kiiri, ryski, kiiri... Sen melskeen jälkeisenä väliaikana erotti
Margaret, nyt pelosta mielettömänä, loppuosan omasta parkaisustaan.

Sitten hän kuuli Mountin vastausluikkauksen.



II


Huumautuneena, mielettömänä, vapisevana hän ei tuntenut Mountin ääntä
tämän huutaessa hänelle rohkaisevasti pimeästä:

»Tännepäin —!»

Taaskin kalsiuminvihreä välähdys taivaalla! Vilahdukselta se näytti
hänelle meren, hietikon, kallion ja pienipäisen, leveäharteisen, hoikan
olennon, joka tummana kuvastui sinertäviä, kuparinhohtoisia pilviä
vasten.

Heti kävi sitten taaskin kaikki pimeäksi. Mutta pimeässäkin se hahmo
hyppi hetkisen painuneena hänen näköhermoihinsa...

Margaret ei tuntenut häntä vielä sittenkään. Vielä sittenkin hahmo
oli hänestä vain aineellistunut apu, vain häntä auttamaan rientävä
ihmisolento.

»Tänne!» nyyhkytti hän kimeästi. »Olen täällä —»

Hänen äänensä hukkui ukkosen jyrisevään pauhuun; mutta sittenkin hän
taaskin erotti melkein viereltään saman rohkaisevan luikkauksen.
Taivaallisen jymyn vaimentuessa hän kuuli: »Halloo —»

»_Halloo!_ Olen täällä!» kirkui hän. »_Täällä_ — »

»Kaikki hyvin. Olen lähellä. Näen teidät.»

Hänen hartioittensa ympäri kiertyi käsi, ja toinen tarttui hänen
käsivarteensa.

Sitten hän tunsi tulijan Mountiksi. Huohottaen hän kääntyi auttajansa
puoleen, hapuili ja kaatui häntä vasten.

Kuuma, synkkä, saartava pimeys piilotti hänet. Vain tunnustelemalla
Margaret löysi kallionvankan turvan, jota vastaan hän heittäytyi.
Lapsi-rukka, kuinka lujasti hän takertuikaan sammalenkarkean
villapaidan verhoamiin, voimakkaihin olkapäihin ja käsivarsiin! Kuten
hukkuva lintunen tarrautuu oksaan, kuten tuulen kiidättämä ruoho
painautuu turvaista aitaa vasten, samoin Margaret takertui tuskaisena
käsivarsiin, jotka nyt olivat kiertyneet hänen ympärilleen. Hän oli
painanut kasvonsa Mountin rintaa vasten, mutta sittenkin salamien
välähdykset tunkeutuivat hänen näköhermoihinsa. Myöskin mies taivutti
aina silloin päätään, kallistaen silmänsä tytön hiuksiin. Heidän
ympärillään raivosi taaskin turmiokas pauhu, räiskyen, repien taivasta.
Se järkytti lujimpiakin hermoja! Margaretista, joka oli kärsinyt siitä
jo ennen syntymäänsä, se oli rusentavaa. Mutta läheltä korvaansa hän
(vapisevana kuin pudistettu elohopea) kuuli Mountin syväsointuisen
äänen:

»Hieman myrskyä. Se on pian ohitse. Älkää pelätkö! Se se on vain —»
Seuraava jyrinä tuntui loputtomalta... Sillä kukapa voi sellaisessa
myrskyssä erottaa välähtävän salaman, joka paljastaa pienimmätkin
kivenmukulat, sen huikaistuneeseen silmään jättämästä kirvelevästä
kuvasta? Kuka voi erottaa itse ukkosen kumean, mahtavan jymyn
voimakkaasta kaiusta, joka jyrinän tauottua kajahtelee kuulijan
korvissa?

Viimeisen ryskeen jälkeen alkoi kuulua napsahtelevia ääniä.
Sadepisaroita tipahteli läheisille kiville kuin litistyviä kuulia.
Margaretin ranteelle osui pisara rajusti, naksahtaen kimeämmin. Toinen
putosi Mountin kengälle, antaen toisenlaisen äänen.

Mount virkkoi reippaasti: »Sade alkaa piiskata meitä pian! Kuulkaahan,
meidän on paras laittautua hyvissä ajoin suojaan. Tänne! Oikealle!...
Siellä on sellainen —» Naps! Iso sadepisara osui suoraan hänen
huulilleen hänen puhuessaan.

»Tuolla on jonkunlainen suojapaikka kallionkielekkeen alla. Näemme sen
seuraavan salaman valossa. Kannan teidät sinne, jollette —»

Samassa välähti salama, ja hän sieppasi Margaretin syliinsä.



III


Samoin kuin vaunuihin autettava pikku lapsi salli Margaret Mountin
nostaa itseään. Avuttomana, melkein mielettömänä pelosta lapsi-raukka
tunsi, että häntä kannettiin muutamia askelia rinnettä alaspäin
ja sitten hänet työnnettiin johonkin onkaloon. Se tuntui melkein
samanlaiselta kuin huvipurren kojuvuode. Hänet laskettiin hellävaroen
maahan, kuten lapsi laskee nukkensa puolittain istuvaan asentoon.

»Olkaa varovainen! Kallio on ihan päänne yläpuolella», lausui Mountin
ääni.

Kalliota tuntui olevan sekä hänen takanaan että hänen yläpuolellaan;
permanto oli hiekkaa — tai tomua. Vasta paljoa myöhemmin Margaret
oivalsi, mikä paikka se oli. Se oli holvintapainen, jonka muodosti
kaksi ulkonevaa kallionkielekettä reunustavaa kivilohkaretta — tilava,
luonnon valmistama katos, jonka takaseinänä oli kallio. Sen edustalla
vietti rinne epäsäännöllisesti alaspäin. Vesipisaroita tipahteli nyt
tiheämmin sen ulkopuolella, mutta Margaret oli hyvässä suojassa.

Mutta — aiottiinko nuo lämpöiset lohdullisen turvaiset ihmiskädet
irroittaa hänestä? Seuraavan salaman valossa hän oli näkevinään
Mountin vetäytyvän kauemmaksi, ja melkein samanaikaisesti alkoi heidän
suojapaikkansa kohdalla uudelleen huumaava ryske... kuului jyrähdys
toisensa jälkeen, ja tuntui siltä kuin niiden täytyisi särkeä koko
kallio pirstaleiksi, sortaa jokainen lohkare sijoiltaan, hajoittaen
ne kuten lapsen leikkirakennuksen. Aikoiko Mount jättää hänet yksin
nyt? Hän tarrautui kiinni mieheen niin lujasti, että karkea villapaita
painui alaspäin ja sen kaulus oli ikäänkuin kuristava nauha Mountin
kaulan ympärillä.

Mount pikemminkin tunsi huulien liikkeistä kuin erotti sanat, jotka
tyttö koetti lausua.

»Ettehän lähde luotani — ettehän —»

»En tietysti, en lähde, lapsi! Tulen istumaan viereenne tänne katoksen
alle, jos saan... (Taitaa tulla kamala ryöppy)... En poistu luotanne.»
Samassa kajahti uusi pamahdus kirkkaan välähdyksen jälkeen.

Lempeästi Mount irroitti Margaretin kädet kiskomasta hänen
villapaitansa kaulusta. Pauhun kovetessa tyttö takertui häneen
uudelleen, painoi kasvonsa hänen kaulaansa vasten ja kiristi hänen
vyötäistään tiukemmin kuin vyö oli niitä konsanaan puristanut. Juuri
silloin (arvelee hän) räsähti jotakin hänen vyössään, mutta vasta
useita tunteja myöhemmin hän huomasi vyötaskussa olleeseen kelloonsa
kiinnitetyn pienoiskuvan lasin särkyneen säröille. Vasta myöhemmin
hän sen huomasi. Sillä nyt hänen oli hoivattava sylissään olevaa
hurjistunutta lasta, jottei hän tulisi hulluksi pelosta.

»Ei se ole vaarallista, ei ensinkään. Se ei voi osua teihin... Painakaa
päänne piiloon! Niin. Älkää kuunnelko! Se ei voi osua meihin, kun
olemme täällä. Tämä on mainio onkalo. Olipa onni, että olimme lähellä
sitä —»

Hän siirtyi syvemmälle kallioloukkoon, joten tytön käsivarsien jännitys
helpottui. Sitten hän istui kumartuneena Margaretin puoleen, oikea
käsivarsi kierrettynä hänen hartioittensa ympärille vasemman käden
lujasti puristaessa hänen olkavarttaan. Jalkansa hän oli ojentanut
suoriksi, niin että ne parhaiksi olivat kielekkeen suojassa ja
muodostivat heidän sopukkansa kynnyksen. »Sitä ei voi jatkua ikuisesti.
Kaikkihan loppuu kerran. Kas niin, nyt alkaa sataa oikein todenteolla.
Hitto soikoon —»



IV


Vettä tuli kuin saavista kaataen. Sihisten kiitivät kuurot lahden
pinnalla ja paiskautuivat litisten kallioihin ja kiviin. Kohisten
putosivat pisarat pensaikkoon, ja kun sade osui heidän suojapaikkansa
lähellä kasvaviin, isoihin, punertavalehtisiin kasveihin — ne olivat
ehkä kaktuksia — kuului kuin rummunpärrytystä... Kaikki ne äänet
yhtyivät meluiseksi, äkäiseksi sateen sinfoniaksi. Seuraavan salaman
valossa näytti siltä kuin olisi luolan suulla ollut paksu, hopeisista
helminauhoista kudottu verho. Poukama näytti todella muuttuneen valkean
usvan täyttämäksi, tasapohjaiseksi amfiteatteriksi, jossa tyyntä
vedenpintaa pieksävät pisarat räiskivät lukemattomina miljoonina pienen
pieninä suihkuna. Ja pian sekaantui näiden sadeäänien kuoroon paisuneen
puron kohina.

Koska en ollut siellä, on minun sommiteltava näystä oma mielikuvani,
joka saattaa olla oikea, mutta voi olla olemattakin. Minun on koottava
sen yön näkemykset, äänet ja tunnelmat yhdeksi kokonaisuudeksi...
Se, mitä olen näkevinäni ... no niin, se ei ole paljoa. Välähdyksien
väliajoilla lienee näkynyt vain sysimustan purppuraisia ainejoukkoja
— paikallaan olevia, indigolle vivahtavia möhkäleitä (kallioita),
hitaasti, raskaasti vyöryviä, riippuvia, viinirypäleenpurppuraisia
röykkiöitä (ukkospilviä). Vain silloin tällöin paljasti taivaalla
välähtävä sinertävä, smaragdinvärinen salama usvaisen meren ja
rosoiset niemet, valaisten myöskin hyvin selvästi sen kalliononkalon
kaikki pimennot ja sopukat, jossa he olivat, muistuttaen komeroon
sijoitettua, elävää veistosryhmää, säikähtynyt, vapiseva tyttö ja häntä
käsivarsillaan turvaava nuori mies (mitäpä hän tiesi tai välitti siitä,
oliko mies nuori vai vanha, vai oliko hän ehkä nainen — hänen äitinsä,
minä tai kuka tahansa).

Entä äänet?... Tykkien jyskeen tapainen myrskyn pauhu — »yhteen
läjään samalla kertaa tyhjennettyjen tuhansien hiilivaunujen ryminä»
olisi jokapäiväisempi vertaus — puron ja putouksen paisuva kohina,
ukkossateen jatkuva, moniääninen räiske. Silloin tällöin tuntui ukkonen
vaimenevan... Silloin aina Mountin vyötäisiä kiristävä ote hölleni
hiukan. Mutta myrskyn sinfonia alkoi uudelleen, ja taaskin puristus
tiukkeni. Pienet kasvot painautuivat epätoivoisemmin hänen olkaansa,
kaulaansa, hänen likintä jäsentänsä vasten... Hän tunsi tytön sydämen
taaskin sykkivän rajummin hänen rintaansa vasten. Ja sitä kesti tunnin,
toista tuntia...



V


Vihdoin hän taaskin tunsi tytön huulien liikkuvan korvaansa vasten ja
kuuli aran soperruksen:

»Olen hirveän pahoillani... hirveän häpeissäni. Mutta en — en mahda
sille mitään.»

»Niin, Margaret, tiedän, ettette mahda!» keskeytti Mount lohduttavasti,
samalla rohkaisevasti tiukentaen tytön tutisevaa käsivartta puristavien
sormiensa otetta. »Tiedän, ettette mahda, mutta mitäpä siitä? Monet
ihmiset ovat samanlaisia hyvin monet! He ovat aina silmittömästi
kauhuissaan ukkosilmalla. Ei vain —»

»Ajatelkaahan!» jupisi tyttö väristen. »Vähää ennen kuin te tulitte...
luulin kuolevani... En olisi ollut siitä kovin pahoillani, koska
silloin en olisi kuullut... Voi!» Hänen hento ruumiinsa vapisi
päästä jalkoihin saakka, niin että Mountkin tutisi. »Nyt se alkaa
taaskin. Luulin sen olevan ohitse... Älkää jättäkö minua yksin... Olen
pahoillani, mutta ettehän jätä?»

»En jätä, kunniasanallani... Kunpa minulla olisi tilkka konjakkia
teille!»

»Se ei auttaisi vähääkään. Kunhan vain... lupaatte pitää minusta
lujasti kiinni, kunnes se on ohi.»

»Hyvä, hyvä, rakas! (En voi pitää teitä tiukemmin kuin te pidätte
minua.) Tuo hornamainen melu se vain... Hyvä Jumala! Se kuulosti
samanlaiselta kuin miinan räjähdys. Mutta ei se ole vaarallista,
tiedättehän sen... Se tuntuu niin kamalalta luonnollisesti sen
tähden, että koko ajan täällä ollessamme on ollut niin kaunis sää,
maidonlauha... Ja sitten tällainen myrsky! Vastakohta on niin
järkyttävä... Samoin kuin jos joku tavallisesti herttainen ihminen
äkkiä saa raivoisan puuskan... Eikö se olekin paljoa masentavampaa kuin
se, että joku sellainen, joka usein vimmastuu, alkaa riehua?... Älkää
välittäkö siitä! Tätä ei voi jatkua... Älkää katselko salamia!... Ehkä
se on pilven viimeinen lieve.»

Mutta se ei ollut viimeinen lieve. Yhäti kesti myrskyä. Yhä aika vieri.

Aika vieri, ja he, jotka tunsivat ja kuulivat toistensa jokaisen
liikahduksen, näkivät toisistaan ainoastaan salamien välähtäessä tumman
hahmon, vaalean käden, sinertävät kasvot, silmien ja helmien välkkeen.
Tytön sopertava ääni kuului Mountin rinnalta.

»Pidättekö minua pahimpana tapaamananne pelkurina?»

»Oi, älkää olko hupakko! Pelkäätte ainoastaan tätä. Pidän teitä
rohkeana. Te olette _ollut_ rohkea kaikessa muussa. Niin olette! Olen
nähnyt sen, Margaret.»

»Kuka muu hyvänsä luulisi minua mitä kurjimmaksi raukaksi... Olen
koettanut muistaa olevani merimiehen tytär ... Mutta kuka tahansa
arvelisi —»

»Heidän ei pitäisi, se on varma», keskeytti Mount. »Maailmassa ei liene
ainoatakaan ihmistä, joka ei pelkäisi jotakin.»

»Luuletteko niin?... Luuletteko tosiaankin niin, herra Mount?»

»Varmasti.»

»Mutta sittenkin», intti Margaret arkana, »eikö sellaisiakaan, joiden
otaksuttavasti pitäisi olla rohkeita? Eikö edes merimiesten tyttäriä?»

»Minkä tähden? Sen enempää kuin merimiehiäkään», tokaisi rohkaisevasti
tumman hahmon ääni pimeydestä. »Usein kehutaan jotakin sankaria ja
vakuutetaan, ettei _'hän milloinkaan pelännyt'_. Se on hölynpölyä. Hän
lienee aina hillinnyt pelkonsa, mutta jos hän on ollut kuolevainen, on
hänkin joskus pelännyt, se on varma.»

       *       *       *       *       *

Se keskustelu tuntuu kummalliselta, kun muistamme, että puhelijat
olivat nykyajan nuoria, jotka koko ajan istuivat sylikkäin, muodostaen
ryhmän, joka olisi saattanut esittää luolaihmisten armastelua.

       *       *       *       *       *

Olosuhteet olivat heittäneet heidät sellaiseksi ryhmäksi, jollaisia
rakkaus on ammoisista ajoista sommitellut. Mutta siitä he eivät
olleet tietoisia. He olivat sykertyneet yhteen saadakseen lohtua —
tytön painautuessa miehen rintaa vasten ja miehen puristaessa häntä
itseään vasten — mutta sittenkään he eivät tietoisesti tunteneet
rakkautta, eivät intohimoa eivätkä sukupuolivoimia, yhtä väkeviä kuin
ne, jotka halkoivat öisiä pilviä ja pieksivät merta sen kaiho-onkalon
ulkopuolella, jossa Mount ja Margaret syleilivät toisiaan ja puhelivat.
Hyvin omituisen vastakohtaisia olivat varmaankin heidän nuorekkaiden
ääniensä persoonaton sävy ja heidän nuorten vartaloittensa keskinäinen
asento! Kylmän selkeästi he vastailivat toisilleen, puhellen keskenään
kietoutuneina syleilyyn, joka tuskin olisi saattanut olla tiukempi, jos
he olisivat olleet tulisesti rakastuneet toisiinsa.

Voidakseen lainkaan puhua, oli Margaretin irroitettava suunsa Mountin
kaulasta, jota vastaan se oli painettu ikäänkuin mitä lämpimimmin
hyväillen.

Mutta hänellä ei ollut muuta sanottavaa kuin: »Arveletteko oikein
tosissanne jokaisen ihmisen pelänneen jotakin?... Puhelkaa, oi,
puhelkaa vielä, etten niin hyvin kuulisi muuta! Kertokaa minulle
itsestänne!»

Viimeksi tänään hän oli oivaltanut, ettei tämä varovasanainen nuori
mies ollut kertaakaan ollut kyllin avomielinen puhuakseen hänelle
mitään itsestään. Hän oli aprikoinut, tekisikö hän sitä milloinkaan...

Nyt oli se aika käsillä.

Kun hän sopersi: »En usko _teidän_ koskaan pelänneen mitään», vastasi
Mount hänelle hämmästyttävän avoimesti:

»Minunko? Enkö ole pelännyt mitään? Se on erehdys, neiti Verity»,
virkkoi mies, jonka leuka lepäsi hänen hiuksiaan vasten, jonka sormia
Margaretin pyöreä olkapää lämmitti, jonka rinnalle oli huomaamatta
valahtanut tytön omassa kaulassa riippuva, sileän keveästi hivelevä
helminauha. »Se on erehdys, neiti Verity. Tosiasia on, että olen aina
hirveästi pelännyt erästä seikkaa.»

»Tekö? Mutta teillähän on urhoollisuusmerkki, olette palvellut
torpeedonhävittäjässä, ollut mukana kolmessa räjähdyksessä, ja kaikki
tuntuivat ajatelleen, että olitte ollut ihailtava sodassa ja kaikkea
muuta semmoista. Olen kuullut siitä —»

»Sellaistahan kuulee. Sitä en tarkoita, ymmärrättehän», katkaisi nuori
Mount hänen lauseensa. Hänen hiljaa liikahtaessaan Margaret sekä tunsi
että kuuli hänen hieman naurahtavan. »Sellaistahan se kyllä oli. Aina
tiesi, että sellaista saattoi sattua millä hetkellä tahansa. Mutta se
oli ulkoista, saattoi saada surmansa, tuhoutua räjähdyksessä, hukkua —
mutta eräs seikka pelotti minua paljoa enemmän kuin se.»

»Mikä se oli?»

»Ettekö naura, jos ilmoitan sen?»

»Miten voisinkaan?»

»Niin, tiedän, ettette naura. No niin sitten, puhuakseni totta»,
virkkoi Mount hyvin koruttomasti, »olen aina pelännyt rakkautta».



VI


»Pelännyt rakkautta?»

Viehättyneenä hänen sylissään oleva tyttö unohti tuskaisen
jännittyneesti odottavansa myrskyn taukoamista.

»Mutta minkä tähden pelkäätte rakkautta? En ole tiennyt kenenkään —»

»En tiedä, pelkääkö kukaan muu, mutta itse tiedän pelkääväni.»

»Mutta kuinka — pelkäätte sitä?»

»Hyvin kovasti.»

»Mutta mitä oikeastaan tarkoitatte? Minkä tähden pitäisi pelätä
rakkautta?»

»Yhdestä syystä — se tekee niin kipeätä», sanoi Mount — tavalliseen
tyrmistyttävään, täysin hillittyyn tapaansa. Hänen äänensä aleni;
Margaret tunsi sen. »Se koskee kirotusti. Kun ihminen on sellainen,
että hän pitää — pitää niin mielipuolisesti toisista. Niin, se on
kirous, häntä painava kirous. Ymmärrättekö sen?»

Syntyi hiljaisuus, jota rikkoi vain sateen jatkuva, monisävelinen
loiske (heidän turvapaikkansa kristallihohteinen oviverho) ja lähellä
olevasta punertavasta kasvista kajahteleva rytmillinen rummutus.

Sitten vastasi Margaret huvitettuna, ääni vakavampana kuin ennen:

»En luule ymmärtäväni. Kertokaa minulle siitä!»

»Tiedättekö, etten ole koskaan puhunut siitä kellekään? En ole
milloinkaan hiiskunut siitä sanaakaan ainoallekaan elävälle sielulle.»

»Oi! Minun ei olisi pitänyt pyytää —»

»No no, älkää olko hupakko! Aion kertoa _teille._ En taitaisi voida
sitä tehdä, jos näkisin teidät, ymmärrättehän? Mutta ... näin on
toista. No niin, aluksi mainitsin, että pidin kauhean paljon äidistäni.
Hän kuoli, tiedättehän» — (hän äänsi ne sanat hyvin nopeasti ja
epäselvästi). »Se oli kovin surkeata. Olin silloin pieni, piskuinen
vekara. Myöhemmin — käydessäni koulua — Koulussa, tiedättehän, saa
joskus erinomaisia ystäviä. Erinomaisia ystäviä; heillä saattaa olla
helkkarinmoinen merkitys, kun on kaikki yhteistä heidän kanssaan,
kun ajattelee heitä loppumattomasti... On joitakuita kumppaneita
— niinpä niin, ymmärrättekö, vain se, että tuntee heidät, tietää,
kuinka ihailtavia he ovat, tuntuu muuttavan koko elämämme juoksun.
Sankaripalvontaa!... En tiedä, onko tyttöjen laita samoin. En usko,
että niin on, neiti Verity.»

»En ole koskaan ollut koulussa», vastasi neiti Verity, siirtäen Mountin
kaulaan nojaavaa poskeaan nostaessaan kätensä helmiinsä. Silloin
hän huomasi kaulassaan riippuvan helminauhan (hänen takertuessaan
kiinni Mountiin) sujahtaneen miehen villapaidan povelle ja tarttuneen
irtonaiseen villasilmukkaan. Nyt heidät yhdisti toisiinsa mutkitteleva,
sileä, maidonlämmin helmiketju. Vetäen sen irti hän sysäsi sen
syrjään samoin kuin tanssiva tyttö heilauttaa sivulle häntä vaivaavan
kaulanauhan. Hän työnsi sen syrjään melkein huomaamattaan, sillä
hän oli kokonaan viehättynyt heidän keskusteluaiheeseensa. »Äitini
opetti minua, kunnes tulin kaksitoistavuotiaaksi, tiedättehän. Sitten
minulla oli kaikenlaisia ohjaajia, ranskalaisia opettajattaria ja
monenlaisia muita neuvojia, jotka kävivät hotelleissamme antamassa
minulle haluamaani opetusta, minulle yksin. Se ei luonnollisestikaan
ole kouluelämää. Minulla ei siis koskaan ole ollut kouluystäviä eikä
muitakaan läheisiä ystäviä.»

On ehkä merkillepantava seikka, ettei hän maininnut eikä ajatellut
Cynthia Oddleyta — jolla aikoinaan oli niin suuri vaikutus hänen
elämäänsä. Äänettömänä hän sitten odotti, mitä sanoja nyt lähtisi
miehen suusta, joka oli vajaan kymmenen sentimetrin päässä hänen
huulistaan.

»Tyttöjen», virkkoi Mount miettivästi, »oletetaan olevan romanttisempia
kuin me olemme. Minä en sitä usko. Minun luullakseni tytöt ovat
paljoa käytännöllisempiä: he eivät haaveile, eivät kuvittele niin
paljoa eivätkä ole niin myötätuntoisia muita ihmisiä kohtaan. He ovat
tavallaan proosallisempia. Enhän kylläkään ole oikein kunnolla tuntenut
ainoatakaan tyttöä», lisäsi hän vilpittömästi. »Mutta mistä olinkaan
puhumassa?»

»Kouluaikaisista ystävistänne, joista piditte —»

»Ahaa, niin! No niin, pian he tietysti menivät menojaan, katosivat
tyyten elämästäni. En enää nähnyt heistä vilahdus takaan. Kaikki he
hajaantuivat, kukin suunnalleen. Se tuotti kiusallista kärsimystä...
Toivoakseni en ikävystytä teitä», keskeytti hän esityksensä,
omituisesti luiskahtaen noudattamaan aikaisempia, lontoolaisia tapojaan.

»Jatkakaa, jatkakaa! Silloin en pelkää kuunnellessani sitä toista.»

»Sitten on kaikki hyvin. No niin, ymmärrättekö, mitä tunsin. Ette...
Mutta, rehellisesti puhuen, rakas ystävä, se oli helvetillistä...
Ihmiset nauraisivat sille — milloin hyvänsä pidin jostakin, merkitsi
se minulle liian paljon... Niin, on hulluutta antautua sillä tavoin!
Sitten he _menivät_. Ja sitten viimeinen tapaus» — hän selvitti
kurkkuaan — »rakas Charles-poloinen!»

»Veljenne», mutisi Margaret.

»Se olikin huippukohta», jatkoi Mount. »Senjälkeen keräsin voimani.
Päätin: _'Surma minut periköön, jos enää ikinä antaudun minkään
sellaisen voimakkaan tunteen valtaan, joka... runtelee'_ Ymmärrättekö,
se peloittaa minua. Se herättää minussa samanlaisen tunteen kuin teissä
myrsky. Raukkamaista, tiedän sen. Minun pelkoni nimittäin.»

Hänen äänessään oli sellainen sointu, jota Margaret ei ollut ennen
kuullut, ja hän puhui asioista, joihin tyttö ei olisi odottanut
kumpaisenkaan tuntemansa Archie Mountin kajoavan. Tämä mies ei ollut
sovinnaisen miellyttävä, lontoolaisvaatturien pukema päivällisvieras
eikä myöskään toimelias haaksirikkoinen, joka viritti nuotioita,
kalasti, katkoi rautatammenoksia ja raahasi tavaralaatikoita kallioiden
poikki. Tämä oli sellainen herra Mount, jota hän ei ollut sitä ennen
kohdannut. Ja epävarmaa oli sekin, oliko kukaan ennen tavannut sitä
Mountia. Löysikö hän nyt itsensä? Pimeyden, myrskyn ja koko tilanteen
äärimmäisen outouden vapauttamana olennainen Archie (jonkinlaisessa
yöllisessä vapaudessa!) kerrankin pohti sylissään lepäävän tytön
kanssa sellaista asiaa, josta hän muutoin ei olisi suostunut puhumaan
kellekään muulle, kuin itselleen ja silloinkin vain sielunsa sisimmässä
sopukassa.

»Pelkkää arkuutta. Rakkaus, siinä minua ohjaava pelko.»

»Kyllä ymmärrän», vakuutti tyttö, jonka hirmu oli myrsky. Ja hän puhui
hiukan arkana, sillä myöhästynyt salama oli valaissut heidän kuivan ja
suojaisan komeronsa sisustaa. Hän oli nähnyt sen kallioseinien kaikki
pintamuodostukset, erottanut hämähäkin nurkkaan kudotussa verkossaan,
ison, monijalkaisen hämähäkin.

Hänen mieleensä välähti: »Hämähäkki yöllä tuo onnea.»

Sitten kuului sateen loiskeesta ukkosen jäähyväiskuminaa.
Vaistomaisesti tiukkaantui jyrinää pelkäävän tytön hänen vyötäisilleen
kierrettyjen käsien ote.

»En mahda sille mitään sen enempää kuin tekään», tunnusti rakkautta
pelkäävä nuori mies. »Käsitin: _'Jos olen sellainen, että tunteeni
sukulaisia ja kumppaneita kohtaan ovat tällaiset, niin kuinka minun
käy, jos sallin itseni kiintyä naiseen?'_ Saatoin kuvitella sitä
mielessäni. Saatoin kuvitella itseäni silloin. Se olisi samaa kuin
panna kaikki yhden sattuman varaan, luovuttaa itsensä toiselle eikä
enää olla oma herransa, olla kykenemätön irroittamaan mieltänsä siitä.
Sielu ei — kirjaimellisesti — olisi enää omassa hallussa, vaan jonkun
toisen ihmisen —»

»Väitetään sen olevan niin ihanaa.»

»Saattaa olla. _Tant pis._ Silloin eläisi, ajatellen saattavansa
menettää hänet; menettäisi hänet. Tai se saattaisi olla kaikkea muuta
kuin ihanaa... Saattaisi sattua sellainen, joka musertaisi rakastuneen,
sellainen, jolle se ei ehkä merkitsisi mitään. Siinä ihminen silloin
olisi, Margaret. Kohtalon armoilla. Hänellä olisi avonainen, arka
haava, kuten olen nähnyt miehillä olevan. Kykenemätön enää mihinkään —
tyyten armoilla — _sysittynä_ — »

»Olisitteko te?»

»Varmasti olisin. Oksin toivoton. Saatan kuvitella, millainen olisin.
Olisi samanlaista kuin seisoa pienellä, kehnolla vuoristosillalla ja
tuijottaa alhaalla kohisevaan ja riehuvaan tulvapuroon —»

Kuvitelkaahan! Tämä nuoren miehen tunnustus sellaisena yönä, jolloin
oli vuoroin sysipimeätä, vuoroin huikaisevia salamoita ja jolloin
huumaava jyrinä pauhasi tytön korvissa. Mountin hengitys sihisi
hampaiden välissä, ennenkuin hän jatkoi. Margaret erotti hänen
äänestään hyytävän pelon soinnun.

»Antaisinko itseni _vaipua_ siihen — Sallisinko itseni hurmautua
rakastumaan? Voisinko antautua tuuliajolle? En. Olen aina ollut
selvillä siitä, etten saa sallia sen tapahtuvan.»

»Noin kai ajattelitte, ennenkuin menitte kihloihin?»

»Vuosikausia sitä ennen. Monta vuotta.»

»Mutta senjälkeen menitte kihloihin.»

»Niin kyllä», vastasi Mount kokonaan toisenlaisella äänellä.

»Juuri sentähden, suureksi osaksi.»

»Mitä tarkoitatte sanoilla 'juuri sentähden’?»

»Tietysti sitä, että kihlautuminen — sehän on niin toisenlaista, eikö
olekin?»

»Onko se? Niinkö arvelette?»

»Luonnollisesti on! Se on kokonaan toista, ettekö käsitä? Kokonaan
toinen asia. Onhan miehen joka tapauksessa joskus mentävä naimisiin.
Sitäpaitsi se tekee elämän niin rauhalliseksi, vakiintuneeksi ja
varmaksi.»

»Ohoo!» äänsi Margaret.

Sillä hetkellä hän ei tiennyt, oliko hän samaa vaiko eri mieltä, oliko
hänestä outoa vaiko aivan luonnollista, että mies pelkäsi rakkautta,
meni sentähden kihloihin tytön kanssa ja ajatteli avioliittoa elämän
tyyneyden säilyttäjänä.

Silloin se otaksuttavasti tuntui hänestä varsin luonnolliselta tai ei
ainakaan paljoa luonnottomammalta kuin mikä muu luonnonilmiö tahansa.



VII


Margaret lisäsi: »Entä tyttö?»

Tässä teidän on otettava huomioon eräs seikka, joka tuntunee hieman
uskomattomalta.

Sillä hetkellä ei Margaret lainkaan muistanut tuskaa, joka oli kalvanut
häntä hänen nähdessään Mountin kelloon kiinnitetyn tytönkuvan.
Hän oli unohtanut tuskaiset mietteensä, joita hän oli hautonut,
kunnes näki Mountin uudelleen... oi niin, se oli kuin olikin ollut
mustasukkaisuutta! Mutta siitä heräävän intohimon oiretta ei tuntunut.
Niin vaihtelevia ovat neidon mielialat mieheen nähden. Niin tyyten
erilaisella tuulella hän oli nyt kuin hurmaantuneena kuunnellessaan
Mountin laulua nuotion valaisemassa hämärässä. Hänet vallannut
myrskynpelko oli pyyhkäissyt syrjään hänen kumppaniaan kohtaan
tuntemansa fyysillisen mieltymyksen... Mountista oli tullut suojelija,
luotettava seuralainen. Unohtunut oli alkava huoli, unohtunut sen
aiheuttama, vaivaava, kömpelö ujostelu. Uhkuen luottamusta ja
lapsellista kiitollisuutta Margaret tunsi syvää mielenkiintoa kaikkeen
siihen, mitä hänen ystävänsä oli sinä yönä kertonut.

Nyt hän lausui luonnollisen mieleenjohtuman:

»Entä tyttö?»

»Enidkö?»

»Sekö hänen nimensä on? Onko kelloonne kiinnitetty pienoiskuva
morsiamenne?»

»Kyllä; se on Enidin kuva. Hän teetätti sen eräällä
taiteilijaystävällään minua varten — se on hyvin hänen näköisensä.»

»No, miltä sellaiset seikat tuntuvat morsiamestanne, herra Mount? Mitä
hän niistä sanoo?»

»Sanoo? Hän ei sano mitään erikoista.» (Hän puhui melkein sillä tavoin
kuin olisi morsian ohut heidän parissaan saarella!)

»Täytyyhän hänen puhella kanssanne?»

»Kuinka niin?» Mount naurahti. Margaret tunsi sen värinän. Mies jatkoi:
»Mutta älkää kuvitelko, ettemme tule toimeen keskenämme! Me sovimme
oikein hyvän, Enid ja minä; hän tanssii ihanasti. Ensiksi kohtasin
hänet tanssiaisissa. Niinpä niin, me vain tanssimme ja — mitäs muuta
ihminen tekee? Pelaamme tennistä (hän pelaa huomattavan hyvin). Meitä
pyydetään vierailuille maaseudulle yhdessä. Pelaamme yhdessä golfia.
Ratsastamme. Ei kukaan halua puhella aina.»

»Kyllä ymmärrän. Tarkoitan voivani kuvitella, etteivät ihmiset puhele
alinomaa, vaikka ovatkin kihloissa. Mutta minusta — hänen täytyy
aprikoida — täytyy ajatella, oletteko te — mitä hän ajattelee, herra
Mount?»

Omituisen välinpitämättömästi mies vastasi: »Mitä tytöt ajattelevat?
Nykyajan tytöt, joilla on yllin kyllin harrastuksia, yllin kyllin
sellaista, mikä vie heidän aikansa hupaisesti. Mitä useimmat naiset
todennäköisesti ajattelevat avioliitosta ja muusta semmoisesta?
Jauhavat kuluneita ajatuksia?... Kun heidän ei tarvitse koettaa
vaikuttaa mieheensä, ei heidän ystäviinsä eikä kehenkään?... Sydämensä
sisimmässä?... Kun he ovat ehdottoman vilpittömiä? Minä puolestani
luulen, etteivät he lainkaan ajattele rakkautta.»

»Eivät _ajattele_?» kertasi Margaret kuvaamattoman huvitettuna.

»Eivät tytöt.»

»_Mitä?_» huudahti Margaret.

Koruttomasti ja suoraan kuin veli, viehättyneempänä kuin
keskinkertainen veli Mount sanoi: »No niin, te olette tyttö; entä te
itse? Oletteko te ajatellut sitä niin kovin paljon?»

»Mutta minä en olekaan ollut koskaan kihloissa?»

»Vai niin!» äännähti Mount hiljaa, puolittain halveksivasti.

»Sekö on koetuskivi?»

»Ei kaiketikaan. Mutta minä en ole milloinkaan pitänyt kestään», väitti
sama tyttö, joka oli näytellyt henkivartiostonsa kuningatarta. »Olen
vain —»

»Vain mitä?»

Margaret oli vaiti.

Syvällä sydämessään, Hill-kadun elämän kerrostumien ja lietteen alla,
hän oli palvonut salaista vakaumusta, että rakkauden täytyi tulla
ja sen oli tultava ihmeellisenä... Miten selittää se tälle nuorelle
miehelle?

Mount jatkoi:

»Teidän mielestänne rakkaus ja muu semmoinen on ollut olemassaolon
pääponsi — naisille?»

»Ei —»

»Kyllä; tunnustakaa suoraan! Kyllä, niin luulen. Olen varma, että
äitinne ajattelee niin. No niin, sitenhän se on, tavallaan. Mutta siitä
en ole puhunut. Useimmat naiset eivät nykyaikana kaipaa miestä — eivät
rakkautta ollenkaan.»

»No, mitä sitten?»

»Sitä, mitä he voivat saada elämästä miesten avulla. Taitava,
kunnianhimoinen tyttö — tilaisuuksia. Tilaisuutta esiintyäkseen
ihailtavana emäntänä, kohdata mielenkiintoisia henkilöitä, kenties
matkustaa... olla 'jotakin’. Keskinkertainen tyttö... niin, yleistä
puuhaa ja kiihkoa, mikä kihlausta seuraa, sormuksen valintaa,
onnittelukirjeisiin vastaamista, valokuvien ottamista _Bystanderia_
varten, häiden valmistelua. 'Oi, minun on pyydettävä sinua käymään
niiden ja niiden ystävieni luona, kirjoittamaan loppumattomia
luetteloja vieraista ja haastattelijoista ja lähtemään katsomaan
kaupunkiasuntoa’... Pääasia on heistä luonnostaan lankeava,
kihlautuneista tytöistä. He otaksuvat sen olevan sitä kaikkea, mitä he
puuhaavat, ja että muu on — niin, kirjojen jaaritusta», lopetti nuori
Mount.

Hän ei ollut koskaan ollut niin lähellä sitä Enidiä, joka oli
lupautunut hänen vaimokseen, kuin hän nyt oli tätä toista tyttöä, jonka
taipuisaa vartaloa hän nyt puristi käsivarsillaan ja jonka kasvoja hän
ei nähnyt, koska ne olivat kaksinkertaisessa piilossa, yön pimeyden
salaamina ja painettuina hänen olkaansa vasten. Yhdeksänkolmatta
vuotta kestäneen elämänsä aikana hän ei ollut kertaakaan puhunut niin
avoimesti, niin luontevasti ja tutunomaisesti ainoallekaan tytölle. Ja
ajatella, että tämä tyttö olisi hänelle vieras, jollei olisi sattunut
viime viikkojen aavistamattomia tapauksia! Mutta vain muutamat tunnit —
nämä keskiöisen myrskyn raivotessa suojassa eletyt tunnithan ne olivat
saattaneet heidät (sekä sielullisesti että sananmukaisesti) lähelle
toisiaan.

Vaikka he olisivat viettäneet sivistysoloissa Lontoossa Hill-kadun
varrella vuosikausia, olisi Mount sittenkin lausuillut Margaretille
jokapäiväisiä, kuluneita huomautuksia lattiasta, uusista näytännöistä,
kilpasoudusta, ja tyttö olisi kuunnellut häntä puolella korvalla
osoittamatta kovinkaan suurta kohteliaisuutta.

Mutta nyt hänen rinnallaan lepäävä uskottu ystävätär virkkoi
miettivästi: »Muistan jollekulle maininneeni, että olen aprikoinut,
onkohan rakkaus niin hupaista kuin sen on väitetty olevan.»

Kerkeästi Mount kysyi: »Mitä hän sanoi?»

»... Olen taitanut sen unohtaa.»

Hän ei tosiaankaan muistanut, oliko hän puhunut siitä Claude Oddleylle
vaiko punatukkaiselle Ericille. Siitä oli ihan liian pitkä aika... Ja
olivathan ne pojat olleet sellaisia lapsia! Kuinka hän voisi muistaa
heidän vertauksiaan?

Mountin syvä ääni kuului pimeästä.

»Olette siis aprikoinnut, onko rakkaus hupaista, niinkö? Oi! Älkää
koettako ottaa siitä selkoa!» neuvoi hän. »Pysykää loitolla koko
hommasta!... 'Romanttisuutta?' Elämässä on paljon hauskempaa kuin
se! Koko rakkauden ihannoiva ylistely on varmasti suureksi osaksi
suunpieksämistä.»

»Kas niin! Onko teillä nyt se kanta?»

»Se on silminnähtävästi järkevin.»

»Eikö siinä siis ole mitään muuta? _'Maya: haaveilua'?_ Mutta»,
huomautti tyttö, takertuen asiaan, »jollei siinä olisi mitään muuta,
niin ette sitä pelkäisi».

»Hyvä Jumala, enhän ole väittänytkään, ettei siinä olisi mitään muuta,
rakas lapsi. Olen vain, kuten jo mainitsin, päättänyt pysytellä
kaukana siitä», selitti Archie Mount käsivarret edelleenkin koko ajan
kierrettyinä tytön ympärille. »Minä puolestani en antaudu siihen
vaaraan! Enkä tekisi sitä teidänkään sijassanne», varoitti hän. »Älkää
tehkö sitä, jos olette viisas —»

Sitten hän äkkiä vaikeni.

Nyt syntyneen äänettömyyden aikana Margaretin olisi pitänyt tuntea
jotakin, jotakin sähköistä, joka ei johtunut ulkosalla riehuneesta
myrskystä; luolassa, jossa he istuivat sylikkäin, muuttui ilmakehä
äkkiä jännittyneeksi kokonaan riippumatta helteestä. Mutta hän oli
sellaisessa mielentilassa, ettei tämä sanoma tehonnut häneen. Se jäi
häneltä huomaamatta.

Hän muisti vain (nyt, kun he olivat pysähtyneet pohtimaan rakkautta),
että hänellä oli tuhansia kysymyksiä esitettävinä kumppanilleen
kokonaan toisesta asiasta. Hän oli aikonut, niin pian kuin sattuisi
sopivaa aikaa, tiedustaa ensiksi: »Herra Mount. _Mitä te oikeastaan
salaatte minulta tästä saaresta, jolla nyt olemme?»_ Mutta nyt he
olivatkin puhelleet ikäänkuin ei sellaista saarta olisi olemassakaan.
Tavatonta. Ikäänkuin he olisivat olleet väliajan päättymistä odottava
tanssipari... tahi lukiokumppanuksia istumassa ja keskustelemassa
myöhään yöllä asuinpaikassaan...

Nyt hän kuitenkin kysyisi Mountilta.

Mutta heti pyyhkäisi uusi ajatus ensimmäisen kysymyksen hänen
mielestään.

Hän huudahti hätääntyneenä. »Minkä tähden sydämenne jyskyttää tuolla
tavoin? Voitteko pahoin?»

»Voinko pahoin?» toisti mies hyvin äreästi. »En. Pahoin? En
tietystikään. Eikä jyskytys kuulukaan sydämestäni», jupisi hän
liikahtaen.

Mutta kyllä se takoi rajusti, hänen sydämensä, Margaretin sydäntä
vasten, tytön levätessä hänen käsivarsillaan, jotka olivat tiukasti
ja rajusti kiertymäisillään hänen ympärilleen, muuttamaisillaan
veljellisen, suojelevan, intohimottoman otteen täydelliseksi
syleilyksi. Hän oli menettämäisillään kylmän harkintakykynsä. Niin
äkkiä, niin aavistamatta. Hänet oli vallannut tunnepuuska.

Muistettakoon, että tämä nuori nykyajan ihminen oli vuosikausia
pitänyt itseään miehenä, jonka oli onnistunut pitää inhimilliset
intohimot loitolla elämästään (vaikka tunnustikin niiden voiman; se
on suunnilleen yhtä helppo tehtävä kuin seljapensaiden tuhoaminen
puutarhojen pientarilta, joihin ne ovat kerran päässeet juurtumaan).
Siispä hän oli kääntänyt selkänsä koko asialle.

Ja nyt se lennähti hänen eteensä!

Eikä ilman varoituksia. Ensimmäisen hän oli saanut kuullessaan
Margaretin äänen alhaalla kallionrinteellä huutavan apua. Häntä
silloin ahdistaneen tuskaisen levottomuuden olisi saattanut herättää
kenen naisen vetoomus tahansa eikä ainoastaan tämän kumppanin,
jonka hän oli nähnyt hylkäävän liikasivistyksen virheet toisen
toisensa jälkeen, tämän tytön, jonka hän sananmukaisesti oli nähnyt
alkavan kukoistaa ja pyöristyä karkean asunsa alla ikivanhojen
ihmelääkkeiden, auringonpaisteen, raittiin ilman, yksinkertaisen
elämän, ruumiinharjoitusten ja unen taikavoimaisesta vaikutuksesta.
Vähitellen oli Margaretin luontaista terveyttä, kauneutta ja viehkeyttä
sumentanut pilvi haihtunut. Joka päivä oli oikean helmen maidonpuhdas
kiehtova säteily alkanut yhä kirkkaammin välkkyä. Sen hän oli nähnyt;
mutta sittenkään hän ei ollut tuntenut sydämellään. Ei tietoisesti...

Mutta toinen varoitus, hurmaava värinä, joka kuumasti oli kiitänyt
hänen olemuksensa läpi tytön lämpöisen, nuorekkaan käden koskettaessa
häntä. Margaret oli kysynyt: _»Pidittekö te minua kädestä veneessä?»_
Se oli riittänyt järkyttämään hänen tasapainoaan, pitämään häntä
rauhattomana ja valppaana, ajamaan hänet pois tytön luota kokonaiseksi
loputtomaksi päiväksi.

Ja sitten myrsky. Hänet heti vallannut vaistomainen pakko lähteä
etsimään Margaretia, kauhea hetki, kun hän tapasi tytön luolan tyhjänä,
hänen tuntemansa taivaallinen huojennus, kun hän ukkoshauteisessa
pimeydessä kuuli taaskin tytön äänen. Sitten ne tunnit, jotka he olivat
viettäneet tässä luolassa kietoutuneina toisiinsa kuten pari _Les
Noyadesissa_.

Siinä ei ollut vaaraa — aluksi.

Sillä tämä viehkeä, kukoistukseensa puhkeava tyttö, odottamaton
häiritsijä, jonka ääni saattoi koskea ja jonka kosketus saattoi millä
hetkellä hyvänsä hurmaavasti värähdyttää, oli jälleen viety häneltä
piiloon. Margaret oli muuttunut taas avuttomaksi lapseksi, kadonneeksi
kissanpojaksi, hänestä riippuvaiseksi orvoksi. Tyttö oli ollut
kuolemanpelon vahassa, häntä oli painanut kauhu, jota Mountin oli ollut
suorastaan pakko tyynnytellä painamalla hänet rintaansa vasten ja jonka
hän oli saanut vaimennetuksi vasta vertaamalla siihen omaa salaista
pelkoaan.

Hyvä Jumala, kuinka hän oli lörpöttänyt...

Mutta se ei ollut pahaksi. Hän oli puhellut Margaretille kuten
inhimilliselle olennolle lainkaan ajattelematta, että hän oli nainen
tai mies, pitänyt häntä vain hädässä olevana ihmisenä. Sukupuoli oli
jäänyt kokonaan syrjään, kokonaan.

Kunnes —

Niin! Kunnes hetkenä, pian häipyvänä ja valoisana kuin salaman
huikaiseva välähdys, intohimo...! Se oli äkkiä lehahtanut hänen
rinnassaan rajuun liekkiin. Kaikkien hänen varmojen suojuksiensa,
päätöksen, järjen, tottumuksen, lävitse oli se pakanallinen tunne
yhdessä silmänräpäyksessä murtautunut. Sinä kiihkon hetkenä se oli
tarttunut Archie Mountin hillityn ja harkitsevan nykyaikaisen miehen
kurkkuun ja pudistanut häntä niin, että se tuntui hänen ytimissäänkin.
Tyttökin, joka ei aavistanut mitään, oli äkkiä viattoman hämmästyneenä
huudahtanut: »Minkä tähden teidän sydämenne jyskyttää tuolla tavoin?»



VIII


»Ei jyskytys kuulukaan sydämestäni. Jäseneni alkavat puutua, siinä syy.
Vasemmassa jalassani on hieman suonenvetoa.»

»Sepä ikävää.»

Margaret vetäytyi vähän syrjemmälle heidän suojapaikkana
kallioseinämään päin tehdäkseen hänelle niin paljon tilaa kuin saattoi
ahtaassa komerossa. Mutta kuinka mieletöntä olikaan ollut väittää,
ettei hänen sydämensä ollut jyskyttänyt! Sehän oli äkkiä alkanut
sykkiä yhtä nopeasti kuin tytön sydän ukkosen pahimmin jyristessä...
Se oli tykyttänyt yhtä voimakkaasti kuin huvipurren koneet. Ja miksi
_teeskennellä,_ ettei se muka sykkinyt kiivaasti? Kun he istuutuivat
kietoutuneina toisiinsa, niin että Mountin karkean villapaidan kudos
oli painettuna Margaretin poskeen ja kangasvyön juovat tuntuivat hänen
kämmenissään, niin miten olisi tyttö voinut olla myöskin tuntematta
sitä, että miehen sydän oli hetkisen sykkinyt tavallista vinhemmin
hänen rintaansa vasten.

»Se kai johtui myrskystä», virkkoi Margaret huolestuneena.
»Sähköisyydestä... Se aina kiihdyttää minun sydämeni lyöntiä —»

»Se menee ohitse. Tarkoitan, että myrsky on menossa ohi», ehätti Mount
vastaamaan. »Kuunnelkaahan, neiti Verity!»

Lyhyt äänettömyys.

Ulkona, nelikulmaisen kallioaukon takana pieksi sade maata,
mutta ei enää niin rankasti. Vähään aikaan ei ollut enää näkynyt
salamanvälähdyksiä eikä kuulunut kiirivää jyrinää. Myrsky oli puskenut
voimansa lauhduksiin. Pingoitus kävi joka minuutti lievemmäksi,
painostava jännitys pimeässä oli laukeamassa. Ilma muuttui raikkaaksi.
Myrsky oli ohitse.

Mount huomasi sen siitä, että edelleenkin hänen syleilyssään,
mutta löyhemmin olevan joustavan vartalon kaikkien lihaksien ote
vaistomaisesti alkoi hellitä. Hän toisti: »Ohitse!» Ja vetäisi syvän
henkäyksen. »Huomenna on taaskin loistavan kirkas päivä. Se on ihan
samanlainen kuin eilinen.»

»— Kuin eilinen», vahvisti tyttö venyttäen.



IX


Margaret torkkui jo, oivalsi Mount.

Lapsi-parka! ... Pelkkä lapsihan hän sittenkin oli... Lopen uupunut!

Hän oli ensin väsynyt samotessaan yksin kallioilla — olipa onni, että
hän, Mount, oli ukkosen uhatessa arvannut tytön pelkäävän, mennyt hänen
luolalleen heti, ja kun ei ollut löytänyt häntä sieltä, kiivennyt heti
häntä etsimään!

Hän oli nääntynyt: ensin väsymyksestä, sitten viimeksi kuluneiden
tuntien pelosta ja jännityksestä.

Lapsi-rukka, lapsi-rukka!

Miehen valtasi suunnaton sääli, joka himmensi kaikki muut tunteet.
Tyttö herpautui parhaillaan. Hänen käsiensä ote heltisi Mountin
vyötäisiltä. Toinen niistä putosi velttona hänen polvelleen.

Hän ei hievahtanut.

Tytön hengitys muuttui säännöllisemmäksi. Hänen sydämensä sykki
tasaisemmin, rauhallisemmin karkean villapaidan peittämässä viehkeästi
pyöristyneessä rinnassa.

Mount ei liikahtanut eikä ehdottanut, että he lähtisivät takaisin
rannalle. Mitäpä hyödyttäisi, jos Margaret kastuisi läpimäräksi
kävellessään luolaansa? Hän oli kuiva, ja hänen oli lämpimämpi ja
parempi olla täällä.

Mies tunsi hänen vetävän syvään henkeään. Sitten hän sanoi unisesti,
hajamielisesti: »En tiedä, mikä sen toi mieleeni — arvaatteko, mitä
ajattelen?»

»Mitä niin?»

»Sitä helmeä.»

»Helmeä?»

»Niin», huoahti tyttö. »Sitä helmeä, jonka Kleopatra —»

Syntyi pitkä äänettömyys.

Varovasti kuiskaten Mount muistutti: »Mitä Kleopatran helmestä?»

Vastausta ei kuulunut. Tyttö vain hengitti hiljaa — hänen rintansa
nousi ja laski Mountin rintaan nojautuneena.

Margaret nukkui sikeästi.



X


Kohta senjälkeen Mount tirkisti Margaretin pään ylitse kalliokatoksen
ulkopuolelle. Sade oli lakannut. Tyynen meren yläpuolella kaartuva
taivas teki omituisen painostavan, vaalean kangasmaisen vaikutuksen,
joka esiintyy juuri ennen aamunkoittoa. Se tuntuu uhkaavan, että
sarastuksen täytyy aina olla toivoton.

Häntä epäilemättä kalvoi miehen tupakan- ja ryypynkaipaus.

Hänellä oli tulitikkuja, hänellä oli savukkeita jossakin...

Hän ei hievahtanut. Kerran hänen huulensa liikkuivat.

Mount, perin hillitty, nuori nykyajan ihminen, kiitti kaikkia jumaliaan
siitä, että hänen oli juuri onnistunut taltuttaa itsensä.

Sopivaisuusvaistot — sääli — Se tunne, että »hänen, lempo soikoon, oli
näyteltävä osansa loppuun» — kaikki se ei olisi semmoisenaan jaksanut
pitää aisoissa alkeellisia intohimoja. Se oli vaatinut väkevästi,
yllättänyt hänet äkkiä, huutanut rajusti: »Minä tahdon tämän tytön
omakseni. Minun on saatava hänet. _Nyt_!»

Tätä intohimoa vaientamaan oli tullut jotakin samanluontoista kuin se
itsekin oli ja myöskin jotakin säälin ja ritarillisuuden tapaista — ja
myöskin koko sen heimon pää — rakkaus!

Hän rakasti Margaretia. Hänet, joka niin kovasti pelkäsi rakkautta, oli
hänen vihollisensa löytänyt, samoin kuin myrskyä pelkäävän tytön hirmu
oli löytänyt hänet. Ja nyt hän tiesi rakastavansa...

Hänen oli saatava tuo tyttö omakseen, mutta ainoastaan, jos hän
tahtoisi, ainoastaan miten ja milloin hän tahtoisi...

Hänen käsivarsillaan lepäävä Margaret liikahti, ja häntä peloitti, että
tyttö heräisi.

Mutta ei. Yhäti sikeässä unessa hän teki luonnollisen, liikuttavan
eleen kuten nukkuva lapsi. Hänen sormensa olivat puolittain nyrkissä,
ja hän oli huitaissut kädellään työntääkseen Mountia vähän kauemmaksi.
Nukuksissa hän sijoittui mukavammin selkä kallioseinää vasten ja
käänsi sekavatukkaista päätään. Hänen kasvonsa, hänen pienet, unesta
punehtuneet viattomat kasvonsa olivat vielä Mountin käsivarren ja
rinnan varassa.

Hän nukkui huolettoman turvallisesti.

Mies ei liikahtanut.

Pian hänkin vaipui uneen.

Hitaasti sarasti aamu saarella ruusuisena, hymyilevänä.




XV luku

Seuraavana päivänä



I


»_Ihan samanlainen kuin eilinen_», oli nuori Mount ennustanut myrskyn
jälkeisestä päivästä. Eikä hän tarkoittanut ainoastaan säätä.

Nämä sukkelat nuoret miehet ovat pohjaltaan kummastuttavan
yksinkertaisia.

Sillä miten saattaisi odottaa sellaisen yön jälkeisen päivän
muistuttavan mitään aikaisempaa päivää näiden kahden elämässä?

Oli tapahtunut liian paljon. Liian paljon, mutta ei sittenkään kylliksi.



II


Margaret oli nukkunut kuin lapsi hänen käsivarsillaan eikä ollut
liikahtanutkaan, kun hän nousi ylös (varovasti ja meluttomasti). Kahden
tunnin kuluttua tyttökin heräsi ja huomasi olevansa yksin. Silmät
levällään hän tähysti kallioista turvapaikkaansa; se oli kuiva kuin
Gideonin villat keskellä vesihelmistä kimaltelevaa maisemaa. Miksi hän
ei ollut omassa luolassaan?

Sitten hän muisti kaikki ja lehahti punaiseksi rusentavan ajatuksen
vallassa.

Kun hän lähti ulos työnnettyään syrjään aukolla kasvavat märät pensaat
ja oikaisihe suoraksi kirkkaaseen päivänpaisteeseen, kohtasi hänen
katsettaan niin hohtavan sininen taivas, niin korallinpunaisina sineä
vastaan kuvastuvat kalliot, että hänen oli pakko räpytellä silmiään.
Rankkasade oli huuhtonut puhtaaksi kaikki lehvät, oksat ja kivet, ja
koko maailma loisti kiiltävän siloisena — mutta Margaret ei nähnyt tätä
kauneutta. Nyt tulvi vastavaikutus hänen mieleensä. Viime yönä; viime
yönä...

Oli uskomatonta, että hän oli heittäytynyt Mountin syliin. Hän oli
lapsen lailla itkien rukoillut häntä pitelemään itseään... Hän oli
ollut siellä koko yön! Nojautuneena Mountin sydäntä vasten ja puhellen
_arvottomasti..._

Seisoessaan nyt auringonpaisteessa Margaret mietti (kuten niin usein on
mietitty avomielisen luottamuksellisen illan jälkeen): _»Mikä sai minut
puhumaan niin paljon?»_

Mies oli puhunut vieläkin enemmän; sen olisi pitänyt lohduttaa
häntä. (Se ei koskaan tee sitä.) Tuijotellessaan pensaisiin, joissa
vesipisarat toisaalta katsottuina näyttivät raudanharmaalta pölyltä ja
toisaalta katsottuina kimmelsivät kuin timantit, Margaret muisti kaikki
nuoren Mountin huulilta pimeässä tulvineet sanat.

»Pelännyt rakkautta!...» Painostavassa pimeydessä, jonka manala oli
päästänyt raivoamaan ulkona, Margaret oli ymmärtänyt, tuntenut niin
voimakasta myötätuntoa.

Nyt oli kaikki piloilla. Kiihkeästi hän toivoi, ettei hänen enää
milloinkaan tarvitsisi nähdä sitä miestä. Turha toive. Oi, jospa
se vain olisi ollut kuka muu hyvänsä eikä herra Mount!... Kuinka
lohdullista olisikaan, jos hänen ei enää koskaan tarvitsisi puhutella
Mountia, ei enää koskaan katsoa häntä silmiin.



III


Ymmärrättekö hänen mielentilaansa? Minä ymmärrän; kuka nainen
tahansa pystyisi sen ymmärtämään, ja monet miehet käsittävät sen.
Mutta Margaret Verity ei ymmärtänyt. Yhdeksäntoistavuotiaana hän oli
tunteisiin nähden ihan lapsi.

Voi noita varhainkypsyneitä maailmannaisia, jotka luulevat olevansa
kaikkeen kyllästyneitä, vaikka heillä tosiasiassa ei ole kokemuksia
muusta kuin elämän lieveröyhelöistä!... Itse elämäntuntemukseen nähden
saattaa mikä rusoposkinen heinäntekijä tahansa heidät häpeään. Mitä
Margaretiin tulee, oli ylellisyys pintasorallaan kauan pitänyt hänen
tunnelähteensä tukahdutettuina. Tällä saarella vietettyyn aikaan saakka
hän oli ollut nukkuva ja kuuro.

Nyt kuului vaiston ääni. Myöhemmin hän arveli varmasti kuulleensa
sen jo aikoja ennen. Mutta tänä aamuna, jolloin aurinko jälleen
paistoi kirkkaana, hän seisoi hämmentyneenä, painostuneena, synkkänä,
taistellen sitä tietoa vastaan, että rakkaus kutsui häntä ja veti häntä
puoleensa.

Hän pakotti itsensä ajattelemaan: »Inhoan _miestä,_ joka pelkää
mitään! Ja sellainen mies taas, joka puhuu naiselle kihlauksestaan, on
sietämätön. Ja joka tapauksessa vihaan —» Alhaalta kantautui heikosti
Mountin kaukainen luikkaus. »En lähde alas», lausui Margaret, ikäänkuin
Mount voisi sen kuuli...

IV

Mitä varten hänen olisi pitänyt mennä alas? Aamiaiselleko? Hänen ei
ollut nälkä. Armias taivas, kuinka ikävystynyt hän oli. Häntä tympäisi
sinisen meren autio välke, iänikuinen poukama, jonka muodon hän tunsi
yhtä hyvin kuin herra Mountin hartiat.

Se paikka kävi hänen hermoilleen. Hän oli vanki. Hän tiesi tarkalleen,
miltä vangista tuntui kopissaan, jääkarhusta Mappin-pengermällään,
peipposesta häkissään.

Niin hän ainakin vakuutti itselleen, koettaen kerätä järkisyitä
tuekseen, kun hänestä oli niin kovin vastenmielistä lähteä rannalle sen
miehen luokse.

Hän saattoi nähdä itsensä, kopean nuoren naisen, jäykästi pyytämässä
anteeksi viime yönä aiheuttamaansa vaivaa.

Myöskin hän osasi kuvitella, kuinka muuttunut herra Mount, viimeöinen
suojeleva kumppani, nyt olisi.

Hän olisi kankea ja hämillään. _»Oi, ei mitään. Vaivaako, neiti
Verity? Siitä ei kannata puhua.»_ Joskus sydämellinen ääni voi saada
sävyn, joka rakentaa viiden metrin korkuisen käyrillä rautapiikeillä
päällystetyn kivimuurin ystävyksien välille.

Mieluummin kuin jäisi sen muurin juurelle hän pysyisi täällä ylhäällä
koko päivän.

Taaskin kajahti raikkaassa, tuoksuavassa ilmassa Mountin etäinen huuto:
»Ho-hoi!»

»Huutakaa vain», murahti Margaret pikku tyttöjen tapaan.

»Minä en tule.»

Mount tulisi otaksuttavasti tänne ylös katsomaan, nukkuiko hän vielä.

Antaa tulla.

Luolan hiekkapermannolta hän otti liuskakivisen levyn ja teräväkärkisen
kiven. Levyyn hän kömpelösti raapi ensimmäisen kirjoitetun sanomansa
Mountille.

 »_Menen kävelemään. Palaan myöhemmin_.

                             M.V.»

»Margaretiksi» oli Mount nimittänyt häntä viime yönä... Omituisen
sekavasti hän oli sanonut milloin »neiti Verity», milloin »Margaret»,
milloin »lapsi», milloin »rakas ystävä». Useita kertoja »rakas ystävä»
(nykyajan nuorten huolimaton, läheinen puhuttelusana sekä tyttö-
että mieskumppaneilleen). Olipa hän kerran sanonut myöskin »rakas».
Senjälkeen taaskin »neiti Verity», ja sillä hetkellä, suvaitkaa
huomata, olivat neiti Verityn kasvot olleet painettuina hänen kaulaansa
vasten, ja hänen villapaitansa karkea kudos oli pahasti (joskin
rauhoittavasti) raapinut neiti Verityn huulia.

Ilveellisen kummallista!

Silloin ei Margaret ollut tuntenut mitään.

Nyt, muistellessaan sitä jälkeenpäin, hän tunsi miehen kosketuksen
selvästi, ikäänkuin se olisi jättänyt lämpöisen orjanrenkaan hänen
olkavarteensa!

Oi, jospa hän voisi tarttua johonkin jättiläiskokoiseen,
loitsuvoimaiseen pesusieneen ja pyyhkiä kaikki viimeöiset tapaukset
elämästään kuten taululta! ...

Kiivaasti hän viskasi levyn kivelle. Entä jos hän jättäisi helmensä sen
päälle, jotta hänen katseensa osuisi niiden välkkeeseen?

Ei; Mount vain ajattelisi hänen aina unohtavan tavaroitaan.

Ikäänkuin hurjistuneena hän kiiti auringonpaisteessa upeana ja vakavana
rahoittavaa, tummaa rautatammiryhmää kohti, sivuutti sen ja riensi
edelleen sellaiseen suuntaan, jossa hän ei ollut aikaisemmin käynyt.



V


Edellisestä yöstä huolimatta hän liikkui joustavasti ja hilpeästi —
hän vakuutti itselleen, että oli hauska, kun sai kääntää selkänsä
kammotulle poukamalle. Hän mietti: »Jos vielä kerran pääsemme pois
tältä inhottavalta saarelta, unohdan sen, hänet ja kaikki, mitä siihen
kuuluu...»

Samalla tulvi hänen mieleensä riemuisa »kaikki», hänen uusi
näläntunteensa, hänen taivaalliset uintinsa ja aurinkokylpynsä! Hänen
äsken saadut kokemuksensa, ruumiin terveys, nautinto, jota ruumiin
voimistuminen hänelle tuotti — sillä nyt hänen ei enää tarvinnut
häpeillä mitään jokapäiväisten kylpyjensä aikana; nyt olisi voitu
sanoa, että yksinäinen ranta sopi hänelle ja puki häntä paremmin kuin
etevimmän pariisilaisen muotitaiteilijan sommittelema puku. Kun hän nyt
nosti kättään hypistelläkseen helmiään, ei hän enää tuntenut jyrkkiä
kuoppia eikä ulkonevia luita, vaan ainoastaan terveen, silkinhienon
ihokudoksen.

Samoin kuin hän ei ollut vuosikausiin ollut näin terve, ei hän ollut
myöskään ollut niin kaunis, niin onnellinen...

»Hölynpölyä!» huudahti hän, sysäten silmilleen valahtaneen
hiuskiehkuran syrjään ja sitten taaskin punastuen.

Mount oli leikannut hänen tukkansa —

»En ikinä enää anna hänen koskea siihen —» Yhä edelleen hän taivalsi
tweedkankaisen hameensa käydessä yhä raskaammaksi sadepisaroista,
joita siihen tarttui cystus-, vermutti-, lavendeli- ja villeistä
rosmariinipensaista, joiden välitse hän tunkeutui tarkkaamatta
ympäristöään. Kerran hän oli kuulevinaan tuulen kantamaa kellojen
kilinää.

Mutta sen täytyi olla harhakuvittelua...

Samotessaan yhä nopeammin eteenpäin hän tunsi nälkänsä joka askeleella
yltyvän...

Se ei ollut Mountin syy, hän oli huutanut Margaretia alas
valmistamalleen aamiaiselle!

Kovin hän ylpeili kalastuksestaan ja yleensä toimeliaisuudestaan.
Hän otaksuttavasti ajatteli olevansa perin sopiva henkilö joutumaan
haaksirikkoisena asumattomalle saarelle.

Ehkäpä kaikki nuoret miehet ajattelivat samalla tavoin.



VI


Kerran olivat henkivartijat pohtineet asumattomien saarien ikuista
kysymystä.

(Olisi luonnollisesti kummallista, jos he eivät olisi sitä tehneet.)

Claude Oddley oli selittänyt, että hän, joka tunsi olevansa ikäänkuin
ruumis, vajoaisi mieluummin laivan mukana pohjaan... Eric oli toivonut
jäävänsä yksin henkiin pikemmin kuin ajautuvansa maihin yhden ainoan
kumppanin kanssa. Kun hän olisi kaksi päivää ollut ilman vaihtelua
yhden ainoan ihmisen seurassa, ei hän ainoastaan alkaisi itse tuntua
kuolleelta, vaan alkaisi myöskin tuntea haluavansa toisen kuolemaa.
Prinssin kaksoisolion mielestä olisi ollut ihanaa ottaa puolisokseen
joku Etelämeren saarien tyttö, joka tiesi, missä kasvit kasvoivat,
osasi punoa koppia, piti punaista ruusua korvansa takana — »Sinä aasi,
miehethän käyttävät punaista ruusua niillä saarilla», oli joku toinen
poika huomauttanut. »Se merkitsee: '_Etsin sydänkäpyä_' —»

He olivat puhuneet lapsellista lepertelyä! Kuvitella, että olisi
joutunut tänne seuranaan joku _niistä_ pojista! »No niin, kunpa taivas
olisi niin suonut! Mieluummin olisin ottanut kenet tahansa heistä —»
Mutta kehen heistä hän olisi voinut luottaa? Kuka heistä olisi osannut
hankkia tulta, suojaa, ravintoa? Ja kuka heistä erittäinkin olisi
hoitanut häntä sillä tavoin sinä aamuna, jolloin hänen lihaksensa
olivat niin kovin hellät? Kuka kaikista hänen tuntemistaan miehistä
olisi pystynyt selviytymään vaikeista pulmista samalla tavoin kuin
Archie Mount?



VII


»Mutta olisin kyennyt katsomaan silmiin ketä niistä muista hyvänsä tänä
aamuna. Ainakin niin luulen.» Mutta —

»Ei kukaan heistä ymmärtäisi viime yötä. Ei edes Cynthia.»

(Monen päivän perästä tuli Margaretin aikoinaan alituinen neuvonantaja
ja läheinen ystävä hänen mieleensä.)

Ajatella, että hän kertoisi Cynthia Oddleylle: »Pelkäsin myrskyä niin
kovasti, että vietin koko yön — luullakseni noin kello kahdestatoista
aina puoleenkuuteen saakka aamuun — nuoren miehen sylissä. Painauduin
niin kiinni häneen, että tunsin hänen sydämensä sykkivän moottorin
lailla, niin likellä häntä, että helminauhani valahti hänen
villapaitansa povelle ja että hänen hengityksensä kostutti hiuksiani.
Puristin häntä niin tiukasti, että kuulin hänen vyönsä taskussa olevan
kellon lasin risahtavan... Pilkkopimeässä olin siellä kauhuissani
käsivarteni hänen ympärillään hänen puhellessaan minulle estääkseen
minua kuuntelemasta myrskyn pauhua. Hän kertoi minulle salaisuuden,
jota hän ei ole koskaan ilmaissut kenellekään muulle. Hän kertoi, mitä
hän oli pelännyt kouluajoistaan alkaen ja minkä tähden. Hän puhui
minulle äidistään ja tytöstä, jonka kanssa hän oli mennyt kihloihin,
koska hän luulee tytön järjestävän elämän tyyneksi.»

Margaret huoahti. Vieläkin poltti hänen käsivarttaan Mountin
puristuksen fyysillinen muisto, näkymätön orjanrengas. Hänen korvissaan
kaikui Mountin kuiskailu: _»Sain mainioita ystäviä... ne tuntuivat
vaikuttavan ihmisen elämään.»_

Sitten hänen mielessään väikkyi hänen tyttöystävänsä kuva:
suippokasvoinen, mielikuvitukseton, monokkelisilmäinen ja kaikkeen
kyllästynyt; ja hän oli kuulevinaan Cynthian lausuvan: »Entä kuinka
pian tämä ihailtava nuorukainen alkoi kosiskella sinua omalla
tavallaan, Peggy?»

Ja Margaretin vannottua, ettei koko myrsky-yönä ollut vihjattukaan
rakkauteen, kuului jatkoa:

»No, no! Se on _lii-an_ korkeaa!» (Taaskin Cynthian kyynillinen ääni.)
»Eikö mies käyttänyt hyväkseen romanttista tilannetta? Oi, kuinka
_suloista!_ Ei _ainoatakaan_ hellää suukkoa _erotessanne_? Urheilija.
Nopeudentavoittelija! Mitä? Mitä, hänen täytyy olla — minun oletetaan
_uskovan,_ ettei hän edes koettanut... liehitellä?»

»Uskoisiko sitä kukaan?» aprikoi Margaret murheellisena. »Totisesti
heidän täytyisi. Jos he tuntisivat Mountin (joka oli kihloissakin), ja
jos he tuntisivat minut, niin silloin he varmasti tajuaisivat minun
puhuvan totta.»

Cynthian haaveääni pilkkasi: »Peggy, uskoisitko sinä sitä mistään
parista, joka olisi ollut samanlaisissa oloissa kuin te olitte?»

»Varmasti olisin kyllin ylevä tietääkseni joidenkuiden miesten voivan
kohdella tyttöäkin inhimillisenä olentona —»

Margaretin sydämessä kuiskasi ääni: »Hyvin monet ihmiset eivät ole
yleviä... eivät usko. Ihmiset saattavat olla _hirveitä_ näissä
asioissa! Vain oma äitisi kenties uskoisi. Älä luota kehenkään muuhun
ihmiseen!... Mutta eihän merkitsekään mitään, mitä ihmiset uskovat.
Jollemme pääse täältä pois, ei kukaan saa koskaan tietää. Jollei meitä
pelasteta tältä saarelta —»

Samassa Margaret äkkiä pysähtyi tyrmistyneenä näkemästään.



VIII


Kun heräävien tunteiden myllerrys oli ajanut Margaretia sisämaahan päin
ja hän oli astellut kuin kilpailuja varten harjoitteleva nyrkkeilijä,
ei hänen katseensa ollut kiintynyt maiseman piirteisiin. Mitään
näkemättä hän oli sivuuttanut rinteet, jotka viettivät rotkoihin,
kohosivat kallioiden laelle, rajoittuivat lehtoihin tai häipyivät
kuulakan sinistä taivasta vasten valkoisina kuin alpit kuvastuviin
vuorijonoihin. Ei hän huomannut sitäkään kohtaa, jossa kallionlaki
loppui ja hän alkoi uudelleen laskeutua alaspäin.

Hänen olisi pitänyt tuntea, milloin hänen jalkansa lakkasivat
polkemasta epätasaista turvetta ja joutuivat toisenlaiselle maaperälle.
Mutta hän ei tuntenut mitään. Hän kuuli kuitenkin jotakin — äkillisen
kilahduksen. Se ei ollut kellojen kilinää. Hän luuli helyketjunsa (joka
muuten ei ollut hänen muassaankaan) pudonneen. Katsahtaessaan maahan
hän näki jalkansa osuneen hevosenkenkään, joka virui maantiellä.



IX


Niin, maantiellä.

Hyvin tehtynä, leveänä, tomusta valkeana se kaarsi hänen oikealla
puolellaan jyrkkien kallioiden taakse. Vasemmalla se painui
painumistaan viljelemättömään vihreään laaksoon, jossa hän saattoi
seurata sen juoksua kilometrimääriä. Vaalean mittanauhan tavoin se
kiemurteli harmaanvihreällä pohjalla. Ei ainoatakaan taloa näkyvissä!
Ei kattoa, ei savupiippua, ei tornia; vain siellä täällä näkyi
kummuilla koskisia jokia valkoisina juovina. Se oli niin jylhää
erämaaseutua kuin suinkin saattoi ajatella; elämästä ei näkynyt muuta
merkkiä kuin musta hiirihaukka, joka leijaili sinisellä taivaalla hänen
kohdallaan. Autio seutu, _mutta siellä oli tie_... siis... _saari ei
ollutkaan asumaton._

Margaret kumartui ottamaan maasta hevosenkengän — ei, se oli liian
kapea, liian pieni hevosenkengäksi; se oli muulinkenkä. Sen metalli oli
kirkkaanpuoleinen, ikäänkuin se olisi pudonnut äskettäin. Hän puristi
sitä niin, että kämmentä koski, ja tajusi vihdoin, ettei hän nähnyt
unta.

Hän oli saapunut maantielle... joka vei pois sieltä. Mitä hänen oli
tehtävä? Seurattavako sitä? Kumpaan suuntaan?...

Muutamilla askelilla hän pääsi oikealla olevan kallionnurkkauksen
taakse. Siellä odotti uusi yllätys, ja hän jäi töllistelemään suu
auki. Siellä oli perin sivistysmaailman tapainen tienviitta, johon oli
räikeänkeltaiselle pohjalle isoilla mustilla kirjaimilla maalattu:

»DON DE DUNLOP»

»Ranskassa?» äänsi Margaret ällistyneenä.

Myöskin oikealle kiemurteli tie kilometrien päähän; sen oli hyvin
ja kestävästi valmistanut se rotu, joka yksin on saanut perinnöksi
roomalaisten valloittajien tientekotaidon. _Ranska?_

Taaskin hän kääntyi silmäilemään kirkasväristä viittaa, jossa oli:

 »_Attention au virage_»

ja Margaretille outo nimi, jota seurasi kilometrejä ilmaiseva numero.

Ja Margaretin ajatukset olivat pyörineet sadoissa meripenikulmissa,
Etelämerellä, Fidshi-saarilla... _Oliko mahdollista, ettei hän ollut
poistunut Euroopasta?_



X


Hänen jalkojansa ihan poltti, kun hän kääntyi rientämään takaisin
jääneen pettäjän luokse.

Niin, nyt hän voisi katsoa sitä miestä silmiin! Hän oli varma, että
Mount tiesi kaikki.

Hän oli saanut hänet kiinni ja puristaisi häneltä kaikki tiedot.

Eipä ihmekään, ettei mies ollut tuskaillut haaksirikon tähden eikä
välittänyt siitä, miten merimiesten, muiden veneiden ja Margaretin oman
sedän oli käynyt —

»Kaikki hänen puuhaansa, siitä olen varma —»

       *       *       *       *       *

Hänen teki mieli viheltää hilpeästi saapuessaan rannalle, jossa ruoka
tuoksusi suloisesti.

Hiljaa ja nopeasti hän lähestyi. Herra Mount oli kattanut oikein
juhla-aterian. Hän oli levittänyt esille kaikki, mitä oli jäänyt
tähteeksi edellisen illan mässäyksen jälkeen.

Hänet oli nolattava ja heti.

Mutta ei. Pilasta tulisi hauskempi, jollei Margaret hiiskuisi mitään.
Hän ei ainakaan kahteen päivään virkkaisi mitään havainnoistaan.
Hän seisoi, tarkkaillen miestä ja samalla pohtien, milloin ihmiset
tulivat niin vanhoiksi, etteivät heitä huvittaisi lasten uskottelut ja
arvausleikit.

Yhdeksänkolmattavuotiaana herra Archie Mount sijoitteli tunnontarkasti
ja juhlallisesti omin käsin pyytämiänsä purolohia alkeellisille
lautasille, litteille kivilevyille — ikäänkuin hän ei olisikaan ollut
tavallisen aamuisen kävelymatkan päässä ranskalaisesta maantiestä!
Sen tien täytyi varmasti viedä johonkin Ranskan kaupunkiin; siellä
oli kapeita, kahville tuoksuavia katuja, liikkeitä, joiden kiivissä
oli sanoja: _boucherie, épicerie, charcuterie, pâtisserie_, ja
muita ruokatavaramyymälöitä, joiden ranskalaisten nimien sointu
kiihoittaa ruokahalua niin paljon paremmin kuin englantilaisten.
Varmasti ne liikkeet, jotka eivät saattaneet olla kovin kaukana,
olivat tavallisuuden mukaan kynnyksiään myöten täynnä houkuttelevia
ravintoaineita... Mutta tuolla Mount ahersi vakavana ikäänkuin olisi
itse uskonut, että sekä hän että Margaret nääntyisivät nälkään ilman
hänen ponnistuksiaan! Tällä kertaa hän ei edes vihellellytkään.

Hilpeästi Margaret luikkasi hänen takanaan: »Halloo! Hyvää huomenta,
herra Mount!»

Nuori mies hätkähti, ja häneltä putosi forelli liekkeihin. Sitten hän
käänsi tyttöön päin sellaisen miehen kasvot, joka oli raivoissaan,
koska ei ole rohjennut olla liian huolissaan.

»Kas! Te olette tullut?... Tiedättekö, kuinka kauan olette ollut
_poissa_?... Missä olette —»

Hänen lauseensa katkesi äkkiä, sillä _hän oli nähnyt_. Hänen siniset
silmänsä laajentuivat tummien, tuuheiden kulmakarvojen alla ja
kiintyivät muulinkenkään, jonka Margaret oli pistänyt vyöhönsä. Hän
tuijotti äänettömänä.

»Sitä kai saatte kysyä, herra Mount», vastasi Margaret.

(Sana »kirottua» leijaili melkein kuuluvana ilmassa.) Mount aprikoi
vimmatusti, kuinka paljon Margaret oli saanut selville. Oliko hän
käynyt niin kaukana kuin harmaista kivistä kyhätyillä paimenmajoilla,
jotka olivat kokonaan viiniköynnösten peitossa, joiden luona oli vuohia
lieassa ja joiden kynnyksellä kyyrötti madonna traagillinen ilme
kasvoillaan? Oliko hän kohdannut —

Mitä Margaret virkkaisi hänelle?

Hän lausui pakotetusti: »Eiköhän meidän ole joka tapauksessa parasta
syödä puolista nyt?»

Tämä sovinnainen lause oli vähällä haihduttaa hänen ympäriltään
kalliot, kivet ja nuotion sekä loihtia niiden sijalle hänen
lontoolaisen kerhonsa tulipunaiset seinäpaperit ja upean sisustuksen.
Kohteliaasti hän lisäsi: »Otaksuttavasti ette ole saanut mitään
syödäksenne, neiti Verity?»

Neiti Verity katsahti häneen suurin silmin ja vetäisi hiukan
alahuulensa reunaa hampaittensa väliin. Ollen purskahtamaisillaan
hermostuneeseen nauruun hän turvautui, kuten saattaisi sanoa,
_valmistavan koulun sukkeluuteen_. »Mitään syödäkseni?» oli hän
kummastelevinaan. »Tuolla kukkuloillako? Kun en ole vuohi, en syö
pensaita enkä ruohoa.»

Jäykästi Mount vastasi: »Sen kyllä tiedän.»

»Miksi sitten kysyä, olenko saanut mitään syödäkseni?»

»Satuin huomaamaan _tuon_.» Mount nyökkäsi muulinkenkään päin.

Margaret irroitti kengän vyöstään ja katseli sitä viattoman näköisenä.
»Tämänkö? Mutta kun en myöskään ole kamelikurki, en pysty syömään
metallia.»

Tähän sutkaukseen (jota Margaret katui heti sen lähdettyä hänen
huuliltaan) tuli kohtelias vastaus:

»Tarkoitan luonnollisesti, että se osoitti minulle, missä olette ollut.»

»Tiedätte siis, missä kävin.»

»Tietysti, neiti Verity. Ainakin maantiellä saakka.»

»Luulin teidän tarkoittavan, että tiedätte sen paikan nimen, ja arvelin
teidän ilmoittavan sen minulle. Ilmoitattehan sen?»

»Mitä hyödyttää», huomautti Mount alistuvasti, »minun ilmoittaa sitä
teille, jos itse sen tiedätte?»

Se oli Mountin ensimmäinen voitto. Margaret puri huultaan harmissaan
siitä, ettei ollut painanut muistiinsa keltaiseksi maalatusta
tienviitasta lukemaansa nimeä.

Äänettömyys.




XVI luku

Puhelua



I


Kuinka riitaisa olikaan sitten alkanut ateria!

Siinä he istuivat kahden puolen vakiintunutta nuotiotansa, jonka
ympärille oli kasaantunut valkea, monin kerroin palanut tuhkakehys
ja joka muistutti mustuneista oksista kyhättyä merilinnun pesää,
valmistautuen riitelemään, jollei parempaa olisi...

Niin kiihtynyt kuin Margaret olikin, oli hänen aluksi nälkä; hän ahmi
puolitusinaa voileipiä — jotka, kuten hän nyt tiesi, eivät olleetkaan
mitään rantaan ajautunutta haaksirikkotavaraa, vaan jotka oli äskettäin
kiltisti ostettu jostakin ranskalaisesta ruokatavaramyymälästä
sisämaassa (missä se sitten olikin). Hän kuvitteli mielessään pientä,
kahvituoksuista pesää, sen ilmoitustauluja, joissa tarjottiin makeisia
ja piparminttuja, sen sipuliverkkoja ja ovelle sijoitettuja valtavan
isoja, kadmiuminkeltaisia kurpitsoja. Hän nieli vähän rohkaisevaa
curaçaolikööriä (joka myöskin oli samasta kaupasta peräisin), ennen
kuin huomautti:

»Koko juttu on siis ollut vain kepponen, herra Mount.»

Mount katsoi häneen, näennäisesti äkeissään... Hän oli hyvin pahasti
rakastunut Margaretiin! Miten se oikein oli käynyt, sitä hän ei olisi
osannut selittää... Lyhyin tie saada nainen mieltymään itseenne on
antaa hänen tehdä jotakin hyväksenne... Kaikki tunnemme sen piirteen
— _naisissa_. Älkää kysykö minulta, onko miesten laita samoin!
En väitä ymmärtäväni keskinkertaisten, sataprosenttisten miesten
tunteita. Se, mikä saa heidät vireiksi, ja se, mikä panee heidät
kuihtumaan, ovat molemmat salatut minun katseeltani. Mutta tuntuu
siltä, että poikkeuksellisessa miehessä — älykkäässä, sympaattisessa,
miellyttävässä, lempeässä ja miehekkäässä — on varsin voimakas
naisellinen piirre. Niin oli Archie Mountissa. Hän oli — hitaasti,
mutta vääjäämättömästi, kuten ankkuroitu vene nousevan vuoksen
työntämällä — lähestynyt tätä hänen hoivattavakseen jätettyä, nuorta,
avutonta olentoa.

Tyttö ei voinut katsoa häntä silmiin, vaan virkkoi silmät suunnattuina
toisaalle: »Teistä kai tämä on hupaista? Miehistä se lienee.»

»Minusta ei, sen vakuutan. Jos tarkoitatte —»

»Tarkoitan sitä, että olette uskotellut purtenne kärsineen haaksirikon
ja kaikkien muiden hukkuneen —»

»Suokaa anteeksi, mutta olenko kertaakaan sanonut kenenkään hukkuneen?»

»— Ja olette ollut pitävinänne tätä asumattomana saarena.»

»Toivon, ettette pahastu, jos huomautan, etten kertaakaan täälläolomme
aikana ole maininnut sanoja 'asumaton saari'.»

»Toivon, ettette te pahastu, jos huomautan viimeisen väitteenne olevan
pelkkää saivartelua.»

Tämän pistoksen jälkeen taaskin äänettömyys. Syöminen jatkui.

Sitten puhkesi Margaret uudelleen puhumaan.

»Mutta kun _minä_ käytin sanoja 'asumaton saari’, ette koskaan
väittänyt minua vastaan. Annoitte minun puhua sellaisesta
mahdollisuudesta, että jäisimme tänne koko eliniäksemme. Visusti
koetitte varoa, etten pääsisi samoamaan pois tältä vähäiseltä
rantakaistaleelta. Syyksi esititte, että oli muka hoidettava nuotiota
tai että minä olin väsynyt. (Kumma vain, ettette järjestänyt joitakin
merimiehiä näyttelemään villejä.) Älkää uskotelko, ettette ole tiennyt
minua koko ajan petetyn tällä kuulumattomalla kepposella. Herra Mount,
te ette voi uskotella —»

»En koetakaan uskotella.»

»Ette _nyt,_ koska olette joutunut ilmi», tokaisi valehaaksirikkoinen
musertavasti. »Nyt myönnätte koko ajan tietäneenne, mitä minä
kuvittelin mielessäni. Eikö niin?»

»Kyllä, neiti Verity, sen myönnän. Oli tarkoitus, että kuvittelisitte
niin.»

»Ja te panitte parhaanne pitääksenne minua harhaluulossani?»

»Kyllä.»

»Täällä olemme olleet — emme lainkaan haaksirikkoisia! Koko tämän
ajan olemme olleet lähellä ihmisiä ja kaupunkeja ja puhelimia ja
sähkölennättimiä! Ja minä vihoviimeinen hupsu olen sallinut teidän
uskotella itselleni, että olemme olleet yhtä kaukana kuin Crusoe ja
Perjantai... Muuten, missä _olemme_, herra Mount?»

»Sitä en voi sanoa, neiti Verity.»

Tytön silmät menivät levälleen. »Tarkoitatteko, ettette tiedä sitä
itsekään?»

»En toki; kyllä _tiedän,_ ilmeisesti. Mutta olen antanut sanani siitä,
etten anna teidän sitä tietää, niin kauan kuin olemme täällä.»

»Tarkoitatteko, että olette luvannut sen?»

»Juuri niin.»

»Sedälleni kaiketi?»

»No niin, koska sen arvasitte... niin.»

»Oliko hän mukanamme veneessä, kun sinä yönä lähdimme purresta?»

»Kyllä hän oli.»

»Oliko muita?»

»Palvelijani Wallace ja kaksi merimiestä. He toivat meidät tänne
maihin.»

»Sitten he katosivat, jättäen meidät tänne?»

»Niin, he soutivat takaisin purteen.»

»Joka ei siis ollut uponnut?»

»En ole väittänytkään sen uponneen!»

»Ette kyllä; ette ole _väittänyt_ sitä. Missä setäni nyt on?»

»Jospa Jumala soisi minun sen tietävän, neiti Verity», vastasi nuori
Mount vakuuttavan kiihkeästi »En tiedä, missä se — en tiedä, missä hän
on. Hänen olisi pitänyt olla täällä koko aika. Minulle oli vihjailtu,
että herra Lloydin piti jäädä luoksenne koko täälläolonne ajaksi. Totta
puhuen — en usko hänen olevan kaukana.»

»Hän ei ole kaukana», vahvisti Margaret odottamatta. »Näin hänet eilen.»

Mount oli viemässä voileipää suuhunsa, mutta hänen kätensä pysähtyi
puolitiehen, ja hän jäi töllistelemään suu auki.

»Näitte herra Lloydin eilen? Te näitte hänet? Mitä tarkoitatte? Missä?»

»Näin kun näinkin hänet eilen. Ainakin olin näkevinäni valkotukkaisen
miehen — en ollut siitä varma — viime yönä... Hetkisen luulin nähneeni
jonkun, joka seurasi minua... Sitten hän katosi. Loittoni pimeään...
Unohdin sen tyyten. Se tapahtui juuri vähää ennen ukkosta ja —»

Hän keskeytti lauseensa — suuttuneena itselleen siitä, että oli
yhdellä sanalla johtanut jälleen mieleensä koko viimeöisen kohtauksen:
myrskyn, paon, tuntikausia kestäneet jyrähdykset ja välähdykset, oudot,
luottamuksellisesti jupistut puheet —

Hänen poskilleen lehahti kuuma puna. Taivuttaen päätään hän
kumartui ottamaan maasta oksaa, joka oli palettuaan poikki pudonnut
paperinvalkoiselle tuhalle. Hän viskasi sen takaisin nuotion keskelle.

»Onko setäni tullut hulluksi? Mitä arvelette?»

Nuori Mount oli vastaamaisillaan: »Olen usein sitä aprikoinut.» Mutta
sensijaan hän noudattikin vaistoaan ja kävi puolustamaan naisen
arvostelemaa oman sukupuolensa jäsentä.

»Herra Lloydko hullu? Kaikkea muuta! Harvinaisen taitava, järkevä,
kyvykäs mies. Ei kukaan voisi sanoa häntä —»

»Minä voin. Ja minä teen sen», vastusti velvollisuudentuntoinen tyttö.
»Jollei hän olisi täydelleen mielipuoli, niin miten hän olisi saanut
päähänsä menetellä näin uskomattomalla tavalla minua kohtaan.»

Mitään vastaamatta Mount loi häneen nopean, kaunopuheisen katseen.

Se tuntui sanovan: »Älkää puhelko kuin pikku hupakko. Te tiedätte
yhtä hyvin kuin minäkin, että setänne tarkoitus oli viedä teidät
pois pahan ulottuvilta, elämästä väärällä tavoin ja joutumasta
äärimmäisen tuhlaavaisen, toisten niskoilla elävän, kelvottoman tytön
talutusnuoraan. Hän tarkoitti teidän parastanne. Ette voi kieltää, että
tämä on ollut parasta, mitä teille en koskaan tapahtunut —»

Tämän ohessa katse sisälsi vetoomuksen: »Älkää missään nimessä olko
vihainen minulle! Enkö ole joutunut surkeaan asemaan? Mahdanko sille
mitään, lapsi? Oliko suunnitelma minun?»

Edelleen se katse paljasti: »Te viehättävä olento! Te herttainen,
viaton, jumalainen olento! Rakastettava olette ollut aina, silloinkin,
kun suunne oli punaisen tahnan peitossa ja kulmakarvoissanne oli
kenkämustetta. Ja nyt — katsokaahan itseänne! Olette kuin taulu.
Viehkeimmät pienet kasvot koko maailmassa; vartalo kuin ihanan
veistoksen. Tulta ja samettia sylissäni... En saa rauhaa, ennenkuin
saan teidät uudelleen samalla tavoin!»

Mutta tyttö ei ollut katsonut häntä silmiin. He jatkoivat kinasteluaan,
syöden ahnaasti, puhuen niin ilkeästi kuin suinkin mahdollista.

»Tuntuuko teistä, herra Mount, että teillä on oikeus kertoa minulle
mitään sen enempää setäni ennenkuulumattomasta suunnitelmasta?
Kuinka pitkäksi ajaksi minut piti jättää tänne...» (äkäinen vilkaisu
kallioihin) »tänne?»

»Rehellisesti sanoen, sitä en tiedä. Jos olisin aavistanut, että
tarkoitus oli näin kauan —» Keskeytys, joka osoitti, että jokainen
sekunti oli ollut kuin kiirastulta.

»Saanko kysyä, tietääkö äitini?»

»Rouva Verity luulee teidän vieläkin retkeilevän purressani.»

»Kas niin! Äitiä petettiin myöskin! Se on toki lohdutus. Äitini ei ole
tiennyt mitään tästä Spoofin saaresta... Kuinka moni ihminen tuntee
asian?»

»Kolme. Setänne, äitinne ystävätär ja minä.»

»Kolme ihmistä. He ovat käyttäytyneet katalasti. Lienee liian paljon
toivottu, että he häpeisivät.»



II


Sättiessäänkin hän ihaili Mountia. Mies näytti tavalliselta kulkurilta,
mutta kuinka komea hän oli! Miksi ei luonto muovannut _kaikkia_
miehiä tuollaisiksi? Ei edes tuo vaalea, lyhyt parta, joka oli
vastakohtana hänen mustalle tukalleen ja sumensi hänen poskiensa,
leukansa ja kaulansa piirteitä — ei edes se pilannut häntä. Eivätkä
nuo vaatteet, jotka olivat haaksirikosta saakka olleet yötä päivää
hänen yllään, rumentaneet hänen vartaloaan. Miltä näyttäisi Archie
Mountin rinnalla uhkein kaartinupseeri, mikä koskaan on astellut
Piccadillyyn vietettyään puolet aamusta palvelijansa silosteltavana?
Tyhjänpäiväiseltä miesmannekiinilta.



III


»Missä on purtenne?»

»Satamassa.»

»Aiotteko ilmaista minulle, missä satamassa?»

»Ikävä kyllä, mutta minun ei ole sallittu mainita teille mitään nimiä.
Annoin sanani. Ymmärrättehän, neiti Verity?»

»Täydelleen. Ette kai vihjaa, että _minä_ haluaisin miehen rikkovan
sanaansa? Mutta että olette ollut kyllin heikko luvataksenne — sitä en
anna anteeksi.»

»En itsekään anna sitä anteeksi, neiti Verity», tuli yksikantaan.

»Olen hyvilläni, että olette siksi säädyllinen», huomautti neiti Verity
ylväästi, hilliten haluaan purskahtaa hilpeään, raikuvaan nauruun.

Sillä, oi, kuinka hän nautti! Archie Mount kokonaan hänen vallassaan,
hänen armoillaan, kuunnellen kaikkea, mitä hän sanoi! Ja käyttäytyen
lisäksi ihailtavasti. Joka suhteessa hän oli ainutlaatuinen.
Jumaloitava olento! Minkä herjauksen hän nyt osaisi sinkauttaa?



IV


Se forelli, joka Mountilta oli pudonnut tuleen Margaretin
näyttäytyessä, oli luonnollisestikin paistunut ja palanut. Hän otti sen
— mutta Margaret anasti sen tahallaan. Tyttö ehätti pyytämään: »Antakaa
minulle tuo! Pidän palaneista.»

Todenperäisesti hän inhosi palaneita kaloja. Mutta hän otti palaneen
kalan, ja nähdessään Mountin syövän hänen herkullisesti paistunutta
forelliaan, tunsi hän kummallista riemua.

_»Kas noin!_ Hän nauttii ruuastaan», mietti Margaret voitonriemuisena.

Nuori äiti tuntee samanlaista tyydytystä hoidellessaan rinnoillaan
lepäävää poikalastaan. Palvellessaan nälkäistä metsästäjäpuolisoaan
lienee luolanainen tuntenut samaa.

Nykyajan nainen on melkein kuin talo, jossa asuu kolme eri olentoa:
luolanainen, keimailija ja naisasian kiihkoilija.

Mikä niistä näyttäytyy, se riippuu kokonaan siitä miehestä, joka
kolkuttaa ovelle. Joillekuille miehille on keimailija aina kotosalla.
Muutamien miesten vaatimuksesta tulee esille vain naisasian ajaja
uhmaavasti tuijottamaan suljettujen ikkunoiden takaa. Kummallista
kylläkin, nyt eivät enää teidän »voimakkaat, harvapuheiset, käskevät»,
hallitsevat miehenne kykene menestyksellisesti kiihoittamaan
»alkuperäistä» naista, vaan pikemminkin sen tekee sellainen, joka
panee liikkeelle kaikissa nykyajan naisissa piilevän ärtyneen
»naisellisuuden» ja on onnellinen, jos vielä saa hymyn kylmältä
keimailijalta.

Mutta Archie Mountin kaltaisilla miehillä näyttää säilyneen lahja
houkutella lämminverinen, puolittain unohtunut luolanainen tervehtimään
ja hyväilemään itseään.



V


Ulkoisesti ankarana Margaret jatkoi: »Kuinka pitkän ajan tarvitsen
ehtiäkseni lähimpään paikkaan, josta voin lähettää sanoman äidilleni?»

Nuori Mount rypisti otsaansa, laskien päässään.

»Koko päivän iltamyöhään saakka. Oletteko päättänyt heti lähteä
kaupunkiin?»

»Tietysti. Ja — herra Mount, onko teillä rahaa?»

»Minullako? Olen hyvin pahoillani. Ei penninpyörylää. Ei edes
papereitani. Minut kiidätettiin rannalle... Meidän on lainattava
rahaa, siinä kaikki. Meidän on sähkötettävä ja sitten mentävä maamme
lähetystöön.»

»Niin! Lähetystöön. Kuinka loistavan mainiota nähdä taaskin joku
englantilainen kunnollisesti siistittynä ja hyvästi puettuna! Meidän ei
kai liene vaikeata saada rahaa lainaksi?»

»Otaksuttavasti ei» (kylmäkiskoisesti).

»Erinomaista! Sitten voin ostaa itselleni vaatteita ja muita tarpeita,
pesettää, kampauttaa ja leikkauttaa hiukseni ihmisten tapaan — ja saan
kynteni hoidetuiksi — ja itseni siistiin kuntoon. Kuinka jumalallista
päästä jälleen elämään _sivistyneen_ tavalla —»

»Kaipaatteko sitä niin hartaasti?»

»Kaipaanko? Armias taivas! Mitä muuta voitte otaksua? Mutta
kuvitelkaahan, että pääsee takaisin ihmisten luokse kaupunkeihin ja saa
keskustella toisten kanssa! Kuvitelkaa, että saa nauttia kunnollisia
aterioita... syödä hopeisilla vehkeillä... että on liina pöydällä...
sähkövalo... matto lattialla... kukkia maljakoissa! Kuvitelkaa, että
saa nukkua oikeassa vuoteessa, jossa on patjat ja pielukset... saa
ottaa kuuman kylvyn... että pääsee takaisin kaikkeen entiseen —!»

»Tarkoitatteko, että olette inhonnut kaikkea tätä?»

»Ettekö te ole, herra Mount? Kuinka tavatonta!» kummeksi Margaret
venytellen. »Minä olisin luullut, että täällä oleminen olisi
inhoittanut kaikkia muita paitsi merileijonia! Minusta itsestäni
on tuntunut kuin olisin ollut kuollut... mitä sanoittekaan? ...
Yhtä mielelläni olisin ollut vankilassa. Oikeastaan mieluumminkin.
Rangaistustaan suorittavien ihmisten sallitaan joskus tavata vieraita,
eikö totta? Heillä onniin ollen paljoa hauskempi kuin minulla on ollut
—»

Koska hänen äänensä vapisi hieman, taukosi hän puhumasta. Sekavan
kiistansa aikana he olivat syöneet kaikki ruoat viimeistä murua myöten.
Nyt Margaret nousi kiveltään ja alkoi koota jätteitä kaivaukseen ne
hiekkaan.

Mount tarkkaili hänen liikkeitään ja sanoi jäykästi: »Teidän ei
tarvitse pestä noita kiviä. Miksi ei viskata niitä mereen? Tämä oli
viimeinen ateriamme täällä, neiti Verity.»

»Kuinka erinomaista! Viimeinen! Sepä hauskaa! Tarkoitatteko, että
voimme heti lähteä taivaltamaan sisämaahan?... Väsynytkö? Hyvä Jumala,
en suinkaan. Ja vaikka olisinkin nääntymäisilläni uupumuksesta, antaisi
tieto poispääsemisestä minulle niin paljon voimia, että jaksaisin
kävellä vaikka viisikymmentä kilometriä. Miksi tuhlata täällä enää
sekuntiakaan? Minä en sitä tee... mutta voinhan jättää teidät tänne...
Koska tämä mielestänne on miellyttävä oleskelupaikka, ikipäiviksi —»

»Hyvä Jumala, miellyttävä — haha!» Lyhyt, kuvaava nauru. »Uskokaa toki,
että olen ainakin yhtä hyvilläni kuin tekin, kun saan lähteä. Mutta
pelkäänpä, että teidän on sallittava minun tulla seurassanne, neiti
Verity. Ensinnäkin tunnen tien —»

»Niinpä kai. Olkoon menneeksi! Jos siis olette valmis —» Hänen vihaa
uhkuva katseensa olisi toiselle naiselle kavaltanut, kuinka täydelleen
hän piti Mountia maailman ainoana katselemisen arvoisena miehenä...



VI


Jättäkäämme heidät niin sanoaksemme levähtämään ennen uutta sanaottelua.

Palatkaamme vähäksi ajaksi Englantiin, Lontooseen ja minun kerhooni,
jossa sillä hetkellä join kahvia, istuen sohvassa. Vieressäni
kahvikuppinsa ääressä savuke kädessä istuva tyttö rypisti otsaansa
ikäänkuin huolissaan; hän oli nuori tyttö, hoikka, tummaverinen,
muodikkaasti puettu itsevarmasta hatusta käärmeennahkaisiin kenkiin
saakka.

Hänen ottaessaan lattialta pudonnutta tulitikkurasiaansa luiskahti
hänen sormestaan sormus, joka kieri matolle. Ojensin sen hänelle; siinä
oli briljanttien ympäröimä, kaunis smaragdi. Hän sujautti sen epäiltyyn
sormeen ja alkoi kertoa muutamien sivujen pituista tarinaa.

»On siunatun lohdullista», virkkoi hän, »löytää joku puhetoveri».
Veli, joka hänen olisi pitänyt kohdata, ei ollut saapunut, ja hänen
puolisonsa oli ollut kauhea... »Juuri silloin kun ihminen on yksin, ja
yksinäisyyttä vielä painostaa se, että hän on ymmällä, mitä tehdä!»
Vastasin, että oli surkeata, jos kukaan eloisa, nuori, kaunis ihminen
oli ymmällä.

Hän seurasi sormukseen suunnattua katsettani, veti syvään henkeään
ja sanoi: »Niin, tietysti se _on_ sen merkki. On hirvittävää olla
kihloissa —»

Joitakuita kummastuttanee se, että tämä tyttö, jonka nimeäkään en ollut
kuullut, puhui minulle avomielisesti. Mutta eikö juuri outojen odoteta
olevan avomielisiä?

Sisko, vanha koulukumppani, perheen ystävä — he ujostelevat — heillä on
salattavaa, he eivät voi puhua peittelemättä! He tuntevat meidät liian
hyvin! Sellaiset ihmiset, jotka eivät ole koskaan ennen nähneet meitä
ja jotka eivät enää milloinkaan jälkeenpäin kohtaa meitä, _sellaiset
ihmiset tarjoavat meille (siekailematta leikaten)_ viipaleita
elämästään. Tuosta kerhossa sinä iltapäivänä istuneesta tytöstä huokui
tarvetta huojentaa sielunsa sisimmän murheita samoin kuin huolten
painama mehiläinen surisee ruusulle. Vain kolme muuta kerhon jäsentä
oli salin toisessa päässä, keskustellen valiokunnista...

Tiedustin myötätuntoisesti: »Mikä häntä vaivaa?»

Ikäänkuin sydämestä purkautuneena vastauksena tuli tummaihoisen
kaunottaren selitys:

»Hän on ikävä.»

Pian hän jatkoi: »'_Viehättävä nuori mies_', sanovat ihmiset, '_niin
ajatteleva ja miellyttävä_'. Se on kaikki varsin hyvää... Miksi hän ei
voi tehdä mitään? Oi, kyllä hän otaksuttavasti on huvitettu monista
seikoista; ei koskaan ikävystynyt, jollei myöskään innostunut... Niin
varma. Tekee aina oikein, tuntee oikeat ihmiset, sanoo oikean sanan
oikeaan aikaan. Niin vähän innostava. Ihmiset pitävät häntä '_niin
hyvännäköisenä_'. Hänellä on kauniit piirteet, komea vartalo. Kaikki
sanovat: '_Kuinka viehättävän näköinen mies sulhasenne onkaan_!' Näytän
olevani mielissäni ja vastaan: 'Onpa hauska, että ajattelette niin'.
Mutta kukapa välittää virheettömän hyvännäköisestä miehestä? No niin,
hänen kulmakarvansa _ovat_ liian tuuheat. Ne ovat muodottomat, vain
kaksi tummaa täplää otsassa. Muutoin hän on viimeistellyn moitteeton»,
valitti tyttö, painaen savukkeenpätkänsä rajusti teelautastaan vasten.
»Tanssii hyvin. Pelaa tennistä hyvin Mainio ampuja. Miehet pitävät
häntä miesten parhaana. Naiset rakastuisivat häneen... jos hän
rohkaisisi heitä! Hän ei tee sitä koskaan; hän ei tahdo —»

Sieluni silmien eteen kohosi selvä kuva tästä moitteettomasta,
esittelykelpoisesta, innostamattomasta nuorukaisesta.

Mutta halusin kuulla lisää.

»Te», huomautin, »olette anastanut sellaisen nuoren miehen, jollaista
lukemattomat sievät tytöt etsivät».

»Miksi he eivät löydä häntä? Miksi he eivät ota häntä ja mene hänen
kanssaan avioliittoon? Hän ikävystyttää minua niin sanomattomasti. Hän
tekee minusta yhtä penseän kuin hän itsekin on; se on ainoa sopiva
sana. Tuhoaa minusta kaiken vireyden. Heti kun se rakas poloinen astuu
huoneeseen, muuttuu kaikki elottoman harmaaksi!»

»Miksi ette pura kihlausta!»

»Ei sovi purkaa ilmoittamatta syytä, ei ainakaan sellaista kihlausta,
jota kaikki muut pitävät _'niin sopivana'_. Sitäpaitsi on minusta
vastenmielistä loukata ihmisiä. Tiedän, että hän loukkaantuisi, lievään
tapaansa kuten rakastunut kuhnuri! Lisäksi kaikki ihmettelisivät, enkä
sietäisi sitä ajatusta, että olisin ehkä purkanut kihlaukseni jonkun —»

»Jonkun toisen tähdenkö?»

»Niin ja ei», tunnusti hän empien. »Olen kohdannut erään miehen
mentyämme kihloihin. Hän on vanhempi — niinpä kyllä! Viisitoista vuotta
minua vanhempi, mutta oi, millainen _poika_! Niin sympaattinen, niin
älykäs, niin eloisa; tekee _minut_ viehättävämmäksi. Hänen seurassaan
tulee minusta ihan säteilevä! Tunnetteko miehiä, joilla on sellainen
vaikutus tyttöön?»

»Olen — kuullut sellaisista.»

»Ja — tiedättekö, kuinka kamalaa tee on rautatieasemilla?»

»Sakeaa kuin terva, harmaassa porsiiinikupissa, musteenmakuista.
Kyllä... Kuinka niin?»

»No niin, hänen kaltaisensa miehen seurassa maistuu sellainen tee
samppanjalta», vakuutti rakastunut tyttö. »Jos olisin asumattomalla
saarella kahden kesken _hänen kanssaan_, tuntuisi minusta samanlaiselta
kuin olisimme keskellä kuuluisaa Ascotia. Hän haihduttaa harmauden ja
valaa koko maailmaan ruusuisen hohteen. Sakeinkin Lontoon sumu näytti
ihanan päivän alulta niinä aamuina, jolloin kävin hänen luonaan mallina
—»

»Ahaa, hän maalasi kuvanne?»

»Pienoiskuvan. Lahja sulhaselleni!» selitti tyttö, hymyillen
surumielisesti. »Ne tunnit olivat taivaallisia. Ja sitten! Kun
sulhaseni pistäytyi atelieriin noutamaan minua 'Princeen', putosin
taivaasta keskelle lähetyskokousta!»

»Eikö sulhasenne huomannut sitä?»

»Hän ei koskaan huomaa mitään. Nuo sovinnaiset, elottomat puukuvat
(käyttääkseni hyväntahtoista nimitystä) kuvittelevat, että kaikki ovat
täsmälleen samanlaisia kuin he —»

Yhä selvemmin näin mielessäni turtatunteisen ilonpilaajan, johon tämä
kovaosainen lapsi oli sidottu. »Minusta tuntuu kuin olisin jo ollut
hänen kanssaan _naimisissa vuosikausia_», valitti tyttö. »Joskus
lohdutan itseäni: 'No niin, muista olevasi vasta kihloissa Archie
Mountin kanssa —’»

—!!

Mutta rauhallisesti sain sanotuksi: »Kas! Sekö hänen nimensä on?»

»Minun ei olisi pitänyt sitä mainita, kun olen moittinut häntä näin
pahasti. Mutta eihän se haittaa, vai mitä? Ettehän ole kohdannut häntä?»

»En; en ole kohdannut... häntä.»

Kuinka totta onkaan, että ihminen saattaa olla kuin talo, jossa asuu
useita henkilöitä. En totisesti ollut kohdannut maailman surkeinta
nahjusta, hänen Archie Mountiaan. Olin tavannut sydäntenlumoojan, jonka
hymyilyä tyttö olisi saattanut pitää kunniana. Mutta tämän tytön,
morsiamensa, maailman hän muutti harmaaksi. Suuri Ishtar, miten se oli
mahdollista? Luultavasti osittaisen vastauksen antoi se mieliala, jonka
vallassa hän oli mennyt kihloihin.

(»Kaikki järjestyy tasaisesti», oli hän kuvitellut.)

»Teidän», virkoin, »on purettava kihlauksenne tämän Archienne
kanssa. Taiteilijanne on toinen tarjokas. Hän saattaa sopia tai olla
sopimatta... Mutta teillä ei ole hätää, kun vain pääsette eroon tästä
huonosti osuneesta liitosta. Joskus löydätte onnen, teitä puoleensa
vetävän miehen, elämäänne ruusuista hohdetta ja tulista viiniä. Mutta
sitä ette saa teidän herra Mountiltanne.» (Lausuin sanan 'teidän'
hieman korostaen.)

»Antakaa hänelle ero!» neuvoin. »Niin, hyvä ystävä, teidän molempien
onnen tähden menkää hiljaiseen kammioonne, istuutukaa pöytänne ääreen
ikkunan viereen ja kirjoittakaa purkavanne kihlauksenne — _nyt_!»

»Niinkö minun teidän mielestänne pitäisi tehdä? Olen siitä oikein
hyvilläni. Sillä olen tehnyt sen», ilmoitti kapinoitsija, jonka kanssa
Archie Mount oli mennyt kihloihin (uneksien hänen pitävän elämän
tyynenä). »Kirjoitin hänelle, osoittaen kirjeen hänen kerhoonsa. Menen
panemaan sen heti postiin. En mahda sille mitään. Hyvä Archie parka!...»



VII


Tällä välin kaukaisella rannalla oleva pari viivytteli yhäti nuotionsa
ääressä. Sen liekit olivat hiipuneet hehkuksi, joka hohti paksun,
valkoisen tuhkakerroksen lävitse, muistuttaen ruusuisen punertavia,
lumipeitteen alla olevia kukkia. Tulta olisi pitänyt kohentaa; mutta
enää ei tarvinnut vaalia sitä nuotiota. Tämä poukama ei enää olisi
ihmisten asumapaikka — koti. Margaret oli sinkauttanut lautaskivet
merenlahteen.

Kolme loiskahdusta, neljä.

Sitten hiljaisuus, jota rikkoivat vain Välimeren pienten aaltojen humu,
hiipuvan hiilloksen kuiske ja ylhäällä leijailevien lokkien kirkuna.

Sitten kuului hämmästyttävän voimakkaana Margaretin oma ääni. Hän kuuli
kysyvänsä itseltään, surkeasti kuin lapsi, jota liian pian käsketään
lähtemään hauskoista pidoista: »Onko meidän mentävä? Onko?»




XVII luku

Kaihostuttava lähtö



I


Terävästi nuori Mount tiedusti: »Mitä sanoitte?» Miksi toistaa sitä?
Margaret tiesi hänen kuulleen.

Heti mies lisäsi: »Tarkoitatteko, onko meidän lähdettävä heti?»



II


Sitäkö Margaret oli tarkoittanut?

Ei. Eikö se ollut sydämestä pulpahtanut, vaistomainen huuto, joka
toi julki hänen kiihkeän toiveensa? Oi, kunpa tämän ei tarvitsisi
milloinkaan loppua!

Tämä oli elämää. Sitä ei ollut se toinen, johon Mount aikoi hänet
palauttaa. Mikä häntä odotti? Hänellä olisi edessään sekava sarja
kiihdyttäviä, elähyttäviä kokemuksia — hän pääsisi matkan päähän,
saisi selville, missä oli, saisi rahaa ja sähköttäisi, vaatettaisi
itsensä, tapaisi taaskin äitinsä — niin, se olisi ihastuttavaa!
Hänen ystävänsä — mitkä ystävät? Margaretin ainoa ystävä oli
täällä: parrakas, villapaitaan puettu, pitkäraajainen, takkuinen,
häikäilemätön nuori veitikka, joka oli antautunut mukaan häntä vastaan
punottuun salajuoneen. Häntä ei Margaret voisi pidättää luonaan. Hän
palaisi entisiin oloihin, muuttuisi jälleen Hill-kadun asumuksen
moitteettomaksi ja sovinnaiseksi vieraaksi. Hän oli sen Enidin
omaisuutta, jonka valokuva oli hänen kellossaan. Hän menisi jälleen
Enidin luokse ja sitten Enidin kanssa avioliittoon. Ja senjälkeen ei
Margaretin maailmassa olisi enää mitään, mistä hän välitti. Ja mitä
hänelle jäisi? Vanha, kulunut, kuumeinen tyhjäntoimittaminen 'Ritzissä'
ja Rolls-Roycessa.

Mitään uutta ei entisessä elämässä olisi. Täällä hän olisi ollut
onnellinen. Ainoastaan täällä hän oli elänyt. (Pitikö hänen lähteä?)
Täällä oli terveys kiitänyt hänen suonissaan riemuisan elähyttävänä
virtana. (Pitikö hänen lähteä?) Pitikö hänen loppu-ikänsä vanhuuteen,
kuolemaan saakka viettää muistelemalla näitä muutamia rikkaita,
aurinkoisia, hymyileviä viikkoja? (Pitikö hänen? Oi, pitikö hänen
lähteä?)

Jokainen hermo hänen nuorekkaassa, kauniissa ruumiissaan huusi sitä
vastaan, kysyen: miksi? _Miksi?_



III


Mount virkkoi jäykästi: »Ihan äsken arvelitte, ettette ole liian
väsynyt.»

Uljaasti Margaret selitti, ettei hän ollut lainkaan väsynyt. »Minä vain
ajattelin — entä jos uisimme vielä yhtenä aamuna? Emmekö voisi viipyä
vielä yhtä päivää?»

»Se ei taida käydä päinsä.» Niin sanoen Mount ponnahti pystyyn. (Olla
täällä tuon tytön kanssa kahden kesken vielä kokonainen päivä! Viime
yön jälkeen! Se ei vedellyt.)

»Jollette siis ole väsynyt, niin lähdemme.»

»En ole, lähdetään heti.» (Merimiehen tytär... Ei saa näyttää,
kuinka hirveästi se koskee... On käyttäydyttävä merimiehentyttären
lailla.) »Käväisen vain luolassani, herra Mount, ottamassa tavarani.
Se kuulostaa matkatavaroilta. Siellähän ei tietenkään ole muuta kuin
ketjuni ja helyni ja teidän autovaippanne, jonka lainasitte minulle ja
joka minulla on ollut koko tämän ajan. Noudan sen.»

Hän kääntyi kalliosolaan, jonka kautta hän oli tullut ensimmäisenä
aamuna, tavaten Mountin äsken viritetyn nuotion ääressä.

Kaikki muistutti hänelle... jokainen kivi, jokainen kallionkieleke,
kaikki niillä kasvavat pensaat, villistä rosmariinista. Rosmariinista,
muistokukkasesta. Voisiko Margaret ikinä unohtaa? Ei toivoakaan, hän
mietti, astellessaan poispäin.

Mount astahti hänen jälkeensä. »Oi, älkää vaivautuko!» Hänen äänensä
oli niin hillitty, että se soinnahti ikävystyneeltä. »Sallikaa minun
noutaa vaippa puolestanne, neiti Verity!»

»Oi ei; kyllä minä sen tuon, herra Mount.»

Siinä kaikki ennen räjähdystä... He eivät olleet virkkaneet mitään
muuta, nämä kaksi, eivät kerrassaan mitään muuta. Margaret vain kääntyi
puhuessaan katsomaan Mountia. Hän vain huomasi miehen olevan lähempänä
kuin oli luullut. Heidän silmänsä — miehen sininen ja tytön herttainen,
harmaa, laajasisältöinen katse! Heidän silmänsä sattuivat vastakkain —
sattuivat, empivät, sulkeutuivat.

Seuraavalla hetkellä oli tämän kaiken heidän teeskentelynsä,
varomisensa, »käyttäytymisensä» loppunäytös.

_Räjähdys!_

Sillä seuraavat sanansa mies lausui äänellä, jota tyttö ei ollut vielä
kuullut.

Käheästi häneltä pääsi: »Oi! Se ei hyödytä mitään —»

Nopeasti hänen kätensä puristuivat Margaretin olkavarsien ympärille.
Häneltä pääsi lyhyt, hurja naurahdus. »Hyödytöntä, Margaret. Tiedäthän
sen? Rakas, etkö tiedäkin?»

Margaret, jonka ympärillä koko maailma tuntui pyörivän, tiesi. Hän ei
edes muodon vuoksikaan ähkäissyt: _»Mikä ei hyödytä.»_ Hän vain odotti
korallinruusuisena ja hiljaa ikäänkuin hänen viehkeät tytönkasvonsa
olisivat muuttuneet korallinruusuiseksi, hiljaiseksi kiveksi hänen
käsivarsiaan puristavien käsien kosketuksesta. Miehen syvälle uppoava
katse tuntui melkein kosketukselta. Sitä katsetta tyttö ei karttanut,
vaan päinvastoin vastasi siihen. Hän seisoi käsien ja katseen
pidättämänä, ja koko hänen nuori olemuksensa keskittyi rukoukseen,
ettei häntä koskaan päästettäisi irti.

»Tahdotko minut? Tuletko puolisokseni, tuletko? Heti ensimmäisessä
sopivassa paikassa? Ensimmäisessä tilaisuudessa?»

Margaretin ainoana vastauksena oli vakaasti, värähtämättä häneen
summattujen silmien laajeneminen.

»Teethän sen? Sinun on se tehtävä, Margaret! Teethän?»

Tyttö ajatteli, että jos hän ei vastaisi, pitäisi miehen,
rakastettavan, ihailtavan, vieläkin rukoilla. Mutta hänen äänensä ei
totellut hänen tahtoaan; se lausui: »Kerroit pelkääväsi.»

»Mitä —?»

»Viime yönä... kerroit pelkääväsi — sitä.»

»Mitä? Oi! Niin. Kerroin. Haa! Eipä ihmekään! Niin. Olen varmasti aina
mielipuolisesti pelännyt, etten löytäisi sinua. Rakas, armas! Minun,
minun, minun! Nyt minulla on. Eikö olekin? Puhu minulle!»

Hän pakotti itsensä unohtamaan hetkeksi, pysymään ihan hiljaa. Hänen
rinnassaan riehui riemun myrsky, tämän tytön, joka oli pelännyt
myrskyä. Viinit, musiikki, loisto, tuhatvärinen ilo eivät olleet
jaksaneet lämmittää häntä, herättää häntä uinailustaan. Nyt hän
oli valveutunut, valpas ottamaan vastaan hurmauksen, seisoi miehen
käsien pitelemänä ja koki tänä hetkisenä kaiken sen, mitä kuolevaiset
etsivät viinistä, musiikista, väreistä, tuoksuista, loistosta ja
kiihoituksista. Usein he etsivät hukkaan. Sillä koska ihmisten
riemuista voidaan ansaita rahaa, tarjotaan kuumeisen kiihkeästi
valenautintoja. Kaupunkielämämme on täynnänsä valeriemua...
taidokkaalla koneistolla koetetaan korvata riemun heräämistä, nousua,
pursuamista. Mutta se ei käy päinsä. Väsyneenä, ahnaana, epätoivoisena
(jollainen Margaret oli ollut) tarttui nuori ihminen näihin
harhakuviin, ja koska valheelliseen ei sisälly hurmaannusta, uskoo hän,
että sitä ei ole koko elämässä...

Elämän alkuvoimaisimman onnentunteen värisyttämällä Margaret
(joka ennen oli aprikoinut, oliko rakkaus »niin huvittavaa» kuin
»kirjalörpöttelyissä» uskoteltiin) seisoi nyt, ja hänen olemuksensa
jokainen säie vastasi rakastetun sormien kosketukseen, hänen katseensa
syvään hyväilyyn, hänen voimakasta liikutusta uhkuvan äänensä värinään,
kun hän puheli, löytäen vain mitä jokapäiväisimpiä sanoja kuten
nelikymmenvuotias rakastunut.

»Puhu minulle! Etkö voi? Sano se, ennen kuin lähdemme täältä!... Niin,
ymmärräthän, meidän on lähdettävä heti. Meidän on mentävä. Meidän
täytyy. Se on kirotun häpeällistä. Mutta meidän täytyy. Heti. Mutta
ethän ikinä poistu luotani? Olethan nauttinut täälläolosta? Minä olen.
Ethän koskaan jätä minua tämän jälkeen?» Hän hellitti irti tytön
käsivarret, kiersi kätensä hänen ympärilleen, veti häntä lähemmäksi
ja painoi hänet rintaansa vasten, kuten hän oli ollut edellisenä yönä
(mutta kuinka toisella tavoin!) Hän kuiski Margaretin korvaan, hokien
samaa (mutta kuinka eri tavalla!) kuin luolassakin. »Ei se hyödytä.
Sitä ei voi vastustaa. Armaani! Tyttöni! En aikonut hiiskua sinulle
sanaakaan, ennen kuin olisit omaistesi parissa... Olen pahoillani,
mutta en mahda sille mitään. En mahda.»

Margaretin raottuneiden huulien välistä pääsi silloin hiljaisena
huokauksena: »Oi!... _Tahtoisinko_ minä sinun mahtavan?... En
_minäkään_ mahda.»

»Tahtoisitkos? _Sano,_ tahtoisitkos?»

_»En!»_

Tämän tunnustuksen mies imi — niin janoisen ahnaasti — hänen pehmeällä
suultaan. Hän suuteli silkinsileitä, punehtuneita poskia, huulia,
raikkaita kuin suolainen tuulahdus. Hänen mieleensäkään ei johtunut,
kuinka kylmäkiskoisesti hän kerran oli keskustellut juuri tämän saman
tilanteen mahdollisuudesta... (_»Niin ei käy. Luette jaksoromaaneja!...
Niin ei käy tosielämässä... Ikävä, että särjen haaveenne!»_) Suudelmien
väliin hän sopersi hyväilynimiä ikäänkuin pelkoa ei olisi milloinkaan
ollut eikä hän koskaan ajatellut pitää elämää tyynenä. Hän nosti
Margaretin leukaa ja suuteli sen hienoa alustaa, painoi vieläkin
lämpöisempiä suudelmia ylväälle, nuorekkaalle kaulalle, jota reunusti
karkeakudoksinen villapaita, samalla kun paidan rinnassa olevat
punaiset kirjaimet, _Sweetheart II_, kohosivat ja laskivat kuten poiju
valkovaahtoisilla aalloilla. »Oi, helmeni —!»

Samassa hänen armaansa teki ensimmäisen epäävän eleensä, hän kallisti
päätään taaksepäin. Mutta sen hän teki vain vetääkseen jälleen pois
tieltä helminauhan, jonka toisen huulet olivat painaneet kaulan helmen
valkeaan ihoon. Hän kuiskasi hurmaantuneena: »Älä tuhlaa niitä _noihin_
— » Siihen se katkesi, ja hän ähkäisi.

Sillä samassa hän rakastajansa olan ylitse näki jotakin, mikä sai
hänet ponnahtamaan erilleen hänestä, nykäisemään häntä käsivarresta ja
huudahtamaan: »Herra Mount! Katsokaa —»

Mount seurasi hänen katsettaan ja näki — Ericin hämmästyneet kasvot.



IV


Niin, se oli sama punapäinen Eric, josta Mount oli sanonut:
»Miellyttävä poika; kerrassaan sopiva mies neiti Veritylle.» Ja juuri
Eric oli osunut neiti Verityn kihlautumisen näyttämölle. Ei; hän ei
ollut saapunut Margaretin sedän lähettinä. Hänet oli tuonut julkea
sattuma — sattuman kauas yltävä käsivarsi, joka ystävällisesti viitaten
tuo seikkailuja seikkailuhaluisille.

Margaret ja Mount tuijottivat häneen; hän oli keskikokoinen, puettu
kiiltävän ruskeaan autoasuun.

_»Eric!_ Se on Eric, eikö olekin?»

»Kyllä, se on Eric.» Tulija silmäili ällistyneenä luola-ihmisiä ja
poukamaa, johon hänen pelkät saappaansa olivat tuoneet jazziajan.
»Niin, Eric. Mutta—ikävä kyllä, äänenne on tuttu, mutta pelkäänpä,
etten tunne teitä —» Sitten hän tunsi kuvatusmaisen puvun yläpuolella
olevat, kauniit, punehtuneet kasvot.

_»Peggy?_ Jupiter Ammon! Peggy täällä? _Korsikassa_?»

Margaret ei saanut suustaan muuta kuin kaukosointuisen:

»Onko tämä siis Korsika, niinkö?»

»Etkö sitä tiennyt? Missä luulit olevasi?»

Eric pamautteli kysymyksiään yhteen menoon odottamatta vastauksia.
»Mutta tiesithän sinä Margaret olevasi Korsikassa etkö tiennytkin miksi
et olekaan Riossa ja missä se pursi on miksi et ole siinä ja hyvä
ystävä sinähän olet leikannut hiuksesi? Ja etkö olekin lihonnut hitto
soikoon etkö olekin Peggy monta kiloa? Se on varsin hyvä mielestäni
kuinka kauan olet ollut täällä?»

Margaretin kysymykset sekaantuivat hänen kyselyynsä.

»Kuinka kauan olen ollut täällä kuinka kauan otaksut minun olleen
täällä onko nyt tammikuu vai kesäkuu Eric?»

»Mitä tarkoitat lapsi kuinka kauan otaksun —»

»Rakas ystävä!»

»No niin, kukaan ei virka minulle mitään — aikaa ei ole oikeastaan
ollutkaan, luonnollisesti —»

»Mutta Margaret, rakas ystävä, sanohan, missä majailet!»

»Majailen — _täällä!»_

»Mitä tarkoitat — täällä?»

»Niin, mitä sinä tarkoitat, Eric?»

»Peggy! Tarkoitan: missä nukuit viime yönä?» Äänettömyys (ehkä
hengittämistä varten).

Sen aikana kookas, parrakas mies, jota Eric oli arvellut
korsikalaiseksi rosvoksi, astui esiin ja tarttui Ericin autotakin
hihaan.

»Eric! Hetkinen! Sallikaa minun selittää —»

»Kuka te olette?» tiedusti Eric varsin luonnollisesti. »Olenko tavannut
—»

»Mount. Kohtasimme rouva Verityn luona.»

»Hitto soikoon! Niin onkin. Ikävä, etten heti teitä tuntenut, Mount»,
vastasi Eric naismaisen mielittelevään, lempeään tapaan, johon nykyajan
nuoret turvautuvat joutuessaan hämilleen. »Olette — kasvattanut
viikset, ettekö ole?»



V


Eric oli kovin tyrmistynyt, kuten hän myöhemmin selitti (useita kertoja
tämän koristelemattoman saaritarinan aikana).

»_Näin meidän kesken_» (lainataksemme Ercin sanat) hän oli täällä,
koska hän ensi kerran elämässään oli perinpohjaisesti kyllästynyt
Oddley-sisaruksiin ja Nizzaan. Cynthia yhäti seurusteli niin
mahdottomien ihmisten kanssa (ihan mahdottomien ihan, sanomattoman
mahdottomien), ja Claude oli niin kirotun alakuloinen —

Eric oli lähtenyt Sardiniaan —

Sardinia oli mainio paikka (mutta siellä ei ollut voita eikä
makuupaikkaa).

Senvuoksi hän oli liittynyt erääseen Meredith-nimiseen mieheen, joka
oli ollut Magdalenissa samaan aikaan hänen kanssaan, ja he olivat
tulleet Korsikaan, haluten nähdä jotakin _uutta_ —

(Ja eikö Eric ollut totisesti nähnyt?)

Sinä päivänä he olivat vuokranneet citroenin. Lähteneet liikkeelle
varhain aamulla, ajaneet suoraan saaren poikki.

Uimaan keskitalvella! Toinen kumppanus oli vastustanut. Mainio mies,
mutta hänen mielestään ei voinut uida ennen kuin heinäkuussa. Hän oli
mieluummin tahtonut torkkua autossa.

No niin. Eric oli jättänyt hänet sinne.

Tullut rauhaiseen, pieneen onkaloon, jossa hän ei uskonut olevan
ainoatakaan elävää sielua.

_Näytelmä! Loppukohtaus!_

_Tämä_ hurjannäköinen, kestävä, tehoisa, intohimoinen rakkausnäytös!
Ihastuttava tyttö, jolla oli takkuinen tukka, herttaiset, pienet
kasvot, ryysyinen puku ja helminauha kaulassa.

»Kiihkeä tunnenäytelmä», tuumi Eric. »Gaumont-yhtiön näyttelijät
harjoittelemassa uusia filmejä varten.»

_Kun_ tyttö alkoi puhua ja Eric oivalsi, että siinä oli juuri Peggy,
jonka olisi pitänyt olla kiertämässä maapallon ympäri, mutta joka oli
pujahtanut Korsihan syrjäisimpään kolkkaan rosvon seurassa — oli Eric
kuin puulla päähän lyöty.

Hm! Niin! Noh! Sitten rosvo veti hänet sivulle, esitti hänelle
selityksen kuten ainakin »scenario», mutta todenperäisen —

Sellainen salaliitto! Mitä vanhaan Lloydiin tuli —

Ja eikö se osoittanut, millaisia naiset ovat? Kokonaan vailla
maantieteellistä sekä aika- ja paikkavaistoa. _Peggy_ oli kummallisin
koko jutussa... Kuinka kauan luuli lapsi olleensa merellä? Kuinka kauan
hän kuvitteli kestävän — Jumala hänen sydäntään siunatkoon! — ennen
kuin oltaisiin asumattomilla saarilla? Kun hänet sitten laskettiin
maihin — miten ihmeessä hän saattoi _pysyä_ tietämättömänä siitä, että
Ranskan rannikolle oli vain lyhyt purjehdusmatka?

Hänellä täytyi olla iso, ontto kohta siinä, missä hänen
paikallisvaistonsa olisi pitänyt olla.

Niin tuumi Eric, omituinen.



VI


Mutta vuosisatamme taitavimmatkaan älyniekat eivät olisi pystyneet
tekemään heidän hyväkseen sen enempää kuin Eric teki opastaessaan
heidät pienelle Citroenille, jossa hänen lukiokumppaninsa vielä nukkui.

Tämä muuten arveli tulokkaita jonkun mielijohteen toteuttajiksi,
taiteilijoiksi, jonkun kummallisen seuran jäseniksi, jotka istuvat
kehässä ja miettivät. Pari _sellaista_, ajatteli hän; joku Café
Royalin lama ja ylipapitar, jalokiviä kaulassaan, villapaita yllään,
_Sweetheart_ rinnassaan ja päässään natsaretilaisen tukka, johon ei
oltu pistetty kampaa hänen syntymänsä jälkeen.

Juonikas pari yksinkertaisen elämän intoilijoita.



VII


Takaisin, takaisin vuoroin nousevia, vuoroin laskevia teitä pitkin,
huimaavia siltoja myöten vuoristopurojen poikki, sivuuttaen tuoksuisen
Korsikan tavattomien rotkojen reunoilla olevia jyrkänteitä —

Takaisin sivistysoloihin —

Kalpeita, hylätynnäköisiä kyliä kiiti vaunua kohti ja jäi jälkeen —
pieniä, korkealla sijaitsevia kirkkoja — upeita, sypressien varjostamia
perhehautoja... Risti tien ohessa...

Sähkölennätinasema...

Mutta vaikka auto vierikin nopeasti eteenpäin, sujahdellen rinteitä
ylös ja alas kuin terrieri, tuntui palaaminen Margaret Veritystä
raskaalta ja hitaalta.

Huumaantuneena hän eli ne tunnit matkustaessaan seudussa, joka
(oltuaan ensin jyllään kallioinen ja karu) painui metsiksi ja
kukkaisiksi laaksoiksi, joissa koukerteli afrikkalaisen kasvullisuuden,
vihreälehtisten ja punakukkaisten kaktuksien reunustamia teitä.
Ensimmäiset heitä vastaan tulleet laumat pieniä, laihoja vuohia, autot,
harmaakasvoiset, muuleilla ratsastavat naiset, rämisevät kyytivaunut...
kaikki ne olivat Margaretista outoa, ikäänkuin hän olisi ollut poissa
vuosikausia...



VIII


»Oletko väsynyt, rakas?»

»En —»

Hänet oli vallannut vastavaikutus. Hän tuskin ajatteli kuumeista
toimintaa, joka odotti heitä kaupungissa — selitykset, kohtaukset —
kaikkien sanomiset ja tekemiset ennen kuin heidän hätäinen, konsulin
suorittama vihkimisensä tapahtuisi.

Hänen innostuksensa oli haihtunut. Hänen sielunsa silmien eteen ei
kohonnut profetallisia kuvia heidän onnellisesta avioliitostaan, heidän
yhteiselämästään, viehättävästä kodista Sussexissa, meren rannalla,
jossa kaikki nummet olisivat hänen pienokaistensa — pikku Charlesin
ja Ericin — leikkikenttinä... Hän ei nähnyt vilahdustakaan onnesta...
Vaikka hän nojasikin autossa olkaansa rakastettunsa olkapäähän, oli hän
kuitenkin surullinen.

Ei; se ei johtunut myöhästyneistä omantunnon vaivoista, siitä
tuskasta, että hän oli häätänyt toisen tytön pois tältä paikalta. Vain
kerran oli Margaret ajatellut Enidiä, jonka kirje parhaillaan odotti
»Archie-parkaa» Mountin kerhon vihreällä kirjetaululla. Margaret oli
miettinyt: »Jos se tyttö olisi rakastanut häntä, olisihan muuttanut
Archien toisenlaiseksi...

Minä olen muuttanut hänet.»

»Kaikki menee piloille», jupisi hän.

»Margaret — mitä tarkoitat?»

»Palaaminen turmelee kaikki. En usko, että ihmiset voivat elää
tällaisessa maailmassa kuin tämä nykyinen on ja samalla olla sellaisia
kuin me olimme —»

Eric kääntyi ilmoittamaan, kuinka monta kilometriä oli enää jälellä.

Margaretin rohkeus lamaantui...

He saapuivat saaren toisella rannalla olevalle lahdelle. Ajaccioon
päästäkseen heidän tarvitsi vain kiertää sen ympäri.

»Hyvinhän auto on kulkenut, eikö olekin?» kerskui ohjaaja. Tarpeetonta
on lisätä, että auto juuri silloin meni epäkuntoon...



IX


Astellessaan alaspäin tietä myöten Ericin seurassa he sivuuttivat
ison, punaisen, kiiltävän upean matka-auton, joka oli kallellaan
rantanurmikolla.

Reipas ohjaaja tarkasti sen lamppuja. Sen ympärille oli ryhmittynyt
seurue — niinkin pitkän matkan päästä näkyi selvästi, että matkailijat
olivat englantilaisia. Yksi heistä oli vanhanpuolinen, valkoviiksinen
mies, muut nykyajan nuoria ja muodikkaita. Hoikka, maalattu
kaksikymmenvuotias tyttö yllään mustasta patenttinahasta ja keltaisesta
suèdestä valmistettu autovaippa, jonka ylettömän leveä, kaulan suojaksi
nostettu kaulus ylettyi keltaiseen suèdekankaiseen päähineeseen saakka;
toinen tyttö hautautuneena turkiksiin; huomaavaisina odottavia miehiä.

Rusottavan illan ilmaan kohosi ääniä, jotka matkalaisiemme sivuuttaessa
ryhmän sekaantuivat sorinaksi: »Ihan liikaa kehuttu paikka tämä
Korsika! Miksi kannattaisi pysähtyä tähän kurjaan kylpyhanat
kaikki avautuvat kädessäsi kaikki sidottuna nuoranpätkillä kuten
kanervikko-Robinsonilla. Haha ei voi odottaa silkkivuoteita ja
petuniaverhoja tällaisessa — Ikävystynyt itkuun saakka, Beryl? Pieni,
likainen loukko kuten Evisa etkö niin pölyinen oi kyllä tuiki kamalaa
ei mitään koko saarella muuta kuin yksi ainoa koinsyömä elävien kuvien
teatteri ja ränstynyt talo johon Napoleon kyllästyi ehdottomasti.
Napoleonin hävyttömät veljet Fedin ympärillä koko Bonaparten perhe
ha-haa Liiaksi kehuttu sanottavaksi siirretty täksi illaksi loistavaa!
Sievä postialus lähtee kello kahdeksan merkitsee kahdeksan ja
viisikymmentä tässä kauheassa maassa kaikki ne saaret älä ihmettele
niiden nimi on _'Iles Sanguinaires — »_

»Oi, katsokaa!» Se katkaisi sorinan.

Sitten: »Eric!» Se nimi huudettiin ällistyneenä toisen kerran sinä
päivänä.

Turkiksiin verhottu tyttö, joka oli seisonut selkä tielle päin,
kääntyi ja näytti Cynthia Oddleyn suipot kasvot (ja liekkienvärisen
monokkelin)...

Entisten ystävien — Claude oli mukana seurueessa — kohtaaminen ja
tervehtiminen oli Margaretista samanlaista kuin painajainen, jossa
avutonta uneksijaa ahdistavat hänen kaikin voimin karttamansa olennot.

Cynthia huudahti: »Peggy... _sinä?_ Mitä se merkitsee?»

Claude töllisteli suu auki perin nolostuneen näköisenä. Kaikki se
ikäänkuin poltti Margaretia.

Hän seisoi hetkisen tuskaisena. Hän tuskin kuuli Mountin täysin
rauhallista selitystä, että he olivat eronneet herra Lloydista ja
olivat parhaillaan menossa Ajaccioon yhtyäkseen siellä —

Tuskin hän kuuli myöskään, kun Cynthia kuvaili heidän ohjelmaansa.
Cynthian uusien ystävien nimiähän ei erottanut.

»— Ja lähdemme tänä iltana kaikki yhdessä liikkeelle; minä kirjoitan,
Peggy», lopetti Cynthia kevyesti.

Mutta kääntyessään poispäin Margaret tiesi, ettei hän kirjoittaisi,
että tämä oli loppu.

Oddleyt ja ison, punaisen Rolls-auton omistajat olivat nyt läheisiä
ystävyksiä, kuten Oddleyt ja Verityt olivat olleet. Keitä nämä uudet
ihmiset olivat? Niin samanlaisia kuin niin monet muut, jotka hän oli
tuntenut entisen elämänsä aikana. Saattoivat olla samoja. Heidän
puuhansa olivat samat, he kävivät samoissa paikoissa, olivat puetut
samalla tavoin, käyttivät samoja lauseita, ajattelivat samoja toisten
keksimiä ajatuksia ja pitivät itseään huvittavina, miellyttävinä,
kiehtovina ja tavallisia ihmisiä älykkäämpinä ja parempina.

Nuoret miehet olivat kaksikymmenvuotisen, vähäverisen, teeskentelevän,
hennon Beryl-nimisen tytön henkivartijoita... Cynthia Oddley sujautti
käsivartensa hänen kainaloonsa. Jumalan armo oli pelastanut Margaretin
tuosta tilasta.



X


Tuntien sydämensä pohjasta vastenmielisyyttä Margaret jupisi taaskin:
»En tahdo takaisin; en tahdo takaisin.»

Kuinka omituiset pikku sattumat voivatkaan rauhoittaa hänen mielensä!
Vain tytön laulu veneessä — vain kummallisten muukalaisten kohtaaminen,
jotka vilahtivat hänen elämässään kuten hippiäinen lentää joen
partaalla olevan talon kuistin lävitse.

Maantielle näkyi kivinen santalaituri, kalastajien majoja,
maalaisjuhlaa varten katettuja pöytiä ja niiden ympärillä hilpeästi
tungeksiva ryhmä korsikalaisia talonpoikia pyhävaatteissaan... (»Nyt
on siis _sunnuntai»,_ päätteli Margaret). Tätä ryhmää, jossa oli
miehiä päässään leveälieriset, mustat huopahatut ja kaksi sievää,
keskenkasvuista tyttöä hiukset hajallaan, yllään räikeät, siniset
jumperit ja uumenillaan tulipunaiset vyöt, siten näyttäen punaisilla
kaulanauhoilla koristetuilta riikinkukoilta, johti nuori nainen, joka
syvällä, täyteläisellä kontra-altollaan parhaillaan lopetti laulua:

    »Oh, les baisers quand ils sont bien donnés!»

Hän oli vaaleaverinen, verhottu mannermaan synkimpään mustaan
surupukuun... Sen kehystämänä hymyilivät hänen vilkkaat, ruusuiset,
koskemattomat kasvonsa. Hän viittaili eloisasti pienillä kätösillään,
ojensi eteenpäin korkeakorkoisiin ranskalaisiin kenkiin verhottuja
jalkojaan, silmäili veikeästi Ericiä, Mountia, Margaretia...

Tämä ystävällinen hymy laukaisi heti Margaretia vaivanneen
painostuksen, Mount katsahti häntä silmiin ja kuiskasi lämpimän
lohduttavasti: »Katsos tuonne! Veneitä tulee —»

Ensimmäiseen veneeseen he sulloutuivat samoin kuin molemmat tytöt
(jotka ottivat esille kampansa ja sukivat harjojaan kuin lyhyttukkaiset
aallottaret) ja laulajatar. Heidän soutajansa oli leveäharteinen,
valpaskasvoinen ja puhuvasilmäinen korsikalainen. Ne silmät puhuivat
todella. Sillä hän oli kuuromykkä. Kun hänen kyydittävänsä menivät
hoippuen paikoilleen, päästi hän eriskummaisia ääniä kuten lapsi, joka
ei vielä osaa puhua.

Laulajatar, joka oli vetänyt iloisille, sinisille silmilleen
sysimustan, tiheästä harsosta valmistetun hunnun, istui lähinnä Mountia
ja Margaretia kasvot soutajan leveään paidanselkämykseen päin.

Veneet lipuivat sataman kivilaituria kohti — siellä oli viimeinen
askelma heidän matkatessaan sivistystöihin!



XI


Margaret silmäili taakseen kaartuvan lahden ylitse. Jossakin sen
takana oli heidän taikapoukamansa kukkuloiden piilossa. Kahta korkeata
(lumipeitteistä, ruusuisen valkeata) huippua lukuunottamatta nuo
kaukaiset ylänteet kuvastuivat selkeän tummina kirkkaan kellervää
iltataivasta vasten. Syvänä, syvänä ja rauhallisena solui ja välkkyi
lahden vesi veneen alla kuin juokseva vuorikristalli. Meriruohonauhoja
kiemurteli ja häilyi tyynessä vedessä ikäänkuin ruskeat silkkinauhat
nefriitinvihreällä silkkitaustalla. Ranskalaisilla nuoranpätkillä
hankoihinsa sidotut airot upposivat veteen miltei meluttomasti...
Nauraen lausuttuja ranskalaisia sanoja kiiri ilmassa niin selvinä...
Räikeästi puetut, riikinkukkomaiset tytöt väläyttelivät hampaitaan,
kiusasivat kaupunkilaispukuista, vaaleaveristä naista taaskin laulamaan.

»Niin, pyydä häntä!» kuiskasi Margaret. »Pyydä häntä laulamaan vielä,
Mount...»

»Tiedät kai nimeni?»

»Mutta — minusta Archie on niin kamala», tunnusti tyttö. »En tahdo
käyttää sitä. Enkö saa sanoa sinua vaikka Dickiksi tai Billiksi? Ne
ovat hauskimmat miestennimet.»

»Niinkö tahtoisit?»

»Ethän pahastu!»

»Varmasti en. Muuten sattumalta —»

»Mitä?»

»Koulussa jotkut aina nimittivät minua Billiksi.»

»Niinkö?»

Margaret tunsi äkkiä pistävää mustasukkaisuutta niitä ystäviä kohtaan,
jotka olivat antaneet hänen armaalleen lisänimiä ennenkuin hän oli
kuullut hänen nimiään lainkaan. »Niinkö? — _Minä_ nimitän sinua aina
Dickiksi. Dick! Sinä puhut niin hyvää ranskankieltä. Pyydä tuota tyttöä
laulamaan!»

Nuori Mount kääntyi laulajattaren puoleen kasvoillaan miellyttävä
hymynsä.

Naisen kasvoista jo loisti suostumus.

»Teille», virkkoi hän ranskaksi Margaretille.

Mikä hän oli? Sitä pohtivat rakastuneet myöhemmin. Hän oli arvokas
kuin papholainen papitar ja kultaisen sydämellinen kuin Marie Lloyd.
Oliko hän kapakkalaulajatar? Kuorolainen? Merimiesten huvittaja
Marseillesissa?

Kukapa olisi osannut sanoa? Mahdollisesti oli maksettava, jotta
saataisiin kuulla lauluja noilta huulilta, jotka olivat nyt
koskemattomat kuin persikankukka, mutta jotka sitten oli maalattava.
Kenties nuo raikkaat posket piti punata, nuo pehmoiset, hienot
kulmakarvat mustata, hänen pyöristyneen vartalonsa piirteiden
näkyä selvästi ja hänen nyt hiekkaisten jalkainsa sipsutella
näyttämöpalkeille ansaitsemaan silkkisukkia ja kiiltokenkiä...

Nyt hän loma-ajallaan valmisti iloa toisille — levitti ympärilleen
auringonpaistetta... Hänessä yhtyivät nykyajan hilpeys ja alkuperäinen
riemu... Margaretin tarkkaillessa häntä hänen katseensa kiersi kuin
sininen perho toiseen veneeseen; kainostelematta hänen silmänsä
keimailivat Ericille — hellinä ne suuntautuivat äidin helmassa olevaan
pikku lapseen.

»Hän _kykenee_ kumpaankin», mietti Margaret, joka oppi tästä
satunnaisesta kohtauksesta enemmän kuin olisi voinut oppia kaikissa
kouluissa.

Sanattomasti sen naisen katse teroitti äsken kihlautuneen tytön mieleen
opetuksen, joka sanoin lausuttuna kenties olisi kuulunut:

»Viimeiseksi sivistys saavutti naisen. Siispä käydä sivistystä
hyödyksesi! Hanki siitä kaikki mahdolliset edut! Mutta älä anna sen
häpeän Vallita itseäsi! Tartu toisella kädelläsi lujasti kiinni
nykyajan käteen! Mutta toisella takerru lujasti, hyvin lujasti elämän
yksinkertaisuuteen! Ja onneksi olkoon, pikku sisko!»



XII


Tuntien, että häntä ihailtiin, kääntyi korsikalainen laulajatar
ulkomaalaisten puoleen, pakinoi heidän kanssaan ujostelematta ja kertoi
päivänsä vietosta. Oli ollut hautajaiset; hän oli ollut serkkunsa
luona syömässä. He olivat syöneet hyvin; nauttineet väkeviä, juoneet
sikäläistä punaviiniä, niin että heidän päänsä olivat olleet kuin
tuulimyllyt.

Hän lisäsi: »Je m’appelle _Aimée.»_

»Et vous le serez beaucoup», huomautti Mount koruttomasti.

Ne sanat nostattivat hilpeyttä. Niitä toistettiin ja huudettiin; niitä
kaiuttivat toisessa heidän kohdallaan soudetussa veneessä istuvat
henkilöt. Epäilemättä jäisi siihen korsikalaisperheeseen unohtumaton
muisto nuoresta englantilaisesta, joka (kuultuaan »rakastettua»
merkitsevän nimen) oli sanonut: »Ja te olettekin sellainen, hyvin
suuressa määrin.»

Margaret pyysi: »Laulakaa!»

»_Les baisers_!» kirkuivat riikinkukkotytöt.

Ja Aimée lauloi. Hänen sointuva kontra-alttonsa hajoitti ja yhdisti
tavallisen ranskalaisen kahvilalaulun tavuja, ja hänen huuliltaan se
kuulosti hivelevältä lyriikalta...

Merellä nimitetään jäähyväislaulua »Rakkaaksi lähdöksi». Tämä oli
Margaretin jäähyväiset seikkailulleen, tämä Aiméen laulu:

    »Les baisers
    quand ils sont bien donnés —
    tendrement —
    langoureusement —
    Les caresses
    sont mieux que des promesses;
    óh, les baisers
    quand ils sont bien donnés!

Katsahtaessaan Mountia silmiin Margaret lehahti ruusuiseksi, mutta
ei luonut katsettaan alas. Kaukana heidän takanaan hehkui ruusuinen
ruskotus (auringon laskun punatessa etäisiä vuoria). Se hohti
ihastuttavasti ja häipyi ennen laulun päättymistä.

»_Bis_», huudahti nainen, jolla oli pikku lapsi sylissään. Kuuromykkä
kyyditsijä, jonka korviin musiikki ei voinut tunkea, souti väkevin
vedoin, päästellen outoja äännähdyksiä; hän edusti puolta maailmaa,
joka ei kuule rakkauden säveliä. Margaret ja Mount kuulivat, eikä
heidän tarvinnut lakata kuuntelemasta. Miehen käsi hapuili ja löysi
päivänpaahtaman tytönkäden, joka myöskin etsi hänen kättään. Hän
kuiskasi:

»Toisen kerran pitelen kättäsi veneessä.»

»Niin.»

»Ja Margaret! Haluaisin kysyä sinulta erästä asiaa.»

»Mitä?»

»Viimeöistä.»

»Viimeöistä, Dick — saattoiko, saattoiko se tapahtua vasta viimeyönä?
Mitä aiot kysyä?»

Laulava Venus oli nyt hyvin hiljaa virittänyt toisen tavallisista,
ihastuttavista lauluistaan. Jokainen sävel ja tavu soinnahti kirkkaana
kuin rastaanlaulu, rytmillisenä kuin heidän kaukaisen rantansa laineet.
Mount painoi sävelen mieleensä. Myöhemmin hän usein lauloi sen mukaan
Margaretin kääntämät sanat:

    »Sydämeni sinulle sykkii vain,
    käsivarteni varttasi etsivät ain,
    sinulle lempeni vannovan kuulet,
    punaista kukkaansa kaipaavat huulet.»

_»Bis, bis!»_ huusivat tyttösetkut. Kuuromykkä soutaja jatkoi soutuaan.

»Mitä aioit kysyä minulta, Dick?»

»Vähää ennen kuin vaivuit uneen — näitkö unta? Puhuit jotakin
Kleopatran helmestä.»

»Pulminko? Niin, nyt muistan. Mikähän sen silloin toi mieleeni?
Aprikoin. Se helmi, jonka hän liuotti lasiin juodakseen Antoniuksen
maljan —»

»No niin, rakas?»

»Jollei se viini ollut kyllin voimakas tappamaan häntä, niin miten se
saattoi liuottaa helmen?»

Mount virkkoi vain: »Ehkä pian saat sen tietää... Tiedäthän miksi sinua
nimitän?»

Silloin ei ollut aikaa vastata.

Oli saavuttu laiturille. Merimiehet purkivat postihöyryn lastia;
rannassa kohosi hoikkia mastoja kuin puita metsässä. Niiden takaa
näkyi rinteellä olevien talojen reunustamia katuja — tumman vihreitä
appelsiinipuita taustanaan vaaleita kalkkiseiniä — pikku myymälöiden
portaita täynnä tavaraa ja lapsia — tummia, puoli-italialaisia,
kauniita ihmisiä — väririkasta, hyörivää, likaista, romanttista
jokapäiväistä elämää.

Mount hypähti kiviselle ranta-askelmalle.

»Nyt olemme perillä, Margaret —»

Margaret oli syventynyt vielä viimeisen kerran katselemaan lahdelle,
heidän poukamansa suuntaan, eikä kuullut hänen ääntään (_»Armas paikka,
jossa olin onnellinen, armas paikka, joka lahjoitit minulle hänet,
hyvästi —»_)

Seuraavan »Margaretin» lausui toinen ääni, hellä, liikuttava,
riemuitseva —

_»Äiti!_ Äiti —!»



XIII


Jos olisi oltu jossakin Englannin satamassa, olisivat sinne
kerääntyneet ihmisryhmät mahdollisesti töllistelleet nähdessään
siistin, hyvinpuetun naisen häpeilemättä syöksyvän syleilemään pitkää,
kaunista ryysyläistyttöä, jonka tukka oli kuin linnunpesä ja kasvot
kalpean aprikoosin väriset, paahtuneet.

»Ei koskaan saa itkeä ihmisten näkyvissä!» Siinä Violetin
nuoruudenaikainen ohje. Mutta voi! Se unohtui tällä riemunhetkellä!
Kuinka hillittöminä hänen kyyneleensä valuivatkaan!

Käyttäytymissäännöt olivat hävinneet koko maailmasta. Varmasti ne
olivat hävinneet tästä korsikalaisesta satamasta; jälleennäkemisen ilon
valtaaman ryhmän ympärillä tungeksi siellä latinalaisia, joihin on
lähtemättömästi syöpynyt taipumus iloita iloitsevien kanssa. Pian en
unohda, kuinka hämmentyneen sydämellinen Violet Verity oli, kun Aimée
häntä tervehti, puristaen lämpimästi hänen kättään...



XIV


Irtauduttuaan äitinsä syleilystä Margaret joutui äidin saattajan
karhumaisiin käsivarsiin, ja hänelle huudettiin: »Kuinka voit, rakas?
Miltä tuntui? Paremmalta kuin Ritzissä?»

»Paljon paremmalta! Kiitos, Tom-setä!» vastasi Margaret näköjään hyvin
sydämellisenä.

Tyttö esiintyi oikein hyvin, nauraen vanhukselle herttaisesti,
tiedustellen häneltä, missä hän oli oleksinut. Hän oli joutunut myrskyn
käsiin sen päivän edellisenä iltana, jona Margaret oli ensi kerran
vilahdukselta nähnyt hänet, kun hän oli aikonut aavistamatta saapua
heidän poukamalleen aamiaisvierailulle —

Luullakseni ei Margaret ikinä millään ulkoisella merkillä paljastaisi,
miltä tämä asia hänestä tuntui — Mutta hän ei ikinä antaisi anteeksi
setä Tomille.

Kohtuuton, epäoikeudenmukainen, epäloogillinen kuten luonto!
Tositapaus pysyi terävämpänä kuin käärmeenhammas. Hän ei voinut antaa
anteeksi sedän menettelyä. Siitä huolimatta, että se oli parasta
mitä hänelle oli voinut sattua, siitä huolimatta, että hän sai
kiittää setä Tomia uudesta vireydestään, raikkaasta elämänhalustaan,
onnestaan, rakkaudestaan, jopa »Dick» Mountistaan! Vaikka tähän
kiitollisuudenvelkaan lisättiinkin ihanteellinen avioliitto, koti ja
kalliit aarteet, vallattomat 'Charles ja Eric’— ei se muuttanut asiaa.

Margaret ei milloinkaan, ei ikinä antaisi anteeksi Tom-sedälle.



XV


Äiti oli tietysti yhdellä silmäyksellä nähnyt, että ruumiillisen
tervehtymisen, sielullisen tasapainon saavuttamisen, helmimäisen
kauneuden kirkastumisen lisäksi hänen tyttäressään oli tapahtunut vielä
yksi muutos. Rakkaudessa —

Violet kääntyi toisen ryysyläisen puoleen. Hän, joka ei ollut koskaan
ollut »kerkeä keksimään sanoja nuorille miehille», ei löytänyt niitä
kerkeästi nytkään.

Mutta hänen lempeät kasvonsa värähtivät vetoavasti —

»Kaikki on hyvin», virkkoi Mount äänellä, joka oli hänen takaajansa.
»Kaikki käy hyvin, rouva Verity.» Hän katsoi Violetiin kasvoillaan
hymy, joka hankkisi hänelle ystäviä yhtä hyvin ihmissyöjien saarilla
kuin kansainvälisissä kokouksissa.

Sitten hän kääntyi Margaretiin päin, joka punehtui taaskin. Hän
sujautti kätensä tytön pehmeästi kaartuvaan kainaloon, ja vihdoinkin
seurue lähti astelemaan jyrkkää, kivettyä, palmujen reunustamaa,
likaista, ihanaa, törkyistä, vastustamattoman kiehtovaa korsikalaista
katua myöten hotelliin.

Ei kukaan muu kuin Margaret kuullut hänen kuiskaustaan: »Lähdetään,
vaaleanpunainen Helmeni —»




*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK HIMMENNYT HELMI ***

Updated editions will replace the previous one--the old editions will
be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright
law means that no one owns a United States copyright in these works,
so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the
United States without permission and without paying copyright
royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part
of this license, apply to copying and distributing Project
Gutenberg-tm electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG-tm
concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark,
and may not be used if you charge for an eBook, except by following
the terms of the trademark license, including paying royalties for use
of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for
copies of this eBook, complying with the trademark license is very
easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation
of derivative works, reports, performances and research. Project
Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away--you may
do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected
by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark
license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE
PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg-tm mission of promoting the free
distribution of electronic works, by using or distributing this work
(or any other work associated in any way with the phrase "Project
Gutenberg"), you agree to comply with all the terms of the Full
Project Gutenberg-tm License available with this file or online at
www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project
Gutenberg-tm electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg-tm
electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
and accept all the terms of this license and intellectual property
(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all
the terms of this agreement, you must cease using and return or
destroy all copies of Project Gutenberg-tm electronic works in your
possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a
Project Gutenberg-tm electronic work and you do not agree to be bound
by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the
person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph
1.E.8.

1.B. "Project Gutenberg" is a registered trademark. It may only be
used on or associated in any way with an electronic work by people who
agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few
things that you can do with most Project Gutenberg-tm electronic works
even without complying with the full terms of this agreement. See
paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project
Gutenberg-tm electronic works if you follow the terms of this
agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg-tm
electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation ("the
Foundation" or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection
of Project Gutenberg-tm electronic works. Nearly all the individual
works in the collection are in the public domain in the United
States. If an individual work is unprotected by copyright law in the
United States and you are located in the United States, we do not
claim a right to prevent you from copying, distributing, performing,
displaying or creating derivative works based on the work as long as
all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope
that you will support the Project Gutenberg-tm mission of promoting
free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg-tm
works in compliance with the terms of this agreement for keeping the
Project Gutenberg-tm name associated with the work. You can easily
comply with the terms of this agreement by keeping this work in the
same format with its attached full Project Gutenberg-tm License when
you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern
what you can do with this work. Copyright laws in most countries are
in a constant state of change. If you are outside the United States,
check the laws of your country in addition to the terms of this
agreement before downloading, copying, displaying, performing,
distributing or creating derivative works based on this work or any
other Project Gutenberg-tm work. The Foundation makes no
representations concerning the copyright status of any work in any
country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other
immediate access to, the full Project Gutenberg-tm License must appear
prominently whenever any copy of a Project Gutenberg-tm work (any work
on which the phrase "Project Gutenberg" appears, or with which the
phrase "Project Gutenberg" is associated) is accessed, displayed,
performed, viewed, copied or distributed:

  This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and
  most other parts of the world at no cost and with almost no
  restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it
  under the terms of the Project Gutenberg License included with this
  eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the
  United States, you will have to check the laws of the country where
  you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg-tm electronic work is
derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not
contain a notice indicating that it is posted with permission of the
copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in
the United States without paying any fees or charges. If you are
redistributing or providing access to a work with the phrase "Project
Gutenberg" associated with or appearing on the work, you must comply
either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or
obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg-tm
trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg-tm electronic work is posted
with the permission of the copyright holder, your use and distribution
must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any
additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms
will be linked to the Project Gutenberg-tm License for all works
posted with the permission of the copyright holder found at the
beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg-tm
License terms from this work, or any files containing a part of this
work or any other work associated with Project Gutenberg-tm.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
electronic work, or any part of this electronic work, without
prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
active links or immediate access to the full terms of the Project
Gutenberg-tm License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary,
compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including
any word processing or hypertext form. However, if you provide access
to or distribute copies of a Project Gutenberg-tm work in a format
other than "Plain Vanilla ASCII" or other format used in the official
version posted on the official Project Gutenberg-tm website
(www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense
to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means
of obtaining a copy upon request, of the work in its original "Plain
Vanilla ASCII" or other form. Any alternate format must include the
full Project Gutenberg-tm License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
performing, copying or distributing any Project Gutenberg-tm works
unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing
access to or distributing Project Gutenberg-tm electronic works
provided that:

* You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
  the use of Project Gutenberg-tm works calculated using the method
  you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed
  to the owner of the Project Gutenberg-tm trademark, but he has
  agreed to donate royalties under this paragraph to the Project
  Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid
  within 60 days following each date on which you prepare (or are
  legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty
  payments should be clearly marked as such and sent to the Project
  Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in
  Section 4, "Information about donations to the Project Gutenberg
  Literary Archive Foundation."

* You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
  you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
  does not agree to the terms of the full Project Gutenberg-tm
  License. You must require such a user to return or destroy all
  copies of the works possessed in a physical medium and discontinue
  all use of and all access to other copies of Project Gutenberg-tm
  works.

* You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of
  any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
  electronic work is discovered and reported to you within 90 days of
  receipt of the work.

* You comply with all other terms of this agreement for free
  distribution of Project Gutenberg-tm works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project
Gutenberg-tm electronic work or group of works on different terms than
are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing
from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of
the Project Gutenberg-tm trademark. Contact the Foundation as set
forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
works not protected by U.S. copyright law in creating the Project
Gutenberg-tm collection. Despite these efforts, Project Gutenberg-tm
electronic works, and the medium on which they may be stored, may
contain "Defects," such as, but not limited to, incomplete, inaccurate
or corrupt data, transcription errors, a copyright or other
intellectual property infringement, a defective or damaged disk or
other medium, a computer virus, or computer codes that damage or
cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the "Right
of Replacement or Refund" described in paragraph 1.F.3, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
Gutenberg-tm trademark, and any other party distributing a Project
Gutenberg-tm electronic work under this agreement, disclaim all
liability to you for damages, costs and expenses, including legal
fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
written explanation to the person you received the work from. If you
received the work on a physical medium, you must return the medium
with your written explanation. The person or entity that provided you
with the defective work may elect to provide a replacement copy in
lieu of a refund. If you received the work electronically, the person
or entity providing it to you may choose to give you a second
opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If
the second copy is also defective, you may demand a refund in writing
without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth
in paragraph 1.F.3, this work is provided to you 'AS-IS', WITH NO
OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT
LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied
warranties or the exclusion or limitation of certain types of
damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement
violates the law of the state applicable to this agreement, the
agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or
limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or
unenforceability of any provision of this agreement shall not void the
remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
providing copies of Project Gutenberg-tm electronic works in
accordance with this agreement, and any volunteers associated with the
production, promotion and distribution of Project Gutenberg-tm
electronic works, harmless from all liability, costs and expenses,
including legal fees, that arise directly or indirectly from any of
the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this
or any Project Gutenberg-tm work, (b) alteration, modification, or
additions or deletions to any Project Gutenberg-tm work, and (c) any
Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg-tm

Project Gutenberg-tm is synonymous with the free distribution of
electronic works in formats readable by the widest variety of
computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It
exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations
from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the
assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg-tm's
goals and ensuring that the Project Gutenberg-tm collection will
remain freely available for generations to come. In 2001, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
and permanent future for Project Gutenberg-tm and future
generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see
Sections 3 and 4 and the Foundation information page at
www.gutenberg.org

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit
501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
Revenue Service. The Foundation's EIN or federal tax identification
number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by
U.S. federal laws and your state's laws.

The Foundation's business office is located at 809 North 1500 West,
Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up
to date contact information can be found at the Foundation's website
and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation

Project Gutenberg-tm depends upon and cannot survive without
widespread public support and donations to carry out its mission of
increasing the number of public domain and licensed works that can be
freely distributed in machine-readable form accessible by the widest
array of equipment including outdated equipment. Many small donations
($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating
charities and charitable donations in all 50 states of the United
States. Compliance requirements are not uniform and it takes a
considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
with these requirements. We do not solicit donations in locations
where we have not received written confirmation of compliance. To SEND
DONATIONS or determine the status of compliance for any particular
state visit www.gutenberg.org/donate

While we cannot and do not solicit contributions from states where we
have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
against accepting unsolicited donations from donors in such states who
approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make
any statements concerning tax treatment of donations received from
outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation
methods and addresses. Donations are accepted in a number of other
ways including checks, online payments and credit card donations. To
donate, please visit: www.gutenberg.org/donate

Section 5. General Information About Project Gutenberg-tm electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project
Gutenberg-tm concept of a library of electronic works that could be
freely shared with anyone. For forty years, he produced and
distributed Project Gutenberg-tm eBooks with only a loose network of
volunteer support.

Project Gutenberg-tm eBooks are often created from several printed
editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in
the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not
necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper
edition.

Most people start at our website which has the main PG search
facility: www.gutenberg.org

This website includes information about Project Gutenberg-tm,
including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.