The Project Gutenberg eBook of Thuvia, Marsin neito, by Edgar Rice Burroughs This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook. Title: Thuvia, Marsin neito Author: Edgar Rice Burroughs Translator: Alpo Kupiainen Release Date: March 8, 2022 [eBook #67588] Language: Finnish Produced by: Tapio Riikonen *** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK THUVIA, MARSIN NEITO *** THUVIA, MARSIN NEITO Kirj. Edgar Rice Burroughs Englanninkielestä suomentanut Alpo Kupiainen Kariston nuorisonkirjoja 49 Hämeenlinnassa, Arvi A. Karisto Oy, 1923. SISÄLLYS: 1. Carthoris ja Thuvia. II. Orjuuteen. III. Kavallus. IV. Vihreän Miehen Vankina. V. Vaalea rotu. VI. Lotharin jeaddak. VII. Jousimies-aaveet. VIII. Tuomiosali. IX. Taistelu tasangolla. X. Kar Korak, jousimies. XI. Vihreätä Kansaa ja Valkeita Apinoita. XII. Dusarin pelastamiseksi. XIII. Turjun, urhea Panthan. XIV. Kulak Titoin uhraus. Mars-romaaneissa käytettyjen nimien ja erikoissanojen luettelo. ENSIMMÄINEN LUKU Carthoris ja Thuvia Jättiläismäisen, upeakukkaisen pimalian juurella istui nainen jykevällä, kiiltäväksi hiotulla ersitepenkillä. Hän naputti siroa, sandaalin suojaamaa jalkaansa kärsimättömästi jalokivillä siroiteltuun käytävään, joka kiemurteli komeiden sorapuspuiden varjossa, halkoen Ptarthin jeddakin Thuvan Dihnin kuninkaallisen puiston tulipunaista nurmikkoa, kun mustatukkainen, punaihoinen sotilas kumartui syvälle häntä kohti kuiskaten kiihkeitä sanoja hänen korvaansa. "Oi, Ptarthin Thuvia", huohotti mies, "sinä pysyt kylmänä huolimatta liekehtivästä rakkaudestani, jonka hehku jäytää sydäntäni! Tuo kova ja kylmä, kolmin kerroin onnellinen ersitepenkki, joka kannattaa jumalaista, kuihtumattoman ihanaa olentoasi, ei ole yhtään kovempi, ei vähääkään kylmempi kuin sinun sydämesi! Sano, oi Ptarthin Thuvia, saanhan vielä toivoa — että vaikka et nyt minua rakasta, niin tuonnempana, tulevaisuudessa, prinsessani, minä —" Neitonen hypähti seisomaan huudahtaen hämmästyksestä ja suuttumuksesta. Hän kohotti ylväästi jalomuotoista päätään oikaisten hienohipiäisen punaisen niskansa. Tummat silmät sinkauttivat mieheen vihaisen katseen. "Unohdat ympäristösi ja Barsoomin tapojen vaatimukset, Astok", lausui hän. "En ole antanut sinulle lupaa puhutella Thuvan Dihnin tytärtä tuolla tavalla, etkä myöskään ole taistelemalla hankkinut sellaista oikeutta." Mies ojensi äkkiä kätensä ja tarttui häntä käsivarteen. "Sinusta tulee prinsessani!" huudahti Astok. "Kautta Issuksen poven, sinusta tulee, eikä, yksikään muu mies pääse Astokin, Dusarin prinssin, ja hänen sydämensä lemmityn väliin. Jos joku on pyrkimässä, niin ilmoita vain minulle hänen nimensä, ja minä halkaisen hänen rintansa ja heitän hänen saastaisen sydämensä kuivuneiden merien pohjilla harhaileville villeille kaloteille!" Kun neitonen tunsi miehen käden kosketuksen ihossaan, kävivät hänen kuparin väriset poskensa kalmankalpeiksi, sillä Marsin hoveissa pidetään hallitsijaperheiden naisia melkeinpä pyhinä. Dusarin prinssi Astokin teko oli pyhyyden häpäisemistä. Ptarthin Thuvian silmistä ei kuvastunut vähääkään pelkoa, vaan yksinomaan miehen käyttäytymisen ja siitä mahdollisesti koituvien seurauksien herättämää kauhua. "Päästä minut irti!" Neidon ääni oli tasainen ja jääkylmä. Mies mumisi sekavasti ja veti häntä raa’asti lähemmäksi itseään. "Päästä irti!" toisti tyttö kiivaasti. "Muuten kutsun vartiosotilaita, ja Dusarin prinssi tietää, mitä se merkitsee." Astok kietoi nopeasti kätensä hänen olkapäittensä ympäri ja koetti vetää hänen kasvojaan puoleensa. Hieman huudahtaen Thuvia löi häntä vasten suuta vapaassa kädessään olevalla paksulla rannerenkaalla. "Kalot!" kirkui hän ja huusi sitten: "Vahdit! Vahdit! Joutukaa Ptarthin prinsessan turvaksi!" Hänen huutonsa johdosta meni tulipunaisen nurmikon poikki toistakymmentä vartiosotilasta, joiden paljastetut pitkät miekat välkkyivät auringonpaisteessa ja aseet kalahtelivat nahkaisten varustusten metalliosia vasten, samalla kun he päästivät kumeita, raivoisia kiljahduksia nähdessään, mitä oli tekeillä. Mutta ennenkuin he olivat ennättäneet kuninkaallisen puiston puoliväliin, kiitäessään rimpuilevaa neitoa pitelevää Dusarin Astokia kohti, ilmestyi näyttämölle uusi henkilö, joka hypähti lähellä olevaa kultaista suihkukaivoa reunustavasta tuuheasta lehvistöstä. Hän oli solakka, ryhdikäs nuorukainen, jolla oli musta tukka ja terävät, harmaat silmät, leveät hartiat, hoikat vyötäiset, sorea, sotilaallinen vartalo. Hänen ihossaan oli vain heikko vivahdus kuparinväriä, joka erottaa Marsin punaiset ihmiset tämän kuolevan taivaankappaleen muista roduista. Hän oli punaisten barsoomilaisten kaltainen, mutta erilaisuus oli kuitenkin selvä, vieläkin suurempi kuin vaaleasta ihosta ja harmaista silmistä johtuva. Jo hänen liikkeensäkin olivat toisenlaisia kuin heidän. Hän saapui pitkin harppauksin, kiitäen sellaista vauhtia, että vahtisotilaiden nopeus oli siihen verrattuna mitättömän hidasta. Kun nuori sotilas ehti Astokin luokse, puristi tämä yhä Thuviaa ranteesta. Tulija ei haaskannut aikaa, vaan virkkoi vain yhden sanan. "Kalot!" hän sähähti, ja sitten sattui hänen nyrkkinsä toisen miehen leukaan. Mies lennähti ilmaan ja sinkoutui yhdessä sykkyrässä ersitepenkin vierellä olevaan pimaliapensaikkoon. Pelastaja kääntyi neitoon päin. "Kaor, Ptarthin Thuvia!" hän huudahti. "Kohtalo näkyy satuttaneen vierailuni hyvään aikaan." "Kaor, Heliumin Carthoris!" vastasi prinsessa nuorukaisen tervehdykseen. "Mitäpä muuta olisi voinut odottaakaan sellaisen isän pojalta?" Nuori mies kumarsi päätään hyvillään isäänsä, John Carteria, Marsin sotavaltiasta, kehuvista sanoista. Samassa saapuivat paikalle juoksusta läähättävät vahtisotilaat ja Dusarin prinssi, jonka suusta vuoti verta, ryömi miekka kädessä esille pimaliatiheiköstä. Astok olisi tahtonut heti käydä Dejah Thorisin pojan kanssa taisteluun elämästä ja kuolemasta, mutta vahtisotilaat piirittivät hänet, estäen hänen aikeensa, vaikka oli ilmeisen selvää, että mikään ei olisi ollut sen mieluisempaa Heliumin Carthorisista. "Lausu vain sana, Ptarthin Thuvia!" rukoili viimeksi mainittu. "Minusta olisi mitä suurin nautinto antaa tuolle vintiölle ansaittu rangaistus." "Se ei käy päinsä", vastasi neito. "Tosin hänellä ei enää ole minkäänlaista oikeutta vaatia minulta ystävällistä kohtelua, mutta hän on joka tapauksessa jeddakin, isäni, vieras, ja vain jeddak saa vaatia hänet tilille surkean kehnosta käyttäytymisestään." "Kuten tahdot, Thuvia", sanoi heliumilainen. "Mutta tuonnempana hänen on vastattava myöskin Carthorisille, Heliumin prinssille, tästä isäni ystävän tytärtä kohdanneesta loukkauksesta." Hänen puhuessaan osoitti kuitenkin hänen silmistään hehkuva tuli, että hänellä oli myöskin lähempi, hellempi syy pyrkiäkseen Barsoomin ihanan tyttären suojelijaksi. Neitosen pehmeille, silkinhienoille poskille kohosi tummempi väri, ja Astokin, Dusarin prinssin, katse synkkeni kun hän näki molempien toisten välillä liikkuvat lausumattomat ajatukset. "Ja sinun minulle!" ärähti hän Carthorisille vastaukseksi nuorukaisen taisteluhaasteeseen. Astok oli edelleen vahtisotilaiden ympäröimä. Näitä komentavan nuoren upseerin asema oli vaikea. Hänen vankinsa oli mahtavan jeddakin poika, Thuvan Dihnin vieras — vielä aivan äsken kunnioitettu vieras, jolle hallitsija oli runsaasti osoittanut suosiotaan. Hänen väkivaltaisen pidättämisensä täytyisi johtaa sotaan, ja hän oli kuitenkin tehnyt sellaista, mikä ptarthilaisen sotilaan silmissä ansaitsi kuolemanrangaistuksen. Nuori mies empi. Hän katsahti prinsessaan. Myöskin tämä käsitti, kuinka suuri merkitys seuraavan hetken menettelyllä oli. Useita vuosia oli rauha vallinnut Dusarin ja Ptarthin välillä. Näiden maiden isot kauppalaivat olivat säännöllisesti purjehtineet edestakaisin molempien kansojen suurkaupunkien väliä. Parhaillaankin näkyi korkealla ilmassa jeddakin palatsin kullasta välkkyvän, tulipunaisen kupukaton kohdalla valtava, jättiläiskokoinen rahtilaiva, joka lähti ylväästi lentämään Barsoomin ohuen ilman halki länteen päin, Dusaria kohti. Yhdellä sanalla hän saattaisi syöstä nämä kaksi mahtavaa kansaa veriseen sotaan, jossa niiden uljain veri vuotaisi ja ne menettäisivät äärettömät varansa, jääden turvattomina alttiiksi kateellisten, heikompien naapureittensa hyökkäyksille ja ainakin kuivuneiden merenpohjien villien vihreiden laumojen saaliiksi. Hänen ratkaisuunsa ei vaikuttanut pelko, sillä siitä Marsin lapset harvoin tietävät mitään. Thuvian päätöksen saneli pikemminkin vastuunalaisuus, jota hän, jeddakin tytär, tunsi kansansa menestyksestä. "Kutsuin teitä, padwar", puhutteli hän vartiosotilaiden päällikköä, "suojelemaan prinsessaanne ja turvaamaan rauhaa, jota ei saa loukata jeddakin kuninkaallisessa puistossa. Siinä kaikki. Te saatatte minut palatsiin, ja Heliumin prinssi tulee seurassani." Sitten hän kääntyi ympäri vilkaisemattakaan Astokiin, tarttui Carthorisin ojennettuun käteen ja lähti verkkaisesti astelemaan isoa, upeata marmorirakennusta kohti, jossa Ptarthin hallitsija ja hänen loistava hovinsa majailivat. Vartiosotilaat marssivat rivissä kahden puolen heitä. Täten Ptarthin Thuvia osasi selviytyä pulasta tarvitsematta turvautua isänsä kuninkaallisen vieraan väkivaltaiseen pidättämiseen ja erottaen samalla molemmat prinssit, jotka muuten olisivat olleet toistensa kurkussa heti hänen ja vahtisotilaiden poistuttua. Astok jäi seisomaan pimaliapensaiden vierelle. Silmät supistuneina pelkiksi raoiksi, jotka säkenöivät vihaisesti rypistyneiden kulmien alta, hän katseli poistuvia. Siellä meni nainen, joka oli herättänyt hänen luontonsa rajuimmat intohimot, ja mies, jota hän nyt piti rakkautensa täyttymisen ainoana esteenä. Kun menijät katosivat rakennukseen, kohautti Astok olkapäitään, päästi hiljaisen kirouksen ja asteli puiston halki palatsin toista siipeä kohti, johon hänet seurueineen oli majoitettu. Samana iltana hän sanoi Thuvan Dihnille muodolliset jäähyväiset, ja vaikkakaan puistossa sattuneesta kohtauksesta ei mainittu mitään, näkyi jeddakin kohteliaan kylmistä ilmeistä kuitenkin selvästi, että vain hallitsijan hovissa noudatettavat vierasystävälliset tavat estivät häntä tuomasta ilmi halveksimistaan Dusarin prinssiä kohtaan. Carthoris ei ollut saapuvilla jäähyväisjuhlallisuuksissa eikä myöskään Thuvia. Kaikki kävi niin jäykästi ja muodollisesti kuin vain hovimenojen mukaan oli mahdollista ja kun viimeinen dusarilainen oli kiivennyt laidan yli taistelulaivaan, joka oli tuonut seurueen tälle onnettomalle vierailulle Ptarthin hoviin, ja valtava tuhoväline oli hitaasti kohonnut lentoasemalta ilmoille, kuulosti Thuvan Dihnin ääni huojentuneelta hänen puhutellessaan erästä upseeriaan, lausuen tälle käskyn, jolla ei ollut mitään yhteyttä kaikkien mieliä tuntikausia voimakkaimmin liikuttaneen asian kanssa. Mutta eikö yhteyttä sittenkin ollut? "Ilmoita prinssi Sovanille", määräsi jeddak, "tahtomme, että tänä aamuna Kaoliin lähtenyt laivasto on kutsuttava takaisin risteilemään Ptarthin länsipuolella!" Samaan aikaan, kun sotalaiva, jolla Astok palasi isänsä hoviin, kääntyi länttä kohti, istui Ptarthin Thuvia samalla penkillä, jolla Dusarin prinssi oli häntä loukannut, ja tarkkaili aluksen tuikkivia valoja, jotka edetessään kävivät yhä pienemmiksi. Hänen vieressään oli Carthoris. Lähempi kuu valaisi istujoita kirkkaasti. Nuorukaisen silmät eivät olleet tähdätyt taistelulaivan kaukana häämöttävään runkoon, vaan sivulta neidon ylöspäin kääntyneihin kasvoihin. "Thuvia", kuiskasi Carthoris. Neitonen kääntyi katsomaan häntä silmiin. Carthoris hapuili hänen kättään, mutta hän veti kätensä lempeästi pois. "Ptarthin Thuvia, minä rakastan sinua!" huudahti nuori sotilas. "Sano, eihän se loukkaa sinua!" Thuvia pudisti päätään alakuloisesti. "Heliumin Carthorisin rakkaus", hän virkkoi koruttomasti, "ei voi olla muuta kuin kunniaksi kelle naiselle hyvänsä; mutta sinä, ystäväni, et saa puhua minulle tunteestasi, johon en voi vastata." Nuorukainen nousi hitaasti seisomaan. Hänen silmänsä menivät hämmästyksestä levälleen. Heliumin prinssin mieleen ei ollut juolahtanutkaan, että Ptarthin Thuvia saattaisi rakastaa jotakuta toista. "Entä Kadabrassa!" hän kuohahti. "Ja sittemmin täällä isäsi hovissa! Oletko millään tavoin, Ptarthin Thuvia, varoittanut minua, osoittanut minulle, ettet voi vastata rakkauteeni?" "Olenko sitten, Heliumin Carthoris", vastasi neito, "millään tavoin antanut sinulle aihetta uskoa, että olen tuntenut vastarakkautta?" Carthoris vaikeni hetkeksi mietteissään. Sitten hän pudisti päätään. "Et, Thuvia, se on totta. Mutta olisin kuitenkin voinut vannoa, että rakastit minua. Ja epäilemättä olet hyvin tietänyt, kuinka lähellä jumaloimista rakkauteni sinua kohtaan on ollut." "Rakastatko häntä, Ptarthin Thuvia?" "Minut on hänelle luvattu", vastasi tämä koruttomasti. Carthoris ei tiukannut häneltä tarkempaa selitystä; "Hänen sukunsa on Barsoomin jaloimpia, ja hän on mainio miekkamies", hän virkahti mietteissään. "Isäni ystävä ja minun ystäväni. Toivoisinpa, että hän olisi ollut joku toinen!" mumisi hän melkein rajusti. Neito ei ilmaissut ajatuksiaan. Hän säläsi ne kasvojensa ilmeillä. Niissä näkyi vain hieno surumielisyyden varjo, joka saattoi johtua säälistä Carthorisia, häntä itseään tai heitä molempia kohtaan. Heliumin Carthoris ei udellut sen syytä, vaikka huomasikin sen, sillä hän oli vilpittömän uskollinen Kulan Tithiä kohtaan, kuten virginialaisen John Carterin pojan tulikin olla ystävää kohtaan, niin pettämättömän uskollinen, ettei kukaan voinut olla sen luotettavampi ystävä. Hän kohotti huulilleen jalokivillä päällystetyn kappaleen neidon suurenmoisen komeista varuksista. "Toivotan onnea ja kunniaa Kulan Tithille ja hänen osakseen suodulle rajattoman arvokkaalle helmelle", hän lausui, ja vaikka hänen äänensä olikin käheä, oli siinä kuitenkin teeskentelemätön kaiku. "Kerroin sinulle, Thuvia, rakastavani sinua, ennenkuin tiesin, että olit luvattu toiselle. En saa sanoa sitä uudestaan, mutta olen iloinen siitä, että tiedät sen, sillä se ei voi vähimmässäkään määrin loukata, ei sinua, ei Kulan Tithiä eikä minua. Rakkauteni on sellainen, että se ulottuu Kulan Tithiinkin — jos sinä häntä rakastat." Hänen sanansa kuulostivat melkein kysymykseltä. "Olen hänelle luvattu", selitti Thuvia taaskin. Carthoris vetäytyi hitaasti taaksepäin ja nosti kätensä sydämelleen tarttuen toisella pitkän miekkansa nuppiin. "Nämä ovat sinun — aina", hän virkkoi. Vähän ajan kuluttua hän oli poistunut palatsiin ja kadonnut neidon näkymästä. Jos hän olisi heti tullut takaisin, niin hän olisi tavannut Thuvian pitkällään ersitepenkillä kasvot käsien peitossa. Itkikö hän? Ketään ei ollut näkemässä. Heliumin Carthoris oli sinä päivänä saapunut isänsä ystävän hoviin aivan aavistamatta. Hän oli tullut yksin pienellä lentokoneella varmana ystävällisestä vastaanotosta, joka häntä aina odotti Ptarthissa. Kun ei ollut pidetty muodollisia tervetuliaisia, ei myöskään tarvittu muodollisia jäähyväisiä hänen lähtiessään. Thuvan Dihnille hän selitti olleensa vain koettamassa erästä lentokoneensa uutta laitetta — omaa keksintöään — älykästä parannusta marsilaisten tavalliseen ilmailukompassiin, joka kerran asetettuna määrättyyn suuntaan osoittaa jatkuvasti sitä kohti, niin että lentäjän tarvitsee vain aina pitää aluksensa keula kompassin neulan osoittamassa suunnassa päästäkseen lyhyintä tietä haluamaansa Barsoomin kohtaan. Carthorisin keksimä parannus oli apukoje, joka automaattisesti ohjasi alusta kompassin suuntaan ja lentokoneen saavuttua kompassin asetuskohdan yläpuolelle pysäytti sen ja antoi sen taaskin automaattisesti laskeutua maahan. "Tämän keksinnön tuottama hyöty on ilmeisen selvä", huomautti Carthoris Thuvan Dihnille, joka oli saattanut häntä palatsin katolla olevalle lentoasemalle tarkastaakseen kompassia ja sanoakseen jäähyväiset nuorelle ystävälleen, kymmenkunta hoviupseeria ja useita kamaripalvelijoita tunkeili jeddakin ja tämän vieraan takana innokkaasti kuunnellen keskustelua — yksi palvelijoista niin innokkaasti, että hän sai kahdesti nuhteita eräältä ylimykseltä tungettelevaisuutensa tähden, kun hän työntäytyi itseänsä ylempien eteen nähdäkseen "itsetoimivan määräkompassin" — kuten kojetta nimitettiin — monimutkaisen koneiston. "Olettakaamme esimerkiksi", jatkoi Carthoris, "että minun on lähdettävä koko yön kestävälle matkalle, kuten tänä iltana. Silloin asetan tämän oikeanpuolisen, Barsoomin itäistä pallonpuoliskoa esittävän ympyrän osoittajan täsmälleen Heliumin pituus- ja leveysasteen kohdalle. Sitten panen koneen käyntiin, kääriydyn vuodesilkkeihini ja -turkiksiin! ja kiidän ilmassa Heliumia kohti, varmasti tietäen, että määrätunnilla laskeudun hiljalleen oman palatsini katolla olevalle lentoasemalle, nukunpa sitten yhä tai olen hereillä." "Jollet", huomautti Thuvan Dihn, "ole sitä ennen sattunut törmäämään yhteen jonkun toisen yölentäjän kanssa." Carthoris hymyili. "Siitä ei ole vaaraa", hän vastasi. "Katsos tänne", hän osoitti erästä määräkompassin oikealla puolella olevaa laitetta. "Tämä on 'törmäystenvälttäjäni', kuten sitä nimitän. Näkyvissä oleva osa on vipu, joka panee koneiston toimimaan. Koje itse on kannen alla ja se on kytketty sekä ohjauslaitteeseen että korkeudenmäärääjään. "Se on perin yksinkertainen, vain radiumgeneraattori, josta lähtee radioaktiivisia säteitä kaikkiin suuntiin noin sadan metrin päähän lentokoneesta. Jos nämä voimasäteet kohtaavat jollakin suunnalla esteen, tuntuu häiriö heti herkässä vastaanottokoneistossa, josta vaikutus heti siirtyy erääseen magneettilaitteeseen. Tämä vuorostaan vaikuttaa ohjauskoneistoon, niin että aluksen keula kääntyy poispäin esteestä, kunnes viimeksimainittu joutuu koneen radioaktiivisen kentän ulkopuolelle, minkäjälkeen alus jälleen ohjautuu alkuperäiseen suuntaan. Jos häiritsevä esine lähenisi takaapäin, kuten esimerkiksi nopeamman lentokoneen tavoittaessa minua, niin koneisto vaikuttaa nopeudenmäärääjään ja ohjauslaitteeseen, joten alukseni lähtee kiitämään nopeammin, samalla joko kohoten tai laskeutuen sen mukaan, onko lähestyvä lentokone sitä ylempänä vai alempana. "Vaikeissa tapauksissa, kun esteitä on useita tahi sellaista, että keula kääntyy enemmän kuin neljäkymmentäviisi astetta johonkin suuntaan tai kun alus on saapunut perille ja painunut sadan metrin päähän maasta, seisauttaa koneisto aluksen täydelleen, samalla kilisyttäen äänekkään hälytyksen, joka heti herättää lentäjän. Kuten näette, olen edeltäkäsin ottanut huomioon melkein kaikki mahdolliset tapaukset." Thuvan Dihn hymyili hyväksyvästi silmäillessään ihmeteltävää kojetta. Tunkeileva palvelija työntyi melkein alukseen kiinni. Hänen silmänsä olivat supistuneet kalpeiksi raoiksi. "Kaikki muut paitsi yhtä", tokaisi hän. Ylimykset katsahtivat häneen hämmästyneinä, ja yksi heistä tarttui kovakouraisesti miehen olkapäähän tyrkätäkseen hänet takaisin hänelle kuuluvalle paikalle. Carthoris kohotti kättään. "Maltahan!" hän kehoitti. "Antaapa kuulua, mitä miehellä on sanomista — ei mikään kuolevaisten luoma laite ole täydellinen. Kenties hän on havainnut jonkun puutteen, joka on hyvä heti tuntea. Suu puhtaaksi, veikkonen! Mika tapaus on minulta jäänyt huomaamatta?" Vasta puhuessaan Carthoris kiinnitti huomionsa palvelijaan. Tämä oli jättiläiskokoinen mies, sirorakenteinen kuten kaikki Marsin punaisen rodun ihmiset. Mutta hänen huulensa olivat ohuet ja julmat, ja toisen posken yli ulottui himmeä, vaalea miekan arpi ohimosta suupieleen. "Anna tulla!" hoputti Heliumin prinssi. "Anna tulla!" Mies empi. Ilmeisesti hän katui maltittomuuttaan, joka oli kohdistanut häneen kaikkien uteliaat katseet. Mutta oivaltaen, ettei muuta neuvoa ollut, hän vihdoin puhkesi puhumaan. "Vihollinen saattaisi hypistellä sitä", hän sanoi. Carthoris veti nahkaisesta repustaan pienen avaimen. "Katsoppa tätä!" hän virkkoi, ojentaen sen miehelle. "Jos tunnet lukkoja vähääkään, niin tiedät, että siihen koneistoon, jonka tämä avaa, eivät tiirikat pysty. Se suojaa koneiston tärkeät osat petolliselta peukaloimiselta. Ilman sitä vihollisen on puolittain turmeltava koko vehje, niin että hänen jälkensä huomaa jo ohimennen vilkaistessaan." Palvelija otti avaimen ja silmäili sitä ymmärtävästi. Ojentaessaan sitä takaisin Carthorisille hän pudotti sen marmorilattialle. Pyörähtäessään etsimään kiiltävää esinettä hän sijoitti sandaalinsa sen päälle, astahtaen koko painollaan avainta peittävälle jalalleen. Sitten hän peräytyi, huudahti muka ilosta löydettyään avaimen, kumartui, otti sen lattialta ja ojensi sen heliumilaiselle. Senjälkeen hän vetäytyi paikalleen ylimysten taakse ja oli pian unohdettu. Hetkistä myöhemmin Carthoris oli sanonut jäähyväiset Thuvan Dihnille ja tämän ylimyksille ja sytytettyään lentokoneensa valot kohonnut Marsin öiseen, tähtikirkkaaseen ilmaan. TOINEN LUKU Orjuuteen Kun Ptarthin hallitsija laskeutui hovilaistensa saattamana palatsinsa katolla olevalta lentoasemalta, sijoittuivat palvelijat paikoilleen kuninkaallisten tai ylimyksellisten isäntiensä taakse. Toisten selän takana viivytteli heistä yksi viimeiseksi. Muiden poistuttua hän kumartui vikkelästi, päästi sandaalin oikeasta jalastaan ja pisti sen reppuunsa. Kun jeddak seurueen saavuttua palatsin asuinkerroksiin antoi sille hajaantumismerkin, ei kukaan pannut merkille sitä seikkaa, ettei tunkeileva palvelija, joka Heliumin prinssin lähtiessä oli herättänyt niin paljon huomiota, enää ollut muiden palvelijoiden joukossa. Kenellekään ei ollut johtunut mieleen kysäistä, kenen seurueeseen hän kuului, sillä marsilaisylimyksillä on runsaasti palvelijoita, joita vilisee kaikkialla täyttämässä isäntiensä päähänpistoja. Oudot kasvot tuskin herättävät senvuoksi kenessäkään minkäänlaisia arveluja. Sitä seikkaa, että joku henkilö on päässyt palatsin muurien sisälle, pidetään riittävänä todistuksena hänen ehdottomasta uskollisuudestaan jeddakia kohtaan, sillä jokaisesta, joka pyrkii hoviylimysten palvelukseen, otetaan perin tarkka selko. Se on hyvä tapa, ja siitä luovutaan vain kohteliaisuussyistä ystävällisissä suhteissa olevien ulkovaltojen hallitsijasukuihin kuuluvien, vierailemaan saapuvien henkilöiden seurueihin nähden. Seuraava aamu oli jo pitkälle kulunut, kun jättiläiskokoinen palvelija, jonka varustuksissa oli erään korkea-arvoisen ptarthilaisylimyksen merkit, asteli palatsin portista kaupungille. Hän käveli ripeästi leveitä katuja, kunnes oli joutunut ylimysten alueen ulkopuolelle kauppakortteleihin. Siellä hän meni upeaan rakennukseen, joka solakkana kohosi taivasta kohti ja jonka ulkoseinät oli koristettu siroilla korkokuvilla ja monimutkaisilla mosaikeilla. Rakennus oli Rauhan palatsi, jossa ulkovaltojen edustajat majailivat, tahi oikeammin, jossa niiden lähetystöt sijaitsivat, sillä itse ministerit asuivat uhkeissa palatseissa ylimysten kaupunginosassa. Mies tiedusti Dusarin lähetystöä. Hänen astuessaan ovesta nousi eräs virkailija kysyvännäköisenä paikaltaan ja kuultuaan, että tulija pyrki ministerin puheille, kysyi hänen suosituksiaan. Vieras irroitti olkavarrestaan yksinkertaisen metallirenkaan, näytti sen sisäpinnassa olevaa kirjoitusta ja kuiskasi virkailijan korvaan sanan tai pari. Viimeksimainitulta menivät silmät pystyyn, ja hänen käytöksensä muuttui heti alamaisen kohteliaaksi. Kumartaen hän kehoitti muukalaista istumaan ja kiiruhti rengas kädessään sisähuoneeseen. Hetkisen kuluttua hän ilmestyi jälleen ja opasti puheillepyrkijän ministerin luokse. Nämä kaksi keskustelivat kahden kesken ison aikaa, ja kun kookas palvelija tuli taaskin näkyville viraston sisähuoneesta, väikkyi hänen kasvoillaan pahaenteinen, tyytyväinen myhäily. Rauhan palatsista hän riensi suoraa päätä Dusarin ministerin palatsiin. Saman päivän iltana lähti viimeksimainitun palatsin katolta kaksi nopeakulkuista lentokonetta. Toinen kiiti huimaa vauhtia Heliumia kohti, toinen — — Ptarthin Thuvia oli tavanmukaisella iltakävelyllään isänsä palatsin puistossa ennen maatamenoaan. Hän oli kietonut silkki- ja turkisvaippansa ympärilleen, sillä Marsissa on ilma heti koleata, kun aurinko on painunut länteen taivaanrannan taakse. Neidon ajatukset siirtyivät pian tapahtuvasta avioliitosta, joka tekisi hänestä Kaolin hallitsijattaren, soreaan heliumilaisnuorukaiseen, joka edellisenä päivänä oli laskenut sydämensä hänen jalkojensa juureen. Olisi vaikea sanoa, sääli vaiko murhe synkistytti hänen kasvojaan, kun hän silmäili eteläistä taivasta, jonne hän edellisenä iltana oli nähnyt nuorukaisen lentokoneen häipyvän. Samoin on mahdotonta arvata hänen tunteitaan, kun hän havaitsi juuri siltä suunnalta lähenevän lentokoneen tulet, joka kiiti nopeasti puistoa kohti ikäänkuin prinsessan ajatuksien voiman vetämänä. Alus kaarsi palatsin kohdalla alemmaksi, niin että hänestä näytti varmalta, että se leijaili valmistautuen laskeutumaan. Äkkiä välähti sen keulasta voimakas, alaspäin suunnattu valosuihku. Se valaisi lyhyen tuokion lentoasemaa, että ptarthilaiset vahtisotilaat näkyivät selvästi ja heidän upeiden varustustensa jalokivet välkkyivät ja liekehtivät. Sitten huikaiseva juova alkoi liikkua, hipoi kiiltäviä kupukattoja ja siroja minaretteja, siirtyi pihaan, puistoon ja puutarhaan ja pysähtyi vihdoin valaisemaan ersitepenkkiä ja neitoa, joka seisoi sen vieressä kasvot käännettyinä ylöspäin lentokonetta kohti. Valonheittäjän sädekimppu kohdistui Ptarthin Thuviaan vain hetkisen aikaa, sitten se sammui äkkiä, kuten oli syttynytkin. Alus jatkoi lentoaan hänen ylitseen kadoten palatsin alueella kasvavien korkeiden skeelpuiden taakse. Neito seisoi jonkun aikaa paikallaan. Hän taivutti vain päänsä kumaraan ja loi silmänsä maahan mietteissään. Kuka muu se olisi voinut olla kuin Carthoris? Hän koetti olla vihainen siitä, että tämä oli palannut tällä tavoin vakoilemaan häntä; mutta hänen oli vaikea suuttua Heliumin nuoreen prinssiin. Mikä hullu päähänpisto oli voinut saada nuorukaisen näin polkemaan kansainvälisiä tapoja? Vähäisemmistäkin syistä oli syttynyt sota suurvaltojen välille. Prinsessana hän oli loukkautunut ja kiukuissaan — mutta entä naisena? Entä vahtisotilaat — mitä he tekivät? Ilmeisesti hekin olivat muukalaisen kuulumattoman käyttäytymisen johdosta ällistyneet siihen määrin, etteivät he edes olleet tiedustaneet aluksen aikomuksia. Mutta pian kävi selväksi, etteivät he aikoneet jättää tapahtumaa ilman muuta, ottamatta selkoa lentäjästä, sillä lentoasemalta alkoi kuulua moottorien surina ja solakka vahtialus sujahti nopeasti ilmaan. Thuvia tarkkasi sitä sen kiitäessä vinhasti itää kohti. Myöskin toiset silmät tähystivät sen lentoa. Skeelpuiden tummassa varjossa, lehväkatoksen peittämässä leveässä kujassa seisoi lentokone paikoillaan ilmassa lähes neljän metrin korkeudella maasta. Sen kannelta pidettiin vahtialuksen valonheittäjän kauas valaisevaa sädekimppua tarkasti silmällä. Varjossa olevasta lentokoneesta oli kaikki valot sammutettu. Sen kannella vallitsi haudanhiljaisuus. Sen miehistö, puoli tusinaa punaisia sotilaita, tarkasteli vahtialuksen etäisyyteen häipyviä valoja. "Esi-isäimme henget ovat tänä iltana kanssamme", virkahti heistä yksi hiljaa. "Kaikki käy kuin rasvattu", huomautti eräs toinen. "Vahdit menettelivät aivan kuten prinssi ennusti." Ensiksi puhunut mies kääntyi ohjauspöydän ääressä kyyröttävän miehen puoleen. "Nyt!" hän kuiskasi. Muuta komennusta ei kuulunut. Jokaiselle aluksessa olevalle miehelle oli ilmeisesti edeltäpäin teroitettu mieleen tämän illan tehtävät yksityiskohtaisesti ja tarkoin. Äänettömästi lipui pimeä alus synkän ja hiljaisen lehtikatoksen alta. Itään päin katseleva Ptarthin Thuvia näki tumman täplän tummaa lehvätaustaa vasten, kun alus kohosi tukipatsailla vahvistetun puiston muurin ylitse. Hän näki häämöttävän varjon liukuvan keveästi tulipunaiselle nurmikolle. Hän tiesi, että tällä tavoin saapuvilla ihmisillä ei voinut olla rehelliset aikomukset. Mutta sittenkään hän ei huutanut hälyttääkseen lähellä olevia vahtisotilaita eikä myöskään paennut palatsin turvaan. Minkä tähden? Voin mielessäni nähdä, kuinka hän kohauttaa somia olkapäitään lausuessaan naisen ikivanhan, yleismaailmallisen vastauksen: "Sentähden!" Tuskin oli alus laskeutunut nurmikolle, kun sen kannelta hypähti neljä miestä maahan. He juoksivat neidon luokse. Vieläkään hän ei osoittanut minkäänlaista hätäytymisen merkkiä, seisoi vain paikallaan ikäänkuin hypnotisoituna. Vai odottiko hän kenties mieluista kohtausta? Hän ei liikahtanut, ennenkuin miehet olivat aivan likellä häntä. Silloin pilkisti lähempi kuu ympäröivien puiden takaa, valaen puistoon hopeista hohdettaan ja valaisten tulijoiden kasvot. Ptarthin Thuvia näki edessään vain muukalaisia — dusarilaisiin varustuksiin puettuja sotilaita. Nyt hänet valtasi pelko, mutta liian myöhään! Ennenkuin hän ennätti päästää ainoatakaan kirkaisua, oli häneen tartuttu lujin kourin. Paksu silkkivaippa kietaistiin hänen päänsä ympärille. Vankat käsivarret nostivat hänet maasta ja kantoivat hänet lentokoneen kannelle. Hän kuuli, kuinka potkurit alkoivat äkkiä surista, tunsi viiman puhaltavan ihoaan vasten ja erotti kaukaa vahtisotilaiden huutoja. * * * * * Etelään päin, Heliumia kohti, kiiti toinen lentoalus. Sen hytissä istui kookas punainen mies kumartuneena tarkastamaan sandaalin pehmeän anturan pohjaa. Hän mittaili tarkoilla koneilla siinä näkyvää, pienen esineen painamaa heikkoa jälkeä. Hänen vieressään olevalla paperilla oli avaimen luonnos, johon hän merkitsi mittausten tulokset. Hymy väikkyi hänen huulillaan, kun hän sai puuhansa valmiiksi ja oikaisihe puhuttelemaan pöydän toisessa päässä odottavaa miestä. "Mies on nero", hän puhkesi puhumaan. "Vain neron aivoissa on voinut kehittyä ajatus sellaisesta lukosta, jonka avaamiseen tämä on tarkoitettu. Kas tässä luonnos, Larok. Pane paras taitosi liikkeelle ja valmista metallista samanlainen avain!" Lukkoseppä-sotilas kumarsi. "Ihminen ei ole luonut mitään", hän huomautti, "jota toinen ihminen ei saa hävitetyksi." Sitten hän poistui luonnos kädessään hytistä. Päivän sarastaessa lähestyi pohjoisesta päin hitaasti liikkuva lentokone korkeita torneja, jotka ovat Heliumin kaksoiskaupunkien tuntomerkkeinä — punainen torni toisen ja keltainen sen sisarkaupungin. Aluksen keulassa välkkyvät merkit osoittivat, että se kuului eräälle Heliumin valtakunnan rajamailla olevassa kaupungissa asustavalle pienylimykselle. Se lensi kaupungin ylitse niin verkkaisesti ja ilmeisen varmasti, ettei se herättänyt vähääkään epäilyksiä unisissa vahtisotilaissa. Näiden valvontavuoro oli päättymäisillään, eivätkä he ajatelleet juuri mitään muuta kuin heidän tilalleen saapuvien miesten tuloa. Kaikilla Heliumin rajoilla vallitsi rauha, toimeton, veltostava rauha. Heliumilla ei ollut vihollisia. Ei tarvinnut pelätä mitään. Hätäilemättä pyörsi lähin vartioalus ympäri ja lähestyi hitaasti muukalaista. Sen saavuttua hyvästi kuulomatkan päähän huikkasi kannella seisova upseeri saapuvalle lentokoneelle merkkihuudon. Hilpeä "Kaor!" ja todennäköiseltä tuntuva selitys, että aluksen omistaja oli saapunut rajamailta muutamiksi päiviksi iloiseen Heliumiin huvittelemaan, riittivät selitykseksi. Vartioalus loittoni jälleen lähtien jatkamaan matkaansa. Muukalainen suuntautui julkiselle lentoasemalle, johon se laskeutui. Samoihin aikoihin astui sen hyttiin sotilas. "Työ on valmis, Vas Kor" hän sanoi, ojentaen pienen metallisen avaimen kookkaalle ylimykselle, joka oli juuri noussut silkki- ja turkisvuoteeltaan. "Sepä hyvä!" huudahti viimeksimainittu. "Olet varmaankin saanut tehdä työtä koko yön." Sotilas nyökkäsi päätään. "Anna minulle nyt ne heliumilaiset merkit, jotka valmistit joku päivä sitten!" käski Vas Kor. Tehtyään sen sotilas auttoi päällikköään vaihtamaan varustuksiensa komeiden, jalokivillä koristettujen merkkien sijalle tavallisen heliumilaissotilaan yksinkertaisimmat korut ja samanlaiset kotipaikkaa osoittavat merkit kuin aluksen keulassa oli. Vas Kor söi aamiaistaan lentokoneessaan. Sitten hän meni lentolaiturille, astui hissiin, joka vei hänet nopeasti alas kadulle, missä hän pian sekaantui varhaisena aamuhetkenä jokapäiväisiin askareihinsa kiiruhtavien työläisten tungokseen. Kadulla eivät hänen sotilastamineensa herättäneet sen enempää huomiota kuin housut New Yorkin pääkadulla Broadwaylla. Kaikki marsilaiset miehet ovat sotilaita lukuunottamatta niitä, jotka eivät jonkin ruumiinvamman tähden kykene kantamaan aseita. Kauppamies ja hänen apulaisensa ovat ammattiaan harjoittaessaan puettuja kalahtelevaan sota-asuun. Jo koulupoikana, kohta sen jälkeen kun hän on saapunut melkein täysikasvuisena maailmaan lumivalkeasta kuoresta, joka on ollut hänen suojanaan viiden pitkän kehitysvuoden aikana, marsilainen pitää kupeellaan riippuvaa miekkaa niin tähdellisenä, että hänestä olisi ulkosalle lähteminen aseettomana yhtä vastenmielistä kuin Maan pojasta olisi kaduilla kuljeksiminen ilman housuja. Vas Korin määräpaikka oli suuremmassa Heliumissa, johon pienemmästä Heliumista on linnuntietä matkaa noin satakaksikymmentä kilometriä. Hän oli ohjannut aluksensa viimeksimainittuun kaupunkiin, koska lentopatrullit eivät siellä olleet niin valppaita ja epäluuloisia kuin sisarkaupungissa, jossa jeddakin palatsi sijaitsee. Astellessaan tungoksen mukana pitkin puistomaista valtakatua hän sai nähdä, kuinka elämä alkoi sykkiä heräävässä marsilaisessa kaupungissa. Asuntoja, jotka yöksi oli nostettu korkealle ohuiden metallipatsaitten varaan, laskettiin hiljaa maahan. Rakennusten vierustalla olevien tulipunaisten nurmikkojen kukkien keskellä löivät lapset jo leikkejään, ja sievät naiset pilailivat hilpeästi naapureidensa kanssa poimiessaan kukkia huoneita somistaviin maljakkoihin. Barsoomilaisten hauska tervehdyssana "kaor" kaikui muukalaisen korvissa yhtä mittaa ystävien ja naapurusten ryhtyessä uuden päivän tehtäviin. Vas Kor oli laskenut maihin hyvästi menestyvien kauppiaiden asumassa kaupunginosassa. Kaikkialla hänen ympärillään oli merkkejä ylellisyydestä ja hyvinvoinnista. Orjia liikkui kaikkien talojen katoilla tuoden upeita silkkivaippoja ja kallisarvoisia turkiksia tuulettumaan auringonpaisteeseen. Jalokivistä säihkyviä naisia loikoili jo näin varhain makuuhuoneiden veistokoristeisilla parvekkeilla. Päivemmällä he vetäytyisivät taaskin huoneiden turviin orjien järjestettyä vuoteet ja järjestettyä silkkiuutimia suojaksi auringonsäteitä vastaan. Avoimista ikkunoista helkkyi ihania, hilpeitä säveliä, sillä marsilaiset ovat osanneet saada hermonsa ilman vastenmielistä, yrmeätä tunnetta sopeutumaan äkilliseen siirtymiseen unesta valveillaoloon, mikä useimmille Maan asukkaille on niin kovin vaikeata. Ilmassa kiiti pitkiä, keveitä lentoaluksia, jotka, liikkuen kukin omalla tasollaan, välittivät kaupungin sisäistä matkustajaliikettä lukuisten lentoasemien välillä. Korkealle taivasta kohti kohoavia lentoasemia on rakennettu isoja, ulkolinjoilla kulkevia matkustaja-aluksia varten. Rahtilaivoilla on omat asemansa, jotka eivät ole niin korkeita, viidenkymmenen metrin korkuisia ja siitä alaspäin. Myöskään eivät lentokoneet saa kohota eivätkä laskeutua tasolta toiselle paitsi määrätyillä, rajoitetuilla alueilla, joilla vaakasuora lentäminen on kielletty. Katuja peittävän, lyhyeksi leikatun nurmikon yläpuolella liikkui lentokoneita yhtämittaisina, vastakkaisiin suuntiin kulkevina jonoina. Enimmäkseen ne lensivät melkein nurmikon pintaa hipoen, nousten silloin tällöin ilmaan joko päästäkseen edellään olevan, hitaamman lentäjä sivuitse tai risteyksien kohdalla, jossa pohjois-eteläisellä liikenteellä on etusija ja länsi-itäisen on kohottava sen ylitse. Useiden talojen katoilla olevista yksityisten lentovajoista sukelsi lentokoneita liikkuvaan jonoon. Iloisia jäähyväishuudahduksia ja erojaiskehoituksia sekaantui moottorien surinaan ja kaupungin hiljaiseen hälyyn. Mutta vaikkakin liike oli vilkasta ja lukemattomia tuhansia ihmisiä hyöri sinne tänne, oli kaupungin yleisvaikutelma kuitenkin ylellinen mukavuus ja miellyttävä meluttomuus. Marsilaiset inhoavat räikeätä, epäsointuista hälinää. Ainoat kovat äänet, joita he voivat sietää, ovat sotainen taistelun pauhu, aseiden kalahdukset, mahtavien ilmahirviöiden yhteentörmäys. Ja ne ovatkin heistä mitä suloisinta musiikkia. Kahden leveän kadun risteyksessä Vas Kor laskeutui kadun tasolta maanalaisen radan asemalle. Pienen aukon suulla hän maksoi kyydin määräpaikkaansa parilla himmeällä, soikealla heliumilaisella rahalla. Aukon toisella puolella liikkui jono esineitä, jotka Maan asukkaista näyttäisivät jättiläiskokoisen tykin kartiokärkisiltä, kaksi ja puoli metriä pitkiltä ammuksilta. Ne kulkivat kaikki hitaasti peräkkäin samassa uurteessa. Puolitusinainen palveluskunta oli auttamassa matkustajia "vaunuihin" ja ohjaamassa niitä määräpaikkoihinsa. Vas Kor meni tyhjälle vaunulle. Sen kärjessä oli osoittajalla varustettu taulu. Hän asetti osoittajan erään Suur-Heliumissa olevan aseman kohdalle, aukaisi kuperan kannen, astui sisään ja kävi pitkäkseen pehmoiselle alustalle. Virkailija sulki kannen, joka meni lukkoon heikosti kilahtaen, ja vaunu lähti verkkaisesti jatkamaan matkaansa. Pian se automaattisesti kääntyi toiseen uurteeseen ja katosi hetkisen kuluttua erääseen tummasuisen putkisarjan aukkoon. Heti kun se oli koko pituudeltaan joutunut pimeään putkeen, se lähti kiitämään vinhasti kuin pyssynkuula. Vähän aikaa kuului vinkunaa, sitten pehmeä, vaikka äkillinen pysähdys, ja vaunu kohosi hitaasti toiselle asemasillalle. Kansi avattiin, ja Vas Kor astui asemalle Suur-Heliumin keskustan uumenissa, sadankahdenkymmenenviiden kilometrin päässä siitä paikasta, jossa hän oli mennyt vaunuun. Hän nousi jälleen kadun tasolle ja astui heti odottavaan pohja-lentokoneeseen virkkamatta sanaakaan ohjaajan paikalla istuvalle orjalle. Oli ilmeistä, että häntä ol varrottu ja mies oli saanut ohjeet ennen hänen saapumistaan. Tuskin oli Vas Kor ehtinyt istuutua alukseen, kun se vikkelästi liittyi nopeasti kulkevaan jonoon, kääntyen ennen pitkää leveän valtakadun vilinästä vähemmän käytetylle kadulle. Pian oli vilkasliikkeinen kaupunginosa jäänyt sen taakse. Oli tultu pienien kauppojen kortteliin. Ohjaaja pysäytti erään oven eteen, joka kilvestä päättäen vei ulkolaisten silkkien myymälään. Huone, johon Vas Kor astui, oli matala. Sen toisessa päässä oleva mies viittasi häntä tulemaan sisempään huoneeseen, näyttämättä sen enempiä tuntemisen merkkejä, ennenkuin Vas Kor oli mennyt kutsujan jälestä sisään ja sulkenut oven. Sitten hän kääntyi vieraaseensa päin ja tervehti tätä kunnioittavasti. "Jalosukuinen —" hän alkoi, mutta Vas Kor vaiensi hänet käden liikkeellä. "Ei mitään muodollisuuksia!" epäsi hän. "Meidän on unohdettava kaikki muu paitsi se, että olen orjasi. Jos kaikki on suoritettu yhtä huolellisesti kuin suunniteltu, niin emme saa hukata vähääkään aikaa. Meidän olisi pikemminkin jo oltava matkalla orjamarkkinoille. Oletko valmis?" Kauppias nyökkäsi päätään ja otti isosta kaapista esille orjan koruttomat tamineet. Vas Kor pukeutui niihin viipymättä. Sitten molemmat miehet poistuivat takaovesta, menivät kiemurtelevaa kujaa myöten toisella puolen olevalle kadulle ja astuivat heti odottavaan lentokoneeseen. Viittä minuuttia myöhemmin kauppias talutti orjaansa julkiselle huutokauppapaikalle. Tiheään sulloutunut väkijoukko täytti aukeaman, jonka keskellä oli orjalava. Tänään oli ihmisiä kokoontunut tavattoman runsaasti, sillä pääostajana esiintyi Heliumin prinssi Carthoris. Myyjä toisensa jälkeen astui orjalavan vieressä olevalle korokkeelle orjan sijoittuessa lavalle. Lyhyesti ja selvästi teki kukin selkoa tarjoamansa orjan kyvyistä. Kaikkien tehtyä tarjouksensa, kutsui Heliumin prinssin hovimestari lavalle ne orjat, jotka olivat tehneet häneen suotuisan vaikutuksen, ja lupasi niistä runsaan hinnan. Tinkimistä ei syntynyt usein eikä ollenkaan silloin, kun lavalla oli Vas Kor. Hänen kauppias-isäntänsä hyväksyi heti ensimmäisen tarjouksen, ja niin pääsi dusarilainen ylimys Carthorisin palatsiin. KOLMAS LUKU Kavallus Seuraavana päivänä sen jälkeen, kun Vas Kor oli saapunut Heliumin prinssin palatsiin vallitsi kaksoiskaupungeissa levoton kiihtymys, joka oli ylimmillään Carthorisin palatsissa. Oli saapunut sanoma siitä ett Ptarthin Thuvia oli ryöstetty isänsä hovista. Peitetysti oli samalla vihjattu epäiltävän, että Heliumin prinssi kenties tunsi hyvin tapahtuman ja tiesi prinsessan olinpaikan. John Carterin, Marsin sotavaltiaan, neuvotteluhuoneessa oli koolla seurue, johon kuuluivat Tardos Mors, Heliumin jeddak, hänen poikansa Mors Kajak, Pien-Heliumin jed, Carthoris ja parikymmentä valtakunnan suurylimystä. "Ptarthin ja Heliumin välille ei saa syttyä sotaa, poikani", puhui John Carter. "Me tiedämme hyvin, että olet viaton rikokseen, josta sinua juonittelijain ja pärjääjien puuhien johdosta syytetään. Mutta Thuvan Dihnin täytyy myös saada siitä täysi selko. "Vain yksi ihminen voi saada hänet varmasti uskomaan, ja se olet sinä. Sinun on heti riennettävä Ptarthin hoviin ja sinne saapumisellasi ja sanoillasi saatava vakuutetuksi hänelle, että hänen epäluulonsa ovat aiheettomat. Barsoomm sotavaltiaan ja Heliumin jeddakin nimessä on sinun tarjouduttava liittoutuneiden valtioiden kaikella mahdilla auttamaan Thuvan Dihniä hänen tyttärensä löytämiseksi ja hänen ryöstäjiensä rankaisemiseksi, keitä he sitten lienevätkin. "Mene! Tiedän, ettei minun tarvitse teroittaa mieleesi kiiruhtamisen tarpeellisuutta." Carthoris poistui salista, rientäen palatsiinsa. Siellä pantiin orjat heti häärimään ja laittamaan kuntoon isännän matkavalmistuksia. Useita heistä puuhaili nopean lentokoneen kimpussa, jolla Heliumin prinssi kiitäisi Ptarthiin. Vihdoin oli kaikki valmista. Vain kaksi aseistettua orjaa oli jätetty vahtimaan. Laskeva aurinko oli alhaalla taivaanrannalla. Pian kattaisi pimeys kaikki. Toinen vahdeista, jättiläiskokoinen mies, jonka oikeassa poskessa oli ohut, ohimosta suupieleen ulottuva arpi, lähestyi toveriaan. Hänen katseensa oli suunnattu etäisyyteen toisen pään ylitse. Siirryttyään aivan tämän viereen hän kysäisi: "Mikähän vieras alus tuo on?" Toinen pyörähti vikkelästi katsomaan taivaalle. Tuskin hän oli ehtinyt kääntää selkänsä jättiläiseen päin, kun tämän lyhyt miekka upposi hänen vasemman lapaluunsa alitse suoraan hänen sydämeensä. Päästämättä äännähdystäkään orja vaipui kuolleena permannolle. Murhaaja raahasi ruumiin ripeästi lentovajan pimeään nurkkaan, rientäen sitten takaisin lentokoneen luo. Repustaan ottamalla sukkelatekoisella avaimella hän aukaisi itsetoimivan määräkompassin oikeanpuolisen taulun peitelevyn. Hetkisen hän tarkasteli sisuskoneistoa. Sitten hän pani taulun paikoilleen, siirsi osoittajaa ja otti taulun taaskin pois nähdäkseen, miten koneosien asento oli siirron johdosta muuttunut. Hänen huulensa kaareutuivat myhäilyyn. Pienillä hohtimilla hän nipisti poikki osoittajasta taulun läpi ulottuvan akselin. Nyt saatiin osoittajaa siirtää taululla mielin määrin sen vaikuttamatta koneistoon mitään. Toisin sanoen, itäisen pallonpuoliskon taulu oli käyttökelvoton. Sitten hän ryhtyi käsiksi läntisen puoliskon tauluun. Ensiksi hän asetti osoittajan määrätylle kohdalle, poisti senjälkeen peitelevyn ja katkaisi pihdeillään osoittajan alapuolella olevan teräsvivun. Sen tehtyään hän sijoitti toisenkin peitelevyn mahdollisimman nopeasti paikoilleen ja asettui uudelleen vahtiin. Kompassi näytti olevan kaikin puolin entisessä kunnossaan. Mutta osoittajien siirtäminen ei tietystikään enää saanut aikaan vastaavia liikkeitä sisuskoneistossa ja koje oli asetettu hievahtamatta osoittamaan orjan haluamaan paikkaan. Pian saapui Carthoris vain muutamien ylimysten saattamana. Hän vilkaisi ohimennen vahdissa seisovaan orjaan. Miehen ohuet, julmat huulet ja ohimosta suupieleen ulottuva arpi herättivät hänen mielessään vastenmielisen muiston. Hän ihmetteli, mistä Saran Tal oli löytänyt tuon miehen — sitten koko asia haihtui hänen ajatuksistaan, ja seuraavalla hetkellä Heliumin prinssi puheli hilpeästi seuralaistensa kanssa, vaikkakin iloisen pinnan alla sydäntä kouristi rauhaton pelko niiden arvaamattomien vaarojen tähden, joissa Ptarthin Thuvia kenties parhaillaan oli. Aluksi oli hänen päähänsä luonnollisesti juolahtanut, että kauniin ptarthilaisneidon ryöstäjä oli Dusarin Astok. Mutta melkein samaan aikaan kuin sanoma Thuvian katoamisesta oli myöskin saapunut tieto suurenmoisista juhlallisuuksista, joita Dusarissa oli pidetty isänsä hoviin palaavan jeddakin pojan kunniaksi. "Se ei voinut olla hän", ajatteli Carthoris, "sillä samana yönä, jolloin Thuvia ryöstettiin, oli Astok ollut Dusarissa, mutta kuitenkin —" Hän nousi lentokoneeseen, puhellen yhtä ja toista saattajiensa kanssa aukaistessaan kompassin ja siirtäessään osoittajan Ptarthin pääkaupungin kohdalle. Lausuttuaan jäähyväiset hän painoi työntävän säteiden käyttönappulaa, ja lentokone kohosi keveästi ilmaan. Hänen sormensa kosketettua toista nappulaa alkoivat koneet surista, hänen käännettyään vauhtivipua pyörivät potkurit vinhasti ja Heliumin prinssi katosi Marsin kiitävien kuiden ja miljoonien tähtien valaisemaan, loistavaan yöhön. Tuskin oli aluksen vauhti ehtinyt tasaantua, kun lentäjä kääriytyi silkki- ja turkispeitteisiinsä ja ojensihe nukkumaan ahtaalle kannelle. Mutta hän ei heti saanut toivomaansa unta. Sensijaan risteilivät ajatukset hurjasti hänen aivoissaan, karkoittaen unen kauaksi. Hän muisteli Ptarthin Thuvian sanoja, jotka olivat saaneet hänet puolittain uskomaan, että neito rakasti häntä. Olihan Thuvia, kun Carthoris oli kysynyt, rakastiko hän Kulan Tithiä, vastannut vain olevansa hänelle luvattu. Nyt hän käsitti, että tässä vastauksessa oli useammankin kuin yhden selityksen vara. Se voisi tietysti merkitä sitä, ettei hän rakastanut Kulan Tithiä, joten voisi päätellä, että hän rakasti jotakuta toista. Mutta mitä takeita oli siitä, että tämä toinen oli Heliumin Carthoris? Kuta enemmän hän mietti asiaa, sitä varmemmalta hänestä näytti, ettei Thuvian sanoista voinut suinkaan päättää, että hän rakasti Carthorisia, eikä hänen käytöksensä myöskään antanut vähääkään aihetta sellaiseen luuloon. Ei, tosiasia oli, ettei neito rakastanut häntä. Hän rakasti jotakuta toista. Häntä ei oltukaan ryöstetty — hän oli vapaaehtoisesti paennut rakastajansa kanssa. Näiden hupaisten ajatusten saattaessa hänen mielensä milloin epätoivon, milloin raivon valtaan Carthoris vihdoin vaipui uneen henkisesti perin uupuneena. Kun aamu äkkiä valkeni, nukkui hän yhä. Hänen aluksensa kiiti nopeasti karun, keltaisen tasangon kohdalla. Se oli ammoin kuivuneen marsilaisen meren ikivanha pohja. Kaukana kohosi matalia kukkuloita. Lentokoneen keula oli niitä kohti. Sen saapuessa lähemmäksi niitä olisi sen kannelta voinut nähdä mahtavan kallioniemekkeen, joka ulkoni muinaiseen isoon valtamereen, kaartuen sitten takaisinpäin ja ja sulkien sisäänsä unohdetun kaupungin entisen sataman ja sen yhä vieläkin säilyneet autiot laiturirakennukset, ammoin sitten kuolleen kansan suurenmoisen rakennustaidon valtavat muistomerkit. Autioina ja hyljättyinä tuijottivat lukemattomat kolkot, elottomat ikkunat marmoriseinistä, ja koko synkkä kaupunki muistutti sinne tänne siroteltujen, auringon valkaisemien ihmiskallojen kokoelmaa — ikkuna-aukkojen näyttäessä tyhjiltä silmäkuopilta ja ovien irvistäviltä leukapieliltä. Alus tuli lähemmäksi, sen vauhti hidastui — mutta tämä kaupunki ei ollut Ptarth. Lentokone seisahtui keskusaukion kohdalle ja alkoi hitaasti painua maata kohti. Päästyään sadan metrin korkeuteen se pysähtyi, jääden liikkumattomana leijailemaan ilmaan, ja samalla hetkellä kajahti hälytysääni nukkujan korvan juuressa. Carthoris hypähti seisoalleen, vilkaisten alaspäin ja odottaen näkevänsä elämää kuhisevan Ptarthin pääkaupungin. Hänen vierelleen olisi jo pitänyt lentopatrullin saapua. Hän katseli ympärilleen ymmällään hämmästyksestä. Hänen allaan oli kyllä suurkaupunki, mutta se ei ollut Ptarth. Sen leveillä kaduilla ei vilissyt ihmisiä. Sen autioiden kattojen elotonta yksitoikkoisuutta eivät keskeyttäneet minkäänlaiset elonmerkit. Ei ollut upeita silkkivaippoja, ei kallisarvoisia turkiksia antamassa elämää ja väriä kylmälle marmorille ja välkkyvälle ersitelle. Ei näkynyt vartioalusta, josta olisi huudettu tutunomainen kysymys. Suurkaupunki lepäsi hiljaisena ja tyhjänä. Hiljaista ja tyhjää oli myöskin ilma. Mitä oli tapahtunut? Carthoris tarkasti kompassinsa taulua. Osoittaja oli Ptarthin kohdalla. Oliko hänen järkensä luoma koje voinut näin pahasti pettää häntä? Sitä hän ei saattanut uskoa. Hän aukaisi ripeästi peitelevyn lukon ja käänsi kannen auki. Yksi ainoa silmäys riitti selvittämään hänelle oikean asianlaidan, ainakin osaksi — teräsakseli, jonka välityksellä vaikutus osoittajan liikkeestä, kun sitä käännettiin taululla, siirtyi koneiston sisäosiin, oli katkaistu. Ken oli sen saattanut tehdä — ja mitä varten? Siitä ei Carthorisilla ollut heikointakaan aavistusta. Mutta nyt oli hänelle tärkeintä saada selville, millä Marsin seudulla hän oli, ja sitten lähteä uudelleen jatkamaan keskeytynyttä matkaansa. Jos jonkun vihamiehen tarkoitus oli ollut viivyttää hänen matkaansa, niin hän oli onnistunut hyvin, ajatteli Carthoris aukaistessaan toista pallonpuoliskoa esittävän taulun kantta, huomattuaan ettei toisen taulun osoittaja ollut ollenkaan kiinni. Hän näki, että toisen taulukon teräsakseli oli myöskin katkaistu, mutta sitä ennen oli ohjauskoneisto asetettu eräälle läntisen pallonpuoliskon pisteelle. Hän oli juuri ehtinyt saada selville olevansa jossakin Heliumin lounaispuolella melkoisen matkan päässä kaksoiskaupungeista, kun hän säpsähti kuullessaan alhaalta naisen kirkaisun. Hän kumartui katsomaan aluksensa laidan yli ja huomasi nähtävästi punaisen naisen, jota kiskoi aukion yli kookas, vihreä sotilas, yksi kuolevan Marsin kuivuneiden merenpohjien ja autioiden kaupunkien rajuja, julmia asukkaita. Carthoris ei odottanut nähdäkseen sen enempää. Hän tarttui ohjauslaitteisiin ja antoi koneensa kiitää maahan nopeasti kuin putoava kuula. Vihreä mies raastoi vankiaan isoa thoatia kohti, joka pureksia rouskutteli aikoinaan tulipunaisen aukion keltaista kasvistoa. Samassa syöksyi läheisen ersitepalatsin ovesta kymmenkunta punaista sotilasta, juosten paljaat miekat kädessä naisenryöstäjän jäljestä ja päästellen raivoisan uhkaavia huutoja. Kerran nainen katsahti ylöspäin laskeutuvaa lentokonetta kohti, ja tämän lyhyen vilkaisun aikana Carthoris näki, että nainen oli Ptarthin Thuvia! NELJÄS LUKU Vihreän miehen vankina Kun aamunkoitto valaisi pientä alusta, jonka kannelle Ptarthin prinsessa oli isänsä puistosta siepattu, näki Thuvia, että hänen ryöstäjiensä ulkomuoto oli yön aikana muuttunut. Nyt eivät heidän varushihnoissaan enää välkkyneet dusarilaisten koristukset, vaan oli niiden sijalle kiinnitetty Heliumin prinssin merkit. Neito alkoi jälleen toivoa, sillä hän ei saattanut uskoa, että Carthoris voisi haluta hänelle mitään pahaa. Hän puhutteli ohjauspöydän ääressä istuvaa sotilasta. "Viime, yönä sinulla oli dusarilaisen tamineet", hän huomautti. "Nyt sinulla on heliumilaisen merkit. Mitä se merkitsee?" Mies katsoi häneen virnistäen. "Heliumin prinssi ei ole mikään pölkkypää", hän vastasi. Juuri silloin ilmestyi aluksen pienen hytin ovelle upseeri. Hän torui sotilasta siitä syystä, että tämä oli keskustellut vangin kanssa, eikä itse puolestaan suostunut vastaamaan neidon mihinkään tiedusteluihin. Thuviaa ei matkan kestäessä millään tavoin loukattu, eikä hänellä lentokoneen saapuessa määräpaikkaansa vieläkään ollut pienintäkään aavistusta, keitä hänen ryöstäjänsä olivat ja mikä heidän tarkoituksensa oli. Lentokone laskeutui hitaasti aukiolle keskelle Marsin kuolleen ja unholaan vaipuneen menneisyyden mykkiä muistomerkkejä, yhteen noita keltaisia, surullisia merenpohjia reunustavia autioita kaupunkeja, joiden edustalla aikoinaan vyöryi valtavia laineita keinuttaen nyt ikuisuuteen siirtyneiden kansojen kauppa-aluksia. Ptarthin Thuvialle eivät tällaiset paikat suinkaan olleet outoja. Vaeltaessaan etsimässä Iss-virtaa, lähdettyään sille matkalle, jota lukemattomien miespolvien aikana oli pidetty marsilaisten viimeisenä, pitkänä pyhiinvaelluksena, Dorin laaksoa kohti, unohdetun Korus-järven rannoille, hän oli nähnyt useita tällaisia entisaikojen Barsoomin suuruuden ja loiston murheellisia jäännöksiä. Ja uudelleen, paetessaan Tharkin jeddakin Tars Tarkasin kanssa pyhien thernien temppeleistä, hän oli nähnyt niitä ja niiden peloittavia, kammottavia asukkaita, Barsoomin isoja valkeita apinoita. Hän tiesi myöskin, että vihreät paimentolaisheimot käyttivät nyt useita niistä asuinsijoinaan, mutta punaiset kansat karttoivat niitä kaikkia, sillä poikkeuksetta ne sijaitsivat laajoilla, vedettömillä aavikoilla, joilla hallitsevan marsilaisrodun oli mahdotonta tulla jatkuvasti toimeen. Miksi hänet oli niin ollen tuotu tällaisen paikkaan? Tähän kysymykseen saattoi olla vain yksi vastaus. Hänen kuljettajiensa puuhat olivat senluonteisia, että heidän välttämättä täytyi etsiä kuolleen kaupungin tarjoamaa yksinäisyyttä. Neito vapisi ajatellessaan kuinka surkeaan asemaan hän oli joutunut. Kaksi päivää pitivät vangitsijat häntä tavattoman isossa palatsissa, josta vielä rappeutuneenakin kuvastui sen suuruuden ajan upeus. "Hänen pitäisi olla täällä aamun valjetessa", oli toinen sanonut. "Pidä tyttö valmiina aukiolla, muuten hän ei laskeudu maihin. Heti kun hän huomaa joutuneensa outoon seutuun, hän pyörtää ympäri. Minusta tuntuu, että siinä on prinssin suunnitelman heikko kohta." "Mitään muuta keinoa ei ollut", vastasi toinen. "Jo sekin on suurenmoista, että olemme ensinkään saaneet heidät molemmat tänne, ja jollemme saakaan narratuksi häntä maahan, olemme kuitenkin tehneet paljon." Samassa havaitsi puhuja Thuvian tuijottavan häneen, sillä taivaalla hurjaa vauhtia kiitävän Thurian luoma, nopeasti liikkuva valojuova sattui juuri silloin neidon silmiin. Heti hän antoi toverilleen merkin, herkesi puhumasta, astui neidon luokse ja käski tämän nousta ylös. Sitten hän vei Thuvian öiseen ulkoilmaan laajan aukion keskelle. "Ole tässä", komensi mies, "kunnes tulemme sinua noutamaan! Pidämme sinua silmällä, ja jos yrität paeta, niin sinun käy huonosti — sinua odottaa pahempi kuin kuolema. Niin on prinssi meille määrännyt." Senjälkeen hän kääntyi takaisin ja palasi palatsiin, jättäen neidon yksin keskelle kummituskaupungin näkymättömiä kauhuja, sillä aaveiden tyyssijoina näitä kaupunkeja todellakin pitävät ne lukuisat marsilaiset, jotka ovat yhä vieläkin takertuneet siihen ikimuistoiseen taikauskoon, että ennen tuhatvuotisen määräajan päättymistä kuolleiden pyhien thernien henget saattavat silloin tällöin siirtyä isojen valkeiden apinain ruumiisiin. Thuvian mielestä kuitenkin oli jonkun tällaisen rajun, ihmisenmuotoisen pedon hyökkäyksestä aiheutuva todellinen vaara täysin riittävä. Hän ei enää uskonut sielujen yliluonnolliseen siirtymiseen, josta thernit olivat hänelle saarnanneet, ennenkuin John Carter pelasti hänet heidän kynsistään. Mutta hän oli hyvin selvillä siitä hirveästä kohtalosta, joka häntä odottaisi, jos joku tällainen peloittava otus sattuisi öisellä saalistusretkellään hänet huomaamaan. Mitä se oli? Varmastikaan hän ei ollut erehtynyt. Jotakin oli liikkunut, hiipien aukion vastaiselle puolelle tuovaa katua reunustavien, yhdestä kivestä hakattujen isojen pilarien varjossa! * * * * * Thar Ban, Torkvasin heimoon kuuluva jed, ratsasti ripeästi keltaisen kasviston peittämällä kuivuneella merenpohjalla muinaisen Aaanthorin raunioita kohti. Hän oli sinä yönä ratsastanut kauan ja kovaa vauhtia, sillä hän oli juuri hävittänyt Torkvasin heimojen kanssa alituisessa sodassa olevan vihreän naapuriheimon hautomalaitoksen. Hänen jättiläiskokoinen thoatinsa ei ollut läheskään näännyksissä, mutta Thar Ban arveli, että olisi hyvä antaa sen syödä keltaista sammalta, joka kasvaa pitemmäksi autioiden kaupunkien suojaisilla pihoilla, sillä siellä on maaperä lihavampi kuin merenpohjilla ja kasvit osittain suojattuina auringon paahteelta Marsin pilvettömien päivien aikana. Näiden kuivannäköisten kasvien ohuissa varsissa on tarpeeksi kosteutta valtavien thoatien kookkaille ruumiille. Nämä eläimet saattavat elää kuukausimääriä ilman vettä ja päiväkausia saamatta edes sitä vähäistä kosteutta, jonka keltainen sammal sisältää. Kun Thar Ban ratsasti äänettömästi Aaanthorin satamasta isolle keskusaukiolle vievää leveätä katua pitkin, olisi häntä ja hänen ratsuaan voinut pitää unimaailman haamuna, niin oudon kummalliselta näyttivät mies ja eläin, niin meluttomasti koskettivat jättiläiskokoisen thoatin pehmeäanturaiset kaviottomat jalat muinaisen kiveyksen sammalpeitettä. Mies oli rotunsa loistava näyte. Kiireestä kantapäähän mitattuna hän oli runsaasti neljä ja puoli metriä pitkä. Hänen kiiltävä ihonsa välkkyi kuutamossa, raskaiden varustusten jalokivet ja neljään jäntevään käsivarteen kiinnitetyt jykevät koristukset säkenöivät, alaleuasta ulkonevien, ylöspäin kaartuvien torahampaiden hohtaessa valkoisina ja peloittavina. Thoatin kupeella riippui sotilaan pitkä radiumpyssy, ja tukeva, kahdentoista metrin mittainen keihäs, kun taas pitkä ja lyhyt miekka samoin kuin muut pienet aseet heiluivat hänen omien varustustensa hihnoista. Thar Banin ulkonevat silmät ja tuntosarvimaiset korvat pyörivät yhtä mittaa sinne tänne, sillä hän oli vielä vihollismaassa ja lisäksi olivat ainaisena uhkana isot valkeat apinat, ainoat otukset, jotka, kuten John Carterilla oli tapana sanoa, kykenivät herättämään näiden kuivuneiden merenpohjien raisujen asukkaiden rinnassa vähimmässäkään määrin pelkoa muistuttavia tunteita. Lähestyessään aukiota ratsastaja pysäytti thoatinsa äkkiä. Hänen hennot, putkimaiset korvansa ojentuivat jäykkinä eteenpäin. Odottamaton ääni oli kantautunut niihin! Ääniä! Ja jos missä hyvänsä Torkvasin ulkopuolella kuului ääniä, niin siellä oli myöskin vihollisia. Ei missään seudussa koko avarassa Barsoomissa voinut hurja torkvasilainen tavata muita kuin vihollisia. Thar Ban astui maahan. Pysytellen nukkuvan Aaanthorin Satamakatua reunustavien jykevien yksikivisten pilarien varjossa hän eteni aukiota kohti. Hänen kintereillään asteli varjomaisena hänen savenharmaa thoatinsa, valkea vatsa kupeiden varjossa ja kirkkaankeltaiset jalat sulautuen katua peittävän sammalen väriin. Aukion keskustassa Thar Ban näki punaisen naisen, jonka kanssa keskusteli punainen sotilas. Pian viimeksi mainittu kääntyi ja poistui aukion toisella puolella olevaa palatsia kohti. Thar Ban odotti, kunnes mies oli kadonnut pimeänä ammottavaan oviaukkoon. Nyt oli arvokas vanki saatavissa! Harvoin sattui vihreän miehen kohdalle joku hänen perinnöllisten vihollistensa naisia. Thar Ban lipaisi kielellään ohuita huuliaan. Ptarthin Thuvia tarkasteli vastapäätä olevan kadun päässä kohoavan pilarin luomaa varjoa. Hän toivoi, että se, mitä hän luuli nähneensä, olisi vain liian kiihtyneen mielikuvituksen tuote. Mutta ei! Nyt hän näki pettämättömän selvästi sen liikkuvan. Se tuli esille piiloisan ersitepatsaan takaa. Äkkiä sattui liikkujaan nousevan auringon valo. Neito vavahti. Tulija oli tavattoman kookas vihreä sotilas! Mies juoksi vikkelästi häntä kohti. Hän kirkaisi ja yritti paeta; mutta tuskin hän oli ennättänyt kääntyä palatsiin päin, kun jättiläiskokoinen käsi tarttui hänen käsivarteensa, kiskaisi hänet ympäri ja kiidätti häntä puolittain kantaen, puolittain laahaten isoa thoatia kohti, joka juuri verkkaisesti asteli kadun päästä aukiolle, pureksien keltaista sammalta. Samalla hetkellä neito käänsi katseensa ylöspäin kuullessaan ilmasta surisevaa ääntä. Hän näki nopean lentokoneen laskeutuvan häntä kohti ohjaajan kumartaessa päänsä ja olkansa kauas sen laidan yli. Mutta miehen kasvot olivat tummassa varjossa, joten hän ei niitä erottanut. Äkkiä kuului hänen ryöstäjiensä kiljaisuja takaapäin. He olivat syöksyneet hurjasti tavoittamaan sitä miestä, joka oli rohjennut ryöstää heidän ryöstösaaliinsa. Saavuttuaan ratsunsa luokse Thar Ban sieppasi pitkän radiumpyssynsä sen kotelosta, pyörähti ympäri ja laukaisi yhtä mittaa kolme panosta takaa ajavia punaisia miehiä kohti. Nämä marsilaiset villit ovat niin kamalan taitavia ampujia, että kolme punaista sotilasta kaatui maahan, sisäelimet räjähtävien panoksien ruhjomina. Muut pysähtyivät uskaltamatta puolestaan ampua, peläten haavoittavansa neitoa. Sitten Thar Ban hyppäsi ratsunsa selkään Ptarthin Thuvia yhä käsivarsillaan, päästi hurjan, voitonriemuisen huudon ja katosi hylätyn Aaanthorin synkkien palatsien reunustamaa pimeätä Satamakatua myöten näkyvistä. Ennenkuin Carthorisin lentokone oli ehtinyt koskettaa maata, hyppäsi hän sen kannelta kiitääkseen nopean thoatin jäljestä, jonka kahdeksan pitkää jalkaa kuljetti sitä katua pitkin pikajunan vauhtia. Mutta eloon jääneet dusarilaiset eivät suinkaan aikoneet antaa niin arvokkaan saaliin päästä käsistään. He olivat menettäneet neidon. Siitä seikasta olisi heidän vaikea tehdä tiliä Astokille. Mutta he voisivat toivoa jonkun verran lievempää kohtelua, jos saisivat neidon sijasta viedä Heliumin prinssin herransa eteen. Niinpä karkasivatkin kaikki kolme Carthorisin kimppuun pitkät miekat kädessään ja vaativat huutaen häntä antautumaan. Mutta yhtä hyvin he olisivat saaneet kiljua Thurialle, että se keskeyttäisi nopean lentonsa Barsoomin taivaalla, sillä Heliumin Carthoris oli Marsin sotavaltiaan ja hänen verrattoman Dejah Thorisinsa oikea poika. Jo aluksensa kannelta hypätessään oli Carthorisilla ollut pitkä miekkansa kädessään, ja heti kun hän oivalsi kolmen punaisen sotilaan uhkaavat aikeet, hän pyörähti heitä vastaan ja otti vastaan heidän hyökkäyksensä niin, että vain John Carter olisi voinut tehdä sen samalla tavoin. Hänen miekkansa heilui niin vinhasti, hänen puolittain Maan oloja vastaavat lihaksensa olivat niin voimakkaat ja nopeat, että hänen vastustajistaan yksi sortui tantereeseen, punaten sydänverellään keltaista sammalta, ehdittyään hädin tuskin tehdä Carthorista kohti yhden ainoan piston. Sitten hyökkäsivät molemmat jäljellä olevat dusarilaiset heliumilaisen kimppuun yhtä aikaa. Kolme pitkää miekkaa kalahteli kipenöiden vastakkain kuutamossa, niin että isot valkeat apinat heräsivät unestaan ja hiipivä kuolleen kaupungin kolkkoihin ikkunoihin katselemaan alhaalla tapahtuvaa verinäytelmää. Kolmasti osui vastustajan ase Carthorisiin, ja punainen hurme valui pitkin hänen kasvojaan, sokaisten hänet ja värjäten hänen leveän rintansa. Vapaalla kädellään hän pyyhki hyytyneen veren silmiltään, hänen isänsä taisteluhymy levisi hänen huulilleen ja hän karkasi ahdistajiensa kimppuun entistä raivokkaammin. Hänen raskaan miekkansa yksi ainoa sivallus halkaisi toisen vihollisen kallon, ja sitten peräytyi toinen kuoleman tieltä, kääntyi pakoon ja juoksi takanaan olevaa palatsia kohti. Carthoris ei astunut askeltakaan lähteäkseen ajamaan häntä takaa. Hänellä oli tärkeämpää tekemistä kuin rangaistuksen, vaikkakin hyvin ansaitun, antaminen oudoille miehille, jotka olivat pukeutuneet hänen sukunsa varustuksiin, sillä hän oli huomannut, että näillä miehillä oli hänen seurueensa jäsenten kantamat merkit. Hän palasi viipymättä lentokoneensa luokse ja kohosi pian aukiolta ilmaan tavoittamaan Thar Bania. Pakoon lähtenyt punainen sotilas kääntyi palatsin ovella katsomaan taakseen ja nähdessään, mitä Carthoris aikoi tehdä, sieppasi yhden pyssyistä, jotka hän tovereineen oli jättänyt nojalleen seinää vasten syöksyessään miekka kädessä estämään vankinsa ryöstämistä. Harvat punaiset miehet ovat hyviä ampujia, sillä heidän mieliaseensa on miekka. Kun dusarilainen niin ollen tähtäsi kohoavaa lentokonetta ja painoi pyssynsä perässä olevaa nappulaa, niin hän saikin senvuoksi kiittää enemmän sattumaa kuin taitoa laukauksensa osittaisesta osumisesta. Ammus raapaisi aluksen laitaa, luodin tumma vaippa murtui siksi paljon, että päivänvalo sattui luodin kärjessä olevaan räjähdysainesäiliöön. Kuului kova pamahdus. Carthoris tunsi aluksensa ilkeästi horjahtavan, ja kone pysähtyi. Lentokone oli jo ennättänyt saada siksi hyvän vauhdin, että se kantautui kaupungin yli sen vierellä olevaa merenpohjaa kohti. Aukiolla seisova punainen sotilas ampui vielä useita laukauksia, mutta niistä ei yksikään sattunut. Sitten peitti korkea minaretti ajautuvan maalin hänen näkyvistään. Carthoris näki, kuinka vihreä sotilas kaukana vei Ptarthin Thuviaa valtavalla thoatillaan. Hän pakeni Aaanthorista luoteista kohti, jolla suunnalla oli punaisten ihmisten vähän tuntema, pieni, vuorinen maa. Nyt kävi heliumilainen tarkastamaan aluksensa saamaa vammaa. Tarkkaan tutkittuaan hän sai selville, että yksi kannatussäiliö oli saanut vuodon, mutta itse kone oli vikaantumaton. Ammuksen sirpale oli vahingoittanut erästä ohjausvipua niin pahoin, ettei sitä käynyt korjaaminen muualla kuin työpajassa. Mutta näperreltyään jonkun aikaa uutterasti Carthoris sai koneensa hiljaiseen lentoon. Sen vauhti ei kuitenkaan läheskään vetänyt vertoja thoatin nopealle juoksulle, joka kahdeksalla voimakkaalla jalallaan kiiti kuivuneen meren keltaisen sammalen peittämällä pohjalla huimaavaa kyytiä. Heliumin prinssi puhisi raivosta takaa-ajon hitauden johdosta, mutta samalla hän oli iloissaan siitä, etteivät vammat olleet sen pahempia, sillä voihan hän nyt liikkua ainakin nopeammin kuin jalkaisin. Mutta pian hän menetti tämänkin laihan lohdutuksen, sillä alus alkoi kallistua vasemmalle laidalleen keulan samalla painuessa. Kannatussäiliöiden vauriot olivat ilmeisesti olleet tuhoisammat kuin hän oli aluksi luullut. Koko pitkän päivän loppuosan Carthoris jatkoi vaivaloista ja epävakaista lentoaan tyynessä ilmassa aluksen keulan painuessa yhä syvemmälle ja kallistumisen käydessä yhä huolestuttavammaksi, kunnes hän vihdoin vähän ennen pimeän tuloa leijaili ilmassa keula melkein suoraan alaspäin, kiinnitettyään varushihnojensa soljen kannessa olevaan vankkaan renkaaseen välttyäkseen suistumasta maahan. Nyt oli hänen eteenpäin liikkumisensa supistunut pelkästään ajautumiseksi lievän kaakosta puhaltavan tuulen mukana, ja kun sekin auringon laskiessa tyyntyi, antoi hän aluksensa laskeutua hiljalleen maanpintaa peittävälle sammalelle. Kaukana hänen edessään kohosi uhkaavan näköinen vuoristo, jota kohti vihreä mies oli paennut Carthorisin viimeksi nähdessä hänet. Itsepintaisen päättävästi kävi John Carterin poika, joka oli perinyt suuren isänsä lannistumattoman tahdon, jatkamaan takaa-ajoa jalkaisin. Koko sen yön hän ponnisteli eteenpäin, kunnes hän seuraavan päivän koittaessa saapui matalille kukkuloille, jotka ovat Torkvasin vuoriston etuvartijoina. Hänen edessään kohosi rosoisia graniittisia kallioseinämiä. Hän ei erottanut ainoatakaan aukkoa, josta olisi päässyt jylhän muurin läpi. Mutta johonkin tähän tylyyn, kiviseen maailmannurkkaan oli vihreä sotilas tuonut punaisen takaa-ajajan lemmityn. Merenpohjan pehmeällä sammalella ei ollut näkynyt minkäänlaisia jälkiä, joita olisi voinut seurata, sillä nopeasti juoksevan thoatin pehmeät jalat olivat vain painaneet alas kimmoisen sammalen, joka taas kohta kohosi merkkejä jättämättä ennalleen. Mutta täällä kukkuloilla, jossa oli siellä täällä irtonaisia kivilohkareita, ja jossa alankoaavikoiden himmeän yksitoikkoisuuden tilalla oli osittain mustaa savea ja villejä kukkia. Carthoris toivoi löytävänsä jonkinlaisia merkkejä, jotka opastaisivat hänet oikeaan suuntaan. Mutta etsipä hän kuinka hyvänsä, niin hänen tarkkuuttaan uhittelevan polun arvoitus näytti todennäköisesti jäävän ainaiseksi ratkaisematta. Päivä alkoi taaskin kallistua iltaan, kun heliumilaisen valpas silmä havaitsi kellanruskean, sileäkarvaisen eläimen liikkuvan muutamien satojen metrien päässä hänestä vasemmalla. Carthoris kumartui nopeasti ison kivilohkareen taakse pitämään silmällä otusta. Se oli kookas banth, villi barsoomilainen leijona, joita harhailee tämän kuolevan kiertotähden autioilla kukkuloilla. Pedon kuono oli melkein maassa kiinni. Ilmeisesti se vainusi riistan jälkiä. Carthorisin tarkkaillessa otusta heräsi hänen mielessään voimakas toivo. Kenties juuri nyt tarjoutuisi keino ratkaista se arvoitus, jota hän oli koettanut selvittää. Tämä nälkäinen peto, joka aina oli hyvin kärkäs ihmisen lihalle, saattoi nytkin vainuta niitä kahta henkilöä, joita Carthoris etsi. Nuorukainen hiipi varovasti ihmissyöjän perässä. Otus liikkui äkkijyrkän kallion juurella, nuuskien näkymättömiä jälkiä ja päästäen tuontuoltakin saalistavan banthin matalan murahduksen. Carthoris oli seurannut petoa vain joitakuita minuutteja, kun se katosi äkkiä ja salaperäisesti, ikäänkuin olisi haihtunut ilmaan. Mies hypähti pystyyn. Toista kertaa hän ei eksyisi jäljiltä, vaikkakin vihreä sotilas oli hänet harhauttanut. Hän juoksi mitään varomatta sille kohdalle, jossa hän oli viimeksi nähnyt ison, hiipivän pedon. Hänen edessään kohosi kallio pystysuorana, sitä ei katkaissut minkäänlainen aukko, johon kookas banth olisi voinut ahtaa ison ruhonsa. Hänen vierellään oli pieni, litteä paasi, vain korkeintaan kymmenenmiehisen lentokoneen kannen laajuinen ja parin hänen mittansa korkuinen. Kenties banth piileksi sen takana? Otus oli saattanut huomata jäljessään hiipivän miehen ja Kenties parhaillaan väijyi helppoa saalista. Varovasti, pitkä miekka paljaana kädessään Carthoris meni kivijärkäleen nurkitse. Sen takana ei ollut banthia, mutta hän näki sellaista, mikä hämmästytti häntä äärettömän paljon enemmän kuin jos siellä olisi ollut kaksikymmentä banthia. Hänen edessään ammotti pimeän, alaspäin maan sisään viettävän onkalon suu. Sinne oli banthin täytynyt hävitä. Oliko se otuksen pesä? Eikö sen synkissä, kolkoissa uumenissa saattanut väijyä useita näitä peloittavia petoja eikä ainoastaan yksi? Carthoris ei sitä tietänyt, ja kun hänen mielessään oli voimakkaimpana ajatus, joka oli kannustanut häntä eteen päin otuksen perässä, ei hän siitä paljoa välittänytkään. Sillä hän oli varma siitä, että banth oli vainunnut vihreän miehen ja hänen vankinsa jälkiä tähän synkkään onkaloon, ja sinne seurasi myöskin hän valmiina uhraamaan henkensä palvellessaan rakastamaansa naista. Hän ei epäröidyt hetkeäkään, mutta ei myöskään edennyt tyhmän varomattomasti, vaan miekka valmiina, varovin askelin, sillä tie, jota myöten hän lähti hiipimään, oli himmeä. Kauempana hämärä muuttui läpitunkemattomaksi pimeydeksi. VIIDES LUKU Vaalea rotu Yhäti alaspäin vei leveä, sileä lattia, ja nyt oli Carthoris varma, että aukko, jota hän aluksi oli luullut vain luolaksi, olikin omituisen tunnelin suu. Edestäpäin hän silloin tällöin kuuli banthin matalia karjahduksia, ja äkkiä kuului takaa samanlainen kaamea ääni. Toinen banth oli tullut käytävään hänen perässään! Hänen asemansa oli kaikkea muuta kuin miellyttävä. Hänen katseensa ei voinut lävistää pimeyttä edes niin pitkälle, että hän olisi erottanut käden kasvojensa edestä, kun taas banthit, sen hän tiesi, näkivät varsin hyvin, vaikka pimeys oli kuinka sysimusta hyvänsä. Ei minkäänlaisia muita ääniä kuulunut kuin hänen edessään ja takanaan hiipivien petojen kammottavaa, verenhimoista karjuntaa. Aukolta, joka oli kauimpana äkkijyrkästä seinämästä olevan kallion liepeellä, oli tunneli vienyt kohti valtavaa vuorijonoa, joka oli niin kauan uhitellut hänen ponnistuksiaan. Nyt oli lattia melkein vaakasuora, ja pian hän huomasi sen vähitellen kohoavan. Takaapäin tuleva peto saavutti häntä, pakottaen hänet vaarallisen likelle etupuolella olevan pedon kintereille. Pian hänen olisi oteltava toisen tai mahdollisesti molempien kanssa. Hän tarttui lujemmin miekkansa kahvaan. Nyt kuului jo banthin hengitys takaapäin. Enää hän ei voinut välttää taistelua paljoa kauempaa. Jo paljoa ennen hän oli saanut varmuuden siitä, että tunneli vei kallioiden alitse vuoriharjun toiselle puolelle, ja toivonut pääsevänsä kuutamoiseen ulkoilmaan, ennenkuin hänen olisi pakko käydä kummankaan hirviön kimppuun. Aurinko oli juuri ollut laskemaisillaan hänen astuessaan tunneliin, ja matkaa oli ollut siksi pitkältä, että hän tiesi ulkona jo olevan pimeätä. Hän vilkaisi taakseen. Pimeässä, kuten näytti tuskin kymmenen askelen päässä hänestä, hehkui kaksi liekehtivää tulipistettä. Kun villit silmät kohtasivat hänen katseensa, päästi peto hirvittävän ulvahduksen ja hyökkäsi kohti. Sillä miehellä, joka jää vastustamaan tällaisen villin, tavattoman ison hirviön rajua hyökkäystä, odottamaan vapisematta kauheita torahampaita, joiden ympärillä hän tiesi verenhimoisen, raivoisan vaahdon kiehuvan, sillä miehellä täytyy olla teräshermot. Mutta Heliumin Carthorisin hermot olivatkin teräksiset. Hän voi ohjata säiläänsä eläimen silmien mukaan, ja hänen oikea kätensä, yhtä vakavana kuin hänen suuren isänsä, suuntasi terävän kärjen toiseen hehkuvaan ympyrään, samalla kun hän keveästi hypähti sivulle. Kiljaisten kamalasti tuskasta ja raivosta kiiti haavoittunut banth hänen sivuitseen, iskien käpälillään ympärilleen. Sitten se kääntyi ympäri uutta hyökkäystä varten, mutta talla kertaa Carthoris näki vain yhden tulista kiukkua hehkuvan silmän vastassaan. Taas sattui pureva kärki leimuavaan maaliinsa. Taaskin kaikui kalliotunneli iskun saaneen pedon kamalasta, tyrmistyttävän tuskaisesta, kimeästä, hirvittävän voimakkaasta kiljunnasta. Mutta kun otus nyt uudelleen kääntyi karkaamaan miehen kimppuun, ei tällä enää ollut mitään merkkiä, jonka mukaan hän olisi voinut suunnata miekkansa. Hän kuuli pehmeiden käpälien sipsuttavan kivisellä lattialla. Hän tiesi otuksen parhaillaan syöksyvän taaskin häntä vastaan, mutta hän ei nähnyt mitään. Mutta jos hän ei voinut nähdä ahdistajaansa, niin ei tämäkään voinut nähdä häntä. Hän hypähti arviokaupalla keskelle tunnelia ja ojensi miekkansa kärjen eläimen rintaa kohti. Siinä kaikki, mitä hän osasi tehdä, ja hän toivoi, että säilä sattumalta osuisi otuksen sydämeen, kun hän sortuisi ison ruhon alle. Kaikki kävi niin nopeasti, että Carthoris tuskin saattoi uskoa aistimiaan, kun valtava peto kiiti hurjasti hänen ohitseen. Joko hän ei ollutkaan sijoittunut tunnelin keskelle tai oli sokaistunut banth erehtynyt arvioidessaan hyökkäystään. Joka tapauksessa meni kookas ruho neljännesmetrin päästä hänen sivuitseen, ja otus juoksi edelleen tunnelia alaspäin ikäänkuin tavoittaen sen kynsistä livahtanutta saalista. Myöskin Carthoris lähti samaan suuntaan, ja varsin pian hänen sydämensä sykähti ilosta, kun hän näki pitkän, pimeän käytävän aukon, jota kuu valaisi. Hänen edessään lepäsi syvä notko, jota kaikilta puolin ympäröivät mahtavat vuoret. Laaksossa kasvoi tavattoman korkeita puita, joiden näkeminen tuntui oudolta niin kaukana Marsin vesiväylistä. Maanpintaa peitti kirkkaan tulipunainen nurmikko, jota somistivat upeat villit kukat lukemattomina läikkinä. Molempien kuiden hohtavassa valossa oli näky kuvaamattoman viehättävä, omituisen tenhoisa ja lumoava. Mutta vain hetken nauttivat Carthorisin silmät hänen edessään olevan maiseman luonnonkauneudesta. Melkein heti ne kiintyivät isoon banthiin, joka seisoi äsken surmatun thoatin ruumiilla. Kookkaan pedon kellanruskea harja oli pörhöllään kammottavan pään ympärillä ja katse kiintyneenä toiseen banthiin joka juoksenteli päättömästi sinne tänne, päästellen kimakkoja, tuskaisia kiljahduksia ja peloittavan raivoisia karjahduksia. Carthoris arvasi heti, että toinen peto oli juuri se, jonka hän oli sokaissut otellessaan sen kanssa tunnelissa, mutta hänen mieltään kiinnitti paljon enemmän kuollut thoat kuin kumpikaan villi raatelija. Ison marsilaisratsun selässä oli vieläkin satula, ja Carthorisista tuntui epäilemättömältä, että se oli sama eläin, jolla vihreä sotilas, Ptarthin Thuvian ryöstäjä, oli ratsastanut. Mutta missä oli ratsastaja vankeineen? Heliumin prinssiä puistatti, kun hän ajatteli sitä kohtaloa, johon he olivat todennäköisesti joutuneet. Ihmisliha on Barsoomin leijonan himoruokaa, ja otuksen iso ruho ja mahtavat jäntereet tarvitsevat kunnossa pysyäkseen tavattomia lihamääriä. Kahden ihmisen ruumiit olisivat vain kiihdyttäneet pedon ruokahalua, ja Carthorisista tuntui liiankin otaksuttavalta, että se oli ahminut vihreän sotilaan ja punaisen neidon. Se oli jättänyt thoatin valtavan ruhon odottamaan nauttiakseen ensin juhla-ateriansa maukkaammat palat. Nyt oli sokea banth, joka töytäili hurjasti edestakaisin ilman päämäärää, joutunut toisen banthin surmaaman riistan kohdalle, ja lievästi puhaltava tuuli kantoi verenhajun sen sieraimiin. Enää eivät sen liikkeet olleet harhailevia. Häntä ojossa ja kita kuohuen kuolaa se oikaisi suoraan kuin nuoli thoatin ruhoa ja voimakasta raatelijaa kohti, joka seisoi etukäpälät riistan savenharmaalla kyljellä valmiina puolustamaan saalistaan. Tun hyökkäävä banth oli parinkymmenen askelen päässä kuolleesta thoatista, päästi surmaaja kamalan mölyn ja sinkautti itsensä voimakkaalla hypyllä eteenpäin tulokasta vastaan. Nyt alkanut taistelu tuntui kauhealta sotaisesta barsoomilaisestakin. Mielipuolinen raatelu, hirvittävä, korviahuumaava karjunta ja veren peittämien petojen hillitön villeys pitivät häntä lumottuna, niin ettei hän voinut liikahtaakaan, ja kun ottelu oli päättynyt ja pedot, joiden päät ja lavat oli revitty siekaleiksi, viruivat maassa jäykistyneet leuat yhä painuneina toistensa ruumiisiin, sai Carthoris vain voimakkaasti ponnistamalla tahtoaan kiskaistuksi itsensä irti lumouksesta. Hän riensi kuolleen thoatin luokse etsimään jälkiä neidosta, jonka hän pelkäsi saaneen osakseen thoatin kohtalon, mutta hän ei löytänyt mitään sellaista, mikä olisi tukenut hänen aavistuksiaan. Sydän hieman keveämpänä hän lähti tutkimaan laaksoa. Hänen ehdittyään vain muutamia askelia osui hänen katseensa nurmikolla lojuvaan jalokivistä säihkyvään koruun. Hän nosti sen ylös ja näki ensi silmäyksellä, että se oli naisen hiuskoriste, ja siihen oli upotettu Ptarthin kuningasperheen merkki. Mutta mikä kauhea huomio! Verta, vielä kosteata verta oli korun uhkeissa jalokivissä. Carthorisin rintaa ahdisti niin, että hän oli tukehtumaisillaan, kun ne kaameat mahdollisuudet, joihin hely viittasi, kohosivat hänen mielikuvituksensa silmien eteen. Mutta hän ei voinut, hän ei tahtonut uskoa sellaista. Oli mahdotonta, että niin loistava kaunotar olisi saanut niin hirvittävän lopun. Mahdotonta oli uskoa, että ihana Thuvia olisi iäksi lakannut olemasta. Jo ennestäänkin jalokivistä jäykkiin varustuksiinsa, laajan rintansa yli kulkevaan hihnaan, jonka alla hänen uskollinen sydämensä sykki, kiinnitti Heliumin prinssi Carthoris säihkyvän helyn, jota Ptarthin Thuvia oli kantanut ja joka senvuoksi oli tullut hänelle pyhäksi. Sitten hän jatkoi matkaansa tuntemattoman laakson sisäosiin. Jättiläiskokoiset puut rajoittivat hänen näköalansa enimmäkseen hyvin suppeaksi. Silloin tällöin hän näki vilahduksen taivasta kohti kohoavista kukkuloista, jotka reunustivat laaksoa joka taholta, ja vaikkakin niiden piirteet olivat molempien kuiden valossa selvät, niin hän tiesi, että ne olivat kaukana ja että laakso oli hyvin laaja. Hän jatkoi tarkasteluaan puoliyöhön saakka, jolloin hän äkkiä pysähtyi kuultuaan etäältä thoatien kiljuntaa. Näiden tavallisesti ärtyisten eläinten äänen opastamana hän hiipi puiden välitse, kunnes hänen eteensä avautui toinen tasainen puuton aukeama, jonka keskellä oli suurkaupunki kiiltävine kupukattoineen ja kirkasvärisine torneineen. Kaupungin muurien ympärillä oli kuivuneiden merenpohjien vihreiden sotilaiden pystyttämä laaja leiri, ja silmäillessään kaupunkia tarkoin huomasi heliumilainen, että se ei suinkaan ollut kuolleen muinaisuuden autio asutuskeskus. Mutta mikä kaupunki se voi olla? Opiskellessaan hän oli saanut tietää, että tässä vähän tutkitussa Barsoomin osassa oli vallassa torkvasilainen vihreä heimo ja ettei tähän asti ainoankaan punaisen ihmisen ollut onnistunut tunkeutua heidän alueensa sydämeen ja sitten palata sivistyneeseen maailmaan. Torkvasilaiset olivat valmistaneet tavattoman isoja tykkejä, joilla he peloittavan tarkkoina tähtääjinä olivat saaneet torjutuksi punaisten naapurikansojen harvat vakavat yritykset tutkia heidän maataan taistelulaivastoillaan. Carthoris uskoi varmasti olevansa Torkvasin alueella, mutta hän ei ollut uneksinutkaan, että siellä oli niin suurenmoinen kaupunki, eivätkä myöskään historioitsijat olleet edes vihjailleet sellaisen olemassaoloon. Sillä torkvasilaisten tiedettiin asustavan Marsin muiden vihreiden heimojen tavoin tällä kuolevalla taivaankappaleella tavattavissa hyljätyissä kaupungeissa, eikä mikään vihreä heimo ollut koskaan rakentanut edes yhtä ainoata rakennusta lukuunottamatta matalaseinäisiä hautomalaitoksia, joissa heidän lapsensa kehittyvät auringon lämmössä. Kaupungin ympärillä oleva vihreiden sotilaiden leiri oli lähes puolen kilometrin päässä kaupungin muurista. Sen ja kaupungin välillä ei ollut minkäänlaisia rintavarustuksia eikä muunlaista suojaa pyssyjen ja tykkien tulta vastaan, mutta nousevan auringon valossa saattoi Carthoris nyt aivan selvästi erottaa, että korkean muurin harjalla ja sen takana olevien rakennusten katoilla vilisi olentoja. Hän oli varma siitä, että ne olivat hänen kaltaisiaan ihmisiä, vaikka ne olivatkin hänestä siksi kaukana, ettei hän voinut päättää, olivatko ne punaista kansaa. Melkein heti kun päivä oli koittanut, alkoivat vihreät sotilaat ampua muurilla liikkuvia pieniä olentoja. Carthorisin hämmästykseksi ei tuleen vastattu, mutta pian oli viimeinenkin näkyvissä ollut kaupunkilainen piiloutunut turvaan vihreiden kaamean tarkoilta laukauksilta, eikä muurien takana enää ollut ainoatakaan elonmerkkiä. Silloin lähti Carthoris, pysytellen aukeamaa ympäröivien puiden suojassa, kiertämään piirittäjien selkäpuolta, toivoen, vaikkakin se tuntui mahdottomalta, näkevänsä jossakin Ptarthin Thuvian, sillä vieläkään hän ei voinut uskoa neitoa kuolleeksi. Oli suorastaan ihme, ettei häntä huomattu, sillä sotilaita ratsasti yhtenään leirin ja metsän väliä edestakaisin. Päivä kului pitkälle, ja yhä hän jatkoi turhalta näyttävää etsintäänsä. Illan suussa hän joutui kaupungin puolen muurissa olevan jykevän portin kohdalle. Tänne näyttivät hyökkääjät keskittäneen päävoimansa. Sinne oli rakennettu iso lava, jolla Carthoris näki kyyröttävän kookkaan vihreän sotilaan, ympärillään toisia heimolaisiaan. Tämä mies oli varmaankin kuuluisa Hortan Gur, Torkvasin jeddak, Marsin lounaisosien vanha, raju ihmissusi, sillä väliaikaisissa leireissä ja marsseilla ollessaan rakentavat Barsoomin vihreät heimot lavoja vain jeddakeja varten.. Seisoessaan tarkastelemassa heliumilainen näki erään vihreän sotilaan raivaavan itselleen tietä koroketta kohti. Hän raahasi mukanaan vankia, ja kun ympärillä seisovat siirtyivät syrjään antaakseen heille tietä, näki Carthoris vilahdukselta vangin. Hänen sydämensä sykähti riemusta. Ptarthin Thuvia oli vielä elossa! Vain vaivoin sai Carthoris hillityksi voimakkaan halunsa rientää Ptarthin prinsessan rinnalle. Mutta lopulta pääsi kuitenkin maltillinen harkinta voitolle, sillä kun ylivoima oli niin rusentava, tiesi hän hyökkäyksen merkitsevän ainoastaan sitä, että hän hyödyttömästi tuhoaisi kaikki mahdollisuudet neidon auttamiseksi vastaisuudessa. Hän näki, että Thuvia kiskottiin korokkeen juurelle ja että Hortan Gur puhutteli neitoa. Hän ei erottanut hirviön sanoja eikä Thuvian vastausta; mutta se oli varmankin ärsyttänyt vihreätä kuvatusta, sillä tämä syöksähti eteenpäin vankia kohti ja iski häntä raa’asti kasvoihin metallirenkaisella käsivarrellaan. Silloin valtasi raivo John Carterin, jeddakien jeddakin Barsoomin sotavaltiaan pojan. Vanhastaan tuttu veripunainen utu, jonka läpi hänen isänsä silmät olivat katselleet lukemattomia vihollisia, kohosi hänen katseittensa eteen. Hänen Maan olojen mukaiset lihaksensa, jotka vikkelästi noudattivat hänen tahtonsa määräyksiä, kiidättivät häntä pitkin harppauksin vihreätä hirviötä kohti, joka oli lyönyt hänen rakastamaansa naista. Torkvasilaiset eivät katselleet metsään päin. Kaikkien silmät olivat kiintyneet neitoon ja jeddakiin, ja raikuva hyväksymisnauru kajahti, kun vihreä hallitsija oli niin nerokkaan sukkelasti vastannut vankinsa vapausvaatimukseen. Kun Carthoris oli päässyt noin puolitiehen metsänreunasta vihreiden sotilaiden luokse, sekaantui leikkiin uusi tekijä, joka yhä suuremmassa määrin ohjasi viimeksimainittujen huomion poispäin hänestä. Erääseen piiritetyn kaupungin korkeaan torniin ilmestyi mies. Hänen ylöspäin kääntyneestä suustaan lähti sarja peloittavia huutoja, jotka kaamean kimeinä kiirivät yli kaupungin muurien ja piirittäjien päiden yli laakson kaukaisimpiin sopukkoihin saakka. Kerran, kahdesti, kolmasti kajahti tämä hirvittävä ääni kuuntelevien vihreiden miesten korvissa, ja sitten kuului kaukaa, hyvin kaukaa tuuheiden puiden ylitse vastaushuuto selvänä ja terävänä. Se oli vain ensimmäinen. Kaikilta suunnilta kohosi samanlaisia hurjia kiljahduksia, kunnes koko maailma tuntui vapisevan niiden äänestä. Vihreät sotilaat katselivat hermostuneina ympärilleen. He eivät tietäneet mitään sellaisesta pelosta, jollaista Maan asukkaat tuntevat. Mutta tavattoman vaaran uhatessa he menettivät totutun varmuutensa. Sitten aukesi äkkiä kaupungin muurin jykevä, Hortan Gurin lavan vastapäätä oleva portti levälleen. Siitä tuli esille omituisin näky, mitä Carthoris oli milloinkaan nähnyt, vaikka sillä hetkellä hänellä ei ollutkaan aikaa muuta kuin kerran ohimennen vilkaista portista pitkien, soikeiden kilpiensä suojassa marssivia kookkaita jousimiehiä. Hän ehti vain panna merkille heidän hulmuavan, kastanjanruskean tukkansa ja älytä, että heidän kupeillaan liikkuvat mylvivät otukset olivat Barsoomin rajuja leijonia. Samassa oli Carthoris ällistyneiden torkvasilaisten keskellä. Hän karkasi heidän joukkoonsa pitkä miekka kädessään, ja Ptarthin Thuvia, jonka hämmästyneet silmät ensinnä osuivat häneen, luuli näkevänsä John Carterin itsensä: niin ihmeellisen paljon muistutti pojan taistelutapa isää. Tuon virginialaisen kuuluisaa taisteluhymyä myöten he olivat samanlaisia. Ja miekkaa heiluttava käsi sitten. Sen joustava taito ja nopeus! Kaikki muuttui sekasortoiseksi melskeeksi. Osa vihreitä sotilaita hyppäsi äksyilevien, kiljuvien thoatiensa selkään. Kalotit päästelivät villejä kurkkuääniään ja vinkuivat innosta päästä lähestyvien vihollisten kurkkuun. Thar Ban ja eräs toinen korokkeen vierellä seisonut vihreä sotilas olivat ensiksi huomanneet Carthorisin saapumisen, ja heidän kanssaan hän otteli punaisen neidon omistamisesta, toisten rientäessä torjumaan piiritetystä kaupungista hyökkääviä vihollisia. Carthorisin pyrkimyksenä oli sekä puolustaa Ptarthin Thuviaa että päästä Hortan Gur-hirviön kimppuun kostaakseen tälle iskun, jonka hän oli antanut neidolle. Surmattuaan kaksi sotilasta, jotka olivat palanneet Ihar Banin ja tämän toverin avuksi torjumaan punaihoista seikkailijaa, Carthorisin onnistui päästä lavalle, juuri kun Hortan Gur oli hyppäämäisillään thoatinsa selkään. Vihreiden sotilaiden huomio kiintyi pääasiallisesti kaupungista heidän kimppuunsa eteneviin jousimiehiin ja näiden rinnalla asteleviin villeihin bantheihin — julmiin sotaeläimiin, jotka olivat äärettömän paljon peloittavampia kuin heidän omat hurjat kalotinsa. Korokkeelle hypähdettyään Carthoris veti Thuvian rinnalleen ja kääntyi sitten ahdistamaan poistuvaa jeddakia päästäen kiukkuisen huudahduksen ja tavoittaen vastustajaa miekallaan. Kun heliumilaisen säilä hipaisi Hortan Gurin vihreää ihoa, kääntyi tämä karjaisten hyökkääjään päin, mutta samassa kaksi hänen päällikköään hoputti häntä joutumaan, sillä kaupungin vaaleaihoisten asukkaiden ryntäys alkoi kehittyä vakavammaksi seikaksi kuin torkvasilaiset olivat olettaneet. Jäämättä ottelemaan punaisen miehen kanssa Hortan Gur lupasi muistaa häntä selvittyään ensin muuritetun kaupungin uhmailevista asukkaista, ja hypättyään ratsaille lasketti thoatillaan täyttä neliä lähestyviä jousimiehiä vastaan. Muut sotilaat seurasivat ripeästi jeddakiaan, jättäen Thuvian ja Carthorisin kahden kesken korokkeelle. Heidän ja kaupungin välillä riehui hirvittävä taistelu. Vaaleaihoiset sotilaat, joilla oli aseinaan vain pitkät jousensa ja eräänlaiset lyhytvartiset sotakirveet, olivat melkein turvattomia joutuessaan käsikähmään hurjien vihreiden ratsastajien kanssa. Mutta jonkun matkan päästä heidän terävät nuolensa olivat täysin yhtä tuhoisia kuin vihreiden miesten raadiumammukset. Mutta jos kohta sotilaat itse olivatkin vähäväkisempiä, niin heidän toverinsa, rajut banthit, eivät ainakaan olleet. Tuskin olivat molemmat rintamat iskeneet yhteen, kun näitä hirmuisia otuksia hyppäsi sadoittain torkvasilaisten joukkoon, kiskoen sotilaita thoatiensa selästä — kaataen maahan itse thoatitkin ja saattaen kaikki vastustajansa hämmennyksiin. Kaupunkilaisten lukumäärä oli myöskin heidän edukseen, sillä heti kun joku sotilas oli kaatunut, näytti hänen paikalleen kiiruhtavan parikymmentä uutta: niin runsaasti heitä jatkuvasti tulvasi kaupungin isosta portista. Banthien rajuus ja jousimiesten paljous vaikuttivatkin lopulta sen, että torkvasilaiset peräytyivät, kunnes lava, jolla Carthoris ja Thuvia olivat, joutui vihdoin keskelle taistelun temmellystä. Kummastakin heistä tuntui ihmeeltä etteivät heihin osuneet kuulat eivätkä nuolet. Pian oli rintama siirtynyt kokonaan heidän ohitseen, joten he olivat kahden taistelijoiden ja kaupungin välillä ottamatta lukuun haavoittuneita ja kuolleita sekä pariakymmentä ärjyvää banthia, jotka huonommin harjoitettuina kuin muut kuljeksivat lihaa etsien ruumiiden keskellä. Carthorisin mielestä oli taistelun kummallisimpana piirteenä ollut se seikka, että jousimiehet olivat verrattain mitättömillä aseillaan tehneet hirveän tuhoisaa jälkeä. Sikäli kuin hän saattoi huomata, ei missään näkynyt ainoatakaan haavoittunutta vihreätä miestä, mutta kaatuneita oli taistelukentällä röykkiöittäin. Äkillinen kuolema näkyi olevan seurauksena jousimiesten nuolen vähäisimmästäkin raapaisusta, ja näytti siltä, ettei heistä kukaan kertaakaan ampunut harhaan. Vain yksi selitys oli mahdollinen: nuolien kärjet oli kastettu myrkkyyn. Pian häipyi ottelun melu kauaksi metsään. Aukeamalla vallitsi hiljaisuus, jonka keskeyttivät vain ahmivien banthien murahdukset. Carthoris kääntyi Ptarthin Thuviaan. Siihen mennessä ei heistä kumpikaan ollut virkkanut mitään. "Missä olemme, Thuvia?" kysyi hän. Neito katsahti häneen kysyvästi. Pelkästään hänen saapumisensa näytti osoittavan, että Carthoris oli syypää ja tietoinen hänen ryöstöstään. Kuinka hän muuten olisi voinut tuntea häntä kuljettaneen lentokoneen määräpaikan! "Kuka tietää sen paremmin kuin Heliumin prinssi?" kysyi Thuvia vuorostaan. "Eikö hän ole tullut tänne omasta vapaasta tahdostaan?" "Aaanthorista olen saapunut vapaasta tahdostani sen vihreän miehen jäljessä, joka ryösti sinut, Thuvia", vastasi Carthoris; "mutta lähdettyäni Heliumista aina siihen hetkeen saakka, jolloin heräsin Aaanthorin kohdalla, luulin olevani matkalla Ptarthiin. "Oli viitattu, että minä olin syypää sinun ryöstöösi ja tietoinen siitä", selitti hän koruttomasti, "ja halusin rientää jeddakin, isäsi luokse saadakseni hänet uskomaan, että se syytös oli väärä, ja tarjotakseni apuani sinua etsittäessä. Ennenkuin lähdin Heliumista, on joku peukaloinut kompassiani, niin että se ohjasi minut Aaanthoriin Ptarthin sijasta. Siinä kaikki. Uskothan minua?" "Entä ne sotilaat, jotka ryöstivät minut puistosta!" huudahti neito. "Aaanthoriin saavuttuamme heillä oli Heliumin prinssin merkit. Kun he minut vangitsivat, olivat he puettuja dusarilaisten tamineihin. Vain yksi selitys näytti mahdolliselta. Ken lieneekään ollut se, joka uskalsi tehdä tämän törkeän väkivaltaisen teon, hän tahtoi työntää syyn toisen niskoille, jos hänet saataisiin kiinni itse teossa; mutta turvallisessa paikassa Ptarthin valtakunnan ulkopuolella hän arveli voivansa antaa kätyreittensä pukeutua jälleen omiin varustuksiinsa." "Luuletko, että minä olen tämän toimeenpanija, Thuvia?" kysyi nuorukainen. "Oi, Carthoris", vastasi neito, "en tahtonut sitä uskoa; mutta kun kaikki viittasi sinuun — sittenkään en tahtonut sitä uskoa." "Minä sitä en tehnyt", vakuutti Carthoris. "Mutta tahdon olla sinulle perinpohjin rehellinen. Niin paljon kuin pidänkin isästäsi, niin paljon kuin kunnioitankin Kulan Tithiä, jolle sinut on kihlattu, niin hyvin kuin tiedänkin, kuinka tuhoisia seurauksia olisi ollut sellaisesta teosta, Barsoomin kolmen suurimman kansan syöksyminen sotaan — niin kuitenkaan kaikesta siitä huolimatta en olisi vähääkään empinyt ottaa sinua tällä tavoin, Ptarthin Thuvia, jos olisit vihjauksenakaan osoittanut minulle, että se ei ollut sinusta vastenmielistä. "Mutta sinä et antanut pienintäkään vihjausta, ja niinpä minä olenkin täällä, en omasta halustani, vaan palvellakseni sinua ja sitä miestä, jolle sinut on luvattu, pelastaakseni sinut hänelle, jos se on ihmisen vallassa." Hän lopetti puheensa melkein katkerasti. Ptarthin Thuvia katsoi häntä kasvoihin pitkän aikaa. Neidon rinta nousi ja laski, ikäänkuin hän olisi ollut ylivoimaisen mielenliikutuksen vallassa. Hän liikahti astuakseen nuorukaisen luokse. Hänen huulensa avautuivat ikäänkuin sanoakseen jotakin — kiihkeän rajusti. Mutta sitten hän voitti tunteensa. "Heliumin prinssin vastaisten tekojen", lausui hän kylmästi, "on osoitettava,, että hänen aikomuksensa ovat tähän asti olleet kunnialliset." Carthorisia loukkasi neidon äänensävy ja sanoihin sisältyvä epäilys hänen rehellisyydestään. Hän oli melkein toivonut Thuvian vihjaisevan, että hänen rakkautensa voisi saada vastakaikua — joka tapauksessa neidon olisi pitänyt olla ainakin hieman kiitollinen äskeisestä toiminnasta hänen hyväkseen. Mutta Carthoris sai vain kylmää epäilyä osakseen. Heliumin prinssi kohautti leveitä olkapäitään. Neito huomasi sen ja nuorukaisen huulilla väikkyvän heikon hymyn, niin että hän sai nyt vuorostaan loukkautua. Luonnollisestikaan hän ei ollut tahtonut loukata Carthorisia. Olisihan tämän pitänyt käsittää, että kaiken sen jälkeen, mitä hän oli sanonut, hän ei voinut millään tavoin saada rohkaisua. Mutta eihän Carthorisin olisi tarvinnut niin kouraantuntuvasti osoittaa välinpitämättömyyttään. Heliumin miehet olivat maineessa kohteliaisuudestaan, eivät tökeryydestä. Kenties se aiheutui hänen suonissaan virtaavasta Maan asukkaan verestä. Kuinka olisikaan Thuvia voinut arvata, että olkapäiden kohautus oli vain ruumiillinen ponnistus, jolla Carthoris koetti poistaa kirvelevää tuskaa sydämestään, ja että hänen myhäilynsä oli isän taisteluhymyä, ulkonainen ilmaisumerkki pojan päätöksestä tukahduttaa oma suuri rakkautensa koettaessaan pelastaa Ptarthin Thuvian toiselle, koska hän uskoi neidon rakastavan tätä toista! Hän palasi alkuperäiseen kysymykseensä. "Missä olemme? Minä en sitä tiedä." "En myöskään minä", vastasi neito. "Ryöstäjäni puhuivat keskenään Aaanthorista, joten minusta oli mahdollista, että muinaisajan kaupunki, johon he minut veivät, oli juuri tämä kuuluisa raunioitunut paikka. Mutta siitä, missä olemme nyt, ei minulla ole pienintäkään aavistusta." "Kun jousimiehet palaavat, saamme epäilemättä tietää kaikki mitä haluamme", sanoi Carthoris. "Toivokaamme, että he kohtelevat meitä ystävällisesti. Mitähän rotua he lienevät? Vain kaikkein vanhimmissa taruissamme ja kuivuneiden merenpohjien hylättyjen kaupunkien seinämaalauksissa on kuvattuina tällaisia ruskeatukkaisia, vaaleaihoisia ihmisiä. Olisimmekohan sattumalta osuneet muinaisajoilta säilyneeseen kaupunkiin, jonka koko Barsoom luulee hautautuneen aikakausien taakse?" Thuvia katseli metsään päin, jonne vihreät sotilaat ja heitä takaa ajavat jousimiehet olivat kadonneet. Pitkän matkan päästä kuului banthien hirvittävää karjuntaa ja yksinäisiä laukauksia. "Ihme, etteivät he jo palaa", huomautti neito. "Luulisi näkevänsä haavoittuneiden nilkuttavan tai heitä kannettavan takaisin kaupunkiin", vastasi Carthoris rypistäen otsaansa kummastellen. "Entä lähempänä kaupunkia olevat haavoittuneet? Onko heidät jo korjattu pois?" He kääntyivät molemmat katsomaan kaupungin ja heidän välillään olevaa kenttää, jolla taistelu oli ollut tulisinta. Siellä olivat banthit, yhä muristen kauheilla aterioillaan. Carthoris katsahti Thuviaan hämmästyneenä. Sitten hän osoitti sormellaan kenttää. "Missä he ovat?" hän kuiskasi. "Kuinka on käynyt heidän kaatuneilleen ja haavoittuneilleen?" KUUDES LUKU Lotharin jeddak Neito ei näyttänyt uskovan silmiään. "Niitä oli läjittäin", hän mumisi. "Kentällä virui tuhansittain vain muutamia minuutteja sitten." "Ja nyt", jatkoi Carthoris, "siellä on vain banthit ja vihreiden sotilaiden ruumiit." "Kaatuneet jousimiehet on varmaankin käyty noutamassa pois meidän puhellessamme", sanoi neito. "Se on mahdotonta!" vastasi Carthoris. "Kaatuneita oli kentällä tuhansittain vielä aivan äsken. Niiden kuljettamiseen olisi kulunut tuntikausia. Tämä on kaameaa." "Olin toivonut", virkkoi Thuvia, "että saisimme turvapaikan tämän vaaleaihoisen kansan luota. Huolimatta urheudestaan taistelukentällä eivät he tuntuneet minusta hurjilta eivätkä sotaisilta ihmisiltä. Olin ehdottamaisillani, että pyrkisimme kaupunkiin, mutta nyt en tiedä, onko viisasta uskaltautua sellaisen kansan keskuuteen, jonka vainajat haihtuvat ilmaan." "Kyllä meidän on uskallettava", huomautti Carthoris. "Meidän ei voi käydä pahemmin kaupungin muurien sisällä kuin ulkopuolellakaan. Täällä voimme joutua banthien tai yhtä villien torkvasilaisten kynsiin. Sieltä ainakin tapaamme oman kuvamme muotoisia olentoja. "Minua epäilyttää vain yksi vaara", hän lisäsi, "nimittäin sinun viemisesi noin monien banthien sivuitse. Yksi miekka tuskin riittää niitä torjumaan, jos kaksikin niistä karkaa kimppuumme samalla kertaa." "Siitä seikasta ei sinun tarvitse olla huolissasi", vastasi punainen neito hymyillen. "Banthit eivät tee meille pahaa." Niin sanoen hän laskeutui korokkeelta maahan ja meni Carthorisin saattamana pelkäämättä hurmeiselle kentälle salaperäistä, muurien ympäröimää kaupunkia kohti. He eivät olleet ehtineet pitkälle, ennenkuin verisestä ruoastaan sivulle päin vilkaissut banth huomasi heidät. Raivoisasti karjuen lähti peto heti heitä kohti, ja sen äänen kuullessaan noudatti parikymmentä muuta otusta sen esimerkkiä. Carthoris vetäisi pitkän miekkansa tupestaan. Neito loi salaa nopean silmäyksen hänen kasvoihinsa. Hän näki hymyn nuorukaisen huulilla, ja se vaikutti kuin viini sairaihin hermoihin. Sillä sotaisessa Barsoomissakin, jossa kaikki miehet ovat urhoollisia, saa naisen innostumaan tyyni välinpitämättömyys vaarasta — huima rohkeus, johon ei sekaannu kerskailua. "Pistä miekkasi takaisin tuppeen!" käski Thuvia. "Sanoinhan sinulle, etteivät banthit meitä vahingoita. Kas näin!" Puhuessaan hän asteli reippaasti lähintä otusta kohti. Carthoris aikoi rientää hänen jälkeensä suojelemaan häntä, mutta hän teki torjuvan kädenliikkeen. Nuorukainen kuuli hänen kutsuvan bantheja matalalla, laulavalla, melkein kehräävällä äänellä. Heti kohosivat isot kuonot ilmaan, ja kaikki ilkeästi välkkyvät silmät kiintyivät neitoon. Sitten alkoivat pedot hiipiä häntä kohti. Hän seisoi paikallaan niitä odottaen. Häntä lähinnä oleva banth epäröi. Hän puheli sille käskevästi kuten isäntä niskuroivalle koiralle. Kookas raatelija painoi päänsä alas ja luikki häntä koipien välissä neidon jalkojen juureen. Senjälkeen tulivat toiset, kunnes Thuvia oli kokonaan hurjien, ihmisiä syövien petojen ympäröimänä. Hän kääntyi ympäri ja johdatti ne Carthorisin luokse. Lähestyessään miestä ne murisivat hieman, mutta pari ankaraa sanaa sai ne talttumaan. "Miten saat ne hillityiksi?" huudahti Carthoris. "Isäsi tiedusti minulta samaa asiaa Kultaisten kallioiden holveissa Otz-vuoriston uumenissa, thernien temppelien alla. En osannut selittää sitä hänelle enkä osaa nytkään. En tiedä, mistä johtuu, että ne tottelevat minua, mutta siitä lähtien, kun Sator Throg heitätti minut niiden sekaan pyhien thernien banthluolaan ja isot otukset liehittelivät minulle sen sijaan että olisivat repineet minut, on minulla aina ollut sama omituinen kyky hallita niitä. Ne tulevat kutsuessani ja tottelevat käskyjäni aivan samalla tavoin kuin uskollinen Woola tottelee suuren isäsi käskyjä." Neito lausui jotakin, ja hurja lauma hajautui. Karjuen palasivat pedot keskeytetyille aterioilleen, ja Carthoris ja Thuvia astelivat niiden keskitse kaupunkia kohti. Kävellessään mies katseli ihmetellen sellaisia vihreiden miesten ruumiita, joita banthit eivät olleet raadelleet. Hän kiinnitti neidon huomiota niihin. Kaatuneiden isoissa ruumiissa ei näkynyt nuolia lainkaan. Niiden ihossa ei näkynyt jälkeäkään kuolettavista haavoista, ei vähäisintäkään naarmua eikä hankautumaa. Ennenkuin jousimiesten kaatuneet olivat kadonneet, oli torkvasilaisten kaatuneissa törröttänyt vihollisten surmannuolia kuin harjaksia. Mihin olivat nämä hennot kuoleman sanansaattajat joutuneet? Mikä näkymätön käsi oli poiminut ne surmansa saaneiden ruumiista? Vastoin tahtoaan Carthoris tunsi puistattavia aavistuksia katsellessaan edessään olevaa hiljaista kaupunkia. Enää ei muurilla eikä katoilla näkynyt elonmerkkiäkään. Kaikki oli rauhallista — pahaenteisen rauhallista. Mutta kuitenkin hän oli varma, että häntä pidettiin silmällä jostakin sileän muurin takaa. Hän vilkaisi Thuviaan. Tämä asteli eteenpäin silmät levällään tuijottaen kaupungin porttia. Carthoris katsoi samaan suuntaan, mutta ei nähnyt mitään. Nuorukaisen katse tuntui herättävän hänet ikäänkuin horroksesta. Hän katsahti Carthorisiin, reipas, rohkea hymy kohosi hänen huulilleen, ja ikäänkuin tietämättään hän astui nuorukaisen viereen ja tarttui tämän käteen. Carthoris arvasi, että jokin neitosen tahdosta riippumaton vaisto vetosi häneen pyytäen suojelusta. Hän kiersi käsivartensa Thuvian ympärille ja sillä tavoin he astelivat kentän poikki. Neito ei vetäytynyt irti. Tuskinpa hän huomasi, että miehen käsi tuki häntä: niin täydelleen hän oli edessään olevan kaupungin salaperäisyyden lumoissa. He pysähtyivät portin edustatte. Se oli valtava laite. Sen rakennetta tarkastamalla Carthoris sai vain hämärän aavistuksen sen arvioimattomasta iästä. Portti oli pyöreä kuten portin aukkokin, ja muinaisbarsoomilaista rakennustaidetta koskevien tutkimustensa nojalla heliumilainen tiesi, että portti kiersi ison pyörän tavoin toiselle sivulle muuriin sovitettuun syvennykseen. Niinkin ikivanhoista kaupungeista kuin muinaisesta Aaanthorista ei vielä uneksittukaan, kun ne rodut elivät, jotka rakensivat tämänkaltaisia portteja. Hänen seisoessaan miettien, mikä tämä maailman unohtama kaupunki saattoi olla, puhutteli heitä ääni ylhäältä päin. He katsahtivat molemmat ylös. Siellä oli mies kumartuneena korkean muurin reunan ylitse. Miehen tukka oli kastanjanruskea, iho vaalea, vaaleampi kuin virginialaisen John Carterin. Otsa oli korkea, silmät suuret ja älykkäät. Molemmat alhaalla-seisojat ymmärsivät hänen käyttämäänsä kieltä, mutta se erosi kuitenkin tuntuvasti heidän barsomilaiskielestään. "Keitä te olette?" tiedusti mies. "Ja mitä tekemistä teillä on täällä Lotharin portin edustalla?" "Olemme ystäviä", vastasi Carthoris. "Tämä on Ptarthin prinsessa Thuvia, joka oli joutunut torkvasilaisheimon vangiksi. Minä olen Heliumin Carthoris, Tardos Morsin, Heliumin jeddakin, sukuun kuuluva prinssi ja John Carterin, Marsin sotavaltiaan, ja hänen vaimonsa Dejah Thorisin poika." "Ptarth?" toisti mies. "Helium?" Hän pudisti päätään. "En ole koskaan kuullut sellaisia paikkoja mainittavan enkä ole tietänyt, että Barsoomissa asuu noin oudon värisiä ihmisiä kuin sinä. Missä sijainnevat ne kaupungit, joista puhuit? Korkeimmastakaan tornistamme emme milloinkaan ole nähneet mitään muuta kaupunkia kuin Lotharin." Carthoris osoitti koillista kohti. "Tuolla päin ovat Helium ja Ptarth", hän selitti. "Helium on yli kahdeksantuhannen haadin päässä Lotharista, ja Ptarth taas on yhdeksäntuhannen viidensadan haadin päässä Heliumista koilliseen." [Barsoomissa on pituusmittojen perusyksikkönä ad. Se vastaa Englannin jalkaa, ollen noin 11,694 Englannin tuumaa eli 297 millimetriä. Minulla on yleensä ollut tapana muuttaa marsilaiset aika-, pituus- y.m. mitat vastaaviksi Maassa käytetyiksi mitoiksi, jotka ovat helppotajuisemmat näitä muistelmia lukeville Maan asukkaille. Niistä, joiden luonnonlaatu on tiedonhaluinen, saattaa olla mielenkiintoista tuntea marsilaisten pituusmitat, joten esitän ne tässä: 10 sofadia = 1 ad 200 adia = 1 haad 100 haadia = 1 karad 360 karadia = 1 Marsin ympärys päiväntasaajan kohdalta. Haad eli barsoomilaisten penikulma on noin 2,339 Englannin jalkaa eli noin 713 metriä. Karad on yksi aste. Sofad on noin 1,17 Englannin tuumaa eli vähää vaille kolme sentimetriä.] Mies pudisti uudelleen päätään. "En tiedä mitään siitä, mitä on Lotharin vuorten takana. Siellä ei saata elää ketään muita kuin Torkvasin kauheat vihreät heimot. Ne ovat kukistaneet koko Barsoomin paitsi tätä ainoata laaksoa ja Lotharin kaupunkia. Täällä me olemme pitäneet puoliamme lukemattomia miespolvia, vaikkakin he tuon tuostakin tekevät uusia yrityksiä tuhotakseen meidät. En voi aavistaakaan, mistä olette kotoisin, jollette polveudu niistä orjista, joita torkvasilaiset ottivat ammoisina aikoina laskiessaan ulkomaailman valtansa alle. Mutta mikäli olemme kuulleet, he hävittivät perin pohjin kaikki muut rodut paitsi omansa." Carthoris koetti selvittää, että torkvasilaisten hallussa oli vain suhteellisesti vähäinen osa Barsoomin pintaa ja sekin ainoastaan siitä syystä, ettei heidän alueellaan ollut mitään, mikä houkuttelisi punaista rotua. Mutta lotharilainen ei näyttänyt kykenevän käsittämään mitään muuta kuin että Lotharin laakson ulkopuolella oli tiettömiä aavikoita, joissa asusti Torkvasin hurjia vihreitä heimoja. Pitkien neuvottelujen jälkeen hän suostui päästämään tulokkaat kaupunkiin, ja hetkistä myöhemmin vieri pyörämäinen portti sille varattuun syvennykseen ja Thuvia ja Carthoris astuivat Lotharin kaupunkiin. Kaikkialla heidän ympärillään oli merkkejä satumaisesta rikkaudesta. Muurin sisäpuolella olevan kadun varrella olivat rakennusten julkisivut hyvin upeilla kaiverruksilla koristettuja, ja ikkunat ja ovet olivat usein reunustettuja kalleista kivistä valmistetuilla neljännesmetrin levyisillä upotuksilla, taidokkailla mosaikeilla tahi taotuilla kultalevyillä, joiden kohokuvat nähtävästi esittivät katkelmia tämän unohdetun kansan historiasta. Mies, jonka kanssa he olivat keskustelleet muurin ylitse, oli kadulla heitä vastassa. Hänen seurassaan oli satakunta samanrotuista miestä. He olivat kaikki puettuja väljiin vaippoihin ja parrattomia. Heidän suhtautumisensa vieraihin oli pikemminkin pelokasta epäilyä kuin vihamielisyyttä. He seurasivat tulokkaita katseillaan, mutta eivät virkkaneet heille sanaakaan. Carthoris ei voinut olla panematta merkille sitä seikkaa, että vaikkakin kaupunkia vasta aivan äsken oli piirittänyt lauma verenhimoisia hurjimuksia, ei yksikään kaupunkilainen näyttänyt olevan aseissa eikä sotaväestä näkynyt merkkiäkään. Hän ihmetteli mielessään, olivatko kenties kaikki sotilaat lähteneet mukaan kaupungista tehdylle ryntäykselle tehdäkseen äärimmäisen ponnistuksen vihollisen karkoittamiseksi, jättäen kaupungin ilman turvaväkeä. Hän kysäisi sitä saattajaltaan. Mies hymyili. "Tänään ei Lotharista ole poistunut ainoatakaan olentoa paitsi pariakymmentä pyhää banthiamme", hän vastasi. "Entä sotilaat — jousimiehet!" huudahti Carthoris. "Me näimme heitä lähtevän tuhansittain juuri tästä portista ja surmanuolineen ja rajuine bantheineen voittavan Torkvasin laumat ja ajavan ne pakosalle." Mies hymyili edelleen tietävänä. "Katsos tuonne!" hän huudahti ja viittasi kädellään leveätä katua kohti. Carthoris ja Thuvia katsoivat osoitettuun suuntaan ja näkivät suuren jousimiesosaston marssivan reippaasti itseään kohti auringonpaisteisella kadulla. "Ah!" pääsi Thuvialta. "He ovat palanneet jostakin toisesta portista tai kenties nämä ovat kaupungin turvaksi jätettyjä joukkoja." Taaskin mies hymyili salaperäistä hymyään. "Lotharissa ei ole ollenkaan sotaväkeä", hän huomautti. "Katsokaapa!" Sekä Carthoris että Thuvia olivat miehen puhuessa kääntyneet häneen päin, ja kun he nyt pyörähtivät uudelleen katsomaan lähestyvää joukko-osastoa, menivät heidän silmänsä pystyyn hämmästyksestä, sillä leveä katu oli yhtä autio kuin hauta. "Entä tänään vihreitä laumoja vastaan marssineet miehet?" kuiskasi Carthoris. "Olivatko hekin vain kuviteltuja?" Mies nyökkäsi päätään. "Mutta heidän nuolensa surmasivat vihreitä sotilaita", intti Thuvia. "Menkäämme Tarion luokse", lausui lotharilainen. "Hän selittää teille kaikki, mitä hän katsoo teidän voivan tietää. Minä saattaisin puhua liikaa." "Kuka on Tario?" kysyi Carthoris. "Lotharin jeddak", vastasi heidän oppaansa, ohjaten heidät samalle leveälle kadulle, jota myöten he vain hetkinen sitten olivat nähneet harhanäkyarmeijan marssivan. Puoli tuntia he kävelivät pitkin viehättäviä katuja, joita reunustivat uhkeimmat rakennukset, mitä heistä kumpikaan oli koskaan nähnyt. Ihmisiä näkyi vain vähän. Carthoris ei voinut olla huomaamatta, kuinka autiolta suurenmoinen kaupunki vaikutti. Vihdoin he saapuivat hallitsijan palatsiin. Carthoris näki tämän suurenmoisen rakennuksen jo etäältä, arvasi, mikä se oli, ja ihmetteli sitä, että sielläkin näkyi niin vähän merkkejä eloisasta toimeliaisuudesta. Ei ainoatakaan vahtisotilasta ollut valtavan sisäänkäytävän edustalla, eikä myöskään puistoissa, joihin hän saattoi nähdä, ollut jälkeäkään siitä kuhisevasta elämästä, joka sykähtelee punaisten jeddakien palatsien alueella. "Kas tässä", selitti opas, "on Tarion palatsi." Hänen puhuessaan Carthoris käänsi uudelleen katseensa upeaan palatsiin. Huudahtaen hämmästyksestä hän hieroi silmiään ja katsoi toistamiseen. Ei! Hän ei saattanut erehtyä. Jykevän portin edustalla seisoi parikymmentä vartiosotilasta. Portilta päärakennukselle johtavan kujan kahden puolen oli jousimiesrivit. Puistossa vilisi upseereja ja sotilaita, joita meni sinne tänne ikäänkuin toimittamaan kiireisiä tehtäviä. Minkälaista kansaa olivatkaan nämä miehet, jotka voivat loitsia armeijan pelkästä ilmasta! Hän vilkaisi Thuviaan. Myöskin tämä oli ilmeisesti huomannut muutoksen. Vavahtaen hän painautui lähemmäksi nuorukaista. "Mitä arvelet tästä?" hän kuiskasi. "Se tuntuu hyvin kaamealta." "En osaa sitä selittää", vastasi Carthoris, "jollemme sitten ole aivan sekaisin." Carthoris pyörähti lotharilaiseen päin. Tämä hymyili leveästi. "Muistaakseni sanoit äsken, ettei Lotharissa ole sotaväkeä ollenkaan", sanoi heliumilainen osoittaen vahtisotilaita. "Mitäs nämä ovat?" "Kysy Tariolta!" torjui mies. "Pian olemme hänen puheillaan." Ennen pitkää he astuivatkin avaraan huoneeseen, jonka toisessa päässä olevalle korokkeelle sijoitetulla upealla lepovuoteella loikoi mies. Kolmikon lähestyessä loi mies tulijoihin velton katseen uneliaista silmistään. Kuuden metrin päässä korokkeesta saattaja pysähtyi, kuiskasi Thuvialle ja Carthorisille, että nämä noudattaisivat hänen esimerkkiään, ja heittäytyi pitkälleen lattialle. Sitten hän nousi käsiensä ja polviensa varaan ja alkoi ryömiä valtaistuinta kohti, heiluttaen päätään edestakaisin ja kiemurrellen ruumistaan, kuten olette nähneet koiran tekevän lähestyessään isäntäänsä. Thuvia katsahti nopeasti Carthorisiin. Tämä seisoi suorana, pää pystyssä ja käsivarret ristissä leveällä rinnalla. Ylväs hymy väreili hänen huulillaan. Korokkeella oleva mies silmäili häntä tuikeasti, ja Heliumin Carthoris katsoi suoraan hänen silmiinsä. "Keitä ovat nämä, Jav?" kysäisi mies oppaalta, joka ryömi vatsallaan lattialla. "Oi, Tario, ylevin jeddak", vastasi Jav, "nämä ovat muukalaisia, jotka Torkvasin laumojen kanssa saapuivat portillemme, selittäen olleensa vihreiden miesten vankina. He kertovat kummallisia juttuja Lotharin ulkopuolella olevista kaupungeista." "Ylös, Jav", komensi Tario, "ja kysy heiltä, miksi he eivät osoita Tariolle arvon mukaista kunnioitusta!" Jav nousi seisomaan ja kääntyi katsomaan vieraita. Kun hän näki heidät pystyssä, kohosi puna hänen poskilleen. Hän syöksähti heitä kohti. "Vintiöt!" hän kiljaisi. "Alas! Kasvoillenne Barsoomin viimeisen jeddakin edessä!" SEITSEMÄS LUKU Jousimies-aaveet Kun Jav karkasi Carthorisia kohti, laski tämä kätensä pitkän miekkansa kahvaan. Lotharilainen pysähtyi. Tilava huone oli tyhjä lukuun ottamatta neljää korokkeella-olijaa, mutta kun Jav astahti taaksepäin, väistäen heliumilaisen uhkaavaa liikettä, huomasi viimemainittu olevansa parinkymmenen jousimiehen ympäröimä. Mistä ne olivat tuoksahtaneet? Sekä Carthoris että Thuvia olivat ällistyneen näköisiä. Nyt lennähti nuorukaisen miekka huotrastaan, ja samassa jousimiehet vetivät tuhoisat nuolensa taaksepäin. Tario oli kohonnut kyynärpäänsä varaan. Vasta silloin hän näki täydelleen Thuvian, joka oli ollut piilossa Carthorisin takana. "Seis!" huudahti jeddak, nostaen estävästi kättään, mutta juuri samalla hetkellä sivalsi heliumilainen miekallaan iskien lähintä vastustajaansa. Kun terävä säilä sattui maaliinsa, niin Carthoris antoi miekkansa kärjen painua lattiaan, astahtaen samalla takaperin typertyneenä ja silmät levällään ja pyyhkäisten otsaansa vasemman kätensä selkämyksellä. Hänen säilänsä oli halkonut tyhjää ilmaa — hänen vastustajansa oli kadonnut — huoneessa ei ollut ainoatakaan jousimiestä! "On ilmeistä, että nämä ovat muukalaisia", virkkoi Tario Javille. "Ottakaamme ensin selvä siitä, ovatko he tietoisesti loukanneet meitä, ennenkuin ryhdymme rankaisutoimiin." Sitten hän kääntyi puhuttelemaan Carthorisia, mutta vilkuili yhtenään Thuviaan, jonka ihania muotoja barsoomilaisen prinsessan tamineet pikemminkin tehostivat kuin salasivat. "Keitä olette te", hän tiedusti, "jotka ette tunne viimeisen jeddakin hovissa noudatettavia tapoja." "Minä olen Heliumin prinssi Carthoris", vastasi heliumilainen. "Ja tämä on Ptarthin prinsessa Thuvia. Meidän isiemme hoveissa eivät ihmiset lankea kasvoilleen hallitsijoiden edessä. Siitä lähtien kun ensisyntyiset repivät kuolemattoman jumalattarensa kappaleiksi jäsenen jäseneltä, eivät ihmiset ole Barsoomissa vatsallaan ryömineet minkään valtaistuimen juurelle. Luuletko niin ollen, että mahtavan jeddakin tytär ja toisen poika alentuisivat sellaiseen?" Tario silmäili Carthorisia pitkään. Vihdoin hän puhkesi puhumaan. "Koko Barsoomissa ei ole muita jeddakeja kuin Tario", hän lausui. "Ei ole muuta rotua kuin Lotharin, jollei Torkvasin heimolle suoda niin arvokasta nimitystä. Lotharilaiset ovat valkoisia; teidän ihonne on punainen. Koko Barsoomissa ei ole jäljellä ainoatakaan naista. Toverisi on nainen." Hän puolittain nousi lepovuoteeltaan ja kumartui eteenpäin ojentaen syyttävästi sormensa Carthorisia kohti. "Olet valhekuva!" hän kiljaisi. "Olette molemmat valhekuvia, ja rohkenette tulla Tarion, Barsoomin viimeisen ja mahtavimman jeddakin silmien eteen ja väittää olevanne todellisia. Syyllisen on kärsittävä ankara rangaistus, ja jollen erehdy, niin juuri sinä, Jav, olet uskaltanut näin kevytmielisesti laskea pilaa jeddakisi hyväluontoisuudesta. "Toimita mies pois! Jätä nainen jäljelle! Otamme selvää, ovatko molemmat valhekuvia. Ja tuonnempana, Jav, saat kärsiä uhkarohkeudestasi. Meitä on enää harvoja elossa, mutta — Komalia on ruokittava. Mene!" Carthoris näki Javin vapisevan, kun tämä uudelleen lankesi kasvoilleen hallitsijansa eteen. Sen jälkeen mies nousi ylös kääntyen Heliumin prinssiin päin. "Tule!" sanoi hän. "Jättäisinkö Ptarthin prinsessan tänne yksin!" kivahti Carthoris. Jav meni ihan likeltä hänen ohitseen, kuiskaten: "Seuraa minua — Tario ei voi tuottaa hänelle muuta pahaa kuin kuoleman; ja sen hän voi, jäätpä tänne tai et. Meidän on nyt parasta mennä — usko minua!" Carthoris ei ymmärtänyt mitään, mutta toisen äänen kiihkeässä sävyssä oli jotakin, mikä sai hänet uskomaan. Niinpä hän poistuikin ensin kuitenkin vilkaistuaan Thuviaan päin koettaen siten selittää poistuvansa hänen luotaan juuri hänen tähtensä. Vastaukseksi neito käänsi Carthorisille selkänsä luotuaan sitä ennen häneen niin halveksivan silmäyksen, että veri kohosi hänen poskilleen. Silloin nuorukainen alkoi empiä, mutta Jav tarttui hänen ranteeseensa. "Tule!" hän kuiskasi. "Muuten hän kutsuu jousimiehet kimppuusi, ja tällä kertaa on pelastuminen mahdotonta. Etkö nähnyt, kuinka tehoton teräksesi on pelkkää ilmaa vastaan!" Carthoris lähti vastahakoisesti hänen mukaansa. Kun he olivat poistuneet huoneesta, puhutteli hän toveriaan. "Jollen kerran voi tappaa pelkkää ilmaa", huomautti hän, "niin miksi minun sitten on pelättävä, että pelkkä ilma tappaa minut?" "Näitkö torkvasilaisten kaatuvan jousimiesten edessä?" kysyi Jav. Carthoris nyökkäsi päätään. "Samoin kaatuisit sinäkin ja ilman minkäänlaista puolustamis- tai kostamismahdollisuutta." Heidän keskustellessaan Jav opasti Carthorisin eräässä palatsin lukuisista torneista olevaan pieneen huoneeseen. Siellä oli lepoalustoja, ja Jav kehoitti heliumilaista istumaan. Useita minuutteja lotharilainen silmäili vankiaan, jollainen myös Carthoris nyt käsitti olevansa. "Minä melkein uskon, että olet todellinen olento", virkahti Jav vihdoin. Carthoris purskahti nauramaan. "Luonnollisestikin olen todellinen", hän sanoi. "Mistä syystä olet sitä epäillyt? Etkö voi nähdä minua, koskettaa minua?" "Samoin voin nähdä ja koskettaa jousimiehiä", vastasi Jav, "ja kuitenkin me kaikki tiedämme, että ne ainakaan eivät ole todellisia." Carthorisin kasvojen ilmeet osoittivat, kuinka ymmällä hän oli joka kerta kun mainittiin salaperäisiä jousimiehiä — Lotharin ilmaan häviäviä sotilaita. "Mitä he sitten ovat?" tiedusti hän. "Etkö todellakaan sitä tiedä?" kysyi Jav. Carthoris pudisti päätään. "Melkeinpä voin uskoa, että olet puhunut meille totta ja että olet kotoisin jostakin toisesta osasta Barsoomia tai jostakin toisesta taivaankappaleesta. Mutta sanoppa minulle, eikö sinun kotimaassasi ole jousimiehiä herättämään kauhua vihreiden miesten sydämissä, kun he rajuine sotabantheineen levittävät surmaa ja tuhoa?" "Meillä on sotilaita", Vastasi Carthoris. "Me punaisen rodun miehet olemme kaikki sotilaita, mutta meillä ei Ole itseämme puolustamassa sellaisia jousimiehiä kuin teillä. Me puolustaudumme itse." "Menette kentälle ja saatte surmanne vihollisten kädestä!" huudahti Jav epäuskoisesti. "Juuri niin", myönsi Carthoris. "Entä miten menettelevät lotharilaiset?" "Sen olet nähnyt", vastasi toinen. "Me lähetämme kentälle kuolemattomat jousimiehemme — kuolemattomat, koska ne ovat elottomia ja ovat olemassa vain vihollistemme mielikuvituksessa. Meidän turvanamme ovat itse asiassa jättiläismäiset henkiset voimamme, joiden avulla kykenemme lähettämään legioonittain olemattomia sotilaita aineellistumaan vihollistemme sielunsilmien eteen. "He näkevät ne — he näkevät niiden jännittävän jousiaan — he näkevät pienten nuolten kiitävän erehtymättömän tarkasti sydämiinsä. Ja he kuolevat — surmattuina suggestionin voimalla." "Entä sitten kaatuneet jousimiehet?" intti Carthoris. "Sanot heitä kuolemattomiksi, mutta kuitenkin näin heidän ruumiitaan läjittäin taistelukentällä. Kuinka se on mahdollista?" "Se tapahtuu vain sitä varten, että kaikki näyttäisi todelliselta", vastasi Jav. "Me annamme kuviteltuja puolustajiamme kaatua paljon, jotteivät torkvasilaiset arvaisi, ettei heitä vastassa todellisuudessa olekaan olentoja, joissa on lihaa ja verta. "Jos totuus vain selviäisi heille — niin uskovat meistä monet — niin he eivät enää kaatuisi mielikuvituksellisten tuhonuolien surmaamina, sillä totuuden vaikutus olisi voimakkaampi, ja voimakkaampi suggestioni voittaisi — niin käy aina." "Entä banthit?" tiedusti Carthoris. "Olivatko nekin vain mielikuvituksen luomia olentoja?" "Jotkut niistä olivat todellisia", selitti Jav. "Ne, jotka seurasivat jousimiehiä ajamaan takaa torkvasilaisia, olivat mielikuvia. Ne, samoin kuin jousimiehet, eivät palaa koskaan, vaan tehtyään tehtävänsä katoavat yhdessä jousimiesten kanssa, kun vihollinen on varmasti torjuttu. Kentälle jääneet olivat todellisia. Ne päästimme irti suorittamaan puhdistusta, syömään kaatuneiden torkvasilaisten ruumiita. Sitä vaativat meikäläiset realistit. Minä olen realisti. Tario on eetterealisti. "Eetterealistit väittävät, että ainetta ei ole lainkaan olemassa — että kaikki on henkeä. He selittävät, ettei ketään meistä ole olemassa, paitsi kanssaihmistemme mielikuvituksessa, muuta kuin näkymättömänä henkisyytenä, johon ei voi kajota. "Tarion mukaan tarvitsee vain meidän kaikkien yhdessä kuvitella, ettei muuriemme juurella ole ainoatakaan kaatunutta torkvasilaista, ja silloin ei muka olekaan yhtään, eikä ruumiita korjaavia bantheja tarvittaisi." "Ettekö te siis hyväksy Tarion kantaa?" kysyi Carthoris. "Vain osittain", vastasi lotharilainen. "Minä uskon, itse asiassa tiedän, että on olemassa todella eetterealistisia olentoja. Tario on sellainen, siitä olen varma. Hän on olemassa ainoastaan kansansa mielikuvituksessa. "Meidän, kaikkien realistien, kanta on tietysti se, että kaikki eetterealistit ovat vain mielikuvituksen tuotteita. He väittävät, että kaikkinainen ruoka on tarpeeton, eivätkä he syö. Mutta surkastuneimmallakin järjellä varustetun ihmisen täytyy myöntää, että ruoka on välttämätön sellaisille olennoille, jotka ovat todella olemassa." "Niinpä kyllä", myönsi Carthoris. "Kun en ole syönyt koko tänä päivänä, olen perin valmis tunnustamaan, että olet oikeassa." "Ah, suo anteeksi!" pahoitteli Jav. "Istu pöytään, tee hyvin, ja tyydytä nälkäsi!" Näin sanoen hän viittasi kädellään runsaasti katettua pöytää, jota ei ollut huoneessa ollut hetkistä aikaisemmin. Siitä oli Carthoris aivan varma, sillä hän oli useita kertoja tarkasti silmäillyt huonetta. "Onpa hyvä", jatkoi Jav, "ettet joutunut jonkun eetterealistin hoiviin. Silloin olisit totisesti saanut olla nälässä." "Mutta", huudahti Carthoris, "tämä ei ole tosiolevaista ruokaa — sitä ei ollut täällä vähän aikaa sitten, eikä todellinen ruoka aineellistu tyhjästä ilmasta." Jav näytti loukkaantuneelta. "Lotharissa ei ole ollenkaan todellista ruokaa eikä vettä", hän selitti, "eikä ole ollutkaan lukemattomiin miespolviin. Sellaisella ruoalla kuin nyt näet edessäsi olemme tulleet toimeen historian varhaisimmista ajoista saakka. Sellaisella niin ollen saat sinäkin tulla toimeen." "Mutta minä luulin sinua realistiksi", tokaisi Carthoris. "Niin totisesti olenkin", huudahti Jav. "Mikäpä olisi sen realistisempaa kuin tämä uhkea juhla-ateria? Juuri tässä suhteessa eroamme eniten eetterealisteista. He väittävät, että on tarpeetonta kuvitella ruokaa; me taas olemme huomanneet, että säilyäksemme hengissä meidän on kolmasti päivässä istuttava vankan ruokapöydän ääressä. "Ihmisen syömän ruoan oletetaan ruuansulatuksen aikana joutuvan määrättyjen kemiallisten muutosten alaiseksi, minkä tuloksena tietysti on kuluneiden kudoksien uusiintuminen. "Me kyllä kaikki tiedämme, että henki on kaikki kaikessa, mutta selitämme sen eri ilmenemismuodot eri tavalla. Tario väittää, että ainetta ei lainkaan ole olemassa ja että kaikki on luotu aivojen aineettomasta sisällöstä. "Mutta meillä realisteilla on parempi tieto. Me tiedämme, että hengellä on aineen säilyttämisen ja kunnossapitämisen kyky, vaikka se ei voinekaan luoda ainetta — mikä viimeksimainittu seikka on vielä ratkaisematon kysymys. Ja myöskin tiedämme, että pitääksemme fyysilliset ruumiimme kunnossa meidän on laitettava niin, että kaikki elimemme toimivat niille määrätyllä tavalla. "Tämän suoritamme aineellistuttamalla ruoka-ajatuksia ja nauttimalla siten luotua ruokaa. Me pureksimme sitä, nielemme ja sulatamme sitä. Kaikki elimemme toimivat aivan samoin kuin jos olisimme nauttineet aineellista ruokaa. Ja mikä on tulos? Minkä täytyy tuloksen olla? Kemialliset muutokset tapahtuvat sekä suoranaisen että välillisen suggestion johdosta, me elämme ja voimme hyvin." Carthoris silmäili pöydällä olevaa ruokaa. Se näytti todelliselta. Hän vei palasen suuhunsa. Siinä oli ainetta todellakin ja makua myös. Hänen makuaistinsakin pettyi. Jav tarkasteli häntä hymyillen, kun hän söi. "Eikö se ole täysin tyydyttävää?" kysyi lotharilainen. "Kyllä minun täytyy myöntää, että se on", vastasi Carthoris. "Mutta sanoppa, mistä Tario ja muut eetterealistit, jotka pitävät ruokaa tarpeettomana, elävät." Jav raapaisi päätään. "Sitä kysymystä pohdimme usein", hän vastasi. "Se on mielestämme varmin todistus siitä, että eetterealisteja ei ole olemassa. Mutta kukapa muu kuin Komal voisi sen tietää?" "Kuka on Komal?" tiedusti Carthoris. "Kuulin jeddakinne mainitsevan hänet." Jav kumartui kuiskaamaan heliumilaisen korvaan ja vilkaisi arasti ympärilleen, ennenkuin virkkoi mitään. "Komal on perusolemus. Eetterealistitkin myöntävät, että hengellä täytyy olla ainetta, ennenkuin se voi kuvittelevissa saada aikaan ainehavaintoja. Sillä jos ainetta ei ollenkaan olisi olemassa, olisi sitä mahdotonta saada suggestionillakaan näkyviin — mitä ei ole ollut olemassa, sitä ei voida kuvitellakaan. Pysytkö mukana?" "Koetan", vastasi Carthoris kuivasti. "Siis perusolemuksen täytyy olla ainetta", jatkoi Jav. "Komal on kaikkeuden perusolemus, niin sanoakseni. Hän elää aineesta. Hän syö. Hän syö todellista. Puhuakseni selvästi, hän syö realisteja. Se on Tarion työtä. "Hän selittää, että väittäessämme yksin olevamme todellisia, meidän on pysyäksemme johdonmukaisina myönnettävä, että vain me olemme sopivia Komalin ruoaksi. Joskus, kuten tänään, saamme hänelle muuta ruokaa. Hän syö torkvasilaisia hyvin mielellään." "Onko Komal ihminen?" kysäisi Carthoris. "Hän on kaiken olemus, kuten jo sanoin", vastasi Jav. "En osaa selittää sitä sellaisilla sanoilla, että ymmärtäisit. Hän on alku ja loppu. Kaikki elämä on Komalista lähtöisin, sillä aine, josta aivot saavat mielikuvansa, säteilee Komalin ruumiista. "Jos Komal lakkaisi syömästä, niin kaikki elämä Barsoomissa lakkaisi olemasta. Hän ei voi kuolla, mutta hän voi lakata syömästä ja siten säteilemästä." "Ja hän syö sinun kansasi samanuskoisia miehiä ja naisia?" huudahti Carthoris. "Naisia!" torjui Jav. "Lotharissa ei ole ainoatakaan naista. Viimeiset lotharilaiset naiset tuhoutuivat pitkiä ajanjaksoja takaperin, ollessamme raskaalla, hirvittävällä vaelluksella puolittain kuivuneita meriä reunustavilla mutaisilla tasangoilla, kun vihreät heimot häätivät meidät halki Marsin tähän viimeiseen piilopaikkaamme — Lotharin valloittamattomaan linnoitukseen. "Rotumme lukemattomista miljoonista ihmisistä jäi eloon ja saapui Lothariin tuskin kahtakymmentätuhatta miestä. Joukossamme ei ollut ainoatakaan naista eikä lasta. Ne olivat matkalla kuolleet kaikki. "Ajan vieriessä kuoli meistäkin paljon, ja rotumme oli häviämäisillään sukupuuttoon. Mutta sitten selvisi meille Suuri Totuus, että henki on kaikki kaikessa. Vielä kuoli meitä paljon, ennenkuin saimme kykymme täydelleen kehitetyiksi, mutta vihdoin kykenimme uhittelemaan kuolemaa opittuamme perinpohjin käsittämään, että kuolema on vain sieluntila. "Sitten aloimme luoda henkiväkeä tai paremminkin aineellistuttaa mielikuvia. Ensimmäisen kerran sovellutimme sitä käytännölliseen tarpeeseen, kun torkvasilaiset löysivät pakopaikkamme. Oli onni meille, että he saivat etsiä pitkiä ajanjaksoja ennenkuin osuivat ainoalle laaksoon tuovalle pienelle aukolle. "Sinä päivänä lähetimme ensimmäiset jousimiehemme heitä vastaan. Tarkoituksemme oli yksinomaan säikähdyttää heidät tiehensä tavattomalla jousimiesmäärällä, jonka voimme sijoittaa muureillemme. Koko Lothar oli sakeana mielikuvituksellisten sotilaittemme jousista ja nuolista. "Mutta torkvasilaiset eivät pelästyneet. He ovat petojakin alempia — he eivät tiedä mitään pelosta. He ryntäsivät muuriemme luokse, nousivat toistensa olkapäille, muodostaen siten ihmisistä tikapuita muurin harjalle saakka ja olivat juuri pääsemäisillään kaupunkiin rusentaakseen meidät. "Jousimiehemme eivät olleet laukaisseet ainoatakaan nuolta — me annoimme niiden vain juosta edestakaisin muurin harjalla, kiljuen herjauksia ja uhkauksia vihollisille. "Mutta sitten ajattelin koettaa sitä — suurta tekoa. Keskitin koko valtavan henkisen voimani omiin luomiini jousimiehiin — kukin meistä loitsii esille ja ohjaa niin monta jousimiestä kuin hänen sielunvoimillaan ja mielikuvituksellaan on mahdollista. "Annoin niiden ensimmäisen kerran sovittaa nuolet jousiinsa. Panin ne tähtäämään vihreitä miehiä sydämeen. Saatoin vihreät miehet näkemään kaiken sen, samoin kuin sitten lentävät nuolet ja luulemaan, että niiden kärjet upposivat heidän sydämeensä. "Muuta ei tarvittu. Heitä suistui sadoittain muurilta, ja kun toverini näkivät temppuni, noudattivat he vikkelästi esimerkkiä,”niin että torkvasilaislaumat olivat pian peräytyneet nuoliemme kantomatkan päähän. "Olisimme voineet surmata heitä kuinka pitkän matkan päästä hyvänsä, mutta olemme sodassa aina ennen kaikkea pitäneet todellisia oloja ohjenuoranamme. Emme tee mitään tai oikeammin emme teetä jousimiehillämme vihollisten näkyvissä mitään sellaista, mikä menisi yli heidän ymmärryksensä. Muuten he saattaisivat aavistaa, kuinka asianlaita todellisuudessa on, ja se merkitsisi loppuamme. "Mutta peräydyttyään jousenkantaman päähän torkvasilaiset alkoivat ampua meitä kauheilla pyssyillään ja tekivät alituisilla laukauksillaan elämän kaupungin sisällä surkeaksi. "Silloin johtui mieleeni suunnitelma lähettää jousimiehemme ryntäämään porteista heidän kimppuunsa. Olet tänään nähnyt, kuinka hyvin se sujuu. Pitkien ajanjaksojen kuluessa he ovat silloin tällöin saapuneet ahdistamaan meitä, mutta tulos on aina ollut sama." "Ja kaikesta tästä saatte kiittää sinun älyäsi, Jav?" huomautti Carthoris kysyvästi. "Sinun pitäisi luullakseni olla arvokas mies kansasi neuvotteluissa." "Niin olenkin", vastasi Jav ylpeästi. "Olen Tarion lähin mies." "No minkävuoksi sitten käyttäydyt niin matelevasti lähestyessäsi valtaistuinta?" "Tario vaatii sitä. Hän on kateellinen ja epäluuloinen minua kohtaan. Hän odottaa vain vähäisintäkin syytä heittääkseen minut Komalin ruoaksi. Hän pelkää, että minä vielä kerran tavoitan hänen valtaansa." Carthoris hypähti äkkiä pöydästä. "Jav!" hän huudahti. "Mikä raakalainen olenkaan! Olen nyt ahtanut vatsani täyteen, samalla kun Ptarthin prinsessa ei kenties vieläkään ole saanut ruokaa. Menkäämme takaisin ja koettakaamme keksiä joku keino toimittaaksemme hänelle ravintoa!" Lotharilainen pudisti päätään. "Tario ei sitä sallisi", hän virkkoi. "Hän tahtoo epäilemättä tehdä neidosta eetterealistin." "Mutta minun täytyy päästä hänen luokseen", intti Carthoris. "Sanoit äsken, ettei Lotharissa ole ainoatakaan naista. Niin ollen täytyy hänen olla miesten joukossa, ja jos niin on, niin tahdon olla hänen lähellään voidakseni tarpeen vaatiessa puolustaa häntä." "Tario tekee kuten tahtoo", kiisti Jav. "Hän lähetti sinut tiehesi, etkä saa palata, ennenkuin hän käskee noutaa sinut." "Mutta minä menen odottamatta noutamista." "Älä unohda jousimiehiä", varoitti Jav. "En unohdakaan niitä", vastasi Carthoris, mutta ei virkkanut mitään siitä, että hän muisti muutakin, mitä lotharilaisen kieleltä oli luiskahtanut — sellaista, mikä kenties oli vain arvelua, mutta mihin kuitenkin tarpeen tullen kannatti kiinnittää heikko toivo. Carthoris aikoi poistua huoneesta. Jav astui hänen eteensä, sulkien häneltä tien. "Olen alkanut pitää sinusta, punainen mies", hän sanoi, "mutta muista, että Tario on vielä jeddakini ja että hän on määrännyt sinut tänne!" Carthoris oli vastaamaisillaan, mutta samassa kuului heidän korviinsa heikosti naisen avunhuuto. Kättään heilauttaen Heliumin prinssi pyyhkäisi lotharilaisen syrjään ja syöksyi miekka kädessä käytävään. KAHDEKSAS LUKU Tuomiosali Kun Ptarthin Thuvia näki Carthorisin lähtevän Tarion luota, jättäen hänet yksin tämän miehen kanssa, valtasi hänet äkkiä ahdistava pelon tunne. Upeasta huoneesta huokui salaperäisyyden tuntu. Sen kalusto ja sisustus ilmaisivat rikkautta ja sivistystä ja herättivät sellaisen vaikutelman, että huoneessa suoritettiin usein kuninkaallisia toimituksia, jolloin se oli ääriään myöten täynnä väkeä. Mutta ympäristössä ei missään, ei eteissalissa eikä käytävässä, ollut jälkeäkään elävistä olennoista lukuun ottamatta neitoa itseään ja loikovaa Tariota, jeddakia, joka puoliavoimin silmin tarkasteli häntä kuninkaallisen lepovuoteensa komeilta peitteiltä. Javin ja Carthorisin lähdettyä mies silmäili jonkun aikaa Thuviaa tarkasti. Sitten hän alkoi puhua. "Tule lähemmäksi!" hän käski, ja kun Thuvia meni hänen luokseen, jatkoi hän: "Kenen olio olet? Kuka on rohjennut aineellistuttaa kuvittelemansa naisen? Se on ristiriidassa Lotharin tapojen ja jeddakin määräysten kanssa. Sano suoraan, nainen, kenen aivoista olet lähtöisin! Javinko? Ei, elä kiellä sitä! Minä tiedän, ettei syyllinen voi olla kukaan muu kuin tuo kateellinen realisti. Hän haluaisi saattaa minut kiusaukseen. Hän tahtoisi nähdä minun lankeavan sulojesi lumoihin, ja sitten hän, käskijäsi, määräisi kohtalostani ja — kuolemastani." Harmi ja suuttumuksen puna oli kohonnut Thuvian kasvoille. Hän nosti päänsä pystyyn, ja hänen kauniit huulensa kaartuivat ylpeään hymyyn. "En ymmärrä vähääkään loruiluasi" hän huudahti. "Olen Thuvia, Ptarthin prinsessa. En ole kenenkään olio. Tänä päivänä näin ensi kerran sen miehen, jota nimität Javiksi, samoin kuin naurettavan kaupunkinne, josta Barsoomin suurimmatkaan kansat eivät ole uneksineet. "Suloni eivät ole sinua eivätkä sinun kaltaisiasi varten. Ne eivät ole kaupaksi eivätkä vaihdettaviksi, vaikkapa niistä tarjottu hinta olisikin todellinen valtaistuin. Niiden käyttäminen taas saavuttaakseni sinun vähemmän kuin tyhjänpäiväisen valtasi —" Hän täydensi ajatuksensa kohauttamalla siromuotoisia olkapäitään ja naurahtamalla halveksivasti. Kun hän lopetti puheensa, istui Tario lepovuoteensa reunalla jalat lattialla. Hän nojautui eteenpäin, eivätkä hänen silmänsä enää olleet puoliummessa, vaan selko selällään, ja niissä oli hämmästynyt ilme. Hän ei näyttänyt huomaavan neidon sanoihin ja käyttäytymiseen sisältyvää majesteettirikosta. Thuvian puheessa oli ilmeisesti jotakin hämmästyttävämpää ja tärkeämpää. Hitaasti Tario nousi seisomaan. "Komalin hampaiden nimessä", hän mumisi. "Sinähän olet _todellinen!! Todellinen_ nainen! Et unikuva! Et mielikuvituksen turha, narrimainen tuote!" Hän astui kädet ojossa askelen neitoa kohti. "Tule!" hän sopersi. "Tule, nainen! Lukemattomia ajanjaksoja olen uneksinut sinun tulostasi. Ja nyt, kun olet saapunut, voin tuskin uskoa silmiäni. Vielä nytkään, vaikka tiedän, että olet todellinen, yhä puolittain pelkään, että saatat olla valhekuva." Thuvia horjahti taaksepäin. Hän luuli miestä hulluksi. Salaa hän vei kätensä tikarinsa jalokivikoristeiselle kahvalle. Mies huomasi hänen liikkeensä ja pysähtyi. Hänen silmänsä saivat ovelan ilmeen. Sitten hänen katseensa kävi haaveelliseksi ja läpitunkevaksi, kaivautuessaan suoraan neidon aivoihin. Thuvia tunsi äkkiä muuttuvansa. Sen syytä hän ei arvannut. Mutta jollakin tavoin hänen edessään oleva mies alkoi saada toisenlaisen sijan hänen sydämessään. Enää ei Tario ollut outo ja salaperäinen vihollinen, vaan vanha uskottu ystävä. Neidon käsi herposi tikarin kahvasta. Tario tuli likemmäksi häntä. Mies puhutteli häntä leppeästi ja ystävällisesti ja hän vastasi omalla äänellään, joka kuitenkin kuulosti niin vieraalta. Nyt oli Tario neidon vierellä, laski kätensä hänen olalleen ja suuntasi katseensa alaspäin hänen silmiinsä. Thuvia katsoi miestä kasvoihin. Tarion katse tuntui tunkeutuvan hänen lävitseen ja panevan hänen sielussaan salaisen tunnekielen väräjämään. Outo sisäinen ilmiö, josta hän silloin tuli tietoiseksi, sai hänen huulensa raottumaan pelonsekaisesta ihastuksesta. Hän oli tuntenut Tarion aina. Tämä oli häntä lähempänä kuin ystävä. Hän siirtyi vähän lähemmäksi miestä. Kuin yhtenä ainoana nopeana valonvälähdyksenä selveni hänelle asianlaita. Hän rakasti Tariota, Lotharin jeddakia! Hän oli rakastanut häntä aina. Nähdessään temppunsa luonnistuvan mies ei voinut pidättää heikkoa tyytyväistä myhäilyä. Oliko hänen kasvojensa ilmeessä jotakin hälyttävää vai saapuiko Heliumin Carthorisilta palatsin kaukaisesta huoneesta voimakkaampi suggestioni, kenpä voisi sen sanoa? Mutta joka tapauksessa miehen omituinen, hypnoottinen vaikutus hävisi äkkiä?’ Ikäänkuin olisi naamari reväisty hänen silmiltään, Thuvia näki äkkiä Tarion samanlaisena kuin aikaisemminkin. Ja kun hän oli tottunut korkealle kehittyneen sielunelämän omituisiin, Barsoomissa tavallisiin ilmiöihin, arvasi hän heti tarpeeksi paljon oikeasta asianlaidasta tietääkseen olevansa vakavassa vaarassa. Hän astui ripeästi askelen taaksepäin, riistäytyen miehen otteesta. Mutta lyhyt kosketus oli herättänyt Tariossa hänen lemmettömän elämänsä kaikki kauan haudattuina olleet intohimot. Päästäen murahduksen tapaisen huudahduksen hän syöksähti Thuvian kimppuun, kiersi käsivartensa neidon ympärille ja koetti vetää hänen huuliaan kasvojaan kohti. "Nainen!" hän läähätti. "Ihastuttava nainen! Tario tahtoisi tehdä sinusta Lotharin kuningattaren. Kuule minua! Kuuntele Barsoomin viimeisen jeddakin rakkaudensanoja!" Thuvia ponnisteli päästäkseen irti hänen syleilystään. "Seis, hylkiö!" hän huusi. "Seis! En rakasta sinua. Seis, tai huudan apua!" Tario nauroi hänelle vasten kasvoja. "Huudat apua", hän matki. "Ja luuletko, että Lotharin palatsissa on ketään, joka voisi saapua avuksesi? Kuka uskaltaisikaan kutsumatta saapua Tarion luokse?" "On yksi", vastasi neito, "joka tahtoo tulla ja joka tulee, joka uskaltaa iskeä sinut kuoliaaksi omalla valtaistuimella, jos aavistaa sinun rohjenneen loukata Ptarthin Thuviaa!" "Kuka? Javko?" uteli Tario. "Ei Jav, eikä kukaan muukaan arkanahkainen lotharisotilas", vastasi Thuvia, "vaan todellinen mies, todellinen sotilas, Heliumin Carthoris." Mies nauroi taaskin. "Unohdat jousimiehet", hän muistutti, "mitä voisi punainen sotilaasi pelottomia legiooniani vastaan?" Uudelleen hän veti neidon raa'asti itseään vasten ja raahasi häntä lepovuodettaan kohti. "Jollet tahdo olla kuningattareni", hän puhisi, "niin sinun on oltava orjani." "En kumpikaan!" huudahti Thuvia. Samalla kun hän lausui tämän ehdottoman kiellon, teki hänen oikea kätensä ripeän liikkeen. Tario päästi hänet irti ja hoippui taaksepäin, painaen molemmat kädet kylkeensä. Samassa tuli huone täyteen jousimiehiä, ja sitten vaipui Lotharin jeddak tiedottomana marmorilattialle. Hänen mennessään tajuttomaksi olivat jousimiehet laukaisemaisillaan nuolensa Thuvian sydämeen. Tahtomattaan hän kirkaisi apua, vaikkakin tiesi, ettei edes Heliumin Carthoris kykenisi enää häntä pelastamaan. Sitten hän sulki silmänsä ja odotti loppua. Ei yksikään solakka nuoli lävistänyt hänen hentoa rintaansa. Hän raotti silmäluomiaan nähdäkseen, mikä hänen teloittajiaan pidätti. Huone oli tyhjä. Siellä oli vain hän itse ja Lotharin jeddakin liikkumaton ruumis, joka virui hänen jalkojensa juuressa ja josta oli vuotanut valkealle marmorilattialle pieni veriläikkä. Tario oli tajuttomana. Thuvia oli ymmällä. Missä olivat jousimiehet? Miksi he eivät olleet lähettäneet nuoliaan? Mitä saattoi tämä kaikki merkitä? Hetkistä aikaisemmin sali oli salaperäisellä tavalla tullut täyteen sotilaita, jotka ilmeisesti oli kutsuttu suojelemaan jeddakiaan. Mutta nyt, vaikkakin he peittämättömän selvästi näkivät, mitä hän oli tehnyt, he olivat kadonneet yhtä salaperäisesti kuin olivat saapuneetkin, jättäen hänet yksin hallitsijansa ruumiin luokse, jonka kylkeen hän oli iskenyt pitkän, terävän aseensa. Neito silmäili pelokkaasti ympärilleen, ensiksi odottaen näkevänsä jousimiesten palaavan ja sitten keksiäkseen jonkun pakotien..... Korokkeen takana olevassa seinässä oli kaksi pientä oviaukkoa paksujen verhojen peittäminä. Thuvia juoksi vikkelästi toista kohti, mutta kuuli samassa takaapäin sotilaan varustusten kalinaa huoneen toisesta päästä. Voi, vain pieni hetkinen vielä, ja hän olisi ollut suojaavan verhon takana ja kenties keksinyt sitten jonkun pelastuskeinon. Mutta nyt se oli liian myöhäistä, hänet oli huomattu. Melkein turtunein mielin hän kääntyi katsomaan kohtaloaan silmiin, ja leveän salin poikki juoksi Carthoris nopeasti häntä kohti välkkyvä pitkä miekka paljaana kädessä. Päiväkausia hän oli epäillyt heliumilaisen tarkoituksia. Hän oli luullut Carthorisin olleen mukana hänen ryöstössään. Siitä alkaen, jolloin kohtalo oli viskannut heidät yhteen, hän oli tuskin suonut nuorukaisen huomautuksiin muuta kuin hyvin pintapuoliset vastaukset paitsi silloin, kuin Lotharissa sattuneet tapahtumat olivat hämmästyttäneet häntä niin, että hän oli menettänyt mielenmalttinsa. Hän tiesi, että Heliumin Carthoris tahtoi taistella hänen puolestaan. Mutta siitä hän ei ollut varma, tekikö nuorukainen sen pelastaakseen hänet itseään vaiko toista varten. Carthoris tiesi, että hän oli luvattu Kulan Tithille, Kaolin jeddakille. Ja jos Carthoris siitä huolimatta oli sekaantunut hänen ryöstöönsä, niin hänen vaikuttimenaan ei voinut olla uskollisuus ystävää kohtaan eikä huolenpito Thuvian kunniasta. Mutta nyt, kun hän näki nuorukaisen tulevan Lotharin Tarion vastaanottosalin marmorilattian poikki, näki kauniit silmät, joissa oli huolestunut ilme hänen tähtensä, komean vartalon, jossa ilmenivät kaikki sotaisen Marsin soturien parhaat puolet, hän ei voinut uskoa, että niin loistavan ulkokuoren alla piilisi vähäisintäkään vilpillisyyden hiventä. Hänestä tuntui, ettei hän koko elämänsä aikana ollut niin riemastunut kenenkään ihmisen näkemisestä. Vain vaivoin hän sai itsensä hillityksi kiitämästä Carthorisia vastaan. Hän tiesi, että Carthoris rakasti häntä, mutta hän muisti ajoissa, että hän oli luvattu Kulan Tithille. Hän ei saanut edes näyttää olevansa liian suuresti kiitollinen heliumilaiselle, ettei tämä ymmärtäisi häntä väärin. Carthoris oli nyt hänen rinnallaan. Nopealla silmäyksellä hän pääsi selville tilanteesta — jeddakin liikkumaton ruumis pitkänään lattialla — neito kiiruhtamassa verhottua ovea kohti. "Tekikö hän sinulle pahaa, Thuvia?" kysyi hän. Neito näytti hänelle veristä tikariaan. "Ei", hän vastasi, "hän ei tehnyt minulle pahaa." Tuikea hymy kirkasti Carthorisin kasvoja. "Kiitetyt olkoot ensimmäiset esi-isämme!" hän mumisi. "Ja nyt on meidän saatava selville, emmekö voi suoriutua tästä kirotusta kaupungista, ennenkuin lotharilaiset huomaavat menettäneensä jeddakinsa." Varman käskevänä, mikä niin hyvin sopi hänelle, jonka suonissa virtasi virginialaisen John Carterin ja Heliumin Dejah Thorisin verta, hän tarttui neitoa kädestä, kääntyi ympäri ja lähti salin poikki isoa ovea kohti, josta Jav aikaisemmin samana päivänä oli saattanut heidät jeddakin puheille. He olivat jo melkein kynnyksellä, kun toisesta ovesta syöksähti saliin mies. Se oli Jav. Hän myöskin oivalsi kaikki yhdellä silmäyksellä. Miekka valmiina kädessään Carthoris pyörähti häntä vastaan, sijoittaen kookkaan vartalonsa hennon neidon suojaksi. "Tule, Lotharin Jav!" hän huudahti. "Saakaamme ratkaisu heti, sillä vain toinen meistä pääsee elävänä tästä huoneesta Ptarthin Thuvian kanssa!" Kun hän sitten näki, että miehellä ei ollut miekkaa, jatkoi hän. "Komenna sitten esiin jousimiehesi tahi seuraa meitä vankinani, kunnes olemme päässeet kummituskaupunkisi porttien ulkopuolelle!" "Olet surmannut Tarion!" kirkaisi Jav välittämättä toisen taisteluhaasteesta. "Olet surmannut Tarion. Näen hänen verensä lattialla — todellista verta — todellinen kuolema. Tario oli sittenkin yhtä todellinen ihminen kuin minäkin. Ja kuitenkin hän oli eetterealisti. Hän ei aineellistuttanut ravintoaan. Ovatko sittenkin kenties he oikeassa? No niin, mutta me myöskin olemme oikeassa. Ja monia ajanjaksoja olemme olleet riidassa — kumpikin väittää, että toinen on väärässä! "Joka tapauksessa hän on nyt kuollut. Siitä olen iloissani. Nyt pääsee Jav omalle paikalleen. Nyt Javista tulee Lotharin jeddak!" Hänen lopettaessaan puheensa avasi Tario silmänsä ja nousi sitten heti istumaan. "Petturi! Salamurhaaja!" hän kirkui. "Kadar! Kadar!" Tämä barsoomilainen sana merkitsee vahtia. Jav kävi kalmankalpeaksi. Hän lankesi vatsalleen ja kiemurteli Tariota kohti. "01, jeddakini, jeddakini!" hän uikutti. "Javilla ei ole tässä osuutta. Jav, uskollinen Javisi, saapui tähän huoneeseen juuri äsken, nähden sinun viruvan pitkänäsi maassa ja nämä molemmat muukalaiset aikeissa poistua. En tiedä, miten kaikki on tapahtunut. Usko minua, ylevin jeddak!" "Suusi kiinni, konna!" karjui Tario. "Kuulin sanasi: 'Joka tapauksessa hän on kuollut. Siitä olen iloissani. Nyt pääsee Jav omalle paikalleen. Nyt tulee Javista Lotharin jeddak.' "Vihdoinkin sinä, petturi, olet joutunut satimeen. Omat sanasi ovat langettaneet tuomiosi yhtä varmasti, kuin näiden punaisten lurjusten teot ovat ratkaisseet heidän kohtalonsa — jollei —" Hän pysähtyi. "Jollei nainen —" Edemmäksi hän ei päässytkään. Carthoris arvasi, mitä hän aikoi sanoa, ja ennenkuin Tario sai lausutuksi ajatustaan, oli heliumilainen hypähtänyt eteenpäin ja iskenyt miestä kämmenellään vasten suuta. Tario kiehui raivosta nöyryytettynä. "Ja jos vielä kerran loukkaat Ptarthin prinsessaa", varoitti heliumilainen, "niin unohdan, ettei sinulla ole miekkaa, enkä kenties kykenekään hillitsemään säilää liikuttavaa kättäni, jota kutkuttaa päästä sinua kurittamaan." Tario hoippui takaperin korokkeen takana olevaa pientä oviaukkoa kohti. Hän koetti sanoa jotakin, mutta hänen kasvolihaksiansa tempoili niin kamalasti, ettei hän saanut sanaa suustaan moniin minuutteihin. Vihdoin hän kykeni puhumaan ymmärrettävästi. "Kuole!" hän kiljui. "Kuole!" Sitten hän pyörähti ympäri oveen päin. Jav syöksähti eteenpäin, kirkuen kauhusta. "Armoa, Tario! Sääli minua! Muista, kuinka pitkiä aikoja olen uskollisesti palvellut sinua! Muista, mitä kaikkea olen tehnyt Lotharin hyväksi! Älä tuomitse minua nyt hirveään kuolemaan! Säästä minua! Säästä!" Mutta Tario vain nauroi pilkallisesti peräytyessään pientä ovea peittäviä verhoja kohti. Jav kääntyi Carthorisiin päin. "Pysäytä hänet!" hän kiljaisi. "Pysäytä hänet! Jos henkesi on kallis, niin älä päästä häntä tästä huoneesta!" Puhuessaan hän juoksi tavoittamaan jeddakiaan. Carthoris noudatti Javin esimerkkiä, mutta "Barsoomin viimeinen jeddak" oli liian vikkelä. Ehtiessään verhon luo, jonka taakse hän oli kadonnut, he tapasivat raskaan kivioven, joka katkaisi heiltä tien. Jav vaipui lattialle kauhun lamauttamana. "Ylös, mies!" huudahti Carthoris. "Vielä emme ole vainajia. Rientäkäämme kadulle ja koettakaamme päästä pois kaupungista. Vielä olemme elossa, ja niin kauan kuin elämme, on meidän koetettava ohjata kohtaloamme. Mitäpä hyödyttää vaipua selkärangattomana lattialle? Ylös! Ole mies!" Jav vain pudisti päätään. "Etkö kuullut hänen kutsuvan vahteja?" hän uikutti. "Oi jospa vain olisimme saaneet estetyksi hänet livahtamasta tiehensä! Silloin olisi vielä ollut toivoa. Mutta voi, hän oli liian ripeä tavoitettavaksi." "No niin", keskeytti Carthoris hänet kärsimättömästi. "Mitäpä siitä, vaikka hän kutsuikin vahteja? Tuskailuun on tarpeeksi aikaa sittenkin, kun he ovat saapuneet. Tällä hetkellä en näe minkäänlaisia merkkejä siitä, että he hätäilisivät liikoja totellakseen jeddakinsa kutsua." Jav pudisti murheissaan päätään. "Sinä et sitä käsitä", hän valitti. "Vahdit ovat jo tulleet — ja menneet. He ovat tehneet tehtävänsä, ja me olemme hukassa. Katso ovia!" Carthoris ja Thuvia kääntyivät katsomaan avaran huoneen seinissä olevia ovia. Kaikki ne olivat tiiviisti suljetut jykevillä kivilevyillä. "Entä sitten?" kysyi Carthoris. "Meitä odottaa kuolema", kuiskasi Jav heikosti. Sen enempää hän ei suostunut puhumaan. Hän vain istui jeddakin lepovuoteen reunalla ja odotti. Carthoris meni Thuvian vierelle ja seisoen paljas miekka kädessään antoi katseensa lakkaamatta liikkua ympäri, jottei yksikään vihollinen voisi aavistamatta karata heidän kimppuunsa. Tuntui kuluvan tuntikausia, eikä mikään ääni keskeyttänyt heidän elävän hautansa hiljaisuutta. Teloittajat eivät vähäisimmälläkään merkillä ilmaisseet, milloin ja millä tavalla heidän olisi kuoltava. Jännitys oli kauhea. Jopa Heliumin Carthoriskin alkoi tuntea hermojensa hirvittävää pingoitusta. Jos hän vain tietäisi, miten ja miltä taholta surman käsi iskisi, niin hän voisi kohdata sen pelottomasti. Mutta tuskalliselta tuntui hänestä enää kauempaa kärsiä tätä kamalan jännittävää ja kalvavaa epävarmuutta heidän murhaajiensa suunnitelmista. Ptarthin Thuvia siirtyi aivan likelle häntä. Neidosta tuntui turvallisemmalta tuntiessaan nuorukaisen käsivarren kosketuksen omaansa vasten, ja neidon koskettaessa häntä karkaisi Carthoris luontoaan. Hymyillen tuttua hymyään hän kääntyi puhuttelemaan Thuviaa. "Näyttää melkein siltä, että he koettavat peloittaa meidät kuoliaiksi", hän huomautti nauraen. "Ja häpeä sanoa, mutta minun on tunnustettava, että he olivat vähällä onnistua minuun nähden." Neito oli juuri vastaamaisillaan, kun lotharilaisen huulilta pääsi kamala kirkaisu. "Loppu lähestyy!" huusi Jav. "Loppu lähestyy! Lattia! Lattia! Oi, Komal, ole armollinen!" Thuvian ja Carthorisin ei tarvinnut katsoa lattiaa, sillä he tunsivat sen liikkuvan omituisesti. Marmorinen permanto vaipui hitaasti kaikilta tahoilta keskustaa kohti. Aluksi oli liike niin verkkaista, että sitä tuskin huomasi. Mutta pian oli lattia niin kallellaan, että mukavasti voi seisoa vain tuntuvasti notkistamalla toista polvea. Jav yhä kirkui, pitäen kiinni jeddakin lepovuoteesta, joka oli jo alkanut luisua huoneen keskustaan päin. Thuvia ja Carthoris näkivät sinne äkkiä muodostuvan pienen aukon, joka laajeni sitä mukaa kuin lattia muuttui yhä enemmän suppilomaiseksi. Yhä vaikeammaksi kävi pysytellä kiinni jyrkän kaltevalla, sileäksi kiilloitetulla marmoripinnalla. Carthoris koetti tukea Thuviaa, mutta alkoi itsekin liukua yhä laajenevaa aukkoa kohti. Saadakseen sileästä kivestä paremman otteen hän potkaisi jalastaan zitidarinnahkaiset sandaalinsa ja ponmstihe paljain jaloin kaltevaa lattiaa vasten, samalla kietoen kätensä neidon ympärille tätä kannattamaan. Peloissaan Thuvia kiersi omat kätensä nuorukaisen kaulaan, painaen poskensa lähelle toisen kasvoja. Kuolema, näkymätön ja tuntematon kuolema näytti väijyvän heitä aivan lähellä, ja juuri näkymättömyytensä ja tuntemattomuutensa tähden se oli äärettömän paljon kammottavampi. "Rohkeutta, prinsessani!" kuiskasi Carthoris. Neito katsahti häntä kasvoihin ja näki hymyilevät huulet lähellä omiaan ja rohkeat silmät, joihin pelko ei ollut tarttunut ja joiden katse upposi syvälle hänen silmiinsä. Sitten lattia painui entistä nopeammin. Äkkiä he luiskahtivat irti ja suistuivat aukkoon päin. Javin kirkuna kaikui kaameana ja hirvittävänä heidän korvissaan, ja sitten kaikki kolme olivat yhtenä röykkiönä Tarion kuninkaallisella lepovuoteella, joka oli pysähtynyt marmorisuppilon pohjalle. Hetkisen he hengittivät vapaammin, mutta pian he huomaavat, että aukko laajeni jatkuvasti. Lepovuode lipui alemmaksi. Jav alkoi taaskin kiljua. Heidän ruumiissaan tuntui vihlaus, kun pohja petti heidän allaan ja he putosivat pimeään syvyyteen tuntemattoman kuoleman kitaan. YHDEKSÄS LUKU Taistelu tasangolla Suppilon pohjan ja sen allaolevan kammion lattian väliin matka ei voinut olla suuri, sillä Tarion vihan kaikki kolme uhria tulivat maahan vahingoittumattomina. Carthoris, joka yhä puristi Thuviaa lujasti rintaansa vasten, putosi kuten kissa jaloilleen, estäen tytön tärähtämästä. Tuskin olivat hänen jalkansa koskettaneet kammion karkeaa lattiakivetystä, kun hänen miekkansa jo välähti valmiina heti käytettäväksi. Mutta vaikkakin huone oli valaistu, niin vihollisista ei siellä näkynyt merkkiäkään. Carthoris katsahti Javiin päin. Mies oli liidunvalkea pelosta. "Mikä kohtalo meitä odottaa?" kysyi heliumilainen. "Puhu, mies! Heitä pelkosi siksi aikaa, että saat sen sanotuksi, niin että voin valmistautua myymään omani ja Ptarthin prinsessan elämän niin kalliista hinnasta kuin mahdollista." "Komal!" sopersi Jav. "Me joudumme Komalin syötäviksi." "Jumalolentonne?" kysäisi Carthoris. Lotharilainen nyökkäsi päätään. Sitten hän osoitti matalaa oviaukkoa, joka oli kammion toisessa päässä. "Tuolta hän saapuu kimppuumme. Pane syrjään mitätön miekkasi! Se vain raivostuttaa häntä vieläkin enemmän ja tekee kärsimyksemme raskaammiksi." Carthoris vain hymyili ja tarttui entistä lujemmin pitkän miekkansa kahvaan. Äkkiä Jav päästi kauhun ulinan, samalla osoittaen ovea. "Hän on tullut", uikutti hän. Carthoris ja Thuvia katsahtivat lotharilaisen osoittamaan suuntaan, odottaen näkevänsä jonkun oudon ja pelottavan ihmisenmuotoisen olennon. Mutta hämmästyksekseen he näkivät ison banthin leveän pään ja tuuheakarjaisen niskan, kookkaimman pedon, mitä kumpikaan heistä oli milloinkaan tavannut. Valtava otus asteli huoneeseen hitaasti ja arvokkaasti. Jav oli vaipunut lattialle ja kiemurteli ruumistaan samaan orjamaiseen tapaan kuin esiintyessään Tarion edessä. Hän puheli hurjalle pedolle kuin olisi, puhunut inhimilliselle olennolle, rukoillen siltä armoa. Carthoris sijoittui miekka kädessä Thuvian ja banthin väliin valmiina ottelemaan pedon kanssa. Thuvia kääntyi Javiin päin. "Onko tämä Komal, jumalanne?" hän kysyi. Jav nyökkäsi päätään myöntäen. Neito hymyili, pujahti Carthorisin sivuitse ja astui reippaasti murahtelevaa raatelijaa vastaan. Hän puheli sille hiljaa, mutta päättävästi samoin kuin oli puhutellut Kultaisten kallioiden bantheja ja niitä, jotka Lotharin edustalla puhdistivat taistelukenttää. Peto lakkasi murisemasta. Pää alhaalla se kissan tavoin kehräten vaipui neidon jalkojen juureen. Thuvia katsahti Carthorisiin. "Se on vain banth", hän sanoi. "Meidän ei tarvitse pelätä sitä ensinkään." Carthoris hymyili. "En pelännytkään sitä", hän vastasi, "sillä minäkin pidän sitä pelkkänä banthina, ja minulla on pitkä miekkani." Jav nousi istumaan ja katseli edessään olevaa näkyä — hentoa neitoa, joka sormineen hypisteli hänen jumalalliseksi luulemansa ison otuksen kellanruskeaa harjaa, samalla kun Komal hieroi kauheannäköistä kuonoansa neidon kylkeä vasten. "Tämä siis on jumalanne!" pilaili Thuvia. Jav näytti olevan ymmällä. Hän tuskin tiesi, rohkenisiko hän loukata Komalia vai eikö, sillä taikauskon voima on niin suuri, että vaikka tiedämmekin kunnioittaneemme harhaluuloa, epäröimme sittenkin, ennenkuin myönnämme päinvastaiset todistukset sitoviksi. "Niin", sanoi hän, "tämä on Komal. Pitkien ajanjaksojen aikana on Tarion vihamiehet heitetty tähän luolaan Komalin kitaan, sillä sitä on ruokittava." "Onko täältä mitään tietä kaupungin kaduille?" tiedusti Carthoris. Jav kohautti olkapäitään. "En tiedä", hän vastasi. "En ole ollut täällä koskaan ennen enkä ole välittänytkään tulla tänne." "Tulkaa!" kehoitti Thuvia. "Ottakaamme siitä selvää. Täältä täytyy päästä pois." Kolmisin he lähestyivät oviaukkoa, josta Komal oli saapunut heidän kuolinkammiokseen aiottuun huoneeseen. Aukon toisella puolella oli matala luola, jonka toisessa päässä oli pieni ovi. Heidän riemukseen se oli suljettu tavallisella säpillä. Sen kautta he tulivat pyöreälle areenalle, jonka ympärillä oli penkkirivejä. "Täällä Komalia ruokitaan julkisesti", selitti Jav. "Jos Tario olisi uskaltanut, niin kohtalomme olisi ratkaistu juuri täällä. Mutta hän pelkäsi liiaksi terävää säilääsi, punainen mies, ja sen vuoksi hän syöksi meidät kaikki salin alaiseen luolaan. En tietänyt, kuinka hyvin molemmat kammiot olivat toistensa yhteydessä. Nyt meidän on helppo päästä kaduille ja kaupungin portille. Vain jousimiehet saattavat koettaa sulkea meiltä tietä, ja kun tunnemme heidän salaisuutensa, niin epäilenpä, kykenevätkö he meitä vahingoittamaan." Toisesta ovesta he pääsivät portille, joka kohosi areenan tasolta ylöspäin istuimien keskitse hallin takaosassa olevalle ovelle. Sen toisella puolen oli suora, leveä käytävä, joka vei palatsin halki viereiseen puistoon. Matkan varrella, valtavan Komalin astellessa neidon rinnalla, ei ketään saapunut kyselemään heiltä mitään. "Missä on hoviväki — jeddakin seurue?" kysyi Carthoris. "Myöskään niillä kaduilla, joita myöten tulimme, en nähnyt juuri jälkeäkään inhimillisistä olennoista, vaikkakin kaikki täällä viittaa lukuisaan väestöön." Jav huokaisi. "Onneton Lothar!" hän valitti. "Se on todellakin aaveiden kaupunki. — Meitä on jäljellä enää tuskin tukattakaan, vaikka aikoinaan meitä oli miljoonia. Suuren kaupunkimme väestönä ovat oman mielikuvituksemme luomat olennot. Itseämme varten emme vaivaudu niitä aineellistuttamaan, mutta silti me ne näemme. Nytkin näen kadun täynnä väkeä. Tiheänä tungoksena ihmiset rientävät askareissaan sinne tänne. Näen naisia ja lapsia, jotka ilakoivat parvekkeilla — heitä emme saa aineellistuttaa; mutta kuitenkin näen heidät — he ovat täällä... Mutta miksipä en?" haaveili hän. "Enää ei minun tarvitse pelätä Tariota — hän on pannut pahimpansa liikkeelle ja epäonnistunut. Miksipä en, todellakin? "Pysähtykää, ystävät!" sanoi hän. "Haluatteko nähdä Lotharin täydessä loistossaan?" Carthoris ja Thuvia nyökkäsivät päätään myöntymyksen merkiksi, enemmän kohteliaisuudesta kuin siitä syystä, että olisivat täydelleen käsittäneet hänen muminansa merkityksen. Jav silmäili heitä hetkisen läpitunkevasti. Sitten hän heilautti kättään huudahtaen: "Katsokaa!" Heidän katsettaan kohdannut näky oli suurenmoinen. Samoilla paikoilla, missä äskettäin oli ollut vain autio katukiveys ja tulipunaisia nurmikkoja, kolkkoja ikkunoita ja käyttämättömiä ovia, vilisi nyt lukematon joukko onnellisia, iloisia ihmisiä. "Se on menneisyyttä", virkkoi Jav hiljaa. "He eivät näe meitä — he elävät vain entisaikojen Lotharin vanhaa, kuollutta menneisyyttä — muinaisen, kuolleen ja kukistetun Lotharin, joka sijaitsi Throxuksen, viidestä valtamerestämme suurimman, rannalla. "Näettekö noita siromuotoisia, komearyhtisiä miehiä, jotka sulavasti liikkuvat leveällä kadulla? Näettekö, kuinka nuoret neidot ja naiset hymyilevät heille? Näettekö, kuinka miehet tervehtivät heitä herttaisesti ja kunnioittavasti? He ovat merenkulkijoita, jotka tulevat kaupungin reunalla olevassa satamassa keinuvista laivoistaan. "Uljaita miehiä, he — mutta voi, Lotharin maine on häipynyt! Katsokaa heidän aseitaan. Vain heillä oli aseet, sillä he risteilivät viidellä valtamerellä ja joutuivat outoihin seutuihin, joissa vaarat heitä väijyivät. Kun he kuolivat, kuoli myöskin lotharilaisten sotainen henki, ja ajan vieriessä jäi jäljelle vain selkärangattomien raukkojen rotu. "Me inhosimme sotaa emmekä senvuoksi antaneet nuorisollemme sotaista koulutusta. Siitä oli seurauksena tuhomme, sillä kun meret kuivuivat ja vihreät heimot kävivät kimppuumme, emme kyenneet muuhun kuin pakenemaan. Mutta me muistimme jousimiehemme, jotka kyntivät meriä maineemme päivinä — heidän muistonsa me lähetämme vihollisiamme vastaan." Kun Jav herkesi puhelemasta, katosi näky, ja kolmikko lähti uudelleen jatkamaan matkaansa autioita katuja myöten kaukaiselle portille. Kahdesti he näkivät lihaa ja verta olevia lotharilaisia. Huomatessaan heidät ja ison banthin, jonka he varmastikin tunsivat Komaliksi, asukkaat pyörsivät pakoon. "He vievät paostamme sanoman Tariolle", tuskaili Jav, "ja pian hän lähettää jousimiehensä kimppuumme. Toivottavasti on teoriamme oikea ja heidän nuolensa tehottomia, kun tiedämme, etteivät ne ole todellisia. Muuten olemme tuhon omia. Selvitä, punainen mies, tälle naiselle, kuinka asian laita on, kuten minä selitin sinulle, niin että hän voi torjua nuolet voimakkaammalla loukkaantumattomuuden vastasuggestioilla." Carthoris teki kuten Jav käski. He pääsivät kuitenkin isolle portille havaitsematta merkkiäkään takaa-ajosta. Jav pani käyntiin koneiston, joka vieritti jykevän, pyörämäisen portin syrjään, ja hetkisen kuluttua kolmikko astui banthin seuraamana Lotharin edustalla olevalle kentälle. He olivat tuskin ennättäneet sadan metrin päähän, kun heidän takaansa alkoi kuulua suuren miesjoukon melua. He kääntyivät katsomaan ja näkivät komppanian jousimiehiä marssivan kentälle samasta portista, josta he itse olivat juuri tulleet. Portin kohdalla muurin harjalla oli joukko lotharilaisia, joiden joukosta Jav tunsi Tarion. Jeddak seisoi katsellen heitä tuikeasti, ilmeisesti kohdistaen heihin harjaantuneen sielunsa kaikki voimat. Nähtävästi hän pinnisti kykynsä äärimmilleen saadakseen mielikuvitukselliset olionsa tuhoisiksi. Kalpeana kääntyi Jav toisaalle ja alkoi vapista. Ratkaisevalla hetkellä hän näytti menettävän vakaumuksensa herättämän rohkeuden. Kookas banth pyörähti lähestyviin jousimiehiin päin ja murisi. Carthoris sijoittui Thuvian ja vihollisen väliin, jääden kasvot näitä kohti odottamaan hyökkäyksen tulosta. Äkkiä välähti Carthorisin mieleen ajatus. "Lähetä sinä omat jousimiehesi Tarion sotilaita vastaan!" hän yllytti Javia. "Katselkaamme kahden hengen välistä aineellistettua taistelua!" Ehdotus näytti rohkaisevan lotharilaista, ja seuraavalla hetkellä kolmikko seisoi suojanaan tiheät rivit kookkaita jousimiehiä, jotka sinkauttelivat ivasanoja ja uhkauksia muurien ympäröimästä kaupungista heitä kohti marssivalle sotajoukolle. Jav oli kuin toinen mies, heti kun hänen omat osastonsa olivat hänen ja Tarion välillä. Olisi melkein voinut vannoa, että hän luuli näitä omituisen hypnoottisen kykynsä luomia olioita todellisiksi, lihaa ja verta oleviksi olennoiksi. Päästäen kumean sotahuudon ne ryntäsivät Tarion jousimiehiä vastaan. Sulitettuja vasamia viuhui tiheänä pilvenä. Miehiä kaatui, ja maa punertui hurmeesta. Carthorisin ja Thuvian oli vaikea saada näyn todellista tuntua sopeutumaan yksiin heidän tuntemansa todellisen asianlaidan kanssa. He näkivät utanin toisensa jälkeen täydessä järjestyksessä marssivan kaupungin portista vahvistamaan harventunutta joukko-osastoa, jonka Tario oli ensiksi lähettänyt heitä pidättämään. He näkivät Javin sotavoimien kasvavan vastaavasti, kunnes koko kenttä oli yhtenä mylläkkänä taistelevia ja sadattelevia sotilaita, ja kaatuneita virui läjittäin. Jav ja Tario näyttivät unohtaneen kaiken muun paitsi ottelevia jousimiehiä, jotka liikkuivat edestakaisin, täyttäen metsän ja kaupungin välisen laajan kentän. Metsä kohosi varjoisana Thuvian ja Carthorisin selän takana. Jälkimäinen vilkaisi Javiin. "Tule!" hän kuiskasi neidolle. "Tapelkoot he merkityksettömän taistelunsa loppuun saakka — ilmeisestikään ei kumpikaan kykene vahingoittamaan toista. He muistuttavat kahta väittelijää, jotka syytävät sanoja toisilleen. Heidän kamppaillessaan on meidän yhtä hyvä käyttää tarmoamme koettaaksemme löytää käytävän, joka vie vuorten läpi niiden takana olevalle tasangolle." Hänen puhuessaan Jav kääntyi hetkeksi poispäin taistelusta ja kuuli heidän sanansa. Hän näki neidon liikahtavan seuratakseen heliumilaista. Ovela ilme välähti lotharilaisen silmiin. Siinä ilmeessä kuvastuva ajatus oli väikkynyt hänen sydämensä pohjalla siitä hetkestä alkaen, jolloin hänen katseensa ensi kerran osui Ptarthin Thuviaan. Hän ei ollut kuitenkaan tietoisesti sitä tuntenut ennenkuin nyt, kun neito näytti olevan katoamaisillaan hänen elämästään. Hän keskitti sielunvoimansa hetkeksi heliumilaiseen ja neitoon. Carthoris näki Ptarthin Thuvian astuvan käsi ojossa häntä kohti. Häntä hämmästytti neidon äkillinen lämpeneminen häntä kohtaan, ja hän puristi sydämellisesti sormensa neidon käden ympärille, kun he yhdessä poistuivat unohdetun Lotharin kaupungin edustalta metsään ja ohjasivat askeleensa kaukaista vuoristoa kohti. Lotharilaisen kääntyessä heihin päin oli Thuvia hämmästynyt kuullessaan Carthorisin äkkiä esittävän uuden suunnitelman. "Jää tänne Javin luokse", oli hän kuullut nuorukaisen sanovan, "sillä aikaa kun minä menen etsimään kallioiden läpi vievää käytävää." Yllätettynä ja harmistuneena hän oli pysähtynyt, sillä hänen tietääkseen ei voinut olla mitään syytä, minkä vuoksi hän ei olisi voinut seurata Carthorisia. Varmastikin hän olisi ollut paremmassa turvassa heliumilaisen mukana kuin jäätyään yksin lotharilaisen kanssa. Ja Jav tarkasteli heitä, hymyillen ovelaa hymyään. Kun Carthoris oli häipynyt puiden sekaan, istuutui Thuvia välinpitämättömänä tulipunaiselle nurmikolle katselemaan jousimiesten loppumattomalta näyttävää taistelua. Koko pitkän iltapäivän jatkui kuumaa ottelua. Pimeä teki tuloaan, ja yhä vain mielikuvitukselliset sotajoukot milloin hyökkäsivät, milloin peräytyivät. Aurinko oli laskemaisillaan, kun Tario alkoi hitaasti vetää joukkojaan takaisin kaupunkiin. Ilmeisestikin Jav täydelleen hyväksyi hänen suunnitelmansa keskeyttää vihollisuudet yön ajaksi, sillä hän antoi joukkojensa järjestyä säännöllisiksi utaneiksi ja marssia metsän reunaan, missä ne piankin uutterasti puuhailivat, valmistaen iltaruokaansa ja levitellen vuodesilkkejään ja turkiksiaan yön varalle. Thuvia saattoi tuskin pidättyä hymyilemästä huomatessaan, kuinka tunnontarkasti Javin mielikuvitukselliset sotilaat käyttäytyivät pienimpiä yksityiskohtia myöten samalla tavalla kuin olisivat todella olleet lihaa ja verta. Vahteja asetettiin leirin ja kaupungin väliin. Varuksien kalistessa kulki upseereja sinne tänne, antaen määräyksiä ja valvoen niiden tarkkaa noudattamista. Thuvia puhutteli Javia. "Miksi", hän kysyi, "uhraat noin paljon huolta olioittesi järjestelyyn, vaikka Tario tietää yhtä hyvin kuin sinäkin, että ne ovat vain aivojesi haavekuvia? Miksi et yksinkertaisesti anna niiden haihtua ilmaan siihen asti, kunnes uudelleen tarvitset niiden hyödytöntä palvelusta?" "Sinä et niitä käsitä", vastasi Jav. "Niin kauvan kuin ne ovat olemassa, ne ovat todellisia. Minä vain annan niille olemassaolon ja niin sanoakseni ohjaan niiden toimintaa yleispiirteissään. Mutta muuten ne ovat yhtä toimintakykyisiä kuin sinä tai minä, kunnes taaskin annan niiden kadota. Upseerit komentavat niitä minun johdollani. Minä olen kenraali — siinä kaikki. Ja vihollisiin kohdistuva sielullinen vaikutus on paljoa voimakkaampi kuin jos käsittelisin niitä pelkkinä aineettomina leluina. "Lisäksi sitten", jatkoi lotharilainen, "on aina olemassa toivo, meillä melkeinpä usko, että kerran nämä aineellistetut olennot muuttuvat todellisiksi — että ne jäävät pysyviksi, jotkut niistä, sen jälkeen kun olemme antaneet niiden toverien kadota, ja että siten olemme keksineet keinon kuolevan rotumme jatkamiseksi. "Jotkut väittävät jo suorittaneensa sellaista. Yleensä otaksutaan, että eetterealisteista muutamat ovat pysyviä aineellistumia. Viittaillaanpa, että Tariokin on sellainen, mutta se on mahdotonta, sillä hän oli olemassa jo ennenkuin keksimme suggestionin kaikki mahdollisuudet. "Meistä jotkut vielä väittävät, ettei meistä kukaan ole todellinen. Jos muka olisimme itse olleet ainetta, emme olisi näitä pitkiä ajanjaksoja voineet tulla toimeen ilman aineellista ravintoa ja vettä. Vaikka olenkin realisti, olen melkein taipuvainen kallistumaan tähän suuntaan itsekin. "Se tuntuu hyvin ja järkevästi perustellulta sellaiseen selitykseen, että muinaiset esi-isämme kehittivät ennen tuhoutumistaan sielunvoimansa niin suurenmoisiksi, että jotkut voimakkaat sielut jäivät elämään, senjälkeen kun niiden ruumiit kuolivat — että me olemme vain ammoin kuolleiden yksilöiden kuolemattomia sieluja. "Se näyttää mahdolliselta, mutta kuitenkin mitä minuun tulee, niin minulla on kaikki ruumiillisen olotilan ominaisuudet. Minä syön, nukun" — hän pysähtyi, luoden neitoon merkitsevän silmäyksen — "minä rakastan!" Thuvia ei voinut erehtyä hänen sanojensa ja ilmeensä kouraantuntuvasta tarkoituksesta. Hän kääntyi toisaalle kohauttaen harmistuneena olkapäitään, mikä ei jäänyt lotharilaiselta huomaamatta. Mies meni hänen luokseen ja tarttui hänen käsivarteensa. "Miksi ei Jav!" hän huudahti. "Kenpä olisi sen arvokkaampi kuin maailman vanhimman rodun toinen mies? Heliumilaisesiko? Hän meni tiehensä. Hän jätti sinut oman onnesi nojaan pelastaakseen itsensä. Tule! Ole Javin!" Ptarthin Thuvia ojensihe täyteen mittaansa, nostaen hieman mieheen käännettyä olkapäätään, leuka ylpeästi ylhäällä, ivallinen hymy huulilla. "Sinä valehtelet!" hän sanoi rauhallisesti. "Heliumilaiselle on petollinen uskottomuus vieraampi kuin pelko, ja pelosta hän ei tiedä sen enempää kuin hautomaton lapsi." "Missä hän sitten on?" pilkkasi lotharilainen. "Sanon sinulle, hän on paennut laaksosta. Hän on jättänyt sinut oman onnesi nojaan. Mutta Jav pitää huolta siitä, että kohtalosi on miellyttävä. Huomenna palaamme Lothariin voittoisan armeijani etunenässä, ja minusta tulee jeddak ja sinusta puolisoni. Tule!" Ja hän koetti painaa neitoa rintaansa vasten. Neito ponnisteli päästäkseen irti, lyöden miestä metallisilla rannerenkaillaan. Mutta tämä vain veti häntä yhä lähemmäksi, kunnes molemmat äkkiä säpsähtivät kuullessaan ihan läheltä metsän pimennosta kamalaa murinaa. KYMMENES LUKU Kar Komak, jousimies Kävellessään metsän läpi kaukaisia vuoria kohti, puristaen yhä lujasti Thuvian kättä, Carthorisia hieman ihmetytti neidon jatkuva äänettömyys. Mutta Thuvian vilpoisan käden kosketus oli hänestä niin miellyttävä, ettei hän uskaltanut puhumalla särkeä neidossa häntä kohtaan vasta heränneen luottamuksen lumousta. He astelivat eteenpäin hämärässä metsässä, kunnes äkkiä tulevan marsilaisen yön varjot alkoivat painua heidän ylleen. Silloin Carthoris kääntyi puhuttelemaan vierellään kulkevaa neitoa. Heidän oli yhdessä tehtävä suunnitelmia tulevaisuuden varalle. Hänen mielestään heidän oli mentävä kallioiden läpi heti, jos he vain löytäisivät käytävän, ja hän oli aivan varma siitä, että he nyt olivat lähellä sitä. Mutta hän halusi, että Thuvia hyväksyisi hänen ehdotuksensa. Katsoessaan Thuviaa hän ihmetteli tämän outoa, utuista ulkonäköä. Hän tuntui äkkiä muuttuneen unien ohueksi aineeksi, ja kun hän katseli neitoa kauemmin, haihtui tämä hitaasti hänen näkyvistään. Hetkisen hän seisoi tyrmistyneenä, mutta välähdyksen tavoin hänelle sitten selvisi oikea asianlaita. Jav oli saanut hänet luulemaan, että Thuvia seurasi häntä metsään, vaikkakin tosiasiallisesti lotharilainen oli pidättänyt neidon itseään varten. Carthoris kauhistui. Hän kirosi typeryyttään, vaikkakin hän tiesi, että lotharilaisen pirullinen taito, joka oli hänet sekaannuttanut, olisi voinut pettää kenet hyvänsä. Heti kun hän oli oivaltanut, kuinka asiat todellisuudessa olivat, hän lähti samaa tietä takaisin Lotharia kohti, mutta nyt hän liikkui juoksujalkaa, ja isältä perityt, maapallon olojen mukaiset jäntereet kiidättivät häntä nopeasti varisseiden lehtien ja rehevän ruohon muodostamalla matolla. Thuria valoi Lotharin kaupungin muurien edustalla olevalle tasangolle kirkasta valoaan, kun Carthoris tuli esille metsästä saman jykevän portin kohdalle, jonka kautta pakolaiset olivat aikaisemmin päivällä poistuneet kaupungista. Aluksi hän ei nähnyt merkkiäkään siitä, että lähistöllä oli keitään muita paitsi hän itse. Kenttä oli aivan autio. Enää ei jättiläismäisten puiden vihreässä suojassa ollut sinne leiriytyneitä kymmeniätuhansia jousimiehiä. Tulipunaisen nurmikon kauneutta eivät enää rumentaneet veriset ruumisläjät. Kaikkialla oli hiljaista ja rauhallista. Malttamatta oikein pysähtyä metsänreunaan heliumilainen riensi edelleen kentän poikki kaupunkia kohti. Mutta äkkiä hän huomasi jalkojensa juuressa ruohikossa viruvan olennon. Se oli pitkänään maassa makaavan miehen ruumis. Carthoris käänsi sen selälleen. Se oli Jav, mutta melkein tuntemattomaksi silvottuna ja raadeltuna. Prinssi kumartui tarkastamaan, oliko ruumiissa vielä elonmerkkejä. Samassa kohosivat luomet, ja himmeät, kärsivät silmät katsoivat Carthorisia silmiin. "Ptarthin prinsessa!" kiljaisi Carthoris. "Missä hän on? Vastaa mies, tai minä täydennän työn, jonka joku toinen on pannut näin hyvälle alulle!" "Komal", mumisi Jav. "Se karkasi kimppuuni... ja olisi syönyt minut suuhunsa, jollei neitoa olisi ollut. Sitten he menivät yhdessä metsään — neito ja iso banth... neidon sormet pedon kellanruskeassa harjassa." "Mihin suuntaan he lähtivät?" kysyi Carthoris. "Tuonne päin", vastasi Jav heikosti, "vuorten läpi vievää käytävää kohti." Heliumin prinssi oli kuullut tarpeeksi. Hän hypähti pystyyn ja syöksyi takaisin metsään. Aamu sarasti hänen saapuessaan pimeälle tunnelille, jonka kautta hän pääsisi muuhun maailmaan pois tästä aavemaisten muistojen laaksosta, jossa vallitsivat oudot, peloittavat hypnoottiset voimat. Pitkässä, pimeässä käytävässä ei hänelle sattunut mitään esteitä, ja vihdoin hän ilmestyi päivänvaloon vuorten toisella puolella, jokseenkin lähellä torkvasilaisten alueen eteläistä lievettä, korkeintaan sadan viidenkymmenen haadin päässä siitä. Torkvasin rajan ja Aaanthorin kaupungin välimatka on noin kaksisataa haadia, joten heliumilaisen oli Aaanthoriin päästäkseen taivallettava noin kaksisataa viisikymmentä kilometriä. Hän voi korkeintaan aivan umpimähkään arvata, että Thuvia pakeni Aaanthoria kohti. Siellä oli vettä lähimpänä, ja sinne saattoi odottaa lähiaikoina saapuvan jonkun hänen isänsä valtakunnasta lähetetyn pelastusretkikunnan; sillä Carthoris tunsi Thuvan Dihnin tarpeeksi hyvin tietääkseen, että tämä kääntäisi koko maailman ylösalaisin saadakseen mahdollisimman tarkoin selville, miten hänen tyttärensä ryöstö oli tapahtunut ja missä neito nyt oli. Luonnollisestikin hän oivalsi, että juoni, joka oli kohdistanut epäluulon häneen, hidastuttaisi tuntuvasti totuuden ilmituloa, ilmituloa, mutta hänellä ei ollut aavistustakaan, kuinka äärettömän laajakantoisiksi Dusarin Astokin konnamaisuuden seuraukset jo olivat kasvaneet. Juuri samalla hetkellä, jolloin hän astui käytävästä ilmoille ja pysähtyi katselemaan vuoriston juurella olevien kukkuloiden yli Aaanthoriin päin, suuntasi ptarthilainen sotalaivasto majesteettisen lentonsa hitaasti Heliumin kaksoiskaupunkeja kohti, ja kaukaisesta Kaolista kiiruhti toinen valtava laivasto liittymään liittolaisia! vastaan. Hän ei tietänyt, että hänen omakin kansansa, kun asianhaarat näyttivät niin ilmeisesti todistavan hänet syylliseksi, alkoi epäillä, että hän oli saattanut ryöstää Ptarthin prinsessan. Hän ei tietänyt, kuinka pitkälle dusarilaiset olivat menneet rikkoakseen itäisen pallonpuoliskon kolmen suurimman valtakunnan — Heliumin, Ptarthin ja Kaolin — välisen ystävyyden ja liiton. Hän ei aavistanut, että dusarilaisten vakoojia oli luikertanut tärkeihin asemiin näiden kolmen suurvallan ulkoministeriöihin ja että nämä miehet seuloivat jeddakilta toiselle meneviä tietoja ja tekivät niihin muutoksia, kunnes hallitsijoiden ja entisten ystävysten kärsivällisyys ja ylpeys ei enää jaksanut sietää näihin vääriin papereihin sisältyviä herjauksia ja loukkauksia — mistään siitä hän ei tietänyt mitään. Eikä hän tietänyt sitäkään, että John Carter, Marsin sotavaltias, oli viimeiseen asti estänyt Heliumin jeddakia julistamasta sotaa Ptarthia ja Kaolia vastaan, sillä hän luotti ehdottomasti poikaansa ja uskoi, että kaikki vielä selviytyisi tyydyttävästi. Ja parhaillaan purjehti nyt Heliumin kimppuun kaksi suurta laivastoa, samalla kun Tardos Morsin hovissa olevat dusarilaiset vakoojat pitivät huolta siitä, ettei kaksoiskaupungeissa aavistettu uhkaavaa vaaraa. Thuvan Dihn oli julistanut sodan, mutta julistusta viemään lähetetty sanansaattaja oli ollut dusarilainen ja varonut saattamasta kaksoiskaupunkeihin varoittavaa sanomaa vihollislaivaston lähestymisestä. Useita päiviä olivat diplomaattiset suhteet Heliumin ja sen kahden mahtavimman naapurikunnan välillä olleet katkenneina, ja lähettiläiden poistuttua kotimaihinsa oli riitapuolien välinen langaton lennätinyhteys, kuten Barsoomissa on tapana, täydelleen lakannut. Mutta kaikesta siitä Carthoris oli tietämätön. Hänen mieltään kiinnitti tällä hetkellä vain Ptarthin Thuvian etsiminen. Neidon jäljet, joiden vieressä oli ollut ison banthin jäljet, olivat tunnelille saakka olleet hyvin selvät, ja nyt ne taaskin olivat näkyvissä ja veivät etelään päin vuoriston reunakukkuloita kohti. Hän seurasi niitä reippaasti alaspäin kuivunutta merenpohjaa kohti, jossa hän tiesi niiden katoavan kimmoiseen sammaleeseen. Äkkiä hän hämmästyksekseen huomasi alastoman miehen, joka koillisesta käsin tuli häneen päin. Mies lähestyi, ja Carthoris pysähtyi odottamaan. Hän näki, että mies oli aseeton ja nähtävästi lotharilainen, sillä hänen ihonsa oli vaalea ja tukka kastanjanruskea. Hän asteli heliumilaista kohti pelottoman näköisenä ja tultuaan aivan likelle lausui iloisesti barsoomilaisten tervehdyssanan "kaor." "Ken olet?" tiedusti Carthoris. "Olen Kar Komak, jousimiesten odwar", vastasi toinen. "Minulle on tapahtunut hyvin kummallista. Pitkien aikojen kuluessa on Tario aina manannut minut esille tarvitessaan mielikuvituksellista armeijaansa. Kaikista jousimiehistä on Kar Komak useimmin ollut aineellistettuna. "Kauan aikaa on Tario keskittänyt sielunvoimiaan saadakseen minut aineistumaan pysyvästi. Hän oli saanut päähänsä, että hän voi sen suorittaa ja turvata siten Lotharin tulevaisuuden. Hän väitti, että ainetta ei ole muualla kuin ihmisten mielikuvituksessa — että kaikki on henkistä ja niin ollen hän uskoi jatkamalla suggeroimistaan voivansa tehdä minusta pysyvän suggestionin kaikkien elävien olentojen mieleen." "Eilen se hänelle onnistui, mutta millaisella hetkellä! Sen on täytynyt tapahtua hänen aavistamattaan, samoin kuin en minäkään siitä tietänyt mitään, kun kiljuvien jousimiesteni etunenässä ajoin pakenevia torkvasilaisia takaisin heidän keltaisille tasangoilleen. "Kun päivä laski ja meidän oli aika jälleen haihtua ilmaan, huomasin äkkiä olevani yksin laajan tasangon laidalla, tuolla matalien kukkuloiden juurella. "Mieheni olivat palanneet tyhjyyteen, josta olivat tulleetkin, mutta minä olin jäänyt jäljelle — alastomana ja aseettomana. "Aluksi olin aivan ymmällä, mutta vihdoin oivalsin, mitä oli tapahtunut. Tarion pitkäaikainen kuvittelu oli tehonnut, ja Kar Komakista oli tullut todellinen olento ihmisten maailmaan. Mutta varustukseni ja aseeni olivat kadonneet yhtä aikaa kuin toverinikin, niin että olin alastomana ja aseettomana vihollismaassa kaukana Lotharista." "Haluatko palata Lothariin?" kysyi Carthoris. "En!" vastasi Kar Komak empimättä. "En pidä Tariosta vähääkään. Olen hänen kuvitteluvoimansa tuote ja tunnen hänet liian hyvin. Hän on julma ja tyrannimainen — sellainen isäntä, jonka palvelukseen en suinkaan tahdo joutua. Kun hänen nyt on onnistunut aineellistuttua minut pysyvästi, käy hän sietämättömäksi, jatkaen puuhaansa, kunnes Lothar on täynnä hänen olioitaan. Lieneeköhän hänen onnistunut yhtä hyvin aineellistuttaa Lotharin neito?" "Minä luulin, ettei siellä ollut ensinkään naisia", sanoi Carthoris. "Eräässä palatsinsa salakammiossa", selitti Kar Komak, "on Tariolla ollut kaunis neidon hahmo, ja hän toivoo, että neito vielä kerran jää pysyvästi olemaan. Minä olen hänet nähnyt. Hän on ihastuttava! Mutta hänen tähtensä toivon, ettei Tariota onnistaisi häneen nähden yhtä hyvin kuin minun suhteeni. "Ja nyt, punainen mies, olen kertonut sinulle itsestäni — ken olet sinä?" Jousimiehen kasvot ja käyttäytyminen miellyttivät Carthorisia. Hänen ilmeistään ei ollut kuvastunut epäröintiä eikä pelkoa, kun hän lähestyi täysissä aseissa olevaa heliumilaista, ja hän oli puhunut avoimesti ja täsmällisesti. Niinpä Heliumin prinssi kertoikin lotharilaiselle jousimiehelle, kuka hän oli ja mikä oli tuonut hänet tähän kaukaiseen maahan. "Se sopii!" huudahti mies, kun Carthoris oli lopettanut puheensa. "Kar Komak seuraa sinua. Yhdessä löydämme Ptarthin prinsessan, ja sinun kanssasi Kar Komak palaa ihmisten keskuuteen — siihen maailmaan, jonka hän tunsi ammoisessa muinaisuudessa, jolloin mahtavan Lotharin laivat kyntivät myrskyistä Throxusta ja ärjyvät aallot pieksivät näitä kuiviksi paahtuneita kallioita." "Mitä tarkoitat?" kysyi Carthoris. "Oletko todellakin elänyt jo aikaisemmin?" "Aivan varmasti", vastasi Kar Komak. "Aikoinani komensin Lotharin laivastoa — voimakkainta niistä kaikista laivastoista, jotka purjehtivat viidellä suolaisella merellä. "Kaikkialla Barsoomissa, missä vain ihmisiä asui, oli Kar Koniakin nimi tunnettu ja kunnioitettu. Niinä kaukaisina aikoina olivat maalla asuvat rodut rauhallisia — vain merenkulkijat olivat sotilaita. Mutta nyt on entisyyden maine häipynyt enkä ennenkuin sinut kohtasin aavistanutkaan, että Barsoomissa olisi jäljellä ainoatakaan meidän tapaistamme ihmistä, joka elää, rakastaa ja taistelee niin kuin minun aikani muinaiset merenkulkijat. "Oi, kuinka hyvältä tuntuukaan nähdä vielä kerran ihmisiä — todellisia ihmisiä! En kovinkaan paljon kunnioittanut oman aikani maalla-asujia. He pysyttelivät linnoitetuissa kaupungeissaan ja tuhlasivat aikansa leikkeihin ja turvautivat täydelleen merirodun suojelukseen. Ja nykyisin elossaolevat surkeat olennot, Lotharin Tariot ja Javit, ovat vieläkin kehnompia kuin heidän muinaiset edeltäjänsä." Carthorisia hieman epäilytti, olisiko viisasta sallia muukalaisen liittyä häneen. Ainahan voi olla mahdollista, että hän oli vain petollinen hypnoottinen olio, jolla Tario tai Jav koetti viekoitella hänet ansaan. Mutta jousimiehen käytös ja sanat olivat tuntuneet niin vilpittömiltä, hänestä huokui niin voimakkaasti sotilashenki, että Carthoris ei voinut sydämessään epäillä häntä. Lopputulos olikin se, että hän antoi alastomalle odwarille luvan seurata itseään, ja yhdessä he lähtivät taivaltamaan pitkin Thuvian ja Komalin jälkiä. Jäljet veivät kuivuneen meren keltaiselle pohjalle. Siellä ne katosivat, kuten Carthoris oli jo etukäteen arvannut. Mutta tasangolle tullessaan ne olivat vieneet Aaanthoria kohti, ja Aaanthoria kohti suuntasivat vaeltajammekin sen vuoksi askeleensa. Matka oli pitkä ja vaivaloinen, täynnä monenlaisia vaaroja. Jousimies ei kyennyt kulkemaan Carthorisin haluamassa tahdissa, sillä viimemainitun lihakset kiidättivät häntä tavatonta vauhtia pienen tähden pinnalla, jossa painovoiman hidastava vaikutus on paljoa vähäisempi kuin Maassa. Barsoomilaisen saavutukseksi on kahdeksankymmenen kilometrin päivämatka hyvä, mutta John Carterin poika olisi helposti voinut päivässä pyyhkäistä kaksi kertaa niin pitkän matkan ja enemmänkin, jos hän vain olisi halunnut jättää äsken saamansa toverin. Pitkin matkaa heitä uhkasi alituisesti se vaara, että harhailevat torkvasilaislaumat huomaisivat heidät, ja erikoisesti saivat he pelätä sitä, ennenkuin saapuivat Torkvasin rajalle. Hyvä onni oli kuitenkin heidän mukanaan, ja vaikkakin he näkivät kaksi osastoa vihreitä miehiä, eivät nämä heitä älynneet. Kolmannen päivän aamuna he sitten saivat Aaanthorin etäällä välkkyvät kupukatot näkyviinsä. Koko matkan ajan oli Carthoris aina jännittyneenä katsellut eteenpäin, toivoen näkevänsä Thuvian ja ison banthin. Mutta tähän saakka hän ei ollut huomannut mitään toivoa herättävää. Tänä aamuna matkalaisemme erottivat kaksi pientä pistettä, jotka liikkuivat Aaanthoria kohti kaukana heidän edellään, puolitiessä heidän kohdaltaan kaupunkiin. Hetkisen he tarkastelivat pisteitä hievahtamatta. Sitten Carthoris varmistuneena lähti kiitämään eteenpäin vinhaa juoksua Kar Komakin seuratessa häntä niin nopeasti kuin voi. Heliumilainen päästeli huutoja kiinnittääkseen neidon huomion itseensä, ja pian hän ilokseen näkikin Thuvian kääntyvän katsomaan häntä kohti. Neidon kupeella seisoi iso banth, silmäillen lähestyvää miestä korvat pystyssä. Vielä ei Ptarthin Thuvia ollut voinut tuntea Carthorisia, mutta varmaankin hän arvasi ken tulija oli, sillä hän odotti osoittamatta vähääkään pelkoa. Äkkiä nuorukainen näki neitosen viittaavan hänen ohitseen luoteista kohti. Hidastuttamatta juoksuaan hän käänsi katseensa osoitettuun suuntaan. Vain puolen kilometrin päässä ratsasti parikymmentä hurjaa vihreätä sotilasta valtavilla thoateillaan täyttä neliä häntä kohti paksun sammalen tukahduttaessa kaiken melun. Heistä oikealle oli Kar Komak alastomana ja aseettomana, mutta silti uljaasti juosten Carthorisiin päin ja päästellen varoitushuutoja, ikäänkuin hänkin olisi vasta aivan äsken havainnut äänettömän, uhkaavan ryhmän, joka keihäät tanassa ja pitkät miekat paljaina kiiti niin nopeasti eteenpäin. Carthoris huusi lotharilaiselle kehoittaen tätä kääntymään toisaalle, sillä hän tiesi, että mies vain hyödyttömästi uhraisi henkensä tulemalla aivan aseettomana julmien ja heltymättömien villien tielle. Mutta Kar Komak ei empinyt vähääkään. Huudahdellen rohkaisevasti uudelle ystävälleen hän riensi eteenpäin Heliumin prinssiä kohti. Punaisen miehen sydän sykähti ihailusta nähdessään tämän rohkeuden ja uhrautuvaisuuden näytteen. Hän pahoitteli, ettei hänen mieleensä ollut johtunut antaa Kar Komakille toista miekkaansa. Mutta nyt se oli jo liian myöhäistä, sillä jos hän jäisi odottamaan, kunnes lotharilainen saavuttaisi hänet, tai palaisi lotharilaista vastaan, niin torkvasilaiset ennättäisivät Ptarthin Thuvian luokse ennen häntä. Näinkin ollen oli hyvin täpärällä, voisiko hän ehtiä neidon luokse ajoissa. Hän kääntyi uudelleen katsomaan Thuvian suuntaan, ja nyt hän näki, että Aaanthorista käsin kiiruhti heitä kohti uusia voimia — kaksi keskikokoista sotalaivaa — ja vaikkakin ne vielä olivat hänestä etäällä, niin hän kuitenkin eroitti niiden keulasta Dusarin vaakunan. Nyt näyttivät Ptarthin Thuvian toiveet todella vähäisiltä. Kun hänen kimppuunsa karkasi Torkvasin heimon villejä vihreitä sotilaita toisaalta ja yhtä katkeria vihollisia, Dusarin prinssin Astokin kätyreitä, toisaalta, ja hänellä oli puolustajinaan vain banth, punainen sotilas ja aseeton jousimies, oli hänen asemansa lopen toivoton ja hänen puoleltaan taistelu menetetty, ennenkuin se oli alkanutkaan. Nähdessään Carthorisin saapuvan Thuvia tunsi taaskin samalla selittämättömällä tavalla vapautuvansa kaikesta huolesta ja pelosta, kuten jo kerran aikaisemminkin oli kokenut. Se oli hänestä käsittämätöntä, sillä yhä vieläkin hänen järkensä koetti saada sydämen uskomaan, että Heliumin prinssi oli osaltaan syypää siihen, että hänet oli ryöstetty isänsä hovista. Neito tunsi vain olevansa iloinen, kun Carthoris oli häntä lähellä, ja nuorukaisen johdolla näytti kaikki olevan mahdollista — sellainenkin mahdoton seikka kuin selviytyminen nykyisestä pulasta. Carthoris pysähtyi läähättäen hänen eteensä, uljas rohkaisunhymy huulillaan. "Rohkeutta, prinsessani!" hän kuiskasi. Neidon mieleen välähti muisto toisesta tilaisuudesta, jolloin nuorukainen oli käyttänyt näitä samoja sanoja — Lotharin Tarion hallitussalissa, kun he olivat alkaneet liukua painuvalla marmorilattialla tuntematonta kohtaloa kohti. Silloin hän ei ollut nuhdellut Carthorisia tämän tutunomaisen puhuttelutavan johdosta eikä hän torunut siitä nytkään, vaikka hän olikin toiselle luvattu. Hän kummasteli itseään — ja punastui omaa kehnouttaan; sillä Barsoomissa on naisen häpeällistä kuunnella tuttavallista sanaa kenenkään muun kuin puolisonsa tai sulhasensa huulilta. Carthoris näki hänen loukkaantuneena punastuvan ja katui heti sanojaan. Seuraavalla hetkellä olisivat vihreät sotilaat heidän kimpussaan. "Anna anteeksi!" virkkoi mies hiljaa. "Salli suuren rakkauteni olla puolustuksenani — sen ja lisäksi uskoni, että minulla on vain hetkinen elonaikaa jäljellä!" Sen sanottuaan hän pyörähti ympäri torjumaan etumaista vihreätä sotilasta. Mies hyökkäsi keihäs tanassa, mutta Carthoris hypähti syrjään ja kun iso thoat ratsastajineen kiiti vahingoittamatta hänen ohitseen, sivalsi hän miekallaan voimakkaan iskun, joka halkaisi vihreän jättiläisen kahtia. Samalla hetkellä syöksähti Kar Komak paikalle, tarttuen paljain käsin toisen ratsastajan jalkoihin. Muut joukkueen jäsenet riensivät käsikähmään, hypäten ratsuiltaan voidakseen paremmin käytellä mieliaseitaan, pitkiä miekkojaan. Dusarilaisten alukset laskeutuivat keltaisen merenpohjan pehmeälle pinnalle, päästäen sisuksistaan viisikymmentä sotilasta. Ja viuhuvien, iskevien ja pistävien miekkojen mylläkkään syöksähti Komal, iso banth. YHDESTOISTA LUKU Vihreätä kansaa ja valkeita apinoita Erään torkvasilaisen miekka hipaisi iskun Carthorisin otsaan. Vilahdukselta hän näki pehmeät käsivarret kaulassaan ja lämpöiset huulet lähellä kasvojaan, ennenkuin meni tajuttomaksi. Hänellä ei ollut aavistustakaan, kuinka kauan hän virui tiedottomana. Mutta kun hän uudelleen avasi silmänsä, niin hän oli yksin, lukuun ottamatta kaatuneita vihreitä miehiä ja dusarilaisia sekä isoa kuollutta banthia, joka oli puolittain hänen päällään. Thuvia oli poissa, eikä myöskään Kar Komakin ruumista ollut kaatuneiden joukossa. Verenvuodosta heikkona Carthoris ponnisteli hitaasti Aaanthoria kohti, päästen kaupungin laitaan päivän laskiessa. Vettä hän kaipasi kaikkein eniten ja senvuoksi hän jatkoi matkaansa leveätä katua myöten laajalle keskusaukiolle, sillä hän tiesi löytävänsä sieltä tätä arvokasta nestettä rappeutuneesta rakennuksesta, tätä mahtavaa kaupunkia aikoinaan hallinneen muinaisaikaisen jeddakin upean palatsin vastapäätä. Mieli apeana ja rohkeus lamassa kummallisen tapaussarjan johdosta, joka näytti edeltäpäin määrätyltä tekemään tyhjäksi kaikki hänen yrityksensä palvella Ptarthin prinsessaa, Carthoris liikkui autiossa kaupungissa kiinnittämättä ensinkään huomiota ympäristöön, ikäänkuin leveitä katuja ja laajaa aukiota reunustavien upeiden, salaperäisten aaveiden asumien rakennusten synkissä varjoissa ei olisikaan väijynyt isoja valkeita apinoita. Mutta jos hän ei välittänytkään ympäristöstään, niin sitä valppaampia olivat toiset silmät, jotka tarkkasivat hänen saapumistaan aukiolle ja hänen hitaita askeliaan, kun hän meni marmorirakennuksessa olevalle pienelle, puolittain soran täyttämälle lähteelle, josta voi saada vettä vain kaivamalla syvän kuopan lähdettä peittävään punaiseen hiekkaan. Ja kun heliumilainen katosi pikku rakennukseen, ilmestyi palatsin ovesta kaksitoista valtavankokoista kuvatusta, jotka lähtivät äänettömästi rientämään aukion poikki häntä kohti. Carthoris viipyi rakennuksessa puoli tuntia, kaivaen hiekkaa ja saaden puuhansa palkkioksi muutamia kipeästi tarpeellisia pisaroita vettä. Sitten hän oijensihe suoraksi ja poistui hitaasti talosta. Tuskin hän oli ehtinyt astua kynnyksen poikki, kun kaksitoista torkvasilaissoturia karkasi hänen kimppuunsa. Hänellä ei ollut aikaa vetäistä esiin pitkää miekkaansa. Mutta nopeasti lennähti hänen terävä tikarinsa esille varuksista, ja hänen sortuessaan hyökkääjien alle lakkasi useamman kuin yhden vihreän miehen sydän sykkimästä Carthorisin aseen lävistämänä. Sitten he ylivoimallaan saivat hänet nujerretuksi ja riistivät häneltä aseet. Mutta vain yhdeksän niistä kahdestatoista sotilaasta, jotka olivat tulleet aukion poikki, palasi saattaen vankia mukanaan. Carthoris raahattiin raa'asti palatsin kellariholveihin, missä hänet ruosteisilla ketjuilla kahlehdittiin vankan seinän sysipimeään nurkkaukseen. "Huomenna sinut noudetaan Thar Banin puheille", sanottiin hänelle. "Nyt hän nukkuu. Mutta kylläpä hän riemastuu saadessaan tietää, kuka on osunut käsiimme — ja samoin riemastuu myöskin Hortan Gur, kun Thar Ban vie hänen eteensä typerän hupsun, joka uskalsi miekallaan nirhaista suurta jeddakiamme." Sitten he jättivät hänet äänettömään pimeyteen. Carthorsista tuntui, että hän istui tuntikausia vankilan kivipermannolla, nojaten selkäänsä seinään, johon hänen kahleensa oli kiinnitetty jykevällä renkaalla. Sitten hän erotti häntä ympäröivästä salaperäisestä pimeydestä kivilattialla varovasti hiipivien paljaiden jalkojen askelia, jotka saapuivat yhä lähemmäksi sitä kohtaa, missä hän oli aseettomana ja turvattomana. Kului minuutteja — minuutteja, jotka tuntuivat tunneilta — ja haudan hiljaisuuden keskeytti silloin tällöin toistuva häntä kohti varovasti lähenevä paljaiden jalkojen kaamea tassutus. Vihdoin hän kuuli kengättömien jalkojen äkkiä syöksyvän eteenpäin pimeässä. Vähän matkan päästä kuului käsikähmän ääntä, raskasta läähätystä, ja kerran hän luuli erottaneensa suurta ylivoimaa vastaan ponnistelevan miehen kirouksen. Sitten kalahti kahle, kuului kilahdus, ikäänkuin katkennut rengas olisi sinkoutunut kiveä vasten. Jälleen oli kaikki hiljaista. Mutta vain hetkisen. Sitten hän kuuli uudelleen pehmeiden jalkojen lähestyvän itseään. Hän luuli näkevänsä häijyt, hehkuvat silmät, jotka tuijottivat häneen pimeydestä. Aivan selvästi hän kuuli voimakkaiden keuhkojen raskasta hengitystä. Sitten tuli hyökkäys, monien jalkojen töminää, ja otukset olivat hänen kimpussaan. Häntä tartuttiin kurkkuun, käsivarsiin ja käsiin kourilla, jotka päättyivät samanlaisiin sormiin kuin ihmiskädet. Hän tunsi karvaisten rimpuilevien ruumiiden kosketuksen sileällä ihollaan taistellessaan kaamean äänettömyyden vallitessa hirveitä vastustajiaan vastaan muinaisen Aaanthorin pimeässä holvissa. Heliumin Carthorisilla oli jänteret kuin jättiläismäisellä jumalalla, mutta näiden näkymättömien otuksien käsissä holvin sysimustassa pimeydessä hän oli avuton kuin heikko nainen. Mutta hän jatkoi kuitenkin ottelua, antaen tehottomia iskuja karvaisiin rintoihin, joita hän ei saattanut nähdä, hapuillen sormineen lyhyitä, paksuja kauloja syljen räiskähdellessä hänen kasvoilleen ja kuuman inhoittavan hengityksen tunkeutuessa hänen sieraimiinsa. Hän tiesi myöskin, että häntä uhkaamassa oli torahampaita, valtavia torahampaita, eikä voinut käsittää, minkävuoksi ne eivät uponneet hänen ruumiiseensa. Vihdoin hän huomasi, että eräät hänen vastustajansa nykivät voimakkaasti hänen kahleitaan, ja pian kuului samanlainen ääni kuin se, jonka hän oli kuullut jonkun matkan päästä, vähää ennen kuin hänen kimppuunsa hyökättiin — hänen kahleensa oli katkennut ja sen kirvonnut pää kalahtanut kiviseinää vasten. Sitten häneen tartuttiin kahden puolen ja häntä raahattiin vinhaa kyytiä pimeissä käytävissä aavistamatonta kohtaloa kohti. Aluksi hän oli luullut ahdistajiensa voivan olla Torkvasin heimon väkeä, mutta karvaiset ruumiit osoittivat tämän olettamuksen vääräksi. Nyt hän vihdoin oli varma siitä, keitä hyökkääjät olivat, mutta ei voinut aavistaa, minkä tähden häntä ei oltu heti tapettu ja syöty. Kun oli puoli tuntia ripeästi kiidetty maanalaisissa käytävissä, jotka ovat Barsoomin kaikkien kaupunkien, niin hyvin nykyaikaisten kuin muinaistenkin, luonteenomaisena piirteenä, kohosivat hänen vangitsijansa äkkiä kuutamoiselle pihalle, kauaksi keskusaukiosta. Carthoris näki heti joutuneensa Barsoomin isojen valkoisten apinain valtaan. Tähän asti oli hänet pannut sitä epäilemään yksinomaan se seikka, että hänen ahdistajillaan oli karvaiset rinnat, sillä valkeat apinat ovat aivan karvattomia lukuun ottamatta päässä törröttävää tuuheaa hiustupsua. Nyt hän oivalsi, mikä häntä oli pettänyt — jokaisen apinan rinnan yli oli kiinnitetty karvainen nahkakaistale, useimmilla banthinnahkainen autiossa kaupungissa usein majailevien vihreiden sotilaiden varustusten jäljittelynä. Carthoris oli lukenut, että oli olemassa sellaisia apinaheimoja, jotka näyttivät hitaasti kohoavan korkeammalle älylliselle tasolle. Juuri sellaisten valtaan hän'tajusi joutuneensa. Mutta mitä ne aikoivat hänelle tehdä? Vilkaistessaan ympäri pihan hän näki, että siellä kyykötteli näitä kamalia petoja ainakin viisikymmentä, ja vähän matkan päässä hänestä oli tarkasti vartioituna toinen ihmisolento. Kun hänen katseensa osui vankeustoverin silmiin, levisi tämän kasvoille hymy ja hänen huuliltaan pääsi: "Kaor, punainen mies!" Hän oli Kar Komak, jousimies. "Kaor!" huudahti Carthoris vastaan. "Kuinka olet joutunut tänne, ja miten kävi prinsessan?" "Sinun kaltaisiasi punaisia miehiä laskeutui maihin valtaisista laivoista, jotka purjehtivat ilmassa samoin kuin minun aikani alukset muinoin purjehtivat viidellä valtamerellä", vastasi Kar Komak. "He taistelivat vihreitä torkvasilaisia vastaan ja surmasivat Komalin, Lotharin jumalan. Luulin heitä sinun ystäviksesi ja olin iloinen, kun ne heistä, jotka olivat elävinä selviytyneet taistelusta, lopuksi veivät punaisen neidon yhteen laivoistaan ja kohosivat turvaan korkealle ilmaan. "Sitten vihreät sotilaat vangitsivat minut ja kuljettivat minut asumattomaan suurkaupunkiin, kahlehtien minut siellä pimeän holvin seinään. Myöhemmin saapuivat nämä ja kiskoivat minut tänne. Entä sinä itse, punainen mies?" Carthoris kertoi, mitä hänelle oli tapahtunut, ja heidän puhellessaan isot, kyyröttävät apinat Tarkastelivat heitä kiinteästi. "Mitä meidän on nyt tehtävä?" kysäisi jousimies. "Asemamme näyttää melkein toivottomalta", Valitti Carthoris. "Nämä otukset ovat ihmissyöjiä. En jaksa käsittää, minkä vuoksi ne eivät vielä ole meitä syöneet; Kas tuonne!" kuiskasi hän. "Näetkö? Loppu on käsissä." Kar Komak katsahti Carthorisin osoittamaan suuntaan ja näki tavattoman kookkaan apinan lähestyvän heitä valtava nuija kädessä. "Tällä tavoin ne mieluimmin surmaavat saaliinsa", selitti Carthoris. "Onko meidän kuoltava taistelematta?" kysyi Kar Komak. "Minä yritän", vastasi Carthoris, "vaikka tiedänkin, kuinka turhaa kaikki puolustautumisemme on näitä voimakkaita petoja vastaan. Oi, jospa minulla olisi pitkä miekka!" "Tai hyvä jousi!" lisäsi Kar Komak. "Ja utan jousimiehiä!" Sen kuullessaan Carthoris melkein ponnahti seisoalleen, mutta vartijat kiskaisivat hänet heti takaisin alas. "Kar Komak!" huusi nuorukainen. "Miksi et sinä voisi tehdä samoin kuin Tario ja Jav tekivät? Ei heilläkään ollut muita jousimiehiä kuin omat luomansa. Sinun täytyy tuntea heidän salaperäinen kykynsä. Kutsu esiin oma utanisi, Kar Komak!" Lotharilainen silmäili Carthorisia silmät hämmästyksestä levällään, kun nuorukaisen ehdotuksen kantavuus hänelle täydelleen selveni. "Miksipä en?" hän mumisi. Mahtavaa nuijaa kantava villi apina hiipi Carthorisia kohti. Heliumilaisen sormet nytkähtelivät, ja hän piti teloittajaansa valppaasti silmällä. Kar Komak tähtäsi läpitunkevan katseen apinoihin. Hän pinnisti sielunvoimiaan, niin että hiki kihosi hänen rypistyneelle otsalleen. Otus jonka oli surmattava punainen mies, oli jo saapunut melkein käden ulottuville uhriaan, kun Carthoris kuuli kimeän huudon pihan vastaiselta laidalta. Yhtä aikaa kyyröttävien apinain ja nuijahirviön kanssa hän kääntyi katsomaan sille suunnalle, mistä ääni kuului, ja näki osaston uljaita jousimiehiä syöksyvän esille viereisen rakennuksen ovesta. Raivoisasti kiljuen hypähtivät apinat pystyyn torjumaan hyökkäystä. Nuolisade kohtasi ne puolitiessä, ja toistakymmentä apinaa kellahti hengetönnä tantereita. Sitten olivat apinat käsikähmässä vastustajiensa kanssa. Niiden huomio oli kokonaan kiintynyt hyökkääjiin — yksinpä vartijatkin olivat poistuneet vankien luota liittyäkseen taisteluun. "Tule!" kuiskasi Kar Komak. "Nyt voimme päästä karkuun, kun jousimiehet ovat kääntäneet apinain huomion pois meistä." "Ja jättäisimmekö nuo urheat miehet johtajatta?" kivahti Carthoris, jonka uskollinen luonne kimmastui, kun sellaista vain ehdotettiinkaan. Kar Komak naurahti. "Unohdat", hän huomautti, "että he ovat pelkkää ilmaa, aivojeni kuvitelmia. He katoavat ehein nahoin, kun emme heitä enää tarvitse. Ylistetty olkoon ensimmäinen esi-isäsi siitä, että ajattelit tätä mahdollisuutta ajoissa! Mieleeni ei olisi ikinä juolahtanut uneksiakaan, että minä voisin käyttää samaa voimaa, jota saan kiittää olemassaolostani." "Olet oikeassa", myönsi Carthoris, "minusta on yhtäkaikki vastenmielistä jättää heitä yksin, vaikka muuta emme voikaan tehdä." Sitten he molemmat poistuivat pihalta, pujahtivat leveälle kadulle ja hiipivät hyvin varovasti rakennusten varjossa suurta keskusaukiota ja sen varrella olevia taloja kohti, joissa vihreät sotilaat kaupungissa oleskellessaan majailivat. Kun he olivat päässeet aukion laidalle, pysähtyi Carthoris. "Odota tässä!" hän kuiskasi. "Minä menen noutamaan thoateja, sillä jalkaisin on meidän toivotonta yrittääkään selviytyä näiden vihreiden paholaisten kynsistä." Päästäkseen sille pihalle, jossa thoateja säilytettiin, Carthorisin oli aukiolle päästyä kuljettava erään rakennuksen läpi. Hänellä ei ollut aavistustakaan, missä taloissa asuttiin, missä ei, joten hänen oli pakko varsin suuressa määrin uskaltautua sattuman ohjattavaksi tullakseen suljetulle pihalle, jossa hän saattoi kuulla rauhattomien eläinten kiljuvan ja kirahtelevan toisilleen. Sattumalta hän joutui pimeästä ovesta tilavaan huoneeseen, jossa lepäili ainakin parikymmentä vihreätä sotilasta kietoutuneina makuusilkkeihinsä ja -turkiksiinsa. Tuskin oli Carthoris sivuuttanut lyhyen eteisen, joka oli rakennuksen oven ja taempana olevan avaran huoneen välissä, kun hän huomasi, että eteisessä, jonka läpi hän juuri oli tullut, oli jotakin tai joku. Hän kuuli ihmisen haukottelevan ja sitten hän näki takanaan erään vahdin nousevan seisomaan. Mies oli torkkunut, ja nyt hän ojensihe ja alkoi taaskin vahtia valppaasti. Carthoris oivalsi, että hänen oli täytynyt hiipiä vahdin sivuitse korkeintaan askelen päästä, ja epäilemättä hän oli herättänyt miehen torkkumasta. Nyt olisi palaaminen mahdotonta. Mutta melkein yhtä mahdottomalta näytti myöskin mennä huoneen läpi, jonka lattia oli täynnä nukkuvia sotilaita. Carthorista kohautti leveitä hartioitaan ja valitsi pienemmän pahan. Hän astui varovasti huoneeseen. Hänen oikealla puolellaan oli seinää vasten nojallaan useita miekkoja, pyssyjä ja keihäitä — ylimääräisiä aseita, jotka sotilaat olivat sijoittaneet sinne valmiiksi siltä varalta, että heidät yöllä äkkiä hälytettäisiin hereille. Kunkin nukkujan vieressä olivat hänen omat aseensa — ne eivät olleet milloinkaan kaukana omistajastaan tämän lapsuudesta kuolemaan saakka. Miekkojen näkeminen pani nuorukaisen kädet syyhymään. Hän meni reippaasti niiden luokse ja valitsi kaksi lyhyttä miekkaa — toisen Kar Komakille, toisen itselleen; samoin hihnavarustuksia alastomalle toverilleen. Sitten hän lähti suoraan huoneen poikki nukkuvien torkvasilaisten keskitse. Ei ainoakaan mies liikahtanut, ennenkuin Carthoris oli päässyt lyhyen, mutta vaarallisen matkansa puoliväliin. Sitten eräs suoraan hänen tiellään oleva sotilas kääntyi rauhattomasti silkki- ja turkisvuoteellaan. Heliumilainen pysähtyi hänen kohdalleen toinen miekka kohotettuna iskemään, jos nukkuja heräisi. Nuoresta prinssistä tuntui kuluvan kokonainen ikuisuus vihreän miehen rauhattomasti heittelehtiessä tilallaan. Sitten tämä äkkiä hypähti ikäänkuin joustimen sinkauttamana pystyyn ja katsoi punaista sotilasta silmiin. Carthoris iski vitkastelematta, mutta sitä ennen ehti villi päästää rajun karjahduksen. Heti oli koko huone yhtenä mylläkkänä. Sotilaat hypähtivät seisaalleen, tarttuen noustessaan aseisiinsa ja kiljuen toisilleen kysymyksiä hämmingin syystä. Carthoris erotti selvästi kaikki huoneessaolijat ulkoa heijastuvassa himmeässä valossa, sillä kaukaisempi kuu oli suoraan keskellä taivasta. Mutta vasta heränneiden vihreiden miesten silmissä eivät esineet vielä olleet saaneet tutunomaisia muotojaan — he näkivät vain epäselvästi sotilaiden hahmoja, jotka liikkuivat heidän makuuhuoneessaan. Nyt yksi heistä kompastui Carthorisin surmaaman miehen ruumiiseen, kaatui pitkälleen ja satutti kätensä halkaistuun kalloon. Hän näki ympärillään toisten vihreiden miesten jättiläiskokoiset vartalot, ja hänen mieleensä välähti ainoa mahdollinen johtopäätös. "Thurdit!" hän kiljaisi. "Thurdit ovat kimpussamme! Ylös, Torkvasin sotilaat, ja antakaa miekkojenne punertua Torkvasin ikimuistoisten vihollisten sydänverestä!" Heti paikalla alkoivat vihreät sotilaat ahdistaa toisiaan paljastetuin miekoin. Heidän raju taisteluhimonsa oli herännyt. Taistella, tappaa, kuolla kylmä teräs sisuksissa! Oi, se merkitsi heille Nirvanaa! Pian Carthoris käsitti heidän erehdyksensä ja käytti sitä hyväkseen. Hän tiesi, että taisteluhimossaan vihreät sotilaat voivat jatkaa ottelua kauan senjälkeen, kun olivat huomanneet erehtyneensä, jollei heidän huomionsa kiintyisi jupakan todelliseen aiheuttajaan. Vitkastelematta hän senvuoksi puikki edelleen huoneen poikki vastaisella puolella olevalle ovelle, joka vei sisäpihalle, kiljuvien ja keskenään tappelevien villien thoatien säilytyspaikalle. Sinne päästyäänkin hän sai suorittaa koko vaikean tehtävän. Suotuisimmissakaan oloissa ei ollut suinkaan lasten leikkiä ottaa kiinni joku näitä tavallisestikin raivoisia ja vaikeasti käsiteltäviä eläimiä ja nousta sen selkään. Ja nyt, kun hiljaisuus ja nopeus olivat niin tärkeitä, olisi se hyvinkin saattanut tuntua aivan toivottomalta vähemmän keinokkaasta ja optimistisesta miehestä kuin suuren sotavaltiaan pojasta. Hänen isänsä ja Tars Tarkas, kun hän oli vieraillut tämän suuren jeddakin luona Tharkissa, olivat opettaneet hänet varsin paljon tuntemaan näitä valtavien eläinten ominaisuuksia. Ja nyt hän keskitti tehtäväänsä kaikki muilta saamansa tiedot ja omat kokemuksensa, sillä myöskin hän oli useita kertoja ratsastanut thoateilla ja käsitellyt niitä. Torkvasilaisten thoatit osoittautuivat vielä ärtyisemmiksi kuin niiden pahankuriset serkut, joita tharkit ja warhoonit käyttivät, ja vähän aikaa näytti siltä, ettei Carthoris voisi välttää parin vanhan, hänen ympärillään kiertelevän urosotuksen rajua hyökkäystä. Mutta vihdon hänen onnistui päästä toista eläintä niin lähelle, että hän yletti siihen käsin. Tuntiessaan nuorukaisen kosketuksen sileällä ihollaan thoat rauhoittui ja laskeutui polvilleen, totellen punaisen miehen telepaattista käskyä. Tuossa tuokiossa Carthoris oli sen selässä, ohjaten sitä isoa porttia kohti, joka vei pihalta sen toisessa päässä olevan ison rakennuksen läpi kadulle. Toinen uros seurasi perässä, yhä kiljuen raivoissaan. Kummallakaan ei ollut suitsia, sillä näitä kummallisia otuksia ohjataan yksinomaan suggestionin avulla — milloin niitä ensinkään voidaan ohjata. Jopa jättiläiskokoisten vihreiden miestenkin käsissä olisivat suitset mitättömän turhia vehkeitä thoatien hurjaa raivokkuutta ja mastodonttimaisia voimia vastaan. Ja niinpä niitä ohjataankin omituisen telepaattisen voiman avulla, jolla marsilaiset ovat oppineet jossakin määrin saattamaan ajatuksensa tähtensä alempien olentojen tajuttaviksi. Vain vaivoin sai Carthoris molemmat eläimet portille, jonka ha’an hän aukaisi alaspäin kumartuen. Sitten hänen ratsastamansa thoat työnsi jykevillä lavoillaan skeelpuisista lankuista tehdyn portin auki, ja seuraavalla hetkellä mies ja molemmat eläimet kiiruhtivat meluttomasti katua myöten aukion laidalle, jossa Kar Komak piileskeli. Täällä oli Carthorisilla melkoisesti puuhaa, ennenkuin hän sai toisen thoatin alistumaan, ja kun Kar Komak ei ollut ennen kertaakaan ratsastanut tällaisella eläimellä, näytti se melkein toivottomalta. Mutta vihdoin onnistui jousimiehen kiivetä otuksen sileille lautasille, ja pian kiitivät molemmat eläimet pehmeästi sammalen peittämiä katuja pitkin kaupungin laidassa alkavalle avoimelle merenpohjalle. Koko sen yön, seuraavan päivän ja vielä toisen yön he ratsastivat koillista kohti. Takaa-ajosta ei näkynyt merkkiäkään, ja toisen päivän aamuna Carthoris näki kaukaisen aaltomaisen viivan korkeita puita, jotka osoittivat, että siellä kulki yksi Barsoomin pitkiä vesiväyliä. He päästivät heti thoatinsa valloilleen ja lähestyivät viljeltyä aluetta jalkaisin. Carthoris irroitti myöskin varustuksistaan merkit, erittäinkin kaikki sellaiset, joiden nojalla hänet olisi voitu tuntea heliumilaiseksi ja hallitsijasukuun kuuluvaksi henkilöksi, sillä hän ei tietänyt mille kansalle tämä vesiväylä kuului ja Marsissa on aina hyvä pitää jokaista ihmistä ja jokaista kansaa vihollisina, kunnes on saanut tietää, että asianlaita on toisin. Aamupäivä oli puolivälissä, kun vaeltajat saapuivat yhdelle niistä teistä, jotka aina säännöllisten välimatkojen päässä katkaisevat viljellyn alueen, liittäen sen kummallakin puolella olevat karut arot pitkän, nauhamaisen alueen keskellä kulkevaan ja sen toisesta päästä toiseen ulottuvaan valkeaan valtatiehen. Peltojen ympärillä oli korkea muuri suojana ryöstäväin vihreiden heimojen yllätykseltä ja maatilojen kotieläimille ja ihmisille turvana villejä bantheja ja muita raatelevia vastaan. Carthoris pysähtyi ensimmäiselle portille ja kolkutti. Avaamaan saapunut nuorukainen tervehti tulokkaita ystävällisesti, vaikkakin hän koko lailla ihmeissään katseli jousimiehen valkeata ihoa ja kastanjanruskeata tukkaa. Kuunneltuaan hetkisen, kun he osittain selostivat hänelle pakoaan torkvasilaisten kynsistä, hän kehoitti heitä astumaan sisään, vei heidät kotiinsa ja käski palvelijoiden valmistaa heille ruokaa. Sillä aikaa kun he odottelivat talon matalassa, viihtyisässä arkihuoneessa, Carthoris antautui keskusteluun isännän kanssa saadakseen tietää hänen kansallisuutensa ja siten myöskin sen, minkä kansan hallussa oli tämä vesiväylä, jolle tapahtumat olivat hänet saattaneet. "Olen Hal Vas", selitti nuorukainen, "Dusarin prinssin Astokin seurueeseen kuuluvan ylimyksen poika. Nykyisin olen tämän alueen viertotien dwar." Carthoris oli perin hyvillään siitä, ettei ollut ilmaissut, ken oli, sillä vaikka hänellä ei ollut aavistustakaan siltä, mitä kaikkea hänen Heliumista lähdettyään oli tapahtunut, eikä siitä, että Astok oli hänen kaikkien vastoinkäymistensä pohjimmaisena syynä, niin hän kuitenkin tiesi varsin hyvin, että dusarilainen ei suinkaan hänestä pitänyt ja ettei hänellä ollut odotettavissa apua Dusarin alueella. "Entä ken olet sinä?" tiedusteli Hal Vas. "Näöstä päättäen olet sotilas, mutta varustuksissasi ei ole minkäänlaisia merkkejä. Lienetkö kenties 'panthan?" Nämä vaeltavat onnensoturit ovat Barsoomissa tavallisia, sillä sikäläiset miehet rakastavat taistelemista. He tarjoavat palvelustaan mille sotaakäyvälle vallalle hyvänsä, ja silloin tällöin sattuvina lyhyinä väliaikoina, jolloin punaisten kansojen välillä ei ole säännöllistä sotaa, he liittyvät niihin lukuisiin retkikuntiin, joita yhtenään lähetetään vihreitä heimoja vastaan turvaamaan Marsin villien osien läpi kulkevia vesiteitä. Palvelustehtäviensä päätyttyä he heittävät pois sen kansakunnan merkit, jota ovat palvelleet, ja lähtevät etsimään uutta isäntää. Väliajoilla heillä ei ole minkäänlaisia merkkejä, vaan sodassa kuluneet varustukset ja aseet ovat riittävänä osoituksena heidän kutsumuksestaan. Viittaus oli tervetullut, ja Carthoris käytti hyväkseen sen tarjoamaa tilaisuutta tehdä tyydyttävästi selkoa itsestään. Siinä oli kuitenkin yksi paha puoli. Sodan syttyessä oli sellaisten panthanien, jotka sattuivat olemaan sotaakäyvän kansan alueella, pakko pukeutua sanotun kansan sotisopaan ja taistella sen sotajoukoissa. Sikäli kuin Carthoris tiesi, Dusar ei ollut sodassa minkään muun kansan kanssa, mutta mahdotonta oli arvata, milloin joku punainen kansa karkaisi naapurinsa kurkkuun, vaikkakin suuri ja mahtava liitto, jonka ylimpänä miehenä oli hänen isänsä John Carter, oli saanut rauhan säilymään pitkän aikaa suurimmassa osassa Barsoomia. Tyytyväinen hymy levisi Hal Vasin kasvoille, kun Carthoris myönsi olevansa panthan. "Olipa hyvä", huudahti nuorukainen, "että satuit tulemaan tänne, sillä täältä voit aivan heti saada tehtävää. Isäni Vas Kor on parhaillaan luonani. Hän saapui tänne värväämään sotajoukkoa Heliumia vastaan äsken julistettua sotaa varten." KAHDESTOISTA LUKU Dusarin pelastamiseksi Ptarthin Thuvia, joka ponnisteli enemmän kuin henkensä edestä intohimon vallassa olevaa Javia vastaan, loi olkansa yli pikaisen silmäyksen metsää kohti, josta raju murahdus oli kuulunut. Myöskin Jav katsoi sinnepäin. Heidän katseitaan kohdannut näky sai molemmat aavistamaan pahaa. Komal, banth-jumala, karkasi kita auki heidän kimppuunsa! Kumman se oli valinnut saaliikseen? Vai molemmatko kenties? Heidän ei tarvinnut kauan olla epätietoisia, sillä vaikkakin lotharilainen koetti pitää neitoa itsensä ja kauheiden torahampaiden välissä, huomasi iso peto hänet kuitenkin vihdoin. Kirkaisten koetti mies sitten syöksyä pakoon Lotharia kohti tyrkättyään ensin Thuvian päistikkaa vasten ihmissyöjän kuonoa. Mutta hänen pakonsa jäi lyhyeksi. Silmänräpäyksessä oli Komal hänen kimpussaan ja taateli hornamaisen raivoisasti hänen kurkkuaan ja rintaansa. Seuraavassa tuokiossa oli tyttö hänen rinnallaan, mutta vaivoin hän sai hurjistuneen pedon hellittämään uhrinsa. Yhä muristen ja luoden ahnaita silmäyksiä taakseen Javiin päin antoi banth vihdoin taluttaa itsensä metsään. Astellen jättiläiskokoisen suojelijansa rinnalla Thuvia lähti etsimään vuorten läpi vievää käytävää yrittääkseen mahdottomalta näyttävää tehtävää, päästä kaukaiseen Ptarthiin kulkemalla yli seitsemäntuhatta haadia pitkän taipaleen villiä Barsoomia. Hän ei saattanut uskoa, että Carthoris oli vapaaehtoisesti jättänyt hänet yksin, ja sen vuoksi hän lakkaamatta silmäili ympärilleen nähdäkseen nuorukaisen. Mutta kun neito tunnelille pyrkiessään joutui liian kauaksi pohjoiseen, meni hän heliumilaisen ohitse, kun tämä palasi Lotharia kohti häntä etsimään. Ptarthin Thuvian oli vaikea määritellä, mikä asema Heliumin prinssillä oikeastaan oli hänen sydämessään. Hän ei voinut edes itselleen tunnustaa rakastavansa Carthorisia, mutta kuitenkin hän oli sallinut nuorukaisen puhutella häntä omistavalla hyväilynimellä, jolle barsoomilaisneito pysyi kuurona kuullessaan sen kenenkään muun kuin puolisonsa tai sulhasensa huulilta — "prinsessani." Kaolin jeddakia, Kulan Tithiä kohtaan, jonka kanssa hän oli kihloissa, hän tunsi kunnioitusta ja ihailua. Oliko hän kenties taipunut isänsä toivomukseen loukkauduttuaan siitä, ettei sorea heliumilainen käydessään vierailuilla hänen isänsä hovissa ollut käyttänyt tilaisuutta pyytääkseen hänen kättään, mitä hän oli varmasti uskonut nuorukaisen aikovan siitä aikoja sitten menneestä päivästä lähtien, jolloin he olivat kahden istuneet Salensus Ollin palatsin sisäpihaa Kadabrassa somistavan Jeddakien puistikon hakatulla penkillä? Rakastiko hän Kulan Tithiä? Rehellisesti hän koetti uskotella itselleen rakastavansa, mutta samalla hänen silmänsä koko ajan harhailivat keksiäkseen alkavan pimeyden keskeltä kaunisvartaloisen sotilaan — tummatukkaisen ja harmaasilmäisen. Tumma oli Kulan Tithinkin tukka, mutta hänen silmänsä olivat ruskeat. Yö oli jo melkein käsissä, kun hän löysi tunnelin suun. Häiritsemättä hän pääsi käytävän läpi vuorten toisella puolen oleville kukkuloille, missä hän pysähtyi Marsin molempien kuiden kirkkaassa hohteessa suunnittelemaan vastaista toimintaansa. Olisiko hänen odotettava täällä toivoen Carthorisin palaavan häntä etsimään? Vai olisiko hänen jatkettava matkaansa koilliseen päin Ptarthia kohti? Minne olisi Carthoris ensimmäiseksi mennyt Lotharin laaksosta lähdettyään? Hänen polttava kurkkunsa ja kuiva kielensä antoivat hänelle vastauksen — Aaanthoria ja vettä kohti. No niin, myöskin hän menisi ensinnä Aaanthoriin, jossa hän kentiesi tapaisi muutakin kuin tarvitsemaansa vettä. Kun Komal oli hänen mukanaan, ei hän paljoakaan pelännyt, sillä otus kyllä suojaisi häntä kaikilta muilta villipedoilta. Jopa isot valkeat apinatkin pakenisivat kauhun vallassa valtavaa banthia. Vain ihmisiä tarvitsi hänen pelätä, mutta hänen oli pakko antautua siihen ja moneen muuhunkin vaaraan, ennenkuin voisi edes toivoa uudelleen olevansa isänsä hovissa. Kun Carthoris vihdoin tapasi hänet ja kaatui heti maahan vihreän miehen pitkän miekan iskusta, rukoili Thuvia, että hän saisi osakseen saman kohtalon. Nähdessään punaiset sotilaat, jotka hyppäsivät aluksistaan maahan, heräsi hänessä toivo uudelleen — toivo, että Heliumin Carthoris olisi vain huumaantunut ja että lentäjät pelastaisivat hänet. Mutta kun hän huomasi, että heidän varustuksissaan oli dusarilaisten merkit ja että he vain koettivat päästä ahdistavien torkvasilaisten kynsistä, vieden ainoastaan hänet mukanaan, raukesivat hänen kaikki toiveensa. Myöskin Komal oli kuollut — sen ruumis virui heliumilaisen päällä. Nyt hän oli todellakin yksin. Häntä suojelemassa ei ollut ketään. Dusarilaiset sotilaat veivät hänet lähimmän aluksensa kannelle. Vihreitä sotilaita virtasi joka haaralta riistämään häntä punaisten käsistä. Vihdoin pääsivät kaikki punaihoiset, jotka olivat selviytyneet kahakasta hengissä, jompaankumpaan laivaan. Koneet alkoivat täristä ja surista, potkurit pyöriä, ja vinhasti lentävät alukset kohosivat nopeasti ilmaan. Ptarthin Thuvia vilkaisi ympärilleen. Hänen lähellään seisoi mies, joka silmäili häntä hymyillen. Hän tunsi miehen, huokaisi ja katsoi sotilasta suoraan silmiin. Sitten hänelle selvisi kaikki, hän päästi pienen pelokkaan valituksen, painoi kädet kasvoilleen ja vaipui aluksen skeelpuiselle kannelle. Mies oli Astok, Dusarin prinssi, joka nyt kumartui hänen puoleensa. Dusarin Astokin alukset olivat nopeakulkuisia, ja hänen oli kaikin mokomin mahdollisimman pian päästävä isänsä hoviin, sillä Heliumin, Ptarthin ja Kaolin sotalaivastot olivat hajaantuneet laajoille alueille. Eikä Dusarin Astokia olisi hyvä perinyt, jos yksikään niistä olisi saanut tietää, että Ptarthin Thuvia oli vankina hänen omalla aluksellaan. Aaanthor sijaitsee viidennelläkymmenennellä eteläisellä leveysasteella ja neljännelläkymmenennellä pituusasteella itäänpäin Horzista, muinaisen Barsoomin nykyisin autiosta sivistyksellisestä ja tieteellisestä kehdosta, kun taas Dusar on viisitoista astetta päiväntasaajan pohjoispuolella ja kaksikymmentä astetta itäänpäin Horzista. Vaikkakin matka on pitkä, lensivät alukset sen pysähtymättä. Jo paljoa ennen kuin ne olivat saapuneet määräpaikkaansa, oli Ptarthin Thuvia saanut tietää useita seikkoja, jotka haihduttivat hänen mieltään monien päivien aikana painaneet epäilyt. Tuskin olivat he kohonneet ilmaan Aaanthorin kohdalle, kun hän tunsi erään laivamiehen yhdeksi sen aluksen miehistöstä, jolla hänet oli tuotu isänsä puistosta Aaanthoriin. Kun Astok oli mukana laivalla, oli koko juttu selvä. Hänen ryöstäjänsä olivat Dusarin prinssin käskyläisiä — Heliumin Carthoris ei ollut millään tavoin siihen sekaantunut. Eikä Astok väittänytkään syytöstä vääräksi, kun Thuvia sen hänelle lausui. Hän vain hymyili ja vetosi rakkauteensa. "Mieluummin otan puolisokseni valkean apinan", huudahti neito, kun mies tahtoi kiihkeästi jatkaa kosintaansa. Astok tuijotti häneen synkästi. "Sinusta tulee puolisoni, Ptarthin Thuvia", hän ärähti, "tai ensimmäisen esi-isäsi nimessä saat sen, jota pidät parempana — saat puolisoksesi valkean apinan." Neito ei vastannut mitään eikä Astok voinut viekoitella häntä puheisiin kanssansa koko matkalla. Tosiasiallisesti Astokia hieman peloitti sen selkkauksen laajuus, joka oli aiheutunut Ptarthin prinsessan ryöstöstä, eikä hänestä tuntunut kovinkaan mukavalta ajatellessaan tällaisen vangin hänelle tuottavan raskasta edesvastuuta. Hänen ainoana ajatuksenaan oli päästä Dusariin ja vierittää siellä edesvastuu isänsä hartioille. Siihen mennessä hän tahtoi mahdollisimman huolellisesti välttää kaikkea, mikä loukkaisi neitoa, ettei hän, siinä tapauksessa että heidät kaikki pidätettäisiin, joutuisi vastaamaan käyttäytymisestään Thuviaa kohtaan jollekin niistä mahtavista jeddakeista, joiden mielenkiinnon keskipisteenä neito oli. Niin he vihdoin tulivat Dusariin, missä Astok piilotti vankinsa salakammioon oman palatsinsa itäisen tornin yläkerroksiin. Hän oli vannottanut miehiään pitämään salassa, kuka neito oli, sillä ennenkuin hän oli tavannut isänsä, Dusarin jeddakin Nutuksen, ei hän rohjennut ilmaista kenellekään, kenet hän oli tuonut mukanaan etelästä. Mutta ilmestyessään vastaanottosaliin, isänsä, julmahuulisen miehen, eteen, hän tunsi rohkeutensa pettävän eikä uskaltanut virkkaa mitään palatsiinsa piilotetusta prinsessasta. Hänen mieleensä juolahti ottaa selvää, mitä hänen isänsä ajatteli asiasta, ja senvuoksi hän sepitti tälle jutun, että oli muka saanut vangin, joka väitti tietävänsä Ptarthin Thuvian olinpaikan. "Ja jos niin käsket, isä", hän lisäsi, "lähden minä kaappaamaan hänet ja tuomaan hänet tänne Dusariin." Nutus rypisti otsaansa ja pudisti päätänsä. "Olet tehnyt jo tarpeeksi paljon toimittaaksesi Ptarthin, Kaolin ja Heliumin kolmisin kimppuumme, jos siellä saataisiin tietää mitään sinun osuudestasi Ptarthin prinsessan ryöstöön. Se, että sait työnnetyksi syyn Heliumin prinssin niskaan, oli onnellinen ja mestarillinen sotatemppu. Mutta jos neito tuntisi todellisen asianlaidan ja joskus palaisi isänsä hoviin, niin koko Dusar saisi kärsiä rangaistuksen ja jos hän olisi vankina täällä luonamme, niin merkitsisi se sitä, että tunnustaisimme rikoksen, jonka seurauksista ei mikään voisi meitä pelastaa. Se maksaisi valtaistuimeni, Astok, eikä minulla ole vähääkään halua menettää sitä. "Jos hän olisi täällä käsissämme —", alkoi sitten vanhempi mies äkkiä mietiskellä, toistaen samat sanat useita kertoja. "Jos hän olisi täällä käsissämme", hän huudahti hurjasti. "Oi, jospa hän vain olisi täällä käsissämme eikä kukaan tietäisi siitä mitään! Etkö ymmärrä, mies? Dusarin syyllisyys haudattaisiin iäksi hänen luittensa kanssa." Hän lopetti puheensa hiljaiseen, rajuun kuiskaukseen. Astokia, Dusarin prinssiä, puistatti. Hän oli heikko ja turmeltunut, mutta hänen isänsä sanoihin sisältyvä viittaus pani hänet värisemään kauhusta. Marsin miehet ovat julmia vihollisiaan kohtaan. Mutta sanan "vihollinen" käsitetään yleisesti merkitsevän vain miehiä. Murhaaminen rehoittaa Barsoomin suurkaupungeissa. Mutta naisen murhaaminen on niin kaamea rikos, että paatuneinkin palkattu murhaaja peräytyisi kammoten sen ihmisen luota, joka ehdottaisi hänelle sellaista. Nutus ei nähtävästi huomannut ilmeistä kauhua, jonka hänen ehdotuksensa oli herättänyt hänen pojassaan. Vähän ajan kuluttua hän jatkoi: "Sanot tietäväsi, missä neito on ollut piilotettuna, sen jälkeen kun hänet ryöstettiin sinun väeltäsi Aaanthorissa. Jos joku näistä kolmesta suurvallasta hänet löytäisi, niin yksin hänen kertomuksensa riittäisi kääntämään ne meitä vastaan. "On vain yksi keino, Astok", huudahti vanhempi mies. "Sinun on heti lähdettävä hänen piilopaikkaansa ja tuotava hänet tänne hyvin salaa. Ja pane mieleesi. Älä palaa Dusariin ilman häntä, kuoleman uhalla!" Dusarin prinssi Astok tunsi hyvin isänsä luonnonlaadun. Hän tiesi, ettei tyrannin sydämessä ollut rakkauden hiventäkään ainoatakaan olentoa kohtaan. Astokin äiti oli ollut orjatar. Nutus ei ollut koskaan rakastanut häntä eikä ketään muutakaan. Nuoruudessaan hän oli koettanut etsiä itselleen morsianta useiden mahtavien naapureidensa hoveista, mutta niiden naiset eivät olleet huolineet hänestä. Senjälkeen kun kymmenkunta hänen omien ylimystensä tytärtä oli tehnyt itsemurhan mieluummin kuin tullut hänen puolisokseen, oli hän lakannut yrittämästä. Ja sitten hän oli laillisesti ottanut puolisokseen yhden orjattaristaan saadakseen pojan, joka olisi jedien joukossa, kun Nutus kuolisi ja uusi jeddak valittaisiin. Astok poistui hitaasti isänsä luota. Kasvot kalpeina ja jäsenet vapisten hän meni omaan palatsiinsa. Pihalla hänen harhaileva katseensa osui jykevään itäiseen torniin, joka kohosi korkeana sinistä taivasta vasten. Kun hän näki sen, kihosi hikihelmiä hänen otsalleen. Issus! Tämän kamalan teon suorittamista ei voitu uskoa kenellekään muulle kuin hänelle. Omin sormin täytyi hänen kuristaa henki ihanasta kaulasta tai iskeä äänetön säilä helakanpunaiseen sydämeen. Hänen sydämeensä! Se sydän, jonka hän oli toivonut pursuavan rakkautta häntä kohtaan! Mutta oliko se tehnyt sen? Hän muisteli ylpeätä halveksimista, joka oli tullut hänen rakkaudentunnustuksiensa osaksi. Se muisto pani hänen poskensa vuoroin kalpenemaan, vuoroin kuumenemaan. Hänen omantuntonsa ääni vaimeni, kun läheisen koston tuottama tyydytys tukahdutti hienommat vaistot, jotka olivat hetkeksi päässeet hänessä valtaan — se hyvä, mitä hän oli perinyt orjattarelta, hukkui taaskin kuninkaalliselta isältä saatuun pahaan vereen, kuten hänelle oli aina lopulta käynyt. Kylmä hymy syrjäytti kauhun ilmeen, joka oli venyttänyt hänen kasvojaan. Hän suuntasi askeleensa tornia kohti, haluten nähdä Thuvian, ennenkuin lähtisi matkalle, jonka tarkoituksena oli hämätä isältä se tosiseikka, että neito oli jo Dusarissa. Hän pujahti meluttomasti salaovesta ja nousi kiertoportaita myöten huoneeseen, johon Ptarthin prinsessa oli teljetty. Astuessaan huoneeseen hän näki tytön nojaavan itäisen ikkunan lautaan, katsellen Dusarin kattojen ylitse kaukaista Ptarthia kohti. Astok vihasi Ptarthia. Pelkkä ajatuskin siitä sai hänet raivoihinsa. Miksipä ei surmata neitoa heti, niin että kaikki olisi ohitse? Kuullessaan hänen askeleensa Thuvia kääntyi nopeasti häneen päin. Oi, kuinka kaunis neito olikaan! Astokin äkillinen päätös haihtui hänen ihastuttavan kauneutensa huikaisevassa valossa. Hän odottaisi siksi, kunnes olisi palannut pieneltä petosretkeltään — kentiespä sitten ilmaantuisi joku toinen keino. Kenties löytyisi joku toinen käsi iskemään — nuo kasvot, nuo silmät edessään hän ei ikinä kykenisi sitä tekemään. Siitä hän oli ehdottoman varma. Hän oli aina kerskunut luonteensa julmuutta, mutta, Issus! niin julma hän ei ollut. Ei, joku toinen oli löydettävä, sellainen, johon hän voisi luottaa. Hän katseli yhä neitoa, joka seisoi hänen edessään, kohdaten hänen katseensa rauhallisesti ja pelottomasti. Hän tunsi, kuinka hänen kuuma, intohimoinen rakkautensa kävi yhä kiihkeämmäksi. Miksipä ei kosia vielä kerran? Jos Thuvia myöntyisi, saattaisi kaikki vielä käydä hyvin. Siinäkin tapauksessa, ettei hän saisi isänsä suostumusta, he voisivat paeta Ptarthiin syytäen kaikki moitteet konnamaisista salajuonista, jotka olivat nostattaneet neljä suurta kansaa sotaan, Nutuksen niskoille. Ja kukapa epäilisi syytöksen oikeutusta. "Thuvia", hän lausui, "tulen vielä kerran, viimeisen kerran, laskemaan sydämeni jalkojesi juureen. Ptarth, Kaol ja Dusar taistelevat Heliumia vastaan sinun tähtesi. Tule puolisokseni, Thuvia, ja kaikki voi vielä järjestyä niinkuin pitäisi!" Neito pudisti päätään. "Odota!" käski Astok, ennenkuin hän ennätti virkkaa mitään. "Sinun on tunnettava asian todellinen tila, ennenkuin lausut sanoja, jotka saattavat merkitä, ei ainoastaan oman kohtalosi, vaan myöskin tuhansien sinun tähtesi taistelevien sotilaitten kohtalon ratkaisua. "Jos kieltäydyt tulemasta vapaaehtoisesti puolisokseni, niin Dusar tuhotaan, jos totuus vain tulee tunnetuksi Ptarthissa, Kaolissa ja Heliumissa. Meidän kaupunkimme hävitettäisiin, niin ettei jäisi kiveä kiven päälle. Meidän kansamme hajotettaisiin ympäri Barsoomin jäisestä pohjolasta aina hyiseen etelään saakka, kansamme jäseniä ajettaisiin kuin metsän eläimiä ja surmattaisiin, kunnes tästä kansasta ei olisi jäljellä muuta kuin vihattu muisto ihmisten mielissä. "Ja samalla kun he hävittävät dusarilaisia sukupuuttoon, täytyy myöskin heidän omia sotilaitaan tuhoutua lukemattomia tuhansia — ja kaikki se yhden ainoan naisen itsepintaisuuden tähden, kun hän ei suostu häntä rakastavan prinssin puolisoksi. "Jos kieltäydyt, Ptarthin Thuvia, niin on jäljellä vain yksi mahdollisuus — ei yksikään ihminen saa ikinä tietää kohtaloasi. Kuninkaallisen isäni ja minun itseni lisäksi tietää vain kourallinen uskollisia palvelijoita, että sinut ryösti Thuvan Dihnin puistosta Dusarin prinssi Astok ja että parhaillaan olet vankina palatsissani. "Jos kieltäydyt, Ptarthin Thuvia, niin sinun on kuoltava Dusarin pelastamiseksi — muuta keinoa ei ole. Nutus, jeddak, on niin määrännyt. Olen puhunut." Neito katsoi Dusarin Astokia kasvoihin pitkään ja rauhallisesti. Sitten hän puhkesi puhumaan, ja vaikkakin hän lausui vain muutamia sanoja, niin niiden kiihkottomasta sävystä kuvastui mittaamattoman syvä, kylmä halveksiminen. "Mieluummin kaikki se, mitä olet uhannut", hän sanoi, "kuin sinä." Sitten hän käänsi Astokille selkänsä ja meni takaisin itäisen ikkunan ääreen, katsellen suruisin silmin kaukaista Ptarthia kohti. Astok pyörähti ympäri ja poistui huoneesta, tullen vähän ajan kuluttua takaisin mukanaan ruokaa ja juomaa. "Tässä", hän selitti, "on ravintoa siihen asti, kunnes palaan. Se mies, joka ensi kerralla saapuu tähän huoneeseen, on pyövelisi. Jätä itsesi esi-isiesi huomaan, Ptarthin Thuvia, sillä muutamien päivien päästä olet heidän luonaan!" Sitten hän meni. Puolta tuntia myöhemmin hän puhutteli erästä Dusarin laivastossa palvelevaa korkeata upseeria. "Minne Vas Kor on mennyt?" hän tiedusti. "Hän ei ole palatsissaan." "Etelään, suurelle vesiväylälle, joka huuhtoo Torkvasin liepeitä", vastasi upseeri. "Hänen poikansa Hal Vas on siellä viertotien dwarina, ja Vas Kor meni sinne pestaamaan maatilojen työläisiä sotilaiksi." "Hyvä", virkahti Astok, ja puolen tunnin kuluttua hän kohosi Dusarin yläpuolelle nopeimmassa lentokoneessaan. KOLMASTOISTA LUKU Turjun, urhea panthan Heliumin Carthorisin kasvoista ei näkynyt pienintäkään merkkiä niistä rajuista tunteista, jotka kuohuttivat hänen mieltään, kun hän kuuli Hal Vasilta, että Helium oli sodassa Dusaria vastaan ja että kohtalo oli viskannut hänet vihollisten palvelukseen. Se seikka, että hän voisi käyttää täten tarjoutunutta tilaisuutta Heliumin hyväksi, riitti tuskin vastapainoksi sille mielipahalle, jota hän tunsi sen johdosta, ettei hän päässyt taistelemaan avoimella kentällä omien kelpo joukkojensa etunenässä. Dusarilaisista selviytyminen saattaisi olla helppoa, mutta saattaisi olla vaikeaakin. Jos he epäilisivät hänen vilpittömyyttään (ja väkisin pestatun panthanin vilpittömyyttä voitiin aina epäillä), niin kenties hän ei saisi tilaisuutta pettää heidän valppauttaan ennenkuin sodan loputtua, mikä voisi tapahtua muutamissa päivissä tai myöskin vasta pitkien, raskaiden, veristen vuosien kuluttua. Hän muisti, että historia kertoi sodista, jolloin varsinaisia sotatoimia oli keskeyttämättä jatkettu viisi-, kuusisataa vuotta, ja parhaillaankin oli Barsoomissa kansoja, joiden kanssa Helium ei ollut tehnyt rauhaa koko historiallisena aikana. Asema ei näyttänyt ilahduttavalta. Hän ei voinut aavistaa, että hän muutamien tuntien kuluttua siunaisi kohtaloa, joka oli heittänyt hänet Dusarin palvelukseen. "Kas!" huudahti Hal Vas. "Tuossahan isäni onkin. Kaor, Vas Kor! Täällä on mies, jonka tapaaminen on sinulle mieleen — urhea panthan —" Hän empi. "Turjun", ehätti Carthoris pistämään väliin, mainiten ensimmäisen mieleensä johtuneen nimen. Sen sanoessaan hän käänsi nopeasti katseensa huoneeseen astuvaan kookkaaseen sotilaaseen. Missä hän oli ennen nähnyt tuon jättiläisvartalon, nuo umpimieliset piirteet ja tuon ohimosta suupieleen ulottuvan sinertävän arven? "Vas Kor", toisti Carthoris mielessään. "Vas Kor!" Missä hän oli nähnyt miehen aikaisemmin? Sitten alkoi ylimys puhua, ja välähdyksen tavoin kohosi kaikki jälleen Carthorisin muistiin — tunkeileva palvelija Ptarthin lentoasemalla hänen selittäessään Thuvan Dihnille uuden kompassinsa mutkikasta koneistoa; yksinäinen orja, joka oli vahtinut hänen omaa lentovajaansa sinä yönä, jona hän oli lähtenyt onnettomalle retkelleen Ptarthia kohti, samalle retkelle, joka oli niin salaperäisesti päättynyt Aaanthoriin. "Vas Kor", toisti hän ääneen, "ylistetyt olkoot esi-isäsi tämän kohtaamisen tähden." Eikä dusarilainen aavistanut, kuinka suuri merkitys piili tässä kuluneessa lauseessa, jota barsoomilainen käyttää tutustuessaan johonkin henkilöön. "Ja ylistetyt olkoot sinun esi-isäsi, Turjun", vastasi Vas Kor. Sitten seurasi Kar Komakin esittäminen Vas Korille, ja suorittaessaan tätä pientä muodollisuutta Carthoris keksi jousimiehen valkealle iholle ja kastanjanruskealle tukalle ainoan mahdollisen selityksen, sillä hän pelkäsi, että totuutta ei uskottaisi ja he molemmat joutuisivat siten epäluulon alaisiksi heti alusta alkaen. "Kar Komak", hän selitti, "on, kuten näet, thern. Hän on vaeltanut kauaksi jäiden ympäröimistä, etelässä olevista temppeleistään hakemaan seikkailuja. Minä tapasin hänet Aaanthorin vankiholveissa, mutta vaikka olenkin tuntenut hänet vain näin lyhyen ajan, voin taata hänen uljuutensa ja uskollisuutensa." Senjälkeen kun John Carter oli pirstonut thernien valheellisen uskonnollisen rakennelman, oli heistä suurin osa ilomielin sopeutunut uusiin oloihin, joten enää ei ollut tavatonta nähdä heitä vilisevän punaisen kansan ihmistungoksissa ulkomaailman suurkaupungeissa. Senvuoksi ei Vas Kor ollut eikä näyttänyt olevan kovinkaan hämmästynyt. Koko keskustelun ajan Carthoris tarkasteli Vas Koria kuin väijyvä kissa, odottaen näkevänsä joitakin merkkejä siitä, että dusarilainen tuntisi kolhiutuneen panthanin aikoinaan loisteliaaksi Heliumin prinssiksi. Mutta unettomat yöt, monia päiviä kestäneet marssit ja ottelut, haavat ja verenvuoto olivat ilmeisesti riittäneet haihduttamaan hänestä viimeisetkin rippeet yhdennäköisyydestä hänen entisen olemuksensa kanssa. Ja lisäksi Vas Kor oli nähnyt hänet vain kahdesti eläissään. Eipä ihme, ettei mies häntä tuntenut. Iltapuolella Vas Kor ilmoitti, että heidän oli seuraavana aamuna lähdettävä pohjoiseen Dusaria kohti ja otettava pitkin matkaa mukaansa sotilaiksi pestautuneita eri asemapaikoilta. Talon takana olevalla lavealla kentällä oli lentokone — kohtalaisen iso kuljetusristeilijä, johon sopi paljon väkeä, mutta joka samalla oli nopealentoinen ja hyvin aseistettu. Siellä nukkuivat myöskin Carthoris ja Kar Komak muiden pestautuneiden kanssa aluksen miehistönä olevien Dusarin säännöllisiin joukkoihin kuuluvien sotilaiden vartioimina. Puoliyön seuduissa saapui Vas Kor poikansa asunnosta laivaan ja meni heti hyttiinsä. Carthoris oli erään dusarilaisen kanssa vahdissa. Vain vaivoin sai heliumilainen pidätetyksi kylmän hymyn huuliltaan, kun ylimys meni jalan päästä hänen sivuitseen — jalan päästä hänen varustuksissaan heilahtelevasta pitkästä, purevasta heliumilaisesta säilästä. Kuinka helposti se olisikaan käynyt! Kuinka helppoa olisikaan ollut kostaa häntä kohtaan tehty kurja temppu — kostaa Heliumin ja Ptarthin ja Thuvian puolesta! Mutta hän ei liikauttanutkaan kättään tikarin kahvaa kohti, sillä ensin oli Vas Korin palveltava parempaa tarkoitusperää — hän kenties tiesi Ptarthin Thuvian nykyisen kätköpaikan, jos ne, jotka sieppasivat neidon Aaanthorin edustalla taistellun kahakan aikana, olivat todellakin olleet dusarilaisia. Ja olihan vielä jäljellä koko tämän törkeän konnankoukun virittäjä. Hänen täytyi kärsiä rangaistus. Ja kukapa voisi paremmin kuin Vas Kor viedä Heliumin prinssin Dusarin Astekin luokse? Pimeästä yöstä kantautui heikosti Carthorisin korviin kaukaisen moottorin surina. Hän tähysti taivasta. Niin, tuolla se oli kaukana pohjoisessa. Tummaa, rajatonta avaruustaustaa vasten kuvastui himmeästi ja hämäräpiirteisesti lentokone, joka valot sammutettuina kiiti Barsoomin yössä. Kun Carthoris ei voinut tietää, oliko alus Dusarin vihollisten vaiko ystäväin, ei hän ilmaissut nähneensä mitään, vaan käänsi katseensa toiseen suuntaan, jättäen koko asian hänen kanssaan vahdissa olevan dusarilaisen huoleksi. Pian mies huomasikin lähestyvän lentokoneen ja antoi hiljaisen hälytysmerkin, joka nostatti koko vahtimiehistön ja päivystävän upseerin makuusijoiltaan kannelle. Kuljetusristeilijä oli valaisematon, ja kun se lepäsi maanpinnalla, ei sitä mitenkään voitu nähdä saapuvasta lentokoneesta, jonka kaikki pian erottivat pieneksi alukseksi. Kohta oli ilmeistä, että alus aikoi laskeutua maihin, sillä se lensi parhaillaan hitaissa ympyröissä heidän kohdallaan, painuen jokaisella sirolla kaarroksella yhä alemmaksi. "Se on _Thuria_", kuiskasi eräs dusarilainen. "Tuntisin sen holvien pimeydessäkin kymmenien tuhansien muiden alusten joukosta." "Oikeassa oletkin!" huudahti Vas Kor, joka oli tullut kannelle. Sitten hän luikkasi: "Kaor, _Thuria_!" "Kaor!" kuului pian vastaus ylhäältä lyhyen hiljaisuuden jälkeen. "Mikä laiva?" "Kuljetusristeilijä _Kalksus_, Dusarin Vas Kor." "Hyvä!" kajahti ylhäältä. "Onko laivanne viereen turvallista laskeutua?" "Kyllä, aivan lähelle ylihangan puolelle. Odota, me valaisemme!" Hetkistä myöhemmin laskeutui pikku alus aivan _Kalksuksen_ viereen, ja viimeksimainitun valot sammutettiin heti sen jälkeen uudelleen. Useita olentoja näkyi liukuvan _Thurian_ laidalta maahan ja astelevan _Kalksusta_ kohti. Aina epäluuloisina dusarilaiset olivat valmiina ottamaan tulijat vastaan ystävinä tai vihollisina, riippuen siitä kummiksi he lähemmin tarkastettuina osoittautuisivat. Carthoris seisoi aivan kaidetangon vieressä valmiina liittymään tulokkaihin, jos he sattumalta olisivat heliumilaisia, jotka yrittäisivät rohkealla sotajuonella vallata tämän yksinäisen dusarilaisen laivan. Hän oli itsekin ollut johtajana sellaisilla retkillä ja tiesi, että se nytkin saattoi olla varsin mahdollista. Mutta kaidetangon yli tulleen ensimmäisen miehen kasvot riistivät häneltä äkkiä tämän harhaluulon eivätkä suinkaan vastenmielisellä tavalla — mies oli Astok, Dusarin prinssi. Tuskin huomaten muita _Kalksuksen_ kannella olevia miehiä Astok meni tervehtivän Vas Korin luokse ja kutsui ylimystä kannen alle. Sotilaat ja upseerit palasivat kääriytymään makuusilkkeihinsä ja -turkiksiinsa, ja taaskin oli laivan kansi tyhjänä lukuun ottamatta dusarilaista sotilasta ja Turjunia, panthania, jotka olivat vahdissa. Viimemainittu käveli rauhallisesti edestakaisin. Edellinen nojasi kaidetta vasten, hartaasti odottaen hetkeä, joka toisi hänelle levon. Hän ei nähnyt, että hänen toverinsa meni Vas Korin valaistun hytin vierelle ja kumartui painamaan korvansa pienen ilmanvaihtoputken suulle. "Viekööt valkeat apinat meidät kaikki", huudahti Astok tuskastuneena, "jollemme ole niin ilkeässä pinteessä kuin mitä ikinä olet nähnyt! Nutus luulee, että olemme kätkeneet neidon kauaksi Dusarista. Hän käski minua tuomaan hänet sinne." Hän pysähtyi. Ei yksikään ihminen olisi saanut hänen huuliltaan kuulla sitä, mitä hän oli sanomaisillaan. Sen olisi pitänyt ainiaaksi pysyä Nutuksen ja Astokin salaisuutena, sillä valtaistuimen turvallisuus oli sen varassa. Ken hyvänsä sen tietäisi, voisi kiristää Dusarin jeddakilta mitä vain haluaisi. Mutta Astok pelkäsi ja tahtoi, että tämä vanhempi mies tekisi jonkun vaihtoehdotuksen. Hän jatkoi. "Minun on hänet surmattava", hän kuiskasi, vilkaisten arasti ympärilleen. "Nutus vain haluaa nähdä ruumiin tietääkseen, että hänen käskynsä on täytetty. Nyt minun oletetaan menneen siihen paikkaan, johon olemme hänet piilottaneet, noutamaan häntä salaa Dusariin. Ei kukaan saa tietää, että hän on koskaan ollut kenenkään dusarilaisen hoteissa. Minun ei tarvitse selittää sinulle, miten Dusarille kävisi, jos totuus saataisiin tietää Ptarthissa, Heliumissa ja Kaolissa." Ilmanvaihtotorven luona kuuntelevan miehen leukapielet loksahtivat pahasti kalahtaen vastakkain. Aluksi hän oli vain aavistanut, ketä tämä keskustelu koski. Nyt hän sen tiesi. Ja Thuvia aiottiin surmata. Hänen voimakkaat kätensä kouristuivat nyrkkiin, niin että kynnet upposivat kämmeniin. "Sinä tahdot minut mukaasi kuljettamaan hänet Dusariin", arveli Vas Kor. "Missä hän on?" Astok kallistui kuiskaamaan toisen korvaan. Heikko hymy välähti Vas Korin julmille piirteille. Hän oivalsi, kuinka suuri valta oli hänen kätensä ulottuvilla. Hänestä tulisi ainakin jed. "Ja miten voin auttaa sinua, prinssini?" kysyi vanhempi mies maireasti. "Minä en voi häntä tappaa", sanoi Astok. "Issus! En voi sitä tehdä! Kun hän luo silmänsä minuun, niin sydämeni heltyy." Vas Kor siristi silmiään. "Ja sinä haluat —" Hän pysähtyi, jättäen kesken kysymyksensä, joka kuitenkin oli täydellinen. Astok nyökkäsi päätään. "Sinä et häntä rakasta", hän huomautti. "Mutta rakastan henkeäni — vaikka olenkin vain alempi ylimys", hän lopetti merkitsevästi. "Sinusta tulee korkeampi ylimys — pääset suuriarvoisinten joukkoon!" huudahti Astok. "Haluan tulla jediksi", tokaisi Vas Kor peittelemättä. Astok empi. "Jonkun jedin täytyy kuolla, ennenkuin uusi voidaan nimittää", hän esteli. "Jedejä on kuollut ennenkin", ärähti Vas Kor. "Sinun ei varmastikaan ole vaikea löytää sellaista jediä, josta et pidä, Astok — on paljon niitä, jotka eivät pidä sinusta." Vas Kor alkoi jo käytellä nuoreen prinssiin nähden saamaansa valtaa. Pian Astok huomasi ja ymmärsi apurissaan tapahtuneen selvän muutoksen. Hänen vennoissa, turmeltuneissa aivoissaan syntyi ovela suunnitelma. "Kuten sanot, Vas Kor!" huudahti hän, "Sinusta tulee jed, kun teko on tehty." Sitten hän jatkoi itsekseen: "Eikä minun sitten ole vaikea löytää jediä, josta en pidä." "Milloin palaamme Dusariin?" tiedusti ylimys. "Heti", vastasi Astok. "Suoriutukaamme matkalle — sinua ei kai mikään pidätä täällä?" "Olin aikonut lähteä huomenaamulla ja Dusariin palatessamme ottaa mukaan rekryytit, joita viertoteiden dwarit ovat koonneet minua varten." "Antaa rekryyttien odottaa", virkkoi Astok. "Tahi vieläkin paremmin, tule sinä Dusariin _Thuriassa_ ja jätä _Kalksus_ keräämään rekryyttejä!" "Niin", myönsi Vas Kor, "se on parempi suunnitelma. Tule! Minä olen valmis." Hän nousi seisomaan seuratakseen Astokia tämän alukseen. Ilmanvaihtotorven ääressä kuunteleva mies kohosi pystyyn hitaasti kuin vanhus. Hänen kasvonsa olivat vääntyneet ja pingoittuneet ja niiden vaalea kuparinväri oli käynyt kalmankalpeaksi. Thuviaa odotti kuolema! Ja hän oli avuton torjumaan turmaa. Hän ei edes tietänyt missä häntä pidettiin vankina. Keskustelijat nousivat pian kannelle. Turjun, panthan, hiipi lähelle hytteihin vievää ovea, ja hänen jäntevät sormensa puristivat lujasti tikarin kahvaa. Voisiko hän surmata heidät molemmat, ennenkuin hänet nujerrettaisiin? Hän hymyili. Ollessaan nykyisessä sieluntilassaan hän kykenisi surmaamaan kokonaisen utanin vihollisiaan. Nyt he olivat melkein hänen kohdallaan. Astok puhui parhaillaan. "Ota mukaan pari omia miehiäsi, Vas Kor!" hän kehoitti. "_Thurialla_ on miehistöä liian vähän; lähdimme niin äkkiä." Panthanin sormet heltisivät tikarin kahvasta. Nopeajärkisenä miehenä hän oivalsi, että hänelle kenties tarjoutuisi tilaisuus päästä Ptarthin Thuvian avuksi. Hänet voitaisiin valita toiseksi seuraamaan murhaajia, ja saatuaan tietää, missä vanki virui, hän voisi toimittaa Astokin ja Vas Korin pois tieltä yhtä hyvin kuin nytkin. Jos hän tappaisi heidät, ennenkuin oli saanut tietää, mihin Thuvia oli piilotettu, merkitsisi se yksinkertaiset sitä, että hän jättäisi neidon saamaan surmansa muiden kädestä. Sillä ennemmin tai myöhemmin saisi Nutus tietää hänen olinpaikkansa, ja Nutus, Dusarin jeddak, ei voinut jättää häntä henkiin. Turjun sijoittui Vas Korin tielle, ettei tämä voisi olla häntä huomaamatta. Ylimys herätti kannella nukkuvat miehet, mutta aina keksi tuntematon panthan, jonka hän oli pestannut samana päivänä, keinoja pysytelläkseen etualalla hänen näkyvissään. Vas Kor puhutteli alapäällikköään, antaen tälle määräyksiä _Kalksuksen_ viemisestä Dusariin ja rekryyttien kokoamisesta. Sitten hän viittasi kahdelle aivan padwarin vieressä seisovalle sotilaalle. "Te kaksi seuraatte meitä _Thuriaan_", hän määräsi, "ja ilmoittaudutte aluksen dwarin käskettäviksi." _Kalksuksen_ kannella oli pimeätä, joten Vas Kor ei kunnolleen nähnyt valitsemiensa miesten kasvaja. Mutta sillä seikalla ei ollut mitään merkitystä, sillä hehän olivat vain tavallisia sotilaita, joiden tuli olla apuna tavallisissa tehtävissä aluksella ja taistella tarvittaessa. Toinen näistä kahdesta oli Kar Komak, jousimies. Toinen ei ollut Carthoris. Heliumilainen oli mielipuolena raivosta. Hän tempasi tikarin varustuksistaan; mutta Astok oli jo ehtinyt poistua _Kalksukseen_ kannelta, ja hän tiesi, että ennenkuin hän pääsisi käsiksi prinssiin surmattuaan sitä ennen Vas Korin, surmaisivat hänet dusarilaiset sotilaat, joita nyt tungeksi kannella. Ja jos näistä kahdesta miehestä jompikumpi jäisi henkiin, niin Thuvia oli yhtä suuressa vaarassa kuin jos molemmat eläisivät — hänen täytyi saavuttaa molemmat. Kun Vas Kor laskeutui maahan, seurasi Carthoris häntä rohkeasti, eikä kukaan koettanutkaan estää häntä, sillä epäilemättä kaikki arvelivat, että hän kuului seurueeseen. Hänen jäljessään tulivat Kar Komak ja dusarilainen, joka oli komennettu _Thuriaan_. Carthoris asteli viimemainitun vasemmalla puolella aivan lähellä miestä. Nyt he olivat _Thurian_ kyljen luomassa synkässä varjossa. Siellä oli hyvin pimeä, niin että heidän oli hapuiltava löytääkseen tikkaat. Kar Komak meni dusarilaisen edellä. Kun jälkimäinen kurkotti käsiään ylhäällä heiluvia puolapuita kohti, tarttuivat hänen kurkkuunsa rautaiset sormet ja terässäilä lävisti hänen sydämensä. Viimeisenä kiipesi _Thurian_ laidan ylitse Turjan, panthan, vetäen nuoraportaat perästään ylös. Hetkistä myöhemmin alus kohosi nopeasti suunnaten keulansa pohjoista kohti. Kaiteen äärellä kääntyi Kar Komak puhuttelemaan sotilasta, joka oli määrätty hänen toverikseen. Hänen silmänsä menivät levälleen, kun hänen katseensa osui saman nuoren miehen kasvoihin, jonka hän oli kohdannut salaperäistä Lotharia suojaavien graniittivuorten juurella. Kuinka oli hän tullut dusarilaisen tilalle? Pieni merkki vain, ja Kar Komak pyörähti uudelleen ympäri etsimään _Thurian_ dwaria ilmoittautuakseen palvelukseen. Hänen perässään seurasi panthan. Carthoris siunasi sitä sattumaa, että Vas Kor oli valinnut juuri jousimiehen, sillä jos hänen toverinsa sijassa olisi ollut joku dusarilainen, olisi hän saanut vastata kyselyihin ja selittää, mihin oli joutunut sotilas, joka lepäsi niin rauhallisesti eteläisen viertotien dwarin Hal Vasin asunnon takana olevalla kentällä. Ja siihen kysymykseen ei Carthorisilla ollut muuta vastausta kuin miekkansa kärki, joka yksin olisi tuskin riittänyt saamaan koko _Thurian_ miehistöä uskomaan. Kärsimättömästä Carthorisista tuntui matka Dusariin loppumattomalta, vaikka se tosiasiallisesti suoritettiin nopeasti. Ennen määräpaikkaansa saapumistaan he kohtasivat erään toisen dusarilaisen lentoaluksen ja keskustelivat sen kanssa. Siltä he saivat tietää, että pian tapahtuisi suuri taistelu Dusarin kaakkoispuolella. Dusarin, Ptarthin ja Kaolin yhtyneiden laivastojen etenemisen Heliumia kohti oli keskeyttänyt viimeksimainitun maan mahtava laivasto — Barsoomin peloittavin, ei ainoastaan lukumäärältään ja aseistukseltaan, vaan myöskin senjohdosta, että sen sotilaat olivat paremmin harjoitettuja ja uljaampia ja useilla sen taisteluhirviöillä oli zitidariset mittasuhteet. Pitkästä aikaa voitiin nyt toivoa sellaista taistelua. Neljä jeddakia oli omakohtaisesti komentamassa laivastojaan — Kaolin Kulan Tith, Ptarthin Thuvan Dihn ja Dusarin Nutus toisella puolella ja Heliumin jeddak Tardos Mors toisella. Viimeksimainitun mukana oli John Carter, Marsin sotavaltias. Kaukaisesta pohjolasta purjehti vielä yksi laivasto reunavuorien yli etelää kohti — Okarin jeddakin Talun uusi laivasto, joka riensi saapumaan sotavaltiaan kutsusta. Tuhoauhkaavien sota-alusten kannella silmäilivät mustapartaiset keltaiset miehet kiihkeästi etelään. He olivat upeata väkeä orlukin- ja aptinnahkaisine loistavine vaippoineen, rajuja, peloittavia taistelijoita hyisen pohjolan kääpiökaupungeista. Ja etäisestä etelästä, Omeanin järveltä ja kultaisilta kallioilta, thernien temppeleistä ja Issuksen puistoista kiiti raivoissaan pohjoista kohti vielä tuhansia sotilaita saatuaan sen suuren miehen kutsun, jota he kaikki olivat oppineet kunnioittamaan ja rakastamaan. Tätä mahtavaa laivastoa, jota mahtavampaa ei ollut muilla kuin Heliumilla, ohjaavan lippulaivan kannella asteli mustaihoinen Xodar, sydän rajusti sykkien hänen odottaessaan lähestyvää hetkeä, jolloin hän päästäisi tuimat sotilaansa ja rusentavan valtavat aluksensa sotavaltiaan vihollisten kimppuun. Mutta ennättäisivätkö nämä liittolaiset sotanäyttämölle hyvissä ajoin auttamaan Heliumia? Tai tarvitsisiko Helium niitä? _Thurian_ muun miehistön mukana kuuli Carthoris huhut ja aprikoimiset. Heliumilaisten avuksi saapuvista kahdesta laivastosta, joista toinen tuli pohjoisesta ja toinen etelästä, ei kukaan tietänyt mitään, ja kaikki dusarilaiset olivat varmoja siitä, ettei mikään voisi nyt pelastaa Heliumin ikivanhaa valtaa, vaan että se suistuisi iäksi Barsoomin yläilmoista. Myöskin Carthoris, niin harras Heliumin poika kuin olikin, tunsi, ettei edes hänen kotimaansa ihailtu laivasto kykenisi menestyksellisesti pitämään puoliaan kolmen suurvallan yhtyneitä voimia vastaan. _Thuria_ laskeutui Astokin palatsin katolla olevalle lentoasemalle. Prinssi ja Vas Kor poistuivat kiireisesti aluksesta ja menivät hissiin, joka veisi heidät palatsin alempiin kerroksiin. Aivan sen vieressä oli toinen hissi, jota tavalliset sotilaat käyttivät. Carthoris kosketti Kar Komakia käsivarteen. "Tule!" hän kuiskasi. "Olet ainoa ystäväni viholliskansan keskuudessa. Tahdotko auttaa minua?" "Kuolemaan saakka", vastasi Kar Komak. He lähestyivät yhdessä hissiä. Sitä käyttämässä oli orja. "Missä ovat lupalippunne?" kysyi hän. Carthoris kopeloi taskuaan muka niitä etsien ja astui samalla hissikoriin. Kar Komak seurasi häntä, sulkien oven. Orja ei pannut koria liikkeeseen. Jokainen silmänräpäys oli tärkeä. Heidän täytyi päästä mahdollisimman pian Astokin ja Vas Korin perästä alas, jos he mielivät nähdä, minne ensinmainitut menivät. Carthoris pyörähti äkkiä orjaan päin ja sinkosi hänet hissikorin vastaiseen seinään. "Sido hänet ja pane hänelle kapula suuhun, Kar Komak!" huudahti hän. Sitten hän tarttui käyttövipuun, ja hissi syöksyi huimaavan vinhasti alaspäin jousimiehen painiessa orjan kanssa. Carthoris ei voinut jättää käyttövipua auttaakseen toveriaan, sillä jos he olisivat hissin silloin kulkemaa vauhtia saapuneet pohjakerrokseen, niin he kaikki olisivat murskautuneet kuoliaiksi. Nyt hän näki Astokin hissikorin katon alempaa viereisestä aukosta, ja hän hiljensi nopeuttaan. Orja alkoi kirkua. "Vaienna hänet!" komensi Carthoris. Hetkisen kuluttua lysähti hervoton ruumis lattialle. "Hän on äänetön", virkahti Kar Komak. Carthoris pysähdytti hissin äkkiä erään yläkerroksen kohdalle. Avattuaan oven hän tarttui orjan ruumiiseen ja työnsi sen käytävän lattialle. Sitten hän pamautti oven kiinni ja pani hissin jälleen liikkeeseen. Uudelleen hän sai Astokin ja Vas Korin hissikorin katon näkyviinsä. Vähän ajan kuluttua se pysähtyi, ja seisautettuaan oman hissikorinsa hän näki miesten poistuvan eräästä takakäytävän ovesta. NELJÄSTOISTA LUKU Kulan Tithin uhraus Toisen päivän aamuna sen jälkeen kun Ptarthin Thuvia oli teljetty Astokin, Dusarin prinssin, palatsin itäiseen torniin, istui neito turtuneen välinpitämättömänä, odottaen murhaajan saapumista. Turhaan hän oli koettanut keksiä paon mahdollisuuksia, tarkastanut moneen kertaan oven ja ikkunat, lattian ja seinät. Vankkoihin ersitelevyihin hän ei saanut edes naarmua; ikkunoiden sitkeä barsoomilainen lasi ei olisi murtunut muuten kuin voimakkaan miehen moukarin iskusta. Ovi ja lukko olivat järkkymättömiä. Pako oli mahdoton. Ja häneltä oli ryöstetty aseet, joten hän ei voinut kuolla ennen määräaikaa ja siten riistää murhaajilta sitä nautintoa, jonka hänen viimeisten hetkiensä näkeminen heille tuottaisi. Milloin he tulisivat? Tekisikö Astok sen omin käsin? Thuvia ei uskonut, että hänellä olisi siihen rohkeutta. Hänellä oli pelkurin sydän — sen oli neito tietänyt jo siitä asti, kun hän oli ensi kerran kuullut isänsä hovissa silloin vierailevan Astokin kerskuvan, koettaen vaikuttaa häneen uljuudellaan. Hän ei voinut olla vertaamatta Astokia erääseen toiseen mieheen. Ja keneen vertaa kihlattu morsian hyljeksittyä kosijaa? Sulhaseensako? Ja mittasiko Ptarthin Thuvia Dusarin Astokia käyttämällä mittapuunaan Kulan Tithia, Kaolin jeddakia? Hän oli kuoleman kynnyksellä; hänellä oli oikeus antaa ajatustensa kulkea minne tahansa; ja Kulan Tithistä ne olivat hyvin kaukana. Sensijaan väikkyi kookkaan ja solakan heliumilaisen kuva hänen mielessään tunkien sieltä pois kaiken muun. Hän uneksi Carthorisin jaloista kasvoista, hänen rauhallisen arvokkaasta käyttäytymisestään, hymystä, joka kirkasti hänen kasvojaan, kun hän keskusteli ystäviensä kanssa, ja myhäilystä, joka väikkyi hänen huulillaan, kun hän taisteli vihollistensa kanssa — hänen virginialaisen isänsä taisteluhymystä. Ja Ptarthin Thuvian, Barsoomin oikean tyttären, hengitys kävi kiihkeämmäksi ja sydämen sykintä rajummaksi, kun hän muisteli tätä myhäilyä, jota ei enää koskaan saisi nähdä. Päästäen pienen voihkauksen vaipui neito silkki- ja turkispeitteille, jotka oli viskattu sekavaksi läjäksi itäisen ikkunan alle, ja painoi kasvot käsiinsä. Hänen vankeushuoneensa kohdalle oli käytävään pysähtynyt kaksi kiivaasti keskustelevaa miestä. "Sanon sinulle vielä kerran, Astok", selitti toinen, "etten tee sitä, jollet sinä ole saapuvilla huoneessa." Puhujan äänensävy ei kuulostanut lainkaan niin kunnioittavalta kuin kuninkaallista henkilöä puhuteltaessa olisi pitänyt. Toinen huomasi sen ja punastui. "Älä koettele liiaksi sinua kohtaan tuntemaani ystävyyttä", ärisi hän. "Kärsivällisyydelläni on rajansa." "Nyt ei ole kysymys kuninkaallisista etuoikeuksista", vastasi Askor. "Sinä vaadit minua tekemään murhan puolestasi vastoin jeddakisi ankaraa määräystä. Sinulla, Astok, ei ole oikeutta käskeä minua. Pikemminkin pitäisi sinun ilomielin suostua kohtuulliseen pyyntööni, että sinun on oltava saapuvilla ja siten jakaa vastuunalaisuus kanssani. Miksi pitäisi minun ottaa koko syy niskoilleni?" Nuorempi mies rypisti otsaansa, mutta meni lukitulle ovelle, ja kun se kääntyi auki, astui hän Vas Korin rinnalla huoneeseen. Huoneen toisessa päässä istunut neito kuuli heidän tulonsa, nousi seisomaan ja kääntyi heihin päin. Hänen hienot kuparinväriset kasvonsa kalpenivat hieman, mutta katse oli rohkea ja rauhallinen, ja pienen, lujapiirteisen leuan ylpeä asento kertoi kaunopuheisesti hänen tuntemastaan halveksimisesta ja inhosta. "Pidätkö vieläkin kuolemaa parempana?" kysyi Astok. "Kuin sinua, pidän", vastasi neito kylmästi. Dusarin prinssi katsahti Vas Koriin ja nyökkäsi päätään. Ylimys vetäisi esille lyhyen miekkansa ja meni huoneen poikki Thuviaa kohti. "Käy polvillesi!" komensi hän. "Mieluummin kuolen seisoallani", vastasi neito. "Kuten tahdot", virkkoi Vas Kor, tunnustellen säilänsä kärkeä vasemmalla peukalollaan. "Nutuksen, Dusarin jeddakin nimessä!" hän huudahti ja syöksähti neidon luokse. "Carthorisin, Heliumin prinssin nimessä!" kuului hiljaa ovelta. Vas Kor pyörähti ympäri ja näki panthanin, jonka hän oli pestannut poikansa talossa, juoksevan lattian poikki itseään kohti. Mies sivuutti Astokin sähähtäen tälle: "Hänen jälkeensä sinä — kalot!" Vas Kor kävi asentoon torjumaan hyökkäystä. "Mitä merkitsee tämä kavallus?" hän kiljaisi. Paljas miekka kädessään riensi Astok Vas Korin avuksi. Panthanin ja ylimyksen miekat kalahtivat vastakkain, ja jo ensimmäisistä sivalluksista huomasi Vas Kor saaneensa vastaansa mestarimiekkailijan. Ennenkuin hän aavisti muukalaisen tarkoitusta, oli tämä hänen ja Ptarthin Thuvian välissä, puolustautuen molempien dusarilaisten miekkoja vastaan. Mutta hän ei taistellut puolustusasemassa olevan miehen tavoin. Hän oli aina hyökkäävänä puolena, ja vaikkakin hänen välkkyvä säilänsä pysyi poikkeamatta neidon ja tämän vihamiesten välillä, kykeni hän kuitenkin pakottamaan heitä peräytymään huoneessa sinne tänne, aina kehoittaen neitoa pysyttelemään likellä takanaan. Vasta liian myöhään Vas Kor ja Astok oivalsivat mihin panthan pyrki. Vasta kun mies seisoi selin oveen päin, käsittivät he sen — heidät oli teljetty omaan vankilaansa, ja nyt voisi tunkeutuja surmata heidät mielensä mukaan, sillä Ptarthin Thuvia sulki parhaillaan miehen käskystä ovea, ensin otettuaan avaimen pois ulkopuolelta, mihin Astok oli sen tullessaan jättänyt. Tapansa mukaan Astok huomattuaan, ettei vastustaja heti sortunut heidän miekkoihinsa, jätti uuvuttavan taistelemisen Vas Korin tehtäväksi. Ja kun hän nyt katseli panthania tarkasti, kävivät hänen silmänsä yhä laajemmiksi, sillä hän alkoi vähitellen tuntea Heliumin prinssin piirteet. Heliumilainen pani Vas Korin ahtaalle. Ylimyksestä vuoti verta yli kymmenestä haavasta. Astok tajusi, ettei Vas Kor voisi enää kauan kestää muukalaisen peloittavan oikean käden taitoa. "Rohkeutta, Vas Kor!" kuiskasi hän toisen korvaan. "Minulla on suunnitelma. Pidätä häntä vain hetkinen vielä, ja kaikki käy hyvin." Mutta lauseen loppua, "Astokille, Dusarin prinssille", hän ei virkkanut ääneen. Vas Kor ei aavistanut petosta ja nyökkäsi päätään. Hetkisen hänen onnistuikin pidättää Carthorisia puolustusasemassa. Sitten heliumilainen ja neito näkivät Dusarin prinssin juoksevan nopeasti huoneen toiseen päähän, painavan erästä kohtaa seinästä, mikä sai laajan levyn painumaan sisäänpäin, ja katoavan siten syntyneestä aukosta pimeään holviin. Kaikki kävi niin ripeästi, että heidän oli mahdotonta ehtiä häntä estämään. Carthoris pelkäsi, että Vas Kor saattaisi samalla tavoin pujahtaa hänen käsistään tai Astok palata tuoden lisävoimia, ja kävi tuimasti vastustajansa kimppuun. Hetkisen kuluttua kierähti dusarilaisen ylimyksen ruumis päättömänä ersitelattialle. "Tule!" huudahti Carthoris. "Emme saa hukata silmänräpäystäkään. Astok tulee pian takaisin mukanaan tarpeeksi väkeä nujertaakseen minut." Mutta Astok ei ajatellutkaan sitä, sillä silloinhan olisivat palatsin juorukellot päässeet heti levittämään tietoa siitä, että Ptarthin prinsessa oli vankina itäisessä tornissa. Pian olisi puhe saapunut hänen isänsä korviin, ja vaikka hän sitten olisi koettanut kieroilla kuinka hyvänsä, ei hän olisi voinut selittelyillään saada tyhjäksi jeddakin toimituttaman tutkimuksen paljastamia tosiseikkoja. Sensijaan Astok riensi hurjasti pitkin pitkää käytävää ehtiäkseen tornihuoneen ovelle, ennenkuin Carthoris ja Thuvia poistuisivat sieltä. Hän oli nähnyt neidon ottavan ovesta avaimen ja pistävän sen laukkuunsa, ja hän tiesi, että avaimenreikään ulkopuolelta tungettu tikarinkärki sulkisi heidät salakammioon siihen asti, kunnes kahdeksan elotonta taivaankappaletta kiertäisi jäähtyneen, kuolleen auringon ympärillä. Astok juoksi minkä jaksoi tornihuoneelle vievään pääkäytävään. Ennättäisikö hän ovelle ajoissa? Entäpä jos heliumilainen olisikin jo tullut pois ja tupsahtaisi hänen eteensä käytävässä? Kylmät väreet kulkivat pitkin Astekin selkäpiitä. Häntä ei missään nimessä haluttanut joutua Carthorisin kamalan säilän eteen. Nyt hän oli jo melkein ovella. Se oli käytävän seuraavan mutkan takana. Ei, he eivät olleet vielä poistuneet huoneesta. Ilmeisesti pidätti Vas Kor yhä heliumilaista! Astok voi tuskin pidättyä virnistämästä ajatellessaan, kuinka ovelasti hän oli saanut ylimyksen petetyksi ja samalla kertaa päässyt hänestä eroon. Mutta kääntyessään mutkasta hän joutui vastakkain ruskeatukkaisen, vaaleaihoisen jättiläisen kanssa. Tämä ei pysähtynyt kyselemään hänen tulonsa syytä, vaan karkasi pitkä miekka kädessään hänen kimppuunsa, niin että Astokin oli väistettävä kymmenkunta vaarallista iskua, ennenkuin voi livahtaa tiehensä ja paeta kiertoportaita alaspäin. Hetkisen kuluttua ilmestyivät Carthoris ja Thuvia salakammiosta käytävään. "Onko kaikki hyvin, Kar Komak?" tiedusti heliumilainen. "Olipa onni, että jätit minut tänne, punainen mies", selitti jousimies. "Juuri äsken yllätin erään, joka näytti kovin kiihkeästi pyrkivän tälle ovelle — se oli hän, jota nimitetään Astokiksi, Dusarin prinssiksi." Carthoris hymyili. "Missä hän nyt on?" hän kysyi. "Hän pääsi pakoon ja juoksi tuonne alaspäin", vastasi Kar Komak. "Sitten meidän on kiiruhdettava!" huudahti Carthoris. "Hän tuo vartioston kimppuumme." Kolmisin he riensivät pitkin koukertelevia käytäviä, joita myöten Carthoris ja Kar Komak olivat seuranneet dusarilaisten jälkiä niiden merkkien avulla, joita viimeksimainittujen sandaalit olivat jättäneet näiden harvoin käytettyjen käytävien lattialle laskeutuneeseen ohueen tomukerrokseen. He pääsivät siihen huoneeseen saakka, jossa hissien ovet olivat, kohtaamatta vastarintaa. Mutta siellä oli kourallinen vartiosotilaita ja upseeri, joka huomattuaan että he olivat muukalaisia tiedusti, millä asioilla he liikkuivat Astekin palatsissa. Taaskin täytyi Carthorisin ja Kar Komakin turvautua säiliinsä, ja ennenkuin he olivat saaneet raivatuksi itselleen tien hissille, oli ottelun melske varmaankin hälyttänyt koko palatsin, sillä he kuulivat huutoja ja kiitäessään nopeasti useiden kerrosten läpi lentoasemalle he näkivät aseistettuja miehiä juoksentelevan sinne tänne ottamaan selvää hälinän syystä. Lentoasemalla lepäsi _Thuria_, jota vahti kolme sotilasta. Jälleen taistelivat heliumilainen ja lotharilainen kylki kyljessä, mutta taistelu oli pian lopussa, sillä Heliumin prinssi olisi yksinkin kyennyt selviytymään kenestä kolmesta dusasarilaisesta hyvänsä. Tuskin oli _Thuria_ kohonnut ilmaan, kun vähintään sata sotilasta syöksähti lentoasemalle. Heidän etunenässään oli Dusarin Astok ja nähdessään niiden molempien henkilöiden, joiden hän oli niin varmasti luullut olevan vallassaan, luisuvan hänen kynsistään, hän hyppi vimmoissaan raivosta, pudisteli nyrkkejään ja syyti heidän jälkeensä sadatuksia ja halpamaisia herjauksia. Keula suunnattuna huimaavan jyrkästi ylöspäin kiiti _Thuria_ meteorin lailla taivasta kohti. Kahdestatoista kohdasta lähti nopealentoisia vartioaluksia ajamaan sitä takaa, sillä Dusarin prinssin palatsin lentoasemalla tapahtunut näytelmä ei ollut jäänyt huomaamatta. Toistakymmentä laukausta raapaisi _Thurian_ kylkeä, ja kun Carthoris ei voinut poistua ohjausvipujen luota, tähtäsi Ptarthin Thuvia aluksen pikatykkien suut vihollisia kohti, itse vaivoin pysytellen jyrkästi viettävällä, livettävällä kannella. Lento oli uljasta ja samoin oli taistelu. Nyt oli yksi pariakymmentä vastaan, sillä uusia dusarilaisaluksia oli liittynyt takaa-ajoon. Mutta Dusarin prinssi Astok oli _Thuriaa_ rakennuttaessaan rakennuttanut hyvin. Koko hänen isänsä laivastossa ei kellään ollut sitä nopeampaa lentokonetta. Ei ainoakaan alus ollut niin hyvin varustettu ja aseistettu. Toinen toisensa jälkeen jäivät ahdistajat jälkeen, ja kun niistä viimeinenkin hävisi näkymättömiin, laski Carthoris _Thurian_ keulan vaakasuoraan ja suuntasi aluksensa, vauhtivipu viimeiseen pykälään painettuna, kuolevan Marsin ohuen ilman halki itää ja Ptarthia kohti. Ptarth oli kolmentoista ja puolen tuhannen haadin päässä — runsaasti kolmenkymmenen tunnin matka nopeimmallekin alukselle — ja Dusarin ja Ptarthin välillä saattoi olla puolet Dusarin laivastosta, sillä juuri tällä suunnalla oli se paikka, missä suuren, kenties parhaillaan käytävän ilmataistelun oli kerrottu tapahtuvan. Jos Carthoris olisi täsmälleen tietänyt, missä sotaakäyvien kansojen laivastot olivat, niin hän olisi viipymättä kiiruhtanut sinne, sillä kun Thuvia palautettaisiin isälleen, olisi rauhan syntymisestä mitä parhaat toiveet. He olivat lentäneet puolet matkasta näkemättä ainoatakaan sotalaivaa. Sitten Kar Komak kiinnitti Carthorisin huomiota kaukana olevaan alukseen. Se lepäsi laajan kuivuneen merenpohjan keltaisella sammalella, jonka yläpuolella _Thuria_ kiiti. Aluksen ympärillä näkyi parveilevan ihmisiä. Voimakkaalla kaukoputkella heliumilainen erotti, että ne olivat vihreitä sotilaita, jotka yhä uudelleen hyökkäsivät haaksirikkoisen ilmalaivan miehistön kimppuun. Aluksen kansallisuudesta hän ei niin kaukaa voinut saada selvää. Heidän ei tarvinnut muuttaa _Thurian_ suuntaa lentääkseen aivan taistelupaikan ylitse, mutta Carthoris ohjasi aluksensa muutamia satoja metrejä alemmaksi voidakseen nähdä selvemmin ja lähempää. Jos alus oli ystävällisen kansan, ei hän voinut olla pysähtymättä ja suuntaamatta tykkejään sen ahdistajiin, vaikka hän ei katsonutkaan voivansa laskea maihin alustaan, jolla oli niin kallisarvoinen lasti, sillä eihän hänellä ollut tarjottavana avuksi muuta kuin kaksi miekkaa — minkä nojalla tuskin voisi panna vaaraan Ptarthin prinsessan turvallisuutta. Tultuaan vahingoittuneen laivaa kohdalle he näkivät, ettei voinut kestää kuin muutamia minuutteja, ennenkuin vihreä lauma tunkeutuisi panssaroitujen rintasuojusten ylitse, ja tyydyttäisi hurjan verenhimonsa surmaamalla puolustajat. "Olisi hyödytöntä laskeutua", selitti Carthoris Thuvialle. "Alus voi lisäksi olla dusarilainen — siinä ei ole merkkejä näkyvissä. Emme voi tehdä muuta kuin ampua vihreätä laumaa." Puhuessaan hän siirtyi tykin ääreen ja käänsi sen suun laivan kupeella hääriviä vihreitä sotilaita kohti. Alhaalla olevasta aluksesta huomattiin _Thuria_ ilmeisesti vasta silloin, kun sen ensimmäinen laukaus pamahti. Heti nostettiin sotalaivan keulaan vaakunalippu liehumaan. Ptarthin Thuvia pidätti henkeään ja vilkaisi Carthorisiin. Vaakuna oli Kulan Tithin, Kaolin jeddakin — sen miehen, jolle Ptarthin prinsessa oli kihlattu! Kuinka helppoa olisikaan heliumilaisen ollut jatkaa matkaansa ja jättää kilpakosijansa odottamaan kohtaloaan, jota oli mahdoton enää kauan torjua! Ei yksikään ihminen olisi voinut syyttää häntä pelkuruudesta eikä petollisuudesta, sillä Kulan Tith kävi sotaa Heliumia vastaan, ja lisäksi ei _Thurialla_ ollut tarpeeksi väkeä viivyttämään vähäksikään aikaa kaikkien mielestä jo auttamattomasti menetetyn taistelun tulosta. Mutta mitä teki Carthoris, Heliumin prinssi? Tuskin oli heikko tuuli levittänyt vaakunalipun, kun Thurian keula suuntautui jyrkässä kulmassa maata kohti. "Osaatko ohjata alusta?" kysyi Carthoris Thuvialta. Neito nyökkäsi päätään. "Koetan ottaa elossa olevat kaolilaiset alukseemme", jatkoi Carthoris. "Sekä Kar Komakin että minun on hoideltava tykkejä, sillä aikaa kun he tarttuvat nousuköysistöön. Pidä keula pyssytulta vastaan. Etupuolen panssarit kestävät sitä paremmin, ja samalla ovat potkurit suojassa." Hän riensi kajuuttaan Thuvian ryhtyessä ohjaamaan. Hetkistä myöhemmin putosivat nousuköydet riippumaan _Thurian_ pohjasta, ja aluksen kummastakin kupeesta laahautui kaksitoista lujaa, solmuista nahkahihnaa. Samalla kertaa näkyi keulassa merkki: "Valmistautukaa nousemaan alukseemme!" Kaolilaisen sotalaivan kannelta kajahti riemuhuuto. Carthoris, joka tällöin palasi kajuutasta, hymyili surumielisesti. Hän valmistautui tempaamaan kuoleman kidasta sen miehen, joka oli hänen ja hänen rakastamansa naisen välissä. "Hoida vasenta keulatykkiä, Kar Komak!" komensi hän jousimiestä, mennen itse oikeanpuoliselle keulatykille. Nyt he tunsivat vihreiden sotilaiden ammuksien terävät räjähdykset lujatekoisen _Thurian_ panssaroituja kylkiä vasten. Heillä oli joka tapauksessa perin heikot toiveet. Millä hetkellä hyvänsä voivat työntävien säteiden säiliöt saada vuodon. Kaolilaisen laivan miehistö taisteli elpynein toivein. Keulassa seisoi Kulan Tith, uljaasti taistellen urheain sotilaittensa kanssa torjumassa hurjia vihreitä miehiä. _Thuria_ painui yhä alemmaksi toisen aluksen kohdalle. Kaolilaiset järjestäytyivät upseeriensa johdolla valmiiksi nousemaan _Thuriaan_. Mutta silloin laukaisivat vihreät sotilaat äkkiä pyssyistään murhaavan tuhoisan kuulasateen rohkeasti lähestyvän aluksen kylkeen. Se painui heti haavoittuneen linnun lailla maata kohti ja kallistui pahasti. Thuvia käänsi keulan ylöspäin, koettaen välttää uhkaavaa tuhoa, mutta hän sai vain heikennetyksi tärähdystä, kun lentokone syöksyi maahan kaolilaisten laivan viereen. Nähdessään _Thurian_ kannella vain kaksi sotilasta ja yhden naisen päästivät vihreät raakalaiset hurjan riemuhuudon, kun taas kaolilaisten laivasta kuului valitusta. Edelliset käänsivät' nyt huomionsa tulokkaisiin, sillä he oivalsivat voivansa pian nujertaa heidät ja sitten heidän aluksensa kannelta ampua toista paremmin miehitettyä laivaa. Heidän hyökätessään kajautti aluksensa komentosillalla seisova Kulan Tith varoitushuudon, osoittaen samalla osaavansa antaa täyden arvon sille teolle, joka oli saattanut pienemmän aluksen niin pahaan pulaan. "Kuka", hän huusi, "uhraa henkensä palvellakseen Kulan Tithiä? Ei ikinä ole koko Barsoomissa ylevämmin uhrauduttu!" Vihreä lauma kiipesi parhaillaan _Thurian_ laidalle, kun sen keulasta hulmahti Carthorisin, Heliumin prinssin vaakunalippu vastaukseksi Kaolin jeddakin kysymykseen. Pienellä aluksella ei kellään ollut aikaa tarkata, minkä vaikutuksen tämä ilmoitus teki kaoIliaisiin, sillä heidän täytyi kiinnittää koko huomionsa siihen, mitä heidän omalla kannellaan tapahtui. Kar Komak seisoi hoitelemansa tykin takana, silmät levällään tuijottaen hyökkääviä vihreitä sotilaita. Nähdessään sen Carthoris tunsi rinnassaan tuskaisen pistoksen. Oliko sittenkin tämä mies, jota hän oli pitänyt niin rohkeana, hädän hetkellä yhtä vento raukka kuin Jav ja Tariokin? "Kar Komak — mies!" kiljaisi hän. "Karkaise mieltäsi! Muista Lotharin merenkulkijain kunniapäiviä! Taistele! Taistele, mies! Taistele niin, ettei kukaan ihminen ole ikinä siten taistellut! Enää emme voi muuta toivoa kuin kuolla ase kädessä." Kar Komak kääntyi heliumilaiseen päin tuikea hymy huulillaan. "Miksi taistelisimme?" hän huomautti. "Noin hirveätä ylivoimaa vastaan? On toinen keino — parempi keino. Näetkö?" Hän osoitti kannen alle vievien portaiden aukkoa kohti. Vihreitä miehiä oli jo kourallinen päässyt _Thurian_ kannelle, kun Carthoris vilkaisi lotharilaisen osoittamaan suuntaan. Näky, jonka hänen katseensa kohtasi, pani hänen sydämensä sykkimään riemusta ja huojennuksesta — Ptarthin Thuvia voi vielä pelastua! Sillä alhaalta tulvasi virtanaan jättiläiskokoisia jousimiehiä, tuimia ja pelottavia. Ne eivät olleet Tarion ja Javin, vaan jousimiesten odwarin jousimiehiä — rajuja, taistelunhimoisia sotilaita. Vihreät sotilaat pysähtyivät hetkeksi hämmentyneinä ja ällistyksissään, mutta vain hetkeksi. Päästäen sitten kauhistuttavan sotahuudon he karkasivat näiden aavistamattomien uusien vihollisten kimppuun. Nuolituisku pysähdytti heidän ryntäyksensä. Pian ei _Thurian_ kannella ollut vihreitä villejä, muita kuin kaatuneet, ja Kar Komakin jousimiehet hyppivät aluksen laidalta maahan ahdistamaan siellä raakalaisia. Utan toisensa jälkeen riensi esiin _Thurian_ uumenista heittäytyäkseen onnettomien vihreiden miesten kimppuun. Kulan Tith ja hänen kaolilaisensa seisoivat silmät pystyssä ja sanattomina hämmästyksestä nähdessään näitä outoja, rajuja sotilaita tulvivan tuhansittain pienen aluksen sisuksista, mihin niitä ei hevin olisi voinut sopia yli viidenkymmenen. Vihdoin eivät vihreät miehet voineet enää kestää ylivoimaisten vastustajiensa hyökkäystä. He alkoivat aluksi hitaasti peräytyä pitkin keltaista tasankoa. Jousimiehet ajoivat heitä takaa. _Thurian_ kannella seisova Kar Komak vapisi kiihkosta. Hän kiljui unholaan vaipuneiden aikojensa hurjaa sotahuutoa minkä keuhkot kestivät. Hän kajautteli rohkaisu- ja komentosanoja taisteleville utaneilleen, kykenemättä sitten miestensä hyökätessä kauemmaksi _Thuriasta_ hillitsemään taistelu-intoaan. Hän hyppäsi aluksen laidan yli maahan ja liittyi jousimiestensä jälkijoukkoon, rientäen muiden mukana kuivuneelle merenpohjalle ahdistamaan pakenevaa vihreätä laumaa. Vihreät sotilaat olivat juuri katoamaisillaan muinaisen saaren muodostaman matalan kohoaman taakse länteen. Heidän kintereillään kiitivät menneen ajan nopsat jousimiehet, ja Carthoris ja Thuvia erottivat heidän joukostaan yhä lähemmäksi eturivejä tunkeutuvan Kar Komakin valtavan vartalon, joka heilutti korkealla aseenaan olevaa lyhyttä torkvasilaismiekkaa ja hoputti väkeään pakenevan vihollisen kimppuun. Kun viimeisetkin olivat kadonneet kohoaman taakse, kääntyi Carthoris puhuttelemaan Ptarthin Thuviaa. "He ovat opettaneet minulle yhden seikan, nämä Lotharin haihtuvat jousimiehet", hän lausui. "Suoritettuaan tehtävänsä he eivät jää vaivaamaan isäntiään läsnäolollaan. Kulan Tith ja hänen sotilaansa ovat täällä turvanasi. Toimintani on todistanut, että aikomukseni ovat olleet kunnialliset. Hyvästi!" Hän kävi polvilleen neidon jalkojen juureen ja nosti huulilleen kappaleen hänen varushihnojaan. Thuvia ojensi kätensä, laskien sen eteensä kumartuneen pään tuuheille tummille hiuksille. "Minne aiot mennä, Carthoris?" "Kar Komakin, jousimiehen, mukaan", vastasi hän. "Siellä saan taistella ja unohtaa." Neito nosti kädet silmilleen, ikäänkuin peittääkseen jonkun voimakkaan houkutuksen katseiltaan. "Olkoot esi-isäni minua kohtaan lempeitä", hän huudahti, "jos sanon, mitä en saisi sanoa! Mutta en voi nähdä sinun heittävän elämääsi hukkaan, Carthoris, Heliumin prinssi. Jää tänne, päällikköni! Jää — minä rakastan sinua!" Takaa kuului yskäisy, ja molemmat pyörähtivät ympäri. Tuskin kahden askelen päässä heistä seisoi Kulan Tith, Kaolin jeddak. Pitkään aikaan ei kukaan virkkanut mitään. Sitten Kulan Tith selvitti kurkkuaan. "Tahtomattanikin kuulin kaikki puheenne", hän virkkoi. "En ole hullu pysyäkseni sokeana teidän keskinäiselle rakkaudellenne. Enkä myöskään ole sokea sille korkealle kunniantunnolle, joka sai sinut, Carthoris, panemaan vaaraan omasi ja Thuvian hengen pelastaaksesi minut, vaikka luulitkin juuri sen teon riistävän itseltäsi mahdollisuuden pitää hänet itseäsi varten. "Enkä voi olla antamatta arvoa hyveelle, joka sulki huulesi lausumasta rakkauden sanoja tälle heliumilaiselle, Thuvia, sillä tiedän juuri äsken kuulleeni ensimmäisen tunnustuksesi hänelle. En tuomitse sinua. Pikemminkin olisin tuominnut sinua, jos ilman rakkautta olisit mennyt avioliittoon minun kanssani. "Ota takaisin vapautesi, Ptarthin Thuvia", hän huudahti, "ja lahjoita se sinne, mihin sydämesi jo on sidottu, ja kun kultaiset renkaat on kiinnitetty kaulaanne, niin saatte nähdä, että Kulan Tithin miekka kohoaa ensimmäisenä solmiamaan ikuista ystävyyttä Heliumin uutta prinsessaa ja hänen kuninkaallista puolisoaan kohtaan!" MARS-ROMAANEISSA KÄYTETTYJEN NIMIEN JA ERIKOISSANOJEN LUETTELO Aaanthor. Muinaisen Marsin autio kaupunki. Ad. Marsilainen mitta, jalka. Apti. Napaseudun hirviö. Tavattoman iso valkoturkkinen otus, jolla on kuusi raajaa. Niistä neljällä, lyhyellä ja tanakalla jalalla, se liikkuu jäätiköllä ja lumella. Kaksi raajaa, jotka ulkonevat sen lavoista kahden puolen pitkää, vankkaa niskaa, päättyy valkoisiin, karvattomiin käsiin, joilla peto tarttuu saaliiseensa. Sen pää ja kita muistuttavat virtahepoa, paitsi että alaleuasta kaartuu kaksi valtavaa sarvea, loivasti alas ja eteen päin. Sen kaksi isoa silmää ulottuu laajoina soikeina läikkinä keskeltä päälakea kahden puolen päätä sarvien juurelle saakka, niin että nämä aseet todellisuudessa pistävät esiin silmien alaosista. Itse silmät ovat muodostuneet monista tuhansista pikkusilmistä. Kullakin tällaisella on oma luomensa, ja apti voi mielensä mukaan sulkea niistä niin monta kuin haluaa. (Marsin sotavaltias.) Astok. Dusarin prinssi. Banth. Barsoomin leijona. Raju petoeläin, joka asustaa muinaisen Marsin kuivuneita meriä reunustavilla matalilla kukkuloilla. Se on melkein karvaton; vain sen paksua niskaa peittää tuuhea, jäykkä harja. Sen pitkää notkeata ruumista kannattaa kymmenen jäntevää jalkaa; sen tavattomassa kidassa on useita rivejä pitkiä, neulamaisia torahampaita; kita ulottuu kauas pienien korvien taakse. Sillä on isot, ulkonevat, vihreät silmät. (Marsin jumalat.) Bar Comas. Warhoonien jeddak. (Marsin prinsessa.) Barsoom. Mars. Ben-vanhus eli setä Ben. Kirjoittajan kamaripalvelija (neekeri). Carter, John. Marsin sotavaltias. Carthoris. Heliumin prinssi, John Carterin ja Dejah Thorisin poika. Dak Kova. Warhoonilais-jed (myöhemmin jeddak.) Darseen. Kameleonttimainen matelija. Dator. Ensisyntyisten päällikkö tai ruhtinas. Dejah Thoris. Heliumin prinsessa. Djor Kantos. Kantos Kanin poika, Heliumin viidennen utanin padwar. Dor. Taivaan laakso. Dotar Sojat. John Carterin marsilaisnimi, joka on johdettu kahden hänen ensimmäiseksi surmaamansa päällikön lisänimistä. Dusar. Marsilainen kuningaskunta. Dwar. Kapteeni. Ersile. Kivilaji. Ensisyntyiset. Mustaihoinen rotu, mustat rosvot. Esi-isien katu. Katu Heliumissa. Kar Komak. Lotharilaisten jousimiesten odwar. Gozava. Tars Tarkasin puoliso-vainaja. Gur Tus. Kymmenennen utanin dwar. Haad. Marsilainen penikulma. Hal Vas. Dusarilaisen ylimyksen Vas Korin poika. Hastor. Eräs Heliumin kaupunki. Hekkador. Thernien isän arvonimi. Helium. Dejah Thorisin isoisän valtakunta. Hortan Gur. Torkvasin jeddak. Hor Vastus. Padwar Heliumin laivastossa. Horz. Autio kaupunki; Barsoomin Greenwich, pituusasteiden alkukohta. Illal. Eräs Okarin kaupunki. Iss. Manalan joki. (Marsin prinsessa.) Issus. Kuoleman jumalatar, joka asustaa unohdetun Kuolemanjärven rannalla. (Marsin jumalat.) Jed. Kuningas. Jeddak. Keisari Jeddaksen portti. Eräs Heliumin portti. Kab Kadja. Eteläisten warhoonien jeddak. Kadar. Vahti. Kalot. Koira, suunnilleen Shetlannin ponin kokoinen. Otuksella on kymmenen lyhyttä jalkaa. Pää muistuttaa hieman sammakon päätä, mutta kidassa on kolme riviä pitkiä, teräviä hampaita. (Marsin prinsessa.) Kalksus. Vas Korin komentama kuljetusristeilijä. Kantos Kan. Padwar Heliumin laivastossa. Kaol. Kuningaskunta Marsin itäisellä pallonpuoliskolla. Kaor. Tervehdyssana. Karad. Marsin päiväntasaajan aste. Kasvi-ihmiset. Dorin laaksossa asuva rotu; pituus on kolmesta kolmeen ja puoleen metriin; kädet ovat hyvin lyhyet, niiden rakenne samanlainen kuin norsun kärsän; nikamainen ruumis on karvaton ja aavemaisen sininen; ainoan, ulkonevan silmän ympärillä ainoastaan on leveä, valkea juova; silmäterä, kehä ja silmämuna ovat kalmankalpeat. Nenänä on sileän naaman keskellä oleva rosoreunainen, tulehtunut pyöreä reikä, joka muistuttaa äsken saatua, vielä vuotamatonta kuulanhaavaa. Päässä ei ole suuta. Koko pää kasvoja lukuun ottamatta on takkuisten kahdestakymmenestä kahteenkymmeneen viiteen sentimetriin pitkien, sysimustien hiusten peitossa. Kukin hius on paksun onkimadon vahvuinen. Vartalo ja raajat ovat samanlaiset kuin ihmisellä, mutta hirviömäisen isot; jalat lähes metrin pituiset, latteat ja leveät. Otukset syövät siten, että liikuttavat omituisia kämmeniään pitkin nurmikkoa, katkovat hennot kasvit partaveitsimäisillä kynsillään ja imevät ne kummassakin kämmenessä oleviin suihinsa. Vankka, noin puolentoista metrin pituinen häntä on tyvestä aivan pyöreä, mutta suippenee latvaltaan litteäksi, ohueksi levyksi, joka suorakulmaisesti laahautuu maata pitkin (Marsin jumalat.) Komal. Lotharilaisten jumala, tavattoman iso banth. Korad. Muinaisen Marsin autio kaupunki. (Marsin prinsessa.) Korus. Dorin laakson Unholan järvi. Kulan Tith. Kaolin jeddak. (Marsin sotavaltias.) Kymmenes arvoluokka. Pyhien thernien arvoaste. Lakor. Eräs thern. Larok. Dusarilainen sotilas, lukkoseppä. Lorkvas Ptomel. Tharkilainen jed. (Marsin prinsessa.) Lothar. Unohdettu kaupunki. Marentina. Okarilainen ruhtinaskunta Matai Shang. Thernien isä. (Marsin jumalat.) Mors Kajak. Pien-Heliumin jed. Mustat rosvot. Kookasta, yli satakahdeksankymmentä sentimetriä pitkää kansaa; kasvot säännölliset ja kauniit, silmät kaunismuotoiset ja suuret, hieman kapeat ja siksi viekkaannäköiset; niiden kehä on sysimusta, kun taas itse silmämuna on hohtavan valkoinen; iho on kiilloitetun ebenholtsin väristä. (Marsin jumalat.) Notan. Zodangan hovipsykologi. Nutus. Dusarin jeddak. Odwar. Komentaja, kenraali. Oikeamielisyyden armoistuin. Heliumin oikeussalissa. Okar. Keltaisen kansan maa. Omad. Yksiniminen mies. Omean. Maanalainen järvi. Orluk. Musta- ja valkeaviiruinen napaseudun hirviö. Otz-vuoret. Dorin laaksoa ja unohdettua Korus-järveä ympäröivät vuoret. Padwar. Luutnantti. Palkkion ja Koston temppeli. Heliumissa. Panthan. Onnensoturi, vaeltava ritari. Parthak. Zodangalainen, joka toi John Carterille ruokaa Zat Arrasin vankiholviin. (Marsin jumalat.) Phaidor. Matai Shangin tytär. (Marsin jumalat.) Pimalia. Upea, kukkiva kasvi. Prinssi Soran. Ptarthin laivaston ylipäällikkö. Ptarth. Marsilainen kuningaskunta. Ptor. Kolmen zodangalaisveljeksen sukunimi. Pyhät thernit. Uskonnollinen arvonimi. Sab Than. Zodangan prinssi. (Marsin prinsessa.) Sajad. Marsilainen mitta, tuuma. Sak. Hypätä. Salensus Oli Okarin jeddak. (Marsin sotavaltias.) Saran Tal. Carthorisin hovimestari. Sarkoja. Vihreä marsilaisnainen. Sator Throg. Kymmenennen arvoluokan pyhä thern. Shador. Omeanin saari, jota käytettiin vankilana. Sillan. Korus-järvessä elävä limainen matelija. Sith. Herhiläisen muotoinen hirviö; naama karvaton; koko suunnilleen yhtä suuri kuin Hereford-härän; kita hyvin iso; ruumiin takaosassa voimakas myrkkypistin, verkkomaiset silmät peittävät päästä kolme neljäsosaa, joten otus näkee samalla kertaa kaikkiin suuntiin. (Marsin sotavaltias.) Skeel. Kova marsilainen puulaji. Sola. Nuori vihreä marsilaisnainen. Solan. Salensus Ollin palatsin virkailija. Sompus. Puulaji. Sorak. Punaisten marsilaisnaisten sylieläin, noin kissan kokoinen. Sorapus. Kova puulaji. Sorav. Eräs Salensus Ollin upseeri. Tal. Marsilainen aikamitta, sekunti. Tal Hajus. Tharkin jeddak. Talu. Marentinan kapinallinen ruhtinas. Tan Gama. Warhoonilainen sotilas. Tardos Mors. Dejah Thorisin isoisä, Heliumin jeddak. Tario. Lotharin jeddak. Tars Tarkas. Vihreä sotilas, tharkilaispäällikkö. Thabis. Issuksen ylipäällikkö. Than Kosis. Zodangan jeddak. (Marsin prinsessa.) Thark. Erään vihreän marsilaisheimon kaupungin nimi. Thernien isä. Uskonnollisen lahkon ylipappi. Thoat. Vihreiden marsilaisten ratsu; korkeus lapojen kohdalta kolme metriä; jalkoja neljä paria; leveä ja litteä häntä, latvasta paksumpi kuin juuresta, ojentuu suoraksi eläimen juostessa; kita halkaisee turvan kuonosta pitkään, tanakkaan kaulaan saakka; otus on aivan karvaton, tumman saven värinen, erittäin sileä ja kiiltävä; vatsa on valkea, ja jalkojen väri vaihtuu asteittain lapojen ja lautasten saven väristä sorkkien kirkkaaksi keltaiseksi; jaloissa on raskaat, kaviottomat anturat. (Marsin prinsessa.) Thar Ban. Vihreiden torkvasilaisten jed. Thorian. Alempien thernien päällikkö. Throxus. Viidestä valtamerestä suurin. Thurdit. Torkvasilaisille vihamielinen vihreä heimo. Thuria. Lähempi kuu. Thurid. Mustaihoinen dator. Thuvan Dihn. Ptharthin jeddak. Thuvia. Ptarthin prinsessa. Toivon kuori. Heliumin oikeussaliin vievä kuori. Torith. Ensisyntyisten vedenalaisen lammikon vahtiupseeri. Torkar Bar. Kaolilainen ylimys, Kaolin viertotien dwar. Torkvas. Vihreä heimo. Totuuden jalusta. Heliumin oikeussalissa. Turjun. Carthorisin valenimi. Ulan. Satamiehinen sotilasosasto. Vas Kor. Dusarilainen ylimys. Warhoon. Eräs vihreän kansan yhdyskunta, vihamielinen Tharkille. Woola. Barsoomilaisen kalotin nimi. Xat. Marsilainen aikamitta, minuutti. Xavarian. Heliumilainen sotalaiva. Xodar. Eräs ensisyntyisten dator. Yersted. Ensisyntyisten vedenalaisen päällikkö. Zad. Eräs tharkilainen sotilas. Zat Arras. Zodangan jed. Zitidar. Mastodontin kokoinen vetojuhta. Zilhad. Issuksen vahtisotilaiden dator. (Marsin jumalat.) Zodanga. Heliumia vastaan sotivan punaisen kansan kaupunki. Zode. Marsilainen aikamitta, tunti. *** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK THUVIA, MARSIN NEITO *** Updated editions will replace the previous one--the old editions will be renamed. Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg-tm electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG-tm concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away--you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution. START: FULL LICENSE THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK To protect the Project Gutenberg-tm mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase "Project Gutenberg"), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg-tm License available with this file or online at www.gutenberg.org/license. Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg-tm electronic works 1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg-tm electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg-tm electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg-tm electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8. 1.B. "Project Gutenberg" is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg-tm electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg-tm electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg-tm electronic works. See paragraph 1.E below. 1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation ("the Foundation" or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg-tm electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg-tm mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg-tm works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg-tm name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg-tm License when you share it without charge with others. 1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg-tm work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States. 1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg: 1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg-tm License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg-tm work (any work on which the phrase "Project Gutenberg" appears, or with which the phrase "Project Gutenberg" is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed: This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook. 1.E.2. If an individual Project Gutenberg-tm electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase "Project Gutenberg" associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg-tm trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9. 1.E.3. If an individual Project Gutenberg-tm electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg-tm License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work. 1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg-tm License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg-tm. 1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg-tm License. 1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg-tm work in a format other than "Plain Vanilla ASCII" or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg-tm website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original "Plain Vanilla ASCII" or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg-tm License as specified in paragraph 1.E.1. 1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg-tm works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9. 1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg-tm electronic works provided that: * You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg-tm works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg-tm trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, "Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation." * You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg-tm License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg-tm works. * You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work. * You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg-tm works. 1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg-tm electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg-tm trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below. 1.F. 1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg-tm collection. Despite these efforts, Project Gutenberg-tm electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain "Defects," such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment. 1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the "Right of Replacement or Refund" described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg-tm trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg-tm electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE. 1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem. 1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you 'AS-IS', WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE. 1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions. 1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg-tm electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg-tm electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg-tm work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg-tm work, and (c) any Defect you cause. Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg-tm Project Gutenberg-tm is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life. Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg-tm's goals and ensuring that the Project Gutenberg-tm collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg-tm and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation's EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state's laws. The Foundation's business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation's website and official page at www.gutenberg.org/contact Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation Project Gutenberg-tm depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS. The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate. International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff. Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate Section 5. General Information About Project Gutenberg-tm electronic works Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg-tm concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg-tm eBooks with only a loose network of volunteer support. Project Gutenberg-tm eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition. Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org This website includes information about Project Gutenberg-tm, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.