The Project Gutenberg eBook of Lukkoneula, by J. S. Fletcher

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at
www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you
will have to check the laws of the country where you are located before
using this eBook.

Title: Lukkoneula

Author: J. S. Fletcher

Translator: Väinö Nyman

Release Date: November 21, 2021 [eBook #66783]

Language: Finnish

Character set encoding: UTF-8

Produced by: Sirkku-Liisa Häyhä-Karmakainen and Tapio Riikonen

*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK LUKKONEULA ***




LUKKONEULA

Kirj.

J.S. Fletcher


Englanninkielestä suomentanut ["The Safety Pin"]

Väinö Nyman





Hämeenlinnassa,
Arvi A. Karisto Osakeyhtiö,
1925.




SISÄLLYS:

     I. Kolmastoista asiakas.
    II. Kuinka oli vuoteen laita?
   III. Hiekkakuoppa.
    IV. Lukkoneula.
     V. Maisemakortti.
    VI. Sopiva hetki.
   VII. Rako seinässä.
  VIII. Neiti Prettyn keinot.
    IX. Toverillisella tuulella.
     X. Naisten vuoro.
    XI. Kultakello.
   XII. Vangitut.
  XIII. Vieläkin ratkaisematta.
   XIV. Kumpi kultakaivos?
    XV. Verhoton ikkuna.
   XVI. Huomioita ja pyrkimyksiä.
  XVII. Metsä ja hedelmätarha.
 XVIII. Mustasukkaisuutta.
   XIX. Keskeytynyt matka.
    XX. Rengas renkaassa.
   XXI. Bartlettin takkamatto.
  XXII. Pahassa pinteessä.
 XXIII. Mellapontin valtti.
  XXIV. Kuinka Simmons valvoi etujaan.
   XXV. Vihreä laakeripuu.




ENSIMMÄINEN LUKU

Kolmastoista asiakas


Shelmore, joka siihen aikaan oli kolmenkolmatta ikäinen, oli toiminut
asianajajana juuri kuusi kuukautta, ja ehkä hänellä sen vuoksi
olikin kaksitoista asiakasta luettelossaan, koska hän oli ryhtynyt
harjoittamaan ammattiaan syntymäkaupungissaan, Southernstowessa. Hän
oli valinnut alakseen välitysmiehen hyvin varman ammatin, ja hänen
suhteensa asiakkaihin oli edullinen hänelle itselleen; hän tunsi
siksi hyvin ammattinsa, että tiesi ensi puolen vuoden kokemukset
tyydyttäviksi ja lupaaviksi. Toisella aloittelijalla, jonka konttori
oli alempana saman kadun varrella, eräällä entisellä toimistotoverilla,
joka oli hyväksytty julkiseksi asianajajaksi samaan aikaan kuin hänkin
ja joka käsitteli etusijassa rikosasioita, oli epäilemättä enemmän
työtä, mutta vähemmän aineellista hyötyä; hänen konttorissaan kävi ehkä
enemmän väkeä, mutta Shelmore piti kuitenkin enemmän oman huoneistonsa
arvokkaasta rauhasta, keskustellen siellä asiakkaittensa kanssa niin
tärkeistä asioista kuin kiinteistöjen luovuttamisesta tahi ostamisesta.

Hän oli nuorekkaaseen tapaansa hieman ylpeä tästä konttoristaan.
Katuoveen oli kiinnitetty kaunis kirkkaaksi kiilloitettu messinkilevy,
johon oli kauniisti kaiverrettu: _Francis D. Shelmore, asianajaja_;
ja siltä johtavien portaitten päähän tammioveen oli naulattu toinen
samanlainen, pienempi, samanlaisin kirjoituksin. Tämän oven takana
sijaitsevassa pimeähkössä huoneessa, joka oli asianmukaisesti täynnä
papereita, pergamenttirullia ja metallirasioita, istui Shelmoren
ainoa konttoristi, ovela, tarkkaavainen ja varhain kehittynyt Simmons
Hackdale-niminen nuorukainen ja erään sisemmän, vihreällä verholla
peitetyn oven takana istui Shelmore itse sievästi ja hyvällä maulla
kalustetussa ja koristellussa yksityiskonttorissaan.

Aina kun joku noista kahdestoista asiakkaasta sattui tulemaan,
työskenteli Shelmore kovasti, ja asiakas sai odottaa hieman,
konttoristin määrätessä odotusajan pituuden sen mukaan, millaiseksi
hän arvosteli asiakkaan arvon ja merkityksen. Mutta sanoaksemme suoran
totuuden, Shelmorella oli paljon joutoaikaa, ja se oli hänelle suureksi
kunniaksi, että hän käytti siitä osan lisätäkseen omia lakitietojaan ja
osan opettaakseen ilman erikoista sopimusta palvelukseensa ottamalleen
konttoristille lakia.

Shelmore, joka oli ollut melko täsmällinen poikaiästään asti, oli
vieläkin hyvin säännöllinen. Hän saapui konttoriinsa joka aamu
juuri kymmentä minuuttia vaille kymmenen, valmistautuen poistumaan
sieltä joka ilta kymmentä minuuttia vaille viisi. Hän oli valmis
lähtemään sieltä nytkin -- tavattoman kauniin syyskuun viime viikon
keskiviikko-iltana. Hän oli siivonnut pöytänsä, pannut kirjansa
syrjään, pukenut ylleen päällystakkansa ja pannut hatun päähänsä; hänen
kovaksi kierretty sateensuojansa oli valmiina otettavaksi mukaan,
ja sen vieressä oli sievästi taitettu _Times_, valmiina vietäväksi
kotiin tädille, neiti Olivia Chaunceylle, jonka kanssa hän asui
vanhanaikaisessa talossa Southernstowen vanhimmassa kaupunginosassa.
Hän seisoi ikkunan vieressä vetäen sormikkaita käsiinsä täsmällisin
liikkein ja katsellen samalla siitä avautuvaa näköalaa. Hän oli tehnyt
nämä samat temput joka ilta kuutena kuukautena eikä se olisi saattanut
häntä lainkaan toivottomaksi, jos joku erehtymätön profeetta olisi
ennustanut, että hän tulee tekemään samoin joka ilta vielä monena
pitkänä vuonna. Hänhän ei muuta toivonutkaan kuin hyvin sovitettua,
tyyntä ja järjestelmällistä elämää, missä huominen olisi eilisen
kaltainen.

Ja kuitenkin juuri tällä hetkellä, jos Shelmore vain olisi tiennyt
sen, sattui läheisyydessä asioita, jotka eivät kuuluneet lainkaan
hänen alaansa ja jotka tulisivat häiritsemään hänen säännöllistä
päivittäistä elämäänsä. Kun hän seisoi siinä katsellen kylmästi
ikkunasta, näki hän jotakin, mikä ainakin kiinnitti hänen huomiotaan,
ellei se juuri kiihdyttänytkään häntä. Hänen konttorinsa sijaitsi
nurkkakorttelissa, ja sen ikkunoihin näkyi suuri ala vanhinta kaupungin
puolta ja täydellisesti vanhanaikaisen Chancellor-hotellin julkipuoli.
Ja Shelmoren huomio kiintyi erään tytön nopeaan ilmestymiseen
hotellin pihan portille. Siinä tyttö pysähtyi sekunniksi tai pariksi
kivitykselle ja katseli epäröiden ja kysyvästi ympärilleen, kuten
ihmiset tekevät nähdessään outoja esineitä tai kohtauksia. Hän oli
pitkä, solakka ja notkea, ja Shelmore oli aivan varma siitä, että
hän oli nuori ja kauniskin: muuten hän oli hienosti puettu ja outo
paikkakunnalla. Shelmore kummasteli hänen käyttäytymistään tietämättä
oikein miksi, mutta nähdessään tytön jälleen katselevan ympärilleen,
epäröivän ja sitten äkkiä tulevan kadun poikki häntä kohti, hän sai
teoriansa valmiiksi.

"Hän on joutunut johonkin pulaan", mumisi Shelmore, "ja haluaa saada
selville jotakin".

Tyttö katosi näkyvistä katukäytävällä kävelevien ihmisten joukkoon, ja
Shelmore, saatuaan sormikkaittensa viime sormen haluamaansa kuntoon,
otti sievästi käärityn sateensuojansa ja yhtä sievästi taitetun
_Timesin_ käteensä ja valmistautui poistumaan päivittäisen työnsä
näyttämöltä. Mutta ennenkuin hän ehti avata viheriäverhoisen oven,
kuuli hän ääniä konttoristin huoneesta. Hän pysähtyi, ovi aukeni ja
Simmons Hackdalen tarkkaavaiset kasvot ilmestyivät näkyviin samalla kun
hänen kätensä ojentautui, tarjoamaan hänelle nimikorttia.

"Nuori hieno nainen", sanoi Simmons lyhyesti, "haluaa neuvotella teidän
kanssanne".

Shelmore tarttui korttiin koneellisesti, tuijottaen sen sieviin
kirjaimiin. Sen oli tietysti antanut sama tyttö, jota hän oli juuri
äsken katsellut ikkunastaan. Ja kirjaimet, joihin hän tuijotti,
muodostivat luonnollisesti hänen nimensä -- _Neiti Cynthia Pretty, St.
Meliot's Camborne!_ -- Hyväinen aika, Camborne oli ainakin parin-,
kolmensadan kilometrin päässä Cornwallissa! Mitä... hän kohotti äkkiä
katseensa, nyökäytti konttoristilleen ja vetäen pois sormikkaat
käsistään ja ottaen hatun päästään meni pöytänsä taakse kuin johonkin
suojaan. Mutta päästyään sinne jälleen hän kohdisti katseensa oveen...

Kun Simmons Hackdale ohjasi neiti Cynthia Prettyn huoneeseen, sai
Shelmore hänestä yleisvaikutelman. Hän oli pitkä, solakka ja notkea,
siis ensi otaksuman mukainen, ja kieltämättä viehättävä. Shelmore
ei ollut varma siitä, oliko tytön tukka keltainen, tummankeltainen
vaiko hieman punertava; hän ei ollut oikein varma tytön silmistäkään,
olivatko ne siniset vai sinipunervat, mutta kaikissa tapauksissa
valaisi tytön koko olemus konttoria. Ja tyttö oli nuori, ehkä
yhdeksäntoista- tai kaksikymmenvuotias; Shelmore ei voinut sanoa sitä
varmasti, mutta nuori hän ainakin oli. Ja äkkiä Shelmorekin tunsi
itsensä hyvin nuoreksi, vieläpä hieman vähäpätöiseksi, sillä nähdessään
hänet neiti Cynthia Pretty huudahti tahtomattaan.

"Ah!" sanoi hän pysähtyen oven ja pöydän väliin. "Oletteko te herra
Shelmore, jonka nimi on katuovessa? Oletteko todellakin? Ah, te
näytätte niin hirveän nuorelta ollaksenne asianajaja, jollaista minä
juuri tarvitsen."

"Ehkä minä olen vanhempi kuin miltä näytän", vastasi Shelmore saaden
takaisin tyyneytensä. "Ja minä vakuutan teille, että olen melko
oppinut. Ettekö halua istuutua ja kertoa minulle..."

Hänen vieraansa vaipui lepotuoliin, johon hän viittasi, ristien kätensä
syliinsä ja tarkastellen samalla Shelmorea toistamiseen arvostelevasti.

"Te olette todella älykkään näköinen", sanoi hän. "Ja te olette
kaikissa tapauksissa mies ja asianajaja, jollaista minä juuri
tarvitsen. Olen joutunut pulaan, herra Shelmore -- en ainakaan
tiedä, mitä olisi tehtävä. Nimeni on Pretty -- Cynthia Pretty,
kuten näette kortistani. Asun Cambornessa, Cornwallissa, ja omistan
siellä puolet eräästä kuuluisasta tinakaivoksesta. Toinen puoli
kuuluu yhtiömiehelleni, herra James Deanelle. Herra Deane on myös
holhoojani ja uskottuni ja kaikkea muutakin isävainajani määräyksestä,
koska minä olen vasta yhdeksäntoista vanha enkä siis täysi-ikäinen.
Sanon tämän vain jonkinlaiseksi johdannoksi todellisille tärkeille
asioille. Asia on niin, että herra Deane ja minä olemme viime aikoina
matkustelleet. Emme kuitenkaan yhdessä, vaan erikseen. Hän on
oleskellut Pohjois-Englannissa, sillä hän pitää hyvin paljon vanhoista
kartanoista, muinaisesineistä ja niin edespäin. Minä taas olen ollut
Bathissa erään entisen koulutoverini luona. Päätimme herra Deanen
kanssa tavata toisemme täällä Southernstowessa, Chancellor-hotellisssa,
tänään tai tarkemmin sanoen tänään iltapäivällä. Aiomme viipyä
täällä muutamia päiviä voidaksemme tutustua paikkaan ja matkustaa
sitten Doveriin ja mannermaalle, Hollantiin, Belgiaan, ehkäpä vielä
Saksaankin. No niin, minä saavuin tänne Bathista kaikkine tavaroineni
noin puoli tuntia sitten ja ajoin suoraan Chancelloriin. Siellä oli jo
varattu minulle huone -- herra Deane oli varannut sen saapuessaan tänne
maanantaina eli toissapäivänä. Mutta herra Deanea itseään ei näy siellä
-- hän on kadonnut jäljettömiin."

"Jäljettömiinkö?" huudahti Shelmore. "Kuinka ja miksi?"

"Älkää kysykö minulta", vastasi hänen vieraansa. "Minä en tiedä sitä.
Nyt saatte kuulla, mitä tuolla kadun toisella puolen naiskonttoristi
sanoi. Isäntä ei ollut kotona enkä saanut paljonkaan selville tytöltä,
joka näyttää melko tyhmältä ja lyhytnäköiseltä. Hän sanoi herra Deanen
saapuneen sinne maanantaina johonkin, aikaan ja kadonneen sitten
salaperäisesti seuraavana iltana, eivätkä he ole nähneet häntä sen
jälkeen. Ja koska minun mielestäni piti neuvotella heti jonkun kanssa,
tulin ulos hakemaan asianajajaa, jolloin näin nimenne, ja -- no niin,
muutapa minä en tiedäkään."

"Kuinka vanha herra Deane on?" kysyi Shelmore.

"Hän täytti viime kesäkuussa kuusikymmentäkolme vuotta", vastasi neiti
Pretty.

"Tiedättekö mitään syytä tähän katoamiseen?"

"Jumala varjelkoon, en! Mitä syytä siihen voisi olla?"

"Koska en tunne häntä, en osaa sanoa. Olisikohan se voinut johtua
raha-asioista?"

"Herra Deane on varakas mies. Me olemme yhtiötovereita ja molemmat
rikkaita."

"Onko hänellä nykyään ollut joitakin kotihuolia? Onko herra Deane
naimisissa?"

"Hän on leski. Hänen vaimonsa kuoli minun ollessani pieni tyttönen."

"Onko hänellä lapsia, jokin poika tai tyttö?"

"Ei. Minä olen kuullut hänen sanovan, ettei hänellä ole ainoatakaan
sukulaista koko maailmassa."

"Oliko hän tyytyväinen elämäänsä? Eikö hänellä ollut minkäänlaisia
huolia?"

"Koska olen tuntenut hänet lapsuudestani saakka, niin voinpa melkein
sanoa, ettei herra Deanella ollut minkäänlaisia huolia eikä vaikeuksia.
Hänen luonteensa oli hyvin aurinkoinen ja iloinen."

"Te ette siis tiedä minkäänlaista syytä, miksi hän olisi kadonnut?"

"En ainoatakaan! Tiedän hänen odottaneen hirveän kiihkeästi _tätä_
matkaa manterelle, ja viime kirjeessään, jonka häneltä sain --
se on täällä laukussani -- hän lupaa uskollisesti odottaa minua
Chancellor-hotellissa tänään neljän aikaan. Hän on sellainen mies, että
hän täyttää mitä tarkimmin sopimuksensa. Herra Shelmore, minä olen ihan
varma siitä, että tässä on jotakin vialla."

Shelmore pani hatun päähänsä.

"Minä tulen kanssanne hotelliin, neiti Pretty", sanoi hän. "Tunnen
Bellingin, isännän, ja parasta on, että puhuttelemme häntä heti."

"Kun olin siellä, oli hän jossakin kaupungilla", huomautti neiti
Pretty. "Enkä ymmärrä, voiko hänkään tietää sen enempää kuin ettei
herra Deane ole ollut siellä maanantai-illasta asti."

"Herra Deanehan on voinut jättää hänelle jonkun sanan, josta ei
konttorineiti tiedä mitään", vihjaisi Shelmore. "Belling on kaikissa
tapauksissa tarvitsemamme mies, ja tuolla hän juuri meneekin kotiinsa."

Hän vei uuden asiakkaansa vanhan hotellin pihan poikki ja konttorin
ohi erääseen yksityishuoneeseen, missä isäntä, iloisen näköinen
keski-ikäinen mies, riisui juuri yltään päällystakkaan ja hattuaan. Hän
kumarsi kohteliaasti neiti Prettylle, nyökäyttäen sitten ymmärtävästi
päätään Shelmorelle.

"Minulle kerrottiin juuri neiti Prettyn saapumisesta ja hänen
tekemistään tiedusteluista, minne herra Deane on joutunut", sanoi hän
siirtäen tuoleja lähemmäs vierailleen. "Jaha, te olette heti kääntynyt
lainopillisen neuvonantajan puoleen, neiti, mutta toivokaamme, ettei
se ole tarpeen. Ja kuitenkin se on totta, herra Shelmore, etten
tiedä mitään herra Deanesta. Hän ei ole täällä enkä tiedä, missä hän
oleskelee."

"Kertokaa minulle vain kaikki, mitä tiedätte", vastasi Shelmore. "Neiti
Pretty on luonnollisesti levoton hänen vuokseen ja pelkää hänelle
tapahtuneen ehkä jotakin."

"No niin, sir, herra Deane näytti minusta sellaiselta mieheltä, joka
voi täydellisesti pitää huolta itsestään", vastasi isäntä istuutuessaan
vieraitaan vastapäätä. "Mutta minä kerron teille kaikki tietoni. Herra
Deane saapui tänne luullakseni Lontoosta maanantai-iltapäivällä noin
kello neljän aikaan. Hän tilasi itselleen huoneen, numero seitsemännen.
Sitten hän tilasi huoneen holhokilleen, neiti Prettylle, jonka sanoi
saapuvan tänne keskiviikkona -- numero yhdennentoista. Neiti Pretty
on nyt tullut, ja huone on kunnossa hänelle. Mutta missä on hänen
holhoojansa! Minä en voi kertoa teille muuta kuin tämän: Herra Deanen
tavarat vietiin hänen huoneeseensa, ja hän meni sinne itsekin pyytäen
tuomaan teetä. Sitten hän tuli syömään päivällistä kello seitsemän
aikaan. Sen jälkeen hän tuli luokseni ravintolan tarjoiluhuoneeseen
ja kysyi minulta, onko täällä joitakin erityisiä huvittelupaikkoja.
Minä kerroin hänelle täällä juuri avatusta elävienkuvien teatterista,
jollaista ei ennen milloinkaan ole ollut Southernstowessa ja jota kyllä
kannattaa mennä katsomaan. Hän sanoi menevänsä sinne ja lähtikin,
tullen takaisin noin kymmenen aikaan tai hieman myöhemmin, jolloin
hän pyysi minua juomaan lasillisen kanssaan. Hän saikin sitten viskyä
ja soodaa tähän samaan huoneeseen -- herra Deane istui juuri tuossa
samassa tuolissa kuin nyt te, herra Shelmore. Me keskustelimme
teatterista ja nykyään noihin laitoksiin sijoitetuista pääomista.
Sitte hän huomautti nähneensä teatterissa erään melko kauniin naisen,
jonka hän sanoi istuneen jonkunlaisella kunniapaikalla ja näyttäneen
paikalliselta kuuluisuudelta. Minä sanoin hänelle naisen olleen rouva
Champernownen, Southerstowen pormestarin. Se kiinnitti suuresti hänen
mieltään, ja hän sanoi, että vaikka hän oli kuullut ennenkin puhuttavan
naispormestareista, ei hän kuitenkaan ollut milloinkaan nähnyt
sellaista virantoimituksessa. Minä kerroin hänelle silloin, että rouva
Champernowne on hyvin teräväjärkinen, taitava nainen ja omistaa erään
kaupunkimme suurimmista liikkeistä ja että hän tultuaan Southernstoween
noin parikymmentä vuotta sitten on aina harrastanut kaikkia
kaupunkimme asioita ja toimii nyt jo toista vuotta pormestarina.
Sitten keskustelimme jonkun aikaa naisten osanotosta valtiolliseen ja
kunnalliseen elämään, ja noin yhdentoista aikaan hän sanoi menevänsä
nukkumaan. Me sanoimme toisillemme hyvää yötä portaitten juurella, ja
silloin näin hänen viimeisen kerran, herra Shelmore. En ole nähnyt
häntä enkä kuullut hänestä mitään sen jälkeen."

"Entä palvelijanne?" huomautti Shelmore.

"Ah, niinpä totisesti!" vakuutti Belling. "Sisäkkö näki hänet viimeksi."

"Millaisissa olosuhteissa?" kysyi Shelmore.

"No niin", vastasi isäntä, "muutamien minuuttien, ehkä noin kymmenen
tai viidentoista minuutin kuluttua siitä, kun hän oli mennyt
yläkertaan, hän soitti sisäkön luokseen pyytäen häneltä lasillisen
kuumaa maitoa. Tyttö tuli alas hakemaan sitä hänelle ja kun hän palasi
se mukanaan, oli herra Deane, seuraavana aamuna tytöltä saamani
selostuksen mukaan, istunut yöpuvussaan lepotuolissa ja lukenut jotakin
kirjaa. Hän oli käskenyt tytön tuoda hänelle teetä ja kuivia korppuja
juuri seitsemän aikaan seuraavana aamuna. Tyttö sanoi hänelle hyvää
yötä mennen tiehensä ja jättänyt hänet sinne maistelemaan kuumaa
maitoaan ja lukemaan kirjaansa -- ja nyt olette saanut tietää kaikki."

"Hän oli siis täällä ainakin vielä myöhään maanantai-iltana", huomautti
Shelmore. "No niin, mutta siirrytään tiistai-aamuun kello seitsemään.
Mutta silloin tapahtui?"

"Tiistai-aamuna kello seitsemän sisäkkö vei hänelle teen ja korput",
jatkoi Belling. "Koska hänen koputukseensa ei vastattu, meni hän
huoneeseen, mutta siellä ei ollutkaan ketään. Hän otaksui silloin herra
Deanen menneen kylpyhuoneeseen, minkä vuoksi hän laski teen pöydälle
ja lähti huoneesta, vieden sinne kuitenkin hetkisen kuluttua kuumaa
vettä. Herra Deane ei ollut siellä silloinkaan, emmekä ole nähneet
häntä milloinkaan sen koommin emmekä kuulleet hänestä mitään. Kuten jo
äsken sanoin, näki hänet viimeksi sisäkkö myöhään maanantai-iltana,
jolloin herra Deane oli aikeissa mennä nukkumaan tai ainakin oli siihen
valmistunut."

"Huomasikohan sisäkkö, oliko vuoteessa levätty?" kysyi Shelmore.
"Tarkoitan -- tiistai-aamua."

"Ah, kyllä! Minä kysyin sitä häneltä, ja hän vastasi myöntävästi. Siinä
oli varmasti maattu, sillä kävin siellä itse myöhemmin katsomassa."

Shelmore katsoi neiti Prettyyn, joka kuunteli tarkkaavaisesti
keskustelua, kasvojenilmeen alkaessa käydä jo hyvin hämmästyneeksi.
Äkkiä hän kysyi Bellingiltä kiireiseen suoraan tapaansa:

"Milloin te kaipasitte holhoojaani ensi kerran?"

Belling katsoi Shelmoreen, hymyillen, näyttäen tahtovan vihjaista, että
mies käsittää varmasti tämänkin tilanteen paremmin kuin nainen.

"Niin, neiti", vastasi hän kääntyen kysyjän puoleen, "ehkä minä en
huomannut kaivata häntä ennenkuin myöhään aamupäivällä. Meillä oli
paljon vieraita eilen aamulla, ja minulla oli sen vuoksi hyvin kiire.
Vasta noin yhdentoista aikaan juolahti äkkiä mieleeni, etten ollut
vielä tavannut herra Deanea. Silloin kysyin sisäköltä ja sain kuulla
kaiken sen, mitä nyt olen teille kertonut. Tyttö otaksui tietysti herra
Deanen nousseen varhain ja menneen aamukävelylle ennen aamiaista, kuten
niin monet muutkin herrasmiehet tekevät."

"Se tarkoittaa, että hän oli ottanut vaatteet mukaansa", sanoi neiti
Pretty tiukasti. "Hän ei ole suinkaan poistunut talosta yöpuvussaan.
Mutta näkikö kukaan hänen menevän ulos?"

"Niin", huomautti Shelmore nousten tuoliltaan, "siinäpä se onkin:
näkikö kukaan hänen menevän ulos? Hänen on täytynyt poistua talosta
myöhäisen yön ja varhaisen aamun välillä. Mutta tässä voi turvautua
vain yhteen keinoon. Belling, meidän on neuvoteltava poliisin kanssa.
Minä näen puhelimen tuolla nurkassa. Ei suinkaan teillä ole mitään
sitä vastaan, että soitan kaupungintalolle? Tällaisessa asiassa ei saa
hukata hetkistäkään."

Hän meni lattian poikki puhelimeen ja kääntyi sitten parin minuutin
kuluttua seuralaistensa puoleen.

"Kaikki on kunnossa", sanoi hän. "Mellapont tulee tänne itse --
poliisimestari Mellapont."




TOINEN LUKU

Kuinka oli vuoteen laita?


Hetkisen kuluttua astuikin isännän yksityiseen vastaanottohuoneeseen
mies, jota, jos hänellä olisi ollut siviilipuku hienon, tiukan
mustaraitaisen, sinisen univormun asemesta, yhdeksän henkilöä
kymmenestä olisi luullut siviilipukuiseksi henkikaartilaiseksi. Hän oli
melko pitkä, tukeva mies, kasvot olivat päättäväisen älykkäät, ja nyt
hän kohdisti tiukan, kysyvän katseen neiti Cynthia Prettyyn samalla kun
nyökäytti päätään huolettomasti Bellingille ja Shelmorelle.

"Hyvää iltaa, herra Belling -- iltaa, herra Shelmore", aloitti hän.
"Mitä tämä kaikki merkitsee -- täältä Chancelloristako on muuan
herrasmies hävinnyt ihan jäljettömiin? Oliko hän tämän nuoren neidin
holhooja, vai mitä? Niinkö? Kas vain! Millaiset ovat ulkonaiset seikat?"

Hän istuutui lepotuoliin ja kuunteli tarkkaavasti Shelmoren lyhyttä
selostusta. Sitten hän kääntyi vilkkaasti isännän puoleen.

"Miksi ette ilmoittanut minulle tästä heti, Belling, kaivatessanne
tuota herrasmiestä?" kysyi hän melkein virallisen ankarasti. "Siitä on
jo kulunut hyvän joukon toista vuorokautta, kun kaipasitte häntä, ja
minä kuulen nyt vasta ensi kerran puhuttavan siitä."

Belling levitti kätensä pudistaen päätään.

"Siinä te olette kyllä oikeassa, herra poliisimestari", vastasi hän,
"mutta jos olisitte hoitanut tällaista virkaa niin monta vuotta kuin
minä, tietäisitte hotellien vieraiden usein tekevän kummallisia
asioita. Minä sain aluksi vain sellaisen käsityksen, että tämä
herrasmies oli lähtenyt kävelemään ja mennyt kauemmaksi aikomaansa
päämäärää, syönyt aamiaisensa jossakin ja palaisi tavalliseen aikaan
välipalalle. Sitten vaivauduin menemään hänen huoneeseensakin ja koska
näin hänen nukkuneen vuoteessaan, tuki se ensi otaksumaani. Myöhemmin,
kun häntä ei vieläkään kuulunut tulevaksi ja päivä -- eilinen -- kului
pitemmälle, juolahti mieleeni, että herra Deanella on ehkä ystäviä
naapuristossa ja että hän on mennyt aamiaiselle heidän luokseen
viipyäkseen siellä koko päivän. Ja kuta enemmän aikaa kului, sitä
oikeammaksi otaksuin toista mielipidettäni, että hänellä oli ystäviä.
Te kai huomaatte tästä --"

"Odottakaahan hetkinen", keskeytti Mellapont kääntyen neiti Prettyn
puoleen. "Onko teidän holhoojallanne joitakin ystäviä tai tuttavia
Southernstowessa tai sen ympäristössä?" kysyi hän. "Tarkoitan, teidän
tietääksenne?"

"Minun tietääkseni ei", vastasi neiti Pretty. "Minä olen todella
ihan varma siitä, ettei hänellä ole. Herra Deane ei ole ennen
viime maanantaita milloinkaan käynyt Southernstowessa eikä tunne
ketään täällä eikä läheisyydessäkään. Me keskustelimme melko paljon
Southernstowesta suunnitellessamme lomaamme. Hän halusi katsella
tuomiokirkkoa, vanhoja valleja ja kaikkia vanhoja kirkkoja ja taloja
täällä, ja jos hän olisi tuntenut jonkun täkäläisen tai läheisyydessä
asuvan, olen varma, että hän olisi maininnut siitä minulle. Sen tiedän,
ettei hän ole milloinkaan ennen oleskellut Englannin tässä osassa."

"Tämä näyttää kumoavan toisen teorianne, herra Belling", huomautti
Mellapont. "Mutta tehän aioitte juuri huomauttaa --"

"Minä aioin vain sanoa, että herra Deanen poissaolo näytti sopivan
siihen, mitä hän kertoi minulle holhokkinsa tulosta", sanoi Belling.
"Hän sanoi neiti Prettyn saapuvan tänne vasta keskiviikkona
iltapäivällä. No niin, hän voi siis keskiviikon iltapäivään saakka
tehdä mitä vain haluaisi, koska hänellä ei sitä ennen ollut mitään
sovittua kohtausta, jonka vuoksi tarvitsisi pysytellä sisällä. Onko
siis mikään uskottavampaa kuin se, että jos hänellä on ystäviä --
minä sanon jos, muistakaa se -- täällä tai jossakin läheisyydessä,
hän viipyy heidän luonaan, kunnes hänen on aika tulla tapaamaan neiti
Prettyä? Minä olin luullakseni oikeutettu ajattelemaan niin. Tänne
saapuu useinkin herrasmiehiä, jotka tilattuaan huoneen ja saatuaan
tavaransa sinne poistuvat tapaamaan jotakin henkilöä, palaamatta pariin
kolmeen päivään. Minä ajattelin tässäkin tapauksessa samoin, luulin
hänen menneen tapaamaan jotakin henkilöä ja jääneen hänen luokseen."

"Nuo ovat vain teorioja", sanoi Mellapont. "Puhukaamme nyt
selvistä tosiseikoista. Ja peittelemätön totuus on sellainen, että
herra Deane oli makuuhuoneessaan, numero seitsemännessä, täällä
Chancellor-hotellissa kello yhdentoista aikaan maanantai-iltana
ja että hän seuraavana päivänä puolenpäivän aikaan oli hävinnyt
jäljettömiin. Mutta milloin hän siis poistui? Maanantai-iltanako vaiko
tiistai-aamuna. Herra Belling, sallikaa minun vaihtaa pari sanaa sen
sisäkön kanssa, josta olemme kuulleet puhuttavan. Tuokaa hänet tänne."

Belling poistui huoneesta, ja Mellapont, katsahdettuaan oveen, kumartui
neiti Prettyn puoleen.

"Olikohan holhoojallanne ehkä paljonkin rahaa mukanaan?" kysyi hän
tyynesti. "Käteistä rahaa?"

"Oli kyllä", vastasi neiti Pretty heti. "Hänellä oli kai paljonkin
rahaa, koska aioimme matkustaa mantereelle. Hän otti sitä paitsi aina
paljon mukaansa lähtiessään matkoille. Minä tiedän sen, sillä olen
usein ennenkin matkustellut hänen kanssaan."

"Entä kalleuksia? Tarkoitan kelloa, ketjuja ja muita sellaisia
esineitä", vihjaisi Mellapont. "Arvokkaita jalokiviäkin ehkä?"

"Hänellä oli koko joukko kalliita jalokiviä mukanaan", vastasi neiti
Pretty. "Voinpa melkein sanoa sitä hänen heikkoudekseen."

"Hm!" mumisi Mellapont katsahtaen Shelmoreen. "Ah, onpa hyvä, että
saimme tietää näinkin paljon, vai mitä, Shelmore? Kuten ehkä muistatte,
oli maanantaina markkinat, ja silloin tänne aina kokoontuu epäilyttäviä
henkilöitä, jotka viipyvät paikkakunnalla myöhään seuraavaan aamuun.
Kuitenkin -- mutta täältähän sisäkkö jo tuleekin."

Belling palasi tuoden mukanaan nuoren naisen, joka katsoi kysyvästi
ja uteliaasti häntä odottaviin henkilöihin, mutta pääasiallisesti
kuitenkin poliisimestariin, ja tämä puolestaan katsoi häneen terävästi
ja arvioivasti kuin olisi tahtonut arvostella hänen luotettavaisuuttaan.

"Tässä on Mary Sanders", sanoi isäntä. "Hän näki herra Deanen viimeksi."

"Ihan niin", myönsi Mellapont. "Ja mihin aikaan se tapahtui, Mary?"

"Juuri yhdentoista jälkeen maanantai-iltana, sir", vastasi sisäkkö
epäröimättä.

"Siis silloin, kun veitte hänelle kuumaa maitoa, näitte hänen olevan
aikeissa mennä nukkumaan ja kuulitte hänen määräyksensä, että toisitte
hänelle teetä seuraavana aamuna kello seitsemän?"

"Niin, sir."

"Eikä hän ollut huoneessaan seuraavana aamuna seitsemän aikaan teidän
mennessänne sinne?"

"Ei, sir."

"Hän ei siis lainkaan juonut teidän sinne viemäänne teetä?"

"Ah ei, sir; teehen ei lainkaan koskettu."

Mellapont vaikeni kokonaiseksi minuutiksi. Sisäkkö, joka näytti
maltilliselta valppaalta nuorelta naiselta, katsoi häneen vakavasti.
Sitten Mellapont äkkiä kumartui eteenpäin, katsoi tyttöön tiukasti ja
pikemminkin kuiskasi kuin ääneen lausui seuraavan kysymyksen:

"Kuinka oli vuoteen laita, Mary? Mitä te siitä tiedätte?"

Sisäkkö säpsähti ja punastui vähän.

"Mitä te oikeastaan tarkoitatte, sir?"

"Tarkoitan, oliko vuoteessa maattu, Mary -- oliko vuode sen näköinen?
Ollessanne sisäkkönä olette kai kokenut kaikenlaista? Minä huomaan
teillä olevan omat mielipiteenne tästä hyvin tärkeästä seikasta.
Ilmaiskaa ne minulle, Mary."

Tyttö hymyili hieman, vilkaisten salavihkaa isäntäänsä.

"No niin, sir", sanoi hän, "minä ajattelin todella jotakin, koska ei
herrasmiestä kuulunut kotiin ennen aamiaista, ja sen vuoksi tarkastelin
lähemmin huonetta ja erittäinkin vuodetta. Luulen, että hän meni
vuoteeseen, mutta ei pysynyt siinä. Otaksun hänen hypänneen siitä pois
hyvin nopeasti."

Mellapont läimäytti kämmenillä polviansa ja siirsi katseensa hitaasti
ja merkitsevästi Bellingistä Shelmoreen ja Shelmoresta neiti Prettyyn.

"Hän luulee herra Deanen menneen vuoteeseen ja nousseen siitä jälleen
melko äkkiä", sanoi hän jonkinlaiseen draamalliseen tapaan. "Kuinka
tulitte sitä otaksuneeksi, Mary?" jatkoi hän kääntyen jälleen sisäkön
puoleen. "Teillä on varmaankin omat syynne?"

"No niin, sir, kun katsoin vuodetta tarkemmin, ei se näyttänyt
sellaiselta kuin siinä olisi nukuttu koko yötä", vastasi Mary.
"Ylimmäisessä pieluksessa oli vain yksi ainoa kuoppa, ja lakanat olivat
ihan suorat ja rypistymättömät. Näytti siltä kuin herra olisi mennyt
vuoteeseen, muistanut samalla jotakin, noussut jälleen eikä sitten enää
pannut maata."

Mellapont löi jälleen polviinsa.

"Ihmeellistä!" huudahti hän. "Kerrassaan ihmeellistä! Herra Deane
menee vuoteeseen, mutta nousee heti jälleen. Kuulkaas, Mary, te olette
varmaankin sellainen tyttö, että pidätte silmänne auki. Kun veitte
herra Deanelle kuumaa maitoa, mihin laskitte tarjottimenne?"

"Pukupöydälle, sir; ihan lähelle sitä paikkaa, missä hän istui
nojatuolissa lukien."

"Huomasitteko mitään tuolla pukupöydällä? Tietysti huomasitte. Mutta
mitä?"

"No niin, sir, en voinut olla näkemättä niitä, koska ne olivat siinä
pöydän keskellä. Näin kultakellon ketjuineen, timanttineulan ja
muutamia sormuksia -- timanttisormuksia, luullakseni."

"Hänellä oli pari arvokasta timanttisormusta", huomautti neiti Pretty.

"Ihan niin", sanoi Mellapont. "Kuulkaahan nyt, Mary, olivatko nuo
esineet pukupöydällä teidän mennessänne sinne seuraavana aamuna?"

"Ei, sir; pöydällä ei ollut mitään muuta kuin harjoja, kampoja ja muita
sellaisia esineitä. En nähnyt mitään arvokkaampaa."

Mellapont kääntyi, nyökäyttäen pari kolme kertaa Shelmorelle.

"Mikään ei voisi olla selvempää", sanoi hän hiljaisella luottavaisella
äänellä. "Herra Deane nousi ja pukeutui, ottipa vielä kalleutensa
mukaansa mennessään ulos toissailtana. Mary!"

"Sir!"

"Minä oletan, että teidän tehtäviinne kuuluu pitää huolta tuosta
käytävästä tai osastosta tai miksi sitä nyt sanotaankaan, missä
makuuhuone numero seitsemän sijaitsee?"

"Kyllä, sir. Se on ensi kerroksessa. Siellä on kuusi huonetta, numerot
kolme, viisi ja seitsemän toisella ja nelonen, kuutonen ja kahdeksikko
toisella puolen."

"Mihin aikaan lopetitte työnne sinä iltana?"

"Tavalliseen aikaan, sir; puoli kaksitoista."

"Näittekö sattumaltakaan herra Deanen poistuvan huoneestaan?"

"En, sir; varmasti en!"

"Jos otaksumme, että hän olisi halunnut jotakin teidän lopetettuanne
työnne, niin keltä hän olisi sen saanut?"

"Kightilta, yövahtimestarilta, sir. Jos makuuhuoneista soitetaan puoli
kahdentoista jälkeen, on Kightin vuoro palvella vieraita."

Mellapont kääntyi Bellingin puoleen viitaten kädellään.

"Nyt tulee Kightin vuoro!" komensi hän.

Belling nyökkäsi sisäkölle.

"Lähettäkää Kight tänne, Mary", sanoi hän. "Heti."

Kun sisäkkö oli mennyt, pysyivät kaikki ääneti. Se johtui suurimmaksi
osaksi Mellapontin käyttäytymisestä, hän kun risti käsivartensa
leveälle rinnalleen, käänsi kasvonsa kattoa kohti ja kohdistettuaan
katseensa jotakin todellista tai kuviteltua paikkaa kohti näytti
vaipuvan syviin ajatuksiin, palaten maailmaan vasta sitten kun muuan
tanakka mies, viheriä esiliina edessä, tuli huoneeseen ja katsoi
kysyvästi Bellingiin.

"Poliisimestari haluaa tehdä teille muutamia kysymyksiä, Kight", sanoi
isäntä.

Kääntyessään yövahtimestarin puoleen Mellapont ei näyttänyt niin
arvostelevalta kuin puhutellessaan sisäkköä. Hän teki ensi kysymyksensä
näennäisen huolettomasti.

"Te olette työssä puoli kahdestatoista seitsemään, vai mitä, Kight?"
kysyi hän.

"En, sir. Minä olen työssä kello yhdestätoista illalla kello kahdeksaan
aamulla."

"Puolen tunnin ero toisaalle ja tunnin ero toisaalle päin. Hyvä on! Te
olitte kaikissa tapauksissa työssä maanantai-iltana?"

"Tapani mukaan, sir."

"Tunsitteko herra Deanen, tuon numero seitsemässä asuvan herran?"

"Kyllä, sir. Näin hänen sanovan hyvää yötä herra Bellingille, kun hän
meni yläkertaan maanantai-iltana."

"Näittekö hänen tulevan vielä alakertaan samana iltana?"

"En, sir."

"Ettekä varhain seuraavana aamunakaan?"

"En, sir."

"Ette siis nähnyt häntä lainkaan koko yönä?"

"En ole nähnyt häntä vilahdukseltakaan sen jälkeen kun hän meni
yläkertaan, sir."

"Olisiko hän voinut tulla alas ja poistua talosta teidän
huomaamattanne?"

"Voin tuskin ymmärtää, kuinka se olisi käynyt päinsä, sir. Se olisi
varmasti ollut mahdotonta tavallista tietä."

"Miksi -- miksi mahdotonta?"

"No niin, sir, isäntä kyllä ymmärtää tarkoitukseni. Katsokaa, tuo vanha
ulkopiha on jonkinlainen pääkäytävä talon läpi julkipuolelta takaosaan
asti. Kuten tiedätte, päästään julkipuolen portista High-kadulle
ja takaportista Sepulchre-kujalle. Molemmat portit lukitaan kello
yhdentoista aikaan minun tullessani toimeeni -- sen teen ensi työkseni.
Minulla on pihan puolivälissä pieni huone, jonka ovi on aina auki.
Jos joku haluaa tulla tänne yöllä -- tarkoitan myöhäisiä matkustajia,
moottoripyöräilijöitä, automiehiä ja muita sellaisia -- pitää heidän
soittaa minulle ulkopuolelta. Ja jos joku haluaa poistua, pitää minun
samoin avata menijälle jompikumpi portti. Hotellista voidaan kuitenkin
poistua vaivaamatta minua, jos vain tiedetään, kuinka."

"Ah, täältä voidaan siis päästä kadulle vaivaamatta teitä, Kight?"
sanoi Mellapont. "Mutta minkä kautta?"

"Katsokaas, sir; Sepulchre-kujalle johtavassa suuressa portissa on
pienempi ovi, joka on kiinni vain säpillä. Jokainen hotellin asukas voi
päästä kadulle siitä ovesta, mutta ei pääse jälleen sisään soittamatta
minulle."

Mellapont kääntyi Shelmoreen päin nyökäten vakuuttavasti.

"Herra Deane poistui siitä ovesta!" sanoi hän. "Hyvä juttu, mutta
milloin? Kight!"

"Sir!"

"Poistuitteko tuona yönä pihalla sijaitsevasta pienestä huoneestanne
minnekään kello yhdentoista ja kahdeksan välillä? Kävittekö jossakin
talon muussa osassa?"

"Kävin parikin kertaa. Minulla on huoneessani juomia yön varalta. Vein
viskyä ja soodaa numero viiteentoista toiseen kerrokseen -- se herra oli
saapunut kaupunkiin hyvin myöhäisessä junassa. Hän jutteli kanssani
muutamia minuutteja."

"Entä toisen kerran?"

"Vein kupillisen kahvia ja vehnäleipää numero viitoseen tänä aamuna
kuuden aikaan, sir. Siellä asui muuan moottoripyöräilijä, joka halusi
lähteä matkalle varhain."

"Ja viivyitte kummallakin kerralla yläkerrassa muutamia minuutteja?"

"Vain muutamia, sir."

"Ja kuitenkin voi noina muutamina minuutteina kuka tahansa tulla
alakertaan huomaamatta ja poistua porttiovesta Sepulchre-kujalle.
Niinkö?"

"Mahdollisesti, sir", myönsi Kight virnistellen, "mutta tuskinpa
sentään niinkään helposti. Sehän todistaisi, että poistuja tuntee
talon, tuon oven ja Sepulchre-kujan. Ja minun tietääkseni tämä herra
oli ihan outo paikkakunnalla."

Mellapont nousi tuoliltaan.

"Minä olen joka tapauksessa", sanoi hän kääntyen Bellingin
puoleen, "ihan varma siitä, että herra Deane mentyään huoneeseensa
maanantai-iltana nousi jälleen heti, pukeutui, tuli alakertaan ja
pujahti kadulle Kightin ollessa numero viidessätoista. Nyt on kysymys
vain siitä, mihin hän meni ja missä hän oleskelee. Sen selville
saaminen kuuluu minun tehtäviini, ja minä panenkin tiedustelut heti
alulle. Herra Shelmore, teidän pitää tulla kanssani konttoriini. Neiti
Pretty, neuvon teitä rauhoittumaan ja syömään jotakin päivälliseksi.
Älkää olko sen hermostuneempi ja levottomampi kuin on luonnollista,
sillä koetan tehdä kaikkeni. No niin, herra Shelmore."

Shelmore viipyi vain hetkisen sanoakseen neiti Prettylle, että hän
lähettäisi tätinsä, neiti Chaunceyn, tänne illalla, ja poistui sitten
Mellapontin kanssa hotellista. Poliisimestari taputti häntä olkapäähän.

"Herra Shelmore", kuiskasi hän, "älkää hämmästykö, vaikka tästä
kehittyisikin ikävä juttu. Minä epäilen ryöväyksen, ehkäpä vielä
murhankin tapahtuneen. Mutta nyt olen melkoisessa pulassa. Kuten
ehkä tiedätte, on Etelä-Walesin suuren hiilityömieslakon vuoksi
kaikki vakituiset poliisit viety sinne auttamaan eikä minulla ole
käytettävänäni muita kuin ylimääräisiä -- siviilimiehiä. Minun on
kuitenkin pakko tehdä, mitä voin, ja ensi työkseni aion tutkia koko
kaupungin löytääkseni tämän onnettoman vanhan herran. Herra Shelmore,
nyt jo vainuan murhaa."

Lausuttuaan tämän synkän ennustuksen hän vei Shelmoren ikivanhan
kaupungintalon kellarikerroksessa olevaan poliisikamariin, jossa muuan
yksinäinen, pitkä, voimailijalta näyttävä, reipas nuorukainen juuri
kiinnitti hihaansa ylimääräisen poliisin raitaista virkamerkkiä.




KOLMAS LUKU

Hiekkakuoppa


Mellapont astui kiireesti huoneen poikki ja läimäytti sydämellisesti
virkamerkillä varustettua käsivartta.

"Tässähän minulla onkin mies, jollaista juuri parhaiten tarvitsen tällä
hetkellä", huudahti hän. "Tulkaa konttoriini -- molemmat! Tunnette
kai Hackdalen, herra Shelmore? Ylimääräisistä poliiseistani on herra
Hackdale kaikkein luotettavin -- juuri sopiva mies tähän hommaan."

Shelmore tunsi John Hackdalen tarpeeksi hyvin ja hän tiesi hänen
olevan varajohtajana Champernownen kangaskaupassa, siinä suuressa
liikkeessä, joka oli Southernstowen nykyisen etevän naispormestarin
omaisuutta. Tämä Hackdale oli myös hänen oman konttoristinsa, Simmons
Hackdalen, vanhempi veli. Mutta hän tiesi Hackdalesta vielä enemmänkin,
kuten useimmat muutkin kaupungin alkuperäiset asukkaat. Hän tiesi
John Hackdalen ja hänen veljensä Simmonsin jääneen orvoiksi, toisen
ollessa seitsemäntoistaja toisen kymmenvuotias, varattomina ja melkein
ystävättöminäkin, ja vanhempi oli omilla ponnistuksillaan, saamatta
apua muilta, elättänyt ja vaatettanut heitä molempia ja kasvattanut
nuorempaa, kunnes Simmons oli tarpeeksi vanha tehdäkseen jotakin
puolestaan. Hän tiesi senkin, että John Hackdalea, joka nyt oli
kuusikolmattavuotias, sanottiin eteenpäin pyrkiväksi kunnianhimoiseksi
mieheksi ja että häntä Champernownen liikkeessä pidettiin varsinaisena
tukena ja todellisena johtajana, vaikka hänen vielä oli alistuttava
toisen nimellisen johtajan käskyihin.

"Tietysti minä tunnen herra Hackdalen", vastasi hän heidän mennessään
poliisimestarin huoneeseen. "Olisihan hyvin kummallista, ellei toinen
tuntisi toistaan tällaisessa Southernstowen tapaisessa pienessä
pesässä, poliisimestari."

"Ah niin, katsokaa, minähän en olekaan täällä mikään alkuasukas", sanoi
Mellapont naurahtaen. "Parin vuoden oleskelu täällä ei ole saanut
minua vielä käsittämään paikan pienuuttakaan. Mutta kertokaamme nyt
herra Hackdalelle kaikki tapahtumat -- hän on ylimääräisten poliisieni
paras mies ja voi sitten jutella asiasta muille. Kuunnelkaa minua vain
tarkkaavaisesti viisi minuuttia, herra Hackdale."

John Hackdale kuunteli tyynesti, kun Mellapont toisti sen kertomuksen,
joka oli esitetty Chancellor-hotellin isännän yksityisessä huoneessa.
Shelmore tarkasteli häntä hänen kuunnellessaan, ajatellen itsekseen,
että John Hackdale oli luotu johonkin parempaan kuin seisomaan
kangaskaupan myyntipöydän ääressä, vaikka tuo pöytä olisi kuinka
pitkä, korkea ja leveä tahansa. Eroten veljestään Simmonsista, joka
oli laiha ja teräväkasvoinen kettu- tai kärppämäisine ilmeineen, John
oli pitkä, solakka ja pulska, ja silmät ja huulet ilmaisivat tyyntä
pidättyväisyyttä, mikä olisi ollut hänelle suureksi hyödyksi, ajatteli
Shelmore, jos vain olisi ryhtynyt harjoittamaan jotakin vapaata
ammattia -- hänen omaansa, esimerkiksi. Hackdale oli kieltämättä
asianajajan näköinen -- Shelmore oli jo näkevinään hänet pukeutuneena
vaippaan ja tekotukkaan. Ja hänen ensi huomautuksensa todistikin
hänellä olevan lakimiehen älyä.

"Mitä nyt ajattelette tästä?" kysyi Mellapont lopetettuaan
kertomuksensa. "Miltä se teistä tuntuu?"

Hackdale käänsi hitaasti katseensa toisesta miehestä toiseen.

"Minusta se tuntuu tällaiselta", vastasi hän. "Ajatelkoonpa tuo nuori
neiti mitä tahansa, on hänen holhoojansa ollut Southernstowessa
ennenkin."

"Niinkö? Mutta mikä panee teidät niin ajattelemaan?" kysyi Mellapont
kiihkeästi. "Mikä?"

"Nähtävästi", sanoi Hackdale, "hän tiesi, että Sepulchre-kujanteelle
johtavassa portissa on pieni ovi. Minun tietääkseni tuo ovi on ollut
siinä nuoruudestani asti. Kun aluksi rupesin ansaitsemaan elatukseni
juoksupoikana, toin monta kääröä Chancelloriin juuri sitä tietä."

"Hyvä!" sanoi Mellapont. "Te siis ajattelette..."

"Minä luulen herra Deanen tunteneen Southernstowen ja jonkun sen
asukkaista", vastasi Hackdale. "Oletan hänen äkkiä saaneen päähänpiston
lähteä tapaamaan tätä tuttuaan, vaikka jo olikin niin myöhä. Se taasen,
ettei hän milloinkaan palannut, on niitä asioita..."

Hän keskeytti katsoen tarkoittavasti seuralaisiaan.

"Mitä tarkoitatte?" sanoi Mellapont tiukasti. "Mitä?"

"Niitä asioita, joista on tarkoilla kyselyillä otettava selko", jatkoi
Hackdale. Hän keskeytti jälleen katsoen vielä merkitsevämmin ja
tarkemmin poliisimestaria. "Kaiketi hänellä oli rahaa ja kalleuksia
mukanaan, koska hän oli matkoilla?" vihjaisi hän.

"Paljonkin -- ainakin siitä päättäen, mitä äsken kuulimme", vakuutti
Mellapont.

"Maanantaina oli markkinat", huomautti Hackdale. "Kuten tiedätte,
pysähtyy kaikenlaista roskaväkeä, eläinkauppiaita, kuokkavieraita ja
muita sellaisia, kaupunkiin yöksi, monikin nukkuakseen humalan jälkeen.
Jos herra Deane meni ulos puolenyön tienoissa, sanokaamme, johonkin
laitakaupungin taloon --"

"Juuri sitä olen minäkin ajatellut!" huudahti Mellapont. "Me emme voi
muuta kuin hakea, kysellä ja levittää asiasta tietoja. Tällaisilla
pikkukaupungeilla on kuitenkin se etu, että kaikki huhut leviävät
täällä tunnissa joka paikkaan. Kertokaa te tästä kaikille, Hackdale,
ja samoin tekin, Shelmore. Hackdale, otaksun teidän nyt lähtevän
kierroksellenne kaupungin pohjoislaidalle, vai mitä? Kertokaa uutinen
jokaiselle tapaamallenne henkilölle, sillä jonkun on varmasti täytynyt
nähdä tai kuulla jotakin siitä miehestä."

"Sitä en osaisi väittää", sanoi Hackdale epäillen. "Southernstowen
asukkaista menee yhdeksänkymmentäyhdeksän sadasta vuoteeseen kello
kymmenen aikaan. Toimiessani ylimääräisenä poliisina olen tuskin
tavannut ainoatakaan sielua kaduilla sen jälkeen."

Hän nyökkäsi Shelmorelle ja meni ulos, mutta pysähtyi seuraavaan
huoneeseen sanoakseen muutamia sanoja parille ylimääräiselle
poliisitoverilleen, jotka olivat juuri saapuneet ja valmistautuivat
lähtemään vapaaehtoiselle kierrokselleen. Sitten poistuen
poliisiasemalta hän meni kadulle ja kääntyi eräälle kapealle
kujanteelle, kaupungintalon sivulle. Tämän kujanteen päässä
oli pieni aukio, jonka ympärillä oli vanhoja, puoleksi puusta
rakennettuja taloja, ja yhdessä niistä, parin vanhanpiian omistamassa
täysihoitolassa, Hackdale asui veljensä, Simmonsin, kanssa. Hän halusi
nyt puhutella Simmonsia, koska tiesi Simmonsin parhaiten kykenevän
levittämään huhuja, niin että uutinen Deanen kummallisesta katoamisesta
olisi puolessa tunnissa tunnettu kaikkialla Southernstowessa.

Hackdale avasi täysihoitolan oven astuen nelikulmaiseen tammella
laudoitettuun halliin, jota katon keskeltä riippuva lamppu valaisi.
Lampun alla seisoi siistiin iltapukuun pukeutunut mies, joka
harjasi huolellisesti oopperahattuaan. Hän oli pitkä ja solakka
noin kuusikymmenvuotias mies, joka kai oli ollut hyvinkin kaunis
aikoinaan, mutta jonka ulkomuoto nyt oli jollakin tavoin huolellisesti
säilytetyn ja taitavasti korjatun raunion näköinen. Hänen nimensä oli
Mark Ebbitt, ja Hackdale tunsi hänet, koska hän oli asuintoveri ja
vastaperustetun elävienkuvien teatterin johtaja; hän tiesi myös, että
Ebbitt oli aikoinaan ollut näyttelijä, joka ei ollut juuri onnistunut
urallaan, ja kun Hackdale oikein ajatteli, muisti hän todella, että
Ebbitt tullessaan ensi kerran Southernstoween oli kuulunut rähjäisten
ja rappiolle joutuneitten ihmisten luokkaan. Mutta nyt hän oli päässyt
jaloilleen jälleen ja voi menestyvän huvipaikan johtajana kerran vielä
komeilla hienoilla puvuilla ja liinavaatteilla.

He nyökkäsivät toisilleen tuttavallisesti, ja Hackdale pysähtyi
aikoessaan mennä omaan huoneeseensa.

"Oletteko kuullut joitakin uutisia?" kysyi hän.

"En niin hiventäkään, poikaseni!" vastasi Ebbitt. "Oletteko te?"

Hackdale kertoi hänelle juuri äsken kuulemansa seikat, ja Ebbitt
kuunteli melko välinpitämättömästi asetellessaan huolellisesti
oopperahattua päähänsä uunin yläpuolella riippuvan kuvastimen edessä.

"Kadonnut on varmaankin se vieras, jonka näin teatterissamme
maanantai-iltana", huomautti hän. "Hän oli pitkähkö, hieno,
harmaapartainen, ruskeapukuinen herra, jonka kaulahuivissa huomasin
kirotun komean timanttineulankin. Hm, jos vanhahkot herrasmiehet
lähtevät keskiyöllä kävelemään maaseutukaupungeissa tuollaisia
jalokiviä mukanaan, niin..."

"No niin, kertokaa siitä kaikille tapaamillenne henkilöille tänä
iltana. Tahdotteko niin tehdä?" vihjaisi Hackadale. "Julkisuus --"

"Hyvä mies, asia on koko kaupungin tiedossa ennen illallista",
sanoi Ebbitt. "Jumala siunatkoon teitä, jos yläkerran papukaija
saisi päähänsä lentää ulos ikkunasta, niin luuletteko, etteivät
kaikki southernstowelaiset tietäisi sitä viiden minuutin kuluttua?
Julkisuuttako? Luottakaa te vain maaseutukaupunkilaisiin siinä
suhteessa."

Hän kiersi valkoisen silkkihuivin kaulaansa, antoi vielä
oopperahatulleen ylimääräisen sysäyksen oikealle korvalliselle päin
ja tepasteli kadulle, jolloin Hackdale, avattuaan hallin vasemmalla
puolella oven, meni siihen vierashuoneeseen, jota hän veljineen käytti
arkihuoneenaan. Simmons oli siellä teeillallisensa jäännökset edessään,
mutta itse syventyneenä tutkimaan suurta lakikirjaa, jonka molemmille
puolille hän oli lujasti painanut kyynärpäänsä. Rystysten välistä,
joilla hän painoi ohimokaan, hän katsoi Johniin.

"Minulla on sinulle hauskaa tehtävää, Sim", sanoi Hackdale. "Ihan
sinulle sopivaa. Sinä aiot tietysti mennä ulos?"

"Ehkä hetkiseksi", vastasi Simmons uteliaan näköisenä. "Mikä nyt on?"

"Näin on asia", vastasi Hackdale. Hän istuutui, riisumatta
päällystakkiaan ja hattuaan, ja kertoi veljelleen kaikki saamansa
tiedot. "Jos siis aiot mennä kerhoon, voit kertoa sen -- voit kertoa
sen kaikille. Kerro se kaikille tapaamillesi henkilöille."

Simmons nyökkäsi, ja hänen teräviin silmiinsä ilmestyi miettiväinen
ilme.

"Tyttö on varmaankin sama, joka tuli Shelmoren konttoriin tänään
iltapäivällä juuri meidän aikoessamme poistua sieltä", huomautti hän.
"Shelmore meni hänen kanssaan. Hänen nimensä oli Pretty -- neiti
Cynthia Pretty."

"Näyttikö sinusta nimi lainkaan sopivan hänelle?" kysyi vanhempi veli.
"Oliko hän kaunis?"

"Ehdottomasti!" sanoi Simmons. "Ja hienokin. Minä näin kortista, että
hän on kotoisin Cornwallista, mutta uskallan lyödä vetoa viitosesta
pennyä vastaan, ettei hän ole saanut pukuaan sieltä erämaasta.
Lontoolaista tyyliä päästä jalkoihin asti."

"Hyvä poika", sanoi Hackdale hyväksyvästi, "koeta aina terästää
huomiokykyäsi, Sim, niin saat olla varma menestyksestäsi. No niin,
minun pitää lähteä kierrokselleni. Tapaan sinut aamiaisella."

Pieni käärö, jonka hän tiesi sisältävän voileipiä, ja pullo, johon
hän oli sekoittanut mietoa viskyä ja vettä, oli pantu sivupöydälle,
ja työnnettyään ne taskuihinsa Hackdale nyökkäsi veljelleen ja lähti
huoneesta. Mutta sen sijaan, että hän olisi mennyt talosta julkipuolen
ovesta, hän pujahtikin erästä käytävää pitkin takapihalle päästäen
siellä irti koiransa, puhdasrotuisen airedale-terrierin, jota
naapurit nimittivät Martiniksi. Tämä arvokas apulainen kintereillään
hän lähti kävelemään takaisin kaupungintaloa kohti ja sitten siihen
Southernstowen kaupunginosaan, jonka järjestyksestä hänen juuri silloin
oli huolehdittava.

Mellapont ei ollut syyttä puhunut tämän kaupungin pienuudesta, jonka
poliisipäällikkönä hän toimi. Vaikka se olikin niin vanha, että sen
asukkaat kerskaillen sanoivat sitä Englannin vanhimmaksi asutuksi
kaupungiksi, ja kuuluisa, koska siellä oli muuan Englannin ikivanhoja
tuomiokirkkoja, joka oli hyvin mielenkiintoinen ja tärkeä kaikille
muinaistieteen ja sen haarojen tutkijoille, oli se perin mitätön
kokonsa puolesta. Se sopi kaikkinensa sitä ympäröivien vanhanaikaisten
ja hyvin säilyneiden valliensa kera noin neliökilometrin alalle, ja
jokainen voi ihan hyvin kävellä sen päästä päähän ja ympäri tunnissa.
Siinä oli vain kolme katua: yksi niistä, High-katu, ulottui sen poikki
idästä länteen; toinen, North Bar, High-kadulta kaupungin pohjoisiin
valleihin, ja kolmas, South Bar, kaupungin keskustasta etelälaidalle.
Näiltä kaduilta haarautui tietysti melkein päämäärättömästi
kaikenlaisia kujanteita, pihoja ja käytäviä, jotka olivat niin kapeita
ja joiden sisäänkäytävät olivat useinkin nykyaikaisten julkisivujen
niin piilottamia, että vain omat asukkaat tunsivat ne. Monella niistä
ei ollut edes nimeäkään.

Hackdalen toimintapiiri oli kaupungin pohjoisosassa. Siellä, sitten kun
vallit oli sivuutettu, oli paljon komeita taloja -- yksityisten maille
rakennettuja kartanoita ja huviloita, joiden takana oli aukeata maata.
Kaupungin ylhäisimmät perheet asuivat siellä, kuten vapaiden ammattien
harjoittajat, kauppiaat ja varakkaat liikemiehet. Hänen omalla
työnantajallaankin, pormestarilla, rouva Sophia Champernownella, oli
siellä suuri Ashenhurst-niminen huvila, jossa hän asui veljensä kanssa.
Tämä oli omituinen, nähtävästi hyvin epäkäytännöllinen, joutilas,
ystävällinen ja hyvin puettu herra, jota tavallisesti nimitettiin herra
Alfrediksi. Sitä, mikä herra Alfredin sukunimi oli, ei tiennyt Hackdale
eikä kukaan muukaan -- hän oli yksinkertaisesti vain herra Alfred.
Hänestä ei tiennyt kukaan muuta kuin sen, että kun rouva Champernowne
ensi kerran saapui Southerhstoween parikymmentä vuotta takaperin ja
osti sieltä rappiolle menneen kaupan, josta hän nopeasti kehitti
ensiluokkaisen ja nykyaikaisen, Lontoon ja Pariisin kangaskauppoja
muistuttavan liikkeen, saapui herra Alfredkin hänen kanssaan ja oli
siitä asti viettänyt jonkinlaista loisen tai seuralaisen elämää hänen
luonaan.

Hackdale ei ollut hyvinkään kaukana Ashenhurstin portilta, kun muuan
mies tuli äkkiä tien poikki ja tervehti häntä. Läheisen lyhdyn valossa
hän huomasi tulijan James Bartlett-nimiseksi mieheksi, jonka kaikki
southernstowelaiset hyvin tunsivat. Bartlett oli aikoinaan ollut
melko varakas, mutta hänen kohtalokas intohimonsa pelata toisella ja
kaataa väkeviä ryyppyjä suuhunsa toisella kädellään oli tehnyt hänestä
tyhjäntoimittajan, joka eli kädestä suuhun. Mutta vaikka hän olikin
tyhjäntoimittaja ja varaton, käyttäytyi hän varmasti ja puhui suunsa
puhtaaksi, eikä hän nytkään tuhlannut aikaa sanoessaan, mitä mieleen
johtui, kun tapasi John Hackdalen.

"Hei, herra Hackdale!" sanoi hän tuttavallisesti. "Te toimitte
siis vieläkin ylimääräisenä poliisina. Uskallanpa sanoa, että
toimitatte tehtävänne yhtä hyvin kuin vakinainen poliisikin. Mutta
mikä tämä kuulemani juttu onkaan, herra Hackdale? Sanotaan, että
Chancellor-hotellissa kaivataan erästä herrasmiestä? Jos asia on niin,
voisin luullakseni kertoa teille siitä jotakin."

Hackdale, joka ei olisi halunnut tuhlata minuuttiakaan ajastaan
Bartlettille päivänvalossa jollakin Southernstowen kadulla, ei
kavahtanut keskustelemasta hänen kanssaan tällaisessa yksinäisessä
paikassa osittaisen pimeyden suojassa. Hän vihelsi koiransa luokseen ja
pysähtyi.

"Mitä te sitten voisitte kertoa?" kysyi hän puoleksi halveksivasti.

"No niin, minulla ei ole mitään sitä vastaan, että kerron sen
_teille_", vastasi Bartlett korostaen viimeistä sanaa. "Te olette
varovainen nuori mies ja voitte pitää suunne kiinni, jos tarve niin
vaatii, enkä minäkään ole mikään hölmö, herra Hackdale. Mutta seikka on
sellainen, että kuljeskelin täälläpäin myöhään viime maanantai-iltana
-- käväisin tapaamassa erästä henkilöä, mutta viis siitä, ketä. Ja
juuri kun pääsin North Barille keskiyön tienoissa, kohtasin erään
tuntemattoman herrasmiehen. Hän oli pitkähkö, laiha; harmaapartainen,
hyvin puettu, sen näin selvästi. Hän pysähdytti minut haluten tietää
jotakin. Mitä sanotte siitä, herra Hackdale?"

"Mitä hän tahtoi tietää?" kysyi Hackdale tuntien epämääräisesti, että
jotakin tärkeää ja sellaista, mikä jollakin tavoin tulisi koskemaan
häntä itseäänkin, oli paljastumaisillaan. "Mitä?"

Bartlett taputti ylimääräisen poliisin käsivartta alentaen äänensä
kuiskaukseksi.

"Hän tahtoi tietää, niissä on Ashenhurst-huvila, rouva Champernownen
asunto!" vastasi hän. "Juuri sitä eikä mitään muuta."

Hackdale pysyi vaiti. Bartlett puhui epäilemättä Deanesta. Miksi
halusi Deane, muukalainen, tavata rouva Champernownea keskiyöllä? Ja
kuitenkin...

"Ilmoititteko sen hänelle?" kysyi hän äkkiä.

"Kyllä. Miksi en olisi sitä tehnyt?"

"Lähtikö hän sinne päin?"

"Suoraan, annettuaan minulle viisi shillingiä."

Nyt seurasi toinen vaitiolo, jolloin Hackdale ajatteli tiukasti ja
nopeasti. Bartlett keskeytti hänen mietteensä.

"Minä olen ihan varma siitä, että hän oli tuo kaivattu herrasmies,
herra Hackdale. Hän tuli tänne päin hakemaan rouva Champernownea eikä
häntä ole sen erän jälkeen nähty. Kummallista!"

Hackdale katseli ympärilleen. Tällä rauhallisella tiellä ei ollut
ketään näkyvissä eikä kuuluvilla. Hän kosketti Bartlettia olkapäähän.

"Oletteko kertonut tästä jollekulle?" sanoi hän. "Ette siis
kenellekään? Kuulkaahan nyt, elkää kertokokaan. Siihen liittyy jokin
salaisuus, enkä halua, että rouva Champernownen nimi sekoitetaan
juttuun. Pitäkää se omana tietonanne, Bartlett, kunnes tapaan teidät
jälleen. Kas tässä!"

Hänellä oli irtonaisia rahoja taskussaan, kultaa ja hopeaa, ja tuskin
tietäen, mitä teki, hän otti ne kouraansa ja pudotti ne Bartlettin
valmiiseen käteen. Bartlett kiiruhti ne työntämään piiloon samalla
kädellä, tarttuen Hackdalen käsivarteen toisella.

"Vaiti on sopiva sana, herra Hackdale!" kuiskasi hän. "Sen takaan, että
pidän kieleni kurissa. En hiiskahdakaan..."

Hän katosi äkkiä pimeään, ja Hackdale, tuijotettuaan sille suunnalle
hetkisen, lähti kävelemään hitaasti eteenpäin. Hän oli huumaantunut
kuulemastaan. Mitä se tarkoittikaan? Hän oli jo joutunut Ashenhurstin
läheisyyteen ja katsellessaan huvilan valaistuja ikkunoita arvaili,
tietäisikö joku niiden takana oleskeleva... jotakin.

Hän jatkoi matkaansa portin ja huvila-alueen ohi kapealle
sivukujanteelle, joka rajoitti rouva Champernownen verkkopallokenttää
ja hedelmätarhaa. Ja sieltä hän, seuraten tavallisia jälkiään, kääntyi
vanhalle hiekkakuopalle, jota ei ollut pitkiin aikoihin käytetty
ja joka nyt oli kasvanut täyteen pensaita ja muita kasveja. Sen
poikki hänellä oli lyhyin matka kierroksensa toiseen osaan. Mutta
Hackdale ei käyttänyt hyväkseen tätä lyhyttä oikotietä tänä iltana.
Airedale-terrieri syöksyi näet pensastoon alkaen ensin murista ja
sitten vinkua, ja Hackdale, seurattuaan sitä, kompastui äkkiä miehen
ruumiiseen -- jäykkään ja liikkumattomaan.




NELJÄS LUKU

Lukkoneula


Hackdale oli luonteeltaan ja taipumuksiltaan tavattoman tyyni ja
harkitseva, ja kun hänen löytönsä aiheuttama ensi säikähdys oli
haihtunut, mikä tapahtuikin hyvin pian, tuli hänen luonnollinen
malttinsa näkyviin hänen näin jouduttuaan selvittämään vaikeata
tilannetta. Hän ei lainkaan epäillyt, että hänen jaloissaan lepäävä
ruumis oli sen miehen, joka oli niin salaperäisesti kadonnut
huoneestaan Chancellor-hotellista. Hän ei epäillyt sitäkään, että
mies oli kuollut. Niin paljon hän tiesi olevan varmaa. Ja toinen,
häntä itseään lähemmin koskeva varmuus oli se, että mies lepäsi
kuolleena yksinäisessä autiossa paikassa, sadan metrin päässä
Ashenhurst-huvilasta, joka oli rouva Champernownen yksityisasunto.

Juuri sen verran valoa, tosin hämärää, oli vielä jäljellä, että
Hackdale voi katsella löytöään, mutta hänellä oli taskussaan
kapine, jonka avulla voi tarkastella sitä lähemmin. Vaiennettuaan
airedale-terrierin parilla hiljaisella sanalla hän otti tyynesti ja
hitaasti esille taskulamppunsa ja sytytettyään sen kumartui likelle
liikkumatonta olentoa. -- Kuollut tietysti, liikkumaton kuin oven
naula, -- sanoi hän itsekseen, käyttäen kulunutta sananpartta. Ja
eräässä mustassa kolossa oli jähmettynyttä verta. Katsottuaan vielä
kerran lähemmin hän näki, että kuollutta oli ammuttu päähän juuri
korvan taakse, missä näkyi selvä merkki. Eikä hän ollut itse ampunut,
koska ei kummassakaan ojennetussa kädessä ollut asetta eikä sellaista
näkynyt läheisyydessäkään. Siis murha, selvä murha!

Hackdale suoristautui arvaillen, milloin murha oli tapahtunut. Hän
itse oli mennyt tästä ohi melkein samaan aikaan edellisenä iltana,
huomaamatta mitään. Mutta sitten hän muistikin, ettei hänellä
ollut silloin koiraa mukanaan. Hän olisi nytkin sivuuttanut paikan
epäilemättä mitään, ellei koiraa olisi ollut. Mutta oliko mies ammuttu
siellä, missä hän nyt lepäsi, vai oliko hänen ruumiinsa laahattu tai
kannettu sinne jostakin muualta? Hän valaisi lampullaan maata, tutkien
sen pintaa. Vanhan hiekkakuopan pohjalla kasvoi kaikkialla, paitsi
pienillä mitättömillä läikillä, lyhyttä sitkeää ruohoa, missä ei juuri
voitu erottaa jalanjälkiä, eikä Hackdalekaan niitä nähnyt. Pensaat,
joiden välissä ruumis lojui, näyttivät koskemattomilta. Mutta ne
olivatkin matalia ja typistyneitä. Saattoi olla hyvinkin mahdollista,
ettei kaksi henkilöä, jotka kävelivät päämäärättä tuossa kuopassa
pimeässä, ollenkaan kiinnittänyt huomiotaan näihin polvenkorkuisiin
pensaihin eikä niin ollen huomannut poistuneensa siltä mutkittelevalta
polulta, jota Hackdale oli aikonut käyttää oikotienään. Ja tietysti
siellä oli ollut kaksi henkilöä, joista toinen oli hänen jaloissaan
viruva murhattu mies ja toinen murhaaja. Mutta kuka hän oli?

Hän palasi ruumiin luo ja koskematta siihen sormellaankaan vei
lamppunsa vieläkin lähemmäksi kuin äsken. Se oli tietysti tuo kadonnut
mies. Pitkähkö, laiha, harmaapartainen, yllään hieno ruskea puku --
sellaiseksi hänet oli kuvailtu Hackdalelle, joka totesi kuvauksen
yksityiskohtien sopivan vainajaan. Kasvot olivat painautuneet
hiekkaiseen turpeeseen, niin että hän näki vain osan niistä, mutta
ei halunnutkaan sillä hetkellä nähdä enempää. Hän tahtoi tuoda sinne
toisia ja erittäinkin Mellapontin, että he voisivat nähdä kaikki
samoin kuin hänkin oli nähnyt ensimmäiseksi. Hänellä oli jonkinlainen
epämääräinen tieto siitä, että kun ruumis löydetään, ei kukaan saa
koskea siihen eikä muutenkaan sekaantua asiaan ennen poliisin tuloa
paikalle, ja hän noudatti aina tarkasti käytäntöön otettuja tapoja
ja tottumuksia. Mutta äkkiä, kun hän liikutti lamppuaan edestakaisin
elottoman ruumiin yllä, hän näki jotakin, mihin samalla hetkellä tiesi
haluavansa koskea... eikä ainoastaan koskea, vaan vieläpä nopeasti
piilottaakin sen.

Tämä kapine oli lukkoneula -- kummallisen muotoinen, messinkilangasta
omituiseen tapaan väännetty lukkoneula. Se oli kiinnitetty kuolleen
takkiin hieman oikean taskun yläpuolelle, ja Hackdale näki heti,
kuinka se oli siihen joutunut. Joko tunkeutuessaan aidan raosta tai
kiivetessään aidan yli vainaja oli repinyt uuden hienon takkinsa
johonkin naulaan tai muuhun terävään ulkonemaan, saaden siihen pitkän
mutkittelevan halkeaman, joka ulottui kankaan ja sisusteen läpi
monen tuuman pituudelta. Ja halkeaman laidat oli kiinnitetty yhteen
lukkoneulalla, johon Hackdale nyt tuijotti kiihkeämmin kuin tietääkseen
ennen mihinkään muuhun esineeseen, ja tuijotusta seurasi katkonainen,
tahdoton huudahdus:

"Hyvä Jumala, sekö se on?"

Samalla hetkellä, katsellen salaa ympärilleen kuin olisi tässäkin
yksinäisyydessä pelännyt vakoilijaa hän oli aukaissut ja irroittanut
lukkoneulan kuolleen takista ja kätkenyt sen kukkaroonsa. Tehtyään sen
hän sammutti lamppunsa, mumisi muutamia sanoja koiralleen ja kääntyi
takaisin polulle. Mutta ehtimättä vielä astua kymmentäkään askelta
hän tunsi koko ruumiinsa vapisevan, koska se tyyneys, jonka hän oli
aluksi säilyttänyt, oli haihtunut hänen nähdessään lukkoneulan. Mutta
sen täytyi palata, koska hänen piti nyt olla tyynempi kuin milloinkaan
ennen. Silloin hän muisti taskupullonsa, jonka sisällön oli määrä
riittää hänelle koko yön valvomiseen, mutta jonka hän nyt nielaisi
yhdellä kulauksella. Se virkisti häntä, ja päästäen jonkinlaisen
huokauksen ja ivallisen naurun välisen äänen hän poistui hiekkakuopasta
lähtien kävelemään Ashenhurst-huvilaan päin.

Rouva Champernownen huvila sijaitsi koristellussa ympäristössä. Se oli
hieno ja mukava punainen tiilirakennus, tarpeeksi tilava suurellekin
perheelle. Hackdalen mielestä liiankin suuri yksinäiselle naiselle,
hänen veljelleen ja puolelle tusinalle palvelijalle. Mutta Hackdale
tiesi hyvinkin rouva Champernownen varsin rikkaaksi naiseksi, jolla
oli varoja tehdä mitä vain halusi, varoja tämän hienon puutarhan ja
parin automobiilin ylläpitämiseen, talon valaisemiseen sähköllä ja
itsensä ympäröimiseen kaikenlaisella ylellisyydellä, kuten hän tekikin.
Ja kuitenkin, kun Hackdale käveli asfaltilla laskettua käytävää
julkipuolen ovelle, vaikutti häneen talon kirkkaasti valaistujen
ikkunain ja hiekkakuopan pimeyden ja yksinäisyyden vastakohta
väkisinkin, vaikkei hän voinut sanoa, miksi. Täällä oli valoa, lämpöä
ja elämää, ja siellä, sadan metrin päässä, kolkko kuolema. Oliko talon
ja hiekkakuopan välillä jokin yhdysside, ja jos niin oli laita...

Hänen mietteensä katkesivat äkkiä oven avautuessa. Muuan nuori reipas
nainen, jolla oli ihan uusi musta puku ja keimaileva hilkka ja
esiliina, katsoi häneen hymyillen ujosti. Hackdale, jonka mielestä
kohteliaisuus kuului liikemiehen velvollisuuksiin, nosti hattuaan.

"Hyvää iltaa, Jennie", sanoi hän ihmetellen oman äänensä vakavuutta.
"Onko rouva Champernowne kotona?"

Kamarineito tuli askeleen lähemmäksi tuttavallisesti ja luottavaisesti.

"Rouva on poissa, herra Hackdale", vastasi hän. "Hän on mennyt
päivälliselle sir Reville Childerstonen luo -- siellä on nimittäin
päivälliskutsut. Minä en odota häntä kotiin ennen yhtätoista. Mutta
herra Alfred on sentään kotona", lisäsi hän.

"Hyvä! Minäpä keskustelen sitten hänen kanssaan minuutin tai pari",
vastasi Hackdale. "Otaksun, ettei hän ole missään työssä."

Tyttö nauroi heilauttaen päätään kuin siten vihjaistakseen, ettei herra
Alfred ollut milloinkaan työssä. Hän palasi halliin ja meni Hackdalen
edellä eräälle ovelle, jonka hän vetäisi auki koputtamatta siihen
lainkaan.

"Täällä on herra Hackdale, herra Alfred", ilmoitti hän yhtä
tuttavallisesti kuin äsken oli puhunut vieraallekin. "Hän haluaa
keskustella kanssanne hetkisen."

Hackdale astui pieneen ja mukavasti sisustettuun huoneeseen, jonka
avonaisessa takassa leimusi ja rätisi iloinen honkavalkea. Ja
sen edessä, vaipuneena suuren nojatuolin syvyyksiin, tohveleihin
pistetyt jalat ojennettuina tuleen päin, istui herra Alfred, vanhahko
laiha mies hienossa aamupuvussaan, ripsukoristeinen samettinen
tupakkalakki päässä. Hänen siniset silmänsä näyttivät lempeiltä
ja tarmottomilta; suu, jota harmahtuneet viikset tuskin kykenivät
peittämään, oli heikkopiirteinen, leuka oli taaksepäin työntyvä ja hymy
ystävällinen. Hänellä oli suuri sikaari toisessa ja _Times_ toisessa
kädessään, ja hänen kyynärpäänsä vieressä pöydällä oli viskykarahvi,
pullo kivennäisvettä ja puoleksi tyhjennetty juomalasi. Nähdessään
Hackdalen hän aluksi viittasi vierastaan näitä virkistyksiä kohti.

"Hei, Hackdale!" sanoi hän. "Kuinka iloinen yllätys! Istuutukaa ja
ottakaa ryyppy. Olkaa hyvä ja ottakaa -- tuolla sivupöydällä on
puhtaita laseja. Ilma on kai näin iltaisin hieman kylmempää, vai mitä?"

"Ei, kiitoksia, herra Alfred", vastasi Hackdale. "Minä toimin nyt
ylimääräisenä poliisina enkä siis voi viipyä pitkää aikaa. Rouva
Champernowne ei siis olekaan kotona?"

"Hän on päivällisellä sir Revillen luona", vastasi herra Alfred.
"Siellä on kutsut. Onko mitään tapahtunut?"

"Ettekö ole kuullut mitään uutisia kaupungista tänä iltana?" kysyi
Hackdale. "Vai ette. No niin, Chancellor-hotellissa on tapahtunut
jotakin kummallista. Muuan herrasmies, joka saapui sinne maanantaina
iltapäivällä, on kadonnut -- salaperäisesti."

"Pyh, hän on vain luikkinut tiehensä maksamatta laskuaan", huomautti
herra Alfred. "Sellaisten salaisuuksien ratkaisu on tavallisesti juuri
tämä."

"Ei", sanoi Hackdale. "Hän on tunnettu mies ja varakas. Ja hänen
nimensä" -- hän keskeytti katsellen tarkasti toisen kasvoja -- "on
Deane, James Deane."

"Minä en ole milloinkaan kuullut puhuttavan hänestä enkä tunne
häntä", sanoi herra Alfred. "Ihan tuntematon suuruus. Tunsiko joku
kaupunkilaisista hänet?"

"Ei, luullakseni", vastasi Hackdale. "Sitä ei ainakaan ole voitu
todistaa. Hän on pitkähkö, laiha, harmaapartainen mies. Minä tiedän
teidän kuljeskelevan melko paljon, herra Alfred. Te ette siis ole
nähnyt sellaista miestä parina viime päivänä?"

"En tietääkseni, vaikka täällä on kyllä paljonkin sennäköisiä miehiä",
vastasi herra Alfred. "Kuvauksestanne päättäen hänen ulkomuotonsa oli
melko tavallinen. Etsittekö te häntä?"

"Kaikki etsivät häntä", sanoi Hackdale. "Koko kaupunki jo tähän aikaan."

"Silloin he voivat tulla toimeen ilman teitäkin puoli tuntia",
huomautti herra Alfred hymyillen tarkoittavasti. "Istuutukaa nyt
tupakoimaan ja ottakaa ryyppy."

Mutta Hackdale kieltäytyi jälleen ja lähti, poistuttuaan talosta,
nopeasti kävelemään kaupungintaloa kohti. Hän tapasi erään ylimääräisen
poliisitoverin North Barilla ja vei hänet mukanaan poliisiasemalle
kertomatta hänelle löydöstään. Päästyään sinne Hackdale astui yksinään
poliisimestarin huoneeseen, missä Mellapont istui pöytänsä ääressä
selailemassa jotakin asiakirjapinkkaa. Hän sulki oven, kääntyi ja sanoi
pari sanaa:

"Löysin hänet!"

Mellapont ponnahti seisoalleen.

"Mitä? Deanenko?" vastasi hän.

"Tietysti -- kenenkä muun?" sanoi Hackdale. "Niin."

"Mistä sitten?"

"Tuolta vanhasta hiekkakuopasta Ashenhurstin takaa."

Mellapont tuli askeleen lähemmäksi tuijottaen Hackdaleen. Hän oli
hetkisen vaiti.

"Ette suinkaan tarkoita, että hän on kuollut?" kysyi hän jännittyneenä.

"Kuollut hyvinkin", vastasi Hackdale. "Häntä on ammuttu päähän eikä se
ole itsemurhakaan, koska ei asetta näkynyt missään."

Mellapont tuijotti häneen vielä toistamiseen vähän aikaa. Sitten hän
viittasi tuoliin. "Istuutukaa, Hackdale, ja kertokaa minulle kaikki",
sanoi hän. "Älkäähän sentään vielä! Oletteko kertonut tästä jollekin
toiselle?"

"En ainakaan vielä", vastasi Hackdale. "Sattui niin..."

Mellapont kuunteli tarkkaavaisesti ja ääneti Hackdalen selostusta
tämäniltaisista puuhista. Kertomuksen loputtua hän kysyi suoraan: "Te
ette siis tutkinut hänen vaatteitaan?"

"En!" sanoi Hackdale. "En ollenkaan!"

"Sitten ette tiedä, oliko hänet ryöstetty vaiko ei", sanoi Mellapont.
"Mutta luultavasti on niin tehty. Nyt pitää hakea hänet tänne."

"Eräs asia on myös suoritettava", huomautti Hackdale äkkiä, kun
poliisimestari alkoi touhuta. "Tarkoitan jalanjälkiä. En nähnyt niitä,
en ainakaan likellä. Mutta minulla olikin vain taskulamppu. Siellä
täytyy kuitenkin olla jälkiä jossakin, koska murhaaja tietenkin on
mennyt hänen kanssaan tuohon hiekkakuoppaan, olkoonpa ampuja sitten
ollut kuka tahansa. Käsitätte kai sen?"

"Ellei häntä ole ammuttu muualla ja kannettu sinne", sanoi Mellapont.
"Meidän on otettava sekin lukuun."

"Sitä kyllä ajattelin ja tarkastelin sen vuoksi huolellisesti pensaita,
joiden välissä hän lepää", vastasi Hackdale. "Mutta en nähnyt
merkkiäkään siitä, että hänet olisi kannettu tai laahattu sinne."

"Siis ei minkäänlaista johtolankaa?" virkkoi Mellapont.

"Minä ainakaan en löytänyt mitään", vastasi Hackdale vakuuttavasti.
-- Mikään, tuumi hän itsekseen, ei voisi taivuttaa häntä puhumaan
lukkoneulasta, joka oli hänen kukkarossaan. Se oli hänen oma
salaisuutensa ainakin toistaiseksi. "En siis mitään", toisti hän.
"Mutta tietysti en osaa sanoa mitään varmaa, koska hän makaa suullaan
enkä koskenut häneen -- en halunnut, ennenkuin te itse olette
nähnyt hänet -- mutta luullakseni hänet on ryöstetty, kuten alussa
vihjaisittekin."

"Mahdollisesti", myönsi Mellapont. "Lähtekäämme nyt sinne."

Hackdale odotti, kunnes poliisimestari oli kerännyt liikenevät miehet
kokoon, ja valmistautui sitten opastamaan heidät hiekkakuoppaan.
Mellapont kosketti kadulla häntä käsivarteen.

"Me kaipaamme nyt Chilhamin, poliisilääkärin, apua", kuiskasi hän.
"Tehän tiedätte, missä hän asuu -- North Barin pohjoispäässä. Menkää
kertomaan hänelle ja pyytäkää häntä mukaamme. Hän voisi yhtä hyvin
saapua sinne heti kuin myöhemminkin."

Hackdale tapasi Chilhamin leikkaussalissa ja sai hänet tulemaan
mukaansa niin ajoissa, että he ehtivät liittyä poliisimestariin
ja hänen miehiinsä. Hän johti heidät ääneti pois kaupungista
Ashenhurst-huvilan ohi hiekkakuoppaan. Ja pian kohdistuivat puolen
tusinan salalyhdyn valot kuolleeseen mieheen. Chilham polvistui, mutta
ilmoitti vain sen, mitä Hackdale jo tiesi.

"Häntä on ammuttu pään läpi takaapäin", mumisi Chilham, "ja hyvin
läheltä. Kääntäkää hänet selälleen. Katsokaa -- hänen päänsä etupuoli
on kokonaan ammuttu pois. Murhaajan on täytynyt seisoa ihan hänen
takanaan eikä revolveri ole ollut kuin tuuman tai parin päässä murhatun
korvasta."

Mellapont, muistaen Chancellorissa kuulemansa tiedot, katseli jotakin
muuta. Tosin oli ilmeistä, että Deane oli ammuttu, murhattu, mutta nyt
hän halusi tietää miksi. Hän viittasi kuolleen miehen kaulahuiviin,
joka oli mitä hienointa lajia.

"Timanttineula on poissa!" sanoi hän, viitaten sitten alemmaksi.
"Kultaketjut ovat myös poissa. Tutkikaa hänen taskunsa, Watson."

Puhuteltu mies, siviilipukuinen poliisi, työnsi kätensä vuorotellen
jokaiseen taskuun, kohottaen sitten äkkiä katseensa.

"Hänen taskuissaan ei ole mitään, poliisimestari. Hänet on ryöstetty
niin putipuhtaaksi, ettei hänelle ole edes jätetty nenäliinaakaan!"
huudahti hän. "Kaikki taskut ovat tyhjät!"

"Juuri sitä minä odotinkin", mumisi Mellapont. "Tässä ei luullakseni
ole suurtakaan salaisuutta. Ryöstö ja murha -- ryöstötarkoituksessa
tehty murha. Hackdale", jatkoi hän kääntyen selin miehiinsä, "te ette
voi toimittaa täällä enää mitään. Kiiruhtakaa sen vuoksi Shelmoren
yksityisasuntoon, kertokaa hänelle kaikki yksityiskohdat ja pyytäkää
häntä ottamaan tätinsä mukaansa Chancelloriin, kun hän lähtee sinne
kertomaan uutista nuorelle neidille. Ja kuulkaahan, käskekää Shelmoren
odottaa minua Chancellorissa, kunnes saavun sinne. Meidän on pakko
tarkastaa miesraukan tavarat."

Hackdale poistui, tapasi Shelmoren, toimitti asian ja pysytellen
sitten tahallaan poissa poliisiasemalta lopetti tehtävänsä sinä yönä
kiertelemällä huolellisesti piirissään. Hän palasi kotiinsa keskiyöllä.
Ebbittkin oli juuri saapunut ja seisoi oman arkihuoneensa ovella
riisumassa yltään päällystakkia ja kaulahuivia. Hän viittasi Hackdalea
astumaan sisään ja osoitti viskykarahvia.

"Haluatteko naukun työnne päättäjäisiksi?" vihjaisi hän. "Aioin juuri
ottaa itsekin. Oletteko kuullut mitään tuosta kadonneesta miehestä?"

"Kyllä", sanoi Hackdale. "Hänet on löydetty. Murhattu ampumalla ja sitä
paitsi ryöstettykin."

"Ryöstettykö?" huudahti Ebbitt. "Ah!"

"Hänellä ei ollut edes nenäliinaakaan", jatkoi Hackdale. "Ja saamiemme
tietojen mukaan hänellä oli paljonkin taskuissaan mennessään ulos.
Rahaa ja kalleuksia."

"Minähän sanoin teille huomanneeni hienon timanttineulan hänen
kaulahuivissaan", huomautti Ebbitt. "Tarkoitan, jos hän vain on sama
mies."

"Kuollut on epäilemättä hän", sanoi Hackdale.

Hän joi viskynsä, sanoi hyvää yötä ja meni yläkertaan omaan
huoneeseensa. Hänellä oli siellä pieni kassakaappi, joka oli
sijoitettu hyllylle komeroon, ja astuttuaan huoneeseen hän avasi sen
ensi työkseen. Sitten hän otti kukkarostaan kummallisen muotoisen
lukkoneulan ja piilotti sen kassakaapin etäisimpään nurkkaan.




VIIDES LUKU

Maisemakortti


Mellapont saapui Chancellorin julkipuolen edustalle juuri kun
yövahtimestari oli sulkemaisillaan ovet. Hän pääsi sisään ja teki heti
tiukan kysymyksen.

"Onko herra Shelmore täällä, Kight?"

"Hän on isännän kanssa yksityishuoneessa, sir", vastasi vahtimestari
viitaten pihalle päin. "Hän sanoi odottavansa teitä, sir."

"Juuri niin", sanoi Mellapont lähtien kävelemään viitattuun suuntaan,
mutta pysähtyi kuitenkin äkkiä kääntyen takaisin. "Kuulkaahan, Kight",
jatkoi hän luottavaisesti, "haluan kysyä teiltä erästä asiaa. Ette
suinkaan ole kenkäinkiilloittaja, vaikka olettekin yövahtimestari."

"En, sir; täällä on erityinen Marsh-niminen kiilloittaja."

"Ehkä hän ei ole nyt saapuvilla? Vai on -- keittiössä? Hakekaa hänet
tänne hetkiseksi, Kight. Haluan puhutella häntä."

Vahtimestari meni pihan poikki, pujahti sisään eräästä ovesta ja palasi
miehen kanssa, joka käsistään ja esiliinasta päättäen oli jo alkanut
puhdistaa kenkiä. Mellapont meni häntä vastaan.

"Kuulkaahan!" sanoi hän. "Milloin te kokoatte saappaat ja kengät
makuuhuoneitten ovilta -- iltaisinko vai aamuisin?"

"Kumpanakin aikana, sir", vastasi mies. "Mutta se johtuu hyvin paljon
siitä, kuinka paljon hotellissa sattuu olemaan vieraita. Jos se on
ihan täynnä, kokoan ne myöhään illalla ja kiilloitan kaikki ne, jotka
silloin on pantu ovien edustalle. Mutta jos hotellissa on vain vähän
vieraita, en aloita työtäni ennenkuin noin kello viiden tienoissa
aamulla."

"Maanantai-iltana, siis toissayönä, muistatte kai sen?" sanoi
Mellapont. "Kuinka olivat asiat silloin?"

"Hotelli oli ihan täynnä, sir -- täällä ei ollut ainoatakaan vapaata
huonetta. Tein kierroksen ensi kerran puoli kahdentoista aikaan ja
kokosin kaikki näkemäni jalkineet, joita olikin melkoisesti. Vietyäni
ensimmäiset paikoilleen kokosin jälleen kaikki muut."

"Voitteko muistaa mitään siitä, mitä oli numero seitsemän oven
edustalla?" kysyi Mellapont. "Ajatelkaa nyt tarkasti."

"Kyllä hyvinkin", vastasi mies. "Kun menin sen ohi ensi kerran, oli
siinä kaksi paria kävelykenkiä, mustat ja ruskeat. Puhdistin ne samalla
kuin muutkin ja vein ne takaisin noin yhden tienoissa yöllä. Ne olivat
vielä oven edustalla kello viiden aikaan aamulla mennessäni sen ohi
toisen kerran."

Mellapont nyökkäsi, ajatteli hetkisen, sanoi kiitoksia miehelle ja
kääntyen sitten pois lähti nopeasti kävelemään isännän huoneeseen.
Siellä hän tapasi Shelmoren ja Bellingin, jotka nähtävästi puhelivat
tilanteesta. Hän sekaantui heti heidän keskusteluunsa ja toisti mitä
juuri oli kuullut.

"Te voitte ehkä luulla, ettei se merkitse mitään", sanoi hän
kerrottuaan heille kahdesta kenkäparista, "mutta minä olen siinä
näkevinäni paljonkin. Kun tutkimme Deanen ruumista ja vaatteita tänä
yönä, huomasin heti jotakin, mikä näytti minusta hyvin tärkeältä.
Hän oli poistunut hotellista kiiltonahkakengissä, ohutpohjaisissa
patenttijalkineissa. Millaisen johtopäätöksen teette siitä, herra
Shelmore? Tehän olette lakimies."

"En ole perehtynyt tällaisiin asioihin", vastasi Shelmore. "Mutta mitä
te itse luulette siitä?"

"Minä luulen, ettei hänen aikomuksensa ollut mennä kauvas. Hän tiesi,
ettei hänen tarvitsisi poistua käytävältä, ja tiesi myös päämääränsä,
jonkin läheisen yksityistalon", vastasi Mellapont riemuiten.
"Sanokoonpa yläkerrassa asuva nuori neiti mitä tahansa, Deane tunsi
tämän kaupungin ja jonkun sen asukkaan. Meidän on saatava selville,
kenet? Nuori neiti ajattelee varmaankin niin, ettei hänen holhoojansa
ole ollut täällä milloinkaan ennen eikä siis tunne täällä ketään,
mutta... sittenpähän saamme nähdä. Kuinka muuten tuo nuori neiti nyt
jaksaa? Onko hän hyvin hermostunut?"

"Hän säikähti aluksi hirveästi, mutta tointui ihmeellisen pian",
vastasi Shelmore. "Minun tätini on nyt siellä ja aikoo viipyä hänen
luonaan koko yön."

"Teidän tätinne on hyvä ihminen", sanoi Mellapont. "No niin, meidän
on tehtävä nuorelle neidille paljon kysymyksiä huomenna. Mutta nyt
haluan", jatkoi hän kääntyen isännän puoleen, "tarkastaa tyynesti, mitä
se herra-raukka on jättänyt numero seitsemään. Sitä ei milloinkaan
voi tietää, mitä sattuu löytämään, emmekä voisi toivoakaan sopivampaa
hetkeä. Oletan kaiken olevan rauhallista yläkerrassa, herra Belling?
Viekää niin ollen meidät siihen huoneeseen."

Belling vei heidät pihan poikki vastakkaisella puolella sijaitsevaan
sisempään halliin ja sitten tammikaiteisia portaita pitkin ensi
kerrokseen. Avattuaan numero seitsemän oven hän väänsi sähkön
palamaan ja kuiskasi Mellapontille, ettei häntä ja Shelmorea tultaisi
häiritsemään ja että he voivat lukita huoneen oven ja tuoda avaimen
pois sitten kun olivat lopettaneet tarkastuksensa. Sitten hän poistui
heidän luotaan. Mellapont katseli ympärilleen kierrettyään avainta
lukossa isännän mentyä.

"Vainaja on ollut täsmällinen ja järjestystä rakastava herra", mumisi
hän. "Sen voin nähdä heti."

Shelmore ymmärsi hänen tarkoituksensa. Joko huoneen viimeinen onneton
asukas oli jättänyt sen siihen kuntoon tai siivoojatar oli jälkeenpäin
käynyt siellä, nyt se ainakin oli uutukaisen siisti. Sivupöydälle oli
aseteltu sopusuhtaiseen järjestykseen kaikenlaisia pukeutumistarpeita,
toisella pöydällä oli kuva- ja sanomalehtiä siroissa pinkoissa, suuren
vaatekaapin raollaan olevasta ovesta näkyi pingoittajille ripustettuja
pukuja, ja kaikki muutkin huoneessa olevat esineet näyttivät olevan
oikeilla paikoillaan.

"Mitä luulette löytävänne täältä?" kysyi Shelmore, joka ei ollut
lainkaan selvillä Mellapontin tähän huoneeseen tekemän vierailun
tarkoituksesta. "Jonkin johtolanganko?"

"Sitä ei milloinkaan voi tietää, mitä sattuu löytämään, herra
Shelmore", vastasi Mellapont katsellen vieläkin ympärilleen. "Täällä
voi kaikissa tapauksissa löytää ja nähdä enemmän kuin keksimme miehen
vaatteista. Oletan Hackdalen kertoneen teille, ettei hänellä ollut
mitään taskuissaan. Kaikki hänen taskunsa oli tyhjennetty, vieläpä
viety nenäliinakin. Tämä viime seikka tuntuu hyvin kummalliselta ja
ehkä tärkeältäkin. Miksi murhaaja ryösti kuolleelta sellaisenkin
esineen kuin nenäliinan? Mutta niin se vain oli, ettei hänen
taskuissaan ollut mitään. Jos hänellä oli ollut rahaa, kalleuksia tai
papereita mukanaan, ovat ne kaikki menneet. Tästä muistankin, että
mentyämme alakertaan pitää kysyä Bellingiltä paria seikkaa. Mutta
katselkaamme nyt ympärillemme. Nämä matkalaukut ensin. Kun joudutte
tällaiseen tehtävään, herra Shelmore, aloittakaa aina alusta. Nämä
matkalaukut ovat niin hyvää vahvaa nahkaa, ettei nykyaikaan tällaisia
enää valmisteta."

Hän avasi ensin toisen ja sitten toisen matkalaukun, jotka oli nostettu
jalustalle vuoteen jalkopäähän, mutta molemmat olivat tyhjät.

"Järjestelmällinen ja täsmällinen mies", mutisi Mellapont. "Hän on
järjestänyt kaikki tavaransa vaatekaappiin ja lipastoon. No niin,
vaatteet ensin. Taskuissa voi ehkä olla joitakin kirjeitä tai
papereita."

Vaatekaapissa oli pari pukua ja päällystakki, mutta niiden taskujen
tarkastaminen ei paljastanut mitään. Lipastossakaan ei ollut muuta
kuin paljon liinavaatteita, trikootavaroita ja muuta sellaista, kaikki
sievästi taitettuja ja ladottuja. Mellapont ryhtyi katsastamaan
valkoista käsilaukkua, joka oli tuolilla lipaston vieressä.

"Tästä me todennäköisimmin löydämme papereita", sanoi hän. "Eikä tämä
onneksi ole lukossakaan. Mitähän täällä sitten onkaan?"

Hän nosti käsilaukun pöydälle juuri sähkölampun alle ja aukaisi sen.
Shelmore seisoi hänen vieressään sisällystä tutkittaessa.

"Enimmäkseen vain papereita ja kirjoja", virkkoi Mellapont. "Näyttävät
matkaoppailta."

Hän otti sieltä useita mainitsemansa kaltaisia paperikansiin nidottuja
kirjoja -- kaupunkien, tuomiokirkkojen, kuuluisain raunioiden ja
muiden nähtävien paikkojen oppaita. Niiden alla oli kirjoitussalkku,
joka sisälsi omistajan nimellä varustettuja kirjelomakkeita. Shelmore
huomasi niihin painetun osoitteen samaksi kuin neiti Prettyn
nimikortissa. Laukun sivuosastossa oli useita kirjeitä, jotka oli
kaikki osoitettu herra James Deanelle eri paikkoihin maata ja joiden
allekirjoitus kuului: "Teidän hellä Cynthianne." Toisessa osastossa
oli kokoelma hotellilaskuja, sievästi taitettuja ja haalla yhteen
puristettuja.

"Ehkä saan selkoa hänen viime matkoistaan näiden laskujen nojalla",
huomautti Mellapont katsellen päiväyksiä. "Hän näyttää viime aikoina
kiertäneen kaikkialla. Ja tässä on nähtävästi maisemakortteja, joita
hän on koonnut matkoillaan. Näkyy olleen oikein kiihkeä keräilijä,
paitsi jos hän aikoi lahjoittaa ne nuorelle neidille, joka ehkä on
niihin ihastunut."

Hän viittasi käsilaukun vasempaan osastoon, joka oli ihan täynnä
maisemakorttikääröjä, kaikki sievästi kuminauhoilla sidottuja ja
järjestykseen sovitettuja. Mellapont alkoi poimia laukusta esille näitä
kääröjä, huomauttaen samalla, että ne olivat kaikki järjestelmällisesti
varustettuja nimilapuilla. Hän alkoi samalla lausua ääneen niiden
paikkojen nimiä, joita ne esittivät.

"Nähtävästi hän on ostanut nämä vähitellen", jatkoi hän. "Eikö nuori
neiti sanonutkin hänen matkustaneen pohjoiseen neidin itsensä jäädessä
Bathiin? Juuri niin, ja nyt voimine seurata hänen matkansa suuntaa.
Exeter, Bristol, Gloucester, Worcester, Birmingham, Sheffield,
Normansholt -- missä Normansholt on, herra Shelmore?"

Shelmore oli Mellapontin huomaamatta hieman säpsähtänyt Normansholtia
mainittaessa. Muuan hänen kahdestatoista asiakkaastaan, juuri kaupungin
ulkopuolella sijaitsevan Childerstonen puistotilan isäntä, sir
Reville Childerstone, omisti kiinteimistöjä Normansholtissa ja oli
viime aikoina ollut hyvin huolissaan erään sikäläisen vuokraajansa
käyttäytymisestä. Hänen oli ollut pakko turvautua siinä asiassa
Shelmoren ammattiapuun, minkä vuoksi Shelmore hyvin tunsi tämän paikan
nimen. Hän katsahti tutkivasti siihen maisemakorttipinkkaan, jota
Mellapont käsitteli.

"Normansholtko?" toisti hän. "Se on Yorkshiressä. Historiallinen vanha
kaupunki, jossa on kuuluisa linna ja muuta sellaista."

"Hm, se näyttää olleen hänen kaukaisin pysähdyspaikkansa sielläpäin",
sanoi Mellapont jatkaen huolellisesti järjestettyjen pinkkojen
kääntelemistä. "Sitten hän näyttää lähteneen etelään. Doncaster,
Newark, Peterborough, Stamford, Ely, Cambridge, Lontoo, Dorking ja
sitten tänne. Suurenmoinen kierros, herra Shelmore -- enimmäkseen vain
ikivanhoja paikkoja. Hän oli ehkä hyvinkin kiintynyt muinaismuistoihin.
Nyt vilkaisen vain läpi nämä kirjeet nähdäkseni, onko niissä mitään
tärkeätä."

Hän otti kirjeet, jotka oli vetänyt esille laukusta, ja istuuduttuaan
lähimmälle tuolille alkoi silmäillä niitä hätäisesti. Shelmore halusi
pelkästään uteliaisuudesta tietää jotakin lisää siitä paikasta, josta
oli kuullut puhuttavan käsitellessään ammattiinsa kuuluvaa asiaa,
mutta jota hän ei milloinkaan ollut nähnyt, ja otti laukusta sen
maisemakorttipinkan, jossa oli Normansholtin nimi. Päästäen kuminauhan
irti hän alkoi katsella niitä yksitellen. Hänen mieleensä juolahti,
että Normansholt varmaankin oli mielenkiintoinen ja luonnonihana
paikka. Deane oli koonnut sieltä pari kolmekymmentä korttia --
normandialaisesta linnasta aukenevia näköaloja, ikivanhoja kirkkoja
ja muita muinaisjäännöksiä esittäviä kuvia. Äkkiä Shelmore jäi
tuijottamaan erääseen korttiin kovasti ihmetellen ja harkiten.

Se oli väritetty valokuva jostakin, mikä näytti kummallisen vanhan
kaupungin vanhanaikaiselta nurkkaukselta. Siinä oli jonkinlainen
aukio ja sen keskellä vihreä täplä, josta kohosi pitkä salko.
Kaikkialla ympärillä oli omituisia, Jaakko I:n aikaisen tyylin
mukaisia taloja. Kortin vasempaan nurkkaan oli painettu sanat:
_Vappunurmi Normansholtissa_. Ja Shelmore tunsi tarpeeksi hyvin vanhoja
englantilaisia tapoja tietääkseen, että valokuva esitti paikkaa, missä
ennen oli vietetty vanhanaikaisia vappujuhlia, ja että pitkä salko oli
viimeisiä ikivanhoja vappuriukuja.

Mutta se ei vielä pannut häntä ihmettelemään ja harkitsemaan. Talojen
ympäröimän aukion nurkkauksessa oli eräs muita suurempi rakennus,
mahtavammalta ja maalauksellisemmalta näyttävä. Sen katosta ja
yhteensullotuista piipuista oli joku, Deane luultavasti, vetänyt
lyijykynällä kortin ylälaitaan paksun viivan, joka päättyi yhtä
paksuviivaiseen tähteen. Ja kun Shelmore sen näki, tunsi hän erään
kysymyksen heräävän vastustamattomasti mielessään:

"Miksi?"

"Niin miksi, sillä enpä osaa muutakaan sanoa?" toisti hän itsekseen.
"Miksi Deane oli Normansholtista kokoamiensa viidenkolmatta tai
kolmenkymmenen postikortin joukosta valinnut tämän, merkitäkseen juuri
tuon talon hyvin selvällä tavalla? Mikä oli hänen vaikutteensa? Miksi
hän oli niin tehnyt?"

Hän kääntyi katsomaan Mellapontiin, joka oli syventynyt tutkimaan
kirjeitä ja hotellien laskuja. Ja huomatessaan sen Shelmore tarkasti
kiireesti, mutta huolellisesti Deanen korttikokoelman alusta loppuun
saakka, aloittaen Exeteristä ja lopettaen Dorkingiin, koska se
nähtävästi oli ollut viimeinen paikka, missä Deane oli vieraillut ennen
tuloaan Southernstoween. Koko joukossa ei ollut muuta merkittyä korttia
kuin se yksi, joka oli herättänyt hänessä ihmettelyä. Ja kun hän
sijoitteli kortteja takaisin käsilaukkuun, ei hän voinut olla kysymättä
itseltään -- mitä erityistä mielenkiintoa Deane oli tuntenut kaukaisen
Normansholt-nimisen vanhan kaupungin Vappunurmen nurkkauksessa
sijaitsevaa taloa kohtaan?

Mellapont nousi äkkiä tuoliltaan ja pani kirjeet ja hotellilaskut
takaisin salkkuun.

"Näissä ei ole minkäänlaista valaisevaa, herra Shelmore", sanoi hän.
"Hotellilaskuja eikä mitään muuta. Eikä kirjeissäkään, jotka ovat vain
nuoren neidin holhoojalleen kirjoittamia iloisia lörpötteleviä juttuja,
ole muuta kuin vahvistus Deanen sanoille, että heidän oli määrä tavata
täällä toisensa, katsella päivä tai pari paikkakuntaa ja matkustaa
sitten mantereelle. Sijoittakaamme nyt kaikki paikoilleen, lukitkaamme
huone ja menkäämme sitten alakertaan, koska haluan vielä puhutella
Bellingiä."

Belling oli yksityishuoneessaan, jonka ovi oli auki, nähtävästi
odottamassa heitä. Mellapont viittasi Shelmorea tulemaan sisään,
lukitsi oven ja istuutui.

"Siellä ei ole mitään, mikä kelpaisi johtolangaksi", sanoi hän. "Mutta
kuulkaahan nyt, Belling, minä haluan kysellä teiltä vielä muutamia
seikkoja. Tehän tiedätte jo, ettei tällä herrasmiehellä löydettäessä
ollut lainkaan rahaa, kalleuksia eikä persoonallista omaisuutta
mukanaan. Te saitte puhutella häntä maanantai-iltana ja näitte hänellä
olevan sekä rahaa että kalleuksia. Mutta näkivätköhän sen muutkin?"

"Kuka tahansa voi nähdä, että hänellä oli hieno timanttineula, kalliit
kultaiset kellonketjut ja sormissa pari timanttisormusta!" vastasi
Belling. "Tarkoitan, jos vain oli silmät päässä ja katseli häntä."

"Juuri niin", myönsi Mellapont. "Mutta rahaa? Näyttelikö hän
ehkä rahojaan? En tarkoita kerskailevasti ja pöyhkeillen, vaan
luonnollisesti, kuten muutamat ihmiset tekevät. Tehän tiedätte, että
jotkut vetävät rahansa esille, ajattelematta lainkaan, että --"

"Ymmärrän tarkoituksenne", keskeytti Belling. "No niin, hän oli
varmasti niitä miehiä, jotka ovat hieman huolettomia siinä asiassa,
niin sanoakseni. Hän tuli tarjoilusaliin vähän ennen päivällistä
ja pyysi tarjoilijattarelta sherryä ja karvasvettä -- olin silloin
itsekin siellä ja huomasin hänen vetävän esille kourallisen seteleitä,
viitosia, avoimesti ja hakevan niiden joukosta muutamia hopearahoja --
hänellä näytti olevan paljon rahaa, seteleitä ja kovaa rahaa, sekaisin
taskussaan. Hän teki samoin päivällisen jälkeenkin tullessaan luokseni
ja kysyäkseen minulta, mitä huvituksia täällä nyt oli. Maksaakseen
silloin pari sikaaria hän veti esille kourallisen rahoja."

"Oliko muitakin vieraita läsnä?" kysyi Mellapont.

"Useita. Tarjoilusali oli täynnä molemmilla kerroilla."

"Paikkakuntalaisia vai muukalaisia?"

"Molempia. Siellä oli useita outoja miehiä. Minä en ainakaan tuntenut
heitä, vaikka luullakseni tunnen kaikki southernstowelaiset. Muutamat
heistä olivat moottoripyöräilijöitä. Toiset olivat ehkä tulleet tänne
markkinoille."

"Ja he voivat nähdä hänen rahansa?".

"He voivat nähdä ne yhtä helposti kuin hänen timanttineulansakin, jos
vain katsoivat häneen. Mikään ei estänyt heitä."

Mellapont nousi äkkiä ja toivotettuaan hyvää yötä isännälle meni
Shelmoren kanssa autiolle High-kadulle.

"Mitä te ajattelette kaikesta tästä, poliisimestari?" kysyi Shelmore
suoraan.

Mellapont rykäisi varovaisesti ja vaikka he olivatkin kahden hiljensi
sittenkin ääntään.

"Kerron teille mielipiteeni, herra Shelmore", vastasi hän. "Enkä
luullakseni tule milloinkaan sitä muuttamaan. Luulen, että herra Deanea
pidettiin silmällä ja seurattiin, ja sitten hänet murhasi ja ryösti
joku meille vielä tuntematon henkilö, joka tiesi hänellä olevan rahaa
ja kalleuksia mukanaan. Niin minä pääasiallisesti ajattelen, vaikka
mielessäni on vielä muutakin. Oletan, että herra Deane, huolimatta
siitä mitä on sanonut holhokilleen, tunsi jonkun Southernstowessa ja
lähti jostakin erityisestä syystä tapaamaan häntä maanantai-iltana. Ja
nyt aion käyttää kaiken kykyni saadakseni selville, kuka tuo tuttava
on."




KUUDES LUKU

Sopiva hetki


Shelmore ei ollut ensimmäinen mies, jolle Mellapont oli näin ilmaissut
tulevat toimenpiteensä. Mellapont oli ilmaissut ne vielä pontevammin
John Hackdalelle, ja Hackdale oli miettinyt niitä kovasti ennen
nukkumaan menoaan ja taas heti herättyään. Mutta Hackdale meni
sittenkin seuraavana aamuna työhönsä Champernownen liikkeeseen kuin ei
mitään tavatonta olisi tapahtunut sen jälkeen kun hän oli poistunut
sieltä viiden aikaan edellisenä iltapuolena. Vaikka hän nimellisesti
olikin vain varajohtaja, saaden varajohtajan palkan, oli hän
todellisuudessa tämän kaupan varsinainen esimies.

Näin pienen kaupungin oloihin verrattuna oli Champernownen liike varsin
suuri. Rouva Champernowne, jonka kaikki tiesivät hyvin huomattavaksi
naiseksi, oli tarmollaan kehittänyt liikkeen nykyiseen vaurauteensa.
Mutta Southernstowessa ei kukaan tiennyt, kuka rouva Champernowne
oikeastaan oli. Hän oli ilmestynyt kaupunkiin parikymmentä vuotta
sitten, ja ennenkuin kukaan oli osannut aavistaakaan hänen hommiaan,
hän oli ostanut rappiolle menneen vanhanaikaisen kangaskaupan,
purkauttanut vanhentuneen huoneiston, rakennuttanut ensiluokkaisen
nykyaikaisen myymälän ja ympäröinyt itsensä pienellä pätevällä
apulaisjoukolla. Southernstowessa oli sellaisiakin, jotka ennustivat
rouva Champernownen menettävän rahansa, mutta rouva Champernowne
tiesi, mitä teki. Vaikka Southernstowe olikin pieni kaupunki, oli se
tavattoman vauras; sen lähimmässä naapuristossa asuvat ihmiset olivat
myös varakkaita, sekä ylhäisöön että muuhun herrasväkeen kuuluvat, ja
heitä oli siellä niin tiheässä kuin mustikoita. Rouva Champernowne
tahtoi tuoda Lontoon ja Pariisin kuosit ihan heidän kynnyksilleen. Ja
ennen pitkää huomasivat Southernstoween saapuneet vieraat tuijottavansa
hämmästyneinä erääseen myymälään, joka olisi tuottanut kunniaa
joko Lontoon Oxford-kadulle tai Pariisin Rue de la Paixille; rouva
Champernowne ja hänen liikkeensä edustivat aina uusinta muotia. Ja
rouva Champernowne ansaitsi rahaa, saaden kymmenessä vuodessa sellaisen
maineen, että hän oli paikkakunnan rikkain nainen, ehkä varakkain
kansalainen tällä uudella kotiseudullaan.

Mutta hänellä oli muitakin harrastuksia kuin kauppansa. Hän otti
melkoisesti osaa kotikaupunkinsa asioihin, antoi suuria summia
armeliaisuuslaitoksille ja edisti kaikkia suunnitelmia asukkaiden
olosuhteiden parantamiseksi, niin että ihailevat ja kiitolliset
kansalaiset lopulta valitsivat hänet yksimielisesti pormestariksi.
Hänen valintansa ja siitä johtuvat velvollisuudet veivät paljon
hänen aikaansa, mutta jokainen hänen apulaisensa tiesi, että
huolimatta kaikista muista sopimuksista rouva Champernowne tavattiin
kauppaliikkeessä yksityiskonttorissaan aina joka aamu tasan kello puoli
kymmenen ja että hän seuraavina puolenatoista tuntina piti tarkkaa
huolta voidakseen olla varma siitä, että hänen koneistonsa hyvin
öljytyt rattaat pyörivät säännöllisesti.

Puoli kymmenen aamulla sen yön jälkeen, jolloin John Hackdale oli
löytänyt Deanen ruumiin, hän koputti tämän yksityiskonttorin ovelle
ja sai työnantajaltaan käskyn astua sisään. Hän totteli ja näki rouva
Champernownen istuvan yksinään pöytänsä ääressä laatimassa juuri
jotakin kirjettä, ja kun hän kohotti katseensa, tarkasteli Hackdale
häntä terävästi ja tutkivasti. Rouva oli kookas, lihava, kaunis ja
hyvin säilynyt nainen, vielä hyvällä puolella viittäkymmentä ja
näytti tavallisesti merkkejä perin hyvästä luonteestaan, sopuisasta
mielenlaadustaan ja tyytyväisyydestään elämään ylipäänsä. Mutta
varajohtajasta näytti tänä erityisenä aamuna, että hän oli väsyneen
ja kiusaantuneen näköinen ja että hänen tavallisesti niin terve
ihonvärinsä oli hieman vaalennut; hän näytti vähän levottomaltakin ja
kun hän puhui, kuulosti hänen äänensä hieman ärtyisältä.

"Mikä nyt on hätänä, herra Hackdale?" kysyi hän. "Onko mitään tärkeätä
tapahtunut?"

"Haluaisin keskustella kanssanne muutamia minuutteja, rouva
Champernowne", vastasi Hackdale, sulkien merkitsevästi oven takanaan.
"Tarkoitan yksityisesti, ellei teillä ole mitään sitä vastaan."

Rouva Champernownen kynä pysähtyi äkkiä rivin keskelle, ja hän katsoi
tarkkaavammin vieraaseensa. Mutta Hackdale vastasi katseella katseeseen.

"Ihan yksityisesti", lisäsi hän.

Rouva Champernowne viittasi pöydän viereiseen tuoliin.

"No niin, mitä teillä sitten on sanottavaa?" kysyi hän hieman tylysti.
"Teidän pitää esittää asianne lyhyesti, sillä minun on lähdettävä
tärkeään maistraatin kokoukseen kello yhdeltätoista."

"Tämä on paljon tärkeämpää kuin mikään maistraatin kokous, rouva
Champernowne", sanoi Hackdale. Hän istuutui pöydän viereen, kumartuen
lähemmäksi. "Rouva Champernowne", jatkoi hän, "te olette tietysti
kuullut viimeöisen tapahtuman -- että muuan mies löydettiin murhattuna
vanhasta hiekkakuopasta talonne takaa?"

"Olen kuullut, että sieltä löydettiin joku mies kuoliaaksi ammuttuna",
vastasi rouva Champernowne huolettomasti, minkä Hackdale kuitenkin
huomasi teeskentelyksi. "En tiedä lainkaan, onko se murha vai
itsemurha."

"Murha!" sanoi Hackdale. "Itsemurhasta ei voi olla puhettakaan. Mies
on tahallisesti murhattu, rouva Champernowne, ja minä juuri satuin
löytämään hänet. Ja se oli hyvin onnellinen sattuma, hyvin onnellinen
todella, että minä olin ihan yksinäni löytäessäni hänet. Ja se oli
onneksi teillekin, rouva Champernowne!"

Veri kohosi äkkiä rouva Champernownen kasvoihin, saaden ne punastumaan
vihasta. Hän teki liikkeen kuin olisi aikonut nousta tuoliltaan, mutta
Hackdale jatkoi pudistaen päätään:

"Suureksi onneksi teille, rouva Champernowne, koska löysin hänen
puvustaan jotakin. Voitteko arvata, mitä? No niin, tässä se on."

Samalla hän veti esille taskustaan sen kummallisen muotoisen
lukkoneulan, jonka oli irroittanut kuolleen miehen takin repeämästä,
ja ojensi sen työnantajalleen vasemmalla kämmenellään. Hän siirsi
katseensa siitä naiseen eikä hänen tarvinnut muuta kuin vilkaista
nähdäkseen, että rouva Champernownen kasvot olivat käyneet
kalmankalpeiksi.

"Te kai tunnette tämän, rouva Champernowne?" jatkoi Hackdale
hiljaisella tyynellä äänellä. "Tietysti te tunnette. Muistatteko, että
maanantaina iltapäivällä tulitte luokseni verhojen osastoon ja näytitte
minulle pientä näytelaatikollista näitä neuloja? Te sanoitte saaneenne
ne nähtäväksi eräältä mieheltä, joka oli hankkinut niille väliaikaisen
lainsuojan, hakeakseen niille sittemmin patentin, ja halusi kuulla
arvostelunne niistä, kelpaavatko ne lainkaan kauppatavaraksi. Teidän
mielestänne oli tämän keksinnön aate oikein hyvä, ja sitten työnsitte
laatikon taskuunne, vieden sen kotiinne. Kuinka on voinut tapahtua,
että löysin yhden noista neuloista kuolleen miehen takista? Onhan se
ilmeistä! Rouva Champernowne, tuosta kuolleesta miehestä tiedetään
vain sen verran, että hänen nimensä on Deane, että hän saapui
Chancellor-hotelliin maanantaina ja että hän myöhään maanantai-iltana
meni ulos, epäilemättä tapaamaan jotakin henkilöä, joka ei voinut
olla kukaan muu kuin te. Hän oli luonanne silloin illalla jonkun
aikaa. Täällä Southernstowessa on muuan mies, jonka voisin saada
käsiini kymmenessä minuutissa ja jolta Deane kysyi tietä taloonne
maanantai-iltana melkein keskiyöllä. Ja Deane osasikin sitten taloonne,
rouva Champernowne. Hän oli siellä jonkun aikaa. Kaiketi hän repi
takkinsa tullessaan huvilaanne, ja te annoitte hänelle kummallisen
muotoisen lukkoneulan, että hän voisi kiinnittää repeämän laidat yhteen
toistaiseksi, kunnes ehtisi korjauttaa takkinsa. Rouva Champernowne, te
tiedätte yhtä hyvin kuin minäkin, että niin on asian laita."

Vaikka rouva Champernowne olikin suuri, voimakas nainen, kuunteli hän
kuitenkin ääneti kaikkea tätä, hermostuneesti väännellen sormiaan.
Kului hetkinen, ennenkuin hän puhui, mutta silloinkin hän änkytti.

"Kuka -- kuka tietää -- sen, mistä nyt olette kertonut?"

"Ei kukaan. Ei ainoakaan sielu, rouva Champernowne! Luuletteko minua
hölmöksi? Tästä ei tiedä kukaan eikä voikaan tietää, ellen minä puhu."

"Kuka -- kuka on se toinen mies, josta puhuitte?"

"Se on minun asiani, rouva Champernowne. Parasta on, ettette sitä
kysykään. Antakaa minun pitää huolta hänestä. Minä voin saada hänet
vaikenemaan, jos katsotte olevan siihen syytä. Kuulkaahan nyt, rouva
Champernowne, olkaamme käytännöllisiä. Kukaan ei tiedä mitään siitä,
mitä nyt olen kertonut teille. Mellapont on ihan varma, että Deanea
seurattiin ja että hänet sitten murhattiin ja ryöstettiin -- että
hänet murhattiin niiden rahojen ja kalleuksien vuoksi, joita hänellä
epäilemättä oli mukanaan. Sikäli on siis kaikki hyvin -- poliisi tulee
pysymään siinä olettamuksessa. Mutta Mellapontilla on toinenkin teoria,
sellainen, että Deane lähti kaupungille tapaamaan jotakin henkilöä,
jonka hän tunsi, ja Mellapont vannoo ottavansa selvän siitä, kuka
tämä henkilö on. Mutta hän ei voi, koska hänellä ei ole minkäänlaista
johtolankaa. Minä olen ainoa elävä ihminen, jolla on tuo johtolanka --
tarkoitan lukkoneulaa, rouva Champernowne. Jos katsotte tarpeelliseksi,
että olen tästä koskaan puhumatta, niin voitte olla rauhassa ja yhtä
hyvässä turvassa kuin ei tätä milloinkaan olisi tapahtunut. Minä en
tiedä, mitä teidän ja vainajan välillä tapahtui, enkä halua sitä
tietääkään. Minulla ei ole siinä mitään tekemistä. Mutta teidät voin
pelastaa vastenmielisestä tilanteesta. Antakaa minulle, mitä haluan
-- silloin ei kukaan saa milloinkaan tietää, että herra Deane lähti
kaupungille tapaamaan teitä ja että hän kohtasikin teidät. Juttu
päättyy siihen."

Rouva Champernowne katsoi häneen yhtä tarkkaavaisesti kuin kuunteli
hänen puhettaan.

"Entä toinen mies?" kysyi hän äkkiä.

"Minä voin saada hänet vaikenemaan", vastasi Hackdale. "Helposti!
Rahalla -- teidän rahallanne, tietysti."

"Entä te itse?" sanoi rouva. "Te itse?"

Hackdale veti syvään henkeä ja ristien kätensä rinnalleen katseli
ympäri huonetta. Kun hän jälleen kääntyi työnantajansa puoleen, hymyili
hän kuin mies, josta ehtojen esittäminen tuntuu hyvin miellyttävältä.

"No niin, rouva Champernowne", vastasi hän, "minä olen aina ollut
varsin hyvä, rehellinen ja luotettava palvelijanne, ja mikäli muistan,
ette ole kertaakaan huomannut minussa mitään vikaa. Niinpä on oman
etunne mukaista, että annatte minulle haluamani viran. Tarkoitan tätä:
nykyinen johtajanne, herra Bywater, on vanhanaikainen ja hyödytön,
meille vain paljaaksi kiusaksi. Antakaa hänelle heti ero eläkkeineen
ja tehkää minusta johtaja. Kirjoittakaa päivämääräksi nimitykseni alle
viime tammikuun ensimmäinen päivä ja antakaa minulle tuhat puntaa
vuodessa -- palkka, josta voidaan sitten lähemmin keskustella parin
vuoden kuluttua. Kohtuullinen vaatimus, rouva Champernowne, hyvin
kohtuullinen."

Rouva Champernownen posket alkoivat saada takaisin entisen värinsä.
Hän vaikeni hetkiseksi katsellen Hackdalea ja yhä kiertäen lihavien
sormiensa sormuksia.

"Kuinkahan suureen summaan toinen mies tyytyisi?" kysyi hän sitten.

"Pariin sataan puntaan, jos ne annetaan minun haltuuni ja harkiten
käytetään", vastasi Hackdale heti. "Se riittää täydellisesti."

Rouva Champernowne nousi pöytänsä äärestä ja mentyään pienen, nurkkaan
asetetun kassakaapin luo otti sieltä setelitukon, ojentaen sen
Hackdalelle laskematta sitä. Sitten hän otti pöydältä pinkallisen
papereita.

"Tulkaa keskustelemaan kanssani toisesta asiasta puoli yhden aikaan",
sanoi hän. "Minun on nyt pakko lähteä kokoukseen."

Sanomatta enää sanaakaan hän poistui huoneesta, ja Hackdale pistettyään
lukkoneulan toiseen ja setelit toiseen taskuunsa meni työhönsä. Mutta
puoli yhden aikaan hän oli konttorissa jälleen. Rouva Champernowne oli
juuri tullut huoneeseen ja kun Hackdale sulki oven, ryhtyi hän puhumaan
asiasta tuhlaamatta sen enempää sanoja.

"Hackdale, aiotte kai olla rehellinen minua kohtaan tässä asiassa?"

"Minun omat etuni vaativat sitä, rouva Champernowne."

"Minä en tiedä mitään, en niin mitään, kuinka se mies murhattiin",
jatkoi rouva. "Ehdottomasti en mitään. Kuitenkin myönnän teille, että
puhuttelin häntä silloin illalla. Mutta se on minun asiani miksi. En
kuitenkaan halua tulevan sen muiden tiedoksi. Te kai olette ihan varma
siitä, ettei juttu leviä teidän eikä toisen miehen välityksellä?"

"Siitä saatte olla ihan varma, rouva Champernowne, ettemme kumpikaan
tule sitä levittämään. Mutta oletteko varma siitä, ettei kukaan omassa
talossanne tiedä asiasta mitään?"

"Kyllä. Hän kohtasi minut ulkoportilla, ja siellä keskustelin hänen
kanssaan hetkisen. Puhukaamme nyt tästä johtajantoimesta. Minä voin
tehdä jotakin vielä parempaa hyväksenne, Hackdale. Istuutukaa
kuuntelemaan. Aion mennä naimisiin sir Reville Childerstonen kanssa.
Olette kai odottanut sitä? No hyvä. Tämä liike muuttuu silloin
kauppayhtiöksi, ja minä voin nimittää teidät sen sihteeriksi ja
johtajaksi. Keskustelkaamme nyt yksityiskohdista..."

Kun Hackdale poistui liikkeestä syömään päivällistä, tuntui hänestä
siltä kuin hän olisi kasvanut pari tuumaa. Simmons, joka odotti
häntä heidän arkihuoneessaan, huomasi heti hänen hyväntuulisuutensa.
Hän katseli ihmetellen, kun Hackdale nousi äkkiä pöydästä ja mennen
astiakaapille toi sieltä pullon samppanjaa.

"Nyt ei ole sinun syntymäpäiväsi eikä minunkaan", huomautti Simmons.

"Viis siitä, poikaseni!" huudahti John. "Minua on onnistanut mainiosti
tänä aamuna. Se on kyllä vielä pieni salaisuus, mutta sinä kuulet kyllä
puhuttavan siitä ennen pitkää. Meidän liikkeessämme tulee tapahtumaan
suuria muutoksia, Sim, ja minusta tulee sen mahtavin mies."

"Millainen siitä nyt sitten muodostetaan?" kysyi Sim.

Hackdale nauroi. Ne mahdollisuudet, jotka rouva Champernowne oli
avannut hänelle, olivat äärettömän paljon edullisemmat kuin hänen omat
laatimansa.

"En voi sanoa sitä vielä, poikaseni", vastasi hän. "Mutta jotakin
suurta siitä vain tulee, Sim. Enkö ole aina sanonut sinulle, että
minusta vielä jolloinkin tulee Champernownen liikkeen pääjohtaja?
Mikään ei vedä vertoja mielilauseelleni -- pidä aina silmällä omia
etujasi! Itse ensin ja viis siitä, mihin muut joutuvat! Sinä et katso
taaksesi juoksukilpailuissa, mutta jos sen teet, voi joku toinen kiitää
ohitsesi silmänräpäyksessä. Jos vain pidät yhtä hyvää huolta eduistasi
Shelmoren luona kuin minä Champernownen, on menestyksesi varma.
Minäpä sanon sinulle jotakin, Sim, nyt kun tämä on toteutumaisillaan.
Minä maksan puolestasi, että voit tehdä sopimuksen Shelmoren kanssa,
ja sitten, jos vain työskentelet kovasti, tulee sinusta muutamissa
vuosissa kelvollinen asianajaja. Mitä sinä siihen sanot, Sim?"

Sim höristi korviaan. Hänen terävä katseensa kohdistui veljen lasissa
poreilevaan samppanjaan. Mutta se oli vielä yhtä koskematon kuin hänen
omansakin, ja John siis teki tämän tarjouksen selvin päin.

"Minä juon sen kunniaksi, John", sanoi hän äkkiä. "Mutta se vie sinulta
koko joukon rahaa."

"Minä en siitä välitä, poikaseni, niin kauan kuin vain menestyt,
ja se kannattaa", sanoi Hackdale. "No niin, juokaamme sen onneksi,
unhottamatta Hackdalein mielilausetta: Pyri aina ensi sijalle! Sim,
jos joskus saan vaakunan tai jonkin sellaisen, panen ne sanat siihen
mielilauseeksi. Älä välitä milloinkaan muista -- itse ensin ja hiiteen
kaikki muut!"

"Hyvä!" myönsi Simmons, jatkaen vakavasti syöntiään. "Minä puhun
Shelmorelle sopimuksesta, jahka menen sinne takaisin. Koetan kuitenkin
tinkiä."

"Tinkiäkö? Kuinka sitten?" kysyi Hackdale.

"Koetan saada hänestä jotakin irti", vastasi Sim viekkaan näköisenä.
"Otaksukaamme, että hän on siihen hieman taipuvainen. Minä olen ollut
suureksi hyödyksi Shelmorelle. Jos voin kiristää häneltä jotakin, miksi
en niin tekisi? Sitenhän voin säästää rahojasi."

Hackdale nyökkäsi, maisteli viiniään ja hymyili.

"Sinä et luullakseni anna pääsi ruohottua, Sim", sanoi hän hyvin
tyytyväisenä. "Näytät tietävän täydellisesti, kuinka sinun on pidettävä
huolta itsestäsi. Tingi niin paljon kuin vain haluat Shelmoren kanssa.
Sinä tunnet kyllä omat etusi."

"Luota minuun", mutisi Simmons. "Minä olen miettinyt niitä jo tarpeeksi
kauan."

Hän palasi Shelmoren konttoriin puoli kolme, aikoen puhua asiastaan
heti epäröimättä, mutta juuri kun hän oli koputtamaisillaan Shelmoren
oveen, soi sisältä kello, ja kun Simmons noudatti sen kutsua, näki hän
isäntänsä seisovan pöytänsä vieressä lukemassa jotakin asiakirjaa melko
epäilevän tai paheksuvan näköisenä.

"Hackdale", sanoi hän, "neiti Pretty on käynyt täällä. Hän on hyvin
päättäväinen nuori neiti, Hackdale -- tuollainen, joka haluaa aina
kulkea omia teitään -- ja sitä paitsi näyttää siltä, että vaikka hän
ei vielä olekaan täysi-ikäinen, on hänellä kuitenkin pankissaan suuria
summia, jotka hän voi tuhlata mielensä mukaan, ja vaikka hän onkin
neuvotellut poliisimestari Mellapontin kanssa tänä aamuna ja vaikka
Mellapont on melkein todistanut hänelle, että jotkut tuntemattomat ovat
murhanneet hänen holhoojansa saadakseen haltuunsa hänen kalleutensa, ei
hän usko sitä, vaan on saanut sellaisen lujan päähänpiston, että joku
vihollinen on seurannut Deanea tänne ja murhannut hänet. Ja hän tahtoo
välttämättä tarjota palkinnon ja on pyytänyt minua painattamaan ja
levittämään sen suuntaisen ilmoituksen. En ymmärrä sen hyötyä ja uskon
varmasti Mellapontin olevan oikeassa. Mitä te ajattelette, Hackdale?"

"Kuinka suuri tuo palkinto on?" kysyi Simmons. "Hän on määrännyt sen
itse", vastasi Shelmore. "Tuhat puntaa! Hyvin oikullinen nuori neiti!
Hän sanoi korottavansa sen kaksinkertaiseksi, ellei tällä saavuteta
mitään tuloksia. Minä oletan että meidän on painatettava ja levitettävä
se hänen puolestaan?"

"Jos hän vain haluaa, niin miksi ei?" sanoi Simmons.

"Minusta se tuntuu sekä ajan että rahojen tuhlaamiselta", vastasi
Shelmore. "Viekää se kuitenkin Pembertonin kirjapainoon ja neuvokaa,
kuinka se painetaan ja levitetään. Voihan siitä olla jotakin hyötyä,
vaikka epäilenkin sitä. Joku on kuitenkin syyllinen, ja se henkilö on
jossakin."

Hän ojensi käsikirjoituksen Simmonsille, ja konttoristi poistui
huomauttamatta enää mitään. Laskeutuessaan portaita kadulle, hän
kohtasi vanhahkon vastaantulevan herran, jonka tunsi sir Reville
Childerstoneksi. Simmons mainitsi hänelle herra Shelmoren olevan
konttorissaan ja kiiruhti sitten omista erityisistä syistään
toimittamaan asiaansa niin nopeasti kuin suinkin.




SEITSEMÄS LUKU

Rako seinässä


Pembertonin kirjapaino sijaitsi erään kapean kujan varrella
Chancellor-hotellin takana, ja kun Simmons Hackdale kiiruhti sen ovesta
sisään, seisoi Pemberton itse, muuan niistä ihmisistä, jotka aina
näyttävät huolestuneilta, myymäläpöydän takana järjestäen papereita.
Hän kuunteli hieman kiusaantuneen näköisenä Simmonsin selitystä, mitä
hän halusi, ja pudisti sitten päätään.

"Minä en voi saada sitä valmiiksi enää tänä iltana", sanoi hän. "En
välitä siitä lainkaan, kuinka itsepintainen tuo nuori neiti on.
Painatus ja jakelu vie aikaa puolenpäivän tienoihin asti, huomenna,
herra Simmons -- sen nopeammin en saa sitä mitenkään toimeen."

"Hyvä on", sanoi Simmons. "Kun kaikki otetaan lukuun, ei sillä niin
kovin kiirettä olekaan. Entä korjausvedos?"

"Poiketkaa tänne, mennessänne kotiin illalla", vastasi Pemberton.
"Silloin saatte sen lukea."

Simmons riensi takaisin Shelmoren konttoriin. Hänellä oli siihen omat
syynsä. Hän tiesi nimittäin sir Reville Childerstonen olevan nyt kahden
kesken Shelmoren kanssa tämän yksityishuoneessa ja halusi kuunnella,
mistä he keskustelivat. Hän tiesi myös, kuinka voisi helposti toteuttaa
tämän halunsa. Simmonsilla oli luonnollinen taipumus ottaa selkoa
kaikesta, mikä koski henkilöitä tai asioita, eikä hän suinkaan olisi
häikäillyt kuuntelemasta salaa Shelmoren oven avaimenreiästä, jos se
olisi ollut tarpeellista. Mutta ennenkuin Simmons oli ollut viikkoakaan
Shelmoren palveluksessa, oli hän huomannut, ettei seinä, joka erotti
konttoristin huoneen yksityiskonttorista, ollut täysin ehyt. Siinä
oli rakoja, ja koska se alkujaan oli kyhätty vain laudoista, olivat
raot aikaa myöten levinneet eivätkä ne kaikki olleet edes hauraan
seinäpaperin peittämiä.

Siinä olikin muuan rako niin suuri, että hän voi siitä katsella
Shelmoren huoneeseen. Tämän raon peitoksi Simmons oli omalle
puolelleen ripustanut vanhan päällystakin, ja Shelmoren puolelta hän
oli peittänyt sen paikalliskalenterilla. Ja nyt, noustuaan tyynesti
portaita ja livahdettuaan omaan huoneeseensa hiljaa kuin kissa, hän
lähestyi heti tätä mukavaa tähystyspaikkaa, työnsi päällystakin
syrjään ja painoi korvansa seinään. Hän ei ollut kuunnellut vielä
montakaan minuuttia, kun jo tiesi saavansa suoranaisen vahvistuksen
erään huhun todenperäisyydelle, joka oli vähitellen levinnyt
Southernstowen asukkaiden keskuuteen vähän aikaa sitten -- sir
Reville Childerstone aikoi naida rouva Champernownen. Sir Reville
keskusteli avioliittoehdoista Shelmoren kanssa, joka ilmeisesti teki
huolellisia muistiinpanoja hänen toivomuksistaan. Simmons sai selville
keskustelusta sen, että häät vietettäisiin piakkoin, ehkäpä jo ennen
joulua. Hän sai myös tietää, että rouva Champernowne, tultuaan lady
Childerstoneksi, jättäisi Ashenhurst-huvilan ja muuttaisi Childerstonen
puistotilalle seitsemän kilometrin päähän kaupungista. Ja sitten
seurasi persoonallisia yksityiskohtia, jotka läheisistä syistä
kiinnittivät kuuntelijan mieltä vielä enemmän.

"Oletan, ettei rouva Champernowne suostu enää ottamaan vastaan
pormestarin virkaa?" sanoi Shelmore keskustelussa sattuneen lyhyen
väliajan jälkeen, jonka kuluessa Simmons oli kuullut työnantajansa
kynän yhtämittaista rapinaa. "Vai tahtooko hän?"

"Ei", vastasi sir Reville. "Tultuaan lady Childerstoneksi hän vetäytyy
yksityiselämään. Minun luullakseni hän on täyttänyt velvollisuutensa
hyvin, Shelmore -- ollut ihan väsymätön sen hoitamisessa, vai mitä?"

"Niin, hän on ollut ihmeteltävä pormestari", myönsi Shelmore. "Nyt on
epätietoista, löydetäänkö kaupungista sellainen mies, joka kykenee
siihen yhtä hyvin kuin hän. Entä liike? Kuinka hän aikoo ratkaista sen
pulman?"

"Hän on juuri tehnyt päätöksensä -- tänä aamuna", sanoi sir Reville.
"Me söimme äsken yhdessä välipalaa Chancellorissa, ja hän ilmaisi
minulle päätöksensä. Asia on tietysti vielä yksityinen, mutta en
pelkää kertoa sitä teille, niin kuin asianajajan ja asiakkaan välillä
on tapana, koska tietääkseni uutinen ei mene sen edemmäksi. Niin,
Champernownen liike muutetaan osakeyhtiöksi."

"Ahaa!" sanoi Shelmore. "Hyvä suunnitelma, sir Reville. Lady
Childerstone tulee tietysti itse valvomaan sen toimintaa?"

"Epäilemättä. Hän ottaa haltuunsa osake-enemmistön ja toimii ainakin
jonkun aikaa johtokunnan puheenjohtajana", myönsi sir Reville. "Itse
aion ottaa myös suuren määrän osakkeita ja ruveta yhdeksi tämän uuden
yhtiön johtajista, sillä tämä omaisuus on liian suuri laiminlyötäväksi,
vaikka se ei tietysti muututtuaan osakeyhtiöksi kaipaakaan päivittäistä
ylivalvontaa, kuten nyt rouva Champernownen aikana."

"Siihen tarvitaan ensiluokan toimeenpaneva johtaja", huomautti Shelmore.

"Hän on siellä jo saapuvilla", sanoi sir Reville naurahtaen
tyytyväisesti. "Rouva Champernowne itse on opettanut hänelle kaikki
liiketemput alusta alkaen. Tarkoitan nuorta Hackdalea -- hän on
pirteä nuori mies. Hänestä tulee liikkeen sihteeri ja pääjohtaja, ja
rouva Champernowne ehdottaa hänelle maksettavaksi kaksituhatta puntaa
vuodessa."

"Minä puolestani uskallan vakuuttaa, että hän sen hyvin ansaitseekin
niin suuren liikkeen hoitajana", sanoi Shelmore. "Niin, Hackdalessa ei
ole mitään vikaa -- hän on hyvin taitava ja eteenpäin pyrkivä, uuttera
mies. Arvatenkin tämä kaikki pannaan täytäntöön ennen pitkää?"

"Heti", vastasi sir Reville. "Ennen häitä ainakin. Te voitte siis
laatia nuo ehdot valmiiksi, Shelmore, koska valmius on aina hyödyksi.
Hm, muutapa minulla ei luullakseni olekaan nyt tällä kertaa, ja sen
vuoksi poistun. Mutta oletteko kuullut mitään lisää tuosta murhasta,
onko siitä tuoreita uutisia?"

"Ei mitään", vastasi Shelmore. "Poliisit, nimittäin ne, jotka ovat
jääneet tänne kaupunkiin, koska ne melkein kaikki, kuten tiedätte,
ovat poissa hiilityöläislakon vuoksi, tekevät kyllä tiedustelujaan
kaikkialla ympäristössä, mutta he eivät ole päässeet vielä mihinkään
tuloksiin. Mies murhattiin epäilemättä sen vuoksi, mitä hänellä oli
mukanaan. Mutta siihen liittyy muuan kummallinen seikka, josta aioin
puhua teille, sir Reville, jahka ensi kerran tapaisimme toisemme. Tämä
Deane oli matkustellut pohjoisessa Englannissa pari kolme viikkoa ennen
tuloaan tänne, ja kun Mellapontin kanssa tarkastelin hänen tavaroitaan
Chancellorissa, löysimme melko suuren kokoelman maisemakortteja niistä
paikoista, joissa hän oli käynyt. Erikoista huomiotani kiinnitti se,
että muuan noista paikoista oli sama vanha kaupunki, Normansholt, missä
osa kiinteimistöänne sijaitsee, tuottaen meille niin paljon vaivaa."

"Normansholtko?" kysyi sir Reville. "Oliko hän käynyt sielläkin?"

"Nähtävästi, ainakin hänen sieltä ostamistaan korteista päättäen.
Hieno, luonnonihana vanha kaupunki", jatkoi Shelmore. "Hän oli koonnut
sieltä muutamia hyvin siroja näköaloja."

"Minä olen käynyt Normansholtissa vain kerran", huomautti sir Reville.
"Kun hankin itselleni tuon kiinteistön sieltä, matkustin sitä katsomaan
ja tarkastelin tietysti oleskellessani siellä hieman kaupunkiakin.
Historiallinen paikka -- vanha linna, raunioiksi luhistuneita
luostareita, ikivanhoja rakennuksia ja muuta samanlaista."

"Ihan niin", myönsi Shelmore. "No niin, tämä mies oli, kuten jo
sanoin, koonnut Normansholtin maisemakortteja melkoisesti, noin
pari-, kolmekymmentä kappaletta. Ja siitä juuri aioin teille mainita,
että erääseen niistä oli piirretty silmäänpistävä viiva merkitsemään
maalauksellista vanhaa taloa. Minusta se tuntui omituiselta, hyvin
omituiselta."

"Miksi, Shelmore?" kysyi sir Reville.

"Kerron teille. Hänen käsilaukussaan oli suuri kokoelma samanlaisia
maisemakortteja, kaikkiaan noin neljäsataa, jotka hän on nähtävästi
koonnut matkoillaan ja joista vain tässä yhdessä oli tuollainen merkki.
Miksi hän oli merkinnyt tämän erityisen kortin ja tämän erityisen
talon?" kysyi Shelmore. "Niin, miksi?"

"No, minä ainakaan en näe siinä mitään kummallista", vastasi sir
Reville nauraen. "Meistähän jokainen voi tehdä samoin. Ehkä hän kiintyi
tuohon vanhaan taloon. Kuinka voitte tietää, mitä tämä mies oikeastaan
haki? Ehkä hän matkusti pohjoiseen ostaakseen sieltä talon -- hitto
vieköön, toivonpa, että hän olisi ostanut Normansholtissa sijaitsevan
kiinteimistöni -- se on minulle vain kirotun suureksi vaivaksi, kuten
sen vuokraajakin. Sanon teille, Shelmore, että jollei tätä asiaa saada
piakkoin päätökseen, pitää teidän ryhtyä tehokkaampiin toimenpiteisiin!"

"Minä olen suonut hänen asianajajalleen pari viikkoa aikaa, jonka
kuluessa hän saa tehdä tarjouksensa", vastasi Shelmore. "Jos hänen
asiakkaansa on vielä senkin jälkeen paatunut ja uhmaava, annamme
hänelle haasteen. Mutta eikö kuitenkin tunnu kummalliselta, että
murhattu mies on käynyt Normansholtissa ja valinnut sieltä erään talon
juuri silloin, kun tuo paikka oli ajatuksissani?"

Sir Reville ei nähnyt tässä mitään muuta kuin hyvin tavallisen
yhteensattuman, ja niin hän sanoikin. Kun hän teki lähtöä, poistui
Simmons raon luota, sovitti vanhan päällystakin paikalleen ja
valmistautui saattamaan paroonia ulos. Sitten kun sir Reville
oli poistunut, muisteli hän kuulemansa keskustelun tärkeimpiä
yksityiskohtia. Ensiksi -- rouva Champernowne aikoi mennä naimisiin
sir Reville Childerstonen kanssa. Toiseksi -- Champernownen liike
muutettaisiin osakeyhtiöksi, jonka sihteeriksi ja johtajaksi hänen
veljensä John pääsisi saaden aluksi palkkaa kaksituhatta puntaa
vuodessa. Ja kolmanneksi -- murhattu mies, Deane, oli juuri äskettäin
oleskellut Normansholtissa, Yorkshiressä, ja syystä tai toisesta
merkinnyt eräässä sieltä hankkimassaan maisemakortissa esiintyvän
erityisen talon -- mikä seikka Shelmoresta, joka ei ollut mikään
hölmö, tuntui melko omituiselta. -- Hyvä on, päätteli Simmons painaen
nämä seikat tarkasti hyvään muistiinsa. Nyt hän tiesi enemmän, paljon
enemmän kuin iltapäivän alussa. Ja hänen mielestään päivä meni silloin
hukkaan, kun hän ei saanut lisätyksi tietojaan.

Omista syistään, jotka eivät olleet erillään Champernownen liikkeestä
saamistaan uutisista, Simmons ei puhunut tänä iltapuolena mitään
Shelmorelle aikomastaan sopimuksesta. Hän poistui konttorista
neljännestä yli viiden ja meni Pembertonin painoon. Nähdessään hänet
Pemberton työnsi hänelle myymäläpöydän yli kostean, vastavedetyn
korjausarkin.

"Minä voin olla teille hyödyksi hieman enemmänkin", sanoi hän. "Jos
luette korjausvedoksen nyt, voin painattaa jonkun määrän julistuksia,
jaella ja naulattaa niitä julki varhain aamulla ennen aamiaista, jos
vain haluatte."

"Kuta pikemmin sitä parempi asianomaiselle henkilölle", huomautti
Simmons tarttuen kynään ja silmäillen nopeasti korjausvedoksen läpi.
"Tämä on hyvä", sanoi hän. "Siinä ei ole lainkaan virheitä. Te lupaatte
siis painattaa sen aamuksi ja myös levittää?"

"Kyllä minä sen toimitan", myönsi Pemberton. "Kauppojen ikkunoihin,
yleisiin paikkoihin ja muihin sellaisiin."

Simmons nyökkäsi ja kääntyi mennäkseen, mutta silloin hänen mieleensä
juolahti jotakin, ja hän palasi, pyytäen toista korjausvedosta.
Pistettyään sen taskuunsa hän meni kotiinsa juomaan teetä.

John Hackdale istui jo pöydässä virkistämässä itseään ennen lähtöään
ylimääräisen poliisin tehtäviin. Astuttuaan huoneeseen Simmons laski
hänen eteensä palkintojulistuksen korjausvedoksen.

"Tuorein uutinen!" sanoi hän lyhyesti.

Hän istuutui ja kävi käsiksi teehen ja paahdettuun leipään sillä aikaa
kun John luki ilmoitusta, kakkupalan pullistaessa hänen poskeaan.

"Kenen aloitteesta tämä on painatettu?" kysyi hän äkkiä. "Shelmorenko?"

"Tytön", vastasi Simmons. "Neiti Pretty vaati sitä. Hän tuli Shelmoren
luo ja sanoi, että hänellä on pankissa kosolti rahaa, jota hän tahtoo
tuhlata kuin vettä saadakseen selville Deanen murhaajan, ja pakotti
Shelmoren laatimaan tuon. Shelmore itse ei hyväksy sitä."

"Miksi ei?" kysyi John.

"Hän pitää sitä vain ajan ja rahojen tuhlaamisena", vastasi Simmons.
"Jos Southernstowessa vain on joku, joka tietää jotakin Deanen toimista
tuona iltana tai on nähnyt hänet, on hän kertonut kaikki Mellapontille
aikoja sitten."

John Hackdale ei sanonut mitään. Mutta hän ajatteli -- ajatteli kovasti
Bartlettia. Rahaton Bartlett, joka näkisi tämän ilmoituksen heti sen
ilmestyttyä julkisuuteen!

"Milloin tämä levitetään, Sim?" kysyi hän hetken kuluttua. "Tänä
iltanako?"

"Ei, vaan aamiaisen aikaan huomenna", selitti Simmons. "Luuletko siitä
olevan minkäänlaista hyötyä?"

"Voihan joku ehkä tietää jotakin", vastasi John huolettomasti.
"Tuhannen punnan suuruinen korvaus voi ihmeellisesti terästää ihmisten
muistia."

"Ja kiihoittaa kuvittelukykyä!" ivaili Simmons.

John ei puhunut enää mitään, vaan meni kaupungintalolle, jääden sinne
vähäksi aikaa. Hän poistui sieltä vasta hämärissä. Mutta sen sijaan,
että hän olisi mennyt pohjoiseen päin tavalliselle kierrokselleen,
hän kääntyikin erääseen kujien ja pihojen muodostamaan sokkeloon ja
päästyään vihdoin muutaman halvan täysihoitolan edustalle koputti sen
oveen, kysyen James Bartlettia.

Bartlett ilmestyi heti näkyviin, koettaen hillitä silmiensä kiihkeää
ilmettä. Hackdale viittasi häntä seuraamaan, meni edellä kujan päässä
sijaitsevaan rauhalliseen paikkaan ja ryhtyi asiaan ilman turhaa
esipuhetta.

"Haluan keskustella kanssanne samasta asiasta kuin viimeksi", sanoi hän
katsellen miestä niin tarkasti kuin pimenevässä hämärässä saattoi. "Te
olette kai pitänyt suunne kiinni?"

"Lukossa, herra Hackdale", vastasi Bartlett. "Nämä huulet eivät ole
ilmaisseet tavuakaan muille kuin teille, sir."

"Minä tiedän nyt enemmän kuin silloin tavatessani teidät", jatkoi
Hackdale. "Olen saanut selville lisää. Tuo mies -- meidän ei tarvitse
mainita nimiä -- halusi tavata rouva Champernownea ja tapasikin
hänet -- tapasi hänet sattumalta portin edustalla, keskusteli hänen
kanssaan hetkisen ja poistui sitten rouvan luota tai rouva poistui
hänen luotaan. Rouva ei tiedä sen enempää. Joku on sitten varmaankin
viekoitellut hänet hiekkakuoppaan ja murhannut ja ryöstänyt hänet
siellä. Rouva Champernowne ei tiedä mitään siitä, mitä miehelle
tapahtui hänen poistuttuaan. Mutta te kai ymmärrätte -- hän ei halua
päästää julkisuuteen, että hän on puhutellut sitä miestä. Hänellä on
siihen omat syynsä. Eikä kukaan muu tiedä, mitä te tiedätte. Kai asia
on niin?"

"Minä kuuntelen selostustanne, herra Hackdale", sanoi Bartlett
tyynesti. "Käsitän tämän kaiken, sir."

"No, painakaa siis tämäkin mieleenne", jatkoi Hackdale. "Kyselyjä
pannaan varmasti toimeen ja tutkitaan asiaa. Eikö mielestänne olisi
yhtä hyvä -- jokaiselle -- jos matkustaisitte sellaiseen paikkaan,
missä teiltä ei kyseltäisi mitään? Kuulkaapa nyt! Tehän kerroitte
minulle joku aika sitten, että teillä on sukulaisia Amerikassa ja
että te, jos teillä vain olisi rahaa, matkustaisitte heidän luokseen.
Muistanko väärin?"

"Niin tekisinkin, herra Hackdale, jos vain saisin matkarahat", vastasi
Bartlett huomattavan innostuneena. "Tekisin todella niin ja..."

"Kuunnelkaahan nyt minua", keskeytti Hackdale. "Southamptonista lähtee
muuan höyrylaiva huomenna New Yorkiin noin puolenpäivän tienoissa.
Jos matkustatte Southamptoniin tänä iltana seitsemän minuuttia vaille
kymmenen lähtevässä junassa ja lupaatte jatkaa matkaanne huomenna,
annan mukaanne sataviisikymmentä puntaa ja kuultuani saapumisestanne
siihen Amerikan kaupunkiin, mihin haluatte matkustaa, lähetän teille
sähköteitse toiset sataviisikymmentä. Niin, Bartlett, tehkää nyt
päätöksenne. Tämä on teille edullinen kauppa."

Bartlett ojensi äkkiä kätensä.

"Olkoon menneeksi", sanoi hän. "Minä matkustan. Olen niin usein puhunut
ystävilleni, ettei kukaan ihmettele matkaani! Niin, minä lupaan
matkustaa, herra Hackdale. Sullon vain matkalaukkuni täyteen ja lähden
Southamptoniin. Minähän voin ostella sieltä muutamia tarvitsemiani
esineitä ja ehtiä vieläkin laivaan. Olkoon siis menneeksi, sir."

Hackdale oli viidessä minuutissa antanut Bartlettille sataviisikymmentä
puntaa, sopinut hänen kanssaan eräistä asioista ja poistunut. Hän oli
varma siitä, että Bartlett laittautuisi tiehensä, ihan varma.

Ja Bartlett palasi halpaan täysihoitolaan ja alkoi ahtaa matkalaukkuun
niukkaa vaatevarastoaan, aikoen ehdottomasti matkustaa uuteen
maailmaan huomenna -- ehdottomasti. Mutta ennenkuin hän ehti puuhansa
puoliväliinkään, kutsutti toinen vieras hänet alakertaan. Tulija oli
kirjanpainaja Pemberton, joka ojensi hänelle mytyn kiertokirjeiltä
näyttäviä lehtisiä, vielä kosteita painomusteesta.

"Minulla olisi teille hieman työtä, Jim", sanoi Pemberton. "Jaelkaa
nämä kauppoihin ja ravintoloihin varhain huomenaamulla, niin saatte
minulta periä puoli puntaa. Suostutteko?"

Bartlett piti päällimmäistä ilmoitusta ovilampun valossa ja luki sen
läpi, muuttamatta ilmettään. Tuhannen punnan palkinto, jos... Hän
työnsi äkkiä pinkan takaisin Pembertonin käteen.

"Olen pahoillani, mutta en voi ottaa tätä tehdäkseni, vanha ystävä",
sanoi hän ylpeästi. "Olen juuri lähdössä matkalle vieraillakseni erään
vanhan ystäväni luona maaseudulla. Käyttäkää jonkun toisen apua."

Ja odottamatta selityksiä hän kääntyi, kiiruhti yläkertaan ja lopetti
matkavalmistelunsa. Samalla hän ajatteli ja arvaili, ja hänelle alkoi
selvitä muuan teoria. Kävellessään asemalle hän jatkoi ajatteluaan ja
mietti jutun kehitystä, eikä ollut vielä silloinkaan päässyt siitä
eroon, kun astui seitsemän minuuttia vaille kymmenen lähtevään junaan.

Tämä juna pysähtyi Portsmouthissa kahdeksankolmatta minuuttia yli
kymmenen. Ja Portsmouthissa Bartlett poistui junasta, hävitti
matkalippunsa ja lähti hakemaan halpaa hotellia. Hän oli silloin
luopunut koko ajatuksesta matkustaa Amerikkaan, koska hänen mielestään
mahdollisuudet olivat tällä haavaa paremmat Englannissa.




KAHDEKSAS LUKU

Neiti Rrettyn keinot


Saatuaan Bartlettilta kieltävän vastauksen julistuksien jakelemisessa
Pemberton kääntyi muiden puoleen. Hänen oli hyvin helppo löytää
sijainen, koska paikkakunnalla oli paljon joutilaita miehiä, joista
jokainen olisi mielellään tahtonut ansaita puoli puntaa, vaikka
Bartlett oli siitä niin halveksivasti luopunut. Ja kello yhdeksän
aikaan seuraavana aamuna oli julistus Southernstowen liikekorttelin
joka kaupan ikkunassa nähtävänä, ja kaikki varhain nousseet arvailivat,
voisiko joku olla niin onnellinen, että ansaitsisi tuhannen punnan
palkinnon.

Mellapont näki näitä ilmoituksia tullessaan kotoaan laitakaupungilta ja
kirosi hiljaa itsekseen. Ryhdyttyään poliisilaitoksen palvelukseen hän
oli alusta saakka odottanut juttua, suurta juttua, tuollaista oikein
kuuluisaa juttua, ja nyt hänestä oli tuntunut siltä kuin hän vihdoinkin
olisi saanut sellaisen tästä Chancellor-hotellin salaperäisestä
tapahtumasta. Hän oli aikonut itse johtaa sen tutkimista, tehdä
itse raskaimman työn ja saada kaiken ilmisaannin ja paljastamisen
suoman kunnian itselleen. Hän oli tahallaan karttanut kutsumasta
apua ulkoapäin, koska hän ei halunnut avukseen vainukoiria Scotland
Yardin etsivältä osastolta, jotta ne olisivat voineet pistää nenänsä
Southernstoween tai sormensa hänen piirakkaansa. Hän toivoi voivansa
sanoa, sitten kun työ oli tehty, että hän oli tehnyt sen kaiken
kenenkään avutta omalla viekkaudellaan ja taitavuudellaan. Mutta tässä
oli sekaannuttu asiaan, vieläpä niin, ettei hän juuri silloin olisi
sitä lainkaan kaivannut. Se oli kiusallista, ja kun hän oli toimittanut
tavalliset tehtävänsä poliisiasemalla, meni hän Shelmoren konttoriin ja
puhui siitä suoraan. Mutta Shelmore pudisti päätään levittäen kätensä.

"Minun syytäni se ei ole, poliisimestari", vastusti hän. "Minä en ole
kuitenkaan ihan varma siitä, olenko kokonaan samaa mieltä kanssanne.
Mutta mitä voimmekaan tehdä tuollaiselle nuorelle naiselle, joka on
melkein päättäväisin ihminen, mitä milloinkaan olen tavannut? Neiti
Pretty tuli tänne vaatimaan, että niin tehtäisiin. Hän sanoi minulle
kylmästi, että vaikka hän ei vielä olekaan täysi-ikäinen, on hänellä
kuitenkin pankissa runsaasti käyttövaroja, joiden kanssa hän saa
menetellä mielensä mukaan, ja hän ilmoitti minulle vielä lisäksi, että
hän tahtoo uhrata vaikka joka pennin päästäkseen holhoojansa murhaajan
jäljille. Hän on sellainen nuori nainen, joka kulkee empimättä omaa
tietään ja voi tehdä asiat kirotun vastenmielisiksi jokaiselle, jos
koettaa häntä vastustaa. Minä en tiedä, ovatko kaikki cornwallilaiset
hänen laisiaan, koska en ole tavannut ainoatakaan ennen, mutta hän
on -- ellei juuri kostonhimoinen, niin ainakin ääriään myöten täynnä
sellaista tarmoa, joka haiskahtaa hyvin paljon kostolta. Hän on saanut
päähänsä, että hänen velvollisuutensa on kostaa holhoojansa puolesta,
eikä hän haikaile mitään. Hän oli ehdottomasti päättänyt tarjota
tämän palkinnon, ja ellen olisi toiminut hänen puolestaan, olisi hän
käyttänyt jonkun toisen asianajajan apua. Jos vain tuntisitte hänet
paremmin --"

Samalla aukaisi Simmons vihreäverhoisen oven, vetäytyen syrjään. "Neiti
Pretty!" ilmoitti hän.

Neiti Pretty astui huoneeseen, nyökäten ensin Shelmorelle ja sitten
Mellapontille. Hän ei ainakaan vielä ollut pukeutunut surupukuun, vaan
oli päinvastoin ottanut ylleen hienoimmat vaatteensa, joissa hän näytti
hyvin eloisalta ja päättäväisen pirteältä.

"Me puhuimme juuri teistä, neiti Pretty", sanoi Shelmore, vetäen
nojatuolin lähemmäksi takkaa ja kohentaen äsken sytytettyä valkeata.
"Poliisimestari Mellapont on pahoillaan sen vuoksi, että painatimme
tuon palkintojulistuksen."

Neiti Pretty vaipui nojatuoliin ja kääntyi kiivaasti Mellapontiin päin.
"Saisinko tietää, miksi?" kysyi hän.

Mellapont hieroi leukaansa. Hän ei ollut tottunut väittelemään
itsetietoisten nuorten neitosten kanssa ja katsoi nyt tätäkin samoin
kuin biologi jotakin uutta ja hämmästyttävää yksilöä.

"Hm!" sanoi hän miettiväisesti. "Sellainen on jo hieman vanhanaikaista,
neiti Pretty. Tällaisissa tapauksissa on parasta jättää asiat meidän,
poliisin, haltuun. Jos vain olisitte odottanut hieman, ennen kuin..."

"Minä en ymmärrä lainkaan, miksi minun olisi pitänyt odottaa",
keskeytti neiti Pretty. "Sillä aikaa kun odotamme, voi murhaaja päästä
pakoon. Minä en sekaannu teidän hommiinne, herra poliisimestari -- te
seuraatte omia menettelytapojanne ja minä omiani. Holhoojani murhattiin
katalasti tässä kaupungissa, ja minä tahdon tietää, kuka hänet on
murhannut."

"Ihan niin. Minä otan vilpittömästi osaa tunteisiinne, neiti Pretty",
myönsi Mellapont niin kohteliaasti kuin suinkin. "Mutta tällaisissa
tapauksissa -- salaperäisissä jutuissa -- on pieni valtioviisaus
useinkin paljoa hyödyllisempi kuin avoin taistelu. Muuten voidaan
työskennellä monella eri tavalla, mutta minusta on aina parempi
työskennellä salaisesti, niin sanoakseni. Olemme samaa mieltä siitä,
että joku murhasi herra Deanen, mutta onko mielessänne jo herännyt
siitä jokin teoria?"

Neiti Pretty mietti asiaa hetkisen.

"Luulen jonkun seuranneen häntä tänne Southernstoween", sanoi hän
sitten, "jonkun, joka tiesi hänellä olevan rahaa ja kalleuksia
mukanaan. Arvatenkin on tuo vainooja poikennut samaan hotelliin
ja seurannut häntä kaupungille. Minulle on ainakin kerrottu, että
hotellissa oli sinä iltana paljon matkustavaisia. Useimmat heistä
olivat lähteneet seuraavana aamuna, enkä tiedä, voidaanko heidän
jälkiään enää seurata. Mutta oletan, että poliisi ehkä voi päästä
heidän jäljilleen ja kysellä heiltä."

"Minä puolestani kummastelen seuraavaa tosiseikkaa", huomautti
Mellapont. "Miksi herra Deane poistui Chancellor-hotellista niin
myöhään illalla -- keskiyöllä?"

"Olen ajatellut sitäkin", sanoi neiti Pretty. "Minun luullakseni siihen
on ollut jokin syy. Herra Deane nukkui melkein aina huonosti, ja olen
kuullut hänen sanovan, ettei hän milloinkaan saanut unta vieraissa
vuoteissa. Ollessaan kotonaankin hänen tapanaan oli mennä kävelemään
myöhään illalla juuri ennen maatapanoa. Minä luulen hänen silloin yöllä
Chancellorissa tunteneen, ettei hän voinutkaan nukkua, minkä vuoksi hän
nousi jälleen, pukeutui ja lähti kävelemään kaupungille. Yksinkertaista
vai mitä?"

"Se on ainakin varmaa, että hän meni kaupungille, samoin kuin sekin,
että hänet murhattiin ja ryöstettiin", huomautti Mellapont. "Ja
sekin on varmaa", lisäsi hän, "onnettomuudeksi, ettei meillä ole
minkäänlaista johtolankaa rikollisen kiinni saamiseksi. Minä luulen,
melkein uskonkin, neiti Pretty, että teidän holhoojanne sai surmansa
jonkun kuljeskelijan kädestä, joka myöhemmin ryösti hänet. Mutta
lisäksi arvelen, olenpa melkein varmakin siitä, että herra Deane
tunsi Southernstowen ja jonkun sen asukkaista ja että hänen oikea
tarkoituksensa lähtiessään kaupungille oli mennä vierailulle tuttavansa
luokse, vaikka ilta olikin niin myöhäinen."

Neiti Pretty pudisti päätään.

"Kun keskustelimme tästä loma-ajasta", sanoi hän tiukasti, "huomautti
herra Deane minulle, ettei hän ollut milloinkaan nähnyt Southernstowea
eikä ikinä oleskellut Englannin tässä osassa. Kuinka hän siis olisi
voinut tuntea sen tai jonkun sen asukkaista. Jos ajattelen, että hän
tunsi jonkun täällä, että hän silloin meni tapaamaan jotakin henkilöä
-- jos minun todella pitää niin ajatella jonkin teidän hankkimanne
todistuksen perusteella, niin..."

Hän keskeytti pudistaen jälleen päätään, ja Mellapont odotti.

"Niin mitä sitten?" kysyi Mellapont vihdoin. "Jos teidän jolloinkin on
pakko niin ajatella, mitä sitten seuraa?"

"Vain tämä", vastasi neiti Pretty, synkkä ilme silmissään. "Vain se,
että jään tänne, kunnes saan selville, kuka se tuttava on, voidakseni
puhua suuni puhtaaksi hänelle, olkoon hän mies tai nainen. Sen minä
teen, vaikka se veisikin minulta jokaisen omistamani pennin. Ja minulla
on pennejä paljon."

"Te luotatte siis perinpohjaisiin menettelytapoihin, neiti Pretty?"
vihjaisi Mellapont. "Aiotte tunkeutua oikein asian ytimeen, vai mitä?"

"Aion ottaa selville kaikki, jokaisen pienimmänkin seikan, mitä
tapahtui holhoojalleni ja liiketoverilleni sinä iltana", sanoi neiti
Pretty. "Te saatte jatkaa poliisityötänne ja antaa minun noudattaa omia
menettelytapojani. Ellemme me yhdessä voi löytää ja saattaa murhaajaa
hirteen, olemme koko raukkoja. Minä tulin puhuttelemaan teitä, herra
Shelmore", jatkoi hän kääntyen asianajajan puoleen, "paristakin syystä,
nimittäin holhoojani hautajaisista ja siitä kuulustelusta, jossa
minunkin pitäisi olla läsnä. Minä aion toimittaa niin, että herra
Deane haudataan tänne -- olen päättänyt sen ja määrännyt jo ajan ja
paikankin. Entä tuo toinen juttu?"

Shelmore katsoi Mellapontiin, joka kiiruhti selittämään.

"Kuulustelu toimitetaan tänä iltana", sanoi hän. "Siitä tulee vain
muodollinen toimitus tänään -- todistetaan kuollut puheena olevaksi
henkilöksi, ja niin edespäin. Sitten asian käsittely siirretään
viikoksi tai kymmeneksi päiväksi, ja tämä jälkimäinen tutkinto on
tärkeä. Ehkä meillä silloin, tarkoitan poliisia, on jo enemmän
todistuksia. Minä koetan kaikkeni, neiti Pretty. Mutta kuulkaahan nyt,
jos teidän palkintojulistuksenne voi saada jonkun puhumaan, ilmoittakaa
siitä minulle. Osoittakaamme toisillemme keskinäistä luottamusta
älkääkä ryhtykö mihinkään ilman minua. Oletan teidän jäävän tänne vielä
joksikin aikaa?"

Neiti Pretty katsoi vakavasti näihin molempiin miehiin.

"Minä en lähde metrinkään päähän tästä kaupungista ennenkuin saan
selville, kuka tappoi James Deanen", sanoi hän. "Se on selvää!"

Sitten hän nousi ja nyökättyään huolettomasti poistui. Jäätyään
kahdenkesken Shelmore ja Mellapont katsoivat toisiinsa.

"Kai te ymmärrätte jo?" sanoi Shelmore oltuaan hetkisen ääneti.

"Kyllä!" vastasi Mellapont kuivasti. "Hm! Minun luullakseni ei kukaan
pysty vetämään tätä nuorta naista nenästä. Sanoitteko häntä vasta
yhdeksäntoistavuotiaaksi?"

"Niille paikoin", vastasi Shelmore.

"Hyvä Jumala, millainen hän onkaan yhdeksänkolmatta ikäisenä?" huudahti
Mellapont. "Pääministeri, luullakseni. No niin, te ilmoitatte minulle
tietysti, jos tästä palkintojulistuksesta on joitakin tuloksia.
Älkäämme toimiko ristiin, koska päämäärämme on sama. Toimikaamme
yhdessä."

"Minä ilmoitan teille kaikki", sanoi Shelmore. "Ellei lupaus tuhannen
punnan palkinnosta, joka maksetaan heti, tuo esille mitään, niin..."

"Juuri niin", myönsi Mellapont. "Silloin näyttäisi siltä kuin emme
milloinkaan saisi mitään tietää. Ja kuitenkin aion seurata omia
menetelmiäni. Nuo jalokivet esimerkiksi. Kuka tahansa ne sitten lienee
ryöstänytkin, hän haluaa varmasti myydä ne. Ja sen selville saaminen
kuuluu myös minun alaani."

"Niin", sanoi Shelmore. "Mutta jos otaksumme, ettei sen, joka ryösti
nuo jalokivet, tarvitsekaan niitä myydä, kuinka silloin käy?"

"Mitä?" huudahti Mellapont. "Mitä tarkoitatte?"

"Tarkoitan", vastasi Shelmore, "että Deanen kalleudet on ehkä ryöstetty
eksyttämistarkoituksessa epäluulojen suuntaamiseksi jollekin toiselle
taholle, ikään kuin hänet olisi raa'asti murhattu ja ryöstetty, vaikka
hänet todellisuudessa onkin murhattu jonkin muun, tarkoin harkitun
suunnitelman takia."

Mellapont tuijotti häneen, käsittäen hänen vihjauksensa, ja kävi
miettiväiseksi.

"Minä en vähääkään ollut sitä ajatellut", sanoi hän vihdoin. "Ehkä
asian laita onkin niin. Siitä voisimme päättää murhaajan varakkaaksi,
sivistyneeksi ja tavattoman ovelaksi henkilöksi, koska hän on kyennyt
niin toimimaan. Hm, emme tiedä vielä mitään. Meidän on pakko odottaa."

Neiti Pretty odotti seuraavat pari viikkoa. Hän näki, kuinka hänen
holhoojansa haudattiin rauhalliseen kirkkomaahan juuri kaupungin
laitaan, syventyi selvittelemään omia asioitaan ja keskusteli
säännöllisesti Shelmoren ja Mellapontin kanssa. Mutta hän ei saanut
minkäänlaisia uutisia, koska mitään tärkeämpää ei tullut ilmi.
Lykätty kuulustelu oli määrättynä päivänä, ja oikeuden puheenjohtaja
valamiehineen kuunteli kaikkia vähäpätöisimpiäkin todistuksia, joita
oli voitu hankkia. Ja istuttuaan koko päivän valamiehistö ilmoitti
päätöksekseen, että tämän katalan murhan oli tehnyt joku tuntematon
henkilö, jota oli edelleen etsiskeltävä, ja jokainen poistui oikeudesta
sanoen sitä ainoaksi mahdolliseksi päätökseksi ja ajatellen, ettei
tämän jälkeen kukaan saisi tietää, kuka tappoi James Deanen.

"Minä tiedän sittenkin varmasti, kuka sen miesraukan tappoi", sanoi
muuan hölmömäinen kaupunkilainen neiti Prettyn kuullen, juuri kun tämä
poistui oikeussalista. "Tiedänpä niinkin."

"Kuka sitten, jos sen viisaudessasi luulet tietäväsi?" kysyi hänen
toverinsa. "Sinä olet todella muita kuolevaisia ovelampi, jos sen
tiedät, vaikka tutkintotuomari ja valamiehistö eivät saaneet selville
sitä."

"Älä sinä puhu mitään kuolevaisten viisaudesta, sillä se ei kuulu
tähän", vastasi hölmö. "Joku noista kirotuista laiskoista roikaleista,
joita tänne markkinapäivinä saapuu vetelehtimään ja jotka eivät lähde
pois paikkakunnalta yöksikään, on tehnyt tämän ilkeän rikoksen ja
tappanut sen herrasmiehen -- ehkä heitä on ollut parikin. Heikäläiset
nukkuvat juuri sellaisissa paikoissa kuin tuo vanha hiekkakuoppakin
on. No niin, herra jatkaa kävelyään sinne asti, he näkevät hänen
hienot vaatteensa, kultaiset ketjunsa ja säteilevän timanttineulansa
ja nitistävät hänet hengiltä. Se on niin selvä asia kuin vanha
keppini tässä -- sen ymmärtämiseen ei tarvita tutkintotuomareita,
valamiehistöä, poliiseja eikä asianajajia. Minä vannon päässäni
olevan enemmän tervettä järkeä kuin kaikilla asianajajilla ja
tutkintotuomareilla yhteensä heidän kaikista puheistaan huolimatta."

Neiti Pretty meni asuntoonsa ajattelemaan. Hän mietti aika paljon
sinä iltana ja kävi seuraavana aamuna poliisiasemalla puhuttelemassa
Mellapontia.

"Minä olen muuttanut mieltäni", sanoi hän lyhyesti Mellapontin
tarjottua hänelle tuolin.

"Kokonaan!"

"Niinkö?" kysyi Mellapont. "Kuinka sitten?"

"Nyt ajattelen herra Deanen tunteneen jonkun Southernstowessa ja
poistuneen hotellista silloin illalla nimenomaisessa tarkoituksessa
tavata tuota henkilöä", sanoi hän. "Ehkä se oli sovittu kohtaus."

"Ei", sanoi Mellapont pontevasti. "Sitä ei lainkaan ollut ennakolta
sovittu. Tehän muistatte sisäkön nähneen hänet yöpuvussa valmiina
menemään vuoteeseen. Hän nousi sitten ja pukeutui. Mutta nouseminen ja
hotellista poistuminen tapahtui tietenkin siitä syystä, että hän niin
myöhään sai äkillisen päähänpiston."

"Vaikkapa niinkin", sanoi neiti Pretty. "Hän lähti kaikissa tapauksissa
tapaamaan jotakin henkilöä. Ja sen henkilön täytyy asua jossakin
murhapaikan läheisyydessä."

"Siellä on ainakin kuusikymmentä taloa, yksinäisiä rakennuksia,
huviloita ja kartanoita, joissa asuu hyvämaineisia ja arvokkaita
henkilöitä", vastasi Mellapont. "Se on Southernstowen paras
asuntokortteli."

"Sinne hän kuitenkin meni, tuonne kortteliin", sanoi neiti Pretty
itsepäisesti. "Miksi ette toimita siellä kotitarkastusta kaikissa
taloissa? Jos hän on käynyt jossakin noista taloista, niin..."

"Emme tiedä, kävikö hän mahdollisesti jossakin", keskeytti Mellapont.
"Hän on ehkä lähtenyt jonnekin vierailulle, mutta luulen, ettei hän
sittenkään käynyt missään. Jos hän olisi mennyt niin myöhäiseen aikaan
jonnekin, niin on mahdollista, että joku palvelija olisi vastannut
hänen koputukseensa tai soittoonsa, ja siinä tapauksessa olisi
korvauksenne kiihoittanut palvelijaa esiintymään."

"Otaksukaamme, että hän meni jonnekin sopimuksesta", vihjaisi neiti
Pretty.

"Siitä voisimme päättää, että hän oli tehnyt sellaisen sopimuksen
illalla", sanoi Mellapont. "Emme voi todistaa, että hän olisi puhunut
muille kuin Bellingille ja hotellin palvelijoille Chancelloriin tulonsa
ja makuuhuoneestaan poistumisensa välillä. Minä puolestani luulen hänen
menneen tapaamaan jotakuta, pääsemättä milloinkaan perille."

Neiti Pretty nousi ja katseli poliisimestarin ikävännäköistä huonetta.
"Oletteko päässyt lainkaan lähemmäksi ratkaisua?" kysyi hän äkkiä.

"Rehellisesti puhuen, en", vastasi Mellapont. "En metriäkään. Koko
juttu tuntuu vielä salaperäisemmältä kuin milloinkaan ennen -- oikealta
ratkaisemattomalta arvoitukselta."

Neiti Pretty nyökkäsi ja poistui, mennen takaisin Chancellor-hotelliin.
Hän oli ilmoittanut Bellingille jäävänsä sinne määräämättömäksi ajaksi
ja vuokrannut hotellista parhaan makuuhuoneen ja vieressä sijaitsevan
arki huoneen. Hän istuutui arkihuoneeseensa ja ajateltuaan vielä kauan
aikaa tehdessään sopivaa käsityötä kypsytti lopulta päätöksensä. Se
vei hänet kirjoituspöydän ääreen, missä hän yhä kiinteästi harkiten
kirjoitti toisen palkintojulistuksen luonnoksen. Saatuaan sen valmiiksi
hän vei sen itse Pembertonille sopien samalla kirjanpainajan kanssa
kaikista sen painamista, jakelemista ja julkinaulaamista koskevista
seikoista, sillä tällä kertaa hän ei halunnut -- niin hän sanoi
itselleen -- neuvotella Shelmoren kanssa tai vaivata häntä tai ketään
toista. Tämä oli hänen oma asiansa.

Keskipäivällä seuraavana päivänä oli jokainen Southernstowessa lukenut
tämän uuden julistuksen. Sen maksuehdot olivat paljon suurenmoisemmat
kuin entisen. Neiti Pretty teki kolme tarjousta. Hän lupasi antaa tuhat
puntaa jokaiselle, miehelle tai naiselle, joka voisi todistaa nähneensä
James Deanen sen jälkeen kun hän oli poistunut Chancellor-hotellista
kuoliniltanaan. Sitten hän takasi antavansa saman summan jokaiselle,
joka voisi kertoa jotakin kadonneista jalokivistä. Ja lopuksi hän
lupasi lahjoittaa kolmetuhatta puntaa sille, jonka ilmoitusten
perusteella James Deanen murhaaja voitaisiin vangita ja tuomita.

Simmons Hackdale oli muuan niistä ensimmäisistä ihmisistä, jotka
näkivät tämän uuden julistuksen, ja hänen kielellensä alkoi
valua vettä ja hänen sormensa syyhyivät. Kunpa hän voisi löytää
johtolangan, pienimmänkään! Ja samana iltapäivänä, jos hän olisi
tiennyt, oli tulossa hänen kaipaamansa tilaisuus. Shelmore kutsui
hänet yksityiskonttoriinsa, ilmoittaen antavansa hänelle tärkeän
luottamustehtävän. Oli näet ihan välttämätöntä, että joku matkustaisi
Yorkshiren Normansholtiin henkilökohtaisesti tarkastamaan siinä
kaupungissa sijaitsevaa sir Reville Childerstonen omistamaa
kiinteistöä, ja sen vuoksi Simmonsin piti lähteä. Seuraavana päivänä...

Simmons meni kotiinsa laittaakseen itsensä matkakuntoon. Ja sulloessaan
matkalaukkuaan täyteen hän muisti, mitä oli kuullut Shelmoren kertovan
sir Revillelle merkitystä maisemakortista. Piiliköhän sen takana
jotakin?




YHDEKSÄS LUKU

Toverillisella tuulella


Matkustettuaan kolmesataakahdeksankymmentä kilometriä Simmons huomasi
saapuneensa Normansholtiin vaatimattomine matkalaukkuineen kello kuuden
aikaan seuraavana iltapäivänä. Koska hän ei ollut milloinkaan ennen
käynyt pohjoisessa Englannissa, näytti hänestä ympäristö harmaalta
ja synkältä, sillä hän oli tottunut aurinkoisempaan etelään. Mutta
kun hän käveli ikivanhan kauppatorin poikki etsien itselleen asuntoa,
huomasivat hänen terävät silmänsä Karhu-nimisen hotellin, joka näytti
nykyaikaiselta. Hän poikkesi heti suunnastaan sinne, kirjoitti nimensä
matkustajaluetteloon ja tilasi päivällisen. Simmonsilla oli paljon
rahaa taskussaan, ja koska hän tiesi saavansa matkakustannuksensa
takaisin herra Shelmorelta, joka puolestaan otti ne sir Reville
Childerstonen täysinäisestä rahakirstusta, päätti hän elää herroiksi.
-- Jos tuhlaat omia rahojasi, sanoi Simmons, ole säästäväinen, mutta
jos ne ovat jonkun toisen, anna niiden silloin pyöriä. Tämä on
sellainen periaate, jota noudattamaan kaikki virkailijat on kasvatettu,
Whitehallin hoviherroista vähäpätöisten valiokuntien jäseniin asti.

Hän oli jo päivällisensä puolivälissä Karhun kahvilahuoneessa, kun
tarjoilija johti sinne erään reippaan, pirteän näköisen, hänen
ikäisensä nuoren herrasmiehen, jonka silmät näyttivät kohteliaan
kysyviltä. Tarjoilija viittasi Simmonsiin, joka oli kirjoittanut
nimensä ja osoitteensa lisäkoukeroineen luetteloon alakerrassa, ja
nuori herrasmies, ottaen päästään jokseenkin keikarimaisen hattunsa,
tuli lähemmäksi, hymyillen leveästi.

"Herra Hackdale kai, Southernstowesta?" kysyi hän astuen Simmonsin luo.
"Herra Simmons Hackdale, vai erehdynkö?"

"Se on nimeni", vastasi Simmons. "Mutta tämä on minulle suuri yllätys."

"Minun nimeni on Swale, Swilford Swale, Pike ja Pilkinsin toimistosta,
herra Hackdale", sanoi vieras. "Me saimme tietää herra Shelmorelta
tänä aamuna, että te saavutte tänne tänään tarkastamaan sir Reville
Childerstonen kiinteistöä, ja koska tiesin varmasti tapaavani teidät
täällä Karhussa, juolahti mieleeni pistäytyä tänne toivottaakseni
teidät tervetulleeksi tähän ikivanhaan kaupunkiin. Arvatenkaan ette ole
milloinkaan ennen käynyt täällä, herra Hackdale?"

"En ikinä enkä missään täällä läheisyydessäkään", vastasi Simmons. "Te
olette totisesti hyvin ystävällinen, herra Swale. Jos olisitte tullut
hieman aikaisemmin, olisin kutsunut teidät päivälliselle. Mitä haluatte
juoda?"

Herra Swale vastasi jo syöneensä päivällistä ja mietittyään hieman
päätti juoda lasillisen Karhun kuuluisaa vanhaa portviiniä, ja Simmons,
joka ei tähän saakka vielä ollut juonut mitään, päätti seurata hänen
esimerkkiään. Herra Swale istuutui lähimmälle tuolille, ja sillä aikaa
kun Simmons lopetteli päivällistään, juttelivat he luottavaisesti
keskenään nuorten miesten tapaan. Herra Swale kertoi Simmonsille
Pike ja Pilkinsin liikkeestä, ja Simmons puhui hänelle isännästään
Shelmoresta. Kun he olivat kumpikin juoneet pari lasia sikäläistä
kuuluisaa portviiniä, olivat he jo niin hyviä ystäviä, että olivat
lakanneet nimittämästä toisiaan herraksi.

"Ja nyt, mitä sinä oikeastaan haluaisit tehdä, veikkonen?" kysyi
herra Swale heidän poistuessaan kahvilasta. "Tässä ikivanhassa
pikkukaupungissa ei ole kyllä paljonkaan tehtävää, mutta kuitenkin
jotakin. Täällä on näyttämö ja elävien kuvien teatteri, ja jos haluat
pelata biljardia, voin viedä sinut kerhoon. Tai koska nyt on niin
kaunis kuutamo, voin aluksi näytellä sinulle tätä vanhaa kaupunkia,
ja sitten poikkeamme erääseen kuuluisaan ravintolaan, jonka isäntä on
ystäväni. Hänellä on varastossaan portviiniä, jota voi täydellisesti
verrata äsken nauttimaamme. Mikä sinusta on parasta?"

Simmons, jota luonnollinen uteliaisuus pakotti tutustumaan kaikkeen
uuteen ja tuntemattomaan, sanoi, että jos valinta annettiin hänelle,
hän mieluimmin tahtoi hieman katsella kaupunkia; ja herra Swale,
ruveten mielellään hänen oppaakseen, vei hänet mukanaan alkaen
kierrellä paikasta toiseen. Hän näytti Simmonsille Market Crossin,
Parishkirkon, Moot Hallin, linnan, parin kolmen luostarin rauniot,
muutamia ikivanhoja rakennuksia ja muinaisen hirttopaikan, vieden hänet
vihdoin erään nurkan ympäri aukiolle, jonka keskellä kohosi pitkä salko.

"Tuollaista et luullakseni -- minulle on ainakin niin sanottu, -- näe
usein Englannissa nykyään, veikkonen", sanoi herra Swale. "Siinä on
todellinen, oikea, vanhanaikainen vappuriuku, oikein alkuperäinen ja
ikivanha. Niitä ei ole enää montakaan jäljellä, ja tuskinpa niitä on
lainkaan sielläpäin, missä sinä asut, vai mitä?"

"En ole milloinkaan eläissäni nähnyt sellaista", sanoi Simmons. "Mutta
olen tietysti kuullut puhuttavan niistä."

"Tätä aukiota", jatkoi opas heilauttaen kättään päänsä ympäri,
"sanotaan Vappunurmeksi. Kaupungin asukkaiden oli tapana viettää täällä
vanhanaikaisia vappujuhlia, jolloin he tanssivat vappuriuvun ympärillä,
ja niin edespäin. Olen kuullut vanhojen kaupunkilaisten puhuvan
niistä, vaikka niiden vietto nykyään on jo lopetettu, mutta minäkin
olen sentään nähnyt vappuriuvun koristettuna. Tämä on Normansholtin
vanhimpia osia, veikkonen, luullakseni tässä asuttiin jo useita satoja
vuosia takaperin. Tuolla nurkassa on Riuku-majatalo, minne pujahdamme
puolen tunnin kuluttua. Tuolla toisessa nurkassa on hieno vanha talo,
Manor House; tarkoitan tuota, jossa on pitkät jyrkät katot ja korkeat
päädyt. Siellä tapahtui jotakin hyvin kummallista parikymmentä vuotta
sitten. Tosin en muista sitä itse, mutta olen kuullut isäni puhuvan
siitä monta kertaa."

"Mitä sitten?" kysyi Simmons.

"Eräs mies, joka asui siellä, katosi äkkiä kummallisesti ja
salaperäisesti jäljettömiin", vastasi herra Swale. "Siis samanlainen
tapaus, jollaisista kerrotaan tarinoissa ja romaaneissa, mutta vielä
merkillisempi. Minä kerron sen kyllä sinulle, jos haluat kuunnella,
mutta poiketaanpa ensin Riukuun."

Simmons seurasi uutta ystäväänsä vanhanaikaiseen ravintolaan, joka oli
sen näköinen kuin se olisi äsken muutettu sinne jostakin kuningatar
Elisabethin tai Tudorien ajoilta ja muistutti kaniininkoppia mukavine
loukkoineen ja soppineen. Sen isäntä oli herra Swalen suureksi
pettymykseksi mennyt jonnekin koko illaksi, mutta herra Swale tiesi,
mitä erityistä portviiniä täältä saisi, ja varaten itselleen ja
toverilleen pari lasia vei vieraansa tammella laudoitetun huoneen
rauhalliseen nurkkaan, missä räiskyi iloinen takkavalkea. Sitten hän
ehdotti, että koska ilta oli vasta alussa, heidän sopisi täällä viettää
aikaansa.

"Ja nyt kerron sinulle tuosta Manor Housen tapauksesta", lisäsi hän
heidän istuutuessaan lähekkäisiin nojatuoleihin. "Minä olen usein
ajatellut ryhtyä laatimaan siitä kertomusta johonkin aikakauskirjaan,
mutta epäilen kirjoituskykyäni enkä sitä paitsi tietäisi, kuinka sen
lopettaisin. Ehkä sinä voisit tehdä siitä jotakin, veikkonen. Mitä
luulet?"

"En osaa sanoa, ennenkuin kuulen tarinan", vastasi Simmons. "Mitä se
oikein koskee -- jotakin katoamistako?"

"Niin, kummallisinta katoamista, mistä milloinkaan olet kuullut
puhuttavan!" myönsi herra Swale. "Tämän kaupungin asukkaat juttelevat
siitä vielä nykyäänkin. Tarina kertoo erään miehen katoamisesta, joka
asui Manor Housessa parikymmentä vuotta sitten ja jota nimitettiin
Arradeaniksi."

"Kuinka sinä sanoitkaan?" kysyi Simmons.

"Arradeane", toisti herra Swale ja tavasi nimen. "Kummallinen
nimi, mutta niin se kumminkin oli -- Arradeane, James Arradeane,
siviili-insinööri."

Simmons kuunteli niin tarkasti, että korvia melkein kipristeli.
Arradeaneko? James Arradeaneko? Kun ensimmäiset neljä kirjainta
jätetään pois, saatiin Deane, James Deane -- siis Southernstowessa
murhatun miehen nimi. Ja hän muisti äkkiä neiti Prettyn ja hänen
ensi vierailunsa Shelmoren luona. Neitihän oli sanonut, että hänen
holhoojansa oli ammatiltaan siviili-insinööri. Olikohan mahdollista,
että hän sattumalta oli...

"Niin", sanoi hän tyynesti. "Entä tarina?"

Herra Swale siemaisi viiniään tuntijan tapaan ja otti nojatuolissaan
entistä mukavamman asennon.

"Kerron sen sinulle", vastasi hän. "Kummallisempaa juttua en ole ikinä
kuullut. Muutamat sen erityiskohdat ovat ainakin sellaisia, nimittäin
ne, joissa kerrotaan varsinaisesta katoamisesta. Kaikki tapahtui
näin, kuten isäni on minulle kertonut. Mutta sinun pitää ensiksikin
tietää, että parikymmentä tai viisikolmatta vuotta sitten otaksuttiin
täällä naapuristossa olevan suuria hiilikerrostumia. Niitä luultiin
hyvin runsaiksi, noita suonia, joita piti olla kaikkialla kaupunkimme
ympäristössä, ja ihmiset alkoivat rikastua jo ennakolta, ja tänne
saapui paljon muukalaisia katsomaan, mitä täällä oli ansaittavana.
Näiden vieraiden joukossa oli sekin mies, James Arradeane. Hän oli
ammatiltaan siviili-insinööri, mutta hänellä oli selvästi paljon
omiakin varoja. Kukaan ei saanut tietää, mistä hän tuli, mutta hän
tuli, toi vaimonsakin mukanaan ja vuokrasi tuon ikivanhan Manor Housen,
jonka sinulle äsken näytin, asettui sinne asumaan eikä salannut
keltään, että hän oli saapunut tänne tutkimaan maaperää. Hän teki
jonkunlaisen sopimuksen erään yhtiön kanssa, joka silloin perustettiin
tänne; he toimittivat paljon porauksia eräällä maa-alueella, jonka
olivat ostaneet juuri kauppalan ulkopuolelta, pääsemättä kuitenkaan sen
pitemmälle. Päättäen isäni puheista, ja hän oli tuntenut sen miehen
hyvin --"

"Elääkö isäsi vielä?" keskeytti Simmons.

"Hän kuoli viisi vuotta sitten"; vastasi Swale "Niin, päättäen hänen
puheistaan tämä Arradeane ei ollut mitenkään riippuvainen ammatistaan,
vaan näytti vain odottelevan sopivaa liikeyritystä, johon olisi voinut
sijoittaa rahansa. Kaupungissa tiedettiin vallan hyvin, että sekä
hänellä että hänen vaimollaan oli varoja -- isäni sanoi hänen rouvaansa
hyvin kauniiksi ja viisaaksikin --"

"Päästäkseni oikein perille kaikesta tästä, veikkonen", keskeytti
Simmons, "haluaisin kysyä, kuinka vanhoja nämä molemmat olivat siihen
aikaan?"

"No, he olivat siihen aikaan vielä nuoria, alle kolmenkymmenen, rouva
ainakin", vastasi Swale "Mies oli ehkä hieman vanhempi. Hienoa väkeä
-- heillä oli hyvä valjakko, ja he esiintyivät hieman suurellisesti,
kuten ehkä ymmärtänet. Mutta kaupunkilaiset saivat jotenkin tietää,
etteivät he sopineet yhteen, että heidän välillään oli erimielisyyksiä.
Heillä ei ollut ainoatakaan lasta, mutta rouva Arradeanen veli asui
heidän luonaan. Tämä veli oli tuollainen loinen, joka ei milloinkaan
tehnyt muuta kuin kuljeskeli paikasta toiseen huvituksissa, sisarensa
kustannuksella tietysti, ja herra Arradeanen sanottiin vastustaneen
sitä kovasti ja tahtoneen lähettää veljen pois, mistä rouva Arradeane
ei halunnut kuulla puhuttavankaan, koska hän oli pitänyt huolta tästä
veljestään koko ikänsä, vaikka hän ei vielä ollutkaan vanha, ja
kieltäytyi eroamasta hänestä. Kaikki tämä tiedettiin kaupungissa, koska
tällaisessa pienessä paikassa on mahdotonta salata mitään, veikkonen.
Ja isäni sanoi sen ehkä Olleenkin pääaiheena riitaan, tai niitä oli
ollut muitakin vähäisempiä, mutta ainakin tiedettiin yleisesti,
ettei Arradeane sopinut vaimonsa kanssa -- palvelijat tiesivät
sen ja kertoivat siitä muille -- ja äkkiä Arradeane sitten hävisi
olemattomiin."

"Poistui rouvansa luota?" vihjaisi Simmons.

"Niin, mitä kummallisimmalla tavalla", vastasi Swale. "Ja juuri
tämän katoamisen laatu hämmästytti kaikkia. Mainitsen aluksi, että
tämän Arradeanen, isäni kertomuksesta päättäen, tunsi jokainen
kaupunkilainen, koska hän oli sellainen mies, että hän helposti
saavutti suosiota. No niin, kuten jo äsken sanoin sinulle, hän
asui vaimoineen nurkkatalossa, ikivanhassa Manor Housessa, jonka
äsken näytin sinulle, ja hänen lankonsa asui siellä myös. Eräänä
aamuna istuutuivat nämä kolme syömään aamiaista. Palvelijatar, joka
tarjoili heille, sanoi heidän käyttäytyneen hyvin ystävällisesti ja
miellyttävästi toisiaan kohtaan. Hän kuuli Arradeanen sanovan, että
hänen piti mennä kymmenen aikaan Karhuun tapaamaan paria kaivosten
asiantuntijaa, ja sisäkkö näkikin hänen poistuvan talosta siinä
tarkoituksessa kymmentä minuuttia vaille kymmenen; hän näki myös
Arradeanen kääntyvän Vappunurmen nurkasta kauppatorille Karhun
hotelliin päin. Mutta siitä hetkestä lähtien tähän saakka, veikkonen,
ei kukaan Normansholtissa ole nähnyt tuota miestä jälleen. Sisäkkö näki
hänet viimeksi, kun hän kääntyi nurkasta, ja sitten hän katosi kuin
tina tuhkaan."

"Mahdotonta!" sanoi Simmons. "Jonkun on varmasti täytynyt nähdä hänet."

"Minä sanon sinulle, että jokainen tämän kaupungin asukas tunsi
hänet hyvin", vakuutti Swale. "Ja tämä kaupunki oli paljon pienempi
parikymmentä vuotta sitten kuin nyt, eikä täällä vieläkään ole muuta
kuin noin seitsemän- tai kahdeksantuhatta asukasta. Kukaan ei nähnyt
Arradeanea sitten, ei ainakaan kukaan tullut ilmoittamaan nähneensä
häntä tuona aamuna, kun häntä ruvettiin kaipaamaan. Käännyttyään
aukion nurkasta hän katosi kokonaan, juuri kuin olisi painunut maahan
tai liidellyt taivaaseen. Häntä ei tietysti osattu kaivata muutamiin
tunteihin -- oikeastaan vasta seuraavana päivänä, ei ennen. Hän ei
palannut kotiinsa välipalalle katoamispäivänään, ei päivälliselle, eikä
häntä näkynyt illallakaan. Hänen vaimonsa ei kuitenkaan välittänyt
siitä suurestikaan, kun luuli miehensä poistuneen kaupungista jonnekin
noiden asiantuntijoiden kanssa, joista hän oli puhunut, ja jääneen
yöksi heidän luokseen. Mutta kun hän ei saanut minkäänlaisia tietoja
häneltä seuraavanakaan päivänä, aloitti hän tiedustelunsa. Silloin tuli
totuus ilmi. Hän ei ollut käynytkään Karhussa. Ne miehet, jotka hänen
piti siellä tavata, olivat odottaneet tunnin ja sitten poistuneet.
Kukaan ei ollut nähnyt häntä, kuten jo sanoinkin. Tässä kaupungissa
on kolme rautatieasemaa, vaikka tämä onkin näin pieni -- nimittäin
kolmen eri linjan, veikkonen. No niin, häntä ei ollut nähty millään
niistäkään. Hän ei ollut vuokrannut ajoneuvojakaan, ja kuitenkin hän
oli poistunut, siis jalkaisin. Ihmiset arvailivat, oliko hän poikennut
linnaan ja pudonnut raunioiden väliin -- siellä on näet muutamia hyvin
ilkeitä paikkoja. Mutta vaikka häntä haettiin sieltä, täältä ja joka
paikasta ja tiedusteltiin kaikkialta ympäristöstä, ei hänestä kuultu
tavuakaan sen jälkeen. Hän oli kerrassaan kadonnut."

"Onko kukaan laatinut siitä mitään teoriaa?" kysyi Simmons, joka
tyynesti painoi kaikki mieleensä, koettaen samalla ratkaista tätä
arvoitusta.

"Isälläni oli muuan teoria, joka luultavasti osui oikeaan", vastasi
Swale. "Se oli tällainen. Juuri tuolta Vappunurmen nurkasta, missä
hän katosi sisäkön näkyvistä, lähtee jonkunlainen sola eli kuja, joka
sivuaa talojen takaseiniä. Ja tämä erityinen kuja vie kauppatorin
taitse kaupungin laitaniityille. Kun menee niittyjen poikki, saapuu
isoon metsään, joka jatkuu kaakkoon päin noin kolme kilometriä. Isäni
luuli Arradeanen pujahtaneen tähän solaan, menneen niittyjen poikki
tiheiden pensastojen suojassa metsään, kulkeneen sen läpi ja sitten
päästyään toiselle puolen kävelleen hyvin aution seudun halki jollekin
rautatielle, joka ei lainkaan poikkea kaupunkiimme, ja nousseen junaan
jollakin pienellä asemalla, missä häntä ei tunnettu. Ymmärrätkö?"

"Hyvä teoria", sanoi Simmons kehuen. "Minäkin luulisin hänen tehneen
niin. Mutta -- hänen rahansa?"

"Ah niin!" vastasi Swale. "Niistä otettiin tietysti selko. Kuten jo
sanoin, olivat sekä hän että hänen vaimonsa varakkaita ihmisiä; heillä
oli molemmilla rahaa. Mies ei ollut velkaa kenellekään kaupungissa,
sillä hän oli sellainen henkilö, joka aina maksaa käteisellä. Hänellä
ei ollut pankkitiliäkään tässä kaupungissa, hän kun säilytti rahojaan
parinkymmenen kilometrin päässä Alsthfordin pankissa. No niin, kun
alettiin panna toimeen kyselyjä hänen katoamisensa johdosta, saatiin
selville, että hän pari päivää aikaisemmin oli ottanut melkein joka
pennin pois tililtään, joka oli ollut suuri, ja samalla vienyt mukanaan
suuren joukon arvopapereita, jotka olivat olleet myös talletettuina
pankkiin. Hän ei ollut ilmoittanut mitään syytä menettelyynsä. Hän vei
siis rahansa mukanaan. Kuje vain, veikkonen, ovela kuje -- hän halusi
poistua vaimonsa luota. Niin sen asian laita oli."

"Entä vaimo?" kysyi Simmons. "Mihin hän joutui?"

"Hän jäi asumaan tänne vielä joksikin aikaa", vastasi Swale. "Päättäen
isäni puheista hän ei ensi tiedustelujen jälkeen milloinkaan enää
koettanut löytää Arradeanea. Kaiketi hän tiesi jotakin sellaista, mitä
eivät muut tienneet. Oli miten oli, noin kolmen kuukauden kuluttua
hän myi kaiken Manor Housen irtaimiston ja matkusti pois veljineen --
Lontooseen, kuten täällä kerrottiin. Eikä kukaan ole heistä sen jälkeen
kuullut sanaakaan, ei niin mitään. Mutta siitä jutellaan tietysti
vieläkin, koska miehen ovela katoaminen oli herättänyt ihmisissä
ihmettelyä. Sukkela temppu tuo, että mies voi livahtaa huomaamatta
ja jälkiä jättämättä pois sellaiselta paikkakunnalta, missä kaikki
tunsivat hänet. Ja kuten jo sanoin, siitä voisi saada harvinaisen hyvän
alun jollekin jutulle, mutta en tiedä, riittävätkö sinunkaan kykysi
sellaisen kirjoittamiseen."

"En ainakaan ole vielä yrittänyt", sanoi Simmons kuivasti. "Ehkä
minulla olisi kykyä. Ja kaikki tämä tapahtui -- milloin sinä
sanoitkaan?"

"Parikymmentä tai kolmekolmatta vuotta takaperin", vastasi Swale.
"Juuri ennenkuin minä ilmestyin tänne kyynelten laaksoon."

"Täällä Normansholtissa on siis paljon sellaisia henkilöitä, jotka
eivät ole vielä unhottaneet noita kolmea?" vihjaisi Simmons. "Täytyy
olla."

"Hyväinen aika, veikkonen, niitä on vaikka kuinka paljon!" vakuutti
Swale. "Joukoittain! Jos isäntä olisi ollut kotona, olisi hän voinut
kertoa sinulle tämän jutun paremmin kuin minä, koska hän oli tuntenut
Arradeanen tarpeeksi hyvin. Hän olisi kertonut, mitä oli itse saanut
nähdä, mutta minä voin ainoastaan toistaa, mitä isälläni oli tapana
jutella."

"Niin, tässä maailmassa tapahtuu hyvin paljon kummallista", huomautti
Simmons. "Me kuulemme sellaista paljonkin oman ammattimme alalla."

"Se on totta, veikkonen", sanoi herra Swale juhlallisesti. "Niin me
teemme. Se johtuu yksinkertaisesti ammatistamme. Ah, kunpa ihmiset
tietäisivät, millaisia salaisuuksia meille lakimiehille uskotaan!
Haluatko vielä toisen lasillisen viiniä, veikkonen?"

"No ehkä yhden vielä", vastasi Simmons. "Minulla on huomenna paljon
hommaa."

Ja hän toimittikin nämä tehtävänsä aamulla, tarkasteli vielä
toistamiseen vanhaa kaupunkia ja nousi sitten varhain iltapuolella
etelään päin kiitävään junaan. Ja hän matkusti kotiin varmana siitä,
että James Arradeane oli James Deane ja rouva Arradeane rouva
Champernowne ja että tuo vetelehtijäveli oli herra Alfred, jonka
sukunimi näytti olevan kaikille tuntematon.




KYMMENES LUKU

Naisten vuoro


Simmonsin luonnostaan terävä järki, jota vielä lainopillinen harjoitus
oli terästänyt, työskenteli melko uutterasti hänen kiitäessään kotia
kohti. Hän ei lainkaan epäillyt, että hänen oli onnistunut tehdä
hyvä keksintö. Muutamat erityisseikat olivat ilmeisiä ja hän alkoi
niitä luokitella ja järjestellä. Sitä miestä, joka oli kadonnut
Normansholtista, oli nimitetty James Arradeaneksi, ja hän oli ollut
ammatiltaan siviili-insinööri. Southernstowesta löydetyn murhatun
miehen nimi oli James Deane, ja hänkin oli neiti Prettyn puheiden
mukaan ammatiltaan siviili-insinööri. Normansholtissa asuneella rouva
Arradeanella oli ollut veli, joka oli asunut hänen luonaan ja ollut
tyhjäntoimittaja; Southernstowessa asuvalla rouva Champernownella
oli myös veli, joka asui hänen luonaan tyhjäntoimittajana ja oli sen
näköinen kuin ei milloinkaan olisi ollut muuntapainen. Niin paljon kuin
Simmons voi päätellä asioista sen kertomuksen mukaan, jonka oli kuullut
uudelta ystävältään Swilford Swalelta, olisivat Normansholtissa asuneet
herra ja rouva Arradeane nykyään sen ikäiset kuin äsken kuollut herra
Deane ja vielä elävä rouva Champernowne. Oliko siis James Deane sama
henkilö kuin James Arradeane? Oliko rouva Champernowne sama nainen kuin
kuin rouva Arradeane? Simmons oli taipuvainen vastaamaan molempiin
kysymyksiin myöntävästi. Southernstowessa sattuneen salaperäisen murhan
alusta asti hän oli merkinnyt muistiin kaikki yksityiskohdat, ja nyt
matkustaessaan etelään hän alkoi muistaa seikkoja, jotka eivät olleet
näyttäneet hyvinkään tärkeiltä hänen ensi kerran kuullessaan niistä
puhuttavan, mutta jotka nyt tuntuivat melko tärkeiltä, kun hän katseli
niitä sen valossa, mitä sattumalta oli saanut selville Normansholtissa.

Hän alkoi punnita muutamia niistä istuessaan ravintolavaunun mukavassa
nurkkauksessa. Hänellä oli taskussaan paljon leikkeleitä, jotka
hän oli koonnut paikallislehdistä ja joissa kaikissa kerrottiin
Deanen murhasta. Hän otti ne esille, etsien niiden joukosta käsiinsä
selostuksen lykätystä kuulustelusta. Chancellor-hotellin isäntä,
Belling, oli silloin ollut todistajien joukossa. Bellingin todistus
oli hyvin täydellinen, koska tuomari puolestaan ja Shelmore neiti
Prettyn puolesta olivat pakottaneet hänet kertomaan kaikki, mitä
hän vain muisti parista keskustelustaan murhatun kanssa. Simmons
tarkasteli nyt huolellisesti näitä kysymyksiä ja vastauksia. Ja
niistä selveni selvästi ja erehtymättömästi ainakin se, että kun
Deane meni eläviinkuviin kohtalokkaana maanantai-iltana, hän näki
silloin rouva Champernownen, sillä kun hän palasi Chancelloriin, kysyi
hän Bellingiltä, kuka tuo nainen oli, ja puhui hänestä jälkeenpäin
Bellingille. Olikohan siis, kysyi Simmons itseltään, Deane eli kuten
hän nyt uskoi Deanen olleen Arradeane tuntenut rouva Champernownen
vaimokseen, jonka luota hän oli karannut Normansholtista noin
parikymmentä vuotta sitten?

Simmons uskoi, että näin todella oli käynyt. Ja jos asia oli niin,
valaisi se melkoisesti juttua. Hänestä näytti siltä, että se, mitä
jälkeenpäin tapahtui tuona iltana, kävi näin: Deane eli Arradeane oli
poistuttuaan huoneeseensa yöksi saanut äkkiä päähänsä lähteä tapaamaan
rouva Champernownea ja sen vuoksi noussut ja mennyt, vaikka silloin
olikin jo ollut niin myöhä. Ja se herätti useitakin kysymyksiä.
Tapasiko Deane rouva Champernownen? Jos hän tapasi, niin missä ja mihin
aikaan? Miksi Deane oli halunnut häntä tavata? Tämä viime kysymys pani
Simmonsin jälleen tutkimaan sanomalehtileikkeleitä, ja hän tarkasteli
taas Bellingin todistusta. Ah, tuossahan olikin pari kolme tärkeätä
kysymystä ja vastausta:

"Mitä te kerroitte hänelle rouva Champernownesta?"

"Vain sen, että hän on Southernstowen pormestari, hyvin viisas nainen
ja hyvin menestyvä liikealallakin -- siis sellaista, mitä jokainen
olisi vieraalle kertonut jostakin kaupungin huomattavasta henkilöstä --
tavallista puhelua."

"Ettekö muuta?"

"No niin, muistaakseni kerroin hänelle niistä huhuistakin, että rouva
Champernownen luullaan menevän naimisiin sir Reville Childerstonen
kanssa tai ainakin aikovan mennä."

Tämä viime vastaus tuntui Simmonsista hyvin tärkeältä, ja hän ihmetteli
lukiessaan jatkoa, ettei tuomari valamiehineen ollut nähtävästi
kiinnittänyt siihen mitään huomiota. Mutta he eivät tienneet eivätkä
voineet epäilläkään sitä, mitä hän, Simmons, tiesi. Tietäessään, että
Deane hyvin todennäköisesti oli Arradeane ja että rouva Champernowne
oli rouva Arradeane, hän oli nyt ymmärtävinään tämän rouvan luokse
tehdyn salaisen vierailun tarkoituksen. Deane oli nähtävästi tahtonut
ilmaista hänelle olevansa vielä hengissä ja kieltää häntä panemasta
itseään alttiiksi kaksinnaimisen vaaralle.

Mutta -- entä murha? Kuka oli ampunut Deanen? Tekikö sen rouva
Champernowne vai herra Alfred, vai olivatko he yhtä viattomia suin
hänkin, ja joutuiko Deane, kuten Mellapont nähtävästi ajatteli,
sellaisten kulkurien käsiin, jotka olivat leiriytyneet hiekkakuoppaan
sinä päivänä olleiden markkinaan jälkeen? Simmons tiesi tarpeeksi
hyvin sinä yönä liikkuneen paikkakunnalla kummallisia, haaksirikkoisia
henkilöitä, eikä sitä voitu sanoa muuta kuin hyväksyttäväksi teoriaksi,
kun ajateltiin, että Deane oli joutunut sellaisten ihmisten uhriksi.
Mutta tietäessään, mitä hän nyt luuli tietävänsä, tuntui hänestä, että
rouva Champernownea voitiin kyllä epäillä -- vakavistakin syistä.
Simmons oli hyvin tarkkaavainen nuori mies, joka piti silmällä
ihmisiä ja ajatteli kaikkea näkemäänsä. Hän luuli rouva Champernownea
hyvin kunnianhimoiseksi naiseksi, joka epäilemättä halusi päästä
Childerstonen puistokartanon valtiattareksi ja ladyksi. Ja jos hän
todella oli rouva Arradeane ja Arradeanen henki oli hänen ja hänen
haluamansa yhteiskunnallisen aseman välillä ja jos hän sai tilaisuuden
vapauttaa itsensä tästä esteestä, niin --?

Päästyään ajatuksissaan näin pitkälle Simmons äkkiä muisti jotakin,
mikä hämmästytti häntä. Hän oli ollut läsnä monessa neiti Prettyn
ja Shelmoren välisessä keskustelussa ja kuunnellut muitakin heidän
neuvottelujaan väliseinän mukavasta raosta. Hän muisti nyt, että
Shelmore, tahtoessaan saada selkoa jutun kaikista yksityiskohdista, oli
kysellyt neiti Prettyltä paljonkin herra Deanesta. Ja neiti Prettyn
vastauksista hän oli saanut tietää, että Deane vaimoineen oli saapunut
Cornwalliin muutamia vuosia sitten etsimään jotakin teollisuuden
haaraa, johon olisi voinut sijoittaa rahansa; että hän oli ruvennut
neiti Prettyn isän yhtiötoveriksi erääseen tinakaivokseen; että herra
ja rouva Pretty olivat kuolleet ja määränneet Deanen tyttärensä
holhoojaksi; että rouva Deanekin oli kuollut, ja lopuksi, ettei
Deanella, mikäli neiti Pretty tiesi, ollut ainoatakaan sukulaista,
koska herra Deane itse oli niin sanonut hänelle monta kertaa.

Tämä kohotti Simmonsin eteen ylipääsemättömän tiiliseinän,
käyttääksemme hänen omaa sanontatapaansa. Jos tämä Deane oli sama
Arradeane, joka jätti rouva Arradeanen asumaan Normansholtiin, niin
kuka oli se rouva Deane, joka oli seurannut häntä Camborneen?

"No, tämäpä on visaista!" mutisi Simmons. "Tuohon pieneen seikkaan
liittyy enemmän kuin aavistankaan. Kuinka ranskalaiset sanovatkaan
-- _cherchez la femme_ -- etsikää naista! Tässä jutussa on juuri
kiusallisinta se, ettei tiedä, mistä aloittaisi hakemisensa."

Sitten hänen ajatuksensa kohdistuivat neiti Prettyyn varman vaiston
nojalla. Hän oli sittenkin ainoa saapuvilla oleva henkilö, joka tiesi
jotakin Deanen elämästä ja puuhista Cambornessa. Hänellä oli joitakin
omia tietoja, ja jotakin hän oli kuullut Deanelta. Neiti Prettyä piti
siis lähestyä, ja hän päättikin niin tehdä.

Simmons kulutti iltansa jossakin kaupungilla hänen ikäistensä
nuorten miesten tavalla. Joskus hän poikkesi kerhoon, joskus pelasi
biljardia tai pistäytyi Chancelloriin tunniksi juttelemaan jonkun
siellä tapaamansa tuttavan kanssa. Sen vuoksi ei kukaan, joka näki
Simmonsin poikkeavan Chancelloriin eräänä iltana pian kotiintulonsa
jälkeen, voinut siitä päättää, että hän meni sinne missään varmassa
tarkoituksessa; päinvastoin olisi ajateltu, että hän vain maleksi
paikasta toiseen, kuten useimmat nuoret miehet, puotipalvelijat,
konttoristit ja muut sellaiset, tekivät iltaisin. Mutta tällä kertaa
Simmons ei mennyt biljardisaliin tai tarjoiluhuoneeseen, vaan kääntyi
pieneen pohjakerroksessa sijaitsevaan anniskelutupaan, jonka avoimesta
ovesta voi pitää silmällä kahvilan ovea. Siellä ei ollut ketään sillä
hetkellä, ja hän istui siellä yksinään poltellen savuketta, siemaisten
silloin tällöin kulauksen portviiniä ja odotellen. Hän odotti, kunnes
hotellin vieraat, jotka tähän aikaan söivät päivällistä, alkoivat
poistua kahvilasta ja kunnes hän näki neiti Prettyn tulevan ulos ja
nousevan yläkertaan vanhoja tammiportaita myöten. Silloin Simmons
pysäytti avoimen oven ohitse menevän sisäkön, Mary Sandersin, ja
viittasi häntä tulemaan luokseen.

"Kuulkaahan", kuiskasi hän iskien silmää, "minä haluan puhutella
neiti Prettyä tärkeän asian vuoksi. Menkää senvuoksi sinne ja sanokaa
hänelle, että Shelmoren konttoristi, herra Hackdale, on täällä ja
haluaa keskustella hänen kanssaan hetkisen."

Mary Sanders meni yläkertaan, katosi käytävän varjoihin, palasi pian
ja viittasi Simmonsia seuraamaan. Tyttö vei hänet neiti Prettyn
yksityiseen arkihuoneeseen ja sulki sitten oven hänen kumartavan
vartalonsa takana. Neiti Pretty, joka istui nojatuolissa takan ääressä
kirja kädessään, näytti ihmettelevän. Hän oli tietysti usein nähnyt
Simmonsin Shelmoren konttorissa ja aina ihmetellyt, miksi hänen
tukkansa oli niin punainen, hänen silmänsä niin liki toisiaan ja hänen
nenänsä niin terävä. Mutta arvellen, että hänen ilmestymisensä tänne
merkitsi uutisia, hän käski Simmonsin istuutua. Ja Simmons istuutui,
laski hatun polvelleen, risti luisevat sormensa sen ympärille ja
katseli neiti Prettyä kuin kettu kaniininluolaa, tuumien, saisiko
sieltä mitään.

"Jaha", sanoi neiti Pretty, "tulitteko tuomaan minulle jotakin viestiä
herra Shelmorelta?"

"En", vastasi Simmons. "Minä tulin tänne yksityisesti omasta
aloitteestani, neiti Pretty. Teette minulle suuren palveluksen,
jos käsittelette kaikkea sanottavaani täydellisesti yksityisenä ja
luottamuksessa kerrottuna." Hän kumartui eteenpäin hattunsa yli ja
hiljensi ääntään. "Neiti Pretty", jatkoi hän, "te haluatte varmaankin
hyvin mielellänne saada selon siitä, kuka tappoi holhoojanne?"

"Entä sitten?" kysyi neiti Pretty.

"Juttu on hyvin pulmallinen", sanoi Simmons varmasti. "Hyvin
pulmallinen. Johtolankaa on vaikea löytää, enkä luule Mellapontinkaan
saaneen mitään selville."

"Oletteko te sitten?" kysyi neiti Pretty.

Simmons kohotti kätensä ja silitti leukaansa miettiväisesti.

"Minulla ei olisi mitään sitä vastaan, että voisin ansaita tarjoamanne
palkinnon", vastasi hän. "Minunkin on päästävä eteenpäin maailmassa,
neiti Pretty, ja ne rahat auttaisivat minut suunnittelemalleni uralle.
Neiti Pretty, tahdotteko tehdä minulle sen palveluksen, että salaatte
tämän haastattelun ehdottomasti ja vastaatte minulle niihin pariin
kolmeen kysymykseen, jotka aion teille esittää?"

"Jos vastaukseni ja vaikenemiseni auttavat teitä löytämään holhoojani
murhaajan, niin kyllä", vastasi neiti Pretty.

"En uskaltaisi pyytää vaikenemista enkä vastauksia, ellei minulla
olisi sitä päämäärää", vastasi Simmons. "No niin, neiti Pretty, ette
luullakseni ymmärrä kysymyksiäni, mutta uskokaa minua, että ne ovat
selviä. Ensiksikin, muistatteko herra Deanen vaimon, joka minun
ymmärtääkseni on ollut kuolleena jo muutamia vuosia?"

"Muistanko rouva Deanen?" huudahti neiti Pretty. "Tietysti minä
muistan, koska olin tuttu hänen kanssaan koko ikäni, kunnes hän kuoli."

"Oliko hän niin vanha kuin herra Deane tai likipitäin?" kysyi Simmons.

"Hän oli paljon nuorempi, kymmentä tai kahtatoista vuotta nuorempi."

"Rakastiko herra Deane häntä suuresti?"

"Intohimoisesti! Hän oli hirveästi suruissaan vaimon kuoleman
jälkeen. Muistan sen vallan hyvin", sanoi neiti Pretty. "Olin silloin
viisitoistavuotias."

"Te ette ehkä muista heidän tuloaan niille seuduille?" kysyi Simmons.

"En vähääkään, mutta olen kuullut isäni ja äitini puhuvan siitä.
Rouva Deane oli silloin ollut nuorikko. He olivat vasta äsken menneet
naimisiin."

"Voisitteko ilmoittaa minulle tarkoin, milloin he saapuivat Camborneen,
neiti Pretty -- ainakin, minä vuonna?"

"Voisin kyllä, jos tarkastelisin tilikirjojani kotona."

"Vielä muuan kysymys, neiti Pretty. Tiedättekö rouva Deanen omaa
sukunimeä ennen hänen naimisiinmenoaan?"

"Kyllä", vastasi neiti Pretty heti. "Rouva Deane luki paljon ja hänellä
oli paljon kirjoja, pääasiallisesti runoutta. Hänen kuoltuaan herra
Deane antoi ne minulle. Minulla on täällä mukananikin muuan, jonka
pistin laukkuuni lähtiessäni kotoa. Hänen nimensä on sen esilehdellä."

Hän otti viereiseltä pöydältä käteensä kirjojen ja kuvalehtien
joukosta erään ohuen ja nähtävästi paljon luetun kirjan ja antoi sen
vieraalleen. Ja Simmons katsoi, painaen jälleen uuden nimen muistiinsa.

"Nora le Geyt", sanoi hän mietiskelevästi. "Hm, tämä kajahtaa jonkun
näyttelijättären nimeltä, neiti Pretty."

"Kuinka tarkka te olettekaan!" huomautti neiti Pretty. "Rouva Deane
olikin ollut näyttelijätär. Mutta paitsi hänen miestään, ei meidän
seudullamme tiennyt siitä kukaan muu kuin minä. Hän piti minusta hyvin
paljon, kun olin pieni tyttönen, ja minä oleskelin tavallisesti hyvin
paljon heidän talossaan, joka oli meidän talomme vieressä. Rouva Deane
lausui minulle joskus runoja ja kun tulin vanhemmaksi, aloin ihmetellä
häntä. Ja kerran, vähän ennen hänen kuolemaansa -- hän kuoli hyvin
äkkiä -- sanoin hänelle, että hän luullakseni jolloinkin oli ollut
näyttelijätär, ja silloin hän kertoi minulle kuuluneensa teatteriin
ennen naimisiinmenoaan herra Deanen kanssa. Hän ei halunnut ilmaista
sitä kenellekään, koska cornwallilaiset ovat hyvin ankaria ja luulevat
teatteria paholaisen tyyssijaksi. Mutta sanokaa nyt minulle, mitä tällä
kaikella on tekemistä holhoojani murhassa?"

Simmons kohotti kättään anteeksipyytävästi.

"Teidän pitää suoda minulle anteeksi, neiti Pretty", sanoi hän
kohteliaasti. "Meidän lakimiesten on pakko pitää salaisuuksia ja
vaatia samaa muiltakin. Olkaa kärsivällinen minua kohtaan, neiti
Pretty. En koetakaan salata teiltä, että minulla on muuan vaikutelma --
epämääräinen ja muodoton vielä, mutta kuitenkin kieltämätön -- herra
Deanen surullisesta kohtalosta ja minä aion toimia sen mukaan -- niin
aion tehdä, vakuutan teille."

"Teillä on siinä jotakin työskentelemisen arvoista!" huomautti neiti
Pretty kuivimmalla tavallaan. "Jos saatte käsiinne sen miehen, joka
tappoi holhoojani, ja toimitatte hänet hirteen, saatte kolmetuhatta
puntaa, herra Simmons. Sellaista rahasummaa ette saakaan käsiinne joka
päivä."

Simmons tiesi sen vallan hyvin, ja siksi hän poistuessaan neiti
Prettyn luota päätti lujemmin kuin milloinkaan ennen ottaa selon
tästä salaisuudesta. Hän vaivasi aivojaan yöt päivät keksiäkseen
uusia suunnitelmia ja menettelytapoja. Ja seuraavana sunnuntai-iltana
hänen päähänsä juolahti mainio tuuma. Simmonskin, kuten useimmat
muut Southernstowen nuorukaiset, piti jumalanpalveluksia mainioina
tilaisuuksina paikkakunnan nuorten naisten katselemiseen ja heidän
joukostaan viehättävimpien kanssa tutustumiseen. Hän sattui tänä
erityisenä sunnuntai-iltana pistäytymään St. Gregoryn kirkkoon, missä
saatiin kuunnella Southernstowen parasta soittoa, ja näki läheisessä
penkissä rouva Champernownen viehättävän sisäkön, Jane Prattin,
muistaen samalla, että Jane muinoin (Simmons oli kerran käynyt
alkeiskouluakin) oli ollut hänen koulutoverinsa. Jane eli Jennie, kuten
Simmons oli kuullut häntä nimitettävän, ei ollut niin kaunis kuin
viehättävä, mutta Simmons oli kuitenkin paljon ennen jumalanpalveluksen
loppua päättänyt ryhtyä häntä piirittämään.

Hän väijyi tyttöä portilla ja lörpöteltyään hänen kanssaan hetkisen
kirkkomaalla ehdotti, että he lähtisivät kävelemään ja neiti Pratt
suostui, koska hänellä ei silloin ollut ketään toista nuorta miestä
käsillä ja koska Simmons oli, ellei juuri täysin pätevä asianajaja,
niin ainakin sydämestään ja sielustaan lakimies, joka sunnuntaisin
käytti mustaa hännystakkia, silkkihattua ja sitruunanvärisiä
silosormikkaita. Ja pienenevän kuun valossa ja rauhallisen kujan
yksinäisyydessä matkalla Ashenhurst-huvilaan herra Simmons ja neiti
Pratt olivat hyvin tuttavallisia keskenään ja sopivat niin mainiosti
yhteen, että lopulta kävelivät käsitysten. Mutta neiti Pratt huudahti
äkkiä, painautuen lähemmäksi saattajaansa. Hän viittasi pensaikkoon ja
surkastuneihin puihin, joita oli heidän lähellään.

"Huh, minä en lainkaan huomannut matkamme suuntaa!" sanoi hän. "Tuolla
on se hiekkakuoppa, josta murhattu mies löydettiin."

"Niin onkin", vastasi herra Simmons kiertäen miehekkään käsivartensa
neiti Prattin solakan vartalon ympärille. "Sinun ei tarvitse pelätä
aaveita eikä muutakaan silloin, kun minä olen mukana. Kummallinen juttu
muuten, vai mitä? Ja vieläpä niin lähellä teidän taloanne."

"Niin", sanoi neiti Pratt, saaden takaisin tavallisen tyyneytensä.
"Eikö ollutkin? Kuulehan -- minä en voisi kertoa sitä sinulle, ellet
olisi asianajaja, mutta tiedänhän, etteivät asianajajat milloinkaan
ilmaise toisten salaisuuksia -- minä olen ihmetellyt kovasti erästä
seikkaa, jonka todistajaksi jouduin samana maanantai-iltana. Minä näin
rouva Champernownen keskustelevan erään miehen kanssa likellä huvilaa
kello kahdentoista aikaan yöllä. Niin juuri! Luulin ensin, että se oli
sir Reville Childerstone saattamassa emäntääni kotiin, mutta siinä
erehdyin. Se mies oli ihan outo minulle, ja sitten olen arvellut..."

Simmons pysäytti neiti Prattin, ja he keskustelivat kauan kuiskaillen.
Lopuksi hän sanoi neiti Prattille: "Ei hiiskahdustakaan tästä asiasta!"
Ja he erosivat ymmärtäen toisensa täydellisesti. Simmons lähti kotiaan
kohti tavattoman iloisena, sillä kuulemansa perusteella hän oli nyt
ihan varma siitä, että Deane ja rouva Champernowne olivat tavanneet
toisensa murhailtana.




YHDESTOISTA LUKU

Kultakello


Simmons tuli asuntoonsa sinä iltana täydellisesti varmana siitä, että
Deanen murhaan liittyvä salaisuus oli rouva Champernownen hallussa. Hän
oli jo varma siitäkin, että Deane oli sama Arradeane, joka kerran oli
asunut Normansholtissa; että rouva Champernowne oli rouva Arradeane ja
että herra Alfred oli vetelehtivä laiska veli. Tämän kaiken perusteella
voitiin olettaa vaikka mitä. Ehkä rouva Champernowne oli ampunut Deanen
omin käsin -- se ei tuntunut hänestä lainkaan mahdottomalta. Ehkä herra
Alfred ampui hänet, mikä oli vähemmän otaksuttavaa, mutta kuitenkin
mahdollista. Ehkä joku kulkuri, joku hylkiö markkinoilta, oli tehnyt
ryöstömurhan. Simmonsista tämä tuntui mitättömältä yksityiskohdalta
verrattuna siihen tosiseikkaan, että mikäli nyt voi päätellä asioista,
Arradeane oli nähnyt ja tuntenut vaimonsa elävienkuvien teatterissa
ja jälkeenpäin haastatellut häntä hänen omassa puutarhassaan. Mies ja
vaimo olivat tavanneet toisensa, sitä ei voitu kieltää. Mutta mitä
heidän kohtaamisensa jälkeen tapahtui, sitä Simmons ei vielä tiennyt,
mutta aikoi ottaa siitä selon. Muuten hän oli jo saanut päähänsä
toisen olettamuksen, joka vahvistui tunti tunnilta, kunnes se häntä
oikein kiusasi. Tiesikö hänen veljensä, John Hackdale, jotakin rouva
Champernownen salaisuudesta? Tiesikö hänkin, että murhattu mies tapasi
rouva Champernownen kuoliniltanaan? Siis lyhyesti sanoen, oliko John
perehtynyt noihin asioihin, joita peittävän verhon läpi eivät poliisit
eivätkä siviilihenkilöt olleet kyenneet tunkeutumaan?

Simmons osasi asianmukaisesti nimittää kutakin ilmiötä, ja hänellä
oli syytä epäillä veljeään. Nuoruudestaan huolimatta hän oli paatunut
kyynikko. Hän oli oivallisen epäileväinen kaikkea hyväntahtoisuutta
kohtaan; kukaan ei hänen mielestään tehnyt milloinkaan mitään
palkatta, mutta jos joku niin teki, oli hän hölmö. Jos milloin tahansa
näet jonkun henkilön saavuttavan paremman aseman ja varallisuutta,
mietti Simmons mielessään, voit olla ihan varma siitä, että
hänen ylentämisensä on ollut jonkun etujen mukaista. Ja hän teki
itselleen kysymyksen, jota hän sanoi hyvin ilkeäksi: Miksi oli rouva
Champernowne alkuvalmisteluitta ja hetken mielijohteesta ylentänyt
Johnin varajohtajasta, josta toimesta oli palkkaa vain kuusi puntaa
viikossa, sellaiseen asemaan, josta, kuten Simmons oli saanut selville,
maksettiin hyvin suuri palkka?

Mikä oli ollut siihen syynä ja vaikutteena? Hänestä oli nurinkurista
uskoa, että tämä toivottava ylennys oli johtunut Johnin
liikemieslahjoista ja taitavuudesta, samoin kuin sekin, että pitäisi
myöntää Johnin olevan ainoan sopivan henkilön tuohon toimeen. Simmons
tunsi tarpeeksi paljon maailmaa tietääkseen, että oli olemassa
kymmenittäin, jopa sadoittainkin sellaisia miehiä, ihan yhtä hyvin,
ellei paremminkin sopivia kuin John tämän uuden yhtiön yhdistettyyn
johtajan ja sihteerin toimeen; vieläpä he olisivat kiihkeästi ottaneet
tämän toimen vastaan kahdesta kolmasosasta siitä palkasta, jonka John
tulisi saamaan. Ei, sitä pötyä ei Simmons uskonut, sillä hän tiesi
paremmin, kuinka oli asian laita. Tällä nopealla ylenemisellä oli
kyllä omat syynsä -- eikö ollut merkillistä, että se tapahtui juuri
seuraavana päivänä Deanen ruumiin löytämisen jälkeen? John tiesi siis
jotakin, ja tämä uusi virka suurine palkkoineen oli vain lahjus, että
hän pitäisi suunsa kiinni. Mutta mitä hän siis tiesi?

"Siitä on minun otettava selko!" mumisi Simmons pistäessään avaimen
täysihoitolansa lukon reikään. "Se on minun etujeni mukaista. Pidä
silmällä numero yhtä, Sim, veikkonen -- ja tässä tapauksessa on numero
yksi paras ystäväni!"

Hän oli koko ikänsä kuullut Johnin toistelevan tätä kallisarvoista
totuutta niin usein, että se oli käynyt hänelle oikeaksi evankeliumiksi
-- hänellä ei todella ollutkaan muuta uskoa. Hän ei tuntenut olevansa
lainkaan kiitollisuudenvelassa Johnille siitä, että tämä oli elättänyt,
vaatettanut ja kasvattanut hänet ja hankkinut hänelle vihdoin toimen.
Simmons sanoi Johnin tehneen sen kaiken omaksi hyödykseen; eihän
olisi lainkaan käynyt päinsä sallia Southernstowen asukkaiden sanoa,
että John Hackdale, niin ripeä ja eteenpäinpyrkivä nuori mies, antoi
nuoremman veljensä käyttää resuisia housuja ja rikkinäisiä kenkiä ja
jäädä opetusta vaille. John tiesi kyllä, ettei mikään kannattanut niin
hyvin kuin uljaana ja kunnollisena esiintyminen. Niin ainakin päätteli
Simmons, tuntematta lainkaan tunnontuskia epäillessään veljensä
jollakin tavoin sekaantuneen tähän Arradeane-Champernownen salaisuuteen
ja päättäessään pitää häntä tämän jälkeen tarkasti silmällä.
Simmonsilla oli nyt edessään maali, jonka läpi hän aikoi potkaista
onnen jalkapallon ja jonka poikkipuusta riippui suuri julistus, luvaten
voittajalle kolmetuhatta puntaa.

Mutta Simmons ei olisi ollut niin levollinen, käveltyään
sunnuntai-iltana rouva Champernownen viehättävän sisäkön kanssa, jos
olisi tiennyt, että noin kolmenkymmenen kilometrin päässä hänestä oli
muuan toinen viekas vainukoira samoilla jäljillä kuin hänkin. Bartlett!
Tämä kelpo herrasmies oli luettuaan ja painettuaan mieleensä sen
julistuksen sisällön, jota Pemberton oli pyytänyt häntä jakelemaan,
alkanut nopeasti ajatella. Hän piti John Hackdalelle antamansa
lupauksen ja poistui Southernstowesta viimeisessä junassa, mutta
ennenkuin juna lähti Portsmouthiin, kolmenkymmenen kilometrin päähän
Southernstowesta, oli hän päättänyt olla matkustamatta New Yorkiin
tai edes Southamptoniin ja antaa noille molemmille paikoille pitkän
nenän. Sillä Bartlett, vaikka hän oli viime vuosina ollut maleksija
ja parantumaton tyhjäntoimittaja, oli aikoinaan ollut jokseenkin
älykäs ja ovela mies, eikä viimeaikainen rommin palvonta ollut vielä
täydellisesti kuolettanut hänen kykyjään. Tämä juttu alkoi hänelle
selvitä. Siihen liittyi jokin salaisuus, ja hänellä oli tavallaan
sen avain. Hän oli ensin ajatellut, että John Hackdale oli vaatinut
hänen vaiteliaisuuttaan, koska häväistysjuttu tai kyseleminen voisi
suututtaa rouva Champernownea, Southernstowen pormestaria. Mutta nyt
hän näki siinä piilevän jotakin muuta. Hänet oli riennetty toimittamaan
pois tieltä -- lahjottu vetäytymään syrjään. Sataviisikymmentä puntaa
taskussa ja toiset sataviisikymmentä tiedossa oli kyllä mainio asia,
mutta ei tarpeeksi. Ei missään tapauksessa tarpeeksi... erittäinkään
tuohon palkintojulistukseen verrattuna. Amerikkaanko? Ei missään
nimessä! Portsmouthiin aluksi ja siistiin asuntoon, minne hän voi
piiloutua kypsyttämään suunnitelmiaan -- joko kiristääkseen rouva
Champernownelta rahaa tai tehdäkseen jotakin, mikä toimittaisi hänelle
neiti Prettyn palkinnon.

Bartlett vietti sen yön eräässä halvassa hotellissa ja herättyään
varhain seuraavana aamuna arvosteli tilannetta tehden useita
päätöksiä, jotka suureksi osaksi johtuivat siitä, että hänellä oli
sataviisikymmentä puntaa taskussaan. Hän aikoi vuokrata itselleen
vaatimattoman asunnon Portsmouthista, sitten ostaa uuden puvun,
uusia kaulahuiveja ja uudet kengät, viettää rauhallista elämää ja
olla hyvin varovainen rommin juomisessa. Hän tahtoi hoitaa aivojaan
ja terästää järkeään, hankkia itselleen kaikki Southernstowessa
ilmestyvät ja muutkin sanomalehdet, joissa kerrottiin lähemmin tuosta
"Hiekkakuoppamurhasta", kuten Deane-juttua oli ruvettu nimittämään, ja
vahvistaa itseään ensimmäiseen suoraan hyökkäykseen, jossa tarvittiin
yksityiskohtaisia tietoja. Sen hän oli päättänyt varmasti, että hän
ansaitsisi rahaa joko neiti Prettyltä tai rouva Champernownelta. Ne
rahat, jotka hänellä oli taskussaan, olivat tietysti tulleet rouva
Champernownelta eikä John Hackdalelta. Ja kyynillisesti nauraen hän
mutisi, että siellä, mistä nämä olivat kotoisin, oli vielä paljon
jäljellä. Kiristetty raha tai palkintoraha olivat hänestä yhtä hyvää.

Bartlettilla oli vielä sen verran tarmoa jäljellä, että hän kykeni
toteuttamaan päätöksensä. Hän sai rauhallisen ja mukavan asunnon
Portseassa erään lesken huvilassa, uudisti vaatevarastonsa ja
vähensi järkevästi liiallista rommin nauttimista; hänen emäntänsä
mielestä hän oli tyyni, hyvin käyttäytyvä mies, joka söi ateriansa
määrättyinä aikoina, käveli ulkosalla melkoisen paljon, maksoi
laskunsa säännöllisesti joka lauantai aamiaispöydässä ja osti ja luki
kovin paljon lehtiä. Hän nimitti itseään siellä Bartoniksi, sanoen
ansainneensa hieman rahaa työskenneltyään kovasti koko ikänsä ja
haluavansa nyt nauttia levosta jonkun aikaa. Ja hän olikin todella
tarpeeksi levollinen lukiessaan lehtiään ja leikellessään niistä
uutisiaan, jotka sitten pani säilöön vanhaan lompakkoonsa. Kaikissa
näissä uutisissa kerrottiin Deanen murhasta ja kuulustelusta eikä
niissä ollut paljoakaan uutta, mitä niiden lukija ja kokooja ei olisi
entuudestaan tiennyt. Mutta eräänä iltana, kun Bartlett silmäili
Portsmouthin iltalehtiä, hän luki neiti Prettyn tekemästä uudesta
palkintotarjouksesta, ja hänen alkoi tehdä mieli noita rahoja enemmän
kuin milloinkaan ennen. Kolmetuhatta puntaa! Hän olisi jättänyt
rouva Champernownen kidutettavaksi, hirtettäväksi, mestattavaksi tai
poltettavaksi, jos palkinto olisi puoleksikin noin suuri ja käteisellä
maksettava.

Bartlett meni kaupungille tavalliselle aamukävelylleen seuraavana
päivänä ja mietti asioita. Palaisikohan hän Southernstoween kertomaan
neiti Prettylle kaiken sen, mitä todella tiesi? Jos neiti ja hänen
lainoppinut neuvonantajansa ja poliisi ryhtyisivät seuraamaan sitä
heikkoa johtolankaa, jonka hän saattoi ilmoittaa, saisiko hän silloin
palkinnon? Mutta kaikissa tapauksissa hän voisi saada jo heti
kaksituhatta puntaa, koska se summa tarjottiin kelle tahansa, joka oli
nähnyt Deanen murhailtana. Hän oli nähnyt Deanen -- hän, Bartlett!
Mutta äkkiä karmivat kylmänväreet hänen selkäänsä, vaikka hänen
sydäntään lämmittivät palkinnon toiveet, sillä hänen mieleensä johtui,
että neiti Pretty ehkä vaatisi häntä todistamaan nähneensä Deanen.
Hänen oli kyllä helppo väittää, että hän oli nähnyt Deanen, mutta
kuinka hän voisi sen todistaa?

No niin, se voisi ehkä sittenkin kelvata jonkinlaiseksi todistukseksi,
jos hän samalla todistaisi John Hackdalen antaneen hänelle rahaa,
paljon rahaa, jotta hän pitäisi suunsa kiinni ja matkustaisi heti
tiehensä -- mutta silloin Hackdale voisi ehkä kieltää milloinkaan
niin tehneensä -- voisi todella sanoa rouva Champernownen
lahjoittaneen rahat armeliaisuudesta auttaakseen häviölle joutunutta
southernstowelaista pääsemään uudestaan alkuun. Ehkä olisi parasta
mennä suoraan rouva Champernownen luo kiristämään ja tarjoamaan
hänelle sen ehdon, että hän sai mieluummin maksaa kuin päästää hänet
turvautumaan neiti Prettyyn. Mutta taas hän epäröi. Vähän ennen tätä
tapahtumaa oli Bartlett joutunut hieman tekemisiin Southernstowen
poliisin kanssa, ja hänen oli ollut pakko esiintyä maistraatissa,
jonka puheenjohtajana oli toiminut pormestari, rouva Champernowne. Hän
muisti rouvan ankaran lujan esiintymisen ja kavahti ajatustakin joutua
taas tekemisiin hänen kanssaan. Ei, mutta entä jos hän menisikin neiti
Prettyn luo ja kertoisi hänelle tietonsa. Kunpa hänellä vain olisi
ollut enemmän kerrottavaa!

Bartlettin aamiaiskävely vei hänet koneellisesti hänen tavalliseen
käyntipaikkaansa, erääseen ravintolaan suurliikenteisen kadun
varrelle. Hän tilasi lasillisen mielijuomaansa ja pysähtyi pikari
kädessään tarjoiluhuoneen kaari-ikkunan viereen katselemaan
vilkasta katuliikennettä ja uudestaan miettimään suunnitelmiaan ja
pulmiaan. Ja äkkiä hän säpsähti nähdessään pari henkilöä, jotka hän
southernstowelaisena tunsi tarpeeksi hyvin. Hän katsoi katsomistaan ja
alkoi ihmetellä.

Nuo henkilöt olivat mies ja nainen -- Kight, Chancellorhotellin
yövahtimestari, ja Mary Sanders, sisäkkö. He olivat molemmat
pukeutuneet parhaimpiin vaatteihinsa ja nähtävästi saapuneet kaupunkiin
siksi päiväksi huvittelemaan. Mutta Bartlettin terävät silmät, hänen
katsellessaan heidän hommiaan kadun toisella puolen, näkivät heidän
etsivän jotakin. He kävelivät käytävällä tirkistäen eri kauppoihin ja
pysähtyivät sitten äkkiä erään kello- ja jalokivikaupan edustalle.
Kohta sen huomattuaan he perääntyivät ja aloittivat nähtävästi hyvin
kiihkeän väittelyn, joka vihdoin päättyi siihen, että Mary Sanders
poistui Kightin luota ja astui jalokivikauppaan. Hän viipyi siellä
jonkun aikaa, ja Kight odotti. Mary tuli vihdoin kadulle liittyen
toveriinsa, ja nyt seurasi toinen väittely, jonka kuluessa Kight näytti
paheksuvan jotakin hänelle ilmaistua asiaa. Mutta vihdoin, nähtävästi
Maryn houkutuksesta, hän meni tytön kera takaisin kauppaan, ja he
viipyivät siellä noin kymmenen minuuttia. Sitten he tulivat ulos ja
lähtivät kävelemään katua pitkin. Ja Bartlett, siemaistuaan lopun
rommistaan, livahti kadulle ja seurasi heitä turvallisen välimatkan
päässä.

Kight ja hänen toverinsa kävelivät hitaasti eteenpäin, kunnes
saapuivat erään pankin edustalle. Nainen meni sisään, ja Kight odotti
ulkopuolella. Eikä hänen tarvinnut odottaakaan pitkää aikaa, sillä Mary
Sanders tuli pian kadulle jälleen ja työnsi käsilaukkuunsa jotakin,
mikä Bartlettista näytti setelitukolta. Tyttö nyökkäsi iloisesti ja
tyynnyttävästi Kightille, ja yhdessä he sitten lähtivät satamaan päin,
missä on kaupungin huvittelupaikkoja. Ja Bartlett antoi heidän mennä ja
palasi ravintolaansa miettimään.

Se kohtuullisuus, jota Bartlett oli pakottautunut noudattamaan
Portsmouthiin tulonsa jälkeen, oli terästänyt hänen luontaista älyään.
Nyt hän ajatteli hartaasti ja ovelasti. Hän oli moneen kertaan lukenut
selostuksia murhajutusta ja muisteli nyt yövahtimestarin ja sisäkön
todistuksia, kiinnittäen erityisesti huomionsa siihen, mitä tyttö
oli sanonut Deanen rahoista ja jalokivistä, jotka hän oli nähnyt
pukupöydällä viedessään Deanelle kuumaa maitoa murhailtana. Entä jos...
jos...

Annettuaan ajatustensa liitää muutamia minuutteja nopeasti Bartlett
keskeytti ne. Hän seisoi hetkisen paikallaan, arvostellen itseään.
Hän oli siististi, vieläpä hyvinkin puettu, ja tiesi olevansa
kunnioitettavan näköinen. Hänen nenänsä oli kyllä ollut punertava
ja hänen silmänsä veristyneet hänen poistuessaan Southernstowesta,
mutta nyt olivat nämä juoppouden merkit hävinneet. Hän tiesi, koska
kerran oli ennen ollut paremmassa asemassa, voivansa käyttäytyä
hyvin ja puhua sujuvasti, ja hänellä oli tuo lohduttava tieto siitä,
että hän oli saanut hyvän kasvatuksen. Ja äkkiä, luottaen kykyynsä
näytellä haluamaansa osaa, hän lähti liikkeelle ja meni rohkeasti
samaan jalokivikauppaan, josta Kight ja Mary Sanders olivat tulleet
esille noin parikymmentä minuuttia sitten. Kauppias, lempeän näköinen
silmälaseja käyttävä mies, seisoi myymäläpöytänsä takana tarkastellen
tavaroitaan, apulaisen palvellessa kauempana erästä ostajaa.

Bartlett lähestyi kauppiasta.

"Saanko puhella teidän kanssanne kahden kesken hetkisen?" kysyi hän
kohteliaasti.

Kauppias näytti hieman hämmästyvän, mutta astui kuitenkin heti
myymäläpöydän ohi ja avattuaan erään oven kaupan perällä viittasi
vierastaan astumaan sisään. Bartlett totteli katsahtaen häneen tavalla,
jonka piti merkitä, että hän tahtoi keskustella omistajan kanssa
yksityisesti.

"Asianne?" kysyi kauppias.

"Seikka on sellainen", vastasi Bartlett, "että minä olen yksityisetsivä
ja olen saanut hoitaakseni hyvin tärkeän ja arkaluontoisen tehtävän.
Teidän luonanne kävi äsken nuori nainen, jonka tunnen ja jota syystä
epäilen. Meidän kesken puhuen, mitä hän halusi?"

Kauppias oli tarkasti katsellut Bartlettia. Ja tämä näyttikin varmasti
sellaiselta, jollaisia yksityisetsivien luullaan olevan, sillä hänessä
oli jotakin sentapaista. "Toivoakseni tässä ei ole mitään vialla",
vastasi hän levottomasti. "Jos haluatte tietää, tuli tuo nuori nainen
myymään minulle kelloa."

"Arvokasta kultakelloako?" kysyi Bartlett heti.

"Niin, kultakelloa juuri", vastasi kauppias. "Ja arvokasta.
Nainen sanoi minulle saaneensa sen äskettäin testamenttilahjana
eno-vainajaltaan. Mutta hän sanoi olevansa työläinen ja haluavansa
mieluummin sen arvon rahassa kuin kellon ja pyysi minua ostamaan sen."

"Ja te ostitte?"

"Kyllä, ja maksoin hänelle siitä tavattoman hyvän hinnan. Viisikuudetta
puntaa", vastasi kauppias. "Hän sai maksuosoituksen. Onko siinä mitään
vialla?"

"Maksuosoituksen peruuttaminen on jo liian myöhäistä", sanoi Bartlett.
"Minä seurasin heitä pankkiin. Tytöllä oli eräs mies mukanaan..."

"Niin, sen tiedän -- hänen oma miehensä -- hänkin tuli tänne",
keskeytti kauppias. "Mutta..."

"Mies ei ole sen enempää hänen miehensä kuin minäkään", sanoi Bartlett.
"No niin, minä pelkään, että tuo kello on varastettu. Mutta tämän asian
voin selvittää vuorokaudessa. Ja jos kello kuuluu sille henkilölle,
jonka omaksi sitä luulen, ette menetä mitään. Sen takaan. Nyt ei
sanaakaan tästä kenellekään, kunnes tapaatte minut jälleen tähän samaan
aikaan huomenna."

Kauppiaan mieli näytti keventyneen, vaikka hän vieläkin oli hämmästynyt.

"Jos epäilitte noita henkilöitä, miksi ette pidättänyt heitä?" kysyi
hän. "Ehkä he..."

Bartlett taputti hänen käsivarttaan.

"Siihen on vielä sittenkin aikaa, kun tulen tänne jälleen", sanoi hän
iskien silmää. "Minä voin vangita molemmat tunnin kuluessa. He eivät
aavista lainkaan, että olen heidän jäljillään. Pitäkää huolta kellosta,
kunnes tapaatte minut tähän samaan aikaan huomenna."

Sitten hän poistui, palaten asuntoonsa syömään päivällistä. Sen jälkeen
hän istuutui pöytänsä ääreen ja kirjoitti huolellisesti suunnitellun
kirjeen neiti Cynthia Prettylle, Southernstowen Chancellor-hotelliin,
piirtäen sen alle tilapäisen nimensä Bartonin. Siinä hän sanoi, että
hänellä oli tärkeä ilmoitus tehtävänä äskeisen murhenäytelmän johdosta,
ja pyysi, että neiti tulisi tapaamaan häntä Portsmouthin asemalle puoli
yhdentoista aikaan seuraavana aamuna ja toistaiseksi pitäisi tätä
kirjettä ehdottomasti yksityisenä.

Ja neiti Pretty tuli. Hän oli kiihkeä ja utelias. Bartlett arvioi hänet
parissa minuutissa ja tiesi sitten, että tytöstä koituisi hänelle
kelvollinen kultakaivos. Käyttäytyen kohteliaasti ja kunnioittavasti
hän selosti neidille lyhyesti eilisen tapahtuman ja opasti hänet
jalokivikauppiaan liikkeeseen. Ja kauppias näytti heille pienessä
yksityishuoneessaan kelloa. Neiti Pretty katsahti siihen vain kerran ja
kalpeni.

"Taivas varjelkoon!" sanoi hän hiljaa. "Niin, tämä on epäilemättä
holhoojani kello!"




KAHDESTOISTA LUKU

Vangitut


Bartlett tunsi kohoavansa suuriin korkeuksiin siinä ammatissa, johon oli
vapaaehtoisesti ruvennut vuorokautta aikaisemmin. Hän kääntyi neiti
Prettyn puoleen varoittavan ja juhlallisen näköisenä.

"Älkää vain erehtykö, neiti!" sanoi hän. "Katsokaa tarkasti, koska
kultakelloissa ei yleensä ole suurtakaan eroa. Te olette siis varma,
että tämä on herra Deane-vainajan kello?"

"Minä olen siitä yhtä varma kuin tässä seisomisestani!" vakuutti neiti
Pretty. "Ja minun täytyykin olla, koska olen nähnyt tuon kellon satoja
kertoja pienestä tytöstä asti. Se kuului holhooja-vainajalleni. Ja
te sanotte", lisäsi hän kääntyen kauppiaan puoleen, "ostaneenne sen
eilen Mary Sandersilta, Southernstowen Chancellor-hotellin sisäköltä?
Silloin..."

"Minä en tiennyt naisen nimeä, arvoisa neiti", keskeytti kauppias. "Hän
näytti hyvin kunnioitettavalta nuorelta henkilöltä ja kertoi minulle
tarinan, joka minusta tuntui täysin uskottavalta. Mutta tietysti, jos
te tunnette kellon..."

"Ah, kellosta ei ole epäilemistäkään!" sanoi neiti Pretty
vakuuttavasti. "Muuten on olemassa paljon muitakin ihmisiä, paitsi
minua, jotka sen tuntisivat. Mitä nyt on tehtävä?" kysyi hän kääntyen
Bartlettin puoleen. "Turvaudummeko poliisiin?"

"Tietysti, neiti!" vastasi Bartlett. "Poliisiin tietysti --
Southernstowen poliisiin ja erittäinkin poliisimestari Mellapontiin."
Hän puhui kerkeästi ja luottavasti saatuaan selville asemalta
tullessaan, että neiti Pretty pitäisi sanansa ja maksaisi hänelle
tuhannen punnan korvauksen kellon löytämisestä. "Meidän pitää lähteä
sinne heti. Tekin voitte tehdä sen mukavammin seuraamalla minua",
jatkoi hän kääntyen kauppiaan puoleen. "Ja teidän on tietysti otettava
kello mukaanne."

Kauppias vihjaisi jotakin sopimattomasta ajasta, lausuen samalla
toivomuksensa, ettei hän haluaisi menettää mitään tässä jutussa. Mutta
Bartlett heilautti kättään.

"Minähän sanoin teille jo eilen, ettette menetä mitään koko jutussa",
sanoi hän. "Tämä arvoisa neiti pitää siitä kyllä huolta, koska
viisikymmentä puntaa ei merkitse hänelle mitään verrattuna siihen
etuun, jonka johtolangan löytäminen hänen holhoojansa murhaajien
vangitsemiseksi on tuottanut. Teidän pitää tietysti tulla kanssamme
Southernstoween todistamaan, että juuri tuo nainen teille myi kellon."

"Niin kai", vastasi kauppias, alkaen antaa ohjeita apulaiselleen.
"Siellä pannaan luullakseni toimeen poliisitutkinto?" kysyi hän
pistäessään kellon taskuunsa ja ottaessaan hattunsa ja päällystakkinsa.
"Se merkitsee vielä suurempaa ajanhukkaa!"

"Oikeuden avustaminen ei ole ajanhukkaa, sir", huomautti Bartlett niin
arvokkaasti kuin osasi. "Se kuuluu kansalaisvelvollisuuksiin, sir. Eikä
tästä jutusta päästäkään paljaalla poliisitutkinnolla, vaan se joutuu
valamiehistön käsiteltäväksi."

Kauppias mutisi jotakin, mistä toiset ymmärsivät hänen pahoittelevan,
ettei Mary Sanders ollut vienyt kelloa muualle, mutta hän seurasi
kuitenkin Bartlettia ja neiti Prettyä asemalle, matkustaen heidän
kanssaan Southernstoween. Bartlett ei ollut käynyt kertaakaan tässä
pienessä kaupungissa sen jälkeen kun oli nopeasti sieltä poistunut John
Hackdalen vaatimuksesta. Hän oli silloin livahtanut tiehensä pitkin
takakujia ja varjoisia puistoteitä, mutta nyt hän marssi rohkeasti
kadulla tietäen, että useat ihmiset, jotka näkivät ja tunsivat
hänet, ihmettelivät hänen uusia vaatteitaan, siistiä ulkomuotoaan
ja neiti Prettyn toveruutta. Ja juuri kaupungin keskustassa, tuskin
kolmenkymmenenkään metrin päässä poliisiasemalta tuli John Hackdale
äkkiä eräästä pankista kadulle, ollen melkein törmätä Bartlettiin,
neiti Prettyyn ja jalokivikauppiaaseen. Hän pysähtyi heti ja tarttui
Bartlettia käsivarteen.

"Tekö täällä?" huudahti hän. "Mitä ihmettä te..."

Bartlett riisti irti käsivartensa ja jatkoi matkaansa.

"Nyt en voi palvella teitä, herra Hackdale", sanoi hän hieman
alentuvasti ja julkeasti. "Minulla on muita tärkeitä hommia, mutta suon
teille minuutin tai pari jälkeenpäin."

Hän marssi eteenpäin, viitaten tovereitaan seuraamaan. Hackdale, joka
oli hämmästynyt sanattomaksi, seisoi suu auki tuijottaen hänen ja
toisten jälkeen. Hän tuijotti, kunnes näki kaikkien kolmen katoavan
kaupungintalon porttikäytävään ja poikkeavan poliisiasemalle. Sitten
hän vasta veti syvään henkeä.

"Mitä lempoa tämä oikeastaan merkitsee?" sanoi hän melkein ääneen.
"Bartlett, jonka nyt pitäisi olla New Yorkissa, ilmestyy tänne
neiti Prettyn ja erään vieraan henkilön seurassa. Ja he menevät
poliisiasemalle. Mitä kirottuja temppuja hänellä nyt onkaan mielessä?
Hän ei siis olekaan matkustanut! Aikooko hän --?"

Simmons saapui juuri silloin paikalle kantaen toisessa kädessään
punaisella nauhalla sidottua asiakirjakääröä. Hänen veljensä tarttui
häntä olkapäähän.

"Sim!" huudahti hän, "oletko kuullut konttorissanne mitään tästä Deanen
jutusta? Onko neiti Pretty käynyt siellä tänä aamuna tai äskettäin?"

"Ei muutamiin päiviin", vastasi Simmons, huomaten heti veljensä
levottomuuden. "Ei, emme ole kuulleet mitään. Mitä uutta neiti
Prettystä?"

John Hackdale tuijotti vieläkin porttikäytävään, jonne kummallinen
kolmikko oli kadonnut. Hän nyökkäsi sinnepäin.

"Neiti Pretty, muuan outo mies ja tyhjäntoimittaja Bartlett menivät
juuri ohitseni poliisiasemalle", sanoi hän. "Jotakin on siis tekeillä!
Mutta..."

"Bartlettko?" keskeytti Simmons säpsähtäen. "Jim Bartlettko? Joku sanoi
eilen illalla, että..."

"Mitä sitten?" sähähti John. "Mitä?"

"Ei muuta kuin ettei Bartlettia ole missään näkynyt viime aikoina",
jatkoi Simmons. "Tuoko sama Bartlett siis? Vieläpä neiti Prettyn ja
erään vieraan seurassa? Hm, oliko se vieras etsivän näköinen?"

John Hackdale ei vastannut, ja Simmons huomasi, että hän oli
säikähtynyt ja hermostunut.

"Kuulehan nyt, Sim", sanoi John hätäisesti, "Shelmore on neiti Prettyn
asianajaja. Juokse ilmoittamaan hänelle, mitä olen kertonut sinulle, ja
pyydä häntä tulemaan tänne poliisiasemalle, missä nuo toisetkin ovat
Mellapontin luona. Shelmore saa kyllä selville, miksi he ovat saapuneet
sinne, ja hän kertoo sitten kaikki sinulle. Sinä voit selostaa minulle
asian päivällisaikaan. No, kiiruhda nyt!"

Simmons nyökkäsi ja lähti Shelmoren konttoriin päin, mieli täynnä
ajatuksia. Miksi John niin ilmeisen kiihkeästi tahtoi saada selville
syyn neiti Prettyn ja Bartlettin käyntiin poliisiasemalla erään oudon
miehen seurassa? Miksi John näytti pelästyneeltä? Mitä John tiesi
Bartlettista, tai paremmin sanoen, mitä Bartlett tiesi Johnista? Kun
Bartlett, ovela kerjäläinen, kirotun sukkela mies ollessaan selvä,
sanoi Simmons itsekseen kiivetessään Shelmoren portaita, oli mennyt
Mellapontin luo neiti Prettyn kanssa, silloin hän, koira vieköön,
myös tiesi jotakin, mutta mitähän se oli? Ja saadakseen sen selville
hän kertoi Shelmorelle, mitä hänelle juuri oli ilmoitettu. Mutta
hänen hämmästyksekseen Shelmore jäikin istumaan tyynesti, näyttämättä
merkkiäkään siitä, että hän aikoi nousta.

"Tämä ei kuulu lainkaan meihin, Hackdale", sanoi hän jyrkästi.
"Oletteko saanut ne asiakirjat Parmiter ja Pulsfordilta?"

Simmons nolostui: Koska hän itse oli äärettömän utelias, ei hän voinut
mitenkään ymmärtää, että joku toinen voi olla toisenlainen. Mutta
Shelmore oli nähtävästi ihan välinpitämätön, ja hänen oli siis pakko
tuoda esille asiakirjansa, vieläpä istua niiden ääressä koko aamu. Hän
arvaili kuitenkin koko ajan, mitä poliisiasemalla nyt hommattiin ja
miksi hänen veljensä oli halunnut saada sen niin välttämättä tietää.

Jos John Hackdale tai hänen nuorempi veljensä olisi voinut katsella
tiiliseinien läpi poliisimestarin yksityishuoneeseen, olisi hän
nähnyt Mellapontin istuvan pöytänsä ääressä ääneti kuuntelemassa sitä
selostusta, jonka Bartlett puheenjohtajana esitti täydellisesti,
korostaen kaunopuheisesti omaa osuuttansa. Mellapont tunsi Bartlettin,
tiesi hänen olevan rappiolle joutuneen miehen, tyhjäntoimittajan,
juopon ja rähjäisen siitä saakka, kun hän itse pari vuotta sitten oli
saapunut kaupunkiin. Nyt hän kuitenkin ihmetteli koko ajan Bartlettin
puhuessa tätä muutosta -- tuossa hän seisoi hyvin kunnioitettavana,
terveen näköisenä, itsetietoisena ja varmana, ilmaisten lisäksi
melkoista kyvykkyyttäkin -- ja poliisimestari kysyi itseltään, kuinka
tämä kaikki oli tapahtunut ja mistä Bartlett oli saanut ne varat,
jotka hän nähtävästi oli tuhlannut pukuvarastoonsa? Mutta hän piti sen
omana tietonaan ja teki Bartlettille, sitten kun tämä kelpo mies oli
lopettanut kertomuksensa, vain yhden ainoan persoonallisen kysymyksen:

"Asutteko nykyään Portsmouthissa?"

"Olen asunut siellä viimeiset pari kolme viikkoa, herra
poliisimestari", vastasi Bartlett heti. "Sain sattumalta hieman rahoja,
sir, ja lähdin matkoihini tästä entisestä ympäristöstäni."

Hänen sanoissaan oli jonkinlainen vihjaus siihen, että hän oli uusi
Bartlett eikä entinen tyhjäntoimittaja, ja Mellapont nyökkäsi,
katsellen kultakelloa, joka oli otettu esille ja laskettu hänen
pöydälleen.

"Minä edellytän, neiti Pretty, olevan ehdottomasti totta, että tämä
kello on kuulunut herra Deanelle?" kysyi hän.

"Kyllä", vastasi neiti Pretty.

"Oliko hänellä tämä mukanaan tullessaan tänne?" kysyi Mellapont.

"Hänellä oli se mukanaan, kun hän lähti Cambornesta", sanoi neiti
Pretty. "Näin sen viime kerran Bristolissa. Herra Deane ja minä
lähdimme Cambornesta yhdessä. Me pysähdyimme päiväksi tai pariksi
Exeteriin ja jatkoimme vasta sitten matkaamme Bristoliin. Me olimme
siellä kolme päivää katsellen paikkakuntaa, ja sitten minä matkustin
Bathiin erään ystäväni luo, ja herra Deane jatkoi matkaansa eteenpäin
yksinään sisämaahan ja pohjoiseen. Minä näin tuon kellon viime kerran
eräässä Bristolin hotellissa, missä hän otti sen taskustaan syödessämme
aamiaista ja tarkisti sitä rautatieajan mukaan. Tietysti se on sama
kello!"

"Te voitte kai tuntea sen nuoren naisen, joka myi sen teille?" kysyi
Mellapont jalokivikauppiaalta. "Minun on tietysti kutsuttava hänet ja
se mies tänne. Jos siis tahdotte odottaa, niin..."

Hän nousi tuoliltaan sellaisen miehen tapaan, jolla on edessään
tavallista tärkeämpi tehtävä, ja poistui, vielä pyydettyään vieraitaan
jäämään huoneeseen siihen saakka, kunnes hän tulisi takaisin. Eräässä
kaukaisessa piirikunnassa puhjennut teollisuuslakko, joka oli riistänyt
häneltäkin hänen vakinaiset miehensä, oli nyt loppunut ja kaikki hänen
miehensä olivat palanneet, jolloin ylimääräiset poliisit oli vapautettu
työstä. Mellapont valitsi erään vanhan ja kokeneen siviilipukuisen
miehen, nimeltä Nicholson, ja kerrottuaan hänelle lyhyesti äsken
kuulemansa seikat lähti miehen kanssa Chancellor-hotelliin. He astuivat
sisälle pihan perältä takaportista, ja ensimmäinen henkilö, jonka he
siellä näkivät, oli Belling, joka juuri keskusteli erään kauppiaan
kanssa yksityishuoneensa ovella. Hän näki Mellapontin katseen ja
ymmärrettyään sen merkityksen lähetti kauppiaan pois, viitaten molempia
poliisimiehiä astumaan sisään.

"Vihdoinkin olemme saaneet jotakin ilmi, Belling", sanoi Mellapont,
kun ovi oli suljettu. "Kuunnelkaahan nyt! Te muistatte kai, että
Deanella oli kalleuksia mukanaan, kun hänet viimeksi nähtiin täällä
-- timanttineula, timanttisormuksia ja kultakello? Luonnollisesti
-- no niin, kello myytiin eilen eräälle portsmouthilaiselle
jalokivikauppiaalle! Ja kenen luulette sen tehneen, Belling?"

"Ei -- ei suinkaan kukaan täältä?" kysyi Belling hermostuneesti.

"Täältäpä tietenkin!" vastasi Mellapont. "Sisäkkönne Mary Sanders sen
myi."

Belling tuijotti häneen kauhistuneena.

"Mitä te sanotte!" huudahti hän. "Hänkö?"

"Niin", sanoi Mellapont. "Ja hänellä oli mukanaan silloin eräs
toinenkin palvelijoistanne, Kight!"

Belling tuijotti nyt vielä kiinteämmin.

"Hyväinen aika!" mutisi hän. "Ette suinkaan tarkoita sitä?"

"Sekin on totta", vastasi Mellapont. "Missä he nyt ovat, Belling? Minä
haluan puhutella heitä."

"Tyttö on varmaankin työssään ensi kerroksessa", vastasi Belling,
"ja luullakseni Kight nukkuu paraikaa huoneessaan. Mutta minä voin
toimittaa hänet tänne, ja tyttö tulee heti. Lähetänkö noutamaan häntä?"

"Kight ensin", sanoi Mellapont. "Tuokaa hänet tänne ja noutakaa tyttö
heti hänen saavuttuaan."

Belling poistui huolestuneena ja hämmästyneenä, ja molemmat
poliisimiehet istuutuivat odottamaan. Isäntä palasi kymmenen minuutin
kuluttua Kightin kanssa, joka näytti vielä olevan puoleksi nukuksissa
ja oli pukeutunut kiireesti. Mellapont nyökkäsi hänelle.

"Hyvää huomenta, Kight", sanoi hän kohteliaasti. "Haluan jutella pari
sanaa kanssanne Deanen jutusta. Jos olisitte niin hyvä, Belling",
jatkoi hän katsahtaen isäntään, "niin teidän sopisi..."

Beling ymmärsi vihjauksen ja poistui huoneesta. Mutta tällä kertaa hän
palasi heti tuoden sisäkön. Tyttö astui huoneeseen epäilemättä mitään,
mutta huomattuaan yövahtimestarin hän kalpeni ja huohotti, ja Kight,
nähdessään hänet, kirosi heti itsekseen.

"Juuri niin!" sanoi Mellapont. "Mutta se ei auta teitä ollenkaan,
Kight. Ottakaamme heti selko asiasta. Mary Sanders, te myitte
eilen aamulla kultakellon viidestäkymmenestä punnasta eräälle
portsmouthilaiselle jalokivikauppiaalle, ja te, Kight, olitte hänen
kanssaan ja odotitte kaupan edustalla hänen sopiessaan asiasta, ja
sitten menitte yhdessä siihen pankkiin, johon jalokivikauppias oli
antanut maksuosoituksen. Nyt se kello on tunnettu samaksi, jota herra
Deane, murhattu mies, oli käyttänyt. Mitä on teillä molemmilla tähän
sanomista?"

Hän katsoi toisesta toiseen, kiinnittäen vihdoin katseensa sisäkköön.
Tyttö vuoroin kalpeni ja punastui ja vapisi koko ruumiiltaan. Hänen
huulensa aukenivat raolleen, mutta Kight sai pistetyksi sanasen väliin,
ennenkuin toinen ehti puhua mitään.

"Älä sano mitään!" murahti hän. "Älä niin mitään! Pidä suusi kiinni! He
eivät saa minulta tietää mitään!"

"Hyvä on", huomautti Mellapont. "Siinä tapauksessa pitää teidän
molempien seurata minua poliisikamariin. Ei, te ette poistu lainkaan
tästä huoneesta vaihtamaan pukua tai tekemään muuta. Teidän
takaportistanne on sinne vain muutamia askelia, te saatte tulla sinne
nykyisessä asussanne. Jos jälkeenpäin haluatte jotakin, tuodaan se
teille. Seuratkaa nyt minua -- eikä mitään tyhmyyksiä!"

Odottaessaan poliisimestarin huoneessa neiti Pretty tovereineen kuuli
vihdoin askelia ja näki hetkisen kuluttua yövahtimestarin, mulkoilevan
ja uhmaavan, ja sisäkön, hermostuneen ja pelästyneen, tulevan
opastettuina sisään. Nähdessään jalokivikauppiaan Mary Sanders oli
vähällä pyörtyä, mutta kääntyi sitten Kightin puoleen.

"Minähän sanoin sinulle, mitä siitä tulisi!" tiuskasi hän. "Minä tiesin
sen onnistuvan huonosti. Miksi emme voisi kertoa hänelle ja neidille --"

"Tuki suusi!" keskeytti Kight vihaisesti. "Anna heidän todistaa se,
mistä meitä syytetään, koska se on heidän asiansa. Mistä te meitä
oikeastaan syytätte?" jatkoi hän julkeasti Mellapontille. "Murhasta
varmaankin? Hyvin uskottavaa, vai mitä?"

"Minä syytän teitä, poikaseni, ainakin aluksi siitä, että olette
laittomasti pitänyt hallussanne tuota esinettä", vastasi Mellapont
viitaten kelloon. "Myöhemmin tulemme kyllä ottamaan selon muustakin."

"Te aiotte luullakseni vangita meidät", ivasi Kight. "Hyvä on, herra
poliisimestari, mutta meillä on varmasti yhtä suuri turva laissa kuin
muillakin."

"Te saatte tuntea sen suojelusta paljonkin, poikaseni, ennenkuin tästä
selviätte", vastasi Mellapont. "Teistä ei siis kumpikaan halua tulla
järkiinsä ja puhua asiasta? No, sama se..."

Kun Kight ja sisäkkö oli suljettu lukkojen ja salpojen taakse ja
Mellapont oli käskenyt Bartlettin, neiti Prettyn ja jalokivikauppiaan
saapua viranomaisten eteen seuraavana aamuna, lähtivät vieraat
tiehensä. Bartlett ja jalokivikauppias keskustelivat neiti Prettyn
kanssa hetkisen yksityisesti neidin omassa arkihuoneessa hotellissa
ja poistuivat sieltä hyvin tyytyväisinä, jopa niin mielissään,
että jalokivikauppias todella ehdotti Bartlettille, että he
tarjoiluhuoneessa juhlisivat tämän aamun tulosta pullollisella parasta,
mutta Bartlett kieltäytyi jyrkästi ja opasti hänet kiireesti asemalle
erästä rauhallista sivukujaa pitkin. Sillä Bartlett oli neiti Prettyn
ikkunasta nähnyt John Hackdalen maleksivan hotellin läheisyydessä
odottamassa eikä lainkaan halunnut tavata häntä nyt. Niinpä myös
Bartlett matkusti takaisin Portsmouthiin.

John meni kotiinsa päivälliselle levottomana, hämmentyneenä ja
ihmetellen. Vihdoin saapui Simmonskin, joka heti pani merkille
vanhemman veljensä kiihkon. Mutta Simmons ei ollut silloin vielä
kuullut mitään, joten hän oli yhtä utelias saamaan tietoja asiasta
kuin John. Päivällisen jälkeen molemmat palasivat yhdessä kaupungin
keskustaan, ja kun he lähestyivät kaupungintaloa, huomasivat he sen
edustalle kerääntyneen paljon ihmisiä. Muuan työmies, jolta John uteli
tietoja, kääntyi häneen päin ihmetellen.

"Ettekö ole kuullut sitä vielä, herra Hackdale?" vastasi hän. "Siitähän
puhutaan jo kaikkialla kaupungissa. He ovat vanginneet Charlie Kightin
ja Polly Sandersin tuon vieraan herrasmiehen murhasta. He ovat molemmat
tuolla lukkojen ja salpojen takana."




KOLMASTOISTA LUKU

Vieläkin ratkaisematta


Simmons kääntyi äkkiä veljeensä päin, kun työmies lausui viime sanansa.
Hän huomasi Johnin säpsähtävän ja näki kummallisen ilmeen hänen
kasvoissaan. Simmonsista tuntui kuin se olisi ilmaissut huojennusta
ja hämmennystä, mutta kun he poistuivat joukosta, näytti hämmennys
pääsevän voitolle.

"Kight ja Mary Sanders!" sanoi John hiljaa. "Siis yövahtimestari ja
sisäkkö. Kuinka he olisivat voineet murhata hänet, koska olivat olleet
hotellissa koko yön? Ja hänet murhattiin kaukana sieltä."

"Mistä sinä voit sen tietää?" kysyi Simmons melkein ivallisesti. "Hänet
löydettiin kyllä hiekkakuopasta, mutta ruumishan on voitu kantaa sinne.
Me kuulemme kaikissa tapauksissa tästä enemmän huomenna, koska heidät
luultavasti jo aamulla kutsutaan kuulusteluun."

"Huomennako?" huudahti John. Hän oli kärsimätön, koska hän vielä
oli levoton ja hämmentynyt Bartlettin palaamisesta. "Kuulehan nyt!"
jatkoi hän. "Sinähän tunnet kaikki poliisit, Sim -- etkö voisi hankkia
joitakin tietoja tänään iltapäivällä?"

"Minä en tunne heitä niinkään hyvin kuin sinä", vastasi Simmons.
"Sinähän olet ollut ylimääräisenä poliisina. Tunnustele Mellapontia,
mutta he eivät luullakseni suostu kertomaan vielä mitään."

John Hackdale ei halunnut lainkaan kysellä Mellapontilta, koska
hänellä oli omat syynsä olla näyttämättä erikoista harrastusta tätä
uutta vaihetta kohtaan. Mutta hän vietti levottoman iltapäivän ja
yhtä rauhattoman yön arvaillessaan Bartlettin osuutta tähän juttuun
ja epäillessään, halusiko Bartlett ilmaista saaneensa häneltä
sataviisikymmentä puntaa poistumisensa ja vaitiolonsa palkaksi. Ja
kymmenen aikaan seuraavana aamuna hän oli tutkinto-oikeuden istunnossa
muiden kuuntelijain joukossa kiihkeänä ja levottomana kuulemassa, mistä
Kightiä ja sisäkköä syytettiin.

Yleisössä herätti melkoista huomiota ja pettymystä se, että näitä kahta
vangittua ei syytettykään James Deanen murhasta, vaan erään hänelle
kuuluneen kapineen, hänen kellonsa, laittomasta hallussapidosta. Mutta
John Hackdale ei siitä tuntenut pettymystä eikä hämmästynyt, sillä
hän oli harkinnut asian eri puolia, ja hänestä näytti mahdottomalta,
että syytös murhasta voisi kohdistua Kightiin ja Mary Sandersiin.
Kuulusteluun liittyi kuitenkin pari seikkaa, jotka kummastuttivat
häntä -- nimittäin ensiksikin se, ettei rouva Champernowne ollut
läsnä istunnossa, vaikka Hackdale tiesi hänen olevan kaupungissa, ja
toiseksi, ettei Bartlettia, vaikka tämä olikin läsnä, lainkaan kutsuttu
todistamaan. Ja todistajien kuulustelu oli melkein vain muodollista.
Hackdale sai sen käsityksen, että Mellapont jonkin oman tarkoituksensa
vuoksi tahtoi salata jotakin. Mellapont ei tehnyt muuta kuin lyhyesti
esitti syytteen vankejaan vastaan, kutsui jalokivikauppiaan todistaman,
että he olivat tarjonneet hänelle kelloa ostettavaksi ja että hän
oli ostanutkin sen, ja vei vihdoin neiti Prettyn todistajien aitioon
vannomaan, että kello varmasti oli ollut hänen holhoojavainajansa
omaisuutta. Sitten hän pyysi lykkäystä viikoksi huomauttaen, että
herra Deane-vainajan kalleuksista suurin osa oli vielä hukassa ja että
syytetyt olivat ainakin tähän asti kieltäytyneet ilmaisemasta mitään.

Mutta tällöin sattui päivän ensimmäinen huomiota herättävä tapaus.
Ennen kuin oikeuden puheenjohtaja ehti vastata Mellapontin pyyntöön,
kääntyi Kight äkkiä toverinsa puoleen kuiskaten hänelle jotakin. Tyttö
nyökkäsi kiihkeästi kuin olisi empimättä hyväksynyt Kightin sanat, ja
Kight katsoi viranomaisiin, viitaten samalla pöytään, jonka ääressä
istui useita paikallisia asianajajia.

"Me tahdomme asianajajan", sanoi hän rohkeasti. "Ja pyydämme siksi
herra Shelmorea -- saammeko puhua hänelle?"

Puheenjohtaja katsoi Mellapontiin, joka vielä seisoi. Ja Mellapont
silmäsi syytettyjen aitioon päin, nyökkäsi ja istuutui.

"Meidän on parasta lykätä istunto puoleksi tunniksi antaaksemme
herra Shelmorelle tilaisuuden puhella syytettyjen kanssa", sanoi
puheenjohtaja, katsoen asianajajien pöytään. "Tarkoitan", lisäsi hän,
"jos herra Shelmore suostuu ottamaan vastaan sen tehtävän."

"Meillä on kylliksi rahaa maksaaksemme herra Shelmorelle", sanoi Kight
yhä rohkeana ja itsetietoisena. "Me haluamme juuri hänet emmekä ketään
toista."

Shelmore, josta rikosjutut tuntuivat vastenmielisiltä ja joka oli
tullut oikeuteen vain neiti Prettyn pyynnöstä, ei näyttänyt lainkaan
tyytyväiseltä kuullessaan tämän suoran vaatimuksen, mutta hän nousi,
meni syytettyjen aitioon ja alkoi kuiskaillen neuvotella Kightin
kanssa. Sen jälkeen hän kääntyi puheenjohtajan puoleen pyytäen, että
hänen sallittaisiin keskustella vankien kanssa viereisessä huoneessa.
Ja sinne hän hetkisen kuluttua menikin heidän ja parin poliisin kanssa,
jolloin viranomaiset poistuivat paikoiltaan verhojen taakse, ja yleisö,
jota sali oli tungokseen asti täynnä, alkoi jäätyään oman onnensa
nojaan arvailla, mitä vielä saisi kuulla. Sillä hyvin ilmeistä oli,
että Kight ja Mary Sanders aikoivat kertoa jotakin.

Niin kului puoli tuntia. Kuuntelijain joukossa oli kolme miestä,
jotka salaa mielessään pohtivat pian tulevien paljastusten
mahdollisuuksia. Kuinka ne tulisivat vaikuttamaan häneen itseensä ja
rouva Champernowneen, arvaili John Hackdale. Saisiko hän tietää jotakin
sellaista, mistä olisi hänelle hyötyä, ihmetteli Simmons. Aikoivatkohan
vangit kertoa jotakin sellaista, mikä vaikuttaisi häiritsevästi hänen
suunnitelmiinsa, tuumi Bartlett. Kaikki nämä katsoivat salavihkaa
Shelmoreen, kun hän vihdoinkin palasi saliin, hyötymättä kuitenkaan
mitään näkemästään. Shelmore oli nähtävästi ihan tyyni.

Vangit palasivat aitioon, viranomaiset tulivat taas saliin, ja Shelmore
nousi seisomaan asianajajien pöydän äärestä, kääntyen heihin päin.

"Minä olen nyt saanut neuvotella molempien syytettyjen kanssa", lausui
hän rauhallisella äänellä, "ja voin myös ilmaista, että he minun
neuvostani ovat luopuneet edelliseltä kannaltaan ja nyt tunnustavat
itsensä syyllisiksi siihen, että he ovat pitäneet laittomasti
hallussaan kultakelloa, jonka he täydellisesti myöntävät olleen herra
James Deane-vainajan omaisuutta. He ovat myös valtuuttaneet minut
ilmaisemaan oikeudelle täydellisen ja, kuten he väittävät, ehdottomasti
uskottavan selostuksen siitä tavasta, kuinka he saivat haltuunsa tämän
kellon ja muutamia muitakin arvoesineitä, joiden piilopaikan he ovat
ilmoittaneet minulle. Siis lyhyesti sanoen, syytetyt haluavat keventää
mieltänsä tunnustamalla kaikki ja myös palauttamalla, mitä ovat
ottaneet. Ne viisikymmentä puntaa, jotka he saivat myydessään kellon,
ovat vielä koskematta ja luovutetaan takaisin samoin kuin kaikki
muutkin arvoesineet. Esitän nyt tämän kaiken arvoisalle oikeudelle,
koska teidän tulee, kun vangit ovat valmiit tunnustamaan itsensä,
syyllisiksi, jättää heidät lakimääräisiin käräjiin tuomittaviksi ja
koska aion, ottaen huomioon heidän halunsa saada hyvittää tekemänsä
vahingon, pyytää teitä päästämään heidät vapaiksi takuuta vastaan..."

Mellapont nousi äkkiä istuimeltaan. "Minä vastustan jokaista sellaista
pyyntöä, arvoisa oikeus", sanoi hän. "Tästä voi nimittäin kehittyä
vielä toinen vakavampi syytös. Sen vuoksi minä ehdottomasti vastustan
heidän päästämistään väliaikaiseen vapauteen."

"Minä en tiedä lainkaan, mitä poliisimestari Mellapontilla on
mielessä", huomautti Shelmore. "Mutta sittenkin aion uudistaa pyyntöni
lopetettuani sanottavani. Hyvät herrat, nyt ryhdyn näiden molempien
syytettyjen toivomuksesta tekemään selkoa siitä, kuinka he ovat
hankkineet ja saaneet haltuunsa nämä kalleudet. He tajuavat molemmat
täydellisesti, että he ovat tehneet väärin langetessaan äkilliseen
kiusaukseen, eivätkä voi vedota mihinkään lieventävään asianhaaraan,
vaikka kummallakin on oikeus -- jota he voivat käyttää jälkeenpäin --
tuoda esille todistuksia entisestä rehellisestä luonteestaan. Mitä
jutun yksityiskohtiin tulee, niin arvoisa oikeus muistaa kai yhtä hyvin
kuin kaikki muutkin, että äskettäin eräs James Deane, Cambornesta
Cornwallista, tuli asumaan Southernstowen Chancellor-hotelliin ja
poistui hotellista noin puolenyön tienoissa tuloiltanaan ja että
hänen ruumiinsa löydettiin pari päivää myöhemmin eräästä hylätystä
hiekkakuopasta kaupungin pohjoislaidalta. Kaikki ovat tähän saakka
luulleet, että herra Deanella oli kuollessaan mukanaan paljon
kalleuksia ja suuri summa rahaa ja että hänet murhattiin niiden vuoksi
-- siis lyhyesti sanoen, että hänellä poistuessaan hotellista sinä
yönä oli rahansa ja kalleutensa mukanaan. Mutta totuus on kuitenkin
sellainen, ettei hän ottanutkaan niitä mukaansa, vaan herra Deanen
rahat, joita on melko suuri summa, ja hänen kalleutensa ovat näiden
molempien syytettyjen hallussa, ja minä olen valmis heidän ohjeensa
mukaan luovuttamaan ne poliisille heti tämän istunnon päätyttyä."

Tämä ilmoitus herätti väkisinkin kiihkeätä mutinaa yleisön joukossa,
mutta Shelmore jatkoi tyynesti.

"Minut on valtuutettu kertomaan oikeudelle tarkasti koko tapahtuma",
sanoi hän. "Puheena olevana iltana vei Mary Sanders herra Deanen
huoneeseen lasillisen kuumaa maitoa. Herra Deane istui lukemassa,
yöpuku ja aamunuttu yllään. Mary Sanders näki hänen pukupöydällään
hänen kultakellonsa, ketjuineen, hänen timanttineulansa ja sormuksensa,
jonkun verran rahaa ja kukkaron. Herra Deane käski hänen tuoda teetä
seitsemän aikaan seuraavana aamuna, ja tyttö tekikin niin. Mutta
tullessaan herra Deanen huoneeseen hän näki, ettei herra Deane
ollutkaan siellä. Pukupöydällä olivat kuitenkin vielä ne kalleudet ja
rahat, jotka hän oli nähnyt siinä edellisenä iltana. Hän oli olettanut
herra Deanen poistuneen huoneestaan hetkiseksi ja meni itsekin
tiehensä. Mutta myöhemmin huomattuaan, ettei herra Deane ollutkaan
palannut, hän otaksui Deanen menneen kävelemään ennen aamiaista. Ja
vieläkin myöhemmin, kun hänestä ei näkynyt jälkeäkään, hän otti rahat,
kalleudet ja kukkaron pukupöydältä pistäen ne herra Deanen vaatteiden
alle erääseen sen huoneen lipastoon, aikoen puhua siitä herra Deanelle,
jahka tämä palaisi. Mutta herra Deane ei palannut lainkaan, ja vihdoin
levisi uutinen herra Deanen ruumiin löytämisestä Chancellor-hotelliin.
Mary Sanders kuuli sen ja tietysti silloin muisti, mitä oli tehnyt
kalleuksille ja rahoille. Ja hän kertoi sen Kightille. Heti sen jälkeen
poliisimestari Mellapont kuulusteli Kightiä ja Mary Sandersia, jolloin
nämä päättelivät kuulemastaan ja löydön aiheuttamista juoruista
poliisin ehdottomasti uskovan, että Deanella oli rahat taskussaan,
sormukset sormissaan ja kallisarvoinen timanttineula kaulahuivissaan
poistuessaan yöllä hotellista ja että Deane oli murhattu niiden vuoksi.
Ja sen vuoksi -- vaikken koetakaan väittää heitä syyttömiksi yhtä
vähän kuin he itsekään sitä haluavat -- he eivät voineet vastustaa
kiusausta, vaan päättivät anastaa nämä kalleudet. Mary Sanders otti eri
esineet lipastosta, jonne oli ne piilottanut, ja antoi ne Kightille,
joka vei ne omaan kätköönsä. Ja kuta pitemmälti aikaa kului, sitä
turvallisemmiksi he tunsivat itsensä, ja toissapäivänä, jolloin he
viettivät lomapäivänsä Portsmouthissa, he päättivät ottaa kellon
mukaansa ja myydä sen siellä, ja tuloksena siitä oli, että he nyt
ovat joutuneet kiinni. Tämä on ehdoton totuuskoko jutussa, mikäli se
koskee näitä kahta. Poliisimestari Mellapont vihjaisi äsken jotakin
vakavammasta syytöksestä eikä tietenkään voinut tarkoittaa muuta kuin
herra Deanen murhaa. Mutta, hyvät herrat, nämä kaksi syytettyä eivät
kumpikaan tiedä siitä mitään. Molemmat voivat helposti todistaa,
että he sinä yönä, jolloin murha epäilemättä tapahtui, olivat
Chancellor-hotellissa, poistumatta kertaakaan sen ovien ulkopuolelle.
Kuten jo äsken sanoin minut on valtuutettu myöntämään heidät
syyllisiksi nyt esillä olevassa asiassa, ja minä voin myös luovuttaa
poliisille heti kaiken muun kaivatun omaisuuden, paitsi kelloa, joka jo
onkin poliisin hallussa. Vangit joutuvat ensi käräjiin tuomittaviksi,
mutta uskallan heidän tunnustuksensa, korvaushalunsa ja heidän entisen
ehdottoman rehellisen luonteensa vuoksi esittää asianmukaiseksi, että
heidät päästetään takuuta vastaan vapaalle jalalle."

"Minä vastustan kaikkea sellaista jyrkästi", sanoi Mellapont kiivaasti.
"Pyydän arvoisalta oikeudelta, ettei ryhdyttäisi tätä ehdotusta
käsittelemään, vaan määrätään syytetyt jäämään vankilaan viikoksi tästä
päivästä lukien."

Mellapont pääsi tahtonsa perille. Mutta siitä huolimatta Shelmore astui
tunnin kuluttua poliisiasemalle poliisimestarin yksityiskonttoriin
ruskeaan paperiin kääritty kotelo kädessään. Irroitettuaan paperin hän
laski vanhan sikaarilaatikon Mellapontin eteen.

"Päättäen Kightin puheista", sanoi hän, "on kaikki varastettu omaisuus
tässä. Hän neuvoi minulle tarkasti paikan, mihin oli sen piilottanut,
käskien minua tuomaan sen teille. Katsokaa nyt, mitä siellä on."

Mellapont avasi ääneti laatikon ja nosti siitä peitoksi sullotun
paperikerroksen. Silloin ilmestyivät näkyviin timanttineula, molemmat
sormukset, jonkun verran metallirahaa ja kukkaro, jossa oli melko
paljon seteleitä. Mellapont ryhtyi heti niitä laskemaan.

"Kaksisataakolmekymmentäviisi puntaa", huomautti hän. "Melkoinen summa
mukana kuljetettavaksi."

"Hän oli lähdössä mantereelle", sanoi Shelmore. "Niin, muutapa en voi
tehdä." Hän keskeytti katsoen kysyvästi Mellapontiin. "Ajatteletteko
todella, että näitä molempia voidaan mahdollisesti syyttää jostakin
muusta?" kysyi hän sitten.

"Tässä pitää miettiä muutamia seikkoja", vastasi Mellapont. "Muistelkaa
aluksi sitä, että Sanders valehteli meille kysellessämme häneltä asiaa
ensi kerran. Hän sanoi, että kun hän vei sinne teetä aamulla, eivät
rahat eivätkä kalleudet, jotka hän oli nähnyt pukupöydällä edellisenä
iltana, olleetkaan siinä enää. Nyt hän väittää päinvastaista, eikä se
ole lainkaan hänen edukseen. Ja sitä paitsi liittyy tähän muuan vielä
paljon vakavampi seikka."

"Mikä sitten?" kysyi Shelmore.

Mellapont katsoi häneen terävästi, melkeinpä kyynillisesti.

"Kuinka voitte tietää, ettei näillä molemmilla ole ollut rikostoveria?"
kysyi hän. "Mitä ajattelette tästä olettamuksesta?"

"Te olitte --" aloitti Shelmore, mutta keskeytti. "En oikein ymmärrä.
Missä suhteessa tarkoitatte?"

"Kuinka voisin tietää varmasti, ettei heillä ollut rikostoveria, joka
seurasi Deanea hotellista, tietäen Deanen jättäneen tämän kaiken
jälkeensä, ja murhasi hänet?" vastasi Mellapont. "Se on hyvinkin
mahdollista."

"Se osoittaisi, että koko juttu oli huolellisesti suunniteltu", sanoi
Shelmore.

"No niin, miksi ei?" kysyi Mellapont. "Tähän asti on kaikki hyvin,
herra Shelmore, mutta minä tahdon ratkaista tämän jutun täydellisesti.
En tahdo väittää, että Kight ja Sanders murhasivat Deanen tai että he
tekivät salaliiton jonkun kolmannen henkilön kanssa murhatakseen hänet;
tahdon vain väittää mahdolliseksi, että he ovat syyllisiä johonkin
salajuoneen ja että heidän päästämisensä vapaaksi takuuta vastaan olisi
hyvin tyhmä teko, ennenkuin tiedämme enemmän. Tämä murha on hyvin
salaperäinen, ja vaikka olen työskennellyt kovasti saadakseni sen
selville, en ole saanut mitään johtolankaa enkä, vihjausta, ellei",
lisäsi hän nauraen, mikä tuntui ilmaisevan epäilyä, "ellei jokin, minkä
olen saanut haltuuni, ole johtolanka, jollainen se luultavasti ei ole!"

"Mikä se on?" kysyi Shelmore.

"No niin, voinhan näyttää sen teille", vastasi Mellapont. "Uskon
salaisuuden teille näin kahden kesken. En ole maininnut siitä sanaakaan
enkä näyttänyt sitä kellekään. Sattui niin, että seuraavana päivänä
Deanen ruumiin löydön jälkeen menin yksinäni hiekkakuoppaan ja katselin
siellä hyvin tarkasti ympärilleni nähdäkseni, voisinko keksiä siellä
jotakin. Kauan aikaa hylättynä olleen kuopan pohja, kuten ehkä olette
huomannut, on kasvanut täyteen jäykkää pitkää ruohoa, johon tuskin on
mahdollista jättääkään mitään jälkiä. Niinpä emme mekään löytäneet
varsinaisia meitä hyödyttäviä merkkejä siitä, että joku oli siellä
käynyt. Mutta ruohikosta, kasvavien pensaitten välistä, hyvin läheltä
sitä paikkaa, jossa Deanen ruumis lepäsi, silloin kun se löydettiin,
löysin tämän."

Hän oli puhuessaan ottanut takkinsa taskusta lompakon ja kaivoi nyt sen
sisimmästä osastosta esille pienen esineen, pidellen sitä hyppysillään.

"Katsokaapa!" sanoi hän. "Tiedättekö, mikä tämä on? Kalvosinnapin
emaljoitu etupuoli. Se on ollut kiinnitetty kultaiseen tai hopeiseen
alustaan tai muuhun metalliin, lähtenyt irti ja pudonnut sitten
hiekkakuoppaan. Se ei ole peräisin uhrin kalvosinnapeista, koska ne
olivat täyttä kultaa. Mutta onkohan murhaaja ehkä pudottanut sen?"

"Kunpa voisitte ottaa sen selville!" sanoi Shelmore.

"Niin, kunpa!" vastasi Mellapont. "Sepä se, mutta kuka tietää? Nykyään,
herra Shelmore, olemme vielä yhtä pitkällä kuin ennenkin todelliseen
murhaajaan nähden. Tämänaamuinen tutkinto ei auta meitä hitustakaan.
Yhä vielä on ratkaisematta, kuka tappoi James Deanen ja miksi?"

John Hackdale oli tehnyt saman johtopäätöksen ennen poistumistaan
oikeudesta, ja hänen levottomuutensa vain eneni, kun hän ajatteli
Bartlettia ja tämän mahdollisuuksia tuottaa vaikeuksia. Hän tunkeutui
Bartlettin luo joukon läpi istunnon loputtua ja laski kätensä hänen
käsivarrelleen. Bartlett rypisti otsansa ja riuhtautui vapaaksi.

"Antakaa minun olla rauhassa, Hackdale", kuiskasi hän merkitsevästi.
"Minä en ole lainkaan teidän käytettävissänne, hyvä herra."

"Te saitte rahaa minulta", vastasi Hackdale samalla tavalla. "Rahaa --"

"Jonka olin ansainnut!" keskeytti Bartlett pahansuovasta. "Menkää
kertomaan jokaiselle, miksi annoitte minulle, jos uskallatte."

Sitten hän meni eteenpäin muiden mukana, ja Hackdale poistui nolona.
Hän ei huomannut, että Simmons oli ollut juuri hänen takanaan ja nähnyt
tämän kohtauksen, eikä sitäkään, että Simmonsin tarkat korvat olivat
kuulleet Bartlettin viimeisen ivallisen huomautuksen.




NELJÄSTOISTA LUKU

Kumpi kultakaivos?


Bartlett oli tyynesti katsellut John Hackdalea oikeuden istunnon
aikana ja huomannut, kuinka levottomana tämä oli kuunnellut jokaista
ilmi tullutta seikkaa. Hänestä näytti siltä kuin Hackdale olisi
tuntenut huojennusta, kun todistettiin, että Kight rikostovereineen
oli pitänyt hallussaan kelloa, mutta levottomuutta ja hätääntymistä
jälleen, kun Shelmore selitti heidän matkaansa, ja Hackdalen tuska oli
yltynyt melkein ilmeiseen mielenliikutukseen asti, kun Shelmore sanoi,
viitaten Mellapontin salaiseen vihjaukseen tulevasta syytöksestä,
olevan helposti todistettavissa, etteivät syytetyt olleet kumpikaan
hetkeksikään poistuneet Chancellor-hotellista murhailtana. Bartlett
tiesi tai luuli tietävänsä, mitä Hackdale ajatteli. Jos oli ihan
varmaa, että Kight ja Sanders, vaikka olivatkin syyllisiä Deanen
rahojen ja kalleuksien varastamiseen, olivat ehdottomasti syyttömiä
hänen murhaansa, niin silloin voitiin alkuperäinen kysymys -- kuka
tappoi James Deanen? -- vieläkin toistaa. Bartlett uskoi John Hackdalen
joko tietävän vastauksen tähän kysymykseen tai ainakin vahvasti
epäilevän vastauksen laatua -- nähtävästi hän suojeli jotakin henkilöä
-- joko itseään tai toista, ja hänen levottomuutensa johtui siitä. Ja
Bartlett oli myös nähnyt tämän levottomuuden lisääntyvän, kun hän oli
Hackdalelle tiuskaissut uhmaavan vastauksensa oikeussalin ulkopuolella
-- sitä ei voitu epäilläkään, sanoi hän itsekseen poistuessaan. John
Hackdale siis pelkäsi häntä ja myös sitä, mitä hän voisi kertoa. Hyvä
niinkin, tuumi Bartlett, jälleen virnistäen, hänen tehtävänsä oli nyt
selvä: piti vain ajatella, kuinka parhaiten kääntäisi tämän pelon
omaksi onnekseen ja edukseen.

Hän oli aikonut palata Portsmouthiin tutkinnon loputtua, mutta nyt,
ajateltuaan asiaa hieman enemmän, hän poistui rautatieasemalta, käveli
kaupungin itäiselle laidalle, poikkesi rauhalliseen ravintolaan,
jossa hänet tunnettiin, ja tilasi sieltä huoneen pariksi päiväksi,
sanoen emännälle, että hänellä oli hieman puuhaa naapuristossa ja
että hän halusi rauhallista, mukavaa asuntoa. Emäntä, johon hänen
pulskistunut, pirteä olemuksensa, ilmeisesti riittävät rahavaransa ja
yleensä muuttunut käytöksensä vaikuttivat edullisesti, lausui hänet
tervetulleeksi ja valmisti hänelle pyynnöstä lämpimän päivällisen,
tarjoillen sen vieraalleen yksityisessä huoneessa. Bartlett, joka
oli syönyt aamiaista hyvin varhain Portsmouthissa, söi hyvällä
ruokahalulla, kiirehtimättä lainkaan, ja ryyppäsi sitten määräannoksen
rommia. Ja syödessään ja juodessaan ja jälkeenpäin ryypiskellessään ja
tupakoidessaan hän koetti jäljitellä kuuluisia kenraaleja valmistellen
tulevaa taistelusuunnitelmaansa. Ja kaiken tämän ajattelemisen,
suunnittelemisen ja vehkeilyn takana piili muuan peruskysymys, joka
hänen mielestään oli erinomaisen tärkeä, nimittäin tämä: Kummalta
naiselta todennäköisemmin voisi kiristää enemmän rahaa -- neiti
Prettyltäkö vai rouva Champernownelta? Tai toisin sanoen, mikä
menettelytapa tuottaisi hänelle enimmän hyötyä, neiti Prettyn lupaamien
toisten palkintojen tavoitteluko vai rouva Champernownen kiristäminen?

Hän pohti näitä asioita huolellisesti ja kiirehtimättä. Ensiksi
hän kiinnitti huomionsa neiti Prettyyn. Hän oli jo saanut tuhannen
punnan palkinnon, jonka neiti oli tarjonnut kalleuksia koskevasta
ilmoituksesta. Neiti Pretty oli antanut hänelle maksuosoituksen koko
summalle heti, kun yhdessä jalokivikauppiaan kera oli puhuteltu
Mellapontia eilen, ja Bartlett oli palannut Portsmouthiin rahoineen
ja avannut pankkitilin, tuntien itsensä pankista poistuessaan monta
tuumaa pitemmäksi kuin sinne mennessään. Niin, sen hän oli ansainnut
melko helposti paljaalla onnenpotkaisulla. Neiti Pretty oli eronnut
rahoistaan pahoittelematta -- hän oli sanassaan pysyvä nuori nainen.
Mutta... voisikohan yhtä helposti saada häneltä vielä enemmän rahaa?
Hän oli tarjonnut samanlaisen palkinnon jokaiselle, joka voi todistaa
nähneensä Deanen sinä yönä, kun hänet murhattiin. No niin, hän,
Barttlett, oli totisesti nähnyt herra Deanen ja puhutellutkin häntä
-- toinen harvinainen onnenpotkaus, kerrassaan merkillinen, mutta
kuinka voisi sen todistaa? Se oli mahdotonta -- ainakin oli mahdotonta
todistaa sitä neiti Prettylle. Vaikka neiti oli niin kerkeästi antanut
maksuosoituksen, jotta sillä saisi nostaa ensimmäisen palkinnon, oli
Bartlett hänessä huomannut muutamia sellaisia pieniä piirteitä, jotka
olivat ilmaisseet terävää älyä ja asiallisuutta. Niinpä vaadittaisiin
paljon enemmän kuin pelkkä vakuutus, että joku oli tavannut herra
Deanen, vieläpä puhellut hänen kanssaan.

Hän voisi kyllä todistaa sen seuraavalla tavalla ja sanoa: "Minä
tapasin Deanen, ja hän kysyi minulta, missä rouva Champernowne asuu.
Ashenhurst-huvilassa, sanoin minä, ja hän lähti kävelemään sinnepäin.
Myöhemmin, kun kerroin John Hackdalelle tästä tapahtumasta, Hackdale
antoi minulle melko suuren rahasumman, jonka hän luullakseni oli saanut
rouva Champernownelta, matkarahoiksi Amerikkaan, ettei kukaan voisi
kysellä minulta, ja lupasi minulle yhtä paljon Amerikkaan saavuttuani.
Se vahvistaa ilmoitukseni todenperäisyyden." Mutta se sekoittaisi
juttuun toisen seikan, ja hän luopui siitä. Ja hän luopui myös
tavoittelemasta kolmatta, kaikkein suurinta palkkiota, kolmeatuhatta
puntaa, sellaisista varmoista tiedoista, joiden perusteella Deanen
oikea murhaaja voitaisiin vangita ja tuomita. Mitä epäilyttäviä asioita
hän otaksuikin olevan Deanen ja rouva Champernownen taikka rouva
Champernownen ja Hackdalen välillä, silti hän ei aavistanut lainkaan
kuka oli tappanut James Deanen, eikä nähnyt mitään mahdollisuutta sen
selville saamiseen: murha oli hänen mielestään salaperäinen tapahtuma,
jota ei milloinkaan selvitettäisi. Ei, hän ei nähnyt toiveita kolmannen
eikä toisenkaan palkinnon saamisesta, minkä vuoksi hän päätteli,
että neiti Pretty kultakaivoksena, aarrekammiona ja lypsylehmänä oli
loppuun kulutettu, väsytetty ja tyhjennetty. No niin, hän oli kuitenkin
hyötynyt mahdollisimman paljon saadessaan tuhat puntaa.

Mutta olihan rouva Champernowne jäljellä. Ja rouva Champernowne oli
rikas, hyvin rikas nainen. Hän oikein kieri rahassa, sanoivat kaikki
ne, jotka tiesivät jotakin. Ja hän oli hyvin vaikutusvaltainen nainen,
suoraan sanoen suuri yhteiskunnallisesti, julkisesti ja poliittisesti,
suuri joka tavalla. Hän oli Southernstowen pormestari, St. Peterin
ja St. Paulin sairaalan tarkastaja, Auberonin armeliaisuuslaitoksen
johtokunnan puheenjohtaja, Southernstowen vanhoillisen naisyhdistyksen
presidentti, ja taivas yksin tiesi, mitä hän ei ollut, tuumi Bartlett.
Ja nyt tämä rouva aikoi mennä naimisiin Childerstonen puistotilan
omistajan, sir Reville Childerstonen kanssa ja päästä ladyksi. Se oli
tärkeä, hyvin tärkeä seikka, koska sir Reville ei ollut nykyaikainen
nousukas, vaan jo viidestoista parooni samaa sukua ja paljon ennen
kuin hänen esi-isänsä olivat saavuttaneet aatelisarvonsa, olivat he
asuneet Childerstonessa vuosisatoja. Rouva Champernowne eli tuleva lady
Childerstone oli siis varmasti oikea henkilö, joka suostuisi maksamaan
paljonkin, ettei hänen nimeään sekoitettaisi mihinkään - niin sanottuun
häväistysjuttuun.

Bartlett pysyi hyvin tyynenä koko iltapäivän, ja rauhallisen
ravintolan emäntä, joka oli ennen vanhaan tiennyt hänen olevan hyvin
kärkkään juopottelemaan, hämmästyi huomatessaan hänen käyneen perin
kohtuulliseksi ja juovan teetä kello viiden aikaan. Sen jälkeen lähti
hän lyhyelle kävelylle läheisille kujille ja pyysi palattuaan kynän,
mustetta ja paperia. Koska hän oli ollut aikoinaan taitava konttoristi,
oli hän ylpeä kauniista käsialastaan ja koettikin nyt tehdä parastaan
sepittäessään seuraavan kirjeen.

                               "Waggoner's Rest keskiviikkoiltana.

    Arvoisa Herra!

    Ehkä olisi parhaaksi jokaiselle asianomaiselle, jos tulisitte
    luokseni yksityisasuntooni edellä mainittuun taloon tänä iltana
    teille sopivimpaan aikaan.

                                          Kunnioittavimmin
                                          James Bartlett."

Osoittaen tämän lyhyen ja kaavamaisen ilmoituksen herra John
Hackdalelle, 23 St. Sigfrid-aukion varrelle, Bartlett antoi sen ja
puoli shillingiä emännän pojalle, jonka piti viedä se heti perille, ja
istuutui sitten odottamaan tulosta. Mutta hän oli varma siitä, että
Hackdale tulisi, ja niin kävikin kello seitsemän aikaan.

Hackdalelle olisi ollut hyödyksi, jos hän olisi voinut teeskennellä
välinpitämättömyyttä, ellei juuri päättäväisyyttä Bartlettia kohtaan.
Mutta Bartlett huomasi heti hänen entisen levottomuutensa. Hackdale
katsahti häneen heti huoneeseen tultuaan kuin hermostunut ihminen
kummalliseen elukkaan, joka ehkä voi äkkiä hypätä hänen niskaansa. Hän
vastasi Bartlettin kohteliaiseen tervehdykseen vain nyökäten, istuutui
tuoliin, johon Bartlett oli viitannut, ja virkkoi melkein äreästi:
"Mitä te haluatte? Näettehän, että minä olen tullut."

"Tahdon puhua asioista, herra Hackdale, pelkistä asioista", vastasi
Bartlett, "kunkin asianomaisen hyödyksi, kuten jo kirjeessäni
mainitsin. Minulla on jotakin kerrottavaa ja luullakseni tiedätte, kuka
on sopivin ostaja. Mutta ellette tiedä, voin kääntyä jonkun toisen
puoleen."

"Te ette siis pysy tekemässänne sopimuksessa?" sanoi Hackdale.

"Se johtuu asianhaaroista", vastasi Bartlett. "Jos huomaa tulleensa
petetyksi..."

"Petetyksikö?" huudahti Hackdale. "Tarkoitatteko..."

"Voiko sitä sanoa muuksi kuin petokseksi, kun miehelle annetaan pari
penniä parin shillingin asemesta?" kysyi Bartlett. "Minä sanoin sen
vain vertauksen vuoksi, tietysti, mutta arvaatte kyllä tarkoituksen."

Hackdale katsoi ovelle.

"Me olemme täällä niin hyvässä turvassa kuin suinkin", sanoi Bartlett
vakuuttavasti. "Siinä on kaksinkertainen ovi, kuten näette, ja sen
takana on vain pitkä ja tyhjä autotalli. Sanokaa siis, mitä ikinä
haluatte."

Mutta Hackdale hiljensi äänensä kuiskaukseksi.

"Minä annoin teille sataviisikymmentä puntaa sillä nimenomaisella
ehdolla, että sinä iltana matkustatte Southamptoniin jatkaaksenne
sieltä seuraavana päivänä matkaanne Amerikkaan", sanoi hän, "ja teidän
piti saada sähköteitse sinne yhtä paljon heti, kun ilmoitatte minulle
saapuneenne New Yorkiin. Mutta te ette matkustanut lainkaan New
Yorkiin, otitte vain rahani..."

"En teidän", keskeytti Bartlett.

"Te ette pitänyt kuitenkaan lupaustanne!" lopetti Hackdale.

"Lupauksia voidaan verrata piirakankuoreen, kuten vanhassa
sananlaskussa sanotaan", huomautti Bartlett. "Ne tehdään vain
rikottaviksi."

"Ei silloin, kun on puhe rehellisistä ja kunniallisista ihmisistä",
sanoi Hackdale.

"Minun luullakseni on parasta, ettemme puhu lainkaan rehellisyydestä
emmekä kunniantunnosta", sanoi Bartlett kuivasti. "Ne tuntuvat
hieman asiaankuulumattomilta. Puhukaamme liikeasioista. Minä en
luonnollisestikaan matkustanut New Yorkiin. Aioin kyllä, mutta
silloin en ollut nähnyt neiti Prettyn julistusta hänen tarjoamastaan
palkinnosta. Minä näin sen kuitenkin melkein heti erottuani teistä,
kun sulloin kapineitani matkalaukkuun. Ja silloin muutin mieltäni.
Katsokaas, minähän olisin saanut teidän kauttanne vain kolmesataa
puntaa. Mutta neiti Pretty tarjosi paljon enemmän."

Hackdale katseli Bartlettia hyvin tarkkaan ja pani merkille hänen
hyvän pukunsa, puhtaan paitansa, uudet kenkänsä ja hänen ulkonaisen
säädyllisyytensä.

"Näyttää siltä, kuin olisitte jo saanut osan neiti Prettyn rahoista",
sanoi hän katkerasti. "Asunne on hyvässä kunnossa."

"Erehdyitte, hyvä mies", vastasi Bartlett. "Nämä hienot liinavaatteet
-- puhuakseni jälleen vertauksellisesti -- on ostettu teidän tai
paremmin sanoen teidän asiakkaanne rahoilla. Ja nyt haluan", jatkoi
hän ruveten äkkiä hyvin päättäväiseksi, "saada selville, aikooko hän
käyttäytyä järkevästi, suostuuko hän maksamaan minulle kohtuullisen
korvauksen vaikenemisestani? Sataviisikymmentä puntaa on kuin
kirpunpurema eikä kolmekaan sataa ole mitään. Neiti Pretty on valmis
maksamaan kolmetuhatta, mutta kuinka korkealle aikoo toinen kohottaa
tarjouksensa? Tarkoitan erästä naista, ja te tiedätte kyllä, ketä."

"Mutta entä jos vakuutan teille, ettei hän suostu maksamaan penniäkään
enempää -- mitä silloin tapahtuu?" kysyi Hackdale.

"Silloin minä panen hatun päähäni, menen poliisimestari Mellapontin
puheille ja kerron hänelle kaikki tietoni. Ja samalla voin sivumennen
käväistä myös neiti Prettyn luona Chancellor-hotellissa ja kerrottuani
hänelle kaikki hommani vaatia nuo kolmetuhatta puntaa", sanoi Bartlett.
"Niin silloin käy, hyvä mies! Mutta", jatkoi hän, katsellen Hackdalea
tarkasti ja viekkaasti, "se kai ei saa mennä niin pitkälle -- ei
missään tapauksessa."

"Miksi ei?" kysyi Hackdale.

"Koska", vastasi Bartlett kumartuen eteenpäin nojatuolissaan ja laskien
kätensä Hackdalen polvelle, "hieno nainen, jonka yhteiskunnallinen ja
yleinen arvo on suuri ja joka aikoo mennä naimisiin paroonin kanssa,
ei voi sietää, että hänestä on liikkeellä rumia huhuja, eikä sitäkään,
että poliisi kysellen sekaantuu likeisiin juttuihin. Ja minussa juuri
näette sen miehen, joka voi panna huhut liikkeelle ja tutkimuksen
alulle. Hackdale, minä olen kuin äärettömän suuren säiliön poikki
rakennettu vahva pato -- jälleen vertauksellisesti. Ja mainiostipa minä
sanoinkin verratessani itseäni patoon. Särkekää minut, niin esille
syöksyy hävittävä tulva. Ymmärrättekö nyt?"

"Mihin oikeastaan pyritte, Bartlett?" kysyi Hackdale. "Ajatteletteko
todella, että sananen teiltä voisi --"

"Te pelkäätte lausua sitä ääneen!" ivaili Bartlett. "Hyvä mies, te ette
tiedä lainkaan, niitä minä tiedän. Te ette tiedä sitäkään, kuinka ovela
minä olen. He eivät maininneet nimeäni tänään oikeudessa, mutta minä
juuri omassa persoonassani hain esille sen kultakellon ja vangitutin
herra Charles Kightin ja neiti Mary Sandersin. Ja minä tiedän paljon
enemmän kuin te ja teidän asiakkaanne aavistattekaan, ja nyt sanon
teille, jos olette järkeviä: maksakaa Jim Bartlettille vaikenemisesta
kerta kaikkiaan ja olkaa turvassa!"

"Kuinka voi tietää, etteivät muut tiedä samaa kuin tekin?" kysyi
Hackdale.

"Silloin ette ole tarkannut asioita, hyvä mies", sanoi Bartlett
luottavaisesti. "Minä tiedän väitteeni olevan ehdottomasti totta.
Kukaan ei tiedä, mitä minä tiedän tästä asiasta, ei kukaan!
Valmistakaa kultainen avain, Hackdale, pistäkää se rintani kassakaapin
avaimenreikään ja vääntäkää, niin salaisuus jää lukon taakse ikuisiksi
ajoiksi."

"Kuinka paljon tahdotte?" kysyi Hackdale. "Sanokaa summa."

Bartlett heilautti kättänsä.

"Tämä on niin tärkeä asia", vastasi hän huolettomasti, "että siitä
pitää keskustella asiakkaanne kanssa".

"Asiakkaani kanssa?" huudahti Hackdale. "Rouva --"

"Hsh! Meidän ei tarvitse mainita nimiä", sanoi Bartlett. "Niin,
tuon naisen kanssa. Minä ehdotan, että viette minut hänen luokseen.
Miksi ei? Minä olen säädyllinen, käyttäydyn hyvin, puhun mainiosti,
ja seurustelutapani ovat sellaiset kuin niiden pitää ollakin. Ennen
vanhaan liikuin melko hienoissa seurapiireissä, herra Hackdale, ja
minua voitiin melkein sanoa herrasmieheksi."

Hackdale siveli leukaansa ajatellen ja ihmetellen. Bartlett oli kuin
arvoitus, jota ei voinut ratkaista. Mutta kun hän äkkiä muisti, että
rouva Champernowne voi joskus olla kova kuin marmori ja sitkeä kuin
teräs, niin miksi ei voisi viedä Bartlettia hänen luokseen. Ennenkuin
hän ehti sanoa mitään, kumartui Bartlett vielä lähemmäksi ja katseli
häntä kyynillisesti hymyillen.

"Miksi olette niin haluton esittelemään minut persoonallisesti tälle
arvoisalle naiselle?" kysyi hän. "Miksi olette ryhtynyt suojelemaan
häntä, hyvä mies? Kuulkaas, miksi ette katso omaa etuanne ollenkaan?
Teillähän on hallussanne salaisuus, minun salaisuuteni, jos niin
halutaan sanoa, tai mieluummin ainakin osa siitä. Tehän tiedätte,
mitä olen kertonut teille. Miksi ette käännä sitä omaksi hyödyksenne?
Mutta... ehkä te olette jo tehnytkin niin -- vai mitä?"

Hackdale hämmentyi hieman Bartlettin ivallisen katseen edessä. Hän
tiesi vallan hyvin, ettei hän todellisuudessa ollut levoton rouva
Champernownen, vaan itsensä vuoksi. Hackdale ei lainkaan aavistanut
hänen salaisuuttaan eikä myöskään, miksi hän niin hirveästi pelkäsi,
että hänen nimensä ehkä voitaisiin mainita Deanen jutun yhteydessä
-- hän tiesi vain, että siinä piili jokin salaisuus ja että rouva
pelkäsi. Hän ajatteli vain sitä, mikä koski tai voi koskea häntä
itseään. Hän aavisti kuitenkin, että jos rouva Champernowne joutuisi
pulaan, joutuisi hänkin. Kaikki nykyiset suunnitelmat voisivat silloin
mennä myttyyn eikä hän ehkä saisikaan uutta virkaansa, ja kaikki olisi
pilalla. Hän oli nähnyt ja kuullut tarpeeksi paljon tietääkseen rouva
Champernownella olevan mitä vahvimmat ja vakavimmat syyt toivoessaan
pysyvän salaisuutena, että hän tiesi jotakin Deanesta, ja nyt oli rouva
Champernownen päätöksen edistäminen Hackdalen omien etujen mukaista.
Rouva voi olla hänelle ja hänen uralleen äärettömäksi hyödyksi joko
rouva Champernownena tai lady Childerstonena, ja häntä oli sen vuoksi
suojeltava mistä hinnasta tahansa. Bartlett oli nähtävästi välttämätön
osa kustannuksista -- ja ehkä rouva voi iskeä kiinni häneen paremmin.

Hackdale nousi äkkiä tuoliltaan.

"No hyvä sitten", sanoi hän. "Tulkaa mukaani nyt!"

"Heti valmis", vastasi Bartlett, "kun olen saanut ylleni päällystakkani
ja hattuni. Haluatteko ryypyn ennen lähtöänne, herra Hackdale?"

"Ei, kiitoksia", vastasi Hackdale. "Mutta älkää välittäkö minusta."

"Minä en milloinkaan juo neuvotellessani asioista, sir", vastasi
Bartlett. "En ainakaan nyt, missään tapauksessa. Minä olen lopettanut
sen tavan. Kun mies alkaa tehdä rahaa..."

Hän naurahti omalle sukkeluudelleen ja saattoi vieraansa ulos. Mutta
ravintolan edustalla Hackdale otti johdon käsiinsä ja lähti kävelemään
edellä. Hän vei Bartlettin kaupungin koillisosan läpi suoraan
Ashenhurst-huvilaan. Kun hän koputti oveen, aukaisi sen Jane Pratt. --




VIIDESTOISTA LUKU

Verhoton ikkuna


Sisäkkö tervehti Hackdalea tavallisella viehättävällä ja tyynellä
hymyllään, mutta katsoi kysyvästi Bartlettiin, jolloin tämän opas
kiiruhti selittämään.

"Onko rouva Champernowne kotona, Jennie?" kysyi hän. "Juuri niin. Tällä
herralla ja minulla on hieman keskusteltavaa hänen kanssaan. Mutta minä
ensin. Voitteko viedä hänet pieneen aamuhuoneeseen niin kauaksi aikaa,
kun juttelen rouva Champernownen kanssa?"

Ja ikäänkuin varmana tytön vastauksesta Hackdale astui halliin,
viitaten toveriaan seuraamaan. Jane Pratt aukaisi läheisen pieneen
huoneen oven, väänsi sähkön palamaan ja siirtyi syrjään päästääkseen
Bartlettin sisälle. Mutta Hackdale jäi ovelle odottamaan, kunnes tyttö
oli poistunut kauemmaksi halliin ja mennyt toiseen huoneeseen. Hän
tiesi rouva Champernownen tahtovan tavata häntä heti -- ja hetkistä
myöhemmin hän jo totteli Jane Prattin viittaavaa kättä ja meni
eteenpäin.

Rouva Champernowne oli yksinään salongissa, suuressa ja loistavasti
valaistussa huoneessa, jonka ikkunat aukenivat nurmikolle päin. Hän
istui leveän ikkunasyvennykseen asetetun kirjoituspulpettinsa ääressä,
nähtävästi kirjoittamassa kirjeitä. Hackdale huomasi mennessään huoneen
poikki hänen luokseen, ettei kierrekaihtimia eikä verhoja oltu vedetty
ikkunan eteen ja että sähkölampuista lähtevät kirkkaat sädekimput
valaisivat viheriää nurmikkoa ja puutarhan koristeellisia pensaikkoja.
Mutta hän näki tämän kaiken vain vilahdukselta, koska hän melkein heti
kohdisti katseensa rouva Champernowneen, jonka silmissä hän huomasi
levottomuutta.

"Mitä nyt?" sanoi rouva viitaten läheiseen tuoliin. "Mikä nyt on
hätänä?"

Hackdale istuutui, kumartuen hänen puoleensa. "Olen pahoillani, rouva
Champernowne", vastasi hän hiljaa, "mutta minun oli pakko tulla
luoksenne heti, sillä mielestäni se oli parasta. Muuta en olisi voinut
tehdäkään. Sama ikävä juttu, rouva Champernowne. Tarkoitan tuota
miestä, josta silloin kerroin teille. Hän on tullut takaisin."

Rouva Champernowne löi kätensä hämmästyneenä yhteen, ja hänen kasvonsa
kalpenivat. Hän katsoi Hackdaleen hyvin pelästyneenä.

"Tehän sanoitte päässeenne hänestä irti", mutisi hän. "Ikuisiksi
ajoiksi!"

"Niin luulinkin", sanoi Hackdale surullisesti. "Koetin parastani,
annoin hänelle ne rahat -- sataviisikymmentä puntaa -- ja lupasin
hänelle yhtä paljon sähköteitse heti, kun kuulen hänen nousseen maihin
New Yorkissa. Mutta hän ei matkustanut. Tosin en tiedä, mitä hän teki,
mutta varmaa on, että hän lähti kaupungista sinä iltana jonnekin. Ja
sen paikan täytyy olla jossakin täällä läheisyydessä, koska hän on
voinut seurata asioiden kulkua. Hän juuri löysi sen kellon ja antoi
sellaisia tietoja, jotka johtivat Chancellorin kahden palvelijan
vangitsemiseen. Te olette tietysti kuullut, mitä tapahtui oikeudessa
tänä aamuna, vaikka ette siellä ollutkaan."

"Kyllä", vastasi rouva Champernowne. Hän vaikeni hetkiseksi,
tarkastellen Hackdalea ja pyöritellen sormuksia lihavissa sormissaan.
"Vai hänkö vainusi sen esille?" sanoi hän vihdoin. "Tuoko sama mies?"

"Sama mies juuri!" vakuutti Hackdale. "Hän on vaarallinen,
häikäilemätön ja viekas. Hän on saanut tuhannen punnan suuruisen
palkinnon, jonka neiti Pretty tarjosi, jos voitaisiin ilmoittaa jotakin
hävinneistä kalleuksista. En aavista, kuinka paljon hän tietää asiasta
-- tietää siitä, mihin hän alussa vihjaisi. Te tiedätte kyllä, mitä
tarkoitan. Mutta pelkään hänen tietävän enemmän kuin hän on tähän
saakka kertonut. Nyt on kysymys siitä, mitä hän voi kertoa."

"Ettekö voi sitä aavistaa tai laatia jonkinlaista teoriaa?" kysyi rouva
Champernowne levottomasti.

"Kyllä voin", vastasi Hackdale hitaasti, hiljentäen ääntään vieläkin.
"Minähän ilmoitin teille silloin tuon miehen kertoneen, että Deane
oli pysäyttänyt hänet sinä yönä North Barin läheisyydessä ja mainiten
nimenne kysynyt tietä kotiinne. Hän oli kertonut Deanelle, missä
huvilanne sijaitsee ja nähnyt hänen lähtevän kävelemään tänne päin.
Hän ei silloin myöntänyt sen enempää, ja tietysti minä lahjoin hänet
pitämään suunsa kiinni siitäkin. Mutta nyt luulen, rouva Champernowne,
että hän seurasi Deanea ja näki hänet seurassanne asuntonne likellä."

Hän katseli rouva Champernownia tarkasti, lausuessaan viime sanansa,
ja huomasi hänen levottomuutensa enenevän. Silloin hän alkoi arvailla.
Oliko mahdollista...

"Nyt haluaisin tietää", sanoi rouva Champernowne äkkiä, "onko hän
kertonut samaa jollekin toiselle kuin teille? Onko?"

"Siitä olen ihan varma", vastasi Hackdale, "ettei hän ole kertonut sitä
kellekään. Hän tietää voivansa saada teiltä paljon enemmän kuin keltään
toiselta -- jos näet se seikka, että Deane silloin tuli tapaamaan teitä
ja tapasikin, todella on pidettävä salassa. Onko se välttämätöntä,
rouva Champernowne?"

Rouva Champernowne loi häneen oudon, mutta vakavan katseen.

"On!" vastasi hän. "Ihan välttämätöntä!"

"Siinä tapauksessa on suostuttava tuon miehen vaatimuksiin", sanoi
Hackdale. "Niin se on. Siitä väitteleminen ei hyödytä mitään, koska
hänellä on valta käsissään."

"Mutta mihin se päättyy?" kysyi rouva Champernowne. "Jos hänelle
annetaan enemmän, ilmestyy hän jälleen jonkun ajan kuluttua näkyviin.
Siis jatkuvaa kiristystä. Jos hänet voitaisiin vaientaa kerta
kaikkiaan..."

"Siihen keksitään ehkä jokin keino", huomautti Hackdale. "Olen
ajatellut asioita tullessani tänne. Mutta sallikaa minun ensin kysyä
teiltä erästä asiaa. Tehän tunnette minut, rouva Champernowne, ja
tiedätte myös, että olen koettanut auttaa teitä parhaan kykyni mukaan
tässä asiassa. Tuntuuko teistä kokonaan mahdottomalta, että menisitte
poliisin, poliisimestari Mellapontin, luo ja kertoisitte hänelle, mitä
tiedätte tästä asiasta, päästäksenne täydellisesti eroon koko jutusta?
Ikuisiksi ajoiksi, että voisitte näpsäyttää sormianne kiristäjälle?
Ajatelkaa nyt, rouva Champernowne."

Rouva Champernowne oli vaiti. Hackdale ei voinut sanoa ajatteliko
hän vai eikö. Hän alkoi sivellä sormillaan edestakaisin imupaperia
edessään, siirtäen katseensa sormistaan Hackdaleen ja Hackdalesta
sormiinsa. Hänen silmäinsä ilme muuttui oudoksi, ja sitten hän alkoi
puhua.

"Ihan mahdotonta!" sanoi hän kovalla, väkinäisellä äänellä. "Se mies on
ostettava! Kerta kaikkiaan. Mutta toivoisin olevani täysin varma..."

"Varma mistä, rouva Champernowne?" kysyi Hackdale hänen vaietessaan.

"Soisin voivani olla ehdottomasti varma siitä, ettei kukaan muu tiedä,
mitä se mies tietää", vastasi hän. "Jos vain voisin olla varma siitä..."

"Minun mielestäni voitte olla täydellisesti varma, ja siihen on hyvin
yksinkertainen syy", huomautti Hackdale. "Minä ainakin olen varma."

"Mistä syystä ja miksi olette tullut tänne?"

"Seuraavasta", vastasi Hackdale luottavaisesti naurahtaen. "Jos
Southernstowessa vain olisi joku, joka tietäisi, mitä hänkin tietää,
olisi jo aikoja sitten koetettu saada neiti Prettyn tarjoama palkinto.
Ei, rouva Champernowne, hän on ainoa, joka sen tietää, ja ainoa vaara."

"Silloin hänet on ostettava", toisti rouva tiukasti. "Mutta kuinka
voimme saada varmuuden hänen jatkuvasta vaikenemisestaan? Te
viittasitte johonkin mielipiteeseenne. Millainen se on?"

"En neuvoisi antamaan hänelle suurta rahasummaa", sanoi Hackdale. "Hän
voisi tuhlata sen ja sitten vaatia enemmän. Mielipiteeni on se, että
hänelle annettaisiin jonkinlainen eläke tai elinkorko -- niin ja niin
paljon vuodessa."

"Koko hänen elämänsä ajaksiko?" kysyi rouva Champernowne.

Hackdale katsoi häneen merkitsevästi.

"Eläessään hän voi kertoa milloin tahansa samat asiat kuin nytkin",
sanoi hän. "Niin, elinkorko on luvattava hänelle koko hänen elämänsä
ajaksi."

"Kuka se mies on?" kysyi rouva Champernowne äkkiä.

"James Bartlett", vastasi Hackdale. "James Bartlett."

Rouva Champernownen ilme vääristyi inhosta.

"Bartlettko?" huudahti hän. "Mutta hänhän on juoppo! Ja juoppo
lörpöttelee."

Mutta Hackdale pudisti päätään.

"Hän oli kyllä sellainen ennen", sanoi hän, "mutta nyt hän näyttää
parantaneen tapansa ja tulleen hyvin kohtuulliseksi -- liiankin
kohtuulliseksi, minun mielestäni. Luulen rahojen parantaneen hänet.
Hän on nyt luullakseni siirtänyt myötätuntonsa pankkitiliin, jota hän
näyttää ainakin haluavan kovin mielellään suurentaa. Ei, jos hänen
vaatimuksiinsa suostutaan vihjaamallani tavalla, ei hän puhu. En tunne
ainoatakaan täkäläistä, joka olisi niin hyvin selvillä omista eduistaan
kuin hän nykyään."

"No niin", sanoi rouva Champernowne. "Toteuttakaamme siis tämä
suunnitelmamme. Tahdotteko pitää siitä huolta?"

Hackdale nyökkäsi oveen päin, josta oli tullut huoneeseen.

"Hän on täällä, rouva Champernowne", vastasi hän. "Pidin nimittäin
parhaana tuoda hänet tänne. Te otatte hänet puheillenne, esiinnytte
niin ankarasti ja asiallisesti kuin suinkin ja annatte hänen huomata,
että hän on joutunut tekemisiin hyvin teräväpäisen naisen kanssa. Olkaa
luja häntä kohtaan. Hänen on paljon parempi sopia teidän kanssanne
asiasta, koska olette päähenkilö, kuin minun kanssani, jos ryhtyisin
välittäjäksi. Tuonko hänet tänne, rouva Champernowne?"

Hän nousi nähdessään rouvan nyökäyttävän päätään ja poistuen huoneesta
meni hallin poikki hakemaan Bartlettia. Mikäli hän voi huomata, oli
halli tyhjä. Mutta siinä hän erehtyi. Sen äärimmäisessä varjoisassa
päässä hiiviskeli Jane Pratt valppaana epäillen Simmonsin veljen
hommia ja pitäen silmänsä ja korvansa auki. Hän näki Hackdalen hakevan
Bartlettin pienestä aamuhuoneesta ja huomasi heidän kuiskailevan
keskenään mennessään hallin poikki ja katoavan salonkiin. Ovi vedettiin
kiinni. Ja Jane Pratt, muistaen äkkiä emäntänsä kummallisen ja
omituisen vastahakoisuuden vetää verhoja ja kaihtimia ikkunoiden eteen,
hiipi pois varjosta, livahti pihalle sivuovesta ja kiersi pensaikon
taakse, jonka laakerien ja liljojen välistä voi katsella suoraan
salongin ikkunaan pysyen itse turvallisesti piilossa.

Bartlett seurasi Hackdalea rouva Champernownen luo hyvin uteliaana.
Hän muisti kerran tavanneensa rouvan ihan erilaisissa olosuhteissa.
Kohtauspaikkana oli silloin ollut poliisilaitoksen oikeussali, ja
rouva Champernownen ollessa tuomarina hän oli itse ollut syytettyjen
aitiossa. Rouva Champernowne, toimiessaan pormestarina, ei ollut
ainoastaan sakottanut häntä, vaan myös pitänyt hänelle vakavan
nuhdesaarnan ja saanut hänet tuntemaan itsensä melko mitättömäksi
olennoksi. Mutta nyt olivat asiat muuttuneet. Bartlett oli taipuvainen
pitämään itseään tuomarina ja rouva Champernownea rikollisena. Hän
nosti päänsä pystyyn ja käyttäytyi niin hyvin ja ylpeästi kuin suinkin
muistaen, mitä äsken oli sanonut Hackdalelle, että hän ennen muinoin
oli ollut herrasmies.

Mutta Bartlett nolostui sittenkin aika lailla. Tämä rouva Champernowne,
joka istui kirjoituspulpettinsa ääressä, oli yhtä kauhistuttava kuin
Southernstowen pormestari istuessaan suuressa virkatuolissaan. Vaikka
hänen hyvin säilyneet kasvonsa olivatkin kauniit ja viehättävät, voi
hän muuttaa ne tavattoman ankariksi ja torjuviksi, ja hän katsoi
nyt Bartlettiin, kun Hackdale toi hänet sisälle, melkein samoin
kuin olisi katsonut johonkin äskettäin vangittuun murtovarkaaseen,
joka on laahattu oikeuden tuomittavaksi. Kun hän viittasi Hackdalea
istuutumaan, jätti hän Bartlettin seisomaan ja mittaili tätä
katseellaan kiireestä kantapäähän niin, että Bartlettin oli suorastaan
hankala seistä hänen edessään. Tarkastelu ei koskenut pukua -- Bartlett
olikin niin varma säädyllisestä, vieläpä hienosta asustaan, ettei
tuntenut sen vuoksi levottomuutta -- vaan rouva tuijotti kuin olisi
tutkinut miehen sielua, katsonut hänen sisimpäänsä. Partlett huomasi
äkkiä, ettei tämä nainen ollutkaan niin pehmeä kuin voi eikä niin
taipuvainen kuin ohut metalli, ja hänen itsetietoisuutensa alkoi sulaa.

"No niin, Bartlett", aloitti rouva Champernowne terävällä, asiallisella
äänellä, "minusta näyttää kuin meidän pitäisi selvittää joitakin välejä
keskenämme. Mutta minä en aio tehdä sopimuksia sellaisten ihmisten
kanssa, jotka ovat huikentelevaisia. Siitä ei ole vielä kulunut
pitkääkään aikaa, kun teidät tuotiin eteeni syytettynä juopumuksesta,
ja minä sakotin teitä. Kuinka voin tietää teidän muuttaneen
käytöstänne?"

Bartlett levitti kätensä, näyttäen loukatulta viattomuudelta.

"Näytänkö sentapaiselta mieheltä, johon viittasitte, rouva
Champernowne?" kysyi hän pahastuneena. "Minä olin kyllä sellainen
joku aika sitten, mutta nyt voin sanoa omaksuneeni toiset tavat
ja toisenlaisen suunnan. Minä aion hankkia itselleni arvokkaan
yhteiskunnallisen aseman, rouva Champernowne, erittäin arvokkaan. Se
onkin vain palaamista siihen, millainen ennen vanhaan olin -- täällä
elää vielä paljon ihmisiä, rouva Champernowne, jotka voivat muistaa
minun olleen hyvin kunnioitettavan henkilön."

"Hauskaa kuulla, että olette parantanut tapanne, Bartlett", sanoi rouva
Champernowne. "Mutta pelkään, että jos vietätte joutilasta elämää
helposti saaduilla rahoilla, rupeatte huvittelemaan, joudutte huonoon
seuraan ja palaatte entiseen elämäntapaanne. Ja kun viiniä on päässä,
purkautuu totuus ulos. Kaiketi ymmärrätte tarkoitukseni."

"Kyllä, täydellisesti, rouva Champernowne", vastasi Bartlett, "enkä
ole lainkaan loukkaantunut. Mutta vakuutan teille, että kunnianhimoni
tähtää muualle, ihan muualle. Ensiksikään en aio jäädä asumaan tänne
enkä siis joudu kiusaukseen liittyä huonoon seuraan, josta suvaitsitte
puhua. Eroan siitä kokonaan, rouva Champernowne -- niin minä aion
tehdä."

Rouva Champernowne ja Hackdale katsahtivat toisiinsa. Hackdale ymmärsi
hänen katseensa kehoitukseksi sekaantua asiaan.

"Te aioitte menetellä samoin vähän aikaa sitten, Bartlett", sanoi hän.
"Lupasitte matkustaa Amerikkaan, mutta ette matkustanutkaan."

Bartlett katsoi vuorotellen kumpaankin tutkijaan ja hymyili puoleksi
irvistäen, puoleksi vedoten heidän suosioonsa.

"Kuulkaahan nyt, herra Hackdale!" huudahti hän melkein liikuttavasti.
"Niin, sir ja rouva Champernowne, voidaanko odottaa mieheltä, että hän
luopuisi tilaisuudesta hankkia hieman rahaa? Kun luvattiin niin kaunis
palkinto..."

"Emme halua kuulla puhuttavan mistään palkinnosta emmekä muustakaan,
hyvä mies!" keskeytti rouva Champernowne tiukasti. "Emme kärsi mitään
viittauksia, selityksiä tai nimenomaisia määritelmiä, koska me kolme
olemme jo muutenkin selvillä asiasta. Ja minäkin tahdon uskoa, että
aiotte viettää raitista ja vakavaa elämää, antamatta kielenne juoruta."

Kun Bartlett kuuli tämän, palasi hänen itseluottamuksensa, ja hänen
sävynsä kävi varmemmaksi. "Se on omien etujeni mukaista -- jos
vain voimme sopia -- että muutun raittiiksi ja vakavaksi, rouva
Champernowne", vastasi hän. "Luulisin sen jo teidän itsennekin
huomaavan."

"Luullakseni voimme kannustaa teitä pysymään raittiina, vakavana
ja kunnioitettavana elämässänne ja huolellisena ja pidättyväisenä
puheissanne", huomautti rouva Champernowne kuivasti. "Minun ehtoni
riippuvat siitä, että se toteutuu, Bartlett. Minulle ei saa sanella
ehtoja, mutta silti haluan kuulla, mitä kuvittelette. Puhukaa suunne
puhtaaksi."

Bartlett epäröi hetkisen. Sitten käyden rohkeammaksi hän sanoi:

"No niin, minä haluan saada yhtä suuren summan kuin neiti Prettykin
tarjoaa tiedoista. Hän on ilmoittanut antavansa kolmetuhatta puntaa."

"Kolmetuhatta pötyä!" keskeytti rouva Champernowne. "Minulta ette saa
kolmeatuhatta, hyvä mies, ette ollenkaan! Te saatte vain säännöllisen
avustuksen, jonka menetätte heti, jos saan aihetta moittia käytöstänne.
Se maksetaan teille vain siinä tapauksessa, että saan kuulla teidän
pysyneen raittiina ja horjumattomana ja pitäneen suunne kiinni.
Ymmärrättekö -- minä tarjoan teille eläkettä?"

"Koko iäksenikö?" kysyi Bartlett tiukasti.

"Niin, koko iäksenne", vastasi Rouva Champernowne.

"Maksetaanko se viikoittain?"

"Joka perjantai", sanoi rouva Champernowne. "Herra Hackdale maksaa sen."

"No niin", sanoi Bartlett, "mutta kuinka paljon?"

"Neljä puntaa", vastasi rouva Champernowne.

"Viisi, rouva, minun luullakseni", ehdotti Bartlett. "Viisi! En voi
suostua vähempään, ja lisäksi vaadin ne tuhat puntaa, jonka saisin
heti, jos menisin suoraan neiti Prettyn luo ja kertoisin hänelle..."

Rouva Champernowne keskeytti hänet katseellaan ja parilla sanalla. He
alkoivat hieroa kauppaa. Vihdoin rouva Champernowne suostui Bartlettin
ehtoihin -- tuhat puntaa käteistä rahaa heti John Hackdalen nimelle
kirjoitetun maksuosoituksen muodossa ja viisi puntaa eläkettä viikossa,
jonka Hackdale maksaisi aina perjantaisin. Niin päästiin vihdoinkin
sovintoon.

Vaikka sisäkkö ei kuullut mitään, näki hän kuitenkin paljon.
Hän huomasi rouva Champernownen ottavan vihdoin esille
maksuosoituskirjansa, täyttävän yhden lomakkeen ja ojentavan sen
Hackdalelle. Sitten Hackdale ja Bartlett poistuivat salongista. Jane
Pratt kuuli heidän aukaisevan julkipuolen oven ja menevän matkoihinsa
kujaa pitkin. Ja hän aikoi juuri itse, ihmetellen ja epäillen, palata
sisälle, kun kuuli puutarhasta hiljaisen, erikoisen vihellyksen.
Silloin hän kääntyi poispäin ja katosi vieläkin synkempiin varjoihin.




KUUDESTOISTA LUKU

Huomioita ja pyrkimyksiä


Sisäkkö livahti varovaisesti tiehensä talon läheisyydestä ja pysytellen
puiden varjossa, jotka erottivat puutarhan hedelmätarhasta, pujahti
pensasaidan aukosta, kääntyen kuin hyvin tottuneena tähän temppuun
oikealle muutamien laakeripensaiden väliin. Pimeässä kietoutui muuan
käsivarsi hänen vartalonsa ympärille, ja suutelemaan valmiit huulet
etsivät hänen huuliaan. Ja muutamiksi minuuteiksi hän ja käsivarren
omistaja antautuivat alttiiksi rakkaudelleen, pysyen vaiti. Mutta äkkiä
tyttö riistäytyi irti pimeän piilottaman rakastajansa syleilystä ja
alkoi kuiskailla.

"Kuinka tiesit minun olevan siellä, Sim?" kysyi tyttö.

"Näin sinut valaistua ikkunaa vasten", vastasi Simmons. "Tunsin sinut
vähemmässä kuin silmänräpäyksessä, sillä kaupungissa ei ole ketään
toista tyttöä, jolla olisi sellainen vartalo kuin sinulla, Jennie.
Mutta mitä sinä siellä oikeastaan hommasit?"

"Tule kauemmaksi talosta", sanoi sisäkkö. "Mennään hedelmätarhan
perälle, sillä minulla on sinulle muutamia uutisia. Täällä tapahtui
juuri äsken jotakin kummallista."

Hän veti Simmonsia mukanaan puiden välitse, kunnes he saapuivat saman
hiekkakuopan laidalle, josta Deanen ruumis oli löydetty. Simmons
muisti, että he kävellessään ensi kerran yhdessä olivat kiertäneet
saman hiekkakuopan, ja Jane Pratt oli silloin säikähtänyt. Mutta nyt
hän ei näyttänyt merkkiäkään pelosta, sillä hänen äsken herännyt
uteliaisuutensa oli haihduttanut paikan ja siihen liittyvien tapausten
muistot.

"Sinä haluat siis tietää, mitä minulla oli tekemistä ikkunan alla?"
kuiskasi hän pysähtyessään Simmonsin kanssa pensaiden varjoon. "Minä
kerron sinulle. Olin vaanimassa."

"Ketä?" kysyi Simmons.

"Sitä et voisi arvata", vastasi tyttö. "Minä kerron sinulle kaikki. Ja
aluksi ilmoitan sinulle, että noin tunti sitten soitettiin julkipuolen
ovikelloa. Menin tietysti avaamaan, ja siellä oli veljesi."

"Johnko?" huudahti Simmons.

"Niin, John, luonnollisesti, koska sinulla tietääkseni ei ole muitakaan
veljiä. Mutta hänellä oli eräs toinen mies mukanaan. Voitko arvata,
kuka?"

"Kuinka sitä aavistaisin? Kuka se oli?"

"Bartlett, mutta hän oli pukeutunut kuin herrasmies."

"Mitä, Jim Bartlettko? Ja Johnin kanssa? Kah..."

Sitten hän keskeytti ja mietti. Hän oli nähnyt Bartlettin oikeudessa
ja kadulla ja huomannut hänen ulkoasussaan tapahtuneen silmäänpistävän
muutoksen, mistä voitiin varmasti päättää, että Bartlett oli tavalla
tai toisella saanut rahaa. Mutta mistä johtui, että hän oli tullut
Johnin kanssa rouva Champernownen luo?

"No niin", sanoi hän, "mitä sitten tapahtui?"

"Veljesi ilmoitti heidän haluavan tavata rouvaa. Hän tahtoi puhutella
häntä ensin kahden kesken. Bartlett odotti hänen mennessään tapaamaan
rouvaa. Ja minä piilouduin etuhallin perälle verhojen taakse vahtimaan.
Veljesi oli salongissa emännän luona jonkun aikaa ja tuli sitten
hakemaan sinne Bartlettinkin. Silloin livahdin pihalle ja kiersin
ikkunan alle. Emännälläni on kummallinen vastenmielisyys verhoja ja
kaihtimia kohtaan -- hän ei halua vetää niitä ikkunoiden eteen, minkä
vuoksi tiesin voivani katsella huoneeseen."

"Mitä sinä näit?" kysyi Simmons. Hän oli jo varma siitä, että
tämän kaiken takana piili jokin salaisuus, ja tiesi, että rouva
Champernownen, Hackdalen ja James Bartlettin kohtaus merkitsi jotakin.
"Kunpa olisit voinut kuullakin!" lisäsi hän pahoitellen. "Kuulla
kaikki!"

"Tietysti en voinut kuulla mitään", vastasi. Jane Pratt. "Mutta sen
sijaan näin tarpeeksi hyvin piilopaikastani. Rouva Champernowne puhui
hetkisen Bartlettille, ja veljesikin puhui hieman -- he puhuivat
kaikki, mutta rouva kuitenkin enimmän. Ja lopussa hän otti esille
maksuosoituskirjansa."

"Ah!" huudahti Simmons. "Tekikö hän niin todellakin?"

"Ja kirjoitti maksuosoituksen", jatkoi Jane Pratt. "Kun hän oli
kirjoittanut, antoi hän sen veljellesi, ja..."

"Eikö Bartlettille?" keskeytti Simmons äkkiä.

"Ei, vaan John Hackdalelle", vastasi sisäkkö. "Panin sen erityisesti
merkille. Ja sitten he poistuivat pitemmittä mutkitta. He olivat
juuri kadonneet kujalle, ja minäkin aioin palata taloon, kun kuulin
vihellyksesi."

Simmons hieroi pimeässä nenänsä päätä vasemman kätensä sormilla, johon
temppuun hän aina turvautui vaivuttuaan syviin mietteihin. Hänen
oikea käsivartensa oli kiertynyt sisäkön vartalon ympärille, ja nyt
hän puristi tyttöä tulisesti. "Jennie", sanoi hän luottavaisesti,
"sinä olet kirotun nokkela tyttö, ja me molemmat teemme kyllä tästä
jotakin suurenmoista hyödyksemme, sen saat vielä nähdä. Mutta,
kuulehan, mieleeni juolahti nyt jotakin. Missä rouva kirjoitti sen
maksumääräyksen?"

"Kirjoituspulpettinsa ääressä lähellä salongin ikkunaa", vastasi Jane
Pratt.

"Silloin on pulpetilla varmasti myös imuri", sanoi Simmons. "Ota sinä
haltuusi sen päällimmäinen lehti, repäise se irti ja talleta minulle.
Lupaatko?"

"Helppoahan se on", vastasi sisäkkö. "Minä repäisen usein irti
päällimmäisen lehden ja voin ottaa sen jo tänä iltana. Mutta mitä
luulet tämän kaiken tarkoittavan?"

"Sen tietää yksin Jumala!" vastasi Simmons leikillisellä äänellä.
"Mutta hyvin mielelläni tahdon saada siitä selvän. Tällä on
luonnollisesti jotakin tekemistä tuossa jutussa. Onko sinulla mitään
kiirettä sisään?"

"Ei", vastasi sisäkkö. "Mutta miksi niin?"

"Kuinka voit kysyäkään sellaista?" sanoi Simmons tulisesti. "Tule
mukaani, hitto vieköön kaiken muun! Viettäkäämme suloinen puolituntinen
yhdessä."

Viehättävällä sisäköllä ei ollut mitään sitä vastaan. Hän meni
Simmonsin kanssa vielä rauhallisempaan piilopaikkaan ja palasi vihdoin
taloon hyvin tyytyväisenä rakkauden, vehkeilyn ja salaperäisyyden
ilmapiiriin ja vakoiluun, johon hänen mielitiettynsä häntä taitavasti
opetti. Hän oli kyllä seurustellut nuorten miesten kanssa ennenkin,
mutta he olivat olleet tavallisia ja ikäviä verrattuina Simmonsiin.
Simmonsilla oli neiti Prattin mielestä järkeä, ja nuori mies, jolla
oli järkeä, oli paljon mielenkiintoisempi ja huvittavampi ja yleensä
miellyttävämpi, kuin sellainen, joka nähtävästi oli sitä vailla.
Hän tunsi perin miellyttävää kiihtymystä toimiessaan yksissä tuumin
Simmonsin kanssa, ja kun he jälleen tapasivat toisensa, oli hänellä
varastamansa imupaperiliuska mukanaan. Tämä tapahtui neiti Prattin
vapaana iltapäivänä, jolloin Simmonskin oli vapaa, ja he kohtasivat
toisensa rauhallisessa paikassa kaupungin laidalla. Koska ei ketään
ollut näkyvissä hänen ojentaessaan toivotun paperin Simmonsille, otti
tämä heti esille pienen käsikuvastimen taskustaan.

"Mitä sinä sillä teet?" kysyi sisäkkö.

"Katso, niin saat oppia jotakin, Jennie", vastasi Simmons. "Tähän
temppuun kannattaa tutustua, jos tahtoo saada selville toisten
salaisuuksia. Katsohan nyt, tässä imupaperissa ei näy juuri mitään.
Mutta tuohon, Jennie, on sentään kuivattu se maksuosoitus, josta
puhuit. Katsohan nyt: minä pidän kuvastinta toisessa kädessäni ja
panen imupaperin sen eteen toisella. Nyt katson kuvastimeen. Ja mitä
näenkään? Hyväinen aika!"

Simmons päästi tämän huudahduksen vilpittömästi ihmetellen. Hän näki
kuvastimen avulla, että rouva Champernowne oli kirjoittanut tuhannen
punnan maksuosoituksen John Hackdalen nimelle. Mutta miksi? Oliko
se tarkoitettu Johnille itselleen vai Bartlettille vai molemmille
yhteensä? Ja olivatko rahat vaikenemisen palkkiota?

Kuta enemmän Simmons ajatteli asiaa, sitä varmemmin hän uskoi nyt
olevansa oikeilla jäljillä. Southernstowessa murhattu James Deane oli
sama mies kuin James Arradeane, joka oli niin salaperäisesti kadonnut
Normansholtista parikymmentä vuotta sitten, ja Southernstowessa asuva
rouva Champernowne oli sama nainen kuin Normansholtissa asunut rouva
Arradeane. Jokainen yksityisseikka näytti viittaavan siihen, että joko
rouva Champernowne tai herra Alfred oli ampunut Deanen vaientaakseen
hänen kielensä ikuisiksi ajoiksi. Olivatko John Hackdale ja Bartlett
lisäväkeä murhan jälkeen esimerkiksi siten, että he olivat kuulleet
jotakin rikoksesta ja sitoutuivat vaikenemaan saatuaan ne rahat, jotka
rouva Champernowne heille maksoi? Simmonsista tuntui Johnia vastaan
ilmennyt todistus pätevältä -- hänen mielestään jo niin pätevältä,
että Johnia voitaisiin sen perusteella syyttääkin. Ensin tapahtuu,
tuumi Simmons, tämä murha, ja seuraavana päivänä John saa rouva
Champernownelta sellaisen viran, jota hän ei varmaan ollut päivää
aikaisemmin osannut toivoakaan, ja nyt hän käsittelee tuhannen punnan
maksumääräystä. John tietää selvästi jotakin, ja hänelle maksetaan
luultavasti hyvin, hänen vaatimuksiinsa on suostuttu tai hänet on
lahjottu, sanottakoon sitä miksi hyvänsä, jotta hän salaisi tärkeitä
asioita. Entä sitten Bartlett? Mikä hänen asemansa oli? Miksi hän oli
ollut rouva Champernownen luona silloin, kun maksumääräys kirjoitettiin?

Bartlett oli arvoitus Simmonsille. Hän koetti saada Bartlettin käsiinsä
toivoen rommin ja kemujen avulla voivansa onkia häneltä tietoja, mutta
ei löytänyt tätä miestä Southernstowesta, koska hän oli palannut
asuntoonsa Portsmouthiin. Sitten Simmons turhaan koetti varovasti
urkkia tietoja parilta kolmelta poliisilta, jotka olivat kirjureina
poliisiasemalla. Mutta hän ei saanut ongituksi heiltä mitään -- joko he
eivät tienneet Bartlettista mitään tai teeskentelivät tietämättömyyttä.
Mutta silloin Simmons muisti Johnin huomauttaneen eräänä päivänä,
että hänen nähtensä oli kolme henkilöä ollut menossa kaupungintalolle
ja luultavasti poliisikamariinkin, nimittäin Bartlett, joku toinen
outo mies ja neiti Pretty. Ne iti Prettyn täytyi siis tietää jotakin
Bartlettista. Ja neiti Pretty oli houkuteltava, taivutettava tai
pakotettava kertomaan, mitä hän tiesi.

Hän meni jälleen tapaamaan neiti Prettyä mietittyään kauan ja tarkasti,
kuinka paraiten saisi neidin käsiinsä. Neiti Pretty, joka oli sinä
iltana hieman ikävystynyt, huolimatta Shelmoren ja hänen tätinsä
kohteliaista huomaavaisuuksista ja muiden ihmisten käynneistä hänen
luonaan, otti hänet vastaan mielellään. Vaikka Simmonsilla oli punainen
tukka, terävä nenä ja silmien väli liian kapea, oli tämä mies hänen
mielestään varsin mukiinmenevä, ja hän tiesi myös varmasti, ettei
Simmons ollut hölmö. Sitä paitsi neiti Pretty ei lainkaan inhonnut
miesten osoittamaa ihailua. Hän oli nähnyt heti alussa, että kovin
nuorekas Simmons osasi antaa arvoa naiselliselle viehätykselle. Sen
vuoksi hän tervehtikin tulijaa hymyllä.

"Oletteko saanut jotakin selville?" kysyi hän heidän ollessaan kahden
kesken ja seistessään eri puolilla takkamattoa.

Simmons silitteli polvilleen laskemansa keikarimaisen hatun nupua ja
katseli neiti Prettyä hieman sivulta.

"Tällaisissa tapauksissa, neiti Pretty", huomautti hän, "on paljon
salaperäistä. Ja siksi pitää olla varovainen -- asiakastaankin kohtaan.
Voisin turmella kaikki kertomalla teille liian paljon liian pian. Ja
nyt olen joutunut pulaan, kun en tiedä kaikkea, mitä voisin tietää.
Uskallan väittää, että te voisitte kertoa minulle jotakin, mikä olisi
minulle suureksi avuksi."

"Mitä sitten?" kysyi neiti Pretty.

Simmons päätti äkkiä olla rohkea.

"Mitä oli James Bartlett nimisellä miehellä tekemistä kellojutussa?"
kysyi hän. "Häntä ei kutsuttu todistajaksi, kun Kightiä ja Sandersia
kuulusteltiin, mutta kuitenkin olen varma siitä, että hän oli
jollakin tavalla sekaantunut asiaan, koska näin hänet teidän ja sen
jalokivikauppiaan seurassa, jolle kello oli myyty."

'"Siinä ei mielestäni ole mitään salaisuutta", vastasi neiti Pretty
tyynesti. "Poliisi ei kutsunut Bartlettia todistajaksi, koska se ei
ollut tarpeellista. Hän oli kuitenkin ilmiantanut yövahtimestarin ja
sisäkön. Hän näki heidän menevän jalokivikauppiaan myymälään, sai
selville syyn siihen ja kertoi minulle."

"Te siis maksoitte hänelle lupaamanne palkinnon?" kysyi Simmons.

"Varmasti, koska hän oli ansainnut sen", vastasi neiti Pretty.

"Ja voin vaikka vannoa, että hän mielellään tahtoisi ansaita muutkin
palkinnot, erittäinkin kolmannen", huomautti Simmons. "Ne kyllä
kelpaisivat hänelle."

"Luultavasti", myönsi neiti Pretty. "Mutta hän ei tiedä mitään muuta,
sillä muutoin hän olisi jo aikoja sitten tullut vaatimaan minulta
enemmän rahaa. Ei, Bartlett ei tiedä lisää. Kyllä hän tulisi kertomaan,
jos asianlaita olisi päinvastoin."

"Te haluatte kai hyvin kiihkeästi saada selville tämän salaisuuden,
neiti Pretty?" vihjaisi Simmons. "Teistä tuntuu kuin kosto olisi
jätetty teidän tehtäväksenne?"

"En luule haluani kostonhimoksi tai muuksi yksipuoliseksi tunteeksi",
vastasi neiti Pretty. "Tunnen vain sen, ja mielestäni se on hirveää,
että sellainen rauhallinen, viaton vanhahko mies kuin holhoojani oli
joutunut kylmäverisen murhan uhriksi saavuttuaan tähän kaupunkiin. Enkä
hellitä, ennenkuin voin toimittaa hänen murhaajansa oikeuden käsiin."

"Sanotaan murhan tulevan ilmi", mutisi Simmons. "Mutta sitä en oikein
usko. Me saamme kuulla -- me lakimiehet -- silloin tällöin kummallisia
ratkaisemattomia salaisuuksia, neiti Pretty. Kuitenkin aion koettaa
kaikkeni saadakseni tämän jutun selville. En halua teeskennellä,
neiti Pretty -- teidän palkinnoksi tarjoamanne rahat olisivat minulle
suureksi hyödyksi. Minä kuulun niihin köyhiin nuorukaisiin, joiden
on itse raivattava itselleen tie maailmassa, ja luonnollisesti on
minullakin omat pyrkimykseni. Tahdon edistyä ja vaurastua, niin että
voin hankkia itselleni kodin, mennä naimisiin ja..."

"Oletteko te jo kihloissa?" kysyi neiti Pretty luontevasti.

"En suinkaan, neiti Pretty!" vastasi Simmons teeskennellen suurta
viattomuutta. "Minulla ei ole edes nuorta naistuttavaakaan, vaan puhun
ainoastaan tulevaisuudestani. Ne ovat vain haaveita, neiti Pretty.
Saanko kysyä, oletteko te kihloissa?"

"Saatte kyllä", vastasi neiti Pretty. "Minä en ole kihloissa."

"Merkillistä!" virkkoi Simmons hyvin kunnioittavasti ja ihailevasti.
"Olisin voinut vaikka vannoa, että te olette."

"Minä olen ollut poissa koulusta vasta noin vuoden", huomautti neiti
Pretty. Hän katseli tyynesti Simmonsia ja ajatteli, että Simmons
oli ehdottomasti älykkään näköinen huolimatta punaisesta tukastaan
ja kärpänsilmistään. "Minulla ei ole juuri ollut tilaisuutta
seurusteluun", lisäsi hän, "koska minun on ollut pakko uhrata paljon
aikaa liikeasioille".

"Te olette todella oikea liikenainen", sanoi Simmons. "Ja taitava
olettekin!"

"Minä polveudunkin liikeihmisistä", vastasi neiti Pretty. "Minulla
on selvillä kaikki liike-elämän salaisuudet -- nimittäin omani -- ja
myös raha-asiat. Älkää luulko minua hölmöksi niissäkään asioissa.
Vaikka olen luvannut niin paljon rahaa palkinnoiksi holhoojani murhaa
koskevista ilmoituksista, teen sen sen vuoksi, että tunnen tekeväni
hänelle oikeutta ottaessani siitä selon, ja siksi, että minulla on
varoja siihen. Nyt, kun hän on kuollut, joutuu yhteinen liikkeemme
kokonaan minulle."

"Niinkö?" sanoi Simmons kunnioittavasti. Hän alkoi heti miettiä, kumpaa
polkua hänen olisi paras lähteä kulkemaan, sitäkö, joka vei neiti
Prettyn tinakaivoksille ja rahapusseille, vai sitä, joka viittasi --
epämääräisesti kylläkin vielä -- johonkin kohtaan, mistä voisi kiristää
rouva Champernownea. "Se on jotakin! No niin, minä koetan parastani,
neiti Pretty." Hän nousi lähteäkseen, ja neiti Pretty ojensi hänelle
kätensä. "Pelkään teidän tuntevan olonne täällä melko yksinäiseksi",
lisäsi hän niin kohteliaasti kuin suinkin. "Aion ehdottaa teille pientä
vaihtelua, jos vain sallitte."

Hän ei ollut päästänyt vielä irti kättä, jonka neiti Pretty oli
ojentanut hänelle, ja loi tyttöön katseen, jossa ihailu ja melkein
nöyrä kunnioitus oli taitavasti sekoitettu yhteen. Neiti Prettyn
mielestä hän oli varsin säädyllinen ollakseen vain nuori mies, eikä
hänellä ollut mitään Simmonsin ihailua ja kunnioitusta vastaan.

"Mitä oikein tarkoitatte?"

"Kaupunkimme ympäristö on kaunis", sanoi Simmons. "Te ette voi sitä
aavistaakaan, ellette ole käynyt kaupungin ulkopuolella. Siellä on
muutamia hyvin ihania paikkoja. Tänne tulee joukoittain taiteilijoita
kesäisin, jopa syksylläkin muutamia. Danesley Dingle esimerkiksi tähän
aikaan, sen kauniimpaa paikkaa ei juuri voi olla! Jos haluatte nähdä
sen, neiti Pretty, tai jonkun muun täkäläisen paikan, olisin minä..."

Hän keskeytti katsoen tyttöön, joka käyden täydellisesti naiselliseksi
sulki luomensa, kohottaen ne hetkistä myöhemmin hyvin ujona.

"Te voitte opastaa minut sinne, jos haluatte", sanoi hän. "Tietysti se
olisi minusta hauskaa."

"Sanokaamme siis sunnuntai-iltapäivänä", ehdotti Simmons rohkeasti.
"Tahdotteko tavata minut High-kadun päässä? Sitten menemme ketojen
poikki ja metsien halki sinne ja ihailemme matkallamme kaunista
luontoa. Sopiiko kello kolmen aikaan?"

Hän poistui hetkisen kuluttua, saatuaan neiti Prettyn lupauksen,
muutamien uusien ja kunnianhimoisten suunnitelmien askarruttaessa hänen
harkitsevaa järkeään. Miksi hän ei tähtäisi korkeammalle kuin tähän
saakka oli uskaltanut ajatellakaan? Tässä oli nyt tarjolla sievä tyttö,
jolla oli hyvin paljon maallista tavaraa ja johon hänen viisautensa ja
oveluutensa olivat nähtävästi vaikuttaneet. Miksi hän ei voisi pyrkiä
neiti Prettyn kosijaksi? Ja jälleen hän kysyi itseltään: miksi ei?




SEITSEMÄSTOISTA LUKU

Metsä ja hedelmätarha


Jäätyään mietiskelemään yksityiseen arkihuoneeseensa neiti Pretty
tunsi tämän viime keskustelun Simmonsin kanssa olleen varsin
huvittavan. Hänen mielestään Simmons käyttäytyi ikäisekseen
sellaisella tavalla, että hänestä ei voinut olla pitämättä. Hän oli
tuntenut oikein väristystä Simmonsin puristaessa hänen kättään, ja
ehdotettu kävelyretki Simmonsin kanssa romantillisessa ympäristössä
oli vedonnut hänessä johonkin niin voimakkaasti, että hän jo alkoi
odottaa sunnuntaita. Niin liike-elämään perehtynyt nuori nainen kuin
hän luulikin olevansa, oli hän kuitenkin altis tunteille eikä millään
muotoa halveksinut hellempiä suhteita. Hän seisoi hetkisen uunin
edustalla hypistellen koneellisesti sen koristuksia ja tuijottaen
hajamielisesti vuorotellen kuhunkin. Mutta todellisuudessa hän ajatteli
Simmonsia ja arvaili, olikohan Simmons sellainen kiltti poika kun hän
oli olettanut. Ja hän jatkoi miettimistään, ja nukkumaan mennessään
hän oli päättänyt, että Simmonsin otsa oli jalopiirteinen, että hänen
tukkansa oli todellisuudessa tavattoman viehättävä punaisen ruskea
ja että hänen silmänsä, vaikka ne olivat melko lähekkäin, olivat
miellyttävän terässiniset.

"Ja hän on varmasti teräväpäinen ja puhuu yhtä hyvin kuin pukeutuukin",
mutisi neiti Pretty. "Ja hän on myös kunnianhimoinen ja sanoo
haluavansa päästä korkealle. Todellakin hyvin kiltti mies, paljon
hauskempi kuin jäykkä ja asiallinen Shelmore. Ja jos..."

Mutta siitä neiti Prettyn ajatukset työnnettiin sielun salaisimpiin
sopukkoihin, unelmien kaltaisiksi ja epämääräisiksi. Ja vielä
sunnuntainakin hän tajusi olevansa haaveellinen ja tunteellinen,
mutta oli kuitenkin sen verran käytännöllinen, että pukeutui erittäin
huolellisesti, ja lähtiessään kohtauspaikalle koristautui tavalla, joka
pani kamarineidon tuijottamaan ja ihmettelemään. Koska tämä kohtaus
oli hänen elämässään ensimmäinen, josta hän oli sopinut nuoren miehen
kanssa, tunsi hän jollakin tavoin vaistomaisesti, että hänen piti
näyttää niin kauniilta kuin suinkin. Hän tiesi jo Simmonsin ihailevan
häntä eikä hänellä ollut mitään sitä vastaan, että ihailu menisi
pitemmällekin.

Simmons oli myös nähnyt paljon vaivaa pukeutuessaan niin hienoksi kuin
suinkin. Vaikka hänellä olikin punainen tukka, pitkähkö nenä ja pienet
terävät silmät, oli hänellä kuitenkin kaunis vartalo ja miellyttävä
käytös, ja siitä asti kun hän oli kypsynyt nuoreksi mieheksi, oli hän
hyvin täsmällisesti sievistänyt toista ja kehittänyt toista. Hän säästi
jokaisen saamansa shillingin pukuvarastonsa uusimiseen, eikä High-kadun
räätäleillä ollut ainoatakaan toista niin vaativaista tai turhantarkkaa
asiakasta. Ja Simmons olikin todella, mitä hänen ulkonaiseen asuunsa
tulee, oikea kuosien kuvastin, näyttäen sitä hienommalta, kun hänen
pukeutumismakunsa oli hillittyä ja koreilematonta lajia. Hän tunsi heti
kankaan ja sen laadun nähdessään sen ja tiesi, että hillitty värisävy
on kuosin täydellisyyden oikea lisä. Räätälien toimessa ei ollut
sellaista temppua, josta hän ei olisi ollut perillä, eikä muotilehtien
olisi tarvinnut hävetä jäljittelemästä häntä. Neiti Pretty, joka
oli eräissä suhteissa turhanaikainen, oli hyvin herkkä kiintymään
ulkomuotoon, pitäen hyvin puetuista miehistä, ja kun hän tapasi
Simmonsin sovitussa paikassa ja huomasi hänen pukunsa täydellisyyden,
hänen hyvin valitusta hatustaan kenkiin asti, syventyi se hellä tunne,
joka oli vähitellen saanut hänet valtoihinsa parin päivän ja yön
kuluessa, ehdottomaksi alistuvaisuudeksi johonkin -- hän ei tiennyt --
mihin -- ja kun hän tarjosi Simmonsille hienohansikkaisen kätensä, teki
hän sen ujoin katsein ja punastuen niin kovasti, että Simmons tunsi
kasvavansa pari tuumaa -- kuvaannollisesti puhuen.

Mutta Simmons oli liian viisas näyttääkseen merkkejä
tyytyväisyydestään. Hän oli kohtelias, tarkkaavainen, kunnioittava ja
opettava, siis suoraan sanoen säädyllisen käyttäytymisen esikuva, ja
neiti Pretty piti häntä ihastuttavan vaatimattomana ja luonnollisena.
Hän ei näet voinut aavistaakaan Simmonsin oveluutta. Simmons tunsi
jokaisen tuuman Southernstowen ympäristöstä ja tiesi, missä paikoin
sunnuntaikävelijöitä voitiin ehkä tavata ja missä ei. Niinpä hän
opasti neiti Prettyä yksinäisiä ja autioita polkuja ja vieläkin
lehväisiä kujanteita pitkin rauhallisten lehtojen halki, onnistuen niin
järjestämään asiat, että he saivat kävellä kyllin yksinänsä kaupungin
laidasta Danesley Dingleen saakka. Sielläkin oli tarpeeksi yksinäistä,
mutta sitten kun Simmons oli suorittanut oppaan velvollisuuden ja
näyttänyt seuralaiselleen ikivanhat vallit, kummut ja kaikki muutkin
muinaisuuden jäännökset, vei hän neiti Prettyn tahallaan läheisen
metsän vieläkin autiompiin soppiin. Ja sitten eräässä mäntyjen
välisessä rauhallisessa paikassa hän ehdotti, että he lepäisivät
sopivaan asentoon kaatuneella puunrungolla. Neiti Prettyllä ei ollut
mitään sitä vastaan; hän oli näet jo puolisen tuntia salaa ihmetellyt,
alkaisiko Simmons häntä liehitellä. Hän istuutui siis ja alkoi hennolla
sateensuojallaan piirrellä kuvioita hiekkaan. Simmons istuutui hänen
viereensä, ja hiljaisuus kietoi sekä heidät että yksinäisyyden
vaippaansa. Mutta äkkiä Simmons sanoi yhtä sokerinmakealla kuin
pehmeällä äänellä:

"Ajatella, että saa olla täällä teidän kanssanne!"

Neiti Pretty katsahti häneen sivulta ja huomasi Simmonsin läpitunkevan
katseen, joka hänestä näytti suuntautuvan posken hymykuoppaan.

"Kuinka niin?" kysyi hän kainosti.

"En olisi uskonut sitä mahdolliseksi!" vastasi Simmons. "Sanoin",
lisäsi hän rohkeasti, "en olisi voinut kuvitella, ettei teillä ole
mielitiettyä! Se on uskomatonta!"

"Miksi niin uskomatonta?" kysyi neiti Pretty nauraen viehättävästi.

"Miksikö? Ihmeellistä!" huudahti Simmons. "Oikein erikoista!
Tiedättekö, mitä sanoin itselleni teidän tullessanne ensi kertaa
Shelmoren konttoriin?"

"En", kuiskasi neiti Pretty.

Simmons siirtyi lähemmäksi, hiljentäen äänensä kuiskaukseksi, jonka
piti ilmaista yhtä paljon vakaumusta kuin luottamusta.

"Minä sanoin itselleni: 'Kas vain, tuossa on kaunein tyttö, mitä
milloinkaan olen nähnyt!' Niin minä sanoin ja tarkoitinkin sitä."

"Lorua!" sanoi neiti Pretty.

"Niinkö luulette?" vastusti Simmons. "Ei ainakaan minun mielestäni.
Luuletteko minua sokeaksi? Ja sitäpaitsi olen ajatellut samaa joka
kerta kun olen nähnyt teidät. Mutta kuitenkin hieman ei tavalla."

"Kuinka niin?" kysyi neiti Pretty.

"Näin!" vastasi Simmons. "Joka kerta kun olen nähnyt teidät, olette
mielestäni käynyt yhä kauniimmaksi! Mutta onko se mikään ihme?
Enhän ole milloinkaan nähnyt sellaisia silmiä ja hiuksia, sellaista
viehättävää suuta kuin teillä on. Kuinka mielelläni, mutta älkää
suuttuko, suutelisinkaan teitä! Totisesti, kuinka mielelläni!"

Neiti Pretty painoi katseensa maahan ja punastui. Mutta Simmons huomasi
heikkoja värähdyksiä siinä suupielessä, joka oli lähinnä häntä.
Värähdykset tihenivät, ja Simmons kietoi käsivartensa hänen solakan
vartalonsa ympärille.

"Mitä sanotte?" kuiskasi hän. "Kuulkaahan, miksi se ei voisi tapahtua?"

Neiti Pretty piirteli jälleen kuvioita sateensuojallaan ja katseli
niitä vakavasti.

"Minä en ole milloinkaan ennen --!" änkytti hän.

"Se ei kelpaa lainkaan esteeksi, miksi ette nyt voisi!" vastusti
Simmons, vetäen häntä lähemmäksi. "Suostukaa! Me olemme täällä kahden
kesken."

Neiti Pretty katseli ympärilleen. Paikka näytti todellakin tarpeeksi
yksinäiseltä, ja Simmonsin käsivarsi tuntui niin taivuttavalta.

"Ettekö sallisi minun?" kuiskasi Simmons.

Neiti Pretty silmäsi jälleen eri tahoille ujona ja levottomana.

"Oletteko ihan varma siitä, ettei täällä ole ketään katselijaa?" kysyi
hän. "Minä en ollenkaan sietäisi, että..."

"Täällä ei ole ainoatakaan sielua!" sanoi Simmons. "Niinhän täällä on
rauhallista kuin haudassa... eikä kukaan..."

Neiti Pretty päästi sateensuojan kädestään. Se liukui maahan, kun hän
puolittain kääntyi pyytäjän puoleen.

"No silloin ei ole väliä!" kuiskasi hän. "Mutta -- ah, kuinka rohkea
poika te olettekaan! Todellakin..."

Simmons ei menettänyt aikaa. Hänen suutelemaan valmiit huulensa
hakivat neiti Prettyn huulia, ja hän suuteli tyttöä kerran, toisen
ja kolmannenkin kerran ja yhä uudestaan. Eikä neiti Prettyllä ollut
mitään tätä toistelua vastaan. Totta puhuaksemme hän ei ollut vain
suostuvainen, vaan halukaskin nauttimaan kyllikseen tähän saakka
tuntematonta hedelmää, kun oli saanut sitä maistaa. Hän kävi äkkiä
kainon suopeaksi, ja muutamien minuuttien kuluttua Simmons oli vetänyt
hänet polvelleen, painanut hänen päänsä olkapäälleen ja alkanut ottaa
tullia hänen huuliltaan yhtä tuhlaavaisella tavalla kuin tyttö oli
valmis sitä maksamaan. Neiti Pretty sulki silmänsä...

Mahdollisesti, jos hän olisikin pitänyt ne auki, hän ei olisi nähnyt
muuta kuin lehväiset oksat ja herttaiset pensaat, joiden suojaan hän
ja Simmons olivat piiloutuneet. Sillä juuri silloin hän antautui
rakastajansa kanssa ensi kohtauksen kiihoitukselle ja uutuudelle eikä
luultavasti olisi nähnyt mitään, vaikka hänellä olisi ollut kuusi
paria silmiä. Eikä Simmonskaan nähnyt mitään. Hän oli tajunnut heti,
että neiti Pretty, niin täysin kuin tältä puuttuikin kokemusta, oli
hänen puhetapansa mukaan niin hullaantunut kuin tytöt suinkin voivat
olla ja sitten kun jää oli murrettu suorastaan halukas tulemaan häntä
puolitiessä vastaan ja antamaan saman verran takaisin kuin saikin, ja
Simmons oli nyt innostunut käyttämään mahdollisuuksia hyväkseen, mikäli
ehti. Hän tiesi sitä paitsi metsän ja erittäinkin tämän osan siitä
hyvin yksinäiseksi paikaksi ja oli sen vuoksi opastanut neiti Prettyn
sinne tahallaan. Niinpä hän uskoi olevansa ehdottomasti turvassa
kaikilta huomioilta.

Mutta Simmonsia ja neiti Prettyä vakoiltiin sittenkin. Metsikön
äärimmäisen laidan ja läheisen kukkulan laen välissä oli muuan nummelle
rakennettu pieni maalaistalo, jossa Trevice-niminen isäntä elätti
muutamia lampaita ja lehmiä. Trevice ansaitsi sillä niin vähän, että
hänen täysi-ikäisten tyttäriensä oli pakko lähteä palvelukseen. Eräs
heistä, Kitty-niminen, oli palvelijattarena rouva Champernownella.
Kittyllä oli joka toinen sunnuntai-iltapäivä vapaa, ja tämä iltapäivä
sattui juuri hänen loma-ajakseen. Hän lähti viettämään sitä
vanhempiensa luona maatilalla ja tuntien seudun oikaisi sen metsikön
halki, joka juuri silloin suojeli herra Simmons Hackdalea ja neiti
Cynthia Prettyä. Päästyään sen keskelle Kitty kuuli jonkun tytön
nauravan, jolloin hän lähti varovasti hiipimään pensaitten välitse
ääntä kohti. Ja vaikka he eivät huomanneet häntä lainkaan eivätkä
aavistaneet tytön olevan heistä vain kymmenkunnan metrin päässä, näki
Kitty Simmonsin ja sen nuoren neidin, joka asui Chancellorissa, ja
piti heitä silmällä... vihdoin pujahtaen tiehensä yhtä hiljaa kuin oli
tullut lähelle ja miettien yhtä ja toista.

Lopulta myös Simmons ja neiti Pretty poistuivat metsästä, lähtien
kävelemään kotiin Southernstowea kohti syksyisessä hämärässä niitä
samoja rauhallisia kujia ja polkuja, joita pitkin olivat tulleetkin.
He olivat molemmat hyvin tyytyväisiä toisiinsa, ja kun he erosivat
kaupungin laidassa, tekivät he keskinäisen lupauksen tavata toisensa
seuraavanakin iltana. Neiti Pretty meni Chancelloriin, ja Simmons,
tuntien käyttäneensä iltapäivän loistavasti ja ollen vanna siitä, että
neiti Prettystä tulisi hänen lemmittynsä ja ehkä vielä enemmänkin,
jatkoi matkaa mieliravintolaansa ja tilasi itselleen ryypyn.
Nielaistuaan siitä puolet hän äkkiä muisti Jane Prattin ja vihelsi
kimakasti.

Viime aikoina, sunnuntai-iltaisin, hän oli saattanut Jane Prattia
kirkkoon ja jälkeenpäin tehnyt lyhyen kävelyretken hänen kanssaan. Hän
katsoi kelloaan ja näki olevan liian myöhäistä. Mutta voisihan vielä
tavata tytön tulossa kirkosta. Siihen oli kuitenkin paljon aikaa, ja
hän tilasi toisenkin ryypyn, tupakoi tyynesti ja ajatteli vakavasti
uusia suunnitelmiaan. Neiti Pretty omaisuuksineen kangasti komeana
kaikissa hänen mielikuvissaan, ja hän uskoi voivansa olla sekä tytön
että rikkauden oivallinen hoitaja.

Vihdoin hän meni sille kirkolle, jota neiti Pratt suosi. Mutta
tyttöä ei näkynyt muiden seurakuntalaisten joukossa eikä
muuallakaan, minkä vuoksi Simmons oletti, ettei tyttö ollutkaan
käynyt jumalanpalveluksessa, ja lähti Ashenhurst-huvilaan. Hän ja
Jane Pratt olivat keksineet erikoisen merkkijärjestelmän, ja muuan
näistä merkeistä toi tytön pensaikkoon. Sieltä he kävelivät pimeässä
hedelmätarhaan.

"Sinä et tullutkaan kirkkoon, Jennie!" kuiskasi Simmons. "Miksi?"

"En päässyt, ystäväiseni", vastasi sisäkkö. "Rouvalla on muutamia
vieraita, ja hän pyysi minua jäämään kerrankin kotiin. Nyt en saa
olla kanssasi pitkää aikaa, sillä minun pitää lähteä kattamaan
illallispöytää."

"Anna minulle suukkonen kuitenkin", sanoi Simmons. "Kaiketi sinulla on
sen verran aikaa, kultaseni?"

Neiti Pratt ei vastustanut sen enempää suutelemista tai syleilemistä
kuin neiti Prettykään, vaan palkitsi Simmonsille anteliaasti hänen
hellyytensä.

"Sinä et siis ole ollut lainkaan ulkona koko päivänä", sanoi sitten
Simmons. "Etkö iltapäivälläkään?"

"En", vastasi neiti Pratt. "Minä olen pysynyt kotona koko iltapäivän.
Aioin kyllä tulla tapaamaan sinua illalla, mutta silloin tuli vieraita.
Mitä sinä olet tehnyt koko iltapäivän?"

"Tavallista sunnuntaihommaa vain!" vastasi Simmons kevyesti. "Olen
hieman nukkunut, lueskellut ja tupakoinut -- perin ikävää. Minähän saan
aina olla sunnuntait yksikseni, koska John viettää ne Selbeachissa,
meren surullisten aaltojen lähellä. Kunpa sinä, Jennie, olisit ollut
luonani arkihuoneessamme! Takassa paloi iloinen valkea, ja sen edessä
oli mukava sohva. Niin, kultaseni -- mutta mitä hittoa tuo on?"
Tämä huudahdus johtui siitä, että Simmons kosketti hienon kenkänsä
kärjellä jotakin tavattoman kovaa esinettä, joka lojui ruohikossa
hänen jaloissaan. Hän kumartui tavoittamaan sitä käteensä. Silloin
purkautui toinen, hillitympi huudahdus hänen huuliltaan, ja sisäkön
hämmästykseksi hän otti äkkiä esille taskulampun, vääntäen sen
palamaan. Ja kun sen valo kohdistui neliöjalan suuruiseen maapalaseen,
jonka yläpuolella hän sitä piteli, päästi hän vielä kolmannen, mutta
hämmästyneemmän huudahduksen.

"Hyvä Jumala, mitä tämä on? Revolveri!"

Hän suoristautui, tuijotti toveriinsa, katsoi maahan jälleen, kumartui
vielä kerran, otti revolverin tiheästä heinikosta ja valaisi sitä
sähkölampullaan. Neiti Pratt kirkaisi hiljaa ja perääntyi hänen
vierestään.

"Sim, ole varovainen! Ah, luuletko tuota siksi aseeksi, jolla..."

"Luulen!" mutisi Simmons. Hän käänteli revolveria, katsellen sitä
tarkasti, ja hätkähti jostakin uudesta huomiosta.

"Taivas varjelkoon!" sanoi hän. "Kuka olisi voinut ajatella..." Hän
keskeytti ja silmäili sisäkköä kuin jokin olisi äkkiä riistänyt häneltä
terveen järjen.

"Jennie", jatkoi hän käheästi "sinähän näet tämän? Ei sanaakaan,
Jennie, ei sanaakaan tästä kellekään! Minä..."

Rakennuksen jossakin huoneessa soitettiin kelloa kovasti. Neiti Pratt
säpsähti.

"Minun täytyy nyt lähteä, Sim", kuiskasi hän. "Käsittele varovasti
tuota asetta, sillä sehän voi olla ladattu. Voi, ole hyvin varovainen!"

"Kyllä olen", vastasi Simmons kummallisen vakavalla äänellä. "Niin,
mene sinä vain, koska sinua soitettiin. Ja muista nyt, Jennie, vaieta
tästä."

Sisäkkö kiiruhti pois, ja jäätyään yksikseen Simmons pisti revolverin
taskuunsa, poistuen siitä paikasta, josta oli sen löytänyt. Mutta
äkkiä pysähtyen hän palasi ja mittasi huolellisesti askelillaan matkan
löytöpaikasta hedelmätarhan laitaan. Matala pensasaita erotti sen
siellä hiekkakuopasta, josta Deanen ruumis oli löydetty. Viisitoista
metriä -- no niin, tuon aidan takana seisova voisi helposti heittää
revolverin näin kauas hedelmätarhaan. Ja... joku olikin sen heittänyt.

Hän pujahti eräästä aukosta hiekkakuoppaan ja käveli aution ja
kolkon alueen yli sivukujalle, päästen sitten pikku torille, jonka
varrella hän asui. Hänellä oli hartiat kumarassa, pää painuksissa,
kädet housuntaskuissa ja mieli syvissä ajatuksissa. Iltapäivän ihana
seikkailu neiti Prettyn kanssa oli haihtunut muistista, sillä hän ei
voinut pohtia muuta kuin löytöään. Hän ei ollut sanonut mitään Jane
Prattille -- ei, ei, toisti hän itsekseen, ei kerrassaan mitään, ei
vihjaustakaan! Mutta... hän oli tuntenut revolverin. Se kuului John
Hackdalelle, hänen veljelleen. Siinä oli Johnin nimikirjaimet. Sepä se,
ase oli epäilemättä Johnin! Ja mitä nyt tulisi?

Kotona oli hänen ja Johnin yhteisessä vierashuoneessa katettu
illallinen kahdelle. Mutta Simmons tiesi veljensä sunnuntaihommat.
John vietti täsmällisesti sunnuntainsa ystäviensä kanssa Selbeachissa
merenrannikolla noin kymmenen kilometrin päässä ja palasi kotiin
eräässä määrätyssä junassa. Niinpä hän tulisi vasta noin puolen tunnin
kuluttua. Ja Simmons vei revolverin omaan makuuhuoneeseensa, lukitsi
oven ja tarkasti asetta huolellisesti. Sillä oli ammuttu yksi laukaus.
Hän pisti revolverin salaiseen piilopaikkaan.




KAHDEKSASTOISTA LUKU

Mustasukkaisuutta


Mutta sitten kun Simmons oli piilottanut revolverin sellaiseen
paikkaan, mistä sitä ei kukaan voisi löytää, paitsi jos pantaisiin
toimeen kotietsintä, jota tuskin tarvitsi pelätä, siirtyi hän toiseen
vaiheeseen epävarmuuden tilassa. Hän tiesi ihan varmasti revolverin
olevan veljensä oman ja muisti selvästi, kuinka ja miksi John oli
sen hankkinut ja missä sitä säilytettiin. Siihen ei liittynyt mitään
salaisuutta; revolveria pidettiin tavallisesti Johnin makuuhuoneessa
eräässä lipastossa, jossa oli sekalainen kokoelma kaikenlaista
tavaraa ja jota ei milloinkaan lukittu. Hän meni tarkastamaan tätä
lipastoa ollakseen ihan varma asiasta. Siellä ei ollut revolveria,
eikä hän ollut ajatellutkaan että se siellä olisi. Hänellä oli juuri
se revolveri, jonka piippuun oli kaiverrettu nimikirjaimet J. H. Niin
pitkälle oli siis asia selvillä! Kun sen yksityiskohdat liitettiin
yhteen, saatiin tulokseksi: Hän, Simmons, oli löytänyt revolverin
rouva Champernownen hedelmätarhasta melkein sen paikan vierestä, mistä
James Deanen ruumis oli löydetty pään läpi ammuttuna, ja revolveri oli
epäilemättä hänen veljensä, John Hackdalen, omaisuutta. Se oli varmaa
-- yhtä varmaa kuin sekin, että hän oli Simmons ja että tuo liha tuolla
illallispöydällä oli kylmää paistia.

Sepä se, mutta mitä sitten? Hänen ajatuksensa olivat vielä sekaisin,
mutta yhdestä seikasta hän oli kuitenkin varma. Hän aikoi kääntää tämän
ja kaiken muunkin siihen liittyvän omaksi hyödykseen. Koko ikänsä hän
oli väsymättä koettanut painaa mieleensä ohjetta, jota hänen vanhempi
veljensä oli teroittanut hänelle lapsuudesta saakka: Pidä silmällä
omia etujasi, itse ensin ja hiiteen kaikki muut! Se oli Simmonsin
uskonkappale, ja hän uskoi siihen todella hurskaasti. Hän ei välittänyt
paljoakaan siitä, oliko hänen veljensä ampunut Deanen vai oliko sen
tehnyt rouva Champernowne tai herra Alfred, mutta siitä hän oli varma,
että joku heistä oli syypää ja että hänellä nyt oli keinoja, joiden
avulla voisi todistaa heidän rikollisuutensa, sillä luultavasti he
kaikki kolme olivat syyllisiä, joko murhaajina tai apureina. Mutta
viis siitä -- se oli mitätön sivuseikka. Hänestä oli samantekevää,
vaikka he olisivat ampuneet jonkun Deanen joka päivä, jos se vain olisi
heitä miellyttänyt. Hänen harrastuksensa kohdistui siihen, mitä hän
voi todistaa näillä tiedoillaan. Rouva Champernownen täytyi maksaa,
koska hän oli rikkain koko joukosta. Niin, vihdoinkin hän oli saanut
rouvan, Johnin ja kaikki muutkin silmukkaansa ja aikoi kiristää sitä
yhä ahtaammaksi, jos vain tarve vaati, kunnes he kaikki ryömisivät
hänen jaloissaan. Hänen ei tarvinnut kiinnittää huomiotaan muihin kuin
yhteen ainoaan henkilöön -- omaan itseensä. Hän luovuttaisi mielellään
rouva Champernownen ja herra Alfredin poliisin käsiin, jos hänen olisi
pakko -- mielellään, jopa Johninkin, sillä hänenhän piti ajatella vain
itseään alinomaa. Mutta Simmons tiesi, ettei hänen tarvitsi luovuttaa
heistä ketään poliisille, koska rouva Champernowne varmasti maksaisi.
Hänellä ei nyt ollut muuta tehtävää kuin jatkaa varovaisesti, ottaa
selko parista pienestä yksityiskohdasta ja sitten valita sopiva
sielullinen hetki nopealle, päättäväiselle ja säälimättömälle iskulle.

Hänen veljensä tuli kotiin, ja Simmons käyttäytyi kuin ei mitään olisi
tapahtunut. Hän söi illallisensa, jutteli ja istui vielä hetkisen
valveilla poltellen savukkeita, Johnin pistäessä piippuunsa, ja meni
vihdoin makuulle onnitellen itseään menestymisensä johdosta. Kun
otettiin huomioon hänen ehdoton onnistumisensa neiti Prettyn seurassa
ja hänen hedelmätarhassa tekemänsä löytö, oli hänellä ollut hyvä päivä,
oikeinpa loistava. Hän nukkuikin sikeästi.

Mutta jos Simmons olisi tiennyt, mitä tapahtui eräässä
Ashenhurst-huvilan palvelijain puolisessa makuuhuoneessa, olisi
painajainen ahdistellut häntä, niin että hän olisi ollut märkänä
tuskanhiestä ja vapissut päästä jalkoihin asti, mikä olisi heikontanut
hänet nopeasti kuivuvalle rannalle ajautuneen maneetin kaltaiseksi.
Hänen suunnitelmaansa heikonnettiin hänen tietämättään, hänen verkkoaan
revittiin säpäleiksi, ja maata kaivettiin pois hänen jalkainsa alta.

Kitty Trevice palasi rouva Champernownen huvilaan iltapäivälomaltaan
noin kello kymmenen aikaan illalla ja tapasi Jane Prattin ja muut
palvelijat illallispöydässä. Myöhemmin hän ja Jane poistuivat siihen
huoneeseen, jossa he yhdessä asuivat. Koska Kitty ja Jane olivat jo
kauan olleet tuttuja keskenään, olivat he niin hyviä ystäviä, etteivät
salanneet toisiltaan lemmenjuttujaan, ja Kitty tiesi vallan hyvin,
että Simmons oli Janen uusin mielitietty ja sellainen, jota ei haluttu
menettää, että sisäkkö siis oli hyvin halukas rupeamaan rouva Simmons
Hackdaleksi. Ja riisuessaan vaatteita yltään yöksi hän äkkiä kääntyi
ystävänsä puoleen, luoden katseita, jotka sisälsivät enemmän kuin yhden
asian.

"Jennie", kuiskasi hän, "minulla on sinulle jotakin kerrottavaa. Ja
sinun pitää ottaa se oikealta kannalta ja olla kiitollinen, kun sinua
on ajoissa varoitettu."

"Varoitettuko?" huudahti neiti Pratt kääntäen äkkiä epäilevät kasvonsa
Kittyyn päin. "Mistä sinä puhut? Kenestä? Mitä sinä olet kuullut?"

"En ole kuullut mitään, vaan nähnyt sitä enemmän!" sanoi Kitty.
"Kuulehan nyt, älä ryhdy enää mihinkään tekemisiin Simmons Hackdalen
kanssa! Hän pettää sinua!"

Neiti Pratt pudotti vaatekappaleen, johon juuri oli aikonut pukeutua,
ja huohotti hätääntyneenä.

"Mitä -- mitä sinä oikeastaan tarkoitat, Kitty?" kysyi hän. "Joku on..."

"Ei kukaan ole kertonut minulle", vakuutti palvelijatar. "Minä
puhun nyt vain siitä, mitä itse tiedän, niin että nyt sen kuulit.
Simmons Hackdale kohtelee sinua häpeällisesti -- hän pettää sinua.
Hän vie sinut kävelemään ulkosalle ja rakastelee sinua ja tekee
kaikkea muutakin sellaista, ja kuitenkin hän koko ajan seurustelee
Chancellorissa asuvan nuoren neidin kanssa -- jos hän onkaan mikään
oikea neiti. Siitä", lopetti Kitty keikauttaen päätään, "voi kyllä olla
eri mieltä".

"Mitä sinä tarkoitat?" toisti neiti Pratt heikosti.

"Sen kyllä kerron", sanoi Kitty. "Kun olin menossa kotiini tänään
iltapäivällä, poikkesin Daneslayn metsän halki, ja sinähän tiedät,
kuinka yksinäistä siellä on. No niin, vaikka he eivät nähneetkään
minua, näin minä sen neiti Prettyn ja sinun Simisi siellä eräässä
kauniissa rauhallisessa sopessa, niin juuri!"

"Etkä nähnyt!" huudahti neiti Pratt. "Hän sanoi minulle olleensa
kotonaan tänään iltapäivällä."

"Silloin hän on valehdellut hävyttömästi", sanoi Kitty. "Hyväinen aika,
minähän olin ihan heidän vieressään He olisivat kyllä suuttuneet aika
lailla -- tyttö ainakin, uskallan lyödä siitä vaikka vetoa -- jos vain
olisivat tienneet, kuinka lähellä minä olin!"

"Mitä he -- mitä he tekivät?" kysyi neiti Pratt vieläkin raukeammin
kuin äsken.

"Tekivätkö? He suutelivat ja kuhertelivat kuin hullut tai puolihullut",
vastasi Kitty. "Minä voin sanoa sinulle nähneeni koko paljon. Jos
nuoret herrasnaiset käyttäytyvät noin rumasti nuorten miesten kanssa,
niin voin vain sanoa olevani kiitollinen siitä, että osaan käyttäytyä
paremmin. Minä puhun kaikissa tapauksissa totta, Jennie, ja jos olisin
sinun sijassasi, antaisin Simmons Hackdalen, kun hän seuraavalla
kerralla tulee viheltelemään hedelmätarhaan, vihellellä siellä
tarpeekseen tai lähettäisin hänet tiehensä nolaamalla hänet ensin --
mokoman hulttiomaisen petkuttajan!"

Neiti Pratt ei vastannut, meni vain vuoteeseensa. Viiden minuutin
kuluttua hän kuuli Kitty Trevicen hengittävän sikeään uneen vaipuneen
ihmisen säännölliseen tapaan. Mutta neiti Pratt ei saanut unta. Hän
tunsi Kittyn; tämä oli rehellinen nuori tyttö. Sen vuoksi olikin Sim
ilkeä valehtelija. Ja kuitenkin -- hän oli rakastunut Simiin kovasti.
Sim oli liehitellyt häntä tulisemmin kuin kukaan sitä ennen, sillä
vaikka Sim olikin vielä nuori, tajusi Jane hänen perehtyneen sellaisiin
asioihin. Hän oli pitänyt siitä tavasta, kuinka Sim oli suudellut häntä
heidän salaisissa kohtauksissaan hedelmätarhassa ja viereisillä kujilla
-- ja nyt hänelle kerrottiin ehdottomana totuutena, että Sim tuhlaili
suutelojaan ja syleilyjään toiselle tytölle. Hän oli nähnyt tuon toisen
lemmityn, hänen hienot pukunsa ja kauniit kasvonsa ja kaiken muunkin.
Neiti Prattin rinnassa syntyi äkkiä kiihkeä, järjetön ja raivoisa
mustasukkaisuuden vimma. Kuta kauemmin hän lepäsi valveillaan, sitä
kiihkeämmäksi se kävi. Se kidutti häntä hänen vihdoinkin vaipuessaan
uneen, se vaivasi häntä hänen herätessään väsyneenä ja raskassilmäisenä
aamulla eikä jättänyt häntä rauhaan päivälläkään. Ja Kitty Trevice
kohenteli silloin tällöin sen polttavaa tulta. Sitten kun rouva
Champernowne ja herra Alfred olivat syöneet päivällistä iltapuolella
maanantaina, pyysi Jane Pratt lomaa voidakseen mennä kaupungille ja
saikin lähteä. Hän pukeutui hyvin huolellisesti ja poistui talosta
vasta illan pimetessä. Hän meni suoraan Chancellorin takaportille ja
sitten keittiön ovelle kysyen Gracie Whiteä. Tämä oli hänen toinen
ystävänsä, joka oli jo jonkun aikaa ollut Chancellorin toisena
sisäkkönä ja päässyt harhateille joutuneen Mary Sandersin jälkeen
ensimmäiseksi. Neiti Pratt piti jokseenkin mahdollisena, että Gracie
voi kertoa hänelle jotakin, mitä hän tahtoi tietää. Ja kun Gracie tuli,
vei hän tytön pihalle rauhalliseen soppeen.

"Gracie", sanoi hän, "sinähän tunnet sen nuoren neidin, joka asuu
täällä ja jolla on jotakin tekemistä murhatun vanhan herran kanssa?"

"Tietysti!" vastasi Gracie. "Se on neiti Pretty. Hän asuu minun
kerroksessani -- hänellä on siellä yksityinen arkihuone ja makuuhuone."

"Minä haluan tietää jotakin, mutta vain meidän kesken", mutisi neiti
Pratt. "Sinähän tunnet Simmons Hackdalen. Käykö hän joskus vierailulla
neidin luona?"

"Kyllä!" huudahti Gracie. "Hän on ollut monta kertaa täällä iltaisin.
Hän on neidin luona nytkin."

"Nyt juuri?"

"Niin. Neiti meni kaupungille päivällisen jälkeen ja viipyi poissa
noin tunnin. Simmons tuli tänne hänen kanssaan. He ovat nyt neidin
arkihuoneessa. He ovat olleet siellä jo jonkun aikaa."

"Kahdenko?" kysyi neiti Pratt.

"Tietysti", myönsi Gracie. "Sehän on yksityinen huone. Mitä sinä haluat
tietää, Jennie?"

Neiti Pratt pudisti päätään.

"Viis siitä nyt", vastasi hän. "Kerron sen sinulle joskus toiste."

Sitten hän sanoi ystävälleen hyvästi ja poistui. Hän käveli hitaasti
katua pitkin pää painuksissa ja katse kohdistettuna kivitykseen kuin
syvissä mietteissä. Ja hän ajattelikin -- ja miettimisensä tulokseksi
hän äkkiä kohotti katseensa, kiiruhti kulkuaan, jätti kaupungin
keskustan ja riensi suoraan Shelmoren yksityisasuntoon kaupungin
laidalle. Siellä hän soitti ovikelloa ja kysyi, voisiko neiti Pratt
tavata herra Shelmorea heti erään yksityisen ja hyvin tärkeän asian
vuoksi.

Shelmore, joka juuri pelasi shakkia naimattoman tätinsä neiti Chaunceyn
kanssa, katsoi ihmetellen tyttöä, joka ilmoitti hänelle Janen pyynnön.

"Neiti Prattko?" huudahti hän. "Kuka se on?"

"Rouva Champernownen sisäkkö, sir", vastasi tyttö.

Shelmore katsoi tätiinsä, shakkipöytään, uuninreunustalle kelloon ja
vihdoin tyttöön.

"Opastakaa hänet työhuoneeseeni", sanoi hän.

Hän meni sinne itsekin hetkisen kuluttua ja näki Jane Prattin istuvan
jäykkänä ja kalpeana suoraselustaisen tuolin reunalla. Tyttö nousi
seisoalleen hänen tullessaan sisään ja kumarsi kohteliaasti. Shelmore
huomasi heti, että tulija oli ilmeisesti kiihkoissaan, mutta kuitenkin
päättäväinen ja luja -- jossakin asiassa. Hän viittasi tyttöä
istuutumaan nojatuoliin pöytänsä viereen.

"Istuutukaa", sanoi hän ystävällisesti. "Haluatteko keskustella
kanssani ammattiini kuuluvasta asiasta?"

Jane Pratt istuutui viitattuun tuoliin, nyökäyttäen päätään, jota
koristi hänen komein hattunsa.

"Kyllä, herra Shelmore, asia on juuri niin", vastasi hän hieman
värähtelevällä äänellä, mutta sellainen kiilto silmissään, joka
ilmoitti hänen kuuntelijalleen, että asia otettaisiin puheeksi,
olipa se sitten mikä tahansa. "Minä tulin todellakin tänne siinä
tarkoituksessa. Tiedän jotakin enkä tahdo salata sitä enää. Te olette
lakimies ja tiedätte sen vuoksi, mitä tässä pitäisi tehdä, herra
Shelmore. Tiedättekö, että konttoristinne, Simmons Hackdale, pelaa
harvinaisen petollista peliä?"

"Millaista peliä?" kysyi Shelmore.

"Ilkeätä, häpeällistä ja petollista peliä!" sanoi Jane Pratt pontevasti
"Ja hän on koettanut taivuttaa minuakin siihen -- hänellä on sellainen
kieli, että hän voi houkutella vaikka kenet puolelleen. Mutta nyt olen
päässyt selville hänestä enkä enää halua olla missään tekemisissä hänen
enkä koko jutun kanssa."

Shelmore katsahti ovelle. Se oli tiukasti kiinni, ja hän veti oman
tuolinsa hieman lähemmäksi vierastaan.

"Kertokaa minulle kaikki", kehoitti hän. "Älkää hätäilkö."

Eikä Jane Pratt hätäillytkään. Kun hän oli puhunut muutamia minuutteja,
otti Shelmore esille paperia ja kynän alkaen tehdä muistiinpanoja. Ja
kun hänen vieraansa oli lopettanut selostuksensa, huomasi hän saaneensa
kuulla muutamia erityisiä seikkoja, jotka eivät olleet ainoastaan
mielenkiintoisia, vaan vakaviakin. Hän tarkasteli niitä vielä ääneti.

1. Samana iltana, jolloin James Deane murhattiin, oli Jane Pratt nähnyt
rouva Champernownen juttelevan erään oudon miehen kanssa Ashenhurstin
edustalla.

2. Jane Pratt oli kertonut sen Simmonsille suurena salaisuutena.

3. Päättäen muutamista myöhemmistä sanoista ja asioista Jane Pratt
luuli Simmons Hackdalen koettavan päästä James Deanen murhaajan
jäljille ja tietävän enemmän kuin hän oli kertonut.

4 Joku ilta sitten olivat John Hackdale ja James Bartlett käyneet
rouva Champernownen luona John Hackdale oli puhutellut rouvaa ensin
kahden kesken ja vienyt sitten Bartlettinkin hänen luokseen. Jane Pratt
oli vaaninut heitä salongin ikkunasta ja nähnyt rouvan kirjoittavan
maksumääräyksen ja antavan sen John Hackdalelle Bartlettin läsnäollessa.

5. Jane Pratt oli kertonut sen Simmons Hackdalelle ja hänen
kehoituksestaan ottanut haltuunsa lehden siitä imurista, johon rouva
oli kuivannut maksumääräyksen. Sitten Simmons oli käsikuvastimen
avulla näyttänyt hänelle, että maksumääräys oli kirjoitettu tuhannelle
punnalle.

6. Edellisenä iltana, kun hän oli ollut Simmonsin kanssa rouva
Champernownen hedelmätarhassa, oli Simmons löytänyt revolverin
heinikosta ja ottanut sen mukaansa.

Shelmore luki nämä muistiinpanot pari kertaa läpi. Sitten hän katsoi
Jane Prattiin vakavasti ja tutkivasti.

"Minä ymmärrän puheistanne, että te ja Simmons olette olleet läheisiä
ystäviä keskenänne?" kysyi hän.

"Hän tuppautui kohteliaisuuksineen tielleni", vastasi Jane Pratt. "Minä
en keimaillut hänelle."

"Mutta te olette nähtävästi olleet tovereita", sanoi Shelmore. "Ja
luullakseni oikein hyviä. Mikä on nyt pakottanut teidät tulemaan
luokseni ja kertomaan minulle tämän?"

Jane Pratt epäröi, katsellen maton kuvioita.

"Te voitte uskoa asianajajalle mitä tahansa", sanoi Shelmore.
"Tunnustakaa, että teillä on ollut siihen jokin syy -- ehkäpä
mustasukkaisuus? Onko joku toinen tyttö..."

Jane Prattin viha leimahti liekkiin.

"Tyttökö?" huudahti hän. "Syytän tästä kaikesta Chancellorissa asuvaa
nuorta herrasnaista! Simmons seurustelee nyt hänen kanssaan. Hän oli
ollut sen ihmisen seurassa -- suudellut häntä ja tehnyt vaikka mitä
-- Danesleyn metsässä eilen iltapäivällä, vaikka oli luvannut mennä
naimisiin minun kanssani heti kun saisi tuon palkinnon."

Shelmore malttoi pysyä tyynenä, vaikka mainittiin neiti Pretty.

"Niin kai", sanoi hän. "Hän pelaa nähtävästi petollista peliä. Perin
katalaa hänen puoleltaan! Mutta onko vielä jokin muukin syy, miksi
olette tullut luokseni?"

"On kyllä", vastasi Jane Pratt vaiettuaan hetkisen, jonka kuluessa
hänen vihansa näytti hieman jäähtyvän. "Minä tarkoitan sitä
revolverijuttua. Se säikäytti minua ja minusta näytti..."

"Että se oli tuonut murhan liian lähelle?" sanoi Shelmore.

"Niin juuri", myönsi hänen vieraansa. "Kun jutussa tulee esille
revolveri, en minä halua olla missään tekemisissä sen kanssa. Enkä
Sim Hackdalenkaan! Hän on niin ilkeä, ettei voi avata suutaan
valehtelematta. Nyt olen kertonut teille kaikki tietoni, herra
Shelmore."

"Hyvä on", sanoi Shelmore. "Kuunnelkaa nyt neuvoani. Älkää puhuko tästä
kenellekään, ennenkuin tapaatte minut jälleen. Minä otan tämän asian
hoitaakseni. Vaietkaa siitä kuin --"

"Kukaan ei voi olla sen vaiteliaampi kuin minä, jos vain haluan, herra
Shelmore", keskeytti Jane Pratt.

"Silloin vaietkaa", toisti Shelmore. "Pitäkää kaikki ehdottomasti omana
tietonanne ja odottakaa."

Hän saattoi tyttöä ulko-ovelle ja katseli hänen poistumistaan. Ja
vaikka hän palasikin shakkipöytään, huomasi neiti Chauncey kuitenkin
pian hänen ajatustensa suuntautuvan muualle.




YHDEKSÄSTOISTA LUKU

Keskeytynyt matka


Sillä aikaa kun Simmons Hackdale nukkui makeasti ja Jane Pratt itki
itsensä uneen nääntyneenä mustasukkaisuuden, vihan ja kostonhimon
puuskasta, makasi Shelmore valveillaan, tuskallisesti hämmentyneenä
sisäköltä kuulemastaan selostuksesta. Hän ei ollut kovinkaan ihmeissään
siitä, mitä oli kuullut Simmonsista, koska oli jo joku aika sitten
huomannut konttoristinsa ovelaksi nuoreksi mieheksi, jolla oli hyvä
luontainen äly ja jonka ehkä ennemmin tai myöhemmin, jahka joutuisi
elämänsä käännekohtaan, pitäisi päättää, aikoiko edelleenkin pysyä
suoralla tiellä vai poiketa rikollisille poluille. Eivätkä häntä
myöskään hämmästyttäneet neiti Cynthia Prettystä kuulemansa uutiset.
Hän ja hänen tätinsä olivat osoittaneet ystävyyttä tälle nuorelle
naiselle ja siis olleet paljon hänen seurassaan. Shelmore oli
vähitellen tehnyt sen johtopäätöksen, ettei neiti ainoastaan ollut
itsepäinen joka asiassa, vaan myös keimailija, josta helposti voisi
kehittyä elostelija. Lakimiehenä hän oli neuvonut neiti Prettyä
matkustamaan takaisin Camborneen ja jättämään asian hänen huolekseen,
mutta neiti oli nyrpistänyt suutaan ja ilmoittanut viihtyvänsä
mainiosti nykyisessä olinpaikassaan jonkun aikaa, antaen hänen
ymmärtää, että hän rakasti vapautta eikä sallinut kenenkään häntä
siitä estää. Ei, tässä kaikessa ei ollut mitään sellaista, mikä olisi
hämmästyttänyt häntä; hän oli tietoinen siitä, että neiti Pretty
oli koettanut hänellekin keimailla, mutta saanut vastaansa vakavaa
kylmyyttä. Eipä siis ihme, että neiti Pretty oli kääntynyt hänen
konttoristinsa puoleen, joka, kuten Shelmore hyvin tiesi, osasi olla
yhtä hauska kuin viekas ja yhtä mielistelevä kuin ovela. Muuten saattoi
otaksua, että Sim Hackdale ja Cynthia Pretty sopisivat hyvin yhteen,
kun molemmat olivat aineellisia.

Ei, mokomat seikat eivät kyenneet hämmentämään Shelmorea, mutta
sensijaan heräsi kysymys: Mihin tämä kaikki johtaisi? Deane oli kysynyt
Bellingiltä, kuka ja mikä rouva Champernowne oli -- rouva Champernowne
oli nähty asuntonsa likellä murhailtana erään muukalaisen seurassa,
joka melkein varmasti oli ollut Deane -- kuolleen ja murhatun Deanen
ruumis oli löydetty juuri rouva Champernownen huvilan läheisyydestä
-- rouva Champernowne oli antanut maksumääräyksen John Hackdalelle
James Bartlettin nähden -- rouva Champernownen hedelmätarhasta oli
löydetty revolveri -- ja jos kaikki nämä asiat sovitettiin yhteen, niin
mitä ne vihjaisivat? Shelmore nukkui miettien näitä kysymyksiä, ja ne
askarruttivat hänen aivojaan vielä aamullakin hänen herätessään.

"Mellapont!" mumisi hän noustessaan. "Mellapont! Minun pitää tavata
häntä heti."

Hän poikkesi poliisiasemalle, mennessään konttoriinsa, pitäen parhaana
puhutella poliisimestaria ennen kuin Simmonsia. Päästyään kahden
kesken Mellapontin kanssa, mukanaan muistiinpanot, hän kertoi kaikki,
mitä Jane Pratt oli hänelle ilmaissut edellisenä iltana. Mellapontin
ilmeinen hämmästys eneni kertomuksen jatkuessa.

"Uskotteko sen olevan totta?" kysyi hän Shelmoren lopetettua. "Oletteko
varma siitä, ettei tyttö liioitellut tai sepittänyt sitä omasta
päästään? Myönsi hän hän tulleensa luoksenne mustasukkaisuudesta. Ja
mustasukkainen nainen on..."

"Minä en epäröi lainkaan sanoessani uskovani, että hän on ehdottoman
rehellinen todistaja", vastasi Shelmore. "En luule hänen liioitelleen
tai sepitelleen, vaan oletan, että eilisiltainen revolverinlöytö
pakotti hänet ajattelemaan asiaa vakavammin, jolloin hänen
mustasukkaisuutensa lisäksi tuli sellainen tunne, että maa alkoi
polttaa hänen jalkainsa alla."

"Te olette kai ajatellut näitä seikkoja paljonkin eilisillan jälkeen?"
sanoi Mellapont. "Punninnut niitä, luonnollisesti."

"Minä en ole ajatellut mitään muuta", vastasi Shelmore vakavasti.

"No niin. Mutta millaisen johtopäätöksen teette niistä?" kysyi
Mellapont.

Shelmore pudisti päätään. Mutta tämä liike ei ilmaissut niin paljon
hämminkiä kuin erityistä pahoittelua sen vuoksi, että välttämättömyys
tehdä tällainen johtopäätös oli ilmaantunut.

"Minun luullakseni ei voida epäilläkään sitä, että rouva Champernowne
on tavalla tai toisella ollut mukana tässä jutussa", vastasi
hän. "Kaiketi muistatte, Mellapont, että ensi kerran tehdessämme
tiedusteluja Chancellorissa Belling kertoi, että kun Deane palasi
elävistäkuvista sinä iltana, jolloin hän oli saapunut kaupunkiimme ja
jolloin mikäli tiedämme, hänet myös murhattiin..."

"Lääkärin todistuksesta käy selville, että murha tapahtui juuri samana
iltana", keskeytti Mellapont. "Lääkärit olivat sitä mieltä, että hän
oli ollut kuolleena pari vuorokautta tai niille paikoin, kun Hackdale
löysi hänen ruumiinsa keskiviikkoiltana."

"Hyvä -- siis hänen murhailtanaan", jatkoi Shelmore. "Tehän muistatte
Bellingin kertoneen meille, että Deane palatessaan elävistäkuvista oli
kysellyt häneltä rouva Champernownesta. Kuinka voimme tietää, ettei
hän ollut tuntenut rouva Champernownea joksikin ennestään tutuksi
henkilöksi?"

"Mutta hänhän kysyi Bellingiltä aluksi, kuka se rouva oli", sanoi
Mellapont. "Hän ei tiennyt rouvan nimeä, ennenkuin Belling ilmoitti sen
hänelle. Sen muistan varmasti."

"Tuohan on voinut olla vain tekosyy", huomautti Shelmore. "Hän on
ehkä tiennyt hyvinkin rouvan nimen ja kuitenkin jostakin syystä
halunnut salata, että he olivat vanhoja tuttuja. Hän tahtoi ehkä vain
kuulla, millainen rouvan asema nyt oli täällä Southernstowessa. Voiko
mikään olla todennäköisempää kuin se, että hän valmistautuessaan
tiedustelemaan Bellingiltä kysyi, kuka se nainen oli, joka näytti
erittäin vaikutusvaltaiselta? Minä luulen Deanen tunteneen rouva
Champernownen ja juuri hänen olevan sen miehen, joka tapasi rouva
Champernownen siellä huvilan lähellä illalla."

"Kunpa tietäisimme sen varmasti!" sanoi Mellapont. "Sepä se!"

"Minusta se sopii mainiosti yhteen", sanoi Shelmore. "Tiedämme kaikissa
tapauksissa, että Deane, jostakin äkillisestä mielijohteesta, poistui
Chancellorista kaupungille. Tytön näkemän miehen on täytynyt olla
Deane. Mutta senjälkeen -- ah! Siinä on puuttuvia renkaita, kuten
luonnollisesti aina sattuu. Voidaanko ne hankkia?"

"Tätä yksityiskohtaa voidaan ja pitääkin tutkia", huomautti Mellapont.
"Esimerkiksi, jos jatkuva kyseleminen osoittautuu tarpeelliseksi,
tiedustelisin tytöltä enemmän hänen emäntänsä toimista sinä iltana
sen jälkeen kun hänet oli nähty oudon miehen kanssa huvilan alueella
-- menikö rouva sisälle heti sen jälkeen kun Jane Pratt oli nähnyt
hänet miehen seurassa vai jäikö hän ulos vielä pitemmäksi aikaa?
Hyvin tärkeä seikka! Mutta enimmän herättää kuitenkin uteliaisuuttani
Hackdalen ja Bartlettin maksumääräysjuttu, Shelmore. Hackdale ja
Bartlett keskustelivat rouva Champernownen kanssa, jonka nähtiin
kirjoittavan maksumääräyksen ja antavan sen Hackdalelle. Jos Hackdale
olisi ollut hänen luonaan yksinään, en olisi kiinnittänyt siihen
suurtakaan huomiota, mutta Bartlett oli hänen kanssaan. Maksumääräys
oli luultavasti tarkoitettu heille molemmille. Mutta miksi? Bartlett
on ovela mies ja periaatteeton. Se tuo mieleeni erään seikan. Bartlett
oli melko rappiolla joku aika sitten, hyvin rappiolla todellakin. Hän
maleksi sinne tänne kaupungissa ja oli mielissään, jos sai juosta
ihmisten asioilla tai pitää kiinni jonkun hevosta. Hän oli kiitollinen
shillingistäkin. Sitten hän katosi äkkiä, mutta ilmestyi taas ennen
pitkää näkyviin tuoden tietoja vainajan kellosta. Silloin hän oli hyvin
puettu, melkeinpä hienosti, kuten ehkä huomasitte: hänellä oli uusi
puku, hyvät liinavaatteet, kengät ja hattu. Mistä hän oli saanut niihin
rahaa? Minusta näyttää melkein, Shelmore, että Bartlett tietää kirotun
paljon."

"Tiedättekö, missä hän nykyään oleskelee?" kysyi Shelmore.

"Tiedän kyllä", vastasi Mellapont. "Hän asuu Portsmouthissa, ja minulla
on hänen osoitteensa. Kun ilmoitin hänelle, että hänen pitää olla läsnä
Kightin ja Sandersin toisessa kuulustelussa, ilmoitti hän minulle
asuinpaikkansa hyvin mielellään. Nyt aion kuulustella Bartlettia, koska
hän nähtävästi tietää jotakin. Mutta entä se konttoristinne, nuori Sim?
Mitä hän vaanii?"

"Sitä palkintoa, jonka neiti Pretty niin tyhmästi meni lupaamaan",
vastasi Shelmore. "Hän on hyvin ahne. Hänen tarkoituksensa on ansaita
se palkinto."

"Niinkö?" sanoi Mellapont. "Mutta oletteko ihan varma siitä? Minusta
näyttää kuin tämä nuori kärppä keräisi tyynesti kaikkia mahdollisia
tietoja toista tarkoitusta varten."

"Mitä tarkoitusta?" kysyi Shelmore.

Mellapont katsahti vieraaseensa merkitsevästi.

"Rouva Champernowne on hyvin rikas nainen, Shelmore", sanoi hän. "Hän
on luullakseni varakkaampi kuin neiti Pretty, ja sellainenkin tapa on
käytännössä, jota sanotaan kiristämiseksi."

Shelmore säpsähti. Hän ei ollut sitä ajatellut.

"Ehkä", sanoi hän. "Hänellä ei ole minkäänlaisia periaatteita."

"Ette kai ole puhunut hänelle mitään sen jälkeen kun tapasitte Jane
Prattin?" kysyi Mellapont. "Vai ette? No, se on hyvä. Kuulkaahan nyt,
meidän pitää panna viekkaus viekkautta vastaan. Luuletteko voivanne
lähettää herra Simmonsin pois kaupungista, tunnin tai parin kuluttua
pariksi päiväksi?"

"Miksi?" kysyi Shelmore hämmästyneenä.

"Estääksemme häntä neuvottelemasta kenenkään kanssa, varsinkaan Jane
Prattin ja neiti Prettyn kanssa, sillä aikaa kun alan työskennellä",
vastasi Mellapont. "Se on varovaisinta, vakuutan teille."

"Kyllä voisin", sanoi Shelmore mietittyään hetkisen. "Niin, minä
voin lähettää hänet heti pois Lontooseen sellaisissa asioissa, jotka
viivyttävät häntä siellä päivän tai pari, jopa kolmekin, jos se on
välttämätöntä."

"Pari päivää riittää", sanoi Mellapont. "Lähettäkää hänet heti tiehensä
ylihuomiseen asti. Ja sillä aikaa" -- hän katsahti merkitsevästi
vieraaseensa -- "ja sillä aikaa minä panen toimeen muutamia
tiedusteluja, jotka auttavat minua ottamaan hänet paremmin vastaan kuin
nyt voimme. Te olette luonnollisesti niin varovainen, ettette ilmaise
hänelle mitään saamistanne tiedoista?"

"No tietysti!" sanoi Shelmore. "Minulla onkin mainio veruke lähettää
hänet pois. Hän luulee sen johtuvan liikeasioista."

Hän nousi mennäkseen ja Mellapont noudatti hänen esimerkkiään. Mutta
ennenkuin he saapuivat ovelle, viittasi poliisimestari äkkiä siihen
tuoliin, josta Shelmore oli poistunut.

"Istuutukaa vielä paikallenne viideksi minuutiksi, herra Shelmore",
sanoi hän. "Mieleeni juolahti jotakin. Minä en viivytä teitä kauempaa,
tuskinpa niinkään pitkää aikaa."

Hän poistui huoneesta ja palasi ilmoittamansa ajan kuluttua hyvin
vakavan näköisenä.

"Totta totisesti!" sanoi hän hiljaisella äänellä, tullen Shelmoren
viereen. "Minä olen juuri saanut selville jotakin, hyvin vakavaa ja
tärkeää. Tehän tiedätte, että jokaisen, joka tahtoo pitää hallussaan
ampuma-aseita, ei ainoastaan tarvitse hankkia lupakirjaa, vaan hänen on
myös pyydettävä kantolupa poliisilta?"

"Tietysti!" vastasi Shelmore.

"No niin, minä olen juuri tarkastellut luetteloamme", jatkoi Mellapont,
"ja nähnyt että rouva Champernownella on revolveri. Samoin John
Hackdalella."

Shelmore mietti hetkisen ääneti.

"Niin", sanoi hän vihdoin, "mutta jos rouva tai hän teki sen, minkä
tiedämme tapahtuneen, ei ole ollenkaan uskottavaa, että siihen käytetty
revolveri heitettiin hedelmätarhaan. Vai mitä luulette?"

"Kaiketi olette oikeassa", myönsi Mellapont. "Lähettäkää kuitenkin
tuo konttoristinne pois tieltä niin pitkäksi aikaa, että ehdin tehdä
muutamia tiedusteluja. Eihän voi tietää, mihin hän pistää nenänsä,
jos jää tänne -- enkä juuri nyt välitä hänen läsnäolostaan täällä
kaupungissa."

Shelmore meni konttoriinsa. Hän ei ollut oikein selvillä siitä, miksi
Mellapont halusi lähettää Sinimonsin pois Southernstowesta kahdeksi
vuorokaudeksi, mutta ehdotus sopi hyvin hänen omiin suunnitelmiinsa.
Sitä paitsi hän syystä tai toisesta, tuskin itsekään tietäen, miksi, ei
juuri nyt halunnut nauttia konttoristinsa seurasta. Niinpä hän heti,
kun oli lukenut postissa tulleet kirjeensä, kääntyi Simmonsin puoleen,
aikoen esittää sovitun asian.

"Hackdale, te voitte jättää nyt kaikki minun tehtäväkseni", sanoi hän.
"Minulla on teille jotakin muuta hommaa. Muistatte kai sen maatilan,
josta hieromme kauppaa majuri Hampolen puolesta?"

"Senkö Dorsetshiressä sijaitsevan maatilan?" vastasi Simmons. "Kyllä."

"Minä en ole lainkaan tyytyväinen siitä saamiimme selostuksiin", jatkoi
Shelmore. "Tahtoisin tarkastaa sen henkilökohtaisesti. Te saatte
matkustaa sinne heti ja tutkia sen perinpohjin. Ehditte kai vielä
puoli kahdentoista junaan, vai mitä? Silloin pääsette Portsmouthiin
niin ajoissa, että ennätätte neljätoista minuuttia yli kahdentoista
lähtevään Dorchesterin junaan."

Simmons katsoi kelloaan.

"Kyllä vielä ehdin siihen", vastasi hän. "Aikaa on liiaksikin.
Tänään iltapäivällä en kuitenkaan ehdi toimittaa juuri mitään, koska
Dorchestetiin on noin neljän tai viiden tunnin matka."

"Ette tietystikään", myönsi Shelmore. "Te matkustatte sinne tänään
ja toimitatte tarkastuksen huomenna ja ylihuomenna. Minä kirjoitan
teille maksumääräyksen menoihinne. Teidän ei tarvitse palata kotiin
huomenna, koska haluan, että tarkastus tehdään kunnollisesti. Katsokaa,
millaisten korjausten tarpeessa se on rakennuksiin, aitoihin, teihin
ja kaikkeen muuhunkin nähden, koska sieltä saamamme kirjeet ovat
niin epämääräisiä. Pitäkää silmänne auki katsellessanne kaikkea.
Majuri Hampole tulee tänne muutamien päivien kuluttua, ja minä haluan
saada sellaiset tiedot, että voin kertoa hänelle tarkasti kaikki
yksityisseikat kiinteimistöstä, jonka hän aikoo ostaa."

"Se on selvää", vastasi Simmons. "Minä pidän siitä kyllä huolta."

Hetkisen kuluttua hän sai Shelmoren kirjoittaman maksumääräyksen
ja poistui vaihtamaan sitä läheiseen pankkiin, kiiruhtaen sitten
asuntoonsa suorittamaan matkavalmistelut. Hänellä ei ollut mitään
tällaista tehtävää vastaan, sillä sehän tarkoitti asumista hienoissa
hotelleissa, parhaan saatavissa olevan syömistä ja juomista, uusien
paikkojen ja tuntemattomien ihmisten näkemistä ja yleensä hauskaa
elämää. Hän oli kyllä sopinut kohtauksesta neiti Prettyn kanssa tänä
iltana, mutta aikoi sähköttää Portsmouthista ja ilmoittaa, että hänen
oli ollut pakko matkustaa pois liikeasioissa päiväksi tai pariksi; ja
mitä muihin juoniin ja suunnitelmiin tuli, saivat ne odottaa, kunnes
hän tulisi takaisin. Aikoen perinpohjin huvitella menoihinsa saamillaan
runsailla rahoilla, jotka kilisivät hänen taskussaan, hän meni asemalle
ja osti matkalipun.

Viisi minuuttia myöhemmin Simmons jo toivoi, ettei olisi ostanut
lippua tai ainoastaan Portsmouthiin, sen sijaan että oli maksanut
matkansa Dorchesteriin asti. Tämä toivo sai alkunsa siitä, että
hän katsoi vaununsa ikkunasta juuri viime hetkellä, hakien jotakin
sanomalehtienmyyjää. Siellä ei kuitenkaan näkynyt ainoatakaan, mutta
Simmons huomasi ja tunsi erään miehen, joka nähtävästi oli juuri
poistunut junasta -- Lontoon ja Portsmouthin pikajunasta -- ja nyt
antoi kantajalle määräyksiä matkatavaroistaan. Hän oli lihava,
punaposkinen ja hyvinvoivan näköinen mies, ulkoasultaan kuin asianajaja
-- vieras, olisivat tarkkaavaiset ihmiset sanoneet sen perusteella,
kuinka hän katseli ympärilleen ja millaisia kysymyksiä hän teki. Mutta
Simmons tunsi hänet, muistaen hänen nimensä levottomana ja ihmetellen.
Herra Palsford, asianajaja Normansholtista, sen liikkeen johtaja, missä
Simmons oli vieraillut äskettäin, jolloin Swilford Swale oli kertonut
hänelle salaperäisen jutun Arradeanesta ja hänen katoamisestaan.
Palsford, luonnollisesti, siitä ei voitu erehtyäkään. Mitä hänellä oli
tekemistä täällä Southernstowessa?

Mutta Simmons osasi valppaalla järjellään vastata tähän kysymykseen
heti kun se oli herännyt. Sir Reville Childerstonen ja hänen
Normansholtissa sijaitsevan kiinteimistönsä vuokraajan välinen
riita ei ollut vielä päättynyt, vaan päinvastoin käynyt vielä
kiivaammaksi kuin ennen ja Palsford oli varmaankin luullut parhaiten
edistävänsä asiakkaansa etuja tulemalla itse neuvottelemaan siitä
Shelmoren kanssa. Se oli Simmonsille yhdentekevää. Palsford tai hänen
toverinsa tahi hänen konttoristinsa saivat tulla Southernstoween
väittelemään lakiasioista niin usein kuin halusivat, mutta Palsford
oli normansholtilainen ja tunsi siis hyvinkin tuon monta vuotta sitten
sattuneen Arradeane-jutun. Mitähän tapahtuisi, jos hän Southernstowessa
oleskellessaan näkisi rouva Champernownen, joka usein liikkui
kaupungilla, ja tuntisi hänet rouva Arradeaneksi, mikä ei ollut
lainkaan mahdotonta? Mihin asemaan hän, Simmons, silloin joutuisi
-- kuinka kävisi silloin hänen nopeasti kypsyvien suunnitelmiensa,
joiden päämääränä oli rahallinen etu. Se, mikä puoli tuntia sitten oli
näyttänyt pieneltä onnenpotkaisulta, tuntui nyt onnettomuudelta. Hänen
pitäisi olla paikalla valmiina joka mahdollisuuden varalta.

Mutta hän ei ollut vielä matkustanut kauas eikä matkustanutkaan. Hän
laskeutui junasta Portsmouthissa, ja sen sijaan että hän olisi noussut
neljätoista minuuttia yli kahdentoista Dorchesteriin lähtevään junaan,
hän menikin erääseen hotelliin syömään välipalaa. Hän ajatteli päänsä
puhki voimatta päättää, mitä olisi tehtävä. Vihdoin hän päätti jäädä
yöksi Portsmouthiin saadakseen ajatella asiaa vielä tarkemmin. Syötyään
varhaisen päivällisen hotellissaan hän meni illalla teatteriin. Mutta
matkallaan sinne hän joutui toisen järkytyksen uhriksi. Kadun toisella
puolen hän näki Bartlettin poliisimestari Mellapontin seurassa.




KAHDESKYMMENES LUKU

Rengas renkaassa


Miellyttävä ja varakkaalta näyttävä herrasmies, jonka Simmons oli
tuntenut herra Palsfordiksi, asianajajaksi Normansholtista, hankki
itselleen Southernstowen asemalta tietoja paikkakunnan parhaasta
hotellista ja käski viedä matkatavaransa sinne, lähtien sitten hitaasti
kävelemään pitkin katuja. Näin pienessä kaupungissa hän piankin löysi
etsimänsä konttorin, ja ennenkuin Simmons oli ehtinyt puolet matkastaan
Portsmouthia kohti, kiipesi herra Palsford samoja portaita, joita
myöten konttoristi äsken oli laskeutunut kadulle. Hän avasi oven
siihen etuhuoneeseen, jossa Simmons tavallisesti istui, ja huomattuaan
sen tyhjäksi koputti pöytään, jolloin Shelmore pisti päänsä esille
yksityiskonttorinsa ovesta.

"Minä olen Palsford, Normansholtista", ilmoitti vieras suopeasti
hymyillen. "Herra Shelmore, luullakseni?"

Shelmore näytti hämmästyvän ja kiiruhti opastamaan virkatoverinsa
sisälle.

"Konttoristini on poissa tällä haavaa", huomautti hän siirtäen
nojatuolin lähemmäksi. "Minulla ei olekaan nykyään muuta kuin yksi,
herra Palsford -- toistaiseksi. Mutta mikä tuo teidät näille seuduille?"

"Minulla oli asioita Lontoossa", vastasi Palsford lempeästi hymyillen.
"Ja ajattelin saatuani ne toimitetuiksi, että koska olen vain sadan
kilometrin päässä mielenkiintoisesta kaupungistanne, sopisi iskeä kolme
kärpästä yhdellä kertaa, herra Shelmore. Ensiksikin halusin nähdä
Southernstowen, josta olen usein kuullut puhuttavan, mutta jota en
milloinkaan ole nähnyt. Toiseksi tahdoin neuvotella kanssanne teidän
asiakkaanne, sir Reville Childerstonen, ja minun asiakkaani, hänen
vuokraajansa, välisestä asiasta. Ja kolmas syy on mahdollisesti --
sanon mahdollisesti -- tärkein kaikista."

"Ja mikä se on?" kysyi Shelmore.

Palsford otti, arvoituksellisen hymyn väreillessä hänen huulillaan,
taskustaan pitkän imukkeen, savukekotelon ja tulitikkulaatikon. Hän
jatkoi hymyilemistään sovittaessaan savuketta imukkeeseen ja hymyili
vieläkin sytytettyään sen ja vetäistyään siitä muutamia haikuja. Tässä
hymyssä oli jotakin niin ovelaa, luottavaista ja leikillistä, että
Shelmore kävi uteliaaksi.

"Te kai olette oikea southernstowelainen, herra Shelmore?" kysyi
Palsford. "Syntyperäinen?"

"Kyllä", myönsi Shelmore. "Minä olen syntynyt ja kasvanut täällä."

"Silloin varmasti tunnette kaikki vakinaiset asukkaat. Tunnetteko
erästä täkäläistä hienoa naista, joka nimittää itseään rouva
Champernowneksi?"

Shelmore tuijotti häneen hämmästyneenä.

"Nimittää itseään!" huudahti hän. "Tahdotteko sillä vihjaista -- mutta
sama se, minä tunnen rouva Champernownen! Kukapa ei häntä tuntisi?
Hän on Southernstowen pormestari, sitä paitsi hyvin etevä ja taitava
liikenainen ja hyvin rikas. Mitä hänestä?"

Palsford hymyili jälleen, otti esille lompakkonsa, haki sieltä
kaikenlaisten paperien joukosta erään leikkeleen ja laski sen
Shelmoren pöydälle. Shelmore huomasi katselevansa rouva Chainpernownen
jäljennettyä kuvaa, jonka alle oli painettu muutamia rivejä.

"Esittääkö tämä kuva häntä?" kysyi Palsford lyhyesti. "Ehdottomasti!"
vastasi Shelmore. "Kuva on otettu nykyään."

"Mainiota!" huomautti Palsford. "Rouva Champernowne, Southernstowen
pormestari! Mutta minä tunnen tämän naisen ihan toiseksi henkilöksi!"

Shelmore säpsähti jälleen, ja hänen katseensa kävi epäileväksi. Mutta
Palsford vain hymyili.

"Toiseksi henkilöksi!" toisti hän. "Minä tunnen hänet erääksi rouva
Arradeaneksi, joka asui syntymäkaupungissani noin parikymmentä vuotta
sitten. Olen yhtä varma siitä, että Southernstowen rouva Champernowne
ja entinen Normansholtin rouva Arradeane ovat yksi ja sama henkilö,
kuin siitäkin, että tuo erittäin hauskan näköinen torninhuippu, jonka
näen ikkunastanne, kuuluu Southernstowen tuomiokirkkoon."

Shelmoren tunteet olivat samanlaiset kuin ihmisen, joka on joutunut
juuri kohotettavan verhon eteen. Mitä sen takana oli? Mutta ennenkuin
hän ehti puhua, jatkoi Palsford, painaen sormellaan paperinpalaa.

"Minä satuin löytämään tämän vaimoni pöydältä", sanoi hän. "Tarkoitan
lehteä, josta sen leikkasin -- uudenaikaista hienoston lehteä. Tehän
näette, herra Shelmore, mitä kuvan alla mainitaan -- että rouva
Champernowne menee piakkoin naimisiin asiakkaanne, sir Reville
Childerstonen kanssa. Onko asia niin?"

"Kyllä -- kyllä varmasti!" myönsi Shelmore. Palsford heilutteli
imukettaan.

"Hyvä on!" sanoi hän. "Mutta jos hän on sama nainen, joksi häntä
varmasti luulen, ei hän voi mennä" naimisiin sir Reville Childerstonen
eikä kenenkään kanssa. Se on selvää!"

"Miksi?" kysyi Shelmore.

"Koska hänen entinen miehensä vielä elää!" vastasi Palsford kuivasti.
"Sen vuoksi juuri!"

"Tarkoitatte siis, että jos rouva Champernowne todellakin on rouva
Arradeane, on olemassa joku Arradeane-niminen mies, hänen miehensä,
joka todella vielä elää?" kysyi Shelmore. "Niinkö?"

"Joku mieskö? Niin, joku mies, vieläpä hänen aviomiehensä!" sanoi
Palsford. "James Arradeane, tuon naisen mies, on vielä hengissä, sen
vannon teille. Tai", lisäsi hän äkkiä, "hän eli ainakin neljä kuukautta
sitten, enkä ole kuullut hänen kuolleen".

Shelmore istui tuijottaen vuorotellen kuvaan ja vieraaseensa. Hän
kääntyi äkkiä Palsfordin puoleen ja kysyi tiukasti:

"Oliko teidän rouva Arradeanella muuan veli, joka asui hänen luonaan ja
jota nimitettiin --"

"Herra Alfrediksi?" nauroi Palsford. "Juuri niin! Onko..."

"Rouvalla on!" sanoi Shelmore. "Hyvä Jumala, tämä on pahempaa kuin
mikään muu!"

"Mikä on pahempaa kuin muu?" kysyi vieras.

Shelmore nousi tuoliltaan, työnsi kädet taskuihinsa ja alkoi kävellä
edestakaisin huoneessa, nähtävästi syviin mietteihin vaipuneena.
Palsford kiinnitti toisen savukkeen imukkeeseen ja jatkoi tyyntä
tupakoimistaan. Vihdoin Shelmore palasi istumaan.

"Kuulkaahan nyt!" sanoi hän. "Oletteko lehdistä lukenut niin sanotusta
Southernstowen eli hiekkakuopan salaisuudesta -- eräästä murhasta?"

"En -- en muistaakseni", vastasi Palsford. "Minä en lue selostuksia
murhista, koska en harrasta niitä, en edes ammatin kannalta. Ne eivät
kuulu minun alaani, Shelmore."

"Ei minunkaan", sanoi Shelmore. "Mutta niihin sekaantuu joskus
pakostakin. No niin, asianlaita on näin: Muuan outo, hyvin varakas
mies, joka nimitti itseään James Deaneksi --"

"Kuinka?" huudahti Palsford tiukasti. "James Deaneksiko?"

"James Deane", toisti Shelmore, "tuli asumaan kaupunkiimme
Chancellor-hotelliin muutamiksi päiviksi joku aika sitten, ja hänet
murhattiin -- ammuttiin -- hänen tuloiltanaan keskiyöllä. Hänen
ruumiinsa löydettiin hylätystä hiekkakuopasta rouva Champernownen
huvilan takaa. Tähän saakka ei hänen kuolemansa salaisuutta ole saatu
paljastetuksi, mutta minähän voin kertoa teille, että vakavista syistä
luulemme rouva Champernownen olleen, ellei juuri tosiasiallisesti
osallisena murhaan, niin ainakin rikostoverina. Mainitsemani Deane..."

"Kuka hän oli -- mistä hän saapui tänne?" keskeytti Palsford.

"Cambornesta, Cornwallista", vastasi Shelmore. "Hän oli erään
tinakaivoksen toinen osakas, ja hänen liiketoverinsa, sievänlainen
tyttö, oleskelee nykyään täällä, asuen Chancellor-hotellissa -- saatte
varmasti nähdä hänet, jos viivytte täällä. Hän sanoo tuon miehen --
James Deanen, joka oli ollut hänen isänsä liiketoveri ja sitten oli
hänen holhoojansa -- olleen ammatiltaan kaivosinsinöörin."

Palsfordin kasvot, joiden ilme tavallisesti oli hyväntahtoisen iloinen,
olivat nyt käyneet hyvin vakaviksi. Hän hieroi leukaansa miettiväisesti.

"Kummallista, hyvin kummallista!" mumisi hän. "Tämä meidän maailmamme
on sittenkin hyvin pieni. Hiton kummallista! Ja -- murha!"

"Ette suinkaan luule James Deanea samaksi James Arradeaneksi, josta
äsken kerroitte?" kysyi Shelmore.

"En!" vastasi Palsford jyrkästi. "Kerron teille suoraan, herra
Shelmore. James Arradeane, puheena olevan naisen mies, on nyt
Australiassa ja on oleskellut siellä jo parikymmentä vuotta. Mutta
minä olen kirjevaihdossa hänen kanssaan neljästi vuodessa -- hänellä
on täällä Englannissa hieman omaisuutta, josta pidän huolta. Ei -- se
mies ei voinut olla James Arradeane. Mutta kuitenkin luulen varmasti
tietäväni, kuka hän oli."

"Kuka sitten?" kysyi Shelmore.

"Ystävälläni oli samanniminen serkku", vastasi Palsford. "Toinen
James Arradeane, joka asui Lontoossa. Hän oli kaivosinsinööri, kuten
toinenkin. Olen tavannut tuon lontoolaisen vain kerran parikymmentä
vuotta sitten. Mutta sen jälkeen en ole kuullut puhuttavan hänestä
kertaakaan. Arvatenkin murhattiin juuri tuo mies, Shelmore. Hän oli
siis vaihtanut nimensä Deaneksi, poistunut Lontoosta ja muuttanut
Cornwalliin."

"Miksi hänet olisi murhattu?" kysyi Shelmore. Palsford heitti
savukkeensa pois, pisti imukkeen taskuunsa ja katsahti nuorempaan
mieheen terävästi ja merkitsevästi.

"Ehkä sen vuoksi", sanoi hän hiljaisella äänellä, "ehkä sen vuoksi,
että hän tiesi toisen James Arradeanen vielä elävän ja uhkasi estää
sen, mistä olisi tullut kaksinnaiminen. Se siitä, Shelmore. Mutta
kuulkaahan nyt -- tämä juttu alkaa näyttää paljon vakavammalta kuin
osasin aavistaakaan. Päättäen siitä, mitä olen teille kertonut ja te
minulle, pitää tätä asiaa tutkia perinpohjin. Mutta ensin minun pitää
saada ehdoton ja nimenomainen varmuus siitä, etten ole erehtynyt
tuosta naisesta. Olen kyllä siinä varmassa uskossa, että teidän
rouva Champernownenne on juuri sama rouva Arradeane, joka poistui
Normansholtista noin parikymmentä vuotta sitten, mutta jos saisin nähdä
hänet..."

"Se käy päinsä viidessä minuutissa", keskeytti Shelmore katsoen
kelloaan. "Kaupungin valtuustolla on juuri istuntonsa tässä
läheisyydessä. Tulkaa mukaani, niin poikkeamme sinne."

Hän opasti vieraansa katua pitkin kaupungin talolle ja sitten
istuntosalin yleisölle varatun lehterin hämärään nurkkaukseen. Rouva
Champernowne oli juuri johtamassa salissa puhetta. Ja viiden minuutin
kuluttua Palsford nykäisi opastaan kyynärpäästä.

"Kyllä!" kuiskasi hän. "Se on epäilemättä sama nainen. Lähtekäämme pois
täältä."

Shelmore oli hyvinkin iloinen saadessaan poistua. Näinä viime tunteina
tehdyt paljastukset alkoivat hämmentää häntä, ja hän halusi päästä
niitä selvittelemään. Ja kun he poistuivat istuntosalista, poikkesi hän
sivulle, vieden Palsfordin Mellapontin konttoriin poliisiasemalle.

"Hän on hyvin vähän muuttunut", huomautti Palsford heidän kävellessään.
"Ihmeellisen hyvin säilynyt nainen, aina yhtä hieno ja etevä. No
niin, en voinut aavistaa, että joudun tällaiseen verkkoon. Onko se
poliisimestarinne saanut käsiinsä jonkin johtolangan, jota myöten
pääsemme siitä ulos?"

"Pyydän teitä kertomaan hänelle kaikki, mitä olette kertonut
minullekin", vastasi Shelmore. "Täällä on tietysti tapahtunut paljon
sellaista, mitä en vielä ole ehtinyt kertoa teille. Parasta on, että
te, minä ja Mellapont pidämme keskenämme oikean neuvottelun."

Mellapont kuunteli syventyneenä ajatuksiinsa, mitä Palsfordilla oli
sanottavaa. Sitten hän alkoi kysellä.

"Te sanotte sen miehen, James Arradeanen, joka Normansholtissa
asuessaan oli täkäläisen rouva Champernownen puoliso, vielä elävän",
sanoi hän. "Oletteko ihan varma siitä?"

"Hän oli elossa ainakin neljä kuukautta sitten", vastasi Palsford.
"Silloin hän kirjoitti minulle viime kerran. Voisin todistaa hänen
olevan elossa, jos saan pari vuorokautta aikaa, jotta sähkötän hänelle.
Hän asuu Melbournessa."

"Millaisissa suhteissa te olette häneen?" kysyi Mellapont.

"Kun hän poistui Normansholtista", vastasi Palsford, "jätti hän hieman
omaisuutta haltuuni. Minä lähetän siitä saamani rahat -- vuokrat --
hänelle neljänneksittäin."

"Millaisissa oloissa hän lähti Normansholtista?" kysyi Mellapont.
"Kertomuksestanne päättäen hän poistui äkkiä, jättäen vaimonsa sinne,
ja katosi. Ette suinkaan tahdo väittää, että hän oli tehnyt salaisen
sopimuksen vaimonsa kanssa?"

"En", vastasi Palsford. "Kerron teille kaikki -- ja luulen todella,
vieläpä tiedänkin varmasti, että minä olen ainoa henkilö, joka on siitä
asiasta perillä. Normansholtin asukkaat juttelevat vielä nykyäänkin
James Arradeanen kummallisesta katoamisesta, mutta ei kukaan muu kuin
minä tiedä siitä mitään. Tosiseikat ovat tällaiset: Arradeane, joka
halusi päästä rahallisesti osalliseksi naapuristomme hiilikaivoksiin,
muutti Normansholtiin vaimonsa ja hänen veljensä kanssa. Pian tuli
yleisesti tunnetuksi, että sekä hän että hänen vaimonsa olivat melko
varakkaita. Mutta sitten kävi myös ilmi, etteivät he sopineet hyvin
yhteen. Siihen vaikuttivat monenlaiset syyt. Miehen maku oli erilainen
kuin vaimon. Heillä ei ollut lapsia, joten puuttui sekin erikoinen
side. Hän ei kärsinyt lankoaan, josta hänen vaimonsa ei tahtonut erota.
Veli oli heikko, mihinkään kelpaamaton, tyhjäntoimittaja, syntynyt
loiseksi ja elämään toisen kustannuksella, jos joku viitsi pitää häntä
luonaan. Asiat eivät siis olleet lainkaan hyvällä tai miellyttävällä
kannalla. Ja vieläkin muistan hyvin, että Arradeane vihdoin tuli
luokseni ja kertoi salaisuutena saaneensa kaikesta jo niin tarpeekseen,
että aikoi karata tiehensä. Hän ilmoitti minulle asioittensa olevan
kunnossa: kaikki laskut oli maksettu, melkoinen rahasumma oli
sijoitettu hänen vaimonsa yksityistilille pankkiin, ja vaimolla oli
paljon omiakin varoja, kuten jo ennestään tiesin. Hän sanoi myös, ettei
hän tahtonut herättää hälinää tai häiriötä eikä aikonut ilmoittaa
suunnitelmaansa, vaan halusi vain yksinkertaisesti mennä tiehensä. Niin
hän tekikin, yllättäen minutkin, ja kun sitten kuulin hänestä, oli hän
jo Melbournessa, ja siellä hän on asunut siitä asti."

"Onko hän kirjevaihdossa teidän kanssanne milloinkaan maininnut
vaimoaan?" kysyi Mellapont.

"Ei milloinkaan, ei kertaakaan", vastasi Palsford. "Hänen aikomuksensa
olikin tehdä jyrkkä ero. Ja kuten jo olen teille kertonut, se
tapahtuikin varmasti hänen puoleltaan. Hän katosi kerta kaikkiaan."

"Koettiko rouva häntä löytää?" kysyi Shelmore. "Toimitettiinko
etsiskelyjä?"

"Ei ainakaan hänen asuessaan Normansholtissa", sanoi Palsford. "Mutta
sitä kestikin vain vähän aikaa. Jokseenkin pian miehen katoamisen
jälkeen hän oli selvittänyt kaikki sikäläiset asiansa, myynyt tavaransa
ja poistunut veljineen. Ja mitä minuun tulee, en kuullut hänestä
milloinkaan sanaakaan, ennenkuin näin hänen kuvansa naisten lehdessä ja
tunsin hänet. En epäillyt lainkaan havaintoani, ja kun nyt olen nähnyt
rouva Champernownen ilmielävänä, tiedän hänet samaksi naiseksi, joka
Normansholtissa esiintyi rouva Arradeanena."

"Parikymmentä vuotta on pitkä aika", huomautti Mellapont
miettiväisesti. "Hyvin pitkä aika."

"Niin onkin!" sanoi Palsford. "Jos epäilette minun olevan väärässä,
keksikää jokin veruke, jonka nojalla rouva Champernowne saa nähdä
minut äkkiä. Ellei hän heti tunne minua, syön vaikka hattuni! Mutta
hän tuntee, koska minäkään en ole paljon muuttunut parissakymmenessä
vuodessa.

"En tarkoita sitä, ettette olisi oikeassa", vastasi Mellapont. "Minun
luullakseni te olette -- sitä en lainkaan epäile. Tarkoitin vain sitä,
että parissakymmenessä vuodessa saattaa tapahtua paljon asioita. Hän
on asunut täällä melkein koko sen ajan, perustanut suuren liikkeen,
ansainnut paljon rahaa, päässyt kaupungin pormestariksi ja aikoo nyt
mennä naimisiin erään paroonin kanssa."

"Hän ei voi mennä uusiin naimisiin!" sanoi Palsford. "Hänen miehensä
elää vielä. Ehkä hänen serkkunsa, toinen James Arradeane, jota luulen
murhatuksi Deane-nimiseksi mieheksi, kertoi tai ainakin aikoi kertoa
sen rouva Champernownelle, koska hän luonnollisesti tiesi serkkunsa
elävän."

Mellapont katsahti Shelmoreen, pudistaen päätään.

"Yhä pahempaa!" mumisi hän. "Pelkään meidän saavan tähän sellaisen
ratkaisun, joka tulee hieman hämmästyttämään. Herra Palsford, te
kai asutte Chancellorissa? Hyvä! Älkää mainitko tästä mitään sille
nuorelle naiselle, johon siellä epäilemättä tutustutte, nimittäin neiti
Prettylle. Herra Shelmore, otaksun teidän konttoristinne matkustaneen
pois? Hyvä on -- neuvotelkaamme vielä tänä iltana toistamiseen. Ainakin
toivon siihen mennessä saavani enemmän tietoja."

"Mistä aiotte niitä hankkia?" kysyi Shelmore.

"Matkustan Bartlettin luo ja pakotan hänet puhumaan", vastasi Mellapont
julman näköisenä. "Varmaa on, että Bartlett tietää melko paljon.
Kun saan hänet uskomaan, että minun puolelleni asettuminen on hänen
etujensa mukaista, avaa hän suunsa. Ottakaa herra Palsford mukaanne,
herra Shelmore, ja kertokaa hänelle jutun yksityiskohdat niin tarkasti
kuin tiedämme ne. Tavatkaamme toisemme sitten illalla, vai mitä? Kun
pannaan viisaat päämme yhteen..."




YHDESKOLMATTA LUKU

Bartlettin takkamatto


Sillä aikaa kun Mellapont, Shelmore ja pohjoisenglantilainen asianajaja
keskustelivat poliisimestarin yksityiskonttorissa Southernstowen
poliisiasemalla, söi Bartlett tyytyväisenä päivällistä Portsmouthissa,
tietämättä lainkaan, että hänkin oli muuan heidän keskustelunsa
aiheista. Hän oli palannut sinne saamansa tuhat puntaa taskussaan
ja se suuresti tyydyttävä tieto mielessään, että tästä alkaen John
Hackdale lähettäisi hänelle viisi puntaa joka viikon perjantai-iltana.
Hän talletti tuhat puntaansa pankkiin ja jutteli samalla hieman
pankinjohtajan kanssa siitä, kuinka sijoittaisi pääomansa, joka
nyt oli kahdentuhannen punnan suuruinen. Mutta tämä keskustelu oli
vain valmistavaa laatua, koska Bartlettin sanojen mukaan siihen ei
ollut mitään kiirettä. "Mietin ensin asioita ja tutkin osakkeiden
markkinahintoja ja osinkojen suuruutta", sanoi hän. Hän palasi sitten
asuntoonsa tilaten päivällisen, tavattoman ylellisen, ja kun sitä
tarjoiltiin hänelle, söi hän niin halukkaasti kuin ainakin mies, joka
tuntee täydellisesti ansainneensa elämän hyvät puolet.

Lopetettuaan aterioimisensa hän sekoitti itselleen keskipäivän annoksen
rommia ja vettä, sytytti piippunsa, otti lehden käteensä ja istuutui
nojatuoliin takan ääreen. Elämä, tuumi Bartlett itsekseen, kävisi
tästä alkaen hyvin huvittavaksi ja siunatun mukavaksi. Hänellä oli nyt
mainio asunto -- emäntä oli taitava ja hyvin palvelevainen -- ja hänen
elämänsä oli tyyntä ja kunnioitusta herättävää. Hän oli näkevinään
olemassaolonsa muuttuvan säännölliseksi ja rauhalliseksi -- sellainen
kuin tämä päivä oli ollut, sellainen olisi huominenkin. Hän söisi
aamiaista hätäilemättä, maistelisi käristettyjä kananmunia ja liikkiötä
ja lukisi aamulehteä. Myöhemmin hän menisi tavalliselle kävelylleen,
joka päättyisi mieliravintolaan. Siellä hän nauttisi lasillisen
tai parikin ja keskustelisi politiikasta muiden hänenlaistensa
tyhjäntoimittajien kanssa tarjoiluhuoneessa. Sitten hän palaisi
kotiinsa kello yhden aikaan syömään päivällistä tukevasti. Sen jälkeen
hän nukahtaisi hetkisen takan edessä ja heräisi, kun tee tuotiin
sisään. Illalla hän olisi jälleen mieliravintolassaan, koska siellä
oli hyvää seuraa iltaisin ja niin hauskaa keskustelua, ettei parempaa
sopinut toivoakaan. Puoli kymmenen aikaan hän palaisi jälleen kotiinsa
kuuman illallisen ääreen -- niin, sellainen sen pitäisi olla joka ilta
-- ja sitten, otettuaan yönaukun tavallista juomaansa -- parasta vanhaa
Jamaika-rommia -- menisi vuoteeseen. Se oli ihanteellinen olotila
Bartlettille.

Hän torkahti näin haaveillessaan, sanomalehti sylissään, ja pian
sitten nukkui sikeästi mukavassa tuolissaan. Mutta hän heräsi äkkiä
kuullessaan erään äänen -- emäntänsä äänen -- joka kuulosti ensin
olevan hyvin kaukana ja sitten vastenmielisen lähellä.

"Herra Barton, herra Barton, täällä on eräs herra, joka haluaa tavata
teitä!"

Bartlett kääntyi hämmentyneenä, voimatta muistaa, että hän emännälleen
ja vastalöytämälleen maailmalle oli sanonut olevansa Barton eikä
Bartlett. Mutta ennenkuin hän ehti tajuta sen, huomasi hän jotakin
muuta, kouraantuntuvampaa -- hänen vieraansa, joka oli jo astunut
sisään, oli Mellapont. Ja jostakin syystä näytti siviilipukuinen
Mellapont, joka oli hyvin arvokkaan herrasmiehen, ikään kuin
eläkettä nauttivan upseerin tai jonkin sellaisen näköinen, paljon
hirvittävämmältä kuin tummansiniseen, mustanauhaiseen virkapukuun
pukeutunut Mellapont. Mutta Bartlett ei silti menettänyt malttiaan.

"Ah, hyvää päivää, sir!" huudahti hän nousten äkkiä seisomaan. "Perin
odottamaton huvi, todellakin. Pieni virkistävä ryyppy matkanne jälkeen,
herra Mellapont! Minulla on sivupöydällä pullollinen melko hyvää
viskyä, sir. Kuulkaapa, rouva Capper, puhdas lasi tai parikin, olkaa
niin hyvä."

"No niin, minulla ei ole mitään sitä vastaan, kiitoksia vain", vastasi
Mellapont. Hän tuli lähemmäksi emännän poistuttua huoneesta ja katsahti
Bartlettiin merkitsevästi. "Hyvä on, poikaseni!" mutisi hän. "Haluan
hieman jutella kanssanne, siinä kaikki. Teillä on mukavat olot
täällä ja niin kodikkaat huoneetkin, vai mitä?" jatkoi hän emännän
palattua pari lasia ja karahvi soodavettä mukanaan. "Te olette täällä
epäilemättä kuin kotonanne?"

"Ah, me viihdymme mainiosti täällä, sir -- emmekö viihdykin, rouva
Capper?" vastasi Bartlett hilpeästi. "Niinpä niin, sallikaa minun
tarjota teille, sir", jatkoi hän häärätessään pöydän luona. "Tämä on
mainiota viskyä, kuten minulle on sanottu, herra Mellapont, mutta itse
en koske siihen. Minä juon vain pienen lasillisen rommia kanssanne."
Hän ojensi vieraalleen lasin ja kaatoi sitten itselleen suuremman
annoksen mielijuomaansa kuin tavallisesti. "Terveydeksenne, herra
Mellapont." Sitten emännän poistuttua ja suljettua oven hän kääntyi
tiukasti vieraansa puoleen. "Toivoakseni ei mikään ole vinossa, sir?"

Mellapont tarttui lasiinsa, nyökkäsi sen laidan takaa, huomauttaen
sisällön olevan hyvää, vanhaa ja voimakasta ja istuutui tuolille,
viittauksella pyytäen isäntäänsäkin palaamaan samaan nojatuoliin, josta
hän juuri oli noussut.

"Paljonkin on vinossa, Bartlett", sanoi hän. "Ja nyt olen tullut
tapaamaan teitä, koska varmasti uskon teidän tietävän yhtä ja toista.
Te voitte auttaa meitä tutkimuksissamme. Niinpä puhun teille suoraan.
Minä tiedän hyvin paljon -- teistä. Te olette ollut mukana eräissä
kohtauksissa, jotka liittyvät Southernstowessa tapahtuneeseen murhaan.
Sitä ei teidän kannata kieltää, Bartlett."

Bartlettin hermot, joita Mellapontin äkillinen ilmestyminen hänen
turvapaikkaansa olivat järkyttäneet, alkoivat nyt rommin vaikutuksesta
jälleen tyyntyä. Hän kävi varovaiseksi.

"Minä olen ehkä nähnyt ja tiennyt jotakin, herra Mellapont", sanoi hän.
"Se kello, esimerkiksi..."

"Saatte sivuuttaa nuo seikat kokonaan", keskeytti Mellapont. "Ne on
jo selvitetty. Me saimme epäilemättä tietää totuuden kuullessamme
Shelmoren selostuksen oikeudessa. Kight ja sisäkkö olivat ottaneet
haltuunsa Deanen kalleudet siten kuin he tunnustivatkin, ja aikanaan
heidät tutkitaan, todistetaan syyllisiksi ja tuomitaan. Mutta he ovat
syyttömiä itse murhaan. Kuulkaahan nyt, Bartlett, minä kysyn teiltä
suoraan, onko teillä minkäänlaista luuloa tai epäluuloa, kuka on
syyllinen?"

"Minä en epäile sitä enkä tätä, herra Mellapont", vastasi Bartlett.
"Siihen voidaan epäillä syyllisiksi vaikka kuinka monta ihmistä
-- syyttä. Minä en tiedä sen miehen murhaajaa, eikä minulla ole
minkäänlaisia luulojakaan."

"Hyvä on!" sanoi Mellapont. "Siinä tapauksessa aion kysyä teiltä
jotakin -- kerrottuani teille muutamia asioita. Ja viimeinen ensin.
Toissailtana menitte te, Bartlett, ja John Hackdale yhdessä rouva
Champernownen taloon, Ashenhurstiin. Teidät otettiin vastaan. Te
odotitte pienessä huoneessa hallin vieressä sen aikaa, jonka Hackdale
viipyi rouva Champernownen luona salongissa. Hän haki sitten teidätkin
hetkisen kuluttua sinne. Rouva Champernowne puheli teille molemmille
ja sitten kirjoitti maksumääräyksen, antaen sen John Hackdalelle. Te
poistuitte hänen kanssaan, mutta..."

Mellapont keskeytti tahallaan. Hän katseli tutkittavaansa
terävin silmin ja huomasi, että hänen ensimmäiset sanansa olivat
hämmästyttäneet Bartlettia. Mutta hän näki myös, että sitten kun ensi
järkytys oli mennyt ohi, sitä seurasi mielihyvää ja luottavaista
varmuutta osoittava ilme. Näytti siltä kuin Bartlett olisi sanonut
itselleen: "No niin, hän ehkä tietää niin paljon, mutta siinä
onkin kaikki eikä se ole vielä mitään!" Ja hän jatkoi katsellen
kuuntelijaansa vielä tarkemmin.

"Mutta minä tiedän enemmänkin", sanoi hän. "Seuraavana aamuna Hackdale
vaihtoi maksumääräyksen rahaksi rouva Champernownen käyttämässä
pankissa Southernstowessa. Se oli kirjoitettu tuhannelle punnalle, ja
hän otti rahat seteleissä. Ja te, Bartlett, olette juuri sijoittanut
tuhat puntaa pankkiin tilillenne, jonka olette avannut täällä
Portsmouthissa Bartonin nimellä. Silloin maksoitte summan juuri
samoilla seteleillä, jotka Hackdale nosti Southernstowen pankista
-- minä olen kirjoittanut niiden numerot muistiin lompakkooni. Nyt
teen kysymykseni, Bartlett, ja pyydän teitä miettimään tarkasti
vastaustanne. Miksi rouva Champernowne maksoi teille tuhat puntaa?"

Bartlett oli hyvin hämmästynyt, vieläpä pelästynyt tällä kertaa. Hänen
kätensä vapisi laskiessaan lasin pöydälle.

"Meillä -- meillä kaikilla on asioita, omia yksityisiä asioita, herra
Mellapont", änkytti hän. "Minä en ymmärrä..."

"Älkää kierrelkö, Bartlett!" keskeytti Mellapont. "Teillä ei ole
minkäänlaisia asioita rouva Champernownen kanssa. Jos teillä olisi
ollut liikeasioita hänen kanssaan, ei niitä olisi selvitetty niin
salaisesti. Kuulkaahan nyt, minä olen lähestynyt teitä ystävälliseen
tapaan -- olkaa sen vuoksi järkevä ja kertokaa minulle totuus, koska
se ajan oloon hyödyttää teitä. Teidän on paljon parempi olla lain
ja meidän, poliisin, puolella kuin poiketa rikollisille poluille,
Bartlett. Sanokaa rehellisesti, että saitte nuo tuhat puntaa
vaikenemisestanne?"

"Soisin, että määrittelisitte tarkemmin tuon puhetapanne, herra
Mellapont", sanoi Bartlett. "Koettakaa!"

"Rahat maksettiin paljastamisen estämiseksi", vastasi Mellapont
jyrkästi. "Te tiedätte jotakin!"

"Minä en tiedä, voisinko paljastaa ketään", vastasi Bartlett. "Enkä
voisikaan!"

"Silloin teidän pitää kertoa minulle, miksi nuo rahat maksettiin",
sanoi Mellapont. "Jos saitte ne rehellisestä liikeyrityksestä, jota
teidän ei tarvitse hävetä, kertokaa minulle hyvässä luottamuksessa,
eikä asia mene sen edemmäksi."

"Minulla ei ole siihen lupaa, herra Mellapont", vastasi Bartlett.
"Sopimuksessa on aina pari osakasta. Jos otaksutaan, että olen toinen
niistä, on vielä toinenkin olemassa. Vaikka olisinkin halukas kertomaan
teille, niin voihan sattua, ettei toinen olekaan."

Mellapont kumartui eteenpäin takkamaton yli.

"Kuulkaahan nyt, Bartlett!" sanoi hän vakavasti. "Sallikaa minun
lausua teille jotakin. Te olette joutunut perin vaaralliseen asemaan.
En pelkää olla avomielinen teitä kohtaan -- siksi selitänkin teille
asioiden oikean laidan. Tehän tiedätte, että Deane löydettiin
murhattuna, revolverilla ammuttuna, hiekkakuopasta juuri rouva
Champernownen huvilan takaa, ja nyt kerron teille erinäisiä
tosiseikkoja, jotka olemme saaneet selville. Deane tapasi rouva
Champernownen silloin yöllä huvilan likellä -- hänen oli nähty
puhelevan rouvan kanssa. Revolveri, jolla hänet luultavasti ammuttiin,
on löydetty rouva Champernownen hedelmätarhasta. Rouva Champernownella
on poliisin antama lupakirja revolverin hallussapitoon, joten näin
löydetty revolveri voi olla hänen. Muuten on olemassa päteviä syitä
vakavaan epäluuloon rouva Champernownea vastaan, sillä niistä
todistuksista päättäen, jotka sain käsiini tänä aamuna, hänellä on
ollut hyvä syy toivoonsa päästä vapaaksi tuosta murhatusta miehestä tai
vaientaa hänet. Kuunnelkaa siis, Bartlett, paljon tarkkaavaisemmin kuin
milloinkaan ennen. Jos rouva Champernowne vangitaan tämän syytöksen
perusteella ja jos hänet voidaan todistaa syylliseksi ja jos saadaan
selville hänen antaneen teille rahaa, jotta pitäisitte suunne kiinni
jostakin, mitä olette saanut tietää, teette itsenne osalliseksi --
tiedättekö mihin, Bartlett?"

Bartlett kuunteli tarkkaavaisemmin kuin koskaan ja huomasi Mellapontin
vähitellen pääsevän voitolle tässä suullisessa yhteenotossa. Mutta hän
koetti vieläkin olla kohteliaan välinpitämätön.

"Minä en voi väittää tietäväni sitä, sir", vastasi hän. "Minähän en ole
lakimies, herra Mellapont."

"Ette olekaan", myönsi Mellapont. "Mutta se väite ei auttaisi teitä
missään paikassa. Jokaisen englantilaisen otaksutaan tuntevan lain,
eikä hän voi teeskennellä tietämättömyyttä puolustuksekseen. Bartlett,
tiedättekö te, mikä on rikostoveri?"

"En laillisessa merkityksessä, sir", sanoi Bartlett. "Silloin selitän
sen teille", jatkoi Mellapont. "Rikostoveri on sellainen henkilö, joka,
vaikka ei olekaan päärikollinen ja vaikka hän ei olisikaan ollut läsnä
rikoksen tapahtuessa, kuitenkin on ollut jollakin tavoin osallinen
siihen joko ennen tai jälkeen. Jälkeen -- muistakaa se Bartlett --
jälkeen yhtä hyvin kuin ennenkin. Mitä siis on olla rikostoveri teon
tapahduttua? Teon tapahduttua tulee rikostoveriksi jokainen, joka
auttaa tai koettaa suojella rikollista tai yrittää vapauttaa hänet,
vaikka tietääkin rikoksen tapahtuneen. Painakaa se tarkasti mieleenne!"

"Minä en tiedä mitään rikosta tapahtuneen", sanoi Bartlett. "Enkä ole
auttanut, vapauttanut tai suojellut ketään."

"Ettekö vaikenemisellannekaan?" kysyi Mellapont tiukasti. "Sanokaa nyt,
miksi rouva Champernowne antoi teille tuhat puntaa. Bartlett, parasta
olisi, että olisitte varovainen. Ajatelkaa jälleen."

Ja Bartlett ajatteli ainakin viisi minuuttia.

"Tarkoitatteko todella", sanoi hän vihdoin, "tarkoitatteko siis -- ei
mitään peloittelua, herra Mellapont, vaan että jos rouva Champernowne
huomataan syylliseksi ja jos saadaan selville minun tietävän jotakin --
jonkin mitättömän seikan -- minua voidaan mahdollisesti syyttää siitä,
mistä äsken puhuitte?"

"Kyllä", vastasi Mellapont. "Ihan varmasti! Jos tiedätte jotakin --
vaikka perin vähäpätöistä -- häntä vastaan ja salaatte sen meiltä,
autatte ja suojelette häntä. Niin se juuri on."

"Te luulette siis häntä vastaan ilmenevän jotakin?" kysyi Bartlett
levottomana.

"Kyllä, niistä erityisistä seikoista päättäen, jotka minulle kerrottiin
tänä aamuna!" vastasi Mellapont.

Bartlett vaipui vielä kerran ajatuksiinsa. Jos rouva Champernowne
todistettaisiin syylliseksi, mikä nyt näytti mahdolliselta, loppuisi
hänen viikoittain maksettava eläkkeensä, ja toiselta puolen, jos hän
kertoisi Mellapontille tietonsa, oikeuttaisi hänen ilmoituksensa
vaatimaan neiti Prettyn lupaamaa palkintoa -- ja yksi lintu pivossa on
parempi...

"Herra Mellapont", sanoi hän äkkiä, "jos kerron teille kaikki tietoni,
saanko luottaa vaikenemiseenne?"

"Saatte niin paljon kuin oikeus myöntää", vastasi Mellapont. "Varmasti!"

"En usko, että teidän tarvitsee mainita minun nimeäni ollenkaan",
huomautti Bartlett. "Mutta eräs toinen seikka -- jos nyt kerron teille
kaikki, tahdotteko tukea vaatimustani, että saisin neiti Prettyn
lupaaman toisenkin palkinnon? Hän tarjoaa tuhat puntaa jokaiselle, joka
on nähnyt Deanen tai puhutellut häntä murhailtana."

"Sen kyllä voisin tehdä", sanoi Mellapont. "Minä suon neiti Prettyn
rahat teille yhtä mielelläni kuin jollekin toiselle. Hän on jossakin
määrin hölmö, minun mielestäni. No, Bartlett, näittekö hänet ja
puhuttelitteko häntä?"

"Kyllä!" vastasi Bartlett vihdoin empimättä. "Kyllä, sir, ja siinä
onkin kirjaimellisesti kaikki, mitä tiedän. Hän kohtasi minut North
Barin läheisyydessä ja pyysi minua neuvomaan, missä oli Ashenhurstin
kartano, rouva Champernownen huvila. Minä ilmoitin sen hänelle, ja hän
lähti kävelemään sinne päin. Pari iltaa myöhemmin kuulin puhuttavan
murhasta ja tiesin vainajan samaksi, joka oli pysäyttänyt minut,
koska tuntomerkit sopivat niin hyvin häneen. Mutta heti sen jälkeen
tapasin John Hackdalen, joka silloin toimi ylimääräisenä poliisina ja
oli kierroksellaan. Minä kerroin hänelle samoin kuin nyt teille. Hän
pyysi minua pitämään suuni kiinni ja antoi minulle luullakseni kaikki
taskussaan olevat rahat. Seuraavana päivänä -- illalla -- hän tuli
luokseni sataviisikymmentä puntaa mukanaan ja sanoi minulle, että jos
tahdon matkustaa Amerikkaan ja jäädä sinne, hän sähköttää minulle yhtä
suuren summan heti, kun kuulee minun nousseen maihin New Yorkissa. Minä
lupasin, ja hän ehti juuri poistua luotani, kun kuulin neiti Prettyn
tarjoamasta palkinnosta. Se kiihoitti minua, ja sen sijaan, että olisin
matkustanut Southamptoniin, tulinkin tänne odottamaan ja tutkimaan
lehtiä. Minun pitää kiittää vain sattumaa siitä tilaisuudesta, jolloin
pääsin kellon ja molempien Chancellorin palvelijoiden, Kightin ja
Sandersin, jäljille. Sitten sain neiti Prettyn lupaaman palkinnon --
vainajan tavaroista luvatut tuhat puntaa. Kun matkustin Southernstoween
sen asian vuoksi, näki John Hackdale minut ja hämmästyi, koska en
ollutkaan matkustanut Amerikkaan. Hän vei minut rouva Champernownen
kotiin, ja minä sain puhutella rouvaa hänen läsnä ollessaan, kuten jo
kerroitte. Mutta rouva ei maininnut minulle sanaakaan, herra Mellapont
-- miksi tuli pitää suuni kiinni, vaan antoi minulle John Hackdalen
välityksellä tuhannen puntaa ja lupauksen viikoittain maksettavasta
eläkkeestä. Siinä on kaikki, mitä tiedän."

Mellapont ajatteli kiihkeästi. Hänen ajatuksensa olivat kohdistuneet
pääasiallisesti John Hackdaleen. Hän muisti hiekkakuopan ympäristöineen
kuuluneen John Hackdalen vartiopiiriin, muisti John Hackdalen
löytäneen vainajan ja salanneen sen seikan, että hän tiesi erään
miehen, Bartlettin, tavanneen Deanen ja puhuneen hänen kanssaan, mistä
ehdottomasti selvisi, että John Hackdale oli pelannut kieroa peliä. Ja
sitten hän äkkiä muisti myös, että John Hackdalellakin oli poliisin
antama lupakirja revolverin hallussapitoon.

"Hm!" sanoi hän heräten mietteistään. "John Hackdale siis olikin
päähenkilö tässä kaikessa viime keskusteluun saakka. Ja tähänkö
todellakin sisältyy kaikki, mitä tiedätte, kaikki?"

"Kaikki, herra Mellapont", vakuutti Bartlett. "Tuntuu melko vähältä,
vai mitä?"

"Kenties", mutisi Mellapont. "Sen saamme sitten nähdä." Hän
veti kellonsa esille. "Minun pitää mennä asemalle ja palata
Southernstoween", jatkoi hän. "Tulkaa tekin kävelemään, koska haluan
tehdä teille vielä muutamia kysymyksiä."

Ja Bartlett meni hänen kanssaan, jolloin Simmons Hackdale,
maleksiessaan kaduilla, sattui heidät huomaamaan. Hän näki heidän
eroavan aseman sisäänkäytävän edustalla. Ja heti kun poliisimestari
Mellapont oli astunut Southernstoween menevään junaan, valitsi
Simmonskin itselleen paikan saman vaunun toisesta osastosta. Hänestä
tuntui kuin hänen laisensa viekkaan kenraalin pitäisi olla läsnä
taistelutantereella kuumimman ottelun aikana.




KAHDESKOLMATTA LUKU

Pahassa pinteessä


Aavistamatta lainkaan, että Simmons Hackdale oli mukana samassa
junassa, vain muutamien metrien päässä saman käytävän varrella,
Mellapont palasi Southernstoween ajatuksiinsa vaipuneena. Hän tunsi
vaistomaisesti Bartlettin puhuneen totta ja ilmaisseen kaikki tietonsa.
Millaisia johtopäätöksiä siitä voitiin tehdä? Mellapontin mielestä vain
tällaisia: Jos oli olemassa joitakin henkilöitä, jotka tiesivät enemmän
hiekkakuoppamurhasta kuin muut, olivat ne juuri rouva Champernowne ja
John Hackdale. John Hackdale toimi nähtävästi työnantajansa kanssa
saadakseen Bartlettin vaikenemaan.

Bartlett näytti olevan sitä mieltä, että John Hackdale toimi vain
välittäjänä tai apurina hänen ja rouva Champernownen kesken. Mutta
Mellapont ei ollut siitä lainkaan varma. Hänestä näytti siltä kuin
hän pätevistä syistä voisi epäillä rouva Champernownen ja John
Hackdalen jakavan keskenään synkemmän salaisuuden. Hän tiesi erään
seikan, joka tunkeutui esille yhä uudestaan. Ashenhurst-huvila, sen
läheiset kujat ja hylätty, pensaitten valtaama hiekkakuoppa kuuluivat
kaikki siihen piiriin, jota Hackdale oli ylimääräisenä poliisina
vartioinut. Voiko mikään olla uskottavampaa kuin että hän tullessaan
sinne murhailtana sattui salaa näkemään rikoksen toimeenpanon ja tunsi
rouva Champernownen, jolla varmasti oli revolveri ja joka Mellapontin
mielestä oli juuri sellainen nainen, että hän voi sitä käyttää
tehokkaasti? Niinpä saattoi ja kieltämättä olikin John Hackdalen etujen
mukaista suojella sitä naista, josta hänen toimeentulonsa riippui ja
joka voi edistää hänen etujaan.

Kuta enemmän Mellapont tätä ajatteli, sitä varmempi hän oli siitä,
että hän nyt oli oikeilla jäljillä -- että rouva Champernowne murhasi
Deanen, itsekkäistä syistä, ja että John Hackdale sen tiesi. Ja hän
oli näkevinään kuinka se oli tapahtunut. Rouva oli ehkä tarkastellut
aluettaan ja ulkohuoneitaan revolveri taskussaan (hän oli näet saanut
selville eräältä apulaiseltaan, että rouva Champernowne pyytäessään
revolverin kantolupaa oli ilmoittanut sen johtuvan siitä, että hänen
talonsa oli niin yksinäisellä paikalla ja kaikenlaisten kulkurien oli
tapana tunkeutua hänen vajoihinsa ja säilytyssuojiinsa) ja tällöin
tavannut Deanen. Hän oli hyvinkin helposti viekoitellut Deanen
hiekkakuoppaan ja ampunut hänet siellä, luottaen siihen, että epäluulot
kohdistuisivat kulkureita vastaan, joita aina jäi jäljelle kaupunkiin
markkinapäivinä. Ja John Hackdale oli ehkä ollut läheisyydessä ja
kuultuaan laukauksen mennyt paikalle, mistä ääni oli kuulunut, ja
tavannut siellä rouva Champernownen. Tämä kaikki oli mahdollista, ja
Mellapontin mielestä John Hackdale oli juuri sellainen mies, joka
hyvinkin voi liittyä salaliittoon vaietakseen asiasta.

Oli kuinka tahansa, saatuaan nämä uudet tiedot hänen piti mennä
tapaamaan ja puhuttelemaan John Hackdalea ja rouva Champernownea.
Hackdalea kuitenkin ensin, ehdottomasti kahden kesken, koska oli
kysymyksiä -- hyvin tärkeitä kysymyksiä -- joihin hänen oli heti
saatava vastaukset. Sitten vasta nainen. Rouva Champernownen täytyi
alistua kuulusteltavaksi, vaikka olikin pormestari, hieno ja rikas.

Mellapontin saapuessa Southernstoween oli jo pimeä. Katsomatta oikealla
tai vasemmalle hän käveli nopeasti poliisiasemalle, hakien sieltä
käsiinsä Nicholsonin, erään siviilipukuisen poliisinsa. Vaihdettuaan
hänen kanssaan muutamia sanoja hän otti Nicholsonin mukaansa ja meni
suoraan siihen taloon, jossa Hackdale asui. Jättäen Nicholsonin
ulkopuolelle pikku torin kulmaan, josta voi katsella tulematta itse
huomatuksi, Mellapont koputti ovelle, kysyi John Hackdalea ja kuultuaan
hänen olevan kotosalla meni suoraa päätä veljesten yksityiseen
arkihuoneeseen. John istui siellä yksinään teepöydässä. Hänellä oli
kupillinen teetä toisessa ja sanomalehti toisessa kädessään, mutta hän
laski molemmat pöydälle poliisimestarin tullessa sisälle. Mellapont oli
tarpeeksi tarkkaavainen huomatakseen, että hänen kätensä vapisivat ja
kasvot kalpenivat.

Mellapont sulki oven ja kääntyi, istuutuen tuolille Hackdalen viereen,
sanomatta sanaakaan. Hän katsoi tiukasti mieheen, jota oli tullut
tapaamaan.

"Hackdale", sanoi hän vihdoin hiljaisella äänellä, "minä olen tullut
tapaamaan teitä erään vakavan ja tärkeän asian vuoksi enkä tahdo
kiertää sitä kuin kissa kuumaa puuroa, vaan lyön korttini rehellisesti
pöytään. Tulen juuri Portsmouthista James Bartlettin asunnosta,
puhuteltuani häntä siellä. Ja nyt voin kertoa teille heti, että
James Bartlett tunnusti minulle kaikki -- peittelemättä. Kuulkaahan
nyt, Hackdale, miksi te ja rouva Champernowne olette maksaneet
Bartlettille vaikenemisrahoja saadaksenne hänet olemaan puhumatta
siitä, että Deane pysäytti hänet murhailtana kysyäkseen häneltä tietä
Ashenhurst-huvilaan? Miksi?"

Hackdale oli tavattoman kalpea, eikä hänen värinsä näyttänyt
merkkiäkään palaamisesta. Hän oli kuin kasaan lyöty, ja Mellapont
huomasi sen.

"Älkää hätäilkö, Hackdale", sanoi hän suopeasti. "Tämä sattui teihin,
mutta ettehän voi olla hämmästynyt, koska Bartlettin laisiin miehiin ei
milloinkaan ole luottamista. Muuten uskon hänen puhuneen minulle totta,
ja teidän on nyt parasta tehdä samoin. Miksi te jo alussa lahjoitte
hänet? Ajatelkaa, ensiksikin annoitte hänelle kaikki mukananne olevat
rahat, sitten sataviisikymmentä puntaa ja lupauksen samanlaisesta
määrästä, jos hän matkustaa Amerikkaan, maksettavaksi sitten kun
kuulette hänen nousseen maihin ja myöhemmin tuhannen puntaa, vaikka hän
ei ollutkaan matkustanut. Se näyttää ilkeältä, Hackdale, perin pahalta!
Mitä teillä on sanomista siihen?"

Nyt Hackdale tiesi Bartlettin juorunneen. Hän oli hämmästynyt,
hämmentynyt ja mykistynyt eikä voinut olla änkyttämättä.

"Minä -- minä --" aloitti hän. "Kuulkaahan -- niin, Mellapont -- rouva
Champernowne..."

"Entä sitten?" kysyi Mellapont tiukasti. "Rouva Champernowne..."

"Hän tahtoi -- luonnollisesti -- pitää nimensä syrjässä siitä", änkytti
Hackdale.

"Miksi?" kysyi Mellapont. "Tiedättekö syytä?"

"Kunniani kautta, en!" väitti Hackdale. "Minä en tiedä sen enempää
kuin Bartlettkaan. En enempää kuin että -- että Deane oli tavannut
Bartlettin ja kysynyt tietä, ja että -- että..." Hän keskeytti
muistaen lukkoneulan. Mutta ei kukaan, ei Mellapontkaan, päätteli hän,
voisi saada sitä selville. "Minä en tiedä mitään muuta!" lopetti hän
laimeasti.

"Te ette siis tiedä, kuka ampui Deanen?" kysyi Mellapont.

"Jumalan nimessä, en!" huudahti Hackdale. "Minä en tiedä sitä!"

"Ja aiotte väittää minulle, että rouva Champernowne oli halukas
maksamaan kaikki nuo rahat -- tuhat puntaa käteistä rahaa ja
elinkautisen eläkkeen -- Bartlettille saadakseen hänet olemaan
vaiti vain siitä, että hän oli kohdannut erään miehen North Barin
läheisyydessä?" kysyi Mellapont. "Miksi hän niin teki?"

"Minä en tiedä sitä", toisti Hackdale. "Hänellä on kai siihen pätevät
syynsä. Hänen asiansahan se on."

Mellapont istui ääneti ja katseli Hackdalea minuutin tai pari.

"Kaupungissa tiedetään vallan hyvin, Hackdale, että teidät ylennettiin
murhan ilmitulon jälkeisenä päivänä Champernownen liikkeen johtajaksi",
sanoi hän vihdoin. "Kuulkaahan, johtuiko se millään tavalla tästä?
Lahjottiinko teidätkin Bartlettin tapaan?"

Hackdale alkoi jo hieman tyyntyä. Hän pudisti päätään.

"Minä olin ansainnut jokaisen ylennyksen, jonka työnantajani voi
minulle antaa, poliisimestari", vastasi hän melko arvokkaasti. "Olin
jo odottanut sitä. Ylennykseni johtui pitkästä ja uskollisesta
palveluksestani."

Mellapont nousi tuoliltaan.

"Teillä on poliisin antama lupakirja revolverin hallussapitoon,
Hackdale", sanoi hän viralliseen tapaan. "Näyttäkää minulle sitä
revolveria!"

Hackdale säpsähti, punastui ja näytti loukkaantuvan, mutta nousi heti
kääntyen ovelle.

"Kyllä", vastasi hän. "Se on eräässä laatikossa makuuhuoneessani
tuolla, ja minä tuon sen heti teille."

"Ei, minä tulen sinne kanssanne", sanoi Mellapont.

Hackdale tuijotti häneen, mutta avasi kuitenkin oven. Hän väänsi sähkön
palamaan, meni Mellapontin seuratessa hänen kintereillään huoneen
poikki lipastolleen ja veti erään laatikon auki. Hän työnsi kätensä
sievästi taitettujen liinavaatteiden alle, mutta kiskaisi sen kohta
takaisin, päästäen huudahduksen.

"Se ei olekaan siellä!" sanoi hän. "Mutta minä olen ihan varma siitä,
että pistin sen sinne, minä kun säilytän sitä aina täällä. Kuka..."

Hän alkoi etsiä ja penkoa, vetäen auki laatikon toisensa jälkeen ja
siroitellen niiden sisällön sinne tänne kiireissään ja kiihkossaan,
Mellapontin seisoessa hänen vieressään ja katsellessa kylmästi ja
ääneti. Mutta revolveria ei tullut näkyviin, ja sen omistaja käänsi
kalpeat ja hämmästyneet kasvonsa katselijaan päin.

"Se on hävinnyt olemattomiin", sanoi hän. "Se oli kyllä täällä
joku aika sitten -- lieneekö siitä vielä kuukauttakaan. Simmons on
kaiketi..." Mellapont kääntyi ovelle.

"Teidän olisi parasta ajatella asiaa sen valossa, mitä teille
kerroin", sanoi hän vakavasti. "Ehkä huomaatte olevan muutakin minulle
ilmaistavaa, ja jos niin käy, tiedätte kyllä, mistä minut löydätte."

Sen sanottuaan hän poistui huoneesta ja talosta ja meni siihen
varjoisaan piilopaikkaan, minne oli jättänyt miehensä väijymään.

"Hän oli kotonaan, Nicholson", sanoi hän. "Jos hän lähtee kaupungille,
seuratkaa häntä. Pitäkää häntä silmällä yhtä mittaa, kunnes saatte
minulta sanan. Tehän tiedätte tehtävänne, jos ilmaantuu jotakin
ilmoittamisen arvoista."

Siviilipukuinen mies nyökäytti päätään, ja Mellapont, poistuen hänen
luotaan, käveli nopeasti lyhyen matkan päässä sijaitsevaan Shelmoren
yksityisasuntoon. Kuultuaan siellä, että Shelmore söi päivällistä
herra Palsfordin kanssa Chaneellor-hotellissa, hän meni sinne ja
astuen ilmoittamatta kahvilahuoneistoon näki molempien asianajajien
juuri lopettavan ateriaansa. Muutamissa minuuteissa hän oli kuiskaten
kertonut heille lyhyesti kaiken sen, mitä oli saanut tietää erottuaan
heistä keskipäivällä.

"Entä nyt?" kysyi Shelmore.

"Nyt rouva Champernownen luo", sanoi Mellapont päättäväisesti. "Minä
haluan, että te molemmat tulisitte sinne kanssani. Sinne ei ole kuin
kymmenen minuutin kävely. Sitten kun olette valmiit..."

Ja hetkisen kuluttua kävelivät nämä kolme miestä ääneti katuja pitkin
Ashenhurst-huvilaa kohti. Heistä ei kukaan puhunut sanaakaan, ennenkuin
he ehtivät rouva Champernownen ovelle. Silloin Palsford kuiskasi:

"Hän näki minut viime kerran noin parikymmentä vuotta sitten. Onko
luultavaa, että hän nyt..."

"Olen ajatellut sitäkin", sanoi Mellapont. "Jättäkää se minun
huolekseni."

Jane Pratt avasi oven ja nähtyään Shelmoren näytti säpsähtävän. Mutta
Mellapont oli heti hänen vieressään kuiskailemassa, ja hetkisen
kuluttua tyttö oli opastanut heidät kaikki läheiseen huoneeseen ja
poistunut heidän luotaan. Mellapont nyökkäsi tovereilleen.

"Minä sanoin hänelle, että hän ilmoittaisi vain minut", selitti hän.
"Herra Palsford, seisokaa tässä juuri ovea vastapäätä. Minä haluan,
että rouva Champernowne näkisi teidät ensin..."

Ovi aukeni, ennenkuin hän ehti sanoa enempää, ja rouva Champernowne
astui huoneeseen. Ja hän näki Palsfordin ensin, osoittamatta mitään
erityistä mielenkiintoa, paitsi että hän hiukan punastui. Hänen
katseensa kohdistui Mellapontiin ja Shelmoreen, pysähtyen vihdoin
edelliseen ja ilmaisten kaikkea muuta kuin hyväntahtoisuutta.

"No, mitä nyt?" kysyi hän tuimasti. "Mitä tämä tarkoittaa, Mellapont?
Miksi te..."

"Meidän tulomme johtuu mitä tärkeimmistä syistä, rouva Champernowne",
keskeytti Mellapont. "Vakavista asioista, joihin minun täytyy pyytää
teitä kiinnittämään huomionne. Mutta ensiksikin -- te tunsitte
luullakseni tämän herran silloin kun asuitte Normansholtissa
parikymmentä vuotta sitten rouva Arradeanena?"

Rouva Champernowne katsoi Palsfordiin toistamiseen. Mutta hän ei
vastannut vieraan kumarrukseen, istuutui vain huoneen keskellä
sijaitsevan pöydän ääreen, mentyään kaikkien kolmen ohi, ja viittasi
tuoleihin.

"No nyt, Mellapont", sanoi hän. "Mitä te oikeastaan haluatte? Luopukaa
salaperäisyydestänne ja ruvetkaa puhumaan asioista."

"Hyvin mielelläni", vastasi Mellapont istuutuen tuolille pöytää
vastapäätä. "Mikään ei voisi sopia minulle paremmin, rouva
Champernowne. Ja se säästää sitä paitsi aikaakin, jos menen suoraan
asiaan. Minä voin peittelemättä ilmoittaa teille James Bartlettin
myöntäneen minulle tänään iltapäivällä, että te olette maksanut hänelle
vaikenemisrahoja taivuttaaksenne hänet pitämään suunsa kiinni eräästä
kummallisesta seikasta. Miksi, rouva Champernowne?"

Rouva Champernowne katsoi häneen kylmästi.

"Se on minun asiani!" vastasi hän.

"Eipähän, vaan poliisin, rouva Champernowne", vastasi Mellapont.
"Älkäämme käsittäkö väärin toisiamme. Minä tiedän enemmän kuin
luulettekaan. John Hackdalekin on tehnyt muutamia myönnytyksiä. Ja
herra Palsford on kertonut minulle elämästänne Normansholtissa,
miehenne katoamisesta, ja niin edespäin. Sallikaa minun puhua
suoraan, rouva Champernowne. Me nimitämme sitä miestä, joka tuli
Chancellor-hotelliin ja joka murhattiin hiekkakuopassa huvilanne
takana, James Deaneksi, kuten hän itsekin, vaikka luulemme häntä James
Arradeaneksi, miehenne serkuksi. James Deane poistui Chancellorista
myöhään illalla kaupungille. Hän kysyi tietä taloonne, mainiten
nimennekin. Myöhemmin nähtiin hänet alueellanne teidän seurassanne
-- te näytätte hämmästyvän sen kuullessanne, mutta minä voin sen
todistaa. Hän ei palannut enää Chancelloriin, ja hänet löydettiin
kuolleena, murhattuna, kaksi vuorokautta myöhemmin. Silloin te aloitte
hyvittää ihmisiä saadaksenne heidät vaikenemaan -- hyvititte varmasti
Bartlettin, ja epäilen vakavasti, että hyvititte myös John Hackdalen.
Asiat näyttävät perin vakavilta, rouva Champernowne, ja luullakseni
teidän olisi parasta puhua, ja sitä vaadinkin! Miksi ette voisi puhua
ja ilmoittaa meille totuutta? Suostukaa, rouva Champernowne, sillä
tehän olette viranomainen ja tiedätte..."

"Entä sitten, jollen tahdo?" kysyi rouva Champernowne.

Mellapont levitti kätensä.

"Ajatelkaa asemaani", sanoi hän. "Minulla on kaikki nämä tiedot
hallussani! Miltä asia mielestänne näyttää, rouva Champernowne? Mitä
ihmiset sanoisivat? Täällä on läsnä pari lakimiestä, ja jos suostutte
noudattamaan heidän neuvoansa, olen varma..."

Mutta rouva Champernowne ei näyttänyt haluavan kääntyä kuminankaan
lakimiehen puoleen, ei Shelmoren eikä Palsfordin. Hän katseli
sormuksiaan, joita pyöritteli koneellisesti, kysyjää ja sitten taas
sormuksiaan. Tuli hetkisen kestävä vaitiolo, joka vihdoin äkkiä
keskeytyi.

"No niin", sanoi hän. "Se oli varmasti tuo toinen James Arradeane --
tuo serkku! Hän tuli tänne, ja minä puhelin hänen kanssaan ulkona.
Hänellä oli syytä tulla tänne. Hän oli nähnyt ja tuntenut minut
elävienkuvien teatterissa."

"Mikä oli hänen syynsä, rouva Champernowne?" kysyi Mellapont tyynesti.

"Hän oli kuullut minun aikovan mennä naimisiin sir Reville
Childerstonen kanssa ja halusi kertoa minulle, ellen sattuisi sitä
tietämään, että toinen James Arradeane, jonka kanssa ensin olin
naimisissa ja joka karkasi luotani Normansholtissa, on kuollut."

Mellapont kääntyi Palsfordin puoleen. Palsford tuijotti rouva
Champernowneen.

"Kuollutko?" huudahti hän. "Milloin ja missä?"

"Melbournessa, Austraaliassa, kolme kuukautta sitten", vastasi rouva
Champernowne. "Hän luovutti minulle todistuksenkin, sähkösanoman.
Minulla on se vieläkin hyvässä tallessa. Kaikki supistuu tähän, ja sen
kerrottuaan hän meni pois. En nähnyt häntä sitten enää; en tiedä, minne
hän meni, enkä tiedä sitäkään, kuka hänet tappoi. Ja minä olen myös
varma siitä, ettei John Hackdalekaan sitä tiedä. Siinä kaikki."

Miehet katsoivat toisiinsa ihmetellen.

"Mutta jos tässä on kaikki, rouva Champernowne", kysyi Mellapont,
"niin mistä johtuvat erikoiset varokeinot Bartlettin kaltaisen miehen
vaientamiseksi?"

Rouva Champernowne loi häneen omituisen katseen.

"Se on minun asiani!" sanoi hän toistamiseen. "Minulla on pätevät syyni
siihen, etten toivo menneisyyttäni julkisuuteen. Omat syyni."

"Ehkä aiottu avioliittonne sir Revillen kanssa on siihen vaikuttanut?"
vihjaisi Mellapont.

"Sir Reville Childerstone on tiennyt kaikki jo alusta saakka", sanoi
rouva Champernowne tyynesti. "Ja nyt tiedätte, mitä minä voin teille
kertoa. En tiedä mitään siitä, mitä tapahtui James Arradeanelle sen
jälkeen kun hän poistui portistani tielle."

Mellapont tovereineen lähti hetkisen kuluttua Ashenhurst-huvilasta. He
ehtivät sivuuttaa North Barin, ennenkuin kukaan puhui.

"Nyt jouduttiin pinteeseen", sanoi Mellapont vihdoin. "En ymmärrä,
mitä minun oikeastaan pitäisi ajatella. Tutkimusten lopettaminen ei
kuitenkaan käy päinsä. Minulla on vielä tänä iltana paljon tehtävää.
Aion tehdä neiti Prettylle muutamia kysymyksiä. Tulkaa tekin mukaani,
hyvät herrat."

Sisäkkö, joka oli Jane Prattin ystävä, opasti heidät kaikki neiti
Prettyn arkihuoneen ovelle ja ilmoittamatta heitä sen paremmin kuin
valmistavalla koputuksella avasi oven. Ja huoneessa istuivat neiti
Pretty ja Simmons vierekkäin takan ääreen siirretyllä sohvalla.




KOLMASKOLMATTA LUKU

Mellapontin valtti


Näistä neljästä huoneeseen kokoontuneesta miehestä ymmärsi Simmons
kaikkein nopeimmin tilanteen. Hän huomasi heti, mitä oli tapahtunut
hänen poissa ollessaan. Palsford ei ollut ainoastaan mennyt
Shelmoren luo sir Reville Childerstonen asioissa, vaan myös kertonut
hänelle Normansholtin Arradeane-jutusta ja ehkä tavannut rouva
Champernownenkin, tuntien hänet samaksi rouva Arradeaneksi, joka oli
asunut hänen kotikaupungissaan. Ja Shelmore oli vienyt hänet poliisin
puheille, ja tässä nyt oli Mellapont heidän molempien kanssa, haluten
nähtävästi puhutella neiti Prettyä. Mutta miksi? Hänen oli tietysti
toimittava, vieläpä nopeasti, jos hän tahtoi olla ensimmäinen.

Mutta Shelmore ehti jo puhua. Hän ja Mellapont olivat katsahtaneet
toisiinsa nähdessään Simmonsin. Ja Shelmore kiiruhti pukemaan näiden
katseiden tarkoituksen sanoiksi.

"Mitä te täällä teette, Hackdale?" kysyi hän tiukasti. "Teidänhän
pitäisi olla Dorsetshiressä. Mitä..."

"Myöhästyin keskipäivän junasta", vastasi Simmons empimättä ja hieman
uhmaavasti. "Ja minun oli pakko odottaa iltaa päästäkseni toiseen.
Mutta maleksiessani siellä satuin huomaamaan poliisimestari Mellapontin
Bartlettin seurassa. Silloin ymmärsin heti kohtauksen tarkoituksen ja
tulin takaisin."

"Miksi?" kysyi Shelmore vieläkin jyrkemmin.

"Turvatakseni omat etuni", vastasi Simmons. "Ja neiti Prettyn."

Hän kääntyi puhuessaan neiti Prettyyn päin, joka hieman punastui,
näyttäen kaikkea muuta kuin tyytyväiseltä toisten häikäilemättömään
tunkeutumiseen hänen yksityishuoneeseensa.

"Herra Hackdale on toiminut hyvin uuraasti valvoessaan minun etujani",
mutisi hän. "Hän on työskennellyt kovasti..."

"Hän saa neuvotella kanssani omista eduistaan, jos tulee juttelemaan
minun kanssani!" keskeytti Mellapont, katsellen merkitsevästi
Simmonsia. "Teidän on parasta tulla, poikaseni, heti!"

"Minä tulen, jos minua haluttaa!" vastasi Simmons. "En ainakaan teidän
kutsustanne, Mellapont. Te ette voi syyttää minua mistään. Eikä teillä
ole mitään oikeutta ilmoittamatta tunkeutua tämän neidin huoneeseen --
ei teillä eikä noilla toisillakaan!"

"Minä puhun tästä sisäkölle ja isännälle!" sanoi neiti Pretty. "Perin
töykeää, mielestäni."

Mellapont katsahti Shelmoreen. Sitten astuen askeleen eteenpäin hän
kosketti Simmonsia olkapäähän ja viittasi häntä tulemaan huoneen
nurkkaan. Ja Simmons meni, ja toiset näkivät poliisimestarin kumartuvan
ja kuiskaavan muutamia sanoja hänen korvaansa. Mitä ne sisälsivät,
ei kukaan heistä tiennyt, mutta he huomasivat Simmonsin säpsähtävän,
punastuvan, näyttävän vihaisemmalta kuin milloinkaan ennen ja vihdoin
käyvän hyvin äreän näköiseksi, kun Mellapont kuiskasi vielä jonkun
toisen ilmoituksen.

"No niin, missä sitten?" murahti hän. "Ei täällä missään tapauksessa!
Eikä teidänkään konttorissanne!"

Mellapont kääntyi Shelmoren puoleen.

"Minä ehdotan, että menisimme teidän konttoriinne?" sanoi hän. Sitten
nähdessään Shelmoren nyökäyttävän päätään hän puhutteli neiti Prettyä.
"Minun pitää tehdä teille pari kolme kysymystä, neiti Pretty", lisäsi
hän. "Tulen tänne myöhemmin. Ja mitä häikäilemättömyyteen ja töykeyteen
tulee, niin suotakoon poliiseillekin hieman vapauksia, kun asia koskee
murhaa. No niin, Hackdale!"

Simmons mutisi jotakin neiti Prettylle nopeasta palaamisestaan,
mutta poistui kuitenkin empimättä, näyttäen varsin taipuvaiselta.
Mellapont oli näet kuiskaillessaan ilmoittanut hänelle Jane Prattin
kavaltaneen hänet täydellisesti. Se oli järkyttänyt Simmonsin
mainioiden suunnitelmien perustuksia, ja nyt hän oli innokas saamaan
selville, voisiko hän enää millään tavalla korjata valleja, ennenkuin
ne vyöryisivät hänen niskaansa. Hän meni toisten edellä kadun poikki,
aukaisi konttorin oven omalla avaimellaan ja kiersi valot palamaan
omassa ja isäntänsä huoneessa.

Sitten istuutuivat kaikki neljä miestä Shelmoren pöydän ääreen, ja
Mellapont kääntyi konttoristin puoleen tuomarin näköisenä.

"Kuulkaahan nyt, Hackdale", aloitti hän. "Te olette pelannut kaunista
peliä, ihan yksinänne luonnollisesti, saadaksenne sen palkinnon,
jonka tuo kadun toisella puolen asuva ajattelematon nuori neiti on
luvannut. Mutta silloin kun joudutte tekemisiin nuorten naisten kanssa,
pitäisi teidän muistaa vanha viisas sananparsi, jossa sanotaan, että
jokaisen on parasta vapautua entisestä lemmestä, ennenkuin aloittaa
uuden. Jane Pratt kuuli sunnuntai-iltana teidän liehitelleen neiti
Prettyä metsässä sunnuntaina iltapäivällä -- niin, poikaseni, hän kuuli
puhuttavan siitä, koska teitä pidettiin silmällä -- ja Jane Pratt on
mustasukkainen nainen. Hän kavalsi teidät empimättä Shelmorelle eilen
illalla, ja nyt me tiedämme kaikki. Niin, me tiedämme senkin, että te
löysitte revolverin rouva Champernownen hedelmätarhasta. Teidän on nyt
parasta tunnustaa kaikki, Hackdale."

"En ainakaan teille!" sanoi Simmons.

Hän oli kuunnellut tarkasti Mellapontia, ja hänen rohkeutensa oli
lisääntynyt sitä mukaa. Jos tiedettiin vain mitä Jane Pratt oli
voinut kertoa, välitti hän vähät heistä. Hänen huomionsa kiintyi
pääasiallisesti neiti Prettyyn, jonka hän kyllä kykenisi viekoittamaan,
ja kevyesti nauraen hän toisti uhmaavat sanansa.

"Jollen itse halua!"

"Luullakseni haluatte", huomautti Mellapont tyynesti. "Te antaudutte
hyvin suureen vaaraan, ellette halua."

"Millaiseen vaaraan?" kysyi Simmons ivallisesti. "Luuletteko minua
hölmöksi? Te ette voi syyttää minua mistään. Minä olen täällä omaksi
huvikseni ja voin näpsäyttää sormiani teille kaikille ja poistua ovesta
tällä hetkellä, jos vain haluan."

Hän nousi tuoliltaan ja meni ovea kohti kuin toteuttaakseen
uhkauksensa, tuijottaen samalla julkeasti poliisimestariin. Mellapont
nyökkäsi.

"Tehkää vain niin, poikaseni!" sanoi hän. "Tehkää niin, ja silloin
kävelette poliisiaseman koppiin viiden minuutin kuluttua. Kuuletteko?"

Simmons pysähtyi tuijottaen jälleen, mutta ilme oli muuttunut.

"Mitä tarkoitatte?" kysyi hän.

"Tarkoitan, että epäilen veljeänne Johnia osalliseksi James Deanen
murhaan ja että te olette ruvennut hänen apurikseen teon jälkeen",
vastasi Mellapont. "No, poikaseni, miltä se teistä tuntuu? Ja nyt
istuudutte kiltisti tuolle tuolille jälleen ja vastaatte kysymyksiini,
tai muuten vangitsen teidät."

Simmons oli käynyt kalpeaksi, ja hänen likekkäiset silmänsä alkoivat
kimallella kummallisesti. Mutta hän koetti hymyillä.

"Se kaikki on kirottua pötyä, Mellapont", aloitti hän koettaen
kerskailla. "Tehän tiedätte..."

"Minä tiedän, että eilen illalla löytämänne revolveri kuuluu
veljellenne, poikaseni, ja että tekin sen tiedätte", sanoi Mellapont.
"Istuutukaa nyt ja vastatkaa kysymyksiini, tai muuten..."

Simmons istuutui tuolinsa reunalle ja työnsi kädet taskuihinsa äreän
näköisenä.

"Minä en aio sanoa enkä tehdä mitään sellaista, mikä ehkä voi riistää
minulta palkinnon", mutisi hän. "Minä olen työskennellyt kovasti
saadakseni sen ja..."

"Jos neiti Pretty on sellainen aasi, että heittää rahansa empimättä
teille, nuori mies, saatte ottaa ne vastaan enkä minä niistä
yksityisesti tai virallisesti välitä", sanoi Mellapont. "Minä en välitä
siitä, mitä kerrotte neiti Prettylle tai kuinka häntä huiputatte --
tehän näytätte saaneen hänet jo pauloihinne melko lujasti. Haluan vain
niitä tietoja, joita voitte minulle antaa. Tahdotte ehkä suojella
veljeänne, vaikka päättäen siitä, mitä olen nähnyt ja kuullut teistä,
te ette näytä pitävän sitäkään tärkeänä."

"Jokainen katsokoon omaa parastaan!" murahti Simmons. "Minun pitää
ajatella itseäni."

"Silloin teidän on parasta ajatella itseänne nyt", sanoi Mellapont,
"ja suojella itseänne vastenmielisiltä yllätyksiltä. Nyt vastaatte
kysymyksiini. Kertoiko Jane Pratt teille, että hän näki murha-iltana
erään vieraan miehen Ashenhurstin alueella juttelevan rouva
Champernownen kanssa?"

"Kyllä, varmasti", vastasi Simmons.

"Kertoiko hän teille, että veljenne ja Bartlett tulivat sinne eräänä
iltana ja että hän näki rouva Champernownen antavan John Hackdalelle
maksumääräyksen?"

"Kyllä."

"Oliko Jane Pratt mukananne sunnuntai-iltana, kun löysitte revolverin
rouva Champernownen hedelmätarhasta?

"Kyllä hän oli. Ja hitto hänet vieköön, koska hän on kertonut teille
koko jutun!" sanoi Simmons. "Mitä tämä siis hyödyttää?"

"Te vastaatte kysymyksiini, Hackdale. Missä se revolveri on?"

"Sellaisessa piilossa, josta sitä ei voi löytää kukaan muu kuin minä",
ärähti Simmons.

"Hyvä on -- teidän on haettava se esille. Tiedättekö, kenelle se
revolveri kuuluu?"

Simmons otti kätensä taskustaan, pani käsivartensa ristiin ja työntäen
terävän leukansa pitkälle tuijotti kattoon. Siellä oli hämähäkki,
suuri ja lihava hämähäkki, ja hän katseli sen kulkua huoneen toisesta
nurkasta toiseen, ennenkuin puhui. Toiset miehet katselivat häntä
uteliaina. Vihdoin hän laski katseensa heidän kasvojensa tasalle ja
sanoi: "Kyllä minä tiedän!"

"Kenen se siis on?" kysyi Mellapont tiukasti. "No!"

"Veljeni, John Hackdalen", sanoi Simmons. "Tunsin sen heti, kun
valaisin sitä lyhdylläni. Siihen oli kaiverrettu hänen nimikirjaimensa.
Mutta en ymmärrä sen todistavan tai voivankaan todistaa, että hän ampui
Deanen. Ei ollenkaan!"

"Kuinka niin?" sanoi Mellapont. "Miksi se ei voisi todistaa?"

"Onhan hän voinut lainata sen jollekulle", vihjaisi Simmons. "Tai ehkä
hän on myynyt sen. Mitä hän olisi sillä tehnyt?"

"Missä hän tavallisesti säilytti sitä?" kysyi Mellapont. "Tiedättekö
senkin?"

"Ah, kyllä! Lipastossa makuuhuoneessaan liinavaatteiden alla."

"Milloin näitte sen viimeksi?"

"Sitä en muista. Kuukausia sitten."

Mellapont vaikeni hetkiseksi.

"Muistatteko mitään veljenne hommista murha-iltana?" kysyi hän. "Se oli
maanantai-ilta."

"Muistan kyllä sen illan -- se oli kuiva ja kaunis", vastasi Simmons,
"mutta en mitään erityistä hänestä. Hän toimi ylimääräisenä poliisina
siihen aikaan ja viipyi aina hyvin myöhään ulkona. Kello oli
tavallisesti noin yksi tai kaksi yöllä, kun hän tuli kotiin."

"Nyt teen teille erään määrätyn kysymyksen, herra Hackdale", sanoi
Mellapont. "Oletteko epäillyt veljeänne?"

"En suorastaan", sanoi Simmons. "Olen kyllä ajatellut hänen tietävän
jotakin. Hämmästyin aika lailla löytäessäni hänen revolverinsa
hedelmätarhasta. Ei -- minä luulin hänen tulleen jonkun rikostoveriksi
teon jälkeen. Myönnän niin ajatelleeni."

"Puhukaamme suoraan", ehdotti Mellapont. "Ketä te epäilette Deanen
oikeaksi murhaajaksi? Ilmoittakaa se minulle peittelemättä."

Simmons nauroi. Hänen naurussaan oli jotakin niin luottavaista, että
hänen toverinsakin huomasivat sen merkityksen.

"Rouva Champernownea luonnollisesti!" sanoi hän.

"Syynne?" kysyi Mellapont. "Millä perusteella?"

Mutta Simmons pudisti päätään.

"Minä en aio uhrata toiveitani tuosta palkinnosta", aloitti hän.

"Minähän olen jo sanonut, että te saatte hyvin vapaasti anastaa
itsellenne neiti Prettyn lupaaman palkinnon ja hänet itsensäkin
omaisuuksineen", sanoi Mellapont. "Teidän asianne on saada hänet
uskomaan, että olette siihen oikeutettu -- minä en ryhdy mihinkään
teitä vastaan siinä asiassa. Ja tämäkin, että olette ollut niin
ystävällinen ja puhunut, jää meidän salaisuudeksemme. Miksi aloitte
epäillä rouva Champerownea?"

Simmons ojensi pitkän laihan sormensa, viitaten sillä pöydän yli
Palsfordiin.

"Hän tietää sen varmasti", vastasi hän ivallisesti hymyillen. "Herra
Palsford tietää sen tarpeeksi hyvin. Katsokaa, Mellapont, Shelmore
lähetti minut Normansholtiin tarkastamaan erästä kiinteistöä, jonka
sir Reville Childerstone siellä omistaa. Mutta silloin tiesin -- viis
siitä, kuinka -- että Deane oli asunut Normansholtissa ja että hän oli
hankkinut itselleen eräästä sen osasta maisemakortin, jonka taloista
oli merkinnyt yhden. No niin, minusta tuntui hyvin omituiselta, että
hän oli merkinnyt juuri tämän kortin satojen samanlaisten joukosta.
Kun matkustin Normansholtiin, näytteli eräs Swale-niminen nuorukainen
herra Palsfordin konttorista minulle kaupunkia ja silloin näin sen
talon, josta mainitsin, ja Swale kertoi minulle siihen liittyvän
tarinan. Herra ja rouva Arradeane olivat asuneet siinä vuokralla
parikymmentä vuotta sitten. Mies oli äkkiä kadonnut paikkakunnalta ja
rouvakin oli matkustanut pois. Kuulin vielä enemmänkin, ja tullessani
takaisin Southernstoween olin varma siitä, että tämä Chancelloriin
saapunut James Deane oli sama James Arradeane, joka oli ennen asunut
Normansholtissa, ja että Normansholtissa asunut rouva Arradeane
oli sama kuin rouva Champernowne täällä ja oli murhannut laillisen
miehensä, voidakseen mennä naimisiin sir Reville Childerstonen kanssa!"

"Ja te ajattelette vieläkin niin?" vihjaisi Mellapont.

Simmons katseli vuorotellen kuhunkin kuuntelijaansa.

"Tahtoisin mielelläni tietää, kuka sen sitten teki, ellei hän",
sanoi hän tarkoittavasti. "Miksi hän maksoi Jim Bartlettille
vaikenemisrahoja? Se maksumääräys, jonka hän antoi Johnille Bartlettin
nähden, oli aiottu Bartlettille, luonnollisesti, vaikka luulenkin
teidän tietävän siitä enemmän kuin minä, koska olette puhutelleet
häntä. Ja miksi -- jos tämä kaikki jää meidän keskinäiseksi
salaisuudeksemme -- hän antoi juuri samana aamuna, kun murha oli
paljastettu, Johnille uuden viran, josta hän saa enemmän kuin kaksi,
jopa melkein kolme kertaa suuremman palkan kuin entisestä toimestaan,
ellei juuri senvuoksi, että hän pitäisi suunsa kiinni? Hän on samasta
syystä taivuttanut muutkin vaikenemaan. John tietää varmasti paljon,
hyvin paljon!"

"Te kavallatte oman veljenne", sanoi Shelmore, puhuen nyt ensi kerran
ja hyvin halveksivasti. "Te olisitte ainakin voinut salata hänen
nimensä..."

"Hän sanoi sen jäävän meidän keskinäiseksi asiaksemme", vastasi
Simmons, viitaten Mellapontiin. "Ja minullakin on oma suuni lähempänä
kuin kontin suu. Minun pitää ajatella itseäni. Ja minä osaan mainiosti
sijoittaa kolmentuhannen punnan palkinnon. Se auttaa minua edistymään
urallani."

Miehet katsoivat toisiinsa. Nyt tuli hetkiseksi äänettömyys, jonka
sitten Simmons keskeytti. "Minä haluan poistua", sanoi hän. "Hetkinen
vielä", vastasi Mellapont. "Entä revolveri? Oletteko tallettanut sen
hyvin?"

"Mainiosti!" vastasi Simmons yrmeänä. "Niin mainiosti, ettei sitä voi
kukaan löytää."

"Te olette siis varma siitä, että se kuuluu veljellenne?"

"Täydellisesti!"

Mellapont näytti miettivän jotakin ehdotusta, joka pyrki esille hänen
aivojensa salaisista komeroista. Ja äkkiä nousten seisoalleen hän
otti taskustaan lompakon ja kaivoi siitä esille pienen silkkipaperiin
käärityn esineen. Hän avasi hitaasti kääreen ja kääntyen Simmonsiin
päin näytti hänelle toisten nähden saman murtuneen kalvosinnapin
kantaa, jota kerran oli näyttänyt Shelmorellekin.

"Tiedättekö mitään tästä?" kysyi hän tyynesti. "Oletteko joskus
ennenkin nähnyt tämän?"

Mutta hän huomasi jo puhuessaan, että Simmons oli tuntenut hänen
näyttämänsä esineen. Konttoristin kasvot vuoroin kalpenivat ja
punastuivat, hänen huulensa menivät raolleen, silmät leimahtelivat, ja
hänen pitkät sormensa alkoivat liikkua kiihkeästi.

"Hyvä Jumala!" mutisi hän. "Mistä -- mistä te olette löytänyt sen?"

"Hiekkakuopasta sen paikan läheisyydestä, josta Deanen ruumis
löydettiin!" vastasi Mellapont. "Tunnetteko tämän?"

Simmons painoi nopeasti hatun päähänsä ja kääntyi ovelle. Mutta
ennenkuin hän ehti ottaa pariakaan askelta, pysähtyi hän.

"Jääkää tänne!" sanoi hän kummallisen kiihkeästi. "Tänne tai oleskelkaa
ainakin konttorissanne, Mellapont. Minä soitan teille tunnin tai ehkäpä
vasta parin tunnin kuluttua. Minä ymmärrän nyt koko asian ja tiedän
murhaajan. Enpä olisi uskonut -- mutta odottakaa..."

Ja ennenkuin he ehtivät pidättää häntä, oli hän hyökännyt ulos
huoneesta ja eteisen läpi portaita alas. Mellapont, särkynyt napinkanta
kourassaan, kääntyi kysyvästi toisten puoleen. Palsford puhui.

"Tuo mies tietää!" sanoi hän tyynesti. "Hän tietää, vihdoinkin!"




NELJÄSKOLMATTA LUKU

Kuinka Simmons valvoi etujaan


Simmons kiiruhti kadun poikki ja juoksi Chancellor-hotelliin.
Mutta sensijaan että hän olisi mennyt suoraan neiti Prettyn
yksityiseen huoneistoon, hän poikkesi syrjään erääseen rauhalliseen
ja kodikkaaseen tupakkahuoneeseen, joka oli tavallisesti varattu
kauppamatkustajille. Juuri nyt ei siellä kuitenkaan sattunut olemaan
ainoatakaan kauppamatkustajaa, koska kaikki, jotka asuivat hotellissa,
viivyskelivät vielä illallispöydässä tai olivat kokoontuneet
biljardisaliin. Ja Simmons hyökkäsi huoneen ainoan kirjoituspöydän
ääreen ja löydettyään hieman puhdasta paperia istuutui, mietti hetkisen
ja kirjoitti nopeasti pari asiakirjaa, joiden sanamuoto oli muuten
samanlainen, paitsi että toiseen jäi sopiva aukko sanojen väliin.
Taitettuaan ne sievästi ja pistettyään toisen takkinsa vasempaan ja
toisen oikeaan taskuun hän kiiruhti yläkertaan ja astui neiti Prettyn
huoneeseen edes koputtamatta ovelle.

Toisen kerran tänä samana iltana neiti Pretty sai huohottaa
hämmästyksestä. Mutta Simmons kiersi käsivartensa hänen ympärilleen ja
suuteli häntä hengästyneenä. "Kaikki on hyvin!" sanoi hän. "Minä olen
jälleen luonasi!"

"Mitä ne miehet tahtoivat?" kysyi neiti Pretty.

"Viis heistä!" vastasi Simmons. "He koettivat vain pelottelemalla ja
kerskailemalla taivuttaa minua puhumaan. Turha vaiva, sillä minä olen
liian ovela tuollaisille poliisimestareille ja maaseutukaupunkien
asianajajille. Sinä et vielä tiedäkään, kuinka ovela minä olen."

"Kyllä sinä luullakseni olet ovela", myönsi neiti Pretty. "Hyvin ovela."

"Enkö olekin?" virkkoi Simmons, suudellen häntä jälleen. "Ja minä aion
näyttää sinulle ja koko kaupungille tänä iltana, kuinka ovela osaan
olla. Kuuntele äläkä huuda, älä kiljaise äläkä tee mitään muuta kuin
kuuntele. Minä olen ratkaissut arvoituksen."

Neiti Pretty, joka vieläkin oli vartalon ympäri kiertyneen käsivarren
puristuksessa, kiersi solakan vartalonsa ympäri ja tuijotti ihmetellen,
huulet raollaan ja silmät laajentuneina.

"Et -- et suinkaan tarkoita..." aloitti hän.

"Älähän säikähdä!" sanoi Simmons varoittavasti. "Nyt sen kuulet. Minä
tiedän, kuka tappoi James Deanen!"

Neiti Pretty huohotti, ja Simmons nyökkäsi pari kolme kertaa.

"Niin, minä tiedän sen", toisti hän. "Ihan varmasti! Kukaan muu ei
tiedä eikä voikaan tietää. Kukaan muu ei olisi saanut tätä selville.
Rikollinen ei aavista lainkaan, että minä tiedän sen. Kaikki on minun
ansiotani. Vain minun!"

"Kuka hän on?" kuiskasi neiti Pretty.

"Älähän nyt!" sanoi Simmons. "Ei vielä! Minä en saa turmella tätä
juttua tai antautua vaaraan, koska seinilläkin ja erittäinkin hotellien
seinillä on korvat. Minulla on vielä tehtävää -- viimeiset toimenpiteet
ja lopulliset suunnitelmat ovat vielä kesken. Mutta ennen puoltayötä,
ehkäpä jo ennenkin on kaikki lopussa. Koko kaupunki tulee puhumaan
siitä huomenaamulla. Et suinkaan sinä unhota, että oma Simisi teki
tämän kaiken -- työskenteli, suunnitteli ja vietti vaikeita päiviä ja
unettomia öitä onnistuakseen? Ethän?"

"Tietysti en!" vakuutti neiti Pretty. "Ja minusta sinä olet
hämmästyttävän viisas, Sim -- ajattelen todella niin. Kuinka voit
onnistua siinä, missä tuo suuri ja lihava Mellapont..."

"Pyh!" sanoi Simmons. "Mellapont! Kaniinin järki -- kykenemätön mies,
jonka voin pettää milloin tahansa. Mutta kuulehan nyt -- tuo palkinto?
Kai sinä lupaat pitää huolta siitä, että minä saan sen?"

"Varmasti!" lupasi neiti Pretty. "Sehän olisi ilkeästi tehty, ellen
pitäisi huolta siitä. Ja kuinka sitä paitsi voisinkaan unhottaa, että
minun on tästä kiittäminen sinua?"

"Enkeli!" huudahti Simmons riemuisasti. "Mutta kuulehan nyt", jatkoi
hän käyden hyvin vakavaksi. "Älä pelästy, mutta tämäniltainen tehtäväni
on hyvin vaarallinen, minulle henkilökohtaisesti vaarallinen. Minä voin
ehkä --"

"Voi, älä antaudu mihinkään vaaraan, Sim!" kehoitti neiti Pretty.
"Koeta olla..."

"Tällaisissa asioissa on mahdotonta välttää vaaraa", sanoi Simmons
ankarasti. "Minä uhraudun sinun tähtesi. Mutta tietysti teen kaikkeni
välttääkseni vaaraa, siitä voit lyödä vaikka vetoa. Vaara on kuitenkin
olemassa, kun täytyy tarttua semmoiseen juttuun. Ja sen varalta,
jos jotakin tapahtuu tai jos toinen tunkeutuu väliin ja sanoo
olevansa oikeutetumpi palkintoon kuin minä, pitää sinun vain muodon
vuoksi kirjoittaa nimesi tähän paperiin -- olet kai niin kiltti --
turvataksesi siten minun etuni. Sinä olet sen minulle velkaa, enkelini!"

Enkeli olisi seisonut päällään tehdäkseen palveluksen Simmonsille,
johon hän nykyään oli hurjasti rakastunut, ja hän piirsi nopeasti
nimensä ensimmäiseen Simmonsin kahdesta asiakirjasta. Hän ei
yrittänytkään lukea sitä, mutta Simmons luki sen hänen olkansa yli
hänen kirjoittaessaan nimeään sen alle, ihaillen vielä kerran sen
sujuvaa sanamuotoa.

    "Sitten kun Simmons Hackdale on minulle ilmoittanut saaneensa nyt
    selville, kuka on ampunut James Deanen, ja vakuuttanut voivansa
    hankkia pätevät todistukset murhaajan syyllisyydestä, lupaan
    täten maksaa sanotulle Simmons Hackdalelle kolmetuhatta puntaa
    heti kun hän luovuttaa syyllisen henkilön Southernstowen poliisin
    haltuun."

"Älä missään tapauksessa antaudu ammuttavaksi tai muuhun samanlaiseen
vaaraan!" rukoili neiti Pretty, kun Simmons taittoi allekirjoitetun
asiakirjan jälleen kokoon ja pani sen tarkasti talteen. "Minä en tiedä,
mihin aiot mennä, mutta etkö voi ottaa jotakuta toveria mukaasi?"

"Mahdotonta!" sanoi Simmons vieläkin ankarasti ja heltymättä. "Salaiset
asiat vaativat salaista käsittelyä. Toivo kuitenkin parasta, enkelini
-- ja kuulehan nyt, sinä voit sentään auttaa minua hieman. Sinulla
on täällä jossakin" -- tässä hän näytti niin salaperäiseltä, että se
vaikutti syvästi neiti Prettyyn -- "tuon kuolleen miehen kävelykeppi.
Anna se minulle, sillä minä tarvitsen sitä."

Neiti Pietty vetäytyi kauemmaksi hänestä ja vapisi. Mutta hän meni
sentään makuuhuoneeseensa nurkkaovesta -- ja heti hänen mentyään
Simmons, tarkasteltuaan nopeasti takan ääressä sijaitsevaa pöytää,
jolla, oli hajallaan kirjoja ja kuvalehtiä, otti käteensä erään
kuluneen ohuen kirjan ja työnsi sen povitaskuunsa. Kun neiti Pretty
palasi seisoi hän paikallaan käsivarret ristissä kuin päättäväisyyttä
esittävä kuvapatsas.

"Kas tässä", sanoi neiti Pretty hiljaa, ojentaen hänelle tukevan
tammikepin. "Minä melkein pelkäsin koskea siihen."

Simmons otti kepin, kiersi toisen käsivartensa neiti Prettyn hartiain
ympärille ja suuteli hänen otsaansa. Sitten hän veti lakin otsalleen.

"No nyt toimeen!" sanoi hän.

Seuraavassa silmänräpäyksessä hän oli jo poistunut huoneesta, ja neiti
Pretty astui ikkunan ääreen sykkivin sydämin ja jyskyttävin valtimoin
ja vetäen kaihtimet syrjään katseli kaasun valaisemalle kadulle.
Simmons ilmestyi näkyviin sekunniksi tai pariksi ja sitten katosi. Kun
hän kiersi nurkan, heläytti tuomiokirkon suuri kello kymmenen kovaa,
kumeata lyöntiä.

Ja ennenkuin lyönnit olivat lakanneet kuulumasta, oli Simmons jo sen
kadun puolivälissä, joka vei Ashenhurst-huvilaan, ja saapui hyvin pian
tämän komean asunnon portille. Hän aukaisi sen hiljaa, hiipi eteenpäin
ja liikkui niin äänettömästi, että säikäytti juuri portin sisäpuolella
erästä miestä, joka pakeni nopeasti läheisen pensaikon suojaan.
Simmons, jolla ei ollut varaa sellaisiin tuhlaaviin ylellisyyksiin kuin
pelkoon tai arkuuteen, syöksyi pakenevan jälkeen ja sai hänet kiinni
takinliepeestä. Hän veti vankinsa portin yläpuolella himmeästi palavan
lampun valopiiriin.

"Hei, Nicholson!" huudahti hän tunnettuaan siviilipukuisen miehen.
"Mitä te täällä teette?"

"Entä te?" vastasi Nicholson happamesti, vapauttaen käsivartensa
Simmonsin otteesta. "Sitä on sopivampi kysyä."

"Ehkä jokseenkin samaa kuin tekin, luullakseni", vastasi Simmons. Juuri
silloin hän näki vilahdukselta toisenkin miehen, joka oli puoleksi
piiloutunut laakeripensaitten varjoon. "Ah!" huudahti hän nauraen.
"Teitä on täällä parittain! Minä tiedän melkein varmasti, ketä te
täällä vahditte. Veljeäni Johnia. Vai mitä, Nicholson?"

"Se on meidän asiamme!" murahti Nicholson. "Ja jos aiotte mennä tuonne
sisälle..."

"Minä menen sinne, jään sinne vähäksi aikaa ja tulen sitten ulos",
sanoi Simmons. "Eikä teidän tarvitse näyttää lainkaan niin synkältä tai
salaperäiseltä minun edessäni. Minä tulen juuri Mellapontin luota ja
tiedän enemmän kuin te."

"Me emme tiedä mitään, paitsi että meidän on pidettävä häntä
silmällä", sanoi Nicholson taipuvaisemmin, koska Simmonsin vetoaminen
poliisimestariin oli vaikuttanut häneen, ja nyökkäsi valaistuun
ikkunaan päin. "Siinä kaikki. Me seurasimme häntä tänne."

"Kuinka kauan hän on jo ollut siellä?" kysyi Simmons.

"Ehkä noin kymmenen minuuttia", vastasi siviilipukuinen mies.

"Oliko hänellä ketään mukanaan?"

"Ei!"

"No niin, minä menen nyt sisään", sanoi Simmons. "Ja kun tulen jälleen
ulos, voin ehkä kertoa teille jotakin. Tänä yönä tulee tapahtumaan
suuria asioita, Nicholson. Te joudutte ehkä niihin mukaan."

Ja ryhtymättä sen pitempiin keskusteluihin hän kiiruhti käytävää pitkin
ulko-ovelle. Sen molemmilla puolilla oli kapea ikkunaruutu, ja ensi
työkseen Simmons tarkasteli hallia toisen ruudun lävitse. Tyhjä! Siellä
ei ollut ketään. Jane Prattin mustasta puvusta, sievästä esiliinasta ja
veikistelevästä hilkasta ei näkynyt vilahdustakaan. Hän avasi tyynesti
oven, pujahti halliin ja hiipi varpaillaan sen poikki, suunnaten
kulkunsa suoraan rouva Champernownen vastaanottohuoneeseen. Sekunnin
kuluttua hän oli jo sisällä, sulki oven tullessaan ja kääntyi huoneessa
olijoihin päin, varoittaen heitä sormellaan.

Rouva Champernowne istui keinutuolissa takan ääressä, ja John
Hackdale seisoi hänen vieressään, nojaten takan reunukseen. Simmons
huomasi heidän kasvoissaan epäilyä, levottomuutta ja järkytystä;
John suoristautui nähdessään veljensä, ja rouva Champernowne rypisti
kulmiaan suuttuneena.

"Mitä --" aloitti hän. "Mitä --"

"Hsh!" kuiskasi Simmons, hiipien hiljaa paksun maton poikki.
"Tiedättekö, mitä on ulkopuolella?" Hän keskeytti antaakseen
kysymykselleen dramaattista voimaa. "Kerron sen teille! Siellä on pari
etsivää!"

Hän näki rouva Champernownen punastuvan ja Johnin säpsähtävän. Mutta ei
kumpikaan puhunut, ja Simmons, tehden jälleen salaperäisiä merkkejä,
astui huoneen poikki ja veti verhot ja kaihtimet kiireesti ikkunoiden
eteen.

"Siviilipukuisia miehiä kaikissa tapauksissa!" sanoi hän tullen
takaisin. "Nicholson ja Burbidge pensaikossa. He ovat seuranneet
sinua, John. Selvässä tarkoituksessa! Kuulkaahan nyt, tässä ei kelpaa
kierteleminen, rouva Champernowne. Niinpä aionkin peittelemättä
ilmaista teille molemmille asioiden oikean laidan. Tulen juuri
Mellapontin luota -- tarkastelimme yhdessä koko juttua -- se oli kuuma 
paikka, sen voin vakuuttaa teille. Mutta minä pääsin livahtamaan sieltä
ja kiiruhdin tänne varoittamaan teitä molempia."

"Varoittamaan meitä -- niistä?" kysyi John.

"Mellapont aikoo vangita teidät molemmat", kuiskasi Simmons, viitaten
selittävästi laihoilla sormillaan. "Molemmat, syytettyinä murhasta! Sen
tähden olen tullut tänne. Siksi nuo miehetkin ovat täällä vaanimassa.
Taloa vartioidaan joka suunnalta. Te olette nyt molemmat pinteessä!"

John Hackdale katsahti rouva Champernowneen, ja rouva Champernowne
tuijotti Simmonsiin. Hän alkoi pyöritellä sormuksiaan, minkä John tiesi
hermostuneen kiihtymyksen varmaksi merkiksi.

"Mutta sehän on hullua!" sanoi John vihdoin äänellä, jonka itsekin
kuuli jännittyneeksi ja kuivaksi. "Mitä todistuksia..."

"Se ei ole lainkaan hullua!" huudahti Simmons. "Te ette tiedä kaikkea,
mitä minä tiedän -- Mellapont on ollut kerrassaan avomielinen
minua kohtaan. Kuulehan nyt, sinun revolverisi on löydetty rouva
Champernownen hedelmätarhasta. Millaisen johtopäätöksen teet siitä?"

John hätkähti ilmeisesti ja tunsi pikemminkin kuin näki, että rouva
Champernowne loi häneen hämmästyneen katseen.

"Siinä tapauksessa sen on heittänyt sinne joku, joka varasti sen
minulta!" sanoi hän. "Minä kaipasin sitä -- kaipasin sitä tänä iltana.
Minä..."

"Tuosta ei ole mitään apua", sanoi Simmons. "Luuletko poliisin
uskovan sellaista pötyä? Revolveri on sinun, ja sinä kuljeskelit
täällä päin juuri silloin, kun Deane ammuttiin, ja hänen oli nähty
sitä ennen juttelevan rouva Champernownen kanssa tämän talon
edustalla. Ja Mellapont on saanut lujasti päähänsä, että joko sinä
tai rouva Champernowne on todella ampunut Deanen ja että te olette
rikostovereita, ja hän aikoo nyt vangita teidät molemmat. Sitten,
olkoonpa tulos millainen tahansa, tulevat kaikenlaiset asiat ilkeällä
tavalla julkisuuteen."

Hän katsoi tarkoittavasti rouva Champernownea, ja rouva Champernowne
kääntyi puolestaan John Hackdaleen päin, joka oli kalpea ja hermostunut
silmäillessään ovea ja näytti tarkasti kuuntelevan.

"Niin -- sitä ei voida epäilläkään!" sanoi Simmons, tulkiten
ajatuksiaan. "Mutta minä voin sen estää."

Molemmat kuuntelijat loivat häneen kiihkeän, kysyvän silmäyksen.

"Sinäkö?" huudahti John. "Kuinka sinä..."

"Niin, minä juuri!" vastasi Simmons. "Minä voin sen estää ja kaiken
muunkin!"

"Kuinka sitten?" kysyi John.

Simmons nyökkäsi ensin toiselle ja sitten toiselle

"Minä tiedän, kuka tappoi Deanen!" sanoi hän. "Kuuletteko? Minä tiedän!"

John veti äkkiä syvään henkeä ja astui lähemmäksi veljeään.

"Tiedätkö sinä?" sanoi hän. "No, miksi et kertonut sitä Mellapontille?
Miksi et kertonut sitä jo ennen sen sijaan että..."

"Hiisi vieköön, sehän on minun asiani!" vastasi Simmons "Itse ensin --
etkö juuri sinä ole niin opettanut? Minun on ajateltava omaa hyötyäni.
Minä en ole voinut kertoa sitä ennen, koska vasta tänä iltana olen
saanut sen tietää En ole kertonut sitä Mellapontillekaan, koska tahdon
tiedostani maksun. Toimita rouva Champernowne maksamaan vaivani niin
minä vien nuo miehet pois ja pistän käsiraudat oikean rikollisen
ranteihin."

"Mutta jollei hän tahdo?" sanoi John ivallisesti.

"Silloin salaan tietoni muilta!" vastasi Simmons. "Mutta hän haluaa",
jatkoi hän vetäen esille toisen asiakirjansa ja laskien sen rouva
Champernownen eteen, "hän haluaa tehdä sen itsensä vuoksi. Jollen sano
mitään, joudutte molemmat Southernstowen poliisiaseman koppeihin ennen
puoltayötä mutta jos puhun, olette molemmat turvassa. Kirjoittakoon
rouva Champernowne tuohon tyhjään paikkaan omalla käsialallaan
kaksituhatta puntaa ja sitten nimensä asiakirjan alle, niin minä jätän
rikollisen henkilön Mellapontin käsiin. Ellei rouva suostu, pysyn
mykkänä."

"Kiristystä!" huudahti John. "Tämä on..."

"Sinä itse et ole tainnut kiristää häneltä mitään?" vastasi Simmons.
"Et tietystikään! Etkä ole sallinut hänen milloinkaan joutua Jim
Bartlettin kynittäväksi, et suinkaan! Rouva Champernowne, parasta on,
että täytätte tuon tyhjän paikan, koska teidän kannattaa niin tehdä
Kun ihmiset haluavat vetää paksun verhon peittämään menneisyyttä tai
jotakin osaa siitä, sopii olla hieman tuhlaavainenkin. Täyttäkää lomake
ja kirjoittakaa sen alle."

Rouva Champernowne totteli häntä. Ja Johnin mumistessa jotakin kuin
kiroten, tätä inhoittavaa konnankoukkua, kääri Simmons tyynesti paperin
kokoon ja kääntyi ovelle.

"Vielä sananen teille molemmille", sanoi hän. "Älkää poistuko tästä
rakennuksesta. Jää tänne, John, älkääkä tekään menkö ulos, rouva
Champernowne. Puolenyön tienoissa tai jo ennen lähetän teille sanan,
että James Deanen murhaaja on teljetty neljän seinän välin. Ja sitten
voitte hengittää ja nukkua vapaammin kuin pitkiin aikoihin."

Hän hiipi jälleen pois, peläten tapaavansa Jane Prattin, ja yhtyi
Nicholsonin ja hänen toveriinsa ajotiellä. Ja tarttuen Nicholsoniin
käsivarteen hän vei miehen syrjään ja ilmoitti hänelle kuiskaten
jotakin, minkä kuultuaan siviilipukuinen mies oikein hypähti.

"Hyvä Jumala, herra Simmons!" huudahti hän. "Ette suinkaan tarkoita
sitä?"

"Kyllä!" vastasi Simmons kylmästi. "Lähtekää heti Mellapontin puheille
ja sanokaa hänelle ja vaatikaa häntä tekemään juuri niin kuin olen
teille kertonut. Sitten saatte nähdä."

Hän jätti molemmat miehet Ashenhurst-huvilan edustalle ja meni kotiinsa
lyhyttä oikotietä kaupungin yläosan läpi. Tultuaan yksityiseen
huoneeseensa ja jätettyään oven hieman raolleen hän väänsi kaikki
valot palamaan. Sitten hän otti esille pullon viskyä ja karahvin
kivennäisvettä ja laseja ja sekoitti itselleen ryypyn, sytytti
savukkeen ja istuutui odottamaan ja lueskelemaan iltalehteä.

Kului jonkun aikaa, ja sitten hän kuuli portailta raskaita askelia.
Kuultuaan ne hän nousi ja katsoi puoliavoimesta ovesta nähdäkseen
tulijan. Ebbitt tuli näkyviin, palaten elävienkuvien teatterista
toimittamasta johtajantehtäviään.




VIIDESKOLMATTA LUKU

Vihreä laakeripuu


Ebbittin katse suuntautui Simmonsin ohi valaistuun huoneeseen, viskyyn
ja laseihin, ja hän nauroi.

"Hei, poikaseni!" huudahti hän. "Naukkailetteko siellä yöryyppyjä?"

"Tulkaa sisään!" vastasi Simmons. "En, aioin ottaa vain kulauksen ennen
nukkumaanmenoani. Haluatteko?"

Ebbitt astui hitaasti huoneeseen, riisui yltään väljän päällystakkinsa
ja hattunsa, otti valkoisen silkkihuivin kaulastaan ja hieroi jälleen
käsiään, huomauttaen samalla kuinka hirveän kylmiksi yöt jo alkoivat
käydä. Sitten hän sekoitti itselleen tuiman ryypyn ja istuutui
laseineen mukavimpaan tuoliin.

"No niin, minä juon terveydeksenne", sanoi hän ryypäten ja nyökkäsi
isännälleen. "Parhaimmaksi onneksenne! Missä John on?"

"Kaupungilla", vastasi Simmons.

"Hakkailemassako?" vihjaisi Ebbitt ivallisesti.

"Ei minun tietääkseni", sanoi Simmons. "En ole kuullut siitä
puhuttavan."

Ebbitt kopeloi liivintaskujaan, löysi vihdoin sikaarin ja valmistautui
sitä sytyttämään.

"Jos olisin ollut teidän veljenne Johnin sijassa", jatkoi hän hetkisen
kuluttua, "en olisi antanut tuollaisen vanhahkon sir Revillen tapaisen
elostelijan anastaa itselleen Champernownen leskeä, vaan olisin itse
ruvennut tuon laivan kapteeniksi -- sillä helppoahan se olisi ollut
Johnin laiselle kauniille miehelle".

"Rouva on tarpeeksi vanha ollakseen hänen äitinsä", sanoi Simmons. "Hän
on luullakseni jo viisikymmenvuotias."

"Mitä sillä on siinä tekemistä?" tokaisi Ebbitt. "Viisikymmentäkö?
Hyväinen aika, nainen on nykyään kypsynein viisikymmenvuotiaana, jos
hän vain on pitänyt hyvää huolta itsestään, kuten tässä tapauksessa.
Rouva Champernowne on hieno nainen, vieläpä varakaskin. Mutta tässä
maailmassa on paljon pahempiakin asioita kuin rahaa, poikaseni --
paljon pahempia!"

"Eivätkö asiat olekaan hyvällä kannalla teatterissanne?" kysyi Simmons.
"Luulin teidän käärivän kokoon joka ilta rahaa."

"Usein sattuukin, että niin teemme", myönsi Ebbitt huolettomasti.
"Mutta se ei vaikuta minuun, poikaseni. Minulla on määrätty palkka.
Niin ja niin paljon viikolta, olipa sitten teatterilla täysiä huoneita
tai ei."

"No niin, varmat tulot kaikissa tapauksissa", sanoi Simmons. "Onhan se
kuitenkin parempaa kuin kuljeksivan taiteilijan elämä, vai mitä?"

"Niin, kerran olin sellainenkin", sanoi Ebbitt miettiväisesti.
"Kuljeksivako? Sepä se, usein olin vain puoleksi puettu, vatsa tyhjänä!
Mutta elämäni oli paljon hauskempi niinä aikoina, poikaseni, kuin nyt
tässä toimessa."

"Epäilen sentään!" sanoi Simmons. "Minä en ainakaan pitäisi siitä.
Minusta on tärkeätä saada määrätty asema ja määrätty palkka. Tuollaiset
satunnaiset toimet eivät minulle sovi! Missä te siihen aikaan
enimmäkseen kuljeskelitte?"

Ebbittin silmät kävivät haaveellisiksi. Hän otti kulauksen lasistaan,
pysytteli sitä tasapainossa kämmenellään ja tuijotti miettiväisesti
tuleen.

"Kaikkialla ja joka paikassa", vastasi hän. "Minä sain olla mukana
alusta asti. Minä olen nähnyt sen elämän eri puolet. Olen näytellyt
tilapäisissä teattereissa ja myöskin Drury Lanessa. Välistä olen
esiintynyt Hamletina markkinakojussa ja toisaalta ollut statistina
Henry Irvingin esittäessä samaa osaa. Kerran ansaitsin eräällä
lahjanäytännöllä kolmesataa puntaa. Minä olen lausunut runoja
kapakoissa maantien varrella ja ollut iloinen saadessani hatullisen
kuparikolikoita. Kokemusta, poikaseni -- mutta silti seikkailurikasta
elämää. Ja nyt käytän iltapukua ja oopperahattua ja toimin ylivalvojana
elävienkuvien teatterissa. Näyttelen ihmisille kuvia, joita vilkuttava
taikalyhty heittää valkoiselle kankaalle. Mutta kaipaanpa sentään
eläviä miehiä ja naisia ja ihmisääntä. Jos olisitte tuntenut samat
miehet ja naiset kuin minä -- ah, kuinka osasimmekaan näytellä
aikoinamme!"

"Teidän on täytynyt tuntea paljon näyttelijöitä aikoinanne", vihjaisi
Simmons.

"Joukoittain -- äärettömästi!" myönsi Ebbitt. "Kyllä. Hyviä miehiä ja
tovereita -- mutta nyt jo kuolleita, useimmat heistä. Sellaisia ei ole
nykyään, ja näyttämöllä esiintyykin nyt vain paljaita raukkoja."

Simmons työnsi viskypullon lähemmäksi vierastaan. Ja Ebbittin
täyttäessä lasiaan uudelleen, hänen isäntänsä vilkaisi takanreunalle
asettamaansa kelloon, jonka oli tullessaan kotiin pannut osoittamaan
samaa aikaa kuin kaupungintalon kello.

"Ja näyttelijättäriä kai myös?" sanoi hän Ebbittin kerran vielä
juodessa hänen maljansa. "Te kai tunnette paljon näyttelijättäriä?"

"Kyllä, poikaseni, lukemattomia!" vastasi Ebbitt. "Jo
kuusikymmenluvulta saakka, jolloin aloitin. Olenhan näytellyt madame
Celestenkin kanssa -- tunsin hänet melko hyvin siihen aikaan. Minä
olen tuntenut näyttelijättäriä sadoittain -- hyviä, huonoja ja
keskinkertaisia."

Simmons vaikeni hetkiseksi. Hän piti silmällä kelloa ja tarkkasi,
kuuluisiko portailta askelia. Ja kellon minuuttiosoittimen liikkuessa
hitaasti eteenpäin hän puhui jälleen.

"Oletteko koskaan tuntenut erästä Nora le Geyt-nimistä
näyttelijätärtä?" kysyi hän tyynesti.

Ebbitt kohotti nopeasti päänsä takan loimun piiristä. Kasvojen
yläosa synkistyi, ja huulet aukenivat raolleen, päästääkseen esille
jonkinlaisen sähisevän äänen.

"Nora le Geytiäkö?" toisti hän. "Mitä pirua te tiedätte Nora le
Geytistä?"

"Olen vain kuullut puhuttavan hänestä", vastasi Simmons huolettomasti.
"Mitä ihmettä siinä on? Useita näyttelijättäriä muistellaan vielä kauan
aikaa heidän kuolemansa jälkeenkin."

Ebbitt tuijotti yhä häneen. Hänen huulensa olivat vielä raollaan, niin
että hampaat näkyivät, ja hänen katseensa oli epäilevä.

"Tuntuu melkein mahdottomalta, että te olisitte kuullut joskus
puhuttavan hänestä", ärähti hän. "Missä te olisitte kuullut hänestä,
kun olette vasta poikanen?"

Simmons vilkaisi jälleen kelloa ja kuunteli ääniä portailta. Sitten hän
kääntyi vieraansa puoleen, nauraen puoleksi kyynillisesti, puoleksi
julkeasti.

"Minunlaisteni asianajajien täytyy tietää melko paljon, Ebbitt",
vastasi hän. "Meitä ei hämmästytä mikään. Minäkin tiedän melko paljon
Nora le Geytistä. Hän meni naimisiin erään Arradeanen, James Arradeanen
kanssa, joka sittemmin nimitti itseään James Deaneksi, ja se oli
sama James Deane, joka murhattiin hiekkakuopassa Ashenhurst-huvilan
takana. Kas tässä", jatkoi hän ottaen taskustaan neiti Prettyn pöydältä
anastamansa kirjan ja avaten sen kannen, "on eräs Nora le Geytin
kirjakin hänen nimikirjoituksineen. Tunnetteko tämän käsialan? Tietysti
tunnette, koska olitte luullakseni Noran entinen mielitietty. Hän petti
teidät sitten toisen miehen vuoksi, ja sen vuoksi te" -- hän katsahti
äkkiä kelloon ja jännitti korviaan kuullakseen ääniä ovelta -- "ja sen
vuoksi te", jatkoi hän kumartuen eteen päin ja katsoen suoraan Ebbittin
hämmästyneihin silmiin, "ammuitte hänet!"

Huoneessa oli nyt ihan hiljaista, paitsi kellon hidasta tikitystä.
Sen rikkoivat kuitenkin vihdoin Ebbittin liikkeet. Hän laski lasinsa
pöydälle, nousi tuijottaen Simmonsiin ja peräytyi ovea kohti, voimatta
sanoa muuta kuin yhden sanan: "Mitä --"

"Niin, mitä?" huudahti Simmons halveksivasti. Hän tiesi oven
olevan auki, vaikkakin vain raollaan. Hän oli tahallaan jättänyt
sen sulkematta, pyytäessään vierastaan sisään, ja nyt hän korotti
ääntään. "Mitä todellakin? Kerronko teille kaikki tietoni, Ebbitt? Te
tunsitte Deanen samaksi mieheksi, joka oli lyönyt teidät laudalta,
silloin illalla, kun hän meni katsomaan kuvianne. Te päätitte kostaa,
tulitte kotiin, varastitte Johnin revolverin avonaisesta laatikosta
tuolta toisesta huoneesta ja otitte sen mukaanne mennessänne
ulos. Teidän mieleenne juolahti nimittäin, että Deane ehkä menisi
Ashenhurst-huvilaan samana iltana tapaamaan sukulaisiaan -- te
tiesitte sen kaiken ja aloitte väijyä häntä. Te tapasittekin sitten
hänet ja saitte hänet jollakin tavoin viekoitelluksi hiekkakuoppaan,
missä ammuitte hänet, ja viskasitte revolverin rouva Champernownen
hedelmätarhaan, josta se löydettiin -- minä juuri satuin sen löytämään.
Ja sieltä on löydetty muutakin -- te olitte pudottanut sinne toisen
kalvosinnappinne emaljoidun kannan, Ebbitt, ja sekin on löydetty.
Kuulkaahan nyt, mies, teillä on vielä paidassanne sen napin jäljelle
jäänyt osa, kuten itse näette. Kaikki on nyt selvillä, Ebbitt --
poliisi tietää koko jutun. Niin, mitä siihen sanotte -- mitä voitte..."

Ebbitt käänsi katseensa syyttäjän kasvoista hienosti silitetyn paitansa
oikeaan kalvosimeen. Hän katsoi sekunnin ajan särkynyttä nappia,
mutisten jotakin partaansa. Simmons nauroi, jolloin Ebbittin käsi
äkkiä pujahti lonkkaa kohti. Sekunnissa ja ennenkuin Simmonsin nauru
oli lakannut kuulumasta, huomasi syyttäjä tuijottavansa kohotetun
revolverin piippuun.

"Minun ei nyt tarvitse varastaa tai lainata revolveria!" sanoi Ebbitt.
"Tämä on minun, ja tällä kertaa on teidän vuoronne!"

Kuului kimakka kiljaisu, joka muuttui tuskallisen pelon ulvonnaksi,
jonka Simmons päästi hypätessään pöydän taakse ja torjuen käsillään.

"Ei!" huusi hän. "Ebbitt, pankaa se pois -- pois! Voi, hyvä Jumala,
Mellapont -- Nicholson!"

Revolveri paukahti kovaa, ja Simmons horjui ähkien taaksepäin, saamatta
kiinni mistään. Ja kun poliisit Mellapontin johdolla ryntäsivät viime
askelmia ylös savun täyttämään huoneeseen, käänsi Ebbitt aseen itseään
kohti ja poistui maailmasta huokaisematta tai huudahtamatta.

<tb>

Niiden siveellisten periaatteiden ja ennakkotapausten mukaan, joita
melodraamoissa tavallisesti noudatetaan, olisi pitänyt käydä niin,
että Simmons nostettiin lattialta kuolleena, sydämen läpi ammuttuna.
Mutta ehkä hänen sydämensä oli niin sitkeä, että luoti kilpistyi siitä,
taikka niin pieni, ettei se täyttänyt sitä alaa, johon Ebbitt tähtäsi.
Oli miten oli, sen sijaan että hän olisi kuolettavasti haavoittunut,
huomattiin hänen saaneen luodin olkapäänsä läpi, jossa oli ilkeä ja
paha haava, mutta ei sellainen, että se olisi riistänyt yhteiskunnalta
hänen palveluksiaan. Hän oli tajutonna, kun Mellapont ja hänen
miehensä tarttuivat häneen, ja kun hän palasi tajuihinsa, huomasi hän
lepäävänsä Southernstowen sairaalan yksityisosastolla lääkärien ja
sairaanhoitajattarien vaalimana. Ja neiti Prettynkin sallittiin parin
vuorokauden kuluttua tulla katsomaan miesparkaa, jolloin hän kumartui
Simmonsin puoleen, tiputtaen kyyneliä punaiselle pielukselle, ja
ilmaisi kuiskaten, että Simmons oli sankari -- hänen sankarinsa.

Kaikkialla maailmassa on kummallisia ihmisiä eikä Southernstowekaan
ollut jäänyt niistä osattomaksi. Simmons Hackdalen palvonta, jonka
neiti Pretty oli pannut alulle, levisi ja kukoisti. Totuus yhtyi
siinäkin satuun, kuten kaikissa palvomisissa. Simmonsin maatessa
valkoisessa vuoteessa ylistivät miehet häntä kapakoissa. Nuori Hackdale
oli ihan yksinään ja muiden avutta tyynesti, hitaasti ja itsepäisesti
vainunnut esille totuuden hiekkakuopassa tapahtuneesta murhasta ja
sitten pelkäämättä käynyt murhaajaan käsiksi paljain käsin ollen
vähällä menettää henkensä palvellessaan oikeutta. Hieno, teräväpäinen
ja neuvokas nuori mies, sanoivat kannuja kallistelevat hölmöt,
ja varmasti sellainen, joka vielä menisi pitkälle -- ehkäpä niin
korkealle, että hänestä lopulta tulisi pääministeri. Järkeä hänessä
oli pikkusormessaankin melkein enemmän kuin kaikilla kaupungin tai
kreivikunnan viisastelevilla asianajajilla ja pöyhkeillä poliiseilla
yhteensä. Eikö hän tehnyt tyynesti ja vaatimattomasti kaikkea sitä,
mitä he eivät voineet saada toimeen lain suomilla keinoillakaan? Sitä
ei voinut kieltää, ja nuori mies oli hyvin ansainnut luvatun palkinnon
ja muutakin. Tällaisessa tapauksessa nero sai osakseen suosiota.

Hänen parantumisensa edistyi, tosin hitaasti alussa, mutta sitä
nopeammin sen jälkeen kun hän sai piilottaa rouva Champernownen ja
neiti Prettyn maksumääräykset pieluksensa alle. Neiti Pretty antoi
hänelle oman shekkinsä vain leikkikaluksi, kuten hän sanoi -- tuntui
niin naurettavalta, sanoi hän Simmonsille ollessaan tämän luona
toisella parista päivittäisestä vierailustaan, antaa tällainen mitätön
osa siitä kokonaisuudesta, joka ennen pitkää tulisi olemaan Simmonsin
oma ja johon kuului koko tyttö sydämineen ja rahoineen. Mutta Simmonsin
mielestä oli millainen maksumääräys tahansa hyvin parantavaa laastaria,
ja hän nukkui paremmin saatuaan sen ja toisenkin. Ja vihdoin hän
huolellisen lääkinnän, hoidon ja ruokinnan ansiosta nousi ja poistui
sairaalasta. Jokainen tahtoi puristaa hänen kättään ja saikin;
neuvosmies Bultitude, entinen pormestari, kiitti häntä julkisesti
High-kadulla siitä, että hän oli puhdistanut tahran kaupungin
kunniallisesta nimestä. Tämän kaiken vaikutuksesta ja odottaessaan
lähestyvää avioliittoaan neiti Prettyn kanssa ja matkustamista
lemmittynsä tinakaivoksille Simmons vuokrasi itselleen komeamman
asunnon ja tilasi monta uutta pukua räätäliltään.

Sitten hän, yllään komea puku, hieno hännystakki, ja päässä
silkkihattu, vei neiti Prettyn iltapäivän jumalanpalvelukseen
Southernstowen tuomiokirkkoon eräänä sunnuntaina melkein heti kun
oli kylliksi toipunut. Tuomiorovasti valitsi saarnan aiheeksi
seitsemännenneljättä psalmin viidennenneljättä säkeen: "_Minä näin
jumalattoman, sangen jalon ja valtiaan, joka levitti itsensä ja
vihoitti niin kuin viheriä laakeripuu_." Hän selitti sitä hyvin
tarkasti ja voimakkaasti, valaisten sitä lukemattomilla vertauskuvilla,
joissa painosti erittäinkin sellaisia asioita kuin petosta, viekkautta,
oveluutta, tekopyhyyttä, valehtelemista ja itsekkäisyyttä. Jos
Simmonsia joskus olisi opetettu tutkimaan sydäntään tai tarkastamaan
omaatuntoaan, olisi hän käynyt levottomaksi kuunnellessaan tätä
saarnaa. Mutta hän oli virkeä ja täydellisesti tyytyväinen, mikä
suurimmaksi osaksi johtui siitä, että hänen ympärillään kirkossa oli
niin paljon tyhjiä tuoleja, että hän voi laskea uuden silkkihattunsa
yhdelle niistä ja niin suojella sitä joutumasta omien tai toistenkaan
jalkojen potkittavaksi, eikä hän lakannut pöyhistelemästä sittenkään,
kun hän poistui tästä kunnioitettavasta rakennuksesta. Hän luuli
itseään hyvin taitavaksi ja eteväksi mieheksi, ja neiti Pretty oli
samaa mieltä. Mutta se johtui vain siitä, ettei Simmonsilla eikä hänen
Cynthiallaan ollut lainkaan huumorintajua. Varmaankin he menestyvät
mainiosti.




*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK LUKKONEULA ***

Updated editions will replace the previous one--the old editions will
be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright
law means that no one owns a United States copyright in these works,
so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the
United States without permission and without paying copyright
royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part
of this license, apply to copying and distributing Project
Gutenberg-tm electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG-tm
concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark,
and may not be used if you charge for an eBook, except by following
the terms of the trademark license, including paying royalties for use
of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for
copies of this eBook, complying with the trademark license is very
easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation
of derivative works, reports, performances and research. Project
Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away--you may
do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected
by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark
license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE
PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg-tm mission of promoting the free
distribution of electronic works, by using or distributing this work
(or any other work associated in any way with the phrase "Project
Gutenberg"), you agree to comply with all the terms of the Full
Project Gutenberg-tm License available with this file or online at
www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project
Gutenberg-tm electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg-tm
electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
and accept all the terms of this license and intellectual property
(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all
the terms of this agreement, you must cease using and return or
destroy all copies of Project Gutenberg-tm electronic works in your
possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a
Project Gutenberg-tm electronic work and you do not agree to be bound
by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the
person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph
1.E.8.

1.B. "Project Gutenberg" is a registered trademark. It may only be
used on or associated in any way with an electronic work by people who
agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few
things that you can do with most Project Gutenberg-tm electronic works
even without complying with the full terms of this agreement. See
paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project
Gutenberg-tm electronic works if you follow the terms of this
agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg-tm
electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation ("the
Foundation" or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection
of Project Gutenberg-tm electronic works. Nearly all the individual
works in the collection are in the public domain in the United
States. If an individual work is unprotected by copyright law in the
United States and you are located in the United States, we do not
claim a right to prevent you from copying, distributing, performing,
displaying or creating derivative works based on the work as long as
all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope
that you will support the Project Gutenberg-tm mission of promoting
free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg-tm
works in compliance with the terms of this agreement for keeping the
Project Gutenberg-tm name associated with the work. You can easily
comply with the terms of this agreement by keeping this work in the
same format with its attached full Project Gutenberg-tm License when
you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern
what you can do with this work. Copyright laws in most countries are
in a constant state of change. If you are outside the United States,
check the laws of your country in addition to the terms of this
agreement before downloading, copying, displaying, performing,
distributing or creating derivative works based on this work or any
other Project Gutenberg-tm work. The Foundation makes no
representations concerning the copyright status of any work in any
country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other
immediate access to, the full Project Gutenberg-tm License must appear
prominently whenever any copy of a Project Gutenberg-tm work (any work
on which the phrase "Project Gutenberg" appears, or with which the
phrase "Project Gutenberg" is associated) is accessed, displayed,
performed, viewed, copied or distributed:

  This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and
  most other parts of the world at no cost and with almost no
  restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it
  under the terms of the Project Gutenberg License included with this
  eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the
  United States, you will have to check the laws of the country where
  you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg-tm electronic work is
derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not
contain a notice indicating that it is posted with permission of the
copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in
the United States without paying any fees or charges. If you are
redistributing or providing access to a work with the phrase "Project
Gutenberg" associated with or appearing on the work, you must comply
either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or
obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg-tm
trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg-tm electronic work is posted
with the permission of the copyright holder, your use and distribution
must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any
additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms
will be linked to the Project Gutenberg-tm License for all works
posted with the permission of the copyright holder found at the
beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg-tm
License terms from this work, or any files containing a part of this
work or any other work associated with Project Gutenberg-tm.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
electronic work, or any part of this electronic work, without
prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
active links or immediate access to the full terms of the Project
Gutenberg-tm License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary,
compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including
any word processing or hypertext form. However, if you provide access
to or distribute copies of a Project Gutenberg-tm work in a format
other than "Plain Vanilla ASCII" or other format used in the official
version posted on the official Project Gutenberg-tm website
(www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense
to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means
of obtaining a copy upon request, of the work in its original "Plain
Vanilla ASCII" or other form. Any alternate format must include the
full Project Gutenberg-tm License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
performing, copying or distributing any Project Gutenberg-tm works
unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing
access to or distributing Project Gutenberg-tm electronic works
provided that:

* You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
  the use of Project Gutenberg-tm works calculated using the method
  you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed
  to the owner of the Project Gutenberg-tm trademark, but he has
  agreed to donate royalties under this paragraph to the Project
  Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid
  within 60 days following each date on which you prepare (or are
  legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty
  payments should be clearly marked as such and sent to the Project
  Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in
  Section 4, "Information about donations to the Project Gutenberg
  Literary Archive Foundation."

* You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
  you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
  does not agree to the terms of the full Project Gutenberg-tm
  License. You must require such a user to return or destroy all
  copies of the works possessed in a physical medium and discontinue
  all use of and all access to other copies of Project Gutenberg-tm
  works.

* You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of
  any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
  electronic work is discovered and reported to you within 90 days of
  receipt of the work.

* You comply with all other terms of this agreement for free
  distribution of Project Gutenberg-tm works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project
Gutenberg-tm electronic work or group of works on different terms than
are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing
from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of
the Project Gutenberg-tm trademark. Contact the Foundation as set
forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
works not protected by U.S. copyright law in creating the Project
Gutenberg-tm collection. Despite these efforts, Project Gutenberg-tm
electronic works, and the medium on which they may be stored, may
contain "Defects," such as, but not limited to, incomplete, inaccurate
or corrupt data, transcription errors, a copyright or other
intellectual property infringement, a defective or damaged disk or
other medium, a computer virus, or computer codes that damage or
cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the "Right
of Replacement or Refund" described in paragraph 1.F.3, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
Gutenberg-tm trademark, and any other party distributing a Project
Gutenberg-tm electronic work under this agreement, disclaim all
liability to you for damages, costs and expenses, including legal
fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
written explanation to the person you received the work from. If you
received the work on a physical medium, you must return the medium
with your written explanation. The person or entity that provided you
with the defective work may elect to provide a replacement copy in
lieu of a refund. If you received the work electronically, the person
or entity providing it to you may choose to give you a second
opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If
the second copy is also defective, you may demand a refund in writing
without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth
in paragraph 1.F.3, this work is provided to you 'AS-IS', WITH NO
OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT
LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied
warranties or the exclusion or limitation of certain types of
damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement
violates the law of the state applicable to this agreement, the
agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or
limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or
unenforceability of any provision of this agreement shall not void the
remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
providing copies of Project Gutenberg-tm electronic works in
accordance with this agreement, and any volunteers associated with the
production, promotion and distribution of Project Gutenberg-tm
electronic works, harmless from all liability, costs and expenses,
including legal fees, that arise directly or indirectly from any of
the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this
or any Project Gutenberg-tm work, (b) alteration, modification, or
additions or deletions to any Project Gutenberg-tm work, and (c) any
Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg-tm

Project Gutenberg-tm is synonymous with the free distribution of
electronic works in formats readable by the widest variety of
computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It
exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations
from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the
assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg-tm's
goals and ensuring that the Project Gutenberg-tm collection will
remain freely available for generations to come. In 2001, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
and permanent future for Project Gutenberg-tm and future
generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see
Sections 3 and 4 and the Foundation information page at
www.gutenberg.org

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit
501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
Revenue Service. The Foundation's EIN or federal tax identification
number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by
U.S. federal laws and your state's laws.

The Foundation's business office is located at 809 North 1500 West,
Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up
to date contact information can be found at the Foundation's website
and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation

Project Gutenberg-tm depends upon and cannot survive without
widespread public support and donations to carry out its mission of
increasing the number of public domain and licensed works that can be
freely distributed in machine-readable form accessible by the widest
array of equipment including outdated equipment. Many small donations
($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating
charities and charitable donations in all 50 states of the United
States. Compliance requirements are not uniform and it takes a
considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
with these requirements. We do not solicit donations in locations
where we have not received written confirmation of compliance. To SEND
DONATIONS or determine the status of compliance for any particular
state visit www.gutenberg.org/donate

While we cannot and do not solicit contributions from states where we
have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
against accepting unsolicited donations from donors in such states who
approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make
any statements concerning tax treatment of donations received from
outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation
methods and addresses. Donations are accepted in a number of other
ways including checks, online payments and credit card donations. To
donate, please visit: www.gutenberg.org/donate

Section 5. General Information About Project Gutenberg-tm electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project
Gutenberg-tm concept of a library of electronic works that could be
freely shared with anyone. For forty years, he produced and
distributed Project Gutenberg-tm eBooks with only a loose network of
volunteer support.

Project Gutenberg-tm eBooks are often created from several printed
editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in
the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not
necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper
edition.

Most people start at our website which has the main PG search
facility: www.gutenberg.org

This website includes information about Project Gutenberg-tm,
including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.