The Project Gutenberg eBook, Pyhä kukka, by H. Rider (Henry Rider) Haggard


This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most
other parts of the world at no cost and with almost no restrictions 
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of
the Project Gutenberg License included with this eBook or online at 
www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you'll have
to check the laws of the country where you are located before using this ebook.




Title: Pyhä kukka
       Allan Quatermainin jännittävä seikkailu Afrikassa


Author: H. Rider (Henry Rider) Haggard



Release Date: July 11, 2021  [eBook #65824]

Language: Finnish

Character set encoding: UTF-8


***START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK PYHÄ KUKKA***


E-text prepared by Tapio Riikonen



PYHÄ KUKKA

Allan Quatermain'in jännittävä seikkailu Afrikassa

Kirj.

H. RIDER HAGGARD

Suomennos englanninkielestä





Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Kirja,
1923.




SISÄLLYS:

     I. Veli Johannes.
    II. Huutokauppahuone.
   III. Sir Alexander ja Stephen.
    IV. Mavovo ja Hans.
     V. Hassan.
    VI. Orjatie.
   VII. Orjain rynnäkkö.
  VIII. Taikapeili.
    IX. Kuningas Bausi.
     X. Tuomio.
    XI. Dogeetah saapuu.
   XII. Veli Johanneksen tarina.
  XIII. Rican kaupunki.
   X!V. Kalubin vala.
    XV. Motombo.
   XVI. Jumalat.
  XVII. Pyhän kukan koti.
 XVIII. Kohtalon isku.
   XIX. Oikea pyhä kukka.
    XX. Taistelu kaupungin portilla.
        Epilogi.




I.

VELI JOHANNES.


En usko, että kukaan, joka tuntee Allan Quatermain'in nimen, olisi
taipuvainen ajatuksissaan liittämään sitä kukkiin, varsinkaan
orkideoihin. Kuitenkin sattuu niin, että jouduin kerran ottamaan osaa
niin merkilliseen orkidea-retkeen, että olisi mielestäni vahinko, jos
sen yksityiskohdat joutuisivat unohduksiin. Joka tapauksessa panen ne
paperille, ja jos joku myöhemmin haluaa ne julkaista, hän saa siihen
täyden vapauden.

Se tapahtui vuonna -- oh, eihän vuodesta ole väliä, se tapahtui kauan
sitten, jolloin olin vielä paljon nuorempi, ollessani metsästysretkellä
pohjoispuolella Limpopo-virtaa, joka on Transvaalin rajalla.
Seuralaisenani oli eräs herra, jonka nimi oli Scroope, Charles Scroope.
Hän oli matkustanut Englannista Durban'iin etsimään ajanvietettä. Se
oli ainakin yksi syy. Toinen oli nainen, jota nimitän nimellä miss
Margaret Manners, vaikka se ei tosin ollut hänen oikea nimensä.

Luultavasti nuo kaksi olivat kihloissa ja todella kiintyneet toinen
toiseensa. Mutta pahaksi onneksi he joutuivat kovaan riitaan
jonkun toisen herran takia, jonka kanssa miss Manners eräissä
metsästystanssiaisissa Essex'issä, jossa he kaikki asuivat, tanssi
neljä perättäistä tanssia, joista hän sitäpaitsi kaksi oli jo luvannut
sulhaselleen. Selvittelyjä tai paremminkin puolusteluja seurasi. Mr.
Scroope sanoi, ettei hän aikonut suvaita sellaista käytöstä. Miss
Manners vastasi, ettei hän halunnut elää kenenkään määräysten mukaan;
hän oli muka oman itsensä herra ja aikoi pysyä sinä. Mr. Scroope
selitti, että hänen puolestaan neiti kyllä saisi sitä olla. Toinen
vastasi, ettei hän enää halunnut nähdä häntä kasvojensa edessä.
Sulhanen lupasi painokkaasti, ettei tytön tarvitsisikaan ja että hän
aikoi lähteä Afrikkaan metsästämään elefantteja.

Kaiken lisäksi hän todella matkustikin, lähtien kodistaan Essexistä
seuraavana päivänä jättämättä minkäänlaista osoitetta. Kuten myöhemmin,
paljon myöhemmin selvisi, hän olisi seuraavassa postissa, jos olisi
niin kauan odottanut, saanut kirjeen, joka olisi mahdollisesti
muuttanut hänen suunnitelmansa. Mutta he olivat kumpikin ylpeitä nuoria
ihmisiä, ja olivat hulluja kuten ainakin rakastuneet.

No niin, Charles Scroope saapui Durban'iin, joka siihen aikaan oli vain
vähäpätöinen paikkakunta, ja siellä kohtasimme toisemme Royal-hotellin
tarjoiluhuoneessa.

"Jos haette suurta riistaa", kuulin jonkun sanovan, kuka se oli, sen
olen todellakin unohtanut, "niin tuossa on mies, joka neuvoo teille
keinot -- metsästäjä Quatermain, Afrikan paras pyssymies ja sitäpaitsi
hienoimpia ihmisiä mitä on olemassa."

Istuin hiljaa poltellen piippuani ikäänkuin en kuulisi puhetta. On
tukalaa kuulla kiitettävän itseään, ja minä olin aina vaatimaton mies.

Sitten kuului kuiskailua, ja mr. Scroope talutettiin eteeni ja
esitettiin minulle. Kumarsin niin sievästi kuin osasin ja loin häneen
pikaisen silmäyksen. Hän oli pitkä, tummasilmäinen, romanttisen
näköinen (sangen sopivaa hänen rakkaustarinaansa) nuori mies, ja minä
tulin siihen tulokseen, että hänen liikkeensä miellyttivät minua. Kun
hän puhui, vahvistui tuo mielipide. Minun mielestäni ääni on aina ollut
hyvin tärkeä tekijä; minä puolestani päätän siitä miltei yhtä paljon
kuin kasvoista. Hänen äänensä oli erittäin hauska ja miellyttävä,
vaikka sanoissa, joilla se niin sanoaksemme esitettiin minulle, ei
ollut mitään erikoista tai huomattavaa. Ne kuuluivat:

"Hyvää päivää, sir. Haluatteko ryypyn?"

Vastasin, etten koskaan juonut väkeviä päiväseen aikaan, tai en
ainakaan usein, mutta että mielelläni ottaisin pienen pullon olutta.

Kun olut oli juotu, kävelimme yhdessä pienelle talolleni nykyisen
Berean varrella, jossa myöhemmin m.m. otin vastaan ystäväni Curtis'in
ja Good'in, ja siellä söimme päivällisen. Todellisuudessa Charles
Scroope ei enää jättänytkään taloa ennen metsästysretkelle lähtöämme.

Nyt minun on kerrottava tämä juttu lyhyesti, syystä että se on vain
sattumalta tekemisissä sen tarinan kanssa, jota aion ryhtyä kertomaan.
Mr. Scroope oli rikas mies, ja kun hän tarjoutui suorittamaan kaikki
retken kulut, luvaten minulle kaiken voiton mahdollisesti saatavasta
norsunluusta ja muusta sellaisesta, en luonnollisesti torjunut hänen
ehdotustaan.

Tällä retkellä kävi kaikki hyvin aina sen onnettomaan loppuun asti.
Ammuimme vain kaksi elefanttia, mutta muuta riistaa saimme paljon. Se
tapahtui paluumatkalla, meidän ollessamme lähellä Delagoan lahtea.

Olimme ulkona eräänä iltana ja koetimme ampua jotakin päivälliseksi,
kun huomasin puiden välissä pienen kauriin. Se katosi näkyvistäni
pienen kallionkielekkeen taakse, joka työntyi esiin kuilun syrjästä,
mutta se ei näyttänyt hätääntyneeltä, vaan asteli levollisesti. Me
seurasimme sitä. Minä kuljin edellä ja olin juuri saanut kierretyksi
kallion ja huomannut kauriin seisomassa noin kymmenen askeleen päässä
(se oli pensaskauris), kun kuulin kahinaa pensaikosta kallion huipulta,
ei kahtatoista jalkaa pääni yläpuolelta, ja Charles Scroope'n äänen
huutavan:

"Ole varuillasi, Quatermain! Se tulee."

"Mikä tulee?" kysyin närkästyneellä äänellä, sillä ääni oli
karkoittanut kauriin.

Samassa johtui mieleeni, tietysti silmänräpäyksessä, ettei mies tyhjän
tähden huutaisi tuolla tavoin, ei ainakaan kun hänen ateriansa oli
kysymyksessä. Vilkaisin siis taakseni ja pääni yläpuolelle. Aina tähän
hetkeen asti muistan selvästi mitä näin. Siinä oli veden kuluttama,
graniitinharmaa vierukivi, tai oikeastaan useampia, joiden raoissa
kasvoi sanajalkoja, ja useimmilla niistä oli hiusmaiset lehdet, mutta
muutamain lehdet olivat alta hopeanhohteisia. Muutamalla lehdellä,
taivuttaen sitä alas, istui iso, punasiipinen, mustaruumiinen
kovakuoriainen, hangaten etujaloillaan päätään. Ja sen yläpuolella,
juuri kallion huipulla, pisti esiin harvinaisen komean leopardin pää.
Vielä tätä kirjoittaessani olen näkevinäni sen neliskulmaisen leuan
kuvastuvan tyynen iltataivaan lakea vasten, vaahdon valuessa huulilta.

Tämä oli viimeinen seikka, minkä vähään aikaan huomasin, sillä samassa
hetkessä leopardi -- Etelä-Afrikassa kutsumme niitä tiikereiksi --
hyppäsi selkääni ja painalsi minut maahan litteäksi kuin pannukakun.
Luultavasti sekin oli ollut väijymässä kaurista ja oli nyt
suutuksissaan minun ilmestymisestäni näyttämölle. Kaaduin pitkäkseni,
onneksi pehmeälle, sammaleiselle maalle.

"Pystyyn vain!" ajattelin mielessäni, sillä tunsin eläimen painon
selässäni, kun se puristi minua sammalia vasten, ja, mikä pahempi,
niskassani poltti sen kuuma hengitys, sillä sen hampaat olivat jo
puraisemaisillaan minua päähän. Samassa kuulin Scroope'n rihlapyssyn
pamahduksen, jota seurasi leopardin hurja murina, kuula kun nähtävästi
oli osunut. Se näytti pitävän minua vahingon aiheuttajana, sillä se
tarttui hartioihini. Tunsin sen hampaat jo pinnallani, mutta onneksi ne
tarttuivat vain metsästystakkini lujaan korderoi-kankaaseen. Se alkoi
pudistella minua, mutta hellitti pian tarttuakseen paremmin kiinni.
Samassa muistin, että Scroope'lIa oli vain kevyt yksipiippuinen
rihlapyssy ja ettei hän siis enää voinut laukaista, ja silloin tiesin,
tai luulin tietäväni, että viimeinen hetkeni oli tullut. En oikeastaan
pelännyt, mutta tietoisuus suuresta, lähestyvästä muutoksesta kävi
hyvin selväksi. Muistin -- en koko elämääni, mutta pari omituista
pikkuseikkaa, jotka liittyivät lapsuuteeni. M.m. minusta tuntui kuin
näkisin itseni istumassa äitini polvella leikkimässä pienellä,
nivelikkäällä kultakalalla, joka riippui hänen kellonperissään. Sitten
mutisin pari kolme rukouksen sanaa, ja luultavasti menetin tajuntani.
Jos niin oli, kesti se vain muutamia sekunteja. Samassa tietoisuus
palasi, ja minä näin omituisen näyn. Leopardi ja Scroope taistelivat
keskenänsä. Leopardi seisoi toisella takajalallaan, sillä toinen oli
taittunut, ja löi Scroope'a käpälillään, Scroope taas koetti iskeä isoa
metsästyspuukkoaan pedon ruumiiseen. Taistelijat kaatuivat, Scroope
alle, leopardin raadellessa häntä. Minä kiskaisin itseni irti
sammaleisesta vuoteestani -- muistan vieläkin mäiskähdyksen, joka
kuului, kun ruumiini irroittui mudasta. Vieressä oli rihiapyssyni
vahingoittumattomana ja täydessä vireessä, sellaisena kuin se oli
pudonnut kädestäni. Tartuin siihen, ja seuraavassa hetkessä olin
ampunut kuulan läpi leopardin pään, juuri kun se oli hampaillaan
tarttumassa Scroopea kurkkuun.

Eläin kaatui kuolleena kuin kivi hänen päällensä. Kerran vain se
värähti, kouristi kynsiään (Scroope-raukan sääreen) ja kaikki oli ohi.
Siinä se lepäsi kuin unessa, ja alla makasi Scroope.

Vaikeata oli saada sitä siirretyksi pois, sillä se oli hyvin raskas
eläin, mutta lopulta se onnistui oksan avulla, jonka varmaan jokin
elefantti oli repäissyt puusta. Sitä käytin vipuna. Siinä makasi
Scroope kirjaimellisesti veren peittämänä, oliko veri sitten leopardin
vai hänen, sitä en voinut sanoa. Aluksi pidin häntä kuolleena, mutta
valeltuani häntä hiukan vedellä, jota sain kalliosta tiukkuvasta
purosta, hän nousi istumaan ja kysyi aiheettomasti: "Mikä minä nyt
olen?"

"Sankari", vastasin. (Olen aina ollut ylpeä tuosta sattuvasta
vastauksesta.)

Siihen lopetin enemmät keskustelut ja ryhdyin työhön saadakseni hänet
leirille, joka onneksi oli aivan lähellä.

Kun olimme kulkeneet pari sataa kyynärää, Scroope'n jatkuvasti tehdessä
epäjohdonmukaisia huomautuksia, oikea käsi kaulallani, ja minun
pidellessäni vasemmalla kädelläni häntä vyötäisistä, hän äkkiä vaipui
tainnoksiin, ja kun en yksin jaksanut kantaa häntä, sain luvan jättää
hänet siihen paikkaan ja noutaa apua.

Lopulta sain hänet telttaan kafferien ja huopapeitteen avulla ja
perillä toimitin tutkimuksen. Hän oli yltä päältä raavittu, mutta
ainoat vakavat haavat olivat lihaspurema vasemmassa kyynärvarressa ja
kolme syvää haavaa oikeassa reidessä juuri sillä kohdalla, missä reisi
liittyy ruumiiseen; haavat olivat leopardin kynnenjälkiä. Annoin
hänelle annoksen laudanumia vaivuttaakseni hänet uneen ja sidoin haavat
niin hyvin kuin osasin. Kolmen päivän aikana hän voi varsin hyvin.
Haavatkin olivat jo alkaneet kokonaan parantua, kun sairas äkkiä sai
jonkinlaisen kuumeen, jonka arvelen aiheutuneen leopardin kynsien tai
hampaiden myrkystä.

Oi sitä kauhun viikkoa, joka nyt seurasi! Sairas alkoi hourailla ja
puhua lakkaamatta kaikenlaisista asioista ja varsinkin miss Margaret
Manners'ista. Niin hyvin kuin mahdollista koetin ylläpitää hänen
voimiaan lihaliemellä, johon oli sekoitettu hiukan muassani olevaa
paloviinaa. Siitä huolimatta hän heikkonemistaan heikkoni. Sen lisäksi
reidessä olevat haavat alkoivat märkiä.

Kaffereista, jotka olivat mukanamme, oli vähän hyötyä tällaisessa
tapauksessa, joten sairaanhoito jäi kokonaan minun työkseni. Kaikeksi
onneksi ei leopardi pudistellessaan ollut tehnyt minulle mitään
vahinkoa, ja olin siis niinä päivinä hyvin hyvissä voimissa. Levon
puute oli kuitenkin tuntuva, sillä en uskaltanut nukkua enempää kuin
noin puoli tuntia kerrallaan. Lopulta valkeni aamu, jolloin olin
loppuun asti uupunut. Scroope-raukka makasi kääntelehtien ja
vaikeroiden pienessä teltassa, ja minä istuin hänen vierellään
tietämättä, eläisikö hän enää seuraavaan aamuun ja kuinka kauan minä
siinä tapauksessa kykenisin häntä hoitamaan. Kutsuin kafferin tuomaan
kahvia, ja juuri kun olin vapisevin käsin viemässä tuoppia huulilleni,
tuli apu.

Se saapui hyvin omituisessa muodossa. Leirinsuun edustalla kasvoi kaksi
orapihlajapuuta, ja niiden välitse näin oudonnäköisen olennon astelevan
minua kohti hitain, varmoin askelin, nousevan auringon säteillään
valaistessa häntä. Se oli mies, jonka ikää oli vaikea arvata, sillä
vaikka parta ja pitkät hiukset olivat valkeat, näyttivät kasvot
verraten nuorekkailta lukuunottamatta suun ympärillä olevia juovia, ja
tummat silmät olivat täynnä eloa ja voimaa. Rääsyinen puku, jonka
vaikutusta lisäsi repaleina riippuva nahkapeite, verhosi kömpelösti
hänen pitkää, hoikkaa vartaloaan. Jalkoja suojasivat parkitsemattomasta
nahasta tehdyt jalkineet, selässä riippui kolhittu metallirasia, ja
laihassa, jäntevässä kädessään hän puristi pitkää sauvaa, joka oli
tehty mustan ja valkean kirjavasta puusta, jota alkuasukkaat kutsuvat
nimellä _umzimbiti_, ja sauvan päähän oli kiinnitetty perhoshaavi.
Häntä seurasi muutamia kaffereja, kantaen päälaellaan laatikoita.

Tunsin hänet heti, sillä olimme kohdanneet toisemme aikaisemmin,
nimenomaan eräässä tilaisuudessa Zulu-maassa, jossa hän tyynenä astui
esille vihamielisten kafferijoukkojen riveistä. Hän oli Etelä-Afrikan
omituisimpia luonteita. Nähtävästi sivistynyt mies sanan todellisessa
merkityksessä, vaikka ei kukaan tuntenut hänen tarinaansa (minä tosin
tunnen sen nyt, ja omituinen tarina se onkin), lukuunottamatta sitä,
että hän oli syntyjään amerikkalainen, sillä siinä suhteessa hänen
puheensa väliin antoi hänet ilmi. Sitäpaitsi hän oli ammatiltaan
lääkäri, ja päättäen hänen erinomaisesta taidostaan hänellä täytyi olla
paljon kokemusta sekä lääkkeiden käytössä että kirurgiassa. Lopuksi
hänellä oli varoja, vaikka ei kukaan tiennyt, mistä ne olivat kotoisin,
ja hän oli vaellellut Etelä- ja Itä-Afrikassa jo vuosikausia perhosia
ja kukkia kooten.

Alkuasukasten ja voin lisätä valkoihoistenkin kesken häntä yleensä
pidettiin mielipuolena. Tämä maine yhdessä lääkäritaidon kanssa teki
hänelle mahdolliseksi vaellella missä ikinä hän halusi ilman
vähintäkään pelkoa tai vaaraa, sillä kafferit pitävät mielipuolta
Jumalan innoittamana. Heidän hänelle antamansa nimitys oli "Dogeetah",
hullunkurinen vääristely englantilaisesta sanasta "doctor", kun taasen
valkoihoiset kutsuivat häntä nimellä "Veli Johannes", "Setä Jonathan"
tai "Pyhä Johannes". Keskimmäinen nimitys johtui hänen erinomaisesta
yhdennäköisyydestään (siistittynä ja sievästi puettuna) sen olennon
kanssa, joka pilalehdissä edustaa suurta Amerikan kansaa, niinkuin John
Bull edustaa englantilaisia. Ensimmäinen ja kolmas johtuivat hänen
luonteensa tunnetusta hyvyydestä ja hänen otaksutusta mieltymyksestään
heinäsirkkoihin ja metsän hunajaan tai niiden paikallisiin vastineihin.
Itse puolestaan hän piti nimityksestä "Veli Johannes".

Oi, mitä helpotusta tunsinkaan nähdessäni hänet; taivaan enkeli olisi
tuskin ollut tervetulleempi. Kaasin toisen annoksen kahvia ja, kun
muistin hänen pitävän makeasta, panin sekaan runsaasti sokeria.

"Hyvää päivää, Veli Johannes", sanoin tarjoten kahvia.

"Terveheksi, veli Allan", hän vastasi -- siihen aikaan hän käytti
mielellään vanhaa roomalaista puhetapaa, miksi sitä otaksun. Sitten hän
otti kahvin, pisti pitkän sormensa tuoppiin koettaakseen lämpöastetta
ja sekoittaakseen sokeria, kulautti sen pohjaan asti kuin lääkeannoksen
ja ojensi tuopin täytettäväksi.

"Hyönteisjahdillako?" kysyin.

Hän nyökkäsi. "Niin, kasviretkellä ja tekemässä huomioita
ihmisluonteesta ja Jumalan ihmeellisistä töistä. Yleensä vain
vaelluksella."

"Mistä viimeksi?" kysyin.

"Noilta vuorilta noin kahdenkymmenen mailin päästä. Läksin yhdeksän
aikaan illalla; kuljin koko yön."

"Minkävuoksi?" kysyin häneen katsahtaen.

"Koska minusta tuntui kuin joku kutsuisi minua. Puhuakseni
suoraan, te, Allan."

"Oi, oletteko kuullut olostani täällä ja hädästäni?"

"En, en ole kuullut mitään. Olin aikeissa matkustaa rannikolle tänä
aamuna. Tullessani kotiin illalla tasan klo 8.50 sain sananne ja läksin
matkaan. Siinä kaikki."

"Minun sananiko --" aloitin, mutta pysähdyin samassa ja pyysin häntä
vertaamaan kelloaan minun kellooni. Omituista kyllä ne osoittivat aivan
samaa aikaa parin minuutin erotuksella.

"Se on omituista", sanoin hitaasti, "mutta eilen illalla klo 8.50
koetin todella lähettää sanaa saadakseni apua, sillä pelkäsin
seuralaiseni kuolevan", ja viittasin peukalollani telttaan päin. "Mutta
en tarkoittanut sitä teille enkä kellekään ihmiselle, Veli Johannes.
Ymmärrättekö?"

"Hyvin hyvästi. Sana lähetettiin, siinä kaikki. Lähetettiin ja
luultavasti merkittiin kirjoihinkin."

Katsoin Veli Johannekseen ja Veli Johannes katsoi minuun, mutta sillä
kertaa emme tehneet enempää huomautuksia. Tapahtuma oli kovin
kummallinen, s.o. siinä tapauksessa ettei Veli Johannes valehdellut.
Mutta ei kukaan ollut milloinkaan kuullut hänen valehtelevan. Hän oli
totuutta rakastava henkilö, vieläpä kiusallisen turhantarkkakin
ajoittain. Ja on kuitenkin olemassa ihmisiä, jotka eivät usko rukouksen
voimaan.

"Mitä se on?" hän kysyi.

"Leopardin runtelema. Haavat eivät tahdo parantua, ja hänellä on
kuumetta. En usko hänen kestävän pitkälti."

"Mitä tiedätte asiasta? Näyttäkää hänet minulle."

No niin, hän sai nähdä sairaan ja teki ihmeitä. Hänen metallirasiansa
oli täynnä lääkkeitä ja kirurgisia instrumentteja, jotka viimemainitut
hän ennen käyttöä keitti. Käsiänsäkin hän pesi niin perinpohjaisesti,
että ajattelin niistä nahkan lähtevän, käyttäen enemmän saippuaa kuin
olisin voinut luovuttaa. Ensin hän antoi Charles-raukalle annoksen
jotakin, mikä näytti tappavan hänet; hän sanoi saaneensa lääkkeen
kaffereilta. Sitten hän avasi reidessä olevat haavat, puhdisti ne ja
sitoi keitetyillä yrteillä. Myöhemmin Scroope'n herättyä hän antoi
hänelle juomaa, joka pani hänet hikoamaan ja poisti kuumeen. Kaiken
loppu oli se, että kahden päivän kuluttua sairas nousi istualleen ja
pyysi vahvempaa ruokaa, ja viikon kuluttua saatoimme lähteä
kuljettamaan häntä rannikolle.

"Ajatelkaas, että teidän lähettämänne sana pelasti veli Scroope'n
hengen", virkkoi vanha Johannes katsellessaan sairaan lähtöä.

Minä en vastannut. Tässä saatan kuitenkin tunnustaa, että omain
miesteni kautta tiedustelin hiukan Veli Johanneksen matkoja sinä
aikana, jona hän sanoi saaneensa kutsun. Kävi selville, että hän _oli_
järjestänyt matkan rannikolle seuraavaksi aamuksi, mutta että noin
tuntia auringonlaskun jälkeen hän äkkiä oli antanut määräyksen panna
tavarat lähtökuntoon ja seurata häntä. Sen he tekivätkin, ja
sydämelliseksi harmikseen kafferien täytyi tallustella koko yö
Dogeetah'in jäljessä, joksi he häntä nimittivät. He olivat todella
olleet niin väsyksissä, että elleivät olisi pelänneet jäädä yksin
pimeyteen ja tuntemattomaan seutuun, he olisivat heittäneet maahan
kuormansa, ja kieltäytyneet lähtemästä eteenpäin.

Tällainen oli tapahtuma, joka, mikäli minä sitä kykenin käsittämään,
saatetaan selittää telepatian, innoituksen, vaiston tai ajatusten
yhdenmukaisuuden avulla. Se on yksi niitä, joista lukija saa muodostaa
oman mielipiteensä.

       *       *       *       *       *

Sen viikon aikana, jonka yhdessä vietimme leirissä, ja sitä seuraavalla
matkallamme Delagoan lahdella ja sieltä laivalla Durban'iin meistä tuli
Veli Johanneksen kanssa hyvin läheiset ystävykset, tosin määrätyissä
rajoissa. Menneisyydestään, kuten jo mainitsimme, hän ei milloinkaan
puhunut, yhtä vähän kuin vaellustensa todellisesta syystä, jonka vasta
myöhemmin sain tietää, mutta luonnontieteestään ja etnologisista (niin
kai se sana kuului) tutkimuksistaan hän puhui paljon. Kun itsekin
omalla vaatimattomalla tavallani olen tehnyt huomioita näistä seikoista
ja käytännöllisestä kokemuksesta tiedän yhtä ja toista Afrikan
alkuasukkaista ja heidän tavoistaan, herättivät hänen kertomuksensa
mielenkiintoani.

Muun muassa hän esitti minulle näytteitä äskeisellä matkallaan
tekemistään löydöistä: hyönteisiä ja kauniita perhosia, jotka oli
sievästi neuloilla kiinnitetty rasioihin, joukon kuivattuja, imupaperin
välissä painettuja kukkia, niitten joukossa muutamia, joita hän nimitti
minulle orkideoiksi. Nähdessään niiden kiinnittävän huomiotani hän
kysyi, halusinko nähdä maailman ihaninta orkideaa. Luonnollisesti
myönsin, jolloin hän kaivoi esille laatikoistaan litteän, noin neljän
neliöjalan kokoisen käärön. Hän purki sen ympäriltä ruohomatot, joihin
se oli kääritty; ne olivat juovikkaita, kauniisti kudottuja mattoja,
joita valmistetaan Zanzibarin lähistöllä. Niitten sisällä oli
puulaatikon kansi. Sitten tuli taas mattoja ja muutamia _Cape
Journalin_ numeroita auki levitettyinä. Senjälkeen imupaperiarkkeja ja
vihdoin viimein kahden hienomman paperipalan välissä kukka ja siihen
kuuluva varsilehti.

Kuivassakin tilassaan se oli ihana, koko siiven eli terälehden päästä
toisen päähän oli kaksikymmentäneljä tuumaa ja kuvun syvyys noin
kaksikymmentä tuumaa. Verhiön mitan olen unohtanut, mutta se oli
varmasti jalan levyinen. Väriltään se oli, tai oli ollut,
kullankeltainen, mutta takana oli valkeaa ja sen poikki mustia juovia,
ja kuvun pohjalla oli yksi ainoa suuren apinan pään muotoinen täplä.
Siinä näkyivät riippuvat kulmakarvat, syvät, kuopissaan lepäävät silmät,
vihaisen näköinen suu, valtavat leuat -- kaikki.

Vaikka siihen aikaan en vielä ollut nähnyt elävää gorillaa, olin nähnyt
siitä värillisen kuvan, ja jos sen piirteet olisi jäljennetty
kukkalehdelle, yhdennäköisyys ei olisi voinut olla täydellisempi.

"Mikä se on?" kysyin hämmästyneenä.

"Sir", vastasi Veli Johannes, väliin hän kiihoittuneena käytti tuota
muodollista puhuttelutapaa, "se on maailman ihanin Cypripedium, ja,
sir, minä olen sen löytänyt. Tämän kasvin täydellinen juuri on varmasti
£ 20,000 arvoinen."

"Sehän on enemmän kuin kultakaivos", sanoin. "No niin, mutta saitteko
juuren?"

Veli Johannes pudisti surullisena päätään vastatessaan:

"Sitä onnea en ole saavuttanut."

"Kuinka sitten saitte kukan?"

"Minä kerron teille, Allan. Toista vuotta sitten olin keräysretkilläni
Kilwan takalistolla ja löysin paljon ihmeellistä, niin, ihmeellistä.

"Lopulta, noin kolmesataa mailia sisämaahan päin, jouduin paikalle,
jossa asui heimo tai kansa, jonka keskuudessa ei kukaan valkoihoinen
vielä ollut käynyt. Sitä kutsutaan mazitu-kansaksi ja se on suuri ja
sotaisa kansa, zulu-kansan sekoitusta."

"Olen kuullut niistä", keskeytin. "Ne muuttivat pohjoisesta ennen
Senzangakonan päiviä, kaksisataa vuotta sitten tai aikaisemminkin."

"No niin, he ymmärsivät puhettani, sillä he käyttävät itsekin yhä vielä
jonkinlaista zulu-murretta, niinkuin kaikki heimot niissä osissa maata.
Ensin he aikoivat tappaa minut, mutta päästivät sitten vapaaksi, pitäen
minua mielipuolena. Kaikki pitävät minua mielipuolena, Allan; on
eräänlaista yleistä itsepetosta pitää itseänsä terveenä ja enimpiä
muita ihmisiä hulluina."

"Yksityinen luulottelu", minä huomautin hätäisesti, sillä en halunnut
ruveta pohtimaan Veli Johanneksen järjen terveyttä. "No niin,
jatkakaahan mazitu-kansasta."

"Myöhemmin he tulivat huomaamaan lääketaitoni, ja heidän kuninkaansa
Bausi tuli luokseni pyytämään, että parantaisin hänestä suuren paiseen.
Ryhdyin leikkaukseen ja paransin hänet. Se oli vaarallinen tehtävä,
sillä jos hän olisi kuollut, olisin minäkin kuollut, vaikka ei se tosin
olisi minua suurestikaan surettanut", hän huokasi.. "Siitä pitäen minua
tietysti kunnioitettiin suurena taikurina. Vieläpä Bausi teki kanssani
veriveljeyden liiton sekoittamalla vertansa minun suoniini ja minun
vertani omiinsa. Toivon vain, ettei hän tartuttanut minuun paiseitaan,
jotka ovat perinnöllisiä. Siten minä muutuin Bausiksi ja Bausi muuttui
minuksi. Toisin sanoen minä olin yhtä paljon mazitu-kansan päämies kuin
hänkin ja olen sitä koko elämäni ajan."

"Siitä saattaa olla hyötyä", sanoin miettiväisesti, "mutta jatkakaa."

"Sain kuulla, että Mazitu-maan länsirajalla oli suuria rämeitä; että
rämeiden takana oli Kirua-niminen järvi ja sen toisella puolen laaja ja
hedelmällinen maa, joka luultavasti oli saari ja jonka keskellä oli
vuori. Tätä maata kutsutaan nimellä Pongo ja samaten kansaa, joka
siellä asuu."

"Eikö se ole gorillan nimitys alkuasukasten keskuudessa?" kysyin. "Niin
ainakin sanoi minulle eräs mies, joka oli ollut länsirannikolla."

"Niin kyllä, se onkin omituista, niinkuin saatte kuulla. Tätä
pongo-kansaa pidetään suurina taikureina, ja jumala, jota he palvelevat,
on kuuleman mukaan gorilla, joka, jos olette oikeassa, on antanut
heille nimenkin. Tahi oikeastaan", hän jatkoi, "heillä on kaksi
jumalaa. Toinen on kukka, jonka tässä näette. Onko kukka, jonka
lehdellä on gorillan pää, ollut ensimmäinen jumala ja aiheuttanut itse
eläimenkin jumaloimisen, vai päinvastoin, sitä en tiedä. Itse asiassa
tiedänkin hyvin vähän, ainoastaan sen, mitä mazitut minulle kertoivat
ja eräs mies, joka sanoi olevansa pongo-päällikkö, en enempää."

"Mitä he sanoivat?"

"Mazitut sanoivat pongo-kansaa paholaisiksi, jotka ovat ruuhillaan
soutaneet salateitä kaislikkojen läpi ja ryöstäneet heidän lapsensa ja
vaimonsa ja uhranneet ne jumalilleen. Väliin he ovat tehneet
ryöstöretkiä öisinkin ja ulvoneet kuin hyeenat. Miehet he ovat
tappaneet ja vaimot ja lapset vieneet mukanaan. Mazitu-kansa tahtoisi
hyökätä heidän kimppuunsa, mutta sitä he eivät voi, koska he eivät ole
vesikansaa eivätkä omista ruuhia, joten eivät voi päästä saarille, jos
se on saari. He kertoivat minulle myöskin ihmeellisestä kukasta, joka
kasvaa samalla paikalla, missä apina-jumalakin asuu, ja jota palvellaan
jumalana. He olivat kuulleet tarinan eräältä heimolaiseltaan, joka oli
ollut siellä orjana ja paennut."

"Oletteko koettanut päästä saarelle?" kysyin.

"Olen, Allan. S.o. menin kaislikon reunaan asti, joka on pitkän, loivan
tasangon alapäässä, mistä järvi alkaa. Siihen pysähdyin joksikin aikaa
pyydystämään perhosia ja kokoomaan kasveja. Eräänä yönä, ollessani
yksin leirissä, sillä ei kukaan miehistäni halunnut jäädä niin lähelle
Pongo-maata auringonlaskun jälkeen, heräsin tunteeseen, että en enää
ollut yksin. Ryömin ulos teltastani ja kuun valossa, joka aamun
lähestyessä jo oli laskemassa, näin miehen nojaavan itseään pitemmän,
leveäteräisen keihäänsä kahvaan, pitkän miehen, luullakseni yli kuuden
jalan pituisen ja suhteellisesti harteikkaan. Hänellä oli yllään pitkä,
valkea vaippa, joka ulottui olkapäiltä melkein maahan. Päässä hänellä
oli päänmukainen, nipukoilla varustettu päähine, myöskin valkea.
Korvissa oli kupari- tai kultarenkaita ja ranteissa samoin. Hänen
ihonsa oli hyvin tumma, mutta piirteet eivät olleet ensinkään
neekerimäiset. Ne olivat ulkonevat ja hienot, nenä terävä ja huulet
ohuet; selvästi arabialainen tyyppi. Hänen vasen kätensä oli sidottu,
ja kasvoilla oli sanomattoman pelokas ilme. Ikää näytti hänellä olevan
noin viisikymmentä vuotta. Hän seisoi niin hiljaa, että aloin pelätä
häntä yhdeksi niitä haamuja, joita mazitut vakuuttivat pongo-velhojen
lähettävän ahdistamaan heidän maatansa.

"Pitkän aikaa tuijotimme toinen toiseemme, sillä minä olin päättänyt
olla puhumatta tai tekemättä minkäänlaista aloitetta. Vihdoin mies
alkoi puhua matalalla, syvällä äänellä ja käyttäen mazitu-kieltä tai
jotakin niin samankaltaista, että minun oli sitä helppo ymmärtää.

"'Eikö nimesi ole Dogeetah, oi valkea herrani, ja etkö ole iääketaidon
mestari?'

"'Olen', vastasin, 'mutta kuka sinä olet, joka uskallat herättää minut!
unestani?'

"'Herrani, olen Kaluni, Pongon päämies, mahtava mies omassa maassani
järven tuollapuolen.'

"'Miksi sitten tulet tänne yksin yösydännä, Kalubi, Pongon päämies?'

"'Miksi _sinä_ tulet tänne, valkea herrani?' hän vastasi vältellen.

"'Mitä haluat?' kysyin.

"'Oi, Dogeetah, olen vahingoittanut itseni ja tahtoisin parantua', ja
hän katsahti sidottuun käteensä.

"'Laske maahan keihääsi ja avaa vaatteesi nähdäkseni, ettei sinulla ole
veistä.'

"Hän totteli ja heitti keihäänsä matkan päähän.

"'Nyt avaa kääreistä kätesi.'

"Hän teki niin. Minä sytytin tulitikun, mikä näky näytti peloittavan
häntä suuresti, vaikk'ei hän kysynyt mitään, ja tulitikun valossa
tutkin kättä. Etusormen ensimmäinen nivelosa oli poissa. Nähdessäni
tyngän, jota oli poltettu ja sidottu tiukkaan taipuisalla ruoholla,
saatoin päättää, että sormi oli purtu poikki.

"'Mikä sen on tehnyt?' kysyin.

"'Apina', hän vastasi, 'myrkyllinen apina. Leikkaa pois sormi, oi
Dogeetah, tai huomenna minä kuolen.'

"'Miksi et antanut omain Iääkäriesi leikata pois sormea, sinä, joka
olet Kalubi, Pongon päämies?'

"'Ei, ei', hän vastasi, pudistaen päätään. 'Sitä he eivät voi. Se ei
ole luvallista. Ja minä itse, minä en sitä voi, sillä jos liha on
mustunut, on käsikin leikattava, ja jos ranne on musta, on koko
käsivarsi leikattava.'

"Istuuduin kenttätuolilleni ja ajattelin. Todellisuudessa odotin
auringonnousua, sillä oli hyödytöntä yrittää leikkausta siinä valossa.
Mies, Kalubi, arveli minun kieltäneen hänen pyyntönsä ja kävi hirveän
kiihtyneeksi.

"'Ole armollinen, valkea herrani', hän rukoili, 'älä jätä minua
kuolemaan. Minä pelkään kuolemaa. Elämä on paha, mutta kuolema pahempi.
Oi, jos kieltäydyt, tapan itseni tähän sinun eteesi, ja minun haamuni
on ahdistava sinua, kunnes itsekin kuolet pelosta ja tulet sinne, missä
minä olen. Mitä palkkiota pyydät? Kultaako vai norsunluuta vai orjiako?
Sano, niin minä annan sinulle.'

"'Rauhoitu', sanoin, sillä ymmärsin, että jos hän jatkaisi sillä tapaa,
hän voisi saada kuumetta ja aiheuttaa leikkauksen epäonnistumisen.
Siitä syystä en myöskään kysellyt häneltä paljoa niistä monista
asioista, joita olisin halunnut tietää. Sytytin tulen ja keitin
instrumentit -- hän arveli minun tekevän taikoja. Kun kaikki oli
valmiina, oli aurinkokin jo noussut.

"'Nyt', sanoin, 'näytä, kuinka urhea olet.'

"No niin, Allan, minä toimitin leikkauksen, otin pois sormen kämmentä
myöten, sillä arvelin, että saattoi olla perää hänen puheessaan
myrkystä. Tutkiessani leikattua sormea huomasinkin myöhemmin, ja voin
näyttää teillekin, sillä olen säilyttänyt sen spriissä, että niin
todella oli asianlaita, sillä mustuminen, josta hän puhui, arvatenkin
eräänlainen kuoleutuminen, oli levinnyt jo melkein niveleen asti,
vaikka sen toisella puolen liha oli aivan tervettä. Todella tuo Kalubi
oli peloton mies. Hän istui vakaana kuin kallio eikä edes vavahtanut.
Nähdessään vain terveen lihan hän päästi syvän helpotuksen huokauksen.
Kun kaikki oli ohi, näytti hän kuitenkin hiukan heikolta, jonka vuoksi
annoin hänelle vähän vedellä sekoitettua väkiviinaa, joka elvytti
hänet.

"'Oi, herrani Dogeetah', hän lausui minun sitoessani kättä, 'koko
elämäni ajan olen palvelijasi. Mutta tee minulle vielä yksi palvelus.
Maassani on hurja peto, sama, joka puraisi poikki sormeni. Se on
paholainen; se tappaa meidät, ja me pelkäämme sitä. Olen kuullut,
että teillä valkeilla miehillä on taika-aseita, jotka tappavat
pamahduksella. Tule maahani ja tapa taika-aseella tuo hurja peto.
Tule, minä pyydän, tule, sillä minä pelkään kauheasti', ja siltä hän
todella näyttikin.

"'En', vastasin, 'minä en vuodata verta; en tapa muuta kuin perhosia ja
niitäkin vain vähän. Mutta jos pelkäät petoa, miksi et sitä myrkytä?
Teillä mustilla miehillä on monenlaisia myrkkyjä.'

"'Ei se auta, ei se auta', hän vastasi kuin valittaen. 'Peto tuntee
myrkyt, muutamia se nielee, ja ne eivät vahingoita sitä. Toisiin se
taas ei koske. Sitäpaitsi ei kukaan musta mies kykene sitä
vahingoittamaan. Se on itse valkoinen, ja on vanhastaan tunnettua, että
jos se yleensä kuolee, tapahtuu se valkean miehen käden kautta.'

"'Kummallinen eläin', aloin epäilevästi, sillä luulin hänen varmasti
valehtelevan. Mutta samassa kuulin miesteni äänet. He kulkivat minua
kohti jättiläisruohikon läpi, laulaen tullessaan, mutta olivat vielä
pitkän matkan päässä, Kalubikin kuuli sen ja hypähti pystyyn.

"'Minun on mentävä', hän sanoi. 'Kukaan ei saa nähdä minua täällä. Mikä
palkinto, oi lääketaidon herra, mikä palkinto?'

"'En ota palkkaa työstäni', vastasin, 'tai -- odotahan. Maassasi kasvaa
ihana kukka, eikö totta? Kukka, jolla on siivet ja niiden alla syvä
kupu. Sen kukan tahtoisin.'

"'Kuka sinulle on puhunut kukasta?' hän kysyi. 'Kukka on pyhä.
Kuitenkin, oi valkea herrani, sinun tähtesi uskallan sen kuitenkin. Oi,
tule takaisin ja tuo muassasi joku, joka saattaa tappaa pedon, ja minä
teen sinut rikkaaksi. Tule takaisin ja huuda kaislikon yli Kalubia, ja
Kalubi on kuuleva ja tuleva luoksesi.'

"Samassa hän juoksi keihäänsä luokse, sieppasi sen maasta ja katosi
kaislikkoon. Se oli viimeinen, mitä näin, tai luultavasti tulen
näkemään hänestä."

"Mutta, Veli Johannes, jollain tavoin olette saanut kukan."

"Olen, Allan. Kun noin viikkoa myöhemmin eräänä aamuna astuin ulos
teltastani, seisoi siinä kukka pantuna vedellä täytettyyn, kapeasuiseen
saviastiaan. Tarkoitin tietysti, että hänen piti lähettää minulle koko
kasvi juurineen päivineen, mutta arvattavasti hän ymmärsi minun
haluavan vain kukkaa. Tai ehkei hän uskaltanut lähettää koko kasvia.
Joka tapauksessa se on parempi kuin ei mitään."

"Miksi ette ole itse mennyt maahan sitä noutamaan?"

"Monesta syystä, Allan, joista tärkein oli, että se oli mahdotonta.
Mazitut vakuuttavat, että kuka ikinä kukan näkee, hänen on kuoltava.
Vieläpä he, saatuaan tietää, että olin saanut kukan, pakottivat minut
muuttamaan maan toiselle äärelle seitsemänkymmenen mailin päähän.
Senvuoksi päätin odottaa, kunnes kohtaisin jonkun, joka lähtisi
toverikseni. Suoraan sanoen, Allan, johtui mieleeni, että te olette
niitä, jotka ehkä mielellään haluavat nähdä tuon ihmeellisen pedon,
joka puree ihmisiltä sormet poikki ja peloittaa heidät kuoliaaksi", ja
Veli Johannes silitti pitkää, valkeata partaansa ja hymyili
lisätessään: "Eikö ole omituinen sattuma, että kohtasimme toisemme niin
pian senjälkeen?"

"Niinkö?" vastasin. "Minuako todellakin ajattelitte? Veli Johannes,
teistä puhutaan monenmoista, mutta minä olen tullut siihen päätökseen,
ettei teidän järjessänne ole mitään vikaa."

Jälleen hän hymyili ja siveli pitkää, valkeata partaansa.




II.

HUUTOKAUPPAHUONE.


Muistaakseni pongon villikansasta, jonka sanottiin palvelevan gorillaa
ja kultaista kukkaa, ei senjälkeen keskusteltu, ennenkuin olimme
saapuneet Durban'issa olevalle talolleni. Sinne asti saatoin tietysti
Charles Scroope'a, ja sinne asti tuli myöskin veli Johannes, joka
makuuhuoneen puutteessa pystytti telttansa puutarhaan.

Eräänä iltana istuimme tupakoiden parvekkeella. Veli Johanneksen ainoa
inhimillinen heikkous oli tupakoiminen. Hän ei juonut viiniä eikä
paloviinaa; lihaa hän ei syönyt muuta kuin pakosta, mutta olen iloinen
voidessani sanoa, että hän poltti sikareja, kuten useimmat
amerikkalaiset, milloin vain sai niitä käsiinsä.

"John", sanoin, "olen ajatellut juttuanne ja tehnyt siitä pari
johtopäätöstä."

"Mitkä ne ovat, Allan?"

"Ensimmäinen on, että olitte suuri aasi, kun ette urkkinut Kalubilta
enempää tietoja, kun teillä kerran oli tilaisuus."

"Myönnän, Allan, mutta lukuunottamatta muita seikkoja olen lääkäri, ja
leikkaus oli etualalla ajatuksissani."

"Toinen johtopäätökseni on se, että uskon gorilla-jumalan olevan
Kalubille vaarallisen, niinkuin tekin epäilemättä olette arvannut, ja
että gorilla juuri oli purrut poikki hänen sormensa."

"Kuinka niin?"

"Koska olen kuullut suurista apinoista, joitten nimi on _soko_ ja joita
tavataan Itä-Afrikan keskiosissa, ja niiden sanotaan purevan ihmisiltä
poikki varpaat ja sormet. Olen sitäpaitsi kuullut, että ne ovat hyvin
gorillan näköisiä."

"Nyt kun mainitsette siitä, muistan itsekin kuulleeni. Olenpa kerran
nähnytkin _sokon_, vaikka tosin jonkin matkan päästä, ja se oli
suunnattoman suuri, ruskea apina, joka seisoi takaraajoillaan ja löi
nyrkeillään rintaansa. En voinut katsella sitä kauan, sillä juoksin
pakoon."

"Kolmas päätelmäni on se, että tuo keltainen orkidea voisi olla suuren
rahan arvoinen, jos sen saisi kaivetuksi maasta juurineen ja veisi
Englantiin."

"Muistelen sanoneeni teille, Allan, että arvioin sen 20,000 puntaan,
joten tämä päätelmänne ei ole alkuperäinen."

"Neljäs johtopäätös on se, että haluaisin kaivaa maasta tuon orkidean
ja saada osan noista 20,000 punnasta."

Veli Johannes kävi hyvin innostuneeksi.

"Oi", hän virkkoi. "Nyt siis tulemme siihen. Olen ihmetellyt kuinka
pitkän ajan tarvitsette asian ymmärtämiseen, Allan, mutta jos olette
hidas, olette myös varma."

"Viides johtopäätös on se", jatkoin, "että sentapainen retki vaatii
onnistuakseen paljon rahaa, enemmän kuin te tai minä voimme saada
käytettäväksemme. Osakkaita tarvittaisiin, toimivia tai nukkuvia, mutta
rahakkaita."

Veli Johannes katsahti akkunaan, jonka takana Charles Scroope lepäsi
vuoteessaan, hän oli nimittäin vielä siksi heikko, että meni varhain
levolle.

"Ei", sanoin, "hän on saanut tarpeekseen Afrikasta, ja itsehän
sanoitte, että kestää kaksi vuotta, ennenkuin hän täydellisesti
parantuu. Sitäpaitsi tähän asiaan on sekautunut nainen. Kuulkaa nyt.
Olen rohjennut kirjoittaa tuolle naiselle, jonka osoitteesta sain
selvän silloin, kun sairas ei tiennyt mitä puhui. Ilmoitin, että hän
oli kuolemankielissä, mutta että toivoin hänen jäävän henkiin, ja
arvelin olevan hänelle mieleen tiedon, että sairas ei tehnyt mitään
muuta kuin houraili hänestä. Sanoin myös, että hän oli sankari, isolla
S:llä kirjoitettuna ja kahdesti alleviivattuna. Kautta kunniani!
Kertomuksen hänen sankaruudestaan pistin siihen kuin lusikalla,
oikealla hotellin kastikelusikalla. Jos Charles Scroope tuntee itsensä
minun kirjoittamassani kuvauksessa, silloin olen hollantilainen, siinä
kaikki. Kirje joutui viime laivaan ja joutuu, jos asiat ovat
oikeallaan, morsiamen käsiin. Sitten kuulkaa vielä. Scroope haluaa
minua mukaansa Englantiin pitämään huolta hänestä matkalla -- hänen
omien sanojensa mukaan. Itse asiassa hän tietysti toivoo minun sanovan
hänestä puolustavan sanan morsiamelleen, jos joutuisin tälle
esitettäväksi. Hän tarjoutuu suorittamaan kaikki menoni ja korvaamaan
ajankuluni. Ja minä kun en ole nähnyt Englantia sittenkuin olin kolmen
vuoden ikäinen, otan luultavasti vastaan tarjouksen."

Veli Johanneksen kasvot synkistyivät. "Kuinka sitten käy retken,
Allan?" hän kysyi.

"Tänään on marraskuun ensimmäinen päivä", minä vastasin, "ja niitten
seutujen kostea vuodenaika alkaa suunnilleen nyt ja kestää huhtikuuhun.
Ei hyödyttäisi siis yrittääkään päästä pongo-ystäväinne luokse
aikaisemmin, ja niin minulle jää runsaasti aikaa matkustaa Englantiin
ja tulla takaisin. Jos uskotte kukan haltuuni, vien sen mukanani sinne.
Ehkä sattuisin löytämään jonkun, joka olisi halukas antamaan rahat
kasvin saamisen toivossa. Sillävälin olette tervetullut tähän taloon,
jos haluatte odottaa täällä."

"Kiitos, Allan, mutta en voi istua paikoillani niin monta kuukautta.
Matkustan jonnekin ja palaan takaisin." Hän pysähtyi, ja tummaan
silmään ilmeni uinaileva katse, kun hän jatkoi: "Nähkääs, veljeni,
minun osani on vaeltaa ja vaeltaa kautta tämän laajan maan kunnes --
tiedän."

"Kunnes tiedätte mitä?" kysyin terävästi.

Hän kokosi voimansa kuin yhdellä nykäyksellä ja vastasi sitten
väkinäisen huolettomasti:

"Kunnes tunnen joka tuuman, luonnollisesti. On vielä monta heimoa,
joiden luona en ole käynyt."

"Niiden joukossa pongo", sanoin. "Niin ollen, jos onnistun saamaan
kokoon rahat retkeä varten, te varmaankin tulette mukaan, eikö totta?
Ellette, saa asia minun puolestani raueta. Ymmärrätte, että panen
toivoni teihin ja ystäviinne, mitä tulee läpikulkuun Mazitu-maan kautta
Pongon rajalle."

"Tietysti aion tulla. Vaikka te ette tulisikaan, lähden yksin. Aion
tutkia Pongo-maan, vaikk'en ikinä pääsisi sieltä enää takaisin."

Vielä kerran katsahdin häneen ja vastasin:

"Panette paljon alttiiksi yhden kukan vuoksi, John. Vai haetteko
muutakin kuin kukkaa? Jos on niin, toivon teidän sanovan totuuden."

Tämän sanoin tietoisena siitä, että Veli Johanneksella oli ääretön
vastenmielisyys puhua tai toimia valheellisesti.

"No niin, Allan, kun lausutte sen tuolla tavalla, totuus on se, että
kuulin vähän muutakin Pongo-maasta kuin sen, mitä kerroin teille
sisämaassa. Se oli sen jälkeen kuin olin leikannut Kalubin sormen,
muuten olisinkin koettanut päästä sinne yksin. Mutta silloin en enää
voinut sitä tehdä, kuten olen sanonut."

"Ja mitä saitte kuulla?"

"Sain kuulla, että heillä on paitsi valkeaa jumalaa valkea
jumalatarkin."

"Ja entä sitten? Naarasgorilla luultavasti."

"Ei muuta kuin että jumalat ovat aina kiinnittäneet mieltäni. Hyvää
yötä."

"Olette vanha, kummallinen otus", huomautin hänen jälkeensä, "ja mikä
on enemmän, te salaatte jotakin. Mutta eräänä kauniina Päivänä saan
siitä selvän. Kuitenkin minua ihmetyttää, mahtaako koko juttu olla
valhetta, ei, ei valhetta vaan harhakuvittelua. Sitäkään se ei voi olla
-- tuon orkidean vuoksi. Eivät mitkään selitykset saa sitä
olemattomaksi. Hullunkurista kansaa tuo pongo valkeine jumalineen ja
jumalattarineen ja pyhine kukkineen. Mutta loppujen lopuksi koko
Afrikka on täynnä hullunkurisia kansoja ja hullunkurisia jumalia."

       *       *       *       *       *

Ja nyt kertomus siirtyy Englantiin. (Älä pelkää, seikkailurakas
lukijani, jos sellaisen olen saanut, muutaman sivun jälkeen palaamme
jälleen Afrikkaan.)

Mr. Charles Scroope ja minä matkustimme Durban'ista päivää tai paria
minun ja Veli Johanneksen viimeisen keskustelun jälkeen. Kapkaupungissa
saavutimme aluksen, jota nykyaikana pidettäisiin kurjana pikku laivana
ja joka pitkän ja vaivalloisen matkan jälkeen lopulta toi meidät
onnellisesti Plymouthiin. Matkatoverimme olivat hyvin ikäviä. Useimmat
heistä olen unohtanut, mutta yhden naisen muistan vielä. Ajattelen,
että hän oli varmaankin alkanut elämänsä kamarineitsyenä, sillä hänellä
oli säännönmukainen korkea tukkalaite ja punakat kasvot. Joka
tapauksessa hän nyt oli naimisissa erään viinikauppiaan kanssa, joka
oli Kapkaupungissa hankkinut itselleen omaisuuden. Pahaksi onneksi hän
kuitenkin oli alkanut pitää liian paljon miehensä kauppatavarasta ja
kävi päivällisen syötyä tavallisesti puheliaaksi. Syystä tai toisesta
hän tunsi erikoista vastenmielisyyttä minua kohtaan. Oi, näen hänet
vieläkin istumassa salongissa öljylampun heiluessa hänen päänsä päällä
(hän valitsi aina öljylampun alla olevan paikan, syystä että valo antoi
hänen timanttiensa esiintyä loistossaan). Hänen äänensäkin kuulen vielä
korvissani. "Älkää vain tuoko tänne elefantinmetsästystapojanne, mr.
Allan" (korostaen sanaa Allan) "Quatermain, ne eivät sovi
sivistyneeseen seuraan. Saisitte käydä harjaamassa tukkanne, mr.
Quatermain." (Voin lisätä selitykseksi, että tukkani seisoo luonnostaan
pystyssä.)

Sitten kuului tavallisesti hänen miehensä kauhistunut "Hys, hys,
sinähän käyttäydyt aivan loukkaavasti, rakkaani!"

Oi, minkätähden muistankaan tuon kaiken niin monen vuoden päästä,
vaikka ihmisten nimetkin olen unohtanut? Se on varmaan noita
pikkuseikkoja, jotka helposti jäävät mieleen. Ascensionin saari,
jonnekka poikkesimme, on samoin jäänyt mieleeni valkovaahtoisine,
pitkine, keinuvine maininkeineen, paljaine, vihreän peittämine
vuorenhuippuineen ja lammikoissa rypevine merikilpikonnineen.
Kilpikonnaraukat! Me otimme kaksi mukaamme ja minun oli tapana katsella
niitä keulakannella, jossa ne makasivat selällään, heikosti eviään
liikutellen. Toinen niistä kuoli, ja minä sain teurastajan pelastamaan
itselleni kuoren. Myöhemmin annoin sen somasti kiilloitettuna ja
verhottuna häälahjaksi mr. ja mrs. Scroope'lle. Tarkoitin sen
käsityökoriksi ja tulin kovin hämilleni, kun joku typerä nainen sanoi
häissä sulhasen ja morsiamen kuullen, että se oli sievin kehto, minkä
hän ikinä oli nähnyt. Tyhmyydessäni koetin tietysti selittää, mistä
seurasi yleinen nauru.

Mutta minkävuoksi kirjoitan tällaisista turhanpäiväisistä asioista,
joilla ei ole kertomukseni kanssa mitään tekemistä?

Mainitsin jo, että olin rohjennut lähettää miss Margaret Manners'ille
kirjeen Charles Scroope'sta, jossa sivumennen mainitsin, että jos
sankarini sattuisi jäämään eloon, toisin hänet luultavasti seuraavalla
laivalla kotiin. No niin, saavuimme Plymouthiin kahdeksan aikaan
aamulla, lauhkeana marraskuun päivänä, ja pian sen jälkeen saapui
hinaaja noutamaan matkustajia ja postia sekä osan lastia. Minä, joka
nousen aikaisin aamulla, näin sen tulevan ja huomasin kannella komean,
turkiksiin verhotun naisen ja hänen rinnallaan hyvin sievän,
vaaleatukkaisen nuoren neidin, jolla oli yllä siro sarkapuku. Samassa
joku tarjoilija toi sanan, että minua haluttiin puhutella salongissa.
Menin sinne ja tapasin nuo molemmat seisomassa käsi kädessä.

"Olette varmaan mr. Allan Quatermain", sanoi komea nainen. "Missä on
mr. Scroope, jonka, mikäli ymmärsin oikein, olette tuonut kotiin?
Sanokaa heti."

Jokin hänen olennossaan ja kiihkeä puhuttelutapa saivat minut niin
hämilleni, että saatoin vain vastata hiljaa:

"Alhaalla, rouva, alhaalla."

"Kas niin, rakkaani", sanoi komea nainen toverilleen, "kehoitin sinua
odottamaan pahinta. Ole luja; älä laita kohtausta kaikkien näiden
ihmisten edessä. Kohtalon tiet ovat vanhurskaat ja tutkimattomat. Oma
oikullisuutesi oli siihen syypää. Sinun ei olisi pitänyt lähettää
miesraukkaa noihin pakanamaihin."

Sitten hän kääntyi puoleeni ja lisäsi terävästi: "Toivottavasti hän on
balsamoitu; hautaisimme hänet mielellämme Essex'iin."

"Balsamoituko!" minä läähätin. "Balsamoitu! Mieshän on kylvyssään, tai
oli ainakin muutama minuutti sitten."

Seuraavassa hetkessä nuori sievä nainen, jolle toinen oli puhunut,
puhkesi itkuun, nojaten päänsä olkapäähäni.

"Margaret!" hänen seuralaisensa huudahti (hän oli jonkunlainen ankara
täti), "kielsinhän sinua laittamasta julkista kohtausta.' Mr.
Quatermain, koska kerran mr. Scroope on elossa, tahtoisitteko pyytää,
että hän olisi hyvä ja tulisi tänne."

No niin, minä toin hänet paikalle, parta puoleksi ajeltuna, ja asian
lopun voi kuvitella. On suurenmoista olla sankari, suurella S:llä
kirjoitettuna. Siitä pitäen se (minun ansiostani) oli Charles Scroopen
osa elämässä. Hänellä on nyt lastenlapsia, ja he kaikki pitävät häntä
sankarina. Eikä hän vastusta heitä. Minä tein matkan morsiamen kotiin
Essex'iin, joka oli suurenmoinen maatila kauniine, vanhoine
rakennuksineen. Tuloiltanani sinne oli kokoontunut 24-henkinen
päivällisseura, ja minä sain pitää puheen Charles Scroope'sta ja
leopardista. Luulen, että se oli hyvä puhe. Joka tapauksessa kaikki
hurrasivat, myöskin palvelijat, jotka olivat keräytyneet ison hallin
perälle. Muistan kertomusta täydentääkseni lisänneeni siihen vielä pari
muuta leopardia, emän ja kaksi puolikasvuista poikasta, sekä
haavoittuneen puhvelin ja kertoneeni kuinka mr. Scroope lopetti ne
kaikki yhden toisensa jälkeen metsästyspuukolla. Oli huvittavaa seurata
hänen ilmeitään kertomuksen kehittyessä. Onneksi hän istui vieressäni,
joten voin potkaista häntä pöydän alitse. Kaikki oli hyvin hauskaa ja
hyvin onnellista, sillä nuo kaksi rakastivat todella toinen toistaan.
Jumalan kiitos, että minun, tai oikeammin Veli Johanneksen, onnistui
saattaa heidät jälleen yhteen.

Tällä matkallani Essex'iin minä, sivumennen sanoen, kohtasin ensi
kerran lordi Ragnairin ja kauniin miss Holmes'in, joitten kanssa
myöhemmin olin joutuva hyvin omituisiin seikkailuihin.

       *       *       *       *       *

Tämän välinäytöksen jälkeen ryhdyin tehtävääni. Joku mainitsi minulle,
että kaupungissa oli kauppahuone, joka myi huutokaupalla orkideoja,
nämä kukat alkoivat nimittäin sinä aikana tulla muotiin rikasten
puutarhaviljelijäin keskuudessa. Tämä, arvelin, mahtoi olla paikka,
jossa minun sopi näyttää aarteeni. Epäilemättä toiminimi May & Primrose
-- se oli liikkeen maailmankuulu nimi -- kykenisi saattamaan minut
kosketuksiin varakkaiden orkideanviljelijäin kanssa, jotka eivät
arkailisi pannessaan liikkeelle pari tuhatta toivossa, että saisivat
osan kukkaan, joka Veli Johanneksen lausuman mukaan oli suuren
kultamäärän arvoinen. Joka tapauksessa aioin yrittää.

Eräänä perjantaina puoli yhden aikaan etsin siis herrojen May &
Primrose'n liikkeen, kantaen mukanani kultaista Cypripediumia, joka
nyt oli litteässä metallirasiassa.

Olin sattunut valitsemaan onnettoman päivän ja hetken, sillä
saapuessani toimistoon ja kysyessäni mr. May'tä minulle ilmoitettiin
hänen olevan maanarviointimatkalla.

"Sitten haluaisin puhutella mr. Primrose'a", sanoin.

"Mr. Primrose on huoneella tekemässä kauppoja", vastasi virkailija,
jolla näytti olevan hyvin kiire.

"Missä huone sitten on?" kysyin.

"Ovesta mennessä käännytään vasemmalle, sitten taas vasemmalle --
siellä kellon alla", sanoi virkailija ja sulki luukun.

Olin niin harmistunut hänen tylyydestään, että olin vähällä jättää koko
yrityksen. Mutta kun paremmin asiaa ajattelin, noudatin hänen antamiaan
ohjeita ja parin minuutin kuluttua löysin itseni kapeasta käytävästä,
joka vei avaraan huoneeseen. Sellaiselle, joka ei ollut samantapaista
ennen nähnyt, se tarjosi omituisen näyn. Ensimmäinen, mihin kiinnitin
huomiota, oli seinälle naulattu julistus, jossa kiellettiin kävijöitä
polttamasta piippua. Ajattelin mielessäni, että orkideat varmaan olivat
ihmeellisiä kukkia, jos ne voivat erottaa sikarin savun piipun savusta,
ja astuin huoneeseen. Vasemmalla puolellani oli pitkä pöytä täynnä
ruukkuja, joissa kasvoi ihania kukkia, jollaisia en ikinä ollut nähnyt;
ne olivat kaikki orkideoja. Pitkin sitä ja vastakkaista seinää oli
toisia pöytiä, joille oli tiukkaan sullottu kuivia juuria, varmaankin
orkideain. Minun kokemattomaan silmääni koko paljous ei näyttänyt
viiden shillingin arvoiselta, sillä juuret näyttivät kuihtuneilta.

Huoneen päässä oli koroke, jolla istui erittäin miellyttävän näköinen
herra. Hän myi huutokaupalla sellaista vauhtia, että hänen vierellään
istuvan virkailijan oli vaikea merkitä kirjoihin määrät ja summat.
Hänen edessään oli hevosen korkuinen pöytä, jonka ympärillä ostajat
istuivat. Pöydän pää oli tyhjä, ja siihen vahtimestarit asettivat
näytteille kunkin erän ennen myyntiä. Korokkeen alapuolella oli toinen
vielä pienempi pöytä, ja sillä noin kaksikymmentä kukkaruukkua, vielä
kauniimpia kuin suurella pöydällä olevat. Yläpuolella oli ilmoitus,
että ne myydään täsmälleen puoli yhdeltä. Ylt'ympäri huonetta seisoi
pikku ryhmissä miehiä (läsnäolevat naiset istuivat Pöydän ääressä),
joista useilla oli kaunis orkidea napinlävessä. Myöhemmin sain kuulla
niiden olleen kauppiaita ja amatöörejä. Heillä oli kaikilla
ystävälliset kasvot, ja minä tunsin mieltymystä heitä kohtaan.

Koko paikka oli hauska ja miellyttävä, varsinkin vastakohtana hirveälle
lontoolaiselle ympäristölle. Tunkien pienen olentoni nurkkaan, jossa en
ollut kenenkään tiellä, katselin menoa jonkun aikaa. Äkkiä miellyttävä
ääni vierelläni kysyi, enkö halunnut katsoa luetteloa. Katsahdin
puhujaan ja miellyin häneen siinä paikassa -- niinkuin edellä olen
selittänyt, kuulun niihin, joille ensimmäinen vaikutelma merkitsee
paljon. Hän ei ollut kovin pitkä, mutta vanttera ja sulavaruumiinen. Ei
hän ollut kovin kaunis, mutta ei niin rumakaan. Hän oli vain tavallinen
vaaleaverinen nuori englantilainen, kahdenkymmenenneljän tai -viiden
vuoden ikäinen, hänellä oli hilpeät siniset silmät ja harvinaisen
hauska kasvojen ilme. Äkkiä tunsin, että hän oli miellyttävä ja
ihmisystävällinen sielu. Hänellä oli yllään karkea, verraten kulunut
puku ja napinlävessä orkidea, joka näytti olevan yleinen tunnusmerkki.
Jollakin tavoin puku sopi hänen hyvin vereviin kasvoihinsa ja vaaleaan,
aaltoilevaan tukkaansa, joka i oli kokonaan näkyvissä omistajan
istuessa vaatehattunsa päällä.

"Ei, kiitos", vastasin, "en ole tullut tänne ostamaan. En tiedä mitään
orkideoista", lisäsin kuin selitykseksi, "tunnen vain muutamia, joita
olen tavannut Afrikassa ja tämän tässä", ja näpäytin kainalossani
olevaa metallilaatikkoa.

"Todellako", hän sanoi. "Kuulisin mielelläni Afrikan orkideoista. Mitä
teillä sitten on tuossa laatikossanne, koko kasviko vai kukkia?"

"Vain kukka. Eikä sekään ole minun. Eräs afrikkalainen ystäväni pyysi
minua -- tai olkoon, se on pitkä juttu, joka ei mahda teitä huvittaa."

"Enpä tiedä. Arvatenkin se on Cymbidium koosta päättäen."

Pudistin päätäni. "Ystäväni mainitsi toisen nimen. Hän nimitti sitä
Cypripediumiksi."

Nuori mies alkoi käydä uteliaaksi. "Yksikö Cypripedium koko tuossa
isossa laatikossa? Sen täytyy olla suuri kukka."

"Niin on, ystäväni sanoi sitä suurimmaksi mitä milloinkaan on löydetty.
Se on kaksikymmentäneljä tuumaa toisen siiven päästä toisen päähän,
teriksi muistelen hänen niitä nimittäneen, ja takaosa läpimitaten noin
jalan levyinen."

"Kaksikymmentäneljä tuumaa terälehtien väli ja selän läpileikkaus jalan
levyinen!" sanoi nuori mies aivan ällistyneenä. "Ja Cypripedium! Te
laskette varmaankin leikkiä, sir?"

"Sir", vastasin loukkautuneena, "sitä en tee. Teidän puheenne merkitsee
samaa kuin sanoisitte minun puhuvan valhetta. Mutta luonnollisestihan
kukka saattaa olla jotain muutakin lajia."

"Näyttäkää se minulle! Flora-jumalattaren nimessä, näyttäkää minulle!"

Aloin avata laatikkoa. Se olikin jo puoleksi auki, kun kaksi muuta
herraa, jotka joko olivat kuulleet osan keskusteluamme tai huomanneet
toverini kiihtyneet kasvot, tunkeutuivat luoksemme. Huomasin heilläkin
orkideat napinlävessä.

"Halloo, Somers!" sanoi toinen teeskennellyn miellyttävällä äänellä,
"mitä teillä siellä on?"

"Mitä teidän ystävällänne on siellä?" kysyi toinen.

"Ei mitään", vastasi nuori mies, jota oli puhuteltu nimellä Somers, "ei
kerrassaan mitään; se on -- ainoastaan laatikollinen etelämaisia
perhosia."

"Oi, perhosia", sanoi N:o 1 ja käyskenteli tiehensä. Mutta N:o 2,
teräväkatseinen, haukansilmäinen henkilö, ei tyytynyt niin vähään.
"Näyttäkää meille perhosenne", hän sanoi minulle.

"Ei niitä voi", huudahti nuori mies. "Ystäväni pelkää tomun
vahingoittavan niiden värejä. Eikö niin, Brown?"

"Niin kylläkin, Somers", minä vastasin, tarttuen hänen vihjaukseensa ja
sulkien metallilaatikon yhdellä napsauksella.

Silloin haukansilmäinen lähti tiehensä muristen, sillä puhe tomusta
takertui hänen kurkkuunsa.

"Orkideain kokoilija!" kuiskasi nuori mies. "Kauheita ihmisiä,
orkidea-hulluja, niin kateellisia. Sitäpaitsi hyvin rikkaita molemmat.
Mr. Brown -- toivottavasti se on nimenne, vaikka todennäköisyys on sitä
vastaan."

"Niin kyllä", vastasin, "nimeni on Allan Quatermain."

"Oi, paljon parempi kuin Brown! No hyvä, mr. Allan Quatermain, täällä
on yksityishuone, joka on vapaasti käytettävissäni. Olisitteko halukas
tulemaan noine --", samassa haukansilmäinen herrasmies taasen maleksi
ohi, "noine perhoslaatikkoinenne?"

"Mielelläni", vastasin ja seurasin häntä huutokauppahuoneen
vasemmanpuolisesta ovesta pari askelta, jolloin tulimme pieneen,
astiakaappia muistuttavaan huoneeseen, jonka seinät olivat täynnä
hyllyjä ja niillä paksuja kirjoja.

Kumppanini sulki oven ja lukitsi sen.

"Nyt", hän virkkoi samanlaisella äänellä kuin kertomuksen roistomainen
sankari kohdattuaan vihdoinkin kasvoista kasvoihin sievän
sankarittarensa, "nyt olemme yksin. Mr. Quatermain, näyttäkääpä minulle
-- nuo perhoset."

Minä asetin laatikon honkapöydälle, joka oli kattoakkunan alla. Avasin
sen; nostin pois vaunupeitteen, ja kahden lasikappaleen välissä
kuljetuksesta aivan vahingoittumattomana, oli siinä kultainen kukkani
vielä kuolemassaankin loistavana, ja sen rinnalla leveä, vihreä lehti.

Nuori mies, jota kutsuttiin Somers'iksi, tuijotti siihen niin kauan,
että pelkäsin hänen silmäinsä aivan pullistuvan ulos päästä. Hän
kääntyi poispäin, mutisi jotakin ja tuijotti taas.

"Oi taivas!" hän sanoi viimein. "Oi taivas, onko mahdollista, että
tässä epätäydellisyyksien maassa kasvaa jotain tällaista? Ette suinkaan
te ole löytänyt sitä, mr. Half -- tarkoitan Quatermain?"

"Sir", vastasin, "jo toisen kerran teette vihjauksia. Jääkää hyvästi",
ja minä ryhdyin sulkemaan laatikkoa.

"Älkää loukkautuko", hän huudahti. "Säälikää syntisraukan heikkoutta.
Te ette ymmärrä. Oi jospa ymmärtäisitte, jospa vain koettaisitte
ymmärtää!"

"En", minä vastasin, "en totisesti ymmärrä."

"No hyvä, sen kyllä opitte, kun alatte koota orkideoja. Minä en
todellakaan muuten ole hullu muuta kuin ehkä tässä suhteessa, mr.
Quatermain", sen hän lausui matalalla, värisevällä äänellä -- "tämä
ihmeellinen Cypripedium -- on kultakaivoksen arvoinen."

"Kultakaivoksista tekemäini kokemusten nojalla", sanoin purevasti ja,
saatan lisätä, profeetallisesti, "voin sen kyliä uskoa."

"Oi, tarkoitan kultakaivosta kuvaannollisessa merkityksessä,
arkikielellä lausuttuna, en sellaista, jonka kullankaivajat tuntevat",
hän vastasi. "Tahdon sillä sanoa, että kasvi on verrattoman arvokas.
Missä itse kasvi on, mr. Quatermain?"

"Hyvin epämääräisellä paikalla Itä-Afrikan eteläosassa", vastasin. "En
voi rajoittaa sen paikkaa tarkemmin kuin kolmeensataan mailiin."

"Se on epämääräistä, mr. Quatermain. Minulla ei ole oikeutta sitä
tiedustella, sillä ymmärrän, että ette tiedä minusta mitään, mutta
vakuutan teille, että olen kunniallinen, ja, lyhyesti sanoen,
tahtoisitteko kertoa minulle, mitä tiedätte tästä kukasta?"

"Enpä luule voivani", vastasin hiukan epäröiden. Sitten, luotuani
häneen toisen silmäyksen, kerroin tarinan ääriviivat, mainiten kaikki
nimet ja tarkat paikat, ja selitin olevani etsimässä henkilöä, joka
varustaisi rahalla retkikunnan tuohon kaukaiseen ja romanttiseen
maahan, jossa harvinaisen Cypripediumimme luultiin kasvavan.

Juuri kun olin lopettanut kertomukseni ja ennenkuin kuulijani vielä
ehti tehdä ainoatakaan huomautusta, kuului kova naputus ovelle.

"Mr. Stephen", sanoi ääni, "oletteko siellä, mr. Stephen?"

"Kautta Jupiterin, se on Briggs", huudahti nuori mies. "Briggs on isäni
taloudenhoitaja. Sulkekaa laatikko, mr. Quatermain. Käykää sisälle,
Briggs", hän jatkoi, hitaasti kiertäen auki lukon. "Mistä on kysymys?"

"Paljostakin", vastasi laiha, kiihtynyt mies, työntyen sisään avatusta
ovesta, "isänne, tarkoitan sir Alexander, on odottamatta tullut
toimistoon ja oli kovin suutuksissaan, kun ei löytänyt teitä sieltä,
sir. Saatuaan kuulla, että olitte lähtenyt orkideamyymälään, hän
julmistui, sir, julmistui, ja lähetti minut hakemaan teitä."

"Vai niin?" vastasi mr. Somers kevyellä ja järkkymättömällä äänellä.
"No, sanokaa sitten sir Alexanderille, että tulen heti. Menkää vain
takaisin, Briggs, ja sanokaa hänelle, että tulen heti."

Briggs lähti vastahakoisesti.

"Minun täytyy jättää teidät, mr. Quatermain", sanoi mr. Somers
sulkiessaan ovea hänen lähdettyään, "mutta lupaatteko olla näyttämättä
kukkaa kellekään ennen minun paluutani? Puolen tunnin kuluttua olen
täällä taas."

"Kyllä, mr. Somers. Odotan teitä puoli tuntia myymälähuoneessa ja
lupaan, ettei kukaan saa nähdä kukkaa ennen paluutanne."

"Kiitos. Olette hyvä ihminen, ja _minä_ lupaan, ettette menetä mitään
ystävällisyydellänne, mikäli vain se on voimissani."

Menimme yhdessä myymälähuoneeseen, jossa jokin ajatus äkkiä johtui mr.
Somers'in mieleen.

"Kautta Jupiterin!" hän sanoi, "olin vähällä unohtaa Odontoglossumin.
Missä Woodden? Aha, tulkaapa tänne, Woodden, tahdon puhua kanssanne."

Woodden'iksi puhuteltu totteli. Hän oli noin viidenkymmenen iässä oleva
mies, epämääräistä väriä, sillä hänen silmänsä olivat hyvin vaalean
siniset tai harmaat ja tukka hiekan ruskea; muuten hän oli sitkeän
näköinen ja vahvarakenteinen, suurissa käsissä näkyi työn jälkiä,
kämmenet olivat kovettuneet ja kynnet lyhyiksi kuluneet. Hän oli puettu
kiiltävän mustaan pukuun, jollaista työtätekevä luokka käyttää
hautajaisissa. Päätin heti mielessäni, että hän oli Puutarhuri.

"Woodden", virkkoi mr. Somers, "tällä herralla on maailman ihanin
orkidea. Pitäkää silmällä, ettei kukaan ryövää häntä. Tässä huoneessa
on sellaisia, mr. Quatermain, jotka tahtoisivat murhata teidät ja
heittää ruumiinne Thames'iin tuon kukan takia", hän lisäsi synkästi.

Kuullessaan tämän ilmoituksen Woodden liikautti vähän jalkojaan
ikäänkuin olisi tuntenut maanjäristyksenedellisiä liikkeitä. Se oli
hänen tapansa, milloin jokin hämmästytti häntä. Sitten hän kiinnitti
minuun kalpeat silmänsä, jotka sanoivat selvästi, että ulkomuotoni
ihmetytti häntä, vetäisi hiekanvärisen suortuvan peukalon ja etusormen
välitse ja sanoi:

"Palvelijanne, sir, ja missähän tuo orkidea on?"

Minä osoitin metallilaatikkoa.

"Siellä se on", jatkoi mr. Somers, "ja sitä teidän tulee vartioida. Mr.
Quatermain, jos joku yrittää ryövätä teitä, huutakaa Woodden'ia, ja hän
iskee hänet maahan. Hän on nimittäin puutarhurini ja täydellisesti
luotettava, varsinkin kun on kysymyksessä jonkun maahan iskeminen."

"Kyllä, varmasti isken hänet maahan", vastasi Woodden, puristaen suurta
nyrkkiään ja katsellen ympärilleen epäluuloisin silmin.

"Kuulkaapa nyt, Woodden. Oletteko katsonut Odontoglossum Pavo'a ja mitä
arvelette siitä?" ja hän osoitti kasvia, joka seisoi keskellä pienellä
pöydällä olevaa ryhmää huutokaupanpitäjän pöydän alapuolella. Sen
latvassa oli terttu mitä sievimpiä valkeita kukkia. Ylimmässä
terälehdessä (jos se on terä) ja samoin kunkin pyöreähkön kukan
huulella oli pilkku ei laikka, joka oli kuin riikinkukon pyrstösulkain
taivaankaarenvärinen silmä, mistä kukka arvattavasti olikin saanut
nimensä "Pavo" eli riikinkukko.

"Kyllä, herra, ja minusta se on kaunein mitä eläissäni olen nähnyt. Ei
ole Englannissa toista 'glossumia, joka vetäisi vertoja tuolle 'glossum
Paving'ille", hän lisäsi vakaumuksella ja sanottuaan sanan liikahti
taas vähän. "Mutta monet haluavat saada sen. Näin heidän haistelevan
kukan ympärillä kuin, kuin -- mäyräkoirat rotan kololla. Ja"
(riemuitsevalla äänellä) "he eivät tee sitä tyhjän tähden."

"Aivan niin, Woodden, teillä on terävä äly. Mutta nähkääs, meidän on
saatava tuo 'Pavo' maksoi mitä maksoi. Nyt isäukko on lähettänyt
hakemaan minua. Tulen heti takaisin, mutta voi sattua este. Jos niin
on, niin te saatte tarjota puolestani, sillä en uskalla luottaa noihin
asiamiehiin. Tästä saatte valtakirjan", ja hän kirjoitti kortille:
'Puutarhurini Woodden saa määräyksen huutaa puolestani. -- S.S.' "Nyt,
Woodden", hän jatkoi annettuaan kortin palvelijalle, joka vei sen
huutokaupanpitäjälle, "älkää ruvetko narriksi ja päästäkö 'Pavoa'
käsistänne."

Seuraavassa hetkessä hän oli mennyt.

"Mitä herra sanoi, sir?" kysyi Woodden minulta. "Ettäkö minun on
hankittava tuo 'Paving' maksoi mitä maksoi?"

"Niin", vastasin, "niin hän sanoi. Arvaan, että se maksaa paljon --
monta puntaa."

"Mahdollisesti, sir, en voi sanoa. Kaikki mitä tiedän on, että minun on
ostettava se, kuten voitte olla todistajani. Herrani -- hän ei nureksi
rahojen vuoksi. Mitä hän haluaa, sen hän hankkii, tarkoitan, ainakin
horkideoja."

"Kaiketi tekin pidätte orkideoista, mr. Woodden?"

"Pidänkö, sir? Minä rakastan niitä!" (Taas hän liikahti.) "En rakasta
mitään muuta niin paljon; en edes vanhaa vaimoani" (sitten
innostuneena) "enkä edes herraakaan, vaikka Jumala tietää, että
rakastan häntä paljon! Mutta pyydän anteeksi, sir" (hän vetäisi taas
otsasuortuvaansa), "ettekö tahtoisi pidellä metallilaatikkoanne vähän
tiukemmin? Minun on pidettävä silmällä sekä sitä että O'Paving'ia, ja
huomasin juuri tuon korkeahattuisen miehen katsovan siihen
epäluuloisesti."

Senjälkeen erosimme. Minä vetäydyin nurkkaani, kun taas Woodden asettui
pöydän ääreen, toinen silmä kiinnitettynä kukkaan, jota hän kutsui
nimellä "O'Paving", ja toinen minun metallilaatikkooni. Totisesti
kummallinen otus, ajattelin mielessäni: positiivi -- vanha vaimo;
komparatiivi -- hänen herransa; superlatiivi -- orkideanviljelys. Siinä
hänen rakkautensa asteet. Mutta lyön vetoa, että hän muuten oli
rehellinen, kunnollinen ja hyvä mies.

Kaupanteko laimeni. Erästä määrättyä lajia kuivattua orkideaa oli niin
suuri määrä myytävänä, että ei löytynyt ostajia järjellisiin hintoihin,
ja suuri osa oli ostettava sisään. Lopulta nerokas mr. Primrose kääntyi
korokkeellaan yleisön puoleen.

"Hyvät herrat", hän lausui, "ymmärrän hyvin, että ette tänään ole
tulleet tänne ostamaan vähäistä määrää Cattleya Mossiae'ta. Tulette
ostamaan tai huutamaan tai näkemään kuinka myydään ihanin
Odontoglossum, minkä on tässä maassa nähty kukkivan. Sen omistaa
kuuluisa tuontiliike, jonka menestystä tämän jalokiven kuljetuksesta
saan onnitella. Hyvät herrat, tämän ihmeellisen kukan pitäisi koristaa
kuninkaallista kasvihuonetta. Ja kuitenkin se on tässä kenen tahansa
saatavissa, joka haluaa maksaa siitä korkeimman summan, sillä minua on
pyydetty ilmoittamaan, että se myydään ehdottomasti. Ja nyt
luullakseni", hän lisäsi, luoden silmäyksen kokoutuneisiin, "useimmat
suuret kokoilijamme ovat läsnä tässä huoneessa tänä päivänä. Se on
totta, nuorta, vapaamielistä orkideanviljelijää mr Somers'ia en näe,
mutta hän on jättänyt arvokkaan ylipuutarhurinsa mr. Woodden'in, sillä
koko Englannissa ei ole etevämpää orkidean ymmärtäjää (taas Woodden
liikahti kovasti), huutamaan puolestaan kuten toivon, samaa loistavaa
kukka, josta olen puhunut. Koska kello on tasan puoli yksi, ryhdymme
asiaan. Smith, viekää Odontoglossum nähtäväksi, jotta kaikki voivat
tarkastaa sen ihanuutta ja varokaa pudottamasta sitä. Hyvät herrat,
minun täytyy pyytää teitä olemaan koskettamatta siihen tai tahraamatta
sen puhtautta tulipakansavulla. Kahdeksan täydellistä avonaista kukkaa,
hyvät herrat ja neljä -- ei, viisi nuppua. Voimakas ja täydellisesti
terve kasvi, kuusi lehtipeittoista sipulia ja kolme lehdetöntä. Kaksi
jako-osaa, jotka minulle on näytetty, voi irroittaa oikeaan aikaan.
Mitä tarjotaan Odontoglossum Pavo'sta? Olen utelias näkemään, kuka saa
kunnian omistaa tämän täydellisen, verrattoman luonnontuotteen. Kiitos,
sir -- kolmesataa. Neljä. Viisi. Kuusi. Seitsemän (kolmelta suunnalta.)
Kahdeksan. Yhdeksän. Kymmenen. Hyvät herrat, vähän nopeammin! Kiitos,
sir -- viisitoista. Kuusitoista. Se oli teitä vastaan, mr. Woodden. Ah,
kiitos, seitsemäntoista."

"O. Pavon" hurjassa ajossa tuli pysähdys, jonka käytin hyväkseni
muuttamalla seitsemäntoista sataa shillinkiä punniksi.

Kautta kunniani, ajattelin itsekseni, kyllä 85 puntaa on hyvä hinta
yhdestä kasvista, vaikka se olisikin harvinainen. Woodden pitää
vimmatusti kiinni saamistaan määräyksistä.

Mr. Primrose'n vaativa ääni keskeytti mietintäni.

"Hyvät herrat, hyvät herrat", hän sanoi, "ette suinkaan anna tuon
mitättömän olennon viedä nenänne edestä kukkamaailman ihmeellisintä
tuotetta, josta sanon toistamiseen, että se on ainoa laatuansa.
Eteenpäin, eteenpäin! No, jos minun täytyy, niin täytyy, vaikka
tällaisen onnettomuuden jälkeen en ensi yönä saa unta. Yksi", ja vasara
iski ensimmäisen kerran. "Ajatelkaa, hyvät herrat, asemaani, ajatelkaa,
mitä korkeat omistajat, jotka tavallisesta hienotunteisuudestaan ovat
jääneet pois tilaisuudesta, tulevat minulle sanomaan, kun olen
pakotettu ilmoittamaan heille surullisen totuuden. Kaksi", ja vasara
iski toisen kerran. "Smith, pitäkää kädessänne kukkaa. Näyttäkää sitä
yleisölle. Antakaa heidän nähdä, mitä he ovat kadottamaisillaan."

Smith kohotti kukkaa, johon jokainen tuijotti. Pieni norsunluinen
vasara heilui mr. Primrose'n pään päällä. Se oli jo putoamassa, kun
tyyni, pitkäpartainen mies, joka siihen asti ei ollut ottanut osaa
huutamiseen, nosti päätään ja sanoi hiljaa -- "Kahdeksantoista sataa."

"Oi", huudahti mr. Primrose, "sitä jo arvelinkin. Olin vakuutettu,
ettei Englannin suurinten kokoelmain omistaja sallisi tämän aarteen
liukua käsistään ilman taistelua. Teitä vastaan, mr. Woodden."

"Yhdeksäntoista, sir", sanoi Woodden kivenkovalla äänellä.

"Kaksituhatta", kajahdutti pitkäpartainen herra.

"Kaksikymmentäyksi sataa", sanoi Woodden.

"Oikein, mr. Woodden", huusi mr. Primrose. "Totisesti edustatte
isäntäänne arvokkaasti. Olen varma, ettette pysähdy muutamain kurjain
puntien vuoksi."

"En, mikäli ymmärrän", pääsi Woodden'ilta. "Olen saanut määräykseni ja
toimin niiden mukaan."

"Kaksikymmentäkäksi sataa", virkkoi pitkäparta.

"Kaksikymmentäkolme", äännähti Woodden.

"Tuhat tulimmaista!" huusi pitkäparta ja syöksyi ulos.

"'Odontoglossum Pavo' menee kahdestakymmenestäkolmesta sadasta, vain
kahdestakymmennestäkolmesta sadasta", huusi huutokaupanpitäjä. "Eikö
lisätä kahteenkymmeneenkolmeen sataan? Mitä? Eikö? Silloin minun on
tehtävä velvollisuuteni. Yksi. Kaksi. Viimeisen kerran -- eikö lisätä?
Kolme. Myyty mr. Woodden'ille, joka huusi isäntänsä mr. Somers'in
puolesta."

Vasara putosi terävästi iskien, ja samassa silmänräpäyksessä nuori
ystäväni syöksyi huoneeseen.

"No, Woodden", hän virkkoi, "onko 'Pavo' jo ollut myytävänä?"

"Se on ollut myytävänä ja myyty, sir. Minä sen ostin."

"Ostitteko hemmetissä? Mikä oli hinta?" Woodden raapaisi päätään.

"En tiedä oikein, sir, en ole milloinkaan ollut hyvä laskennossa, sillä
en ole saanut paljoa kirjaoppia, mutta se on kaksikymmentäkolme
jotakin."

"Kaksikymmentäkolme puntaako? Ei, kyllä sen on täytynyt olla enemmän.
Jumaliste! Sen täytyy olla 230. On se kaunis summa, mutta kaiketi kukka
on sen arvoinen."

Samassa hetkessä mr. Primrose, joka kumartuneena pöytänsä yli
innokkaassa keskustelussa muutamain kiihoittuneiden orkideahullujen
kanssa, nosti päätään.

"Ah, siinähän olettekin, mr. Somers", hän virkkoi. "Koko yleisön
nimessä sallikaa minun onnitella itseänne saatuanne omaksenne
verrattoman Odontogiossum Pavo'n, jonka mielestäni joka suhteessa
vaatimaton hinta oli 2,300 puntaa."

Todellakin tuo nuori mies osasi hyvin ottaa sen vastaan. Hän vavahti
vähäisen ja kävi hiukan kalpeaksi, siinä kaikki. Woodden heilahteli
edestakaisin kuin kaatuva puu. Minä metallilaatikkoineni vetäydyin
nurkkaani. Niin, olin siksi hämmästynyt, että jalkani eivät tuntuneet
kantavan. Ihmiset alkoivat puhella, mutta keskustelun huminan yli
kuulin nuoren Somers'in matalan äänen:

"Woodden, te olette syntynyt hulluksi", ja vastauksen: "Sitä äitinikin
aina sanoi, herra, ja hän kai sen tiesi, jos kuka. Mutta mitä väärää
olen nyt tehnyt? Tottelin saamaani määräystä ja ostin 'O'Pavingin'."

"Niin. Älkää olko pahoillanne, miesrukka, oma syyni se on eikä teidän.
Itse olen hulluksi syntynyt. Mutta voi taivas! Kuinka suoriudun tästä?"
Sitten hän sai takaisin mielenmalttinsa, asteli korokkeen luo ja sanoi
pari sanaa huutokaupanpitäjälle. Mr. Primrose nyökkäsi, ja minä kuulin
hänen vastaavan:

"Oi, kyllä se käy, älkää olko millännekään. Emme voi vaatia, että
tämäntapainen asia suoritetaan ihan hetkessä. Kuukausi tästä päivästä
on sopiva."

Sitten hän jatkoi myyntiä.




III.

SIR ALEXANDER JA STEPHEN.


Juuri samalla hetkellä näin vierelläni seisomassa hennonnäköisen,
komean miehen, jolla oli neliskulmainen parta ja kauniit vaikka vähän
pahantuuliset kasvot. Hän katseli ympärilleen kuin ainakin se, joka on
joutunut tuntemattomaan paikkaan.

"Ehkä voitte sanoa minulle, sir", hän kääntyi puoleeni, "onko tässä
huoneessa eräs herrasmies, jonka mini on mr. Somers? Olen hyvin
lyhytnäköinen ja täällä on paljon väkeä."

"On kyllä", vastasin, "hän osti juuri ihanan orkidean, jonka nimi on
'Odontogiossum Pavo'. Siitä juuri kaikki puhelevat."

"Niinkö? Ostiko hän todella? Ja voitteko sanoa, paljonko hän siitä
maksoi?"

"Suunnattoman summan", vastasin. "Luulin sen olevan kaksituhatta
kolmesataa shillinkiä, mutta se kuulukin olevan 2,300 puntaa."

Kaunis, vanhahko herrasmies kävi aivan punaiseksi kasvoiltaan, niin
punaiseksi, että luulin hänen saavan kohtauksen. Hetken aikaa hän
hengitti raskaasti.

"Kilpailija", ajattelin itsekseni, ja jatkoin kertomusta, sillä
mieleeni välähti, että se saattaisi olla hänelle mielenkiintoinen.

"Nuori mies oli, nähkääs, kutsuttu isänsä puheille. Kuulin hänen
antavan puutarhurilleen, jonka nimi on Woodden, määräyksen ostaa kasvi
mihin hintaan tahansa."

"Mihin hintaan tahansa! Todellakin. Hyvin mielenkiintoista; jatkakaa,
sir."

"No niin, puutarhuri osti sen, hirveän kilpailun jälkeen, siinä kaikki.
Katsokaa, tuolla hän käärii sitä paperiin. Tarkoittiko hänen isäntänsä,
että hänen piti mennä niin pitkälle kuin hän meni, sitä suuresti
epäilen. Mutta tuolla hän tuleekin. Jos tunnette hänet --"

Nuori mr. Somers asteli hieman kalpeana ja hajamielisenä minua kohti
nähtävästi aikoen puhua kanssani; hänellä oli kädet taskussa ja suussa
sytyttämätön sikari. Hänen katseensa sattui vanhaan herraan, ja hänet
nähdessään hänen huulensa suippenivat kuin vihellykseen ja sikari
putosi suusta.

"Halloo, isä!" hän virkkoi iloisella äänellään. "Sain sanasi ja kävin
etsimässä sinua, mutta enpä ikinä uskonut löytäväni sinua täältä.
Orkideat eivät ole sinun kauppatavaraasi, vai mitä?"

"Vai et uskonut!" vastasi isä ääni salpautuen. "Ei, enpä tarvitse
paljoakaan -- tuota haisevaa roskaa", ja hän heilautti sateenvarjoaan
kauniita kukkia kohti. "Mutta sinä sitävastoin kyllä, Stephen. Tämä
herrasmies tässä kertoo sinun juuri ostaneen hyvin hienon lajin."

"Minun täytyy puolustautua", keskeytin puheen ja käännyin mr. Somers'in
puoleen. "Minulla ei ollut vähintäkään aavistusta, että tämä -- komea
herra", tässä poika hieman hymyili, "oli teidän läheinen omaisenne."

"Oi, älkää toki, mr. Quatermain. Miksi te ette saisi puhua asiasta,
josta tullaan lukemaan joka lehdestä. Niin, isä, olen ostanut erittäin
hienon lajin, hienoimman mitä tunnetaan, tai oikeammin Woodden teki sen
puolestani sillä aikaa kuin minä olin etsimässä sinua, mikä on tietysti
sama asia."

"Vai niin, Stephen, ja mitä maksoit kukasta? Kuulin mainittavan summan,
mutta luulen siinä tapahtuneen erehdyksen."

"En tiedä, mitä olet kuullut, isä, mutta se kuuluu huudetun 2,300
puntaan. Se on tosin paljoa enemmän kuin mitä voin saada käsiini ja
aioin tulla pyytämään sinua lainaamaan minulle rahat, ellei oman niin
perheen luoton vuoksi. Mutta voimme puhua siitä myöhemmin."

"Niin, Stephen, voimme puhua asiasta myöhemmin. Tai oikeastaan, kun nyt
on enimmän aikaa, voimme puhua siitä heti. Tule toimistooni. Ja, sir",
(sen hän sanoi minulle), "koska näytte tuntevan yksityiskohtia,
pyytäisin teitä tulemaan mukaan; ja myöskin teitä, Pölkkypää" (tämä
sanottiin Woodden'ille, joka juuri silloin lähestyi kukkineen).

Olisin luonnollisesti saattanut kieltäytyä sillä tavalla annetusta
kutsusta, mutta en kuitenkaan sitä tehnyt. Halusin nähdä asian loppuun
ja sanoa sanan nuoren Somers'in puolustukseksi, jos sattui tilaisuutta.
Lähdimme siis huoneesta niiden läsnäolijain naurun saattamina, jotka
olivat kuulleet keskustelun. Kadulla seisoi loistava parivaljakko;
puuteroitu lakeija avasi oven. Pilkallisella kumarruksella sir
Alexander kehoitti minua astumaan vaunuihin, minkä teinkin, valiten
yhden takaistuimista, syystä että sillä oli enemmän tilaa
metallilaatikolleni. Sitten astui sisään mr. Stephen, sitten Woodden
kolisteli vaunuihin, pidellen edessään kallisarvoista kukkaansa kuin
virkasauvaa, ja kaikkein viimeksi, nähtyään meidät kaikki onnellisesti
istumassa, sir Alexander itsekin astui sisälle.

"Minne, sir?" kysyi lakeija.

"Toimistoon", hän sähisi, ja samassa lähdettiin liikkeelle. Neljä
pettynyttä sukulaista hautajaisvaunuissa eivät olisi voinee istua
äänettömämpinä. Tunteemme näyttivät liian syviltä puhjetakseen
sanoiksi. Ainoastaan sir Alexander teki huomautuksen ja sen minulle. Se
kuului:

"Jos tahtoisitte nostaa tuon kirotun metallilaatikkonne painamasta
kylkiluitani, olisin kiitollinen teille."

"Pyydän anteeksi", minä huudahtin ja koettaessani olla sovitteleva
pudotin laatikon hänen varpailleen. En huoli toistaa hänen tekemäänsä
huomautusta, mutta voin mainita, että hän oli julmistunut. Mutta hänen
poikaansa tilanteen mahdottomuus äkkiä alkoi vaivata. Hän potki minua
sääreen, tohtipa vielä iskeä silmääkin ja alkoi sitten silminnähtävästi
paisua tukahdutetusta naurusta. Minä olin tuskassa ja pelossa, sillä
jos hän olisi purskahtanut, silloin en tiedä, mitä olisi saattanut
tapahtua. Onneksi ajoneuvot juuri silloin pysähtyivät komean toimiston
oven eteen. Odottamatta lakeijaa mr. Stephen kömpi vaunuista ja katosi
rakennuksen sisälle -- arvattavasti nauramaan rauhassa. Sitten minä
laskeuduin alas metallilaatikko kainalossa; sen jälkeen komennuksesta
Woodden kukkineen; ja viimeisenä tuli sir Alexander.

"Jääkää tähän", hän sanoi ajajalle; "en viivy kauan. Tehkää hyvin ja
seuratkaa minua, herra, ja te myöskin, puutarhuri."

Me astuimme hänen jäljestään ja saavuimme isoon, komeasti ja tukevasti
sisustettuun huoneeseen. Voin sanoa selitykseksi, että sir Alexander
Somers oli äärettömän rikas kultaharkkomeklari, mikä sitten meklari
lieneekään. Mr. Stephen oli jo asettunut huoneeseen; hän istui sääriään
heilutellen ikkunalaudalla.

"Nyt olemme yksin ja mukavasti", ulvoi sir Alexander pilkallisella ja
julmalla äänellä.

"Sanoi käärmeenkesyttäjä kaniinille", minä lisäsin.

En aikonut sitä sanoa, mutta olin käynyt hermostuneeksi ja ajatus
livahti huuliltani sanoina. Taas mr. Stephenin kasvot alkoivat paisua.
Hän käänsi ne akkunaan kuin katsellakseen vastapäistä seinää, mutta
minä näin hänen hartiainsa hytkyvän. Himmeä älyn välähdys syttyi
Woodden'in kalpeaan silmään. Noin kolmea minuuttia myöhemmin hän oli
ymmärtänyt pilan. Hän kulahdutti jotakin käärmeenkesyttäjistä ja
kaniineista ja päästi lyhyen, äänekkään naurun.

Mitä tulee sir Alexanderiin, hän virkkoi vain:

"En käsittänyt oikein huomautustanne, sir, tahtoisitteko olla
ystävällinen ja toistaa sen?"

Kun en näyttänyt halukkaalta seuraamaan kehoitusta, hän jatkoi:

"Ehkä siinä tapauksessa tahtoisitte toistaa, mitä kerroitte minulle
myymälähuoneessa?"

"Minkävuoksi?" kysyin. "Puhuinhan aivan selvästi ja te näytitte
ymmärtävän."

"Olette oikeassa", sir Alexander vastasi; "ajan hukkaaminen on
tarpeetonta." Hän kierteli Woodden'in ympärillä, joka seisoi lähellä
ovea, yhä pidellen edessään paperiin käärittyä kasvia. "No, Pölkkypää",
hän kiljui, "sanokaa miksi ostitte tuon roskan?"

Woodden ei vastannut, ainoastaan liikahti vähän. Sir Alexander uudisti
kysymyksensä. Tällä kertaa Woodden asetti kukan pöydälle ja vastasi:

"Jos puhutte minulle, sir, niin se ei ole minun nimeni, ja sitäpaitsi,
jos nimitätte minua vielä sillä tavalla, niin puhkaisen päänne, vaikka
olisitte kuka", ja hyvin harkitusti hän kääri ylös hihansa, paljastaen
ruskeat käsivartensa, minkä nähdessäni minäkin olin tukahtua
sisälliseen nauruun.

"Kuulkaa nyt, isä", sanoi mr. Stephen, astuen esille. "Mitä tämä kaikki
hyödyttää? Asia on aivan selvä. Minä käskin Woodden'in ostaa kukan
mihin hintaan tahansa. Sen lisäksi annoin hänelle kirjallisen
valtuuden, joka vietiin huutokaupanpitäjälle. Siitä ei pääse yli eikä
ympäri. Totta kyllä ei koskaan johtunut mieleeni, että hinta nousisi
2,300 puntaan -- typerä 300 puntaa oli ajatukseni, mutta Woodden täytti
vain saamansa käskyn, eikä häntä sentakia saa solvata."

"Siinä on herra, jota kelpaa palvella", huomautti Woodden.

"Hyvä on, nuori mies", vastasi sir Alexander, "olet ostanut tavaran.
Tahdotko nyt olla hyvä ja sanoa, miten ehdotat sen maksettavaksi?"

"Minä ehdotan, isä, että sinä maksat sen", vastasi mr. Stephen
miellyttävästi. "Kaksituhatta kolmesataa puntaa tai kymmenen kertaa
niin paljon ei tee sinua huomattavasti köyhemmäksi. Mutta jos, niinkuin
on luultavaa, sinä katsot asiaa eri kannalta, silloin on ehdotukseni,
että maksan sen itse. Kuten tiedät, tuli osalleni äitini testamentin
mukaan määrätty rahasumma, jota sinä vain elinaikasi saat hallita. Aion
nostaa summan tällä takuulla -- tai muuten."

Jos sir Alexander oli ennestään vihainen, oli hän nyt kuin hullu härkä
kiinalaisen sananparren mukaan. Hän raivosi ympäri huonetta; hän käytti
sanoja, joiden ei pitäisi päästä yhdenkään kunniallisen kultakauppiaan
huulilta, sanalla sanoen, hän teki kaikkea, mitä hänen asemassaan
olevan henkilön ei olisi pitänyt tehdä. Raivottuaan väsyksiin asti hän
syöksyi pöydän ääreen, repäisi maksumääräyslipun kirjastaan ja merkitsi
siihen £ 2,300.--.--. maksettavaksi haltijalle, kuivasi sen
imupaperilla, rypisti kokoon ja kirjaimellisesti heitti pojalleen
vasten kasvoja.

"Sinä arvoton nulikka ja tyhjäntoimittaja!" hän jyrisi. "Minä panen
sinut tänne toimistoon, jotta oppisit arvokkaita ja kunniallisia tapoja
ja vähitellen pääsisit arvossapidettyyn asemaan. Mitä tapahtuu? Sinä et
välitä vähääkään kultakaupasta, näytät jäävän koko asiasta aivan
tietämättömäksi. Et myöskään hävitä rahojasi, tai oikeammin minun
rahojani, millään hienon miehen tavalla, niinkuin esimerkiksi
kilpa-ajoissa tai korttipelissä tai edes -- no, olkoon sanomatta. Ei,
sinä valitset kukat, mitättömät, kurjat kukat, joita lehmä syö ja
liikeapulaiset kasvattavat takapihoilla."

"Vanha idyllimäinen maku: Aatamin otaksutaan asuneen puutarhassa",
uskalsin pistää väliin.

"Tahtoisitkohan pyytää pörrötukkaista ystävääsi olemaan hiljaa", ärjyi
sir Alexander. "Aioin juuri lisätä, vaikkakin oman nimeni vuoksi aion
vastata veloistasi, että olen tällaisesta saanut kyllikseni. Teen sinut
perinnöttömäksi, jos elän kello neljään, jolloin asianajajain toimistot
suljetaan, sillä Jumalan kiitos en omista mitään perittyä, ja minä
erotan sinut toiminimestä. Saat lähteä ansaitsemaan elatuksesi millä
tavalla haluat, vaikka orkideanviljelyksellä, jos se sinua miellyttää."
Hän pysähtyi vetämään henkeä.

"Siinäkö kaikki, isä?" kysyi mr. Stephen ottaessaan taskustaan sikaria.

"Ei vielä, sinä kylmäverinen kerjäläisnulikka. Twickenham'issä oleva
talosi on minun. Saat olla hyvä ja muuttaa pois; aion ottaa sen
haltuuni."

"Omasta mielestäni, isä, olen oikeutettu viikon irtisanomisaikaan,
niinkuin kuka vuokraaja tahansa", virkkoi mr. Stephen ja sytytti
sikarinsa. "Ja jos sinä vastaat kieltävästi, täytynee minun pyytää
sinua antamaan häätömääräys. Ymmärrät kai, että minun täytyy
järjestellä asioitani, ennenkuin voin niin äkkiä astua ulos elämään."

"Suu kiinni, sinä -- sinä -- kurkkukasvi!" raivosi hurjistunut
kaupparuhtinas. Samassa hän joutui innostuksen valtaan. "Etkö
ajattelekin enemmän rumaa kukkaa kuin vanhaa isääsi? Joka tapauksessa
aion tehdä lopun tuosta", ja hän huitaisi pöydällä olevaa kukkaa,
ilmeisesti aikoen vahingoittaa sitä.

Mutta sen huomasi valpas Woodden. Kuin väijyvä peto hän pujahti suurena
ja leveänä sir Alexanderin ja hänen vihansa esineen väliin.

"Koskekaapa 'O'Paving'iin', niin isken teidät maahan", hän huusi
venyttäen.

Sir Alexander katsahti 'O'Paving'iin', sitten Woodden'in lampaanreiden
levyiseen nyrkkiin ja -- muutti mielensä.

"Kirottu 'O'Paving'", hän sanoi, "ja joka-ikinen, joka on sen kanssa
tekemisissä", ja syöksyi samassa ulos huoneesta, paukauttaen oven
jäljestään kiinni.

"No niin, nyt se on ohi", virkahti mr. Stephen, leyhytellen itseään
nenäliinalla. "Hermostuttava kohtaus, vai mitä, mr. Quatermain -- mutta
olen nähnyt sen ennenkin, niin sanoakseni. Ja mitä sanoisitte nyt
aamiaispäivällisistä? _Pym_ on aivan likellä, ja siellä saa hyvin hyviä
ostereja. Mutta ehkä on parasta ajaa pankin ohi ja nostaa nämä rahat.
Kun isäni on vihainen, hän saattaa tehdä mitä vain. Hän voi vaikka
peruuttaa maksumääräyksen. Woodden, lähtekää te Twickenham'iin
'O'Pavo'n' kanssa. Pitäkää sitä lämpimänä, sillä se on hyvin arka
kylmälle. Pankaa se lämpöhuoneeseen täksi yöksi ja antakaa sille vähän,
hyvin vähän haaleaa vettä, mutta varokaa koskemasta kukkaan. Ottakaa
nelipyöräiset rattaat, ne kulkevat hitaasti mutta varmasti, ja
muistakaa pitää ikkunat auki ja olla tupakoimatta. Tulen kotiin
päivälliseksi."

Woodden pyyhkäisi otsasuortuvaansa, otti ruukun vasempaan käteensä ja
lähti oikea nyrkki pystyssä -- luultavasti siltä varalta että sir
Alexander odottaisi häntä nurkan takana.

Senjälkeen mekin läksimme ja pysähdyttyämme hetkiseksi pankkiin
nostamaan rahoja, jotka, kuten huomasin, summasta välittämättä
maksettiin ilman muuta, söimme ostereja eräässä ravintolassa, joka oli
niin täynnä, että emme voineet keskustella.

"Mr. Quatermain", sanoi toverini, "on harmillista, ettemme voi puhella
täällä, vielä vähemmin katsella orkideaanne, jota haluaisin perinpohjin
tutkia. Ainakin viikon ajan minulla on vielä katto pääni päällä ja,
lyhyesti sanoen, tahtoisitteko tulla vieraakseni päiväksi tai pariksi?
Minä en tiedä mitään teistä, ja te tiedätte minusta ainoastaan, että
olen nuorukainen, jonka isäni on tehnyt perinnöttömäksi, syystä että en
ole osannut olla hänelle mieliksi. Saattaa kuitenkin olla mahdollista,
että voisimme viettää yhdessä muutamia hauskoja hetkiä, puhellen
kukista ja muusta senkaltaisesta; tarkoitan, ellette ole lupautunut
mihinkään muuhun."

"En ole lupautunut", vastasin. "Olen vain Etelä-Afrikasta tullut
muukalainen ja asun hotellissa. Jos annatte minulle sen verran aikaa,
että voin noutaa tavarani, tulen mielelläni yöksi luoksenne."

Mr. Somers'in pienellä koiravaljakolla, joka odotti kaupungin tallissa,
saavuimme Twickenham'iin noin puoli tuntia ennen auringonlaskua.
Talo, jonka nimi oli Verbena Lodge, oli pieni, neliskulmainen
punatiilirakennus, peräisin varhaisemmalta Yrjön-aikakaudelta, mutta
puutarhat, jotka peittivät yli neljäkymmentä aaria tiIan pinta-alaa,
olivat hyvin kauniit tai olivat ainakin olleet sitä kesällä.
Kasvihuoneissa emme käyneet, sillä oli liian myöhäistä nähdä kukkia.
Juuri meidän tullessamme Wooddenkin saapui nelipyöräisillä rattaillaan
ja lähti isäntänsä kanssa katsomaan paikkaa "O'Pavo'lIe".

Sitten seurasi päivällinen, hyvin hauska ateria. Isäntäni oli sinä
päivänä työnnetty ulos maailmaan, mutta tämän seikan hän ei sallinut
vaikuttaa iloisuuteensa vähääkään. Nähtävästi hän oli päättänyt nauttia
hyvyyksistään niin kauan kuin niitä riitti, sillä hänen samppanjansa ja
portviininsä olivat erinomaisia.

"Nähkääs, mr. Quatermain", hän sanoi, "on vain hyvä, että saimme
ryöpyn, sillä se on kuohunut jo pitkän aikaa. Arvoisa isäni on
ansainnut niin paljon rahaa, että hän tahtoisi minunkin ryhtyvän samaan
puuhaan. Mutta minä en ymmärrä sen tarpeellisuutta. Pidän kukista,
etenkin orkideoista, ja vihaan kultakauppaa. Minun mielestäni ainoa
säädyllinen paikka Lontoossa on myymälähuone, jossa tapasimme toisemme,
ja Kukkaviljelystarha."

"Niin", vastasin hyvin epäröiden, "mutta asia näyttää hiukan vakavalta.
Isänne korosti hyvin aikomuksiaan, ja kuinka aiotte tällaisen elämän
jälkeen", osoitin kaunista hopeakalustoa ja portviiniä, "tulla toimeen
kovassa maailmassa?"

"Älkää luulko, että välitän siitä vähääkään, muutos saattaisi olla
hauskakin. Vaikkakaan isäni ei muuttaisi mieltään, minkä hän kylläkin
voi tehdä, sillä pohjaltaan hän pitää minusta, koska olen rakkaan
äitini kaltainen, eivät asiat olisi kovin huonosti. Minulla on
vähän rahaa äitini perintönä, £ 6,000 tai 7,000, ja sitten myyn
'Odontoglossum Pavon' sir Joshua Tredgold'ille siitä hinnasta, minkä
hän antaa -- hän on juuri se pitkäpartainen herra, jonka kerroitte
kilpailleen Woodden'in kanssa yli kahteentuhanteen puntaan -- tai ellei
hän enää halua, jollekulle muulle. Kirjoitan asiasta tänä iltana.
Sanottavia velkoja minulla ei liene, sillä isäukko on antanut minulle
vuosittain £ 3,000, tai se on oikeastaan osuuteni liikevoitosta ja
palkka työstäni kultavälitysliikkeessä, ja paitsi kukkia minulla ei ole
muita kalliita mielitekoja. Siis menneisyys hemmettiin, ja tämä
tulevaisuudelle ja mitä se mukanaan tuonee", ja hän tyhjensi
portviinilasinsa ja nauroi hilpeätä nauruaan.

Hän oli todella erittäin miellyttävä nuori mies, tosin hiukan liian
huoleton, mutta huolettomuus ja nuoruus sopivat yhteen kuin paloviina
ja soota.

Vastasin maljaan ja join pohjaan viinini, sillä otan mielelläni hyvän
viinilasin, milloin satun saamaan, niinkuin tekisi kuka tahansa, joka
on kuukausimääriä saanut vain pilautunutta vettä, vaikka myönnänkin sen
sopivan minulle paremmin kuin portviini.

"No, mr. Quatermain", hän jatkoi, "jos olette valmis, niin sytyttäkää
piippunne, ja menkäämme toiseen huoneeseen tutkimaan Cypripediumianne.
En saa unta yöllä, ellen vielä kerran saa sitä nähdä. Odottakaa
kuitenkin hetkinen, jotta saamme käsiimme tuon vanhan aasin,
Woodden'in, ennenkuin hän menee sisään."

"Woodden", virkkoi isäntä, kun puutarhuri saapui, "tämä herrasmies, mr.
Quatermain, näyttää teille orkidean, joka on kymmentä kertaa kauniimpi
kuin 'O'Pavo'."

"Pyydän anteeksi, sir", vastasi Woodden, "mutta jos mr. Quatermain
sanoo niin, hän valehtelee. Sitä ei ole luonnossa; sellaista kukkaa ei
kasva missään."

Avasin laatikon ja paljastin kultaisen Cypripediumin. Woodden tuijotti
siihen ja liikahti. Sitten hän tuijotti taas ja koetteli päätään
ikäänkuin tullakseen vakuutetuksi, että se oli hänen hartioillaan.
Sitten hän hengähti syvään.

"No niin, jos tuo kukka ei ole tehty, niin se on mestarikukka! Jos
saisin nähdä tuon kasvin kukkivan, kuolisin onnellisena."

"Woodden, olkaapa vaiti ja istuutukaa", huudahti hänen isäntänsä.
"Niin, siihen missä voitte katsella kukkaa. Nyt, mr. Quatermain,
tahtoisitteko kertoa meille tarinan orkideasta alusta loppuun. Tietysti
mainitsematta paikkaa, jos niin haluatte, siliä ei ole kaunista kysellä
salaisuuksia. Woodden on luotettava ja osaa pitää suunsa kiinni, ja
samoin minä."

Huomautin olevani vakuutettu heidän vaitiolostaan, ja senjälkeen puhuin
puoli tuntia melkein keskeytymättä, salaamatta mitään ja selittäen,
että hain innokkaasti sellaista henkilöä, joka kustantaisi retkikunnan
etsimään tätä harvinaista kasvia, joka luullakseni oli ainoa laatuansa
koko maailmassa.

"Kuinka paljon se maksaa?" mr. Somers kysyi.

"Minä arvioin sen noin 2,000 puntaan", vastasin. "Meillä täytyy,
nähkääs, olla paljon miehiä, pyssyjä ja ruokavaroja, sitäpaitsi
kauppatavaraa ja lahjoja."

"Minusta se on vähän. Mutta, mr. Quatermain, jos otaksutaan, että retki
onnistuu ja kasvi löydetään, mitä sitten?"

"Sitten ehdotan, että Veli Johannes, joka on keksinyt sen ja josta
kerroin, saa kolmannen osan sen myyntihinnasta, minä retkikunnan
johtajana samoin kolmannen osan ja se, joka hankkii tarpeelliset rahat,
jäljellä olevan kolmasosan."

"Hyvä! Se on päätetty."

"Mikä on päätetty?" kysyin.

"No se, että toimitamme jaon teidän ehdottamassanne suhteessa, mutta
vain sillä ehdolla, että minä saan osani luonnossa -- tarkoitan kasvia,
ja että loput siitä saan ensimmäisenä ostaa sovitusta hinnasta."

"Mutta, mr. Somers, toivotteko siis saavanne hankituksi nuo 2,000
puntaa ja aiotteko todella ottaa mieskohtaisesti osaa retkeen?"

"Tietysti aion. Luulin teidän ymmärtäneen. Tarkoitan, siinä
tapauksessa, että huolitte minut. Vanha mielipuoli ystävänne, te ja
minä aiomme yhdessä etsiä ja löytää kultaisen kukan. Se on siis
päätetty."

Seuraavana päivänä päätös vahvistettiin kirjallisesti, kahtena
kappaleena kirjoitetulla, kummankin allekirjoittamalla sopimuksella.

Ennenkuin kaikki lopullisesti saatiin järjestykseen, vaadin kuitenkin,
että mr. Somers'in piti puhutella viimeistä kumppaniani Charles
Scroope'a kahden kesken, jotta viimemainittu voisi antaa hänelle
täydellisen ja yksityiskohtaisen kuvauksen minusta. Nähtävästi
keskustelun tulos oli tyydyttävä, niin ainakin päätin siitä hyvin
sydämellisestä ja kunnioittavasta käytöksestä, jolla nuori Somers
kohteli minua senjälkeen. Pidin myöskin velvollisuutenani selittää
hänelle hyvin selvästi ja Scroope'n ollessa todistajana aikomamme
yrityksen suuret vaarat. Sanoin hänelle suoraan, että hänen piti olla
valmis kuolemaan nälkään tai kuumeeseen, petojen tai villi-ihmisten
käsiin, kun taas menestys oli hyvin epätietoinen ja luultavasti
saavuttamaton.

"Tekin antaudutte samoihin vaaroihin", hän sanoi.

"Niin kyllä", vastasin, "mutta ne kuuluvat siihen kovaan elinkeinoon,
jota harjoitan metsästäjänä ja tutkimusretkeilijänä. Sitäpaitsi
nuoruuteni on ohi, ja olen läpikäynyt kokemuksia ja tappioita, joista
te ette tiedä mitään ja jotka saattavat minut panemaan hyvin vähän
arvoa elämälle. En pidä paljon väliä, kuolenko vai saanko elää vielä
muutamia vuosia. Sen lisäksi seikkailun kiihoitus on käynyt minulle
jonkinlaiseksi välttämättömyydeksi. En usko, että voisin kauan elää
Englannissa. Olen sitäpaitsi fatalisti. Uskon, että kun aikani tulee,
minun on lähdettävä, ja että tuo hetki on ennakolta määrätty ja etten
millään teollani kykene sitä kiirehtimään tai viivyttämään hetkeäkään.
Teidän olosuhteenne ovat erilaiset. Olette kovin nuori. Jos jäätte
tänne ja lähestytte isäänne oikeassa hengessä, hän epäilemättä unohtaa
kaikki kovat sanat, jotka hän äskettäin teille lausui ja joihin todella
annoittekin hänelle jonkun verran aihetta. Kannattaako hylätä sellaiset
mahdollisuudet ja antautua sellaisiin vaaroihin yhden harvinaisen kukan
löytämisen toivossa? Sanon tämän omaksi tappiokseni, sillä mahtanee
käydä vaikeaksi löytää toista henkilöä, joka olisi halukas antamaan
£ 2,000 tällaiseen tarkoitukseen, mutta sittenkin vaadin teitä
punnitsemaan sanojani."

Nuori Somers katsoi minuun hetkisen, puhkesi sitten sydämelliseen
nauruun ja huudahti: "Mitä muuta lienettekään, mr. Allan Quatermain,
joka tapauksessa olette hieno mies. Ei ainoakaan kultakauppias koko
kaupungissa olisi niin kauniisti puhunut omaa etuaan vastaan."

"Kiitos", minä vastasin.

"Sitäpaitsi", hän jatkoi, "minäkin olen kyllästynyt Englantiin ja
haluan nähdä maailmaa. En etsi ainoastaan kultaista Cypripediumia,
vaikka senkin kyllä mielelläni haluaisin. Se on vain vertauskuva. Etsin
seikkailua ja romantiikkaa. Kuten te minäkin olen fatalisti. Jumala on
valinnut oman aikansa lähettäessään meidät tänne, ja minä luotan
siihen, että hän valitsee oman aikansa myöskin kutsuessaan meidät
jälleen pois. Vaarat jätän siis Hänen käteensä."

"Niin, mr. Somers", minä vastasin hyvin juhlallisesti. "Seikkailuja ja
romantiikkaa saatatte kyllä löytää, niitä on runsaasti Afrikassa, Tahi
löydätte nimettömän haudan jossain kuumeisessa rämeseudussa, Mutta
olette itse valinnut ja rohkeutenne miellyttää minua."

Kuitenkin olin niin vähän tyytyväinen tähän asiaan, että noin viikkoa
ennen lähtöämme rohkaisin pitkän harkinnan jälkeen mieleni ja kirjoitin
sir Alexander Somers'ille kirjeen, jossa selitin koko jutun niin
selvästi kuin osasin salaamatta edes yrityksemme vaarallista luonnetta.
Lopuksi kysyin, pitikö hän viisaana sallia ainoan poikansa lähteä
sellaiselle retkelle vain vähäisen erimielisyyden vuoksi.

Kun ei kirjeeseen tullut vastausta, jatkoin matkavarustuksia. Rahaa oli
runsaasti, sillä "O'Pavo'n" jälleenmyynti sir Joshua Tredgold'ille oli
onnistunut tyydyttävästi vaikkakin pienellä tappiolla, ja niin saatoin
iloisin mielin käyttää varoja kaikkeen tarpeelliseen, Ei milloinkaan
ennen minulla ole ollut sellaisia varustuksia kuin ne, jotka
lähetettiin edeltämme laivaan.

Vihdoin lähtöpäivä tuli. Seisoimme Paddington'in asemasillalla,
odottaen Dartmouth'in junan lähtöä, siihen aikaan nimittäin Afrikan
laivat lähtivät tästä satamasta. Minuuttia tai paria ennen junan
lähtöä, juuri ollessamme astumassa vaunuun, huomasin tutun näköiset
kasvot, joidenka omistaja nähtävästi etsi jotakuta tungoksesta.

"Mr. Briggs", sanoin hänen ohikulkiessaan, "etsittekö mr. Somers'ia?
Hän on tuolla sisällä."

Kirjuri hyppäsi vaununosastoon ja ojensi mr. Somers'ille kirjeen.
Sitten hän taas sukelsi esiin ja odotti. Somers luki kirjeen ja repäisi
irti puhtaan arkinpuoliskon, jolle hän kiireesti kirjoitti muutaman
sanan. Hän antoi sen minulle, jotta ojentaisin sen Briggs'il!e, enkä
voinut olla katsomatta, mitä siihen oli kirjoitettu. Sanat kuuluivat:
"Liian myöhäistä nyt. Jumala siunatkoon Sinua, rakas isäni.
Toivon, että tapaamme toisemme taas. Ellemme, niin koeta ajatella
ystävällisesti paljon vaivaa tuottanutta ja typerää poikaasi, Stephen."
Hetken kuluttua juna oli lähtenyt.

"Sivumennen sanoen", hän virkkoi, kun puhalsimme asemalta, "sain
terveisiä isältäni, joka lähettää tämän teille."

Avasin kirjekuoren, jolle osoite oli kirjoitettu rohkealla, pyöreällä
käsialalla, joka mielestäni oli kuvaavaa kirjoittajalle, ja luin
seuraavaa:

    "K. Herra!

    Ymmärrän vaikutteenne, jotka saivat Teidät kirjoittamaan minulle
    ja kiitän Teitä sydämellisesti kirjeestänne, joka todistaa, että
    olette arvostelukykyinen ja kunniantuntoinen mies. Kuten otaksutte,
    retki, jolle poikani on lähtenyt, ei mielestäni ole järkevä. Olette
    huomannut erotuksen hänen ja minun välillä, sillä ne astuivat
    vastakkain Teidän läsnäollessanne. Itse asiassa tunnen olevani
    Teille anteeksipyynnön velkaa siitä, että sekoitin Teidät ikävään
    perheriitaan. Kirjeenne sain vasta tänään, sillä se oli lähetetty
    minulle toimistosta käsin maatilalleni. Olisin heti tullut
    kaupunkiin, mutta olen pahaksi onneksi saanut leinikohtauksen,
    joka tekee minulle mahdottomaksi liikkumisen. Senvuoksi en voi
    muuta kuin kirjoittaa pojalleni toivoen, että kirje, jonka lähetän
    erikoisen sanansaattajan mukana, saapuu hänelle ajoissa ja muuttaa
    hänen päätöksensä matkan suhteen. Samalla saatan lisätä, että
    vaikka olen eronnut ja eroan hänestä monessa kohdin, kuitenkin olen
    syvästi kiintynyt poikaani ja toivon vakavasti hänen menestystään.
    Ilmoitusta hänelle tapahtuneesta vahingosta en jaksaisi
    ajatellakaan.

    Käsitän, että muutos hänen suunnitelmissaan tällä yhdennellätoista
    hetkellä saattaisi Teidät vakavaan asemaan ja tukaluuksiin. Pyydän
    ilmoittaa Teille nimenomaan, että siinä tapauksessa hyvitän Teille
    kaikki ja poistan tileistäni nuo £ 2,000, jotka kuulen hänen
    luvanneen yhteiseen yritykseenne. Voi kuitenkin tapahtua, että
    poikani, jolla on verissä omaa itsepäisyyttäni, kieltäytyy
    muuttamasta mieltään. Siinä tapauksessa voin vain Korkeimman
    Voiman suojassa uskoa hänet Teidän huolenpitoonne ja pyytää Teitä
    holhoamaan häntä kuin omaa lastanne. Minä voin pyytää, ja enempää
    Te ette voi tehdä. Pyytäkää häntä kirjoittamaan minulle, kun
    tilaisuutta tarjoutuu, ja ehkä Tekin kirjoitatte; sanokaa hänelle
    myöskin, että vaikka vihaankin hänen kukkainsa näkemistä, jotka
    hän jätti taloonsa Twickenham'iin, koetan pitää niistä huolta.

                                          Nöyrä palvelijanne
                                          Alexander Somers."

Kirje liikutti minua syvästi, vieläpä teki minut hyvin levottomaksi.
Sanaakaan sanomatta ojensin sen toverilleni, joka luki sen läpi
huolellisesti.

"Hauska, että hän kirjoittaa tuolla tavoin orkideoista", hän virkahti.
"Isällä on hyvä sydän, vaikka hän tottuneena kaiken ikänsä saamaan
tahtonsa täytetyksi antaa kiivautensa voittaa."

"No, mitä aiotte tehdä?" kysyin.

"Tietysti jatkaa matkaa. Olen laskenut käteni auraan enkä aio katsoa
taakseni. Jos sen tekisin, olisin lurjus ja sitäpaitsi, mitä ikinä hän
sanookin, silti hän ei ajattelisi minusta parempaa. Älkää siis koettako
vaikuttaa minuun, se ei hyödyttäisi mitään."

Hetkistä myöhemmin nuori Somers näytti verraten masentuneelta, mikä
hänelle oli todella harvinainen mielentila. Ainakaan hän ei puhunut
mitään, katseli vain vaunun akkunasta talvista maisemaa. Vähitellen hän
kuitenkin tointui ja oli Dartmouth'iin saapuessamme hilpeä kuin
ennenkin, vaikka minä puolestani en voinut ottaa osaa hänen
iloisuuteensa.

Ennen laivan lähtöä kirjoitin sir Alexanderille ja kerroin hänelle
tarkkaan asiain tilan, ja saman lienee tehnyt hänen poikansakin, vaikka
ei näyttänyt kirjettä.

Durbanissa, juuri ollessamme lähdössä sisämaahan, sain kirjeeseeni
vastauksen, joka oli lähetetty heti seuraavalla laivalla. Siinä hän
sanoi täydellisesti ymmärtävänsä aseman ja lupasi, mitä ikinä
saattaisikin tapahtua, olla syyttämättä minua, jota hän aina vakuutti
ajattelevansa ystävällisin tuntein. Hän kehoitti minua vaikeuksien tai
rahanpuutteen sattuessa nostamaan tarvittavan määrän hänen tililtään,
siliä hän oli antanut siitä ilmoituksen Afrikan Pankille.

Edelleen hän lisäsi, että hänen poikansa oli joka tapauksessa
osoittanut tarmoa, josta hän kunnioitti häntä.

Ja nyt saan pitkäksi aikaa ottaa jäähyväiset sir Alexanderilta ja
kaikelta, mikä on tekemisissä Englannin kanssa.




IV.

MAVOVO JA HANS.


Maaliskuun alussa saavuimme onnellisesti Durban'iin ja majoituimme
Berean rannalla olevaan talooni, jossa olin luullut Veli Johanneksen
meitä odottavan. Mutta Veli Johannesta ei näkynyt. Vanha, ontuva
griqualainen Jack, joka piti huolta talostani ja ennen oli ollut yksi
metsästäjiäni, sanoi Dogeetah'in, joksi hän häntä kutsui, heti minun
lähtöni jälkeen ottaneen metallilaatikkonsa ja haavinsa ja vaeltaneen
sisämaahan, hän ei tiennyt minne, jättämättä, kuten hän vakuutti,
minkäänlaista sanaa tai kirjettä jälkeensä. Laatikot, jotka olivat
olleet täynnä perhosia ja kuivattuja kasveja, olivat niinikään
kadonneet, mutta sain tietää, että ne hän oli lähettänyt johonkin
Amerikan satamaan purjealuksella, joka oli matkalla Yhdysvaltoihin ja
sattui poikkeamaan Durban'iin ottamaan ruokaa ja vettä. Mihin mies itse
oli joutunut, siitä en päässyt selville. Hänet oli nähty Maritzburgissa
ja myöhemmin muutamain tuttujen kafferien mukaan Zulu-maan
rajaseuduilla, missä hän, mikäli ymmärsin, oli hävinnyt kuin ilmaan.

Tämä oli lievästi sanoen hämmästyttävää ja herätti kysymyksen, mitä nyt
oli tehtävä. Veli Johanneksen piti olla oppaamme. Hän yksin tunsi
mazitu-kansan, hän yksin oli käynyt salaperäisen Pongo-maan rajoilla,
ja vaikka olinkin tottunut Afrikan-kulkija, olin tuskin halukas
yrittämään päästä tuohon maahan ilman hänen apuaan.

Kun kaksi viikkoa oli kulunut eikä vieläkään näkynyt hänestä
merkkiäkään, Stephen ja minä pidimme juhlallisen neuvottelun. Minä
osoitin hänelle aseman vaikeudet ja vaarat ja ehdotin, että näissä
olosuhteissa ehkä tekisimme viisaimmin jättäessämme hurjan
orkideajahdin ja lähtisimme sen sijaan johonkin Zulu-maan osaan
ampumaan elefantteja, joita tässä maassa siihen aikaan oli hyvin
runsaasti.

Hän oli myöntyväinen, sillä elefantin kaatamisen toiveet viehättivät
häntä.

"Ja kuitenkin", minä sanoin hetken mietittyäni, "on omituinen sattuma,
mutta muutettuani suunnitelmiani viimeisessä hetkessä muusta syystä
kuin pakosta en milloinkaan muista tehneeni onnistunutta retkeä."

"Ehdotan, että heitämme arpaa", sanoi Somers; "on olemassa sattuman
määräämä sallimus. No niin, päät kultaiselle kukalle ja hännät
elefantille."

Hän pyörähytti puolen-kruunun rahan ilmaan. Se putosi ja vieri
suuren keltapuisen arkun alle, joka oli täynnä minun kokoamiani
merkillisyyksiä ja jota siirtämään tarvittiin koko yhteiset voimamme,
vedimme sen syrjään jonkun verran kiihtyneinä, sillä sattumasta riippui
todella paljon, minä sytytin tulitikun ja valaisin nurkkaa. Siellä
tomussa oli raha.

"Mikä siinä on?" kysyin Somers'ilta, joka oli vatsallaan arkulla.

"Orkidea -- pää, tarkoitan", hän vastasi. "No niin, asia on päätetty
eikä meidän tarvitse enää olla huolissamme."

Seuraavat kaksi viikkoa olivat minulle kiireinen aika. Lahdella sattui
olemaan noin sadan tonnin vetoinen kuunari. Sen omisti portugalilainen
Delgado-niminen kauppias, joka myi tavaroitaan Itä-Afrikan eri
satamissa ja Madagaskarilla. Hän oli roiston näköinen mies, jonka
epäilin olevan tekemisissä siihen aikaan niin lukuisien ja mahtavien
orjakauppiaiden kanssa, ehkäpä kuuluvankin heihin. Mutta kun hän oli
aikeissa purjehtia Kilwaan, josta meidän oli lähdettävä sisämaahan,
päätin käyttää häntä kuljettamaan meidät ja tavaramme sinne. Asiaa ei
ollut helppo saada päätetyksi kahdesta syystä. Ensinnäkin hän ei
näyttänyt suovan, että rupeaisimme metsästämään Kilwan takalistoilla,
missä hän vakuutti olevan aivan tyhjää riistasta ja toiseksi hän sanoi
haluavansa purjehtia heti. Kuitenkin voitin hänen esteensä keinolla,
jota hän ei voinut vastustaa -- nimittäin rahalla, ja lopulta sovimme,
että hän lykkäisi matkansa kaksi viikkoa eteenpäin.

Sitten ryhdyin kokoomaan miehiämme, joita päätin tarvittavan vähintään
kaksikymmentä. Olin jo lähettänyt sanansaattajia kokoomaan Durban'iin
Zulu-maasta ja Natal'in ylängöltä erinäisiä metsästäjiä, jotka olivat
seuranneet minua muillakin retkilläni. Ennen pitkää heitä saapuikin
noin kaksitoista. Minulla on aina ollut se onni, että olen ollut mitä
parhaissa väleissä kafferieni kanssa, ja he olivat aina kysymättä
valmiit seuraamaan minua minne ikinä meninkin.

Mies, jonka olin valinnut alikapteenikseni, oli zulu nimeltä Mavovo.
Hän oli lyhyt, suunnattoman leveärintainen mies, yli keski-iän. Hänen
voimansa oli kuuluisa; sanottiinpa, että hän saattoi sarvista kaataa
härän, ja itse olen nähnyt hänen pitelevän maassa haavoittuneen
puhvelin päätä, kunnes ehdin tulla ampumaan.

Kun tutustuin Mavovoon, hän oli taikuri ja vähäinen päällikkö
Zulu-maassa. Kuten minäkin hän oli taistellut ruhtinas Umbelazi'n
puolesta suuressa Tugelan taistelussa, mitä rikosta Cetewayo ei koskaan
antanut hänelle anteeksi. Noin vuotta myöhemmin hän sai varoituksen,
että häntä epäiltiin noituudesta ja aiottiin tappaa. Hän pakeni kahden
vaimonsa ja lapsensa kanssa. Murhamiehet saavuttivat heidät, ennenkuin
he ehtivät Natal'in rajalle, ja lävistivät vanhemman vaimon ja toisen
vaimon lapsen. Heitä oli neljä miestä, mutta näystä raivostuneena
Mavovo kääntyi ja surmasi heidät kaikki. Senjälkeen hän melkein
kappaleiksi hakattuna ryömi jäljelle jääneen vaimonsa kanssa joelle ja
sen yli Natal'iin. Vähän myöhemmin toinenkin vaimo kuoli, kuten
kerrottiin, surusta lapsensa menettämisen vuoksi. Mavovo ei ottanut
enää uutta vaimoa, ehkä syystä että hän oli nyt varaton mies, sen
jälkeen kuin Cetewayo oli anastanut koko hänen karjansa; sitäpaitsi
hänellä oli rumentava keihään haava -- oikea sierain oli hakattu pois.
Pian toisen vaimonsa kuoleman jälkeen hän etsi käsiinsä minut, kertoi
olevansa viralta pantu kyläpäällikkö ja pyysi päästä palvelukseeni
metsästäjänä. Minä otinkin hänet enkä ole sitä askelta koskaan katunut,
sillä vaikka hän olikin äreäluontoinen ja harjoitti väliin kaameita
taikatemppuja, hän oli mitä uskollisin palvelija ja urhoollinen kuin
jalopeura, tai ennemminkin puhveli, sillä jalopeura ei aina ole
urhoollinen.

Toinen mies, jota en lähettänyt hakemaan, vaan joka tuli itsestään, oli
vanha hottentotti nimeltä Hans, jonka kanssa olen enemmän tai vähemmän
ollut tekemisissä koko ikäni. Ollessani lapsi hän oli isäni palvelijana
Kapmaassa ja varhaisimmissa sodissa sotatoverini. Hän sai myöskin jakaa
kanssani muutamia hyvin hirveitä seikkailuja, joista olen kertonut
ensimmäisen vaimoni Marie Marais'in tarinassa. Hänen kanssaan me muun
muassa olimme ainoat henkilöt, jotka pelastuimme Retiefin ja hänen
kumppaniensa verilöylystä Zulu-kuninkaan Dingaan'in käsistä.
Seuraavissa taisteluissa, niiden joukossa myöskin Verivirran
taistelussa, hän seisoi rinnallani ja sai lopuksi suuren osan
anastettua karjaa. Senjälkeen hän vetäytyi hiljaisuuteen ja perusti
kauppapuodin alkuasukkaita varten Pinetown-nimiseen paikkaan noin
viidentoista mailin päähän Durban'ista. Täällä epäilen hänen joutuneen
huonoille teille ja alkaneen juoda enemmän tai vähemmän; niinikään
pelata uhkapeliä. Joka tapauksessa hän menetti suurimman osan
omaisuuttaan tai ainakin niin paljon, ettei enää tiennyt mihin ryhtyä.
Niin tapahtui eräänä iltana, kun menin ulos talostani, jossa olin ollut
laskelmia tekemässä, että näin parvekkeella kokoonkyyristyneenä ja
sarvipiippua poltellen vanhan, keltakasvoisen ja valkotukkaisen miehen.

"Hyvää päivää, baas", hän sanoi, "tässä olen minä, Hans."

"Niinpä näen", minä vastasin hyvin kylmästi. "Ja mitä teet täällä,
Hans? Kuinka sinulle jää aikaa juopottelultasi ja peluultasi
Pinetown'issa tulla tänne minua tervehtimään, kun en ole nähnyt sinua
kolmeen vuoteen?"

"Baas, peluu on lopussa, sillä minulla ei ole enää, mitä panna peliin,
Ja juopottelu saa myöskin jäädä, sillä yksikin pullollinen Cape Smoke'a
tekee minut aivan pahoinvoivaksi seuraavaksi aamuksi. Siksi nautin nyt
ainoastaan vettä ja sitäkin mahdollisimman vähän, ja vähän tupakkaa
maun peitoksi."

"Hauska kuulla, Hans. Jos isäni, Saarnaaja, joka sinut kastoi, nyt
olisi elossa, hänellä olisi paljon sanottavaa sinun käytöksestäsi eikä
minulla ole epäilystäkään, ettei hän sitä tee heti, kun olet mennyt
kuoppaan (s.o. hautaan). Sillä siellä kuopassa hän odottaa sinua,
Hans."

"Tiedän, tiedän, baas. Olen ajatellut sitä, ja se surettaa minua.
Arvoisa isänne, Saarnaaja, on varmaan hyvin vihainen minulle, kun
tapaan hänet tulisessa paikassa, missä hän meitä odottaa. Mutta
toivon tekeväni sovinnon hänen kanssaan tekemällä hyvää teidän
palveluksessanne, baas. Olen kuullut, että baas aikoo lähteä
metsästysretkelle. Tulin tänne liittyäkseni teidän seuraanne, baas."

"Vai minun seuraani! Sinähän olet vanha, et ansaitse viittä shillinkiä
kuussa paitsi ruokaasi. Olet kurttuinen vanha viinaleili, joka ei pidä
edes vettä."

Hans irvisti koko rumalla naamallaan. "Oi, baas! Olen kyllä vanha,
mutta samalla viisas. Kaikkina näin vuosina olen kerännyt viisautta.
Olen aivan yhtä täynnä sitä kuin mehiläisen pesä on täynnä hunajaa, kun
kesä on mennyt. Ja, baas, voin paikata leilissä olevat raot."

"Hans, ei se hyödytä, en halua sinua. Aion mennä suureen vaaraan.
Minulla täytyy olla ympärilläni sellaisia, joihin voin luottaa."

"Hyvä, baas, ja kuka on luotettavampi kuin Hans? Kuka teitä varoitti
quabien hyökkäyksestä Maraisfontein'issä ja siten pelasti --"

"Hys!" minä sanoin.

"Ymmärrän. En mainitse nimeä. Se on niin pyhä, ettei sitä saa mainita.
Se on hänen nimensä, joka seisoo valkoisten enkelien kanssa Jumalan
edessä; onneton juomari Hans ei saa sitä mainita. Ja kuka seisoi teidän
rinnallanne siinä suuressa taistelussa? Oi, minä aivan nuorennun, kun
ajattelen sitä, kuinka katto paloi; kuinka ovi kaatui, kuinka
kohtasimme keihäillä varustetut quabit; kuinka te ojensitte pistoolin
tuon Pyhän päätä kohti, jonka nimeä ei sovi mainita, tuon Suuren, joka
tiesi miten kuolla. Oi, baas, meidän elämämme ovat punoutuneet yhteen
niinkuin kiertokasvi puuhun, ja minne te menette, sinne minunkin on
teitä seurattava. Älkää lähettäkö minua pois! En halua palkkaa,
ainoastaan palan ruokaa, kourallisen tupakkaa ja teidän kasvojenne
valoa sekä silloin tällöin sanan niistä muistoista, jotka kuuluvat
meille yhteisesti. Olen vielä aivan vahva. Osaan ampua hyvästi --
hyvästi. Baas, kuka neuvoi teitä tähtäämään korppikotkain pyrstöihin
Verilöylyvuorella tuolla kaukana Zulu-maassa ja sillä tavalla pelasti
koko buuri-kansan ja hänetkin, jonka nimeä ei saa mainita? Baas,
ettehän lähetä minua pois?"

"En", minä vastasin, "saat tulla. Mutta sinun on vannottava isäni,
Saarnaajan, hengen kautta olla koskematta mihinkään juomiin sillä
matkalla."

"Minä vannon hänen henkensä ja tuon Pyhän kuolleen hengen kautta", ja
hän heittäytyi polvilleen, tarttui käteeni ja suuteli sitä. Sitten hän
nousi ja sanoi käytännöllisellä äänellä: "Jos baas voi antaa minulle
kaksi huopapeitettä, niin olen kiitollinen, ja viisi shillinkiä tupakan
ja uuden veitsen ostoon. Missä baas'in pyssyt ovat? Minun pitää rasvata
ne. Minä pyydän, että baas ottaisi mukaansa sen pienen rihlapyssyn,
jonka nimi on _Intombi_ (Neito), sen saman, jolla ammuitte korppikotkia
Verilöylyvuorella ja joka tappoi hanhet Hanhikuilulla, jolloin minä
latasin ja te saitte suuren voiton buurista, jota Dingaan nimitti
Kaksikasvoiseksi."

"Hyvä on", minä sanoin. "Tästä saat nuo viisi shillinkiä, kyllä saat
huopapeitteet ja uuden pyssyn ja kaikki, mitä tarvitset. Pyssyt löydät
pienestä takahuoneesta, ja siellä ovat myöskin toisen baas'in, minun
toverini, pyssyt, joka myöskin on sinun herrasi. Mene katsomaan niitä."

       *       *       *       *       *

Ennen pitkää kaikki oli valmiina, pyssy-, ammus-, lääke-, lahja- ja
eväslaatikot olivat Maria-laivalla; samoin kaksi aasia, jotka olin
ostanut siinä toivossa, että saisimme niistä hyötyä joko ratsastus- tai
vetojuhtina. Huomautettakoon, että aasit ja ihmiset ovat ainoat elävät
olennot, jotka ovat vastustuskykyisiä tsetsekärpäsen pistoksen
myrkyllistä vaikutusta vastaan, lukuunottamatta tietysti villieläimiä.
Oli tullut viimeinen yömme Durban'issa, ihana kuutamoyö maaliskuun
lopulla; portugalilainen Delgado oli nimittäin ilmoittanut aikovansa
matkustaa seuraavan päivän iltapuolella. Stephen Somers ja minä
istuimme parvekkeella poltellen ja jutellen.

"On omituista", minä virkoin, "että Veli Johannes ei ole palannut.
Tiedän varmasti, että hän oli hyvin halukas lähtemään retkelle, ei
ainoastaan orkidean vaan myöskin jonkun muun syyn vuoksi, josta hän ei
halunnut puhua. Vanha mies on varmaan kuollut."

"Hyvin luultavaa", Stephen vastasi (olimme nyt tulleet hyviksi
ystäviksi, ja minä kutsuin häntä nimeltä), "yksin villien
keskellä ihminen saattaa helposti joutua onnettomuuteen ja hävitä
tietymättömiin. Kuule! Mitä tuo on?" ja hän osoitti muutamia varjossa
talon lähellä olevia gardenia-pensaita, joitten takaa kuului liikuntaa.

"Varmaankin koira tai mahdollisesti Hans. Hän ryömii minne milloinkin
saadakseen olla lähelläni. Hans, Sinäkö siellä olet?"

Mies nousi pystyyn gardenia-pensaikosta.

"Minä olen, baas."

"Mitä teet siellä, Hans?"

"Teen samaa mitä koirat, baas -- vartioin herraani."

"Hyvä on", vastasin. Samassa jotain välähti mieleeni. "Hans, oletteko
kuullut valkeasta baas'ista, siitä, jolla on pitkä parta ja jota
kafferit kutsuvat nimellä Dogeetah?"

"Olen kuullut ja kerran näinkin hänet muutama kuukausi sitten, kun hän
kulki Pinetown'in kautta. Eräs hänen mukanaan oleva kafferi sanoi
minulle, että hän aikoi Drakensbergin toiselle puolen pyydystämään
eläimiä, jotka matelevat ja lentävät, hän on näet aivan huilu, baas."

"No, missä hän nyt on, Hans? Hänen pitäisi olla täällä lähteäkseen
matkaamme."

"Olenko minä henki, joka tiedän sanoa baas'ille, minne jokin
valkeaihoinen on vaeltanut? Mutta malttakaas! Mavovo ehkä tietää. Hän
on suuri tietäjä, hän näkee pitkän matkan päähän ja nytkin, tänä
iltana hänen ennustaja-käärmeensä on mennyt häneen ja hän katsoo
tulevaisuuteen, tuolla talon takana. Näin, kuinka hän teki ympyrän."

Käänsin Stephen'ille, mitä Hans oli sanonut, sillä hän oli puhunut
hollannin kieltä, ja kysyin sitten, halusiko hän nähdä kafferien
taikatemppuja.

"Tietysti", hän vastasi, "mutta sehän on vain hölynpölyä."

"Niin, on, tai niin ainakin useimmat väittävät", vastasin vältellen.
"Mutta joskus nuo _inyangat_ puhuvat ihmeellisiä asioita."

Sitten ryömimme Hans'in johdolla talon taakse, missä oli viiden jalan
korkuinen kiviaita. Tämän aidan takana, avonaisella paikalla kafferieni
majain keskellä oli muurahaiskeon kokoinen lava, jolla kafferit
keittivät ruokansa. Lavalla, suoraan meihin päin kääntyneenä istui
Mavovo ja piirissä hänen ympärillään kaikki metsästäjät, joiden oli
määrä lähteä mukaamme, sekä ontuva Jack ja molemmat palveluspojat.
Mavovon edessä paloi useita pieniä tulia. Laskin ne ja sain
neljätoista, mikä arvioni mukaan oli täsmälleen metsästäjäin ja meidän
yhteinen lukumme. Yksi metsästäjistä oli lisäämässä tuliin pieniä
tikkuja ja kuivaa ruohoa, jotta ne palaisivat kirkkaasti. Muut istuivat
ympärillä aivan hiljaa haltioituneen tarkkaavaisina. Mavovo itse näytti
olevan kuin unessa. Hän istui kyykkyasennossa, suuri pää melkein
painuneena polville. Hänen vyötäreillään oli käärmeennahka ja kaulalla
koristus, joka näytti ihmishampaista tehdyltä. Hänen oikealla
puolellaan oli pino korppikotkan siipisulkia ja vasemmalla pieni läjä
hopearahaa -- arvattavasti metsästäjäin taikomisesta suorittamia
maksuja.

Kun olimme jonkun aikaa katselleet häntä piilostamme aidan takaa, hän
näytti heräävän unestaan. Ensin hän mutisi; sitten hän katsahti kuuhun
ja näytti lausuvan rukouksen, jonka sanoja en kuullut. Senjälkeen hän
pudisti itseään kolme kertaa kouristuksentapaisesti ja huudahti
kirkkaalla äänellä:

"Käärmeeni on tullut. Se on minussa. Nyt minä kuulen, nyt minä näen."

Kolme tulta, ne, jotka olivat aivan hänen edessään, olivat muita
suuremmat. Hän otti sulkatukun, valitsi huolellisesti yhden, piti sitä
taivasta vasten ja kuljetti sitten keskimmäisen tulen läpi, lausuen
sitä tehdessään alkuasukkaiden minulle antaman nimen Macumazana.
Otettuaan sulan tulesta hän tutki huolellisesti sen kärventyneitä
reunoja, mikä toimitus sai kylmät väreet kulkemaan pitkin selkääni,
sillä tiesin hyvin, että hän tiedusteli "hengeltään" minun kohtaloani
retkellä. Mitä se vastasi, en tiedä, sillä hän pani sulan pois ja otti
toisen, jolle hän teki samat temput. Nimi, jonka hän tällä kertaa
lausui, oli Mwamwazela, joka lyhennettynä kuului Wazela ja oli
kafferinkielinen nimi, jonka alkuasukkaat olivat antaneet Stephen
Somers'ille. Se merkitsee Hymy ja oli epäilemättä valittu hänen
iloisten, hymyileväin kasvojensa perusteella.

Kuljetettuaan sulkaa oikeanpuoleisen tulen läpi hän tutki sitä ja pani
pois.

Samaan tapaan toimitus jatkui. Toisen toisensa jälkeen hän mainitsi
metsästäjäin nimet, alkaen kapteenina omastaan; sitten hän kuljetti
kunkin sulan hänen oman kohtalontulensa läpi, tutki sitä tarkkaan ja
pani pois. Senjälkeen hän jälleen näytti vaipuvan uneen muutamaksi
minuutiksi, heräsi sitten, aivan niinkuin herätään luonnollisesta
unesta, haukotteli ja venytteli.

"Puhu", sanoi kuulijakunta suuren pelon vallassa. "Oletko nähnyt?
Kuulitko? Mitä käärmeesi sanoi minusta? Ja minusta? Ja minusta? Ja
minusta?"

"Olen kuullut ja olen nähnyt", hän vastasi. "Käärmeeni sanoo, että tämä
matka on hyvin vaarallinen. Niistä, jotka matkalle lähtevät, kuusi
kuolee kuulaan, miekkaan tai tautiin ja muut haavoittuvat."

"Oh!" sanoi yksi, "mutta kuka kuolee ja kuka pelastuu. Eikö käärmeesi
sano sitä, oi tietäjä?"

"Kyllä, tietysti käärmeeni sen sanoo. Mutta käärmeeni käskee minun
myöskin pitää suuni kiinni siitä asiasta, jottei joku meistä kävisi
pelkuriksi. Hän sanoo edelleen, että ensimmäinen, joka kyselee lisää,
on oleva yksi niitä, joitten on kuoltava. Kyseletkö nyt? Tai sinä? Tai
sinä? Kysykää jos tahdotte."

Kumma kyllä kukaan ei seurannut kehoitusta. En koskaan oli nähnyt
miesjoukkoa, joka olisi ollut niin välinpitämätön tulevaisuuden
suhteen, ainakin näöstä päättäen. Itsekukin näytti päättäneen, että
mitä häneen tulee, tulevaisuus sai jäädä omaan varaansa.

"Käärmeeni sanoi minulle muutakin", Mavovo jatkoi, "hän sanoi, että jos
joukossamme on joku shakaali, joka luulee kuuluvansa noiden kuuden
kuolemaan määrätyn joukkoon ja uneksii voivansa välttää kohtaloansa
pakenemalla, niin siitä ei ole hyötyä. Sillä silloin käärmeeni on
osoittava hänet minulle ja näyttävä, mitä hänelle oli tehtävä."

Nyt kaikki läsnäolevat yhteen ääneen vakuuttivat, että pakeneminen
Macumazanan, heidän herransa, luota oli viimeinen ajatus, mikä saattoi
heidän mieleensä johtua. Uskon noiden urhoollisten miesten puhuneen
totta. Epäilemättä he uskoivat Mavovon taikuuteen rotunsa tavan mukaan.
Hänen lupaamansa kuolema oli kuitenkin jonkun matkan päässä, ja
jokainen toivoi olevansa yksi kuudesta pelastuvista. Sitäpaitsi sen
ajan zulu oli liian tottunut kuoleman ajatukseen pelätäkseen liikaa sen
kauhuja.

Yksi yritti kuitenkin tehdä ehdotuksen, johon Mavovo suhtautui pelkällä
ylenkatseella, nimittäin että hän palauttaisi taikomisesta maksetut
shillingit niitten lähimmille perillisille, jotka sattuisivat
kuolemaan. Minkävuoksi, hän kysyi, näitten pitäisi maksaa shillinkiä
siitä, että heille sanotaan, että heidän on kuoltava. Se tuntui hänestä
järjettömältä.

Zulu-kaffereilla on varmasti omituiset mielipiteet.

"Hans", minä kuiskasin, "onko sinunkin tulesi noitten muitten
joukossa?"

"Ei ole, baas", hän suhisi vastaan korvaani. "Pitääkö baas minua
hulluna? Jos minun on kuoltava, minun on kuoltava; jos saan elää, niin
saan elää. Miksi siis maksaisin shillingin saadakseni tietää, minkä
aika tuo esille? Sitäpaitsi Mavovo tuolla ottaa shillingin ja säikyttää
jokaisen, mutta ei sano kellekään mitään. Minusta se on petosta. Mutta,
baas, ettekö te ja baas Wazela ensinkään pelkää? Te ette maksanut
shillinkiä, ja senvuoksi Mavovo, vaikka hän epäilemättä onkin suuri
_Inyanga_, ei osaa oikein ennustaa teistä, sillä hänen käärmeensä ei
työskentele palkatta."

Johtopäätös näyttää melkoisen mahdottomalta. Mutta tämä käsitystapa
lienee yleinen, sillä asiaa ajatellessani muistan nyt, ettei kukaan
mustalainenkaan tahdo ennustaa "oikeata kohtaloa", ellei ensin saa
kourallista hopeaa.

"Kuulepa, Quatermain", sanoi Stephen ilman aikojaan, "kun ystävämme
Mavovo näkyy tietävän niin paljon, niin kysy häneltä, mitä Veli
Johannekselle on tapahtunut, kuten Hans ehdotti. Kerro minulle
myöhemmin, mitä hän sanoo, sillä minä tahdon mennä katsomaan jotakin."

Pistäydyin siis sisälle muurissa olevasta pienestä veräjästä niin
luonnollisesti, kuin en olisi nähnyt mitään, ja olin hämmästyvinäni
nähdessäni pienet tulet.

"Mitä, Mavovo", minä sanoin, "oletko tekemässä tietäjäntemppuja?
Arvelin sen tuottaneen sinulle kyllin harmia Zulu-maassa."

"Niin kyllä, baba", vastasi Mavovo, jolla oli tapana nimittää minua
isäksi, vaikka oli minua vanhempi. "Se maksoi minulle päällikönarvoni,
karjani, kaksi vaimoani ja poikani. Se teki minusta kulkurin, joka on
iloinen saadessaan seurata muuatta Macumazahn'ia vieraisiin maihin,
joissa minulle voi tapahtua monenlaista, niin", hän lisäsi
merkitsevästi, "vieläpä viimeinen kaikista tapahtumista. Mutta lahja on
lahja, ja sitä on käytettävä. Teillä, baba, on ampumisen lahja, ja
lakkaatteko ampumasta? Teillä on vaelluksen lahja, ja voitteko lakata
vaeltamasta?"

Hän otti vieressään olevasta läjästä kärventyneen höyhenen ja katseli
sitä tarkkaavaisesti. "Ehkä teille, baba, on kerrottu -- minulla on
hyvin terävät korvat, ja olin juuri kuulevinani ilmassa jotain
sellaista -- että me onnettomat kafferi-inyangat emme osaa ennustaa
mitään totta, ellei meille makseta, ja ehkä se tällä kertaa onkin
totta. Ja kuitenkin _inyangan_ käärme hypätessään nykyisyyttä peittävän
pienen kallion yli näkee polun, joka kiemurtelee kauas kautta
laaksojen, yli jokien, ylös vuorille, kunnes katoaa ylös taivaaseen.
Siten olen tästä taikatulessa kärventyneestä höyhenestä näkevinäni
jotain teidän tulevaisuudestanne, oi isäni Macumazahn. Tienne kulkee
tyvin kauas", ja hän siveli sormellaan sulkaa. "Tässä on matka", ja hän
nykäisi irti hiiltyneen liuskan, "tässä toinen ja toinen ja toinen", ja
hän irroitti liuskan toisensa jälkeen. "Tässä on yksi, joka onnistuu
erinomaisesti, se tekee teidät rikkaaksi; ja tässä on vielä yksi
ihmeellinen matka, jolla näette ihmeitä ja kohtaatte tuntemattomia
kansoja. Sitten" -- ja hän puhalsi höyhentä niin voimakkaasti, että
kaikki hiiltyneet säikeet (Veli Johannes sanoo, että _lamina_ on oikea
sana) irtautuivat -- "sitten ei enää ole jäljellä muuta kuin seiväs,
jollaisia muutamat kansastani pystyttävät haudoille, muiston paaluksi
he sitä nimittävät. Oi isäni, te kuolette kaukaisessa maassa, mutta te
jätätte jälkeenne suuren muiston, joka säilyy satoja vuosia, sillä
näettehän, miten vahva on tämä säie, johon tuli ei ole ensinkään
pystynyt. Näitten muiden laita on muutamain aivan toinen", hän lisäsi.

"Mutta minä pyydän, Mavovo", keskeytin hänet, "ole niin hyvä ja jätä
minut taikojesi ulkopuolelle, sillä en ensinkään halua tietää, mitä
minulle tulevaisuudessa tapahtuu. Tämä päivä riittää minulle
tutkistelematta seuraavaa kuukautta ja seuraavaa vuotta. Meidän pyhässä
kirjassamme on lause, joka kuuluu: Riittää kullekin päivälle
murheensa."

"Aivan niin, oi Macumazana. Mutta myöskin se on hyvä lause, jota
muutamat metsästäjistämme nyt ajattelevat. Ja kuitenkin he hetkistä
sitten väkisin työnsivät minulle shilnnkinsä, jotta ennustaisin heidän
tulevaisuudestaan. Ja tekin haluatte tietää jotakin. Ette tullut tänne
tuosta portista puhumaan minulle pyhän kirjanne viisauksia. Mitä se on,
Baba? Sanokaa pian, sillä käärmeeni alkaa käydä väsyneeksi. Hän haluaa
mennä takaisin maanalaiseen luolaansa."

"No niin", minä vastasin hyvin häpeissäni, sillä Mavovolla oli
kammottava taito nähdä ihmisten salaiset vaikuttimet, "tahtoisin
tietää, jos voisit sanoa minulle, mitä et tietysti voi, mitä on
tapahtunut sille pitkäpartaiselle valkoihoiselle miehelle, jota te
mustat kutsutte nimellä Dogeetah. Hänen olisi pitänyt olla täällä
ottaakseen osaa retkeemme; hänen piti oikeastaan olla oppaanamme, ja
nyt en häntä löydä. Missä hän on, ja miksi hän ei ole täällä?"

"Onko teillä mukananne mitään, mikä kuului Dogeetah'ille, Macumazahn?"

"Ei", minä vastasin; "tai on", ja otin taskustani kynänpätkän, jonka
Veli Johannes oli minulle antanut ja jota säästäväisyydestä olin
tallettanut siitä saakka. Mavovo otti sen ja tarkasteli sitä
huolellisesti aivan niinkuin oli tehnyt höyhenille, ja kokosi karkealla
kädellä pienen läjän tuhkaa suurimman tulen ympäriltä, joka oli
edustanut minua. Tuhkan hän paineli litteäksi. Senjälkeen hän piirsi
siihen kynänpäällä kuvion, joka minusta näytti kömpelöltä miehen
kuvalta, jollaisia lapset piirtelevät valkeille seinille. Lopetettuaan
hän istuutui ja katseli kättensä työtä taiteilijan tyytyväisyydellä.
Mereltä oli kohonnut tuulenhenki, jonka pyörre hajoitti tuhkan,
pyyhkien pois kuvan muutamia ääriviivoja ja muutellen ja laajentaen
toisia.

Hetken aikaa Mavovo istui silmät kiinni. Sitten hän avasi ne,
tarkasteli tuhkaa ja kuvan jäännöksiä ja otti lähellä olevan
huopapeitteen, peittäen sillä tuhkan ja oman päänsä. Samassa hän
jälleen heitti sen pois ja osoitti kuvaa, joka nyt oli kokonaan
muuttunut. Kuun valossa se oikeastaan oli enemmän maiseman kuin minkään
muun näköinen.

"Kaikki on selvää, isäni", hän sanoi asiallisella äänellä. "Valkoinen
vaeltaja Dogeetah ei ole kuollut. Hän on elossa, mutta sairaana. Hänen
toisessa sääressään on jotakin, mikä estää häntä kävelemästä. Ehkä luu
on katkennut tai joku peto purrut häntä. Hän makaa majassa, jollaisia
kafferit rakentavat, mutta majan ympärillä on parveke niinkuin teillä,
ja seinillä on piirustuksia. Maja on hyvin kaukana, en tiedä missä."

"Siinäkö kaikki?" minä kysyin, kun hän pysähtyi.

"Ei, ei vielä. Dogeetah parantuu. Hän yhtyy meihin siinä maassa, jonne
olemme matkalla, suuren hädän hetkenä. Siinä kaikki, ja palkka on puoli
kruunua."

"Tarkoitat kai shillinkiä", minä ehdotin.

"Ei, isäni Macumazahn. Shillinki riittää yksinkertaisista
taikatempuista, kuten esim. kohtalon ennustamisesta tavallisille
mustaihoisille, mutta puoli kruunua hyvin vaikeasta taikomisesta, joka
koskee valkoihoisia ja jota ainoastaan suuret tietäjät, sellaiset kuin
minä, Mavovo, osaavat tehdä."

Annoin hänelle puoli kruunua ja sanoin: "Katsopas, Mavovo ystäväni,
minä luotan sinuun soturina ja metsämiehenä, mutta taikomistasi pidän
puijauksena. Olen siitä niin vakuutettu, että jos Dogeetah löytyy
suuren hädän hetkenä siitä maasta, jonne aiomme mennä, niin lupaan
lahjoittaa sinulle kaksipiippuisen rihlapyssyni, jota olet niin
ihaillut."

Mavovon rumia kasvoja kirkasti harvinainen hymy. "Sitten antakaa se
minulle nyt, baba", hän sanoi, "sillä olen sen jo ansainnut. Käärmeeni
ei voi valehdella -- varsinkaan kun palkka on puoli kruunua."

Pudistin päätäni ja kielsin kohteliaasti mutta lujasti.

"Ah", sanoi Mavovo, "te valkoihoiset olette hyvin viisaita ja luulette
tietävänne kaikki. Mutta niin ei ole, sillä oppiessanne niin paljon
uutta olette unohtaneet vielä enemmän vanhaa. Kun se käärme, joka on
teissä, Macumazahn, asui minunlaisessani mustassa pakanassa tuhannen
tuhatta vuotta sitten, olisitte osannut tehdä ja teitte, mitä minä nyt.
Mutta nyt voitte vain tehdä pilkkaa ja sanoa: 'Mavovo, tuo urhoollinen
soturi, suuri metsästäjä, rehellinen mies, tulee valehtelijaksi
puhaltaessaan palaneeseen höyheneen tai lukiessaan, mitä tuuli
kirjoittaa lumottuun tuhkaan."

"En sano, että olet valehtelija, Mavovo, vaan sanon, että annat omien
kuvittelujesi pettää itsesi. Ei ole mahdollista, että toinen tietää
sellaista, mikä on salattu toiselta."

"Olisiko, todella niin, oi Macumazana, Yön vartija? Annanko minä
Mavovo, Zikalin oppilas, uranuurtaja, suurin tietäjistä, omain
kuvittelujeni pettää itseni? Ja eikö ihmisellä ole muita silmiä kuin
ne, jotka hänellä on päässään, niin ettei hän saata nähdä sellaista,
mikä on kätketty muilta? No hyvä, te sanotte niin, ja me mustat
tiedämme kaikki, että olette hyvin viisas, ja kuinka sitten minä,
zulu-raukka, kykenisin näkemään, mitä te ette näe? Mutta jos
huomisaamuna teille lähetetään sana laivalta, jolla aiomme purjehtia,
ja teitä kutsutaan tulemaan nopeasti, syystä että siellä on hätä,
silloin muistakaa omia sanojanne ja minun sanojani ja päättäkää,
taitaako toinen nähdä sellaista, mikä on toiselta kätketty
tulevaisuuden pimeyteen. Oi, rihlapyssynne on nyt jo minun, vaikka ette
annakaan sitä minulle nyt, kun pidätte minua petkuttajana. No niin,
isäni Macumazahn, koska pidätte minua petkuttajana, niin en koskaan
enää puhalla höyheneen enkä lue tuulen kirjoitusta tuhkasta teille enkä
kenellekään, joka syö teidän leipäänne."

Sitten hän nousi, tervehti minua nostamalla oikean kätensä, kokosi
rahaläjänsä ja lääkelaukkunsa ja asteli kohti hiljaista majaansa.

Kiertäessämme taloa kohtasimme vanhan ontuvan taloudenhoitajani
Jack'in.

"_Inkoosi_", hän sanoi, "valkoinen päällikkö Wazela pyysi minua
sanomaan, että hän ja keittäjä Sam ovat menneet nukkumaan laivalle
pitääkseen silmällä tavaroita. Sam tuli juuri ja vei hänet mukanaan;
hän lupaa sanoa syyn huomenna."

Minä nyökkäsin ja jatkoin matkaa, ihmetellen mielessäni, mikä oli
saattanut Stephen'in äkkiä päättämään viettää yönsä _Marialla_.




V.

HASSAN.


Noin kaksi tuntia päivänkoiton jälkeen minut seuraavana aamuna herätti
kolkutus ovelle ja Jack'in ääni, joka sanoi keittäjä Sam'in haluavan
puhutella minua.

Olin ihmeissäni, mitä varten hän nyt oli täällä, vaikka luulin hänen
nukkuvan laivalla, ja käskin hänen siis astua sisään. Huomautan tässä,
että Sam oli kotoisin Kap'ilta ja sekarotua. Pohjaveri oli kai
malaijilaista, johon oli sekoittunut intialaista kylmäverisyyttä ja
tavalla tai toisella tippa valkeaa, mahdollisesti myöskin hiukan
hottentottia, mutta siitä en ole varma. Tulos oli henkilö, jolla oli
vähän paheita ja paljon hyveitä. Sammy oli, voin sanoa sen heti, ehkä
suurin pelkuri minkä milloinkaan olen tavannut. Hän ei voinut sille
mitään, se oli hänelle myötäsyntyistä, vaikkakaan tämä pelkuruus, kumma
kyllä, ei milloinkaan estänyt häntä juoksemasta uuteen vaaraan. Siten
hän esimerkiksi hyvin tiesi, että retki, jolle aioin lähteä, oli
erittäin uhkarohkea; muistaessani hänen heikkoutensa selitin sen
hänelle hyvin selvästi. Mutta tämä tieto ei peloittanut häntä
pyytämästä ja rukoilemasta, että saisi seurata minua. Mahdollisesti syy
oli siinä, että välillämme, samoinkuin Hansin ja minun, oli olemassa
molemminpuolinen kiintymys. Kerran, monta vuotta aikaisemmin, olin
pelastanut Sammyn aika vaikeasta pälkähästä kieltäytymällä todistamasta
häntä vastaan. On tarpeetonta mennä yksityiskohtiin, mutta eräs hänen
hallussaan oleva rahasumma oli hävinnyt. Tästä tahdon mainita vain sen,
että hän oli siihen aikaan kihloissa erään neekerinaisen kanssa, jolla
oli hyvin kalliita mielitekoja ja jota hän lopultakaan ei nainut.

Tämän jälkeen hän sattumalta joutui hoitamaan minua sairauteni aikana.
Siitä johtui kiintymys, josta mainitsin.

Sammy oli kristinuskoon kääntyneen alkuasukassaarnaajan poika ja
kasvatettu, kuten hän sanoi, "Sanalla". Hän oli säätyynsä nähden saanut
erinomaisen kasvatuksen ja puhui, paitsi monia paikallisia murteita,
joihin oli tutustunut vaihtelevan elämänuransa tautta, täydellisesti
englantia, vaikkakin hyvin mahtipontisella tyylillä. Hän ei milloinkaan
käyttänyt lyhyttä sanaa, jos vain sai käsiinsä, tai paremminkin
kielelleen, pitkän. Muutamia elinvuosiaan hän oli luullakseni ollut
opettajana eräässä Kapkaupungin koulussa, joka oli neekerioppilaita
varten, ja hänen omain sanainsa mukaan hänen "alanaan" oli ollut
"englannin kieli ja kirjallisuus".

Kyllästyttyään tai saatuaan eron tästä toimesta jostakin syystä, jota
hän ei koskaan maininnut, hän oli kuljeksinut rannikkoa pitkin
Zanzibariin, missä suuntasi kielikykynsä arabiankielen opiskeluun ja
pääsi taloudenhoitajaksi tai ylikeittäjäksi hotelliin. Muutaman vuoden
kuluttua hän menetti tämänkin paikan, en tiedä, kuinka tai mistä
syystä, ja ilmestyi Durban'iin "vaatimattomassa asemassa", kuten hän
itse sanoi. Täällä kohtasimme toisemme uudelleen juuri ennen Ponga-maan
matkaani.

Käytökseltään hän oli hyvin kohtelias ja luonteeltaan erittäin
uskonnollinen; luulen, että hän oli uskonnoltaan baptisti. Hän oli
lyhyt, ruskea, keikarimainen mies, jonka ikää oli vaikea arvata. Tukka
kammattu keskeltä jakaukselle, ja kaikissa olosuhteissa hän aina oli
siististi puettu.

Otin hänet palvelukseeni syystä että hän oli suuressa puutteessa ja oli
erinomainen keittäjä, mitä parahin sairaanhoitaja, ja ennen kaikkea
syystä että olimme, kuten jo kerroin, tavallaan kiintyneet toinen
toiseemme. Sitäpaitsi hänen olentonsa huvitti minua suuresti, mikä
merkitsee paljon pitkällä matkalla, jollaiselle aioin lähteä. Sellainen
lyhykäisyydessään oli Sammy.

Kun hän astui huoneeseen, näin, että hänen vaatteensa olivat hyvin
märät, ja kysyin häneltä heti, satoiko ulkona vai oliko hän ollut
juovuksissa ja nukkunut märässä ruohikossa.

"Ei, mr. Quatermain", hän vastasi, "aamu on erittäin ihana, ja
hottentottiraukan tavoin olen kieltäytynyt juovutusaineiden käytöstä.
Vaikka olemme monessa muussa suhteessa erilaiset, tässä asiassa olemme
yhtä mieltä."

"No, mitä hemmettiä sitten on tapahtunut?" minä keskeytin hän hienojen
sanojensa tulvan.

"Sir, laivalla on hätä" (minä muistin Mavovoa ja hätkähdin), "olen
viettänyt siellä yöni mr. Somers'in seurassa hänen erityisestä
pyynnöstään." (Oikeastaan oli asia juuri päinvastoin.) "Tänä aamuna
ennen aamunkoittoa, kun portugalilainen kapteeni luuli kaikkien
nukkuvan, hän alkoi muutamien arabialaisten kanssa aivan levollisina
nostaa ankkuria ja vetää purjeita tankoon. Mutta mr. Somers ja minä
olimme aivan hereillä. Me tulimme ulos hytistämme ja mr. Somers
istuutui vintturille revolveri kädessä ja sanoi -- no niin, sir, en
tahdo toistaa, mitä hän sanoi."

"Niin, jätä se tekemättä. Mitä sitten tapahtui?"

"Sitten, sir, nousi hirveä melu ja hämminki. Portugalilainen ja
arabialaiset uhkailivat mr. Somers'ia, mutta, sir, hän vain istui
edelleen vintturilla lujana ja rohkeana kuin kallio keskellä vuolasta
virtaa ja huomautti, että hän halusi nähdä heidät kaikki jossakin,
ennenkuin he saisivat koskea häneen. Senjälkeen, sir, en tiedä mitä
tapahtui sillä pitäessäni vahtia laivan reunalla joku nakkasi minut
suinpäin mereen, ja kun onneksi olen hyvä uimari, pääsin rantaan ja
kiiruhdin ilmoittamaan teille."

"Ja ilmoititko kenellekään muulle, sinä hullu?" minä kysyin.

"Kyllä, sir, juostessani pitkin rantaa ilmoitin eräälle
satamaupseerille, että Maria-laivalla oli hemmetin kova meteli, josta
pyysin häntä ystävällisesti ottamaan selkoa."

Samassa minä jo olin vetänyt ylleni paidan ja housut ja olin
huutelemassa Mavovoa ja muita. Sillä kun Mavovon ja hänen toverinsa
vaatetuksen muodosti vain moocha ja huopapeite, he eivät tarvinneet
paljoa aikaa pukeutumiseen.

"Mavovo", minä aloin, "laivalla on meteli --"

"Oi, baba", hän keskeytti, ja kasvoille ilmestyi kuin irvistys, "se on
hyvin kummallista, mutta uneksin viime yönä sanoneeni teille --"

"Vaiti unistasi", minä sanoin. "Kokoa miehet ja mene -- ei, siitä ei
ole hyötyä, saattaisi tapahtua miestappo. Joko teko on jo tehty tai
kaikki on kunnossa. Pidä metsästäjät valmiina; lähden heidän mukanaan.
Matkatavarat voidaan noutaa myöhemmin."

Vajaassa tunnissa olimme lastaussillalla, jonka ulkopuolella _Maria_
oli ankkurissa ja jossa kerran oli oleva mainio Durban'in satama,
vaikka niinä aikoina laivaustoimi siellä oli erittäin alkuperäisellä
kannalla. Olimme varmaan oudonnäköinen kulkue. Minä täydellisesti ja
hienosti puettuna marssin etumaisena. Seuraavana tuli Hans päässään
tahrainen leveälierinen hattunsa, jota hän tavallisesti käytti, ja
puettuna likaiseen korderoi-pukuun, sitten rasvattu Sammy koristettuna
eurooppalaiseen tapaan jäykkine huopahattuineen ja sini- ja
punajuovaisine kaulanauhoineen, mikä vaatetus olisi näyttänyt hyvin
hienolta, ellei äskeistä kastetta olisi tapahtunut. Häntä seurasi
julmannäköinen Mavovo ja hänen metsästäjäjoukkonsa, kaikilla "rengas"
eli _isicoco_, joksi zulut sitä nimittävät, s.o. lyhyeen tukkaan
kiinnitetty kiiltävä, musta pikirengas. Se oli julmannäköinen joukko,
mutta kun he uuden lain mukaan eivät saaneet esiintyä asestettuina
kaupungissa, heidän pyssynsä oli jo lähetetty laivaan, mutta keihäät,
joidenka terien ympärille oli kierretty kuivaa ruohoa, heillä oli
mukanaan makuumattoihin käärittyinä.

Kullakin oli kuitenkin kädessään iso punapuinen heittoase, ja he
marssivat neljä rivissään sotilaalliseen tapaan. On totta, että kun
astuimme veneeseen soutaaksemme laivalle, suuri osa heidän sotaista
intoaan haihtui, sillä nämä samat miehet, jotka eivät maalla pelänneet
mitään, olivat kauhean arkoja tuolla oudolla elementillä vedellä.

Saavutimme _Marian_, joka oli mitättömän näköinen kuin amme, ja
kiipesimme kannelle. Ensimmäinen, mitä näin katsahtaessani perälle oli
Stephen istumassa vintturilla pistooli kädessä, niinkuin Sammy oli
sanonut. Aivan vieressä kaiteeseen nojaten seisoi roistonnäköinen
portugalilainen Delgado, ilmeisesti hyvin pahalla tuulella, ja hänen
ympärillään joukko yhtä roistonnäköisiä, likaiseen valkoiseen pukuun
puettuja arabialaisia merimiehiä. Heidän edessään oli satamakapteeni,
tunnettu ja arvossa pidetty herrasmies nimeltä Cato, pieni mies kuten
minäkin ja koeteltu monessa seikkailussa. Muutamain palvelijainsa
seurassa hän istui kajuutanakkunalla tupakoiden, silmät kiinnitettyinä
Stephen'iin ja portugalilaiseen.

"Hauska tavata, Quatermain", hän sanoi. "Täällä on jokin riita, mutta
minä saavuin juuri enkä ymmärrä portugalinkieltä ja tuo herra, joka
istuu vintturilla, ei tahdo jättää paikkaansa tullakseen selittämään."

"Mikä hätänä, Stephen?" minä kysyin puristettuani mr. Caton kättä.

"Mikako hätänä?" Somers vastasi. "Tuo mies tuossa", ja hän osoitti
Delgadoa, "aikoi pujahtaa merelle ja viedä mennessään kaikki tavaramme,
siinä kaikki, puhumattakaan minusta ja Sammysta, jotka hän epäilemättä
olisi heittänyt mereen heti päästyään etemmäksi maasta. Mutta Sammy,
joka ymmärtää portugalinkieltä, kuuli heidän pienet suunnitelmansa,
jotka, niinkuin näette, minä olen estänyt."

No niin, Delgado sai esittää oman kertomuksensa asiasta ja selitti,
niinkuin olin arvannutkin, aikoneensa vain vähän lähemmäksi aidaketta
siellä odottaakseen meidän tuloamme. Tietysti hän valehteli ja tiesi
meidänkin olevan selvillä totuudesta ja siitä, että hänen aikomuksensa
oli ollut pujahtaa merelle, viedä mukanaan kallis omaisuutemme ja myydä
se murhattuaan tai heitettyään asumattomalle rannalle Stephen'in ja
kokkiraukan. Mutta kun mitään ei voitu näyttää toteen ja me olimme nyt
kyllin voimissamme pitääksemme huolta itsestämme ja omaisuudestamme,
pidin jutun jatkamisen tarpeettomana. Hyväksyin siis selityksen
hymyillen ja tarjosin kaikille aamuryypyn.

Myöhemmin Stephen kertoi minulle, että ollessani puheissa Mavovon
kanssa edellisenä iltana Sammy, joka oli tavaroita vartioimassa
laivalla, oli lähettänyt sanan, että hän olisi iloinen saadessaan
seuraa. Tuntiessaan kokin aran luonteen hän oli onneksi heti tehnyt
päätöksensä ja mennyt nukkumaan laivalle. Aamupuolella syntyi meteli,
niinkuin Sammy oli kertonut. Sen hän kuitenkin oli salannut minulta,
ettei häntä heitetty mereen, niinkuin hän sanoi, vaan hyppäsi hän
kannelta omasta aloitteestaan, kun selkkaus Delgadon kanssa näytti
uhkaavalta.

"Ymmärrän aseman", minä sanoin, "ja kaikki on hyvin, kun loppu on hyvä.
Mutta oli onni, että tulit ajatelleeksi nukkumista laivalla."

Tämän jälkeen kaikki meni hyvin. Stephen'in johdolla lähetin muutamia
miehistä noutamaan jäljelläolevia tavaroitamme, jotka he toivatkin
onnellisesti perille, ja illalla me lähdimme. Matkamme Kilwaan oli
ihana, lempeä tuulenhenki kuljetti meitä eteenpäin, ja meri oli tyyni,
niin ettei edes Hans, jota pidän maailman huonoimpana merimiehenä,
eivätkä zulu-metsästäjät olleet pahasti sairaina, vaikka he Sammyn
sanojen mukaan "kieltäytyivät ruoasta".

Matkamme viidentenä iltana, tai mahdollisesti seitsemäntenä, me
ankkuroimme Kilwan saaren ulkopuolelle, lähelle entistä portugalilaista
linnaketta. Delgado, jonka kanssa olimme matkan kestäessä hyvin vähän
tekemisissä, antoi jonkun hullunkurisen merkin. Vastaukseksi rannalta
saapui vene, ja sillä niin sanotut satamavirkailijat, joukko
roistomaisia, hurjannäköisiä mustia miehiä, ja heidän päällikkönään
rokonarpinen, vanhanpuoleinen sekarotuinen mies, joka esitettiin meille
nimellä bey Hassan-ben-Mohammed. Tämä mr. Hassan-ben-Mohammed
oli hyvin harmistunut meidän tulostamme laivalla ja varsinkin
maihinnousuaikeistamme Kilwassa, sen huomasin ensi hetkestä, jolloin
loin silmäyksen hänen rumiin kasvoihinsa. Neuvoteltuaan kiireesti
Delgadon kanssa hän astui luokseni ja puhutteli minua arabiankielellä,
josta en ymmärtänyt sanaakaan. Mutta onneksi keittäjä Sam, josta
muistaakseni mainitsin, että hän oli suuri kielimies, ymmärsi tätä
kieltä ihmeen hyvin, sillä hän oli oppinut sitä ollessaan Zanzibarin
hotellissa; en siis luottanut Delgadoon, vaan kutsuin Sam'in tulkiksi.

"Mitä hän sanoo, Sammy?" minä kysyin.

Hän alkoi puhua Hassanin kanssa ja vastasi heti:

"Sir, hän lausuu teille paljon kohteliaisuuksia. Hän sanoo kuulleensa
ystävältään Delgadolta, kuinka suuri mies te olette ja että te ja mr.
Somers olette englantilaisia, mitä kansallisuutta hän ihailee."

"Vai ihailee!" minä huudahdin. "Sitä en ikinä olisi arvannut hänen
ulkonäöstään. Kiitä häntä ystävällisistä sanoista ja sano, että aiomme
nousta maihin täällä ja kulkea sisämaahan metsästämään."

Sammy totteli, ja keskustelu jatkui seuraavaan tapaan:

"Kaikkein nöyrimmästi" (se oli Hassan) "en pyydä teitä nousemaa maihin
täällä. Tämä ei ole sopiva paikka niin ylhäisille miehille Täällä ei
ole mitään syötävää, ja riistaa ei ole nähty vuosikausiini
Sisämaalaiset ovat mitä pahimpia villejä, jotka nälkä on tehnyt
ihmissyöjiksi. En haluaisi saada teidän vertanne pääni päälle. Pyydän
teitä senvuoksi jatkamaan matkaa tällä laivalla Delagoan lähteeni missä
löydätte hyvän hotellin, tai minne tahansa muualle."

A.Q.: "Saanko kysyä teiltä, jalo sir, mikä asema teillä on Kilwassa,
kun pidätte itseänne vastuunalaisena turvallisuudestamme?"

H.: "Kunnianarvoisa englantilainen herra, olen kauppias portugalilaista
kansallisuutta, mutta syntynyt korkeasukuisesta arabialaisesta äidistä
ja kasvanut sen kansan keskuudessa. Minä omistan mannermaalla
puutarhoja, joita hoitavat alkuasukaspalvelijani, jotka ovat minulle
kuin lapsia. Siellä minulla on kasvamassa palmuja, cassavaa,
maapähkinöitä ja monenlaisia puutarhatuotteita. Kaikki tämän alueen
heimokunnat pitävät minua päämiehenään ja kunnioitettuna isänään."

A.Q.: "Sittenhän, jalo Hassan, te voitte saattaa meidät noiden heimojen
läpi, sillä olemmehan rauhallisia metsästäjiä, jotka emme tahdo
vahingoittaa ketään."

(Seurasi pitkä neuvottelu Hassanin ja Delgadon välillä, jonka kestäessä
annoin MavovoIIe määräyksen tuoda zulut pyssyineen kannelle.)

H.: "Kunnianarvoisa englantilainen herra, en voi sallia, että nousette
maihin."

A.Q.: "Profeetan jalo poika, minä aion ystävineni, seuralaisineni,
aaseineni ja tavaroineni nousta maihin varhain huomisaamuna. Jos saan
tehdä sen teidän luvallanne, niin olen iloinen. Ellen --" ja minä loin
katseen takanani seisoviin julmannäköisiin metsästäjiini.

H.: "Kunnianarvoisa englantilainen herra, olen pahoillani, jos minun on
käytettävä väkivaltaa, mutta sallikaa minun huomauttaa, että
rauhaisassa kylässäni rannikolla minulla on vähintään sata
rihlapyssyillä varustettua miestä, kun taasen täällä en näe
kahtakymmentäkään."

A.Q., mietittyään hetken ja puhuttuaan pari sanaa Stephen Somers'in
kanssa: "Voitteko sanoa minulle, jalo sir, oletteko rauhaisasta
kylästänne käsin nähnyt englantilaista sotalaivaa _Krokodiilia_;
tarkoitan höyryalusta, jonka tehtävänä on pitää silmällä kurjien
orjakauppiasten puuhia? Kapteenin kirjeestä ymmärsin, että hänen piti
olla näillä vesillä eilispäivän seudussa. Mahdollisesti hän kuitenkin
on myöhästynyt päivän tai pari."

Jos olisin heittänyt räjähtävän pommin arvoisan Hassanin jalkoihin, sen
vaikutus tuskin olisi ollut valtavampi kuin tämän kysymyksen
aiheuttama. Hän kääntyi -- ei vain kalpeana vaan keltaisena
kauhistuksesta ja huudahti:

"Englantilaista sotalaivaako? _Krokodiilia!_ Minä olen luullut sen
menneen Aden'iin korjattavaksi ja palaavan vasta neljän kuukauden
kuluttua."

A.Q.; "Teille on annettu vääriä tietoja, jalo Hassan. Se ei mene
korjattavaksi ennenkuin lokakuussa. Luenko teille kirjeen?" ja vedin
taskustani esille paperin. "Se saattaa olla teille mielenkiintoista,
varsinkin kun ystäväni kapteeni, jonka nimen muistanette olevan
Flowers, mainitsee teitäkin siinä. Hän sanoo --"

Hassan heilautti kättään. "Riittää. Minä näen, kunnianarvoisa herra,
että olette rohkea mies, jota ei helposti käännytetä aikomuksistaan.
Armeliaan Jumalan nimessä, nouskaa maihin ja menkää, minne haluatte."

A.Q.: "Luulenpa, että minun on melkein parempi odottaa _Krokodiilin_
saapumista."

H.: "Nouskaa vain maihin! Nouskaa maihin! Kapteeni Delgado, pankaa
lasti kuntoon ja miehittäkää venhe. Annan omankin venheeni näitten
herrain käytettäväksi. Te, kapteeni, olette kai hyvä ja purjehditte
tiehenne tämän yön kuluessa. On vielä valoisa, herra Quatermain, ja
minä tarjoan teille kaikkea vieraanvaraisuutta, mitä voin."

A.Q.: "Oi, tiesinhän minä, bey Hassan, että te vain laskitte leikkiä
sanoessanne, että toivoitte meidän menevän muuanne. Se oli todellakin
hauska kepponen siltä, jonka vieraanvaraisuus on niin kuulu. No niin,
tehdäksemme toivomuksenne mukaan me laskemme rantaan tänä iltana, ja
jos kapteeni Delgado sattuu näkemään kuningattaren laivaa _Krokodiilia_
ennen lähtöään, ehkä hän tahtoo olla niin hyvä ja ampua raketin meille
merkiksi."

"Tietysti, tietysti", keskeytti Delgado, joka siihen saakka ei
ollut ollut ymmärtävinään sanaakaan englantia, jota minä käytin
puhutellessani tulkkiamme Sammya.

Senjälkeen hän kääntyi ja antoi arabialaisille laivamiehilleen
määräyksen kantaa tavaramme ylös ruumasta ja laskea _Marian_ venhe
vesille.

En ole ikinä nähnyt tavaroita liikuteltavan nopeammin. Puolessa
tunnissa koko omaisuutemme oli ulkona laivasta Stephen Somers'in
pitäessä lukua niiden määrästä. Meidän mieskohtainen omaisuutemme
pantiin _Marian_ venheeseen, mutta muut tavarat ja aasit, jotka oli
pantu päällimmäisiksi, työnnettiin sikin sokin Hassanin lotjamaiseen
ruuheen. Sinne sijoitettiin minutkin ja puolet miehistämme ja loput
pienempään venheeseen Stephenin valvonnan alaisina.

Vihdoin kaikki oli valmiina ja me lähdimme liikkeelle.

"Hyvästi, kapteeni", minä huusin Delgadolle. "Jos tulisitte puheisiin
_Krokodiilin_ --"

Samassa Delgado alkoi puhua sellaisella ryöpyllä sekaisin portugalin,
arabian ja englanninkieliä, että epäilen tokko hän kuuli huomautustani
loppuun.

Soutaessamme kohti rantaa minä huomasin Hansin, joka istui lähelläni
urosaasin vatsan alla, haistelevan ruuhen sivuja ja pohjaa, niinkuin
koira, ja kysyin, mitä hän oli tekemässä.

"Kovin omituinen haju tässä venheessä", hän kuiskasi vastaan hollannin
kielellä. "Se haisee kaffereille samoinkuin _Marian_ ruuma, Luulen,
että _tätä_ venhettä on käytetty kuljettamaan orjia."

"Ole rauhassa", minä kuiskasin takaisin, "ja lakkaa haistelemasta noita
lautoja." Mutta itsekseni ajattelin, että Hans oli oikeassa, että me
olimme orjakauppiaspesässä ja että tuo Hassan oli heidän johtajansa.

Me soudimme saaren ohi, jolla huomasin entisten portugalilaisten
varustusten raunioita ja muutamia pitkiä, ruohokattoisia majoja,
joissa arvelin orjia pidettävän siihen asti, kunnes ne voitiin
laivoilla kuljettaa eteenpäin. Huomatessaan katseeni kiintyvän niihin
Hassan kiiruhti selittämään Sammyn välityksellä, että ne olivat
varastohuoneita, joissa hän kuivasi kalaa ja nahkoja ja säilytti
tavaroita.

"Kuinka mielenkiintoista", minä vastasin. "Etelämpänä me kuivaamme
vuotia auringossa."

Soudettuamme poikki kapean kanavan laskimme kiinni karkeatekoiseen
laivasiltaan ja nousimme veneestä. Sieltä Hassan vei meidät vasemmalla
olevan kylän sijasta hauskannäköiseen mutta rappeutuneeseen taloon,
joka oli noin sadan kyynärän päässä rannasta. Tämän talon ulkomuodossa
oli jotakin, mikä teki minuun sen vaikutuksen, ettei se ollut
orjakauppiasten rakentama; koko ympäristö, parveke ja puutarha
todistivat makua ja sivistystä. Silminnähtävästi sivistyneet ihmiset
olivat sen rakennuttaneet ja siellä asuneet. Silmäilin ympärilleni ja
huomasin keskellä hoitamatonta oranssilehtoa, jota ympäröivät
vanhanpuoleiset palmupuut, kirkon jätteitä. Siitä ei ollut
epäilystäkään, sillä kivisen ristin alla näkyi sadekatto, ja sen
suojassa riippui vieläkin kello, joka muinoin oli kutsunut ihmisiä
jumalanpalvelukseen ja rukoukseen.

"Sanokaa englantilaiselle herralle", Hassan sanoi Sammylle, "että tämä
rakennus oli kristittyjen lähetysasema, jonka omistajat jättivät yli
kaksikymmentä vuotta sitten. Tullessani tänne löysin ne tyhjinä."

"Niinkö", minä vastasin, "ja mikä oli entisten asukkaitten nimi?"

"Sitä en ole kuullut", Hassan vastasi; "he olivat menneet paljoa ennen
minun tuloani."

Sitten menimme taloon ja jonkun aikaa meillä oli tekemistä
tavaroissamme, jotka oli pantu läjään entiseen puutarhaan, ja
purkaessamme laatikoita ja pystyttäessämme metsästäjiä varten telttoja,
jotka määräsin asetettaviksi aivan niiden huoneiden eteen, jotka oli
annettu meille. Nämä huoneet olivat tavallaan merkillisiä. Minun oli
nähtävästi ollut seurusteluhuone, minkä päätin muutamista pahoin
särkyneistä huonekaluista, jotka näyttivät olevan amerikkalaista tekoa.
Stephen'in hallussa oleva oli ennen ollut makuuhuoneena, sillä
rautasänky oli vielä jäljellä. Edelleen siellä oli riippuva, seinästä
irtautunut kirjahylly ja muutamia repaleisia kirjanjätteitä. Yksi
niistä oli omituista kyllä hyvin säilynyt, ehkä siitä syystä,
että valkeat muurahaiset ja muut eläimet eivät pitäneet sen
sahviaanikansista. Se oli Keble'n "Kristityn vuosi", jonka
kansilehdelle oli kirjoitettu: "Rakkaalle Elisabetilleni
syntymäpäiväksi mieheltäsi." Otin vapauden pistää sen taskuuni.
Edelleen seinällä vielä riippui pieni vesivärimaalaus, joka kuvasi
kaunista, vaaleatukkaista ja sinisilmäistä nuorta naista ja jonka
nurkassa oli samalla käsialalla kuin kirjassakin: "Elisabet
kaksikymmenvuotiaana." Senkin otin haltuuni, sillä arvelin, että siitä
saattaisi olla hyötyä todistuskappaleena.

"Näyttää siltä kuin talon omistajat olisivat jättäneet sen kiireessä,
Quatermain", sanoi Stephen.

"Niin on, poikaseni. Tai ehkä he eivät ole sitä jättäneetkään; ehkä he
ovat jääneet tänne."

"Murhattuinako?"

Minä nyökkäsin ja sanoin: "Luulenpa, että ystävämme Hassan tietäisi
kertoa jotakin asiasta. Kun illallinen ei vielä ole valmiina, niin
katselkaammepa vähän tuota kirkkoakin, niinkauan kuin on valoisaa."

Astelimme läpi palmu- ja oranssilehdon sinne, missä rakennus seisoi
sievästi pienellä kummulla. Se oli lujatekoinen ja rakennettu
jonkinlaisesta korallikivestä, ja yhdellä silmäyksellä saatoimme nähdä,
että sen oli hävittänyt tuli; seinien turmeltunut väri puhui omaa
kieltään. Sisältä se oli täynnä pensaita ja kiertokasveja, ja ruma,
kellertävä käärme luikerteli esille entisen kivialttarin paikalta. Sen
ympärillä oli hautuumaa, jota ympäröi murtunut muuri, mutta haudoista
emme nähneet jälkeäkään. Lähellä veräjää oli kuitenkin kömpelötekoinen
kumpu.

"Jos voisimme kaivaa tuota", minä sanoin, "niin löytäisimme luultavasti
niiden ihmisten luut, jotka ovat asuneet tällä paikalla. Eikö se herätä
sinussa mitään ajatusta, Stephen?"

"Ei muuta kuin että heidät on varmaan murhattu."

"Sinun pitäisi oppia tekemään johtopäätöksiä. Se on tarpeellinen taito,
varsinkin Afrikassa. Minussa se herättää sellaisen ajatuksen, että jos
olet oikeassa, tekoa eivät ole tehneet alkuasukkaat, jotka eivät
koskaan ryhtyisi siihen vaivaan, että hautaisivat kuolleen.
Arabialaiset sensijaan voivat sen tehdä, varsinkin jos heidän
joukossaan sattuu olemaan sekarotuisia portugalilaisia, jotka
nimittävät! itseään kristityiksi. Mutta mitä tahansa on tapahtunutkin,
siitä täytyy olla pitkä aika", ja minä osoitin kummulle itsestään
kasvanutta puuta, joka tuskin saattoi olla alle kahdenkymmenen vuoden
vanha. Palatessamme taloon ateria oli valmis. Hassan oli kutsunut meitä
luokseen päivälliselle, mutta ymmärrettävistä syistä minä pidin
parempana, että Sammy keitti ruokamme ja Hassan söi meidän luonamme.
Hän ilmestyikin erittäin kohteliaana, mutta minä huomasin vihaa ja
epäluuloa hänen silmissään, ja niin kävimme käsiksi vohlaan, jonka
olimme häneltä ostaneet, kun minä en halunnut ottaa vastaan lahjoja
tuolta mieheltä. Juomaamme, väkevään katajaviinaan, sekoitettiin vettä,
jota lähetin Hansin noutamaan talon lähellä juoksevasta virrasta,
peläten, että se muussa tapauksessa saattaisi olla myrkytettyä.

Aluksi Hassan kunnon muhamettilaisena kieltäytyi koskemasta
väkijuomiin, mutta antoi aterian kestäessä vähitellen perään, ja minä
kaasin hänelle runsaan ryypyn. Syödessä ruokahalu kasvaa, kuten,
ranskalaiset sanovat, ja sama sopii juomiseenkin. Niin kävi ainakin
Hassan'ille, joka varmaan arveli, ettei juotu määrä lisäisi hänen
syntiään. Kolmannen ryypyn tyhjennettyään hän kävi kovin
rakastettavaksi ja puheliaaksi. Minä pidin tilaisuutta sopivana ja
lähetin noutamaan Sammyn, jonka välityksellä sanoin vieraallemme, että
meidän pitäisi välttämättä saada vuokratuksi kaksikymmentä kantajaa
kuljettamaan tavaroitamme. Hän selitti, ettei sadan mailin alueella
ollut olemassakaan sellaista kuin kantajaa, minkä jälkeen kaasin
hänelle lisää katajaviiniä. Lopullinen tulos oli se, että teimme
sopimuksen, jonka mukaan hän lupasi, en muista mistä hinnasta, hankkia
meille kaksikymmentä kunnon miestä, joidenka piti seurata meitä niin
pitkälle kuin halusimme.

Sitten kyselin häneltä lähetysaseman hävityksestä, mutta vaikka hän oli
puolijuovuksissa, siinä suhteessa hän pysyi suljettuna. Hän sanoi
ainoastaan kuulleensa, että kaksikymmentä vuotta sitten eräs
mazitu-niminen hyvin julma kansa oli tehnyt ryöstöretken rannikolle ja
tappanut asukkaat, lukuunottamatta valkoista miestä ja hänen vaimoansa,
joita ei sittemmin koskaan oltu nähty.

"Montako heistä haudattiin tuon kirkon luona olevan kummun alle?" minä
kysyin nopeasti.

"Kuka teille sanoi, että heidät on haudattu sinne?" hän vastasi
säpsähtäen, mutta huomasi samassa erehdyksensä ja jatkoi: "En tiedä,
mitä tarkoitatte. En ole milloinkaan kuullut heidän hautaamisestaan.
Hyvää yötä, kunnianarvoisat herrat, minun on mentävä pitämään silmällä
tavaraini lastaamista _Marialle_." Sitten hän nousi, tervehti ja lähti
astelemaan tai paremminkin vieriskelemään tiehensä.

"_Maria_ siis ei ole lähtenytkään", minä sanoin ja vihelsin määrätyllä
äänellä. Samassa Hans ryömi pimeästä huoneeseen, sillä vihellys oli
minun merkkini hänelle.

"Hans", sanoin, "minä kuulen ääniä tuolta saarelta. Hiivi rannalle
vakoilemaan, mitä siellä tehdään. Ei kukaan näe sinua, jos olet
huolellinen."

"Ei, baas", hän vastasi irvistäen, "en usko, että kukaan näkee Hansia,
jos hän on huolellinen, varsinkaan yöllä", ja hän pujahti ulos yhtä
äänettömästi kuin oli tullutkin.

Nyt menin puhuttelemaan Mavovoa ja käskin häntä pitämään tarkasti
vahtia ja huolehtimaan siitä, että joka miehen pyssy oli valmiina;
epäilin nimittäin, että nämä ihmiset olivat orjakauppiaita ja
saattoivat yöllä tehdä hyökkäykseen.

Siinä tapauksessa, minä sanoin, heidän oli peräydyttävä majaan, mutta
eivät saaneet ampua ennen minun antamaani määräystä.

"Hyvä on, isäni", hän vastasi. "Tämä on onnellinen matka; en ikinä
uskonut saavamme taistelua niin pian. Käärmeeni unhotti mainita siitä
silloin illalla. Hyvää yötä, Macumazahn. Ei mikään kävelevä olento
pääse luoksenne, niinkauan kuin me elämme."

"Älä ole niin varma", minä vastasin, ja sitten panimme maata
makuuhuoneeseen vaatteet yllä ja pyssyt vieressä.

Seuraava, mitä muistan, oli tunne, että joku pudisteli minua
hartioistani. Luulin, että se oli Stephen, joka oli luvannut valvoa
iltayöstä ja herättää minut kello yhden aikaan yöllä. Hän olikin
valveilla, sillä näin hänen piippunsa tulen hehkuvan.

"Baas", kuiskasi Hansin ääni, "olen saanut selville jotakin. He
lastaavat _Marian_ täyteen orjia, joita he suurilla venheillä
kuljettavat, saarelta."

"Vai niin", minä vastasin. "Mutta kuinka pääsit tänne? Nukkuvatko
metsästäjät ulkopuolella?"

Hans nauroi. "Eivät he nuku; he katselevat kaikilla silmillään ja
kuuntelevat kaikilla korvillaan, mutta vanha Hans pääsi sittenkin
heidän lävitsensä; ei edes baas Somers kuullut hänen tuloaan."

"En kuullut", Stephen sanoi; "arvelin rotan liikkuvan, siinä kaikki."

Minä astuin oviaukosta pihalle. Metsästäjäin sytyttämän tulen valossa
näin Mavovon istuvan aivan hereillä pyssy polvilla ja hänen takanaan
kaksi vartiomiestä. Mainitsin hänen nimensä ja osoitin Hansia.

"Katso", minä sanoin, "kuinka hyviä vartijoita te olette, kun ihminen
voi teidän päänne ylitse astua huoneeseeni teidän tietämättänne!"

Mavovo katsahti hottentottiin ja koetteli hänen vaatteitaan ja
saappaitaan nähdäkseen, olivatko ne märkinä yökasteesta.

"Ah", hän huudahti vihaisesti, "minähän sanoin, ettei mikään kävelevä
olento pääse luoksenne, Macumazahn, mutta tämä keltainen käärme on
vatsallaan ryöminyt meidän valitsemme. Katsokaa tuota märkää mutaa,
johon hän on tahrinut takkinsa."

"Mutta käärmeet osaavat purra ja tappaa", Hans vastasi irvistäen. "Oi,
te zulut pidätte itseänne hyvin urhoollisina ja huudatte ja heilutatte
keihäitä ja taistelukirveitä. Kuitenkin kurja hottentotti-koira vastaa
kokonaista joukko-oasatoa zuluja. Ei, älä yritäkään lyödä minua,
taistelija Mavovo, sillä me palvelemme molemmat samaa herraa omalla
tavallamme. Kun taisteleminen on kysymyksessä, minä jätän asian sinun
huostaasi, mutta kun tarvitaan vartioimista tai vakoamista, jätä sinä
se Hansin tehtäväksi. Katsos, Mavovo", ja hän avasi kätensä, näyttäen
sarvista nuuskarasiaa, jollaisia zulut joskus pitävät korvissaan.
"Kenenkä tämä on?"

"Minun", sanoi Mavovo, "ja sinä olet sen varastanut."

"Niin", pilkkasi Hans, "sinun se on. Varastin sen korvastasi
kulkiessani ohitsesi pimeässä. Etkö muista, että luulit hyttysen siihen
pistäneen, ja huitaisit kasvojasi?"

"Se on totta", Mavovo ärjyi, "ja sinä hottentotti-käärme olet suuri
omalla alhaisella tavallasi. Mutta ensi kerran, kun jokin minua
kutkuttaa, huitaisen keihäällä enkä kädelläni."

Sitten lähetin molemmat ulos ja huomautin Stephen'ille, että tuo oli
hyvä esimerkki rohkeuden ja taidon ikuisesta taistelusta. Senjälkeen
panimme maata ja nukuimme vanhurskaan unta, sillä minä olin vakuutettu,
että Hassanilla ja hänen ystävillään oli tänä yönä liian paljon puuhaa
tullakseen häiritsemään meitä.

Herätessäni seuraavana aamuna huomasin Stephen Somers'in jo nousseen
ja menneen ulos, eikä hän palannutkaan, ennenkuin minä jo olin päässyt
puoliväliin aamiaistani.

"Missä maailmassa olet ollut?" minä kysyin, sillä huomasin, että hänen
vaatteensa olivat repaleina ja märässä sammalessa.

"Ylhäällä tuossa korkeimmassa palmussa, Quatermain. Näin erään
arabialaisen kiipeevän köyden avulla ja pyysin erästä toista opettamaan
minulle tempun. Se ei olekaan ensinkään vaikeaa, vaikka näyttää
ihmeelliseltä."

"Mitä ihmettä --" minä aloitin.

"Oi", hän keskeytti, "se on minun päähuvini. Akkunasta katsellessani
luulin näkeväni orkidean aivan likellä latvaa, ja kiipesin siis ylös.
Mutta se ei ollutkaan orkidea, ainoastaan röykkiö keltaista siitepölyä.
Mutta vaivani palkaksi sain tietää jotakin. Istuessani palmun latvassa
näin _Marian_ ponnistelevan merelle saaren suojassa, ja kaukana
huomasin savujuovan, ja kun katselin sitä kaukoputkella, olin
näkevinäni jotakin, joka äärettömästi muistutti hitaasti rannikkoa
pitkin kulkevaa sotalaivaa. Uskon varmasti, että se oli sotalaiva ja
sitäpaitsi englantilainen. Sitten nousi sumu ja kadotin sen
näkyvistäni."

"Kautta kunniani", minä sanoin, "se on varmaankin _Krokodiili_. Ei se
ollutkaan aivan tuulesta temmattua, mitä sanoin Hassanille. Mr. Cato,
Durban'in satamakapteeni, mainitsi minulle, että _Krokotiilin_ piti
kahden viikon sisällä tulla sinne noutamaan ruokavaroja palatessaan
vakoilemasta orjakauppiaita. Olisipa omituista, jos se sattuisi
kohtaamaan _Marian_ ja pitäisi tarkastuksen sen ruumassa."

"Ei ollenkaan, Quatermain, sillä ellei kumpikaan muuta suuntaa, niiden
täytyy kohdata noin tunnin kuluessa, ja toivon hirveästi, että niin
käy. En ole antanut anteeksi tuolle Delgado lurjukselle sitä kepposta,
jonka hän aikoi tehdä meille pujahtamalla tiehensä tavaroinemme,
puhumattakaan noista onnettomista orjaraukoista. Olepa hyvä ja anna
kahvia."

Seuraavain kymmenen minuutin ajan me söimme vaieten, silli Stephen'illä
oli loistava ruokahalu, ja aamullinen kiipeäminen oli! tehnyt hänet
nälkäiseksi.

Juuri lopetettuamme ateriamme Hassan ilmestyi eilistäkin
roistomaisemman näköisenä. Huomasin sitäpaitsi, että hän oli
hurjalla tuulella, joka varmaan johtui juomingin aiheuttamasta
päänkivistyksestä. Taikka mahdollisesti se seikka, että hän luuli
_Marian_ onnellisesti ja meidän huomaamattamme päässeen merille
orjalasteineen oli syynä hänen muuttuneeseen käytökseensä. Kolmas
mahdollinen syy saattoi olla se, että hän oli aikonut murhata meidät
edellisen yönä, mutta ei ollut saanut sopivaa tilaisuutta tuon
miellyttävän tuumansa toteuttamiseen.

Tervehdimme häntä kohteliaasti, mutta hän ei vastannut siihen, vaan
kysyi töykeästi Sammyn välityksellä, milloin aioimme lähteä, sillä hän
halusi saada jälleen haltuunsa talon, jota "kristityt koirat
saastuttivat".

Minä vastasin, että aioimme lähteä niin pian kuin hänen lupaamansa
kaksikymmentä kantajaa saapuisivat, mutta ei ennen.

"Te valehtelette", hän sanoi. "En ole koskaan luvannut teille
kantajoita; minulla ei ole sellaisia."

"Tarkoitatteko, että lähetitte ne viime yönä kaikki pois _Marian_
orjain mukana?" minä kysyin miellyttävästi.

Lukijani, oletko koskaan kiinnittänyt huomiota kunnioitettavassa iässä
olevan ja äreäluontoisen koiraskissan ulkomuotoon ja käytökseen, kun
pieni koira äkkiä häiritsee sitä kesken saaliin pyyntiä? Oletko
huomannut, kuinka se vetäytyy kaarimaiseen ja luonnottomaan muotoon,
kuinka se silminnähtävästi paisuu miltei kaksinkertaiseen kokoon,
kuinka sen karva on pystyssä ja silmät salamoivat, ja oletteko kuullut
sitä sanatonta ryöppyä, joka purkautuu esille sen avoimesta suusta? Jos
olet, niin sinulla varmaan on hyvä käsitys siitä vaikutuksesta, jonka
sanani tekivät Hassaniin. Mies näytti aivan halkeavan raivosta. Hän
työntyi eteenpäin, verestävät silmät olivat pullistumaisillaan ulos
päästä, hän kiroili hirveästi, tarttui suuren puukkonsa kahvaan, ja
lopuksi hän teki samaa mitä kissakin, hän sylki. Stephen seisoi
vieressäni tyynenä kuin kurkkukasvi ja hyvin huvitettuna, mutta oli
sattumalta vähän lähempänä Hassania kuin minä ja sai siis osalleen
koko julmuuden. Kautta kunniani, silloinpa hän heräsi! Hän päästi
kiivaan huudon ja hyökkäsi samassa sekarotuista vastaan kuin tiikeri ja
antoi hänelle aimo iskun keskelle nenää. Hassan hoipertui taaksepäin,
tarttuen puukkoonsa, mutta katsahtaessaan Stephen'iin hän päästi sen ja
vaipui maahan. Minä sieppasin puukon, ja kun teko oli tehty ja sitä oli
liian myöhäistä keskeyttää, annoin asian kehittyä ja pidätin zuluja,
jotka olivat hyökänneet esille kuullessaan melun.

Hassan nousi, ja hänen kunniaksensa minun on sanottava, että hän
hyökkäsi kuin mies, niska köyryssä. Hänen suuri kallonsa sattui
keveämmän Stephen'in rintaan ja kaatoi hänet kumoon, mutta ennenkuin
arabialainen ehti käyttää asemaansa, toinen oli jo jaloillaan. Sitten
seurasi todella loistava taistelu. Hassan taisteli päällään,
nyrkeillään ja jaloillaan, Stephen ainoastaan nyrkeillään. Väistäen
vastustajansa hyökkäyksiä hän antoi iskunsa sivultapäin, ja pian hänen
tyyneytensä ja taitonsa alkoivat vaikuttaa. Kerran Hassan nakkasi hänet
nurin iskemällä kumartuneesta asennosta altapäin leukaan, mutta
seuraavassa hetkessä arabialainen itse kirjaimellisesti lensi nurin.
Oi, kuinka zulut iloitsivat ja minäkin aivan hypin ihastuksesta. Mutta
jälleen Hassan nousi, sylkäisi suustaan pari hammasta ja ryhtyi uuteen
menettelytapaan tarttumalla Stephen'iä vyötäisistä. Ylös ja alas he
heilahtelivat, arabialainen potki polvillaan ja koetti purrakin
englantilaista, kunnes tuska muistutti häntä lähteneistä etuhampaista.
Kerran hän oli vähällä saada Stephen'in maahan -- vähällä, mutta ei
aivan, sillä kaulus, johon hän oli tarttunut (tarkoitus oli kuristaa)
ratkesi, ja Hassanin turbaani valahti kasvoille, joten hän ei hetkiseen
nähnyt mitään.

Samassa Stephen tarttui vasemmalla kädellään hänen vyötäisiinsä ja
mukiloi uhriansa oikealla kädellään niin armottomasti, että hän vaipui
istumaan maahan ja kohotti kätensä alistumisen merkkinä.

"Jalo englantilainen herra löi minua", hän läähätti.

"Pyydä anteeksi!" kirkui Stephen ja ottaen kourallisen mutaa lisäsi:
"Muussa tapauksessa työnnän tämän saastaiseen kurkkuusi."

Hän näytti ymmärtävän. Joka tapauksessa hän kumarsi otsansa aivan
maahan asti ja pyysi perusteellisesti anteeksi.

"Kun tämä nyt on ohi", minä sanoin hilpeästi, "niin kuinka nyt on
kantajain laita?"

"Minulla ei ole kantajia", hän vastasi.

"Sinä kurja valehtelija", minä huudahtin; "eräs miehistäni kävi tuolla
kylässäsi ja kertoo sen olevan täynnä miehiä."

"No, menkää sitten ja ottakaa", hän vastasi viekkaasti, siliä ha tiesi,
että paikka oli paaluaidan ympäröimä.

Nyt olin pulassa. Oli kyllä hyvä asia, että olimme antaneet
orjakauppiaalle ansaitun selkäsaunan, mutta jos hän arabialaisineen
päättäisi hyökätä kimppuumme, olisimme vaikeassa asemassa. Hassan
tarkkasi minua toisella, ehyellä silmällään ja arvasi vaikean tilani.

"Minua on lyöty kuin koiraa", hän sanoi, ja hengen mukana palasi
raivokin, "mutta Jumala on armollinen ja vanhurskas, ja hän kostaa
teille aikanaan."

Sanat olivat juuri ehtineet päästä hänen huuliltaan, kun jostakin
mereltä päin kajahti kumeana tykin jyminä. Samassa rannalta päin
syöksyi esille arabialainen, huutaen:

"Missä on bey Hassan?"

"Tässä", minä sanoin ja osoitin häntä.

Arabialainen tuijotti, niin että luulin hänen silmäinsä pullistuvan
päästä, sillä bey Hassan oli todellakin näkemisen arvoinen. Sitten hän
huusi säikähtyneellä äänellä:

"Päällikkö, englantilainen sotalaiva ajaa takaa _Mariaa_."

Tykki jylähti toisen kerran. Hassan ei sanonut mitään, mutta hänen
päänsä painui, ja minä huomasin hänen menettäneen kolme hammasta.

"Se on _Krokodiili_", minä huomautin hitaasti ja pyysin Sammyä
kääntämään. Sitä sanoessani vedin taskustani esille Englannin lipun,
jonka olin sinne pannut kuultuani, että laiva oli näkyvissä. "Stephen";
minä jatkoin levittäessäni sitä, "jos olet jo ennättänyt hengähtää,
niin tahtoisitkohan kiivetä uudelleen tuonne palmupuuhun antamaan
merkkiä merelle päin _Krokodiilille_?"

"Kuninkaan nimessä, sepä oiva keksintö", sanoi Stephen hilpeät kasvot
hymyilevinä, vaikkakin vielä turvoksissa. "Hans, tuo minulle pitkä
keppi ja nuoran pätkä."

Mutta Hassan ei ensinkään pitänyt sitä hyvänä keksintönä.

"Englantilaiset herrat", hän huohotti, "te saatte kantajat. Minä menen
niitä noutamaan."

"Et mene", minä sanoin. "Sinä jäät tänne panttivangiksi. Lähetä tuo
mies."

Hassan antoi muutamia lyhyitä määräyksiä ja lähetti katosi, tällä
kertaa kohti oikealla olevaa paaluaidan ympäröimää kylää.

Hänen mentyään saapui toinen lähetti, joka sekin näytti hämmästyvän
päällikkönsä tilaa.

"Bey -- jos olet bey", hän lausui epäilevällä äänellä, sillä Hassanin
miellyttävät kasvot olivat alkaneet turvota ja saada väriä, "me olemme
nähneet kaukoputkella, että englantilainen sotalaiva on lähettänyt
venheen ja laskenut _Marian_ kylkeen."

"Jumala on suuri!" mutisi Hassan neuvottomana, "ja Delgado, joka on
varas ja petturi aina äitinsä kohdusta, sanoo totuuden. Englantilaiset
saatananlapset tulevat maihin. Kaikki on lopussa; ei ole muuta
pelastusta kuin pako. Käske miesten paeta pensaikkoon ja ottaa orjat --
tarkoitan palvelijansa. Minä lähden heidän kanssaan."

"Ei, sinä et mene", minä keskeytin Sammyn välityksellä; "et ainakaan
heti. Sinä seuraat meitä."

Onneton Hassan mietti hetken, sitten hän kysyi:

"Lordi Quatermain" (muistan tämän puhuttelusanan, syystä että se on
lähinnä pääriarvoa kaikista arvonimistä, mitä olen saanut tai
luultavasti tulen saamaan), "jos annan teille kaksikymmentä kantajaa ja
seuraan mukananne muutamia päiviä matkallanne sisämaahan, lupaatteko
olla antamatta merkkiä laivallaoleville maanmiehillenne ja opastamatta
heitä maihin?"

"Mitä arvelet?" kysyin Stephen'iltä.

"Oi", hän vastasi, "luulenpa, että suostun. Tämä roisto on jo saanut
aika hyvän opetuksen, ja jos _Krokodiilin_ väki laskee maihin, se on
oleva retkemme loppu. Yhtä varmasti kuin munat ovat munia he vievät
meidät Zanzibariin tai muuanne todistajiksi orjaoikeuteen. Emme siis
saisi mitään aikaan, sillä ennenkuin laivamiehet ehtisivät tänne,
kaikki nämä konnat, lukuunottamatta ystäväämme Hassania, pötkisivät
pakoon. Näes, emme ole niinkään varmat, että hän joutuu hirteen.
Luultavasti hän lopultakin pelastuu. Kansainvälinen laki, ulkovallan
alamainen, ei suoranaisia todisteita -- ja sensemmoiset seikat,
tiedäthän."

"Maltahan minuutti tai pari", minä sanoin ja aloin ankarasti miettiä.

Sillävälin tapahtui monenlaista. Näin meitä kohti kuljetettavan
kahtakymmentä alkuasukasta, luultavasti luvatut kantajat; sitten näin
suuren joukon muiden alkuasukasten seuraamina pakenevan pensaikkoon.
Vihdoin saapui kolmas lähetti, joka ilmoitti _Marian_ purjehtivan
eteenpäin nähtävästi anastajain ohjaamana ja sotalaivan ponnistelevan
perässä. Ilmeisesti sillä ei ollut aikomustakaan laskea maihin tälle
rannalle, joka ainakin nimellisesti oli portugalilaisten aluetta.
Senvuoksi, jos jotain oli tehtävä, meidän piti toimia nopeasti.

No niin, lopputulos oli se, että minä hulluudessani hyväksyin
Stephen'in neuvon enkä tehnyt mitään. Sellainen on helpoin ja
tavallisesti enimmän harmia tuottava ratkaisu. Kymmentä minuuttia
myöhemmin minä muutin mieleni, mutta silloin se oli liian myöhäistä,
_Krokodiili_ oli jo merkinannon ulottumattomissa. Tämän huomasin
keskusteltuani Hansin kanssa.

"Baas", hän sanoi arvokkaalla ja veitikkamaisella tavallaan, "luulen,
että olette tehnyt erehdyksen. Te unohdatte, että nuo valkeihin
vaatteisiin puetut keltaiset paholaiset, jotka nyt ovat paenneet,
tulevat takaisin, ja että teidän palatessanne sisämaasta he voivat
odottaa teitä. Jos nyt englantilainen sotalaiva olisi hävittänyt heidän
kaupunkinsa ja orjamajansa, he olisivat voineet mennä muuanne. Joka
tapauksessa", hän lisäsi myöhemmin, katsahtaen pahoinpideltyyn
Hassan'iin, "meillä on heidän päällikkönsä ja tietystihän te hirtätte
hänet, baas? Tai ellette itse tee sitä mielellänne, jättäkää se minun
toimekseni. Osaan hyvin hyvästi hirttää. Kerran nuorempana autoin
pyöveliä Kapkaupungissa."

"Mene ulos", minä sanoin, mutta tiesin hänen olevan oikeassa.




VI.

ORJATIE.


Kun luvatut kaksikymmentä kantajaa olivat saapuneet viiden tai kuuden
pyssyillä varustetun arabialaisen johdolla, me menimme Hassanin ja
metsästäjäin kanssa heitä tarkastamaan. Se oli joukko miellyttäviä
vaikka laihoja ja arannäköisiä miehiä, jotka päättäen ulkomuodosta ja
hiuksista olivat eri heimojen jäseniä. Kun olimme jättäneet heidät,
niin arabialaiset tai oikeammin yksi heistä aloitti kiihkeän
keskustelun Hassanin kanssa. Kun Sammy ei ollut saapuvilla,, niin en
tiedä mitä he sanoivat, vaikka sen verran sain selville, että he
neuvottelivat Hassanin pelastuksesta. Joka tapauksessa he hylkäsivät
ajatuksen ja juoksivat tiehensä, niinkuin heidän kumppaninsakin olivat
tehneet. Yksi kuitenkin, joka oli muita rohkeampi, kääntyi ja ampui
kohti minua. Hän ampui muutamia kyynäröitä syrjään, päätin sen kuulan
äänestä; arabialaiset ovat näet huonoja pyssymiehiä. Murhayritys
ärsytti minua kuitenkin siinä määrin, että päätin vastata laukaukseen.
Minulla oli mukanani pieni Intombi-niminen rihlapyssyni, sama, jolla
Dingaanin kylässä olin ampunut korppikotkia monta vuotta sitten, kuten
Hans minulle muistutti. Olisin tietysti voinut ampua miehen kuoliaaksi,
mutta sitä en halunnut. Olisin myöskin voinut ampua häntä sääreen,
mutta silloin meidän olisi pitänyt joko hoitaa häntä tai jättää
kuolemaan! Valitsin siis hänen oikean kätensä, joka paetessa oli
ojennettuna ulospäin, ja noin viidenkymmenen askeleen päästä ammuin sen
lävitse juuri kyynärpään yläpuolelta.

"Katsokaa", sanoin zuluille nähdessäni käden hervahtavan, "tuo
halpamainen mies ei koskaan enää ammu ketään."

"Hyvä, Macumazahn, erinomaista!" sanoi Mavovo, "mutta kun tähtäätte
noin hyvin, miksi ette valinnut päätä? Tuo kuula meni puoliksi
hukkaan."

Seuraava työni oli päästä yhteyteen kantajain kanssa, jotka onnettomat
luulivat, että heidät oli myyty uudelle isännälle. Huomautettakoon
tässä, että he eivät olleet myytäviksi aiottuja orjia, vaan Hassanin
puutarhain viljelijöitä. Onneksi sain selville, että kaksi heistä
kuului mazitu-kansaan, joka kuten muistettanee, on samaa verta kuin
zulut, vaikka se silloin olikin jo monessa sukupolvessa ollut erillään
emäkansasta. Nämä miehet puhuivat murretta, jota ymmärsin, vaikkakin
alussa hyvin vaikeasti. Pohjakielenä oli zulu, mutta siihen oli
sekoittunut paljon muitten heimojen kieliä, joitten naisia mazitut
olivat ottaneet vaimoikseen.

Joukossa oli sitäpaitsi eräs, joka osasi puhua jonkinlaista
murteellista arabiankieltä, kuitenkin kyllin hyvin voidakseen
keskustella Sammyn kanssa.

Kysyin mazituilta, tunsivatko he tien takaisin kotimaahansa. He
vastasivat myöntävästi, mutta sanoivat maansa olevan hyvin kaukana,
kokonaisen kuukauden matkan päässä. Sanoin heille, että jos he
opastaisivat meidät sinne, he saisivat vapautensa ja hyvän palkan, ja
lisäsin, että kaikki muutkin, jotka palvelisivat meitä hyvin,
asetettaisiin työnsä tehtyään vapaalle jalalle. Kuullessaan ilmoituksen
nuo kurjat olennot hymyilivät sairaalloisesti ja katsoivat
Hassan-ben-Mohammed'iin, joka katseli heitä ja meitä aitiostaan, jossa
istui Mavovon vartioimana.

Kuinka voimme päästä vapaiksi, niin kauan kuin tuo mies elää, heidän
katseensa näytti sanovan. Ikäänkuin vahvistaakseen heidän epäilyksiään
Hassan, joka ymmärsi tai arvasi, mitä oli tapahtumassa, kysyi, millä
oikeudella me lupasimme vapautta hänen orjilleen.

"Tällä oikeudella", minä sanoin, osoittaen Englannin lippua, jota
Stephen yhä piti kädessään. "Palatessamme me sitäpaitsi maksamme
sinulle heistä sen mukaan, miten he ovat meitä palvelleet."

"Niin", hän mutisi, "palatessanne te kyllä maksatte heistä,
englantilaiset, tai ehkä ennemminkin."

       *       *       *       *       *

Kello oli kolme iltapäivällä, ennenkuin me kykenimme lähtemään
Järjestettävää oli niin paljon, että olisi ehkä ollut viisaampaa
odottaa aamuun, ellemme olisi päättäneet, ettemme antaisi minkään
pakottaa itseämme viettämään toista yötä tuossa paikassa, mikäli se
meistä riippui. Kullekin kantajalle annoimme huopapeitteen, ja nuo
alastomat raukat näyttivät aivan liikutetuilta lahjasta; tavarat, jotka
jo Durban'issa oli pakattu yhden miehen kannettaviin laatikkoihin,
jaettiin tasapuolisesti kaikille. Neljä aasia saivat satulansa ja
osoittautuivat pian kestäviksi eläimiksi. Kukin sai noin 100 naulan
kuorman, joka oli kiinnitetty selkään vettä pitävässä nahkasäkissä, ja
sen lisäksi keittoastioita ja makuumattoja, jotka Hans jostakin toi
esille. Luultavasti hän oli varastanut ne autioksi jääneestä kylästä,
mutta minun täytyy tunnustaa, että kun ne olivat meille tarpeellisia,
niin en kysynyt mitään. Edelleen otimme kuusi tai kahdeksan irrallaan
kulkevaa vuohta mukaamme ruoaksi, siksi kunnes saisimme metsänriistaa.
Näistä tarjosin Hassanille maksua, mutta kun hän ojentaessani rahoja
heitti ne raivoissaan maahan, niin poimin ne taskuuni hyvällä
omallatunnolla.

Ennen pitkää kaikki oli enemmän tai vähemmän valmiina, ja heräsi
kysymys, mitä oli tehtävä Hassanille. Zulut ja Hans olisivat tahtoneet
surmata hänet, kuten Sammy selitti hänelle parhaalla arabian
kielellään. Silloin tuo murhamies näytti, mikä raukka hän oli
sisimmältään. Hän heittäytyi polvilleen, hän itki, hän rukoili meitä
laupiaan Allahin nimessä, jonka hän nyt selitti samaksi Jumalaksi, jota
mekin palvelimme, ja vaikeni vasta melusta kärsimättömäksi käyneen
Mavovon uhkauksista. Kevytmielinen Stephen tahtoi päästää hänet
vapaaksi, jotta siten ainakin pääsisimme hänen inhoittavasta
seurastaan. Mietittyäni hetken päätin kumminkin, että oli parempi
kuljettaa häntä mukanamme panttivankina ainakin päivä tai pari siltä
varalta, että arabialaiset ajaisivat meitä takaa ja hyökkäisivät
kimppuumme. Alussa hän kieltäytyi liikahtamasta, mutta kun eräs
zulumetsästäjistä hiljaa painoi keihäänsä hänen vaipanriekaleitaan
vasten, silloin hän huomasi, ettei vastustus auttanut.

Vihdoinkin olimme liikkeellä. Minä kuljin edellä kahden oppaan kanssa.
Sitten seurasivat kantajat, sitten puolet metsästäjistä, sitten neljä
aasia Hansin ja Sammyn kuljettamina, sitten Hassan ja loput metsästäjät
paitsi Mavovoa, joka Stephen'in kanssa oli jälkijoukkona. Tarpeetonta
sanoa, että kaikki pyssymme olivat ladatut ja me valmiina kaiken
odottamattoman varalta. Ainoa polku, jota oppaat sanoivat meidän
pitävän seurata, kulki pari sataa kyynärää pitkin merenrantaa ja
kääntyi sitten sisämaahan, kulkien läpi Hassanin kylän, jossa hän asui;
kävi nimittäin ilmi, että vanha rukoushuone ei ollutkaan hänen
hallussaan. Kiivetessämme yli pienen kallion -- se oli vain noin
kymmenen jalan korkuinen -- sillä kohdalla, missä syvä, noin
viidenkymmenen kyynärän levyinen kanava erotti mantereen saaresta,
jolta orjat oli lastattu Maria-laivalle, tahtoivat aasit tehdä tenän.
Yksi niistä pudotti lastinsa ja toinen alkoi potkia, tahtoen juosta
veteen kalliine kuormineen. Metsästäjäin jälkijoukko sai sen otetuksi
kiinni, kun äkkiä kuului loiskahdus.

"Elukka putosi", ajattelin mielessäni, kunnes huuto ilmoitti minulle,
ettei se ollut aasi, vaan Hassan, joka oli hypännyt veteen kallion
reunalta. Hän oli nähtävästi ensi luokan uimari ja oli ottanut
tilaisuudesta vaarin, heittäytynyt keskellä hämminkiä taapäin, pudonnut
syvään veteen ja nopeasti sukeltanut. Noin kahdenkymmenen kyynärän
päässä rannasta hän hetkeksi nousi pinnalle, sukelsi sitten taas ja
suuntasi saarta kohti. Olisin tietysti nopealla laukauksella voinut
lävistää hänen päänsä, mutta minusta oli jotenkuten vastenmielistä
ampua henkensä edestä uivaa miestä kuin mitäkin virtahepoa tai
krokodiilia. Sitäpaitsi tempun rohkeus miellytti minua. Hillitsin siis
mieleni ja kielsin muitakin ampumasta.

Hassanin lähestyessä saaren rantaa näin, kuinka muutamia arabialaisia
juoksi kalliota alas auttamaan häntä vedestä. Joko he eivät olleet
lähteneetkään tai olivat palanneet paikalle heti kun _Krokodiili_
saaliineen oli häipynyt näkyvistä. Kun oli ilmeistä, että Hassanin
kiinniottaminen vaatisi hyökkäystä saaren varustuksia vastaan, jotka
meille olivat liian vahvat, annoin lähtömääräyksen. Aasikin oli jo
saatu rauhoitetuksi, ja määräystä toteltiin siis heti.

Oli onni, ettemme vitkastelleet, sillä kulkueemme oli tuskin päässyt
liikkeelle, kun arabialaiset saarelta käsin alkoivat ampua meitä.
Onneksi kehenkään ei osunut, ja me pääsimme pian niemenkärjen taakse
piiloon; sitäpaitsi he ampuivat yhtä huonosti kuin tavallisesti. Yksi
heittoase, padanjalka, kuitenkin sattui aasin kuormaan ja särki pullon
hyvää viiniä ja voirasian. Tämä suututti minua ja senvuoksi käskin
muiden marssia eteenpäin, piilouduin itse puun taakse ja odotin, kunnes
repaleinen ja likainen turbaani, josta tunsin Hassanin, pisti esiin
kallion takaa. Laskin kuulan läpi turbaanin, siliä näin sen lentävän
päästä, mutta pahaksi onneksi pää jäi ehyeksi. Jätettyäni isännallemme
tällaisen käyntikortin hyppäsin alas kalliolta ja tavoitti toiset.

Nyt kuljimme kylän ympäri; en tahtonut marssia sen läpi, sillä pelkäsin
väijytyksiä. Kylä oli hyvin suuri, ja sitä ympäröi luja aita, mutta
merelle päin sitä ei näkynyt, sillä sen ja rannan välissä maa muodosti,
korkeamman kummun. Keskellä sitä oli suuri itämaalaismallinen talo,
missä epäilemättä Hassan haaremeineen asui. Kuljettuamme jonkun
matkaa eteenpäin näin hämmästyksekseni liekkien kohoavan talon
palmunlehtikatosta. Sillä kertaa en ymmärtänyt kuinka se oli
tapahtunut, mutta kun paria päivää myöhemmin huomasin Hansin korvissa
parin suuria ja kauniita kultakoruja ja ranteissa kultaisia renkaita ja
kun huomasin hänet ja erään metsästäjistä runsaasti varustetuiksi
Englannin rahalla -- silloin minulla oli omat epäilykseni asiasta.
Ennen pitkää totuus tulikin ilmi. Hans ja yksi metsästäjistä, jolla oli
seikkailuhaluinen mieli, olivat kenenkään huomaamatta hiipineet aidassa
olevasta veräjästä autioon kylään, juosseet taloon, varastaneet
koristeet ja rahat naisten osastosta ja lähtiessään sytyttäneet talon
tuleen "kostoksi viinipullosta", kuten Hans selitti.

Minun teki mieleni torua, mutta arvelin sitten, että kun meitä ensin
oli ammuttu, niin Hansin teko oli paremminkin sotatoimi kuin varkaus.
Määräsin heidät siis vain jakamaan kullan tasaisesti muiden
metsästäjäin ja Sammyn kanssa, jotka epäilemättä olivat kiltisti
sulkeneet silmänsä, enkä sanonut muuta. He saivat kahdeksan puntaa
mieheen ja olivat hyvin tyytyväisiä. Minä puolestani annoin kantajille
kullekin punnan tai oikeastaan punnan edestä tavaraa heidän osuutenaan
saaliista.

Hassan harjoitti nähtävästi laajaa maanviljelystä, sillä orjain
viljelemät puutarhat olivat ihanat ja tuottivat hänelle varmaan suuret
tulot.

Kuljettuamme puutarhain läpi tulimme kaltevalle pensaikon peittämälle
maalle. Täällä tie ei ollut kovin hyvä, sillä köynnöskasvit haittasivat
kulkuamme. Olin hyvin iloinen, kun auringonlaskun aikaan tulimme
mäenkukkulalle ja huomasimme olevamme ylätasangolla, joka oli melkein
puuton ja kohosi asteittain aina taivaan rantaan asti. Pensaikossa
olisimme helposti olleet alttiina hyökkäykselle, mutta lakeudella siitä
ei ollut niin suurta pelkoa, sillä arabialaisten olisi täytynyt kärsiä
suuria tappioita, ennenkuin olisivat saaneet meidät valtaansa. Itse
asiassa ei rynnäkköä yritettykään, vaikka vakoilijat seurasivat
päiväkausia kintereillämme.

Virran rannalta löysimme sopivan paikan, johon leiriydyimme yöksi,
mutta kun oli kaunis ilma, emme pystyttäneet telttoja. Myöhemmin olin
pahoillani, ettemme olleet asettuneet kauemmaksi vedestä, sillä
rannalla olevista soista nousi miljoonittain moskiittokärpäsiä, jotka
tekivät yömme kauheaksi. Vasta Englannista tulleen Stephen-raukan
kimppuun ne kävivät harvinaisella julmuudella, mistä oli seurauksena,
että hän aamulla Hassanin iskujen ja hyönteisten pistojen jäljeltä oli
kaunis näytös niinhyvin ihmisille kuin enkeleillekin. Toinen häiriötä
tuottava seikka oli se, että oli pakko pitää tarkkaa vahtia siltä
varalta, että orjakauppiaat päättäisivät yön aikana tehdä hyökkäyksensä
tai että kantajat mahdollisesti karkaisivat, ehkäpä varastaisivat
tavaraakin. Minä tosin ennen heidän maatapanoaan selitin heille hyvin
selvästi, että kuka ikinä yrittäisikään paeta, hänet otettaisiin kiinni
ja ammuttaisiin, kun taas jäädessään meidän luoksemme he saisivat
osakseen mitä ystävällisintä kohtelua. He vastasivat mazitujen
välityksellä, ettei heillä ollut paikkaa, minne mennä, eivätkä
halunneet enää joutua Hassanin valtaan, josta he puhuivat suurella
kauhulla, näyttäen meille selkänaarmujaan ja orjanikeen jälkiä
niskassaan. Heidän vakuutuksensa näyttivät ja osoittautuivat
myöhemminkin tosiksi, mutta siitä emme tietysti silloin voineet olla
varmoja.

Kun päivännousun aikaan olin pitämässä tarkastusta, etteivät aasit
olleet päässeet pakoon ja että kaikki muukin oli kunnossa, huomasin
ohuen sumun läpi jotakin valkeaa noin viidenkymmenen kyynärän päässä
leiristä ja luulin sitä ensin kepin nenässä istuvaksi pieneksi
linnuksi. Astuin sitä kohti ja huomasin, ettei se ollutkaan lintu vaan
taitettu paperilappu pistettynä halaistun kepin nenään, jollaisia
alkuasukkaat usein käyttävät kirjeiden kuljetukseen. Avasin paperin, ja
kun kirjoitus siinä oli huonoa portugalinkieltä, sain vaivoin luetuksi
seuraavat rivit:

    "Englantilaiset paholaiset!

    Älkää luulko pelastuneenne käsistäni. Minä tiedän, minne olette
    matkalla, ja jos pääsette elossa matkanne loppuun, saatte
    kuolemanne joka tapauksessa minun kädestäni. Ilmoitan Teille, että
    minulla on käskettävinäni kolmesataa pyssyillä varustettua
    urhoollista miestä, jotka palvelevat Allahia ja janoavat
    kristittyjen koirain verta. Näitten kanssa ajan Teitä takaa, ja
    jos elävinä joudutte käsiini, niin opitte tietämään, minkälaista
    on kuoleminen tuleen tai pää alaspäin auringonpaisteeseen
    ripustettuna. Sitten saamme nähdä, auttaako Teitä englantilainen
    sotalaivanne tahi väärä Jumalannekaan. Onnettomuus kanssanne,
    te kunniallisten ihmisten valkoihoiset ryövääjät!"

Tämä huvittava epistola oli allekirjoittamaton, mutta sen nimetöntä
tekijää ei ollut vaikea arvata. Minä näytin sen Stephen'ille, joka
raivostui niin sen sisällöstä, että räiskäytti silmäänsä ammoniakkia,
jolla oli hautomassa moskiiton puremia. Kun tuska saatiin vedellä
vähitellen lauhtumaan, me sepitimme seuraavan vastauksen:

    "Murhamies, tunnettu ihmisten keskuudessa nimellä
                 Hassan-ben-Mohammed!

    "Teimme totisesti synnin, kun emme hirttäneet Sinua silloin, kuin
    olit vallassamme. Sinä susi, joka lihot viattomain verestä, sitä
    virhettä emme toiste enää tee. Kuolemasi on lähellä, ja me
    luotamme käsiimme. Tule roistojesi seurassa minne ikinä haluat.
    Mitä enemmän heitä on, sitä hauskempi meille, jotka mieluummin
    vapautamme maailman useista vihollisista kuin vain joistakuista.
    Näkemiin

                             Allan Quatermain. Stephen Somers."

"Hyvä, vaikka ei kristillinen", minä sanoin luettuani kirjeen läpi.

"Niin", vastasi Stephen, "mutta ehkä hiukan mahtipontinen sävyltään.
Jos tuo herrasmies saapuisi kolmensadan asestetun miehen seuraamana
-- mitä sitten?"

"Silloin, poikaseni", minä vastasin, "tavalla tai toisella me
antaisimme hänelle kyytiä. En usein näe enteitä, mutta nyt minusta
tuntuu, että mr. Hassanilla ei ole pitkää aikaa elettävänä ja että me
olemme läheisesti tekemisissä hänen kuolemansa kanssa. Odota, kunnes
saat nähdä orjakaravaanin, ja silloin ymmärrät tunteeni. Minä tunnen
tämän herrasväen. Meidän vähäinen ennustuksemme käy hänen hermoilleen
ja antaa hänelle hiukan tulevaisten esimakua. Hans, mene panemaan tämä
kirje tuon halaistun kepin päähän. Kirjeenkantaja kulkee ennen pitkää
ohitse."

Sattui niin, että muutamia päiviä myöhemmin saimme nähdä
orjakaravaanin, kunnianarvoisen Hassanin kauppatavaraa.

Olimme kulkeneet hyvän matkaa eteenpäin läpi ihanan ja terveellisen
seudun, suunnaten melkein suoraan länttä kohti tai oikeammin hiukan
luoteeseen. Maa oli aaltomaista ja rikasta, runsasvetistä ja ainoastaan
virtain vierillä pensaikon peittämää, ylämaan ollessa lakeaa ja
puistomaista, koristeena vain siellä täällä yksinäinen puu. Näkyi
selvästi, että asutus oli vielä äskettäin ollut tiheä, sillä me
sivuutimme raunioiksi hävitettyjä kyliä tai oikeammin kaupunkeja,
joissa oli ollut suuret torit. Nämä kaupungit oli poltettu tai jätetty
autioiksi, tai niissä asui vain jokunen vanhus, elättäen itseään
umpeenkasvaneista puutarhoista. Nuo ihmisraukat, jotka istuivat yksin
ja valittaen auringonpaisteessa tai mahdollisesti koettivat heikosti
työskennellä muinoin hedelmällisillä pelloilla, juoksivat tavallisesti
kirkuen pakoon meidän lähestyessämme, sillä asestettuja miehiä he
luonnollisesti pitivät orjakauppiaina.

Väliin onnistuimme kuitenkin saamaan jonkun heistä kiinni, ja joku
matkueestamme pääsi aina heidän tarinainsa perille. Oikeastaan se oli
vain yksi ja sama tarina. Arabialaiset orjakauppiaat olivat milloin
milläkin tekosyyllä yllyttäneet heimon heimoa vastaan. Sitten he
asettuivat voimakkaamman puolelle ja kukistivat heikomman kauheilla
pyssyillään, surmasivat vanhukset ja veivät nuoret miehet, vaimot ja
lapset (lukuunottamatta pikkulapsia, jotka teurastettiin) myytäviksi.
Toiminta näytti alkaneen noin kaksikymmentä vuotta sitten, jolloin
Hassan-ben-Mohammed tovereineen oli saapunut Kilwaan ja karkoittanut
sieltä lähetyssaarnaajan, joka oli perustanut sinne lähetysaseman.

Alussa tämä kauppa oli äärettömän helppoa ja tuottavaa, sillä
raaka-ainetta oli runsaasti saatavissa. Mutta vähitellen lähiseudut oli
tyhjennetty. Lukemattomia heimoja oli surmattu ja valitut niistä
alistettu orjaikeen alle; ne, jotka näistä jäivät eloon, katosivat
laivoilla tuntemattomiin maihin. Niin tapahtui, että orjakauppiaat
olivat pakotetut pyrkimään kauemmaksi ja ulottamaan matkansa aina
suuren mazitu-kansan, edellämainitsemani zulun-sukuisen sisämaanheimon,
alueen rajoille. Saamiemme tietojen mukaan oli ollut liikkeellä
sellainenkin huhu, että heillä oli aikomus piakkoin hyökätä suurella
voimalla Mazitu-maahan, pyssyjensä avulla voittaa sen kansa ja siten
avata itselleen uusi ja miltei tyhjentymätön varasto erittäin hyvää
elävää kauppatavaraa. Sitä ennen he vain puhdistivat muutamia pikku
heimoja, jotka siihen saakka olivat pelastuneet heidän käsistään sen
tautta, että heidän asumapaikkansa olivat pensaikoissa tai
vaikeapääsyisten vuorten takana.

Tien, jota kuljimme, tunsimme heti orjatieksi. Sen huomasimme jo
lukuisista luurangoista, joita löysimme pitkästä heinikosta sen
molemmin puolin, muutamilla kun oli vielä paksu orjanies niskassa ja
palmunkuiturenkaat ranteissa. Nämä olivat luultavasti uupuneet
matkalla, toiset taas, päättäen, murskatuista kalloista, olivat
päässeet vaivoistaan valtaajainsa vapauttamina.

Matkamme kahdeksantena päivänä jouduimme odottamatta orjakaravaanin
jäljille. Se oli ollut matkalla rannikkoa kohti, mutta kääntynyt syystä
tai toisesta takaisin. Mahdollisesti se oli tapahtunut sen takia, että
karavaanin johtajia oli varoitettu joukkomme lähestymisestä. Tai ehkä
he olivat kuulleet, että eräs toinen karavaani, joka toimi toisella
alueella, oli saaliineen matkalla sinnepäin, ja tahtoivat odottaa sen
saapumista kulkeakseen eteenpäin yhtynein voimin.

Heidän jälkiänsä oli helppo seurata. Ensin löysimme noin kymmenvuotisen
pojan ruumiin. Sitten korppikotkat ilmiantoivat meille kahden nuoren
miehen jäännökset, joista toinen oli ammuttu ja toinen saanut
kirveeniskun. Heidän ruumiinsa oli huolimattomasti peitetty heinäin
alle, en tiedä missä tarkoituksessa. Mailia tai kahta etempänä kuulimme
lapsen valitusta ja löysimme sen seuraamalla itkun ääntä. Se oli noin
nelivuotias pikku tyttö, joka ennen oli ollut sievä lapsi mutta nyt oli
enää vain elävä luuranko. Meidät nähdessään se ryömi nelinkontin pakoon
kuin apina. Stephen seurasi sitä, mutta minä tunsin niin suurta sääliä,
että kaivoin varastoistamme esille purkin säilykemaitoa antaakseni
lapselle. Samassa kuulin Stephenin kauhistuneen äänen huutavan minua.
Arvasin hänen löytäneen jotain kauheaa ja läksin hyvin vastenmielisesti
pensaikkoon, sinne missä hän oli. Siinä istui puunrunkoon sidottuna
nuori nainen, nähtävästi lapsen äiti, koska se tarttui kiinni hänen
jalkaansa.

Jumalan kiitos hän eli vielä, vaikka ennen seuraavan aamun
koittoa hän olisi varmasti kuollut. Me irroitimme hänet puusta, ja
zulu-metsästäjät, jotka muulloin kuin sodassa ovat lempeäluontoisia,
kantoivat hänet leiriin. Loppujen lopuksi me suurella vaivalla saimme
pelastetuksi äidin ja lapsen hengen. Minä lähetin noutamaan luokseni
mazitut, joidenka kanssa nyt jo osasin aivan hyvin puhua, ja kysyin
heiltä, minkä vuoksi orjakauppiaat tekivät tällaisia tekoja.

He kohauttivat olkapäitään ja toinen virkkoi, naurahtaen kaamealla
tavalla:

"Senvuoksi, päällikkö, että nuo mustasydämiset arabialaiset tappavat
kaikki, jotka eivät enää jaksa kävellä, tai sitovat heidät puihin
kuolemaan. Jos he päästäisivät uupuneet menemään, nämä saattaisivat
tointua ja pelastua, ja arabialaiset ovat pahoillaan, jos joku, joka on
ollut heidän orjansa, elää ja on vapaa ja onnellinen."

"Niinkö? Niinkö todella?" huudahti Stephen, puhisten raivoa, joka
muistutti hänen isäänsä. "Hyvä, jos minä vain saan tilaisuuden, niin
kyllä kostan."

Stephen oli helläluonteinen nuori mies, mutta kiihoitettuna hän oli
omalla lempeällä ja hitaalla tavallaan kova.

Toivomansa tilaisuuden hän sai kahden vuorokauden kuluttua. Sinä
päivänä me leiriydyimme varhain kahdesta syystä. Ensimmäinen oli se,
että pelastamamme äiti ja lapsi olivat niin heikot, että eivät voineet
kulkea lepäämättä, eikä meillä ollut liikoja miehiä heitä kantamaan;
toinen oli se, että löysimme ihanteellisen levähdyspaikan. Se oli kuten
tavallista autioksi jäänyt kylä, jonka läpi juoksi ihana virta. Otimme
haltuumme muutamia ulommaisia majoja, joita ympäröi aita, ja kun Mavovo
oli onnistunut ampumaan lihavan antilooppilehmän ja sen puolikasvuisen
vasikan, me valmistauduimme viettämään tavanmukaista juhlaa. Sammyn
valmistaessa toipuneelle vaimolle lihalientä ja meidän Stephen'in
kanssa poltellessa piippujamme häntä katsellen Hans pujahti sisään
murtuneen orjantappura-aidan eli _boman_ läpi ja ilmoitti, että
arabialaiset olivat tulossa kahdessa ryhmässä suuri orjajoukko
mukanaan.

Me juoksimme ulos ja näimme, kuten hän oli sanonut, kaksi lähestyvää
karavaania, tai oikeammin ne olivat jo saavuttaneet kylän, vaikkakin
jonkun matkan päässä meistä, ja leiriytyivät parasta aikaa entiselle
torille. Toinen niistä oli se, jonka jälkiä olimme seuranneet,
vaikkakin parin viimeisen tunnin ajan olimme kulkeneet toista tietä
etupäässä siitä syystä, että emme jaksaneet nähdä sellaisia näkyjä,
joita olen kuvannut. Joukko näytti käsittävän noin kaksisataa
viisikymmentä orjaa ja yli neljäkymmentä vartijaa, kaikki pyssyillä
varustettuja mustia miehiä ja useimmat puvustaan päättäen arabialaisia
tai sekarotuisia arabialaisia. Toisessa karavaanissa, joka lähestyi
toiselta suunnalta, ei ollut enempää kuin sata orjaa ja kaksi- tai
kolmekymmentä vartijaa.

"Nyt", minä sanoin, "me syömme ensin päivällisemme ja sitten, jos
haluatte, menemme tervehtimään noita herroja näyttääksemme vain,
ettemme pelkää heitä. Hans, hae lippu ja sido se tuon puun latvaan;
siitä he näkevät, minkä maan kansalaisia me olemme."

Pian kohosikin Englannin lippu, ja samassa näimme kaukoputkillamme
orjakauppiasten juoksentelevan levottomina ja orjaraukkain kääntyvän ja
tuijottavan liehuvaan vaatteeseen ja sitten alkavan puhella toinen
toiselleen. Mieleeni johtui, että mahdollisesti joku joukosta oli
nähnyt lipun englantilaisen matkustajan kädessä tai kuullut sitä
pidettävän laivojen mastoissa tai tangoissa rannikolla ja saanut
tietää, mitä se merkitsee orjille. Tai ehkä he ymmärsivät muutamia
sanoja arabialaisten keskustelusta, jotka epäilemättä puhuivat viittoen
ja merkitsevästi. Joka tapauksessa he tuijottelivat siksi, kunnes
arabialaiset sjambokkeineen, s.o. virtahevon nahkasta tehtyine
piiskoineen hyökkäsivät heidän joukkoonsa ja tukahduttivat kiihtyneen
keskustelun iskuihin.

Ensi aluksi luulin heidän purkavan leirin ja marssivan tiehensä
valmistuksia he todella alkoivat tehdäkin, mutta hylkäsivät sitten
aikeensa luultavasti siitä syystä, että orjat olivat uuvuksissa ja
ennen yön tuloa ei ollut muuta vettä löydettävissä. Lopulta he
istuutuivat ja sytyttivät keittotulia. Huomasin heidän myöskin ryhtyvän
varokeinoihin hyökkäystä vastaan asettamalla vartijoita ja pakottamalla
orjat rakentamaan leirin ympärille orjantappura-aidan.

"No", sanoi Stephen lopetettuamme päivällisen, "oletko valmis
tervehdyskäynnille?"

"En", minä vastasin, "en luule. Olen ajatellut asiaa ja päättänyt, että
on parasta jättää se sikseen. Nuo arabialaiset tietävät varmasti, mitä
olemme tehneet heidän arvoisalle herralleen Hassanille, sillä
epäilemättä hän on lähettänyt heille sanan. Jos siis menemme heidän
leiriinsä, he saattavat heti nähdessään ampua meidät. Tahi jos he
ottavat meidät hyvästi vastaan, he voivat tarjota vieraanvaraisuuttaan
ja myrkyttää meidät tai hakata äkkiä päämme poikki. Asemamme saisi
kyllä olla parempi, mutta uskon valloituksen käyvän heille kuitenkin
vaikeaksi. Minun mielestäni on siis parempi jäädä tänne ja odottaa
asiain kehitystä."

Stephen mutisi jotakin minun liiallisesta varovaisuudestani, mutta en
välittänyt hänestä. Yhden kuitenkin tein. Kutsutin luokseni Hansin ja
sanoin hänelle, että hän ottaisi mukaansa toisen mazitun -- en
uskaltanut panna molempia vaaralle alttiiksi, sillä he olivat oppaitamme
-- ja yhden alkuasukkaista, jotka olimme saaneet Hassanilta,
urhoollisen miehen, joka ymmärsi kaikkia seudun murteita, ja käskin.
heidän pimeän tullen ryömiä orjakauppiasten leiriin. Siellä heidän oli
koetettava urkkia tietoonsa niin paljon kuin voivat ja jos mahdollista
hiipiä orjain joukkoon ja selittää heille, että me olimme heidän
ystäviänsä. Hans nyökkäsi, sillä tehtävä oli juuri hänen mieleisensä,
ja lähti tekemään valmistuksia.

Me Stephen'in kanssa varustelimme itseämme myöskin lujittamalla
puolustuslaitosta, pystyttämällä isoja vahtivalkeita ja asettamalla
vartijoita.

Yö tuli, ja Hans tovereineen lähti liikkeelle huomaamatta kuin
käärmeet. Vallitsi syvä hiljaisuus, jota vain silloin tällöin
keskeyttivät orjain valittavat, surumieliset äännähdykset: "La-lu,
la-luá!" vaieten taas, ja arabialaisten ruoskaniskujen aiheuttamat
kurjain raukkojen kauhunhuudot. Kerran pamahti myöskin pyssy.

"Ne ovat nähneet Hansin", sanoi Stephen.

"En usko", minä vastasin, "sillä siinä tapauksessa olisi kuulunut
useampia laukauksia. Se oli joko vahinkolaukaus, tahi ammuttiin joku
orja."

Senjälkeen ei pitkään aikaan tapahtunut mitään, kunnes vihdoin Hans
tuntui maan sisästä nousevan eteeni ja hänen takanaan mazitu ja hänen
toinen seuralaisensa.

"Kerro kertomuksesi", minä sanoin.

"Baas, näin se kuuluu. Me olemme saaneet tietää kaikki. Arabialaiset
tietävät kaiken, mikä koskee teitä ja miehiänne. Hassan on lähettänyt
heille määräyksen surmata teidät. On hyvä, ettette mennyt heidän
luokseen, sillä teidät olisi varmasti tapettu. Me ryömimme lähelle ja
kuulimme heidän keskustelunsa. He aikovat aamunkoitteessa tehdä
rynnäkön meitä vastaan, ellemme lähde liikkeelle aikaisemmin, mistä he
vakoojainsa kautta saavat tiedon."

"Ja jos se tapahtuu, mitä sitten?" minä kysyin.

"Silloin he hyökkäävät meidän järjestäessämme karavaania tai heti
lähdettyämme liikkeelle."

"Vai niin. Mitä vielä, Hans?"

"Niin, baas. Nämä kaksi miestä ryömivät orjain joukkoon ja puhuttelivat
heitä. Nuo orjat ovat hyvin surullisia, ja moni heistä on kuollut
sydämenahdistukseen jouduttuaan pois kodeistaan ja tietämättä, minne
heitä viedään. Näin yhden juuri kuolevan; se oli nuori nainen. Hän
puheli toisen vaimon kanssa ja näytti aivan terveeltä, ainoastaan
väsyneeltä, kunnes hän äkkiä sanoi kuuluvalla äänellä: 'Nyt minä kuolen
mutta palaan takaisin henkenä lumoamaan noita paholaisia, kunnes hekin
tulevat hengiksi.' Sitten hän kutsui heimonsa päämiestä, pani käden
sydämelleen ja kaatui kuolleena maahan. Mutta", Hans lisäsi
miettiväisesti ja sylkäisi, "ei hän päässyt kaatumaan aivan maahan,
sillä orjamies piti hänen päätään koholla. Arabialaiset olivat hyvin
vihoissaan sekä siitä, että hän oli kironnut heitä, että hänen
kuolemastaan. Eräs heistä tuli ja potkaisi hänen ruumistaan ja ampui
sitten hänen sairaan pikku poikansa, koska äiti oli kironnut heitä.
Mutta kaikeksi onneksi hän ei nähnyt meitä, sillä me seisoimme varjossa
kaukana tulesta."

"Entä muuta, Hans?"

"Vielä eräs asia, baas. Nämä miehet lainasivat teidän antamanne veitset
kahdelle urhoollisimmalle orjalle, jotta nämä voisivat leikata poikki
orjanikeet ja köydet, joilla heidät oli sidottu, ja lähettää ne
sitten miehestä mieheen, jotta kaikki voisivat tehdä samoin. Mutta
mahdollisesti arabialaiset huomaavat sen, ja silloin nämä miehet jäävät
ilman veitsiä. Siinä kaikki. Onko baas'illa vähän tupakkaa?"

"Nyt, Stephen", minä sanoin Hansin mentyä ja selitettyäni tilanteen,
"meillä on kaksi mahdollisuutta. Joko livahdamme noiden herrasmiesten
käsistä heti, missä tapauksessa meidän on jätettävä tuo vaimo lapsineen
oman onnensa nojaan, tai voimme jäädä tänne odottamaan hyökkäystä."

"Minä en pakenisi", Stephen sanoi synkkänä, "olisi raukkamaista hylätä
tuo vaimoraukka. Sitäpaitsi marssiessamme saattaisi tapahtua
pahempaakin. Muista, että Hans sanoi meitä vakoiltavan."

"Tahtoisit siis jäädä odottamaan hyökkäystä?"

"Eikö löydy kolmatta vaihtoehtoa, Quatermain? Jos itse hyökkäisimme?"

"Sepä ajatus", minä sanoin. "Kutsukaamme Mavovo tänne."

Mavovo saapuikin ja istuutui eteemme. Minä selitin hänelle asian.

"Minun kansallani on tapana mieluummin hyökätä kuin odottaa hyökkäystä,
ja kuitenkin, isäni, tässä tapauksessa sydämeni on sitä vastaan. 'Hans'
(hän kutsui häntä nimellä _Inhlatu_, joka on zulukielinen,
pilkkukäärmettä merkitsevä sana ja vastaa hottentotin kafferinkielistä.
nimeä) sanoo noita keltaisia koiria olevan aina kuuteenkymmeneen, ja
niillä on kaikilla pyssyt, kun taas meitä on ainoastaan viisitoista,
sillä orjiin emme voi luottaa. Hän sanoo heidän sitäpaitsi olevan lujan
aidan suojassa ja valveilla, vakoojain vartioimina, joten emme helposti
voi heitä yllättää. Mutta nähkääs, isäni, mekin olemme lujan aidan
suojassa, eikä meitäkään voi yllättää. Ja luulen, että miehet, jotka
muulloinkin kuin sodassa kiduttavat ja tappavat vaimoja ja lapsia, ovat
varmasti pelkureita eivätkä uskalla hyökätä, jos ammumme hyvin, jos he
yleensä tulevat ensinkään. Sentähden sanon: 'Odottakaa kunnes puhveli
joko hyökkää tai pakenee. Mutta teidän on sananvalta, Macumazahn,
Vartija yöllä, ei minun, teidän metsästäjänne. Puhukaa te, joka olette
vanhennut sodassa, ja minä tottelen."

"Sinä puhut viisaasti", minä vastasin; "mieleeni johtuu toisiakin
syitä. Nuo arabialaiset saattaisivat kätkeytyä orjain selän taa, ja me
tappaisimme näistä monta vahingoittamatta ensinkään arabialaisia.
Stephen, luulenpa, että meidän on katseltava asiaa tässä valossa."

"Hyvä juttu, Quatermain. Toivon vain Mavovon siinä suhteessa olevan
väärässä, että nuo mustat saattaisivat muuttaa mielensä ja paeta."

"Totisesti, nuori mies. Sinähän käyt aivan liian verenhimoiseksi
ollaksesi orkideainviljelijä", minä huomautin, katsahtaen häneen. "Minä
puolestani toivon hartaasti Mavovon olevan oikeassa, sillä ellei niin
ole, niin sanon sinulle, että tämä saattaa olla huono yritys."

"Olen tähän asti aina ollut rauhanmies", Stephen vastasi, "mutta
nähdessäni noita onnettomia orjaraukkoja murskattuine paineen ja puihin
nääntymään sidottuja vaimoja --"

"Tahdot anastaa kaikkivaltiaan Jumalan tehtävät", minä sanoin. "Mutta
se on luonnollinen seuraus ja saattaa näissä olosuhteissa olla Hänelle
mieleen. Ja nyt, kun olemme päättäneet toiminnastamme, ryhtykäämme heti
työhön, jotta arabialaiset herrat vierailulle tullessaan löytäisivät
aamiaisensa valmiina."




VII.

ORJAIN RYNNÄKKÖ.


No niin, me teimme voitavamme saadaksemme kaikki valmiiksi.
Vahvistettuamme orjantappura-aitaamme eli _bomaa_ niin paljon kuin
mahdollista ja sytytettyämme sen ulkopuolelle muutamia suuria tulia
määräsin kullekin metsästäjälle paikkansa ja katsoin, että heidän
pyssynsä olivat kunnossa ja että heillä oli runsaasti ampumavaroja.
Sitten sain Stephen'in paneutumaan, levolle lupaamalla herättää hänet
myöhemmin valvomaan. Sitä en kuitenkaan aikonut tehdä, sillä toivoin
hänen aamulla nousevan reippaana ja vahvoin hermoin ensimmäiseen
taisteluunsa.

Niin pian kuin näin hänen silmäinsä painuvan umpeen istuuduin
laatikolle miettimään. Puhuakseni totta en ollut sisällisesti kovin
rauhallinen. Ensinnäkään en tiennyt, miten kaksikymmentä kantajaamme
käyttäytyisivät tulessa. He saattaisivat joutua pakokauhun valtaan ja
hyökätä ulos, missä tapauksessa päätin päästää heidät oman onnensa
nojaan, sillä pakokauhu on tarttuvaa laatua.

Pahempi asia oli meidän hyvin vaikea asemamme. Leirin ympärillä, oli
paljon puita, joitten sekaan hyökkääjät saattoivat piilottautua. Mutta
kaikkein enimmän, vielä enemmän kuin joen kaislaisia rantaäyräitä,
jonne he voivat ryömiä piiloon kuuliltamme, minä pelkäsin takanamme
olevaa kaltevaa maata, joka kasvoi tiheää ruohoa ja viidakkoa, ja
kohosi vähitellen noin kahdensadan kyynärän päässä korkeaksi
harjanteeksi. Jos nyt arabialaiset kiertäisivät tuon harjun taakse, he
voisivat ampua suoraan aitaamme ja rikkoa sen. Jos tuulikin vielä olisi
suosiollinen, he voisivat polttaa sen tai hyökätä kimppuumme
savupilvien suojassa. Tosiasia on kuitenkin, ettei mikään näistä
mahdollisuuksista tapahtunut seuraavasta syystä. Yöllisissä tai hyvin
varhaisissa hyökkäyksissä mielestäni on kaikkein vaikein aika aina
ollut tuntia ennen taivaan valkenemista. Säännöllisesti kaikki voitava
on jo tehty, ja ihmisten täytyy istua toimettomina. Silloin
ruumiilliset ja moraaliset voimatkin ovat alimmillaan niinkuin elohopea
lämpömittarissa. Yö tekee kuolemaa, päivä ei vielä ole syntynyt. Koko
luonnossa tuntuu tuon hetken vaikutus. Silloin tulevat pahat unet,
silloin lapset heräävät itkemään, silloin heräävät muistot niistä,
jotka olemme kadottaneet, silloin epäilevä sielu usein vaipuu
tuntemattoman syvyyksiin. Ei ole ihme, että ajan pyörät liikkuivat
hitaasti sinä yönä. Monesta merkistä huomasin, että aamu oli käsissä.
Kantajat kääntelehtivät ja mutisivat unissaan, etäällä jalopeura
lakkasi ulvomasta ja etsi pesäänsä, valpas kukko kiekui jossakin, ja
aasimme nousivat ja alkoivat tempoa köysiään. Vielä oli kuitenkin aivan
pimeä. Hans ryömi luokseni; näin hänen ryppyiset, keltaiset kasvonsa
vahtitulen valossa.

"Tunnen aamun koittavan", hän sanoi ja katosi taas.

Sitten ilmestyi Mavovo, kuvastuen suunnattoman suurena pimeyttä
vastaan.

"Valvoja yöllä, yö on kulunut", hän sanoi. "Jos viholliset ollenkaan
tulevat, heidän pitäisi jo olla täällä."

Tervehtien hänkin siirtyi pimeyteen, ja samassa kuulin keihäitten
kalinaa ja pyssynhanain jännittämistä.

Menin Stephen'in luo ja herätin hänet. Hän nousi haukotellen istumaan,
mutisi jotakin kasvihuoneista, muisti sitten äkkiä ja sanoi:

"Tulevatko arabialaiset? Saamme siis vihdoinkin taistella. Hauskaa,
ukkoseni, eikö ole?"

"Olet hauska vekkuli", minä sanoin epäjohdonmukaisesti ja menin
raivoissani tieheni.

Olin levoton tuon kokemattoman nuorukaisen tähden. Jos hänelle jotakin
tapahtuisi, mitä sanoisin hänen isälleen? No niin, oli luultavaa, että
siinä tapauksessa minullekin tapahtuisi jotakin. Mahdollisesti
kuolisimme samalla hetkellä. Varmaa oli joka tapauksessa, etten aikonut
elävänä jättäytyä noiden orjakauppias-paholaisten käsiin. Hassanin
huomautus tulesta ja pää alaspäin hirttämisestä ja auringonpaisteesta
oli kyllin elävänä jäänyt mieleeni.

Seuraavan viiden minuutin kuluessa kaikki nousivat, vaikka useimmat
kantajat oli potkaisemalla herätettävä unestaan. Miesraukat olivat
tottuneet kuoleman läheisyyteen eivätkä antaneet sen häiritä untaan.
Huomasin heidän kumminkin mutisevan keskenään ja olevan hätäytyneinä.

"Jos he osoittavat kavalluksen merkkejä, heidät on surmattava", sanoin
Mavovolle, ja tämä nyökkäsi vakavaan, hiljaiseen tapaansa.

Ainoastaan pelastamamme orjavaimon lapsineen jätimme leirin nurkkaan
makaamaan uupumuksen horroksissa. Mitä hänen häiritsemisensä olisi
hyödyttänyt?

Sammy, joka näytti kauhean onnettomalta, toi kaksi tuopillista kahvia
Stephen'ille ja minulle.

"Tämä on kohtalokas hetki, herrat Quatermain ja Somers", hän sanoi
kahvia tarjotessaan, ja minä näin hänen kätensä vapisevan ja
hampaiden kalisevan. "Kylmä on ankara", hän jatkoi juhlallisella
englanninkielellään kuin selittääkseen noita ruumiillisia pelon
merkkejä, jotka näki minun huomanneen. "Mr. Quatermain, hyvä teidän on
polkea maata ja vainuta taistelua kaukaa, kuten sanotaan Jobin
kirjassa. Mutta minua ei ole kasvatettu siihen toimeen ja otan asian
toisella tavalla. Toivoisin tosiaankin olevani Kapkaupungissa jälleen,
vaikkapa vain vankilan valkoisten seinäin sisällä."

"Niin minäkin", minä mutisin, pitäen vaivoin oikean jalkani maassa.

Mutta Stephen vain nauroi ja kysyi:

"Mitäs sitten teet, Sammy, kun taistelu alkaa?"

"Mr. Somers", hän vastasi, "olen käyttänyt hyväkseni pari unetonta
tuntia kaivamalla kolon tuon puunrungon taakse, jonka läpi en usko
kuulain tunkeutuvan. Siellä minä rauhanmiehenä rukoilen menestyksemme
puolesta."

"Ja jos arabialaiset tulevat sisään, Sammy?"

"Sitten, sir, minä taivaan avulla panen toivoni jalkaini nopeuteen."

Nyt en enää voinut kestää, oikea jalkani kohosi ja potkaisi Sammya
juuri siihen paikkaan, mihin olin tähdännyt. Hän katosi, luoden
taakseen moittivan katseen.

Juuri silloin syntyi kauhea hälinä orjakauppiasten leirissä, missä
siihen saakka oli ollut hyvin hiljaista, ja samassa aamunkoiton
ensimmäinen valo alkoi välkkyä pyssyjemme piipuilla.

"Katsokaa!" minä huudahdin, nielaisten kahvini lopun, "tuolla liikkuu
jotakin."

Melu kävi äänekkäämmäksi ja äänekkäämmäksi, kunnes se tuntui täyttävän
taivaat kirouksilla ja kimeillä huudoilla. Niiden keskeltä erotin
selvästi raivoisia hätähuutoja ja sitten kuului pyssyjen pamahduksia,
tuskan huutoja ja juoksevain jalkain töminää. Nyt valo jo kävi
kirkkaaksi, kuten tavallisesti tällä leveysasteella. Kolme minuuttia
vielä, ja harmaan aamusumun läpi näimme tusinoittain mustia olentoja
ponnistelevan ylös rinnettä meitä kohti. Muutamilla näytti olevan
puupölkky selkään sidottuna, toiset ryömivät nelin kontin, toiset
vetivät lapsia käsipuolesta, ja kaikki kirkuivat kaikkein kimeimmillä
äänillään.

"Orjat hyökkäävät meitä vastaan", sanoi Stephen ja kohotti pyssyään.

"Älä ammu", minä huusin. "Luulen, että he ovat karanneet ja etsivät
turvaa meidän luotamme."

Minä olin oikeassa. Nuo onnettomat olivat käyttäneet hyväkseen veitsiä,
jotka miehemme olivat heille salaa vieneet. Katkottuaan yön kuluessa
kahleensa he nyt juoksivat englantilaisten ja heidän lippunsa turviin.
Eteenpäin syöksyi tuo hurja joukko, monella vielä orjanies niskassa,
sillä heillä ei ollut ollut aikaa eikä tilaisuutta irroittaa niitä
kaikkia, ja arabialaiset ajoivat heitä ampuen takaa. Tilanne oli
selvästi hyvin vakava, sillä jos orjat pääsisivät tunkeutumaan
leiriimme, silloin me joutuisimme sekasortoon ja uhriksi heidän
takaa-ajajainsa kuulille.

"Hans", minä huusin, "ota mukaasi eiliset miehet ja koeta saattaa nuo
orjat takapuolellemme. Nopeaan! Hyvin nopeaan, ennenkuin jäämme heidän
jalkoihinsa."

Hans lähti, ja samassa jo näinkin noiden kolmen juoksevan lähestyvää
laumaa kohti, Hans heiluttaen kädessään paitaa tai jotain muuta valkeaa
vaatetta kiinnittääkseen pakenevain huomiota. Samassa ensimmäinen
heistä jo pysähtyikin ja huusi: "Armoa, englantilaiset! Pelastakaa
meidät!" sillä hän oli huomannut pyssymme.

Se oli todella onnellinen sattuma, sillä muuten Hans tovereineen ei
olisi ikinä saanut heitä pysähdytetyksi. Seuraavassa silmänräpäyksessä
näin valkean paidan kääntyvän vasemmalle ohi aitamme eli _boman_ kohti
leirin takana olevaa viidakkoa ja korkeaa heinikkoa. Sitä seurasi
ponnistellen ja ryömien orjalauma kuin lampaat kellokastaan. Heille
Hansin paita oli kuin "Navarran valkea kypäri".

Se pelko siis oli ohi. Arabialaisten kuulat olivat kaataneet muutamia,
toiset olivat tallautuneet jäljessä tulevain jalkoihin tai vaipuneet
maahan heikkoudesta, ja eloonjääneitä takaa-ajajat yhä ampuivat. Eräs
vaimo, joka oli kaatunut raskaan, kurkkuun sidotun ikeen painon alla,
ryömi nelinkontin eteenpäin. Joku arabialainen ampui häntä, mutta kuula
osui maahan hänen vatsansa alle vahingoittamatta häntä, sillä hän
ponnisteli entistä nopeammin eteenpäin. Olin varma, että hän ampuisi
uudelleen, ja pidin häntä silmällä. Samassa näinkin, sillä valo oli nyt
kirkas, pitkän, valkopukuisen miehen astuvan esille banaanipuun takaa
noin sadanviidenkymmenen kyynärän päässä ja tähtäävän huolellisesti
vaimoa kohti. Mutta minä tähtäsin myös ja -- no niin, tuollaisessa
tarkka-ammunnassa en ole huono, jos vain koetan. Arabialaisen pyssy ei
lauennut enää. Hän hyppäsi vain noin kahden jalan korkeuteen ilmaan ja
kaatui samassa taapäin, sillä kuula oli lävistänyt pään, johon tuota
henkilöä olin tähdännytkin.

Metsästäjät päästivät matalan "ou" äänen, joka merkitsi hyväksymistä,
ja Stephen huudahti innostuneena:

"Mikä taivaallinen laukaus!"

"No ei juuri huonokaan, mutta minun ei olisi pitänyt ampua", vastasin,
"sillä he eivät vielä ole tehneet rynnäkköä. Se on jonkunlainen
sodanjulistus, ja", vastasin, kun näin Stephen'in aurinkokypärin
lentävän maahan, "siinä on vastaus. Alas kaikki, ja ampukaa
ampumarei'istä."

Silloin taistelu alkoi. Ellei oteta huomioon sen loistavaa
loppunäytöstä, se ei ollut oikea taistelukaan verrattuna pariin
myöhempään, joita tällä retkellä taistelimme. Mutta toisaalta se oli
meille hyvinkin vaikea. Aluksi arabialaiset tekivät hyökkäyksen,
huutaen avukseen Allahin nimeä. Mutta niin hurjanrohkeita kuin he
olivatkin, uutta yritystä he eivät tehneet. Joko hyvällä onnellaan tai
hyvällä taidollaan Stephen kaatoi kaksipiippuisella rihlapyssyllään
kaksi heistä, ja minäkin ammuin tyhjiin isokaliiberisen,
takaaladattavan pyssyni -- ensimmäisen mitä olen omistanut -- enkä
suinkaan ilman seurauksia, ja metsästäjätkin osuivat moniaan kerran.

Senjälkeen arabialaiset etsivät suojaa puiden takaa ja, kuten olin
pelännyt, joen äyräiden kaislikosta. Sieltä käsin he tekivät meille
paljon kiusaa, sillä joukossa oli hyviäkin pyssymiehiä. Ellemme kaiken
varalta olisi lujittaneet orjantappura-aitaamme paksulla multa- ja
turvevallilla, meille olisikin käynyt huonosti. Yksi metsästäjistä oli
jo saanut surmansa, kuula oli lentänyt ampumareiästä suoraan kurkkuun,
juuri kun hän oli laukaisemaisillaan, ja onnettomat kantajamme, jotka
olivat vähän ylempänä, olivat kärsineet enemmänkin vahinkoa, sillä
kaksi heistä makasi jo maassa ja haavoittuneita oli neljä. Senjälkeen
komensin eloonjääneet pitkälleen maahan aivan aidan taakse sillä tavoin,
että me voimme ampua heidän ylitseen.

Pian kävi ilmi, että arabialaisia oli enemmän kuin olimme luulleet,
sillä noin viisikymmentä ampui eri suunnilta. Sitäpaitsi he vähitellen
etenivät, ilmeisesti aikoen kiertää meidät ja pyrkiä takanamme olevalle
harjanteelle. Muutamia me tietysti pysähdytimme heidän juostessaan puun
takaa toisen taakse, mutta tämä oli yhtä vaikeaa, kuin tiheässä
metsässä juoksentelevain kaniinien ampuminen, ja ollakseni rehellinen
minun on sanottava, että olin ainoa, joka sain osumaan, sillä nopea
silmäni ja pitkä harjaannus auttoivat.

Noin tunnin kuluessa asemamme oli käynyt todella vakavaksi, ja meidän
täytyi välttämättä ruveta miettimään, mitä oli tehtävä. Minä osoitin,
että vähäisen joukkomme hyökkäys noita hajaantuneita pyssymiehiä
vastaan, jotka vähitellen saartoivat meidät, olisi ollut enemmän kuin
hyödytön, ja toiselta puolen asemamme puolustaminen iltaan asti näytti
toivottomalta. Jos arabialaiset vain pääsisivät taaksemme, he
saattaisivat ampua meitä ylhäältä käsin. Viimeisen puolentunnin ajan
olimmekin käyttäneet kaikki voimamme estämään heitä kiertämästä
_bomaa_, mikä toisella puolen virtaavan joen ja toisella puolen olevan
aukean maa-alan vuoksi kaikeksi onneksi kävi heille hyvin vaikeaksi
suorittaa ilman liian suurta tappiota.

"Luulen, ettemme voi tehdä muuta", minä sanoin lopulta, kun
arabialaisten ammunta hetkeksi taukosi joko heidän neuvotellessaan tai
odottaessaan uusia ampumavaroja, "kuin jättää leirin ja kaikki ja
hyökätä mäenharjalle. Nuo miehet ovat varmaankin kaikki jo väsyksissä,
ja kun me olemme hyviä juoksijoita, voimme siten pelastaa henkemme."

"Mutta kuinka käy haavoittuneiden", kysyi Stephen, "ja orjavaimon ja
hänen lapsensa?"

"En tiedä", minä vastasin ja silmäni painuivat alas.

Luonnollisesti tiesin sen vallan hyvin, mutta nyt heräsi kärjistyneessä
muodossa vanha kysymys: pitikö meidän tuhota itsemme muutamain
henkilöiden vuoksi, joita kohtaan meillä ei ollut suurta mielenkiintoa
ja joita emme heidän luokseen jäämälläkään voineet pelastaa? Jos
jäisimme paikalle, loppumme näytti olevan hyvin varma, kun taas
pakenemalla oli hyvin mahdollista pelastautua. Mutta silloin meidän
olisi jätettävä turvattomiksi muutamia haavoittuneita kantajia ja
nääntyneinä korjaamamme vaimo ja lapsi, jotka kaikki varmasti saisivat
surmansa, paitsi mahdollisesti nainen lapsineen.

Kun nämä ajatukset olivat lentäneet aivojeni läpi, muistin erään juopon
ranskalaisen nimeltä Leblanc, jonka olin tuntenut nuoruudessani ja joka
oli ollut tai ainakin vakuutti olleensa Napoleonin ystävä, kertoneen
minulle, että suuren valloittajan oli kerran sotaretkellä Pyhässä
maassa pitänyt peräytyä. Kun hän ei voinut kuljettaa haavoittuneita
mukanaan, hän jätti ne erääseen luostariin Karmelin vuorelle ja antoi
kullekin myrkkyannoksen käteen. Nähtävästi he eivät ottaneet myrkkyä,
sillä Leblanc'in kertomuksen mukaan, joka sanoi olleensa läsnä (vaikka
ei haavoittuneena), turkkilaiset tulivat ja lävistivät heidät. Siten
Napoleon pelasti oman ja armeijansa hengen haavoitettujen
kustannuksella. Mutta, arvelin, hän ei ollutkaan mikään loistava
kristityn esikuva, ja minulla ei ollut aikaa alkaa etsiä myrkkyä.
Muutamin sanoin selitin aseman Mavovolle, paitsi kertomusta
Napoleonista, ja kysyin hänen neuvoaan.

"Meidän on paettava", hän vastasi. "Vaikka en pidä pakenemisesta, elämä
on kalliimpi kuin varastot, ja joka elää, hän voi kerran vielä maksaa
velkansakin."

"Mutta haavoittuneet, Mavovo; emme voi viedä heitä mukanamme."

"Menen katsomaan heitä, Macumazahn; se on sodan kohtalo. Taikka jos he
pitävät parempana, niin voimme jättää heidät -- arabialaisten
hoidettaviksi", mikä tietysti oli sama asia kuin kertomus Napoleonista
ja myrkystä.

Myönnän, että olin juuri suostumaisillani, sillä en olisi suonut, että
me Stephen'in kanssa, että ainakaan Stephen olisi joutunut mihinkään
hämäräperäisiin tekemisiin kurjain orjakauppiasten kanssa, kun äkkiä
jotakin tapahtui.

Muistettakoon, että Hans oli kohta aamunkoiton jälkeen, käyttäen paitaa
lippuna, johtanut paenneet orjat leirin sivu takana olevalle mäelle.
Sinne he olivat kadonneet, ja siitä hetkestä emme olleet nähneet heistä
jälkeäkään. Nyt hän äkkiä tuli näkyviin, yhä heiluttaen paitaa. Hänen
jäljessään syöksyi esille suuri lauma alastomia miehiä, ehkä noin
kaksisataa luvultaan, käsissään seipäitä, kiviä ja puiden oksia. Kun he
olivat päässeet melkein _boman_ lähelle, mistä me hämmästyneinä
katselimme heitä, he jakautuivat kahteen ryhmään,, puolet vasemmalle
puolellemme nähtävästi mazitun johdolla, joka oli Hansin mukana käynyt
orjaleirissä, ja toiset puolet oikealle, seuraten vanhaa hottentottia
itseään. Minä tuijotin Mavovoon, sillä olin liian hämmästynyt
voidakseni puhua.

"Oi", Mavovo sanoi, "teidän Pilkkukäärmeenne" (hän tarkoitti Hansia)
"on suuri omalla tavallaan, tai ainakin hän on kyennyt herättämään
rohkeutta orjainkin sydämissä. Ettekö ymmärrä, isäni, että he
hyökkäävät arabialaisia vastaan, niin, ja repivät heidät kappaleiksi
niinkuin villikoira puhvelin vasikan?"

Se oli totta: se oli hottentotin viimeinen suunnitelma. Ja se onnistui.
Ylhäältä mäenrinteeltä hän oli pitänyt silmällä taistelun kehitystä ja
nähnyt, miten se oli päättyvä. Sitten hän mukanaan olevan tulkin
välityksellä piti orjille puheen, selittäen heille, että me, heidän
valkoiset ystävänsä, olimme kukistumaisillamme ja että heidän piti joko
taistella puolestaan tai palata ikeen alle. Heidän joukossaan oli
sellaisia, jotka omissa heimoissaan olivat olleet sotureina, ja näitten
avulla hän vaikutti muihin. He tarttuivat ikeisiin, joista heidät oli
vapautettu, kivilohkareihin, kaikkeen, mikä käteen sattui, ja merkin
saatuaan lähtivät liikkeelle, jättäen vain vaimot ja lapset
paikoilleen. Nähdessään heidän tulevan hajaantuneet arabialaiset
suuntasivat tulensa heitä kohti, surmasivat muutamia, mutta samalla
paljastivat omat piilopaikkansa. Niitä kohti orjat nyt hyökkäsivät. He
kävivät arabialaisiin käsiksi; he raatelivat heitä, he murskasivat
heidän aivonsa, kunnes viiden minuutin kuluttua kaksi kolmattaosaa
heistä makasi kuolleina; ja loput, joita me puolestamme verotimme
pyssyillämme heidän juostessaan esille piiloistaan, olivat täydessä
paossa. Kosto oli hirveä. En ole koskaan ollut hurjemman näytelmän
todistajana kuin tämä, jonka panivat toimeen nuo hurjistuneet miehet,
kostaen kiduttajilleen kärsimänsä vääryydet. Muistan, kuinka useimpien
arabialaisten maatessa kuolleina ja muutamain harvain päästyä pakoon
orjat löysivät yhden, luulen sen olleen joukon johtajan, joka oli
piiloutunut virran rannalle heittämiin kuivuneisiin kaisloihin. Jollain
tavoin he onnistuivat sytyttämään kaislat; arvelen Hansin, joka
varovaisesti jäi taemma heti taistelun alkaessa, tulleen taas esille ja
antaneen heille tulitikun. Ennen pitkää arabialaisroisto tulikin
esille. Silloin he kävivät häneen käsiksi, niinkuin muurahaiset tekevät
kaalimadolle, ja huolimatta hänen armonhuudoistaan repivät hänet
kappaleiksi, kirjaimellisesti kappaleiksi. He olivat mitä olivat, eikä
heitä voinut moittia. Jos olisimme nähneet vanhempamme ammuttavan,
pienokaisemme lävistettävän kuoliaiksi, kotimme hävitettävän ja
vaimomme ja lapsemme vietävän pois ies niskassa orjuuteen myytäviksi,
emmekö olisi tehneet samoin? Minä luulen, että olisimme, vaikka emme
olekaan tietämättömiä villejä.

Siten nuo, joita olimme koettaneet pelastaa, olivat pelastaneet meidän
henkemme, ja niin oli kerrankin oikeutta tehty noissakin Afrikan
pimeissä osissa, sillä sinä aikana ne todella olivat pimeitä. Ilman
Hansia, joka onnistui herättämään rohkeutta noitten poljettujen mustain
sydämissä, me epäilemättä ennen iltaa olisimme maanneet kuolleina,
sillä en usko, että peräytymisyritys olisi onnistunut. Ja vaikka
olisikin, kuinka meidän olisi käynyt tuossa erämaassa vihollisten
ympäröiminä, hallussamme vain se pieni määrä ampumatarpeita, jonka
voimme mukanamme kuljettaa?

"Ah, baas", sanoi hottentotti hiukkasta myöhemmin, katsoen kieroon
helmimäisillä silmillään, "teitte joka tapauksessa hyvin kuullessanne
pyyntöäni ja ottaessanne minut mukaan. Vanha Hans on juomari, niin
kyllä, tai ennen ainakin oli, ja vanha Hans pelaa, niin, ja ehkä vanha
Hans joutuu helvettiin. Mutta kuitenkin vanha Hans osaa ajatella,
niinkuin hän kerran ajatteli ennen Maraisfontainin hyökkäystä, niinkuin
hän kerran ajatteli Verilöylyvuorella Dingaan'in kylässä, ja niinkuin
hän kerran ajatteli tuolla pensaikossa. Oi, hän tiesi, miten se oli
päättyvä. Hän näki kuinka nuo arabialaiset koirat hakkasivat puuta
tehdäkseen sillan syvän virran yli ja kiertääkseen ylängölle taaksenne,
mistä he olisivat voineet ampua teidät kaikki viidessä minuutissa. Ja
nyt, baas, vatsani tuntuu niin omituiselta. Tuolla mäenrinteellä en
saanut aamiaista, ja auringonpaiste oli hyvin kuuma. Arvelen, että
viinaryyppy -- oi, tiedän kyllä, että lupasin olla juomatta, mutta jos
_te_ annatte sen, niin synti on teidän eikä minun."

No niin, vaikka se oli periaatteitani vastaan, annoin hänelle ryypyn,
ja hyvän annoinkin, ja hän joi sen aivan pohjaan, ja minä suljin
pullon. Sitten puristin ukon kättä ja kiitin, mikä näytti kovin
huvittavan häntä, sillä hän mutisi jotain sinnepäin, ettei se ollut
mitään, Sillä jos olisin kuollut, hänkin muka olisi kuollut, ja siksi
hän muka oli ajatellut itseään eikä minua. Samalla vieri kaksi suurta
kyyneltä alas pitkin lyhyttä nenää, mutta ne saattoivat johtua myöskin
viinasta.

No niin, me olimme voittajat ja iloitsimme, kuten voi kuvitellakin,
sillä tiesimme, että ne muutamat orjakauppiaat, jotka olivat
pelastuneet, eivät enää tekisi hyökkäystä. Ensimmäinen ajatuksemme
kohdistui ruokaan, sillä nyt oli jo aika kulunut yli puolen päivän, ja
me olimme aivan näännyksissä. Mutta päivällinen edellytti keittäjää ja
silloin Sammy muistui mieleeni. Stephen, joka oli sellaisessa
riemussa, että hän pikemmin tanssi kuin käveli, läpiammuttu kypäri
hullunkurisesti takaraivolla, lähti häntä etsimään ja alkoi pian
hätääntyneellä äänellä huutaa nimeäni. Minä menin leirin taakse ja
löysin Sammyn kokoonkyyristyneenä pienestä kuopasta, joka oli
kaiverrettu yksinäiseen orapihlajapuuhun. Kaiken todennäköisyyden
mukaan se oli Sammy. Me tartuimme häneen, ja ylös hän tuli, ontuen
tajuttomana, mutta yhä pidellen kädessään suurta, paksua, puukantista
raamattua. Huomasimme, että aivan keskellä raamattua ota kuulan reikä
tai oikeastaan kuula, joka oli lävistänyt lujan kannen ja tunkeutunut
takana olevaan paperiin. Muistan sen päässeen aina Samuelin
ensimmäiseen kirjaan saakka.

Mitä Sammyyn itseensä tulee, hän näytti olevan aivan vahingoittumaton,
ja kun olimme kaataneet vähän vettä hänen niskaansa -- hän ei ollut
milloinkaan pitänyt vedestä -- hän virkosi pian. Siiloin saimme tietää,
mitä oli tapahtunut.

"Hyvät herrat", hän sanoi, "minä istuin turvapaikassani, sillä olen,
kuten jo sanoin, rauhanmies, iloiten uskonnon lohdutuksista" -- hädän
hetkellä hän aina oli hyvin hurskas. "Vähitellen ammunta heikkeni, ja
minä uskalsin vilkaista ulos, ajatellen, että sumu ehkä oli hälvennyt
pitäen sattumain varalta kirjaa kasvojeni edessä. Senjälkeen en muista
enää muuta."

"Et", sanoi Stephen, "sillä kuula osui raamattuun ja raamattu sattui
päähäsi ja löi sinut yksinkertaisesti tiedottomaksi."

"Oi!" sanoi Sammy. "Kuinka totta onkaan, mitä minulle on opetettu, että
Kirja on oleva suojeleva kilpi vanhurskaille. Nyt ymmärrän, mikä
saattoi minut ottamaan mukaani paksun, vanhan, äitivainajani entisen
raamatun eikä sitä ohutta, jonka sain pyhäkoulunopettajaltani ja jonka
läpi vihollisen kuula varmaan olisi mennyt."

Sitten hän lähti keittämään päivällistä.

Pelastus oli todella ihmeellinen, vaikka on tietysti eri kysymys, oliko
se suoranainen palkka hänen hurskaudestaan.

Niin pian kuin olimme syöneet me ryhdyimme tarkastamaan asemaa, jonka
vaikein kysymys oli se, ettemme tienneet, mitä meidän piti tehdä
orjille. Siellä he istuivat ryhmissä aitauksen ulkopuolella, ja moni
osoitti vielä äskeisen taistelun jälkiä ja katseli tyhmistyneenä
meihin. Sitten äkkiä, aivan yhteen ääneen, he alkoivat valittaen pyytää
ruokaa.

"Kuinka me voimme ruokkia useampia satoja henkiä?" kysyi Stephen.

"Orjakauppiastenkin olisi jotenkin pitänyt se tehdä", minä vastasin.
"Menkäämme tarkastamaan heidän leirinsä."

Niin me menimmekin koko nälkäisen hoidokkijoukkomme seuraamina ja
löysimme iloksemme paljon muun lisäksi suuren varaston riisiä, jauhoja
ja muuta viljaa, josta osa oli jauhettu jauhoksi. Jaoimme kullekin
runsaasti viljaa ja suoloja, ja pian ruokapadat olivat täydessä
porinassa. Kautta kunniani, kyllä nuo kurjat olennot söivät, emmekä me,
vaikka varovaisuus olikin tarpeen, hennoneet rajoittaa tätä ensimmäistä
runsasta ateriaa, joka tuli heidän huulilleen viikkokausia kestäneen
nälkäkuurin jälkeen. Kun he lopulta olivat tyydytetyt, me pidimme
heille puheen, kiittäen heitä heidän urhoollisuudestaan, sanoen, että
he olivat vapaat, ja kysyen, mitä he aikoivat tehdä.

Tässä suhteessa heillä näytti olevan vain yksi ajatus. He sanoivat
tahtovansa seurata suojelijoitansa, minne ikinä me menimmekin. Sitten
seurasi pitkä _indaba_ eli neuvottelu, josta en todellakaan ehdi tehdä
selkoa. Sen tulos oli, että lupasimme jokaisen, joka halusi, seurata
meitä, kunnes löytäisivät paikkoja, joita tunsivat, jolloin he olisivat
vapaat lähtemään kukin koteihinsa. Sillävälin me jaoimme arabialaisten
huopapeitteitä ja muita varastoja, kuten kauppatavaraa, m.m. helmiä, ja
jätimme heidät sitten omiin hoteisiinsa asetettuamme vartijan valvomaan
ruokavaroja. Minä puolestani toivoin hartaasti, että aamulla
huomaisimme heidän menneen tiehensä.

Tämän jälkeen palasimme _bomaamme_ päästäksemme juuri näkemään
surullista toimitusta, päähän ammutun metsästäjämme hautaamista. Hänen
toverinsa olivat kaivaneet syvän kuopan aitauksen ulkopuolelle muutaman
kyynärän päähän siitä paikasta, johon hän oli kaatunut. Siihen he
asettivat hänet istuvaan asentoon, kasvot Zulu-maahan päin, ja hänen
viereensä kaksi kurpitsankuorivatia, jotka kuuluivat hänelle, toisen
täynnä vettä, toisen täynnä jyviä. Vielä he antoivat hänelle
huopapeiton ja hänen kaksi keihästään repien peiton ja katkaisten
keihästen terät "tappaakseen" ne, kuten he sanoivat. Senjälkeen he
levollisesti peittivät hänet mullalla ja peittivät haudan pinnan
suurilla kivillä, jotteivät hyeenat saisi kaivetuksi häntä ylös.

Kun tämä oli tehty, he astuivat yksi kerrallaan haudan ohi, pysähtyen
sanomaan hänelle jäähyväisiä mainiten hänen nimensä. Mavovo, joka tuli
viimeisenä, piti pienen puheen, toivottaen vainajalle onnellista matkaa
haamujen maahan (_hamba kachle_, kuten hän sanoi), mikä epäilemättä
tulisikin hänen osakseen, joka oli kuollut miehekkään kuoleman. Hän
pyysi vielä, että kuollut palatessaan henkenä toisi meille onnea eikä
onnettomuutta, muuten hän, Mavovo, tultuaan hänkin vuorostaan hengeksi,
ottaisi hänet tilille siitä. Lopuksi hän huomautti, että samoinkuin
hänen Käärmeensä oli ennustanut tämän tapahtuman jo Durban'issa, mikä
nyt jo mahtoikin olla tiettyä vainajallekin, samoin tämäkään ei enää
voinut valittaa, että oli maksanut hänelle shillinkinsä tyhjästä.

"Niin", huudahti yksi metsästäjistä, äänessä pelon sävy, "mutta
Käärmeesi mainitsi sinulle kuusi meistä, oi tietäjä!"

"Niin kyllä", Mavovo vastasi ja veti nuuskaa ehyeen sieraimeensa, "ja
tämä veljemme oli ensimmäinen niistä kuudesta. Älkää pelätkö, muut
viisi seuraavat häntä varmasti aikanaan, sillä Käärmeeni puhuu totta.
Mutta jos jollakulla on kiire", ja hän vilkaisi ympäri pientä piiriä,
"hän jääköön puhumaan kahden kanssani. Ehkä voisin järjestää niin, että
hänen mat--" tähän hän pysähtyi, sillä kaikki olivat menneet.

"Olen iloinen, etten maksanut Mavovolle shillinkiä ennustuksesta",
sanoi Stephen palattuamme _bomaan_, "mutta minkävuoksi he hautasivat
hänen mukanaan astiat ja keihäät?"

"Jotta henki matkallaan voisi niitä käyttää", minä vastasin.
"Tietämättään nämä zulut uskovat, niinkuin muukin maailma, että ihmisen
elämä jatkuu jossakin kuoleman jälkeen."




VIII.

TAIKAPEILI.


Sinä yönä en nukkunut oikein hyvin, sillä nyt, kun vaara oli ohi,
huomasin, että pitkä jännitys oli rasittanut hermojani. Kuului
sitäpaitsi niin paljon ääniä. Kaatuneet kantajat esimerkiksi oli
jätetty heidän tovereidensa huostaan, jotka käyttivät yksinkertaista
menetelmää, nimittäin heittivät heidät pensaikkoon, jonne hyeenat
keräytyivät ruumiiden ympärille. Edelleen nuo neljä haavoittunutta
lähelläni valittivat kovin, tai elleivät valittaneet, mutisivat ääneen
rukouksia omille jumalilleen. Olimme tehneet parhaamme noille
onnettomille. Hyväsydäminen pelkuriraukka Sammy, joka jonakin
elämänuransa kautena oli ollut sitojana muutamassa sairaalassa, oli
hyvin huolellisesti puhdistanut heidän haavansa, jotka eivät olleet
kuolettavia, ja nousi vähäväliä katsomaan heitä.

Mutta kaikkein enimmän minua häiritsi alhaalta leiristä kuuluva hälinä.
Monet afrikkalaisista neekeriheimoista ovat todella puoliksi yöeläjiä
tavoiltaan, luultavasti siitä syystä, että yö siellä on viileämpi kuin
päivä, ja jokaisessa tärkeämmässä tilaisuudessa tuo taipumus tulee
näkyviin.

Niinpä nytkin kaikki vapautetut orjat tuntuivat ulvovan minkä
jaksoivat, säestäen ääniään rumpujen puutteessa lyömällä rämiseviä
rautapatoja kivillä tai sauvoilla.

Tämän lisäksi he olivat sytyttäneet suuria tulia ja tekivät niiden
ympärillä kaamean näköisiä liehuvia liikkeitä, niin että koko näytelmä
muistutti keskiaikaista kuvaa helvetistä, jonka olin nähnyt jossakin
vanhassa kirjassa.

Lopulta en enää voinut sitä kestää, vaan potkaisin Hansia, joka makasi
jaloissani käppyrässä kuin koira, ja kysyin, mitä oli tekeillä. Hänen
vastauksensa saattoi minut katumaan kysymystäni.

"Nuo orjat syövät ihmisiä, baas. Ajatelkaa, he syövät arabialaisten
ruumiita, ja se maistuu heistä hyvin hyvältä", hän sanoi haukotellen ja
nukkui uudelleen.

Minä en jatkanut keskustelua.

Kun lopultakin seuraavana päivänä lähdimme liikkeelle, aurinko oli jo
korkealla päämme päällä. Oli todellakin paljon tekemistä. Oli koottava
kuolleiden arabialaisten pyssyt ja ampumavarat; heidän mukanaan
tuomansa suuri norsunluuvarasto piti kaivaa maahan, sillä sen
kuljettaminen oli mahdotonta, ja taakat oli jaettava tasan. [Suureksi
surukseni emme tuota norsunluuta koskaan enää nähneet. -- A.Q.]
 Sitäpaitsi piti valmistaa paareja haavoittuneille ja helppoa ei ollut
myöskään saada orjia luopumaan irstailustaan, jonka laatua en tarkemmin
tiedustellut. Pitäessäni tarkastusta huomasin, että suuri osa heistä
oli yön kuluessa kadonnut, en tiedä minne. Yli kaksisataa käsittävä
joukko oli kuitenkin jäänyt, huomattava määrä, josta osa oli vaimoja ja
lapsia ja joiden ainoana ajatuksena näytti olevan seurata meitä, minne
ikinä vaeltaisimmekin. Tuon sekalaisen saattueen seuraamina me siis
vihdoin läksimme.

Seuraavan kuukauden seikkailujemme kuvaaminen kävisi liian pitkäksi
ellei mahdottomaksikin, sillä totta puhuakseni ne ovat monien vuosien
kuluessa jollain tavoin sekaantuneet muistissani. Pahin vaikeutemme oli
tuon suuren joukon ruokkiminen, sillä emme mitenkään voineet tarkasti
pitää silmällä riisi- ja jyvävarastoamme, joka pian oli syöty loppuun.
Kaikeksi onneksi seutu, jonka kautta kuljimme, oli siihen aikaan
vuodesta (oli näet kostean vuodenajan loppupuoli) täynnä riistaa, jota
hiljalleen edetessämme voimme runsaasti ampua. Mutta tuo riistan
ampuminen, niin huvittavaa kuin se saattoikin olla urheilijalle, kävi
pian ikäväksi, kun se oli pakollista. Puhumattakaan ampumavarain
tuhlauksesta se vaati yhtämittaista työtä.

Zulu-metsästäjät alkoivat jo napista sitä vastaan, sillä kun Stephen ja
minä voimme harvoin lähteä leiristä, kuorma jäi kokonaan heidän
kannettavakseen. Lopulta keksin seuraavan keinon. Valitsin orjain
joukosta kolme- tai neljäkymmentä sopivinta miestä, annoin heille
kullekin ampumavaroja ja pyssyn arabialaisten jättämästä varastosta, ja
sitten opetimme heitä parhaamme mukaan niiden käytössä. Senjälkeen
sanoin, että heidän piti pitää huolta omastaan ja tovereittensa
ruoasta. Tietysti sattui yhtä ja toista. Eräs joutui vahinkolaukauksen
uhriksi ja kolme muuta sai surmansa naaraselefantin ja haavoittuneen
puhvelin hampaissa. Mutta vähitellen he kuitenkin oppivat käsittelemään
rihlapyssyjään kyllin hyvin voidakseen ylläpitää joukkomme. Sen lisäksi
orjia päivä päivältä hävisi luultavasti hakemaan omia kotejaan, niin
että meidän saapuessamme Mazitu-maan rajoille heitä ei enää ollut
jäljellä enempää kuin viisikymmentä, niitten joukossa seitsemäntoista
valittua, jotka olimme opettaneet ampumaan.

Siellä varsinaiset seikkailumme alkoivat.

Eräänä iltana, marssittuamme kolme päivää tiheässä viidakossa, jossa
jalopeurat kaappasivat meiltä orjanaisen, tappoivat yhden aaseista ja
raatelivat toista niin pahoin, että se piti ampua, tulimme lopulta
laajan ruohoisen ylätasangon rajalle, joka laskujeni mukaan oli 1640
jalkaa merenpinnan yläpuolella.

"Mikä paikka tämä on?" minä kysyin mazitu-oppaitamme, jotka olimme
saaneet Hassanilta.

"Meidän kansamme maa, päällikkö", he vastasivat, "jota rajoittaa
toiselta puolen viidakko ja toiselta suuri järvi, missä pongo-velhot
asuvat."

Katselin ympärilleni autiolle ylängölle, joka jo alkoi käydä ruskeaksi
ja jolla ei näkynyt mitään muuta kuin etelässä yleisiä melkoisia
vuohilaumoja. Näköala oli ikävä, sillä paitsi hienoa sadetta oli
sumuista ja kylmä tuuli.

"Minä en näe ihmisiä enkä heidän kyliään", sanoin, "näen vain
ruohikkoja ja villejä eläimiä."

"Ihmiset kyllä tulevat", he vastasivat hyvin levottomina. "Epäilemättä
heidän vakoilijansa nytkin pitävät meitä silmällä pitkästä ruohikosta
tai jostakin kuopasta."

"Mitä hemmettiä", minä sanoin, tai jotain sinnepäin, enkä ajatellut
asiaa sen enempää. Sellaisissa olosuhteissa, joissa mitä tahansa
_saattaa_ tapahtua, jotka, mitä minuun tulee, ovat vallinneet miltei
koko elämäni ajan, sellaisissa olosuhteissa oppii hiukan huolettomaksi
tulevaisuuden suhteen. Itse puolestani olen ollutkin kauan aikaa
jossain määrin fatalisti, s.o. minä uskon, että yksilö eli oikeammin
se, mikä sitä elähdyttää, on saanut alkunsa kaiken elämän lähteestä
kauan, ehkä satojatuhansia tai miljoonia vuosia sitten, ja kun sen
matka on päättynyt, ehkä satojatuhansia tai miljoonia vuosia myöhemmin
tai ehkä huomenna, silloin se palaa puhdistuneena mutta kuitenkin yhä
vielä yksilönä saman Elämänlähteen luo. Uskon myös, että sen eri
olotilat täällä tai muualla ovat ennakolta tunnetut ja määrätyt, vaikka
hän jossain merkityksessä kyllä voikin muodostella niitä vapaan
tahtonsa toiminnan kautta, mutta ei pidentää eikä lyhentää ainoatakaan
niistä edes hetken vertaa. Sentähden minä puolestani olenkin aina
toiminut Mestarimme kehoituksen mukaisesti huolehtimatta huomisesta
päivästä.

Tässä tapauksessa kuitenkin, niinkuin monessa muussakin elämäni
varrella, seuraava päivä itse vaati paljon ajatusta. Hans, joka ei
koskaan näyttänyt nukkuvan enempää kuin koira, herätti minut ennen
aamunkoittoa tekemällä tuon kaamean ilmoituksen, että hän kuuli ääniä,
joitten luuli johtuvan satojen marssivain miesten askelista.

"Mistä?" minä kysyin, koettaen turhaan kuunnella -- tähysteleminen ei
hyödyttänyt mitään, sillä yö oli pikimusta.

Hän painoi korvansa maahan ja sanoi:

"Tuolta."

Minäkin painoin korvani maahan, mutta vaikka aistimeni ovat aivan
terveet, en kuullut mitään.

Sitten kutsutin vartijat, mutta hekään eivät kuulleet mitään.
Senjälkeen hylkäsin koko ajatuksen ja panin jälleen maata.

Pian kuitenkin näyttäytyi, että Hans oli oikeassa; sellaisissa asioissa
hän oli tavallisesti oikeassa, sillä hänen aistinsa olivat terävät kuin
metsän eläimen. Aamun valjetessa minut herätettiin uudelleen ja tällä
kertaa herättäjä oli Mavovo, joka ilmoitti, että olimme saarroksissa ja
että saartajia oli rykmentti tai useampia. Minä nousin ja tähystelin
sumun läpi. Toden totta näinkin etäisyydessä hämärin ja juhlallisin
ääriviivoin asestettuja miehiä rivin toisensa takana ja valon hienosti
kimmeltävän heidän keihäillään.

"Mitä on tehtävä, Macumazahn?" kysyi Mavovo.

"Syötävä aamiainen, minä arvelen", vastasin. "Jos saamme surmamme, niin
se voi yhtä hyvin tapahtua aamiaisen syötyä kuin sitä ennen", ja niin
kutsuin luokseni vapisevan Sammyn ja käskin hänen keittää kahvia.
Sitten herätin Stephen'in ja selitin hänelle tilanteen.

"Oivallista!" hän sanoi. "Ne ovat epäilemättä mazitu-kansaa, ja me
olemme löytäneet heidät paljon helpommin kuin olimme luulleet Ihmisiä
saa tavallisesti hakea niin hirveästi tässä hemmetin suuressa maassa."

"Tuo ei ole hullumpi katsantokanta", minä vastasin, "mutta tahdotko
olla hyvä ja käydä ylt'ympäri leirissä sanomassa kaikille, ettei
missään tapauksessa kukaan saa ampua ennen komentoa. Tahi odota, kokoa
orjilta kaikki pyssyt, sillä taivas tietää, mitä he säikähdyksissään
saattavat tehdä!"

Stephen nyökkäsi ja lähti liikkeelle kolmen neljän metsästäjän
seuraamana. Hänen mentyään minä neuvoteltuani Mavovon kanssa tein
muutamia vähäisiä järjestelyjä, joita ei ole tarvis kuvata. Niitten
tarkoituksena oli tehdä henkemme piirittäjille niin kalliiksi kuin
mahdollista, jos asiat menisivät niin pitkälle. Afrikkalaiseen
viholliseen oli aina koetettava tehdä mahdollisimman syvä vaikutus,
ellei muun niin vastaisten vaeltajain tähden.

Pian Stephen ja metsästäjät palasivat, tuoden pyssyt, ja ilmoittivat,
että orjat olivat suuressa pelossa ja osoittivat halua lähteä pakoon.

"Antaa paeta", minä sanoin. "Ei heistä taistelussa olisi mitään hyötyä,
saattaisivatpa vielä sotkeakin koko asian. Kutsu heti sisälle zulut,
jotka ovat vahdissa."

Stephen nyökkäsi, ja muutamaa minuuttia myöhemmin -- viidakon edessä
riippuva sumuharso oli leirin itäpuolella vielä niin tiivis, etten
voinut nähdä mitään -- kuulin äänten hälinää ja senjälkeen hyppiviä
askeleita. Orjat olivat joka mies paenneet, niiden joukossa kantajamme.
Haavoittuneetkin he olivat vieneet mennessään. Juuri kun piiritysjoukko
oli sulkemaisillaan kehänsä, he olivat hyökänneet ulos molempain päiden
välitse ja hävinneet pensaikkoon, josta edellisenä iltana olimme
tulleet. Senjälkeen olen monesti ihmetellyt, miten heille mahtoi käydä.
Epäilemättä osa sai surmansa, ja loput ponnistelivat takaisin
koteihinsa tai löysivät uusia koteja toisten heimojen keskuudessa.
Pelastuneitten kokemukset mahtaisivat olla heille itselleen
mielenkiintoisia, jos he vielä elävät. Voin hyvin kuvitella mielessäni,
minkälaisia tarinoita heistä kerrotaan parin kolmen sukupolven aikana.

Ilman orjia ja Hassanilta saamiamme kantajia meitä oli enää vain
seitsemäntoistamiehinen joukko, nimittäin yksitoista zulu-metsästäjää,
Mavovo siihen luettuna, kaksi valkoihoista, Hans ja Sammy, ja molemmat
mazitut, jotka olivat mieluummin jääneet meidän luoksemme, ja
ympärillämme oli runsaslukuinen, hitaasti supistuva saartorengas
villejä.

Päivän kirkastuessa -- tänä pilvisenä aamuna se kävi hitaasti -- ja
sumun hälvetessä minä tarkastelin heitä ja olin ikäänkuin en
erityisesti olisi kiinnittänyt heihin huomiota. He olivat pitkiä,
tavallista zulua paljon pitempiä, ja rakenteeltaan hennompia ja
vaaleaverisempiä. Kuten zuluilla heillä oli nahkainen kilpi ja hyvin
leveäteräinen keihäs. Heittoaseet näyttivät puuttuvan, mutta sensijaan
huomasin, että he olivat varustetut lyhyillä kaaripyssyillä ja
nuoliviinellä, joita he kantoivat selässään. Upseereilla oli yllä lyhyt
nahkanuttu ja miehistöllä samoin lyhyet nutut, jotka, kuten myöhemmin
huomasin, olivat valmistetut puun sisäkuoresta.

He etenivät mitä täydellisimmässä hiljaisuudessa ja hyvin hitaasti. Ei
kukaan sanonut sanaakaan, ja jos määräyksiä annettiin, se tehtiin
varmaankin merkkikielellä. Ampuma-aseita en nähnyt kenelläkään. "Nyt",
sanoin Stephen'ille, "jos ampuisimme kuoliaiksi muutamia noista
miehistä, he saattaisivat säikähtää ja paeta. Tai ehkä eivät; tai jos
pakenisivatkin, he voisivat tulla takaisin."

"Miten tahansa kävisikin", hän huomautti viisaasti, "me emme
varmastikaan olisi tervetulleita heidän maahansa jälkeenpäin, ja minä
arvelen, että on viisainta olla tekemättä mitään, kunnes on pakko."

Minä nyökkäsin, sillä oli selvää, ettemme voineet taistella satoja
miehiä vastaan, ja käskin Sammya, joka oli aivan harmaana pelosta,
tuomaan meille aamiaisemme. Ei ihmekään, että miesparka pelkäsi, sillä
me olimme suuressa vaarassa. Noilla mazituilla oli paha maine, ja jos
he olisivat päättäneet hyökätä, me olisimme muutamassa minuutissa
olleet kuoleman omat.

Kahvi ja vähän pukinlihaa oli pantu pienelle leiripöydälle sateen
varalta pystyttämämme teltan eteen, ja me ryhdyimme syömään.
Zulu-metsästäjätkin söivät edellisenä yönä keittämäänsä lihakeittoa,
kullakin ladattu pyssy polvillaan. Menettelymme näytti suuresti
hämmästyttävän piirittäjiä. He etenivät aivan lähellemme, aina noin
neljänkymmenen kyynärän päähän meistä ja pysähtyivät siihen kuolleena
piirinä, tuijottaen meihin suurin, pyörein silmin. Se oli kaikki kuin
unta; en ikinä unohda sitä.

Kaikki meissä näytti hämmästyttävän heitä, meidän
välinpitämättömyytemme, Stephen'in ja minun ihonväri (Veli Johannes oli
siihen saakka ollut ainoa valkoihoinen, jonka he olivat nähneet),
meidän telttamme ja kaksi jäljelläolevaa aasiamme. Kun nämä alkoivat
kiljua, he osoittivat pelon merkkejä, vieläpä peräytyivätkin pari
askelta. Lopulta tilanne alkoi rasittaa hermojani, varsinkin kun näin,
että muutamat heistä alkoivat hypistellä kaaripyssyjään ja että heidän
päällikkönsä, pitkä silmäpuoli ukko, oli aikeissa ryhtyä johonkin.
Kutsuin luokseni toisen mazitu-oppaistamme, joille olimme antaneen
nimet Tom ja Jerry, vaikka olen unohtanut siitä mainita, ja annoin
hänelle käteen tuopillisen kahvia.

"Vie tämä päällikölle, Jerry, ja sano terveiseni ja kysy, tahtooko hän
tulla juomaan kanssamme", minä sanoin.

Jerry, joka oli urhea mies, totteli. Hän astui kapteenin eteen, piti
höyryävää kahvia hänen nenänsä alla. Nähtävästi hän tiesi miehen nimen,
sillä kuulin hänen sanovan:

"Oi Babemba, valkoiset herrat Macumazana ja Wazela kysyvät: tahdotko
jakaa heidän pyhän juomansa heidän kanssaan."

Ymmärsin sanat täydellisesti, sillä tuon kansan kieli oli niin
zulu-murteen tapaista, että se ei tuottanut minulle minkäänlaista
vaikeutta.

"Heidän pyhää juomaansa!" huudahti vanha mies, hätkähtäen. "Mies, se on
kuumaa punavettä. Tahtovatko nuo valkoiset velhot myrkyttää minut
_mwavilla_?"

Tässä minun on selitettävä, että _mwavi_ eli _mkasa_, miksi sitä joskus
kutsutaan, on erään mimosalajin sisäkuoresta tai joskus strychnoskasvin
juuresta puristettua nestettä, jota tietäjävelhot antavat rikoksesta
syytetylle henkilölle. Jos se tekee heidät sairaiksi, heidät
julistetaan syyttömiksi. Jos he saavat kouristuksia tai vaipuvat
horroksiin, he ovat ilmeisesti syyllisiä ja kuolevat joko myrkyn
vaikutuksesta tai myöhemmin muusta syystä.

"Ei tämä ole _mwavia_, oi Babemba", sanoi Jerry. "Se on jumalallista
nestettä, jonka voimalla valkoiset miehet ampuvat tarkasti
ihmeellisillä pyssyillään, jotka kaatavat ihmisen tuhannen askeleen
päästä. Katso, minä nautin siitä vähän", ja niin hän tekikin, vaikka se
lienee polttanut hänen kieltään.

Tämä rohkaisi vanhaa Babembaa ja hän haisteli kahvia, jonka tuoksu
miellytti häntä. Sitten hän kutsui luokseen miehen, jonka arvelen
omituisesta puvusta päättäen olleen tietäjän, antoi hänelle vähän
juomasta ja odotti seurauksia, jotka näyttäytyivät siten, että tietäjä
tahtoi tyhjentää koko tuopin. Babemba sieppasi sen vihastuneena hänen
kädestään ja joi itse, ja kun olin pannut tuopin puolilleen sokeria,
maistui seos hänestä hyvältä.

"Se on totisesti pyhä juoma", hän virkkoi huuliaan maiskutellen. "Onko
sinulla sitä vielä?"

"Valkoisilla miehillä on enemmän", Jerry sanoi. "He kutsuvat sinua
aterioimaan kanssansa."

Babemba pisti sormensa tuoppiin, pyyhkien sillä pohjalla olevaa
sokeria, nuoli sormensa ja mietti.

"Hyvin menee", minä kuiskasin Stephen'ille. "En usko, että hän tappaa
meitä saatuaan kahvia, luulenpa hänen vielä tulevan aamiaisellekin."

"Se saattaa olla ansa", sanoi Babemba ja alkoi kielellään lipoa sokeria
tuopin pohjalta.

"Ei", Jerry vastasi uskottavalla äänellä, "vaikkakin valkeat herrat
voisivat helposti tappaa teidät kaikki, he eivät vahingoita niitä,
jotka ovat tulleet osallisiksi heidän pyhästä juomastaan paitsi siinä
tapauksessa, että joku yrittää vahingoittaa heitä."

"Etkö voi tuoda pyhää juomaa vielä vähän tänne?" Babemba kysyi, antaen
kielellään viimeisen puhdistuksen tuopille.

"En", sanoi Jerry, "jos haluat saada sitä, sinun on mentävä sinne. Älä
pelkää. Tahtoisinko minä, oman kansasi mies, pettää sinua?"

"Se on totta!" huudahti Babemba. "Puheestasi ja kasvoistasi päättäen
olet mazitu. Kuinka olet joutunut -- no niin, siitä voimme puhua
myöhemmin. Minun on hyvin jano. Minä tulen. Sotilaat, istuutukaa ja
olkaa varuillanne, ja jos minulle tapahtuu jotakin, kostakaa ja
ilmoittakaa kuninkaalle."

Tämän kaiken kestäessä olin antanut Hansin ja Sammyn avata yhden
laatikoista ja ottaa esille melkoisen suuren, puukehyksisen kuvastimen,
jonka takana oli tuki, niin että se saattoi seista. Onneksi se oli
ehyt; pakkauksemme olikin ollut niin huolellista, ettei yksikään
kaukoputkistamme eikä muista särkyvistä esineistä ollut vahingoittunut.
Puhdistin kuvastimen nopeasti ja asetin sen sitten melkein pystyyn
pöydälle.

Vanha Babemba lähestyi hyvin epäluuloisena, mulkoillen ainoalla
silmällään meitä ja kaikkea omaisuuttamme. Ollessaan jo aivan lähellä
hän sattui vilkaisemaan kuvastimeen. Hän pysähtyi, hän tuijotti, hän
peräytyi, mutta sitten uteliaisuus taas voitti, hän astui eteenpäin ja
pysähtyi jälleen.

"Mikä on hätänä?" huusi järjestyksessä seuraava päällikkö.

"Se", hän vastasi, "että täällä on ihmeellinen taikaesine. Näen, kuinka
itse kävelen itseäni vastaan. Siinä ei ole erehdystä, sillä toinen
silmäni on mennyt toisen sisään."

"Astu eteenpäin, oi Babemba", huusi tietäjä, joka oli koettanut juoda
kahvin loppuun, "ja katso mitä tapahtuu. Pidä keihäs valmiina ja jos
haamusi koettaa vahingoittaa sinua, niin tapa se."

Rohkaistuneena Babemba kohotti keihästään, mutta laski sen heti
kiireesti maahan.

"Se ei auta, hullu tietäjä", hän huusi takaisin. "Haamuni nostaa
myöskin keihäänsä, ja sen lisäksi te kaikki, joitten pitäisi olla
takanapäin, olette edessäni. Pyhä juoma on juovuttanut minut; olen
lumottu. Pelastakaa minut!"

Nyt näin, että pila oli mennyt liian pitkälle, sillä sotilaat olivat
hätäännyksissään alkaneet jännittää jousiaan. Kaikeksi onneksi aurinko
juuri sillä hetkellä tuli pilvestä aivan meitä vastapäätä.

"Oi Babemba", minä sanoin juhlallisella äänellä, "se on totta, että
tämä taikakilpi, jonka olemme tuoneet sinulle lahjaksi, loihtii esille
toisen itsesi. Tästälähin vaivasi tulevat puolta pienemmiksi ja ilosi
kaksinkertaiseksi, sillä katsoessasi tähän kilpeen et enää ole yksi
vaan kaksi henkilöä. Sillä on toisiakin ominaisuuksia -- katso", ja
minä nostin kuvastinta ja käytin sitä heliograafina, suunnaten
heijastuneen auringon silmästä silmään pitkin edessämme olevaa
puoliympyrän muotoista miesriviä. Kautta kunniani, kuinka he juoksivat!

"Ihmeellistä!" huudahti vanha Babemba, "ja voinko minäkin oppia sitä
tekemään, valkea herra?"

"Voit kyllä", minä vastasin, "tule ja koeta. Pidä sitä nyt noin, kunnes
minä luen loitsun", ja minä mutisin jotakin hölynpölyä ja suuntasin sen
sitten erääseen mazituista, jotka jälleen kokoontuivat. "Kas noin!
Katso! Katso! Olet osunut heitä silmiin. Olet loitsutaidon mestari. He
pakenevat, he pakenevat!" ja totisesti he pakenivatkin. "Onko siellä
joukossa joku, josta et pidä?"

"Montakin", Babemba vastasi painokkaasti, "etenkin tuo velhotietäjä,
joka joi pyhän juoman melkein loppuun."

"Hyvä on; vähitellen minä näytän sinulle, kuinka voit polttaa häneen
reiän tällä taikakeinolla. Ei, ei nyt, ei nyt. Hetkiseksi tämä
aurinkopeli kuolee. Katso", ja minä pistin kuvastimen pöydän alle ja
vedin taas esille takapuoli ylöspäin käännettynä. "Nyt et näe mitään,
vai näetkö?"

"En muuta kuin puuta", vastasi Babemba, tuijottaen honkalautaan, joka
sitä reunusti.

Sitten peitin sen pöytäliinalla ja muuttaakseni puheenaihetta tarjosin
hänelle toisen tuopillisen "pyhää juomaa" ja tuolin, jolla istua. Vanha
mies nousi hyvin varovasti istumaan kokoonkäännettävälle tuolille,
asetti ison keihäänsä rautaisen kärjen polviensa väliin maahan ja
tarttui tuoppiin. Tai oikeammin hän tarttui kyllä tuoppiin mutta ei
oikeaan. Hänen olemuksensa oli niin hullunkurinen, että kevytmielinen
Stephen, joka unohtaen tilanteen vaarallisuuden oli jo parin minuutin
ajan taistellut sisällistä naurua vastaan, paiskasi kahvituoppinsa
pöydälle ja vetäytyi telttaan, missä kuulin hänen tukahduttavan
sopimatonta iloisuuttaan. Tämän kahvin Sammy hetken hämmennyksessä
antoi vanhalle Babemballe. Samassa Stephen tuli takaisin ja tarttui
hämmennystään peittääkseen Babemballe tarkoitettuun tuoppiin ja
tyhjensi sen tai ainakin suurimmaksi osaksi. Silloin Sammy huomasi
hänen erehdyksensä ja sanoi:

"Mr. Somers, olen pahoillani, mutta tässä on tapahtunut erehdys. Te
juotte siitä tuopista, jonka tuo haiseva pakana juuri nuoli puhtaaksi."

Vaikutus oli kauhea ja äkillinen, sillä samassa Stephen tuli kuin
sairaaksi.

"Minkätähden valkoinen herra tekee noin?" kysyi Babemba. "Nyt näen,
että te varmasti petätte minua, ja se ei ole mitään muuta kuin
_mwavia_, jota te annatte minulle juotavaksi, samaa ainetta, joka
viattomille aiheuttaa oksennusta, mutta niille, jotka aikovat pahaa,
kuoleman."

"Lopeta tuo hulluttelu, sinä tyhmeliini", minä mutisin ja potkaisin
Stepheniä sääreen, "taikka muuten saat aikaan sen, että päämme pannaan
poikki." Sain itseni vaivoin hillityksi ja sanoin sitten:

"Oi, ei suinkaan, kenraali. Tämä valkoinen herra on pyhän juoman pappi
ja -- tämä mitä näette, on uskonnollinen meno."

"No niin", sanoi Babemba; "sitten toivon, ettei tuo meno ole tarttuvaa
laatua."

"Ei ole", minä vastasin, tarjoten hänelle korppua. "Ja nyt, kenraali
Babemba, sano minulle, miksi tulet meitä vastaan viidensadan asestetun
miehen kanssa?"

"Tappaakseni teidät, valkeat herrat -- oh, kuinka kuumaa tämä pyhä
juoma on, mutta kuitenkin miellyttävää. Tehän sanoitte, ettei se tartu?
Sillä minä tunnen --"

"Syö leivosta", minä vastasin. "Ja minkävuoksi haluat tappaa meidät?
Ole hyvä ja sano minulle heti totuus, muuten luen sen taikakilvestä,
joka kuvastaa niin hyvin sisä- kuin ulkopuolenkin", ja minä kohotin
vaatetta ja tuijotin lasiin.

"Jos osaat lukea ajatukseni, valkea herra, miksi vaivaat minua
kysymällä?" kysyi Babemba johdonmukaisesti suu täynnä korppua. "Mutta
jottei tuo kirkas kapina valehtelisi, sanon ne sinulle itse. Bausi,
kansamme kuningas, lähetti minut tappamaan teidät, sillä hän on
kuullut huhuja, että te olette suuria orjakauppiaita, jotka tulette
pyssyillänne varustettuina vangitsemaan mazitu-kansaa ja kuljettamaan.
heidät mukananne Mustan Veden rantaan myytäviksi ja lähetettäviksi sen
toiselle puolelle suurissa, Itsestään liikkuvissa venheissä.
Arabialaiset lähettiläät olivat antaneet hänelle tämän varoituksen.
Tiedämme sen sitäpaitsi itsekin todeksi, sillä viime yönä teidän
luonanne oli suuri joukko orjia, jotka keihäämme nähdessään pakenivat
tuskin tunti sitten."

Minä tuijotin tiukasti kuvastimeen ja vastasin tyynesti:

"Tämä taikakilpi kertoo hiukan toisenlaista tarinaa. Se sanoo, että
kuninkaasi Bausi, jolle sivumennen sanoen meillä on paljon lahjoja
mukanamme, käski sinun tuoda meidät kunnialla hänen luokseen, jotta
saisimme neuvotella hänen kanssaan tärkeistä asioista."

Laukaus onnistui. Babemba kävi hämilleen.

"Se on totta", hän änkytti, "että -- tarkoitan, että kuningas jätti sen
minun päätettäväkseni. Tahdon neuvotella velho-tietäjän kanssa."

"Jos hän jätti sen sinun päätettäväksesi, silloin asia on päätetty",
minä sanoin, "sillä olet varmasti niin jalo ja ylevä, ettet ikinä koeta
murhata niitä, joitten pyhästä juomasta juuri olet tullut osalliseksi.
Jos niin tekisit", lisäsin kylmällä äänellä, "et itsekään saisi elää
kauan. Yksi salainen sana vain, ja tuo juoma muuttuisi mitä pahimmaksi
_mwaviksi_ sisälläsi."

"Oi! Kyllä, valkea herra, se on päätetty", huudahti Babemba, "asia on
päätetty. Älä vaivaa tuota salaista sanaa. Minä vien teidät kuninkaani
luo, ja saatte puhua hänen kanssaan. Pääni ja isäni hengen kautta
olette minun puolestani turvassa. Mutta jos sallitte, niin kutsun
suuren tietäjän Imbozwin ja vahvistan päätöksen hänen läsnäollessaan ja
näytän hänelle taikakilven."

Jerry sai tehtäväkseen lähteä noutamaan Imbozwia. Tämä saapuikin heti.
Hän oli roistonnäköinen henkilö, jonka ikää oli vaikea arvata,
kyttyräselkäinen, ryppyinen ja kierosilmäinen. Hänen pukunsa oli
tavallinen tietäjänpuku, joka oli tehty käärmeennahasta ja
kalansuomuista ja jota koristivat paviaanin hampaat ja pienet
lääkepullot. Hänen suloaan lisäsi leveä, luultavasti punamullalla
vedetty värijuova, joka kulki yli otsan ja nenän, huulien ja leuan ja
loppui pennin kokoiseen punaiseen merkkiin juuri kaulan juuressa.
Villainen tukka, johon oli punottu pieni musta kumirengas, oli voideltu
talilla ja jauhotettu siniseksi. Se oli pystytetty sarven muotoon, joka
noin viiden tuuman päässä pääkallosta kapeni teräväksi huipuksi. Kaiken
kaikkiaan hän muistutti hyvin suuressa määrin paholaista, vieläpä
pahantuulista paholaista, sillä hänen ensimmäiset sanansa sisälsivät
moitteen siitä, ettemme olleet kutsuneet häntä Babemban kanssa
nauttimaan pyhää juomaa.

Tarjouduimme valmistamaan hänelle uutta, mutta hän kieltäytyi, sanoen
meidän tahtovan myrkyttää hänet.

Senjälkeen Babemba selitti hänelle asian, ilmeisesti hyvin
hermostuneena, sillä hän näytti pelkäävän tuota vanhaa velhoa, joka
kuunteli aivan hiljaa. Kun Babemba selitti, että olisi hullua ja
epäoikeutettua pistää kuoliaiksi sellaisia taikureita kuin me ilman
kuninkaan suoranaista käskyä, silloin Imbozwi vasta avasi suunsa,
kysyen, minkävuoksi hän kutsui meitä taikureiksi.

Babemba kertoi tuosta ihmeellisestä loistavasta kilvestä, joka näytti
kuvia.

"Pyh", sanoi Imbozwi, "eikö tyyni vesi ja kiilloitettu rautakin näytä
kuvia!"

"Mutta tämä kilpi sytyttää tulen", sanoi Babemba. "Valkeat herrat
sanovat, että se voi polttaa ihmisenkin."

"Sitten anna sen polttaa minut", vastasi Imbozwi sanomattoman
halveksivalla äänellä, "niin kyllä uskon, että nämä valkeat miehet
ansaitsevat jäädä eloon eivätkä ole tavallisia orjakauppiaita, joista
olemme usein kuulleet."

"Polttakaa hänet, valkeat herrat, ja näyttäkää hänelle, että olen
oikeassa", huudahti raivostunut Babemba, ja sitten nuo kaksi alkoivat
riidellä. He olivat nähtävästi kilpailijoita eivätkä tällä kertaa
jaksaneet hillitä itseään.

Aurinko paistoi nyt hyvin kuumasti, joten voimme hyvin antaa mr.
Imbozwille taikatemppujemme esimakua, minkä arvelin olevan hänelle
tarpeellista. En ollut aivan varma, heijastaisiko tavallinen kuvastin
kyllin paljon kuumuutta, ja otin senvuoksi taskustani hyvin voimakkaan
polttolasin, jota joskus olin käyttänyt sytyttäjänä säästääkseni
tulitikkuja, ja pitäen kuvastinta toisessa kädessäni ja polttolasia
toisessa etsin kokeelle sopivan asennon. Babemba ja tietäjävelho olivat
niin kiivaassa sanasodassa, ettei kumpikaan näyttänyt huomaavan, mitä
oli tekeillä. Asetin polttopisteen oikeaan ja suuntasin yhtyneet säteet
suoraan Imbozwin rasvattuun tukan huippuun, aikoen hänen huomaamattaan
polttaa siihen reiän. Mutta sattumalta tuo tukkalaite olikin pantu
kokoon jostakin hyvin helposti syttyvästä aineesta, luultavasti
kaislasta tai kamferttipuusta. Joka tapauksessa se kolmekymmentä
sekuntia myöhemmin leimusi kirkkaassa tulessa kuin tuohus.

"Ou!" sanoivat kafferit, jotka sen huomasivat. "Kautta tätini hengen!"
huudahti Stephen. "Näetkö, näetkö!" hihkui Babemba ihastuneena. "Nyt
näet, sinä täyteen puhallettu rakko, että maailmassa on suurempiakin
tietäjiä kuin sinä!"

"Mitä on tapahtunut, sinä koiranpenikka, kun pilkkaat minua?" kirkui
hurjistunut Imbozwi, joka yksin ei ollut huomannut mitään tavatonta.

Mutta samassa hänessä heräsi epäilys, hän pisti käden tukkaansa, mutta
vetäisi sen heti pois ulvahtaen. Sitten hän hyppäsi ilmaan ja alkoi
tanssia, mikä tietysti vain kiihdytti tulta, joka nyt oli päässyt
sytyttämään talin ja kumin. Zulut riemuitsivat; Babemba taputti
käsiään; Stephen purskahti tyhmään naurunpuuskaan. Minä puolestani
säikähdin. Lähelläni oli suuri puuvati, jollaisia kafferit valmistavat
ja josta kahvipannu oli täytetty, onneksi vielä puolillaan vettä.
Tartuin siihen ja juoksin häntä kohti.

"Auta minua, valkea herra!" hän ulvoi. "Sinä olet maailman suurin;
tietäjä ja minä olen orjasi."

Tässä keskeytin puhetulvan kaatamalla vadin ylösalaisin hänen palavaan
päähänsä, joka katosi vatiin kuin kynttilä sammuttajan alle. Savua ja
pahaa hajua tuprusi vadin alta, ja vesi kasteli yltyleensä Imbozwin,
joka seisoi liikkumattomana. Kun olin varma, että tuli oli sammunut,
nostin vadin neuvottoman noidan päästä, josta ylväs koristus nyt oli
poissa. Pieniä palohaavoja lukuunottamatta hän ei ollut vahingoittunut,
sillä olin toiminut oikeaan aikaan; hän oli ainoastaan tullut
kaljupäiseksi, sillä hiiltyneet hiukset tippuivat koskettaessa juuriaan
myöten päästä.

"Se on poissa", hän sanoi hämmästyneellä äänellä tunnustellessaan
päänahkaansa.

"Niin", minä vastasin, "aivan poissa. Taikakilpi toimi hyvin, vai
mitä?"

"Voitko panna sen takaisin, valkea herra?" hän kysyi.

"Se riippuu omasta käytöksestäsi", minä vastasin.

Sitten hän sanaakaan sanomatta kääntyi ja asteli sotilasten luo, jotka
ottivat hänet nauruhuudoin vastaan. Imbozwi ei nähtävästi ollut
suosittu henkilö, ja hänen avuttomuutensa ilahdutti heitä.

Babembakin riemuitsi. Hän ei osannut kyllin kiittää taikatemppuamme ja
ryhtyi heti valmistuksiin kuljettaakseen meidät kuninkaansa luokse
pääkaupunkiin, jonka nimi oli Beza, vakuuttaen, ettei meidän tarvinnut
pelätä mitään vaaraa hänen eikä sotilasten puolelta. Ainoa, joka ei
näyttänyt antavan arvoa taidollemme, olikin Imbozwi itse. Kun hän
lähti, huomasin hänen silmässään katseen, joka puhui katkeraa vihaa, ja
ajattelin jo mielessäni olleeni typerä käyttäessäni polttolasia,
vaikkakaan en totisesti ollut aikonutkaan sytyttää hänen tukkaansa.

"Isäni", sanoi Mavovo minulle jälkeenpäin, "olisi ollut parempi antaa
tuon käärmeen palaa kuoliaaksi, sillä siten olisitte tappanut hänen
myrkkynsä. Olen itsekin jonkinlainen taikuri ja tiedän, ettei
veljeskuntamme vihaa mitään muuta niin suuresti kuin naurun alaiseksi
joutumista. Olette pilkannut häntä koko kansan edessä, ja sitä hän ei
unohda, Macumazahn."




IX.

KUNINGAS BAUSI.


Puolen päivän aikaan me läksimme Bezan kaupunkia kohti, missä kuningas
Bausi asui ja jonne meidän piti ehtiä seuraavana iltana. Muutamia
tunteja rykmentti marssi edessämme tai oikeammin ympärillämme, mutta
kun valitimme Babemballe melusta ja tomusta, heti hän aivan liikuttavan
luottavaisena lähetti sen edemmä. Sitä ennen hän kuitenkin pyysi meitä
vannomaan "äitimme kautta", mikä oli monille Afrikan heimoille pyhin
vala, ettemme koettaisi karata. Tunnustan, että epäröin antaessani
vastausta, sillä en ollut kovin rakastunut noihin mazitu-miehiin ja
pelkäsin, ettei meillä olisi suuria mahdollisuuksia heidän maassaan,
varsinkin kun olin Jerryn kautta saanut kuulla, että voitettu Imbozwi
oli lähtenyt sotilasten joukosta jollekin omalle asialleen. Jos olisi
ollut vallassani, olisin mieluummin koettanut livahtaa takaisin
pensaikkoon ja rajan toiselle puolen sekä metsästää siellä muutamia
kuukausia kuivan vuodenajan kestäessä ja ponnistellessani etelään päin.
Se oli zulu-metsästäjäinkin ja Hansin toivomus, puhumattakaan Sammysta.
Mutta kun mainitsin siitä Stephen'ille, hän rukoili minua hylkäämään
koko ajatuksen.

"Katsos, Quatermain", hän sanoi, "minä olen lähtenyt tähän
jumalanhylkäämään maahan saadakseni tuon suuren Cypripediumin, ja sen
tahdon saada tahi kuolla. Mutta", hän lisäsi, katsellen meidän kalpeita
kasvojamme, "minulla ei ole oikeutta leikitellä teidän hengillänne,
niin että jos pidätte yritystä liian vaarallisena, minä jatkan matkaa
yksin tämän vanhan Babemban seurassa. Vaikka kaiken muunkin jättäisimme
huomioonottamatta, minun mielestäni yhden meistä on joka tapauksessa
mentävä Bausin kylään saakka siltä varalta, että tuo herrasmies, jota
nimität Veli Johannekseksi, tulisi sinne. Lyhyesti sanoen olen tehnyt
päätökseni, joten puhuminen ei enää auta."

Minä sytytin piippuni ja katselin hetkisen tuota itsepäistä nuorta
miestä sekä ajattelin asiaa joka näkökannalta. Lopulta tulin siihen
päätökseen, että hän oli oikeassa ja minä väärässä. Oli totta, että
lahjomalla Babemban tai jollain muulla tavoin olisimme kyllä päässeet
vielä kauniisti peräytymään ja välttäneet monta vaaraa. Toiselta puolen
emme olleet tulleet tähän kaukaiseen paikkaan peräytyäksemme. Edelleen,
kuka oli kustantanut matkamme tänne? Stephen Somers, joka tahtoi jatkaa
matkaa. Vihdoin, puhumattakaan siitä mahdollisuudesta, että löytäisimme
Veli Johanneksen, jota kohtaan en tosin enää tuntenut mitään
velvoituksia, sen jälkeen kuin hän Durban'issa oli jättänyt meidät
pulaan, en pitänyt siitä ajatuksesta, että joku olisi vienyt minusta
voiton. Olimme lähteneet liikkeelle matkustaaksemme salaperäisen
villikansan maahan, joka palveli jumalanaan apinaa ja kukkaa, ja yhtä
hyvin voimme siis jatkaakin matkaa kunnes olosuhteet kävisivät
ylivoimaisiksi. Vaaroja on sitäpaitsi kaikkialla; joka kääntyy takaisin
vaaran pelossa, ei milloinkaan elämässä tule menestymään.

"Mavovo", sanoin nyt, osoittaen Stephen'iin piipullani, "_inkoosi_
Wazela ei halua paeta. Hän tahtoo jatkaa matkaa pongo-kansan maahan,
jos suinkin vain sinne pääsemme. Ja sinun tulee muistaa, Mavovo, että
hän on maksanut kaikki; olemme hänen palkkalaisiaan. Sitäpaitsi hän
sanoo, että jos me pakenemme, hän aikoo jatkaa yksin eteenpäin näiden
mazitujen seurassa. Mutta jos joku metsästäjistäsi haluaa livahtaa
tiehensä, silloin hän ei valitse keinoja, enkä minäkään. Mitä sanot
siihen?"

"Sanon, että vaikka Wazela on nuori, hän on päällikkö, jolla on suuri
sydän, ja että minne hän menee, sinne minäkin menen, niinkuin toivon
muidenkin joukostamme tekevän. Minä en pidä tuosta mazitu-kansasta,
sillä jos heidän isänsä ovatkin olleet zuluja, äidit ovat olleet
alhaista kansaa. He ovat sekarotuisia, ja pongoista taas en ole kuullut
muuta kuin pahaa. Mutta hyvä härkä ei milloinkaan käänny valjaissaan
yhden mutakuopan takia. Menkäämme eteenpäin, sillä vaikka vajoisimmekin
suohon, mitä, sillä olisi väliä? Sitäpaitsi Käärmeeni sanoo minulle,
että me emme vajoa, emme ainakaan kaikki."

Päätimme siis, ettemme koettaisikaan peräytyä. Sammy tosin olisi
halunnut, mutta kun tosi tuli eteen ja hänelle tarjottiin toinen
jäljellä olevista aaseista ja niin paljon ruokaa ja ampumavaroja kuin
hän voi mukanaan kuljettaa, silloin hän muutti mielensä.

"Pidän parempana, mr. Quatermain", hän sanoi, "kohdata loppuni
jalosyntyisten, ylevien sielujen seurassa kuin tuntemattomissa
olosuhteissa seurata yksinäistä polkua kohti välttämättömyyttä."

"Viisaasti ajateltu, Sammy", minä vastasin; "ja odottaessasi tuota
välttämättömyyttä ole hyvä ja mene keittämään päivällistä."

Jätettyämme epäilyksemme me jatkoimme matkaa verraten mukavasti, sillä
paenneitten kantajain sijasta meillä oli nyt uusia huolehtimassa
ruoastamme. Babemba kulki kanssamme ainoastaan yhden päivystäjän
seuraamana, ja häneltä saimme paljon tietoja. Saimme kuulla, että
mazitu-kansa oli suuri kansa, joka voi saada kokoon viisi- tai
seitsemäntuhatta keihäsmiestä. Heidän perimätietonsa kertoi, että he
olivat tulleet etelästä ja olivat samaa heimoa kuin zulut, joista he
olivat kuulleet huhuja. Monet heidän tavoistaan, puhumattakaan
kielestä, olivat hyvin samallaisia kuin Zulu-maassa. Sotilasjärjestö ei
kuitenkaan ollut niin täydellinen, ja muutenkin he tekivät minuun
alemman heimon vaikutuksen. Eräässä seikassa kuitenkin, nimittäin
talojen rakentamisessa, he näyttivät edistyneemmiltä, sillä monissa
kylissä, joiden läpi kuljimme, huomasimme talot paremmiksi. Ovetkin
olivat kafferien mehiläisen reikäin sijasta niin korkeat, että niistä
voi astua sisään suorana.

Eräässä tällaisessa talossa nukuimme kerran matkamme varrella ja muuten
meillä olisi ollut hyvin mukavaa, elleivät lukemattomat kirput ajan
pitkään olisi ajaneet meitä pihalle. Muuten mazitut olivat hyvin
zulujen kaltaisia He asuivat kylissä ja harjoittivat karjanhoitoa;
heitä hallitsivat päämiehet ylipäällikön eli kuninkaan johdolla; he
olivat taikauskoisia ja uhrasivat esi-isäinsä hengille sekä uskoivat
jonkinlaiseen hämärästi tunnettuun ja mahtavaan jumalaan, joka johti
maailman tapahtumia ja ilmaisi tahtonsa tietäjien välityksellä.
Lopuksi he olivat ja ovat luultavasti vieläkin soturikansa, joka
rakasti taistelua ja teki kaikenlaisilla tekosyillä ryöstöretkiä
naapuriheimojen keskuuteen, surmaten miehet ja anastaen vaimot ja
karjan. Omat hyveensäkin heillä oli, he olivat nimittäin luonnostaan
ystävällisiä ja vieraanvaraisia, joskin vihollisia kohtaan kovin
julmia. Sitäpaitsi he inhosivat orjakauppaa ja sen harjoittajia,
sillä heidän sanojensa mukaan oli parempi tappaa mies kun riistää
häneltä vapaus. Ihmissyöntiäkin, joka on niin yleinen noissa Afrikan
pimeissä osissa, he vihasivat ja tunsivat etupäässä juuri sentakia
suurta vastenmielisyyttä pongo-kansaa kohtaan, jota pidettiin
ihmissyöjärotuna.

Matkamme toisen päivän iltana, kuljettuamme läpi kauniin ja viljavan
ylänkömaan, joka oli vesirikasta ja vapaata viidakoista muualla paitsi
laaksoissa, me saavuimme Bezaan. Kaupunki sijaitsi avaralla tasangolla,
jota ympäröivät matalat vuoret ja vyöhyke viljeltyä maata kauniine
maissi- ja muine vainioineen, jotka olivat kypsät leikattaviksi.
Jollain tavoin se oli varustettukin, s.o. koko kaupunkia ympäröi
korkea, ylitsepääsemätön hirsiaita, jota vahvistivat molemmin puolin
istutetut okaiset päärynäpuut ja kaktukset.

Aitauksen sisäpuolella kaupunki oli jaettu kortteleihin, kukin eri
ammattikuntia varten. Niinpä yhtä osaa nimitettiin Rautasepän
kortteliksi; toista Sotilaan kortteliksi; kolmatta Maanviljelijän
kortteliksi; neljättä Nahkaräätälin kortteliksi j.n.e. Kuninkaan, hänen
vaimojensa ja palvelijainsa asunnot olivat lähellä pohjoista porttia,
ja niiden edustalla oli puoliympyrään rakennettujen majain
reunustamana avara piha, johon tarpeen tullen voi ajaa karjan. Meidän
siellä ollessamme sitä kuitenkin käytettiin markkinatorina ja
harjoituskenttänä.

Astuimme kaupunkiin, jonka asukasluku lienee ollut hyvin suuri,
eteläportista. Se oli luja hirsiportti, ja sen sisäpuolella oli
metsäinen mäki, jonka läpi kulki tie. Juuri auringon laskiessa
marssimme vierasmajoja kohti pitkin jotakin keskuskatua, jonka vierillä
seisoi paikkakuntalaisia meitä töllistelemässä. Majamme olivat Sotilaan
korttelissa lähellä kuninkaan taloa, ja niitä eristi ympäristöstä
aitaus.

Ohikulkiessamme ei kukaan kansasta puhunut mitään, sillä kansa on
luonnostaan kohteliasta; minusta näytti sitäpaitsi, että he katselivat
minua kauhunsekaisella uteliaisuudella. He vain tuijottivat, silloin
tällöin joku sotilas tervehti kohottamalla keihästään. Babemba, jonka
kanssa olimme tulleet hyviksi ystäviksi, vei meidät majoihimme, jotka
olivat hyvät ja siistit.

Siellä kaikki omaisuutemme, m.m. pyssyt, jotka olimme koonneet juuri
ennen orjain pakoa, pantiin yhteen huoneeseen ja sen eteen
mazitu-vahti. Aasit sidottiin aitaan vähän matkan päähän. Aitauksen
ulkopuolella seisoi toinen asestettu mazitu-vahti.

"Olemmeko vankeina täällä?" kysyin Babembalta.

"Kuningas vartioi vieraitaan", hän vastasi arvoituksellisesti. "Onko
valkeilla herroilla mitään asiaa kuninkaalle, jota tänä iltana menen
puhuttelemaan?"

"On", minä vastasin. "Sano kuninkaalle, että olemme sen miehen veljiä,
joka toista vuotta sitten leikkasi ajoksen kuninkaan ruumiista ja jota
kohtaamaan olemme tänne tulleet. Tarkoitan pitkäpartaista valkoista
herraa, jota teidän mustain keskuudessa kutsutaan nimellä Dogeetah."

Babemba hätkähti. "Tekö Dogeetah'in veljiä! Minkävuoksi ette sitten
koskaan ennen ole maininneet hänen nimeään ettekä aikaa, jolloin hän
tulee kohtaamaan teitä tänne? Tietäkää, että Dogeetah on meidän
keskuudessamme suuri mies, sillä hän on ainoa mies, jonka kanssa
kuningas on solminut veriveljeyden liiton. Mitä kuningas on, samaa on
myöskin Dogeetah mazitu-kansan keskuudessa."

"Emme ole maininneet hänen nimeään senvuoksi, että emme heti halua
puhua kaikesta, Babemba. Mitä siihen tulee, koska Dogeetah tulee meitä
kohtaamaan, siitä en ole varma; olen varma vain siitä, että hän tulee."

"Niin, herrani Macumazahn, mutta koska, koska? Sen kuningas varmasti
tahtoo tietää, ja se teidän on sanottava hänelle. Herra", hän lisäsi
ääntään alentaen, "te olette suuressa vaarassa täällä, missä teillä on
paljon vihollisia, sillä valkoihoisten ei ole lupa astua tähän maahan.
Jos haluatte pelastaa henkenne, ottakaa varteen neuvoni ja valmistukaa
huomenna sanomaan kuninkaalle, milloin Dogeetah, jota hän rakastaa,
ilmestyy tänne puhumaan puolestanne, ja pitäkää huolta, että hän
ilmestyy hyvin pian ja teidän mainitsemananne päivänä. Sillä muuten
hän tullessaan, jos hän nimittäin tulee, saattaa löytää teidät
puhumattomassa tilassa. Nyt minä, ystävänne, olen puhunut, ja loppu on
teidän vallassanne."

Muuta sanomatta hän nousi, hiipi ulos majasta ja läpi aitauksen portin,
missä vartija väistyi syrjään, antaen hänelle tietä. Samassa minäkin
nousin tuoliltani ja hypin raivoissani ympäri huonetta.

"Ymmärrätkö, mitä tuo hemmetin" (pelkään, että käytin vahvempaa sanaa)
"vanha narri sanoi?" huudahdin Stephen'ille. "Hän sanoo, että! meidän
on valmistuttava määräämään tarkalleen päivä, jona tuo toinen hemmetin
vanha narri, Veli Johannes, ilmestyy Bezan kaupunkiin, ja ellemme sitä
voi, hakataan päämme poikki, kuten luultavasti jo kaikki on
järjestettykin."

"Hyvin tukalaa", Stephen vastasi. "Bezaan ei kulje pikajuna ja vaikka
kulkisikin, emme voi olla varmat, että Veli Johannes matkustaisi sillä.
Kai Veli Johannes _on olemassa_?" hän lisäsi miettiväisenä. "Minun
mielestäni hänellä on paljon yhtäläisyyttä -- mr. Harris'in kanssa."

"Oi, kyllä hän on olemassa, tai oli ainakin", minä selitin. "Minkä
tähden tuo sekapäinen aasi ei voinut levollisesti odottaa meitä
Durban'issa, sen sijaan että lähti Zulu-maan pohjoisosiin ajamaan
perhosia ja taittamaan säärensä tai niskansa, jos nimittäin niin on
käynyt?"

"Enpä totisesti tiedä. On vaikea ymmärtää omiakaan vaikuttimiaan, saati
sitten Veli Johanneksen."

Sitten istuuduimme jälleen tuoleillemme ja tuijotimme toinen toiseemme.

Samassa Hans hiipi sisälle ja kyyristyi jalkoihimme. Hän olisi kyllä
voinut kävelläkin sisälle, kun kerran oviaukko oli olemassa, mutta hän
ryömi mieluummin nelin kontin, en tiedä miksi.

"Mikä hätänä, sinä ruma sammakko?" kysyin ilkeästi, sillä hän muistutti
suuresti sammakkoa; leuan alla oleva nahkakin liikkui kuin sammakon.

"Baas on huolestunut", huomautti Hans.

"Luulenpa olevani", vastasin, "ja niin olet sinäkin sinä hetkenä,
jolloin kiemurtelet mazitu-sotilaan keihään päässä."

"Heillä on leveät keihäät, jotka tekevät suuren reiän", huomautti Hans
jälleen, mutta silloin minä nousin aikoen potkaista hänet ulos
huoneesta, sillä hänen keksintönsä olivat epämiellyttäviä kuten
tavallisestikin.

"Baas", hän jatkoi, "minä olen kuunnellut -- tämän majan seinässä on
erittäin hyvä kuuntelureikä, jos makaa seinää vasten ja on nukkuvinaan.
Minä kuulin kaikki ja ymmärsin suurimman osan säitä, mitä puhuitte tuon
toissilmäisen pakanan ja baas Stephen'in kanssa."

"No niin, sinä pieni käärme, ja entä sitten?"

"Sitä vain, baas, että ellemme halua kuolla tässä paikassa, mistä ei
ole olemassa pelastumisen mahdollisuutta, on hyvin tarpeellista, että
hankitte tarkasti tietoonne, minä päivänä ja hetkenä Dogeetah aikoo
tulla."

"Kuule, sinä keltainen höpäkkö", minä huudahdin, "jos sinäkin alat
tuota leikkiä, niin --" mutta samassa pysähdyin, kun huomasin, että
olin antamaisillani kiivaudelleni vallan, ja ajattelin, että minun oli
parempi kuunnella mitä Hansilla oli sanottavaa, ennenkuin annoin vihani
purkautua.

"Baas, Mavovo on suuri tietäjä; sanotaan, että Mavovon Käärme on
rehellisin ja mahtavin koko Zulu-maassa, lukuunottamatta hänen
opettajaansa, vanhaa Zikalia yksin. Hän on sanonut sinulle, että
Dogeetah makaa jossakin jalka vioittuneena, mutta tulee tänne meitä
kohtaamaan; epäilemättä hän voi sanoa senkin, milloinka hän tulee. Minä
kysyin häneltä, mutta ei hän pane Käärmettään toimimaan minun vuokseni.
Senvuoksi teidän, baas, on kysyttävä, ehkä hän unohtaa, että nauroitte
hänen taialleen ja että hän valalla lupasi olla näyttämättä sitä teille
toiste."

"Sinä sokea", minä vastasin, "mistä tiedän, ettei Mavovon juttu ollut
kokonaan hölynpölyä?"

Hans tuijotti minuun hämmästyneenä.

"Mavovon juttuko hölynpölyä! Mavovon Käärmekö valehtelija! Oi, baas, se
johtuu siitä, että olette liian kristitty. Minäkin olen kyllä isänne,
Saarnaajan, ansiosta kristitty, mutta en niin suuressa määrässä, etten
osaisi erottaa hyvää taikaa huonosta. Mavovon Käärme valehtelija -- ja
sen sanotte sen jälkeen kuin olemme jo haudanneet hänet, joka oli
ensimmäinen metsästäjistä, jonka höyhenet mainitsivat hänelle
Durban'issa!" ja hän koetti tukahduttaa sisällistä naurua sekä lisäsi:
"No niin, baas, siinä se on. Teidän on joko kiltisti kysyttävä
Mavovolta, tai muuten saamme kaikki surmamme. Minä en siitä paljoakaan
välitä, sillä aloittaisin mielelläni vähän nuorempana jossakin muualla,
mutta ajatelkaapa, minkä melun Sammy tulee päästämään!" ja hän kääntyi
ja ryömi ulos ovesta, niinkuin oli ryöminyt sisäänkin.

"Olemmepa somassa asemassa", minä ähkyin Stephen'ille Hansin
poistuttua. "Minun, valkoihoisen miehen, joka lukuunottamatta muutamia
satunnaisia tositapauksia tiedän, että kaikki kafferien taikatemput
ovat pötyä, minun on pyydettävä pakananoitaa sanomaan sellaista, mitä
hän ei _voi_ tietää. Tarkoitan tietysti, ellemme me sivistyneet olekin
kokonaan tarttuneet tikun väärään päähän. Se on nöyryyttävää; se ei ole
kristillistä, ja menen hirteen, jos sen teen!"

"Minäpä luulen, että sinä menet -- hirteen tarkoitan -- joko teet sen
tai et", Stephen vastasi suloisesti hymyillen. "Mutta kuulepa,
ukkoseni, mistä tiedät, että se on kaikki pötyä? Meille kerrotaan
monista ihmeistä, jotka eivät ole pötyä, ja jos ihmeitä on tapahtunut,
miksei niitä voi tapahtua nyt? Mutta, olkoon, tiedän kyllä, mitä
tarkoitat, eikä maksa vaivaa puhua siitä enempää. Ja jos sinä olet
ylpeä, niin minä en ole. Koetan pehmittää Mavovon kivisen sydämen --
tiedäthän, että olemme hyvin hyvissä väleissä -- ja saada hänet
avaamaan salaisen viisautensa kirjan", ja niin sanoen hän meni.

Muutamaa minuuttia myöhemmin minut kutsuttiin ulos ottamaan vastaan
lampaanlihaa, maitoa, kotiolutta, sekä vähän viljaa ja vihreä rehua
aaseille, minkä kaiken Bausi oli lähettänyt syötäväksemme. Sivumennen
mainiten me Mazitu-maassa ollessamme elimme kuin taistelukukot. Siellä
ei tunnettukaan sitä puutetta, joka on tai oli niin yleinen
Itä-Afrikassa, missä matkustaja usein ei saa ruokaa ei hyvällä eikä
pahalla -- tavallisesti siitä yksinkertaisesta syystä, ettei mitään ole
olemassa.

Kun tämä asia oli saatu selväksi minun lähetettyäni kiitoksemme
kuninkaalle ja ilmoitettuani, että halusimme huomenna tulla häntä
puhuttelemaan ja tuoda muutamia lahjoja, minä menin etsimään Sammya
antaakseni hänelle määräyksen teurastaa ja keittää lammas. Jonkun aikaa
etsittyäni löysin tai oikeammin kuulin hänen äänensä ruokoaitauksen
takaa, joka erotti kaksi majaa toisistaan. Hän toimi tulkkina Stephen
Somers'in ja Mavovon välillä.

"Tämä zulu vakuuttaa, mr. Somers", hän sanoi, "että hän ymmärtää hyvin
kaikki, mitä olette hänelle selittänyt, ja että on luultavaa, että tuo
Bausi raakalainen surmaa meidät kaikki, ellemme voi sanoa hänelle,
milloin tuo valkoinen mies Dogeetah, jota hän rakastaa, palaa takaisin.
Hän sanoo myöskin uskovansa, että hän taitojensa avulla voisi saada
selville, milloin se tapahtuu -- jos se yleensä tapahtuu -- (mikä
tietystikin, sanon sen vain teille, mr. Somers, on tuon tietämättömän
pakanan hävytön valhe). Hän ei kuitenkaan sano välittävänsä
kuparirovonkaan vertaa -- hänen oikea sanansa, mr. Somers, on
maissijyvä -- omastaan tai kenenkään muunkaan elämästä, minkä hyvin
uskon todeksi, päättäen kaikesta, mitä olen kuullut hänen
menettelytavoistaan. Hän sanoo raa'alla kielellään, ettei ole olemassa
mitään eroa Mazitu-maan hyeenan tai jonkun muun maan hyeenan vatsan
välillä ja että Mazitu-maan multa on yhtä tervetullut hänen luilleen
kuin mikä muu maa tahansa, sillä maa on muka pahempi kuin kaikki
hyeenat, ja hän on tehnyt sen huomion, että ennemmin tai myöhemmin se
nielee ikiajoiksi kaikki, mitä se joskus on päällään kantanut. Teidän
tulee antaa minulle anteeksi, että toistan hänen tyhjänpäiväiset ja
lapselliset lorunsa, mr. Somers, mutta te pyysitte minua kääntämään
tuon raakalaisen sanat täsmällisesti. Senlisäksi, mr. Somers, tuo
häikäilemätön henkilö ilmoittaa, lyhyesti sanoen, että jokin hänelle
tuntematon voima -- hän nimittää sitä 'Voimaksi, joka antaa auringon
paistaa ja koristaa yön vaipan tähdillä (pyydän anteeksi, että toistan
hänen typerät sanansa) -- että tuo voima on antanut hänen syntyä tähän
maailmaan ja on jonakin määrättynä hetkenä taas kutsuva hänet takaisin
tummaan, iäiseen kohtuunsa tuudittaakseen hänet uneen tai herättääkseen
eloon jälleen tuntemattoman tahtonsa mukaisesti -- käännän
sananmukaisesti, mr. Somers, vaikka en tiedä, mitä tuo kaikki
merkitseekään -- ja ettei hän välitä vähääkään siitä, milloin tämä
tapahtuu. Hän sanoo kuitenkin, että vaikka hän on käynyt vanhaksi ja
kokenut paljon suruja -- ymmärrän hänen tarkoittavan tällä erästä
neekerivaimoaan, jolta joku toinen villi-ihminen löi pään poikki, ja
erästä lastaan, johon hän näyttää olleen hyvin kiintynyt -- te
kuitenkin olette nuori, ja teillä on monta päivää edessänne, ja hän
toivoo ja iloitsee teidän puolestanne. Sentähden hän ilolla tekisi
kaiken voitavansa pelastaakseen henkenne, sillä vaikka olettekin
valkoihoinen ja hän musta, hän on kuitenkin kiintynyt teihin ja pitää
teitä aivan kuin lapsenaan. Vieläpä hän lisää, että jos se on
tarpeellista, hän ilolla antaa henkensäkin teidän edestänne ja että
hänen sydäntänsä viiltää ollessaan pakotettu kieltämään teiltä jotakin.
Kuitenkin hänen täytyy evätä tämä pyyntönne, että hän kysyisi tuolta
oliolta, jota hän kutsuu Käärmeekseen -- mitä hän sillä tarkoittaa, mr.
Somers, sitä en tiedä -- milloinka tuo valkoihoinen mies nimeltä
Dogeetah saapuu tälle paikkakunnalle. Ja syy on lupaus, jonka hän antoi
mr. Quatermain'ille, kun tämä nauroi hänen taikuudelleen, ettei hän
koskaan enää tekisi taikoja hänelle eikä kellekään teistä ja että hän
ennemmin kuolisi kuin rikkoisi lupauksensa. Siinä kaikki, mr. Somers,
ja kuten luulen, teidänkin mielestänne tarpeeksi."

"Ymmärrän", vastasi Stephen. "Sano päämies Mavovolle" (huomasin hänen
korostavan sanaa _päämies_), "että ymmärrän _täydellisesti_ ja että
kiitän häntä perinpohjaisesta selityksestä. Kysy häneltä sitten, kun
asia kuitenkin on niin tärkeä, eikö ole mitään keinoa päästä tästä
pulasta."

Sammy käänsi sanat zulunkielelle, jota hän puhui täydellisesti, kuten
huomasin, ilman selityksiä tai lisäyksiä.

"Vain yksi keino", Mavovo vastasi nuuskaamisensa välillä. "Keinä on se,
että Macumazahn itse pyytää sitä minulta. Macumazahn on vanha
päällikköni ja ystäväni, ja hänen tähtensä tahdon unohtaa senkin, minkä
muiden suhteen aina muistaisin. Jos hän ilman piikkaa pyytää minua
harjoittamaan taitoani kaikkien meidän hyväksemme, niin koetan sen
tehdä, vaikkakin tiedän hyvin, että hän luulee tuhkan hajoavan vain
tuulen vaikutuksesta, joka puhaltaa sen ilmaan ja antaa sen jälleen
pudota takaisin ilman tarkoitusta tai merkitystä, unohtaen, niinkuin
viisaat valkoiset miehet unohtavat, että tuhkaa hajoittava tuuli on
sama kuin se, joka huokuu sieraimissamme ja että me olemme sen edessä
samaa kuin tuhka."

Minä, kuuntelija, mietin hetken tai pari. Tuon villin soturin Mavovon
sanat, nekin, joista olin kuullut vain tuon mahdottoman Sammyn typeräin
huomautusten tärvelemän käännöksen, liikuttivat mielikuvitustani. Mikä
minä olin arvostelemaan häntä ja hänen tuntemattomia lahjojaan? Mikä
minä olin pilkkaamaan häntä ja pilkallani osoittamaan, että pidin häntä
petturina?

Astuin sisälle aitauksen aukosta ja seisahduin hänen eteensä.

"Mavovo", minä sanoin, "olen kuullut sanasi. Olen pahoillani, että
nauroin sinulle Durban'issa. En ymmärrä sinun taikojasi. Se on minulle
vierasta ja saattaa olla totta ja saattaa olla petosta. Olisin sinulle
kuitenkin kiitollinen, jos koettaisit käyttää voimaasi ottamaan selvää
siitä, tuleeko Dogeetah, ja jos tulee, milloin. Nyt tee miten haluat;
olen puhunut."

"Ja minä olen kuullut, Macumazahn, isäni. Tänä iltana kutsun esille
Käärmeeni. Vastaako se, tai mitä se vastaa, sitä en tiedä."

No niin, hän kutsui Käärmeensä esille asiaankuuluvilla kaameilla
menoilla, ja Stephen, joka oli läsnä minun kieltäydyttyäni, ilmoitti,
että tuon salaperäisen matelijan antamien tietojen mukaan Dogeetah eli
Veli Johannes tulisi Bezan kaupunkiin täsmälleen auringonlaskun aikaan
kolmantena päivänä tästä lukien. Kun hän siis meidän almanakkamme
mukaan oli tehnyt taikansa perjantaina, niin saimme toivoa näkevämme
hänet -- toivoa on juuri oikea sana kuvaamaan minun sieluntilaani sen
asian suhteen -- maanantai-iltana illallisen aikaan.

"Hyvä on", sanoin lyhyesti. "Ole hyvä, äläkä puhu enää tuosta,
jumalattomasta moskasta, sillä tahdon panna maata."

Varhain seuraavana aamuna me avasimme laatikkomme ja valikoimme sievän
kokoelman lahjoja kuningas Bausille, toivoen niillä pehmittävämme hänen
kuninkaallisen sydämensä. Se sisälsi pakan kalikookangasta, erinäisiä
veitsiä, soittopelilaatikon, halvan amerikkalaisen revolverin ja nipun
hammaspuikkoja sekä muutamia nauloja mitä parhaita ja muodikkaimpia
naisten helmiä. Tämän todella ylevän lahjan me lähetimme kuninkaalle
mazitu-palvelijaimme Tomin ja Jerryn mukana, jotka marssitettiin
matkaan useamman vartijan saattamina. Olin lähettänyt heidät siinä
toivossa, että he puhuisivat maanmiehilleen ja kertoisivat heille,
kuinka hyviä ihmisiä me olimme. Kehoitinkin heitä niin tekemään.

Kuvitelkaa senvuoksi kauhuamme, kun noin tuntia myöhemmin, juuri kun
olimme siistimässä itseämme aamiaisen jälkeen, veräjästä ilmestyi Tomin
ja Jerryn sijasta, jotka olivat kadonneet, pitkä rivi mazitu-sotilaita,
kukin kantaen yhtä lahjakappaletta. Viimeisellä oli pörröisen päänsä
päällä hammaspuikkonippu kuin mikäkin risukimppu. Yhden kerrallaan he
laskivat ne suurimman majan parvekkeen lehmuslattialle. Senjälkeen
heidän johtajansa lausui juhlallisesti:

"Suuri musta Bausi ei tarvitse valkoisten miesten lahjoja."

"Vai niin", minä vastasin, sillä olin aivan raivoissani. "Silloin niitä
ei hänelle toista kertaa tarjota."

Miehet menivät enempää puhumatta tiehensä, ja heti ilmestyi Babemba
noin viisikymmenmiehisen sotiiaskomppanian seuraamana.

"Kuningas haluaa tavata teitä, valkeat herrat", hän sanoi väkinäisen
iloisella äänellä, "ja minä tulin noutamaan teitä hänen luokseen."

"Minkävuoksi hän ei ota vastaan lahjojamme?" kysyin osoittaen kasaa.

"Oi, se johtuu siitä, että Imbozwi on kertonut taikakilvestä. Hän ei
sano haluavansa sellaisia lahjoja, jotka polttavat hänen hiuksensa.
Mutta tulkaa, tulkaa. Hän selittää sen kyllä itse. Jos Elefantti saa
odottaa, niin hän käy vihaiseksi ja alkaa toitottaa."

"Vai niin hän tekee?" minä sanoin. "Ja kuinka monen meistä on tultava?"

"Kaikkien, kaikkien, valkea herra. Hän haluaa nähdä jokaikisen."

"Minua luultavasti ei", sanoi Sammy, joka seisoi aivan lähellä. "Minun
täytyy jäädä ruokaa valmistamaan."

"Sinut myöskin", vastasi Babemba. "Kuningas haluaa nähdä pyhän juoman
valmistajan."

No niin, ei löytynyt pakotietä, ja niin marssimme matkaan, tarpeetonta
sanoa, hyvin asestettuina, ja jouduimme heti sotilasten piirittämiksi.
Tehdäkseni kulkueemme tavallisuudesta poikkeavaksi annoin Hansin astua
etumaisena kantaen päänsä päällä hylättyä soittopelilaatikkoa, josta
tulvi liikuttavana sävel: "Koti, armas koti." Sitten seurasi Stephen,
kantaen tangossa Englannin lippua, sitten minä metsästäjäin keskellä ja
jäljessäni Babemba, sitten vastahakoinen Sammy, ja kaikkein viimeisinä
mazitujen taluttamina molemmat aasit, näytti nimittäin siltä kuin
kuningas olisi antanut niidenkin tuomisesta erityisen määräyksen.

Se oli todellakin hämmästyttävä joukkue, joka missä muussa olosuhteissa
tahansa olisi saanut minut nauramaan. Eikä vaikutusta puuttunutkaan,
siliä yksinpä vaitelias mazitu-kansakin, jonka lävitse tiemme kulki,
näytti jonkunlaisia innostuksen merkkejä. "Koti, armas koti" oli heistä
varmaan taivaallinen, vaikka enimmän heidän huomiotaan ehkä kuitenkin
kiinnittivät aasimme, etenkin siiloin, kun ne kiljuivat.

"Missä Tom ja Jerry ovat?" kysyin Babembalta.

"En tiedä", hän vastasi; "luultavasti he ovat saaneet luvan käydä
tervehtimässä ystäviään."

"Imbozwi näyttää ahdistelevan meitä", ajattelin mielessäni enkä puhunut
enempää.

Samassa saavuimme kuninkaallisen aitauksen portille. Siinä sotilaat
suureksi harmikseni riisuivat meidät väkisin aseista, ottivat
rihlapyssymme, revolverimme, vieläpä puukkommekin. Turhaan koetin
vastustaa sanoen, ettemme olleet tottuneet luopumaan näistä aseista.
Vastaus kuului, ettei lain mukaan kukaan saanut astua kuninkaan eteen
asestettuna, ei edes tanssipalikalla. Mavovo ja zulut osoittivat
vastustelun merkkejä, ja luulin jo syntyvän kahakan, joka tietysti
olisi päättynyt meidän surmaamiseemme, sillä vaikkakin mazitut suuresti
pelkäsivät pyssyjä, mitä me olisimme voineet satoja miehiä vastaan?
Annoin Mavovolle käskyn alistua, mutta hän oli vähällä olla
tottelematta. Yht'äkkiä johtui mieleeni onnellinen ajatus, ja muistutin
hänelle, että hänen Käärmeensä ennustuksen mukaan Dogeetah oli saapuva
ja kaikki siis kääntyvä hyväksi. Silloin hän myöntyi ilkeämielisen
kohteliaasti, ja pian näimme kallisarvoiset pyssymme vietävän pois,
minne, sitä emme tienneet.

Sitten mazitu-sotilaat asettivat keihäänsä ja kaaripyssynsä kylän
portille, ja me astuimme eteenpäin mukanamme vain lippu ja
pelilaatikko, joka nyt soitti laulua "Britannia, aaltojen valtias".

Kuljimme pihan yli muutamia leveälehtisiä puita kohti, jotka kasvoivat
suuren alkuasukasmallisen talon edessä. Lähellä talon ovea istui
tuolilla lihava, keski-ikäinen ja vihaisennäköinen mies, jonka ainoana
pukuna oli kupeilla riippuva kissannahkaverho ja ketju suuria sinisiä
helmiä kaulassa.

"Kuningas Bausi", Babemba kuiskasi.

Kuninkaan vierellä kyyrötti pieni kyttyräselkäinen olento, jonka
helposti tunsin Imbozwiksi, vaikkakin hän oli maalannut kärventyneen
päänahkansa valkoiseksi ja koristanut sen vaaleanpunaisilla pilkuilla,
kun taas tylppää nenää kaunisti purppuranpunainen läiskä -- arvatenkin
hänen juhla-asunsa. Ympärillä ja takana oli useita vaiteliaita
neuvonantajia. Saatuaan jonkunlaisen merkin tai astuttuaan määrätylle
paikalle kaikki sotilaat, myöskin vanha Babemba, heittäytyivät
polvilleen ja ryömivät nelin kontin. He vaativat meitäkin tekemään
samoin, mutta siihen minä vedin rajan, sillä arvelin, että jos
ryömisimme kerran, saisimme ryömiä aina.

Komentoni mukaan astuimme siis pystysuorina mutta hitain askelin
keskellä noita ryömiviä olentoja ja saavuimme ennen pitkää
kunnioitettavan Bausin, "kauniin mustan", mazitu-kuninkaan, eteen.




X.

TUOMIO.


Me tuijotimme Bausiin, ja Bausi tuijotti meihin.

"Olen Musta elefantti Bausi", hän huudahti viimein tuskastuneena
kiinteään äänettömyyteemme, "ja minä toitotan, toitotan, toitotan!"
(Nähtävästi tuo oli vanha, pyhä puheenkaava, joll mazitu-kuninkaan oli
tapa avata keskustelu muukalaisten kanssa.)

Sopivan väliajan jälkeen minä vastasin kylmällä äänellä:

"Me olemme valkeat jalopeurat Macumazana ja Wazela, ja me kiljumme,
kiljumme, kiljumme!"

"Ja minä osaan polkea", sanoi Bausi.

"Ja me osaamme purra", minä sanoin ylväästi, vaikka en vähääkään
tiennyt mitenkä olisimme purreet tai tehneet muutakaan vaikuttavaa
ainoana aseenamme Englannin lippu.

"Mitä tuo on?" Bausi kysyi lippua osoittaen.

"Se on se joka varjostaa koko maailmaa", vastasin ylpeästi ja näin,
että vastaukseni vaikutti, vaikkakaan hän ei kokonaan sitä ymmärtänyt,
sillä hän käski erästä sotilasta pitämään hänen päänsä päällä
palmunlehtivarjostinta, jottei lippumme varjostaisi häntä. "Entä tuo",
hän taasen kysyi, osoittaen peililaatikkoa, "joka ei elä ja kuitenkin
ääntelee?"

"Se laulaa kansamme sotalaulua", sanoin. "Me lähetimme sen sinulle
lahjaksi ja sinä palautit sen. Minkävuoksi et ota vastaan lahjojamme,
oi Bausi?"

Silloin valtias äkkiä raivostui.

"Mitä varten tulette tänne, valkoiset miehet", hän kysyi,
"kutsumattomina ja vastoin maani lakeja, jonne ainoastaan yksi
valkoihoinen on tervetullut, veljeni Dogeetah, joka paransi veitsellä
sairauteni? Tiedän ketä te olette. Olette ihmiskauppiaita. Tulette
tänne ryöstämään kansaani ja myymään sen orjuuteen. Teillä oli maani
rajoilla paljon orjia mukananne, mutta ne te lähetitte pois. Teidän on
kuoltava, teidän on kuoltava, teidän, jotka nimitätte itseänne
jalopeuroiksi, ja värjätty rääsynne, jonka sanotte varjostavan
maailmaa, mätänee teidän luittenne kanssa. Mitä tulee laatikkoon, joka
laulaa sotalaulua, sen minä muserran; se ei ole lumoava minua, niinkuin
taikakilpenne lumosi suuren tietäjäni Imbozwin, polttaen hänen
tukkansa."

Sitten hän hyppäsi pystyyn lihavuuteensa nähden ihmeteltävän
reippaasti, tyrkkäsi Hansin päästä pelilaatikon, niin että se putosi
maahan, surisi vähän aikaa ja sitten vaikeni.

"Se on oikein", kirkui Imbozwi. "Tallaa heidän taikuutensa, oi
Elefantti. Surmaa heidät, oi Musta kuningas; polta heidät, niinkuin he
polttivat tukkani."

Nyt tunsin, että asia oli vakava, sillä Bausi silmäili jo ympärilleen
kuin antaakseen sotilailleen murhakäskyn. Sanoin epätoivoissani:

"Oi kuningas, sinä mainitsit muuatta valkoista miestä, tietäjäin
tietäjää, jonka nimi on Dogeetah ja joka paransi veitsellä sairautesi,
ja nimitit häntä veljeksesi. Hyvä, hän on meidänkin veljemme, ja hänen
kutsustaan tulimme sinua tervehtimään, sillä hänkin saapuu piakkoin
tänne kohtaamaan meitä."

"Jos Dogeetah on ystävänne, silloin olette minunkin ystäviäni", Bausi
vastasi, "sillä tässä massa hän hallitsee aivan niinkuin minäkin, sillä
hänen verensä virtaa suonissani, samoinkuin minun vereni hänen
suonissaan. Mutta te valehtelette. Dogeetah ei ole orjakauppiasten
veli, hänen sydämensä on hyvä ja teidän paha. Sanotte, että hän tulee
tänne teitä tapaamaan. Koska hän tulee? Sanokaa, ja jos se tapahtuu
pian, niin minä pidätän käteni ja odotan hänen lausuntoaan teistä,
ennenkuin pistän teidät kuoliaiksi, sillä jos hän puhuu teistä hyvää,
niin teidän ei tarvitse kuolla."

Nyt minä epäröin, niinkuin oli luonnollistakin, siliä katsottuna Bausin
kannalta, joka piti meitä orjakauppiaina, hän ei ollut vihainen syyttä.
Etsiessäni aivoistani vastausta, jonka kuningas voisi hyväksyä ja joka
ei paljastaisi meitä, näin hämmästyksekseni Mavovon astuvan kuninkaan
eteen.

"Kuka sinä olet, ihminen?" Bausi kiljui.

"Olen soturi, oi kuningas, kuten naarmuni osoittavat", ja hän osoitti
haavoja rinnassaan ja nenässään. "Olen sen kansan päämiehiä, josta
sinun kansasi on saanut alkunsa, ja nimeni on Mavovo, Mavovo, joka olen
valmis taistelemaan sinun tai kenen muun kanssa tahansa, jonka
mainitset, ja tappamaan hänet tai sinut, jos niin haluat. Onko täällä
joku, joka haluaa saada surmansa?"

Ei kukaan vastannut, sillä tuo leveärintainen zulu oli kauhistuttavan
näköinen.

"Olen myöskin tietäjä", Mavovo jatkoi, "yksi suurimpia tietäjiä, jotka
osaavat avata 'Etäisyyden portit' ja lukea, mitä on kätkettynä
tulevaisuuden kohtuun. Sentähden tahdon vastata kysymyksiin, jotka teit
herralleni Macumazanalle, tuolle suurelle ja viisaalle valkoiselle
miehelle, jota palvelen siitä syystä, että olemme sotineet yhdessä
monessa taistelussa. Niin, minä olen hänen suunsa, minä vastaan.
Valkoinen mies Dogeetah, joka on veriveljesi ja jonka sana on
mazitu-kansan keskuudessa kuin sinun sanasi, saapuu tänne
auringonlaskun aikaan toisena päivänä tästä lukien. Olen puhunut."

Bausi katsahti minuun kysyvästi.

"Niin", minä huudahdin, sillä tunsin, että minun piti sanoa jotakin,
mitä tahansa, vain sanoakseni, "Dogeetah saapuu tänne toisena päivänä
tästä lukien viimeistään puolen tunnin kuluttua auringonlaskun
jälkeen."

En tiedä, mikä minut pakotti lisäämään tuon ylimääräisen puoli tuntia,
joka tässä tapauksessa pelasti kaikkein meidän henkemme.

Nyt Bausi neuvotteli hetken inhoittavan Imbozwin ja vanhan,
toissilmäisen kenraali Babemban kanssa, ja me odotimme tietäen, että
kohtalomme riippui neuvottelun tuloksesta. Vihdoin hän puhui.

"Valkoiset miehet", hän sanoi, "Imbozwi, täkäläisten tietäjien päämies,
jonka tukan poltitte pahalla taiallanne, sanoo, että olisi parasta
surmata teidät heti, koska sydämenne ovat pahat ja te suunnittelette
onnettomuutta kansalleni. Niin minäkin ajattelen. Mutta kenraalini
Babemba, jolle olen suutuksissani siitä, ettei hän totellut määräystäni
ja surmannut teitä maani rajoilla, jossa hän tapasi teidät
orjakaravaaneinenne, hän ajattelee toisin. Hän rukoilee minua
hillitsemään kättäni, ensiksikin siitä syystä, että olette lumonneet
hänet kiintymään itseenne, ja toiseksi siitä syystä, että te
mahdollisesti satutte puhumaan totta -- mitä me emme usko -- siinä
nimittäin, että olette tulleet tänne Dogeetah-veljeni kutsusta ja hän,
Dogeetah, surisi, jos hän saapuessaan tapaisi teidät kuolleina eikä
kykenisi enää herättämään teitä henkiin jälleen. Näin ollen, koska ei
ole suurta väliä sillä, kuoletteko nyt tai myöhemmin, minun määräykseni
on, että teitä pidetään vankeina aina auringonlaskuun saakka toisen
päivän iltana tästä lukien ja sidotaan sitten paaluihin kauppatorille,
jossa saatte odottaa pimeyden lähestymistä, jolloin sanotte Dogeetah'in
olevan täällä. Jos hän saapuu ja omistaa teidät veljikseen, silloin
kaikki on hyvin; ellei hän saavu tahi tunnusta teitä omikseen -- niin
vielä parempi, sillä silloin teidät ammutaan kuoliaiksi nuolilla
varoittavana esimerkkinä kaikille ihmisvarkaille, jotka aikovat
Mazitu-maan rajojen yli."

Kuuntelin kauhistuneena tuota hirveää tuomiota, sitten sanoin
hengähtäen:

"Me emme ole ihmisvarkaita, oi kuningas, olemme ihmisten vapauttajia,
kuten oman kansasi miehet Tom ja Jerry voivat kertoa."

"Keitä Tom ja Jerry ovat?" hän kysyi välinpitämättömänä. "Tai olkoon,
ei sillä ole väliä, sillä epäilemättä he ovat valehtelijoita niinkuin
te kaikki muutkin. Olen puhunut. Viekää heidät pois, ruokkikaa hyvin ja
säilyttäkää turvassa aina auringonlaskun edelliseen tuntiin saakka
toisena päivänä tästä lukien."

Antamatta meille enää tilaisuutta puhua Bausi nousi ja asteli imbozwin
ja neuvonantajainsa seuraamana isoon majaansa. Senjälkeen meidätkin
vietiin pois, tällä kertaa kaksinkertaisen vartiojoukon saattamina,
jonka komentajaa en ennen ollut nähnyt. Kylän portilla pysähdyimme ja
kysyimme aseitamme, jotka meiltä oli otettu. Vastausta emme saaneet;
sotilaat vain laskivat kätensä meidän olkapäillemme ja työnsivät meitä
eteenpäin.

"Tämäpä on soma juttu", kuiskasin Stephen'ille.

"Oi, ei se mitään", hän vastasi. "Meillähän on vielä paljon pyssyjä
majassamme. Olen kuullut, että tämä mazitu-kansa pelkää kauheasti
kuulia. Emme voi muuta kuin hyökätä ulos ja murtaa itsellemme tien
heidän lävitseen, sillä kun alamme ampua, he tietysti juoksevat
pakoon."

Minä katsahdin häneen, mutta en vastannut, sillä totta puhuakseni en
ollut väittelytuulella.

Saavuimme majapaikkaamme, missä sotilaat jättivät meidät ja
leiriytyivät ulkopuolelle. Täynnä sotasuunnitelmia Stephen riensi heti
siihen huoneeseen, jonne oli pantu säilöön orjain pyssyt ja omat
vara-aseemme sekä ampumatarpeet. Näin hänen palaavan aivan kalpeana ja
kysyin, mitä oli tapahtunut.

"Tapahtunut!" hän vastasi äänellä, joka oli aivan täynnä kauhua. "Sitä,
että nuo mazitut ovat varastaneet kaikki pyssymme ja ampumavaramme.
Eivät ole jättäneet ruutia edes hemmetin vertaa."

"Hyvä on", vastasin laskien leikkiä, joka tällaisissa olosuhteissa on
tavallista, "sensijaan pääsemme itse varmasti hemmettiin."

Asemamme oli todellakin kauhea. Lukija voi itse kuvitella sitä
mielessään. Vähän yli kahden vuorokauden kuluttua joutuisimme nuolilla
ammuttaviksi, ellei muuan oikullinen herrasmies, jonka uskoin varmasti
kuolleeksi, ilmestyisi yht'äkkiä erääseen Keski-Afrikan etäisimpään ja
vaikeapääsyisimpään paikkaan. Ainoa toivomme sen tapahtumisesta, jos
sitä yleensä voi toivoksi nimittääkään, perustui sen lisäksi vain
kafferi-tietäjän ennustukseen.

Siihen luottaminen oli joka suhteessa niin typerää, että hylkäsin koko
ajatuksen ja aloin miettiä pakenemisen mahdollisuuksia. Mietittyäni
tuntikausia en ollut keksinyt ainoatakaan keinoa. Eipä edes Hans
kaikkine kokemuksineen ja lähes yli-inhimillisine taitoineen kyennyt
ehdottamaan mitään. Olimme aseettomina keskellä tuhatlukuista
villikansaa, joka Babembaa mahdollisesti lukuunottamatta piti meitä
orjakauppiaina, jotka olivat tulleet maahan ryöstämään heidän vaimojaan
ja lapsiaan. Ennakkoluuloinen kuningas Bausi oli kuuro meitä kohtaan.
Tyhmyydessämme, jota nyt katkerasti kaduin, niinkuin kaduin koko
retkeäkin tai ainakin sitä, että olimme lähteneet sille ilman Veli
Johannesta, olimme sitäpaitsi hankkineet leppymättömäksi
viholliseksemme heidän päätaikurinsa, joka noille kansoille on
tavallisesti jonkunlainen Canterburyn arkkipiispa. Meillä ei ollut
mitään toivoa, ellei tapahtuisi jokin ihme. Voimme ainoastaan rukoilla
ja valmistautua kuolemaan.

Mavovo tosin pysyi hilpeänä. Hänen uskonsa "Käärmeeseen" oli todella
liikuttava. Hän tarjoutui tekemään taikatemppunsa uudelleen meidän
läsnäollessamme osoittaakseen, ettei mitään erehdystä ollut tapahtunut.
Minä kieltäydyin, sillä en uskonut taikoihin, ja Stephenkin kieltäytyi,
vaikkakin toisesta syystä, nimittäin siitä, että tulos mahdollisesti
voisi olla erilainen, mikä hänestä olisi ollut masentavaa. Zulut
horjuivat uskon ja epäuskon välillä niinkuin epäilevä ihminen, joka on
ryhtynyt tutkimaan kristinuskon totuutta. Sammy sitävastoin ei
horjunut, hän sananmukaisesti ulvoi ja valmisti ruoan niin huonosti,
että minun piti kääntyä Hansin puoleen, pyytäen häntä keittämään, sillä
niin huono kuin ruokahalumme olikin, meidän piti koettaa ylläpitää
voimiamme syömällä.

"Mikä, mr. Quatermain", Sammy kysyi kyyneltensä lomassa, "olla
sellainen ravinnonkäyttötapa, joka säilyttäisi elimistömme aina
vastaanottokykyisenä?"

Ensimmäinen yö kului jotenkuten, ja samoin seuraava päiväkin ja sitä
seuraava yö, jonka jälkeen valkeni viimeinen aamumme. Minä nousin hyvin
varhain ja katselin auringon nousua. En luullakseni ole koskaan ennen
huomannut, kuinka ihana auringonnousu on, en ainakaan niin selvästi
kuin sinä aamuna, jolloin otin siltä ikuisia jäähyväisiä. Vaikka
saattoihan kuoleman pimeyden takana tosin olla kauniimpiakin
auringonnousuja! Sitten menin majaamme, ja kun Stephen, jolla näytti
olevan sarvikuonon hermot, nukkui sikeätä unta kuin kilpikonna
talvella, luin vakavasti rukouksiani, kaduin syntejäni, joita näytti
olevan niin paljon, että lopulta jätin epätoivoisen yrityksen sikseen
ja koetin sitten kuluttaa aikaani lukemalla Vanhaa Testamenttia, johon
olen aina ollut kovasti kiintynyt.

Lukiessani erästä sivua, jolla kerrottiin, kuinka profeetta Samuel,
jonka sijasta ehdottomasti luin "Imbozwi", hakkasi kappaleiksi Agag'in,
sen jälkeen kuin Bausi -- tarkoitan Saul -- oli armahtanut häntä ja
säästänyt hänen henkensä, en tuntenut itseäni juuri lohdutetuksi,
Epäilemättä nämä ihmiset uskoivat minun Agag'in tavoin riistävän
miekallani vaimoilta heidän lapsensa eivätkä siis voineet muuta kuin
tuon onnettoman kuninkaan esimerkkiä seuraten ryhtyä "hienotunteisesti"
tuomioon.

Stephen'in yhä nukkuessa -- en ymmärtänyt kuinka hän _voi_ nukkua --
ryhdyin sitten laskemaan retkemme tähänastisia kuluja. Se oli maksanut
jo £ 1,423. Ajatella, että olimme uhranneet £ 1,423 joutuaksemme
paaluun sidottaviksi ja nuolilla ammuttaviksi! Yhden harvinaisen
orkidean vuoksi! "Oi", arvelin mielessäni, "jos jonkun ihmeen kautta
pelastuisin tai jos tulevassa elämässäni joutuisin sellaiseen maahan,
jossa nuo harvinaiset kasvit kukkivat, en ikinä edes katsoisikaan
niihin." Todellisuudessa en sitä ole tehnytkään.

Ennen pitkää Stephenkin heräsi ja söi vahvan aamiaisen, niinkuin
sanomalehdissä kerrotaan rikoksellisten tekevän ennen teloitusta.

"Mitä sureminen hyödyttää?" hän sanoi. "Muuten en surisi ollenkaan
paitsi vanhan isäraukkani vuoksi. Jonakin päivänä olisimme kuitenkin
tulleet tähän asemaan, ja mitä pikemmin se on ohi, sitä pikemmin saamme
nukkua, kuten laulussa lauletaan. Kun ajattelee asiaa, niin unella on
äärettömän suuria etuja, sillä ainoastaan unessa olemme täydellisesti
onnellisia. Sitä ennen olisin kuitenkin mielelläni nähnyt tuon
Cypripeudimin."

"Kirottu Cypripedium!" minä huudahdin ja kolistelin ulos huoneesta
sanomaan Sammylle, että ellei hän lakkaisi ulvomasta, iskisin häneltä
pään puhki.

"Aika loikkaus! Kuka olisi uskonut tuota Quatermain'ista!" kuulin
Stephen'in mutisevan piippuansa sytytellen.

Aamu valkeni "kuin voideltu salama", kuten Sammy huomautti. Kello tuli
kolme, ja Mavovo ja hänen seurueensa uhrasivat vohlan esi-isäinsä
hengille, mikä, kuten Sammy taaskin huomautti, oli "kauhea pakanallinen
meno, joka oli luonnostaan sopiva pahentamaan asiaamme Ylhäisten
Voimain edessä."

Sen tehtyä ilmestyi Babemba luoksemme suureksi ilokseni. Hän näytti
niin iloiselta, että päätin heti hänen tuovan mitä parhaita uutisia
tullessaan. Ehkä kuningas oli armahtanut meidät, tai ehkä -- suloinen
ajatus -- Veli Johannes oli saapunut jo ennen aikaansa.

Mutta ei sinnepäinkään! Hänellä ei ollut muuta sanottavaa kuin että hän
oli lähettänyt tiedustelijoita pitkin rannikolle vievää tietä ja ettei
sadan mailin laajuudella näkynyt jälkeäkään Veli Johanneksesta. Kun
Musta elefantti senvuoksi oli Imbozwin kiihoituksesta käynyt yhä
raivoisammaksi, näytti hyvin luultavalta, että illan juhlamenot
pantaisiin toimeen. Kun sen lisäksi hänen velvollisuuteensa kuului
valvoa paalujen pystyttämistä, joihin meidät piti sidottaman, ja
hautojen kaivamista niitten juurelle, niin hän oli tullut laskemaan
meidät uudelleen ollakseen varma, ettei luvun suhteen ollut tapahtunut
erehdystä. Jos tahdoimme joitakin esineitä mukaamme hautaan, meidän
piti vain nimittää ne hänelle, ja hän pitäisi niistä varmasti huolen.
Kuolema olisi nopea ja tuskaton, hän lisäsi, sillä hän oli valinnut
Bezan kaupungin parhaat jousimiehet, jotka harvoin ampuivat harhaan ja
useimmat olisivat osuneet vaikka puhvelihärän töyhtöön.

Sitten hän lörpötteli vähän muista asioista, kysyen muun muassa, mistä
hän löytäisi taikakilven, jonka olin antanut hänelle ja jota hän aikoi
aina pitää kunniakkaana muistona j.n.e., nuuskasi Mavovon kanssa ja
lähti, luvaten varmasti palata oikeaan aikaan.

Kello oli nyt neljä, ja kun Sammy oli aivan kykenemätön, niin Stephen
laittoi itselleen teetä. Tee oli hyvin hyvää, varsinkin kun meillä oli
maitoa sekaan, vaikka en muistanut ennenkuin myöhemmin, mille se
maistui.

Luovuttuani kaikesta toivosta menin yksin sisälle valmistuakseni
ottamaan vastaan loppuni kuin mies, ja istuessani siellä hiljaisuudessa
ja puolipimeässä henkeni tyyntyi. Minkävuoksi olisinkaan pitänyt kiinni
elämästä? Kuten lukija, joka on seurannut seikkailujani, tietää, oli
maassa, jonne olin matkalla, muutamia henkilöitä, joita kovin
mielelläni halusin jälleen tavata, ennen kaikkea isäni ja äitini ja
kaksi jaloa naista, jotka olivat minulle vieläkin enemmän. Poikani
tosin jäisi jäljelle (hän oli silloin vielä elossa), mutta tiesin hänen
saavan ystäviä, ja kun siihen aikaan en ollut kovin huonoissa
varoissakaan, olin voinut varata hänelle kunnollisen toimeentulon. Oli
ehkä parempikin, että menin, sillä jatkuva elämä olisi vain tuonut
uusia suruja ja eronhetkiä.

Miten minulle kävisi, en tietystikään voinut sanoa, mutta tiesin,
niinkuin tiedän nytkin, ettei tuleva olotilani olisi ollut elämän
sammumista eikä myöskään unta, josta Stephen oli puhunut. Ehkä tulisin
siihen paikkaan, jossa vihdoinkin pilvet hajoavat ja me näemme
selvästi, paikkaan, josta näkisin menneisyyden ja tulevaisuuden
maisemat niinkuin taivaalla liitelevä kotka eikä minun tarvitsisi enää
ponnistella tiheissä viidakoissa villipetojen ja käärmeiden
ahdistamana, taivaan rajuilmain ja salamien pelättämänä, tietämättä,
minne polkuni suuntaisin. Ehkä siinä paikassa ei enää olisi sitä, mitä
Paavali nimittää lihan laiksi, joka sotii hengen lakia vastaan ja tekee
minut synnin orjaksi. Ehkä siellä tuo Voima, joka tietää, mitä tekoa me
olemme, antaisi anteeksi menneisyyteni ja minä tulisin siksi, mitä aina
olen kaivannut -- hyväksi sanan täydellisessä merkityksessä -- ja
löytäisin uusia avoimia palveluksen polkuja. Nämä ajatukset poimin sinä
aikana taskukirjaani tekemistäni merkinnöistä.

Näin minä mietiskelin ja kirjoitin pari jäähyväisriviä siinä
mielettömässä toivossa, että ne jotenkuten joutuisivat niiden
henkilöitten käsiin, joille ne olin osoittanut. (Kirjeet ovat vielä
tallella ja tekevät nykyaikana omituisen vaikutuksen.) Sen tehtyäni
koetin vaikuttaa ajatuksillani Veli Johannekseen, jos hän vielä eli,
kuten edellisinäkin päivinä olin tehnyt, ja saattaa hänen tietoonsa
tukalan tilamme sekä nuhdella häntä siitä, että hän epäterveen
huolettomuutensa ja uskollisuudenpuutteensa kautta oli saattanut meidät
tähän tilaan.

Kesken kaiken Babemba saapui sotilaineen noutamaan meitä
teloituspaikalle. Hans tuli ilmoittamaan minulle hänen saapumisestaan.
Hottentottiraukka pudisti kättäni ja pyyhki silmiään repaleiseen
hihaansa.

"Oi, baas, tämä on viimeinen matkamme", hän sanoi, "ja teidät
surmataan, baas, ja se on kaikki minun syytäni, baas, sillä minun
velvollisuutenihan olisi ollut keksiä pelastus. Mutta sitä en voi,
pääni on käynyt niin tyhmäksi. Jos edes saisin käsiini Imbozwin, niin
en pitäisi väliä, ja sen kyllä teenkin, sen _teen_, vaikka minun olisi
haamuna palattava sitä tekemään. Tiedättehän, baas, Saarnaaja, teidän
isänne sanoi meille, että me emme sammu niinkuin tuli, vaan palamme
ikuisesti jossain muualla --"

"Niin toivon", minä ajattelin itsekin.

"-- ja se palaminen on helppoa, eikä tarvitse maksaa mitään puista.
Toivon siis, että me aina palamme yhdessä, baas. Ja kunnes se aika on
käsissä, baas, annan teille jotakin", ja hän veti taskustaan esille
inhoittavan näköisen, hevoslääkettä muistuttavaa nestettä sisältävän
pullon. "Kun nielette tämän, ette tunne enää mitään; se on hyvin hyvää
lääkettä, jota isoisäni isoisä on saanut heimonsa tietäjältä. Te
vaivutte uneen suloisesti kuin olisitte juovuksissa ja heräätte jälleen
tuohon ihanaan tuleen, joka palaa ilman puita eikä koskaan sammu
iankaikkisesta iankaikkiseen, amen."

"Ei, Hans", minä sanoin, "kuolen mieluummin silmät auki."

"Niin minäkin tekisin, baas, jos näkisin, että siitä olisi jotain
hyötyä, mutta sitä en tee, sillä en voi enää uskoa tuon mustan höperön
Mavovon Käärmeeseen. Jos se olisi ollut hyvä käärme, niin se olisi
neuvonut häntä pysyttelemään kaukana Bezan kaupungista, ja senvuoksi
minä nielaisen toisen näistä ja annan toisen baas Stephen'ille", ja hän
työnsi inhoittavan sekasotkun suuhunsa ja nieli sen suurella vaivalla
niinkuin kalkkunanpoika jauhopallon, joka on sen kurkkuun liian suuri.

Minä kuulin Stephen'in huutelevan nimeäni ja jätin Hansin syytämään
suustaan monipuolisia ja monikielisiä kirouksia Imbozwia vastaan, jonka
lukuun hän täydellä syyllä pani koko tuskamme.

"Tämä ystävämme tässä sanoo, että on aika lähteä", Stephen sanoi
kovasti vapisten, sillä tilanne alkoi lopulta vaikuttaa häneenkin, ja
osoittaen vanhaa Babembaa, joka seisoi siinä iloisesti hymyillen, kuin
noutaisi hän meitä häihin.

"Niin, valkoinen herra", sanoi Babemba, "on jo aika ja minä olen
pitänyt kiirettä, jotta teidän ei tarvitsisi odottaa. Siitä tulee
suurenmoinen näytös, sillä Musta elefantti itse aikoo kunnioittaa teitä
läsnäolollaan ja samoin koko Bezan kaupunki, vieläpä kansaa monen
mailin alueelta."

"Suu kiinni, vanha hullu", minä vastasin, "ja lakkaa irvistelemästä.
Jos olisit ollut mies etkä petollinen ystävä, olisit voinut pelastaa
meidät tästä, sillä sinä tiedät varsin hyvin, ettemme ole
ihmiskauppiaita, vaan päinvastoin sellaisten vihollisia."

"Oi, valkeat herrat", sanoi Babemba muuttuneella äänellä, "uskokaa
minua, että hymyilen vain pitääkseni teitä onnellisina loppuun asti.
Huuleni hymyilevät, mutta sisällisesti minä itken. Tiedän, että olette
hyviä, ja olen sanonut sen Bausille, mutta hän ei usko minua, sillä hän
luulee teidän lahjoneen minut. Mitä minä voin tuota mustasydämistä
Imbozwia, taikurien päämiestä, vastaan, joka vihaa teitä siitä syystä,
että luulee teitä itseänsä etevämmiksi, ja joka yötä ja päivää puhuu
kuninkaan korvaan, että ellei hän tapa teitä, niin koko kansamme joutuu
surmattavaksi tai myydään orjiksi, sillä te olette muka vain vakoojia,
joita suuri armeija seuraa. Vasta viime yönä Imbozwi ennusti ja luki
tämän ja paljon muuta lumotusta vedestä, uskotellen kuninkaalle, että
hän näki kaiken kuin kuvassa, vaikka minä, joka kurkistin hänen
olkapäänsä yli, en nähnyt mitään muuta kuin Imbozwin veteen heijastuvat
rumat kasvot. Hän sanoi henkensä ilmoittavan, että Dogeetah, kuninkaan
veli, oli kuollut eikä siis voinut enää palata Bezan kaupunkiin. Olen
tehnyt parhaani. Pidä sydämesi puhtaana minua kohtaan, oi Macumazana,
äläkä vihaa minua, sillä sanon, että olen tehnyt parhaani, ja jos
milloin saan käsiini Imbozwin, niin kostan hänelle, eikä hänen
kuolemansa ole oleva nopea niinkuin teidän. Mutta sitä tilaisuutta en
luultavasti saa, sillä ennemmin hän myrkyttää minut."

"Toivoisin _itse_ saavani hänet käsiini", minä mutisin, sillä niinkään
vakavana hetkenä en voinut tuntea kristillisiä tunteita Imbozwia
kohtaan.

Näin kuitenkin, että vanha Babemba oli rehellinen, ja pudistin hänen
kättään sekä annoin hänelle kirjoittamani kirjeet, pyytäen, että hän
koettaisi saada ne rannikolle. Sitten lähdimme viimeiselle matkallemme.

Zulu-metsästäjät istuivat jo maassa aitauksen ulkopuolella lörpötellen
ja nuuskaten. En ollut selvillä, riippuiko tuo levollisuus todellakin
uskosta Mavovon Käärmeeseen vai rodun luontaisesta rohkeudesta ja
uhmasta. Minut nähdessään he hyppäsivät jaloilleen, kohottivat oikean
kätensä ja päästivät kovaäänisen ja sydämellisen tervehdyksen:
"Inkoosi! Baba! Inkoosi! Macumazana!" Senjälkeen Mavovo antoi merkin,
ja he virittivät zulunkielisen sotalaulun ja lauloivat sitä koko matkan
paaluille asti. Sammykin viritti laulun, mutta aivan toisenlaisen.

"Ole hiljaa", minä sanoin. "Etkö osaa kuolla kuin mies."

"En, en todellakaan", hän vastasi ja ulvoi edelleen ja huusi armoa noin
kahdellakymmenellä eri kielellä.

Stephen ja minä astuimme ensimmäisinä, Stephen'illä yhä kädessään
lippu, jota ei kukaan yrittänyt häneltä riistää. Mazitut varmaankin
arvelivat sitä hänen suojelusesineekseen. Emme puhuneet paljoa, kerran
hän vain virkkoi:

"No niin, orkidea-rakkaus on saattanut monen miehen pahaan loppuun.
Mahtaneenkohan isäukko säilyttää kokoelmani tai myydä sen." Senjälkeen
hän vaikeni, ja kun en tiennyt enkä pitänyt väliä, miten hänen
kokoelmilleen kävisi, minäkään en vastannut.

Meidän ei tarvinnut kulkea kauas; minä puolestani olisin mieluummin
valinnut pitemmän matkan. Vartijat kuljettivat meitä jonkinlaista
sivutietä, ja yht'äkkiä ilmestyimme toiseen päähän toria, jolla
huomasimme tunkeilevan tuhansittain kansaa kokoontuneena teloitustamme
katsomaan. Huomasin, että heidät oli järjestetty säännöllisiin ryhmiin
ja välille jätetty leveä tie, joka kulki torin eteläiselle portille,
luultavasti suuren joukon liikkumisen helpottamiseksi.

Kansajoukko otti meidät vastaan kunnioittavasti vaieten, vaikkakin
Sammyn ulina nauratti muutamia, kun taas zulujen sotalaulu näytti
herättävän heissä ihmettelyä tai ihailuakin. Torin päähän, lähelle
kuninkaan pihaa, oli pystytetty viidelletoista kummulle yhtä monta
ylvästä paalua. Kummut, jotka muodosti niiden juurelle kaivetuista
viidestätoista syvästä haudasta nostettu multa, olivat sellaisessa
asennossa, että kaikki saattoivat nähdä näytöksen. Paaluja oli
oikeastaan seitsemäntoista, rivin päissä oli nimittäin kaksi muita
suurempaa aaseja varten, jotka nähtävästi myöskin piti ammuttaman.
Suuri määrä sotilaita oli pitämässä tyhjänä paalujen edessä olevaa
aukeaa. Tälle aukealle olivat kokoutuneet Bausi, hänen neuvonantajansa,
muutamia hänen päävaimojaan, Imbozwi maalattuna tavallistakin
kauheammaksi ja noin viisi- tai kuusikymmentä valittua jousimiestä
jännitettyine jousineen ja runsaine nuolivarastoineen, joittenka osaa
näytännössä meidän ei ollut vaikea arvata.

"Kuningas Bausi", minä sanoin kulkiessani valtiaan ohi, "sinä olet
murhamies, ja taivas on kostava sinulle rikoksesi. Jos vertamme
vuodatat, kuolet itsekin pian ja tulet kohtaamaan meitä sinne, missä
_meillä_ on valta, ja sinun kansasi tuhotaan."

Sanani näyttivät säikähdyttävän miestä, sillä hän vastasi:

"En ole murhamies. Surmaan teidät senvuoksi, että olette
ihmisryöväreitä. Minä sitäpaitsi en ole langettanut tuomiotanne. Sen on
tehnyt Imbozwi, tietäjäin päämies, joka on kertonut minulle teistä ja
jonka Henki sanoo, että teidän on kuoltava, ellei veljeni Dogeetah
ilmesty teitä pelastamaan. Jos Dogeetah saapuu, mitä hän ei voi, koska
on kuollut, puhumaan puolestanne, silloin tiedän, että Imbozwi on
roisto ja valehtelija, ja niinkuin teidän olisi pitänyt kuolla, niin
hänen on kuoltava."

"Niin, niin", kirkui Imbozwi. "Jos Dogeetah saapuu, niinkuin tuo väärä
noita ennustaa", ja hän osoitti Mavovoa, "silloin olen valmis kuolemaan
sijastanne, te valkoiset orjakauppiaat. Niin, niin, silloin saatte
ampua nuolilla _minut_."

"Kuningas, ota vaari noista sanoista, ja kansa, ottakaa vaari noista
sanoista, jotta ne täytettäisiin, jos Dogeetah saapuu", sanoi Mavovo
kovalla, syvällä äänellä.

"Minä otan niistä vaarin", vastasi Bausi, "ja vannon äitini hengen
kautta, että koko kansan avulla ne täytetään -- jos Dogeetah tulee."

"Hyvä", huudahti Mavovo ja asteli kohti paalua, joka oli osoitettu
hänelle.

Mennessään hän kuiskasi Imbozwin korvaan jotakin, mikä näytti
pelättävän tuota saatanan lasta, sillä huomasin hänen hätkähtävän ja
vapisevan. Samassa hän kuitenkin tointui ja oli seuraavassa hetkessä jo
valvomassa niiden työtä, joiden piti köyttää meidät paaluihin.

Köyttäminen toimitettiin yksinkertaisesti ja lujasti sitomalla meidät
ranteista ruohoköydellä paaluihin, joihin kuhunkin oli kiinnitetty
kaksi esiinpistävää puupalikkaa, jotka sattuivat kainaloihimme ja
estivät meidät liikkumasta. Stephen'ille ja minulle annettiin
kunniapaikat keskellä, ja Stephen'in pyynnöstä kiinnitettiin lippu
hänen paalunsa päähän. Mavovo oli oikealla puolellani, ja muut zulut
oli asetettu molemmille puolin. Hans ja Sammy saivat äärimmäiset paalut
(lukuunottamatta niitä, joihin onnettomat juhtamme oli sidottu).
Huomasin, että Hans oli jo hyvin uninen ja että paalun sitomisen
jälkeen hänen päänsä pian painui rinnalle. Lääke oli nähtävästi
vaikuttanut, ja minä melkein kaduin, etten ollut siitä huolinut, kun
kerran oli tilaisuus.

Kun kaikki seisoimme paaluissamme, Imbozwi tuli pitämään tarkastusta.
Samalla hän piirsi valkealla liidulla pyöreän merkin kunkin rintaan
jonkinlaiseksi maaliksi, johon jousimiehet saivat tähdätä.

"Ähä, valkoinen mies", hän sanoi liidutessaan metsästysnuttuani, "nyt
et enää polta taikakilvelläsi kenenkään tukkaa. Et koskaan enää, sillä
pian minä tallaan jaloillani multaa sinun peitoksesi tuohon kuoppaan,
ja tavarasi kuuluvat minulle."

Minä en vastannut, sillä kun aikani oli niin lyhyt, minun ei mielestäni
kannattanut puhua tuon inhoittavan otuksen kanssa. Hän siirtyi siis
Stephen'in eteen ja alkoi liiduta häntä. Mutta Stephen, jossa asusti
vielä luonnollinen ihminen, huudahti:

"Pois saastainen kätesi!" ja nosti vapaaksi jätetyn säärensä ja antoi
maalatulle tietäjävelholle niin hirveän potkun vatsaan, että tämä
putosi päistikkaa takanaan olevaan kuoppaan.

"Au! Hyvin tehty, Wazela", sanoivat zulut, "toivottavasti tapoitte
hänet!"

"Toivottavasti", sanoi Stephen, ja kansajoukko katsoi hengästyneenä,
kuinka heidän päätietäjäänsä, jota he nähtävästi suuresti pelkäsivät,
kohdeltiin noin pahoin. Babemba vain irvisti, ja kuningas Bausikin
näytti huvitetulta.

Mutta Imbozwista ei niin helpolla päästy, sillä samassa hän jo
apuriensa, pienempäin velhojen, tukemana kömpi ylös haudasta kiroillen
ja savisena, sillä haudan pohja oli märkä. Senjälkeen en kiinnittänyt
enää huomiota häneen enkä muuhunkaan. Kun minulla oli vain puoli tuntia
jäljellä, on selvää, että käytin tuon ajan toisella tavoin.




XI

DOGEETAH SAAPUU.


Sinä iltana auringonlasku oli kuin aamurusko, harvinaisen kaunis,
vaikka samoinkuin teen makua en muistanut sitäkään ennenkuin vähän
myöhemmin. Oli tulossa ukkosilma, joka Afrikassa aina luo ihania
ilmiöitä taivaalle.

Aurinko aleni suurena punaisena silmänä, jonka yli laskeutui äkkiä
pilvien musta silmäluomi purppuralle hehkuvine ripsineen.

"Tämä on nyt viimeistä, mitä sinusta näen, vanha ystäväni", ajattelin
mielessäni.

Hehku alkoi tummua. Kuningas katsahti ympärilleen ja ylös taivaalle
ikäänkuin sadetta peläten, kuiskasi sitten jotain Babemballe, joka
nyökkäsi ja asteli minun paaluani kohti.

"Valkoinen herra", hän sanoi, "Elefantti haluaa tietää, oletteko
valmiit, sillä nyt tulee huono valaistus ampumiselle?"

"Emme", minä vastasin päättäväisesti, "emme ennenkuin puoli tuntia
auringonlaskun jälkeen, niinkuin oli sovittu."

Babemba meni kuninkaan luo ja palasi takaisin.

"Valkoinen herra, kuningas sanoo, että sopimus on sopimus ja että hän
pitää sanansa. Mutta sitten ette saa moittia häntä, jos ampuminen
onnistuu huonosti, sillä luonnollisesti hän ei voinut tietää, että tänä
iltana tulisi tällainen synkkä ilma, joka tähän vuoden aikaan ei ole
tavallista."

Ilma pimeni pimenemistään, kunnes vihdoin olimme kuin Lontoon sumussa.
Taajat ihmisjoukot näyttivät valleilta, ja jousimiehet, jotka
valmistelujaan tehdessään liehuivat sinne tänne, olisivat voineet olla
haadeksen varjoja. Kerran tai pari salama leimahti ja sitä seurasi
jonkun ajan kuluttua kaukainen ukkosenjyrähdys. Ilmakin kävi hyvin
painostavaksi. Vallitsi ääretön hiljaisuus. Ei yksikään koko suuresta
kansanjoukosta puhunut eikä liikahtanut; yksinpä Sammykin oli lakannut
ulisemasta, luultavasti siitä syystä, että hän oli uupunut ja
pyörtymäisillään kuten kuolemaantuomittu usein ennen hirttämistä. Hetki
oli mitä juhlallisin. Luonto tuntui kuin asettuvan juhlamieleen ja
valmistavan meille mahtavaa vaippaa.

Lopulta kuulin kuinka jousia jännitettiin ja Imbozwin kimakan äänen:

"Odottakaa vähän, pilvi hajoaa. Sen takana on valoa, ja on hauskempaa,
jos he näkevät nuolien tulevan."

Pilvi alkoi todellakin hitaasti häipyä, ja sen alta virtasi vihreää
valoa kuin kissan silmissä.

"Joko me ammumme, Imbozwi?" kysyi jousimiesten kapteenin ääni.

"Ei vielä, ei vielä. Ei ennenkuin kansa voi nähdä heidän kuolemansa."

Pilven reuna kohosi taaskin; vihreä valo muuttui tulipunaiseksi
laskevan auringon hehkusta ja heijastui takaisin maahan tiheästä,
tummasta pilvestä. Koko seutu oli kuin syttynyt liekkeihin, mutta
taivas päämme päällä oli tumma kuin painomuste. Jälleen salama
leimahti, niin että näimme tuhatlukuisen odottavan joukon kasvot ja
tuijottavat silmät, vieläpä ohiliiteleväin suurten yölepakkojen
valkoiset hampaatkin. Leimahdus näytti polttavan pois pilven
viimeisetkin jätteet, valo vahveni vahvenemistaan ja kävi hetki
hetkeltä punaisemmaksi.

Imbozwi päästi käärmemäisen vihellyksen. Kuulin jousta jännitettävän,
ja melkein samassa kumahti nuoli juuri pääni päälle paaluun. Nostamalla
päätäni saatoin aivan koskettaa sitä. Suljin silmäni ja aloin nähdä
kaikenlaisia hullutuksia, jotka vuosi vuodelta olen kaikki unohtanut.
Aivoissani humisi sekavasti. Läpi äärettömän hiljaisuuden olin
kuulevinani eläimen raskasta juoksua. Se oli kuin hätyytetty härkä.
Joku päästi hämmästyneen huudahduksen, joka saattoi minut avaamaan
jälleen silmäni. Ensimmäinen, mitä näin, oli joukko villejä jousimiehiä
jousipyssyt koholla -- ensimmäinen nuoli oli nähtävästi ollut vain
koelaukaus. Seuraava näky, joka tuossa kaameassa valaistuksessa
vaikutti aivan ylimaailmalliselta, oli torin eteläportilta johtavaa
avonaista kujaa pitkin nopeasti eteenpäin laahustava valkoinen härkä ja
sen selässä istumassa uljas olento.

Olin luonnollisesti varma, että näin unta, sillä olento oli aivan Veli
Johanneksen näköinen. Siinä oli hänen pitkä, lumivalkoinen partansa.
Tuossa perhoshaavi, jonka varrella hän näytti kiirehtivän härkää.
Mutta hänen vyötäreillään oli kukkaseppeleitä ja samoin härän sarvissa,
ja molemmin puolin sekä edessä ja takana juoksenteli nuoria tyttöjä
samoin seppeleihin kiedottuina. Se oli tietysti näky eikä mitään muuta,
ja minä suljin silmäni jälleen, odottaen kuolettavaa nuolta.

"Ampukaa!" rääkäisi Imbozwi.

"Ei, älkää ampuko", huusi Babemba. "_Dogeetah on tullut_!"

Seurasi hetken hiljaisuus, jonka aikana kuulin nuolien putoilevan
maahan; senjälkeen kajahti tuhansista kurkuista kuin ulvonta:

"Dogeetah! Dogeetah on tullut pelastamaan valkoisia miehiä!"

Minun täytyy tunnustaa, että tämän jälkeen hermoni, jotka tavallisesti
ovat aivan vahvat, tuntuivat siinä määrin rasittuneilta, että
luultavasti vaivuin muutamaksi minuutiksi tajuttomaksi. Tämän
tajuttomuuden aikana olin keskustelevinani Mavovon kanssa, mutta en ole
varma, oliko se totta vai vain kuvittelua, sillä en ole koskaan
muistanut kysyä sitä häneltä.

Hän sanoi minulle, tai luulin hänen sanovan:

"Ja nyt, isäni Macumazahn, mitä teillä on sanottavaa? Seisooko
Käärmeeni hännällään vai eikö? Vastatkaa, minä kuuntelen."

Tähän minä vastasin tai olin vastaavinani:

"Mavovo lapseni, näyttää todellakin siltä kuin Käärmeesi _seisoisi_
hännällään. Mutta pidän tätä kaikkea kuitenkin vain kuvitteluna;
minusta tuntuu, että elämme unimaassa, missä ei muu ole todellista kuin
ne asiat, joita emme saata nähdä emmekä kuulla emmekä koskettaa; että
ei ole olemassa minua eikä sinua eikä mitään Käärmettä, ei mitään muuta
kuin se Voima, jossa liikumme, joka näyttää meille kuvia ja nauraa, kun
pidämme niitä todellisuutena."

Siihen Mavovo sanoi, tai olin kuulevinani hänen sanovan:

"Te ainakin kosketatte totuutta, oi isäni Macumazana! Kaikki olevainen
on varjoa, ja me olemme varjojen varjoja. Mutta mikä heittää varjon, oi
isäni Macumazana? Minkävuoksi Dogeetah näyttää saapuvan, ratsastaen
valkoisella härällä, ja minkävuoksi kaikki nuo tuhannet ihmiset
uskovat, että minun Käärmeeni seisoo niin ihmeen tanakasti hännällään?"

"En totisesti tiedä", minä vastasin ja heräsin.

Siinä oli epäilemättä Veli Johannes kukkaköynnöksineen -- huomasin
inholla, että kukat olivat orkideoja -- köynnöksineen, jotka
bakkanaaliseen tapaan riippuivat alas hänen vasenta silmäänsä
varjostavalta kuhmuiselta aurinkokypäriltä. Hän oli kauheassa raivossa
ja herjasi Bausia, joka sananmukaisesti ryömi hänen edessään, ja minä
olin myöskin kauheassa raivossa ja herjasin _häntä_. Mitä itse sanoin,
en muista, mutta hän, valkea parta suuttumuksesta koholla ja uhaten
Bausia hyönteisverkkonsa varrella sanoi:

"Sinä koira! Sinä raakalainen, jonka pelastin hukkumasta ja jota olen
kutsunut veljekseni! Mitä olit tekemässä näille valkoisille miehille,
jotka ovat oikeita veljiäni, ja heidän seuralaisilleen? Olitko
aikomuksessa surmata heidät? Oi, jos niin on, silloin minä unohdan
valani, unohdan sen siteen, joka liittää meidät toisiimme ja --"

"Älä toki, älä", sanoi Bausi. "Kaikki on kauheaa erehdystä; minä en
ansaitse ollenkaan nuhteita. Syyllinen on tuo taikuri Imbozwi, jota
minun tällaisissa asioissa on maan vanhan lain mukaan toteltava. Hän
kysyi neuvoa Hengeltään ja sanoi, että sinä olit kuollut ja että nämä
valkoiset herrat olivat kaikkein suurimpia roistoja, mustasydämisiä
orjakauppiaita, jotka olivat tulleet tänne vakoilemaan mazitu-kansaa ja
tuhoamaan sitä taikatempuilla ja kuulilla."

"Silloin hän valehteli", jyrisi Veli Johannes, "ja valehteli
tietoisesti."

"Niin, niin, on ilmeistä, että hän valehteli", Bausi vastasi. "Tuokaa
tänne hänet ja ne, jotka häntä palvelevat."

Auringonlaskun viimeisen hehkun mukana ukkospilvetkin olivat hajonneet
ja taivaalla paistoi kirkas kuu, jonka valossa sotilaat alkoivat etsiä
Imbozwia ja hänen liittolaisiaan. Viimemainittuja he saivat käsiinsä
kahdeksan tai kymmenen, kaikki roistonnäköisiä, kamalasti maalattuja ja
koristeltuja kuin päämiehensäkin, mutta Imbozwia itseään he eivät
löytäneet.

Aloin jo arvella, että hän oli hämmingissä päässyt pujahtamaan pakoon,
kun samassa kuulin rivin toisesta päästä -- me olimme yhä pääluihimme
sidottuina -- Sammyn tosin käheän mutta kuitenkin iloisen äänen
huutavan:

"Mr. Quatermain, oikeuden nimessä pyydän teitä saattamaan hänen
majesteettinsa tietoon, että tuo petollinen noita, jota hän etsii,
itkee ja murisee nyt sen haudan pohjalla, joka oli kaivettu sulkemaan
syliinsä minun kuolleet jäännökseni."

Minä ilmoitin sen hänen majesteetilleen, ja heti Babemban ja hänen
sotilastensa voimakkaat kädet tempaisivat Imbozwin ylös haudasta ja
laahasivat vihastuneen Bausin eteen.

"Päästäkää vapaiksi valkoiset herrat ja heidän seurueensa", Bausi
sanoi, "ja tuokaa heidät tänne."

Meidän siteemme irroitettiin, ja sitten menimme kuninkaan ja Veli
Johanneksen luo, missä Imbozwi palvelijoineen makasi maassa yhtenä
läjänä heidän edessään.

"Kuka tämä on?" sanoi Bausi hänelle, osoittaen Veli Johannesta. "Eikö
se ole hän, jonka vannoit olevan kuolleen?"

Imbozwin mielestä kysymys ei näyttänyt vaativan vastausta, ja senvuoksi
Bausi jatkoi:

"Kuinka lauloitkaan äsken korvaamme -- eikö se ollut niin, että olit
valmis ammuttavaksi nuolilla näiden valkoisten herrain sijasta, jos
Dogeetah tulisi?"

Taaskaan Imbozwi ei vastannut, vaikka Babemba koetti voimakkaalla
potkulla kiinnittää hänen huomiotaan kuninkaan kysymykseen. Silloin
Bausi huusi:

"Oma suusi on sinut tuominnut, sinä valehtelit ja sinulle tapahtuu,
mitä olet itsellesi säätänyt", ja sitten hän lisäsi melkein Elijan
sanoilla, kun tämä oli kukistanut Baalin papit: "Viekää pois nämä
väärät profeetat. Älkää antako yhdenkään paeta. Eikö niin, oi kansa?"

"Niin, niin", ulvoi kansajoukko raivoissaan, "viekää heidät pois."

"Kansan suosikilta hän ei näytä, tuo Imbozwi", huomautti Stephen
minulle miettiväisellä äänellä. "No niin, oman keittonsa hän saa nyt
juoda ja kuumana saakin."

"Kuka nyt on väärä tietäjä?" pilkkasi Mavovo Stephen'in sanoja
seuraavan hiljaisuuden kuluessa. "Kuka saa nyt nauttia nuolenpäistä,
sinä valkoisten pilkkujen piirustaja?" ja hän osoitti läiskää, jonka
Imbozwi oli niin riemuiten maalannut hänen rinnalleen jousimiesten
nuolille maaliksi.

Pieni kyttyräselkäinen roisto huomasi nyt kaiken menetetyksi ja tarttui
äkillisellä liikkeellä sääreeni, alkaen rukoilla armoa. Hän rukoili
niin liikkuttavasti, että minä, joka olin jo lauhtunut ihmeellisen
pelastuksemme tuottamasta ilosta, tunsin sydämeni heltyvän. Käännyin
kuninkaan puoleen, pyytäen häntä säästämään onnettoman hengen, mutta
näin heti, ettei siitä ollut paljon toivoa, sillä Bausi vihasi ja
pelkäsi häntä ja oli iloinen päästessään hänestä. Mutta Imbozwi itse
suhtautui liikkeeseeni eri tavalla, sillä villien keskuudessa selän
kääntäminen merkitsee pyynnön hylkäämistä. Raivosta ja epätoivosta
hänen mustan sydämensä sappi kuohui yli laitojensa. Hän hyppäsi
jaloilleen, veti taikakalujensa joukosta pitkän, käyrän puukon ja kävi
kimppuuni kuin metsäkissa huutaen:

"Joka tapauksessa sinä tulet mukaan, valkoinen koira!"

Onneksi Mavovo piti häntä silmällä, sillä zulujen keskuudessa sanoo
sananlasku, että "noita on noidan tuho". Yhdellä hyppäyksellä hän
tarttui häneen. Juuri kun veitsi minua kosketti -- se ennätti jo
raapaista ihoani, vaikka ei verille asti, kaikeksi onneksi, sillä
luultavasti se oli myrkytetty -- juuri samassa hetkessä hän rautaisella
kourallaan tarttui imbozwin käsivarteen ja heitti miehen maahan kuin
lapsen.

Silloin kaikki tietysti oli lopussa.

"Tulkaa pois", minä sanoin Stephen'ille ja Veli Johannekselle; "tämä
paikka ei ole meitä varten."

Läksimme siis pois ja pääsimme majoihimme häiritsemättä ja kenenkään
huomaamatta, sillä Bezan kaupungin asukasten huomio oli kiinnitetty
muualle. Takaamme torilta kuului niin hirveä melu, että syöksyimme
huoneeseen ja suljimme oven päästäksemme kuulemasta tai hiljentääksemme
ääniä. Majassa oli pimeä, ja siitä olin todella kiitollinen, sillä
pimeys tuntui tyynnyttävän hermojani. Kiitollinen olin siitä varsinkin
kun Veli Johannes sanoi:

"Ystäväni Allan Quatermain ja te, nuori herra, jonka nimeä en tiedä,
nyt sanon teille, mitä luullakseni en ole ennen maininnut, nimittäin
että olen, paitsi lääkäri, Amerikan episkopaalisen kirkon pappi. No
niin, ja pappina kysyn, sallitteko minun kiittää Jumalaa ihmeellisestä
pelastumisestanne julmasta kuolemasta?"

"Kaikin mokomin", minä mutisin meidän molempain puolesta, ja Veli
Johannes lausui erittäin vakavan ja kauniin rukouksen. Olipa hän siihen
aikaan vähän sekapäinen tai ei, joka tapauksessa hän oli kyvykäs ja
kelpo mies.

Myöhemmin, kun kimakat huudot olivat vaimenneet sekavaan monien äänten
huminaan, me istuuduimme majan ulkopuolelle räystään alle, missä esitin
Stephen Somers'in Veli Johannekselle.

"Ja nyt", minä sanoin, "mistä te oikeastaan tulette noin kukkiin
kiedottuna kuin roomalainen pappi uhrijuhlana ja ratsastaen härällä
kuin nainen, joka kuvaa Eurooppaa? Ja mitä maailmassa te tarkoititte
tekemällä meille sellaisen kepposen tuolla Durban'issa jättämättä edes
minkäänlaista sanaa jälkeenne, vaikka olitte luvannut opastaa meidät
tähän helvetin koloon?"

Veli Johannes siveli pitkää partaansa ja loi minuun moittivan katseen.

"Luulen, Allan", hän sanoi amerikkalaiseen tapaansa, "että on
tapahtunut jokin erehdys. Vastatakseni kysymyksenne jälkimmäiseen osaan
en jättänyt teitä ilman sanaa; jätin tuolle rammalle griqualaiselle
puutarhurillenne Jack'ille kirjeen, joka hänen piti antaa teille heti
palattuanne."

"Siinä tapauksessa tuo tyhmeliini oli joko hukannut sen tai valehteli,
niinkuin griquain tapa on, taikka unohti sen kokonaan."

"Se on luultavaa. Minun olisi pitänyt ajatella sitä, Allan, mutta niin
en tehnyt. No hyvä, siinä kirjeessäni sanoin, että aioin yhtyä teihin
täällä, missä minun olisi pitänyt olla teitä odottamassa jo kuusi
viikkoa sitten. Lähetin sitäpaitsi Bausille sanan, ilmoittaen hänelle
tulostanne siltä varalta, että myöhästyisin, mutta luultavasti
sananviejälle on matkalla jotakin tapahtunut."

"Miksi ette odottanut meitä ja matkustanut yhtä matkaa kuten järkevä
mies?"

"Koska kysytte minulta suoraan, Allan, niin sanon sen teille, vaikka
asia on sellainen, että en mielelläni puhu siitä. Tiesin, että aioitte
matkustaa Kilwan kautta; sehän oli ainoa mahdollinen tie niin suuren
joukon ja paljojen tavarain kanssa, ja minä en halunnut mennä Kilwaan."
Hän pysähtyi ja jatkoi sitten: "Kauan sitten, tarkkaan sanoen lähes
kaksikymmentäkolme vuotta sitten, minä asetuin nuoren vaimoni kanssa
lähetyssaarnaajana asumaan Kilwaan. Rakensin sinne lähetysaseman ja
kirkon, ja me olimme onnellisia ja työmme kantoi siunausta. Sitten
eräänä onnettomana päivänä sinne saapui laivoillaan Swaheli ja muita
arabialaisia perustamaan orjakauppa-asemaa. Minä panin vastaan ja
seuraus oli, että he hyökkäsivät kimppuumme, surmasivat suurimman osan
väestäni ja raahasivat orjuuteen loput. Hyökkäyksessä sain miekan iskun
päähäni -- katsokaa, tässä on arpi", ja hän veti syrjään valkeat
hiuksensa ja näytti meille pitkän naarmun, joka näkyi selvään
kuutamossa.

"Isku löi minut tajuttomaksi illalla, juuri auringonlaskun aikaan. Kun
virkosin, oli kirkas päivä, ja kaikki olivat poissa lukuunottamatta
erästä vanhaa naista, joka hoiteli minua. Hän oli puolihulluna surusta,
sillä häneltä oli surmattu mies ja kaksi poikaa, ja kolmas
täysikasvuinen poika, yksi tytär ja pieni poika oli viety pois. Kysyin
häneltä, missä nuori vaimoni oli. Hän vastasi, että vaimonikin oli
viety pois vain kahdeksan tai kymmenen tuntia aikasemmin, sillä
arabialaiset olivat nähneet laivatulia mereltä ja pelänneet siellä
tulevan englantilaisen sotalaivan, jonka tiettiin risteilevän
rannikolla. Tulet nähdessään he olivat kiireesti paenneet sisämaahan,
jättäneet minut makaamaan, koska luulivat minua kuolleeksi, mutta
surmanneet haavoittuneet ennen lähtöään. Vaimovanhus oli pelastunut
kätkeytymällä kallioiden väliin rannalle ja arabialaisten lähdettyä
ryöminyt takaisin talon luo ja tavannut minut vielä elossa.

"Kysyin häneltä, minne vaimoni oli viety. Hän ei itse sanonut
tietävänsä, mutta eräs miehistämme oli sanonut hänelle kuulleensa
arabialaisten puhuvan, että he aikovat johonkin paikkaan noin sadan
mailin päähän yhtyäkseen siellä johtajaansa, sekarotuiseen roistoon
nimeltä Hassan-ben-Mohammed, jolle he aikoivat viedä vaimoni lahjaksi.

"Tuon lurjuksen me tunsimme, sillä arabialaisten astuttua maihin
Kilwassa mutta ennen keskinäisen vihollisuutemme alkua hän oli
sairastanut rokkoa, ja vaimoni oli ollut avullisena hoitamassa häntä.
Ilman vaimoani hän olisikin kuollut. Vaikka olikin joukon johtaja, hän
ei ollut osallisena hyökkäyksessä, sillä hänellä oli tehtävää
sisämaassa jossakin orjatieasiassa.

"Kuultuani nuo kauheat uutiset vaivuin järkytyksestä tai verenvuodon
aiheuttamasta heikkoudesta uudelleen tainnoksiin, josta heräsin vasta
kahta päivää myöhemmin hollantilaisella kauppa-aluksella, joka oli
matkalla Zanzibariin. Tämän laivan tulet arabialaiset olivat nähneet ja
pelänneet sitä englantilaiseksi sotalaivaksi. Se oli pistäytynyt
Kilwassa vettä noutamassa, ja merimiehet, jotka tapasivat minut talon
parvekkeella vielä hengissä, olivat sydämensä hyvyydessä kantaneet
minut laivalle. Vanhaa vaimoa he eivät olleet nähneet, tämä oli heidän
lähestyessään varmaankin piiloutunut.

"Zanzibarissa minut jätettiin melkein kuolemaisillani erään
lähetyspappimme hoitoon, jonka luona sairastin hyvin huonona kauan
aikaa. Kului kuusi kuukautta, ennenkuin toivuin entiselleni. Muutamat
sanovat, etten ole koskaan parantunut entiselleni; ehkä tekin, Allan,
olette yksi niitä.

"Vihdoin haava päässäni meni umpeen, sen jälkeen kuin eräs taitava
englantilainen laivastolääkäri oli ottanut pois muutamia luusiruja, ja
sitten voimanikin alkoivat palata. Olin ja olen vieläkin Amerikan
kansalainen, mutta siihen aikaan meillä ei ollut siellä konsulia, enkä
tiedä onko nytkään, ja luonnollisesti ei myöskään sotalaivoja.
Englantilaiset panivat toimeen tiedusteluja puolestani niin paljon kuin
voivat, mutta saivat selville vähän tai ei mitään, sillä koko Kilwan
seutu oli arabialaisten orjakauppiaitten hallussa, joidenka
roistomainen päämies nimitti itseään Zanzibarin sulttaaniksi."

Kertoja pysähtyi jälleen kuin surullisten muistelmain vallassa.

"Ettekö koskaan enää ole kuullut vaimostanne?" kysyi Stephen.

"Kyllä, mr. Somers; kuulin Zanzibarissa eräältä orjalta, jonka
lähetyksemme oli ostanut ja vapauttanut, että hän oli nähnyt
valkoihoisen naisen, joka kuvauksen mukaan saattoi olla vaimoni, elossa
ja nähtävästi terveenä jossakin paikassa, jota en mitenkään voinut
tuntea. Hän tiesi vain sen, että jonkin mustan heimon lähettiläät --
heimon nimeä hän ei tiennyt -- olivat luultavasti löytäneet hänet
harhailemasta viidakossa. Hän oli huomannut, että mustat kohtelivat
naista mitä suurimmalla kunnioituksella, vaikka eivät ymmärtäneetkään
hänen puhettaan. Seuraavana päivänä hän ollessaan etsimässä kuutta
kadonnutta vuohta oli joutunut arabialaisten vangiksi, jotka, kuten hän
myöhemmin oli saanut tietää, olivat samaa valkoihoista naista
takaa-ajamassa. Kertomuksensa jälkeisenä päivänä mies sairastui
keuhkokuumeeseen ja heikontuneena kärsimyksistään orjuudessa kuoli
pian. Nyt ymmärtänette, minkävuoksi minun ei erikoisesti tehnyt mieleni
käydä Kilwassa."

"Kyllä", minä sanoin, "sen ymmärrämme ja paljon muutakin, mistä saamme
puhua myöhemmin. Mutta, muuttaaksemme puheenaihetta, mistä te nyt
olette tulossa ja kuinka satuitte saapumaan juuri näin kreivin aikaan?"

"Olin matkalla tänne erästä tietä pitkin, jonka näytän teille
kartastani", hän vastasi, "mutta satutin jalkani" (Stephen ja minä
katsahdimme toisiimme) "ja sain maata kuusi viikkoa eräässä
kafferimajassa. Parannuttuani, kun en voinut kävellä oikein hyvin,
ratsastin opettamillani härillä. Tämä valkoinen, jonka näitte, on
niistä viimeinen; muut ovat kuolleet tsetse-kärpäsen puremiin.
Selittämätön pelko pakotti minut kiirehtimään eteenpäin niin nopeasti
kuin pääsin; viimeisten kahdenkymmenen neljän tunnin kuluessa olen
tuskin pysähtynyt syömään tai nukkumaankaan. Saapuessani tänä aamuna
Mazitu-maahan tapasin kylät tyhjinä lukuunottamatta muutamia naisia ja
tyttösiä, jotka tunsivat minut ja kietoivat nämä kukkaseppeleet
ympärilleni. He kertoivat kaikkien miesten menneen Bezan kaupunkiin
johonkin suureen juhlaan, mutta mikä juhla se oli, sitä he joko eivät
tienneet tai eivät tahtoneet ilmaista. Minä kiirehdin siis kulkuani ja
saavuin ajoissa -- Jumalan kiitos ajoissa! Tarina on pitkä;
yksityiskohdat kerron myöhemmin. Nyt olemme kaikki liian väsyksissä.
Mitä melua tuo on?"

Minä kuuntelin ja kuulin zulu-metsästäjäin laulavan voittolauluaan
palatessaan torilta raakaa näytelmää katsomasta. Pian he jo
saapuivatkin, etunenässä Sammy aivan toisenlaisena kuin se Sammy, joka
itkien lähti teloituspaikalle paria tuntia sitten. Nyt hän oli
iloisista iloisin ja kantoi kaulallaan muutamia taikakoruja, jotka
tunsin Imbozwin henkilökohtaiseksi omaisuudeksi.

"Hyve on voittanut ja vanhurskaus on täytetty, Mr. Quatermain. Nämä
ovat sotasaalista", hän sanoi ja osoitti kuolleen tietäjä-velhon'
koristeita.

"Ulos, sinä pikku rakki! Emme halua tietää mitään", minä sanoin. "Mene
keittämään illallista." Sammy lähti olematta vähääkään hämillään.

Metsästäjät kantoivat välillään jotakin, joka näytti Hansin ruumiilta.
Ensiksi minä säikähdin, luullen häntä kuolleeksi, mutta tutkimus
osoitti, että hän oli vaipunut vain tajuttomuuden tilaan, jollaisen
aiheuttaa laudanum. Veli Johannes määräsi, että hänet piti kääriä
huopapeitteeseen ja laskea pitkäkseen tulen lähelle, ja me teimme niin.

Samassa Mavovo lähestyi ja kyyristyi maahan eteemme.

"Isäni Macumazahn", hän sanoi levollisesti, "mitä teillä on minulle
sanottavaa?"

"Kiitoksen sanoja, Mavovo. Ellet olisi ollut niin nopea, niin Imbozwi
olisi lopettanut minut. Veitsi kosketti vain ihoani, mutta ei tehnyt
haavaa, Dogeetah on nimittäin tarkastanut sen."

Mavovo heilautti kättään kuin työntääkseen syrjään tuon pikku seikan ja
kysyi, katsoen minua suoraan silmiin:

"Mitä muita sanoja, Macumazahn? Tarkoitan Käärmeeseeni nähden."

"Että sinä olit oikeassa ja minä väärässä", vastasin häpeissäni. "On
tapahtunut, niinkuin sinä ennustit, kuinka ja miksi, sitä en ymmärrä."

"Niin, isäni, siitä syystä, että te valkoiset miehet olette niin
turhamaisia" ("pöyhkeileviä" oli hänen sanansa), "että luulette
omistavanne kaiken viisauden. Nyt olette nähneet, että niin ei ole.
Minä olen tyytyväinen. Väärät tietäjät ovat kaikki kuolleet, isäni, ja
minä luulen, että Imbozwi --"

Minä kohotin kättäni, sillä en halunnut kuulla yksityiskohtia. Mavovo
nousi ja meni hymyillen asioilleen.

"Mitä hän tarkoittaa Käärmeellään?" Veli Johannes tiedusteli uteliaana.

Kerroin hänelle asian niin lyhyesti kuin osasin ja kysyin, voiko hän
selittää sen. Hän pudisteli päätään.

"Omituisin esimerkki alkuasukasviisaudesta, mitä milloinkaan olen
kuullut", hän vastasi, "ja erittäin käyttökelpoinen. Selittääkö! Ei ole
olemassa muuta selitystä kuin tuo vanha, joka sanoo, että taivaan ja
maan välillä on enemmän j.n.e. ja että Jumala antaa eri ihmisille
erilaisia lahjoja."

Senjälkeen söimme illallisemme; luulenpa sen olleen riemullisimpia
aterioita, mitä milloinkaan olen nauttinut. On ihmeellistä, kuinka
hyvälle ruoka maistuu sen jälkeen kuin ei ole enää luullut saavansa
nauttia yhtä suupalaakaan. Sitten muut panivat maata, mutta minä jäin
vielä, ainoana toverinani yhä tiedottomana makaava Hans, tupakoimaan
hetkiseksi tulen ääreen, sillä tällä ylänkömaalla ilma oli kolea.
Minusta tuntui, etten vielä voinut nukkua, ellei muusta syystä niin
kaupungista kuuluvan melun vuoksi, missä mazitu-kansa juhli hirveiden
velhojensa teloitusta ja Veli Johanneksen paluuta.

Yht'äkkiä Hans heräsi, kohosi istualleen ja tuijotti minuun kirkkaan
liekin läpi, jota olin juuri kohentanut lisäämällä tuleen kuivia puita.

"Baas", hän sanoi ontolla äänellä, "siinä olette te ja tässä minä, ja
tuossa tuli, joka ei koskaan sammu, hyvin hyvä tuli. Mutta, baas,
minkävuoksi me emme ole sen sisäpuolella, niinkuin isänne, Saarnaaja,
lupasi, vaan täällä ulkona kylmässä?"

"Senvuoksi, että olet vielä maailmassa, sinä vanha hupakko, etkä
siellä, missä ansaitsisit olla", vastasin. "Senvuoksi, että Mavovon
Käärmeellä oli sittenkin totta puhuva kieli ja Dogeetah saapui,
niinkuin se oli ennustanut. Senvuoksi, että olemme kaikki elossa ja
terveinä ja että paaluissa riippuvat kuolleina Imbozwi ja hänen
joukkueensa. Senvuoksi, Hans, niinkuin itsekin olisit nähnyt, jos
olisit pysytellyt valveilla, sen sijaan että nautit saastaisia
lääkkeitä kuin arka nainen, senvuoksi, että pelkäsit kuolemaa, jonka
sinun ikäisellesi miehelle olisi pitänyt olla tervetullut."

"Oi, baas", keskeytti Hans, "älkää sanoko, että asiat ovat niin ja että
todella elämme vielä siinä maailmassa, jota kunnianarvoisa isänne
nimitti kyynelten maljaksi. Älkää sanoko, baas, että olin raukkamainen
ja nielin tuon kurjan aineen -- jos tietäisitte, baas, mistä se oli
tehty, niin ymmärtäisitte -- vain pahan päänkivistyksen vuoksi. Älkää
sanoko, että Dogeetah saapui silloin, kun silmäni eivät voineet häntä
nähdä tai, mikä vielä pahempi, kuinka Imbozwi ja hänen lapsensa
sidottiin paaluihin juuri silloin, kun minä en kyennyt auttamaan heitä
tämän kyynelten pullon pohjalta siihen tuleen, joka palaa
iankaikkisesta iankaikkiseen. Oi, se on liikaa, baas, ja minä vannon,
että vaikka kuinka monta kertaa kuolisin, tästä puoleen teen sen aina
avoimin silmin", ja hän piteli käsillään kipeää päätään ja heilutteli
itseään edestakaisin katkeran surun vallassa.

Hans'illa olikin syytä olla surullinen, kun ei ollut nähnyt tapahtumain
loppua. Metsästäjät keksivät hänelle uuden, hirveän pitkän nimen, joka
merkitsi "pieni keltainen hiiri, joka nauttii unesta sillä aikaa kuin
mustat rotat syövät vihollisensa". Yksinpä Sammykin teki hänestä
pilkkaa, näytellen saaliitaan, jotka hän vakuutti omin voimin
riistäneensä mahtavalta tietäjämestarilta Imbozwilta, minkä hän todella
oli tehnytkin -- samaisen lmbozwin riippuessa kuolleena paalussa.

Tämä oli kaikki hyvin huvittavaa, kunnes asiat menivät niin pitkälle,
että pelkäsin Hansin tappavan Sammyn ja olin pakotettu lopettamaan
leikin.




XII.

VELI JOHANNEKSEN TARINA.


Vaikka olin pannut myöhään maata, olin valveilla jo ennen
auringonnousua pääasiallisesti siinä tarkoituksessa, että saisin
keskustella kahden Veli Johanneksen kanssa, jonka tiesin nousevan
varhain. En olekaan koskaan tavannut ketään, joka nukkuisi niin vähän
kuin hän.

Niinkuin olin arvannut, hän oli jo liikkeellä majassaan; kynttilän
valossa hän asetteli kukkia puristimeen.

"John", sanoin, "olen tuonut teille jotakin, minkä luullakseni olette
kadottanut", ja ojensin hänelle sahviaanikantisen kirjan ja
vesivärimaalauksen, jotka olin löytänyt hävitetystä lähetystalosta
Kilwassa.

Hän katsahti ensin kuvaan ja sitten kirjaan; ainakin luulen hänen niin
tehneen, sillä itse menin hetkiseksi ulos -- auringonnousua katsomaan.
Muutaman minuutin kuluttua hän kutsui minua ja, kun ovi oli
sulkeutunut, sanoi epävarmalla äänellä:

"Kuinka saitte käsiinne nämä pyhäinjäännökset, Allan?"

Kerroin tarinan alusta loppuun. Hän kuunteli sanaakaan sanomatta ja
lausui lopetettuani:

"Minäkin voin sanoa, minkä ehkä olette arvannutkin, että kuva on
vaimoni kuva ja kirjakin kuuluu hänelle."

"Kuuluu!" minä huudahdin.

"Niin, Allan. Sanon _kuuluu_ senvuoksi, että en usko hänen kuolleen. En
voi selittää sitä enempää kuin eilen illalla sitä, kuinka tuo suuri
zulu-raakalainen osasi ennustaa tuloni. Mutta joskus Tuntematon
ilmaisee meille salaisuutensa, ja uskon hänen ilmaisseen tämän
totuuden, että vaimoni yhä elää, vastauksena rukouksiini."

"Kahdenkymmenen vuoden kuluttua, John?"

"Niin, kahdenkymmenen vuoden kuluttua. Minkävuoksi luulette", hän kysyi
melkein hurjana, "minun vaellelleen kolmannen osan ihmisikää Afrikan
raakalaisten parissa, tekeytyen hulluksi siitä syystä, että nämä villit
kunnioittavat hullua ja antavat hänen kulkea vahingoittamatta häntä?"

"Luulin teidän kokoovan perhosia ja harvinaisia kasveja."

"Perhosia ja harvinaisia kasveja! Ne olivat tekosyynä. Olen etsinyt ja
etsin vaimoani. Voitte pitää sitä hulluutena, varsinkin katsoen
olosuhteisiin, joissa erosimme -- hän odotti lasta, Allan -- mutta minä
en pidä sitä hulluutena. Uskon hänen piileksivän jonkin kaukaisen
villikansan keskuudessa."

"Siinä tapauksessa saattaisi olla parempi, ettette häntä löytäisikään",
minä vastasin muistaessani monen valkoihoisen naisen kohtaloa, jotka
entisinä aikoina olivat pelastuneet haaksirikosta rannikolle ja
joutuneet kafferien vaimoiksi.

"Ei, Allan. Siinä suhteessa en pelkää mitään. Jos Jumala on suojellut
vaimoani, Hän on varjellut häntä myöskin kaikesta vahingosta. Ja nyt",
hän jatkoi, "ymmärtänette, minkävuoksi haluan päästä Pongo-maahan --
jossa palvellaan valkeaa jumalatarta!"

"Ymmärrän", minä sanoin ja jätin hänet yksin, siliä saatuani tietää
kaikki pidin parempana olla jatkamatta tuskallista keskustelua. Minusta
oli uskomatonta, että nainen yhä olisi elossa, ja pelkäsin vaikutusta,
jonka tieto siitä Johannekseen tekisi. Kuinka paljon romantiikkaa
onkaan tässä pienessä maailmassamme! Ajateltakoon Veli Johannesta
(myöhemmin sain tietää, että hänen oikea nimensä oli Eversley) ja hänen
elämäänsä. Ylevämielinen, sivistynyt mies, joka koettaa säilyttää
uskonsa maailman pimeimmissä paikoissa ja vie nuoren vaimonsa mukanaan,
mikä minun mielestäni ei ollut oikein tehty. Ei perimätieto eivätkä
pyhät kirjoitukset kerro, että apostolit olisivat laahanneet vaimonsa
ja perheensä mukanaan pakanamaihin saarnamatkoilleen, vaikka
otaksuttavasti jotkut heistä olivat naineita. Mutta tämä on sivuasia.

Sitten tulee isku; lähetystalo ryöstetään, mies pelastuu kuin
ihmeen avulla, ja nuori vaimoraukka viedään saaliiksi kurjalle
orjakauppiaalle. Vihdoin viimein hänet muutaman jo kuoleman varjoissa
vaeltavan villin epäluotettavain ilmoitusten mukaan on nähty jonkin
muun tuntemattoman villikansan huostassa. Tämän kertomuksen
kannustamana mies tekeytyy hulluksi luonnontieteilijäksi ja etsii
kadonnutta kaksikymmentä vuotta, kestäen uskomattoman kovia kohtaloita,
ja kuitenkin pyhän uskonsa kannattamana. Tarina oli mielestäni kaunis
ja liikuttava. Mutta mainitsemistani syistä tunnustan, että toivoin
naisen jo aikoja sitten palanneen Luojansa käsiin, sillä mihin tilaan
olisikaan valkoihoinen nainen saattanut joutua oltuaan kaksi
vuosikymmentä mustain raakalaisten vallassa!

Ja kuitenkaan en Mavovosta ja hänen Käärmeestään tekemäini kokemusten
jälkeen uskaltanut pitää mitään varmana. Kuka ja mikä minä olin
muodostamaan tuollaisista asioista omaa mielipidettä, saati sitten
heittämään sen muille vasten kasvoja? Kuinka ahtaat ovatkaan tiedon
rajat, joille perustamme tuomiomme. Ehkäpä tuo meitä ympäröivä suuri
sisäisen havainnon meri on turvallisempi purjehtijalle kuin nuo pienet
yksilöllisen kokemuksen saaret, joille olemme tottuneet purtemme
laskemaan.

Mutta minun asiani ei ollut arvostella toisten unelmia ja henkisiä
mahdollisuuksia, vaan käytännöllisenä metsästäjänä ja kauppamiehenä
viedä onnelliseen loppuun retkikunta, jonka johtamisesta olin saanut
hyvän maksun, ja kaivaa juurineen maasta muuan harvinainen kukka, jonka
huomattavan suuresta arvosta saisin osani, jos sen löytäisin. Olen aina
ylpeillyt täydellisestä mielikuvituksettomuudestani ja kyvystäni
ankaraan työhön ja kovaan elämään, joitten kanssa meillä yksinomaan
onkin tekemistä. Tämä on totta; tai ainakin toivon niin. Sillä jos
tahtoisin olla _aivan_ rehellinen, mitä yksikään ihminen ei koskaan ole
ollut lukuunottamatta erästä herrasmiestä nimeltä mr. Pepys, joka
luullakseni eli Kaarle II:n hallituskaudella ja muistelmistaan
päättäen, jotka luin myöhemmin, ei aikonut julkaista kirjoituksiaan --
jos tahtoisin olla niin rehellinen, niin minun olisi lisättävä, että
luonteessani on toinenkin puoli. Koetan sitä kuitenkin ankarasti
tukahduttaa ainakin tällä hetkellä.

Meidän ollessamme aamiaisella Hans, joka yhä kärsi päänkivistyksen ja
katumuksen tuottamia tuskia ja piileskeli veräjän ulkopuolella kaukana
raivostuttavista arvosteluista, ryömi sisälle nolona kuin piesty koira
ja ilmoitti, että Babemba oli tulossa useiden kuormia kantavain
sotilasten seuraamana. Olin aikeissa astua häntä vastaan. Mutta samassa
muistin, että maan hullunkurisen tavan mukaan -- samanlaisen kuin se,
jonka vaikutuksesta hyvän tuttavani sir Theophilus Shepstonen
tunnustettiin omistavan suuren Chakan hengen ja tulleen siten
zulu-hallitsijain vertaiseksi -- Veli Johannes oli seurueemme todella
huomattava henkilö. Väistyin siis syrjään ja pyysin häntä
ystävällisesti ottamaan paikkani ja eläytymään siihen villielämän
asemaan, johon Jumala oli nähnyt hyväksi kutsua hänet. Minun on
lisättävä, että hän sopi asemaan erittäin hyvin, sillä hän oli
luonnostaan ja ulkonäöltään arvokas vanhus. Hän nielaisi kiireesti
kahvinsa ja asettui vähän matkan päähän meistä ja seisoi siinä kuin
kuvapatsas. Babemba ryömi ovesta häntä kohti nelin kontin, ja muut
alkuasukkaat samoin, vieläpä taakkoja kantavat sotilaatkin niin
nöyrissä asennoissa kuin taakat sallivat.

"Oi kuningas Dogeetah", sanoi Babemba, "veljesi kuningas Bausi
palauttaa valkoisten miesten, lastesi, pyssyt ja ampumatarpeet ja
lähettää muutamia lahjoja."

"Iloitsen siitä, kenraali Babemba", sanoi Veli Johannes, "vaikka olisi
ollut parempi, ettei hän olisi niitä riistänytkään. Pankaa ne maahan ja
nouskaa jaloillenne. Minua ei miellytä nähdä ihmisten matelevan apinan
tavoin vatsallaan."

Käskyä toteltiin, ja me tarkastimme pyssyt ja ampumavarat sekä
revolverit ja muut esineet, mitkä meiltä oli otettu. Ei mitään ollut
hävinnyt tai vahingoittunut; päinvastoin sinne oli lisäksi ilmestynyt
neljä kaunista norsunhammasta, jotka oli tarkoitettu lahjaksi
Stephenille ja minulle ja jotka minä liikemiehenä arvelematta otin
vastaan; Mavovolle ja metsästäjille siellä oli muutamia vuotia ja
mazitu-aseita ja Hansille todistuksena hänen kyvystään vetää unia
jännittävissä olosuhteissa (tämän kuullessaan zulut ulvoivat, ja Hans
hävisi kiroillen majain taakse) kaunis, maan tavan mukainen,
norsunluujaloilla ja hienokudoksisilla ruohomatoilla varustettu vuode,
ja Sammylle kaameaääninen soittopeli, jota seurasi kehoitus, että hän
tulevaisuudessa käyttäisi sitä julkisilla paikoilla äänensä asemesta.

Voin lisätä, että Sammy ei ymmärtänyt pilaa enemmän kuin Hanskaan,
mutta meistä muista mazitujen huumori oli erittäin onnistunut.

"Näitten mustain rintalasten, mr. Quatermain", Sammy sanoi, "on hyvä
istua pilkkaajain istuimella. Mutta tällaisessa tapauksessa hiljaisista
rukouksista olisi ollut hyvin vähän apua, kun taas olen varma, että
äänekäs huutoni taivaisiin pelasti teidät kaikki pakanain nuolilta."

"Oi Dogeetah ja valkoiset herrat", sanoi Babemba, "kuningas pyytää
teitä luokseen voidakseen pyytää anteeksi, mitä on tapahtunut, ja tällä
kertaa on tarpeetonta ottaa aseita mukaanne, sillä täst'edes ei
mazitu-kansan puolesta teille voi tapahtua mitään vahinkoa."

Läksimme siis liikkeelle vielä kerran ja veimme mukanamme hylätyt
lahjat. Kulkumme kuninkaan kortteliin oli todellinen riemukulku. Kansa
heittäytyi maahan, ja toiset taputtivat hitaasti käsiään meidän
ohikulkiessamme, ja tytöt ja pikku pojat koristivat meidän kukilla,
ikäänkuin olisimme olleet morsiuskansaa matkalla häihin. Tiemme kulki
teloituspaikan ohi, missä patsaat, joitten näkeminen nostatti kylmät
väreet selkääni, yhä seisoivat, vaikka haudat oli täytetty.

Meidän saapuessamme Bausi ja hänen neuvonantajansa nousivat ja
kumarsivat meille, tekipä kuningas vielä enemmänkin, hän nimittäin
astui eteenpäin, tarttui Veli Johanneksen käteen ja tahtoi välttämättä
hieroa rumaa, mustaa nenäänsä arvokkaan vieraansa nenään. Huomasin,
että tämä oli mazitu-kansan syleilytapa ja kunnianosoitus, jolle Veli
Johannes ei ollenkaan näyttänyt antavan arvoa. Sitten seurasi pitkiä
puheita ja niitten päälle runsas kulaus kotitekoista olutta. Bausi
selitti, että tapahtunut paha oli kokonaan Imbozwi-vainajan ja hänen
oppilastensa syytä, joittenka hirmuvallan alla maa jo kauan oli
huokaillut, syystä että heidän oli uskottu puhuvan "ylhäisen taivaan
äänellä".

Veli Johannes hyväksyi puolustuksen meidän nimissämme ja luki
sitten luvun, tai oikeammin piti saarnan, joka kesti täsmälleen
kaksikymmentäviisi minuuttia (siinä asiassa hän on hyvin
pitkäveteinen) ja jossa hän osoitti taikauskon vaarallisuuden ja
viittasi korkeampaan ja parempaan tiehen. Bausi vastasi haluavansa
kuulla tuosta tiestä enemmän toisella kertaa, hän nimittäin otaksui,
että me aioimme viettää elämämme loppuosan hänen seurassaan, joten tie
oli helppo löytää -- esimerkiksi ensi kevännä kylvön tehtyä, kun
kansalla olisi enemmän joutilasta aikaa.

Senjälkeen me esitimme lahjamme, jotka tällä kertaa otettiin
halukkaasti vastaan. Sitten minä ryhdyin puhumaan ja selitin Bausille,
että emme suinkaan aikoneet viettää loppuikäämme Bezan kaupungissa vaan
kiirehdimme heti jatkamaan matkaamme Pongo-maata kohti. Tämän
kuullessaan kuningas ja hänen neuvonantajansa kävivät murheellisiksi.

"Kuulkaa, oi herrani Macumazana ja te kaikki muut", hän sanoi. "Nuo
pongot ovat hirveitä noitia, suuri ja mahtava kansa, joka asuu yksin
rämeiden keskellä eikä ole tekemisissä muiden kansain kanssa. Jos
pongot saavat vangiksi mazitun taikka jonkun muun heimon jäsenen, he
joko surmaavat hänet tai vievät orjana omaan maahansa tai uhraavat
paholaisille, joita he palvelevat jumalina."

"Niin on", keskeytti Babemba, "sillä nuorena poikana olin itse pongojen
vankina, ja minut tuomittiin uhrattavaksi Valkealle Paholaiselle.
Pakomatkallani sieltä kadotin tämän toisen silmäni."

On tarpeetonta sanoa, että panin hänen sanansa muistiin, mutta tällä
kertaa ei ollut tilaisuutta ajaa asiaa loppuun. "Jos Babemba kerran on
käynyt Pongo-maassa", ajattelin itsekseni, "niin hän voi lähteä sinne
uudelleen tai ainakin näyttää meille tien."

"Ja jos me saamme kiinni pongon", Bausi jatkoi, "mikä joskus tapahtuu
heidän tullessaan orjajahdille, niin me surmaamme hänet. Niin kauan
kuin mazitut ovat asuneet tällä paikalla, heidän ja pongojen välillä on
vallinnut viha, ja minä kuolisin onnellisena, jos saisin hävitetyksi
nuo paholaiset maailmasta."

"Siinä et onnistu, oi kuningas, niin kauan kuin Valkea paholainen
elää", sanoi Babemba. "Etkö ole kuullut pongojen ennustusta, että niin
kauan kuin Valkea paholainen elää ja Pyhä kukka kukkii, niin kauan
heidän kansansa elää. Mutta kun Valkea paholainen kuolee ja Pyhä kukka
lakkaa kukkimasta, silloin heidän vaimonsa käyvät hedelmättömiksi ja
heidän loppunsa on käsissä."

"No niin, otaksuttavasti tuo Valkea paholainen jonakuna päivänä
kuolee", minä sanoin.

"Ei, Macumazahn. Se ei kuole itsestään. Se ja sen jumalaton pappi ovat
olleet siellä alusta ja pysyvät iankaikkisesti, ellei niitä tapeta.
Mutta kuka on, joka voi tappaa Valkean paholaisen?"

Ajattelin itsekseni, etten minä ainakaan haluaisi koettaa, mutta
taaskaan en jatkanut kysymystä.

"Veljeni Dogeetah ja herrat", huudahti Bausi, "te ette voi päästä
noiden velhojen maahan muuten kuin suuren armeijan turvissa. Mutta
kuinka minä voin antaa mukaanne armeijan, sillä mazitu-kansahan on
maakansaa, eikä heillä ole ruuhia, joilla soutaa yli suuren järven,
eikä puita niiden veistämiseksi?"

Vastasimme, ettemme tienneet, mutta aioimme ajatella asiaa, sillä siinä
tarkoituksessa olimme lähteneet omasta maastamme ja tahdoimme panna
aikomuksemme täytäntöön.

Siihen audienssi loppui, ja me palasimme majoihimme, mutta Dogeetah jäi
keskustelemaan veljensä Bausin kanssa tämän terveyttä koskevista
kysymyksistä. Kulkiessani Babemban ohi kuiskasin hänelle, että halusin
puhutella häntä kahden kesken, ja hän lupasi tulla luokseni samana
iltana illallisen jälkeen. Iltapäivä kului levollisesti, sillä olimme
pyytäneet, että kansa pysyttelisi kauempana leiristämme.

Hans, joka ei ollut tullut mukaamme, syystä että hän ujosteli vielä
hiukan julkisissa paikoissa esiintymistä, oli meidän palatessamme
rihlapyssyjä puhdistamassa, ja siitä minulle johtui jotakin mieleen.
Otin kaksipiippuisen pyssyn, josta olen puhunut, kutsuin Mavovoa ja
ojensin sen hänelle sanoen:

"Se on sinun, oi totinen profeetta."

"Niin, isäni", hän vastasi, "se on minun vähän aikaa, sitten ehkä
jälleen teidän."

Sanat sattuivat minuun, mutta en tahtonut kysyä niiden merkitystä.
Jostain syystä en enää halunnut kuulla Mavovon ennustuksia. Sitten
söimme päivällisen ja lopun iltapäivää nukuimme, sillä kaipasimme
kaikki, myöskin Veli Johannes, suuresti lepoa. Illalla Babemba saapui,
ja me kolme valkoihoista otimme hänet vastaan yksin.

"Kerro meille pongo-kansasta ja tuosta Valkeasta paholaisesta, jota he
palvelevat", minä sanoin.

"Macumazahn", hän vastasi, "viisikymmentä vuotta on kulunut siitä, kun
olin tuossa maassa, ja mitä minulle siellä tapahtui, sen näen kuin
sumun läpi. Kahdentoista vuotiaana poikasena menin onkimaan
kaislikosta, ja pitkät, valkoisiin puetut miehet riistivät minut
ruuheensa ja veivät vangiksi. He veivät minut kaupunkiin, jossa oli
paljon samanlaisia miehiä, ja kohtelivat minua hyvin ja syöttivät
makeata ruokaa, kunnes lihoin ja ihoni kävi kiiltäväksi. Eräänä iltana
he sitten ottivat minut mukaansa, ja me marssimme koko yön ja tulimme
aamupuolella yötä suuren luolan suulle. Luolassa istui hirmuinen vanha
ukko, jonka ympärillä tanssi kaapuihin puettuja ihmisiä, suorittaen
jumalanpalvelusta Valkealle paholaiselle.

"Ukko ilmoitti minulle, että minut aiottiin aamulla keittää ja syödä,
jota varten minut oli lihotettu. Luolan suulla oli ruuhi ja sen takana
vettä. Muitten nukkuessa ryömin ruuheen. Irroittaessani köyttä joku
papeista heräsi ja syöksyi minua kohti. Mutta minä, joka nuoruudestani
huolimatta olin urhoollinen ja voimakas, löin häntä airolla päähän,
niin että hän putosi veteen. Päästyään pinnalle jälleen hän tarttui
ruuhen reunaan, mutta minä löin häntä airolla sormille, kunnes hänen
täytyi päästää irti. Sinä yönä oli kova tuuli, joka katkoi oksia
toisella rannalla kasvavista puista. Se pyöritteli ruuhta sinne tänne,
ja yksi oksista pisti minua silmään. Sillä hetkellä sitä tuskin tunsin,
mutta myöhemmin silmä oli juossut kuiviin. Tahi en tiedä, vaikka siihen
mahdollisesti olisi sattunut miekka tai puukko. Soudin kunnes menin
tainnoksiin, ja tuuli puhalsi yhä. Viimeinen, mitä muistan, oli kahina,
joka syntyi vihurin työntäessä ruuhta kaislikon läpi. Herätessäni
löysin itseni läheltä rantaa, kahlasin mudan läpi maihin ja säikytin
pakoon suuret krokodiilit. Mutta se tapahtui luultavasti muutamia
päiviä myöhemmin, sillä minä olin nyt aivan laiha. Vaivuin rannikolle,
ja sieltä muutamat kansamme miehet minut löysivät ja hoitivat minua,
kunnes toivuin. Siinä kaikki."

"Ja aivan kylliksi", minä sanoin. "Nyt saat vastata. Kuinka kaukana oli
kaupunki siitä paikasta, jossa sinut Mazitu-maassa vangittiin?"

"Kokonainen päivänmatka ruuhella, Macumazahn. Minut vangittiin varhain
aamulla, ja illalla saavuimme satamaan, jossa oli paljon ruuhia, ehkä
viisikymmentä, ja muutamat niistä kantoivat ehkä neljäkymmentä miestä."

"Ja kuinka kaukana kaupunki oli satamasta?"

"Aivan lähellä, Macumazahn."

Nyt Veli Johannes teki kysymyksen.

"Kuulitko mitään siitä maasta, joka oli luolan luona olevan veden
toisella puolen?"

"Kyllä, Dogeetah. Kuulin silloin, tai jälkeenpäin -- sillä aika ajoin
on maahamme kulkenut huhuja tuosta pongo-kansasta -- että se on saari,
jolla kasvaa Pyhä kukka, josta tiedät, sillä viime kerralla täällä
ollessasi olit saanut siitä yhden kukan. Sitten kuulin vielä, että
Pyhää kukkaa hoiti papitar, jonka nimi oli Kukan äiti, ja hänen
palvelijattarensa, jotka kaikki olivat neitseitä."

"Kuka tuo papitar oli?"

"Sitä en tiedä, mutta olen kuullut, että hän oli yksi niitä, jotka
syntyvät valkoisina, vaikka mustista vanhemmista, ja että kaikki
naiset, jotka pongo-kansasta syntyvät valkeina tai joilla on punaiset
silmät, taikka jotka ovat kuuroja tai mykkiä, otetaan erilleen ja
kasvatetaan papittaren palvelijoiksi. Mutta tuo papitar on nyt varmasti
kuollut, sillä minun poikana ollessani hän oli jo vanha, hyvin, hyvin
vanha, ja pongot olivat hyvin huolissaan, kun ei ollut olemassa ketään
valkoihoista, jota olisi voitu ehdottaa hänen seuraajakseen. Hän on
_varmastikin_ kuollut, sillä monta vuotta sitten Pongo-maassa oli suuri
juhla, jossa syötiin paljon orjia sen johdosta että papit olivat
löytäneet uuden, kauniin papittaren, jolla oli valkoinen iho ja
keltainen tukka ja oikea kynsien muoto."

Nyt muistin, että tuon papittaren löytö, jota kutsuttiin "Kukan
äidiksi" ja jolla piti olla erinäisiä määrättyjä ominaisuuksia,
muistutti suuresti vanhan egyptiläisten Apis-härän löytöä, jolla
myöskin piti olla määrättyjä pyhiä tuntomerkkejä, kuten Herodotos
kertoo. Sillä kertaa en kuitenkaan sanonut siitä mitään, sillä samassa
Veli Johannes kysyi terävästi:

"Ja onko tämäkin papitar kuollut?"

"Sitä en tiedä, Dogeetah, mutta en luule. Jos hän olisi kuollut
olisimme luultavasti kuulleet huhuja juhlasta, jossa kuollut Äiti olisi
syöty."

"Kuollut Äiti syöty!" minä huudahdin.

"Niin, Macumazahn. Pongo-maan laki on sellainen, että jostain
uskonnollisesta syystä niiden, jotka ovat etuoikeutettuja tuohon pyhään
ateriaan, on nautittava kuolleen Kukan äidin ruumista."

"Mutta Valkea paholainen ei kuole eikä joudu syötäväksi?" kysyin.

"Ei, niinkuin sanoin, hän ei kuole. Hän on se, joka saattaa toiset
kuolemaan, minkä epäilemättä saatte nähdä, jos menette Pongo-maahan",
Babemba lisäsi julmasti.

"Kautta kunniani", ajattelin itsekseni, kun Babemban kerrottua tietonsa
kuulustelu loppui, "jos se olisi minun vallassani, niin jättäisin
hornan valtaan koko Pongo-maan valkeine paholaisineen." Sitten muistin,
miten Veli Johannes suhtautui asiaan, ja alistuin huoahtaen kohtalooni.
Sattuikin niin, että se, tarkoitan kohtalo, oli tässä asiassa aivan
puolueeton. Varhain seuraavana aamuna Babemba palasi.

"Herrat, herrat", hän sanoi, "on tapahtunut ihmeellinen asia! Illalla
puhuimme pongoista ja kas, nyt on Pongo-maasta saapunut tänne
lähetystö; se saapui auringonnousun aikaan."

"Missä tarkoituksessa?" kysyin.

"Ehdottamaan rauhaa oman kansansa ja mazitujen välille, He pyytävät
Bausia lähettämään lähettiläitä heidän kaupunkiinsa järjestämään
pysyväistä rauhaa. Ikäänkuin joku lähtisi!" hän lisäsi.

"Ehkäpä joku uskaltaisi", minä vastasin, sillä uusi ajatus johtui
mieleeni, "mutta menkäämme Bausin luo."

Puolta tuntia myöhemmin istuimme kuninkaan pihassa, nimittäin Stephen
ja minä, sillä Veli Johannes oli jo sisällä kuninkaallisessa majassa
keskustelemassa Bausin kanssa. Matkalla olimme puhuneet muutaman sanan.

"Onko johtunut mieleenne, John", minä kysyin, "että jos todella aiotte
pyrkiä Pongo-maahan, tässä saattaa olla tarjolla tilaisuus, jota te
sanoisitte salliman määräämäksi. Mazitu-kansasta ei varmasti kukaan
halua lähteä, sillä he pelkäävät saavansa itse pysyväisen rauhan --
pongojen vatsassa. No niin, te olette Bausin veli ja voitte tarjoutua
näyttelemään ylimääräisen lähettilään osaa, ja me voimme olla
esikuntananne."

"Olen ajatellut sitä, Allan", hän sanoi pitkää partaansa sivellen.

Me istuuduimme muutamain pääneuvonantajain keskelle, ja samassa Bausi
tuli majastaan Veli Johanneksen seuraamana, tervehti meitä ja käski
kutsua sisälle pongo-lähetit. Nämä tuotiin heti; he olivat pitkiä,
vaaleaverisiä miehiä säännöllisine seemiläisine piirteineen ja
puettuina arabialaiseen tapaan valkeaan liinaan, kaulassa ja ranteissa
kulta- ja kuparirenkaita.

Sanalla sanoen he olivat arvokkaan näköisiä henkilöitä, aivan erilaisia
kuin tavalliset Keski-Afrikan alkuasukkaat, vaikka olennossa oli
jotakin, joka vaikutti minuun jäähdyttävästi ja vieroittavasti. Lisään
vielä, että heidän keihäänsä oli jätetty ulkopuolelle ja että he
tervehtivät kuningasta asettamalla käsivartensa ristiin rinnalle ja
tekemällä arvokkaan kumarruksen.

"Keitä olette", kysyi Bausi, "ja mitä haluatte?"

"Minä olen Komba", vastasi heidän puhemiehensä, aivan nuori,
välkkyväsilmäinen mies, "jumalain valittu, josta jonakin tulevana, ehkä
läheisenäkin päivänä tulee pongo-kansan kalubi, ja nämä ovat
palvelijoitani. Olen tullut, tuoden ystävyyden lahjoja, jotka ovat
ulkopuolella, pyhän Motombon, jumalain ylipapin --"

"Olen luullut, että kalubi on jumalainne ylipappi", keskeytti Bausi.

"Ei niin. Kalubi on Pongo-maan kuningas, niin kuin sinä olet
Mazitu-maan kuningas. Motombo, jota harvoin nähdään, on henkien
kuningas ja jumalten suu."

Bausi nyökkäsi afrikkalaiseen tapaan, s.o. nostamalla leukaansa eikä
painamalla sitä alas, ja Komba jatkoi:

"Olen antautunut valtaasi, luottaen kunniantuntoosi. Voit tappaa minut,
jos haluat, mutta siitä ei ole mitään hyötyä, sillä on monta, jotka
vain odottavat pääsevänsä kalubiksi minun sijastani."

"Olenko minä pongo, joka tahtoisin tappaa lähettiläitä ja syödä
heidät?" kysyi Bausi terävästi, ja minä huomasin pongo-lähettilästen
hiukan hätkähtävän.

"Kuningas, sinä erehdyt. Pongot syövät vain niitä, jotka Valkea jumala
on valinnut. Se on uskonnollinen meno. Minkävuoksi he, joilla on
runsaasti karjaa, haluaisivat syödä ihmisiä?"

"Sitä en tiedä", murisi Bausi, "mutta täällä on eräs, joka tietäisi
kertoa erilaisen tarinan", ja hän katsahti Babembaan, joka kääntelehti
levottomana.

Kombakin katsahti häneen julmilla silmillään.

"Ei ole luultavaa", hän sanoi, "että kukaan haluaisi syödä noin vanhan
ja luisevan ukon, mutta se sikseen. Kiitän sinua, kuningas,
turvallisuuden lupauksesta. Olen tullut pyytämään sinua, että
lähettäisit lähettiläitä neuvottelemaan kalubin ja Motombon kanssa
pysyväisen rauhan perustamisesta kansaimme välille."

"Miksi kalubi ja Motombo eivät tule tänne neuvottelemaan?" kysyi Bausi.

"Koska laki kieltää heitä lähtemästä maasta, oi kuningas. Senvuoksi he
lähettivät minut, joka olen tuleva kalubi. Kuule siis. Kautta
sukupolvien on sota vallinnut välillämme. Se alkoi niin kauan sitten,
että vain Motombo tietää sen alkamisesta, jonka jumalat ovat hänelle
ilmaisseet. Pongo-kansa omisti muinoin koko tämän maan, vain heidän
pyhät paikkansa olivat veden tuolla puolen. Sitten esi-isäsi tulivat ja
hyökkäsivät heidän kimppuunsa, surmaten monta vieden toisia orjiksi ja
ottaen heidän naisensa vaimoikseen. Nyt sanovat Motombo ja kalubi,
tulkoon sodan sijalle rauha; sinne, miss on vain kuivaa hiekkaa,
kasvakoot laiho ja kukat; pimeys, jossa ihmiset eksyvät tieltä ja
menehtyvät, muuttukoon iloiseksi valoksi, jossa voimme istua
päivänpaisteessa, pidellen toinen toistamme kädestä."

"Kuule, kuule!" minä mutisin aivan liikutettuna hänen
kaunopuheisuudestaan. Mutta Bausi ei ollut vähääkään liikutettu;
päinvastoin hän näytti katsovan tuota runollista ehdotusta mitä
mustimmalla epäluulolla.

"Lakatkaa surmaamasta kansaamme ja pyydystämästä heitä uhriksi
Valkealle paholaisellenne, niin vuoden tai parin kuluttua voimme
kuunnella sanojasi, jotka ovat hunajalla voidellut", hän sanoi.
"Nykyisten olosuhteiden vallitessa pidämme niitä vain kärpäspyydyksenä.
Mutta jos neuvonantajaimme joukossa on joku, joka on halukas käymään
Motombon ja kalubin luona ja kuulemaan, mitä heillä on ehdotettavana,
ja ottamaan omalle vastuulleen kaiken, mitä hänelle siellä voi
tapahtua, niin minä en pane vastaan. Ja nyt, neuvonantajani, puhukaa,
ei yht'aikaa vaan yksi kerrallaan, ja olkaa nopeat, sillä joka
ensimmäisenä puhuu, hän saa tämän kunnian."

En luule koskaan kuulleeni syvempää hiljaisuutta kuin se, joka seurasi
tätä kehoitusta. Kukin _induna_ katsoi naapuriinsa, mutta ei kukaan
sanonut ainoatakaan sanaa.

"Mitä!" huudahti Bausi ja oli hämmästyvinään. "Eikö kukaan puhu? No
niin, no niin, te olette lainoppineita ja rauhan miehiä. Mitä suuri
kenraalimme Babemba sanoo?"

"Sanon, oi kuningas, että kävin kerran nuorena ollessani Pongo-maassa,
minut raahattiin sinne pääni hiuksista, ja toisen silmäni jätin sinne,
ja omin jaloin en sinne halua enää palata."

"Näyttää siltä, oi Komba, että kun kukaan kansani miehistä ei halua
toimia lähettiläänä, niin Motombon ja kalubin on tultava itsensä
riittävän henkivartijaväen turvissa, jos mielivät keskustella
keskinäisestä rauhasta."

"Olen sanonut, että se on mahdotonta, oi kuningas."

"Siinä tapauksessa kaikki on lopussa, oi Komba. Lepää, syö ruokaamme ja
palaa omaan maahasi."

Silloin Veli Johannes nousi ja sanoi:

"Olemme veri-veljiä, Bausi, ja senvuoksi minä voin puhua puolestasi.
Jos sinä ja neuvonantajasi suostutte ja näillä pongoilla ei ole mitään
sitä vastaan, niin minä ystävineni en pelkää lähteä Motombon ja kalubin
luo neuvottelemaan heidän kanssaan rauhasta kansasi nimessä, sillä me
haluamme tutustua uusiin maihin ja uusiin ihmisrotuihin. Sano, Komba,
tahdotko hyväksyä meidät lähettiläiksi, jos kuningas sen sallii?"

"On kuninkaan oma asia nimittää lähettiläänsä", vastasi Komba. "Mutta
kalubi on kyllä kuullut valkeain herrain olosta Mazitu-maassa ja pyytää
kauttani sanoa, että jos teitä huvittaa seurata lähetystöä ja tulla
hänen luokseen, hän lausuu teidät tervetulleiksi. Mutta kun asia
esitettiin Motombolle, niin oraakkeli puhui näin:

"'Antakaa valkoisten miesten tulla, jos he haluavat tulla, tai antakaa
heidän olla tulematta. Mutta jos he tulevat, älkää antako heidän tuoda
mukanaan ainoatakaan rautaputkea, ei suurta eikä pientä, jollaisista
maa on kuullut ja jotka syöksevät savua ja pamahtavat ja kuolettavat
kaukaa. He eivät tarvitse niitä tappaakseen riistaa, sillä lihaa
annetaan heille yllin kyllin; sitäpaitsi he Pongo-maassa ovat turvassa,
elleivät loukkaa jumalaa.'"

Nämä sanat Komba lausui hyvin hitaasti ja suurella painolla, terävät
silmät kiinnitettyinä minuun, kuin koettaen lukea salaiset ajatukseni.
Kun kuulin sanat, rohkeuteni petti täydellisesti. Ymmärsin, että kalubi
kutsui meitä Pongo-maahan, jotta tappaisimme tuon suuren Valkean
paholaisen, joka uhkasi hänen henkeään ja oli minun käsitykseni mukaan
suunnattoman suuri apina. Mutta kuinka saatoimme astua sitä enemmän
kuin muutakaan petoa vastaan ilman ampuma-aseita? Tein minuutissa
päätökseni.

"Oi Komba", sanoin, "pyssy on isäni, äitini, vaimoni ja kaikki, mikä
minulle on läheistä. En liikahda täältä ilman sitä."

"Silloin, valkea herra", vastasi Komba, "teet hyvin, jos jäät tähän
maahan perheesi keskuuteen, sillä jos koetat tuoda sen mukanasi
Pongo-maahan, saat surmasi samassa kuin jalkasi rannalle astut."

En ehtinyt löytää vastausta, ennenkuin Veli Johannes sanoi:

"On luonnollista, että suuri metsästäjä Macumazana ei haluaisi luopua
siitä, mikä hänelle on kuin sauva ontuvalle. Mutta minun laitani on
toinen. En ole vuosikausiin käyttänyt pyssyä enkä tapa mitään Jumalan
luomaa lukuunottamatta muutamia koreasiipisiä hyönteisiä. Olen valmis
tulemaan maahasi aseenani vain tuo", ja hän osoitti takanaan aitausta
vasten seisovaa hyönteishaavia.

"Hyvä, olet tervetullut", sanoi Komba, ja minä olin näkevinäni hänen
silmäsään ilkeän ilonloisteen. Seurasi väliaika, jonka kuluessa minä
selitin Stephen'ille yrityksen mielettömyyden. Mutta silloin tuon
nuoren miehen härkämäinen itsepäisyys taaskin kauhukseni tuli näkyviin.

"Ymmärrät tietysti, Quatermain", hän sanoi, "ettemme voi antaa tuon
ukkelin lähteä yksin, tai minä en ainakaan voi. Sinun asiasi on toinen,
kun sinulla on poika, joka on sinusta riippuvainen. Mutta ottamatta
lukuun sitä tosiasiaa, että aion saada --" hän oli juuri
lisäämäisillään "orkidean", kun minä työkkäsin häntä. Se oli tietysti
naurettavaa, mutta minut valtasi levottomuus ja pelko, että Komba
jollain salaperäisellä tavalla ymmärtäisi, mitä hän oli sanomassa.
"Mikä nyt? Ah! Kyllä käsitän, mutta tuo lurjus ei ymmärrä englantia.
Niin, lukuunottamatta kaikkea muuta syynä ei ole riistanhalu, ja sinä
olet tietysti oikeassa. Mutta jos mr. Veli Johannes lähtee, niin minä
lähden mukaan, ja vaikka hän ei menisikään, minä menen yksin."

"Sinä käsittämätön aasinpenikka", minä mutisin vähän syrjässä.

"Mitä tuo nuori valkoinen herra sanoo haluavansa meidän maastamme?"
kysyi kylmästi Komba, joka pirullisella tarkkuudella oli lukenut
Stephen'in ajatukset hänen kasvoistaan.

"Hän sanoo olevansa vaaraton vaeltaja, joka tahtoisi katsella seutuja
maassanne ja tutkia, onko teillä siellä kultaa", minä vastasin.

"Todellakin. Hän voi tutkia seutuja, ja kultaa meillä on", hän kosketti
rannerenkaitaan, "ja sitä hän saa mukaansa niin paljon kuin jaksaa
kantaa. Mutta mahdollisesti, valkoiset herrat, te haluatte puhua
asiasta yksin. Sallitko meidän poistua hetkeksi, oi kuningas?"

Viittä minuuttia myöhemmin me istuimme kuninkaan "suuressa salissa"
itsensä Bausin ja Babemban kanssa. Siellä pidettiin ankaraa
neuvottelua. Bausi rukoili Veli Johannesta luopumaan matkasta, ja
samoin minä. Babemba sanoi yritystä mielettömyydeksi, sillä hän vainusi
muka taikavoimaa ja kuolemaa ilmassa, hän, joka tunsi pongot.

Veli Johannes vastasi herttaisesti, että hän aikoi varmasti käyttää
hyväkseen tätä taivaan suomaa tilaisuutta saadakseen nähdä yhden niitä
harvoja jäljellä olevia seutuja tässä osassa Afrikkaa, jonka läpi hän
ei vielä ollut vaeltanut. Stephen haukotteli ja leyhytteli itseään
nenäliinalla, sillä majassa oli kuuma, ja huomautti, että kun hän
kerran oli tullut näin kauas muutaman harvinaisen kukan takia, hän ei
aikonut palata tyhjin käsin.

"Minä arvaan, Dogeetah", Bausi virkkoi viimein, "että sinulla on tähän
matkaan jokin syy, jota salaat minulta. Mutta minulla on aikomus pitää
sinut väkisin täällä."

"Jos niin teet, se rikkoo veljeytemme", vastasi Veli Johannes. "Älä
koeta saada tietää, mitä sinulta salaan, vaan odota, kunnes tulevaisuus
sen näyttää."

Bausi voihkaisi ja myöntyi. Babemba sanoi, että Dogeetah ja Wazela
olivat lumotut ja että vain minä, Macumazahn, olin säilyttänyt järkeni.

"Se on siis päätetty", Stephen huudahti, "John ja minä matkustamme
lähettiläinä Pongo-maahan, ja sinä, Quatermain, jäät tänne pitämään
silmällä metsästäjiä ja varastoja."

"Nuori mies", minä vastasin, "tahdotko loukata minua? Vaikka isäsi
jätti sinut minun turviini! Jos te molemmat lähdette, minäkin tulen
mukaan, vaikka sitten saisimme matkustaa ilkosen alasti. Mutta salli
minun sanoa kerta kaikkiaan niin suurella painolla kuin voin, että
pidän teitä molempia sekapäisinä järkijättöinä ja että elleivät pongot
syö teitä, se on enemmän kuin olette ansainneet. Ajatella, että minun
ikäiseni mies raahataan villien ihmissyöjien joukkoon ilman ainoatakaan
pistoolia, taistelemaan paljain käsin tuntematonta petoa vastaan! No
niin, kuolla voimme vain kerran -- tarkoitan nykyisten tietojemme
mukaan."

"Kuinka totta", huomautti Stephen; "kuinka omituisen ja syvämielisen
totta!"

Oi, olisin voinut läimäyttää häntä korvalle. Menimme jälleen pihalle,
minne Komba ja hänen palvelijansa olivat kokoontuneet. Tällä kertaa he
tulivat kantaen lahjoja, taikka ne kannettiin heidän puolestaan
paikalle. Lahjain joukosta muistan kaksi kaunista norsun hammasta,
joista aloin epäillä, ettei maa mahdollisesti ollutkaan kokonaan veden
ympäröimä, sillä norsut tuskin eläisivät saarella; rasiallisen
kultahiekkaa ja kuparirenkaita, jotka osoittivat, että maa oli
kivennäisrikas; valkeata kotikutoista, hienoa; liinaa ja muutamia
todella kauniisti koristettuja tuoppeja, joista näin, että kansalla oli
taiteellista makua. Mistä tuo taiteellisuus oli kotoisin, sitä en
ymmärrä, enemmän kuin koko rodun alkuperääkään. Varmaa selitystä en
ainakaan tiedä, sillä päteviä todisteita en ole löytänyt. Tuskin he
tietävät itsekään.

Taas istunto avattiin. Bausi ilmoitti, että me kolme valkoihoista kukin
yhden palvelijan seuraamana (sen minä olin määrännyt) aioimme lähteä
lähettiläinä Pongo-maahan, ottamatta mukaamme ampuma-aseita,
neuvottelemaan siellä molempain kansain välisestä rauhasta ja
erittäinkin keskinäisestä kaupasta ja avioliittosuhteista. Kahden
jälkimmäisen pykälän lisäämistä Komba vaatimalla vaati; silloin en
vielä ymmärtänyt niiksi. Hän, Komba, takasi meille Motombon ja
kalubin, maansa henkisen ja ajallisen hallitsijan, nimessä
turvallisuutta sillä ehdolla, että emme koettaisi loukata emmekä
vahingoittaa jumalia; sopimuksesta ei päässyt mihinkään, vaikka teki
mieleni sitä kiertää. Vannoen hän vielä vakuutti saattavansa meidät
vahingoittumattomina takaisin Mazitu-maahan kuuden päivän kuluttua sen
rannoilta lähdettyämme.

Bausi hyväksyi tämän ja lupasi lähettää viisisataa asestettua miestä
saattamaan meitä sille paikalle, missä meidän oli astuttava aluksiin,
ja ottamaan meitä vastaan palatessamme; lisäksi hän uhkasi, että jos
meille jokin vahinko tapahtuisi, hän ryhtyisi sotaan pongo-kansaa
vastaan aina siihen saakka, kunnes hän keksisi keinon sen tuhoamiseksi.

Sitten päätettiin, että lähtisimme matkaan seuraavana aamuna, ja sen
jälkeen hajaannuimme.




XIII.

RICAN KAUPUNKI.


Itse asiassa emme kuitenkaan lähteneet Bezan kaupungista ennenkuin
vuorokautta myöhemmin kuin oli päätetty, sillä vanha Babemba, jonka
piti johtaa retkeä, tarvitsi aikaa viisisatahenkisen miehistömme
kokoamiseen ja ruokavaroilla varustamiseen.

Tässä sopii mainita, että majoihin palatessamme tapasimme molemmat
mazitu-kantajamme Tomin ja Jerryn väsyneen näköisinä, mutta syömässä
hyvällä ruokahalulla. Kävi selville, että tietäjävainaja Imbozwi, joka
syystä tai toisesta ei ollut uskaltanut heitä surmata, oli heidän
suosiollista todistustaan peläten lähetyttänyt heidät johonkin
kaukaiseen maanääreen, missä heitä oli pidetty vankeina. Kun sitten
uutiset Imbozwin ja hänen palvelijainsa kukistuksesta ja kuolemasta
olivat saapuneet, he olivat päässeet heti vapaalle jalalle ja palanneet
meidän luoksemme Bezaan.

Omille palvelijoillemme meidän tietysti piti selittää aikeemme. He
käsittivät heti yrityksen luonteen ja pudistivat päitään ja saatuaan
vielä kuulla, että olimme luvanneet luopua pyssyistämme, he jäivät
sanattomiksi hämmästyksestä.

"Kransiek! Kransiek!" mikä merkitsee "päästä vialla" tai "hullu",
huudahti Hans toisille ja näpsäytti merkitsevästi otsaansa. "Tuon on
Dogeetah pannut heidän päähänsä, hänhän itsekin elää haavilla
pyydystämistään hyönteisistä eikä kanna pyssyä, jolla voisi ampua
riistaa. Niin, niin se on varmasti."

Metsästäjät nyökkäsivät hyväksyvästi, ja Sammy kohotti kuin rukoillen
kätensä taivasta kohti. Mavovo vain näytti välinpitämättömältä. Sitten
seurasi kysymys, kuka halusi seurata meitä.

"Mitä minuun tulee, se on jo päätetty", sanoi Mavovo. "Minä seuraan
isääni Macumazahn'ia, sillä ilman pyssyäkin olen vahva ja voin
taistella yhtä hyvin kuin varustetut esi-isäni keihäillään."

"Ja minä myöskin seuraan baas Quatermain'ia", mutisi Hans, "sillä ilman
pyssyäkin olen älykäs, niinkuin esiäitini olivat ennen minua."

"Paitsi silloin kun nautit lääkettä, Pilkkukäärme, ja vaivut unien
hämärään", pilkkasi joku zuluista. "Otatko mukaasi tuon hienon vuoteen,
jonka kuningas sinulle lähetti?"

"Ei, sinä narrin penikka!" Hans vastasi. "Lainaan sen sinulle, joka et
ymmärrä, että nukkuessanikin minussa on enemmän viisautta kuin sinussa
valveilla ollessasi."

Sitten oli päätettävä, kuka tulisi kolmanneksi. Kun ei kumpikaan Veli
Johanneksen palvelijoista, jotka olivat seuranneet häntä hänen
kiertomatkoillaan, ollut sopiva -- toinen oli nimittäin sairas ja
toinen pelkuri -- niin Stephen ehdotti Sammya etupäässä senvuoksi, että
hän osasi keittää.

"Ei, mr. Somers, ei", Sammy sanoi vakavana. "Siihen minä panen lujan
vastalauseeni. Vaatia keittotaitoista tulemaan sellaiseen maahan, jossa
hänet itsensä keitetään, on samaa kuin keittää lapsi äitinsä maidossa."

Jätimme hänet siis rauhaan ja kiinnitimme lyhyen neuvottelun jälkeen
huomiomme Jerryyn, hentoon mutta urheaan mieheen, joka oli halukaskin
seuraamaan meitä. Lopun siitä päivästä käytimme valmisteluihin, jotka
tosin olivat yksinkertaisia, mutta vaativat kuitenkin hyvän joukon
ajatusta. Olisin halunnut Hansin avukseni, mutta suureksi harmikseni en
löytänyt häntä. Kun hän lopultakin ilmestyi, kysyin, missä hän oli
ollut. Hän vastasi käyneensä metsässä veistämässä itselleen sauvan,
sillä hän oli ymmärtänyt, että meillä oli pitkä matka käveltävänä. Hän
näyttikin minulle sauvan, ja se oli pitkä ja paksu tanko lujaa ja
kaunista bamburuokoa, jota kasvaa Mazitu-maassa.

"Mihin aiot käyttää tätä kömpelöä seivästä?" minä sanoin. "Meillähän on
runsaasti sauvoja."

"Uusi matka, uusi sauva, baas! Tämä puulaji on sitäpaitsi täynnä ilmaa
ja voi auttaa minua pysymään pinnalla, jos meidät heitetään veteen."

"Mikä keksintö!" minä huudahdin ja heitin asian mielestäni. Seuraavana
päivänä aamun koittaessa me läksimme Stephen ja minä ratsastaen
aaseilla, jotka nyt olivat lihavat ja hyvissä voimissa, ja Veli
Johannes valkealla härällään, joka oli mitä tottelevaisin eläin ja
erittäin kiintynyt häneen. Kaikki metsästäjät seurasivat meitä täysissä
aseissa aina Mazitu-maan rajalle asti, missä heidän piti odottaa
paluutamme mazitu-rykmentin seurassa. Itse kuningaskin saattoi meitä
kaupungin länsiportille ja otti sieltä kaikilta mutta etenkin Veli
Johannekselta hellät jäähyväiset. Sen lisäksi hän vielä kutsutti
luokseen Komban palvelijoineen ja vannoi uudelleen, että jos meille
tapahtuisi jotain vahinkoa, hän ei lepäisi ennenkuin keksittyään keinon
pongo-kansan perinpohjaiseen tuhoamiseen.

"Älä pelkää", Komba vastasi kylmästi, "pyhässä Rican kaupungissamme me
emme sido viattomia vieraita paaluihin nuolilla ammuttaviksi."

Pureva vastaus, joka epäilemättä oli sukkela, kiihdytti Bausia, sillä
hän ei suvainnut tähän asiaan viittailtavan.

"Jos valkoiset miehet ovat niin hyvässä turvassa, niin miksi
et anna heidän ottaa pyssyjänsä mukaan?" hän kysyi jotenkin
epäjohdonmukaisesti.

"Jos aikoisimme pahaa, kuningas, auttaisivatko heitä heidän pyssynsä,
kun heitä on vain muutamia suuren joukon keskellä? Emmekö esimerkiksi
voisi varastaa niitä, niinkuin sinä teit suunnitellessasi näiden
valkoisten miesten murhaa? Pongo-maassa vallitsee sellainen laki, ettei
tuollaisia taika-aseita saa tuoda sen rajojen sisälle."

"Minkävuoksi?" minä kysyin kääntääkseni keskustelun toiselle tolalle,
sillä huomasin Bausin julmistuvan yhä enemmän ja pelkäsin selkkauksia.

"Senvuoksi, herrani Macumazahn, että kansastamme on lausuttu ennustus,
että heti kun Pongo-maassa pyssynlaukaus pamahtaa, jumalamme hävittävät
maan ja pappimme Motombo kuolee. Ennustus on hyvin vanha, mutta vasta
äskettäin sen tarkoitus on opittu ymmärtämään, sillä se puhuu 'ontosta
keihäästä, joka savuaa', ja sellainen ase oli meille ennen tuntematon."

"Todellako", minä sanoin ja mietin itsekseni, että me emme ainakaan
olleet siinä asemassa, että olisimme voineet aiheuttaa ennustuksen
täyttymisen, mikä, niinkuin Hans sanoi surullisesti päätään pudistaen,
oli "sääli, kovin sääli".

Kolmen päivän marssi läpi maan, joka asteittain aleni korkealta
ylätasangolta, jolla Bezan kaupunki sijaitsi, toi meidät Kirua-nimisen
järven rantaan. Järveä itseään emme nähneet taajan kaislikon takia,
jota kasvoi matalassa vedessä aina mailin laajuudelta ja jota vain
siellä täällä halkoivat uomat, joita virtahevot olivat tehneet
tullessaan mannermaalle ravintoa etsimään. Korkealta kukkulalta, joka
oli aivan hautakummun näköinen ja mahdollisesti olikin hautakumpu,
näkyi kuitenkin sininen vesi, ja hämärässä etäisyydessä saattoi
kaukoputkella katsoen erottaa puita kasvavan vuorenhuipun. Kysyin
Kombalta, mikä se oli, ja hän vastasi, että se oli Pomgo-maan jumalain
koti.

"Minkä jumalain?" kysyin taas, mutta silloin hän vastasi kuin mikäkin
musta Herodotos, että laki kielsi puhumasta siitä. Olen harvoin
tavannut ihmistä, jolta olisi vaikeampi urkkia tietoja kuin tuolta
kylmältä ja epä-afrikkalaiselta Kombalta.

Kummun huipulle me pystytimme Englannin lipun, jonka kiinnitimme
pisimmän tangon huippuun, minkä löysimme. Komba kysyi epäluuloisesti,
miksi niin teimme, ja minä, joka olin päättänyt näyttää tuolle
epämiellyttävälle henkilölle, että muutkin osasivat olla yhtä
vaiteliaita, vastasin, että se oli heimomme jumala, jonka asetimme
siihen palveltavaksi, ja että kuka ikinä koetti loukata tai
vahingoittaa sitä, saisi varmasti surmansa, niinkuin tietäjävelho
Imbozwi ja hänen lapsensa jo olivat saaneet kokea. Kerrankin Kombaan
näytti jokin tekevän vaikutuksen, vieläpä niinkin syvän, että hän ohi
kulkiessaan kumarsi lipulle.

Luonnollisesti en ilmoittanut hänelle, että olimme pystyttäneet lipun
merkiksi ja majakaksi siltä varalta, että olisimme pakotetut etsimään
kiireessä ja ilman opasta paluutiemme Pongo-maasta. Tosiasia on, että
tuo pikku varovaisuus, jonka alkujuurena omituista kyllä oli Stephen,
koko matkueemme uhkarohkein jäsen, tuli pelastukseksemme, niinkuin
myöhemmin aion kertoa. Yöksi asetimme leirimme kummun juurelle, mutta
mazitu-sotilaat Babemban johdolla, joka ei suvainnut moskiittoja,
leiriytyivät lähemmä järveä aivan vastapäätä leveää virtahepokanavaa,
joka välkkyi kirkkaana vetenä kaislikon keskellä.

Kysyin Kombalta, koska ja kuinka aioimme pyrkiä yli järven. Hän
vastasi, että meidän oli lähdettävä seuraavana päivänä aamunkoitteessa,
jolloin tuuli tähän vuodenaikaan tavallisesti puhalsi rannikolta, ja
että suotuisan ilman vallitessa saatoimme päästä pongojen kaupunkiin
Ricaan ennen yön tuloa. Kuinka tämä oli tapahtuva, sen hän oli valmis
näyttämään minulle,jos viitsin tulla hänen mukaansa. Minä nyökkäsin ja
hän vei minut neljän- tai viidensadan kyynärän päähän pitkin kaislikon
reunaa etelään päin.

Tällä matkalla sattui kaksi odottamatonta tapausta. Ensinnäkin i suuri,
musta sarvikuono, joka oli nukkumassa jonkin pensaan suojassa ja sai
vainuunsa ihmisten lähestyvän, hyökkäsi niinkuin tavallista suoraan
meitä kohti noin kuudenkymmenen kyynärän päästä. Minulla sattui olemaan
mukanani suuri yksipiippuinen rihlapyssy, sillä emme olleet vielä
luovuttaneet aseitamme. Sarvikuono läheni vinhaa vauhtia, ja Komba
alkoi pötkiä pakoon, mikä ei ollutkaan ihme, sillä hänellä ei ollut
muuta asetta kuin keihäs. Minä vedin pyssyni vireeseen ja odotin
kohtaloani.

Noin viidentoista askeleen päässä sarvikuono kohotti päätään, johon
sarvien takia olisi tietysti ollut hyödytöntä tähdätä, ja nyt laskin
luodin suoraan kurkkuun. Se osui hyvin ja tunkeutui luullakseni
sydämeen saakka. Joka tapauksessa se alkoi kieriskellä maassa kuin
ammuttu kaniini, ojensi kerran vain jalkansa ja heitti henkensä miltei
aivan edessäni.

Tämä vaikutti Kombaan. Hän kääntyi; hän tuijotti kuolleeseen
sarvikuonoon ja sen kurkussa olevaan reikään; hän tuijotti minuun; hän
tuijotti yhä savuavaan rihlapyssyyn.

"Suuri aavikon peto kuollut pamauksesta!" hän mutisi. "Tuollainen
valkea apina (minä kiitin kohteliaisuudesta ja panin sen muistiin)
tappanut sen taiallaan yhdessä hetkessä. Oi! Motombo oli viisas
määrätessään --" siihen hän vaivoin pysähtyi.

"No, ystäväni, mikä hätänä?" minä kysyin. "Näet, ettei sinun olisi
tarvinnut paeta. Jos olisit astunut selkäni taakse, olisit ollut yhtä
hyvässä turvassa kuin nytkin -- pakosi jälkeen."

"Niin on, herrani Macumazana, mutta tapahtuma on minulle outo. Anna
anteeksi, jos en sitä ymmärrä."

"Oi! Tietysti annan sinulle anteeksi, herrani, tuleva kalubi. On
selvää, että teillä Pongo-maassa on vielä paljon opittavaa."

"Niin kyllä, herrani Macumazana, ja samoin ehkä teilläkin", hän vastasi
kuivasti, sillä hän oli jo toipunut järkytyksestä ja saanut takaisin
purevan puhekykynsä.

Sitten annoin Mavovolle, joka salaperäisellä tavalla ilmestyi paikalle
kuultuaan laukauksen -- luultavasti hän oli kaiken varalta lähtenyt
seuraamaan meitä -- määräyksen hakea miehiä paloittelemaan sarvikuonoa,
ja senjälkeen jatkoimme Komban kanssa matkaa.

Vähän kauempana aivan kaislikon päässä huomasin kivikovassa maassa
kapean, pitkulaisen ojan ja siinä, puoleksi niukan heinikon peitossa,
ruosteista metallia.

"Mikä tuo on?" kysyin ollen hämmästyvinäni, vaikka hyvin kyllä arvasin,
mikä sen täytyi olla.

"Oi!" vastasi Komba, joka ei nähtävästi vielä ollut oikein tointunut,
"siihen valkoinen herra Dogeetah, Bausin veriveli, oli pystyttänyt
vaatetalonsa käydessään täällä noin vuosi sitten."

"Todellako!" minä huudahdin, "hän ei ole kertonut käyneensä täällä."
(Se oli valhe, mutta minulla oli jotenkuten sellainen tunne, ettei
ollut väärin valehdella Komballe.) "Mistä tiedät, että hän oli täällä?"

"Muuan kansamme miehistä, joka oli kalastamassa kaislikossa, näki
hänet."

"Vai niin, se selittää asian, Komba. Mutta olipa se omituinen
kalastuspaikka; niin kaukana kotoa; ja mitähän kaloja hän mahtoi
pyydystää? Kun sattuu aikaa, Komba, niin saat selittää minulle, mitä
eläimiä te pyydystätte tiheästä kaislikosta ja näin matalasta vedestä."

Komba lupasi tehdä sen mielellään -- kun sattuisi aikaa. Sitten hän
ikäänkuin enempää keskustelua välttääkseen riensi eteenpäin, työnsi
kaislat syrjään ja näytti minulle suuren ruuhen, joka voi kantaa
kolme-, neljäkymmentä miestä ja joka oli äärettömän suurella työllä
kaiverrettu yhden ainoan suunnattoman suuren puun rungosta. Se erosi
niiden veneiden enemmistöstä, joita minä henkilökohtaisesti olen nähnyt
Afrikan järvissä ja joissa käytettävän, siinä, että siihen kuului
masto, joka nyt kuitenkin oli irroitettu. Minä katsahdin siihen ja
sanoin, että se oli erinomaisen hyvä venhe, mihin Komba vastasi Rican
kaupungissa olevan satakunnan samanlaista, vaikka kaikki eivät yhtä
suuria.

Astellessamme takaisin leiriin huokasin itsekseni. Pongo-heimo käsitti
siis, jos venhettä kohti laskettiin keskimäärin kaksikymmentä,
kaksituhatta soutukykyistä miestä, mikä arvio myöhemmin osoittautuikin
aivan oikeaksi.

Seuraavana päivänä aamunkoitteessa pääsimme kaikki vaikeudet
voitettuamme vihdoinkin lähtemään. Aluksi vanha Babemba tuli keskellä
yötä telttaani, jossa nukuin, herätti minut ja piti pitkän puheen,
rukoillen minua luopumaan matkasta. Hän sanoi olevansa vakuutettu
siitä, että pongoilla oli jotakin pahaa mielessä ja että koko puhe
rauhasta oli vain ansa, jonka tarkoituksena oli houkutella meidät
valkoihoiset maahan luultavasti uhrattaviksi sen jumalille
uskonnollisessa tarkoituksessa.

Vastasin, että olin aivan yhtä mieltä hänen kanssaan, mutta etten
voinut hylätä matkakumppaneitani, kun nämä ehdottomasti tahtoivat tehdä
matkan. Kaikki mitä voin, oli pyytää häntä pitämään tarkkaa vartiota
voidakseen auttaa, jos sattuisimme joutumaan hätään.

"Minä jään tänne odottamaan teitä, herrani Macumazana", hän vastasi,
"mutta jos joudutte ansaan, voinko minä uida veden poikki kuin kala tai
lentää ilman kautta kuin lintu vapauttamaan teitä?"

Hänen mentyään saapui eräs zulu-metsästäjistä nimeltä Ganza,
jonkinlainen Mavovon johdon alainen luutnantti, laulamaan samaa laulua.
Hän sanoi, ettei ollut oikein lähteä ilman pyssyjä kuolemaan
paholaisten maahan ja jättää hänet ja hänen toverinsa harhailemaan
yksin vieraassa maassa.

Vastasin, että olin aivan samaa mieltä, mutta että Dogeetah halusi
välttämättä lähteä, joten minulla ei ollut valinnan mahdollisuutta.

"Siinä tapauksessa surmatkaamme Dogeetah tai ainakin sitokaamme hänet
kiinni, jotta hän ei voisi saada aikaan vielä suurempaa onnettomuutta
mielettömyydessään", ehdotti Ganza lempeästi, minkä johdosta minä ajoin
hänet ulos teltasta.

Vihdoin Sammy saapui ja sanoi:

"Mr. Quatermain, ennenkuin syöksytte tuohon syvään hulluuden kaivoon,
pyydän teitä ottamaan huomioon vastuunalaisuutenne Jumalaa ja ihmisiä
ja ennen kaikkea meitä, talonväkeänne kohtaan, jotka nyt olemme
kadonneita lampaita kaukana kodista, ja edelleen muistamaan, että jos
jokin ikävyys kohtaa teitä, niin jäätte minulle velkaa kahden kuukauden
palkan, mitä on mahdoton korvata."

Vedin esille metallilaatikosta pienen nahkakukkaron ja maksoin Sammylle
hänen saatavansa ja kolmen kuukauden palkan eteenpäin.

Suureksi hämmästyksekseni hän ratkesi itkuun.

"Sir", hän sanoi, "en puhu tätä likaisesta omanvoitonpyynnistä.
Tarkoitan vain sitä, että pelkään noiden pongojen surmaavan teidät, ja
vaikka rakastan teitä, sir, olen liian raukkamainen lähteäkseni
surmattavaksi teidän kanssanne, sillä Jumala on luonut minut
sellaiseksi. Rukoilen teitä, älkää menkö, mr. Quatermain, sillä sanon
vielä kerran, että rakastan teitä, sir."

"Sen uskon, poikaparka", minä vastasin, "ja pelkään itsekin, että minut
surmataan; näytän urhoolliselta vain senvuoksi, että minun täytyy.
Kuitenkin toivon, että suoriudumme hengissä. Siksi aikaa, Sammy, annan
sinun haltuusi tämän rasian ja kaiken kullan, mitä se sisältää,
luottaen sinuun, että teet voitavasi saattaaksesi sen takaisin
Durban'iin siinä tapauksessa että meille tapahtuisi jotakin."

"Oi, mr. Quatermain", hän huudahti, "rehellinen osaan olla, etenkin kun
tiedätte minun kerran olleen vankilassa -- kavalluksesta --
lieventäväin asianhaarain vallitessa, mr. Quatermain. Sen sanon, vaikka
olenkin raukkamainen, että kuolen mieluummin kuin annan kenenkään
koskea rasiaan."

"Sen uskon, Sammy-poikaseni", minä sanoin. "Mutta niin hullusti kuin
asiat näyttävät olevankin, uskon kuitenkin, ettei kenenkään meistä nyt
vielä tarvitse kuolla."

       *       *       *       *       *

Vihdoinkin aamu valkeni, ja me kuusi marssimme alas venheelle, joka oli
tuotu kaislikon ympäri avonaiseen väylään. Täällä meidän piti antautua
jonkinlaiseen tullitarkastukseen, jonka panivat toimeen Komba ja hänen
toverinsa, jotka näyttivät hirveästi pelkäävän, että koettaisimme salaa
viedä ampuma-aseita heidän maahansa.

"Tiedättehän, minkä näköisiä rihlapyssyt ovat", sanoin vihastuneena.
"Näettekö sellaisia käsissämme? Annan sen lisäksi kunniasanani, ettei
meillä ole mitään."

Komba kumarsi kohteliaasti, mutta arveli, että mahdollisesti --
sattumalta -- jokin "pieni pyssy", jolla hän tarkoitti pistoolia, oli
jäänyt matkalaukkuihimme. Komba oli kovin epäluuloinen henkilö.

"Avaa kaikki kollit", sanoin Hansille, ja tämä totteli sellaisella
innolla, että myönnän sen herättäneen minussa epäilyksiä.

Minä tunsin hänen salaperäisen ja kiemurtelevan luonteensa, joten tuo
äkillinen avomielisyyden puuska tuntui aivan luonnottomalta.
Ensimmäisenä hän avasi oman huopapeittomyttynsä, jonka sisässä oli
sekalainen kokoelma mitä erilaisimpia tavaroita. Muistan niiden
joukosta parin likaisia varahousuja, kolhitun metallimaljan,
puulusikan, jollaisia kafferit käyttävät syödessään _seoffiaan_,
pullon, joka sisälsi jotain epäilyttävää sekoitusta, kuivia juuria ja
muita alkuasukasten lääkeaineita, vanhan minun lahjoittamani piipun ja,
paras viimeiseksi, suunnattoman suuren tukun keltaisia tupakanlehtiä,
samaa lajia, jota mazitut samoinkuin pongotkin jossain määrin
viljelevät.

"Mitä maailmassa aiot tehdä noin paljolla tupakalla, Hans?" minä
kysyin.

"Se on meille kolmelle mustalle, baas, piippuun tai nuuskaksi tai
mälliksi. Ehkä siinä paikassa, minne olemme matkalla, saamme vähän
ruokaa, ja sellaisessa tapauksessa tupakka on ravintoa, jolla voi elää
päiväkausia. Yöllä se sitäpaitsi antaa unta."

"Hyvä on, riittää", minä sanoin, sillä pelkäsin Hansin sir Walter
Raleigh'n tapaan alkavan pitää pitkää esitelmää tupakan hyvistä
puolista.

"Ei ole ensinkään tarpeellista, että keltaihoinen mies kuljettaa noita
lehtiä maahamme", keskeytti Komba, "siliä niitä siellä on runsaasti.
Minkävuoksi lisätä kantamustaan tuollaisella?" ja hän ojensi kättään
ikäänkuin tarttuakseen siihen ja tutkiakseen sitä tarkemmin..

Mutta samassa Mavovo kiinnitti huomiomme omaan myttyynsä, jonka hän
juuri oli saanut auki, vartavastenko vai sattumalta, sitä en tiedä, ja
Komba unohti tupakan ja kääntyi Mavovoon päin. Ihmeellisen nopeasti
Hans kääri myttynsä jälleen kokoon. Vajaassa minuutissa sidenuorat
olivat kiinni ja mytty Hansin selässä. Taaskin epäilykseni heräsi,
mutta samassa Veli Johanneksen ja Komban välinen keskustelu edellisen
hyönteishaavista, jota Komba epäili uudenlajiseksi pyssyksi tai ainakin
joksikin vaaralliseksi taikakaluksi, veti huomioni puoleensa. Väittelyn
loputtua syntyi uusi tavallisen puutarhalapion johdosta, jonka Stephen
oli keksinyt ottaa mukaansa. Komba kysyi esineen tarkoitusta. Stephen
vastasi Veli Johanneksen välityksellä, että sellaisella kaivettiin
kukkia maasta.

"Kukkia!" sanoi Komba. "Yksi jumalistamme on kukka. Aikooko valkoinen
herra kaivaa jumalamme maasta?"

Sitä juuri Stephen tietysti aikoi, mutta tuon tosiasian hän
luonnollisesti salasi. Väittely kävi niin kiihkeäksi, että minun
lopulta täytyi ilmoittaa, että jos meidän vähäistä omaisuuttamme
kohdeltiin niin suurella epäluulolla, oli varmaan parasta jättää
sikseen koko matka.

"Olemme antaneet kunniasanamme, ettei meillä ole ampuma-aseita", sanoin
niin arvokkaasti kuin osasin, "ja sen pitäisi riittää sinulle, oi
Komba."

Senjälkeen Komba neuvotteli tovereittensa kanssa ja myöntyi. Ilmeisesti
hän välttämättä halusi meidät Pongo-maahan.

Vihdoinkin pääsimme lähtemään. Me kolme valkoihoista palvelijoinemme
istuuduimme ruuhen perään varatuille ruohopatjoille. Komba asettui
keulaan ja hänen miehensä tarttuivat leveihin airoihin, soutivat ja
sauvoivat venhettä eteenpäin pitkin virtahepojen pitkään ja sotkuiseen
kaislikkoon tekemää väylää, jonka molemmin puolin pyrähteli lentoon
sorsia ja muita lintuja, niin että tuntui kuin ukkonen olisi jyrissyt.
Soudettuamme noin neljännestunnin pääsimme tuosta kaislasotkuisesta
matalikosta syvälle ja aukealle järvelle. Kaislikon päässä pystytettiin
mastoksi seiväs ja sitten nostettiin yhteenkudotuista matoista tehty
nelikulmainen purje. Purjeen täytti maalta käsin puhaltava aamutuuli,
ja samassa aloimme kiitää eteenpäin noin kahdeksan mailin nopeudella
tunnissa. Ranta takanamme peittyi hämärään, mutta vielä kauan aikaa
saatoin sumun yläpuolella erottaa kummulle pystyttämämme lipun.
Vähitellen se pieneni, kävi yhdeksi ainoaksi pisteeksi ja katosi. Sen
pienetessä rohkeutenikin väheni, ja kun se oli kokonaan hävinnyt
näkyvistäni, tunsin itseni todellakin masentuneeksi.

Taaskin olet hullun asialla, Allan-poikani, sanoin itselleni.
Montakohan samanlaista lienet vielä määrätty suorittamaan?

Eivät muutkaan näyttäneet olevan kovin hilpeällä mielellä. Veli
Johannes tuijotti taivaanrannalle liikutellen huuliaan kuin
rukouksessa, vieläpä Stephenkin näytti aika ajoin masentuneelta. Jerry
oli vaipunut uneen, niinkuin alkuasukas tavallisesti tekee, kun on
kuuma eikä mitään tekemistä. Mavovo näytti hyvin miettiväiseltä.
Ihmettelin mielessäni, oliko hän taaskin kysynyt neuvoa Käärmeeltään,
mutta en kysynyt mitään. Sen jälkeen kuin ihmeellisellä tavalla olimme
pelastuneet teloituksesta kaaripyssyllä ja nuolilla, olin jotenkuten
alkanut pelätä tuota kaameata matelijaa. Seuraavalla kerralla se
saattaisi ennustaa välittömän tuomiomme, ja jos se sen tekisi, silloin
uskoisin siihen varmasti.

Mitä Hansiin tulee, hän näytti olevan hyvin hämmennyksissään' ja etsi
kovasti jotakin vanhan korderoiliivinsä taskuista, joka muodostaan
päättäen oli luultavasti vuosia sitten koristanut jonkin englantilaisen
metsänvartijan ruumista.

"Kolme", kuulin hänen mutisevan. "Kautta iso-isäni isän hengen! Vain
kolme jäljellä."

"Kolme mitä?" kysyin hollanninkielellä.

"Kolme taikavälinettä, baas, ja niitä piti olla kaksikymmentäneljä.
Muut ovat tippuneet ulos reiästä, jonka itse pahahenki on tehnyt tähän
lahoon kankaaseen. Nyt me emme kuole nälkään, eikä meitä ammuta eikä
hukuteta, ei ainakaan minulle tapahdu mitään noista kolmesta. Mutta
voimme saada loppumme kahdellakymmenellä yhdellä muulla tavalla, sillä
niiltä varjelevat taikaesineet olen hukannut. Siis --"

"Äs, lopeta lorusi", minä sanoin ja vaivuin jälleen epämiellyttäväin
ajatusteni syvyyksiin. Vähän myöhemmin nukuin. Kun heräsin jälleen, oli
jo iltapäivä ja tuuli oli tyyntymässä. Kun olimme nauttineet vähän
eväitämme, joita olimme ottaneet mukaan, tuuli tyyntyi kokonaan ja
pongot tarttuivat airoihinsa.

Minun ehdotuksestani tarjouduimme auttamaan heitä, sillä minulle johtui
mieleen, että voisimme siten samalla oppia käyttämään heidän airojaan.
Saimme siis kuusi airoa, ja Komba, jonka nyt huomasin alkavan puhua
jonkinlaisessa käskevässä äänilajissa, opetti meitä niiden käytössä.
Aluksi se kävi hyvin huonosti, mutta kolmen tai neljän tunnin
yhtämittainen harjoitus sai meidät jo koko lailla oppimaan taidon.
Ennen matkamme loppua olin jo aivan varma, että kykenisimme käyttämään
ruuhta, jos se sattumalta kävisi meille tarpeelliseksi.

Noin kolmen aikaan iltapäivällä saaren rannat, jota kohden matkasimme
-- oliko se todella saari, sitä en milloinkaan ole saanut selville --
olivat jo selvästi näkyvissä, ja vuorenhuippu, joka oli muutamaa mailia
kauempana sisämaassa, oli näkynyt jo tuntikausia. Kaukoputkellani olin
itse asiassa nähnyt sen hahmon jo melkein matkamme alusta alkaen. Noin
kello viiden tienoissa me laskimme sisälle syvään lahteen, jonka
molemmin puolin kasvoi metsää ja siellä täällä näkyi viljeltyjä
maatilkkuja ja pieniä kyliä tavallista afrikkalaista mallia.
Viljelyksien lähellä olevien puiden pienestä koosta huomasin, että
siellä aikaisemmin oli ollut paljon enemmän maata viljeltynä,
luultavasti edellisen puoiivuosisadan aikana, ja kysyin Kombalta syytä
viljellyn maan vähenemiseen.

Hän vastasi minulle arvoituksellisella lauseella, joka vaikutti niin
syvästi, että huomaan merkinneeni sen sanasta sanaan muistikirjaani.

"Kun ihminen kuolee, niin toukokin kuolee. Ihminen on touko, ja touko
on ihminen."

Tämän merkinnän alle näen kirjoittaneeni: "Vertaa lauseeseen 'Leipä on
elämän sauva'."

Sen enempää en saanut hänestä irti. Nähtävästi hän kuitenkin viittasi
kansan vähenemiseen, josta asianhaarasta hän ei halunnut pitemmältä
keskustella.

Muutaman mailin kuljettuamme lahti alkoi kaveta jyrkästi, ja sen
pohjukassa siihen laski kapea joki. Molemmin puolin jokea, jonka yli
oli rakennettu useita karkeatekoisia siltoja, sijaitsi Rican kaupunki.
Sen muodosti joukko suuria palmunlehtikattoisia majoja, jotka näyttivät
valkeasta savesta rakennetuilta, mutta olivatkin, kuten myöhemmin
huomasimme, järven pohjamutaa, johon oli sekoitettu olkia tai ruohoa.

Me saavuimme jonkinlaiseen lastauspaikkaan, jonka reunoja suojelivat
vedeltä pienet mutaan vajotetut puupaalut, joihin samalla oli
kiinnitetty koko ruuhilaivasto, ja nousimme maihin juuri auringon
laskiessa. Tulomme oli epäilemättä huomattu, sillä meidän
lähestyessämme satamaa rannalta kuului torven toitotus, ja senjälkeen
rantaan ilmestyi luultavasti majoistaan suuri joukko miehiä auttamaan
ruuhen kiinnittämisessä. Panin merkille, että kaikki muistuttivat
Kombaa vartaloltaan ja piirteiltään; he olivat niin toinen toisensa
näköisiä, että lukuunottamatta ikäeroa oli vaikea erottaa heitä. He
olivat ehkä kaikki saman suvun jäseniä; niin itse asiassa olikin
asianlaita, ja se johtui kautta sukupolvien jatketusta ristinaimisesta.

Noitten pitkien, kylmäin, teräväpiirteisten, valkopukuisten miesten
olennossa oli jotakin, joka vaikutti minuun jäätävästi, jotakin
luonnotonta ja miltei epäinhimillistä. Tavallisesta afrikkalaisesta
hilpeydestä ei näkynyt jälkeäkään. Ei yksikään huudellut, ei yksikään
nauranut tai lörpötellyt. Ei kukaan tunkeutunut lähellemme tai
yritellyt hypistellä meitä tai vaatteitamme. Ei kukaan näyttänyt
pelkäävän eikä edes hämmästyvän. Lukuunottamatta paria kolmea sanaa he
olivat vaiti, tarkastelivat vain meitä jäätävällä, luotaantyöntävällä
tavallaan, ikäänkuin kolmen valkoisen miehen saapuminen maahan, jonne
yksikään valkoihoinen ei ennen ollut jalkaansa astunut, olisi ollut
jokapäiväinen tapahtuma.

Ei meidän henkilökohtainen ulkonäkömmekään näyttänyt vaikuttavan
heihin, sillä he hymyilivät hienosti Veli Johanneksen pitkälle parralle
ja minun sänkimäiselle tukalleni, osoitellen niitä toinen toiselleen
hoikilla sormillaan tai keihästensä kahvoilla. Panin merkille, että he
eivät siihen tarkoitukseen koskaan käyttäneet keihäänsä lapaa, ehkä
siitä syystä, että pelkäsivät meidän pitävän sitä vihamielisenä tai
sotaliikkeenä. Tuntuu nöyryyttävältä sanoa, että koko seurueestamme
ainoa, joka näytti herättävän heidän ihmettelyään ja mielenkiintoaan,
oli Hans. Oli luonnollista, että hänen hyvin rumat ja ryppyiset
kasvonsa vaikuttivat heihin jossain määrin, ehkä siitä syystä, etteivät
he ennen olleet nähneet mitään vähääkään samankaltaista, tai ehkä
eräästä toisesta syystä, jonka lukija ajan pitkään arvaa.

Kuulin joka tapauksessa erään heistä Hansia osoittaen kysyvän Kombalta,
oliko tuo apina-ihminen meidän jumalamme vai vain päällikkömme.
Kohteliaisuus näytti huvittavan Hansia, jota ei vielä milloinkaan ollut
pidetty ei jumalana eikä päällikkönä. Mutta me muut emme tunteneet
itseämme imarrelluiksi; Mavovo oli aivan vihoissaan ja sanoi Hansille
suoraan, että jos hän vielä kuulisi sellaista puhetta, hän löisi häntä
koko kansan nähden, osoittaakseen, ettei Hans ollut jumala eikä
päällikkö.

"Odota kunnes itse väitän jotakin olevani, sinä zulu-Iahtari, ennenkuin
uhkaat kohdella minua niin!" Hans huudahti vimmoissaan. Sitten hän
lisäsi, hihittäen omituista hottentottimaista nauruaan: "Mutta se on
totta, ennenkuin kaikki liha on syöty (s.o. ennenkuin kaikki selviää)
saat pitää minua kumpanakin" -- synkkä ennustus, jota silloin emme
ymmärtäneet.

Kun olimme nousseet maihin ja koonneet tavaramme, Komba käski meidän
seurata itseään ja johti meidät pitkin leveää tietä, joka oli hyvin
siisti ja molemmin puolin suurten majain reunustama, joista olen
puhunut. Kukin maja seisoi keskellä omaa aidattua puutarhaansa, mitä
Afrikassa olen harvoin nähnyt. Tämän järjestyksen tulos oli se, että
vaikka kaupungin asukasluku tosiasiallisesti oli verraten pieni, sen
hallussa oleva maa-ala oli hyvin laaja. Kaupunkia itseään ei sivumennen
sanoen ympäröinyt muuri eikä muu varustus, mikä osoitti, että,sen
asukkaat eivät pelänneet hyökkäystä. Järven vesi oli heidän turvansa.

Tämän omituisen paikan päätunnusmerkkejä oli sitäpaitsi hiljaisuus,
joka siellä vallitsi. Ilmeisesti he eivät pitäneet koiria, sillä
haukuntaa ei kuulunut, eikä siipikarjaa, sillä en koskaan kuullut kukon
laulua Pongo-maassa. Nautakarjaa ja lampaita heillä oli runsaasti,
mutta kun he eivät pelänneet vihollista, ne kävivät laitumella
kaupungin ulkopuolella, josta maito ja liha kuljetettiin kaupunkiin
tarvittaessa. Suuri joukko kansaa oli kokoontunut meitä katselemaan, ei
laumana vaan pieninä tuttavallisina ryhminä kukin puutarhansa portille.

Ryhmä käsitti tavallisesti miehen ja yhden tai useampia vaimoja,
sirovartaloisia, kauniita naisia. Toisilla oli mukanaan lapsia, mutta
vain hyvin vähän; suurin määrä, minkä näin yhdellä perheellä, oli
kolme, ja monella perheellä ei näyttänyt olevan ainoatakaan. Sekä
vaimot että lapset olivat samoin kuin miehetkin puetut sieviin,
pitkiin, valkoisiin vaatteihin, mikä omituisuus myöskin todisti, että
tuo alkuasukasheimo ei kuulunut tavallisiin Afrikan villeihin.

Oi, vielä niin monen vuoden kuluttua näen Rican kaupungin selvästi
edessäni, näen leveän, lakaistun ja koristetun kadun, näen
ruskeakattoiset, valkoseinäiset majat viljavain puutarhainsa keskellä,
pitkät, vaiteliaat asukkaat, keittotulien suorana viivana tyyneen
ilmaan nousevan savun, sirot palmut ja muut etelän puut ja kaukana
kadun pohjoispäässä näen häämöttävän pyöreän tornimaisen vuoren, jonka
nimi on Jumalan koti. Usein tämä näky palaa mieleeni unessa, tai kun
valvoessani jokin voimakas tuoksu muistuttaa minua noista suurista
torvimaisista kukista, joita oli aivan tuhlaillen siroteltu
leveälehtisiin pensaihin miltei joka pihalle.

Marssimme yhä eteenpäin, kunnes saavuimme korkean pensasaidan eteen,
joka oli kokonaan loistavain, tulipunaisten kukkien peitossa. Päivän
viimeinen kultainen hehku oli juuri häipymäisillään taivaalta, ja
pimeys alkoi langeta yli maan. Komba työnsi veräjän auki, paljastaen
näyn, jota yksikään meistä ei luultavasti unohda. Aitaus käsitti noin
neljäkymmentä aaria maata, ja sen toisessa päässä oli kaksi suurta
majaa puutarhainsa keskellä kuten tavallista.

Näiden edessä tuskin viidentoista askeleen päässä veräjästä oli toinen
kokonaan erimallinen rakennus. Se oli noin viidenkymmenen jalan
pituinen ja kolmenkymmenen levyinen, ja sen muodosti vain veistettyjen
paalujen kannattama katto. Paalujen välit oli peitetty ruohomatoilla
tai luukuilla, joista suurin osa oli kiinni, mutta neljä aivan veräjän
vastapäistä auki. Katoksen sisällä neljä- tai viisikymmentä miestä,
yllä valkoiset hameet ja omituiset kaavut, lauloi kaameaa, surumielistä
laulua kokoontuneina kolmelle puolen suunnattoman suurta tulta, joka
paloi maahan kaivetussa syvennyksessä. Neljännellä, veräjän
vastapäisellä sivulla seisoi yksi mies yksin, kädet ojennettuina ja
selkä meihin päin.

Yhtäkkiä hän kuuli askeleemme ja kääntyi, hypähtäen syrjään, niin että
valo lankesi suoraan meihin. Suuren tulen valossa näimme nyt, että sen
yläpuolella riippui pientä sänkyä muistuttava rautaristikko ja sillä
jotain kaameaa. Stephen, joka kulki hiukan edellä, tuijotti ja huudahti
sitten kauhistuneella äänellä:

"Hyvä Jumala, se on nainen!"

Seuraavassa sekunnissa luukut laskeutuivat kiinni, joten emme enää
nähneet muuta, ja laulu lakkasi.




XIV.

KALUBIN VALA.


"Olkaa hiljaa!" minä kuiskasin, ja kaikki ymmärsivät ääneni, vaikkeivät
erottaneetkaan sanoja. Sitten kokosin vaivoin voimani, sillä tuo
kammottava näky, joka olisi voinut esittää kohtausta helvetistä, oli
vaikuttanut minuun niin, että tunsin itseni heikoksi. Senjälkeen
katsahdin Kombaan, joka oli pari askelta edellämme. Hän oli ilmeisesti
hyvin hämmentynyt -- sen huomasin hänen selkänsä liikkeistä -- sillä
hän oli huomannut tehneensä kauhean erehdyksen. Hetkisen hän seisoi
hiljaa, kääntyi sitten ja kysyi olimmeko nähneet mitään.

"Kyllä", vastasin välinpitämättömästi, "näimme joukon miehiä tulen
ympärille kokoontuneina, siinä kaikki."

Hän koetti tutkia kasvojamme, mutta kaikeksi onneksi täysi kuu pujahti
juuri paksuun pilveen, joten hän ei voinut hyvin lukea ilmeitämme.
Kuulin hänen huoahtavan helpotuksesta ja sanovan:

"Kalubi ja hänen päämiehensä ovat keittämässä lammasta, heillä on
tapana siten juhlia kuunvaihdetta. Seuratkaa minua, valkoiset herrat."

Kiersimme hänen johdollaan pitkän katoksen pään emmekä edes vilkaisseet
sinnepäin, ja jatkoimme läpi sen edessä olevan puutarhan kohti noita
kahta kaunista majaa, jotka mainitsin. Lähelle tultuamme hän taputti
käsiään, ja samassa hänen eteensä ilmestyi nainen, en tiedä mistä. Hän
kuiskasi jotakin naiselle. Tämä poistui ja palasi samassa neljän tai
viiden muun naisen seuraamana, kullakin kädessään savilamppu täynnä
öljyä ja siinä palmunsyinen sydän. Lamput asetettiin majoihin, jotka
osoittautuivat hyvin puhtaiksi ja mukaviksi, kalustona puutuoleja ja
matala pöytä, jonka jalat oli veistetty antiloopin jalan muotoisiksi.
Peräseinällä oli senlisäksi puukoroke ja sillä pehmeästä heinästä
tehtyjä vuoteita ja niiden peittona mattoja.

"Täällä saatte levätä turvallisina", hän sanoi, "sillä, valkeat herrat,
ettekö ole pongo-kansan kunnianarvoisia vieraita? Heti teille tuodaan
ruokaa" (minua puistatti), "ja kun olette syöneet vahvasti, niin kalubi
ja hänen neuvonantajansa ottavat teidät vastaan tuolla juhlatalossa, ja
saatte puhella hänen kanssaan jo ennenkuin panette levolle, jos se on
teille mieleen. Jos tarvitsette jotakin, niin lyökää kepillä tuohon
saviruukkuun, ja heti joku saapuu", ja hän osoitti astiaa, joka näytti
suurelta kuparikattilalta ja seisoi majan edessä olevassa puutarhassa
lähellä naisia, jotka juuri olivat sytyttämässä tulta. "Tässä ovat
tavaranne; ei mitään ole poissa, ja tässä tulee vettä, jossa saatte
peseytyä. Nyt minun on mentävä suorittamaan selontekoni kalubille", ja
hän poistui kohteliaasti kumartaen.

Hetken kuluttua poistuivat myöskin hiljaiset, somat naiset -- ruokaa
hakemaan, olin kuulevinani jonkun heistä sanovan, ja ennen pitkää
olimme yksin.

"Kautta tätivainajani!" sanoi Stephen, leyhytellen kasvojaan
nenäliinallaan, "näittekö tuota naisen paistamista? Olen usein kuullut
ihmissyöjistä, noista raakalaisista, mutta nähdäpä itse toimitus! Oi,
kautta tätini hengen!"

"On hyödytöntä huutaa poismennyttä tätiäsi -- vaikka sinulla olisikin
sellainen. Mitä odotit täältä löytäväsi, kun välttämättä halusit päästä
tähän helvettiin?" kysyin synkkänä.

"Enpä tiedä, ukkoseni. Älä vaivaa minua ylimalkaisilla odotuksilla. Ne
olivat syynä siihen, ettemme vanhan isäparkani kanssa koskaan voineet
tulla toimeen. Mainitsin hänelle aina tuon lauseen: 'Riittää kullekin
päivälle surunsa', kunnes hän lopulta lähetti noutamaan suuren
perheraamatun ja viivoitti sen raivoissaan punaisella musteella. Mutta
kuulepa, luuletko, että me saamme ruveta harjoittelemaan pyhän
Laurentiuksen osaa tuolla vartaassa?"

"Luulen varmasti", minä vastasin, "ja kuten vanha Babemba sinua
varoitti, et saa murista."

"Saan kyllä ja tahdonkin. Ja varmaan te myöskin, Veli Johannes?"

Veli Johannes heräsi haaveistaan ja silitti pitkää partaansa.

"Koska kysytte, mr. Somers", hän vastasi miettivästi, "niin en panisi
vastaan -- en ainakaan teoriassa -- jos olisi kysymyksessä
marttyyrikuolema uskon puolesta, jollaisen sai pyhimys, johon
viittasitte.. Mutta tunnustan, että puhuen maalliselta kannalta tunnen
mitä suurinta vastenmielisyyttä ajatellessani, että joutuisin noiden
erittäin epämiellyttäväin villien keitettäväksi ja syötäväksi. Ei ole
kuitenkaan mitään syytä otaksua, että joudumme heidän kotoisten
tapojensa uhriksi."

Minä olin masennuksissani ja olin juuri aikeissa väittää vastaan, kun
Hans pisti päänsä ovesta ja sanoi:

"Päivällinen tulossa, baas, hyvin hyvä päivällinen!"

Menimme siis ulos puutarhaan, jossa pitkät tunteettomannäköiset naiset
järjestelivät puuvateja maahan. Kuu oli nyt tullut esille pilvistä, ja
sen kirkkaassa valossa me tarkastelimme niiden sisällystä. Muutamissa
oli keitettyä lihaa ja sen päällä jonkinlaista kastetta, joka teki
mahdottomaksi tuntea sen luonnollista alkuperää. Tosiasiallisesti
uskon kyllä, että se oli lammasta, mutta -- kuka tiesi? Muu oli
ilmeisesti kasvisruokaa, esim. kokonainen vati täynnä ruskeutettuja
jauhopalleroita ja suuri keitetty kurkku, puhumattakaan useammasta
kulhollisesta hyydytettyä maitoa. Tämän juhla-aterian nähdessäni minun
vegetaarisissa periaatteissani, joita Veli Johannes aina oli minulle
saarnannut, tapahtui äkkiä täydellinen käänne.

"Taidattepa olla aivan oikeassa", sanoin hänelle hermostuneesti,
"siinä, että kasvisruoka on terveellisintä kuumassa ilmastossa. Joka
tapauksessa olen päättänyt kokeilla sillä muutamia päiviä", ja käänsin
siis mieleni tuulen mukaan, siepaten neljä päällimäistä jauhopalleroa
ja kurkun pään, jonka leikkasin veitsellä. Minusta tuntui jollain
tavoin vastenmieliseltä koskea niihin palleroihin, jotka olivat
lautasta vasten, sillä kuka tiesi, mitä nuo vadit olivat ennen
sisältäneet ja mitenkä usein niitä oli pesty.

Stephenkin näkyi löytäneen saman pelastuksen, sillä hänkin kävi j
käsiksi jauhopalleroihin ja kurkkuun; samoin teki Mavovo, vieläpä
piintynyt lihansyöjä Hanskin. Ainoastaan yksinkertainen Jerry nautti
hyvällä ruokahalulla Egyptin tai oikeammin Pongo-maan lihapadoista,
kiitellen kovasti ruokaa. Hän kun tuli viimeisenä veräjästä ei
luultavasti ollut huomannut, mitä ristikolla riippui.

Vihdoinkin lopetimme yksinkertaisen ateriamme -- kun on hyvin
nälkäinen, tarvitsee pitkän ajan täyttääkseen itsensä hauraalla
kurkulla; senvuoksi luultavasti märehtijätkin ja muut ruohonsyöjät
näyttävät lakkaamatta syövän -- ja ruoan päälle ryyppäsimme vettä,
jättäen tahmeannäköisen maidon alkuasukkaille.

"Allan", sanoi Veli Johannes minulle matalalla äänellä sytytellessämme
piippujamme, "se mies, joka seisoi selin meihin rautaristikon edessä,
oli kalubi. Tulenvalossa näin aukon hänen kädessään siinä kohdassa,
mistä leikkasin pois sormen."

"No niin, jos aiomme päästä eteenpäin, teidän on hoidettava häntä",
vastasin. "Mutta nyt onkin kysymys siitä, pääsemmekö ensinkään
etemmäksi kuin tuohon -- vartaaseen. Uskonpa, että meidät on houkuteltu
tänne syötäviksi."

Ennenkuin Veli Johannes ehti vastata, Komba saapui ja kysyttyään, oliko
ruokahalumme ollut hyvä, ilmoitti kalubin ja hänen päämiestensä
odottavan meitä. Läksimme siis liikkeelle muut paitsi Jerry, jonka
jätimme tavaroitamme vartioimaan, ja otimme mukaamme kalubille
varaamamme lahjat.

Komba opasti meidät juhlatalolle asti, missä tuli syvennyksessä oli
sammunut tai peitetty tuhkalla, ja ristikko kaameine sisällyksineen
hävinnyt. Verhot oli vedetty ylös, joten kirkas kuunvalo pääsi
virtaamaan sisälle ja valaisemaan huonetta. Puisilla tuoleilla
puoliympyrässä, kasvot veräjään päin, istuivat kalubi ja hänen
kahdeksan neuvonantajaansa, kaikki harmaahapsisia miehiä, kalubi itse
keskellä. Hän oli pitkä, laiha, keski-ikäinen mies, jonka kasvot
näyttivät minusta niin hermostuneilta, etten sellaisia ennen ollut
nähnyt. Iho värähteli lakkaamatta, ja kädet eivät olleet hetkeäkään
liikkumatta. Silmätkin olivat, mikäli tuossa valaistuksessa voin nähdä,
täynnä kauhua.

Hän nousi seisoalleen ja kumarsi, mutta neuvonantajat jäivät istumaan,
tervehtien meitä pitkällä ja hiljaisella kättentaputuksella, mikä
nähtävästi oli pongojen tervehtimistapa.

Me kumarsimme vastaukseksi ja istuuduimme sitten kolmelle meitä varten
varatulle tuolille, Veli Johannes keskelle. Mavovo ja Hans seisoivat
takanamme, jälkimmäinen nojaten pitkään bambusauvaansa. Niin pian kuin
nämä esivalmistelut olivat ohi, kalubi kutsui Kombaa, jota hän
juhlallisesti nimitti "Jumalan valituksi" ja "Tulevaksi kalubiksi"
(huomasin hänen lausuvan sanan arastellen), tekemään selkoa tehtävänsä
onnistumisesta ja siitä, mistä johtui valkoisten herrain läsnäolollaan
maalle tuottama kunnia.

Komba totteli. Puhuteltuaan kalubia kaikilla mahdollisilla
kunnianimillä, sellaisilla kuin "Ainoa yksinvaltias", "Herra, jonka
jalkoja suutelen", "Hän, jonka silmät ovat tulta ja kieli kuin miekka",
"Hän, jonka viittauksesta ihmiset kuolevat", "Uhrijuhlan herra", "Pyhän
aterian ensimmäinen maistaja", "Jumalain rakastettu" (tämän kuullessaan
kalubi hätkähti aivankuin olisi tuntenut keihään piston), "Toinen maan
päällä paitsi Motomboa, kaikkein pyhintä, kaikkein vanhinta, jonka alku
on taivaassa ja joka puhuu taivaan äänellä" j.n.e., j.n.e., hän teki
tarkasti mutta lyhyesti selkoa kaikesta, mitä oli tapahtunut hänen
matkallaan Bezan kaupungissa.

Erittäin perinpohjaisesti hän kertoi siitä, kuinka hän Motombolta
saamansa tehtävän mukaisesti oli kutsunut valkeat herrat Pongo-maahan
ja hyväksynyt heidät samalla mazitu-kansan lähettiläiksi, kun ei kukaan
ollut vastannut kuningas Bausin tarjoukseen tämän tehtävän suhteen. Sen
hän vain oli Motombon määräyksestä vaatinut, etteivät vieraat saaneet
tuoda mukanaan noita taika-aseita, jotka purkavat sisästään savua ja
kuolemaa. Tämän ilmoituksen kuullessaan kalubi taaskin hämmentyi, minkä
Komba luultavasti huomasi yhtä hyvin kuin mekin hänen ilmeikkäistä
kasvoistaan. Hän ei kuitenkaan sanonut mitään, ja hetken vaiettuaan
Komba jatkoi selitystään, ettei sellaisia aseita oltu tuotu, sillä hän
ei ollut tyytynyt meidän vakuutukseemme, vaan oli tovereineen
tarkastanut matkatavaramme ennen lähtöämme Mazitu-maasta.

Senvuoksi, hän lisäsi, ei ollut syytä pelätä, että me aiheuttaisimme
tuon vanhan ennustuksen täyttymyksen, joka sanoo, että heti kun pyssyn
laukaus kuuluu pongo-kansan keskuudessa, jumalat tuhoavat maan ja kansa
lakkaa olemasta kansa.

Puheensa lopetettuaan hän istuutui vaatimattomalle paikalle taaksemme.
Senjälkeen kalubi tervehti meitä muodollisesti mazitu-kuninkaan Bausin
lähettiläinä ja alkoi vihdoin puhua niistä eduista, joita pysyväinen
rauha tuottaisi molemmille kansoille. Lopuksi hän esitti rauhan ehdot.
Oli selvää, että ne oli huolellisesti valmistettu, mutta niiden
toistaminen on tarpeetonta, sillä ne eivät koskaan vieneet tulokseen,
ja epäilen, tokko se lie ollut tarkoituskaan. Riittää, kun sanon, että
niissä puhuttiin ristiavioliitoista, vapaasta kaupasta, veriveljeydestä
ja muusta sellaisesta, minkä suurimmaksi osaksi olen unohtanut, ja että
rauha oli valmistettava siten, että Bausi ottaisi kalubin tyttären ja
kalubi Bausin tyttären vaimokseen.

Me kuuntelimme vaieten ja hänen lopetettuaan olimme pitävinämme
neuvottelua, jonka jälkeen minä otin puheenvuoron Veli Johanneksen
puolesta, joka muka oli liian ylhäinen henkilö puhuakseen itse, ja
sanoin, että ehdot olivat meistä hyvät ja järkevät ja että aiomme
mielihyvällä esittää ne Bausille ja hänen neuvonantajilleen kotiin
palattuamme.

Kalubi ilmaisi suurta tyytyväisyyttään tämän sanani johdosta, mutta
huomautti sivumennen, että ennen kaikkea asia oli esitettävä Motombolle
hänen lausuntoaan varten, jota ilman millään valtiollisella päätöksellä
ei ollut laillista pätevyyttä pongo-kansan keskuudessa. Lisäksi hän
ehdotti, että jos meillä ei olisi mitään sitä vastaan, niin kävisimme
huomenna tervehtimässä hänen pyhyyttään, lähtien aamulla auringon
ollessa kolmen tunnin ikäinen, sillä Motombo asui päivän matkan päässä
Ricasta. Pidettyämme jälleen neuvottelua me vastasimme, että vaikka
meillä, valkoisilla herroilla olikin vähän aikaa, aioimme kuitenkin
koettaa käydä Motombon luona, koska hän kuulemamme mukaan oli liian
vanha voidakseen tulla meitä tervehtimään. Mutta nyt olimme väsyksissä
ja halusimme panna maata. Senjälkeen me esitimme lahjamme, jotka
otettiin armollisesti vastaan selittäen, että vastalahjat annettaisiin
meille Pongo-maasta lähtiessämme.

Tämän jälkeen kalubi otti pienen kepin ja taittoi sen merkiksi, että
kokous oli lopussa, ja me toivotimme hänelle ja hänen neuvonantajilleen
hyvää yötä ja vetäydyimme majoihimme.

Tässä minun on vielä lisättävä, koska asialla on merkitystä seuraaviin
tapahtumiin nähden, että meitä ei tällä kertaa saattanut Komba, vaan
kaksi neuvonantajaa. Komba oli poistunut neuvottelusta, vaikka huomasin
sen vasta noustessani toivottamaan hyvää yötä. Milloin hän oli
lähtenyt, sitä en tiedä, sillä muistettakoon, että hänen paikkansa oli
varjossa takanamme, eikä kukaan meistä nähnyt hänen lähtöään.

       *       *       *       *       *

"Mitä arvelette tästä kaikesta?" kysyin toisilta, kun ovi oli suljettu.

Veli Johannes pudisti vain päätään sanomatta mitään; hän näytti niihin
aikoihin elävän jonkinlaisessa unimaailmassa.

Stephen vastasi: "Pyh! Kaikenlaista pötyä! Kautta silmäni ja
kyynärpääni noilla ihmissyöjä-roistoilla on paha mielessä, ja mitä
tahansa he aikonevatkaan, rauhaa mazitu-kansan kanssa he eivät ainakaan
aio."

"Olen samaa mieltä", minä vastasin. "Jos rauhan aikomus olisi ollut
vilpitön, he olisivat tinkineet enemmän, vaatineet parempia maksuehtoja
tai panttivankeja tai jotain sentapaista. Motombon suostumuksen he
myöskin olisivat hankkineet jo edeltäpäin. Ilmeisesti hän kuitenkin on
aseman herra eikä kalubi, joka on vain hänen välikappaleensa; jos tosi
olisi kysymyksessä, hän olisi puhunut asian selväksi, jos tuo Motombo
kerran on olemassa eikä ole vain tarina. Mutta sittenpähän saamme
nähdä, jos elämme, ja vaikka emme eläisikään, ei sillä ole suurta
väliä, vaikka minä puolestani pitäisin kyllä viisaampana jättää rauhaan
koko Motombo ja livistää Mazitu-maahan ensimmäisellä venheellä
huomisaamuna."

"Minä aion mennä Motombon luo", keskeytti Veli Johannes päättäväisesti.

"Minä myös, minä myös", huudahti Stephen, "mutta väittelemisestä ei ole
mitään hyötyä."

"Ei", minä vastasin suutuksissani. "Aivan niinkuin huomautat, ei
hyödytä väitellä hullujen kanssa. Menkäämme siis vuoteeseen, ja kun
yömme luultavasti on viimeinen, koettakaamme nukkua hyvin."

"No, no!" sanoi Stephen riisuessaan takkiaan ja kääntäessään sitä
kaksinkerroin päänaluseksi. "Kuulkaa", hän lisäsi, "seisokaapa
kauempana hetkinen, kunnes saan puistelluksi tätä peitettä. Sillä on
joitakin murusia", ja hän pudisteli huopapeittoaan.

"Joitakin murusia?" minä virkoin epäluuloisena. "Miksi et odottanut
vähän, niin että olisin saanut nähdä? Aikaisemmin en huomannut siinä
mitään muruja."

"Rottia varmaan juoksentelee katolla", Stephen vastasi huolettomasti.

Minä en kuitenkaan ollut tyytyväinen, vaan aloin lampun heikossa
valossa tutkia kattoa ja saviseiniä, joille oli maalattu jonkinlaisia
kukkaseppeleitä, vaikka unohdin siitä mainita. Samassa naputettiin
ovelle. Unohdin muruset ja avasin oven, jolloin Hans ilmestyi
huoneeseen.

"Eräs noita ihmissyöjä-paholaisia haluaa puhutella teitä, baas.' Mavovo
ei laske häntä sisälle."

"Antaa hänen tulla", minä vastasin, sillä tässä paikassa pelottomuus
mielestäni oli paras aseemme, "mutta vartioi tarkoin hänen ollessaan
täällä."

Hans kuiskasi sanan yli olkansa ja seuraavassa hetkessä pitkä,
kiireestä kantapäähän valkoiseen vaatteeseen verhottu mies, joka näytti
melkein aaveelta, astui tai oikeammin syöksyi huoneeseen ja sulki oven.

"Kuka olet?" minä kysyin.

Vastaukseksi hän kohotti kasvoillaan olevaa vaatetta, ja minä näin
itsensä kalubin seisovan edessämme.

"Haluan puhutella yksin valkoista herraa Dogeetahia", hän sanoi
käheällä äänellä, "ja sen pitää tapahtua nyt, sillä myöhemmin se on
mahdotonta."

Veli Johannes nousi ja katsahti häneen.

"Kuinka voit, kalubi ystäväni?" hän kysyi. "Näen, että haava on
parantunut hyvin."

"Niin, niin, mutta haluan puhutella sinua yksin."

"Ei niin", Veli Johannes vastasi. "Jos sinulla on jotakin sanottavaa,
sinun on sanottava se meille kaikille tai jätettävä sanomatta, sillä
nämä herrat ja minä olemme yksi, ja mitä minä kuulen, sen hekin
kuulevat."

"Voinko luottaa heihin?" kalubi mutisi.

"Yhtä varmasti kuin minuunkin. Senvuoksi puhu tai mene. Mutta, sitä
ennen, voiko kukaan kuunnella puhettamme tässä majassa?"

"Ei, Dogeetah. Seinät ovat paksut. Katolla ei ole ketään, sillä minä
katselin tarkkaan ympärilleni, ja jos joku yrittää sinne kiivetä, niin
kuulemme sen. Ovea vartioivat miehesikin näkisivät hänet. Kukaan ei
kuule puhettamme, paitsi mahdollisesti jumalat."

"Siinä tapauksessa luotamme jumaliin, kalubi. Jatka, veljeni tuntevat
tarinasi."

"Herrani", hän alkoi, pyöritellen silmiään kuin uhattu eläin, "olen
kauheassa ahdingossa. Kerran sen jälkeen kuin kohtasin sinut, Dogeetah,
minun olisi pitänyt mennä Valkoisen jumalan luokse, joka asuu metsässä
tuolla vuoren laella, kylvämään pyhää siementä. Mutta olin olevinani
sairas, ja silloin Komba, tuleva kalubi, jumalain valittu, teki sen
minun puolestani ja palasi vahingoittumattomana. Ensi yönä, kun on
täysi kuu, minun en kalubina vielä kerran mentävä jumalan luokse
taaskin pyhää siementä kylvämään, ja -- Dogeetah, kun hän kerran on
purrut minua, niin nyt hän minut tappaa. Hän tappaa minut varmasti,
ellen minä tapa häntä. Sitten Komba hallitsee kalubina minun sijastani,
ja hän surmaa teidätkin, arvaatte kyllä miten -- 'kuumalla kuolemalla',
uhrina jumalille, jotta pongo-vaimot vielä kerran tulisivat paljojen
lasten äideiksi. Niin, niin, ellemme me tapa jumalaa, joka asuu
metsässä, meidän kaikkien on kuoltava", ja hän pysähtyi vapisten, ja
hiki tippui lattialle hänen otsaltaan.

"Tämä on mielenkiintoista", sanoi Veli Johannes, "mutta jos otaksutaan,
että saamme tapetuksi jumalan, kuinka se voi auttaa meitä tai sinua
pelastumaan Motombon tai murhahaluisen kansasi käsistä? He varmasti
surmaisivat meidät pyhyydenloukkauksesta."

"Ei niin, Dogeetah, jos jumala kuolee, niin Motombokin kuolee. Se on
vanhastaan tunnettua, ja senvuoksi Motombo vartioi jumalaa niinkuin
äiti lastaan. Senjälkeen aina siihen asti kunnes uusi jumala löydetään,
hallitsee Pyhän kukan äiti, hän joka on armollinen eikä halua
vahingoittaa ketään, ja minä hallitsen hänen johdollaan ja kukistan
varmasti viholliseni, ennen kaikkea tuon Komba-roiston."

Olin kuulevinani ilmassa hienon äänen, joka muistutti käärmeen
vihellystä, mutta kun se ei uudistunut eikä mitään näkynyt, arvelin
erehtyneeni.

"Senlisäksi", hän jatkoi, "kuormitan teidät kultahiekalla ja muilla
lahjoilla, mitä vain haluatte, ja saatan teidät turvassa järven yli
ystäväinne mazitujen luo."

"Kuule nyt", minä keskeytin, "puhukaamme asioista selvästi, ja te,
John, kääntäkää Stephen'ille. Ensinnäkin, ystäväni kalubi, sano meille
ennen kaikkea kuka ja mikä tuo jumala on, josta puhut."

"Herrani Macumazana, hän on suunnattoman suuri apina, iästäkö valkoinen
vai valkeaksi syntynyt, sitä en tiedä. Hän on ihmistä kahta vertaa
suurempi ja voimakkaampi kuin kaksikymmentä miestä, jotka hän voi
murskata käsissään, niinkuin minä murran kaislan, tai joiden pään hän
voi purra poikki, niinkuin hän varoitukseksi puri poikki minunkin
sormeni. Sillä tavoin hän aina kohtelee kalubeja, kun hän kyllästyy
heihin. Ensin hän puree poikki sormen ja antaa heidän mennä ja
seuraavalla kerralla hän murhaa heidät kuin kaislan ja samoin nekin,
jotka on tuomittu uhrattaviksi tulella."

"Vai niin!" minä sanoin. "Suuri apina! Sitä jo ajattelinkin. No hyvä,
ja kuinka kauan tuo peto on ollut jumalananne?"

"En tiedä kuinka kauan. Alusta asti. Hän on ollut aina, niinkuin
Motombokin on ollut aina, sillä he ovat yksi."

"Se ainakin on valhe", sanoin englanninkielellä ja jatkoin sitten: "Ja
kuka on Pyhän kukan äiti? Onko hänkin ollut aina, ja asuuko hän samassa
paikassa kuin apina-jumala?"

"Ei niin, herrani Macumazana. Hän kuolee, niinkuin muutkin kuolevaiset,
ja hänellä on seuraaja, joka astuu hänen paikalleen. Nykyinen äiti on
valkoinen nainen teidän rotuanne, ja on nykyjään keski-ikäinen. Kun hän
kuolee, hänen seuraajakseen tulee hänen tyttärensä, joka on myöskin
valkoinen nainen ja hyvin kaunis. Hänen kuoltuaan löydetään taas uusi
valkoinen, mahdollisesti sellainen, joka on mustista vanhemmista mutta
syntynyt valkeana."

"Kuinka vanha tuo tytär on?" keskeytti Veli Johannes omituisen tiukalla
äänellä, "ja kuka hänen isänsä on?"

"Tytär syntyi kaksikymmentä vuotta sitten, Dogeetah, sen jälkeen kuin
Kukan äiti oli löydetty ja tuotu tänne. Hän sanoo, että isä oli
valkoihoinen mies, jonka kanssa hän oli naimisissa, mutta joka nyt on
kuollut."

Veli Johanneksen pää painui rinnalle ja silmät sulkeutuivat kuin olisi
hän vaipunut uneen.

"Mitä äidin asumapaikkaan tulee", kalubi jatkoi, "se on järvessä
olevalla saarella, vuoren huipulla, jota ympäröi vesi. Hänellä ei ole
Valkoisen jumalan kanssa mitään tekemistä, mutta vaimot, jotka häntä
palvelevat, soutavat silloin tällöin järven yli hoitamaan peltoja,
joilla kasvaa kalubin kylvämä vilja, jonka siemenet ovat Valkean
jumalan ravintoa."

"Hyvä", minä sanoin; "nyt me ymmärrämme -- emme paljoa, mutta vähän.
Sano sitten suunnitelmasi. Kuinka pääsemme siihen paikkaan, jossa suuri
apina asuu? Ja jos pääsemme sinne, kuinka meidän on surmattava eläin,
kun seuraajasi Komba oli kyllin huolellinen estääkseen meitä tuomasta
ampuma-aseitamme maahasi?"

"Ah, herrani Macumazana, tuosta kepposesta saakoon hän itse tuntea
jumalan hampaat aivoissaan, niin, saakoon hän sen kuoleman, jonka
hänelle aion. Ennustus, jonka hän sanoi, ei ole mikään vanha ennustus.
Se ilmestyi maahan vasta viime kuussa, vaikka en tiedä, onko se
lähtöisin Kombasta vai Motombosta. Lukuunottamatta minua ei kukaan tai
ainakin hyvin harvat maassa olivat kuulleet rautaputkista, jotka
purkavat sisältään kuolemaa, kuinka siis olisi voinut syntyä ennustus,
joka puhuu niistä?"

"Enpä tiedä, kalubi, mutta vastaa kysymykseni loppuosaan."

"Mitä tulee pääsemiseenne metsään -- Valkea jumala nimittäin asuu
metsässä vuoren rinteellä -- se on oleva helppoa, sillä Motombo ja
kansa luulevat, että tuon teidät uhrattaviksi, mitä he monesta syystä
toivovatkin", ja hän vilkaisi hyvin merkitsevästi pulleaan Stephen'iin.
"Mitä taasen tulee siihen, kuinka teidän on tapettava jumala ilman
rautaputkianne, sitä en tiedä. Mutta te olette hyvin urhoollisia ja
suuria taikureita. Te keksitte varmasti keinon."

Taaskin Veli Johannes näytti heräävän. "Niin", hän sanoi, "kyllä me
keksimme keinon. Älä huolehdi siitä, oi kalubi. Me emme pelkää tuota
suurta apinaa, jota nimität jumalaksi. Mutta sen teemme vain yhdellä
hinnalla. Emme tapa petoa emmekä koeta pelastaa henkeäsi muuta kuin
yhdellä hinnalla."

"Millä hinnalla?" kalubi kysyi hermostuneesti. "Meillä on vaimoja ja
karjaa -- ei, te ette halua vaimoja, ja karjaa ei voida kuljettaa
järven yli. Meillä on kultahiekkaa ja norsunluuta. Sitä olen jo
luvannut, ja muuta en voi teille antaa."

"Hinta on se, oi kalubi, että luovutat meille mukanamme vietäviksi tuon
valkoihoisen naisen, jota nimitetään Pyhän kukan äidiksi, ja hänen
tyttärensä --"

"Ja", keskeytti Stephen, jolle olin kääntänyt edellisen, "ja Pyhän
kukan itsensä juurineen päivineen maasta kaivettuna."

Kuullessaan nuo vaatimattomat ehdot kalubi-raukka kävi miltei
mielettömäksi kauhusta.

"Ymmärrättekö", hän huohotti, "ymmärrättekö, että pyydätte maani
jumalia?"

"Hyvin hyvästi", Veli Johannes vastasi tyynesti; "maasi jumalia, ei
enempää eikä vähempää."

Kalubi oli vähällä syöksyä ulos majasta, mutta minä tartuin häntä
käsipuoleen ja sanoin:

"Näetkös, ystäväni, asia on tämä. Sinä pyydät meitä panemalla itsemme
alttiiksi suurelle vaaralle surmaamaan yhden maasi jumalia, kaikkein
korkeimman heistä, jotta sinä pelastaisit henkesi. No niin, siitä
maksuksi me pyydämme sinua lahjoittamaan meille ne maasi jumalat, jotka
vielä jäävät jäljelle, ja saattamaan meidät heidän kanssaan
turvallisesti järven yli. Myönnytkö vai etkö?"

"En", kalubi vastasi synkkänä. "Myöntyminen olisi samaa kuin henkeni
kiroaminen; se on liian kauheaa ajatellakaan."

"Ja kieltäytyminen on samaa kuin ruumiisi kiroaminen; samaa kuin
jättäisit muutaman tunnin kuluttua ruumiisi murskattavaksi ja
raadeltavaksi suurelle apinalle, jota nimität jumalaksi. Niin,
murskattavaksi ja raadeltavaksi ja senjälkeen luultavasti keitettäväksi
ja syötäväksi uhrina. Eikö asia ole niin?"

Kalubi painoi päänsä ja ähkyi.

"Me puolestamme", minä jatkoin, "iloitsemme siitä, että olet
kieltäytynyt ja siten päästänyt meidät vaikeasta ja vaarallisesta
tehtävästä, joten saamme turvallisesti palata Mazitu-maahan."

"Kuinka aiotte päästä palaamaan turvallisesta, oi herrani Macumazana,
te, jotka on tuomittu 'kuumaan kuolemaan', jos pääsette ehyinä jumalan
kynsistä?"

"Hyvin helposti, oi kalubi, kertomalla Komballe, tulevalle kalubille,
juonesi jumalaa vastaan ja kieltäytymisemme noudattamasta kurjaa
pyyntöäsi. Sehän voikin todella tapahtua nyt heti, ollessasi täällä
meidän luonamme, oi kalubi, jossa sinun luultavasti ei epäillä olevan.
Menen vain ja lyön saviastiaan oven ulkopuolella; epäilemättä sen joku
kuulee, vaikka onkin myöhä. Ei, mies, pysy paikoillasi; meillä on
puukkoja ja palvelijoillamme on keihäitä", ja niin sanoen olin
lähtevinäni.

Silloin miesraukka heittäytyi jalkoihini.

"Herrani", hän sanoi, "annan teille Pyhän kukan äidin ja hänen
tyttärensä; ah, ja itsensä Pyhän kukankin juurineen kaikkineen maasta
kaivettuna, ja vannon, että jos suinkin voin, koetan saattaa teidät ja
heidät turvallisesti järven yli, kuitenkin sillä ehdolla, että saan
tulla mukaanne, sillä tänne en tohdi jäädä. Tietysti kirouskin tulee,
mutta on kuitenkin parempi kuolla kirottuna jonakin tulevana päivänä
kuin jumalan käsiin huomenna. Oi! Miksi olenkaan syntynyt! Miksi
olenkaan syntynyt!" ja hän ratkesi itkuun.

"Se on kysymys, jonka moni on tehnyt, mutta johon ei kukaan ole kyennyt
vastaamaan, oi ystäväni kalubi, vaikka mahdollisesti vastaus on
löydettävissä", minä vastasin lempeällä äänellä.

Sydämeni sääli tuota kurjaa olentoa, joka oli niin syvään sotkeutunut
ja vajonnut taikauskonsa helvettiin, tuota itsevaltiasta, joka ei
voinut pelastua vihamielisen voiman käsistä muuten kuin kammottavan
kuoleman kautta, tuota pappia, joka oli tuomittu saamaan kuolemansa
jumalansa kädestä, niinkuin hänen edeltäjänsä olivat saaneet ja
niinkuin hänen seuraajansa hänen jälkeensä olivat saavat kuolemansa.

"Kuitenkin", minä jatkoin, "uskon, että olet valinnut viisaasti, ja me
pidämme kiinni sanastasi. Jos olet uskollinen meitä kohtaan, mekään
emme sano mitään. Mutta siitä ole varma, että jos koetat pettää meitä,
mekin, jotka emme ole niin avuttomia kuin miltä näytämme, petämme
sinut, ja sinä olet itse kuoleva emmekä me. Suostutko sopimukseen?"

"Suostun, valkea herra, mutta älä moiti minua, jos käy huonosti, sillä
jumalat tietävät kaikki, ja he ovat paholaisia, jotka iloitsevat
ihmisten tuskasta ja pilkkaavat sopimuksia ja kiduttavat niitä, jotka
koettavat heitä loukata. Mutta tulkoon mitä tulee, tällä tavalla minä
vannon uskollisuutta, valalla, jota ei voida rikkoa", ja hän vetäisi
vyöstään puukon, pisti ulos kielensä pään ja lävisti sen. Haavasta
tipahti veripisara lattialle.

"Jos rikon valani", hän sanoi, "saa lihani jäähtyä, niinkuin tuo veri
hyytyy, ja mädätä, niinkuin se mätänee! Ah, ja henkeni joutukoon
turmioon ja hukkukoon haamujen maailmaan, niinkuin tämä veri haihtuu
ilmaan ja sekoittuu maailman tomuun!"

Näky oli kaamea ja vaikutti minuun syvästi, varsinkin kun olin
vakuutettu, että tuo onneton sittenkin oli tuomittu, että hän ei voinut
välttää uhkaavaa kohtaloansa.

Emme sanoneet mitään, ja seuraavassa hetkessä hän oli vetänyt valkean
vaippansa kasvoilleen ja pujahtanut ulos ovesta.

"Pelkään, että leikimme vaarallista leikkiä tuon aran miesraukan
kustannuksella", Stephen sanoi nuhdellen.

"Valkoinen nainen", mutisi Veli Johannes, "valkoinen nainen ja hänen
tyttärensä."

"Niin", arveli Stephen ääneensä. "Puolustuksenamme on se, että koetamme
tehdä jotakin pelastaaksemme tästä helvetistä kaksi valkoihoista
naista, jos he ovat olemassa. Samalla tiellä voimme ottaa orkideankin,
sillä he tulisivat kaipaamaan sitä, naisparat, ettekö usko? Olen
iloinen, että keksin tuon, sillä se rauhoittaa omaatuntoani."

"Toivonpa, että se rauhoittaisi teitä silloinkin, kun kaikki makaamme
tuolla rautaristikolla, joka mikäli huomasin on kyllin suuri kolmelle",
minä huomautin purevasti. "Nyt olkaa hiljaa, minä tahdon nukkua."

Ikävä kyllä minun on lisättävä, että suurimman osan yötä hätä vei
unesta voiton. Mutta jos en voinut nukkua, niin voin, tai oikeastaan
olin pakotettukin ajattelemaan, ja ankarasti ajattelinkin.

Ensin ajattelin pongo-kansaa ja heidän jumaliaan. Mitä ne olivat, ja
minkävuoksi he niitä palvelivat? Tämän kysymyksen hylkäsin kumminkin
pian, sillä muistin, että sama kysymys koski kaikkia laajan Afrikan
mantereen synkkiä uskontoja ja ettei siihen kukaan voinut antaa
vastausta, vähimmän asianomaiset itse. Vastaus lienee kuitenkin
löydettävissä pimeän ihmissydämen kauheassa pelossa, joka joka paikassa
ympärillään näkee kuolemaa, kauhua ja pahaa ja hahmottelee sen milloin
mihinkin eriskummalliseen muotoon ja luo siitä jumalia, tai oikeammin
paholaisia, joita on lepytettävä. Sillä itse taikakalu tai eläin, tai
mikä tahansa se lieneekin, ei aina ole jumaloimisen todellinen esine.
Esineessä tai eläimessä asuu vain jumalan tai paholaisen henki, se on
vain temppeli, joka antaa hengelle kodin ja siten itsekin tulee
pyhäksi. Ja nuo henget ovat hyvin erilaisia, edustaen eri lajeja ja
luonteenominaisuuksia.

Tuo suuri apina saattoi siis olla saatana, pahuuden ruhtinas. Pyhä
kukka voi esittää hedelmällisyyttä ja kansan ravinnon kasvua maan
povesta. Kukan äiti saattoi edustaa armoa ja hyvyyttä, mistä syystä
hänen piti olla väriltään valkoinen ja asua korkealla vuorella eikä
varjoisassa metsässä, kuten ainakin valon hengettären vastakohtana
pimeydelle. Tai mahdollisesti hän myöskin saattoi olla afrikkalainen
Ceres, sadon ja viljan jumalatar, jonka vertauskuvana oli ihana kukka,
jota hän hoiti. Kuka tiesi? En ainakaan minä, en silloin enkä
myöhemmin, sillä en ole koskaan päässyt siitä selville.

Mitä itseensä pongo-kansaan tulee, heidän kohtalonsa oli ilmeinen. He
olivat kuoleva heimo, jonkun korkeamman rodun viimeisiä jälkeläisiä,
jotka olivat kuolemassa sukupuuttoon ristiavioliittojen vuoksi.
Ihmissyöjiä heistä luultavasti oli tullut vain sattumalta tai
uskonnollisista syistä. Jonakin hedelmättömänä aikakautena he olivat
käyneet hyvin uskonnollisiksi, ja tapa oli tullut ylivoimaiseksi.
Ihmissyöjäin keskuudessa, etenkin Afrikassa, mikäli tiesin, tuota
kaameaa ravintoa pidettiin paljon parempana muuta lihaa. En epäillyt
vähääkään, että vaikkakin kalubi itse oli tuottanut meidät tänne siinä
hurjassa toivossa, että pelastaisimme hänet kauheasta kuolemasta heidän
jumaloimansa beelzebubin käsistä, Komba ja neuvonantajat profeettansa
Motombon kiihoittamina aikoivat meidät murhattaviksi ja syötäviksi
uhrina jumalille. Kuinka aseettomina siitä kohtalosta voisimme
pelastua, sitä en keksinyt, ellemme olleet jossakin erikoisessa
suojeluksessa. Loppua kohti meidän vain oli mentävä, mikä ikinä se
sitten olikin.

Veli Johannes eli, antaaksemme hänelle hänen oikean nimensä, pastori
John Eversley, oli vakuutettu siitä, että vuoren huipulla vankina
oleva valkoihoinen nainen ei ollut kukaan muu kuin hänen kadonnut
vaimonsa, jota hän oli etsinyt kaksikymmentä raskasta vuotta, ja että
tuo toinen valkoihoinen nainen, josta sinä iltana olimme kuulleet, oli
heidän tyttärensä, niin omituiselta kuin se saattoi tuntuakin.
Mahdollisesti hän oli oikeassa, mahdollisesti väärässä. Mutta
jälkimmäisessäkin tapauksessa tiemme oli selvä, jos kerran kaksi
valkoihoista oli kuihtumassa tässä kauheassa maassa. Meidän oli
luottaen jatkettava matkaamme, kunnes nuo raukat oli pelastettu tai
kunnes itse emme enää olleet eläväin joukossa.

    "On elämämme lahja, vaikk'ei riemurikas,
    Eik' edes lemmen unelmille tilaa suo.
    Työ, uskollisuus -- siinä tunnussana,
    Jonk' kaiku sielullemme rauhan suo",

niinkuin joku kerran mielestäni niin ylevästi on kirjoittanut. No niin,
nykyinen yrityksemme tarjosi vain vähän "riemua", ja ainoa toivo
"lemmen unelmista" näytti olevan rajoitettu Veli Johannekseen (tämä
luuloni oli täydellinen erehdys, niinkuin minulle usein sattuu).
"Kaiut" luultavasti jäisivät minun osakseni, olinpa jo kuulevinani
niiden pahaenteistä jyminää.

Lopulta vaivuin nukuksiin ja näin hyvin omituisen unen. Olin olevinani
henki, irrallaan ruumiista, mutta olin säilyttänyt kaikki ajatus- ja
havaintokykyni voimat, liitelin yläpuolella pongo-kansaa, joka oli
kokoutunut suurelle tasangolle tummansinisen taivaan alle. He olivat
tekemässä tavallisia töitään, ja nuo työt olivat enimmäkseen hyvin
kaameita. Muutamat heistä rukoilivat hämärää olentoa, jonka tiesin
paholaiseksi; muutamat olivat tekemässä murhia; muutamat viettivät
juhlaa -- heidän juhlaruokaansa en halunnut katsoa; muutamat tekivät
työtä tai harjoittivat vaihtokauppaa; muutamat istuivat mietiskellen.
Mutta minä, jolla oli kyky katsoa heidän sisäänsä, näin jokaisen
sydämessä miehen tai naisen tai lapsen, minkä milloinkin, nöyrässä,
polvistuneessa asennossa ja kädet ristittyinä kuin rukoukseen, anovat,
kyynelten kostuttamat kasvot käännettyinä tummaa taivasta kohti.

Taivaalla näkyi vain yksi ainoa tähti, ja tähdestä virtaili lempeitä
valojuovia, jotka hajaantuivat ja laajenivat, kunnes koko ääretön
avaruus oli yhtenä sädeliekkinä. Ja sitten tuon sädekehän sykkivästä
sydämestä, joka jotenkuten mielestäni muistutti liikkuvia huulia, alkoi
putoilla lukemattomia lumihiutaleita, jotka kukin seurasivat määrättyä
polkuaan, kunnes laskeutuivat noihin mustiin sydämiin kätkettyjen
pienten rukoilevain olentojen otsille ja puhdistivat ne valkoisiksi ja
kirkkaiksi.

Sitten sädekehä pieneni ja haihtui, kunnes jäljelle jäi vain kaksi
läpikuultavaa kättä, jotka ojentuivat kuin siunaten -- ja minä heräsin
ihmetellen, kuinka maailmassa mielikuvitukseni oli pystynyt keksimään
tuollaisen näyn, ja mahtoiko näyllä olla jotakin merkitystä vai ei.

Myöhemmin kerroin sen Veli Johannekselle, joka oli yhtä henkevä kuin
hyvä mies -- nuo ovat usein kaksi aivan eri asiaa -- ja pyysin, että
hän olisi niin ystävällinen ja selittäisi sen. Sillä kertaa hän vain
pudisti päätään, mutta muutamaa päivää myöhemmin hän sanoi:

"Luulenpa, että olen osannut lukea arvoituksenne, Allan; vastaus tuli
mieleeni aivan äkkiä. Kaikissa noissa synnin saastuttamissa sydämissä
on hyvän siemen itämässä ja pyrkimys kohti vanhurskautta. Ja heille
kullekin on myöskin olemassa armo ja anteeksiantamus, sillä kuinka he
olisivat voineet mitään oppia, kun ei heillä milloinkaan ole ollut
opettajaa! Teidän unenne, Allan, viittaa huonoimpainkin ihmisten
viimeiseen lunastukseen, joka tulee heidän osakseen sen armon kautta,
joka kerran paistaa läpi sen pimeän yön, jonka varjossa he vaeltavat."

Näin hän sanoi, ja minä voin vain toivoa, että hän olisi ollut
oikeassa, sillä nykyjään maailma on hyvin väärällä tolalla, eritoten
Afrikassa.

Mekin moitimme sokeaa pakanaa monesta asiasta, mutta kun otetaan
huomioon meidän valomme ja mahdollisuutemme, niin painummekohan
vaa'assa paljonkaan enemmän? Oi, on totta, että paholainen -- hyvin
sopiva sana -- on hyvä kalamies. Hänellä on suuri varasto kärpäsiä,
erisuuruisia ja erivärisiä, ja hän osaa kyllä tarjota niitä kullekin
erilaiselle kalalle. Mutta jokainen kala, olkoon se sitten valkea tai
musta, tarttuu yhteen tai toiseen kärpäseen, ja sitten seuraa kysymys
-- onko tuo kala, joka nieli tuon suuren, loistavan syötin, niin paljon
huonompi vai vain niin paljon tyhmempi, kuin tuo toinen, joka takertui
tuohon pieneen valkoiseen koiperhoseen, jonka pyrstössä on aivan
samanlainen pieni väkä?

Sanalla sanoen, emmekö ole kaikki kurjia syntisiä, niinkuin
rukouskirjassa sanotaan, ja onko meidän välillämme kovinkaan suurta
eroa sellaisen tuomarin silmissä, joka kykenee arvioimaan alkuperäisen
eron niiden vesien välillä, joissa olemme syntyneet ja joihin meidät on
määrätty uiskentelemaan? Emmekö kaikki tarvitse noita armon ojennettuja
käsiä, jotka unessani näin?

Mutta kas niin! Mikä oikeus on vanhalla metsästäjäraukalla pohtia
asioita, jotka ovat hänelle liian korkeita?




XV.

MOTOMBO.


Uneksittuani uneni vaivuin jälleen nukuksiin, kunnes minut vihdoin
herätti voimakas valonsäde, jos sattui suoraan silmääni.

"Mistä hemmetistä se tulee?" ajattelin mielessäni, sillä nuo majat ovat
ikkunattomia.

Sitten seurasin sädettä sen lähtökohtaan saakka ja huomasin, että se
oli pieni, saviseinään kaiverrettu reikä noin viisi jalkaa lattian
yläpuolella. Nousin tarkastamaan reikää ja panin merkille, että se oli
äskettäin tehty, sillä savi sen sivuissa ei ollut vielä muuttunut
väriltään. Johtui mieleeni, että reikä oli sopiva salakuuntelijalle,
ja menin siis ulkopuolelle tutkimuksiani jatkamaan. Huomasin, että
majan seinä sijaitsi noin neljän jalan päässä sitä ympäröivän
kaisla-aitauksen itäosasta, jossa ei näkynyt mitään särkymisen
merkkejä, mutta seinän ulkopinnassa oli reikä ja sen alla
savipermannolla murentunutta rappausta. Kutsuin luokseni Hansin ja
Kysyin, oliko hän pitänyt vahtia silloin, kun tuo kaapuun verhottu mies
kävi luonamme edellisenä iltana. Hän vastasi myöntävästi ja vannoi,
ettei kukaan ollut voinut päästä majan likelle, sillä hän oli useampia
kertoja käynyt takanakin katsomassa.

Jonkun verran lohdutettuna, vaikka en tyydytettynä palasin sisälle
herättämään toisia, joille en sanonut asiasta mitään, sillä mielestäni
oli typerää hätyytellä heitä ilman pätevää syytä. Muutamia minuutteja
myöhemmin pitkät, hiljaiset vaimot toivat kuuman vetemme. Tuntui
omituiselta, että tällaisessa paikassa tuollaiset harvinaisennäköiset
palvelijattaret toivat meille kuumaa vettä, mutta niin asia kuitenkin
oli. Lisäksi voin mainita, että pongot samoinkuin zulutkin olivat hyvin
puhtaita, vaikka en tiedä, käyttivätkö he kaikki kuumaa vettä. Joka
tapauksessa sitä varattiin meille.

Puolta tuntia myöhemmin vaimot palasivat, tuoden aamiaisemme. Sen
muodosti pääasiallisesti paistettu vohla, jota nautimme kiitollisina,
syystä että se oli kokonainen ja senvuoksi ei voinut herättää
epäluuloamme. Hetkistä myöhemmin majesteetillinen Komba saapui.
Lausuttuaan monenlaisia kohteliaisuuksia ja tiedusteltuaan
yleistä terveydentilaamme hän kysyi, olimmeko valmiit lähtemään
tervehdyskäynnillemme Motombon luo, joka, kuten hän lisäsi, suurella
innolla odotti meitä. Kysyin, mistä Komba sen tiesi, kun olimme
päättäneet matkamme vasta myöhään edellisenä iltana ja minä olin
käsittänyt, että Motombo asui päivän matkan päässä. Mutta Komba
suoriutui kysymyksestä hymyillen ja heiluttamalla kättään.

Ennen pitkää läksimme siis matkaan, ottaen mukaamme kaikki tavaramme,
jotka nyt lahjat annettua olivat suuresti keventyneet.

Astuttuamme viisi minuuttia leveää pääkatua tulimme Rican kaupungin
pohjoisportille. Siellä meihin yhtyi kalubi itse kolmikymmenmiehisen,
keihäillä varustetun komennuskunnan saattamana; panin merkille, ettei
heillä ollut kaaripyssyjä eikä nuolia kuten mazituilla. Hän ilmoitti
meille kuuluvalla äänellä aikovansa kunnioittaa meitä saattamalla
meidät Pyhimyksen temppeliin, millä ymmärsimme hänen tarkoittavan
Motomboa ja hänen asuntoaan. Kun pyysimme häntä kohteliaasti olemaan
vaivautumatta ärtyneiden hermojensa takia, hän kehoitti meitä
karkeasti pitämään huolta omista asioistamme. Uskon, että hänen
hermostuneisuutensa olikin todellista, mikä lukijalle tunnetuissa
olosuhteissa ei ollutkaan ihmeellistä. Noin tuntia myöhemmin se
näyttäytyikin suurena julmuutena, joka osoitti meille, kuinka ehdoton
tuon miehen valta oli kaikissa maallisissa asioissa. Me kuljimme läpi
pienen pensaikon ja tulimme yksinkertaisen aidan ympäröimälle
puutarha-alueelle, jonne joukko pienikokoista, siroa karjaa -- suuresti
jerseyläisen näköistä -- oli murtautunut aitauksen läpi nauttimaan
tähkäpäitä. Kävi ilmi, että puutarha kuului siihen aikaan kalubille,
joka raivostui hirveästi nähdessään karjan, joka sekin kuului hänelle,
sotkevan puutarhaa.

"Missä paimen on?" hän karjui.

Alkoi kiireinen etsintä -- ja pian löydettiinkin miesraukka -- hän oli
oikeastaan vain nuori poika, nukkumasta pensaan takaa. Hänet laahattiin
kalubin eteen, joka osoitti hänelle ensin karjaa, sitten särjettyä
aitaa ja turmeltua puutarhaa. Poika alkoi mutista puolustuksia ja
rukoilla armoa.

"Tappakaa hänet!" sanoi kalubi, jolloin paimen heittäytyi maahan,
tarttui häntä nilkkoihin ja alkoi suudella hänen jalkojaan huutaen,
että hän pelkäsi kuolemaa. Kalubi koetti potkaisemalla irroittaa
jalkansa, mutta kun se ei onnistunut, nosti suuren keihäänsä ja lopetti
yhdellä ainoalla iskulla poikaparan rukoukset ja elämän.

Saattue taputti hyväksyen käsiään, minkäjälkeen neljä heistä merkin
saatuaan tarttui ruumiiseen ja lähti kiireesti takaisin kohti
Rican kaupunkia, missä se seuraavana yönä luultavasti ilmestyi
rautaristikolle. Veli Johanneksen pitkä, valkoinen parta kohosi
suuttumuksesta pystyyn kuin vihaisen kissan selkäkarvat, ja Stephen
mutisi: "Sinä peto", tai jotain sinnepäin ja kohotti nyrkkiään kuin
nujertaakseen kalubin. Sen hän epäilemättä olisi tehnytkin, ellen olisi
saanut pidätetyksi häntä.

"Oi kalubi", sanoi Veli Johannes vaivoin, "etkö tiedä, että veri vaatii
verta? Kuolemasi hetkellä muista tätä kuolemaa."

"Tahdotko lumota minut, valkoinen mies?" kalubi sanoi, heittäen häneen
vihaisen katseen. "Jos --" ja taasen hän kohotti keihäänsä, mutta kun
Veli Johannes ei liikahtanutkaan, piteli sitä epävarmana ylhäällä.
Komba syöksyi heidän väliinsä huutaen:

"Seis, Dogeetah, joka uskallat sekautua tapoihimme. Eikö kalubi ole
elämän ja kuoleman herra?"

Veli Johannes aikoi vastata, mutta minä huusin hänelle
englanninkielellä:

"Taivaan nimessä, olkaa hiljaa, ellette halua seurata poikaa! Me olemme
noiden miesten vallassa."

Silloin hän malttoi mielensä ja astui syrjään, ja pian jatkoimme matkaa
kuin ei mitään olisi tapahtunutkaan. Mutta uskon, että siitä hetkestä
alkaen kukaan meistä ei pitänyt väliä kalubista eikä hänen
kohtalostaan. Mutta nyt taaksepäin katsoessani ajattelen, että miehellä
oli kuitenkin yksi puolustus. Kuoleman pelko oli tehnyt hänet
mielettömäksi, eikä hän tiennyt, mitä teki.

Kaiken päivää me vaelsimme kautta hedelmällisen ja tasaisen seudun,
joka erinäisistä merkeistä päättäen oli muinoin ollut laajalti
viljeltynä. Nyt peltoja oli harvassa, pitkän matkan päässä toisistaan
ja pensaikko, enimmäkseen bambuviita, oli jälleen peittämäisillään
maan. Noin päivällisen aikaan me pysähdyimme pienen lammikon reunalle
aterioimaan ja lepäämään, sillä aurinko paistoi kuumasti, ja siellä ne
neljä, jotka olivat vieneet pois kuolleen pojan ruumiin, yhtyivät
meihin ja tekivät pari ilmoitusta. Vielä kerran läksimme eteenpäin
kohti omituisennäköistä, mustaa äkkijyrkkää kallionseinämää, jonka
takana tulivuoren muotoinen vuori kohosi mahtavan suurena. Kello
kolmen aikaan olimme jo niin lähellä tuota vuorta, joka ulottui
silmäkantamattomiin idästä länteen, että erotimme seinämässä,
nähtävästi tien päässä, aukon, joka näytti olevan luolan suu.

Kalubi lähestyi meitä ja koetti arasti saada aikaan keskustelua.
Luultavasti vuoren näkeminen, joka tuli lähemmä ja lähemmä, kiihoitti
taas hänen kauhuaan, jonkavuoksi hän koetti lieventää sitä pahaa
vaikutusta, jonka hän meihin, tuleviin pelastajiinsa, äsken oli tehnyt.
Muun muassa hän sanoi meille, että aukko, jonka näimme, oli Motombon
asunnon ovi.

Minä nyökäytin päätäni, mutta en vastannut, sillä tuon
murhamieskuninkaan näkeminenkin teki minut sairaaksi. Hän poistui siis
jälleen, katsahtaen meihin nöyrästi ja rukoilevasti.

Senjälkeen ei enää tapahtunut mitään ennen meidän saapumistamme tuon
merkillisen kallioseinän luokse, joka luultavasti oli jotakin hyvin
kovaa kivilajia, joka oli jäänyt jäljelle, kun miljoonain vuosien
kuluessa sade ja järven vesi olivat kuluttaneet pois sitä päällystävän
pehmeämmän kiviaineen. Tai ehkä se oli laavaa, joka oli purkautunut
ulos tulivuoren sydämestä sinä aikana, jolloin tulivuori vielä toimi.
En ole geoloogi enkä senvuoksi voi sanoa mitään varmaa, varsinkaan kun
minulla ei ollut aikaa tutkia paikkaa. Joka tapauksessa se oli siinä,
ja siinä oli edessämme suuren luolan suu, joka mikäli ymmärsin oli
luonnon muodostama ja oli muinoin toiminut jonkinlaisena viemärinä,
jonka kautta järven vesi virtasi, siihen aikaan, jolloin Pongo-maa oli
veden peitossa.

Siihen pysähdyimme ja tuijotimme epäluuloisina tuohon tummaan aukkoon,
joka epäilemättä oli sama, jota Babemba nuorena oli saanut tutkia.
Sitten kalubi antoi määräyksen, ja pari sotilasta meni majoihin, jotka
oli rakennettu lähelle luolan suuta ja joissa luultavasti asui
vartijoita, vaikka sellaisia emme nähneet. Pian he palasivat, tuoden
muutamia palavia soihtuja, jotka jaettiin meille. Kun se oli tehty,
asetuimme vapisten (minä ainakin vapisin) tuon suuren luolan pimeisiin
syvyyksiin, edellämme kalubi ja puolet saattojoukkoa ja jäljessämme
Komba ja loput sotilaista.

Luolan lattia oli aivan sileä luultavasti veden vaikutuksesta ja samoin
seinät ja katto, niin pitkälle kuin saatoimme nähdä, sillä se oli hyvin
avara ja korkea. Se ei ollut suora, vaan mutkitteli sinne tänne
paksussa kalliossa. Ensimmäisessä käänteessä pongo-sotilaat virittivät
hiljaisen, kaamean laulun ja jatkoivat sitä koko matkan läpi luolan,
joka minun askelmääräni mukaan oli noin kolmensadan kyynärän pituinen.
Eteenpäin vain mentiin, ja soihduista säihkyi valotähtiä syvään
pimeyteen, kunnes vihdoin käännyimme viimeisestä mutkasta, jossa luolan
poikki riippui suuri kudottu ruohomatto, ja sen syrjään vedettyä näimme
omituisen näyn.

Seinäin vieressä paloi molemmin puolin nuotio, joka valaisi koko
paikkaa. Mutta vielä enemmän valoa virtasi sisälle luolan suusta, joka
ei ollut kauempana kuin kahdenkymmenen askeleen päässä nuotiosta. Aukon
takana oli vesi, joka näytti olevan noin kahdensadan kyynärän levyinen,
ja veden toisella rannalla kohosi vuorenrinne, jota peittivät
jättiläismäiset puut. Pieni lahti pisti vedestä luolan sisälle aina
nuotioiden väliin asti. Vesi oli sillä kohdalla vain noin kuuden tai
kahdeksan jalan levyinen ja matala ja muodosti hyvän ankkuripaikan
suurelle ruuhelle, joka oli vedetty sen sopukkaan. Luolan seinissä
mutkan ja lahden kärjen välillä oli neljä ovea, kaksi kummallakin
puolen, ja arvelen niiden vieneen kallioon hakattuihin huoneisiin.
Kullakin ovella seisoi pitkä, valkoisiin puettu nainen, pidellen
kädessään palavaa soihtua. Tein sen johtopäätöksen, että nämä olivat
palvelijattaria, jotka oli asetettu siihen oppaiksi ja toivottamaan
meidät tervetulleiksi, sillä meidän ohimentyämme he katosivat
huoneisiin.

Mutta ei siinä kaikki. Yli kapean lahden juuri sille kohdalle, jossa
venhe oli, oli rakennettu noin kahdeksan neliöjalan suuruinen puinen
silta, jonka kullakin sivulla seisoi suunnattoman suuri iästä
mustunut norsunhammas, suurempi kuin mitä milloinkaan olen nähnyt.
Norsunhampaiden välissä oli nahkamatoille kyyristyneenä olio, joka
muodoltaan aluksi muistutti jättiläismäistä sammakkoa. Totisesti se oli
hyvin pöyhistyneen sammakon näköinen. Siinä oli paksu, ryppyinen nahka,
siinä ulkoneva selkäranka (sen selkä oli nimittäin meihin päin) ja
siinä ohuet, retkahtaneet raajat.

Tuijotimme kauan tuohon outoon olioon pääsemättä selville sen laadusta
tuossa epävarmassa valaistuksessa, niin että lopulta kävin aivan
hermostuneeksi ja olin kysymäisilläni kalubilta, mikä se oli. Juuri kun
huuleni aukenivat, se kuitenkin liikahti ja kääntyi meitä kohti
hitaasti, hyvin hitaasti ja hapuillen. Lopultakin se oli kääntynyt
ympäri, ja kun pää tuli näkyviin, kaikki pongot ja kalubi lopettivat
matalan, surumielisen laulunsa ja heittäytyivät kasvoilleen, mutta ne,
jotka kantoivat soihtuja, pitivät niitä yhä edelleenkin oikeassa
kädessään.

Oi, mitä saimmekaan nähdä! Olento ei ollut sammakko vaan mies, joka
liikkui nelin kontin. Suuri paljas pää oli vaipunut syvään hartioiden
väliin joko vaivaisuudesta tai korkeasta iästä, sillä epäilemättä
olento oli hyvin vanha. Katsellessani koetin arvata hänen ikäänsä,
mutta en keksinyt vastausta mielessäni. Suuret kasvot olivat painuneet
sisään ja kuivettuneet niinkuin nahka auringossa, alahuuli riippui
lepattaen esiinpistävän, luisevan leuan yli. Kaksi keltaista
torahampaan muotoista hammasta näkyi leveän suun kummastakin
suupielestä; kaikki muut hampaat olivat poissa. Aika ajoin se nuolaisi
valkoista vaahtoa punakärkisellä kielellään niinkuin käärme. Mutta
kaikkein ihmeellisintä koko olennossa olivat sen suuret, pyöreät
silmät, jotka luultavasti näyttivät niin suurilta senvuoksi, että liha
oli paennut pois niiden ympäriltä, niin että ne näyttivät miltei olevan
pääkallon ontoissa silmäkuopissa. Ne loistivat sananmukaisesti kuin
tuli; aika ajoin ne näyttivät miltei häikäisevän niinkuin jalopeuran
silmät pimeässä. Tunnustan, että näky kauhistutti, jopa hetkeksi aivan
herpaisi minut: ajatus, että olento oli ihminen, tuntui kaamealta.

Vilkaisin toisiin ja näin heidänkin olevan kauhuissaan. Stephen oli
hyvin kalpea. Pelkäsin, että hän tulisi sairaaksi taas, niinkuin
silloin kerran juotuaan kahvia väärästä tuopista samana päivänä, jona
saavuimme Mazitu-maahan. Veli Johannes siveli valkoista partaansa ja
rukoili puoliääneen taivaan apua. Hans huudahti inhoittavalla
hollanninkielellään:

"Oh! keek, baas, da is je lelieher oud deel!" ("Kas vain, baas, siinäpä
on itse ruma vanha paholainen!")

Jerry käveli pongo-sotilasten keskellä nolon näköisenä ja mutisi
näkevänsä kuoleman edessään. Mavovo yksin pysyi lujana; ehkä hän
kuuluisana tietäjänä tunsi, ettei hänen sopinut osoittaa arkuutta
paholaisen läsnäollessa.

Lavalla istuva sammakkomainen olio käänteli suurta päätään hitaasti
kuin etana ja tarkasteli meitä leimuavilla silmillään. Ennen pitkää hän
alkoi puhua epäselvällä kurkkuäänellä, käyttäen murretta, joka näytti
olevan yleinen tässä osassa Afrikkaa ja sillä haaralla bantukansaa,
johon zulut kuuluvat, mutta mielestäni vieraalla äänenpainolla.

"Te siis olette ne valkoiset miehet, jotka ovat tulleet takaisin", se
sanoi hitaasti. "Antakaas kun lasken!" ja hän nosti toisen laihan
kätensä maasta, ojensi etusormensa ja laski. "Yksi. Pitkä ja
valkopartainen. Aivan oikein. Kaksi. Lyhyt, ketterä kuin apina, tukka
sellainen, joka ei kaipaa kampaa; ja älykäs niinkuin apinain isä. Aivan
oikein. Kolme. Pehmeäposkinen, nuori ja tyhmä, niinkuin kylläinen
lapsi, joka nauraa vasten taivasta hyvillä mielin siitä, että on saanut
vatsansa täyteen maitoa ja luulee taivaan hymyilevän hänelle. Niin,
aivan oikein. Kaikki kolme olette juuri samat kuin pitääkin. Muistatko,
Valkoparta, kun tapoimme sinut, kuinka rukoilit olentoa, joka asuu
maailman yläpuolella, ja pidit kädessäsi puista ristiä, johon oli
sidottu orjantappuraseppelettä kantava mies? Muistatko, kuinka keihään
lävistäessä rintasi suutelit tuota orjantappuraseppelettä kantavaa
miestä? Sinä pudistat päätäsi -- oi, olet älykäs valehtelija, mutta
minäpä näytän sinulle, että olet valehtelija, sillä minulla on se vielä
tallella", ja hän sieppasi nahkamatolta torven ja puhalsi.

Heti kun torven antama omituisen valittava ääni oli hukkunut, syöksyi
yhdestä seinässä olevista ovista esille nainen ja heittäytyi polvilleen
hänen eteensä. Olento kuiskasi hänelle jotakin, ja hän katosi jälleen,
mutta ilmestyi samassa takaisin kädessään keltainen, norsunluinen
ristiinnaulitun kuva.

"Kas tässä, kas tässä", olento sanoi. "Ota se, Valkoparta, ja suutele
sitä vielä ehkä viimeisen kerran", ja hän heitti ristiinnaulitunkuvan
Veli Johannesta kohti, joka sieppasi sen käteensä ja tuijotti siihen
hämmästyneenä. "Ja sinä, lihava pienokainen, muistatko, kuinka saimme
käsiimme sinut? Sinä taistelit hyvin, oikein hyvin, mutta lopulta
saimme sinut tapetuksi, ja sinä olit hyvä, hyvin hyvä; me saimme
sinusta paljon voimaa.

"Ja muistatko sinä, Apinain isä, kuinka älysi avulla pääsit käsistämme?
En tiedä, minne menit ja millä tavoin kuolit. Sinua en unohda, sillä
sinulta sain tämän", ja hän osoitti suurta, valkoista arpea
olkapäässään. "Olisit tappanut minut, mutta tuo aine rautaputkessasi
paloi hitaasti, kun koetit sytyttää, joten minulla oli aikaa hypätä
syrjään ja rautapallo ei sattunut sydämeeni, niinkuin olit aikonut.
Mutta täällä se on vielä; olen kantanut sitä ruumiissani tähän päivään
asti, ja nyt, kun olen käynyt laihaksi, saatan tuntea sen sormellani."

Kuuntelin ihmeissäni tuota puhetta, joka, jos se yleensä merkitsi.
mitään, tahtoi sanoa, että olimme kaikki kohdanneet toisemme ennen --
Afrikassa ja siihen aikaan, jolloin käytettiin piilukkopyssyjä, jotka
sytytetään sytytysputkella, siis noin vuonna 1700 tai aikaisemmin.
Järkevä ajattelu osoitti tuollaisen tulkinnan kuitenkin mahdottomaksi.
Ilmeisesti tämän vanhan papin esi-isä, tai -- jos otaksuttiin hänen
iäkseen satakaksikymmentä vuotta, mikä varmasti ei ollut hiukkastakaan
liian paljon -- hänen isänsä nuorena miehenä oli kohdannut muutamia
niistä ensimmäisistä eurooppalaisista, jotka olivat tunkeutuneet
Sisä-Afrikkaan. Luultavasti ne olivat olleet portugalilaisia, joista
yksi oli pappi ja kaksi muuta nähtävästi vanhempi mies poikansa tai
nuoremman veljen tai muun toverin seuraamana. Näitten kuoleman tapa ja
kohtalo oli luonnollisesti, säilynyt perimätietona heimon päällikön tai
päätietäjän jälkeläisille.

"Missä olemme kohdanneet toisemme ja milloin, oi Motombo?" minä kysyin.

"Ei tässä maassa, ei tässä maassa, Apinain isä", hän vastasi matalalla,
jyrisevällä äänellään, "vaan kaukana, kaukana lännessä, missä
aurinko mereen laskee; eikä tänä aikana, vaan kauan, kauan sitten,
Kaksikymmentä kalubia on hallinnut pongo-kansaa senjälkeen; toiset ovat
hallinneet monta vuotta, toiset ovat hallinneet muutamia vuosia -- se
riippuu veljeni tahdosta, joka on jumala ja asuu tuolla", ja hän nauraa
kaakatti kaameata naurua ja osoitti peukalollaan olkansa yli
vuorenrinteellä kasvavaan metsään. "Niin, kaksikymmentä kalubia,
muutamat ovat hallinneet kolmekymmentä vuotta eikä kukaan neljää vuotta
vähempää."

"Hyvä, sinä siis _olet_ suuri vanha valehtelija", minä ajattelin
mielessäni, sillä jos otaksutaan kalubien keskimääräiseksi
hallitusajaksi kymmenen vuotta, meidän olisi siis pitänyt kohdata
toisemme ainakin kaksi vuosisataa sitten.

"Te olitte silloin toisella tavoin puetut", hän jatkoi, "ja kahdella
oli päässään rautahattu, mutta Valkoparran pää oli ajettu paljaaksi.
Annoin tehdä teistä kuvan, jonka mestariseppämme hakkasi kuparilevyyn.
Minulla on se tallella."

Taaskin hän puhalsi torveensa; taaskin paikalle riensi nainen, jonka
korvaan hän kuiskasi; taaskin nainen kävi huoneessa ja palasi, tuoden
esineen, jonka Motombo heitti jalkoihimme.

Me katsahdimme siihen. Se oli nähtävästi iästä mustunut kupari- tai
pronssilevy, joka muinoin oli ollut naulattuna kiinni johonkin, sillä
reiät olivat jäljellä. Se esitti kookasta, pitkäpartaista ja
paljaspäistä miestä, joka piteli kädessään ristiä, ja kahta lyhyempää
miestä, joilla oli pyöreät metallipäähinet ja yllä hullunkuriset puvut
sekä jaloissa tasakärkiset saappaat. Miehet kantoivat suuria, raskaita
piilukkopyssyjä ja toisella oli kädessään savuava sytytysputki. Siinä
kaikki, mitä piirroksesta erotimme.

"Minkävuoksi jätit tuon kaukaisen maan ja tulit tähän maahan, oi
Motombo?" kysyin taas.

"Senvuoksi, että pelkäsimme toisten valkoisten miesten seuraavan
askeleitanne ja kostavan puolestanne. Silloin kalubi sen määräsi,
vaikka minä panin vastaan tietäen, ettei kukaan voi pelastua siitä mikä
on tapahtuva, silloin kun se on tapahtuva. Vaelsimme siis eteenpäin ja
eteenpäin, kunnes löysimme tämän paikan, ja täällä olemme asuneet
suvusta sukuun. Jumalat tulivat mukanamme; veljeni, joka asuu tuolla
metsässä, tuli myöskin ja oli täällä jo ennen meitä, vaikka matkalla
emme häntä nähneet. Pyhä kukka tuli myöskin, ja Kukan valkoinen äiti --
joku teistä, en tiedä kuka, oli ollut hänen miehensä."

"Sinun veljesikö -- Jumala?" minä kysyin. "Jos Jumala on apina,
niinkuin olemme kuulleet, kuinka hän voi olla ihmisen veli?"

"Ah, te valkoihoiset ette ymmärrä, mutta me mustat ymmärrämme. Alussa
apina tappoi veljeni, joka oli kalubi, ja hänen henkensä meni apinaan
ja teki hänestä jumalan, ja samoin hän tappaa kaikki muutkin kalubit ja
heidänkin henkensä menevät häneen. Eikö ole niin, oi kalubi,
joka tänään olet ja jolta yksi sormi on poissa?" ja hän nauroi
pilkallisesti.

Kalubi makasi maassa vatsallaan, ähkyi ja vapisi, mutta ei vastannut.

"Näin siis kaikki on käynyt toteen, mitä ennustin", jatkoi tuo
sammakkomainen olento. "Te tulitte takaisin, niinkuin tiesin teidän
tulevan, ja nyt saamme nähdä, puhuiko tuo Valkoparta totta sanoessaan,
että hänen jumalansa oli kostava meidän jumalallemme. Saatte mennä
kostamaan hänelle, jos siihen kykenette; sitten saamme nähdä. Mutta
tällä kertaa teillä ei olekaan mukananne rautaputkianne, joita yksin
pelkäämme. Sillä eikö jumala ole minun suuni kautta julistanut meille,
että kun valkoiset miehet palaavat rautaputkineen, silloin jumala
kuolee, ja minä, Motombo, jumalan suu, kuolen myös, ja Pyhä kukka
revitään maasta, ja Kukan äiti menee pois, ja pongo-kansa hajoitetaan
ja joutuu kulkureiksi ja orjiksi? Ja eikö hän julistanut, että kun
valkoiset miehet palaavat ilman rautaputkiaan, silloin tapahtuu jotakin
salattua, -- ah, älkää kysykö mitä, aikanansa sen kyllä saatte tietää,
ja pongo-kansa, joka on ollut kuihtumaisillaan, tulee jälleen
hedelmälliseksi ja suureksi kansaksi? Ja senvuoksi me tervehdimme
teitä, valkoiset miehet, jotka palaatte aaveiden maasta senvuoksi, että
teidän kauttanne me, pongo-kansa, tulemme hedelmälliseksi ja suureksi
kansaksi."

Yht'äkkiä hänen römisevä puheensa taukosi, pää vaipui takaisin
hartioiden väliin, ja hän istui kauan aikaa hiljaa, raivoisasti
säihkyvät silmät vain tähdättyinä meihin, kuin olisi hän tahtonut lukea
sisimmät ajatuksemme. Jos se hänelle onnistui, niin minun ajatukseni
varmaankin miellyttivät häntä. Totta puhuakseni olin täynnä pelkoa,
raivoa ja inhoa. Vaikka en tietysti uskonut sanaakaan kaikesta tuosta
lorusta, jota hän oli lasketellut ja joka on niin tavallista noiden
mustasydämisten afrikkalaisten velhojen keskuudessa, tunsin vihaavani
tuota olentoa, joka mielestäni oli vain puoleksi ihminen. Hänen
ulkomuotonsa ja puheensa teki minut aivan sairaaksi.. Ja samalla
pelkäsin häntä aivan kauheasti. Minusta tuntui kuin olisin unesta
herättyäni huomannut olevani kahden kesken jonkin inhoittavan haamun
kanssa. Sitäpaitsi olin vakuutettu, että hänellä oli kauhean pahat
aikomukset meitä vastaan. Yht'äkkiä hän alkoi uudelleen puhua.

"Kuka tuo pieni keltainen mies on", hän sanoi, "tuo vanhus, jonka pää
on kuin kallo", ja hän osoitti Hansia, joka oli pysytellyt
mahdollisimman syrjässä Mavovon takana, "tuo ryppynaamainen tylppänenä,
joka voisi olla jumala-veljeni poika, jos hänellä yleensä olisi lapsia?
Ja mitä noin pieni mies tekee noin suurella sauvalla?" Taaskin hän
osoitti Hansin suurta bambusauvaa. "Uskon, että hän on yhtä täynnä
viekkautta kuin vasta täytetty vesiastia vettä. Tuota suurta mustaa",
hän katsahti Mavovoon, "en pelkää, sillä hänen taikataitonsa on
pienempi kuin minun" (hän näytti tuntevan Mavovossa virkaveljen),
"mutta tuota pientä keltaista, jolla on tuo iso sauva ja tukku selässä,
häntä minä pelkään. Arvelen, että hänet pitäisi tappaa."

Hän pysähtyi, ja me vapisimme, sillä jos hänen todellakin olisi
pistänyt päähänsä surmata hottentottiraukka, kuinka olisimme voineet
sitä estää? Mutta suuren vaaran nähdessään Hans kutsui taitonsa
avukseen.

"Oi, Motombo", hän vikisi, "sinun ei pidä tappaa minua, sillä olen
lähettilään palvelija. Tiedät hyvin, että kaikkien maiden jumalat
vihaavat ja kostavat niille, jotka satuttavat kätensä lähettiläihin tai
heidän palvelijoihinsa, joita vain he, jumalat yksin, saavat
vahingoittaa. Jos tapat minut, tulen henkenä vainoomaan sinua. Tulen
istumaan olkapäällesi yöllä ja loruilen korvaasi, niin ettet saa
nukkua, kunnes vihdoin kuolet. Sillä vaikka oletkin vanha, sinun on
kuoltava lopulta, Motombo."

"Se on totta", Motombo virkkoi. "Enkö sanonut äsken, että hän on täynnä
viisautta? Kaikki jumalat kostavat niille, jotka tappavat lähettiläitä
tai heidän palvelijoitaan. Se" -- hän nauroi taaskin kaameata nauruaan
-- "on jumalain erikoisoikeus. Pongo-jumalat vahvistakoot sen."

Päästin helpotuksenhuokauksen, ja hän jatkoi aivan toisenlaisella,
kumealla ja, jos niin saan sanoa, virallisella äänellä:

"Sano, oi kalubi, missä asiassa olet tuonut nämä valkoiset miehet
puhuttelemaan minua, Jumalan suuta? Olenko uneksinut, että asia koski
sopimusta Mazitu-kuninkaan kanssa? Nouse ja puhu."

Kalubi nousi ja esitti nöyrän näköisenä lyhyesti mutta selvästi syyn
tuloomme Pongo-maahan Bausin lähettiläinä ja sopimuksen pääehdot, jotka
oli alistettu Motombon ja Bausin hyväksyttäviksi. Panimme merkille,
että kysymys ei herättänyt Motombossa minkäänlaista mielenkiintoa.
Puheen kestäessä hän näytti vaipuvan uneen, luultavasti hän oli uupunut
keksimistään suunnattomista valheista tai jostain muusta syystä. Kun se
oli päättynyt, hän avasi silmänsä, osoitti Kombaa ja sanoi:

"Nouse, tuleva kalubi."

Komba nousi ja kertoi kylmällä, täsmällisellä äänellään osansa asiassa,
käyntinsä Bausin luona ja kaiken, mitä hänen lähettilästoimensa
yhteydessä oli tapahtunut. Jälleen Motombo näytti vaipuvan uneen ja
raotti silmiään vain kerran Komban kertoessa aseittemme etsinnästä,
jolloin hän nyökäytti hyväksyvästi suurta päätään ja nuolaisi huuliaan
ohuella, punaisella kielellään. Komban lopetettua hän sanoi:

"Jumala sanoo minulle, että suunnitelma on hyvä ja viisas, sillä ilman
uutta verta pongo-kansa kuolee, mutta kuinka asia on päättyvä, sen
tietää jumala yksin, jos muuten hänkään kykenee katsomaan
tulevaisuuteen."

Hän pysähtyi ja kysyi sitten terävästi:

"Onko sinulla muuta sanottavaa, oi tuleva kalubi? Aivan yhtäkkiä jumala
vaatii minua kysymään, onko sinulla mitään muuta sanottavaa."

"On jotakin, oi Motombo. Monta kuukautta sitten jumala puraisi sormen
korkealta herraltamme kalubilta. Kuultuaan erään valkoihoisen miehen,
joka on taitava lääkitsijä ja osaa leikata jäsenet irti veitsellä,
oleskelevan Mazitu-maassa ja leiriytyneen suuren järven toiselle
rannalle, kalubi otti ruuhen ja souti sinne, missä tuon valkoisen
miehen teltta oli, tuon saman parrakkaan miehen, joka seisoo edessäsi
ja jonka nimi on Dogeetah. Minä seurasin häntä toisella ruuhella, sillä
halusin nähdä, mitä hän aikoi tehdä, ja tahdoin samalla nähdä valkoisen
miehen. Kätkin ruuheni ja mukanani olleet miehet kaislikkoon, kauas
kalubin ruuhesta. Itse kahlasin matalan veden läpi ja kätkeydyin
tiheään kaislikkoon aivan lähelle valkoisen miehen kangasmajaa. Näin,
kuinka valkoinen mies leikkasi poikki kalubin sormen ja kuulin kalubin
kutsuvan valkoista miestä tulemaan maahamme ja tuomaan mukanaan
rautaputkensa, joka savuaa, ja surmaamaan jumalan, jota hän pelkäsi."

Koko kuulijakunta huohotti hämmästyksestä ja kalubi lankesi uudelleen
kasvoilleen ja makasi aivan hiljaa. Motombo yksin ei osoittanut
vähääkään ihmetystä, luultavasti hän tunsi tarinan jo ennestään.

"Siinäkö kaikki?" hän kysyi.

"Ei vielä, oi Jumalan suu. Viime yönä sen neuvottelun loputtua, josta
olet kuullut, kalubi verhosi itsensä valkoiseen vaatteeseen, niinkuin
kuollut verhotaan, ja meni valkoisten miesten majaan. Arvasin hänen
niin tekevän ja olin valmistautunut siihen. Terävällä keihäällä olin
kaivertanut reiän majan seinään aitauksen ulkopuolelta käsin. Sitten
pujotin kaislan aitauksen ja sen sekä seinän välissä olevan käytävän
yli reikään, painoin korvani kaislan päähän ja kuuntelin."

"Kuinka kekseliästä, kuinka kekseliästä!" mutisi Hans täynnä ehdotonta
ihailua. "Ajatella, että minä olin katsovinani ja katsoin liian alas,
kaislan alitse. Voi, Hans, vaikka oletkin vanha, sinulla on vielä
paljon opittavaa."

"Muun muassa kuulin tämän", Komba jatkoi niin selvin ja kylmin lausein,
että ääni muistutti putoilevia rakeita, "mikä mielestäni onkin
kylliksi, vaikka voin kertoa kaikkikin, jos haluat, oi Suu. Kuulin",
hän puhui keskellä hiljaisuutta, joka oli sananmukaisesti kaamea,
"herramme kalubin, jonka nimi on Jumalan lapsi, sopivan valkoisten
miesten kanssa, että nämä tappaisivat jumalan -- kuinka, sitä en tiedä,
sillä siitä ei ollut puhetta -- ja saisivat siitä palkaksi Pyhän kukan
äidin ja hänen tyttärensä, Kukan tulevan äidin, ja saisivat kaivaa
Pyhän kukan itsensä juurineen maasta ja kuljettaa sen pois järven
toiselle puolen yhdessä äidin ja tulevan äidin kanssa. Siinä kaikki, oi
Motombo."

Syvä hiljaisuus vallitsi yhä, ja Motombo katsoi makaavaan kalubiin. Hän
katsoi kauan aikaa. Sitten hiljaisuus katkesi, sillä onneton kalubi
kimmahti pystyyn, tarttui keihääseensä ja yritti surmata itsensä.
Ennenkuin terä ennätti koskea häneen, keihäs kumminkin temmattiin hänen
kädestään, niin että hän jäi seisoalleen mutta aseettomaksi.

Taaskin seurasi hiljaisuus, jonka lopulta katkaisi Motombo nousemalla
istuimeltaan jättiläismäisenä, pullistuneena, ja karjuen raivosta. Hän
karjui todella niinkuin haavoitettu puhveli. En olisi ikinä osannut
uskoa, että niin paljon ääntä lähtisi yhden ainoan vanhan miehen
keuhkoista. Kokonaisen minuutin ajan hänen kauhea ulvontansa kaikui
suuressa luolassa, ja kaikki pongo-sotilaat nousivat kyyristyneistä
asennoistaan ja osoittivat, muutamat yhä pidellen palavia soihtuja
käsissään, kurjaa kalubia, johon heidän raivonsa näytti kohdistuvan
enemmän kuin meihin, ja sähisivät kuin käärmeet.

Näky oli todellakin helvetillinen, ja Motombo kuin saatana itse. Hänen
pöhöttynyt, ruma ruumiinsa, jota kannattivat ohuet, sammakkomaiset
raajat, suuret, palavat nuotiot kummallakin puolen, illan kalmankalpea
heijastus taustalla olevan tyynen veden pinnalla ja rinteellä kohoavain
puiden latvoissa, valkopukuiset, kookkaat pongo-sotilaat, joka ikinen
kumartuneena onnetonta syytettyä kohti ja sähisten kuin vihaiset
käärmeet, kaikki tuo herätti mieleen helvetin äärimmäisen pimeyden,
jonka vaikuttamaa kauhua voi joskus tuntea painajaisessa.

Sitä kesti jonkun aikaa, en tiedä kuinka kauan, kunnes Motombo taaskin
otti maasta sarvensa, jollaisista saduissa kerrotaan, ja puhalsi.
Samassa naiset syöksyivät esille kukin ovestaan, mutta huomatessaan,
ettei kutsu koskenut heitä, pysähdyttivät vauhtinsa ja jäivät seisomaan
samanlaiseen asentoon kuin juoksijat ottaessaan vauhtia. Kun torven
ääni vihdoinkin oli hiljennyt, niin meteliä seurasi taaskin äkkiä
äärimmäinen hiljaisuus, niin ettei kuulunut muuta kuin tulen rätinä,
jonka liekit näyttivät olevan ainoat olennot koko paikassa, jotka eivät
aavistaneet uhkaavaa murhenäytelmää.

"Nyt ylös, ukkoseni!" kuiskasi Stephen korvaani vapisevalla äänellä.

"Niin", minä vastasin, "ylös taivaaseen asti, jonne luultavasti
pääsemme. Nyt selkä selkään kiinni, ja iskekäämme niin hyvin kuin
voimme. Onhan meillä keihäät."

Meidän järjestyessämme Motombo alkoi puhua.

"Olet siis suunnitellut jumalan surmaa, sinä kalubi, joka _olit_", hän
karjui, "yhdessä näiden valkoisten miesten kanssa, joille lupasit
palkaksi Pyhän kukan ja hänet, joka sitä vartioi. Hyvä! Saatte mennä te
kaikki, puhumaan jumalan kanssa. Ja minä, joka odotan täällä, saan
nähdä, kuka kuolee -- tekö vai jumala. Viekää pois heidät!"




XVI.

JUMALAT.


Ulvoen pongo-sotilaat kävivät kimppuumme. Olin näkevinäni Mavovon
kumartuvan ottamaan keihästään luultavasti surmatakseen jonkun, sillä
eräs mies kaatui taapäin ja jäi liikkumatta pitkälleen. Mutta meille
muille he olivat liian nopeita. Puolessa minuutissa olimme kaikki
vankeina, keihäät temmattiin käsistämme ja meidät heitettiin suinpäin
ruuheen kaikki kuusi tai kalubi mukaan luettuna oikeastaan seitsemän.
Muutamia sotilaita hyppäsi myöskin venheeseen, Komba perämieheksi, ja
samassa venhe työnnettiin sillan eli lavan alta, jolla Motombo istui,
vesille ja eteenpäin pitkin kapeata uomaa kanavan eli lahden suvantoon,
joka erottaa luolan lävistämän kallioseinän vuoren alaosasta.

Juuri kun olimme solumassa ulos luolan suusta, sammakkomainen Motombo,
joka oli kääntynyt ympäri istuimellaan, huusi Komballe määräyksen.

"Oi kalubi", hän sanoi, "saata entinen kalubi, kolme valkoista miestä
ja heidän kolme palvelijaansa sen metsän reunaan, jonka nimi on Jumalan
koti, ja jätä heidät sinne. Senjälkeen lähde pois ja palaa, sillä minä
odotan täällä yksin. Kun kaikki on tehty, kutsun teidät kokoon."

Komba nyökäytti kaunista päätään ja antoi merkin, jonka saatuaan kaksi
miestä -- enempää ei tarvittu -- tarttui airoihin, soutaen meidät
hitain, hiljaisin vedoin järven yli. Ensimmäinen, mikä tässä järvessä
pisti silmääni, oli sen veden tumma väri, joka muistutti painomustetta
ja johtui luultavasti veden syvyydestä ja varjostavasta kalliosta
toisella ja korkeista puista toisella puolen. Panin myöskin merkille --
sillä odottamaton asiain käänne piti huomioni hereillä -- että sen
rantaäyräät olivat molemmin puolin täynnä krokodiileja, jotka makasivat
liikkumattomina kuin tukit. Edelleen näin vähän alempana, siellä missä
vesi näytti kapenevan, kyhmyisiä oksia törröttävän veden pinnan
yläpuolelle, ikäänkuin pohjaan olisi kaatunut tai heitetty suuria
puita. Muistin hämärästi, kuinka vanha Babemba oli kertonut nuorena
poikasena paenneensa ruuhella samasta poukamasta ja arvelin mielessäni,
että nyt se ei olisi hänelle mahdollista tuon risutukon takia; tai
mahdollisesti hän olikin soutanut sen yli tulvaveden aikaan. Pari
minuuttia soudettuamme tulimme toiselle rannalle, joka, niinkuin
muistaakseni jo sanoin, oli vain noin kahdensadan kyynärän päässä
luolan suusta. Venheen keula karahti rantaäyrääseen, säikähdyttäen
suunnattoman suuren krokodiilin, joka hävisi äkkiä syvyyksiin.

"Nouskaa maihin, valkoiset herrat, nouskaa maihin", sanoi Komba
äärimmäisimmän kohteliaasti, "ja menkää tervehtimään jumalaa, joka
epäilemättä odottaa teitä. Ja nyt, koska emme enää tule kohtaamaan
toisiamme -- hyvästi. Te olette viisaita ja minä tyhmä, mutta kuulkaa
kuitenkin neuvoani. Jos milloin sattuisitte palaamaan takaisin
maanpäälle, niin ottakaa varteen neuvoni. Pitäkää kiinni omasta
jumalastanne, jos teillä jumalaa on, älkääkä puuttuko toisten kansain
jumaliin. Hyvästi vielä kerran."

Neuvo oli erinomainen, mutta sillä hetkellä tunsin Kombaa kohtaan
vihaa, joka oli todella yli-inhimillinen. Motombokin näytti minusta
häneen verrattuna valkeuden enkeliltä. Jos toivotus olisi voinut
surmata, jäähyväisemme olisivat todella olleet täydelliset.

Pongo-sotilasten keihäät uudistivat kehoituksen, ja me nousimme
rannalle. Ensimmäisenä astui Veli Johannes, ja hänen kauniilla
kasvoillaan loisti hymy, joka näissä olosuhteissa oli mielestäni
tylsämielinen, vaikka epäilemättä hän itse tiesi parhaiten, milloin
hänen piti hymyillä. Viimeisenä astui venheestä kurja kalubi. Hänen
pelkonsa tuota vaarallista rantaa kohtaan oli todella niin suuri, että
luulen hänen saaneen viimeisen kehoituksen mahtavan seuraajansa Komban
saappaasta. Mutta rannalle astuttuaan hänessä vielä välähti älyn
kipinä, sillä hän käännähti ja sanoi Komballe:

"Muista, oi kalubi, että minun tämänpäiväinen kohtaloni on oleva
sinunkin kohtalosi jonakin tulevana päivänä. Jumala kyllästyy
pappeihinsa. Tänä vuonna, seuraavana vuonna tai sitä seuraavana, aina
hän kyllästyy pappeihinsa."

"Siinä tapauksessa, oi entinen kalubi", Komba vastasi pilkallisella
äänellä työntäessään venhettä jälleen vesille, "rukoile jumalaa
puolestani, että se tapahtuisi seuraavana vuonna; rukoile sitä silloin,
kun luusi ruskavat hänen syleilyssään."

Katsellessamme hänen taitavia liikkeitään mieleeni muistui isäni
vanhasta latinankirjasta kuva, joka esitti erästä Karon-nimistä miestä
soutamassa vainajien sieluja erään virran yli, jonka nimi oli Styx.
Takana hehkuivat maailman valot, täällä oli synkkä, tuntematon ranta.
Ja me, me olimme vainajien sieluja, odottamassa viimeistä tuhoamme
jonkin oudon hirviön käsissä ja hampaissa, jollaisten egyptiläiset
kuvittelevat raivoavan helvetin syvyyksissä. Ah, yhdenmukaisuus oli
kiusallisen tarkka. Mutta mitä arvelette tuon lannistumattoman
nuorukaisen Stephen'in sanoneen?

"Tässä siis olemme lopultakin, Allan-poikaseni", hän sanoi, "eikä
meille vielä ole tapahtunut mitään vahinkoa. Minusta tämä on suorastaan
salliman johdatusta. Oi, eikö olekin hauskaa! Hei vain, eläköön!"

Hän hyppi tuossa likaisessa savessa, heitti ilmaan hattunsa ja hurrasi!

Minä koetin heittää häneen murhaavan silmäyksen ja mutisin yhden ainoan
sanan:

"Hullu."

Salliman johdatusta! Hauskaa! No niin, onhan kyllä onnellista, että
muutamain ihmisten hulluus esiintyy iloisuutena. Sitten kysyin
kalubilta, missä jumala oli.

"Kaikkialla", hän vastasi, heilauttaen vapisevaa kättänsä läheiseen
metsään päin. "Ehkä tuon puun takana tai ehkä tuon toisen, tai ehkä
hyvin kaukana. Ennen aamua sen kyllä tiedämme."

"Mitä aiot nyt tehdä?" kysyin raivoissani.

"Kuolla", hän vastasi.

"Kas niin, sinä hullu", minä huudahdin ja ravistelin häntä, "saat
kuolla, jos haluat, mutta sitä me emme aio. Vie meidät jonnekin, jossa
olemme turvassa tuolta jumalalta."

"Jumalalta ei voi olla milloinkaan turvassa, herra, ei ainakaan hänen
omassa kodissaan", ja hän pudisti typerää päätään ja jatkoi: "Kuinka
voimme etsiä turvaa, kun ei ole mitään paikkaa, minne mennä, ja puutkin
ovat niin korkeita, ettei niihin voi kiivetä?"

Katsahdin puihin ja näin, että se oli totta. Ne olivat jättiläismäisen
suuria ja viiden-, kuudenkymmenen jalan korkeuteen oksattomia.
Sitäpaitsi oli luultavaa, että jumala osasi kiivetä paremmin kuin me.
Kalubi alkoi epätietoisena suunnata kulkunsa sisämaahan, ja minä
kysyin, minne hän aikoi mennä.

"Hautauspaikalle", hän vastasi. "Siellä ovat keihäät ja luut."

Minä höristin korviani -- sillä kun miehillä ei ole muuta asetta kuin
muutamia kääntöpääveitsiä,. heidän ei sovi halveksia keihäitä -- ja
käskin hänen opastaa meidät sinne. Seuraavassa hetkessä olimmekin jo
nousemassa vuoren rinnettä läpi kammottavan metsän, jossa valo tänä
lähestyvän yön hetkenä oli yhtä himmeä kuin englantilainen sumu.

Kolme- tai neljäsataa askelta kuljettuamme saavuimme jonkinlaiselle
aukeamalle, jonne menneinä vuosina luultavasti oli kaatunut joku noita
hirviömäisiä puita, joitten ei enää ollut sallittu kasvaa. Maassa oli
joukko turmeltumattomasta rautapuusta tehtyjä arkkuja, ja joka arkulla
seisoi tai oikeammin oli kumollaan lahomistilassa oleva murskattu
pääkallo.

"Entisiä kalubeja!" oppaamme mutisi selitykseksi. "Katsokaa, Komba on
jo varannut minulle arkun", ja hän osoitti uutta arkkua, jonka kansi
oli auki.

"Kuinka ajattelevaisesti tehty!" minä sanoin. "Mutta näytä meille
keihäät, ennenkuin tulee aivan pimeä." Hän astui lähemmä uudempia
arkkuja ja ilmoitti, että meidän piti itsemme avata kansi, koska hän ei
sitä uskaltanut tehdä.

Työnsin kannen syrjään. Sisällä olivat luut, kukin erikseen käärittynä,
lukuunottamatta tietysti kalloa. Luiden joukossa oli muutamia
saviastioita, jotka nähtävästi sisälsivät kultahiekkaa, ja niitten
vieressä pitkinpuolin kaksi hyvää keihästä, jotka olivat kuparia ja
senvuoksi eivät paljoa ruostuneet. Jatkoimme arkulta arkulle ja otimme
aseita, jotka oli pantu sinne vainajain käytettäviksi heidän matkallaan
Varjojen maassa, niin paljon, että meillä oli kylliksi. Useimpien
varret olivat jo jonkunverran ruostuneet kosteudesta, mutta niihin
kuului onneksi kahden ja puolen tai kolmen jalan pituiset
kuparihuotrat, joihin varren puuosa sopi, niin että ne olivat vielä
käyttökelpoiset.

"Vähäpätöisiä nämä ovat aseiksi paholaista vastaan", minä sanoin.

"Niin, baas", virkkoi Hans iloisella äänellä, "kovin vähäpätöisiä. Onni
on, että minulla on parempi."

Minä tuijotin häneen; me kaikki tuijotimme.

"Mitä tarkoitat, Pilkkukäärme?" kysyi Mavovo.

"Mitä tarkoitat, sinä tulimmaisen tyhmeliini? Onko nyt leikinlaskun
aika? Eikö yksi pilkkakirves riitä meille?" minä kysyin ja katsahdin
Stephen'iin.

"Mitäkö tarkoitan, baas? Ettekö tiedä, että minulla on mukanani se
pieni rihlapyssy, jonka mini on _Intombi_, sama jolla ammuitte
korppikotkat Dingaan'in kylässä? En ole tullut maininneeksi sitä, kun
luulin teidän sen tietävän; enkä toiseksi siitä syystä, että oli
parempi teidän tietää se myöhemmin kuin aikaisemmin, sillä jos
_olisitte_ sen tiennyt, niin nuo pongo-roistot olisivat myöskin saaneet
sen tietää. Ja jos _he_ olisivat sen tienneet --"

"Hullu", keskeytti Veli Johannes, naputtaen otsaansa, "aivan hullu,
miesparka! No niin, tällaisissa vaikeissa olosuhteissa se ei olekaan
ihmeellistä."

Tarkastin jälleen Hansia, sillä olin yhtä mieltä John'in kanssa. Mutta
hullulta hän ei näyttänyt, ainoastaan tavallistakin paljoa ovelammalta.

"Hans", virkoin, "sano meille, missä tuo rihlapyssy on, taikka isken
sinut maahan, ja Mavovo kurittaa sinua."

"Missäkö, baas! No, ettekö näe sitä, vaikka se on silmäinne edessä?"

"Olette oikeassa, John", minä sanoin, "järki on mennyt", mutta Stephen
kävi Hansiin käsiksi ja alkoi ravistella häntä.

"Päästäkää, baas", hän sanoi, "tai voitte särkeä pyssyn."

Stephen totteli aivan ällistyneenä. Sitten -- sitten Hans pisti jotakin
suuren bambusauvansa päähän, käänsi sen varovaisesti ylösalaisin, ja
samassa siitä luisui alas rihlapyssyn piippu, joka oli sievästi
kääritty rasvattuun vaatteeseen ja suljettu suustaan köydenpätkällä.

Olisin saattanut suudella häntä! Niin, sellainen oli iloni, että olisin
saattanut suudella tuota rumaa, haisevaa, vanhaa hottentottia.

"Entä perä?" minä huohotin. "Ei piipulla ole mitään virkaa ilman perää,
Hans."

"Oi, baas", hän vastasi irvistäen, "luuletteko, että olen metsästänyt
teidän kansanne niin monta vuotta tietämättä, että rihlapyssyyn kuuluu
perä, jossa se on kiinni?"

Sitten hän laski maahan selässään olevan mytyn, avasi nuorat ja otti
esille suuren keltaisen tupakanlehtitukun, joka oli herättänyt sekä
minussa että Kombassa mielenkiintoa silloin tarkastuksessa järven
rannalla. Hän purki tukun ja veti esille kauniisti puhdistetun
pyssynperän, jossa oli nalli valmiina sytyttimessä ja hana alhaalla,
välissä vain vähän vanua estämässä nallia syttymästä äkillisen
tärähdyksen sattuessa.

"Hans", huudahtin, "Hans, olet sankari ja ansaitsisit saada painosi
kultaa!"

"Niin, baas, vaikka sitä ette ole ennen sanonut. Oi, sen olin
päättänyt, etten enää rupeisi nukkumaan Vanhan miehen (kuoleman)
edessä. Kenenkähän teistä pitäisi nyt saada vuode, jonka Bausi lähetti
minulle?" hän kysyi pannessaan pyssyä kokoon. "_Sinun_, ajattelen,
sinun, suuri pöllö Mavovo. _Sinä_ et tuonut pyssyä. Jos olisit nimesi
arvoinen taikuri, niin olisit lähettänyt pyssyt tänne valmiiksi
odottamaan meitä. Nyt nauratko minulle vielä, sinä paksupää zulu?"

"En naura", Mavovo vastasi vilpittömästi. "Annan sinulle _sibongan_.
Niin, tahdon keksiä sinulle kunnianimiä, oi älykäs Pilkkukäärme."

"Ja kuitenkaan", Hans jatkoi, "en ole kokonainen sankari; en ansaitse
kuin puolen painoni kultaa. Sillä, baas, minulla on kyllä runsaasti
ruutia ja haulia taskussani, mutta nallit ovat pudonneet liivissäni
olevasta reiästä. Muistattehan, baas, kun sanoin kadottaneeni
taikakaluja. Vain kolme on jäljellä; ei, neljä, sillä yksi on jo
sytyttimessä. Kas niin, baas, tässä on _Intombi_ kunnossa ja ladattuna.
Kun nyt valkoinen paholainen tulee, voitte ampua sitä silmään, minkä
osaatte vaikka sadan kyynärän päästä, ja lähettää sen helvettiin
toisten paholaisten luo. Oi, kyllä pyhä isänne, Saarnaaja, tulisi
iloiseksi tavatessaan sen siellä."

Sitten hän itsetyytyväisesti hymyillen kohotti vähän pyssyä ja ojensi
sen käteeni valmiiseen ampuma-asentoon.

"Kiitän Jumalaa", Veli Johannes sanoi juhlallisesti, "joka on neuvonut
tuolle hottentottiraukalle keinon pelastukseksemme."

"Ei, baas John, ei Jumala minua ole neuvonut, olen sen itse keksinyt.
Mutta katsokaa, ilma pimenee. Eikö olisi parempi sytyttää nuotio?" ja
hän unhotti pyssyn ja alkoi etsiä puita.

"Hans", huusi Stephen hänen jälkeensä, "jos vain tästä selviämme, annan
sinulle 500 puntaa, taikka isäni antaa, mikä on sama asia."

"Kiitos, baas, kiitos, vaikka nyt juuri ottaisin mieluummin tipan
viinaa ja -- en löydä yhtään puuta."

Hän oli oikeassa. Hauta-aukeaman ulkopuolella oli tosin muutamia
jättiläismäisiä pudonneita oksia, mutta ne olivat meille liian raskaita
liikutella tai paloitella. Sitäpaitsi ne olivat niinkuin kaikki muutkin
tässä metsässä niin lionneita kosteudesta, että olisi ollut mahdotonta
saada niitä syttymään.

Pimeys yhä synkkeni. Se ei ollut vielä aivan musta, sillä kuu oli juuri
nousemassa, mutta taivas oli sateinen ja himmensi kuun valon; sen
lisäksi jättiläismäiset puut ylt'ympärillä näyttivät imevän itseensä
kaiken valon. Me ryömimme vieri vieressä maata pitkin niin lähelle
aukeaman keskustaa kuin mahdollista, avasimme kääryistään muutamia
huopapeittoja suojaksi kosteutta ja kylmää vastaan ja nautimme vähän
kuivattua lihaa ja paahdettuja jyviä, joita Jerry-pojalla kaikeksi
onneksi oli mukanaan säkillinen, joka oli jäänyt hänen selkäänsä
silloin kun hänet heitettiin venheeseen. Oli onnellinen ajatus, että
olimme ottaneet mukaamme sekä tuota ravintoa että pullollisen viinaa.

Silloin tapahtui jotakin. Kaukana metsässä kajahti kaamea ulvonta, jota
seurasi mörinä, jollaista kukaan meistä ei ollut ennen kuullut, sillä
se oli aivan erilaista kuin jalopeuran tai muun tuntemani eläimen ääni.

"Mitä se on?" kysyin.

"Jumala", ähkyi kalubi, "jumala rukoilee kuuta, jonka kanssa se aina
yht'aikaa nousee."

En vastannut mitään, sillä ajattelin, että ainoat neljä ammustamme
olivat hyvin vähän eikä mikään saisi minua hukkaamaan ainoatakaan
niistä. Voi, minkävuoksi Hans olikin ottanut ylleen tuon lahon, vanhan
nutun sen uuden sijasta, jonka olin antanut hänelle Durban'issa?

Kun ei ulvontaa enää kuulunut, niin Veli Johannes alkoi tiedustella
kalubilta Kukan äidin asuntoa.

"Herra", mies vastasi hajamielisenä, "tuolla -- tuolla idässä päin.
Noustaan mäkeä ylös neljännes päivän kiertoaikaa, seuraten polkua, joka
on viitoitettu puihin veistetyillä merkeillä, kunnes jumalan puutarhan
takaa vuoren huipulta tulee näkyviin suurempi vesi, joka ympäröi
saarta. Rantaäyräällä on pensaikkoon kätketty ruuhi, jolla voi soutaa
veden yli saarelle, ja siellä asuu Kukan äiti."

Veli Johannes ei näyttänyt oikein tyytyväiseltä selitykseen, vaan
huomautti, että kalubi voisi huomenna näyttää meille tien.

"En usko voivani enää näyttää teille tietä", ähkyi tuo kurja olento
vapisten.

Samassa jumalan ulvonta kuului uudelleen ja paljon lähempää.
Silloin kalubin voimat pettivät kokonaan, ja jonkin aavistuksen
pakottamana hän alkoi kysellä Veli Johannekselta, jonka hän tiesi
jonkinlaisen tuntemattoman uskonnon papiksi, kuoleman jälkeisen elämän
mahdollisuuksia.

Veli Johannes, joka -- se muistettakoon -- oli kutsumukseltaan hyvin
vakava lähetyssaarnaaja, alkoi jakaa hänelle uskonnollista lohdutusta,
kun jumalan ääni kuului aivan vierestämme matalana ja syvänä kuin
suuren rummun lyönti. Hän ei ulvonut tällä kertaa, hän vain löi
jonkinlaista suunnattoman suurta sotilasrumpua. Siltä ääni ainakin
tuntui, ja kaamealta se kuului tuossa synkässä metsässä ja keskellä
arkuille asetettuja pääkalloja, sen voin vakuuttaa sinulle, lukijani.

Rummutus taukosi, ja Veli Johannes kokosi voimansa jatkaakseen
hurskasta opetustaan. Samassa paksu sadepilvi peitti kuun kokonaan,
niin että pimeys kävi aivan mustaksi. Kuulin, kuinka John selitti
kalubille, ettei hän oikeastaan ollutkaan kalubi, vaan kuolematon sielu
(en tiedä, mahtoiko toinen ymmärtää). Sitten tunsin suunnattoman suuren
varjon lähestyvän -- muuten en voi sitä kuvata -- vielä mustempana kuin
pimeys ja äärettömällä vauhdilla aukeaman reunalta päin.

Seuraavassa hetkessä kuului muutaman askeleen päästä painin rytäkkää ja
tukahdutettu kiljahdus, ja näin varjon peräytyvän samaan suuntaan,
josta se oli tullutkin.

"Mitä nyt?" minä kysyin.

"Raapaiskaa tulta", vastasi Veli Johannes; "luulen, että jotakin on
tapahtunut."

Minä raapaisin tulitikun, joka paloi hyvin tyynessä ilmassa. Sen
valossa näin ensin seurueemme kauhistuneet kasvot -- kuinka aavemaiset
ne olivatkaan! -- ja sitten kalubin, joka oli noussut pystyyn ja
heilutti ilmassa oikeaa käsivarttaan, joka oli verinen ja josta _käsi
oli poissa_.

"Jumala kävi ja vei käteni", hän voihki.

Kukaan ei muistaakseni puhunut; tapahtuma ei kaivannut sanoja,
Tulitikkujen valossa koetimme sitoa miesraukan kädentyngän. Sitten
istuuduimme jälleen odottamaan.

Pimeys kävi syvemmäksi ja syvemmäksi paksun pilven kulkiessa kuun
editse, ja hetken aikaa hiljaisuutta, tuota aarniometsän yön
hiljaisuutta, ei häirinnyt muu kuin hengityksemme ääni,
moskiittokärpästen surina, veteen hyppäävän krokodiilin kaukainen
loiskahdus ja haavoitetun tukahdutetut valitukset.

Jälleen näin tai olin näkevinäni -- se saattoi tapahtua puolta tuntia
myöhemmin -- tuon mustan varjon taas syöksyvän meitä kohti kuin hauki
pienen kalan kimppuun. Vasemmalta puoleltani -- Hans istui minun ja
kalubin välillä -- kuului taaskin nujakkaa, jota seurasi yksi ainoa
pitkä valittava ääni.

"Kuningas on poissa", kuiskasi Hans. "Tunsin hänen lähtevän kuin tuulen
kiidättämänä. Hänen paikallaan ei ole muuta kuin tyhjä jäljellä."

Äkkiä kuunvalo virtasi esille, pilven takaa. Sen kalpeassa loisteessa
näin puolitiessä aukeaman reunan ja meidän välillämme, noin
kolmenkymmenen kyynärän päässä -- voi, mitä näinkään! Näin paholaisen
tuhoamassa kadotettua sielua. Siltä ainakin näytti. Jättiläismäinen,
tummanharmaa olento, suunnattoman suuren ihmisen muotoinen, piteli
vähäistä kalubia syleilyssään. Kalubin pää oli kadonnut sen kitaan, ja
suurilla mustilla käsillään se näytti olevan repimäisillään hänet
kappaleiksi.

Ilmeisesti hän jo oli kuollut, vaikka jalat, jotka olivat koholla
maasta, liikkuivat vielä heikosti.

Minä hyppäsin pystyyn ja suuntasin ladatun pyssyni suoraan pedon
päähän, joka näkyi selvemmin, vaikkakin yritys oli kovin epävarma, kun
en erottanut selvästi tähtäintä. Painoin hanaa, mutta joko nalli tai
ruuti oli kostunut matkalla ja kesti murto-osan sekuntia, ennenkuin
sain sen syttymään. Tuona mitättömän lyhyenä aikana paholainen -- se on
sattuvin nimi, mitä voin sille antaa -- huomasi minut, tai ehkä se näki
vain piipussa hehkuvan tulen. Joka tapauksessa se päästi kalubin irti,
ja ikäänkuin jokin älyn pilkahdus olisi varoittanut sitä, peitti päänsä
mahtavalla oikealla käsivarrellaan -- muistan kuinka hirveän pitkältä
raaja näytti ja paksulta kuin miehen reisi.

Samassa pyssy pamahti, ja kuulin kuulan iskevän. Kipinän välähtäessä
näin mahtavan käsivarren vaipuvan maahan kuolleena, avuttomana, ja
samassa koko metsä oli täynnä tuota kauheaa ulvontaa, jota olen
kuvannut ja joka ulvahdus päättyi kimeään tuskan vingahdukseen, joka
oli kuin koiran ääni.

"Te osuitte, baas", sanoi Hans, "eikä se näy olevan haamu, koska se ei
pidä siitä. Mutta se elää vielä."

"Kaikki yhteen", minä vastasin, "ja keihäät ojoon siksi aikaa kunnes
olen saanut ladatuksi uudelleen."

Pelkäsin, että peto syöksyisi meitä kohti. Mutta sitä se ei tehnyt.
Koko tuona kauheana yönä emme kuulleet emmekä nähneet siitä jälkeäkään.
Aloin jo toivoa, että kuula oli sittenkin sattunut johonkin
kuolettavaan kohtaan ja suuri apina oli kuollut.

Vihdoinkin -- meistä tuntui kuin monen viikon kuluttua -- aamu koitti
meidän istuessamme kalpeina ja vapisten harmaan sumun keskellä;
ainoastaan Stephen oli mukavasti vaipunut uneen, pää painuneena Mavovon
olkapäälle. Hän on niin tyyni ja tervehermoinen mies, että uskon hänen
varmasti olevan viimeisen, joka hätääntyy arkkienkelin pasuunasta. Niin
ainakin sanoin hänelle suutukssissani, kun lopultakin herätimme hänet
hänen sopimattomasta uinailustaan.

"Sinun pitää arvostella kaikkea seurausten mukaan, Allan", hän virkkoi
haukotellen. "Minä olen raitis kuin omena, kun taas te muut näytätte
siltä kuin olisitte olleet tanssiaisissa, joissa on tarjottu runsaasti
ylimääräistä. Joko olette saaneet kalubin takaisin?"

Vähän myöhemmin sumun hiukan hälvettyä lähdimme ketjussa hakemaan
kalubia ja löysimme -- no niin, en halua kuvata, mitä löysimme. Hän oli
tosin julma roisto, niinkuin paimenpojan murha oli osoittanut, mutta
minun tuli kuitenkin häntä sääli. Nyt hänen pelkonsa kuitenkin oli ohi,
tai niin ainakin toivon.

Me panimme hänet arkkuun, jonka Komba oli ystävällisesti varannut tätä
välttämätöntä tapahtumaa varten, ja Veli Johannes luki rukouksen hänen
jäännöstensä ääressä. Neuvoteltuamme hetken ja hyvin pahalla tuulella
päätimme lähteä etsimään tietä Kukan äidin kotiin. Alku oli helppo,
sillä selvä vaikkakin hyvin kapea polku johti aukeamalta ylös vuoren
rinnettä. Vähitellen kulku kävi vaikeammaksi sitä mukaa kuin metsä
tiheni. Onneksi kuitenkin köynnöskasveja oli vähän, mutta
jättiläispuiden litteät, yhteen kasvaneet latvat peittivät kokonaan
taivaan, niin että pimeys oli synkkä, paikoittain miltei kuin yöllä.

Oi, se oli surullinen matka! Kalpeina ja pelokkaina hiivimme puulta
puulle, etsien niistä merkkejä, jotka olivat tienviittanamme ja puhuen
vain kuiskaamalla, jottei äänemme kaiku herättäisi kauhean jumalan
huomiota. Kuljettuamme mailin tai pari saimme nähdä, että sen huomio
oli jo hereillä vastoin luuloamme, sillä aika ajoin näimme vilahduksen
suuresta, harmaasta olennosta, joka hiiviskeli eteenpäin samaan
suuntaan kuin me puunrunkojen takana. Hans kehoitti, että koettaisin
ampua, mutta minä en halunnut, sillä tiesin, että osumisen
mahdollisuudet olivat todella pienet. Kun oli vain kolme panosta tai
oikeammin kolme nallia jäljellä, oli säästäväisyys tarpeen.

Pysähdyimme pitämään neuvottelua, jonka tuloksena oli päätös, että ei
ollut yhtään vaarallisempaa jatkaa matkaa kuin pysähtyä siihen tahi
yrittää palata. Jatkoimme siis eteenpäin, astuen vieri vieressä.
Minulle ainoana pyssymiehenä annettiin kunnia kulkea etumaisena, mille
kunnialle en osannut antaa sille kuuluvaa arvoa. Kuljettuamme puoli
mailia kuulimme taaskin tuon omituisen, jyrisevän äänen, jonka arvelen
pedon synnyttäneen rummuttamalla suurta rintaansa, mutta joka tällä
kertaa ei ollut yhtä keskeytymätön kuin edellisenä yönä.

"Ähä!" sanoi Hans, "nyt hän ei enää voi rummuttaa kuin yhdellä
palikalla. Teidän kuulanne, baas, katkaisi toisen."

Vähän kauempana jumala ulvoi jo aivan vieressämme ja niin kovasti, että
ilma tuntui tärisevän.

"Rumpu on kuitenkin kunnossa, mitä sitten liekään tapahtunut
palikoille", minä sanoin.

Kuljettuamme vielä noin sata kyynärää tapahtui ratkaisu. Olimme
saapuneet metsässä paikalle, jossa suuri puu oli kaatunut ja päästi
vähän valoa alas. Voin vieläkin nähdä kaiken edessäni. Siinä oli tuo
jättiläismäinen puu, jonka runkoa peitti harmaa sammal ja tukuttain
suurta mutta hiuksenhienoa sanajalkalajia. Meidän puolellamme oli noin
neljänkymmenen jalan pituinen aukea, mihin valo lankesi pystysuorana
säteenä, niinkuin savureiästä tupaan. Katsahtaessani tuohon maassa
makaavaan runkoon näin ensin kaksi synkkää, raivoisaa silmää,
jotka hehkuivat punaisina varjossa; ja sitten, melkein samassa
silmänräpäyksessä, erotin paholaista muistuttavan pään, jota ympäröivät
köynnöksenä hienot, vihreät sanajalat. En osaa kuvata sitä, voin vain
toistaa, että se oli kuin hyvin suuren, kalpeakasvoisen paholaisen pää,
jonka tuuheat kulmakarvat riippuivat yli silmien ja molemmista
suupielistä pisti esille suuret, keltaiset torahampaat.

Ennenkuin ehdin kohottaa pyssyäni, peto hyökkäsi kauheasti ulvoen meitä
kohti. Näin sen jättiläismäisen, harmaan hahmon rungon latvapuolella,
näin sen kiitävän ohitseni salaman nopeudella, juosten pystyssä kuin
ihminen mutta pää etukumarassa, ja huomasin, että minun puolimmaiseni
käsivarsi riippui rentona kuin katkennut. Kääntyessäni kuulin kauhun
huudon ja näin pedon tarttuneen Jerryraukkaan, joka oli lähinnä
äärimmäinen ketjussamme, hänen takanaan vain Mavovo. Se oli saanut
hänet käsiinsä ja kantoi häntä nyt pois, puristaen terveellä kädellään
rintaansa vasten. Kun sanon, että Jerry, joka oli täysikasvuinen mies,
vieläpä hyvin taipuvainen ylpeyteen, näytti vain lapselta pedon
hurjassa syleilyssä, niin se antaa jonkinlaisen kuvan eläimen koosta.

Mavovo, joka oli urhea kuin puhvelihärkä, hyökkäsi pedon jälkeen ja
iski kuparikeihäänsä sen kylkeen. He käyttäytyivät kaikki kuin
raivohullut, lukuunottamatta minua, jolla taivaan kiitos vielä oli
parempi keino jäljellä. Kolmessa sekunnissa oli täysi taistelu
käynnissä keskellä aukeata. Veli Johannes, Stephen, Mavovo ja Hans
olivat kaikki tuon suuren gorillan kimpussa, sillä gorilla se oli,
vaikka heidän iskunsa eivät näyttäneet vahingoittavan sitä enempää kuin
neulanpistot. Heille onneksi peto puolestaan ei halunnut päästää
Jerryä, ja kun sillä oli vain yksi terve käsivarsi, voi se ainoastaan
hampaillaan namuilla hyökkääjiä, sillä jos se olisi kohottanut
jalkaansakaan heitä kohti, sen ruumis olisi menettänyt tasapainonsa ja
se olisi kaatunut nurin.

Lopulta se näytti huomaavan sen ja nakkasi Jerryn maahan sellaisella
voimalla, että Veli Johannes ja Hanskin kaatuivat. Sitten se hyökkäsi
kohti Mavovoa, joka nähdessään sen tulevan asetti keihäänsä
kuparihuotran rintaansa vasten sillä seurauksella, että kun gorilla
yritti murskata hänet, keihään kärki tunkeutui sen ruumiiseen.
Tuntiessaan tuskan se hellitti otteensa ja kaatoi kääntyessään
Stephen'in. Sitten se kohotti mahtavan käpälänsä murskatakseen yhdellä
iskulla Mavovon, niinkuin luullakseni gorillain tapa on.

Tätä tilaisuutta olin odottanut. Siihen hetkeen saakka en ollut
uskaltanut laukaista, peläten satuttavani jotakuta tovereistani. Nyt
kun he hetkeksi olivat kaikki poissa, minä asetuin seisomaan tanakasti,
tähtäsin jättiläisen päähän ja laukaisin. Savun hälvetessä näin tuon
suuren apinan seisovan aivan hiljaa, mietteisiinsä vaipuneen eläimen
tavoin.

Sitten se heilautti tervettä kättään, käänsi raivoisat silmänsä kohti
taivasta ja päästäen surkean, hillittömän huudon vaipui kuolleena
maahan.

Kuula oli mennyt sisään korvan takaa ja tunkeutunut aivoihin asti.

Aarniometsän suuri hiljaisuus valtasi meidät; vähään aikaan ei kukaan
sanonut eikä tehnyt mitään. Sitten kuulin jostakin sammalten seasta
vienon äänen, jonka kaiku muistutti kimakkaa ääntä, joka syntyy, kun
ilmaa puserretaan ulos kumipatjasta.

"Hyvin hyvä laukaus, baas", se piipitti, "yhtä hyvä kuin se, joka
surmasi kuningas-korppikotkan Dingaan'in kylässä, ja paljoa vaikeampi.
Mutta jos baas voisi siirtää jumalan minun päältäni, niin sanoisin --
paljon kiitoksia."

"Paljon kiitoksia" oli miltei kuulumaton, eikä ihmekään, sillä Hans
parka oli aivan heikkona. Siellä hän makasi gorillan suunnattoman
raadon alla, suu ja nenä vain hiukan näkyivät pedon ruumiin ja
käsivarren välistä. Ellei hän olisi sattunut kaatumaan tuolle
kostealle, pehmoiselle sammalpatjalle, hän olisi varmasti puristunut
litteäksi. Jotenkuten saimme eläimen vieritetyksi syrjään ja kaasimme
Hansin kurkkuun vähän paloviinaa, jolla oli ihmeellinen vaikutus, sillä
tuskin minuutin kuluttua hän nousi istualleen, haukkoen ilmaa kuin
kuoleva kala, ja pyysi lisää.

Jätin Veli Johanneksen tutkimaan, oliko Hansille tapahtunut mitään
vakavaa vahinkoa, ja menin katsomaan Jerry-raukkaa, joka nyt muistui
mieleeni. Yksi silmäys riitti. Hän oli kuollut. Sitäpaitsi hän näytti
muuttaneen muotoa niinkuin turkiseläin turkkurin kierteisiin
käärittynä. Veli Johannes sanoi minulle myöhemmin, että mieheltä olivat
tuossa hirveässä syleilyssä murtuneet molemmat kädet ja miltei kaikki
kylkiluut, vieläpä selkärankakin oli mennyt sijoiltaan.

Olen monesti ihmetellyt, minkävuoksi gorilla syöksyi eteenpäin pitkin
riviä koskematta minuun tai meihin muihin kohdistaakseen raivonsa
Jerryyn. Voin vain otaksua sen johtuneen siitä, että tuo onneton mazitu
oli edellisenä yönä istunut lähinnä kalubia ja peto oli tuntenut hänet
hajusta ja luullut papiksi, jota se oli tottunut vihaamaan, ja
surmannut. Hans oli tosin istunut kalubin toisella puolen, mutta ehkä
pongo-haju ei ollut tarttunut häneen niin suuressa määrin, tai ehkä
peto aikoi käydä hänen kimppuunsa selvittyään ensin Jerrystä.

Kun siis näimme, ettei mazitu enää kaivannut ihmisapua, ja kun
iloksemme tulimme vakuutetuiksi, että lukuunottamatta muutamia naarmuja
kukaan muu ei ollut todella vahingoittunut, vaikka Stephen'in vaatteet
olivat niin riekaleina, että tuskin pysyivät yllä, aloimme tutkia
kuollutta jumalaa. Se oli totisesti kammottava olento.

Sen tarkkaa painoa ja kokoa meillä ei ollut keinoa määritellä, mutta en
ole koskaan nähnyt enkä kuullut puhuttavankaan niin äärettömän suuresta
apinasta, jos nimittäin gorilla todella on apina. Tarvittiin meidän
viiden yhdistyneet voimat nostamaan ruumista suurella vaivalla
puolikuolleen Hansin päältä, ja yhtä vaikeaa oli nahkaa nyljettäessä
sen kääntäminen kyljeltä kyljelle. En olisi ikinä uskonut, että sen
ikäinen ja kokoinen eläin, joka pystyssä seistessään ei voinut olla
seitsentä jalkaa korkeampi, olisi ollut niin raskas. Sillä vanha se
epäilemättä oli. Pitkät, keltaiset, koiran hampaita muistuttavat
torahampaat olivat käytöstä kuluneet puoleen pituuteensa; silmät olivat
painuneet syvälle pääkallon sisään; pääkarvat, joiden tavallisesti
pitäisi olla punaiset tai ruskeat, olivat aivan valkoiset, vieläpä
rintakin, jonka olisi pitänyt olla musta, vivahti harmaaseen. Oli
luonnollisesti mahdotonta sanoa mitään varmuudella, mutta teki mieli
kuvitella, että eläin oli vähintään kahdensadan vuoden ikäinen,
niinkuin sen Motombon väitteen mukaan olisi pitänyt ollakin.

Stephen ehdotti, että nylkisimme sen, ja vaikka meillä mielestäni
olikin vähän mahdollisuuksia kuljettaa vuotaa mukanamme, suostuin
siihen kuitenkin ja autoin häntä toimituksessa vain pelkästä halusta
pelastaa niin suuri harvinaisuus. Vaikka Veli Johannes oli levoton ja
mutisi jotakin ajan hukkaamisesta, minä pidin tarpeellisena sitäpaitsi
lyhyttä lepoa, sillä olimme kovin rasittuneita sekä kauheasta pelosta
että vielä kauheammasta kohtauksesta tuon pyhän hirviön kanssa.
Ryhdyimme siis työhön ja toista tuntia kestäneen ahkeran työn tuloksena
saimme irti vuodan, joka oli niin paksu ja luja, että huomasimme
kuparikeihäiden tuskin tunkeneen lihaan asti. Näimme myös, että
edellisenä yönä ampumani kuula oli osunut olkavarren luuhun ja
vioittanut sitä sen verran, että raaja oli käynyt käyttökelvottomaksi,
ellei murtunut kokonaan. Meille se oli todellakin ollut onni, sillä jos
peto olisi säilyttänyt molemmat käsivartensa ehyinä, se olisi
hyökkäyksessä varmasti surmannut useampia meistä. Meidät oli pelastanut
vain se seikka, että sillä Jerryä pidellessään ei ollut yhtään kättä
vapaana eikä onneksi myöskään sattunut saamaan ketään hirveisiin
hampaisiinsa, jotka olivat siepanneet kalubilta käden yhtä helposti
kuin sakset leikkaavat poikki kukanvarren. Kun nahka oli nyljetty
lukuunottamatta käsiä, joihin emme yrittäneetkään koskea, levitimme sen
nurinpuolin kuivumaan keskelle aukeata, johon päivänsäteet sattuivat.
Haudattuamme Jerryraukan suuren kaatuneen puun onton rungon sisään
pesimme itsemme kosteilla sammalilla ja nautimme hiukan jäljelläolevaa
ravintoa.

Sen tehtyämme läksimme eteenpäin jälleen paljon kevyemmällä mielin.
Jerry tosin oli kuollut, mutta niin oli jumalakin, joka onneksi oli
jättänyt meidät muut eloon ja miltei koskemattomiksi. Ei koskaan enää
Pongo-maan kalubin tarvitsisi vapista tuon kauhean jumalan edessä, joka
ennemmin tai myöhemmin tulisi heidän teloittajakseen, sillä kahta
lukuunottamatta, jotka pelosta tekivät itsemurhan, ei yksikään kalubi
ollut kuollut muuten kuin jumalan käsiin tai -- hampaisiin.

Mitä olisinkaan antanut saadakseni tietää tuon eläimen tarinan? Olisiko
ollut mahdollista, että se, kuten Mavovo oli sanonut, olisi seurannut
pongo-kansaa heidän kodeistaan Afrikan länsi- tai keskiosista tai
mahdollisesti tuotu tänne vankina? Kysymykseen en voi vastata, mutta
merkille pantavaa on, ettei kukaan mazitu-kansasta eikä muista
alkuasukkaista ollut koskaan kuullut tässä osassa Afrikkaa löytyvän
muuta oikeaa gorillaa. Jos peto oli paikkakunnalta kotoisin, se oli
varmaan ollut yksinäisyyttä rakastava tai sukunsa hylkäämä, niinkuin
joskus käy vanhoille elefanteille, jotka sitten niinkuin tämä gorilla
tulevat hirveän julmiksi.

Siinä kaikki, mitä eläimestä tiedän sanoa, vaikka pongo-kansalla
tietysti oli oma tarinansa. Heidän perimätietonsa mukaan se oli apinan
hahmossa oleva pahahenki, joka muinoin oli asunut jonkun varhaisemman
kalubin ruumiissa ja siirtynyt apinaan, sen jälkeen kuin tämä oli
surmannut kalubin. Syyksi, minkävuoksi eläin surmasi kaikki kalubit ja
paljon muitakin sille uhrattuja ihmisiä, he selittivät sen, että se
tarvitsi "verestää itseään ihmisten hengillä", jotka tekivät sen
kykeneväksi vastustamaan iän vaikutuksia. Muistettakoon vielä, että
Motombokin oli viitannut tähän uskoon, ja myöhemmin kuulin siitä
Babembalta useampia yksityiskohtia. Mutta vaikka tuossa jumalassa olisi
ollutkin jotain yliluonnollista, missään tapauksessa sen taikavoima ei
ollut riittävä kilpi suojaamaan sitä Purdey-pyssyn kuulalta.

Vähän matkan päässä kaatuneesta puusta jouduimme äkkiä suurelle
aukealle, jonka heti arvasimme tuoksi "jumalan puutarhaksi", johon
onnettomat kalubit olivat tuomitut kaksi kertaa vuodessa kylvämään
"pyhän siemenen". Puutarha oli suuri, useampia kymmeniä aareja
pinta-alaltaan, ja sijaitsi vuoren suojassa, ja läpikulkeva virta
kasteli sitä. Siinä kasvoi maissia ja muita viljalajeja, ja yltympäri
oli tiheä vyöhyke istutettuja puita. Pellossa kasvava vilja oli
nähtävästi ollut jumalan ravintona; milloin sen tuli nälkä, se meni
sinne ja auttoi itse itseään, niinkuin monesta merkistä voimme päättää.
Puutarha oli hyvin hoidettu ja verraten puhdas rikkaruohosta. Aluksi
ihmettelimme, kuinka se oli mahdollista, kunnes muistin kalubin tai
jonkun muun maininneen, että puutarhaa hoitivat Kukan äidin
palvelijattaret, jotka tavallisesti olivat albinoja tai mykkiä.
Kuljimme puutarhan läpi ja nousimme nopeasti vuoren rinnettä, seuraten
taaskin kapeata mutta selvää polkua, sillä luulimme lähestyvämme
tulivuoren aukon reunaa. Kiihkomme oli niin suuri, ettemme edes
puhuneet, ponnistelimme vain ylöspäin. Veli Johannes kipeästä jalastaan
huolimatta etunenässä niin suurin askelin, että tuskin pysyimme
tasalla. Hän se ensimmäisenä saavutti maalimmekin ja hänen
kintereillään Stephen. Näin hänen vaipuvan maahan kuin pyörryksissä.
Stephenkin näytti hämmästyneeltä, sillä näin hänen levittelevän
käsiään.

Syöksyin heidän luokseen ja näin seuraavaa. Allamme oli jyrkkä,
harjalta saakka aivan puuton rinne. Rinne laskeutui noin puolen
mailia alaspäin kauniin järven rantaan, jonka pinta-ala oli ehkä
kahdeksankymmenen hehtaarin laajuinen. Keskellä järven sinistä, syvää
vettä, jonka myöhemmin huomasimme pohjattomaksi, oli korkeintaan 10-14
hehtaarin suuruinen saari, joka näytti viljellyltä, sillä silmämme
erotti sillä peltoja, palmuja ja muita hedelmäpuita. Keskellä saarta
oli pieni, sievä talo, rakennettu maan tavan mukaan, mutta tehden
ulkonäöltään sivistyneen vaikutuksen, sillä se oli pitkulainen, ei
pyöreä, ja sitä ympäröi parveke ja kaisla-aita. Jonkun matkan päässä
majasta oli muutamia alkuasukasmajoja ja sen edessä pieni, korkean
seinän ympäröimä aitaus, jonka yläpuolelle oli mattoja kiinnitetty
paaluihin ikäänkuin suojelemaan jotakin tuulelta tai auringolta.

"Lyön vetoa, että siinä asuu Pyhä kukka", Stephen huudahti kiihkeästi
-- hän ei voinut ajatella mitään muuta kuin tuota kirottua orkideaa.
"Katsokaa, auringon puolelle on pantu mattoja estämään sitä palamasta
ja ympärille on istutettu palmuja, jotka antavat sille varjoa."

"Ja tuossa asuu Kukan äiti", kuiskasi Veli Johannes taloa osoittaen.
"Kuka hän on? Kuka hän on? Ajatelkaapa, jos sittenkin erehtyisin.
Jumala, suo etten ole erehtynyt, sillä se olisi enemmän kuin mitä
jaksan kantaa."

"On parasta ottaa selvä asiasta", minä huomautin käytännöllisesti,
vaikka mielessäni yhdyinkin hänen epäilykseensä, ja sitten läksin
juoksujalkaa rinnettä alas.

Tuskin viisi minuuttia kului, ennenkuin olimme vuoren juurella ja
aloimme hengästyneinä ja hikisinä etsiä rantaäyräällä kasvavasta
kaislikosta ja pensaikosta venhettä, josta kalubi oli meille puhunut.
Mitä jos venhettä ei löytyisikään? Kuinka pääsisimme tuon suuren ja
syvän järven yli? Samassa jo Hans, joka tottuneilla silmillään oli
huomannut erinäisiä merkkejä ja poikennut vasemmalle päin, huiskutti
kättään ja vihelsi. Me juoksimme hänen luokseen.

"Tässä se on, baas", hän sanoi ja osoitti kapeaa risukon peittämää
solaa, jossa meistä ensin näytti olevan vain koko kuivaa kaislaa.
Raivasimme itsellemme tien, ja totta totisesti siinä oli venhe, joka
hyvin kannatti kaksi- tai neljätoista miestä, ja muutama pari airoja.
Pari minuuttia vielä, ja me olimme soutamassa järven yli. Onnellisesti
pääsimme rantaan, mistä löysimme pienen venhelaiturin, jota kannattivat
järven pohjaan upotetut paalut. Sidoimme venheen kiinni, tai oikeastaan
minä sen tein, sillä muut eivät muistaneet tuota varokeinoa, ja sitten
suuntasimme heti kulkumme viljeltyjen peltojen läpi vievää tietä myöten
taloa kohti. Äkillisen hyökkäyksen varalta tahdoin pyssyineni kulkea
etumaisena. Suuri hiljaisuus ja se seikka, ettei yhtään ihmisolentoa
näkynyt, herätti mielessäni tuon pelon, sillä tuntui omituiselta, ettei
meitä olisi nähty järven yli soutaessamme.

Vasta myöhemmin sain tietää, miksi paikka teki niin aution vaikutuksen.
Se johtui kahdesta syystä. Ensinnäkin oli keskipäivä, johon aikaan
orjaraukat vetäytyivät majoihinsa aterioimaan ja nukkumaan yli päivän
kuumimman ajan. Toiseksi, vaikkakin "Vartija", joksi häntä nimitettiin,
oli huomannut venheen vesillä, hän oli arvellut kalubin tulevan Kukan
äidin luo ja vetäytynyt syrjään, käskien toisiakin poistumaan, niinkuin
tällaisissa tilaisuuksissa oli tapana, sillä kalubin ja Kukan äidin
harvinaiset kohtaukset vietettiin uskonnollisin juhlamenoin ja
syrjäisten näkemättä.

Ensin tulimme pienen aitauksen luo, jonka ympärille oli istutettu
palmuja ja jota, kuten mainitsin, matot varjostivat. Stephen juoksi
lähemmä, kiipesi aidalle ja kurkisti yli.

Seuraavassa silmänräpäyksessä hän istui maassa kuin päähän ammuttuna.

"Oi jumaliste!" hän huusi, "oi jumaliste!" mutta muuta en hänestä irti
saanutkaan, enkä sillä hetkellä itse asiassa kovin koettanutkaan.

Tuskin viiden askeleen päässä oli korkea kaisla-aita, joka ympäröi
taloa. Kaislasta tehty veräjä oli hiukan raollaan. Hiivin hyvin
varovaisesti lähemmä, sillä olin kuulevinani ääniä, ja kurkistin
puoliavoimesta veräjästä sisään. Noin neljän tai viiden jalan päässä
oli parveke, ja siltä vei ovi yhteen talon huoneista, jossa oli pöytä
ja sillä ruokaa.

Parvekkeella oli polvillaan matoilla -- _kaksi valkoihoista naista_ --
puettuina loistavan valkoisiin, purppurakoristeisiin pukuihin, joissa
riippui punaisesta, kotimaisesta kullasta tehtyjä renkaita ja muita
koruja. Toinen heistä näytti noin neljänkymmenen ikäiseltä.
Hän oli uljas, vaaleaverinen, sinisilmäinen, ja kullankeltaiset
hiukset aaltoilivat vapaina niskassa. Toinen saattoi olla noin
kaksikymmenvuotias. Hänkin oli vaalea, mutta silmät olivat harmaat ja
pitkä tukka pähkinänruskea. Huomasin heti, että hän oli pitkä ja hyvin
kaunis. Vanhempi naisista rukoili toisen polvillaan vieressä
kuunnellessa, silmät kiinteästi luotuina taivaalle.

"Oi Jumala", nainen rukoili, "katso Kristuksen tähden armossasi meihin
kahteen vankiraukkaan ja, jos se on mahdollista, pelasta meidät tästä
pakanamaasta. Me kiitämme Sinua, että olet suojellut meitä
vahingoittumattomina ja terveinä niin monta vuotaa, ja me panemme
turvamme Sinun armoosi, sillä Sinä yksin voit auttaa meitä. Suo, oi
Jumala, että rakas miehemme ja isämme vielä eläisi ja että saisimme
kohdata hänet jälleen, kun Sinun hyvä aikasi on tullut. Taikka jos hän
on kuollut ja meillä ei maan päällä enää ole toivoa, suo, että mekin
saisimme kuolla ja kohdata hänet taivaassasi."

Näin hän rukoili kirkkaalla, harkitulla äänellä, ja minä huomasin
kyynelten vierivän hänen poskiansa pitkin. "Amen", hän lopetti, ja
tyttö hänen rinnallaan toisti hiukan vieraalla äänenpaineella: "Amen."

Käännyin katsomaan Veli Johannesta. Hän oli kuullut jotakin ja oli
aivan voimatonna. Onneksi hän ei voinut liikahtaa eikä edes puhua.

"Pidättäkää häntä", kuiskasin Stephen'ille ja Mavovolle, "kunnes käyn
sisällä puhuttelemassa naisia."

Sitten ojensin pyssyni Hansille, otin lakin päästäni ja työnsin veräjää
vähän auemmaksi, hiivin sen läpi ja rykäisin ilmaistakseni läsnäoloni.

Molemmat naiset, jotka olivat nousseet polviltaan, tuijottivat minuun
kuin näkisivät he aaveen.

"Hyvät naiset", sanoin kumartaen, "pyydän, ettette hämmästyisi. Te
näette, että Jumala kaikkivaltias joskus vastaa rukouksiin. Lyhyesti
sanoen kuulun -- retkikuntaan -- valkoiseen retkikuntaan, joka vähäiset
vaikeudet voitettuaan on onnistunut pääsemään tähän paikkaan ja -- ja
-- sallitteko meidän tulla luoksenne?"

Yhä vielä he tuijottivat. Lopulta vanhempi naisista avasi huulensa.

"Minua kutsutaan täällä Pyhän kukan äidiksi, ja muukalainen, joka
puhuttelee minua, on kuoleman oma. Jos siis olette ihminen, kuinka
olette päässyt luoksemme elävänä?"

"Tarina on pitkä", vastasin hilpeästi. "Saammeko tulla sisälle? Otamme
vastuun omille niskoillemme, sellaiseen olemme tottuneet, ja toivomme
voivamme tehdä teille palveluksen. Selitykseksi voin lisätä, että
kolme meistä on valkoihoista, kaksi englantilaista ja yksi --
amerikkalainen."

"Amerikkalainen!" huohotti nainen, "amerikkalainen! Minkä näköinen hän
on, mikä hänen nimensä on?"

"Oi", minä vastasin, sillä hermojännitykseni oli laukeamaisillaan, ja
olin aivan sekaisin, "hän on vanhanpuoleinen, valkopartainen,
muistuttaa lyhyesti sanoen suuresti joulu-ukkoa, ja hänen
ristimänimensä" (en uskaltanut sanoa kaikkea yht'aikaa) "on -- o-on
John, Veli Johannekseksi me häntä nimitämme. Nyt johtuu mieleeni",
lisäsin, "että hänessä on jotakin yhtäläisyyttä tämän toverinne
kanssa." Pelkäsin hänen kuolevan siihen paikkaan ja kirosin
kömpelyyttäni. Nainen kietoi kätensä tytön vyötäisille, pysyäkseen
pystyssä -- mutta tuki oli heikko, sillä tyttökin oli ymmärtänyt osan,
elleikään kaikkea, mitä olin sanonut, ja näytti myöskin kuolemaan
valmiilta. Muistettakoon, että tuo nuori tyttöraukka ei ollut koskaan
ennen edes nähnyt valkoihoista miestä.

"Arvoisa rouva", minä pyysin, "olkaa luja. Kestettyään elämässä niin
paljon surua olisi hullua kuolla -- ilosta. Saanko kutsua sisälle Veli
Johanneksen? Hän on pappi ja osaa varmaan sanoa jonkun sopivan sanan,
mihin minä, vanha metsästäjä; en kykene."

Nainen kokosi kaikki voimansa, avasi silmänsä ja kuiskasi:

"Lähettäkää hänet tänne."

Työnsin auki veräjän, jonka taakse toiset olivat kokoontuneet. Tartuin
käsipuoleen Veli Johannesta, joka nyt oli jonkun verran tointunut, ja
laahasin hänet esille. Aviopuolisot tuijottivat kauan toinen toiseensa,
ja nuori tyttökin katsoi suu ja silmät selällään.

"Elisabeth!" sanoi John.

Nainen päästi hiljaisen huudahduksen, huusi sitten ääneensä: "Mieheni!"
ja heittäytyi hänen rinnalleen.

Pujahdin ulos veräjästä ja suljin sen hyvin.

"Kuulepa, Allan", sanoi Stephen, kun olimme päässeet jonkun matkan
päähän, "huomasitko häntä?"

"Häntä? Ketä? Kumpaa?" minä kysyin.

"Tuota nuorta naista, jolla on valkoinen puku. Hän on suloinen."

"Suu kiinni, apina!" minä vastasin. "Onko nyt sopiva aika puhua naisten
kauneudesta?"

Senjälkeen menin etemmäksi seinän taa ja kirjaimellisesti itkin ilosta.
Hetki oli elämäni onnellisimpia, sillä miten harvoin tapahtuukaan
maailmassa niin kuin pitäisi!

Tuolla syrjässä tahdoin myöskin rukoilla omasta puolestani, kiittää
Jumalaa ja pyytää voimaa ja ymmärrystä voittamaan vielä odottavat
suuret vaarat.




XVII.

PYHÄN KUKAN KOTI.


Kului puoli tuntia, jona aikana koetin vuorotellen punnita asemaamme ja
kuunnella Stephen'in puhetulvaa. Ensin hän kuvasi monisanaisesti Pyhän
kukan ihanuutta, jonka hän muurille kiivetessään oli vilahdukselta
nähnyt, ja toiseksi nuoren valkopukuisen naisen kauniita silmiä. Vain
varoitukseni, että hän murtautumalla kukan pyhättöön voisi loukata
tuota nuorta naista, sai hänet estetyksi yrittämästä sitä. Meidän juuri
puhuessamme siitä veräjä aukeni ja nuori nainen itse ilmestyi eteemme.

"Herrat", hän sanoi arvokkaasti kumartaen ja puhuen hitaasti, epäröiden
hullunkurista englanninkieltään, "äiti ja isä -- niin, isä -- kysyvät,
tahdotteko ravintoa?"

Vastasimme, että halusimme "ravintoa" hyvin kernaasti, ja hän astui
edellämme taloon puhellen:

"Älkää ihmetelkö heitä, sillä he ovat hyvin onnellisia, ja antakaa
anteeksi meidän happamaton leipämme."

Sitten hän tarttui mitä kohteliaimmalla tavalla käteeni ja niin
astuimme Stephen'in seuraamina sisälle, jättäen Mavovon ja Hansin
ulkopuolelle vartioimaan.

Talossa oli vain kaksi huonetta, nimittäin oleskelu- ja makuuhuone.
Edellisestä löysimme Veli Johanneksen ja hänen vaimonsa istumasta
jonkinlaisessa leposohvassa, tuijottaen hurmaantuneina toinen
toiseensa. Panin merkille, että he näyttivät molemmat itkeneiltä --
onnesta luultavasti.

"Elisabeth", sanoi John meidän sisäänastuessamme, "tämä on mr. Allan
Quatermain, jonka neuvokkuus ja rohkeus on saattanut meidät jälleen
yhteen, ja tämä nuori herrasmies on hänen toverinsa mr. Stephen
Somers."

Nainen ei kyennyt puhumaan, hän vain kumarsi ja ojensi kätensä, jota me
pudistimme.

"Mitä on 'neuvokkuus ja rohkeus'?" kuulin hänen tyttärensä kuiskaavan
Stephen'ille, "ja minkävuoksi teillä ei ole sitä, oi Stephen Somers?"

"Sen selittäminen veisi hyvin pitkän ajan", vastasi toinen naurahtaen
hilpeää nauruaan, ja senjälkeen en enää kuunnellut heidän
lörpöttelyään.

Sitten istuuduimme aterialle, johon kuului vihanneksia ja suuri
maljallinen kovaksi keitettyjä sorsan munia, jota ruokaa Stephen ja
Hope kantoivat runsaan annoksen ulos Hansille ja Mavovolle. Nimen Hope
[Hope merkitsee suomeksi toivo. (Suom. muist.)] äiti oli nähtävästi
antanut tyttärelleen tämän synnyttyä tuona mustan epätoivon hetkenä.

Mrs. Eversley sai kertoa ennenkuulumattoman mutta lyhyen tarinansa.

Hän _oli_ pelastunut Hassan-ben-Mohammedin ja orjakauppiasten käsistä,
niinkuin karannut orja Zanzibarissa oli ennen kuolemaansa kertonut
hänen miehelleen, mutta joutunut muutamia päiviä harhailtuaan
pongo-sotilasten vangiksi, jotka omissa hämärissä asioissaan
risteilivät viidakossa luultavasti vankeja etsien. Nämä olivat
kuljettaneet hänet järven yli Pongo-maahan ja, kun entinen Kukan äiti,
eräs albino-nainen, oli äskettäin kuollut korkeassa iässä, asettaneet
hänet virkaa hoitamaan tälle saarelle, jota hän sen päivän jälkeen ei
ollut kertaakaan jättänyt. Tänne hänet oli tuonut silloinen kalubi
muutamain muiden "Jumalan valittujen" seuraamana. Petoa hän ei ollut
koskaan nähnyt ja ainoastaan kerran kuullut sen ulvontaakaan, sillä
koko matkalla se ei ollut näyttäytynyt eikä ahdistanut heitä.

Pian hänen muutettuaan saarelle tytär oli syntynyt, ja muutamat "Kukan
palvelijattarista" olivat hoitaneet häntä. Siitä pitäen sekä häntä että
lasta oli kohdeltu mitä parhaalla huolenpidolla ja kunnioituksella,
sillä kun Kukkaa ja Kukan äitiäkin jostain omituisesta syystä pidettiin
luonnonvoimien ja hedelmällisyyden edustajina, niin lapsen syntymää oli
katsottu mitä parhaaksi enteeksi kuihtuvalle pongo-rodulle. Toivottiin
sitäpaitsi, että "Kukan tyttärestä" tulisi aikanaan äitinsä seuraaja.
Siellä he siis olivat asuneet aivan avuttomina ja yksin, johtaen
viljelystöitä saarella. Kaikeksi onneksi mrs. Eversleyllä oli vangiksi
joutuessaan ollut mukanaan pieni raamattu, jota hän ei koskaan ollut
kadottanut. Siitä hän oli voinut opettaa lapselleen lukutaitoa ja
kaikkea muutakin, mitä pyhän kirjan sivuilla on opittavaa. Olen usein
ajatellut, että jos minut olisi tuomittu elinkautiseen pakolliseen
yksinäisyyteen ja saisin ottaa mukaani vain yhden ainoan kirjan,
niin valitsisin raamatun, sillä lukuunottamatta sen sisältämiä
historiallisia tietoja ja loistavaa kieltä se tarjoaa ihmiselle toivon
ja on hänelle senvuoksi kylliksi. Sellaiseksi se ainakin tässä
tapauksessa oli osoittautunut.

Omituista kyllä mrs. Eversley kertoi, ettei hän enempää kuin hänen
miehensäkään noitten loppumattomien vuosien kuluessa ollut milloinkaan
kadottanut uskoa, että hän oli pelastuva jollakin muulla tavoin kuin
kuoleman kautta.

"Ajattelin aina sinun olevan elossa ja kohtaavani sinut jälleen, John",
kuulin hänen sanovan miehelleen.

Naisten hengenvoimatkin näyttivät ihmeellisesti säilyneen, sillä kun
meidän tulomme aiheuttama ensimmäinen säikähdys ja hämminki olivat
asettuneet, saimme nähdä, että he olivat hilpeää väkeä. Miss Hope oli
todella iloinen sielu. Mutta hän ei ollutkaan ikänään tuntenut muuta
elämää, ja ihmisluonto on hyvin mukautuvainen. Edelleen, jos niin saan
sanoa, hän oli kasvanut neitseenä sanan todellisessa merkityksessä.
Ja kuinka olisi muuten voinutkaan olla, kun äiti, raamattu ja
luonto olivat olleet hänen ainoana seuranaan ja oppilähteinään,
lukuunottamatta orjatarraukkoja, jotka heitä vartioivat ja joista
useimmat olivat mykkiä.

Mrs. Eversleyn lopetettua tarinansa me kerroimme omamme lyhennetyssä
muodossa. Oli omituista nähdä ihmettelyä, joka kuvastui naisten
kasvoilla heidän kuunnellessaan seikkailumme ääriviivoja, joissa
kuitenkaan nyt emme enää tarvitse viipyä. Sen loputtua kuulin miss
Hope'n sanovan:

"Näyttää siis siltä, että te, oi Stephen Somers, olettekin meidän
pelastajamme."

"Todellako", Stephen vastasi, "kuinka niin?"

"Sentähden, että näette kaukana Englannissa kuivatun Pyhän kukan ja
sanotte: 'Tällä Kukalla täytyy olla myöskin Pyhä isä'. Sitten te
maksatte rovot" (tässä raamatunluku tuli näkyviin) "matkasta ja
urhoollisten metsästäjäin palkan paholais-jumalan surmaamisesta ja
tuotte vanhan, valkohapsisen isäni mukananne. Niin, kyllä te olette
pelastaja", ja hän nyökäytti somasti päätään Stephen'ille.

"Tietysti", Stephen vastasi innostuneena; "tahi ei juuri aivan, mutta
se on aivan sama asia, selitän sen myöhemmin. Mutta miss Hope,
voisitteko nyt näyttää meille Kukan?"

"Oi! Pyhän äidin se on tehtävä. Jos näette sen ilman häntä, niin
kuolette."

"Todellako!" sanoi Stephen mainitsematta tuota pientä urotyötä, että
hän jo oli kurkistanut aidan yli.

No niin, loppujen lopuksi Pyhä äiti kotvan epäröityään myöntyi, sanoen,
että kun kerran jumala oli kuollut, niin ei millään muullakaan varmaan
ollut väliä. Sitä ennen hän kuitenkin meni talon taakse ja taputti
käsiään, jolloin vanha kuuromykkä vaimo, mitä täydellisin albino,
ilmestyi ja tuijotti meihin ihmetellen. Hänelle mrs. Eversley puhui
sormillaan niin nopeasti, että tuskin ehdin seurata hänen sormiensa
liikkeitä. Nainen kumarsi niin syvään, että otsa miltei kosketti maata,
nousi sitten ja juoksi rantaan.

"Lähetin hänet noutamaan airot ruuhesta", mrs. Eversley sanoi, "ja
lyömään venheeseen leimani. Nyt ei kukaan uskalla ottaa sitä
soutaakseen järven yli."

"Se on hyvin viisasta", minä vastasin, "sillä emme todellakaan soisi
uutisten toimistamme tulevan Motombon korviin."

Sitten menimme aitauksen portille, missä mrs. Eversley katkaisi
veitsellä palmunkuiduista tehdyn nauhan, joka oli savella sinetöity
kiinni oveen ja ovenpieleen sillä tavoin, ettei kukaan voinut päästä
sisälle katkaisematta nauhaa. Sinetti oli painettu kömpelötekoisella
leimasimella, jota mrs. Eversley kantoi kaulassaan virkamerkkinä. Se
oli kummallinen esine, muovailtu kullasta, ja siihen oli kaiverrettu
syvin, kömpelöin piirroin apina, joka piteli oikeassa etukäpälässään
kukkaa. Esine näytti vanhalta ja osoitti sekin puolestaan, että
pongo-kansan keskuudessa oli apina-jumalaa ja orkideaa alusta alkaen
palveltu yhteenkuuluvina.

Kun ovi aukeni, näimme aitauksen keskellä mitä ihanimman kasvin. Se oli
noin kahdeksan jalan laajuinen, ja lehdet olivat tumman vihreät, pitkät
ja kapeat. Joka latvasta pisti esiin kukanaihe. Ja muutamat kukat, ehkä
luvultaan noin kaksitoista, olivat nyt parhaana kukinta-aikana
aukeamaisillaan. Kuivatun kukan mitat olen jo maininnut, joten niitä ei
enää tarvinne toistaa. Sen voin tässä kuitenkin lisätä, että
pongo-kansalla oli tapana arvioida seuraavan vuoden hedelmällisyys
Pyhän kukan kukkaluvun mukaan. Jos kukkia oli paljon, oli odotettavissa
hedelmällinen aika; jos vähän, niin huonompi; jos taasen, kuten joskus
tapahtui, kasvi ei kukkinut, sanottiin kuivan ajan ja nälänhädän
aina seuraavan. Ne olivat totisesti loistavia kukkia, seisoen
miehenkorkuisen lapakkonsa päässä kirkkaan valkoisina, mustajuovaisine
terälehtineen, kullankeltaisine nieluineen ja silpineen. Keskellä
kutakin terälehteä näkyi pikimusta laikka, joka todellakin muistutti
suuresti apinan päätä. Mutta jos orkidea minussa herätti ihmetystä,
niin saattaa kuvitella, minkä vaikutuksen se teki Stephen'iin, jossa
tuon kukkalajin ihailu oli intohimo. Hän käyttäytyi melkein kuin
mielipuoli. Pitkän aikaa hän ensinnäkin tuijotti kasviin, heittäytyi
sitten polvilleen, niin että miss Hope huudahti:

"Mitä, oi Stephen Somers! Palveletteko tekin Pyhää kukkaa?"

"Palvelen hyvinkin", hän vastasi, "minä -- minä -- kuolisin saadakseni
sen!"

"Sen saat luultavasti tehdäkin, ennenkuin kaikki on selvänä", minä
huomautin painokkaasti, sillä minusta on hyvin vastenmielistä nähdä
aikamiehen käyttäytyvän mielipuolen tavoin. On vain yksi asia
maailmassa, joka voi sellaista käytöstä puolustaa, ja se ei ole kukka.
Mavovo ja Hans olivat seuranneet meitä aitaukseen, ja minä kuulin
sattumalta heidän välisensä keskustelun, joka huvitti minua suuresti.
Keskustelun ydinkohta oli se, että Hans selitti Mavovolle valkoihoisten
palvelevan tuota ruohoa -- hän nimitti kukkaa ruohoksi -- senvuoksi,
että se muistutti väriltään kultaa, joka oli heidän todellinen
jumalansa, vaikka tuo jumala tunnettiin heidän keskuudessaan monella
nimellä. Mavovo, josta asia ei näyttänyt olevan vähääkään
mielenkiintoinen, vastasi olkapäitään kohauttaen, että saattoi olla
niinkin, mutta että hän puolestaan piti todellisena syynä sitä, että
kasvista saatiin jotakin lääkettä, joka antoi rohkeutta tai voimaa.
Zulut nimittäin eivät välitä kukista muuta kuin hyvien hedelmäin
vuoksi. Katseltuani kyllikseni ihania kukkia kysyin mrs. Eversleyltä,
mitä aluetta reunustavat pienet kummut olivat, joita oli useampia
rivissä orkidean juuria ympäröivän höystetyn turvemullan ulkopuolella.

"Ne ovat Pyhän kukan äitien hautoja", hän vastasi. "Niitä on
kaksitoista, ja tässä on kolmannentoista paikka, valittu minua varten."

Muuttaakseni puheenaihetta tein toisen kysymyksen, nimittäin kasvoiko
maassa enemmänkin samanlaisia orkideoja.

"Ei", hän vastasi, "tai en ainakaan ole kuullut. Minulle on päinvastoin
aina sanottu, että tämä on tuotu kaukaisesta maasta menneiden
sukupolvien aikana. Jonkin vanhan lain määräyksestä tämän sitäpaitsi ei
ole annettu lisääntyä. Jokainen vesa, jonka se kasvattaa tämän ympyrän
ulkopuolelle, minun on leikattava poikki ja hävitettävä määrätyin
juhlamenoin. Näettekö tuota siemenkotaa, joka on jätetty kasvamaan
yhteen viimevuotiseen kukkavarteen? Se on nyt kypsä, ja ensi täysikuun
aikaan, kun kalubi tulee minua tervehtimään, minun on uskonnollisin
menoin poltettava se hänen läsnäollessaan, ellei se ennen hänen tuloaan
ole itsestään auennut, missä tapauksessa minun on poltettava kaikki
siemenistä nousseet taimet melkein samoin juhlamenoin."

"Ei kalubi enää tule, ainakaan teidän täällä ollessanne. Siitä olen
aivan varma", sanoin.

Paikalta lähtiessämme seurasin tavallista periaatettani, joka kaikissa
mahdollisissa tilaisuuksissa vaatii varmuutta kaikesta, millä suinkin
on arvoa, ja nipistin poikki kypsän siemenkodan, joka oli oranssin
kokoinen. Ei kukaan sattunut katsomaan, ja kun se meni suoraan
taskuuni, ei sitä huomattu kaivata.

Sitten me vanhemmat jätimme Stephen'in ja nuoren naisen ihailemaan
Cypripedium'ia -- tai toinen toistaan -- aitaukseen, ja palasimme
sisälle neuvottelemaan.

"John ja mrs. Eversley", sanoin minä, "taivaan armon kautta olette
jälleen löytäneet toinen toisenne yli kaksikymmentä vuotta kestäneen
eron jälkeen. Mutta mitä on tehtävä nyt? Jumala tosin on kuollut, joten
matka metsän läpi on oleva helppo. Mutta sen takana on vesi, eikä
meillä ole mitään keinoa päästä sen yli, ja veden takana tuo vanha
Motombo-velho istuu luolansa suulla niinkuin hämähäkki verkossaan.
Ja Motombon ja luolan takana on Komba, uusi kalubi, ja hänen
ihmissyöjäheimonsa --"

"Ihmissyöjä --!" keskeytti mrs. Eversley, "en ole tiennyt heidän olevan
ihmissyöjiä. Tiedän sitäpaitsi hyvin vähän koko pongo-kansasta, jota
tuskin olen nähnyt."

"Siinä tapauksessa, arvoisa rouva, saatte uskoa sanaani, että sitä he
ovat ja että he varmasti aikovat syödä meidätkin. Mutta kun otaksun,
ettette halua viettää loppuikäänne, joka luultavasti tulisi olemaan
lyhyt, tällä saarella, pyydän kysyä, millä tavalla luulette meidän
onnellisesti pääsevän ulos Pongo-maasta?"

He pudistivat päitään, jotka nähtävästi olivat tyhjät suunnitelmista.
John vain siveli valkoista partaansa ja kysyi lempeästi:

"Mitä olette suunnitellut, Allan? Rakas vaimoni ja minä olemme valmiit
jättämään asian kokonaan teidän huostaanne, joka olette niin neuvokas."

"Suunnitellut!" minä änkytin. "Todellakin, John, missä muissa
olosuhteissa tahansa --" Sitten mietiskeltyäni hetken kutsutin luokseni
Hansin ja Mavovon, jotka tulivat ja lyyhähtivät istumaan parvekkeen
lattialle.

"No niin", sanoin heille asian selitettyäni, "mitä _te_ olette
suunnitelleet?" Olin itse aivan tyhjä kaikista mahdollisista
ehdotuksista ja tahdoin senvuoksi päästä tuosta kiduttavasta
vastuunalaisuudesta.

"Isäni pilkkaa meitä", sanoi Mavovo juhlallisesti. "Voiko loukussa
oleva rotta suunnitella ulospääsyn mahdollisuuksia, kun koira odottaa
oven edessä? Niin pitkälle olemme päässeet ehyinä kuin rotta loukkuun.
Nyt en näe edessämme muuta kuin kuoleman."

"Tämäpä hauskaa", vastasin. "Sinun vuorosi, Hans."

"Ah, baas", virkkoi hottentotti, "lyhyeksi hetkeksi tulin taas
viisaaksi keksiessäni pistää _Intombin_ bambusauvaan. Mutta nyt pääni
on kuin mädännyt muna. Mutta, mutta, yksi ajatus minulla on --
kysykäämmepä missie'ltä. Hänen aivonsa ovat nuoret ja raittiit ja
voivat keksiä jotakin; baas Stephen'iltä kysyminen ei hyödyttäisi,
sillä hän on jo vajonnut muihin ajatuksiin", ja Hans naurahti hiukan.

Etupäässä siinä tarkoituksessa, että saisin enemmän ajatteluaikaa,
kutsuin luokseni miss Hope'n, joka juuri oli Stephen'in seuraamana
ilmestynyt pyhätöstä, ja esitin tilanteen hänelle, puhuen hyvin
hitaasti ja selvästi, jotta hän ymmärtäisi sanani. Suureksi
hämmästyksekseni hän vastasi heti.

"Mikä on jumala, oi mr. Allan? Eikö se ole enemmän kuin ihminen? Voiko
jumalan sitoa ja heittää onkaloon tuhanneksi vuodeksi, niinkuin
saatanasta kerrotaan raamatussa? Jos jumala tahtoo liikkua, nähdä uusia
maita ja niin edespäin, kuka voi sen kieltää?"

"En ymmärrä oikein", sanoin kiiruhtaakseni häntä, vaikka itse asiassa
jo hiukan aavistin mitä hän tarkoitti.

"Oi Allan, Pyhä kukka on jumala, ja äitini on papitar. Jos Pyhä kukka
on väsynyt tähän maahan ja haluaa kasvaa muualla, miksi papitar ei
voisi viedä sitä pois ja mennä itsekin?"

"Oiva ajatus", minä sanoin; "mutta nähkääs, miss Hope, jumalia on tai
oli kaksi, joista toinen ei enää voi kävellä."

"Oi, sekin on hyvin helppoa. Pannaan metsän jumalan nahka tuon miehen
päälle", ja hän osoitti Hansia, "ja kuka taitaa tuntea eron? He ovat
nytkin samannäköisiä kuin veljekset, tämä vain on pienempi."

"Hänpä sen keksi! Jumaliste, hänpä sen keksi!" huudahti Stephen
ihastuksissaan.

"Mitä missie sanoo?" kysyi Hans epäluuloisena.

Selitin hänelle.

"Oi, baas", Hans huudahti, "ajatelkaa hajua jumalan nahkan sisällä, kun
aurinko siihen paistaa. Jumala oli sitäpaitsi hyvin suuri jumala, ja
minä olen pieni."

Sitten hän käännähti ja ehdotti Mavovoa, selittäen, että hänen
vartalonsa oli leikkiin paljon sopivampi.

"Ennemmin kuolen", vastasi tuo suuri zulu. "Pitäisikö minun, jonka
suonissa virtaa jaloa verta ja joka olen soturi, häväistä itseni
kääriytymällä kuolleen eläimen nahkaan ja esiintymällä ihmisten edessä
apinana? Teehän uudelleen ehdotuksesi, Pilkkukäärme, niin saamme
tapella."

"Näetkö, Hans", minä sanoin, "Mavovo on oikeassa. Hän on soturi ja
hyvin kestävä taistelussa. Sinäkin olet kestävä kekseliäisyydessäsi, ja
tämän tehdessäsi vetäisit nenästä koko pongo-kansaa. On sitäpaitsi
parempi, Hans, että sinä kannat muutamia tunteja ylläsi gorillan
nahkaa, kuin että minä, sinun herrasi, ja kaikki nämä muutkin joutuvat
surmattaviksi."

"On, baas, se on totta, baas; vaikka itse puolestani ajattelen melkein
kuin Mavovokin, että mieluummin kuolisin. Mutta voisi olla suloista
saada petkuttaa noita pongoja vielä kerran, ja, baas, en tahtoisi nähdä
teitä tapettavan vain säästääkseni itseni pahalta hajulta. Jos siis
haluatte, niin minä rupean jumalaksi."

Näin siis uhrautuvaisuus, jota Hans-rukka, tarinamme todellinen
sankari, osoitti, ratkaisi asian, jos yleensä mitään voi pitää
ratkaistuna meidän olosuhteissamme. Senjälkeen päätimme lähteä
epätoivoiselle seikkailuretkellemme seuraavana aamuna päivän
koittaessa.

Sitä ennen oli kuitenkin paljon tehtävää. Ensinnäkin mrs. Eversley
kokosi palvelijattarensa, luvultaan kaksitoista, jotka heti
ilmestyivätkin parvekkeen eteen. Näky oli surullinen, sillä naisraukat
olivat kaikki albinoja ja epämiellyttävän näköisiä ja toinen puoli
heistä sitäpaitsi kuuromykkiä. Mrs. Eversley puhui heille papittarena
selittäen, että jumala, joka asui metsässä, oli kuollut ja että hänen
senvuoksi piti ottaa mukaansa Pyhä kukka, jota kutsuttiin "Jumalan
vaimoksi", ja lähteä ilmoittamaan Motombolle tuota kauheata
onnettomuutta. Naisten piti sillä aikaa pysyä saarella ja jatkaa
viljelysten hoitamista.

Ilmoitus saattoi nuo onnettomat, jotka nähtävästi olivat hyvin
kiintyneet herrattareensa ja tämän tyttäreen, suuren hämmästyksen
valtaan. Vanhin heistä, pitkä, laiha nainen, jolla oli valkoinen
kähärätukka ja punaiset silmät ja joka Stephen'in sanojen mukaan
muistutti angora-kissaa, heittäytyi maahan pitkäkseen, suuteli Äidin
jalkoja ja kysyi, koska tämä aikoi palata, sillä "Kukan äiti" ja
"tytär" olivat ainoat, joita he saattoivat rakastaa, ja ilman heitä he
kuolisivat suruun.

Hilliten liikutustaan niin hyvin kuin voi äiti vastasi, ettei hän
tiennyt aikaa; se riippui taivaan ja Motombon tahdosta. Lopettaakseen
enemmät puheet hän pyysi heitä tuomaan työaseita, sauvoja, mattoja ja
palmunkuituköyttä auttaakseen Pyhän kukan maasta kaivamisessa. Tämä
toimitus tehtiin Stephen'in johdolla, joka nyt oli oikeassa
elementissään, vaikka tehtävä osoittautuikin kaikeksi muuksi kuin
helpoksi. Sitäpaitsi se oli surullinen toimitus, sillä työtä tehdessään
naisista jokaikinen itki, jopa muutamat, jotka eivät olleet mykkiä,
valittivat ääneensä.

Myöskin miss Hope itki, ja hänen äitinsäkin näin olevan jonkinlaisen
kauhun vallassa. Kaksikymmentä vuotta hän oli hoitanut kukkaa, ja oli
luonnollista, että hän vähitellen oli alkanut tuntea sitä kohtaan
samanlaista kunnioitusta kuin koko pongo-kansa.

"Minä pelkään", hän sanoi, "että tämä pyhän häväistys tuo meille
onnettomuutta."

Mutta Veli Johannes, jolla oli hyvin jyrkkä käsityskanta afrikkalaisten
ennakkoluulojen suhteen, muistutti häntä toisen kerran, ja hän vaikeni.

Vihdoin viimein saimme sen maasta irti, tai ainakin suurimman osan, ja
niin paljon multaa, että se hyvin saattoi pysyä elossa, kun olimme
mahdollisuuden mukaan koettaneet säästää juuria. Kukan alta löysimme
noin kolmen jalan syvyydestä erinäisiä esineitä. Yksi niistä oli vanha,
karkeatekoinen taikakalu, joka oli kivestä veistetty kultakruunua
kantavan apinan muotoon. Tuon pienen esineen olen säilyttänyt tähän
päivään asti. Toinen oli puuhiilinen vuode, joka sisälsi muutamia
osittain palaneita luita ja hyvin vähän vioittuneen pääkallon. Kallo
saattoi olla jonkin hyvin alhaiseen rotuun kuuluvan naisen, ehkä
ensimmäisen "Kukan äidin", mutta yleensä se mielestäni muistutti
enimmän gorillan kalloa. Ikävä kyllä ei ollut aikaa eikä valoa, jotta
olisin voinut tutkia tarkemmin noita jäännöksiä, emmekä mitenkään
saattaneet kuljettaa niitä mukanamme.

Mrs. Eversley kertoi minulle jälkeenpäin, että kalubien kesken oli
olemassa perimätieto, jonka mukaan jumalalla muinoin oli ollut vaimo,
joka kuitenkin oli kuollut jo ennen pongo-kansan asettumista nykyisille
asuinpaikoilleen. Jos tuossa oli perää, jäännökset saattoivat olla tuon
jumalan vaimon luita. Kun suuri kasvi lopultakin oli saatu irti maasta,
jossa se oli kasvanut niin monen sukupolven ajan, nostettiin se
suurelle matolle, ja Stephen, joka tällaisessa työssä oli täysi
taituri, kääri sen taitavasti sammaliin ja asetti juuren ympärille
maton, niin ettei mitään päässyt putoamaan. Jokainen kukkavarsi
pistettiin erityisesti hienon bamburuovon sisään, joka esti niitä
katkeamasta matkalla. Koko kääry nostettiin senjälkeen bamburuovoista
tehdyille paareille ja kiinnitettiin lujasti palmunkuituköysillä.

Kun työ oli tehty, olikin jo pimeä ja me kaikki väsyksissä.

"Baas", sanoi Hans minulle palatessamme sisälle, "eiköhän olisi hyvä,
että me Mavovon kanssa ottaisimme ruokaa mukaamme ja makaisimme yön
ruuhessa? Nuo naiset eivät voi meitä siellä vahingoittaa, mutta jos
emme sitä tee, niin pelkään heidän tekevän seipäistä airoja ja soutavan
järven yli pongoja varoittamaan, sillä olen pitänyt heitä silmällä."

Vaikka en mielelläni olisikaan jakanut pientä joukkoamme, pidin
ajatusta siksi viisaana, että suostuin, ja pian Hans ja Mavovo
keihäillä ja runsaalla ruoka-annoksella varustettuina lähtivätkin
järven rantaan.

Eräs tapahtuma on vielä painunut mieleeni tämän yön yhteydessä. Se oli
isän toimittama tyttärensä muodollinen kastaminen. Liikuttavampaa
juhlallisuutta en ole ikänäni nähnyt, mutta en huoli kuvata sitä
tarkemmin.

Me Stephen'in kanssa nukuimme aitauksessa lähellä kukkaa, jota hän ei
tahtonut päästää näkyvistään. Hyvä olikin, että sen teimme, sillä kello
kahdentoista aikaan näin kuunvalossa oven avautuvan hiljaa ja muutaman
albino-pään ilmestyvän aukkoon. Epäilemättä he olivat tulossa
varastamaan meiltä pyhän kasvin, jota he palvelivat jumalanaan. Nousin
istualleni, viritin ja kohotin rihiapyssyni, jolloin he pakenivat
tulematta enää takaisin.

Kauan ennen aamunkoittoa Veli Johannes, hänen vaimonsa ja tyttärensä
olivat valveilla ja matkavalmisteluissa, varustaen mukaamme evästä
j.n.e. Kuunvalossa söimme aamiaisemme, ja Veli Johanneksen rukoiltua
Jumalan suojelusta lähdimme matkaan aamun sarastaessa.

Lähtö oli omituinen, ja panin merkille, että sekä mrs. Eversley että
hänen tyttärensä näyttivät surullisilta ottaessaan jäähyväisiä siltä
paikalta, jossa he olivat äärimmäisessä yksinäisyydessä ja rauhassa
viettäneet niin monta vuotta ja jossa toinen heistä oli syntynyt ja
kasvanut täysi-ikäiseksi naiseksi. Koetin puhua ja keksiä heille muuta
ajattelemisen aihetta, ja niin pääsimme vihdoin viimein lähtemään.
Vaikka kasvi olikin raskas, järjestin niin, että molemmat naiset,
joiden valkeita pukuja peitti omituinen, puunkuoriaineesta valmistettu
vaippa, kantaisivat sitä venheelle asti, sillä minun mielestäni
oli parempi, että pyhä kukka näytti lähtevän matkalleen pyhien
valtijattariensa saattamana. Minä kuljin pyssyineni etumaisena, sitten
seurasivat paarit ja kukka, ja jälkijoukkona Veli Johannes ja Stephen
airoja kantaen. Pääsimme rauhassa venheelle, ja suureksi iloksemme
tapasimme Mavovon ja Hansin meitä odottamassa. Sain kuitenkin kuulla,
että oli ollut onni, että he olivat asettuneet makuulle venheeseen,
sillä yöllä sinne oli tullut albinovaimoja ilmeisesti aikoen ottaa
venheen haltuunsa, ja vasta huomattuaan sen vartioiduksi he olivat
juosseet tiehensä. Meidän järjestyessämme venheeseen nuo onnettomat
orjattaret saapuivat joukolla ja heittäytyivät maahan, puhuen
säälittäviä sanoja taikka tehden merkkejä, ja rukoilivat, ettei Äiti
hylkäisi heitä, kunnes sekä mrs. Eversley että Hope alkoivat itkeä.
Mutta asia ei ollut autettavissa, ja työnsimme siis venheen vesille
niin nopeasti kuin voimme jättäen albinot itkemään ja valittamaan
rannalle.

Myönnän, että itsekin tunsin tunnonvaivoja siitä, että jätimme heidät
noin, mutta mitä olisimme voineet tehdä? Lohdutan itseäni vain sillä,
ettei heille tapahtunut mitään vahinkoa, mutta luonnollisesti emme
koskaan enää kuulleet mitään heidän kohtalostaan.

Päästyämme järven yli kätkimme venheen pensaikkoon, mistä olimme sen
löytäneetkin, ja aloitimme marssimme. Stephen ja Mavovo, vahvimmat
meistä, kantoivat nyt kasvia, ja vaikka Stephen ei koskaan napissut sen
painon alla, sitä enemmän suuri zulu kiroili jo ensimmäisten tuntien
kuluttua. Voisin täyttää kokonaisen sivun hänen voimasanoillaan tuon
keksinnön johdosta, joka hänen mielestään oli mielipuolen teko, ja jos
minulla olisi aikaa, tekisinkin sen mielelläni, sillä monet niistä
olivat todella huvittavia. Vain hänen kiintymyksensä Stephen'iin sai
hänet hillityksi heittämästä kasvia maahan.

Kuljimme läpi jumalan puutarhan, jonne mrs. Eversley, vahvistaen
kuulemamme tarinan, sanoi kalubin kahdesti vuodessa kylvävän pyhän
siemenen. Hänen ollessaan tuolla pitkällä matkalla metsässä tuo
surmansa saanut kauhea peto oli tavallisesti, kyllästyttyään pappiinsa,
hyökännyt hänen kimppuunsa. Eläimen älyä todisti se seikka, että
hyökkäys tapahtui aina siemenen kylvön _jälkeen_, joten se aikanaan sai
kylvöstä ravintonsa. Viimeinen kalubi oli tosin saanut surmansa jo
ennen meidän käyntiämme puutarhassa, mutta se näyttää olleen poikkeus
säännöstä. Mahdollisesti gorilla tiesi, ettei kalubin käynnin tarkoitus
tällä kertaa ollut varustaa sitä ravinnolla, tai ehkä meidän
läsnäolomme kiihoitti sitä nopeampaan toimintaan. Kuka voi tutkia
gorillan tekojen vaikuttimia? Hyökkäilyjen aika kesti tavallisesti yli
puolitoista vuotta. Ensimmäisellä kertaa jumala, joka aina seurasi
pappia puutarhaan ja sieltä takaisin, osoitti tavallisesti
vastenmielisyyttään ulvomalla. Toisella kertaa se tavallisesti tarttui
hänen käteensä ja puraisi poikki sormen, niinkuin kalubillemme oli
käynyt; tuollainen haava aiheuttaa useimmiten verenmyrkytyksen ja
kuoleman. Siinä tapauksessa, että pappi kuitenkin jäi eloon, se surmasi
hänet kolmannella kerralla useimmiten murskaamalla pään mahtavilla
eturaajoillaan. Näillä käynneillä kalubia seurasi muutamia pyhitettyjä
nuorukaisia, joista jumala aina tappoi muutamia. Ne, jotka
vahingoittumatta olivat tehneet matkan kuusi kertaa, määrättiin
erityisiin uusiin kokeisiin, kunnes viimein jäi jäljelle ainoastaan
kaksi, jotka julistettiin jumalan "voittajiksi" eli "valituiksi". Näitä
nuorukaisia kohdeltiin suurella kunnioituksella, niinkuin esimerkiksi
Kombaa, ja kalubin kuoltu toinen heistä astui hänen virkaansa, hoitaen
sitä tavallisesti, ellei mitään erityistä tapahtunut, vähintään
kymmenen vuotta, ehkä kauemminkin.

Mrs. Eversley ei tiennyt mitään kalubin jäännösten syömisjuhlasta eikä
hänen luittensa hautaamisesta puisiin arkkuihin, jotka olimme nähneet,
tuo kaikki oli pidetty häneltä salassa, vaikka se epäilemättä tapahtui.
Hän lisäsi, että kaikki kolme kalubia, jotka hän oli tuntenut, olivat
lopulta tulleet aivan mielipuoliksi lähestyvän loppunsa pelosta,
etenkin jumalan annettua siitä ensimmäiset merkit ulvomalla ja
puremalla poikki sormen. Totta totisesti ei ollut helppoa kantaa
kruunua Pongo-maassa, kruunua, josta sitäpaitsi kidutuksen ja kuoleman
tuomion uhalla ei saanut kieltäytyä. Minä puolestani en voi kuvitella
mitään kauheampaa kuin noiden onnettomain kuningasten uhattu
olemassaolo, joidenka kunnia ja valta oli tuolla tavoin päättyvä.

Kysyin mrs. Eversley'ltä, kävikö Motombo koskaan jumalan luona. Hän
vastasi sen tapahtuneen kerran viidessä vuodessa. Siinä tilaisuudessa
hän oli salaperäisin juhlamenoin viettänyt jumalan luona metsässä
kokonaisen viikon täysikuun aikaan. Eräs kalubeista oli kertonut
nähneensä Motombon tuossa tilaisuudessa istumassa kaulakkain jumalan
kanssa puun suojassa ja puhellen kuin olisivat olleet veljekset.
Lukuunottamatta tarinoita tuon pongo-jumalan miltei yliluonnollisesta
viisaudesta en saanut siitä muuta tietää, ja olen usein tuntenut suurta
kiusausta uskoa, että se todellakin oli suuren, vanhan apinan hahmossa
esiintyvä paholainen.

Ei, eräs seikka minun kuitenkin on vielä mainittava, syystä että se
selvittää Babemban tarinaa. Kävi selville, että metsään heitettiin
joskus muista heimoista ryöstettyjä vankeja, jotta jumala voisi
huvitella surmaamalla niitä. Tuohon samaan kohtaloon meidätkin oli tuon
hirveän pongo-tavan mukaisesti tuomittu.

"Totisesti", ajattelin mielessäni kertojan lopetettua, "tein hyvän teon
lähettäessäni tuon hirviön siihen pimeään paikkaan, joka sen osa oli ja
jossa vilpittömästi uskon sen kohtaavan valmiina kaikki kuolleet
kalubit ja muut uhrinsa asianmukaisine tervetuliaisineen."

       *       *       *       *       *

Kuljettuamme läpi jumalan puutarhan tulimme kaatuneen puun aukeamalle
ja löysimme eläimen nahkan levällään, niinkuin olimme sen heittäneet,
ainoastaan kooltaan kutistuneena. Vain parvi metsämuurahaisia oli
nähtävästi käynyt siellä tarkastusta pitämässä, puhdistaen Hansille
onneksi nahkasta jokaisen lihanjätteen, mutta jättäen itse nahkan, joka
nähtävästi oli ollut niille liian paksu, koskemattomaksi. Puhtaampaa
jälkeä en ole koskaan nähnyt. Nuo uutterat pikku eläimet olivat
sitäpaitsi syöneet suuhunsa koko pedonkin. Ei ollut jäänyt jäljelle
muuta kuin puhtaat, valkoiset luut samaan asentoon johon ruumiin olimme
heittäneet. Atoomi atoomilta tuo myriaadi-armeija oli syönyt kaikki ja
jatkanut matkaansa metsän syvyyksiin, jättäen ohikulkunsa merkiksi vain
tällaiset jäljet.

Olisin niin kovin mielelläni ottanut tuon jättiläisluurangon mukaani
etelämaisten kokoelmaini lisäksi, mutta se oli mahdotonta. Kuten Veli
Johannes sanoi, mikä museo tahansa olisi ilolla ostanut sen ja maksanut
satoja puntia, sillä en luule sen kaltaista löytyvän koko maailmassa.
Mutta se oli liian raskas; voin vain tutkia noita valtavia luita ja
painaa mieleeni sen erikoisuudet. Oikeasta käsivarresta kaivoin
sitäpaitsi esille kuulan, jonka olin ampunut pedon laahatessa mukanaan
kalubia, ja panin sen talteen. Huomasin sen tunkeutuneen syvälle ja
vahingoittaneen luuta kuitenkaan murskaamatta sitä pahasti.

Sitten jatkoimme matkaa kantaen mukanamme pedon vuotaa täytettyämme
ensin pään ja käpälät (nekin, nimittäin käpälät, muurahaiset olivat
puhdistaneet) kostealla sammalella säilyttääksemme siten niiden muodon.
Taakka ei ollut kevyt, niin ainakin vakuuttivat Veli Johannes ja Hans,
jotka kantoivat sitä olkapäillään kuivuneessa oksassa.

Loppumatkastamme järven rantaa kohti ei ole mitään kerrottavaa paitsi
että kantamuksiamme lukuunottamatta oli helpompi laskeutua alaspäin
tuota jyrkkää vuorenrinnettä kuin oli ollut nousu ylöspäin. Hitaasti
kulkumme kuitenkin edistyi, ja kun vihdoin pääsimme hautuupaikalle, oli
enää vain noin tunti auringonlaskuun. Istuuduimme levähtämään ja
aterioimaan ja keskustelemaan asemasta.

Mitä oli tehtävä? Edessämme oli seisova vesi, mutta meillä ei ollut
venhettä, jolla päästä toiselle rannalle. Ja mikä odotti meitä tuolla
rannalla? Luolansa suulla istui olento, joka näytti vain puoleksi
ihmiseltä, odottamassa meitä kuin hämähäkki verkossaan. Ei pidä luulla,
että tämä kysymys oli paetessamme jäänyt meiltä huomaamatta. Olimme
päinvastoin ajatelleet sitäkin, että koettaisimme kuljettaa mukanamme
ruuhen, jolla olimme soutaneet Kukan saareen ja sieltä takaisin, metsän
läpi. Ajatus hylättiin kuitenkin sentakia, että huomasimme
mahdottomaksi kuljettaa sitä edes viidenkymmenen kyynärän matkaa, sillä
se oli kaiverrettu yhdestä ainoasta hirrestä ja oli pohjastaan neljän
tai viiden tuuman paksuinen. Mutta mihin voimme ryhtyä ilman venhettä?
Uiminen ei näyttänyt tulevan kysymykseenkään krokodiilien takia. Sain
kyseltyäni sitäpaitsi tietää, että koko joukosta vain Stephen ja minä
osasimme uida. Ei löytynyt edes puuta, josta olisimme voineet valmistaa
lauttaa.

Kutsuin Hansin mukaani, ja jättäen muut hautuumaalle, jossa tiesimme
heidän olevan turvassa, laskeuduimme alas rantaan tutkimaan tilannetta,
pysytellen kuitenkin huolellisesti rantaa reunustavan kaislikon ja
mangrove-pensaiden suojassa. Ei ollut tosin paljon pelkoa, että meidät
nähtäisiin, sillä päivä oli ollut hyvin kuuma, ja nyt illan tullen
taivaalle kokoontui myrskyä ennustavia paksuja, mustia pilviä, jotka
varmasti tekivät meidät matkan päähän aivan näkymättömiksi.

Katsahdimme tummaan, mutaiseen veteen ja krokodiileihin, joita istui
tusinoittain sen partailla odottaen, iankaikkisesti odottaen, emme
tienneet mitä. Katsahdimme jyrkkänä kohoavaan kallioon, mutta
lukuunottamatta paikkaa, missä luolan suu ammotti, ei silmän
kantamattomiin näkynyt vuoriseinämän alla muuta kuin vettä, joka
suojasi sitä kuin vallihauta linnaa. Ainoa pakotie näytti siis kulkevan
luolan läpi, sillä kanava, jota myöten Babemba luultavasti oli päässyt
avoimelle järvelle, oli nähtävästi tukittu. Vihdoin viimein koetimme
etsiä pudonnutta hirttä, jolla mahdollisesti olisimme voineet
meloskella toiselle rannalle, mutta emme löytäneet mitään
käyttökelpoista, emme edes, kuten jo mainitsin, kuivia kaislojakaan tai
risuja, joista olisimme voineet laatia lautan.

"Ellemme saa venhettä, meidän on jäätävä tänne", huomautin Hansille
istuessamme pensaan takana rannalla.

Kun en saanut vastausta, syvennyin nähtävästi huomaamattani tarkkaamaan
pientä murhenäytelmää hyönteismaailmassa. Kahden uljaan kaislan väliin
oli mahtava metsähämähäkki kutonut verkkonsa, suuren kuin naisen
avonainen päivänvarjo. Itse se istui keskellä verkkoaan, jonka alareuna
miltei kosketti vettä, saalistaan odottaen niinkuin krokodiilit
rantaäyräillä, niinkuin suuri apina oli odottanut kalubeja, niinkuin
kuolema odottaa elämää, niinkuin Motombokin odotti Jumala tiesi mitä.

Tuo musta jättiläishämähäkki, jolla oli päässä pieni valkoinen laikka,
muistutti mielestäni suuresti luolassaan istuvaa Motomboa. Tätä
ajatellessani murhenäytelmä tapahtui. Suuri valkoinen koiperhonen alkoi
tanssia ylös ja alas kaislikossa, mutta tarttui pian verkkoon pari
tuumaa vedenpinnan yläpuolella. Salaman nopeudella hämähäkki oli sen
kimpussa. Pitkillä raajoillaan se sulki uhrin syliinsä hiljentääkseen
sen kovat ponnistelut. Sen tehtyään se alkoi kietoa uhriaan kiinni, kun
taas tapahtui jotakin odottamatonta. Tyynen vedenpinnan alta pisti
esille hyvin suuren kalan suu, joka aivan rauhallisesti sieppasi
hämähäkin verkostaan ja sukelsi takaisin veteen, vieden mukanaan osan
verkkoa ja vapauttaen samalla perhosen. Pienellä ponnistuksella se
irtautui, putosi puupalaselle ja purjehti pois, ilmeisesti saamatta
taistelusta suurempaa vahinkoa!

"Näettekö, baas?" sanoi Hans ja osoitti rikkonaista, tyhjää verkkoa.
"Sillä aikaa kuin te istuitte mietteissänne, minä rukoilin
kunnianarvoisaa isäänne, Saarnaajaa, joka opetti minut sitä tekemään,
ja hän on lähettänyt meille merkin Tulisesta paikasta."

En edes tässä tilaisuudessa voinut olla naurahtamatta, kun kuvittelin
mielessäni, minkä näköiset rakkaan isäni kasvot olisivat, jos hän voisi
kuulla käännyttämänsä huomautuksia. Hansin uskonnollisen kannan
tutkiminen olisi ollut todella mielenkiintoista, ja olen pahoillani,
etten koskaan tullut sitä tehneeksi. Pysyin vain asiassa ja kysyin:

"Minkä merkin?"

"Tämän merkin, baas: Tuo verkko on Motombon luola. Suuri hämähäkki on
Motombo. Valkoinen perhonen olemme me, baas, jotka olemme joutuneet
verkkoon ja jotka on aiottu syötäviksi."

"Sepä somaa, Hans", minä sanoin, "mutta mikä on sitten kala, joka nousi
vedestä ja nielaisi hämähäkin, niin että perhonen pääsi putoamaan
lastulle ja purjehti tiehensä?"

"Baas, _te_ olette kala, joka hiljaa, hiljaa nousette vedestä keskellä
pimeyttä ja ammutte Motombon pienellä rihlapyssyllä, ja sitten me muut,
jotka olemme perhonen, putoamme ruuheen ja soudamme pois. On tulossa
myrsky, baas, ja kuka näkee, jos uitte veden yli myrskyssä ja yössä?"

"Krokodiilit", minä huomautin.

"Baas, en näe krokodiilin syövän kalaa. Luulen, että kala nauraa
itsekseen tuolla veden pohjassa vatsassaan lihava hämähäkki. Sitäpaitsi
krokodiilit myrskyssä panevat maata, sillä ne pelkäävät salaman
tappavan heidät rangaistukseksi heidän synneistään."

Nyt minäkin muistin usein kuulleeni, vieläpä jossain määrin itsekin
panneeni merkille, että nuo jättiläismatelijat todellakin häviävät
myrskysäällä luultavasti siitä syystä, että ne silloin eivät löydä
ravintoa. Mitenkä sen laita lienee ollutkin, samassa silmänräpäyksessä
tein päätökseni.

Niin pian kuin tulisi kyllin pimeä, aioin, pidellen pientä pyssyäni
_Intombia_ toisella kädellä pääni päällä, uida toiselle rannalle ja
varastaa ruuhen. Jos tuo vanha velho oli odottamassa, mitä en
kuitenkaan luullut, niin siinä tapauksessa minun oli suoriuduttava
siitä parhaan taitoni mukaan. Tiesin kyllä, että yritys oli toivoton,
mutta muuta neuvoa ei ollut. Ellemme saisi venhettä, meidän pitäisi
pysähtyä tähän autioon metsään ja kuolla nälkään. Tahi jos palaisimme
Kukan saarelle, joutuisimme sielläkin pian hyökkäyksen ja tuhon
uhreiksi, kun Komba ja pongot tulisivat etsimään ruumiitamme.

"Minä koetan, Hans", sanoin.

"Niin, baas, sen uskoinkin. Minä kyllä tulisin mukaan, mutta en osaa
uida, ja hukkuessani voisin tehdä melua, sillä silloin voi unohtaa
itsensä, baas. Mutta näin onkin hyvä, sillä jos olisi muuten, niin
kunnianarvoisa isänne olisi varmasti näyttänyt sen meille merkissä.
Perhonen purjehti aivan mukavasti pakoon puupalikallaan, ja nyt juuri
näin sen levittävän siipensä ja lentävän tiehensä. Ja entä kala! Voi,
kuinka se nauraakaan makeasti, vatsassaan tuo vanha, lihava hämähäkki!"




XVIII.

KOHTALON ISKU.


Palasimme toisten luo, jotka löysimme masentuneen näköisinä
kyyhöttämästä arkkujen seassa. Eikä ihmekään, yö pimeni pimenemistään,
ukkosen kaiku alkoi kiiriä läpi metsän ja sade putoilla suurina
pisaroina. Lyhyesti sanoen toiveet eivät missään suhteessa näyttäneet
valoisilta, vaikkakin Stephen huomautti, että joka pilvellä on
hopeareunansa, minkä sananlaskun, kuten hänelle sanoin, muistelin
kuulleeni jo ennenkin.

"No niin, Allan, mitä olette suunnitellut?" kysyi Veli Johannes,
koettaen näyttää hilpeältä ja päästäen irti vaimonsa käden. Niinä
aikoina hän näytti lakkaamatta pitelevän kiinni vaimonsa kädestä.

"Oh!" vastasin, "aion noutaa venheen, jolla pääsemme mukavasti
soutamaan toiselle puolelle."

He tuijottivat minuun, ja miss Hope, joka istui Stephen'in vieressä,
kysyi tavallisella raamatullisella kielellään:

"Onko teillä kyyhkysen siivet, jotta voitte lentää, oi mr. Allan?"

"Ei", vastasin, "mutta minulla on kalan evät tai jotain sentapaista, ja
osaan uida."

Nyt kajahti koko kuoro vastaväitteitä.

"Sitä et saa tehdä", sanoi Stephen, "minä osaan uida yhtä hyvin ja olen
nuorempi. Minä lähden, tahdon saada kylvyn."

"Sen kyllä saatte, oi Stephen", keskeytti miss Hope mielestäni hiukan
hätääntyneenä. "Sade taivaasta puhdistaa teidät." (Satoi jo.)

"Kyllä, Stephen, uida kyllä osaat", vastasin, "mutta suonet anteeksi
jos sanon, ettet ole erittäin tottunut rihlapyssyyn, ja oikeaan
osuminen lienee tämän tehtävän tärkein puoli. Kuulkaa nyt kaikki. Minä
lähden. Toivon, että onnistun, mutta jos en, ei sillä ole suurta väliä,
sillä asemanne ei ole tullut entistä huonommaksi. Teitä on tässä kolme
paria. John ja hänen vaimonsa; Stephen ja miss Hope; Mavovo ja Hans.
Jos minä, viides pyörä vaunussa, joudun hukkaan, niin saatte valita
uuden kapteenin, siinä kaikki. Mutta niin kauan kuin olen johtajana,
minua on toteltava."

Senjälkeen Mavovo, jolle Hans oli kuiskutellut, alkoi puhua.

"Isäni Macumazahn on uljas mies. Jos hän elää, hän tahtoo tehdä
velvollisuutensa. Jos hänen on kuoltava, hän tahtoo tehdä
velvollisuutensa vielä paremmin, ja maan päällä niinkuin tuonelassa
isäimme henkien luona hänen nimensä on oleva suuri ikuisesti; niin,
hänen nimensä on oleva laulu."

Veli Johanneksen käännettyä nuo mielestäni kauniit sanat seurasi
hiljaisuus.

"Nyt" sanoin, "tulkaa kaikki saattamaan minua rannalle asti. Salaman
vaara on pienempi siellä, missä ei ole suuria puita ja minun
lähdettyäni pukekaa te, naiset, Hans gorillannahkaan niin hyvin kuin
osaatte ja kiinnittäkää se hänen ylleen tuolla palmunkuitukoydellä,
jota toimme mukanamme, ja täyttäkää pää ja muut ontot paikat lehdillä
Toivon, että hän on valmiina, kun palaan venheineni."

Hans huokasi nöyrästi, mutta ei pannut vastaan, ja niin
läksimme kaikkine tavaroinamme lahden rantaan ja kätkeydyimme
mangrovepensaikkoon ja tuuheiden puiden suojaan. Sitten riisuin osan
vaatteistäni aina flanellisiin ja pumpulisiin alusvaatteisiin asti,
jotka olivat väriltään harmaat ja senvuoksi miltei näkymättömät yöllä.

Nyt olin valmis, ja Hans ojensi pienen rihlapyssyn käteeni.

"Se on täydessä vireessä, baas, varalukko edessä", hän sanoi, "ja
huolellisesti ladattuna. Sitten olen käärinyt hattuni reunuksen, joka
on hyvin rasvainen, hiuksista nimittäin lähtee rasvaa etenkin kuumassa
ilmassa, baas, lukon ympärille estämään nallia ja ruutia kastumasta. Se
ei ole sidottu, baas, ainoastaan kierretty. Kun pudistatte hiukan
pyssyä, niin se irtautuu itsestään."

"Ymmärrän", minä vastasin ja tartuin vasemmalla kädelläni pyssyn
piippuun aivan läheltä perää, pitäen tuota Hansin hatusta otettua
rasvaista  räsyä tanakasti lukon ja nallin suojana. Annoin kättä
toisille ja voin ylpeydellä lisätä, että tullessani miss Hope'n luo hän
aivan vaistomaisesti ja omasta aloitteestaan painoi suudelman minun
keski-ikäiselle otsalleni. Tunsin halua vastata suudelmaan, mutta en
tehnyt sitä.

"Se on rauhan suudelma, oi Allan", hän sanoi. "Menkää ja palatkaa
rauhassa."

"Kiitos", minä vastasin, "mutta alkakaapas pukea Hansia hänen uusiin
vaatteihinsa."

Stephen mutisi häpeävänsä itseään. Veli Johannes rukoili voimakkaan ja
syvän rukouksen. Mavovo teki kunniaa kuparikeihäällään ja alkoi
hiljaisella äänellä antaa minulle _sibongan_ eli zulun-klelisiä
kunnianimiä, ja mrs. Eversley sanoi:

"Oi kiitän Jumalaa, että olen saanut elää nähdäkseni vielä kerran
urhoollisen englantilaisen miehen, mikä mielestäni on suuri
kohteliaisuus kansalleni ja itselleni, vaikka osa sen loistoa
haihtuikin myöhemmin, kun sain kuulla hänen itsensä olevan
englantilaista sukuperää."

Jälleen salama leimahti kirkkaana, sillä myrsky oli nyt todenteolla
puhjennut, ja samassa minäkin jo riensin rantaan, jäljessäni Hans, joka
oli päättänyt nähdä viimeisen vilahduksen minusta.

"Mene takaisin, Hans, ennenkuin salama sinut antaa ilmi", sanoin
laskeutuessani hiljaa mangrove-puun juurelta likaiseen veteen, "ja
sano, että koettavat, jos mahdollista, pitää nuttuani ja housujani
kuivina."

"Hyvästi, baas", hän mutisi, ja ääni kuului nyyhkytykseltä.
"Säilyttäkää uljas mieli, baas. Ei tämä kuitenkaan ole mitään
verrattuna korppikotkiin Verilöylyvuorella. _Intombi_ auttoi meidät
suoriutumaan silloin, ja niin se tekee nytkin, sillä se tietää, kuka
osaa pidellä sitä oikein!"

Nämä olivat Hansin viimeiset sanat, jotka kuulin, sillä jos hän muuta
sanoikin, rankkasateen kolina vaimensi äänen.

Oi! Toisten edessä olin koettanut säilyttää uljaan mielen, mutta
voimani eivät riitä kuvaamaan sitä kuoleman kauhua, jota tunsin ja joka
ehkä oli suurin, mitä olen elämässäni kokenut; ja se merkitsee paljon.
Olin lähdössä mielettömimpään seikkailuun, mitä ihminen koskaan on
yrittänyt. En huoli toistaa yksityiskohtia, mutta enimmän vaikuttivat
mieleeni sillä hetkellä krokodiilit. Siitä pitäen olen aina vihannut
krokodiileja -- mutta mitäpä siitä -- ja paikka oli niitä niin täynnä
kuin Taivaaseenastumissaaren lammikot ovat täynnä merikilpikonnia.

Mutta jatkoin uintiani. Lahti oli ehkä tuskin kahdensadan kyynärän
levyinen, matka siis ei suinkaan ollut pitkä niin hyvälle uimarille
kuin siihen aikaan olin. Mutta hinnalla millä hyvänsä minun oli samalla
pideltävä pyssyä vasemmalla kädellä pääni päällä, sillä jos se olisi
kerrankin painunut veden alle, se olisi ollut käyttökelvoton.
Sitäpaitsi pelkäsin epätoivoisesti, että minut nähtäisiin salaman
valossa, vaikkakin tuota vaaraa vähentääkseni olin jättänyt tumman
vaatehatun päähäni. Loppujen lopuksi piti pelätä itse salamaakin, sillä
ukkonen oli kauhean kova ja yhtämittainen ja näytti iskevän pitkin
veden pintaa. Tulipallo tai jokin sen näköinen osui veteen vain
muutaman kyynärän päähän minusta, aivan kuin se olisi tähdännyt pyssyni
piippuun ja mennyt vain vähän väärään. Siltä se minusta ainakin näytti,
vaikka yhtä hyvin se saattoi olla veden alta kohottautuva
krokodiilikin.

Yhdessä suhteessa, tai oikeastaan kahdessakin, minulla kuitenkin oli
onni. Ensinnäkään ei ollut tuulta nostattamassa laineita, jotka
olisivat saattaneet peittää minut tai ainakin kastella pyssyn. Toiseksi
ei ollut eksymisen pelkoa, sillä luolan suulla näin tulet, jotka
paloivat Motombon istuimen molemmilla puolin. Ne tekivät minulle saman
palveluksen kuin Hero-nimisen naisen lamppu hänen rakastajalleen
Leanderille tämän uidessa Hellesponton yli luvattomille yöllisille
vierailuille rakastettunsa luokse. Mutta häntä odotti edessäpäin jokin
ilo, kun taas minua --! Mutta meillä oli vielä muutakin yhteistä. Hero
oli, jos oikein muistan, kreikkalaisen rakkaudenjumalan papitar, ja
minua odottava olento oli myöskin jonkinlainen uskonnollinen
merkkihenkilö. Ero oli vain siinä, että hän kuten varmasti uskon, oli
paholaisen pappi.

Uintiin meni luullakseni noin neljännestunti, sillä säästääkseni
voimiani uin hitaasti, vaikkakin krokodiilien takia teki mieleni
kiirehtiä. Jumalan kiitos ne kuitenkaan eivät saapuneet asiaa
pahentamaan. Nyt olin jo lähellä luolaa ja seuraavassa tuokiossa
katoksen alla tuossa matalassa lahdessa, jonne venhe oli vedetty.
Seisoin jaloillani kalliopohjalla rintaa myöten vedessä ja tähystelin
ympärilleni, leväten ja taivutellen pyssyn pitelemisestä jäykistynyttä
vasenta käsivarttani edestakaisin. Tulet olivat palaneet jotenkin
pieniksi, enkä nähnyt oikein selvästi, ennenkuin silmäni olivat
vapautuneet sadepisaroista ja tottuneet valoon.

Avasin rätin pyssyni lukon ympäriltä, pyyhkäisin sillä tukkia ja heitin
sen maahan. Sitten avasin varalukon ja herkistin pyssyn erityisellä
laitteella erittäin herkäksi. Taasen tähystelin ympärilleni ja koetin
ottaa selvää tilanteesta. Siinä oli koroke ja siinä -- ah -- siinä
istui tuo sammakkomainen Motombokin. Mutta hänen selkänsä oli minuun
päin; hän ei katsonut lahdelle vaan alas luolaan. Epäröin lyhyen,
ratkaisevan hetken. Ehkä pappi oli unessa, ehkä onnistuisin
irroittamaan venheen tarvitsematta ampua. Sitä en mielelläni olisi
tehnyt; hänen päänsä oli sitäpaitsi etukumarassa ja näkymättömissä,
eikä siis olisi ollut varmaa, että laukaus selkään olisi hänet
surmannut. Loppujen lopuksi tahdoin välttää laukaisemista, jotta asia
ei liian aikaisin tulisi ilmi.

Samassa Motombo käännähti. Jokin vaisto lienee varoittanut häntä, sillä
kaikkialla vallitsi haudan hiljaisuus lukuunottamatta sateen hiljaista
rapinaa ulkona. Hänen kääntyessään salama leimahti, ja hän näki minut.

"Se on se valkoinen mies", hän mutisi itsekseen hiljaisella,
sähisevällä äänellä, minun odottaessani välähdystä seuraavassa
pimeydessä pyssy valmiina, "sama valkoinen mies, joka ampui minua
kauan, kauan sitten, ja taaskin hänellä on pyssy! Oi, kohtalon isku!
Epäilemättä jumala on kuollut, ja minunkin pitää kuolla!"

Samassa hän kuin epäilyksen vallassa kohotti sarveaan kutsuakseen apua.

Taaskin salama leimahti ja sitä seurasi hirveä ukkosenjyrähdys. Apua
rukoillen tähtäsin hänen päähänsä salaman valossa, juuri kun torvi
kosketti hänen huuliaan. Torvi putosi kädestä. Hän näytti lysähtävän
kokoon eikä liikahtanut enää.

Jumalan kiitos, jumalan kiitos! Tänä äärimmäisenä koettelemuksen
hetkenä taitoni, jossa olen mestari, ei ollut pettänyt minua. Jos
käteni olisi vähääkään vavahtanut, jos äärimmilleen jännitetyt hermoni
olisivat hiukankin antaneet perään tai jos Hansin hatusta otettu
riekale ei olisi riittänyt suojaamaan nallia ja ruutia kosteudelta,
kuinka silloin olisi käynyt? No niin, tätä tarinaa ei ainakaan olisi
koskaan kirjoitettu, ja kalubien hautuumaa kätkisi muutamia luita
enemmän, siinä kaikki.

Odotin hetkisen nähdäkseni palvelijattarien syöksyvän esille luolan
sivuseinissä olevista ovista ja kuullakseni heidän päästävän kimeän
hätähuudon. Mutta ei näkynyt ketään, ja siitä arvasin, että ukkosen
jyrinä oli estänyt pyssynpamahduksen kuulumasta, on näet muistettava,
että kukaan noista ihmisistä ei ollut pyssyn ääntä koskaan kuullut. Tuo
vanha olento oli varmaan lukemattomia vuosia kyyröttänyt päivää ja yötä
lavitsallaan, mistä hänen varmasti oli vaikea päästä liikkumaan. Kun
naiset siis auringonlaskun aikaan olivat käärineet hänet vuotiin ja
sytyttäneet nuotiot häntä lämmittämään, miksi he olisivat tulleet häntä
häiritsemään, ellei hän kutsunut torvellaan? Luultavasti laki sen
kielsikin.

Jonkun verran varmempana kahlasin pari askelta eteenpäin ja päästin
irti köydellä kiinnitetyn ruuhen. Sitten kömmin itse ruuheen, laskin
pyssyn kädestäni, tartuin airoon ja aloin meloa ulos lahdesta. Samassa
salama jälleen välähti, ja sen valossa näin Motombon kasvot, jotka nyt
olivat vain muutaman jalan päässä minusta. Pää näytti lepäävän melkein
polvia vasten ja oli kaamean näköinen. Keskellä otsaa oli sininen
merkki, siinä mistä kuula oli mennyt sisään, sillä siinä asiassa en
ollut erehtynyt. Pyöreät syvälle painuneet silmät olivat auki, mutta
niitten tuli oli sammunut, ja ne näyttivät tuijottavan minuun pitkien
kulmakarvain alta. Suuri leuka oli loksahtanut auki, ja pitkältä
alahuulelta riippui ulos punainen kieli. Turvonneiden poskien parkittua
nahkaa muistuttava iho oli käynyt tuhkanharmaaksi ja surkean
kirjavaksi.

Oi! Näky oli kaamea, ja joskus pahalla tuulella ollessani se vieläkin
vaivaa minua. Hänen verensä ei kuitenkaan ole raskaana sydämelläni,
sitä omatuntoni ei pelkää. Hänen loppunsa oli välttämätön viattomain
pelastamiseksi, ja olen vakuutettu, että se oli hyvin ansaittu. Sillä
hän oli paholainen ja sukua tuolle suurelle apinajumalalle, jonka
metsässä olin surmannut ja jota hän sivumennen sanoen kuolleena mitä
suurimmassa määrässä muistutti. Jos heidän päänsä olisi pantu
vierekkäin vähän matkan päähän toinen toisestaan, ei olisi ollut
kovin helppoa erottaa niitä ulkonevine kulmineen, parrattomine,
sisäänpainuneine leukoineen ja suupielistä törröttävine keltaisine
torahampaineen.

Nyt olin päässyt jo ulos luolasta. Pysähdyin kuitenkin hetkeksi syrjään
jyrkän kallioseinämän alle sekä kuunnellakseni, olisiko tekoni
huomattu, että peläten salaman, joka yhä vielä leimahteli, vaikkakin
myrskykeskus eteni nopeasti, ilmiantavan minut jollekin vartijalle.

Noin kymmenen minuuttia pysyin piilossani, mutta sitten päätin
rohkaista mieleni ja läksin hiljalleen soutamaan vastakkaista rantaa
kohti, suunnaten kuitenkin vähän länteen päin luolasta erästä muita
pitempää puuta kohti, joka niinkuin olin pannut merkille, kohosi
taivaalle juuri hautuumaan takana.

Sattumalta olin laskenut aivan oikein, ja loppujen lopuksi ruuheni
keula sujahti samaan risukkoon, jonka taakse olin toverini jättänyt.
Samassa kuukin alkoi pilkistellä ohenevien sadepilvien takaa, ja sen
valossa he näkivät minut, ja minä näin olennon, joka ensi silmäyksellä
oli aivan gorilla-jumalan itsensä näköinen, laahustavan eteenpäin ja
tarttuvan keulaan. Kauhea peto oli siinä aivan ilmielävänä, sellaisena
kuin sen metsässä olimme nähneet, ainoastaan hiukan pienempänä.

Sitten muistin asian ja purskahdin nauruun, ja tuo nauru teki minulle
äärettömän hyvää.

"Tekö se olette, baas?" sanoi tukahtunut ääni, joka tuntui lähtevän
gorillan keskeltä. "Oletteko elossa, baas?"

"Tietysti", minä vastasin, "kuinka muuten olisin täällä?" ja lisäsin
hilpeästi: "Entä onko sinun mukava olla tuon soman, lämpöisen turkin
sisässä tänä sateisena yönä?"

"Oh, baas", ääni vastasi, "kertokaa, mitä on tapahtunut. Tässä
hajussakin palan kuulemisen halusta."

"Motombo on saanut surmansa, Hans. Kas niin, Stephen, ojenna minulle
kätesi ja anna vaatteeni, ja pitele sinä, Mavovo, pyssyä ja venhettä,
sillä aikaa kuin pukeudun."

Sitten hyppäsin maihin ja kaislikossa riisuin yltäni märät housut ja
paidan ja sulloin ne metsästystakkini suuriin taskuihin, sillä en
tahtonut hävittää niitä, ja pukeuduin kuiviin vaatteihin, jotka
rikkonaisuudestaan huolimatta olivat aivan kylliksi tuossa lämpimässä
ilmastossa. Sen tehtyäni otin aimo kulauksen taskussani olevasta
paloviinapullosta ja söin hiukan, sillä tunsin olevani nälkäinen.
Senjälkeen kerroin heille tarinan ja, lopettaen lyhyeen heidän
ihailunsa ja ihmettelynsä, pyysin heitä asettamaan Pyhän kukan ruuheen
ja astumaan itse perästä. Sitten Hans pisti sormensa esille gorillan
käsivarsista, ja hänen avullaan latasin pyssyn uudelleen viimeisellä
nallilla. Sen tehtyä astuin viimeisenä venheeseen ja istuuduin keulaan,
pyytäen Veli Johannesta ja Stephen'iä soutamaan.

Välttääksemme huomion herättämistä teimme kierroksen niinkuin äskenkin,
ja lyhyessä ajassa pääsimme luolan suulle. Kumarruin eteenpäin ja
kurkistin läntisen kallioseinämän ympäri. Ei ketään näkynyt liikkeellä.
Tulet paloivat himmeästi, ja kokoon lysähtänyt Motombo kyyrötti
lavallaan kuin ennenkin. Hiljaa, hyvin hiljaa nousimme venheestä, ja
minä järjestin kulkueemme, toisten katsellessa kierosti kuolleen
Motombon kauheita kasvoja.

Itse asetuin etupäähän, sitten seurasi Kukan äiti ja hänen jäljessään
Hans metsän jumalana; sitten Veli Johannes ja Stephen Pyhää kukkaa
kantaen. Kukkaa seurasi Hope ja viimeisenä rivissä Mavovo. Toisen
nuotion lähellä olin ensimmäisellä läpikulkumatkallamme huomannut läjän
soihtuja, niinkuin jo mainitsinkin. Sytytimme niistä muutamia, ja
antamastani merkistä Mavovo veti venheen takaisin pienelle telakalleen
ja sitoi köydellä paaluun. Arvelin, että kun se löydettäisiin sieltä
näennäisesti koskemattomana, se saattaisi tehdä kulkumme veden yli
vieläkin salaperäisemmäksi. Kaiken aikaa minä pidin silmällä luolan
sivuovia, odottaen joka hetki vaimoja syöksyvän ulos. Mutta ei ketään
tullut. Ehkä he nukkuivat, tai olivat mahdollisesti poissa; sitä en
tiedä vielä tänäkään päivänä.

Läksimme liikkeelle ja juhlallisen hiljaisuuden vallitessa etsimme
itsellemme tien mutkikkaan luolan läpi, sammuttaen soihtumme, niin pian
kuin näimme valon sen sisämaan puoleiselta suulta. Muutaman askeleen
päässä sen suulta seisoi vahtisotilas. Hänen selkänsä oli luolaan päin,
ja pilvien kanssa taistelevan kuun epävarmassa valaistuksessa, sateen
yhä hienosti tihkuessa hän ei huomannut meitä, ennenkuin olimme aivan
hänen kohdallaan. Silloin hän kääntyi ja, nähdessään tuon kaamean näyn:
maansa jumalat kulkueessa, kohotti kätensä ja kaatui sanaakaan
sanomatta tajuttomana maahan. Vaikka en ole kysynyt, luulen Mavovon
varmasti tehneen hänen heräämisensä mahdottomaksi. Myöhemmin taakseni
katsoessani huomasin hänellä joka tapauksessa suuren, pitkävartisen
pongo-keihään sen kuparisen asemesta, jonka hän oli ottanut arkusta
hautuumaalla.

Eteenpäin kävi kulkumme Rican kaupunkia kohti, seuraten kapeata polkua,
jota olimme tulleetkin. Kuten jo sanoin, seutu oli hyvin autiota, ja
sivuuttamaimme majain asukkaat olivat nähtävästi syvässä unessa. Maassa
ei sitäpaitsi ollut koiria herättämässä heitä haukunnallaan. Luolan ja
Rican kaupungin välillä meitä ei luullakseni nähnyt ainoakaan sielu.

Koko pitkän yön kuljimme niin nopeasti kuin jaksoimme, pysähtyen vain
silloin tällöin muutamaksi minuutiksi lepuuttamaan Pyhän kukan
kantajia. Väliin mrs. Eversleykin auttoi miestään tässä tehtävässä,
mutta Stephen, joka oli hyvin vahva, kantoi paarin toista päätä koko
matkan.

Hansia tietysti rasitti kovasti gorillan nahan paino, joka
kutistuneenakin oli pysynyt yhtä raskaana kuin ennenkin. Mutta hän oli
sitkeä vanhus ja jaksoi lopultakin paremmin kuin olimme odottaneet,
vaikka kaupunkiin päästessämme hän joskus oli pakotettu seuraamaan
itsensä jumalan esimerkkiä ja auttamaan itseään käsillään nelinkontin
ryömien, niinkuin gorilla tavallisesti liikkuukin.

Saavutimme Rican kaupungin leveän pääkadun noin puoli tuntia ennen
aamunkoittoa ja jatkoimme eteenpäin kenenkään huomaamatta vielä ohi
juhlatalonkin, sillä tänä sateisena aamuna ei ketään vielä ollut
liikkeellä. Olimme päässeet jo niin kauas, ettei ollut enää kuin sata
kyynärää satamaan, kun eräs nainen, joka ahkeruudesta -- tai ilkeydestä
-- oli noussut varhain ja tullut puutarhaansa työhön, huomasi meidät ja
päästi hirveän, korviasärkevän huudon.

"Jumalat!" hän huusi. "Jumalat lähtevät maasta ja vievät valkoiset
miehet mennessään."

Siinä silmänräpäyksessä syntyi hälinää taloissa. Päitä ilmestyi oviin
ja ihmiset juoksivat puutarhoihinsa ja kaikki alkoivat kirkua, niin
että olisi voinut luulla verilöylyn olevan tekeillä. Mutta vielä ei
kukaan lähestynyt meitä, sillä he olivat pelon vallassa.

"Eteenpäin", minä huusin, "tahi kaikki on hukassa."

He vastasivat suurenmoisesti. Hans ponnisteli eteenpäin nelinkontin,
vaikka oli melkein näännyksissä tukahduttavan pukunsa painon alla, ja
Veli Johannes ja Stephen väsyneinä raskaasta taakastaan yrittivät vielä
hiljaista ravia. Pääsimme satamaan, ja telakkaan sidottuna oli siellä
sama venhe, jolla olimme tulleetkin Pongo-maahan. Hyppäsimme
venheeseen, minä leikkasin köyden poikki puukollani, sillä solmujen
avaamiseen ei ollut aikaa, ja työnsin irti rannasta.

Samassa satalukuinen kansanjoukko, m.m. suuri luku sotilaita, oli aivan
kintereillämme ja melkein ympärillämme, mutta yhä vielä he näyttivät
liian säikähtyneiltä voidakseen ryhtyä mihinkään. Niin pitkälle Hansin
valepuvun vaikutus oli meidät pelastanut. Kansanjoukon keskellä tunsin
nousevan auringon valossa Komban, joka saapui juosten paikalle
kädessään suuri keihäs, ja pysähtyi hetkiseksi hämmästyneenä.

Silloin tapahtui onnettomuus, joka oli maksaa meidän kaikkien hengen.

Hans, joka istui perässä, oli menehtymäisillään ja koettaessaan
kuumuudessa ja pahassa hajussa saada ilmaa keuhkoihinsa pisti päänsä
ulos nahkassa olevasta raosta kaislalla täytetyn gorillanpään
alapuolelta, jolloin pää veltosti kaatui hänen hartioilleen. Komba näki
hänen pienet, rumat kasvonsa ja tunsi ne.

"Petos!" hän kiljahti. "Nuo valkeat paholaiset ovat tappaneet jumalan
ja ryöstäneet Pyhän kukan ja sen papittaren. Tuo keltainen mies on
puettu jumalan nahkaan. Venheisiin! Venheisiin!"

"Soutakaa!" minä huusin Veli Johannekselle ja Stephen'ille, "soutakaa
henkenne edestä! Mavovo, auta minua saamaan purje pystyyn."

Onneksi tuuli tänä myrskyisenä aamuna puhalsi lujasti mannermaan
suuntaan.

Työskentelimme maston kimpussa ja saimmekin sen pystyyn sekä purjeen
nostetuksi, mutta hitaasti se kävi, sillä olimme tottumattomia. Kun
purje alkoi auttaa, airot olivat jo meloneet meidät noin neljänsadan
kyynärän päähän telakasta, josta samassa monta venhettä, purjeet
valmiina pystyssä, oli lähdössä meitä takaa-ajamaan. Etumaisen venheen
keulassa seisoi Komba, uusi kalubi, huutaen kirouksia ja kostoa ja
heiluttaen suurta keihästä päänsä päällä.

Tiesin, että ellemme mihinkään ryhtyisi, niin nuo taitavat purjehtijat
piankin saavuttaisivat ja surmaisivat meidät. Tätä ajatellessani
mieleeni juolahti jotakin. Jätin Mavovon hoitamaan purjetta, ryömin
perään ja polvistuin pohjalle, työntäen väsyneen Hansin syrjään. Yksi
panos, tai oikeammin nalli, oli vielä tallella, ja sitä aioin käyttää.
Asetin pisimmän tähtäimen, kohotin pyssyni ja tähtäsin Komban leukaan.
_Intombi_ ei ollut tarkistettu eikä aiottu käytettäväksi näin pitkän
välimatkan päästä, ja vain ottaen lukuun kuulan painumisen voin toivoa
osuvani hänen ruumiiseensa.

Purje veti hyvin ja piti venhettä tasapainossa. Olimme sitäpaitsi
vielä maan suojassa, ja vesi oli tyyni kuin lahden vesi, joten
ampuma-alukseni oli todellakin hyvä. Itse olin tosin väsynyt, mutta
henkiset voimat näyttivät tarpeen tullen kasvavan, ja tunsin itseni
lujaksi kuin kuvapatsas. Loppujen lopuksi valokin oli hyvä, sillä
aurinko oli juuri nousemassa takanani, ja sen tasaiset säteet
valaisivat suoraan maaliani. Pidätin henkeäni ja kosketin liipaisinta.
Pyssy laukesi kevyesti ja melkein samassa hetkessä savun painuessa
syrjään näin Komban kohottavan kätensä ja kaatuvan selälleen venheen
pohjalle. Vasta paljon myöhemmin, siltä ainakin tuntui, tuulenhenki toi
korviimme hiljaisen kaiun tuon kohtalokkaan kuulan pamahduksesta.

Vaikka minun ehkä ei pitäisi sitä sanoa, laukaus oli niissä
olosuhteissa todella ihmeellinen, sillä myöhemmin sain tietää, että
kuula oli osunut juuri siihen, mihin olin tarkoittanutkin, nimittäin
keskelle rintaa, lävistäen sydämen. Jos siitä puhe tulee, niin
oikeastaan kaikkikin neljä laukausta, jotka Pongo-maassa ammuin, olivat
oikea saavutus tarkka-ampujaurani aikana. Ensimmäinen, yöllä ammuttu
taittoi gorilla-jumalan käden ja olisi surmannut sen, ellei panos olisi
syttynyt niin hitaasti, antaen hänelle aikaa peittää päänsä. Toinen
tappoi sen keskellä pahinta liikuntaa ja kahakkaa. Kolmas, jonka ammuin
salaman valossa pitkän uinnin jälkeen, surmasi Motombon, ja neljäs,
jonka laukaisin pitkän matkan päästä ja liikkuvasta venheestä,
oli kuolemantuomio tuolle kurjalle Komballe, joka oli luullut
pyydystäneensä meidät Pongo-maahan surmattaviksi ja syötäviksi uhrina.
Loppujen lopuksi asiaa aina vaikeutti tietoisuus, että tehtyä erehdystä
ei voisi korvata neljällä nallilla.

Olen varma, etten olisi niin hyvin osannut ampua millään muulla, vaikka
kuinkakin uudenaikaisella ja tarkalla pyssyllä. Mutta tähän pieneen
Purdey-aseeseen olin tottunut nuoruudestani asti, ja niinkuin jokainen
tarkka-ampuja tietää, sillä on suuri merkitys. Minä tunsin sen, ja se
näytti tuntevan minut. Vielä tänäkin päivänä se riippuu seinälläni,
vaikka tietystikään en enää käytä sitä tänä takaaladattavain aseiden
aikakautena. Pahaksi onneksi vain eräs kotiseutuni pyssyseppä, jolle
lähetin sen lukon puhdistamista varten, maalasi sen uudelleen ja
puhdisti ja kiilloitti perän j.n.e. kysymättä lupaa, joten ase tuli
melkein uuden näköiseksi. Olisin mieluummin pitänyt sen kuluneessa ja
raavitussa tilassaan.

Palataksemme asiaan: laukauksen ääni herätti Hansin unesta niinkuin
John Peel'in torvi. Hän heilautti päätään jalkaini välissä ja näki
Komban kaatumisen.

"Oi, ihanaa, baas! Ihanaa!" hän sanoi heikolla äänellä. "Olen
vakuutettu, ettei teidän arvoisan isänne henkikään osaisi somemmin
surmata vihollisiaan siellä tulisessa paikassa. Ihanaa!" ja tuo
ukkohöperö painautui maahan, suudellen saappaitani tai niiden
jäännöksiä, minkäjälkeen annoin hänelle loput paloviinastani.

Ryyppy toinnutti hänet melkein entiselleen varsinkin sen jälkeen kuin
hänet oli vapautettu tuosta likaisesta nahkasta ja hän sai pestä
kätensä ja päänsä.

Komban kuoleman vaikutus pongoihin oli hyvin kummallinen. Kaikki ruuhet
kokoontuivat sen ruuhen ympärille, jossa hän makasi. Sitten he
kiireisen neuvottelun jälkeen laskivat purjeensa ja soutivat takaisin
satamaansa. Miksi he sen tekivät, sitä en tiedä. Ehkä he arvelivat,
että hän oli lumottu tai ainoastaan haavoittunut ja tahtoivat saattaa
hänet lääkärin hoitoon. Tahi mahdollisesti laki kielsi heitä jatkamasta
matkaa ilman jonkun varakalubin johtoa, joka oli "voittanut jumalan" ja
joka odotti rannalla. Ehkä myöskin uskonnolliset menot vaativat, että
päällikön ruumis oli saatettava maihin erityisin juhlamenoin. Sitä en
tiedä. On mahdotonta lausua varmaa arvostelua noitten Afrikan
kaukaisten heimojen toiminnan salaperäisistä vaikuttimista.

Tulos oli joka tapauksessa se, että me voitimme hyvän joukon aikaa ja
elämän mahdollisuuden, joka muussa tapauksessa olisi kuollut siihen
paikkaan. Lahdesta päästyämme tuuli puhalsi iloisesti ajaen meitä
ripeää vauhtia yli järven aina keskipäivään asti, jolloin se alkoi
hiljentyä. Kaikeksi onneksi se ei kuitenkaan kokonaan lakannut ennen
kello kolmea, jolloin jo Mazitu-maan rannikko oli verraten lähellä;
voimmepa jo erottaa taivaalla pilkun, jonka tunsimme Stephen'in pienen
kukkulan laelle pystyttämäksi lipuksi.

Tämän rauhanajan kestäessä söimme jäljelläolevat ruokamme, peseydyimme
niin perinpohjin kuin voimme ja lepäsimme. Hyvä olikin, että saimme
tämän levonhetken ennen sitä, mikä seurasi. Sillä juuri tuulen
lakatessa katsoin taakseni, ja siellä tulikin jo, yhä tuulen alla, koko
pongojen ruuhilaivasto, arviolta kolme-, neljäkymmentä kappaletta,
kussakin parikymmentä miestä. Purjehdimme eteenpäin niin pitkälle kuin
pääsimme, sillä vaikka eteneminen kävi hitaasti, se oli kuitenkin
nopeampaa kuin soutamalla. Oli sitäpaitsi tarpeellista säästää voimiaan
viimeisen koettelemuksen varalle.

Muistan tuon hetken hyvin selvästi, sillä hermostuneeseen ja
kiihoittuneeseen mieleen jokainen pikkuseikkakin painui syvälle.
Muistan päittemme päällä liitelevien pilvien muodonkin, jotka
osoittivat jälkiä edellisen yön myrskystä. Eräskin oli kuin linna,
jonka torni oli särkynyt, niin että portaat sisällä näkyivät; eräs
toinen muistutti suuresti haaksirikkoista laivaa, jonka keulassa oli
reikä, kaksi mastoa poikki ja kolmas pystyssä riekaleisine purjeineen
j.n.e.

Sitten muistan tavallisen, suuren järven ja erittäinkin erään paikan,
jossa kaksi virtaa yhtyi, synnyttäen pieniä laineita, jotka näyttivät
taistelevan keskenään ja kaatuvan taaksepäin omituisesti murtuen.
Muistan myöskin parvittain pieniä kaloja, ne muistuttivat suuresti
säynästä, sillä niillä oli pyöreä suu ja hyvin valkoinen vatsa, ja ne
ilmestyivät äkkiä veden pintaan, tavoitellen näkymättömiä kärpäsiä.
Kalat vetivät puoleensa joukon lintuja, jotka olivat lokin näköisiä
mutta pienempiä. Niillä oli sysimusta pää, valkoinen takaruumis,
harmahtavat siivet ja korallinpunaisissa jaloissa ohuet räpylät. Ne
pyydystivät pieniä kaloja, päästäen sitä tehdessään omituisia
valittavia huutoja, jotka päättyivät pitkään e-e-e ääneen. Parven isä,
jonka pää oli valkea niinkuin takaruumiskin, mahdollisesti iästä,
liiteli muiden yläpuolella vaivautumatta pyydystämään kaloja mutta
pakottaen silloin tällöin jonkun joukosta pudottamaan saaliinsa, jonka
se sieppasi ilmasta, ennenkuin se ehti vedenpintaan asti. Tällaisia
olivat ne pikkuseikat, jotka jäivät mieleeni, vaikka luonnollisesti
niitä oli enemmänkin, mutta ne eivät ole kertomisen arvoisia.

Kun tuuli lopulta kokonaan lakkasi, olimme ehkä noin kolmen mailin
päässä rannasta, taikka oikeammin kaislavyöhykkeestä, joka tällä
kohdalla ympäröi Mazitu-rannikkoa noin seitsemän- tai kahdeksansadan
kyynärän levyisenä, kunnes vesi kävi liian syväksi. Pongot olivat
silloin noin puoltatoista mailia taempana. Mutta kun heille riitti
tuulta muutamaa minuuttia kauemmin ja kun he sitäpaitsi tuulen kokonaan
tyynnyttyä voivat soutaa monella käsiparilla, ei välimatkamme pian
ollut mailia pitempi. He pääsivät siis eteenpäin neljä mailia samassa
ajassa kuin me kolme.

Laskin hyödyttömäksi käyneen purjeen ja heittäen sen mastoineen järveen
keventääksemme venhettä, kun taivaasta näimme, ettei tuulesta enää
ollut toivoa, aloimme soutaa niin lujasti kuin jaksoimme. Onneksi
molemmat naiset voivat auttaa meitä, sillä he olivat oppineet soutamaan
Kukan saarella, missä heillä kalastusta varten oli ollut yksityisvenhe
saaren toisella rannalla. Hansin, joka yhä oli heikko, asetimme perää
pitämään, mutta ei hän siihenkään oikein kyennyt.

Mitä tuimempi jahti, sitä kauemmin se kestää, sanoo sananlasku, mutta
vihollisten taitavat soutumiehet tuntuivat yhä vain lähenevän. Meidän
ollessamme mailin päässä kaislikosta välimatka ei enää ollut kuin puoli
mailia, ja sitä mukaa kuin väsyimme, se yhä vain pieneni. Kun
kaislikkoon ei enää ollut kuin kaksisataa kyynärää, takaa-ajajat olivat
jo noin viiden-, kuudenkymmenen kyynärän päässä, ja silloin varsinainen
taistelu alkoi.

Se oli lyhyt mutta hirveä. Heitimme venheestä kaikki, mitä ikinä
voimme, myöskin pohjakivet ja raskaan gorillan nahkan. Tämän teimme
onneksemme, sillä se vajosi hitaasti, ja etumaiset pongo-venheet
pysähtyivät hetkeksi pelastamaan kallista pyhänjäännöstä, pysähdyttäen
takanakin tulevat, jona aikana voitimme kaksi- tai kolmekymmentä
kyynärää.

"Kasvi mereen!" minä sanoin.

Mutta Stephen näytti aivan vanhentuvan kauhusta ja huohotti hien
valuessa pitkin kasvoja ja soutaen voimainsa takaa:

"Ei, taivaan tähden, kun olemme niin paljon vaivaa nähneet sen takia."

En siis uudistanut vaatimustani, sillä ei todellakaan ollut aikaa
väittelyyn.

Nyt olimme jo kaislikossa, sillä lippu oli ohjannut meidät suoraan
suuren virtahepojen polkeman uoman päähän, ja pongot, jotka soutivat
kuin riivatut, olivat kolmenkymmenen kyynärän päässä. Oli hyvä, ettei
tuo mielenkiintoinen kansa ollut oppinut jousien ja nuolien käyttöä ja
että heidän keihäänsä olivat liian raskaat heittoaseiksi. Nyt, tai
oikeastaan vähän aikaisemminkin, vanha Babemba, mazitut ja
zulu-metsästäjämme olivat nähneet meidät. Suurena laumana he kahlasivat
meitä kohti pitkin matalikkoa, kirkuen rohkaistukseksi tullessaan.
Zulut alkoivat kiivaan ammunnan sillä seurauksella, että yksi kuula
sattui venheeseemme ja toinen hattuni laitaan. Kolmas kuitenkin surmasi
jonkun pongon, aiheuttaen Tusculumin riveissä hämminkiä.

Mutta me olimme menehtymäisillämme ja he lähenivät säälimättä. Kun
heidän etumainen venheensä ei enää ollut kuin kymmenen kyynärän päässä
ja me ehkä kahdensadan kyynärän päässä rannasta, koettelin airollani
pohjaa, ja kun huomasin, ettei vettä ollut kuin neljän jalan
syvyydeltä, huusin:

"Kaikki veteen ja kahlatkaa. Se on viimeinen toivomme!" Kömmimme kaikki
venheestä, jonka keulan minä viimeisenä tullessani pyöräytin ympäri
pongojen venheiden tielle. Nyt olisi luultavasti kaikki käynyt hyvin,
ellei Stephen pulikoituaan jo muutamia askeleita eteenpäin olisi äkkiä
muistanut rakasta orkideaansa. Hän ei ainoastaan itse palannut sitä
pelastamaan, vaan houkuttelipa vielä ystävänsä Mavovonkin seuraamaan
mukanaan. He palasivat venheelle ja alkoivat nostaa kasvia, kun pongot
samassa kävivät heihin käsiksi, iskien keihäillään yli leveän
venheemme. Mavovo vastasi iskuihin aseella, jonka hän oli riistänyt
vahtisotilaalta luolan suulla ja surmasi tai haavoitti yhtä heistä.
Samassa joku heitti häntä venheen pohjakivellä, joka osui päähän ja
kaasi hänet veteen, mutta hän nousi kuitenkin ja hoiperteli takaisin
melkein tajuttomana, kunnes joku meikäläisistä tarttui häneen ja
raahasi rannalle.

Siten Stephen jäi yksin retuuttamaan suurta kukkaansa, kunnes joku
pongo-sotilas kurottuen venheen ylitse työnsi keihään läpi hänen
olkapäänsä. Hän päästi orkidean irti, sillä nyt hänen täytyi, ja yritti
peräytyä. Liian myöhään! Vähintään puoli tusinaa pongoja syöksyi
kahlaten venheemme keulan ja kaislikon väliin surmatakseen hänet. Minä
en päässyt apuun, sillä totta puhuakseni olin sillä hetkellä uponnut ja
tarttunut jalastani sarvikuonon kavion tekemään reikään, kun taas
zulu-metsästäjät ja mazitut olivat vielä kauempana. Ilman Hope-tytön
rohkeutta hän varmasti olisi saanut surmansa. Hope oli kahlaamassa
rantaan päin vähän minun edelläni, mutta sattui kääntymään ja näki
Stephen'in vaaran. Hän syöksyi takaisin läpi veden kuin leopardi,
jonka penikat ovat vaarassa.

Hän pääsi Stephen'in luo ennen pongoja, heittäytyi hänen ja heidän
väliinsä ja alkoi kiivaasti puhutella heitä heidän omalla kielellään,
jota hän tietysti oli oppinut niiltä albinoilta, jotka eivät olleet
mykkiä. Hänen sanojaan en etenevien mazitujen huutojen lomassa
erottanut tarkkaan. Niin paljon kuitenkin käsitin, että hän luki
jotakin vanhaa, voimakasta loitsua, jota käyttivät vain Pyhän kukan
vartijat ja joka kirosi heidät ruumiineen sieluineen kauheaan tuomioon.
Tuo loitsu, jonka sanoja nuori nainen enemmän kuin hänen äitinsäkään
eivät halunneet toistaa, vaikutti ihmeellisesti. Ne, jotka sen
kuulivat, m.m. Stephen'in ahdistajat, pysähdyttivät kätensä, vieläpä
kumarsivat päänsäkin nuoren papittaren edessä kuin kunnioittaen ja
palvoen ja jäivät siihen asentoon niin kauaksi, että tämä ehti taluttaa
haavoittuneen Stephen'in pois vaarasta. Tämän hän teki kahlaten
takaperin nuorukaisen rinnalla silmät yhä kiinnitettyinä pongoihin. Se
oli omituisin pelastus, mitä ehkä milloinkaan olen nähnyt.

Pyhän kukan viholliset siten kuitenkin saivat takaisin ja veivät sen
pois, sillä näin yhden ruuhista lähtevän kuljettamaan sitä. Siihen
orkideametsästykseni loppui ja samaten toivo rahoista, jotka minun piti
saada osuutenani tuon kalliin kukan myyntihinnasta. Tahtoisin tietää,
minnekä kukka on joutunut. Minulla on kuitenkin täysi syy otaksua,
ettei sitä koskaan istutettu takaisin Kukan saarelle, vaan että se
hävisi tuohon hämärään ja tuntemattomaan maahan Afrikan sydämessä,
mistä pongojen luullaan sen tuoneenkin muuttaessaan silloisille
asuinpaikoilleen.

Stephenin haavoittumisen ja pelastuksen jälkeen tuon pelottoman miss
Hope'n välityksellä, jonka mielenkiinto nuorukaista kohtaan jo oli
kyllin suuri saattaakseen hänet panemaan henkensä alttiiksi hänen
tähtensä, me kaikki pakolaiset pääsimme ystäväimme avulla jotenkuten
rannalle. Täällä Hans, minä ja naiset vaivuimme uupuneina maahan, mutta
Veli Johannes jaksoi vielä koota voimiaan haavoittuneiden Stephen'in ja
Mavovon hyväksi.

Samassa alkoi taistelu kaislikossa, ja hurja ottelu se olikin. Pongot,
joita oli luvultaan yhtä paljon kuin meikäläisiä, tekivät raivoisan
hyökkäyksen, sillä heidän jumalansa ja pappinsa kuolema --
otaksuttavasti huhut Motombosta jo olivat ehtineet heidän korviinsa --
ja äidin ja Kukan ryöstö olivat tehneet heidät mielettömiksi. He
hyppäsivät venheistään kaislikkoon, sillä uoma oli niin kapea, ettei
siinä sopinut kävelemään kuin yksi kerrallaan, ja aikoivat nähtävästi
kahlata rantaan. Rannalta käsin heidän perivihollisensa mazitut
hyökkäsivät vanhan Babemban johdolla. Ottelu, joka nyt seurasi, oli
oikeastaan sarja käsikähmä-kahakoita ennemmin kuin oikea taistelu. Oli
omituista nähdä taistelevien päiden liikkuvan kaislikossa ja keihästen
iskevän vastatusten, kunnes toinen aina kaatui. Haavoittuneita tästä
kahakasta jäi vain muutamia, sillä ne, jotka kaatuivat, vajosivat
mutaan ja veteen ja hukkuivat.

Näytti siltä kuin vedessä liikkumiseen tottuneet pongot olisivat olleet
voiton puolella ja mazitut peräytymässä. Mutta zulu-metsästäjäimme
pyssyt ratkaisivat taistelun kuitenkin vihollisten tappioksi. Vaikka en
itse kyennyt kohottamaan pyssyä, käskin koota pyssymiehet ympärilleni
johtaakseni heidän ammuntaansa, joka tekikin pongoihin niin
kauhistuttavan vaikutuksen, että kun kymmenen tai kaksitoista oli
kaatunut, he alkoivat mielettöminä paeta ja pyrkiä venheisiin laivaston
vartijain avulla.

Loppujen lopuksi he merkin saatuaan tarttuivat airoihin ja syytäen yhä
kirouksia ja uhkauksia soutivat tiehensä, kunnes muuttuivat vain
pilkuiksi suuren järven selällä ja katosivat näkyvistämme.

Kaksi ruuhta olimme kuitenkin saaneet kiinni ja niiden mukana kuusi ja
tai seitsemän pongoa. Mazitut olisivat halunneet tappaa heidät, mutta
Veli Johanneksen pyynnöstä, jonka käskyillä, kuten muistettanee, oli
Mazitu-maassa sama pätevyys kuin kuninkaan käskyillä, heidät sidottiin
käsistään ja vietiin vangeiksi.

Noin puolessa tunnissa kaikki oli ohi, mutta päivän loppuosasta en osaa
kirjoittaa, sillä vaivuin luultavasti tainnoksiin äärimmäisestä
väsymyksestä, mikä ehkä ei ollutkaan ihme, kun otetaan lukuun kaikki
mitä olimme kokeneet noiden neljän ja puolen päivän kuluessa, jotka
olivat vierähtäneet meidän ensimmäisestä venheeseen astumisestamme
Suuren järven rannalla. Koko seikkailurikkaan elämäni varrelta en
muista tuollaisia yhtämittaisen ruumiillisen ja sielullisen
jännityksen päiviä. Oli todella ihme, että pääsimme elävinä niiden
läpi. Viimeinen mitä muistan oli Sammy, joka nyt taistelun loputtua
ilmestyi jälleen pienenä ja sinisessä pumpulimekossaan kuin perhonen
auringon pilkistäessä esiin sateen jälkeen.

"Oi, mr. Quatermain", hän sanoi, "toivotan teidät tervetulleeksi kotiin
voitettuanne vaikeat ponnistukset ja saatuanne katsoa silmästä silmään
veristä sotaa. Joka päivä teidän poissaolossanne ja suurimman osan
öitäkin moskiittojen karkoittaessa uneni rukoilin turvallisuutenne
puolesta, ja ehkä, mr. Quatermain, siitä olikin apua, sillä mitä
sanookaan runoilija? Ne, jotka palvelevat ja tarjoavat pöydässä, ovat
melkein yhtä hyvät kuin ne, jotka keittävät päivällistä."

Nuo olivat hänen sanansa, jotka omituista kyllä painuivat pimeneviin
aivoihini. Tai oikeastaan ne olivat osa hänen sanoistaan, ote pitkästä
puheesta, jonka Sammy epäilemättä oli huolellisesti valmistanut
poissaollessamme.




XIX.

OIKEA PYHÄ KUKKA.


Kun jälleen heräsin, huomasin nukkuneeni viisi- tai kuusitoista tuntia,
sillä uuden päivän aurinko oli jo korkealla taivalla. Makasin oksista
tehdyn suojuksen alla saman kukkulan juurella, jolle pystyttämämme
lippu oli johtanut meidät takaisin yli Kiruan järven. Lähelläni istui
Hans suunnattoman suuren liemivadin kimpussa; liemen hän oli keittänyt
lähellä olevassa tulessa. Hänen vieressään näin ilokseni Mavovonkin pää
sidottuna, vaikka muuten ei sanottavasti vahingoittuneena. Kivi, joka
heikkoluisemman valkoihoisen luultavasti olisi surmannut, ei ollut
tehnyt muuta kuin iskenyt hänet tainnoksiin ja tehnyt haavan
päänahkaan; sen voimaa oli sitäpaitsi luultavasti vähentänyt kuminen
päärengas, jota hän, niinkuin useimmat määrättyyn ikään tai arvoon
päässeet zulut, käytti hiuksiinsa kiedottuna.

Kaksi telttaa, jotka olimme tuoneet mukanamme järvelle asti, oli
pystytetty aivan lähelle, ja ne tekivät auringonpaisteessa oikein soman
ja rauhallisen vaikutuksen.

Hans, joka salavihkaa piti minua silmällä, lennätti minulle heti suuren
tuopillisen kuumaa kahvia, jonka Sammy oli valmistanut heräämiseni
varalta; sillä he tiesivät, että uneni johtui tai oli johtunut luonnon
vaatimuksista. Join kahvin viimeiseen pisaraan asti enkä ole koko
elämässäni mistään nauttinut enemmän. Sitten kävin käsiksi
paistettuihin lihapalasiin ja kysyin häneltä, mitä oli tapahtunut.

"Ei muuta, baas", hän vastasi, "kuin että me, joiden pitäisi maata
kuolleina, olemme elossa. Äiti ja missie nukkuvat tuolla teltassa, tai
ainakin äiti, sillä missie auttaa isäänsä ja hoitaa baas Stephen'iä,
joka on saanut pahan haavan. Pongot ovat tipo tiessään eivätkä
luultavasti palaa, sillä he saivat tarpeekseen valkoisten miesten
pyssyistä. Mazitut ovat haudanneet niin paljon kuolleitaan kuin ovat
löytäneet ja lähettäneet haavoittuneet, joita oli vain kuusi, paareilla
Bezan kaupunkiin. Siinä kaikki, baas."

Sitten peseytyessäni -- en ole koskaan ollut niin pesun tarpeessa -- ja
vetäessäni ylleni alusvaatteitani, joissa olin uinut sinä yönä kuin
ammuin Motombon ja jotka Hans oli kiertänyt ja kuivannut auringossa,
kysyin tuolta kunnon mieheltä, kuinka hän jaksoi seikkailujensa
jälkeen.

"Oh, oikein hyvin, baas", hän vastasi, "nyt kun vatsani on täynnä,
lukuunottamatta sitä, että käteni ja ranteeni ovat haavoilla paviaanina
ryömimisestä ja etten saa nenästäni tuota jumalan nahkan hajua. Oi,
ette tiedä, mitä se oli; jos olisin ollut valkoihoinen, se olisi
tappanut minut. Mutta, baas, teitte ehkä lopultakin viisaasti
ottaessanne vanhan juomari-Hansin mukaanne matkalle, sillä olinhan
älykäs, kun muistin tuon pikku pyssyn, vai mitä? Ja kun keksin, että te
voisitte uimalla päästä tuon Krokodiilijärven yli, vaikka sen tosin
opin hämähäkistä ja perhosesta, jotka kunnianarvoisa isänne lähetti
meille merkiksi. Ja nyt olemme päässeet onnellisesti takaisin,
lukuunottamatta Jerryä, josta muuten ei ole suurta vahinkoa, sillä
hänen laisiaan on mazitujen joukossa monta, ja lukuunottamatta haavaa
baas Stephen'in olkapäässä ja tuota suurta kukkaa, joka oli hänestä
viinaakin parempi."

"Kyllä, Hans", minä sanoin, "tein viisaasti ottaessani sinut mukaan, ja
älykäs sinä olet, sillä ilman sinua olisimme nyt keitettyinä ja
syötyinä Pongo-maassa. Kiitän sinua avustasi, vanha ystävä. Muista ensi
kerralla, Hans, paikata reiät taskuissasi. Neljä nallia ei ollut
paljon, Hans."

"Ei, baas, mutta kylliksi; sillä ne olivat kaikki hyviä. Vaikka niitä
olisi ollut neljäkymmentä, ette olisi voinut tehdä enempää. Oi,
kunnianarvoisa isänne kyllä tiesi tämän kaiken" (isävainajani oli
tullut Hansille jonkinlaiseksi suojeluspyhimykseksi) "eikä olisi
vaatinut vanhaa hottentottia kantamaan enempää kuin oli tarpeen. Hän
tiesi, ettette ampuisi harhaan, baas, ja että tapettavia oli vain yksi
jumala, yksi paholainen ja yksi mies."

Minä naurahdin, sillä Hansin selitystapa oli todella omituinen, ja
saatuani nutun ylleni menin Stephen'iä katsomaan. Teltan ovella tapasin
Veli Johanneksen, jonka olkapäätä orkideapaarit olivat pahasti
hanganneet ja käsiin noussut soutamisesta rakot, mutta joka muuten oli
aivan hyvissä voimissa ja tietysti äärettömän onnellinen.

Hän kertoi puhdistaneensa ja ommelleensa kiinni Stephen'in haavan, mikä
näytti tehneen sairaalle hyvää, vaikka keihäs oli pistänyt läpi
olkapään, onneksi kuitenkaan katkaisematta valtimoa. Astuin sitten
sisälle sairaan luokse ja tapasin hänet aika hilpeänä joskin heikkona
väsymyksestä ja verenvuodosta. Miss Hope oli syöttämässä hänelle
lihalientä puulusikalla. En viipynyt kauan etupäässä siitä syystä, että
hän alkoi puhua kadotetusta orkideasta ja osoittaa kiihtymyksen
merkkejä. Koetin rauhoittaa häntä niin hyvin kuin voin kertomalla
hänelle pelastamastani siemenkodasta, mikä uutinen näytti ilahduttavan
häntä.

"Kas niin!" hän sanoi. "Ajattele, että sinä, Allan, muistit tuon
varokeinon, kun minä, orkideanviljelijä, unohdin sen kokonaan!"

"Poikaseni", minä vastasin, "olen elänyt kyllin kauan oppiakseni, ettei
koskaan pidä jättää mitään taaksensa, mitä vain suinkin voi viedä
mukanaan. Vaikka en olekaan orkideanviljelijä, muistui mieleeni, että
kasveja voidaan kehittää muullakin tavoin kuin juuresta, joka
tavallisesti ei mahdu taskuun."

Senjälkeen hän alkoi ladella minulle yksityiskohtaisia neuvoja
siemenkodan säilyttämisestä täydellisesti kuivassa ja ilmaapitävässä
metallirasiassa j.n.e., jolloin miss Hope kursailematta työnsi minut
ulos teltasta.

Samana iltana pidimme neuvottelun, jossa päätimme lähteä paluumatkalle
Bezan kaupunkia kohti heti, sillä paikka, jossa leirimme sijaitsi, oli
hyvin kuumeinen, ja pongojen mahdollinen uusi hyökkäys teki olomme
siellä vaaranalaiseksi.

Valmistimme siis seipäistä ja matosta paarit Stephen'iä varten,
kaikeksi onneksi näet kantajia oli runsaasti, ja muut vähäiset
valmistelumme olivat pian suoritetut. Mrs. Eversley ja Hope nousivat
aasien selkään; Veli Johannes, jonka loukkautunut jalka alkoi taas
käydä pahemmaksi, ratsasti valkoisella härällään; haavoittunutta
sankaria Stephen'iä, kuten sanoin, kannettiin; minä astuin jalan,
vertaillen vanhan Babemban kanssa huomioitamme pongoista, heidän
käytöksestään, jolle minun on annettava täysi tunnustus, ja heidän
tavoistaan, jotka, niinkuin sanottiin, olivat "suorastaan petomaiset".

Kuinka iloinen tuo vanha soturi olikaan kuullessaan taaskin pyhästä
luolasta, Krokodiilijärvestä, sen takana olevasta metsästä ja metsän
kauheasta jumalasta, mistä samoinkuin Motombon kuolemasta sain kertoa
hänelle tarinani kolme kertaa. Kolmannen kerran jälkeen hän sanoi
levollisesti:

"Herrani Macumazana, sinä olet suuri mies, ja olen iloinen, että olen
elänyt vaikkakin vain oppiakseni tuntemaan sinut. Ei kukaan muu olisi
tehnyt noita tekoja."

Olin tietysti iloinen kohteliaisuudesta, mutta tunsin velvoitusta
tehostaa Hansin osaa yhteisessä työssämme.

"Niin, niin", hän vastasi, "Pilkkukäärme, Inhlatu, omistaa
suunnittelemisen taidon, mutta sinä toimimisen lahjan, ja mitä hyötyä
on kekseliäistä aivoista ilman voimakasta kättä? Nämä kaksi seikkaa
eivät käy käsi kädessä, sillä vehkeilijä ei ole taistelija. Hänen
luontonsa on erilainen. Jos käärmeellä olisi elefantin voima ja aivot
ja puhvelin raivoisa rohkeus, niin pian ei maailmassa enää olisikaan
muuta kuin yksi eläin jäljellä. Mutta kaiken Luoja on tämän tiennyt ja
pitänyt nuo ominaisuudet erillään, herrani Macumazana."

Ajattelin ja ajattelen vieläkin, että hänen huomautuksessaan oli paljon
viisautta, niin yksinkertaiselta kuin se näyttääkin. Noitten villien
joukossa, joita me valkoihoiset halveksimme, on varmasti monta
viisasta.

Marssittuamme noin tunnin leiriydyimme jälleen kuunnousuun asti, mikä
tapahtui kello kymmenen, ja sitten jatkoimme taas aamuun saakka, sillä
Stephen'in tähden mielestämme oli parempi kulkea yöllä viileässä.

Muistan vielä, kuinka maalauksellisen, jopa vaikuttavankin näyn tarjosi
etumaisena kulkeva ratsasjoukkomme, jota edestä ja takaa ja kummaltakin
sivulta suojasivat pitkillä keihäillä varustetut mazitu-joukot sen
kulkiessa läpi äärettömän lakeuden lempeässä ja rauhaisassa kuutamossa.

On tarpeetonta kertoa loppumatkan yksityiskohtia, sillä mitään
tärkeämpää tapahtumaa ei sattunut.

Stephen kesti vaivansa mainiosti, ja Veli Johannes, joka oli parhaita
lääkäreitä, mitä koskaan olen tavannut, antoi hänestä hyviä lausuntoja,
mutta minä panin merkille, ettei hän näyttänyt ensinkään vahvistuvan,
vaikka söi runsaasti. Miss Hopekin, joka sai hoitaa häntä, kun hänen
äidillään ei näyttänyt olevan siihen taipumuksia, sanoi hänen nukkuvan
hyvin vähän, minkä muuten itsekin olin huomannut.

"Oi Allan", hän sanoi vähän ennen Bezan kaupunkiin saapumistamme,
"Stephen poikanne on sairas" (hänellä oli tapana kutsua häntä minun
pojakseni, en tiedä miksi). "Isä sanoo, että se on vain keihään haava,
mutta minä sanon teille, että siinä on muutakin kuin keihään naava.
Hän on sairas sisällisesti", ja kyyneleet, jotka täyttävät hänen
harmaat silmänsä, osoittivat, että hän puhui mitä ajatteli. Sitäpaitsi
hän olikin oikeassa, sillä seuraavana yönä kaupunkiin päästyämme
Stephen sairastui johonkin vaikeaan afrikkalaiseen kuumetautiin, joka
hänen heikossa tilassaan oli vähällä viedä häneltä hengen ja oli
epäilemättä tarttunut tuosta epäterveellisestä Krokodiilijärvestä.

Vastaanottomme Bezassa oli erittäin suurenmoinen, sillä koko väestö
tuli vanhan Bausin johdolla meitä vastaan äänekkäin tervetulohuudoin,
mistä meidän kuitenkin Stephen'.n tähden piti kieltää heitä.

Menimme majoihimme kiitollisin sydämin. Onnemme olisi hetken aikaa
ollut täydellinen, ellei olisi ollut pelkoa Stephen'in takia. Mutta
sellaista on aina maailmassa; kuka on saanut nauttia mesimaljansa
saamatta suuhunsa kärpästä tai torakkaa?

Kaiken kaikkiaan Stephen'in sairaus kesti noin kuukauden. Päiväkirjani
mukaan, johon muun tekemisen puutteessa tein siihen aikaan
säännöllisesti muistiinpanoja, luulimme kymmenentenä päivänä Bezaan
saapumisemme jälkeen luulimme hänen varmasti kuolevan. Veli
Johanneskin, joka hoiti häntä mitä suurimmalla huolella ja taidolla ja
jolla oli käytettävänään runsaasti Durbanista tuomaamme kiniiniä ja
muita lääkkeitä, menetti kaiken toivon. Yötä päivää miesraukka houraili
ja aina tuosta onnettomasta orkideasta, jonka menettäminen näytti
painavan hänen mieltään niinkuin koko säkillinen katumattomia rikoksia.

Olen totisesti sitä mieltä, että hän saa kiittää elämästään Hope'n
keksintöä tai rohkeata päähänpistoa. Eräänä iltana, kun sairas taas oli
hyvin huonona ja houraili taaskin raivoisasti kadottamastaan kasvista
-- satuin sillä kertaa saapuville yksin Hope'n kanssa -- tyttö tarttui
häntä käteen ja sanoi, osoittaen aivan tyhjää paikkaa lattialla:

"Katsokaa, oi Stephen, kukka on tuotu takaisin."

Sairas tuijotti ja tuijotti ja vastasi sitten suureksi
hämmästyksekseni:

"Kautta Jupiterin, niinpä onkin? Mutta nuo roistot ovat katkaisseet
kaikki kukat paitsi yhtä."

"Niin", tyttö vastasi, "mutta yksi on jäljellä, ja se on kaikista
kaunein."

Senjälkeen sairas vaipui uneen ja nukkui levollisesti kaksitoista
tuntia, nautti sitten vähän ruokaa ja nukkui taas, ja samalla kuume
laski normaaliasteeseen tai hiukan alemma. Hänen herätessään olin
taaskin sattumalta Hope'n kanssa läsnä. Tyttö seisoi sillä paikalla,
missä oli uskotellut orkidean olevan. Sairas tuijotti lattiaan ja
tuijotti häneen -- minua ei hän nähnyt, sillä olin selkäpuolella -- ja
sanoi sitten heikolla äänellä:

"Ettekö sanonut, miss Hope, että orkidea oli siinä, missä nyt seisotte,
ja että kaunein kukista oli jäljellä?"

Olin peloissani, mitä ihmettä hän osaisi vastata. Mutta Hope ei
joutunut ymmälle.

"Oi Stephen", hän sanoi lempeällä äänellään ja puhuen niin
luonnollisesti, että sanat eivät tuntuneet liian rohkeilta, "tässä se
on, sillä enkö minä ole sen tytär?" -- alkuasukkaat näet, kuten
muistettanee, kutsuivat häntä "Kukan tyttäreksi". "Ja kaunein kukista
on tässä myöskin, sillä minä olen se kukka, jonka löysitte tuolta
saarelta järven keskeltä. Oi, Stephen, älkää surko enää kadotettua
kasvia, josta teillä on runsaasti siemeniä, vaan kiittäkää Jumalaa,
että olette elossa ja että teidän apunne takia äitini ja minäkin vielä
elämme, me, jotka itkisimme silmämme puhki, jos te kuolisitte."

"Minunko apuni takia?" hän vastasi. "Tarkoitatte Allania ja Hansia. Ja
te pelastitte minun henkeni siellä vedessä. Ah, nyt sen muistan! Olette
oikeassa, Hope; en ole sitä tiennyt, mutta te olette ainoa oikea Pyhä
kukka, minkä olen nähnyt."

Tyttö riensi hänen luokseen, polvistui vuoteen viereen ja ojensi
kätensä, jonka sairas painoi kalpeille huulilleen.

Pujahdin ulos majasta ja jätin heidät keskustelemaan kadotetusta ja
jälleen löydetystä kukasta. Kohtaus oli soma ja antoi mielestäni
henkistä sisältöä muuten niin mielettömälle retkellemme. Hän oli
etsinyt kaunista kukkaa ja löytänyt -- elämänsä rakkauden.

Tämän jälkeen Stephen toipui nopeasti, sillä tuollainen rakkaus on
paras lääke -- jos siihen liittyy vastarakkaus.

En tiedä, mitä nuorten, Veli Johanneksen ja hänen vaimonsa välillä
tapahtui, sillä sitä en ole koskaan kysynyt. Mutta panin merkille, että
Hope'n vanhemmat siitä päivästä alkaen rupesivat kohtelemaan Stephen'iä
kuin omaa poikaansa. Nuorten väliseen suhteeseen ei paljoa kajottu.
Yksin alkuasukkaatkin suhtautuivat siihen ymmärtämyksellä, sillä vanha
Mavovo kysyi minulta, milloin he aikoivat mennä naimisiin ja kuinka
monta lehmää Stephen oli luvannut Veli Johannekselle maksuksi niin
kauniista vaimosta. "Niitä pitäisi olla suuri lauma", hän sanoi, "ja
suurikasvuista rotua."

Sammykin viittasi keskustellessaan kanssani "mr. Somers'in kihlattuun".
Hans yksin ei sanonut mitään. Niin jokapäiväinen asia kuin naiminen ja
naittaminen ei näyttänyt herättävän hänessä mielenkiintoa. Tahi
mahdollisesti hän piti asiaa jo ennakolta päätettynä ja katsoi
senvuoksi tarpeettomaksi puhua siitä.

Bausin kylässä viivyimme kokonaisen kuukauden, jona aikana Stephen'in
voimat palasivat. Minä tutustuin täydellisesti seutuun, ja samoin
Mavovo ja zulut, mutta Veli Johannes ja hänen vaimonsa eivät
välittäneet mistään. Mrs. Eversley oli myöntyväinen olento, joka tyytyi
ottamaan vastaan tapahtumat sellaisina kuin ne tulivat ja pitkän
erakkoelämänsä jälkeen odottamaan vielä jonkun aikaa villien maassa.
Sitäpaitsi hänen luonaan oli nyt rakastettu John, johon hän saattoi
tuntikausia tuijottaa niinkuin kissa joskus henkilöön, johon se on
kiintynyt. Hänen puheensakin miehelleen kuului minusta onnelliselta
hyrinältä. Ja ukkorukka näytti väliin oikein hermostuneelta, sillä
tunnin ja parin kuluttua hän aina nousi ja lähti pyydystämään perhosia.

Totta puhuen tilanne ennen pitkää alkoi hermostuttaa minua, sillä minne
tahansa katsoinkin, näin Stephen'in ja Hope'n rakastelemassa tai Veli
Johanneksen ja hänen vaimonsa ihailemassa toinen toistaan, joten
minulla ei ollut heistä paljonkaan seuraa. Nähtävästi he ajattelivat,
että Mavovo, Hans, Sammy, Bausi, Babemba ja Kumpp. olivat minulle
kyllin -- jos nimittäin asiaa ensinkään ajattelivat. Ja kyllin nuo
eräässä merkityksessä olivatkin, sillä zulu-metsästäjät alkoivat käydä
sietämättömiksi tuossa joutilaisuudessa ja yltäkylläisyydessä, syödä
liian paljon, juoda liian paljon olutta, polttaa liiaksi päihdyttävää
_dakkaa_, eräänlaista epäterveellistä hamppua, ja rakastella liiaksi
mazitu-vaimoja, aiheuttaen riitoja, jotka minun oli sovitettava.

Viimein tein tuosta kaikesta lopun ja sanoin, että meidän oli
lähdettävä liikkeelle, kun Stephenkin jo kykeni kävelemään.

"Aivan niin", sanoi Veli Johannes lempeästi; "mitä olette suunnitellut,
Allan?"

Vihasin tuota Veli Johanneksen lausetta ja vastasin hiukan
närkästyneenä, etten ollut suunnitellut mitään, mutta aioin, kun ei
kellään muullakaan ollut ehdotuksia, mennä ulos neuvottelemaan Hansin
ja Mavovon kanssa, minkä myöskin tein.

Neuvottelumme tulosta en huoli kertoa, sillä meidän varaltamme oli jo
tehty muita suunnitelmia, joita en ollut aavistanut.

Kaikki tapahtui hyvin äkkiä niinkuin joskus suuret tapahtumat ihmisten
ja kansakuntain elämässä. Vaikka mazitut olivat zulujen heimoa, heidän
sotilasjärjestönsä ei ollut niin täydellinen kuin näiden. Kun
esimerkiksi keskustelin Bausin ja vanhan Babemban kanssa siitä, ettei
heillä edes ollut asianmukaisia etuvartijoita eikä tiedonantajia, he
nauroivat minulle ja sanoivat, ettei hyökkäystä ollut koskaan
tapahtunut eikä luultavasti vastakaan tulisi tapahtumaan, kun pongotkin
nyt olivat saaneet opetuksensa.

Huomaan unohtaneeni mainita, että kaislikon taistelussa vangiksi otetut
pongot oli Veli Johanneksen pyynnöstä saatettu järven rantaan, pantu
yhteen valloitetuista venheistä ja annettu heille lupa palata omaan
onnelliseen maahansa. Hämmästykseksemme he kolmea viikkoa myöhemmin
ilmestyivät takaisin Bezan kaupunkiin ja kertoivat seuraavan tarinan.

He kertoivat soutaneensa järven yli ja löytäneensä Rican kaupungin yhä
pystyssä, mutta aivan autiona. He olivat vaeltaneet läpi koko maan,
tutkineetpa vielä Motombon luolankin. Sieltä he olivat löytäneet vain
Motombon jäännökset läjässä korokkeellaan, ei muuta. Vasta eräässä
kaukaisessa kylässä he olivat tavanneet majassaan vanhan, kuolevan
vaimon, joka viimeisiä henkäyksiään vetäessään oli ilmoittanut heille,
että pongot säikähtyneinä kuolettavista rautaputkista olivat,
noudattaen jotakin ennustusta, "palanneet sinne, mistä he alussa olivat
tulleet", ja vieneet takaisinvalloitetun "Pyhän kukan" mukanaan. Vain
hänet, joka oli liian heikko matkustamaan, oli jätetty paikoilleen
melkoisilla ruokavaroilla varustettuna. Kukka siis mahdollisesti kasvaa
jälleen jossakin tuntemattomassa seudussa Afrikkaa, mutta sen
palvelijain on hankittava itselleen uusi metsän jumala, uusi Kukan äiti
ja uusi ylimmäinen pappi viimeisen Motombon sijalle.

Pongo-vangit, joilla nyt ei ollut kotia eikä muuta tietoa kansastaan
kuin että se oli lähtenyt "pohjoiseen päin", pyysivät lupaa saada
asettua Mazitu-maahan, ja se sallittiin heille. Heidän tarinansa
vahvisti arveluni, ettei Pongo-maa ollutkaan saari, vaan että sitä
yhdisti mannermaahan jokin räme tai vuorenharjanne. Jos olisimme olleet
pakotetut viipymään kauemman Mazitu-maassa, olisin tyydyttänyt
tiedonhaluni ja käynyt ottamassa siitä selkoa. Siihen minulla
kuitenkaan ei ollut tilaisuutta ennenkuin muutamia vuosia myöhemmin,
jolloin omituisissa olosuhteissa jouduin uudelleen samaan osaan
Afrikkaa.

Mutta palaan kertomukseeni. Seuraavana päivänä lähtöneuvottelumme
jälkeen söimme varhain aamiaisemme, tekemistä kun oli paljon. Maata
peitti sakea sumu, joka Mazitu-maan ylängöillä usein tänä vuodenaikana
ennustaa kuumaa pohjoistuulta, niin sakea, että oli mahdotonta nähdä
muuta kuin muutamia kyynäröitä eteensä. Sumu nousee luultavasti
määrättyjen ilmasuhteiden vallitessa suurelta järveltä. Olimme juuri
päättäneet aamiaisemme hyvin hitaasti, sillä paksu, tukahduttava ilma
teki minut tarmottomaksi. Annoin eräälle zuluista määräyksen mennä
katsomaan, olivatko molemmat aasit ja valkoinen härkämme, jotka olin
haettanut kaupunkiin lähestyvän lähtömme varalta ja sitonut kiinni
majojemme lähelle, hyvin syötetyt. Sitten menin tarkastamaan pyssyjä ja
ampumavaroja, joista Hans oli tehnyt luettelon. Samassa kuulin kaukaa
oudon äänen ja kysyin Hansilta, miksikä hän sitä luuli.

"Pyssy, baas", hän vastasi levottomana.

Eikä hän ollutkaan syyttä levoton, sillä tiesimme kumpikin hyvin, ettei
lähitienoilla kellään ollut pyssyjä muilla kuin meillä, ja meidän
pyssymme olivat kaikki luetteloissa. Totta kyllä olimme luvanneet antaa
enimmät orjakauppiailta saamistamme ennen lähtöämme Bausille, ja minä
olin opastanut muutamia hänen parhaista sotilaistaan niiden käytössä,
mutta ei ainoatakaan asetta ollut vielä jätetty heidän haltuunsa.

Riensin veräjälle ja käskin vahtisotilaan juosta Bausin ja Babemban luo
tekemään ilmoitusta ja tiedustelemaan sekä pyytämään heitä kokoomaan
sotilaat, joita ei sillä kertaa sattunut olemaan kaupungissa enempää
kuin kolmesataa. Kun täydellinen rauha vallitsi, oli loput
tavallisuuden mukaan laskettu kyliinsä peltojaan hoitamaan.
Epämääräisen hermokiihoituksen vallassa, jolle toiset pyrkivät
nauramaan, komensin sitten zulut aseisiin ja järjestäydyin muutenkin
kohtaamaan mitä tahansa odottamatonta käännettä. Tämän tehtyäni
istuuduin miettimään, mihin olisi parasta ryhtyä, jos sattuisimme
joutumaan ylivoimaisen hyökkäyksen alaisiksi tässä harvaan asutussa
neekerikylässä, jonka strateegiset mahdollisuudet olin moneen kertaan
tutkinut. Tehtyäni päätökseni kysyin Hansin ja Mavovon ajatusta ja sain
tietää heidän olevan yhtä mieltä kanssani siitä, että ainoa
puolustuskuntoinen paikka oli kaupungin ulkopuolella, jossa
eteläportille johtava tie laskeutui alaspäin verraten jyrkkäseinäistä,
kallioista ja metsäistä rinnettä. Samaa tietä ja saman rinteen yli Veli
Johannes valkoisen härkänsä selässä oli ilmestynyt silloin, kun
seisoimme paaluihin sidottuina kauppatorilla valmiina nuolilla
ammuttaviksi.

Meidän vielä keskustellessamme kaksi mazitu-päällikköä saapui vinhaa
vauhtia, laahaten mukanaan haavoittunutta karjapaimenta, joka
ilmeisesti oli saanut kuulan käsivarteensa.

Paimen kertoi seuraavaa. Hän oli kahden muun paimenpojan kanssa ollut
kaitsemassa kuninkaan karjaa noin puoli mailia pohjoiseen päin
kaupungista, kun äkkiä heidän eteensä oli ilmestynyt suuri joukko
valkoisiin vaatteihin puettuja miehiä, kaikki pyssyillä varustettuja.
Miehet, joita hän arveli olleen noin kolme- tai neljäsataa, olivat
alkaneet anastaa karjaa, mutta nähneet samassa paimenet, ampuneet ja
haavoittaneet häntä sekä surmanneet hänen molemmat toverinsa. Hän oli
juossut niin nopeasti kuin oli voinut tuomaan uutista. Joku miehistä
oli huutanut hänen jälkeensä ja käskenyt häntä sanomaan valkoisille
miehille, että he olivat tulleet surmaamaan heidät ja heidän ystävänsä
mazitut ja ryöstämään takaisin valkoiset naiset.

"Hassan-ben-Mohammed ja orjakauppiaat!" minä sanoin, kun Babemba
ilmestyi sotilasjoukon etunenässä ja huusi hänkin:

"Arabialaiset orjakauppiaat ovat täällä, herrani Macumazana. Sumussa he
ovat hiipineet kintereillemme. Heidän lähettiläänsä on tullut
pohjoisportille vaatimaan, että luovuttaisimme heille teidät
valkoihoiset ja palvelijanne ja sitäpaitsi sata nuorta miestä ja sata
nuorta naista orjuuteen myytäviksi. Ellemme sitä tee, he uhkaavat
tappaa meidät kaikki lukuunottamatta nuoria poikia ja tyttöjä, ja
teidät valkoiset he uhkaavat surmata polttamalla ja jättää eloon vain
molemmat naiset, joku Hassan lähettää tuon sanan."

"Vai niin", vastasin levollisesti, sillä tässä pälkähässä tyynnyin
kuten tavallisesti. "Ja aikooko Bausi luovuttaa meidät?"

"Kuinka Bausi voisi sen tehdä, kun Dogeetah on hänen veriveljensä ja te
hänen ystäviään?" huudahti vanha kenraali närkästyneenä.

"Bausi lähettää minut veljensä luokse saadakseen häneltä valkoisten
miesten viisaan neuvon puhuttuna sinun suusi kautta, herrani
Macumazana."

"Siinä tapauksessa Bausissa on hyvä henki", vastasin, "ja näin sanoo
Dogeetah minun suuni kautta. Mene Hassanin lähetin luo ja kysy häneltä,
muistaako hän erästä kirjettä, jonka kaksi valkoista miestä jätti
hänelle kerran halaistun kepin päähän heidän leirinsä ulkopuolelle.
Sano hänelle, että aika on tullut, jolloin nuo valkoiset miehet
täyttävät kirjeessä antamansa lupaukset, ja että hän itse ennen
aamunkoittoa on riippuva puussa. Sitten, Babemba, kokoa sotilaasi ja
puolusta kaupungin pohjoista porttia niin kauan kuin voit nuolilla ja
jousilla. Senjälkeen peräydy kaupungin läpi ja yhdy meihin metsikössä,
kallioisella rinteellä, vastapäätä eteläporttia. Lähetä muutamia miehiä
tyhjentämään kaupunkia vanhuksista, naisista ja lapsista ja päästä
heidät ulos eteläportista etsimään suojaa rinteen takana olevasta
metsästä. Älä anna heidän vitkastella. Käske heidän lähteä heti.
Ymmärrätkö?"

"Ymmärrän kaikki, herrani Macumazana. Olen tekevä mitä Dogeetah on
käskenyt. Kunpa olisimme kuunnelleet sinua ja pitäneet tarkempaa
vahtia!"

Hän kiiruhti pois vinhaa vauhtia kuin nuorukainen ja huutaen määräyksiä
mennessään.

"Nyt", sanoin, "nyt mekin liikkeelle!"

Kokosimme pyssyt ja ampumavarat ja vähän muutakin, en muista enää mitä,
ja Babemban veräjälle jättämäin vartijain avulla kuljetimme ne
kaupungin läpi, vieden mukanamme myöskin molemmat aasimme ja valkoisen
härän. Mennessämme muistin vielä huopapeitteet ja pari rautaista
keittoastiaa, joita saatoimme tarvita, ja käskin onnettoman näköisen
Sammyn juosta takaisin noutamaan ne majasta.

"Oh, mr. Quatermain", hän vastasi, "minä tottelen, mutta pelolla ja
vapistuksella."

Hän lähti, mutta kun muutamaa hetkeä myöhemmin huomasin, ettei hän
ollutkaan palannut, päätin huoaten, sillä tavallaan pidin Sammysta,
että hän oli joutunut vihollisten käsiin ja saanut surmansa.
Luultavasti, arvelin, hänen "pelkonsa ja vapistuksensa" on vienyt
voiton järjestä, ja hän on patoineen juossut väärään suuntaan.

Alkumatkamme kaupungin läpi oli verraten helppo, mutta päästyämme
kauppatorin yli kapealle tielle, joka pujottelihe majojen välitse kohti
eteläporttia, se kävi vaikeammaksi, sillä tie oli täynnä satoja pelon
vallassa olevia pakolaisia, vanhuksia, kannettavia sairaita, pikku
poikia ja tyttöjä ja naisia pienokaiset rinnoillaan. Oli mahdotonta
ottaa huomioon noita onnettomia; emme voineet muuta kuin ponnistella
heidän lävitseen. Lopulta pääsimmekin ulos, kiipesimme rinteelle ja
etsimme mahdollisimman hyvät asemat sen harjalta ja harjan alta, missä
puut ja kivimöhkäleet tarjosivat hyvän suojapaikan, jota vielä
vahvistimme niin hyvin kuin voimme lyhyessä ajassa rakentamalla kivistä
pieniä rintavarustuksia ja niin poispäin. Mukanamme tulleet pakolaiset
ja ne, jotka seurasivat, suuri joukko, eivät pysähtyneet tähän, vaan
syöksyivät tietä pitkin eteenpäin, kadoten takana olevaan metsikköön.

Ehdotin Veli Johannekselle, että hän ottaisi mukaansa vaimonsa ja
tyttärensä ja kolme juhtaamme ja seuraisi pakolaisia. Hän näyttikin
taipuvaiselta tekemään niin, tietysti ei itsensä vuoksi vaan heidän,
sillä hän oli peloton vanhus. Mutta naiset kieltäytyivät jyrkästi. Hope
sanoi jäävänsä Stephen'in luokse, ja hänen äitinsä vakuutti luottavansa
minuun täydellisesti ja jäävänsä mieluummin paikoilleen. Ehdotin
silloin, että Stephenkin menisi mukaan, mutta hän suuttui niin, etten
uudistanut kehoitusta.

Asetimme heidät lopulta somaan pikku koloon, jonka yläpuolella kasvoi
pensas aivan rinteen harjalla ja johon rintamamme kääntyessä tai
hyökkäyksen sattuessa kuulat eivät voineet tunkeutua. Sitäpaitsi
annoimme ilman enempiä selityksiä kummankin käteen kaksipiippuisen ja
ladatun pistoolin.




XX.

TAISTELU KAUPUNGIN PORTILLA.


Pohjoisportilla oli alkanut kiivas ammunta, jota seurasivat kimeät
huudot. Sumu oli vielä siksi taaja, ettemme aluksi voineet tarkkaan
nähdä. Mutta heti ammunnan alettua kuuma tuuli, joka tavallisesti
seuraa sumua, nousi vihurimaisella voimalla ja hajoitti usvan. Silloin
Hans, joka oli kiivennyt harjanteella kasvavaan puuhun, ilmoitti
arabialaisten kiivaan tulen suojassa etenevän pohjoista porttia kohti
ja mazitujen vastaavan tuleen nuolillaan ja jousillaan kaupunkia
ympäröivän aidan takaa. Aidan muodosti multapenkere, jonka harjalle oli
kolme tukkia asetettu päällekkäin. Näistä tukeista moni oli juurtunut
hedelmälliseen maahan, joten tuo suojavarustus enimmäkseen muistutti
suunnatonta kasvavaa pensasaitaa, jonka ulko- ja sisäpuolella kasvoi
runsaasti okaisia päärynäpuita ja korkeita sormihaaraisia kaktuksia.
Hetkistä myöhemmin Hans ilmoitti, että mazitut peräytyivät ja muutaman
minuutin kuluttua he jo alkoivatkin saapua luoksemme läpi eteläportin,
tuoden useita haavoittuneita tullessaan. Heidän päällikkönsä sanoi,
etteivät he olleet voineet pitää puoliansa pyssyjä vastaan ja olivat
sentähden päättäneet hylätä kaupungin ja yrittää uudelleen harjun
rinteellä.

Vähää myöhemmin loputkin mazituista saapuivat ajaen edellään niitä
kaupunkiin jääneitä, jotka eivät olleet ottaneet osaa taisteluun.
Näiden joukossa oli kuningas Bausi hirveän kiihoittuneessa tilassa.
"Enkö ollut viisas, Macumazana", hän huusi, "kun pelkäsin noita
orjakauppiaita ja heidän pyssyjään? Nyt he ovat tulleet surmaamaan
vanhukset ja ryöstämään nuorukaiset myytäviksi."

"Kyllä, kuningas", en voinut olla vastaamatta, "sinä olit viisas. Mutta
jos olisit tehnyt niinkuin sanoin ja pitänyt tarkempaa vahtia, ei
Hassan olisi päässyt hiipimään kuin leopardi vuohen kimppuun."

"Se on totta", hän ähkyi; "mutta kuka voi tietää hedelmän maun,
ennenkuin on maistanut sitä?"

Sitten hän lähti tarkastamaan sotilastensa asemaa rinteellä, asettaen
minun neuvostani suurimman osan rivin kumpaankin päähän estääkseen
hyökkäysyritykset sivulta päin. Me puolestamme jaoimme sillä aikaa
ensimmäisessä taistelussa orjakauppiailta anastamamme pyssyt noille
kolmelle- tai neljällekymmenelle valitulle, joita olin ohjannut
ampuma-aseiden käytössä. Vaikka he eivät tekisikään paljoa vahinkoa,
ajattelin, he voisivat ainakin ampumalla herättää vihollisissa
ajatuksen, että olimme kaikki asestetut.

Noin kymmenen minuutin kuluttua Babemba saapui viidenkymmenen miehen
seurassa -- siinä olivat kaikki mazitu-sotilaat, jotka oli jätetty
kaupunkiin. Hän ilmoitti puolustaneensa pohjoista porttia viimeiseen
asti voittaakseen siten aikaa, mutta arabialaisten nyt olevan
murtautumaisillaan sisään. Sanoin hänelle, että hän käskisi sotilasten
kasata kiviä suojaksi kuulia vastaan ja heittäytyä pitkäkseen
kiviläjäin taakse. Hän seurasi neuvoani.

Hetkisen kuluttua näimme jo suuren arabialaisjoukon tunkeutuneen
kaupunkiin ja syöksyvän pääkatua pitkin meitä kohti. Muutamilla oli
sekä pyssyt että keihäät, joiden päässä he voittohuudoin heiluttivat
noin kymmenkuntaa ihmispäätä, jotka olivat hakanneet ammutuilta
mazituilta. Näky oli kaamea ja sai minut raivosta kiristelemään
hampaitani. En voinut olla ajattelematta, että ennen pitkää meidänkin
päämme saattoivat heilua keihäänkärjessä. No niin, jos pahin oli
tapahtuva, päätin, etten antaisi ainakaan elävältä kärventää itseäni
hiljaisella tulella tai ripustaa pää alaspäin aurinkoon. Tässä asiassa
muutkin olivat kanssani samaa mieltä, vaikka Veli Johannes-raukalla
tosin oli epäilyksiä epätoivossakin tehdyn itsemurhan suhteen.

Samassa kaipasin Hansia ja kysyin, minne hän oli mennyt. Joku arveli
nähneensä hänen juoksevan tiehensä, mihinkä Mavovo kiihtyneenä huusi:

"Aha! Pilkkukäärme on etsinyt kolonsa. Käärmeet sähisevät, mutta eivät
saa mitään aikaan."

"Joskus ne kuitenkin pistävät", minä vastasin, sillä en voinut uskoa
Hansia pelkuriksi. Joka tapauksessa hän oli poissa, eikä meillä ollut
tilaisuutta lähettää etsimään häntä.

Viimeinen toivomme oli nyt, että orjakauppiaat menestyksensä
sokaisemina etenisivät avonaiselle kauppatorille, minne voisimme hyvin
ampua heitä harjun rinteellä olevista asemistamme. Tämän he todella
aikoivat tehdäkin, jolloin pyssyillä varustetut mazitut alkoivat
komentoa odottamatta suureksi kauhukseni ja harmikseni ampua jo noin
neljänsadan kyynärän päästä ja onnistuivat monen laukauksen jälkeen
surmaamaan tai haavoittamaan paria kolmea miestä. Silloin arabialaiset
huomasivat vaaran, peräytyivät ja uudistivat yrityksensä hetken
kuluttua kahdessa ryhmässä. Tällä kertaa he kuitenkin seurasivat kujaa,
joka oli rakennettu kaupungin ulkoaidan ja kauppatorin väliin ja jota
reunusti puinen aita. Kujassa pidettiin joskus tarpeen tullen karjaa,
ja aita oli siis eläinten sarvien varalta rakennettu kyllin vahvaksi.
Tällä kertaa kuitenkin, kun mazitut eivät uneksineetkaan hyökkäystä,
koko heidän laumansa oli jossain kauempana laitumella. Noiden kahden
aidan välisellä alueella oli monta sataa ruoko- ja turvemajaa, joiden
katot enimmäkseen olivat palmunlehdistä. Tässä kaupunginosassa
nimittäin asui Bezan kaupungin väestön enemmistö, kun taas pohjoisosa
oli kuninkaan, ylimystön ja sotapäällikköjen hallussa. Tämä taloympyrä,
joka sulki sisäpuolelleen koko torin, paitsi porttien kohdalta, saattoi
olla noin sadan kahdenkymmenen kyynärän levyinen.

Näiden majojen välissä kulkevia polkuja pitkin arabialaiset ja
sekarotuiset nyt etenivät sekä itä- että länsipuolitse. Heitä näytti
olevan noin neljäsataa, kaikki asestettuja ja epäilemättä tottuneita
sotureja. Ylivoima oli kauhea, sillä vaikka miehiämme olisikin ollut
likipitäen yhtä paljon, pyssyjä meillä ei ollut yhteensä enempää kuin
viisikymmentä, ja enimmät pyssymiehistämme olivat aivan tottumattomat
ampuma-aseiden käyttöön.

Pian arabialaiset avasivat tulen majojen takaa, ja hyvin he
ampuivatkin, sen osoittivat pian vahinkomme kivisuojuksista huolimatta.
Pahinta oli se, ettemme voineet juuri vastata tuleen, sillä hyökkääjät,
jotka askel askeleelta lähenivät, olivat hyvässä suojassa majojen
takana, eikä meillä ollut kyllin paljon pyssyjä yrittääksemme
järjestettyä yhteislaukausta. Vaikka koetinkin säilyttää rohkean
muodon, minun täytyy tunnustaa, että aloin pelätä pahinta, jopa miettiä
peräytymisenkin mahdollisuuksia. Ajatuksen hylkäsin kuitenkin, sillä
arabialaiset olisivat heti olleet kintereillämme ja ampuneet joka
miehen.

Yhden kuitenkin tein. Sain Babemban lähettämään noin viisikymmentä
miestä vahvistamaan eteläporttia, joka oli hirsistä rakennettu ja
aukesi ulospäin, mullalla ja suurilla kivillä, joita oli runsaasti
kaikkialla. Työ kävi nopeasti, sillä mazitu-sotilaat raatoivat kuin
paholaiset, ja aita suojasi heitä kuulilta. Samassa näin äkkiä neljä
viisi savutuprua nousevan ilmaan toisen toisensa jälkeen kaupungin
pohjoispäässä, ja heti näkyi myöskin yhtä monta liekkiä, joita ankara
tuuli ajoi meitä kohti.

Joku sytytti Bezan kaupunkia tuleen! Vajaassa tunnissa liekit, joita
pyörre ajoi eteenpäin satalukuisten majojen välitse, jotka olivat
helteestä kuivat kuin taula, muuttaisivat Bezan kaupungin tuhkaläjäksi.
Se oli välttämätöntä, paikalle ei ollut pelastusta! Ensi hetkessä
ajattelin, että se oli varmaan arabialaisten työtä. Mutta kun näin,
että yhä uusia tulia syttyi jatkuvasti eri paikoissa, ymmärsin, ettei
se ollut arabilaisten vaan jonkun ystävän työtä, joka oli keksinyt
tuhota arabialaiset tulella.

Ajatukseni lensi Sammyyn. Epäilemättä hän oli tuon kauhean ja
mestarillisen suunnitelman takana, joka varmasti ei olisi johtunut
yhdenkään mazitun mieleen, sillä tekohan käsitti heidän kotiensa ja
omaisuutensa ehdottoman häviön. Sammy, jota aina olimme pilkanneet, oli
sittenkin suuri mies, joka pani itsensä tulikuolemalle alttiiksi
pelastaakseen ystävänsä!

Babemba syöksyi pystyyn ja osoitti keihäällä kohoavia liekkejä.

Nyt minä innostuin.

"Ota kaikki miehesi", sanoin, "paitsi pyssyillä varustettuja. Jaa
heidät, piiritä kaupunki, vartioi pohjoista porttia, vaikka en usko
kenenkään enää pääsevän takaisin liekkien läpi, ja jos yksikään
arabialainen onnistuu murtautumaan aitauksesta ulos, surmaa hänet!"

"Sen teen", huusi Babemba, "mutta voi Bezan kaupunkia, jossa olen
syntynyt! Voi Bezan kaupunkia!"

"Hemmettiin Bezan kaupunki!" huusin hänen jälkeensä, tai jotain
sentapaista hänen omalla kielellään. "Minä ajattelen vain meidän
kaikkien henkiämme!"

Kolmea minuuttia myöhemmin mazitut kahteen joukkoon jaettuina juoksivat
kuin jänikset kaupunkia piirittämään, ja vaikka muutamat rinteeltä
laskeutuessaan saivatkin surmansa, useimmat toki pääsivät aidan suojaan
ja pysähtyivät osastoittain aina määrätyn välimatkan päähän, sillä
Babemba järjesti piirityksen erittäin hyvin.

Rinteelle jäivät nyt enää vain valkoihoiset ja zulu-metsästäjät Mavovon
johdolla, kaksitoista kaikkiaan, ja noin kolmekymmentä pyssyillä
varustettua mazitu-sotilasta.

Ensi hetkessä arabialaiset eivät näyttäneet käsittävän, mitä oli
tapahtunut, vaan ryhtyivät ampumaan mazitujen jälkeen, joiden arvelivat
olevan täydessä paossa. Mutta pian he joko näkivät tai kuulivat.

Oi sitä meteliä, mikä nyt seurasi. Kaikki neljäsataa alkoivat yht'aikaa
kirkua. Muutamat syöksyivät aidan luo ja yrittivät kiivetä sen yli,
mutta samassa kun he pääsivät aidalle, heidät lävistivät mazitujen
nuolet, ja he putosivat takaisin maahan, kun taas ne, joiden onnistui
päästä aidan yli, saivat nopean surman ulkopuolella olevien terävistä
keihäistä. He hylkäsivät yrityksen ja syöksyivät takaisinpäin kujaa
pitkin, aikoen pelastautua pohjoisportin kautta. Mutta ennenkuin he
ehtivät päästä torin päähänkään, ulvovat, pyörteen ajamat liekit,
hyppien katolta katolle, sulkivat heidän tiensä. He eivät voineet
syöksyä tuohon kauheaan sulatusuuniin.

Taas he ryhtyivät uuteen yritykseen ja painuivat sekavana laumana toria
alaspäin murtautuakseen kaupungista läpi eteläportin, ja silloin meidän
vuoromme tuli. Me suorastaan lakaisimme heitä heidän levitessään
aukealle. Maali oli hyvä! Muistan, että ammuin minkä ikinä ennätin,
käyttäen kahta pyssyä ja kiroillen, ettei Hans ollut lataamassa.
Stephen oli siinä suhteessa saanut paremman osan, sillä kun katsahdin
ympärilleni, näin hämmästyksekseni, että Hope oli jättänyt äitinsä
harjun toiselle puolen ja auttoi Stephen'iä lataamisessa. Olimme
nimittäin Bezan kaupungissa opettaneet häntäkin pyssyä käsittelemään.

Huusin Stephen'ille, että tämä lähettäisi hänet pois, mutta tyttö ei
tahtonut, vaikka kuula oli jo lävistänyt hänen pukunsakin.

Mutta kiivas tulemmekaan ei voinut pysähdyttää noiden kuoleman pelosta
epätoivoisten miesten rynnäkköä. Monta heistä oli jo kaatunut. Nyt
ensimmäinen läheni eteläistä porttia.

"Isäni", kuiskasi Mavovo korvaani, "nyt vasta taistelu oikein alkaa.
Veräjä on pian kunnossa. _Meidän_ on oltava veräjänä."

Minä nyökkäsin, sillä jos vain arabialaiset pääsisivät läpi, heitä
olisi vielä kylliksi elossa tuhoamaan meidät vaikka viidesti. Siihen
mennessä en luule heidän sitäpaitsi menettäneenkään enempää kuin
nelisenkymmentä miestä. Muutamat sanat selittivät aseman Stephenille ja
Veli Johannekselle, jota kehoitin viemään tyttärensä äidin luo ja
odottamaan siellä heidän kanssaan. Mazitut komensin heittämään pois
pyssynsä, sillä pelkäsin heidän niitä käyttäessään ampuvan jonkun
meistä, ja seuraamaan meitä vain keihäillä varustettuina.

Sitten syöksyimme rinnettä alas ja pysähdyimme asemiin pienelle
avonaiselle paikalle veräjän eteen, joka jo oli kaatumaisillaan
arabialaisten iskuista ja riuhtomisesta. Näky oli kaamea ja
suurenmoinen, sillä liekit olivat jo päässeet niihin majoihin, jotka
kahtena puoliympyränä sulkivat sisäänsä kauppatorin, ja syöksyivät
tuulen lietsomina meitä kohti kuin elävä peto. Yläpuolellamme leijaili
paksu savuvaippa, jossa uiskenteli tulikielekkeitä, niin taajana, että
taivas oli kokonaan näkymättömissä, vaikka kaikeksi onneksi se ei
tuulelta päässyt laskemaan ja tukahduttamaan meitä. Ääniäkään oli
mahdotonta erottaa, sillä palon rätinään ja paukkeeseen, joka hävitti
majan toisensa jälkeen, tulivat lisäksi sekarotuisten arabialaisten
käheät, kirkuvat äänet heidän raivon ja pelon vallassa iskiessään
porttia ja raadellessaan toinen toistaan, ja pyssyn laukaus silloin
tällöin, sillä moni yritti vielä ampua, vaikkakin puolittain
umpimähkään. Me sijoituimme veräjän eteen, zulut Stephen'in ja minun
johdollani etumaisiksi ja kolmekymmentä keihäillä varustettua
mazitu-sotilasta itsensä kuningas Bausin komentamina taakse. Kauan ei
meidän tarvinnut odottaa, sillä veräjä kukistui, ja sen sekä sen taakse
rakentamamme multa- ja kivivallin yli alkoi yhtenä ryöppynä virrata
valkopukuinen ja turbaanipäinen lauma, muistuttaen väkivaltaisessa
sekasorrossaan kypsää granadilia-hedelmää, jonka siemenet ja sydän
puristetaan ulos kuoresta.

Annoin määräyksen, ja laukauksemme kohti tuota yhteensullottua massaa
teki kaamean vaikutuksen. Uskon todella, että joka kuula varmaan kaasi
kaksi tai kolme. Mavovon komennosta zulut sitten heittivät pyssynsä
maahan ja kävivät leveine keihäineen joukkoon käsiksi. Stephen'kin
keihäs kädessä seurasi heitä, laukaisten colt-revolverinsa mennessään,
ja heidän jälkeensä tuli Bausi ja kolmekymmentä pitkää mazitua.

Tunnustan suoraan, etten itse ottanut osaa tuohon hirveään rynnäkköön.
Tunsin, ettei minulla ollut kyllin voimaa moiseen meteliin ja että ehkä
käyttämällä järkeäni ulkopuolella ja odottamalla tilaisuutta, jota
voisin käyttää hyväkseni kuin porttivahti jalkapallopelissä, olisin
suuremmaksi hyödyksi kuin heittämällä pääni murskattavaksi tavallisessa
kahakassa. Taikka mahdollisesti rohkeuteni petti ja olin pelkuri. Sitä
en voi kieltää, sillä en ole koskaan teeskennellyt suurta rohkeutta.
Joka tapauksessa jäin ulkopuolelle ja ammuin, kun tilaisuutta sattui,
ja osuin hyvin, täyttäen vaatimattoman mutta ehkä hyödyllisen osani.

Taistelu oli todella suurenmoinen. Zulut hyökkäsivät kuin miehet. Kauan
aikaa he puolustivat kapeaa veräjäaukkoa ja vallitusta ulvovaa,
raivoisaa laumaa vastaan, aivan kuin tuo roomalainen, nimeltä Horatius,
kahden ystävänsä kanssa puolusti jonkun sillan päätä Roomassa kauan
sitten suurta ylivoimaa vastaan, vaikka en muista kenen. He huusivat
sotahuutoaan: _Laba! Laba!_ joka luultavasti oli heidän rykmenttinsä
sotahuuto, sillä he kuuluivat suurimmaksi osaksi samaan ikäkauteen ja
ponnistivat, taistelivat, iskivät ja kaatuivat yhtenä miehenä.

Loput työnnettiin takaisin, mutta hyökkäsivät uudelleen Mavovon,
Stephen'in ja Bausin johdolla ja kolmenkymmenen mazitu-keihäsmiehen
vahvistamina. Tulikielekkeet ulottuivat jo melkein heihin, kasvava
päärynäpuu- ja kaktusaita käpristyi kokoon ja rätisi, ja yhä he vain
jatkoivat taistelua tuliholvin alla.

Taaskin heidän piti peräytyä ainoastaan vastustajain suuremman
miesluvun takia. Näin Mavovon lävistävän erään miehen ja kaatuvan. Hän
nousi ja lävisti toisen ja kaatui taas, sillä hän oli saanut pahan
haavan.

Kaksi arabialaista hyökkäsi häntä surmaamaan. Ammuin molemmat, toisen
toisella piipulla, sillä kaikeksi onneksi rihlapyssyni oli vasta
ladattu. Mavovo nousi vielä kerran ja surmasi kolmannen miehen. Stephen
tuli hänelle avuksi, taisteli käsikähmässä erään kanssa ja iski hänen
päänsä veräjän pieleen, niin että hän kaatui. Vanha Bausi hyökkäsi,
huohottaen kuin merisika, jäljellejääneiden mazitujen johdolla vielä
kerran, mutta taistelijat peittyivät savupilven synkkään hehkuun, niin
että tuskin erotin toista toisesta. Epätoivon vimmailla taistelevain
arabialaisten oli voitto, muuten ei voinut olla, sillä kuinka olisi
pieni ja yhä pienenevä joukkomme kyennyt enää vastustamaan rynnäkköä?

Olimme nyt pienessä kehässä, ja itse huomasin istuvani sen keskellä, ja
viholliset hyökkäsivät joka puolelta. Stephen sai pyssynperästä iskun
päähänsä ja horjahti minua kohti, melkein kaataen minutkin.
Toinnuttuani katselin epätoivoisena ympärilleni.

Samassa näin hyvin tervetulleen näyn, nimittäin Hansin, niin, itsensä
kadonneen Hansin, takaraivolle nahkahihnalla kiinnitettynä likainen
hattu, jonka kuluneiden strutsinsulkien huomasin vieläkin savuavan. Hän
laahusti eteenpäin veitikkamaisen näköisenä ja hyvin hitaasti, mutta
suu auki ja osoittaen suurenmoisella liikkeellä olkansa yli, ja hänen
takanaan tuli noin sataviisikymmentä mazitu-sotilasta. Nuo mazitut
sekaantuivat pian leikkiin, uudistivat rynnäkön ja ajoivat ulvoen
arabialaiset, joilla ei ollut aikaa järjestäytyä, suoraa päätä tuon
palavan helvetin kitaan. Pian loputkin mazituista Babemban johdolla
joutuivat avuksi ja tekivät leikistä lopun. Vain muutama arabialainen
pääsi murtautumaan ulos, mutta he heittivät pyssynsä maahan ja
antautuivat vangeiksi. Suurin osa peräytyi torin keskustaa kohti, minne
miehemme heitä ajoivat takaa. Tässä ratkaisevassa ottelussa mazitu-veri
tuli näkyviin, ja he antoivat iskuja yhtä arvelematta kuin zulutkin.

Se oli ohi! Kautta taivaan, se oli ohi, ja me ryhdyimme laskemaan
tappioitamme. Neljä zulua makasi kuolleena ja kaksi pahasti
haavoittuneena -- ei, haavoittuneita oli kolme, Mavovo niihin luettuna.
Hänet tuotiin luokseni Babemban ja erään toisen mazitu-kapteenin
hartiain tukemana. Hän oli kaamean näköinen, sillä häntä oli ammuttu
kolmeen paikkaan, ja sitäpaitsi hän oli täynnä keihäänhaavoja ja
kuhmuja. Hän katsoi minuun hetken raskaasti hengittäen ja alkoi sitten
puhua.

"Se oli hyvin hyvä taistelu, isäni", hän sanoi. "En muista ainoatakaan
parempaa, johon olisin ottanut osaa, vaikka olen ollut paljon
suuremmissakin. Ja se on hyvä, sillä tämä oli viimeinen taisteluni.
Tiesin sen edeltäpäin, isäni, sillä vaikka en sanonut teille mitään,
vedin silloin Durban'issa ensimmäisen kuolemanarvan itselleni. Ottakaa
takaisin pyssy, jonka minulle annoitte, isäni. Te vain lainasitte sen
minulle vähäksi aikaa, niinkuin sanoin. Nyt minä menen tuonelaan
liittyäkseni siellä esi-isäini ja niiden soturien henkiin, jotka ovat
kaatuneet rinnallani monessa sodassa, ja niiden naisten henkiin, jotka
ovat synnyttäneet minulle lapsia. Minulla on paljon kerrottavaa heille,
isäni, ja yhdessä odotamme sitten teitä -- kunnes tekin sodassa
kaadutte!"

Sitten hän nosti käsivartensa Babemban kaulalta ja tervehti minua
äänekkäällä huudolla: _Baba! Inkoosi!_ joita hänen antamiaan arvonimiä
en ole koskaan vähäksyvä, ja vaipui sen tehtyään maahan.

Lähetin erään mazituista noutamaan Veli Johannesta, ja tämä saapuikin
vaimoineen ja tyttärineen. Hän tutki Mavovoa ja sanoi hänelle sitten
suoraan, ettei häntä muu voinut auttaa kuin rukous.

"Älkää rukoilko puolestani, Dogeetah", sanoi tuo vanha pakana; "olen
seurannut tähteäni" (s.o. olen elänyt sen valon mukaan, minkä olen
saanut) "ja olen valmis syömään kylvämäni hedelmän. Tahi jos puu
osoittautuu hedelmättömäksi, juomaan sen mehun ja senjälkeen vaipumaan
uneen."

Hän viittasi Veli Johannesta väistymään ja osoitti Stephen'iä.

"Oi, Wazela", hän sanoi, "te taistelitte hyvin hyvästi tässä
taistelussa; jos jatkatte niin kuin olette aloittanut, niin teistä
aikanaan tulee soturi, josta Kukan tytär ja hänen lapsensa laulavat
lauluja, teidän tultuanne sinne, missä minä, ystävänne, odotan. Siihen
asti hyvästi! Ottakaa tämä keihääni älkääkä puhdistako sitä, jotta sen
punainen ruoste herättäisi teissä Mavovon, vanhan zulu-tietäjän ja
päällikön, mieltä, jonka rinnalla taistelitte suuressa Veräjän
taistelussa, jossa tuli poltti kuin kuivan talviheinän nuo
valkopukuiset ihmisvarkaat, joita emme päästäneet keihäittemme läpi."

Sitten hän taaskin viittasi kädellään, ja Stephen astui syrjään
mutisten jotakin, sillä he olivat Mavovon kanssa olleet hyvin hyvät
ystävät, ja ääni tukahtui surusta hänen kurkkuunsa.

Nyt vanhan zulun sammuva katse osui Hansiin, joka mateli hänen
lähellään, luultavasti etsien tilaisuutta ottaakseen viimeiset
jäähyväiset kuolevalta.

"Ah, Pilkkukäärme!" hän huudahti, "nyt tulen sammuttua olet siis taas
tullut esille kolostasi syömään tuhkassa paistettuja äyriäisiä. Sääli,
että sinä, joka olet niin älykäs, olet niin pelkuri, sillä herramme
Macumazana olisi tarvinnut lataajaa ja olisi tappanut useampia
hyeenoja, jos sinä olisit ollut apuna."

"Niin, Pilkkukäärme, juuri niin", kertasi vihastunut zulujen kuoro, ja
Stephen ja minä ja lempeä Veli Johanneskin loimme häneen moittivia
katseita.

Nyt Hans, joka tavallisesti kuunteli loukkauksia kärsivällisesti kuin
juutalainen, menetti hänkin kerran malttinsa. Hän paiskasi hattunsa
maahan ja tallasi sitä jaloillaan; hän sylki zulu-metsästäjiä,
herjasipa vielä kuolevaa Mavovoakin.

"Sinä hullun penikka", hän sanoi, "olet näkevinäsi sellaista, mikä on
kätketty muilta, mutta minä sanon, että sinun huulillasi on valheen
henki. Sanoit minua pelkuriksi senvuoksi, etten ole suuri ja vahva kuin
sinä enkä jaksa hillitä härkää sarvista, mutta joka tapauksessa minun
vatsassanikin on enemmän aivoja kuin sinun päässäsi. Missähän te kaikki
nyt mahtaisitte olla ilman Pilkkukäärmettä, tuota 'pelkuria', joka on
tämän päivän kuluessa jo kahdesti pelastanut teidät joka ikisen,
lukuunottamatta niitä, joiden otsalle baas'in isä, Saarnaaja, on pannut
merkkinsä, kutsuen heidät luokseen siihen paikkaan, joka on vielä
kuumempi ja valoisampi kuin tämä palava kaupunki?"

Katsahdimme Hansiin ymmärtämättä, mitä hän saattoi tarkoittaa sillä,
että oli muka kahdesti pelastanut meidät, ja Mavovo sanoi: "Jatka
nopeasti, oi Pilkkukäärme, sillä haluaisin kovin kuulla tarinasi lopun.
Kuinka autoit meitä pesästäsi käsin?"

Hans alkoi kaivella taskujaan ja veti lopulta esille tulitikkulaatikon,
jossa oli enää vain yksi tikku jäljellä.

"Tällä", hän sanoi. "Oi, eikö kukaan teistä huomannut, että Hassanin
miehet olivat kaikki menneet ansaan? Eikö kukaan teistä tiennyt, että
tuli polttaa olkikattoiset talot ja että se kovassa tuulessa leviää
nopeasti ja kauas? Teidän istuessanne päät yhdessä harjanteella kuin
lampaat kuolemaansa odottaen _minä_ hiivin pensaikon läpi tieheni ja
kävin työhön käsiksi. En sanonut teille kellekään mitään, en edes
baas'ille, sillä pelkäsin hänen vastaavan: 'Ei, Hans, jossakin majassa
saattaa maata vanha, sairas vaimo, ja senvuoksi sinun ei pidä sytyttää
niitä.' Kuka ei tietäisi, että valkoihoiset sellaisissa asioissa ovat
hulluja, parhaatkin heistä, ja totta on, että siellä oli useampiakin
vanhoja vaimoja, sillä näin heidän juoksevan veräjää kohti. No niin,
ryömin eteenpäin pensasaitaa pitkin, joka ei olisi syttynyt palamaan,
ja tulin pohjoisportille. Portilla seisoi arabialainen vahtisotamies.

"Hän ampui minua, näettekö! Mutta Hansin onneksi hänen äitinsä synnytti
hänet pieneksi"; ja hän osoitti reikää likaisessa hatussaan. "Ennenkuin
arabialainen sitten ehti ladata uudelleen, pelkuri raukka Hans iski
puukon hänen selkäänsä. Katsokaa!" ja hän otti vyöstään suuren
veitsenterän, jollaisia teurastajat käyttävät, ja näytti sitä meille.
"Senjälkeen kaikki kävi helposti, sillä tulen voima on ihmeellinen.
Sytytät pienen tulen, ja se kasvaa kuin lapsi itsestään suureksi, eikä
se väsy ensinkään eikä tule kylläiseksi ja juoksee nopeasti kuin
hevonen. Sytytin ensin kuusi, jotta ne palaisivat nopeammin. Viimeisen
tikun säästin, kun tiesin, että meillä on niitä vähän, ja itse
pelastuin pohjoisportin kautta, ennenkuin tuli ehti syödä minutkin,
isänsä, punaisen viljan kylväjän!"

Tuijotimme ihastuneina vanhaan hottentottiin, yksinpä Mavovokin kohotti
kuolevaa päätään ja tuijotti. Mutta Hans ei ollut vielä purkanut
kaikkea harmiaan, vaan jatkoi tasaisella, koneellisella äänellä:

"Palatessani etsimään baas'ia, jos hän vielä eläisi, tulen hehku
pakotti minut nousemaan pensasaidan länsipuolella olevalle kukkulalle,
joten näin, mitä tapahtui eteläportilla, nimittäin että arabialaiset
olivat murtautumaisillaan ulos, kun teitä, jotka veräjää puolustitte,
oli niin vähän. Juoksin senvuoksi nopeasti Babemban ja muiden
päällikköjen luo sanomaan, ettei pensasaidan vartioiminen enää ollut
tarpeellista, vaan että heidän oli riennettävä eteläportille teitä
auttamaan, sillä muuten saisitte kaikki surmanne ja he myöskin
perästäpäin. Babemba kuuli minua ja lähti, pannen lähettejä kokoomaan
loput miehistä, ja niin tulimme ajoissa apuun. Sellaisessa pesässä
istuin Veräjän taistelun aikana, oi Mavovo. Siinä on koko tarinani,
jonka toivon sinun heti kertovan baas'in kunnianarvoisalle isälle,
Saarnaajalle, sillä hänestä on varmasti hauska kuulla, ettei hän
turhaan neuvonut minua olemaan viisas ja auttamaan kaikkia ja aina
pitämään huolta baas Allan'ista. Olen vain pahoillani, että tuhlasin
niin monta tulitikkua, sillä mistä saamme nyt lisää, kun leiri on
palanut?" ja hän katseli katuvaisena tyhjää tulitikkulaatikkoaan.

Vielä kerran Mavovo alkoi puhua hitaalla, huohottavalla äänellä.

"EI koskaan enää", hän sanoi Hansille, "sinua pidä kutsuttaman
Pilkkukäärmeeksi, sinä pieni keltainen mies, jolla on niin suuri ja
valkoinen sydän. Kuuntele! Minä annan sinulle uuden nimen, jolla
sukupolvi toisensa jälkeen on kunnialla sinua nimittävä. Se on 'Valkeus
pimeydessä', se on 'Tulen herra'."

Sitten hän sulki silmänsä ja vaipui tajuttomana maahan. Muutaman
minuutin kuluttua hän oli kuollut. Mutta nuo suuret nimet, jotka hän
kuolinhetkellään antoi Hansille, tuo vanha hottentotti sai pitää koko
elämänsä ajan. Siitä päivästä pitäen ei yksikään alkuasukas edes
uskaltanut mainita häntä muulla nimellä. Ne tunnettiin hänen
kunnianiminään laajalti ympäristössäkin.

       *       *       *       *       *

Liekkien ulvonta hiljeni ja hälinä niiden raivoisassa piirissä vaimeni.
Mazitut palasivat juuri viimeisestä taistelustaan kauppatorilta, jos
sitä enää voi sanoa taisteluksi, kantaen läjittäin pyssyjä, joita
olivat keränneet kuolleilta arabialaisilta, joista useimmat viimeisessä
hurjassa pakoyrityksessään olivat heittäneet aseensa maahan. Mutta
minne he voivat paeta, kun toisella puolen olivat vastassa
raivostuneiden villien keihäät, toisella puolen kuluttava tuli? Vain
nuo verentahraamat roistot, jotka olivat jääneet orjakauppiasten
leireihin tai kaupunkeihin pitkin Afrikan itärannikkoa tai Madagaskarin
saarelle, he yksin tiesivät, kuinka monta oli kuollut, sillä niistä,
jotka heidän keskuudestaan olivat lähteneet sotaretkelle mazituja ja
näiden valkoihoisia ystäviä vastaan tuodakseen mukanaan pitkät rivit
vankeja, ei palannut ainoatakaan. He olivat päässeet omaan paikkaansa,
josta tuo palava afrikkalainen kaupunki on usein mielestäni ollut
vertauskuva. He olivat todellakin roistoja, maan päällä ihmismuodossa
kulkevia paholaisia, säälimättömiä, häpeämättömiä. Enkä kuitenkaan
voinut olla tuntematta osanottoa heitä kohtaan, sillä totisesti heidän
loppunsa oli kaamea.

Mazitut toivat vankinsa mukanaan, ja niiden joukosta tunsin heti
epämiellyttävän, rokonarpisen Hassan-ben-Mohammedin, jonka palaneesta
valkeasta puvusta oli enää vain riekaleita jäljellä.

"Olen saanut kirjeesi, jonka kirjoitit kauan sitten ja jossa uhkasit
meitä tulikuolemalla, ja tänä aamuna, Hassan", sanoin hänelle, "sain
myöskin sanasi, jonka toi haavoittunut nuorukainen pelastuttuaan
käsistäsi silloin, kun murhasit hänen toverinsa, ja molempiin olen
lähettänyt sinulle vastauksen. Jos et ole saanut niitä, niin katsele
ympärillesi, niin saat lukea vastaukseni sellaisella kielellä, jota
jokainen ymmärtää."

Epäsikiö -- sellainen hän o!i -- heittäytyi kasvoilleen maahan,
rukoillen armoa. Nähdessään mrs. Eversley'n hän ryömi häntä kohti,
tarttui hänen valkoiseen pukuunsa ja rukoili, että hän puhuisi hänen
puolestaan.

"Teitte minut orjaksi, vaikka olin hoitanut teitä rokossa", tämä
vastasi, "ja koetitte tappaa mieheni ilman syytä. Teidän tähtenne,
Hassan, olen viettänyt elämäni parhaat vuodet viilikansan keskellä ja
epätoivossa. Kuitenkin minä puolestani annan teille anteeksi, mutta ah,
en tahdo koskaan enää nähdä kasvojanne!"

Sen sanottuaan hän riuhtaisi itsensä irti ja poistui tyttärineen.

"Minä myöskin annan sinulle anteeksi, vaikka murhasit väkeni ja teit
kaksikymmentä vuotta elämästäni yhtämittaiseksi kidutukseksi", sanoi
Veli Johannes, yksi todellisimpia kristityltä, mitä milloinkaan olen
tuntenut. "Antakoon Jumalakin samoin sinulle anteeksi", ja hän seurasi
vaimoaan ja tytärtään.

Silloin vanha kuningas Bausi, joka oli selviytynyt taistelusta saamatta
muuta kuin lievän haavan, puhui sanoen:

"Olen iloinen, sinä punainen rosvo, että nämä valkoihoiset ovat suoneet
sinulle, mitä pyysit -- nimittäin anteeksiantamuksensa -- sillä se teko
on heille suureksi kunniaksi ja saattaa minut ja kansani pitämään heitä
vieläkin ylevämpinä kuin ennen. Mutta, sinä miesten ja naisten murhaaja
ja lasten kauppias, minä olen täällä tuomari eivätkä valkoihoiset.
Katso tekojasi!" ja hän osoitti ensin kaatuneiden zulujen ja mazitujen
rivejä ja sitten palavaa kaupunkiansa. "Katso ja muista kohtaloa, jolla
uhkasit meitä, jotka emme olleet sinulle mitään pahaa tehneet. Katso!
Katso! Katso, sinä ihmishyeena!"

Nyt minäkin poistuin enkä ole koskaan kysynyt, mitä Hassanille ja hänen
vankitovereilleen tehtiin. Vieläpä, jos Hans tai joku alkuasukkaista
yritti minulle siitä kertoa, käskin heitä pitämään suunsa kiinni.




EPILOGI.


Tähän kertomukseeni, jonka pelkään jo paisuneen paksuksi kirjaksi,
minulla on vähän lisättävää. Tahi, vaikkakin muistelmaini
paperille paneminen on tuottanut minulle paljon iloa Englannin
loppumattomina, pitkinä talvi-iltoina, olen nyt kevään tullessa väsynyt
kirjoittamiseen. Sentähden jätän loput sanomatta näitten sivujen
lukijain oman mielikuvituksen varaan.

       *       *       *       *       *

Olimme voittaneet, ja meillä, jotka vielä elimme ja näimme auringon,
oli todellakin syytä kiitollisuuteen. Veräjän taistelun jälkeinen yö
oli kuitenkin surullinen ainakin minulle, joka surin syvemmin kuin
sanoin voi lausua ystäväni, kaukonäköisen sankarin Mavovon ja
mahtipontisen mutta uskollisen Sammyn sekä uljaiden metsästäjäini
kuolemaa. Vanhan zulun ennustus, että minäkin kuolisin taistelussa,
painoi sitäpaitsi mieltäni, sillä minusta tuntui, että olin menneinä
päivinä jo nähnyt kylliksi monen saavan sellaisen lopun ja toivoin
itselleni rauhallisempaa.

Täällä rauhallisessa Englannissa, missä nyt asun ja aion edelleenkin
asua, ei näytäkään luultavalta, että tuo ennustus täyttyy. Mutta kun
muistelen kertomuksiani Mavovon "Käärmeen" ennustajakyvystä, niin nuo
sanat saattavat minut levottomaksi. Sillä kuka lopultakaan tietää
mitään tulevaisuudestaan? Sitäpaitsi mahdottomimmalta näyttävä
tavallisesti tapahtuu.

[Kuten Allan Quatermain'in kertomusten lukijat tietänevät, tämä
kuolevan zulun ennustus täyttyi. Mr. Quatermain kuoli Zuvendis'issa
kilpailevain kuningatarten armeijain välisessä taistelussa saamiinsa
haavoihin. -- Julkaisija.]

Senlisäksi ilmasuhteetkaan eivät ilahduttaneet mieltä, sillä heti
auringonlaskun jälkeen alkoi sataa ja satoi melkein läpi yön, mikä
sateensuojan puutteessa oli harmillista sekä meille että noille
sadoille kodittomille mazituille.

Aikanaan sade kuitenkin asettui, ja seuraavana aamuna tervetullut
aurinko paistoi kirkkaalta taivaalta. Kuivateltuamme ja lämmiteltyämme
hiukan sen säteissä joku ehdotti, että menisimme käymään palaneessa
kaupungissa, jossa rankkasade, muutamia savuavia tuhkaläjiä, entisiä
asuinmajoja, lukuunottamatta, oli tukahduttanut tulen. Enemmän
uteliaisuudesta kuin muussa tarkoituksessa suostuin, ja niin kiipesimme
kaikki, lukuunottamatta Veli Johannesta, joka jäi haavoittuneita
hoitamaan, Bausin, Babemban ja useampien mazitujen seurassa eteläportin
jäännösten yli ja astelimme majojen mustuneiden raunioiden välitse läpi
kauppatorin, joka oli täynnä kuolleita, entisiä asuntojamme kohti.

Näky oli surullinen, vain läjä nokista ja vielä savuavaa tuhkaa. Sen
nähdessäni olisin saattanut itkeä, kun ajattelin runsaita
kauppatavaroita ja varastoja, jotka olivat tuhoutuneet ja jotka
enimmäkseen olivat välttämättömän tarpeellisia ja joiden menettäminen
varmasti oli tekevä paluumatkamme vaikeaksi.

Meillä ei kuitenkaan ollut enää mitään sanomista eikä tekemistä, ja
läksimme siis hetken mietittyämme jatkamaan kulkuamme entisen
Kuninkaankaupunginosan läpi pohjoisportille päin. Viimeisinä läksimme
minä ja Hans, joka näytti salaperäisellä tavallaan vainuavan tai
etsivän jotakin. Äkkiä hän laski kätensä käsivarrelleni ja sanoi:

"Baas, kuunnelkaa! Kuulen haamun äänen. Varmaankin se on Sammyn henki,
joka vaatii meitä hautaamaan hänet."

"Loruja", minä vastasin ja kuuntelin sitten niin tarkkaan kuin voin.

Nyt minäkin olin kuulevinani, vaikka en tiennyt miltä suunnalta,
sanoja, jotka sanottiin useampaan kertaan ja kuuluivat korvissani
seuraavasti:

"Oi mr. Quatermain, minä pyydän, olkaa niin hyvä ja avatkaa tämän uunin
ovi."

Hetkisen luulin menettäneeni järkeni. Kutsuin kuitenkin toisia, ja me
kuuntelimme kaikki. Äkkiä Hans raapaisi maata niinkuin mäyräkoira
myyrän kololla kuullessaan liikettä maan alta ja alkoi penkoa tai
oikeammin lapioida edessämme olevaa tuhkaläjää puupalasella, sillä
tuhka oli vielä liian kuumaa paljaille käsille. Sitten kuuntelimme
taas, ja tällä kertaa kuulimme äänen aivan selvänä maan alta.

"Baas", virkkoi Hans, "siellä on Sammy jyväkuopassa!"

Nyt muistin, että majojen edessä todella oli ollut sellainen kuoppa,
vaikkakin tällä kertaa tyhjä, jota, niinkuin on tavallista
bantu-neekerien keskuudessa, käytettiin sellaisen viljan
säilytyspaikkana, jota ei lähitulevaisuudessa tarvittu. Minulla on
itsellänikin kerran ollut hyvin surullinen kokemus tuollaisista
jyväkuopista, niinkuin jokainen, joka lukee ensimmäisen vaimoni
tarinan, jolle olen antanut nimen "_Marie_", itse voi nähdä.

Nopeasti tyhjensimme paikan ja nostimme pois ilmanvaihtorei'illä
varustetun kiven -- nuo ilmanvaihtoreiät olivat Sammyn pelastus,
samoinkuin se, ettei kivi sopinut suulle aivan tiiviisti. Kiven alla
oli pullon muotoinen, sementillä sisustettu onkalo, noin kymmenen
jalkaa syvä ja kahdeksan leveä. Samassa hetkessä reiästä ilmestyi
esille Sammyn pää, suu auki kuin ilmaa haukkovalla kalalla. Vedimme
miehen ulos, mikä toimitus pani hänet ulvomaan, kun iho oli käynyt
kuumuudesta helläksi, ja annoimme hänelle vettä, jota joku mazituista
nouti lähteestä. Sitten kysyin häneltä harmistuneena, mitä hän oli
ollut tekemässä tuolla kuopassa sillä aikaa kuin me olimme vuodattaneet
kyyneleitä, pitäen häntä kuolleena.

"Oi, mr. Quatermain", hän sanoi, "olen uskollisen palveluksen uhri.
Kaiken arvokkaan omaisuutemme jättäminen saaliinhimoisen vihollisen
käsiin oli enemmän kuin mitä jaksoin kantaa. Sulloin senvuoksi kaikki
tyyni tänne kuoppaan, ja kun olin kuulevinani jonkun tulevan,
pistäydyin itse päällimmäiseksi ja vedin kiven suulle. Mutta, mr.
Quatermain, pian senjälkeen vihollinen pani murhan ja ryöstön lisäksi
toimeen murhapolton, ja koko paikka joutui liekkien valtaan. Kuulin
liekkien ulvovan pääni päältä, ja vähän myöhemmin tuhka oli peittänyt
piilopaikkani suun, niin etten enää jaksanut nostaa kiveä, kun se
sitäpaitsi oli liian kuuma koskettaa. Istuin siis täällä koko yön mitä
tukahduttavimmassa kuumuudessa ja pelkäsin kovasti, mr. Quatermain,
että nuo kaksi ruutinassakkaa, jotka olivat mukanani, räjähtäisivät,
kunnes vihdoin, juuri kun olin hylännyt kaiken toivon ja valmistautunut
kuolemaan kuin buschmannin elävältä paistama kilpikonna, kuulin
tervetulleen äänen. Ja, mr. Quatermain, jos teillä sattuisi olemaan
jotakin lauhduttavaa voidetta, niin olisin hyvin kiitollinen, sillä
olen ylt'yleensä korventunut."

"Oi, Sammy, Sammy", minä sanoin, "nyt näet, mihin raukkamaisuus johtaa.
Harjanteella meidän luonamme et olisi korventunut, ja vain sattumalta
Hansin herkkä kuulo pelasti sinut jäämästä surkean tuhon omaksi tuohon
loukkoon."

"Se on totta, mr. Quatermain. Tunnustan ansainneeni tuon kuuman
rangaistuksen. Mutta harjanteella olisin saattanut joutua ammutuksi,
mikä olisi vielä pahempi kuin että ihoni on palanut. Annoitte
sitäpaitsi omaisuutenne haltuuni, ja minä päätin pelastaa sen oman
mukavuutenakin uhalla. Vihdoin viimein suojelusenkelini toi teidät
tänne ajoissa, ennenkuin olin aivan läpi keitetty. Kaikki on siis
hyvin, kun loppu on hyvä, mr. Quatermain, vaikka totta on, että minä
puolestani olen saanut kyllikseni verisestä sodasta, ja jos elän niin
kauan että pääsen takaisin sivistyneisiin seutuihin, niin
lupaan seurata ruoan valmistajantaipumuksiani turvallisessa
hotellinkeittiössä, tarkoitan siinä tapauksessa, etten satu saamaan
tointa englanninkielen opettajana!"

"Niin", vastasin, "kaikki on hyvin, kun loppu on hyvä, Sammy poikaseni,
ja olethan sinä joka tapauksessa pelastanut varastomme, mistä meidän
pitäisi olla sinulle kiitollisia. Mene siis mr. Stephen'in mukana
saamaan hoitoa, sillä aikaa kuin me hinaamme tavarat ylös
jyväonkalosta!"

Kolmea päivää myöhemmin otimme jäähyväiset vanhalta Bausilta, joka
miltei itki meistä erotessaan, ja mazituilta, jotka olivat ryhtyneet
rakentamaan uudelleen kaupunkiansa. Mavovon ja muut Veräjän taistelussa
kaatuneet zulut me hautasimme kaupungin vastapäätä olevalle rinteelle,
kohottaen kummun heidän muistokseen tulevia sukupolvia varten ja
haudaten taistelussa kaatuneet mazitut heidän ympärilleen. Kun
kotimatkallamme kuljimme kummun ohi, niin eloon jääneet zulut ja kaksi
haavoittunutta, joita kannettiin paareilla, pysähtyivät ja tervehtivät
juhlallisesti, ylistäen vainajia äänekkäillä lauluilla. Me
valkoihoisetkin tervehdimme, mutta vaieten, paljastaen päämme.

Sivumennen voin lisätä, että Mavovon "Käärme" ei tässäkään asiassa
ollut valehdellut. Hän oli sanonut, että retkellämme kaatuisi kuusi
joukostamme, ja kuusi oli kaatunut, ei enempää eikä vähempää.

Pitkän neuvottelun jälkeen päätimme valita maatien takaisin Natal'iin,
ensiksi siitä syystä, että orjakauppiasten ystävät olisivat kauheasta
tappiosta kuultuaan saattaneet tehdä rannikolle uuden hyökkäyksen, ja
toiseksi siitä syystä, että joskaan hyökkäystä ei olisi tapahtunut,
olisi saattanut kulua kuukausia, jopa vuosiakin, ennenkuin tuossa
huonossa huudossa olevassa Kilwan satamassa olisimme saaneet laivan
kuljettamaan meidät johonkin sivistyneeseen seutuun. Sitäpaitsi Veli
Johannes, joka oli ennenkin kulkenut sitä kautta, tunsi hyvästi tuon
sisämaan tien ja oli ystävällisissä suhteissa niihin heimoihin,
joidenka maiden kautta meidän oli kuljettava, kunnes pääsisimme
Zulu-maan rajoille, minne minä aina olin tervetullut. Kun siis mazitut
varustivat meidät saattojoukolla ja kantajilla alkumatkaa varten ja kun
meillä Sammyn huolellisuuden tautta oli runsaasti kauppatavaraa uusien
kantajain palkkaamiseksi, niin päätimme rohkeasti valita tuon pitemmän
tien.

Päätös osoittautuikin viisaaksi, sillä vaikka matka kesti neljä
raskasta kuukautta, suoritimme sen lopulta ilman suurempia vahinkoja
lukuunottamatta lievää kuumetta, jota miss Hope ja minä jonkun aikaa
sairastimme. Sitäpaitsi meillä oli matkalla hyvä metsäonni. Suurin
suruni oli, että tämä muutos suunnitelmissamme oli pakottanut meidät
jättämään orjakauppiailta anastamamme norsuluun piilopaikkaan, jonka
vain itse olisimme löytäneet.

Minulle aika kuitenkin kävi ikäväksi, sillä erinäisistä ymmärrettävistä
syistä, joista jo olen puhunut, olin sananmukaisesti viides pyörä
vaunussa. Hans oli erinomainen mies ja, kuten lukijakin tietää,
tavallaan nero, mutta yö toisensa jälkeen hänen seurassaan alkoi
ennen pitkää kyllästyttää minua, vieläpä hänen keskustelunsa
"kunnianarvoisasta isästäni", jonka henki suorastaan tuntui vainoovan
häntä, kävi yksitoikkoiseksi. Luonnollisesti meillä oli muitakin
yhteisiä muistoja, esim. Retiefin verilöylystä, jossa mukanaolleista
olimme ainoat eloon jääneet, mutta niistä asioista en viitsinyt usein
puhua. Ne olivat ja ovat vieläkin liian tuskallisia muistoja.

Minä puolestani olin senvuoksi hyvin iloinen, kun Zulu-maahan tultuamme
vihdoin tapasimme muutamia tuttuja kauppiaita, jotka vuokrasivat meille
yhdet vaunut. Hyläten uupuneet aasit ja valkean härkänsä, jonka annoin
lahjaksi eräälle tuntemalleni päällikölle, Veli Johannes ja naiset nyt
jatkoivat uudella ajopelillä matkaansa Durban'iin Stephen'in seuratessa
ratsain ostamallaan hevosella ja minun Hansin kanssa liittyessäni
kauppiaisiin.

Durban'issa meitä odotti yllätys, sillä kaupunkiin ajaessamme, joka
siihen aikaan oli vain vähäpätöinen paikkakunta, kenenkä tapasimmekaan
ellei sir Alexander Somers'in, joka kuultuaan vaunujen tulevan
Zulu-maasta päin oli ratsastanut tulijoita vastaan saadakseen uutisia
meistä. Näytti siltä, että tuon kiivaan vanhan herran levottomuus
poikansa puolesta oli niin raskaana painanut hänen mieltään, että hän
lopulta oli päättänyt matkustaa itse Afrikkaan etsimään Stephen'iä.
Siinä hän nyt oli. Isän ja pojan kohtaaminen oli hellä mutta omituinen.

"Hei, isä!" sanoi Stephen. "Kukapa olisi uskonut, että tapaisin sinut
täällä!"

"Hei hei, Stephen", sanoi hänen isänsä. "Kukapa olisi uskonut, että
löytäisin sinut elossa ja terveen näköisenä -- niin, aivan
hyvinvoipana! Se on enemmän kuin olisit ansainnut, sinä aasin penikka,
ja toivottavasti tämä oli viimeinen kerta."

Purettuaan tällä tavalla sydämensä ukko tarttui Stephen'in tukkaan ja
suuteli häntä juhlallisesti otsalle.

"Kyllä, isä", vastasi poika, "kyllä se saa olla viimeinen kerta.
Allanin ansio on, että onnellisesti selvisimme kaikesta. Mutta kesken
kaiken, salli minun esittää sinut morsiamelleni sekä hänen isälleen ja
äidilleen."

No niin, lopun voi kukin arvata. Heidät vihittiin kahta viikkoa
myöhemmin Durban'issa, ja juhla oli hyvin hauska, sillä sir Alexander,
joka sivumennen sanoen rahalliselta kannalta suhtautui minuunkin hyvin
anteliaasti, kutsui sananmukaisesti koko kaupungin vieraikseen. Pian
senjälkeen Stephen mr. ja mrs. Eversleyn ja isänsä seurassa vei nuoren
vaimonsa kotiin "kasvatettavaksi", vaikka en ole koskaan kuullut, mitä
tuohon toimitukseen sisältyi. Hans ja minä saatoimme heidät satamaan,
ja ero oli hyvin surullinen, vaikka Hans olikin rikastunut 500
punnalla, jotka Stephen oli hänelle luvannut. Hän osti rahalla farmin
ja kohosi urotöittensä perusteella jonkinlaiseksi pikku päälliköksi.
Josta myöhemmin -- niinkuin sukutauluissa sanotaan.

Sammysta tuli pienen hotellin omistaja ja hän vietti suurimman osan
aikaansa tarjoiluhuoneessa, kestiten vieraitaan mahtipontisilla
lauseilla, joittenka tyyli muistutti mielestäni erästä "Tutkielma
ihmisestä" nimistä runoelmaa (jota kerran koetin lukea mutta en
voinut), ja kertoen urotöistään soturina mazitu-raakalaisten ja
ihmissyöjäin, paholaisenpalvelijain pongojen maassa.

Paria vuotta myöhemmin sain Stephen'iltä kirjeen, jossa hän ilmoitti
pojan ja perillisen syntymästä. Kirjeestä minun täytyy lainata muutama
sivu:

    "Kuten mainitsin, isäni on antanut mr. Eversley'lle pienen pitäjän,
    soman pikku alueen, missä papilla ei ole paljoa tehtävää. Se pitää
    parahiksi yllä kunnioitettavat appivanhempani. Joka tapauksessa
    'Dogeetah' viettää suuren osan aikaansa kuljeskellen
    hyönteishaaveineen lähellä olevassa _New Forestissa_ ja koetellen
    kuvitella olevansa jälleen Afrikassa. 'Kukan äidillä' (joka
    tottuneena jalkoja suuteleviin mykkiinsä ei tule toimeen
    englantilaisten palvelijain kanssa) on muunlaista ajanvietettä.
    Pappilan maalla on pieni järvi ja siinä pieni saari. Saarelle hän
    on pystyttänyt kaisla-aidan laakerinmuotoisen lumimarjapensaan
    ympärille, joka kukkii samaan aikaan kuin Pyhä kukka, ja milloin
    vain ilma sallii, hän istuu aitauksessa luullakseni suorittaen
    'Kukan pyhiä menoja'. Ainakin eräänä päivänä, kun kävin venheellä
    hänen luonaan, tapasin hänet valkea puku yllä ja laulaen jotain
    salaperäistä alkuasukaslaulua."

       *       *       *       *       *

Siitä on kulunut monta vuotta. Sekä Veli Johannes että hänen vaimonsa
ovat menneet lepoonsa, ja heidän omituinen tarinansa, miltei omituisin
maailmassa, on kirjaimellisesti joutunut unhotuksiin. Stephen, jonka
isä myöskin on kuollut, on varakas baronetti ja tärkeä jäsen
parlamentissa ja valtuustossa sekä monen kauniin lapsen isä, sillä
entinen miss Hope on osoittautunut yhtä hedelmälliseksi kuin
Hedelmällisyyden jumalattaren tyttären -- sehän oli äidin todellinen
asema -- pitääkin olla.

"Joskus", hän sanoi minulle kerran naurahtaen silmäillessään lukuisaa
(ja meluavaa) lapsilaumaansa, "joskus, oi Allan" -- tuon puhetavan hän
on yhä säilyttänyt -- "toivoisin olevani Kukan kodin hiljaisuudessa.
Ah!" hän lisäsi ääni värähtäen, "en koskaan voi unohtaa pyhän järven
sineä enkä pilviä aamun koitteessa. Uskotteko, että kuoltuani saan ne
nähdä, oi Allan?"

Pidin hänen sanojaan sillä kertaa aivan kiittämättöminä, mutta
ihmisluonto on omituinen, ja me olemme kaikki kiintyneet lapsuutemme
näkyihin ja ikävöimme aika-ajoin hengittämään synnyinseutumme ilmaa.

Äskettäin kävin sir Stephen'in luona, ja hänen loistavissa
kasvihuoneissaan hänen ylipuutarhurinsa Woodden, jo iäkäs mies, näytti
minulle kolme kaunista, pitkälehtistä kasvia, jotka olivat nousseet
minun taskuuni pelastamista Pyhän kukan siemenistä.

Mutta ne eivät ole vielä kukkineet.

Tunnen omituista pelkoa ajatellessani, mitä silloin tapahtuu, kun ne
kukkivat. Minusta tuntuu kuin silloin, kun ihmiselämä taaskin saa nähdä
tuon kultaisen kukan ihanuuden, sitä kunnioittamaan ilmestyisi tuon
kauhean metsänjumalan sekä helvetillisen ja salaperäisen Motombon,
ehkäpä itsensä Kukan äidinkin haamu. Ja jos he tulevat, mitä he
tuovatkaan tullessaan niille, jotka anastivat ja kasvattivat pyhän
siemenen?

       *       *       *       *       *

J.K. -- Sen saan ennen pitkää kuulla, sillä juuri laskiessani kynän
kädestäni minulle ojennettiin Stephen'iltä saapunut voitonriemuinen
kirje, jossa hän kiihtyneenä kertoo, että noista kolmesta kasvista
kaksi _alkaa kukkia_.

                                        _Allan Quatermain_.



***END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK PYHÄ KUKKA***


******* This file should be named 65824-0.txt or 65824-0.zip *******


This and all associated files of various formats will be found in:
http://www.gutenberg.org/dirs/6/5/8/2/65824


Updated editions will replace the previous one--the old editions will
be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright
law means that no one owns a United States copyright in these works,
so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United
States without permission and without paying copyright
royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part
of this license, apply to copying and distributing Project
Gutenberg-tm electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG-tm
concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark,
and may not be used if you charge for the eBooks, unless you receive
specific permission. If you do not charge anything for copies of this
eBook, complying with the rules is very easy. You may use this eBook
for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports,
performances and research. They may be modified and printed and given
away--you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks
not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the
trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE
PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg-tm mission of promoting the free
distribution of electronic works, by using or distributing this work
(or any other work associated in any way with the phrase "Project
Gutenberg"), you agree to comply with all the terms of the Full
Project Gutenberg-tm License available with this file or online at
www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project
Gutenberg-tm electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg-tm
electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
and accept all the terms of this license and intellectual property
(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all
the terms of this agreement, you must cease using and return or
destroy all copies of Project Gutenberg-tm electronic works in your
possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a
Project Gutenberg-tm electronic work and you do not agree to be bound
by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the
person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph
1.E.8.

1.B. "Project Gutenberg" is a registered trademark. It may only be
used on or associated in any way with an electronic work by people who
agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few
things that you can do with most Project Gutenberg-tm electronic works
even without complying with the full terms of this agreement. See
paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project
Gutenberg-tm electronic works if you follow the terms of this
agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg-tm
electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation ("the
Foundation" or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection
of Project Gutenberg-tm electronic works. Nearly all the individual
works in the collection are in the public domain in the United
States. If an individual work is unprotected by copyright law in the
United States and you are located in the United States, we do not
claim a right to prevent you from copying, distributing, performing,
displaying or creating derivative works based on the work as long as
all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope
that you will support the Project Gutenberg-tm mission of promoting
free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg-tm
works in compliance with the terms of this agreement for keeping the
Project Gutenberg-tm name associated with the work. You can easily
comply with the terms of this agreement by keeping this work in the
same format with its attached full Project Gutenberg-tm License when
you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern
what you can do with this work. Copyright laws in most countries are
in a constant state of change. If you are outside the United States,
check the laws of your country in addition to the terms of this
agreement before downloading, copying, displaying, performing,
distributing or creating derivative works based on this work or any
other Project Gutenberg-tm work. The Foundation makes no
representations concerning the copyright status of any work in any
country outside the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other
immediate access to, the full Project Gutenberg-tm License must appear
prominently whenever any copy of a Project Gutenberg-tm work (any work
on which the phrase "Project Gutenberg" appears, or with which the
phrase "Project Gutenberg" is associated) is accessed, displayed,
performed, viewed, copied or distributed:

  This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and
  most other parts of the world at no cost and with almost no
  restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it
  under the terms of the Project Gutenberg License included with this
  eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the
  United States, you'll have to check the laws of the country where you
  are located before using this ebook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg-tm electronic work is
derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not
contain a notice indicating that it is posted with permission of the
copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in
the United States without paying any fees or charges. If you are
redistributing or providing access to a work with the phrase "Project
Gutenberg" associated with or appearing on the work, you must comply
either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or
obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg-tm
trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg-tm electronic work is posted
with the permission of the copyright holder, your use and distribution
must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any
additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms
will be linked to the Project Gutenberg-tm License for all works
posted with the permission of the copyright holder found at the
beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg-tm
License terms from this work, or any files containing a part of this
work or any other work associated with Project Gutenberg-tm.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
electronic work, or any part of this electronic work, without
prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
active links or immediate access to the full terms of the Project
Gutenberg-tm License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary,
compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including
any word processing or hypertext form. However, if you provide access
to or distribute copies of a Project Gutenberg-tm work in a format
other than "Plain Vanilla ASCII" or other format used in the official
version posted on the official Project Gutenberg-tm web site
(www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense
to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means
of obtaining a copy upon request, of the work in its original "Plain
Vanilla ASCII" or other form. Any alternate format must include the
full Project Gutenberg-tm License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
performing, copying or distributing any Project Gutenberg-tm works
unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing
access to or distributing Project Gutenberg-tm electronic works
provided that

* You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
  the use of Project Gutenberg-tm works calculated using the method
  you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed
  to the owner of the Project Gutenberg-tm trademark, but he has
  agreed to donate royalties under this paragraph to the Project
  Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid
  within 60 days following each date on which you prepare (or are
  legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty
  payments should be clearly marked as such and sent to the Project
  Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in
  Section 4, "Information about donations to the Project Gutenberg
  Literary Archive Foundation."

* You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
  you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
  does not agree to the terms of the full Project Gutenberg-tm
  License. You must require such a user to return or destroy all
  copies of the works possessed in a physical medium and discontinue
  all use of and all access to other copies of Project Gutenberg-tm
  works.

* You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of
  any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
  electronic work is discovered and reported to you within 90 days of
  receipt of the work.

* You comply with all other terms of this agreement for free
  distribution of Project Gutenberg-tm works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project
Gutenberg-tm electronic work or group of works on different terms than
are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing
from both the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and The
Project Gutenberg Trademark LLC, the owner of the Project Gutenberg-tm
trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
works not protected by U.S. copyright law in creating the Project
Gutenberg-tm collection. Despite these efforts, Project Gutenberg-tm
electronic works, and the medium on which they may be stored, may
contain "Defects," such as, but not limited to, incomplete, inaccurate
or corrupt data, transcription errors, a copyright or other
intellectual property infringement, a defective or damaged disk or
other medium, a computer virus, or computer codes that damage or
cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the "Right
of Replacement or Refund" described in paragraph 1.F.3, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
Gutenberg-tm trademark, and any other party distributing a Project
Gutenberg-tm electronic work under this agreement, disclaim all
liability to you for damages, costs and expenses, including legal
fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
written explanation to the person you received the work from. If you
received the work on a physical medium, you must return the medium
with your written explanation. The person or entity that provided you
with the defective work may elect to provide a replacement copy in
lieu of a refund. If you received the work electronically, the person
or entity providing it to you may choose to give you a second
opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If
the second copy is also defective, you may demand a refund in writing
without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth
in paragraph 1.F.3, this work is provided to you 'AS-IS', WITH NO
OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT
LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied
warranties or the exclusion or limitation of certain types of
damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement
violates the law of the state applicable to this agreement, the
agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or
limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or
unenforceability of any provision of this agreement shall not void the
remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
providing copies of Project Gutenberg-tm electronic works in
accordance with this agreement, and any volunteers associated with the
production, promotion and distribution of Project Gutenberg-tm
electronic works, harmless from all liability, costs and expenses,
including legal fees, that arise directly or indirectly from any of
the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this
or any Project Gutenberg-tm work, (b) alteration, modification, or
additions or deletions to any Project Gutenberg-tm work, and (c) any
Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg-tm

Project Gutenberg-tm is synonymous with the free distribution of
electronic works in formats readable by the widest variety of
computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It
exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations
from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the
assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg-tm's
goals and ensuring that the Project Gutenberg-tm collection will
remain freely available for generations to come. In 2001, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
and permanent future for Project Gutenberg-tm and future
generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see
Sections 3 and 4 and the Foundation information page at
www.gutenberg.org 

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary 
Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non profit
501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
Revenue Service. The Foundation's EIN or federal tax identification
number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by
U.S. federal laws and your state's laws.

The Foundation's principal office is in Fairbanks, Alaska, with the
mailing address: PO Box 750175, Fairbanks, AK 99775, but its
volunteers and employees are scattered throughout numerous
locations. Its business office is located at 809 North 1500 West, Salt
Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to
date contact information can be found at the Foundation's web site and
official page at www.gutenberg.org/contact

For additional contact information:

    Dr. Gregory B. Newby
    Chief Executive and Director
    gbnewby@pglaf.org

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation

Project Gutenberg-tm depends upon and cannot survive without wide
spread public support and donations to carry out its mission of
increasing the number of public domain and licensed works that can be
freely distributed in machine readable form accessible by the widest
array of equipment including outdated equipment. Many small donations
($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating
charities and charitable donations in all 50 states of the United
States. Compliance requirements are not uniform and it takes a
considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
with these requirements. We do not solicit donations in locations
where we have not received written confirmation of compliance. To SEND
DONATIONS or determine the status of compliance for any particular
state visit www.gutenberg.org/donate

While we cannot and do not solicit contributions from states where we
have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
against accepting unsolicited donations from donors in such states who
approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make
any statements concerning tax treatment of donations received from
outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg Web pages for current donation
methods and addresses. Donations are accepted in a number of other
ways including checks, online payments and credit card donations. To
donate, please visit: www.gutenberg.org/donate

Section 5. General Information About Project Gutenberg-tm electronic works.

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project
Gutenberg-tm concept of a library of electronic works that could be
freely shared with anyone. For forty years, he produced and
distributed Project Gutenberg-tm eBooks with only a loose network of
volunteer support.

Project Gutenberg-tm eBooks are often created from several printed
editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in
the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not
necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper
edition.

Most people start at our Web site which has the main PG search
facility: www.gutenberg.org

This Web site includes information about Project Gutenberg-tm,
including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.