The Project Gutenberg eBook, Talttumaton Tarzan, by Edgar Rice Burroughs, Translated by Lauri Karila This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you'll have to check the laws of the country where you are located before using this ebook. Title: Talttumaton Tarzan Author: Edgar Rice Burroughs Release Date: February 1, 2021 [eBook #64436] Language: Finnish Character set encoding: ISO-8859-1 ***START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK TALTTUMATON TARZAN*** E-text prepared by Tapio Riikonen TALTTUMATON TARZAN Kirj. EDGAR RICE BURROUGHS Englanninkielestä ("Tarzan the Untamed") suomentanut Lauri Karila Hämeenlinnassa, Arvi A. Karisto Osakeyhtiö, 1924. SISÄLLYS: I. Sodan pakkotilanteita II. Leijonan luola III. Saksalaisten rintamalla IV. Kun leijona aterioi V. Kultainen medaljonki VI. Kosto VII. Veren teho VIII. Tarzan ja isot apinat IX. Pilvistä pudonnut X. Villien vallassa XI. Lentokone löytyy ENSIMMÄINEN LUKU Sodan pakkotilanteita Hauptmann Fritz Schneider laahusti väsyneesti pimeän metsän synkässä pilarikossa. Hiki pisaroi pitkin hänen pallonpyöreätä päätänsä ja helmeili poskilla ja leveällä niskalla. Hänen luutnanttinsa marssi hänen vierellään, kun taas aliluutnantti von Goss johti jälkijoukkoa; mukanaan kourallinen väsyneitä, perin uupuneita askareja hän saatteli kantajia, joita mustat soturit valkoisten päällikköjensä esimerkkiä noudattaen hoputtivat jokseenkin kovakouraisesti. Kun hauptmann Schneiderin ylettyvillä ei ollut yhtään kantajaa, purki hän äkäänsä lähinnä olevia askareja vastaan, kuitenkin jonkun verran varovasti, sillä miehillä oli panostetut kiväärit -- ja nuo kolme valkoista miestä olivat yksin heidän kanssaan Afrikan sydämessä. Hauptmannin edellä marssi puoli hänen komppaniaansa, hänen takanaan taas toinen puoli. Jonon etunenässä hoippui kaksi alastonta, toisiinsa kaulatammella kytkettyä alkuasukasta, joiden tehtävänä oli opastaa retkikuntaa, tahtoivatpa he sitä tai eivät, sillä tämä kaikki tapahtui vastapuhjenneen suursodan pakkotilassa syksyllä 1914. Oppaat olivat vieneet sotilasosaston harhaan, aarniometsän loputtomiin sokkeloihin, ja piti koettaa kovuudella herättää heidän harrastustaan tai taltuttaa mahdollista juonitteluaan, jos sitä oli vastoinkäymisen syynä. Toivoen ehkä sattuman ohjaavan oikealle tolalle oppaat väittivätkin tuntevansa seudun ja niin he yhä johtivat joukkoa pitkin synkän metsän mutkittelevaa riistapolkua, jonka viidakon villit asujamet olivat lukemattomien sukupolvien aikana polkeneet syväksi ja kuoppaiseksi. Tätä tietä Tantor-elefantti matkasi piehtaroimistantereeltaan kaukaiselle vesipaikalleen. Täällä Buto, sarvikuono, uinaili huoletonna yksinäisessä majesteettiudessaan ja täällä öisin isot kissansukuiset pedot tassuttivat pehmeillä käpälillään kaikkea kaartavan tiheän lehväkaton alla kohti lakeata tasankoa, missä sijaitsivat heidän anteliaimmat metsästysalueensa. Tämä tasanko se äkkiä ja odottamatta avautuikin heidän eteensä, jolloin oppaiden alakuloiset sydämet alkoivat sykkiä uutta toivoa. Täällä kapteenikin päästi syvän helpotuksen huokauksen, sillä monipäiväisen tarpomisen jälkeen noissa miltei läpipääsemättömissä tiheiköissä?avara ruohoaavikko siellä täällä piipoittavine puistikkoineen ja kaukaa häämöittävine mutkittelevine vihreine pensaikkoineen, joka tiesi siellä virtaavaa jokea, tuntui eurooppalaiselle todelliselta taivaalta. Kapteeni hymyili hyvillään, lausui toivorikkaan sanan luutnantilleen ja alkoi sitten tutkia tasankoa kenttäkiikarillaan. Edes ja takaisin se pyyhkäisi pitkin tuota aaltoilevaa maata, kunnes vihdoin pysähtyi miltei maiseman keskikohtaan lähelle joen vihreäreunaisia rantoja. "Onni on puolellamme", sanoi Schneider seuralaisilleen. "Näettekö?" Luutnantti, joka myös tutkisteli omalla kiikarillaan, kohdisti sen samaan paikkaan, joka oli kiinnittänyt hänen päällikkönsä huomion. "Näen", sanoi hän. "Siellä on englantilainen farmi. Sen täytyy olla Greystoken, sillä mitään muuta ei ole tässä osassa Englannin Itä-Afrikkaa. Osuipa tosiaan hyvin, herra kapteeni." "Pääsemme engelsmannin kimppuun aikoja ennenkuin hän on saanut tietää maansa olevan sodassa meidän kanssamme", vastasi Schneider. "Kokekoon hän ensin Saksan rautakättä." "Toivottavasti hän on kotona", sanoi luutnantti, "niin että saamme viedä hänet mukanamme, kun ilmoittaudumme Krautille Nairobissa. Herra kapteeni Fritz Schneiderille käy todella hyvin, jos hän tuo muassaan sotavankina kuuluisan Apinain Tarzanin." Schneider hymyili ja pullisti rintaansa. "Oikeassa olette, ystäväni", sanoi hän, "hyvin käy meille molemmille, mutta minun on matkattava pitkälti, saavuttaakseni kenraali Krautin, ennenkuin hän ehtii Mombasaan. Engelsmannit ovat viilettämässä aika vauhtia Intian valtamerelle." Mieleltään virkeämpänä tuo pieni joukko lähti yli tasangon kohti huolellisesti rakennettuja ja hyvin hoidettuja loordi Greystoken farmirakennuksia. Mutta heitä odotti kuitenkin pettymys, sillä ei Tarzan eikä hänen poikansakaan ollut kotona. Lady Jane, joka ei mitään tietänyt Englannin ja Saksan välisestä sotatilasta, toivotti mitä ystävällisimmin upseerit tervetulleiksi ja uskottunsa Wazirin kautta antoi määräyksen valmistaa pidot vihollisen mustille sotureille. * * * * * Ollen kaukana idässä oli Apinain Tarzan lähtenyt nopeasti kohti farmiansa. Nairobissa hän oli saanut tiedon maailmansodasta, joka jo oli alkanut, ja aavistaen saksalaisten viipymättä hyökkäävän Englannin Itä-Afrikkaan hän nyt kiiruhti kotiinsa noutamaan vaimoaan, viedäkseen hänet turvallisempaan paikkaan. Mukanaan hänellä oli joukko mustia sotureitaan, mutta liian hidas oli apinamiehestä näiden harjaantuneiden ja karaistujen metsänkävijäin kulku. Tarpeen vaatiessa Apinain Tarzan loi yltään sivistyksen ulkokuoren ja sen mukana vain haitaksi olevat vaatteet, jotka olivat tuon sivistyksen tunnusmerkit. Hetki vain, ja hienostunut englantilainen herrasmies oli muuttunut alastomaksi apinamieheksi. Hänen puolisonsa oli vaarassa. Nyt häntä hallitsi ja vallitsi vain tuo yksi ainoa ajatus. Hän ei häntä ajatellut minään lady Jane Greystokena, vaan olentona, jonka oli voittanut omakseen teräsjänteittensä voimalla ja jota hänen piti puolustaa juuri tuolla samalla aseistuksella. Ei se ollut mikään parlamentin ylähuoneen jäsen, joka matkasi nopeasti ja yrmeän päättävästi tiheää metsää tai väsymättömin lihaksin katkaisi aavat tasankopaikat -- se oli iso urosapina, mielessä vain yksi ainoa tarkoitus, joka haihdutti kaikki väsymyksen ja vaaran ajatuksetkin. Pikku Manu-apina, joka puheli ja torui lehvistön keskitasanteella, näki hänen kulkevan ohi. Siitä oli aikoja, kun hän viimeksi oli nähnyt suuren tarmanganin alasti ja yksinään kiirehtivän viidakon halki. Partainen ja vanha oli Manu-apina, mutta hänen hämäriksi käyneet silmänsä alkoivat hohtaa hänen muistaessaan aikoja, jolloin Apinain Tarzan oli ylimpänä viidakon herrana hallinnut niitä lukemattomia olentoja, jotka polkivat isojen puiden alla leviävää kasvistoa tai lensivät tai kiipesivät aina korkeimman tasanteen ylimpiin lehvälinnoihin. Myös Numa, joka lepäili viimeöisen onnistuneen saalistamisen jälkeen, räpytteli keliervänvihreitä silmiään ja koukisti keltaisen häntänsä äkätessään vanhan vihollisensa hajun. Ei Tarzankaan ollut tietämätön Numan, Manun ja muiden viidakon petojen läsnäolosta nopeasti vaeltaessaan länttä kohti. Osaksikaan ei hänen pintapuolinen tutustumisensa Englannin hienostoon ollut turruttanut hänen ihmeellisiä aistejaan. Hänen nenänsä oli ilmoittanut Numa-leijonan läsnäolon jo ennenkuin petojen majesteettinen kuningas tiesi hänen ohikulustaan. Mutta vaikka apinamiehen aistit olisivat olleet kuinka terävät tahansa, kuinka nopea tahansa hänen kulkunsa läpi villin synnyinmaansa, kuinka voimakkaat tahansa hänen lihaksensa -- hän oli kuitenkin kuolevainen. Aika ja paikka asettivat hänellekin voittamattomat rajat, eikä kukaan sitä sen paremmin tajunnut kuin Tarzan itse. Hänessä kuohui ja kiehui, ettei voinut matkata ajatuksen nopeudella ja että hänen edessään olevat kyllästyttävän pitkät penikulmat vaativat häneltä monen monien tuntien väsymättömiä ponnistuksia, ennenkuin saisi metsänreunan äärimmäisen puun oksalta pudottautua avoimelle kedolle, missä näkyi hänen määränpäänsä. Päiviä siinä kysyttiin, vaikkapa hän makasi öisin vain muutamia tunteja ja jätti kokonaan sattumasta riippuvaksi, kohtaisiko tiellään ruuaksi kelpaavaa lihaa. Jos Wappi, antilooppi, tai Horta, villikarju, osuivat tielle hänen ollessaan nälissään, aterioi hän, mutta pysähtyi vain niin kauaksi, että ehti suorittaa tapon ja leikata itselleen lihapalan. Vihdoin läheni pitkä matka loppuaan; hän kulki viimeistä metsäistä taivalta, johon hänen maatilansa rajoittui idässä, ja kun se oli tehty, seisoi hän tasangon reunalla katsellen kotiaan yli leveän lakeuden. Ensi katsahduksesta hänen silmäteränsä supistuivat ja lihaksensa jännittyivät. Jo tuonkin matkan takaa hän saattoi nähdä, että asiat eivät olleet kuin pitäisi. Ohut savu kiersi ilmaan talon oikealta puolelta, missä ladot olivat sijainneet. Niitä ei siellä nyt näkynyt, ja talon piipusta, josta savun olisi pitänyt nousta, ei lähtenyt yhtään mitään. Tarzan lähti kiireesti eteenpäin ja tällä erää nopeammin kuin ennen, sillä nyt häntä ajoi sanomaton pelko, joka oli pikemminkin sisäisen aavistuksen kuin järjen synnyttämä. Petojen tavoin näytti Apinain Tarzan omaavan kuudennen aistin. Jo aikoja ennenkuin hän saapui talolle, hän oli mielessään kuvaillut näyn, joka vihdoin aukeni hänen eteensä. Ääneti ja hyljättynä oli siinä viiniköynnöksen peittämä rakennus. Kytevä tuhka osoitti paikkaa, jossa hänen isot latonsa olivat sijainneet. Menneet olivat hänen urheiden palvelijainsa olkikattoiset majat, tyhjät olivat pellot, laitumet ja karjatarhat. Sieltä ja täältä kohosi ilmaan korppikotkia, jotka kaartelivat ihmisten ja eläinten kuolleitten ruumiiden yllä. Miltei kauhun tuntein, jollaista hän ei tietänyt milloinkaan ennen kokeneensa, apinamies vihdoin pakotti itsensä käymään sisälle taloon. Ensi näky, joka häntä kohtasi, sai vihan ja verenjanon punaisen pilven hänen kasvoilleen, sillä surmattuna makasi oleiluhuoneessa uskollisen Muviron jättiläiskasvuinen poika Wasimbu, joka yli vuoden ajan oli ollut lady Janen henkilökohtaisena vartijana. Huoneen kumoonkaadettu, sinne tänne viskelty kalusto, lattiaan ruskeiksi kuivuneet verilätäköt ja veriset kädenjäljet seinillä ja ovenpielissä todistivat hirveästä taistelusta, jota oli huoneen ahtaissa puitteissa käyty. Pienikokoisen pianon yli lojui erään toisen mustan soturin ruumis ja lady Janen huoneen ovella makasivat Greystoken kolmen uskollisen palvelijan ruumiit. Tämän huoneen ovi oli suljettu. Kumarin hartioin ja sumentunein silmin Tarzan seisoi ja mykkänä tuijotti tunteettomia lautoja, joiden kätkemää hirveää salaisuutta hän ei tohtinut edes mielessään kuvailla. Hitaasti ja lyijynraskain jaloin hän astui ovea kohti. Hapuillen hänen kätensä tarttui ovenripaan. Näin hän seisoi toisen pitkän minuutin. Sitten hän äkkinäisellä liikkeellä ojensi jättiläisvartalonsa, ryhdisti mahtavat hartiansa ja pää pelotonna pystyssä lennätti oven auki ja astui yli kynnyksen huoneeseen, johon liittyivät hänen elämänsä kalleimmat muistot. Ei pieninkään piirre muuttunut hänen yrmeillä ja jäykistyneillä kasvoillaan hänen astuessaan yli huoneen ja seisahtuessaan pienen sohvan ääreen, jolla kasvot alaspäin lepäsi eloton ruumis, äänetön, liikkumaton olemus, joka kerran oli pulpunnut elämää, nuoruutta ja rakkautta. Ei yksikään kyynel himmentänyt apinamiehen silmää, mutta hänen Luojansa yksin tietää ajatukset, jotka kulkivat hänen vieläkin puolivillien aivojensa läpi. Pitkän aikaa hän vain seisoi ja tuijotti tuota aivan tuntemattomaksi muuttunutta ruumista; kumartui sitten ja nosti sen käsivarsilleen. Kääntäessään ruumista ja nähdessään kuoleman tuhon, hän sinä hetkenä koki sielussaan surun, kauhun ja vihan äärimmäiset syvyydet. Etuhuoneessa oleva katkaistu kivääri ja revitty verentahraama sotilaslakki lattialla kertoivat, kutka olivat olleet tämän teon suorittajat. Hetkiseksi oli hänessä välähtänyt mahdoton toive, että tuo ruumis ei olisikaan hänen puolisonsa, mutta hänen nähdessään ja tuntiessaan vaimonsa sormukset tämäkin viimeinen heikko toivon säde sammui. Äänetönnä, hellävaroen ja hartaana hän hautasi ruusutarhaan, joka kerran oli ollut Jane Daytonin ylpeys ja ilo, tuon muuttuneen ruumisparan ja sen viereen rotevat mustat soturit, jotka niin turhaan olivat henkensä uhranneet taloa suojellessaan. Talon toiselta puolen Tarzan löysi äsken tehtyjä hautoja ja niistä hän etsi lopullista todistetta siihen, kutka olivat hänen poissaollessaan ryhtyneet tähän silmittömään taistelunujakkaan, luultavasti jonkun hyväätarkoittavan mustan harkitsemattomasta laukauksesta syntyneeseen. Hän kaivoi esiin noin kymmenen saksalaisen askarin ruumiit, joiden univormuissa huomasi sen komppanian ja rykmentin merkit, joihin he olivat kuuluneet. Tämä riitti apinamiehelle. Hän palasi vielä ruusutarhaan ja meni kuolleittensa haudalle, jossa kumartunein päin jätti heille viimeiset äänettömät jäähyväiset. Auringon hitaasti laskiessa lännen huojuvien metsien taa, hän kääntyi verkalleen tielle, jota pitkin olivat poistuneet hauptmann Fritz Schneider ja hänen joukkonsa. Hänen kärsimyksensä oli puhekyvyttömän pedon -- mykkää, sanatonta, mutta silti yhtä vihlovaa. Ensi huumassa suunnaton suru turrutti hänen ajatuskykynsä -- kärsimänsä menetys valtasi hänen aivonsa siihen määrin, että niihin mahtui vain yksi ainoa ajatus: Hän on kuollut! Kuollut! Kuollut! Yhä uudestaan ja uudestaan tämä lause yksitoikkoisesti kumisi hänen aivoissaan tuottaen synkkää alati uudistuvaa tuskaa hänen jalkojensa koneenomaisesti seuratessa polkua ja hänen alitajuntansa pitäessä joka aistia hereillä viidakon aina väijyviä vaaroja vastaan. Asteittain surusta tunkihe esiin toinen tunne ja se niin todellinen ja kosketeltava, kuin olisi se hänen vierellään kulkeva kumppani. Se oli Viha, ja se se toi hänelle jonkun verran lohtua ja huojennusta. Kun se sai hänet vakaasti valtoihinsa, hän pysähtyi, kohotti kasvonsa kohden Goroa, kuuta, ja vannoi äänettömän kostovalan vihollisille, joiden tulo oli näin hirveän kehityksen saanut. Miltei heti tämän jälkeen hän tunsi tyydytystä, sillä missä tätä ennen tulevaisuus ammotti tyhjyyttään, siellä hän nyt näki mahdollisuuksia, joiden pohdinta tuotti hänelle ellei onnea niin kuitenkin surun vaimennusta, sillä olihan hänellä nyt suoritettavana suuri työ, joka veisi hänen aikansa. Karistettuaan päältään sivistyksen pinnalliset tunnusmerkit oli Tarzan myös tunteissaan ja älyssään jälleen tullut villiksi pedoksi, jollaisena oli kasvanut ja kehittynyt. Milloinkaan ei hänen sivistyksensä ollut muuta ollut kuin pinnallista kuorta, johon hän oli mukautunut, syystä että ajatteli siten tuottavansa rakkaalleen enemmän onnea. Itse asiassa hän oli aina syvästi halveksinut niin sanotun kulttuurin ulkonaisia tunnusmerkkejä. Sivistys merkitsi Apinain Tarzanille vapauden kaikinpuolista vähennystä -- toiminnan, ajatuksen, rakkauden, vihan. Vaatteita hän vieroksui -- noita epämukavia, ahdistavia kappaleita, jotka johtivat hänen mieleensä elämän, jota hän oli noiden sivistyneitten olioparkojen nähnyt viettävän Pariisissa ja Lontoossa. Vaatteet olivat sivistyksen edustaman ulkokultaisuuden tunnusmerkit -- niiden käyttäjät muka häpesivät sitä, jota ne peittivät, Jumalan kuvan kaltaiseksi luotua inhimillistä ruumista. Tarzan tiesi kuinka hupsuilta ja typerän juhlallisilta alemman luomakunnan jäsenet näyttivät sivistyksen laittamissa verhoissa, sillä hän oli useissa Euroopan kiertävissä näyttelyissä nähnyt puettuja eläinparkoja, ja hän tiesi myös, kuinka tuhmilta ihmisetkin niissä näyttivät, sillä hänen kahtenakymmenenä ensi vuotenaan tapaamansa ihmiset olivat kaikki olleet alastomia villejä kuten hän itsekin. Apinamies ihaili hyvälihaksista sopusuhtaisesti kehittynyttä ruumista, olipa se sitten leijonan, antiloopin tai ihmisen, eikä hän milloinkaan ollut saattanut ymmärtää, kuinka vaatteita voitiin pitää kauniimpana kuin puhdasta, kiinteätä, tervettä ihoa tai kuinka takki ja housut voisivat olla sirommat kuin taipuisan ihon alla sievästi jännittyvien lihasten hienot viivat. Sivistyksestä Tarzan oli löytänyt ahneutta, itsekkyyttä ja julmuutta paljon enemmän kuin mitä tiesi olevan villissä viidakossa, ja vaikka sivistys olikin antanut hänelle puolison ja useita rakastettuja ja ihailtavia ystäviä, ei hän silti ollut milloinkaan omannut sitä samoin kuin te ja minä, jotka tiedämme muusta vähän tai ei mitään. Niinpä hän siis tunsikin helpotusta nyt lopullisesti luopuessaan siitä ja kaikesta, mitä se edusti, palaten jälleen viidakkoon ja sen vaatetukseen: lantioverhoon ja aseisiin. Hänen isänsä metsästyspuukko riippui hänen vasemmalla kupeellaan, hänen jousensa ja nuolikotelonsa olivat hänen selässään ja rintansa sekä toisen olkansa yli hän oli kietonut pitkän ruohoköytensä, jota ilman hän olisi tuntenut olevansa yhtä alasti kuin te, jos yhtäkkiä joutuisitte vilkasliikenteiselle kadulle housusillanne. Raskas keihäs, jota hän toisinaan piteli kädessään toisinaan taas heitti pitkän nahkahihnan varaan selkäänsä riippumaan, täydensi hänen aseistuksensa ja varustuksensa. Hän kaipasi kuitenkin timanttikoristeista medaljonkia, joka sisälsi hänen äitinsä ja isänsä kuvat ja jota hän aina oli kantanut, kunnes ennen avioliittoaan oli antanut sen Jane Claytonille ikuisen uskollisuutensa merkiksi. Tämä oli aina siitä lähtien pitänyt sitä yllään, mutta Tarzan ei ollut löytänyt sitä häneltä, niin että hänen kostotoimensa nyt koskivat myös tuota anastettua korua. Keskiyön seuduilla Tarzan tunsi pitkän matkansa alkavan väsyttää ja huomasi, että hänenkin lihaksillaan oli rajoituksensa. Takaa-ajossaan hän ei ollut erikoisesti pitänyt kiirettä, vaan sitä ankarammin askaroinut ajatuksissaan, kerran lujasti päätettyään vaatia partioretkeläisiltä enemmän kuin silmän silmästä ja hampaan hampaasta. Sisäisesti kuten ulkonaisestikin oli hän palautunut pedoksi, joiden elämässä ajan pituudella tai lyhyydellä ei ole mitään merkitystä. Villieläin panee merkitystä vain _nykyhetkelle_ ja koska aina on ja aina tulee olemaan vain nykyhetkeä, on loputtomasti aikaa tehtävien suoritukselle. Apinamies luonnollisestikin tajusi ajan rajoitukset jonkun verran paremmin, mutta eläinten tavoin hän liikkui ylevän mietteliäänä, kun ei mikään tapahtuma saanut häntä nopeaan toimintaan. Kun hän kerran oli omistanut elämänsä kostolle, tuli tämä kostoajatuksissa eläminen hänen luonnolliseksi olotilakseen eikä miksikään satunnaiseksi tapahtumaksi, ja näin ollen hän varasi tehtävälleen runsaasti aikaa. Ettei hän ollut levännyt jo aikaisemmin, johtui vain siitä, ettei hän tuntenut mitään väsymystä, hänen mielensä kun olivat kokonaan vallanneet surun ja koston ajatukset. Mutta huomattuaan olevansa väsynyt hän nyt etsi viidakon jättipuun, joka jo aikaisemmin oli suonut hänelle suojaa useampana kuin yhtenä aarniometsän yönä. Taivaalla nopeasti purjehtivat tummat pilvet peittivät tavan takaa Goron, kuun, valoisat kasvot ja varoittivat apinamiestä uhkaavasta myrskystä. Viidakon syvyyksiin pilvien varjot heittivät niin sakean pimeyden, että se oli miltei kosketeltavissa -- pimeyden, joka olisi kauhistanut teitä ja minua, pimennoista kun kuului ajoittain lehtien kahinaa ja oksien rapinaa, ajoittain taas kaikki vaipui kuolon hiljaisuuteen, jolloin tylsinkin mielikuvituksessaan näkisi hiipivien petojen jännittäytyvän kohtalokkaaseen hyökkäykseen. Mutta kaikki tämä ei Tarzania huolettanut, vaikka hän silti oli alituisesti varuillaan. Toisinaan hän kevyesti hypähti lehvistön alatasanteelle, kun jokin sisäinen tunne ilmoitti hänelle Numan väijyvän aivan hänen polullaan, toisinaan taas juoksi hieman syrjään, kun Buto, sarvikuono, tulla jyräsi häntä kohden pitkin tuota kapeaa syväkuoppaista polkua, sillä apinamies vältti turhaa riitaa, niin äkkivalmis kuin olikin kamppailuun välttämättömyyden siihen vähänkin pakottaessa. Hänen heilauttaessaan itsensä etsimäänsä puuhun, oli kuu jo peittynyt raskaisiin pilviin ja puiden latvat huojuivat hurjasti alati yltyvässä tuulessa, jonka pauhu tukahdutti viidakon muut äänet. Tarzan kiipesi ylös kohti vankkaa haaraa, jonka varaan hän aikoja sitten oli laittanut pienen lavan puun oksista. Nyt oli jo aivan pimeä, vieläpä sysisynkempää kuin aikaisemmin, sillä miltei koko taivas oli paksujen mustien pilvien peitossa. Äkkiä villimies jäi kuuntelemaan, ja hänen sieraimensa laajenivat hänen haistellessaan ilmaa ympärillään. Sitten hän äkkiä kissannopeana ja notkeana hypähti kauas huojuvalle oksalle, kiipesi ylös läpi pimeyden, heittäytyi taas uudelle oksalle ja sitten vieläkin ylemmälle. Mikähän niin äkkiä sai hänet jättämään jättipuun rungon ja lähtemään nopeaan ja varovasti oksien sekaan? Te tai minä emme olisi nähneet mitään -- emme edes tuota pientä lavaa, joka hetki sitten oli ollut aivan hänen yläpuolellaan, mutta joka nyt oli hänen alapuolellaan -- mutta hänen heilauttaessaan itsensä sen yläpuolelle olisimme kuulleet pahaaennustavan murinan ja kuun hetkeksi tultua esiin olisimme hämärästi nähneet sekä lavan että sillä olevan tumman esineen, joka olisi ilmennyt Sheetaksi, pantteriksi, kun silmämme olisivat tottuneet näkemään hämärissä. Vastaukseksi kissaeläimen murinaan kuului apinamiehen syvältä rinnasta tuleva matala ja yhtä uhkaava murina, -- varoitus, joka kertoi pantterin luvatta tunkeutuneen toisen asuntoalueelle. Mutta Sheeta ei ollut ollenkaan halukas lähtemään tiehensä. Sähisevä kuono ylöspäin kääntyneenä se tuijotti yllään olevaa ruskeaihoista tarmangania. Sangen verkalleen apinamies kulki oksaa myöten rungon juurelle, kunnes oli aivan pantterin yläpuolella. Miehen kädessä oli hänen aikoja sitten kuolleen isänsä metsästyspuukko -- ase, joka ensin oli nostanut hänet yli metsän petojen. Hän toivoi kuitenkin, ettei hänen tarvitsisi sitä käyttää, sillä hän tiesi, että viidakon riidat ratkaistiin useammin hirveällä murinalla kuin taistelulla -- täälläkin kuten muualla piti paikkansa mahtailu, vain rakkauden ja ravinnon tärkeissä asioissa käytiin toinen toistensa kimppuun hampain ja kynsin. Tarzan nojautui puun runkoon ja kumartui lähemmäs Sheetaa. "Varas!" huusi hän. Pantteri nousi istumaan ja irvisti hampaitaan vain muutaman jalan päässä apinamiehen herjauksia heittelevästä suusta. Tarzan murisi kauheasti ja hotaisi pantteria päin puukollaan. "Minä olen Apinain Tarzan", ärjyi hän. "Tämä on Tarzanin pesä. Mene tai tapan sinut." Vaikka hän puhui suurten apinain viidakkokieltä, ei Sheeta liene ymmärtänyt sanoja, mutta se tiesi varsin hyvin, että tuo karvaton apina tahtoi pelottaa hänet tiehensä hyvin valitulta vartiopaikalta, jonka ohi yön aikana todennäköisesti kulkisi syötävää riistaa. Salamannopeasti pantteri kavahti pystyyn ja suuntasi paljastetuin kynsin kiusaajaansa kohden kauhean iskun, joka olisi voinut hirveästi repiä apinamiehen kasvot, jos se olisi osunut. Mutta se ei osunut, sillä Tarzan oli Sheetaakin nopeampi. Pantterin mätkähtäessä nelin käpälin lavalle, Tarzan sieppasi keihäänsä ja tavoitteli sähisevää kuonoa Sheetan torjuessa tutkainta, ja molemmat jatkoivat äristen ja muristen vertahyydyttävää kaksinlaulantaansa. Raivoon ärsytettynä pantteri äkkiä päätti saada kynsiinsä rauhansa häiritsijän, mutta koettaessaan hypätä Tarzanin oksalle, oli sillä aina vastassa terävä keihäänkärki ja joka kerta lavalle takaisin pudotessaan se sai ilkeän pistoksen johonkin arkaan paikkaan. Viimein raivo vei voiton järjestä, ja se kapaisi pitkin runkoa oksalle, jolla Tarzan seisoi. Nyt molemmat seisoivat samalla tasolla silmätysten ja Sheeta kuvaili jo mielessään yhdellä iskulla saavansa sekä kostonhalunsa että nälkänsä tyydytetyiksi. Tuo karvaton apinaeliö pienine hampaineen ja mitättömine kynsineen olisi avuton hänen vallassaan. Raskas oksa painui noiden kahden pedon painosta Sheetan varovasti ryömiessä sitä pitkin ja Tarzanin möristen peräytyessä. Tuuli oli paisunut myrskyksi, niin että metsän suurimmatkin jätit huokaillen taipuivat sen edessä, ja oksa, jolla nuo kaksi silmäilivät toisiaan, nousi ja laski kuin hyrskyjen heittelemä alus. Goro oli mennyt aivan piiloon, mutta salaman viiltävät viivat valaisivat tavan takaa viidakkoa paljastaen huojuvalla oksalla tapahtuvan alkuaikaisen raivonnäytelmän julmaa kulkua. Tarzan peräytyi houkutellen Sheetaa yhä loitommas oksalle ja käyden samalla entistäkin varovammaksi. Keihäänpistojen raivostuttamana pantteri astui yli varovaisuuden rajojen. Nyt se oli jo joutunut paikalle, missä ei juuri muuta voinut tehdä kuin huolehtia jalansijastaan, ja tämän hetken Tarzan valitsi hyökätäkseen. Päästäen karjahduksen, joka sekaantui ukkosen jylinään, hän hypähti kohti pantteria, joka saattoi kynsäistä vain yhdellä käpälällä ja senkin turhaan, toisilla kun oli pysyteltävä kiinni oksassa. Mutta Tarzan ei tullut yhdenkään käpälän ylettyville, vaan loikaten yli uhkaavien kynsien ja loksahtavien hampaiden tupsahti istumaan Sheetan selälle ja siinä samassa upotti puukkonsa vihollisen ruskeaan kylkeen. Silloin Sheeta tuskan, vihan, vimman ja luonnon ensimmäisen lain pakotuksesta yltyi raivohulluksi. Kähisten ja kynsien se koetti päästä käsiksi selässään ratsastavaan apinaolioon. Hetken se hoippui hurjasti häälyvällä oksalla, tarttui siihen epätoivon vimmalla ja koetti pelastaa itsensä, mutta pudota mätkähti sitten alas pimeyteen Tarzanin yhä pysytellessä sen selässä. Ei sekunniksikaan apinamies ajatellut hellittää kuolettavaa otettaan vastustajastaan. Hän oli ryhtynyt kuolinkamppailuun ja uskollisena aarniometsän alkeelliselle vaistolle -- viidakon kirjoittamattomalle laille -- toisen tai molempien oli kuoltava ennen taistelun loppua. Kissan tavoin Sheeta tuli maahan neljälle käpälälleen, apinamiehen painon musertavasti puristaessa koko sen ruumista maata vasten ja pitkä puukko yhä hautautuneena sen kylkeen. Kerran vain pantteri koetti nousta, mutta vaipui heti takaisin maahan. Tarzan tunsi sen jättiläislihasten laukeavan. Sheeta oli kuollut, Apinamies nousi, laski jalkansa voitetun vihollisensa ruumiille, kohotti päänsä jylisevää taivasta kohti ja salamoiden välähtäessä ja rankkasateen vihmoessa päästi ilmoille urosapinain villin voitonkarjunnan. Saavutettuaan tarkoituksensa ja ajettuaan vihollisen alueeltansa Tarzan keräsi sylillisen isoja lehtiä ja kiipesi märälle vuoteellensa. Levitettyään kokoomansa lavalle hän paneutui makuulle peittäen itsensä jälellä olevilla lehdillä sadetta vastaan ja vaipui sitten heti uneen huolimatta tuulen vinkumisesta ja ukkosen jyrähtelystä. TOINEN LUKU Leijonan luola Sade kesti kaksikymmentäneljä tuntia valuen miltei koko ajan rankkoina kuuroina, niin että kun se vihdoin lakkasi, oli Tarzanin kulkema jälkilatu huuhtoutunut pois. Kärsien kylmää ja kaikkea epämukavuutta hän nyt raivasi itselleen pääsyä läpi tiheän ja likomärän viidakon. Hytisten ja juttua pitäen Manu-apina haukuskeli häntä vettä tippuvasta puustaan, mutta pakeni hänen lähestyessään. Pantterit ja leijonatkin antoivat äkäisen tarmanganin kulkea rauhassa ohitseen. Kun toisena päivänä aurinko alkoi taas paistaa ja kun avoin laaja tasanko antoi Kudun koko lämmön virrata Tarzanin viluiseen ruskeaan ruumiiseen, parani siitä koko hänen mielialansakin; mutta yhä hän sentään oli vielä yrmeä ja hapan tuossa samotessaan etelään, jossa toivoi taas osuvansa saksalaisten jäljille. Hän oli nyt Saksan Itä-Afrikassa ja hänen tarkoituksensa oli kiertää Kilimandzharon länsipuolella olevat vuoret, joiden jylhät huiput eivät häntä ollenkaan houkutelleet, ja sitten kääntyä pitkin vuoriston etelärinnettä itää kohti Tangaan vievälle rautatielle, sillä hän tiesi päätellä saksalaisten todennäköisesti pyrkivän juuri sinne. Kaksi päivää myöhemmin hän Kilimandzharon etelärinteiltä kuuli kanuunain jylinää kaukaa idästä. Iltapäivä oli ollut harmaa ja pilvinen, ja hänen kulkiessaan pitkin ahdasta solaa alkoi harvalleen sataa rapista hänen paljaille olkapäilleen. Pudistaen päätään ja muristen tyytymättömänä hän alkoi silmillään etsiä suojaa, sillä hän oli saanut tarpeekseen kylmästä ja märästä. Hän halusi kiirehtiä jyliseviä ääniä kohti, sillä hän tiesi saksalaisten siellä taistelevan englantilaisia vastaan. Hetkeksi hänen rintansa paisui ylpeydestä hänen ajatellessaan olevansa englantilainen; sitten hän tuimasti keikautti niskaansa. "Ei!" mutisi hän, "Apinain Tarzan ei ole englantilainen, sillä englantilaiset ovat ihmisiä, Tarzan sitävastoin on tarmangani." Kunpa englantilaiset eivät olisi ihmisiä, vaan _isoja valkoisia apinoita_ kuten hänkin. "Huomenna", ajatteli hän, "lähden sinne etsimään vihollisia", ja ryhtyi sitten heti hakemaan itselleen myrskyn suojaa. Äkkiä hän huomasi matalan ja kapean aukon, joka näytti olevan sisäänkäytävä solan pohjoisessa seinämässä sijaitsevaan luolaan. Paljastetuin puukoin hän läheni varovasti paikkaa, sillä hän tiesi, että jos se oli luola, olisi se epäilemättä jonkun eläimen majapaikka. Sisäänkäytävän suulla oli monia erikokoisia kallionlohkareita kuten kaikkialla siellä täällä pitkin vuoren juurta ja hän ajatteli niillä sulkea luolan suun ja siten saada itselleen rauhallisen lepopaikan yöksi. Raivotkoon vain myrsky loppuun asti, Tarzan odottelisi sen tyyntymistä mukavassa ja kuivassa suojapaikassaan. Lähemmäksi tultuaan hän vielä huomasi kylmävetisen purosen lorisevan ulos aukosta. Luolan suulla Tarzan polvistui ja haisteli maata. Matala murahdus pääsi hänen suustaan ja hänen ylähuulensa koukistui paljastaen kulmahampaat. "Nutria!" mutisi hän, mutta ei jäänyt arvelemaan. Numa ei ehkä olisi kotona -- hän ottaisi selon asiasta. Sisäänkäytävä oli niin matala, että apinamiehen oli pakko käydä kontalleen, ennenkuin sai päänsä aukkoon. Mutta sitä ennen hän sentään katseli, kuunteli ja nuuhki joka suuntaan takanaan, sillä sieltä käsin hän ei halunnut mitään epämieluisia yllätyksiä. Hänen ensi silmäyksensä luolaan osoitti sen olevan kapean tunnelin, jonka toisesta päästä kuulti päivänvaloa. Tunnelin sisäpuoli oli siksi valoisa, että apinamies helposti huomasi sen olevan tyhjän tällä hetkellä. Varovasti edeten hän alkoi ryömiä kohti toista päätä täysin tietoisena vaarasta, jos Numa ilmaantuisi hänen eteensä. Mutta Numaa ei näkynyt, ja apinamies pääsi vihdoin avoimelle paikalle, missä nousi huomaten olevansa kalliokuilussa, jonka seinät kohosivat ilmaan miltei aivan äkkijyrkkinä. Solasta tuleva tunneli johti kallion läpi tähän avaraan umpinaiseen halkeamaan. Paitsi tuota ahdasta aukkoa ei ollut muuta pääsymahdollisuutta rotkoon, joka oli noin sata jalkaa pitkä ja viisikymmentä leveä ja jonka vesi näytti kovertaneen pitkien ajanjaksojen kuluessa. Pienoinen Kilimandzharon ikuiselta lumelta lähtevä vesijuova vieläkin virtasi kallioseinää alas rotkon yläpäässä, keräytyen kallionjuurella lammikoksi, josta puro luikersi alas tunneliin ja sieltä solaan. Yksi ainoa puu rehevöi rotkon keskellä, ja siellä täällä soraisen maan kivien välissä viheriöi muutamia sitkeäkortisia ruohomättäitä. Ylt'ympäri lojui isoja eläinten luita, joiden joukossa useita ihmiskalloja. Tarzan kohotti kulmiaan. "Ihmissyöjä", mutisi hän, "ja merkeistä päättäen se on vallinnut täällä pitkän aikaa. Tänä yönä Tarzan ottaa haltuunsa ihmissyöjän linnan ja Numa karjukoon ja muriskoon ulkopuolella mielensä mukaan." Tutkistellessaan ympäristöään apinamies oli edennyt koko pitkälle rotkoon ja seisoessaan puun luona hän hyvillään mietti saavansa tunnelista kuivan ja rauhaisan lepopaikan yöksi. Hän kääntyi nyt sisäänkäytävään, tukkiakseen ulkoaukon kivilohkareilla Numan paluun varalta; mutta juuri samassa hänen herkkä korvansa kuuli jotakin, joka jähmetytti hänet patsaaksi ja sai tiukasti tuijottamaan tunnelin suuhun. Hetkeä myöhemmin ison mustaharjaisen leijonan pää ilmaantui aukkoon. Keltaisenvihreät silmät tähystivät pyöreinä ja räpyttämättä suoraan tunkeilevaa tarmangania, ja matalan murinan päästessä syvältä rinnasta huulet menivät irviin ja äkeät raateluhampat paljastuivat. "Dangon veli!" huudahti Tarzan suuttuneena siitä, että Numa saattoi tehdä tyhjäksi hänen suunnitelmansa hyvästä yölevosta. "Minä olen Apinain Tarzan, viidakon herra. Täksi yöksi olen asettunut tänne -- mene!" Mutta Numa ei mennyt. Päinvastoin se päästi ilmoille uhkaavan karjahduksen ja tuli muutamia askeleita Tarzania kohden. Apinamies sieppasi kiven ja mättäsi sen kohti sähisevää kuonoa. Leijonan luonnosta ei koskaan voi olla varma. Tämäkin saattoi kapaista pakosalle heti ensi hyökkäyksen merkistä -- Tarzan oli aikoinaan täten hätkäyttänyt montakin, mutta tällä kertaa se ei onnistunut. Kivi iski Numaa keskelle kuonoa, joka on kissaeläinten arka paikka, mutta sen sijaan, että olisi lähtenyt pakoon, se muuttui hillittömän raivon ja tuhovimman välineeksi. Sen häntä kaartui ylös kankeana ja pystynä ja hirveästi karjahdellen se ryntäsi pikajunan nopeudella tarmanganin kimppuun. Ei hetkeäkään liian aikaisin Tarzan päässyt puun luo ja heilahtanut sen oksille, ja siellä hän istua kyykötti herjaten eläinten kuningasta, joka raivokkaana muristen ja kiljuen kierteli hänen allaan. Nyt satoi jo todentakaa, mikä lisäsi apinamiehen epämukavuutta ja tyytymättömyyttä. Hän oli kovin vihoissaan, mutta koska ennenkin vain suora välttämättömyys oli saattanut hänet hengenvaaralliseen otteluun leijonan kanssa, jonka hirveitä lihaksia, painoa, raateluhampaita ja kynsiä vastaan hän voi panna vain nopeutensa, ei hän nytkään edes ajatellut laskeutua puusta ja ryhtyä epätasaiseen ja hyödyttömään kamppailuun, jonka palkkiona olisi vain vähän enemmän ruumiillista mukavuutta. Niinpä hän siis vain värjötteli oksallaan sateen yhä virratessa ja leijonan tassutellessa alapuolella ja luodessa häneen tavan takaa myrkyllisiä silmäyksiä. Tarzan mittaili jyrkkiä seiniä nähdäkseen, olisiko niissä mitään pelastusmahdollisuutta. Tavallista miestä ne olisivat pelottaneet, mutta kiipeämiseen tottunut apinamies keksi niissä useita jalansijan paikkoja, jotka tosin olivat epävarmoja, mutta joita pitkin pako sentään voisi hänen järkeilynsä mukaan onnistua, jos vain Numa hetkeksi poistuisi toiseen päähän rotkoa. Mutta Numa ei sateesta huolimatta tehnyt liikettäkään jättääkseen vartiopaikkansa, niin että Tarzan lopulta vakavasti alkoi ajatella, eikö sittenkin olisi parempi koettaa onneaan kamppailussa kuin pitemmältä jäädä puuhun kylmänä, märkänä ja nöyryytettynä. Mutta juuri hänen pohtiessaan sitä, Numa kääntyi äkkiä ja lähti majesteettisena edes taakseen vilkaisematta kohti tunnelia. Samassa kun hän katosi, Tarzan pudottautui kevyesti puusta ja mennä loikki kuuminta vauhtiaan kallioseinää kohti. Leijona taas oli tuskin päässyt tunneliin, kun jo lähti takaperin sieltä, pyörähti ympäri kuin salama ja hyökkäsi pakenevan apinamiehen perään. Mutta Tarzan oli päässyt hyvän matkaa edelle -- jos hän vain löytäisi käden- tai jalansijan pystysuorasta kallioseinästä, olisi hän turvassa, mutta jos hän hellittäisi otteensa märästä kalliosta, niin hänen tuomionsa olisi selvä, sillä hän putoisi suoraan Numan kynsiin, jolloin suuri tarmanganikin olisi avuton. Kissan nopeudella Tarzan juoksi ylös kalliota kolmisenkymmentä jalkaa ennenkuin pysähtyi löydettyään varman jalansijan ja katsoi alas Numaan, joka hurjasti mutta turhaan yritti kiivetä kallioseinää päästäkseen käsiksi saaliiseensa. Noin kaksikymmentä jalkaa maasta leijona kykeni kiipeämään, mutta sitten se putosi takaisin. Tarzan katseli sitä hetken ja lähti sitten varovasti nousemaan huippua kohti. Usein hänen oli vaikea löytää tukikohtaa, mutta vihdoin hän veti itsensä yli reunan, nousi, otti maasta kiven, jonka heitti Numaa kohti, ja lähti sitten edelleen. Löydettyään helppokulkuisen tien solaan hän oli jatkamaisillaan matkaansa kohti vieläkin kestävää kanuunain jylinää, kun äkkinäinen ajatus sai hänet pysähtymään hymyn väreen karehtiessa hänen huulillaan. Hän kääntyi ja lähti nopeasti Numan tunnelin ulkosuulle. Tultuaan aivan sen luo, hän kuunteli hetkisen, ja alkoi sitten nopeasti kerätä isoja kivenlohkareita ja kasata niitä sisäänkäytävään. Hän oli jo miltei sulkenut niillä aukon, kun leijona ilmestyi -- julma ja vihastunut leijona, joka raapi ja kynsi kiviä samalla karjahdellen niin että maa tärisi; mutta karjunta ei toki pelottanut Apinain Tarzania, sillä Kaalan takkuisella rinnalla maaten hän oli sulkenut lapsensilmänsä uneen menneitten vuosien lukemattomina öinä, jolloin koko kuorot samanlaisia karjahduksia olivat olleet hänen tuutulauluaan. Oli tuskin ollut päivää tai yötä hänen viidakkoelämässään -- ja melkein koko elämänsä hän oli viettänyt viidakossa -- ettei hän olisi kuullut nälkäisten tai vihastuneitten tai rakastuneitten leijonain karjuntaa. Sellaiset äänet olivat Tarzanille samaa kuin teille auton toitotus -- jos olette sen tiellä, varoittaa se teitä, mutta ellette ole, huomaatte sitä tuskin. Vertauksellisesti puhuen Tarzan ei ollut auton edessä, sillä hän tiesi ettei Numa voinut päästä häneen käsiksi, ja niinpä hän siis verkalleen jatkoi sisäänkäytävän tukkeamista, kunnes Numalle ei jäisi pienintäkään mahdollisuutta päästä ulos. Suoritettuaan työnsä hän irvisti telkien takana olevalle leijonalle ja lähti sitten jatkamaan matkaansa itään päin. "Siellä se on nyt ihmissyöjä, joka ei enää ahmaise yhtäkään olentoa", tuumi hän itsekseen. Sinä yönä Tarzan makasi erään kalliosta riippuvan ja siten suojaavan kivenkielekkeen alla. Seuraavana aamuna hän taas lähti liikkeelle pysähtyen vain tappaakseen saaliin ja tyydyttääkseen nälkänsä. Muut aarniometsän pedot syövät ja sitten asettuvat makuulle, mutta Tarzan ei koskaan antanut vatsansa ehkäistä suunnitelmiaan. Tässä oli yksi suuria eroavaisuuksia apinamiehen ja hänen viidakko- ja metsätoveriensa välillä. Päivän kuluessa ammunta milloin hiljeni milloin vahvistui. Hän pani merkille sen olevan kiivainta aamuvarhain ja heti pimeän tulon jälkeen, mutta yön aikana se miltei loppui. Toisen päivän iltapuolella hän kohtasi rintamalle meneviä joukkoja. Ne näyttivät olevan sissejä, sillä heillä oli muassaan vuohia, lehmiä ja alkuasukaskantajia, joiden kuormina oli viljaa ja muita ruoka-aineita. Hän näki niiden kantavan kaulakammitsaa, ja joukot oli pantu kokoon alkuasukassotilaista, joilla oli saksalaiset univormut. Upseerit olivat valkoisia miehiä. Kukaan ei huomannut Tarzania, joka kuitenkin parin tunnin aikana hiiviskeli heidän parissaan. Hän tutki heidän sotilasmerkkejänsä ja näki, etteivät ne olleet samoja jotka hän oli ottanut eräältä talonsa luona kaatuneelta soturilta. Tämän havaittuaan hän taas erosi heistä ja katosi tiheään pensaikkoon kenenkään häntä näkemättä. Hän oli kohdannut saksalaisia, mutta ei niitä, jotka olivat surmanneet hänen vaimonsa, ja niidenhän käsiinsä saaminen vain oli nyt hänen tarkoituksensa. Hän ei käynyt sotaa eikä tullut ajatelleeksi, että kotoinen verinäytelmä oli voinut olla taistelun vääjäämätöntä yleistuhoa. Hänen tullessaan lähemmäksi rintamaa, kävivät joukot yhä lukuisammiksi. Siellä oli kuorma-autoja, härkävaljakkoja ja pienen armeijan kaikkia välineitä sekä myös haavoittuneita, jotka joko kulkivat tai kuljetettiin rintaman taakse. Hän oli joku aika sitten mennyt rautatien poikki ja arvasi, että haavoittuneet vietiin sinne kuljetettaviksi pääsairaalaan, ehkäpä aina rannikolla sijaitsevaan Tangaan asti. Oli jo hämärä hänen saapuessaan Pare-vuorten kätköön tehdylle isolle leirille. Lähestyessään sitä takaa hän huomasi sen vain heikosti vartioiduksi ja vartijat lisäksi huolimattomiksi, joten hänen oli helppo pimeän tultua päästä sisään ja käydä väijymässä ja kuuntelemassa telttojen takana, saisiko mahdollisesti jotakin johtoa löytääkseen puolisonsa surmaajan. Hänen pysähtyessään teltan sivulle, jonka edustalla istui alkuasukassotilaita, hänen huomionsa kiintyi heti eräisiin alkuasukasmurteella lausuttuihin sanoihin: "Wazirit taistelivat kuin paholaiset, mutta me olimme parempia ja tapoimme ne kaikki ja siinä tuoksinassa sai vaimokin surmansa kapteenin luodista; mutta oli myös aliluutnantti von Goss aika poikaa." Kuin petoeläin Tarzan kyräili julmana ja pelottomana teltan varjossa. Mitä ajatuksia kulkikaan hänen villien aivojensa läpi? Ken tietää ne? Kauneilla kasvoilla ei näkynyt mitään ulkonaista raivon merkkiä, kylmistä harmaista silmistä vain loisti tiukka vaarinotto. Äkkiä sotilas, jonka Tarzan oli kuullut ensin puhuvan, nousi ja hyvästi sanoen lähti poistumaan. Kymmenen jalan päästä hän astui apinamiehen ohi ja jatkoi kulkuaan kohti leirin takaosaa, Tarzan perässä, ja pensaikon takana hän hyökkäsi uhrinsa kimppuun. Ei äännähdystäkään kuulunut petomiehen hyökätessä saaliinsa selkään ja iskiessä sen maahan, sillä samassa hän terässormillaan sulki soturin kurkun ehkäisten jok'ainoan huudahduksen. Kaulasta hän sitten veti uhrinsa pensaitten suojaan. "Älä päästä ääntäkään!" varoitti hän miehen omalla murteella, hellittäessään otteensa. Miesparka haukkoi ilmaa ja silmiään pyöritellen katsoi ylös nähdäkseen, minkä olion valtaan oli joutunut. Pimeässä hän näki vain ylitseen kumartuvan paljaan ruskean ruumiin, mutta kylläpä hän muisti hirveän voiman, jolla mahtavat lihakset olivat salvanneet häneltä hengityksen ja vetäneet hänet pensaikkoon kuin pikku lapsen. Jos joku puolustuksen ajatus olisikin välähtänyt hänen mieleensä, oli hän siitä heti luopunut, sillä hän ei liikahtanutkaan paetakseen. "Mikä on sen upseerin nimi, joka surmasi naisen, kun wazirien kanssa taistelitte?" kysyi Tarzan. "Kapteeni Schneider", vastasi neekeri, kun taas kykeni ääntään käyttämään. "Missä hän on nyt?" kysyi apinamies. "Täällä. Ehkä hän on päämajassa. Monia upseereita menee sinne iltaisin saamaan määräyksiä." "Vie minut sinne", komensi Tarzan, "ja jos minut keksitään, tapan sinut heti. Nouse!" Neekeri nousi ja opasti hänet kiertotietä takaisin leirille. Useat kerrat heidän oli pakko kätkeytyä ohikulkevilta sotilailta, mutta vihdoin he pääsivät suuren heinäpaalu-kasan luo, jonka takaa mustanahka osoitti jonkun matkan päässä sijaitsevaa kaksikerroksista rakennusta. "Päämaja", sanoi hän. "Pitemmälle ei voi mennä ilmi tulematta. Siellä on paljon sotilaita." Tarzan huomasi, ettei neekerin seurassa voinut mennä pitemmälle. Hän kääntyi ja katsahti mieheen ikäänkuin pohtien, miten hänen kanssaan menettelisi. "Sinä autoit, kun rakennukset sytytettiin tuleen", syytti hän matalalla, mutta silti yhtä pelottavalla äänellä. Mustanahka vapisi jalkojen tuskin kannattaessa häntä. "Hän käski meidän tehdä sen", puolusti hän itseään. "Kuka käski?" tiukkasi Tarzan. "Aliluutnantti von Goss", vastasi sotilas. "Hänkin on täällä." "Hänet minä etsin käsiini", sanoi Tarzan julmasti. "Mutta äsken sinä kerskuit hyvilläsi siitä kaikesta." Mies hoippui. Oli kuin hän jo syytöksestä olisi lukenut kuolintuomionsa. Sanaakaan virkkamatta Tarzan taas tarttui miehen kurkkuun. Ei nytkään kuulunut äännähdystäkään. jättiläislihakset jännittyivät. Käsivarret kohosivat nopeasti ilmaan ja niiden mukana mustan soturin ruumis, joka kolmasti ilmassa kiepsahdettuaan putosi tiepuoleen apinamiehen lähtiessä kenraali Krautin päämajalle päin. Yksi ainoa rakennuksen taustalla seisova vartija oli esteenä. Tarzan ryömi vatsallaan maata pitkin häntä kohden, käyttäen hyväkseen suojapaikkoja kuten vain viidakon kasvattama peto kykenee. Kun vartija katseli häneen päin, pysyi hän maahan painautuneena kuin kivi, kun tämä katseli muuanne, lähti hän nopeasti eteenpäin. Pian hän oli hyökkäykseen sopivan välimatkan päässä. Hän odotti, kunnes mies vielä kerran käänsi selkänsä, nousi siinä samassa ja kahinatta hypähti hänen kimppuunsa. Ei kuulunut nytkään äännähdystä, hänen kantaessaan vartijan kuollutta ruumista kohti rakennusta. Alakerta oli valaistu, yläkerta pimeä, ikkunoista Tarzan näki ison huoneen ja sen takana pienemmän. Edellisessä oli useita upseereja. Toiset liikuskelivat edestakaisin puhellen keskenään, toiset taas kirjoittelivat kenttäpöytien ääressä. Ikkunat olivat auki, joten Tarzan saattoi kuulla suuren osan keskustelua, mutta ei mitään sellaista, joka olisi kiinnittänyt hänen mieltään. Pääasiallisesti puhuttiin saksalaisten menestyksistä Afrikassa sekä Saksan Euroopan-armeijan mahdollisuuksista tunkeutua Pariisiin. Toiset väittivät keisarin epäilemättä siellä jo olevan, kun ensimmäiset suuret taistelut olivat olleet hyökkääjille niin voitollisia. Pienessä takahuoneessa istui iso punanaamainen mies pöydän takana. Joitakuita toisiakin upseereja istui vähän taempana, kahden seisoessa kenraalin edessä, joka heiltä kyseli jotakin. Puhellessaan hän hypisteli pöydällä edessään olevaa öljylamppua. Äkkiä kuului ovelta koputus, ja adjutantti astui huoneeseen. Hän tervehti sotilaallisesti ja ilmoitti: "Neiti Kircher on saapunut, kenraali." "Käskekää hänet sisään", komensi kenraali samalla nyökäten hyvästelyksi kahdelle edessään seisovalle upseerille. Sisäänastuva neiti sivuutti heidät ovella. Pienessä huoneessa olevat upseerit nousivat ja tekivät kunniaa neidin vastatessa kohteliaisuuteen kumartaen ja vähän hymyillen. Hän oli sangen sievä neito. Ei edes karkea likaantunut ratsastuspuku ja tomukerros hänen kasvoillaan voinut salata sitä totuutta, ja hän oli nuori. Hän ei voinut olla yli yhdeksäntoista. Astuen pöydän luo, jonka takana kenraali seisoi, hän otti takkinsa sisätaskusta kokoonkäärityn paperin ja ojensi sen kenraalille. "Istukaa, neiti", sanoi hän, ja eräs upseeri toi tuolin. Ei yksikään puhunut kenraalin lukiessa paperia. Tarzan arvioi huoneessa olijoita. Hän pohti, olisiko eräs kapteeni Schneider, sillä siellä oli kaksi kapteenia. Neidon hän ajatteli kuuluvan tiedonanto-osastoon vakoilijana. Hänen kauneutensa ei häneen vaikuttanut mitään -- hiventäkään arkailematta hän olisi voinut tehdä vaarattomaksi tuon siron nuoren naisen. Mutta nyt hänellä oli tärkeämpää työtä. Hän tahtoi saada käsiinsä Schneiderin. Vihdoin kenraali katsoi ylös paperista. "Hyvä", sanoi hän neidolle ja sitten eräälle adjutanteistaan: "Lähettäkää kutsumaan majuri Schneideriä." Majuri Schneideriä! Tarzan tunsi niskakarvainsa pörhistyvän. Nyt hänen vaimonsa surmaaja oli jo ylennettykin! Adjutantti lähti huoneesta, missä alkoi yleinen keskustelu, josta Tarzan pääsi selville, että Saksan Itä-Afrikan joukot olivat nykyään voitolla englantilaisista. Apinamies seisoi niin edullisesti pensaitten peitossa, että saattoi tarkastella huonetta sisälläolijain tai ulkoatulijain näkemättä häntä. Joka hetki hän kuitenkin odotti patrullin ilmaantuvan ja keksivän, että vahti oli poissa paikalta, jolloin tietenkin heti pantaisiin perinpohjanen tarkastus toimeen. Kärsimättömästi hän odotti etsimänsä miehen tuloa, ja vihdoin ilmaantuikin majuria kutsumaan lähetetty adjutantti seurassaan keskikokoinen upseeri, jolla oli yrmeät kasvot ja niissä ylöspäin taivutetut viikset. Tulija astui pöydän luo, pysähtyi ja teki kunniaa. Kenraali vastasi tervehdykseen ja kääntyi sitten neidon puoleen. "Neiti Kircher", sanoi hän, "sallikaa minun esitellä majuri Schneider..." Tarzan ei odottanut jatkoa. Asettaen kätensä ikkunalaudalle hän loikkasi huoneeseen keskelle keisarin hämmästyneitä upseereita. Yhdellä hyppäyksellä hän oli pöydän luona ja pyyhkäisi kädellään lampun suoraan kenraalin syliin. Koettaen välttää kärventymistä tämä kaatui taaksepäin lattialle tuolineen kaikkineen. Kaksi adjutanttia syöksyi apinamiehen kimppuun, joka tarttui ensimmäiseen ja heittää hujahutti hänet toista kohti. Tyttö oli hypähtänyt tuoliltaan ja puristautui seinää vasten. Muut upseerit huusivat vartiostoa ja apua. Tarzan halusi päästä käsiksi vain yhteen, jota ei hetkeksikään päästänyt näkyvistään. Vapauduttuaan hyökkääjistä vähäksi aikaa hän tarttui majuri Schneideriin, heitti hänet olkapäilleen ja katosi ikkunasta niin nopeaan, että hämmästyneet läsnäolijat tuskin tajusivat mitä oli tapahtunut. Yksi ainoa silmäys näytti että vartijan paikka yhä oli tyhjä, ja hetkeä myöhemmin hän taakkoineen oli erään heinäkasan varjossa. Majuri Schneider ei ollut päästänyt yhtään ääntä siitä yksinkertaisesta syystä että kurkkunsa oli lujissa pinteissä. Nyt Tarzan hellitti otettaan niin paljon, että mies sai vetäistä henkeään. "Jos äännähdät, niin tukin taas kurkkusi", sanoi hän. Varovasti ja loppumattoman kärsivällisesti vältettyään kaikki vaarat Tarzan kulki viimeisen vartioston ohi. Pakottaen vankinsa kulkemaan edellään hän yhä samosi länteen päin, kunnes myöhään illalla kulki rautatien poikki, jolloin alkoi tuntea olevansa melkein turvassa ilmitulemiselta. Saksalainen oli kironnut, mutissut itsekseen, uhkaillut ja kysellyt, mutta hänen saamansa ainoa vastaus oli uusi pistos Tarzanin terävästä sotakeihäästä. Tarzan ei tähän mennessä vielä ollut ajatellut koston yksityiskohtia. Nyt hän alkoi miettiä rangaistuskeinoa. Vain yksi asia oli varma -- sen piti päättyä kuolemaan. Kuten kaikilla urhoollisilla miehillä ja uskaliailla pedoilla ei Tarzanilla ollut mitään taipumuksia kiduttamiseen, mutta tämä tapaus oli ainutlaatuinen hänen elämässään. Perinnäinen oikeustajunta vaati silmän silmästä, ja hänen valansa vaati enemmänkin. Totta tosiaan, tuon olion piti kärsiä samoin kuin se oli Tarzanin vimmastuneen käsityksen mukaan antanut Jane Claytonin kärsiä. Tarzan ei voinut toivoakaan tuottavansa miehelle yhtä suuria kärsimyksiä, kuin hän itse oli kokenut, sillä ruumiillinen tuska ei milloinkaan vedä vertoja sielullisen kidutuksen piinalle. Koko pitkän yön apinamies ajaa hoputti lopen väsynyttä ja nyt toden teolla pelkäävää majuria. Vangitsijan yrmeä vaikeneminen kävi hänen hermoilleen, jospa hän vain puhuisi jotakin! Yhä uudestaan Schneider koetti pakottaa tai houkutella edes yhden sanan häneltä, mutta tulos oli aina sama -- äänettömyys sekä vihainen tuskaisa pisto keihään kärjestä. Schneider vuoti verta, ja joka jäsen oli arka ja kipeä. Hän oli niin viimeisillään uupumuksesta, että hoiperteli joka askeleella ja usein kaatui tuon hirveän ja mistään piittaamattoman keihään pakottaessa hänet heti taas nousemaan. Vasta aamulla sai Tarzan päätöksensä tehtyä, ja se tuli hänelle kuin innoitus ylhäältä. Hymy hiipi hiljalleen hänen huulilleen, ja hän etsi heti sopivan lepopaikan, sillä hän tahtoi, että vankinsa olisi valmistunut kohtaloaan vastaanottamaan. Edessä oli puro, jonka yli Tarzan oli kulkenut edellisenä päivänä. Hän tiesi, missä siinä oli juomispaikka, jossa siis myös todennäköisesti oli helppo saalis saatavissa. Käden liikkeellä varoittaen majuria olemaan aivan vaiti hän suuntasi matkan ääneti purolle. Polulla hän näki muutamia peuroja, jotka juuri olivat lähtemäisillään vedestä. Hän työnsi Schneiderin polun toisella puolella olevaan pensaikkoon ja kyykistyi itse hänen viereensä odottamaan. Majuri katseli äänetöntä jättiläistä hämmästynein, pelokkain silmin. Juuri sarastavassa valossa hän ensi kerran saattoi hyvin tarkastella vangitsijaansa ja vaikka hän oli jo aikaisemmin tuntenut ihmetystä ja kammoa, eivät nuo tunteet olleet mitään verrattuina hänen nyt kokemaansa. Kuka ja mikä oli tuo alaston valkoinen villi? Hän oli kuullut hänen puhuvan vain kerran -- hänen varoittaessaan häntä olemaan ääneti -- ja silloin hän oli puhunut erinomaista saksaa ja äänessä oli ollut sivistyksen hienostama sointu. Hän katseli häneen kuin sammakko käärmeeseen, joka on nielemäisillään sen. Hän näki nuo sirot jäsenet ja sopusuhtaisen ruumiin liikkumattomana kuin marmoripatsaan Tarzanin kyräillessä uhkean lehvistön peitossa. Ei värähtänyt yksikään lihas eikä hermo. Hän näki peurojen pahaa aavistamatta tulevan verkalleen polkua tuulen yläpuolelta. Hän näki erään uroksen menevän ohi -- vanhan peuran -- ja sitten nuoren ja rehevän tulevan väijyksissä olevaa jättiläistä vastaan. Samassa Schneiderin silmät pullistuivat ja kauhun huuto oli vähällä päästä hänen huuliltaan, kun näki ketterän pedon sivultaan loikkaavan suoraa päätä nuoren peuran niskaan ja kuuli noilta ihmishuulilta villipedon metsästyskarjahduksen. Eläin kaatui, ja Tarzan vankineen sai lihaa. Apinamies söi omansa raakana, mutta salli saksalaisen tehdä tulen ja keittää omansa. Molemmat makailivat myöhään iltapuoleen ja lähtivät sitten taas matkaan, joka pelotti Schneideriä, hän kun ei tietänyt sen määrästä. Epätietoisuus ahdisti häntä toisinaan siihen määrin, että hän ihan pyyteli Tarzanilta selitystä seikkailuun, mutta ääneti apinamies yhä samosi ja heti hoputti häntä, kun hän vähänkin viivästeli. Oli jo kolmannen vuorokauden puolipäivä, kun he vihdoin pääsivät perille määräpaikkaan. Kiivettyään jyrkkää kalliota ja käveltyään vähän matkaa he pysähtyivät äkkijyrkän reunalle, ja Schneider katsahti alas ahtaaseen rotkoon, jossa kasvoi yksi ainoa puu pienen puron rannalla ja jossa harvaa ruohoa pisti esiin kivikatteisesta maasta. Tarzan viittasi häntä laskeutumaan reunan yli, mutta saksalainen peräytyi. Silloin apinamies tarttui häneen ja työnsi hänet yrmeästi kohti reunaa. "Lähde laskeutumaan", sanoi hän. Tämä oli toinen kerta, jolloin hän oli puhunut kolmen päivän aikana, ja ehkäpä juuri tämä pahaenteinen vaikeneminen oli synnyttänyt majurissa enemmän pelkoa kuin keihäänkärki, niin alati valmis kuin se olikin. Schneider katseli kauhistuen yli kallionpartaan, mutta oli kuitenkin jo yrittämäisillään, kun Tarzan pidätti hänet. "Minä olen loordi Greystoke", sanoi hän. "Se oli minun vaimoni, jonka sinä murhasit wazirien alueella. Nyt ymmärrät, miksi sieppasin sinut kiinni. Ala laskeutua." Saksalainen loi häneen ylpeän loukkaantuneen silmäyksen. "Minä en ole surmannut vaimoanne", huudahti hän. "En tiedä mitään koko tapauksesta..." "Ala laskeutua!" kivahti Tarzan kohottaen keihäänkärkeä. Hän uskoi miehen valehtelevan eikä sitä ihmetellyt. Schneider tahtoi selitellä. Apinamies pisti häntä keihäällä, jolloin upseeri ryömi yli reunan ja aloitti vaarallisen laskeutumisen. Tarzan seurasi ja avusti häntä yli pahimpien paikkojen, kunnes vihdoin olivat vain joidenkuiden jalkojen päässä rotkon pohjasta. "Nyt ole hiljaa", varoitti apinamies. Hän osoitti sisäänkäytävää, joka näytti vievän rotkon etäisessä nurkassa olevaan luolaan. "Tuolla on nälkäinen leijona. Jos voit päästä puuhun, ennenkuin se saa sinut kiinni, niin edessäsi on useita päiviä, jolloin saat nauttia elämästä; mutta sitten kun olet käynyt liian heikoksi pysyäksesi puussa, saa Numa, ihmissyöjä, sinusta viimeisen ateriansa." Hän työnsi Schneiderin viimeiseltä jalansijalta maahan. "Nyt ala juosta", sanoi hän. Karaisten luontonsa saksalainen lähti juoksemaan kohti puuta. Hän oli pian saavuttamaisillaan sen, kun hirveä karjahdus kuului luolan suulta ja miltei samalla kovin laihtunut, nälästä villiintynyt leijona loikkasi luolasta päivänvaloon. Schneiderilla oli vain muutamia metrejä jälellä, kun leijona pyyhälsi yli kentän hänen kimppuunsa, Tarzanin heikko hymyn väre huulilla katsellessa kilpajuoksua. Schneider voitti hädin tuskin ja kiivetessään kalliota ylös Tarzan kuuli pettyneen leijonan karjahduksia ja ihmisen kiivaasti syyttäviä vastalauseita. Jyrkänteen reunalla apinamies kääntyi ja katsasti takaisin rotkoon. Ylhäällä puussa saksalainen oli tarrautunut kiinni oksaan, jolle oli päässyt. Alhaalla oli Numa -- odottaen. Apinamies kohotti kasvonsa Kudun, auringon, puoleen ja hänen voimakkaasta rinnastaan nousi jättiläisapinain villi voiton karjahdus. KOLMAS LUKU Saksalaisten rintamalla Tarzan ei ollut vielä täysin kostanut. Ollessaan saksalaisten leirissä Pare-vuorilla, jotka ovat vähän itään Saksan Itä-Afrikan ja Englannin Itä-Afrikan välisestä rajasta, hän oli kuullut tarpeeksi käsittääkseen, että englantilaisille sota kävi sangen onnettomasti. Ensin hän ei tästä ollut paljoakaan välittänyt, sillä hänen vaimonsa kuoltua se ainoa vahva side, joka yhdisti hänet sivistysmaailmaan, oli katkennut ja hän oli mielessään julistautunut irti koko ihmissuvusta, pitämättä itseään enää ihmisenä, vaan apinana. Suoritettuaan tilinsä Schneiderin kanssa niin tyydyttävästi kuin suinkin kykeni, hän kiersi Kilimandzharon ja metsästeli vuorista mahtavimman pohjoisilla liepeillä, sillä hän oli huomannut, että armeijoiden lähettyvillä ei ollut mitään riistaa. Jonkun verran mielihyvää hänelle tuotti tavan takaa ajatuksissaan loihtia esiin kuva majurista, jonka oli jättänyt yksinäiseen puuhun korkeaseinäiseen rotkoon nälkiintyneen leijonan luo. Hän saattoi kuvailla miehen tuskaa, kun hän heikkoni nälästä ja piinaavasta janosta ja samalla tiesi aikaisemmin tai myöhemmin nääntyneenä putoavansa maahan, jossa odotti luurangonlaiha ihmissyöjäpeto. Tarzan mietti, olisiko Schneiderillä uskallusta käydä hakemaan vettä purosta, jos Numa jättäisi rotkon ja menisi luolaansa. Sitten hän kuvaili villiä kilpajuoksua takaisin puuhun, kun leijona hyökkäisi sieltä saaliinsa kimppuun, kuten se varmaan tekisi, sillä soturi ei kuitenkaan pääsisi purolle synnyttämättä ainakin vähän ääntä, joka heti herättäisi Numan huomion. Mutta tämäkin huvi kalpeni, ja apinamies huomasi yhä enemmän alkavansa ajatella kaikenlaisissa raskaissa vastoinkäymisissä taistelevia englantilaisia. Nuo ajatukset saattoivat hänet painamaan päänsä alas ja murahtelemaan, ja koko seikka kiusasi häntä paljonkin, sillä hänestä oli sittenkin vaikea unohtaa olevansa englantilainen, vaikka tahtoikin olla vain apina. Ja lopuksi hän ei enää voinut sietää ajatusta, että englantilaiset olivat vaarassa hänen turvassa metsästellessään lyhyen jalkamatkan päässä. Tehtyään päätöksensä hän lähti saksalaisten leirille päin. Hänellä ei ollut päässään mitään hyvin harkittua suunnitelmaa, hän tiesi vain, että kun kerran olisi sotakentän lähettyvillä, hän keksisi kyllä keinoja häiritäkseen saksalaisia. Hänen tiensä kulki rotkon ohi, jonne oli jättänyt Schneiderin, ja luonnollisen uteliaisuuden houkuttelemana hän kapusi kalliolle ja astui rotkon partaalle. Puu oli tyhjä eikä Numa-leijonastakaan ollut merkkiäkään. Hän otti maasta kiven ja heitti sen rotkoon, missä se vieri aivan luolan suulle. Heti leijona ilmaantui aukkoon. Mutta kuinka toiselta näyttikään tämä verrattuna siihen isoon kiiltäväkarvaiseen petoon, jonka Tarzan pari viikkoa sitten oli sinne teljennyt. Nyt se oli kurja ja laihtunut ja hoippui kävellessään. "Missä on saksalainen?" huusi Tarzan. "Oliko hän hyvää syömistä vai luukasa puusta pudotessaan? Et suinkaan päästänyt häntä karkuun?" Numa murisi. "Näytät nälkäiseltä, Numa", jatkoi apinamies. "Varmaan olet ollut tuhon partaalla, kun olet syönyt kaiken ruohon asuinpaikaltasi, vieläpä kuorenkin puusta niin pitkälle kuin olet ulottunut." Hetkeä myöhemmin hän äkkiä yllätti puun alla nukkuvan Bara-kauriin ja nälkäisenä tappoi sen nopeasti ja kyykistyi syömään. Hänen kalutessaan viimeistä palaa kädessään olevasta luusta hänen herkkä korvansa kuuli salavihkaista tassutusta selkänsä takaa, ja sinnepäin kääntyessään hän näki Dango-hyenan hiipivän kimppuunsa. Murahtaen apinamies otti pudonneen oksan maasta ja heitti sen kohti luihua petoa. "Laputa tiehesi, raatojen syöjä!" huusi hän; mutta se kun oli nälkäinen sekä iso ja voimakas, ärisi se vain ja kaarteli häntä ikäänkuin etsien sopivaa tilaisuutta hyökätäkseen. Apinain Tarzan tunsi Dangon jopa paremmin kuin tämä itse. Hän tiesi että tuo nälän villiinnyttämä eläin kokosi rohkeuttaan tehdäkseen hyökkäyksen ja että se oli luultavasti tottunut ihmisiin, josta syystä se ei häntä kovinkaan pelännyt, ja niinpä hän siis otti esiin raskaan keihäänsä ja pani sen viereensä, koko ajan jatkaen syöntiään ja pitäen tiukasti silmällä hyenaa. Hän ei tuntenut mitään pelkoa, sillä pitkäaikainen tottumus tämän villin maailman vaaroihin oli hänet niin parkinnut, että hän tasaisin mielin otti vastaan mitä tahansa kuin jokapäiväisen tapahtuman, aivan samoin kuin te alistutte niihin tiettyihin mutta silti yhtä tuhoaviin vaaroihin, joita kohtaatte niin maaseudulla kuin väkirikkaissa kaupunkipaikoissa. Ollen viidakon kasvattama hän oli valmis suojelemaan saalistaan kaikilta tunkeilijoilta, kunhan vain siinä ei pannut liikaa alttiiksi. Suotuisien olosuhteitten vallitessa Tarzan saattoi vastustaa itse Numaa, ja jos hänen oli pakko etsiä turvaa paosta, teki hän sen tuntematta mitään häpeää. Ei yksikään urheampi ja samalla viisaampi olento ollut kierrellyt noita kesyttömiä aarniomaita, ja juuri urheutensa ja viisautensa vuoksi hänen oli ollut mahdollista säilyä elossa. Dango olisi hyökännyt pikemminkin, mutta siitä sitä estivät apinamiehen murahdukset, jotka ihmiskurkusta tulleina synnyttivät hämminkiä ja pelkoa hyenan sydämessä. Peto oli ahdistanut naisia ja lapsia alkuasukasten pelloilla ja öisin pelottanut heidän nuotiolla olevia miehiään, mutta se ei milloinkaan ollut nähnyt ihmisolentoa, jonka ääni muistutti enemmän vihaisen Numan kuin pelkäävän ihmisen ääntä. Lopetettuaan ateriansa Tarzan oli nousemaisillaan ja heittämäisillään Dangoa puhtaaksi kalutulla luulla ja aikoipa hän vielä lisäksi jättää tälle loput saaliistansa, kun äkkinäinen ajatus saikin hänet heittämään kauriinruhon selkäänsä ja lähtemään rotkolle päin. Muutamia metrejä Dango seurasi häntä muristen, mutta huomattuaan, ettei saisi herkullista lihaa edes maistaakaan, se heitti kaiken varovaisuuden ja hyökkäsi. Ikäänkuin olisi saanut luonnolta silmät niskaansakin Tarzan heti aisti uhkaavan vaaran ja heittäen Baran maahan kääntyi Dangoa kohti keihäs koholla. Kauas taakse jännittyi oikea käsi ja syöksähti sitten salamannopeasti eteenpäin hänen jättiläislihastensa ja koko teräksisen ruumiinsa antaessa pontta heitolle. Keihäs irroittui kädestä oikealla hetkellä ja lensi suoraan kohti Dangoa, jonka niskakuoppaan se iskeytyi lävistäen koko ruumiin. Vedettyään keihäänvarren hyenasta Tarzan heitti molemmat ruhot selkäänsä ja lähti jatkamaan matkaansa rotkolle. Siellä alhaalla makasi Numa yksinäisen puunsa varjossa. Apinamiehen huudon herättämänä se vaivalloisesti nousi jaloillaan ja heikkoudestaan huolimatta se murisi, jopa yritti karjahtaakin nähdessään vihollisensa. Tarzan laski molemmat ruhot liukumaan yli kallion reunan. "Syö, Numa!" huusi hän. "Voi sattua, että tarvitsen sinua taas." Hän näki ruuan hajusta uuteen eloon heränneen leijonan loikkaavan kauriinruhon kimppuun, ja sinne hän jätti sen repelemään lihaa ja sullomaan sitä suurin palasin kauan nälkää nähneeseen mahaan. Seuraavana päivänä Tarzan saapui saksalaisten rintaman tienoille. Metsäiseltä kallionkielekkeeltä hän katseli vihollisten vasenta sivustaa ja taempana olevaa englantilaisten rintamaosaa. Paikaltaan hän sai taistelutantereesta hyvän yleiskäsityksen, ja hänen tarkka silmänsä keksi monta yksityiskohtaa, jotka huonompiaistiselta mieheltä olisivat jääneet huomaamatta. Niinpä hän huomasi konekiväärien sijoituksia, jotka taitavasti oli salattu englantilaisilta, sekä vakoiluasemia, joita oli asetettu "ei kenenkään maalle" rintamien väliin. Hänen tarkkaavan katseensa tutkiessa toista mielenkiintoista paikkaa toisensa jälkeen kuului alhaalta mäenrinteeltä kaiken kanuunanjyrinän ja kiväärien rätinän joukosta yksinäisen pyssyn pamahdus. Heti hänen huomionsa kohdistui paikkaan, jossa hän tiesi sala-ampujan olevan kätkössä. Kärsivällisesti hän odotti seuraavaa laukausta saadakseen varmemmin tietää ampujan paikan, ja kun se tuli, lähti hän alas jyrkkää mäenrinnettä hiipien salaa ja äänettömästi kuin pantteri. Näennäisesti hän ei tarkastellut mihin astui, mutta milloinkaan ei irtain kivi lähtenyt vierimään eikä oksa taittunut -- oli kuin hänen jalkansa olisivat olleet näöllä varustetut. Sivuutettuaan pensasrykelmän ja tultuaan matalan kallion reunalle hän äkkiä näki noin viisitoista jalkaa alapuolellaan saksalaisen soturin makaavan pitkällään irtokivien ja lehvien suojassa, jotka kätkivät hänet englantilaisten silmiltä. Miehen täytyi olla erinomainen ampuja, sillä hän oli koko kaukana saksalaisten rintaman takana, josta ampui yli toveriensa päiden. Hänen voimakas kiväärinsä oli kiikarilla varustettu ja itsellään hänellä myös oli kaukoputki, jota hän juuri paraikaa käytteli joko saadakseen selville viime laukauksensa tuloksen tai löytääksensä uuden maalin. Tarzan katsahti nopeasti sitä englantilaisten rintaman osaa, jota saksalainen näytti tutkistelevan, ja hänen tarkka katseensa keksi monta erinomaista maalia näin korkealle yli juoksuhautojen asetetulle kiväärille. Ilmeisesti huomioihinsa tyytyväisenä saksalainen pani syrjään kaukoputkensa ja asetettuaan kiväärinsä perän olkaansa vasten tähtäsi tarkasti. Samassa hänen yläpuolellansa olevalta kalliolta juoksi esiin ruskea ruumis. Ei mitään ääntä kuulunut, ja epäiltävää on, tiesikö saksalainen edes, mikä olio hänen kimppuunsa hyökkäsi, sillä niin nopeasti apinamies kiersi jäntevät sormensa hänen karvaisen kurkkunsa ympäri. Hetkisen kesti turhaa vastustusta, jota seurasi äkkinäinen herpaantuminen -- sala-ampuja oli kuollut. Maaten kallioiden ja pensaiden suojassa Tarzan katseli eteensä leviävää kenttää. Lähinnä olivat saksalaisten juoksuhaudat. Hän saattoi nähdä upseerien ja miesten liikuskelevan niissä, ja melkein hänen edessään hyvin kätketty konekivääri syöksi kuuliaan vinosti yli rintamain välisen alan iskien englantilaisia sellaiselta suunnalta, että heidän oli vaikea päästä perille sen sijoituksesta. Tarzan katseli ajatuksissaan, samalla sormiellen kuolleen saksalaisen kivääriä. Äkkiä hän ryhtyi tutkimaan kojeen koneistoa. Katsahdettuaan taas saksalaisten juoksuhautoja hän muutti tähtäimen, asetti kiväärin olkaansa vastaan ja tähtäsi. Tarzan oli oiva ampuja. Sivistyneitten ystäviensä kanssa hän oli metsästellyt käyttäen ampuma-aseita ja vaikkei hän koskaan ollut tappanut, paitsi itsepuolustuksessa ja saadakseen ruokaa, oli hän huvitellut ammuskelemalla ilmaan heitettyjä elottomia esineitä ja siten perehtynyt ampuma-aseiden käyttöön itse sitä edes huomaamatta. Nyt hän metsästäisi. Hänen sormensa kosketti liipasinta, kivääri teki tehtävänsä ja saksalainen sotilas kaatui kojeensa ääreen. Kolmessa minuutissa Tarzan selvisi sen kiväärin miehistä. Sitten hän kaatoi eräästä syvennyksestä nousevan upseerin ja kolme hänen miestänsä. Tarzan varoi jättämästä näiden ammuttujen lähelle ketään, joka voisi kysellä, kuinka saksalaiset saattoivat tulla ammutuiksi omissa juoksuhaudoissaan, vaikka ne olivat täysin piilossa vihollisilta. Uudestaan järjestettyään tähtäimen hän ryhtyi pitkältä matkalta ampumaan kaukana oikealla puolellaan olevaa konekivääri-osastoa, jonka hän hävitti viimeiseen mieheen. Näin oli kaksi konekivääriä saatu vaikenemaan. Hän näki miehiä juoksevan haudoissa ja ampui useita heistä. Nyt saksalaiset huomasivat jotakin olevan hullusti -- että joku taitava sala-ampuja oli löytänyt edullisen paikan, josta saattoi selvään nähdä tähän osaan juoksuhautoja. Ensin he koettivat etsiä hänen asemaansa rintamien välistä, mutta kun rintavarustuksen yli periskoopilla tähystelevää upseeria iski takaapäin kuula, joka pään lävistettyään putosi juoksuhaudan pohjalle, huomasivat he, että etsittävä oli pikemminkin rintaman takana kuin sen edessä. Eräs sotilas otti maasta kuulan, joka oli tappanut upseerin, ja silloin vasta tässä ampumahaudassa alkoi todellinen kiihtymys, sillä kuula oli ilmeisesti saksalaista tekoa. Kiiveten yli selkävaruksen sanansaattajat kiirehtivät edes takaisin, ja äkkiä periskoopit suunnattiin yli oman rintaman ja tarkat silmät etsivät kavaltajaa. Ei viipynyt kauan, ennenkuin sala-ampuja keksittiin, ja Tarzan näki konekiväärin suuntautuvan itseään kohti. Mutta ennenkuin se saatiin toimimaan, oli sen miehistö kuoleman oma. Toiset miehet täyttivät kaatuneitten paikat, ja samaan aikaan käännettiin kaksi muuta konetta häntä vastaan ja pantiin käyntiin. Huomaten, että leikki oli lopetettava, Tarzan ampui jäähyväislaukauksen, jätti kojeensa ja hävisi mäille. Monen minuutin aikana hän kuuli konekiväärien rätisevän ja ampuvan paikalle, jonka juuri oli jättänyt. "Nyt olen kostanut Wasimbun ja hänen toverinsa", hän ajatteli, "mutta Janea en saa milloinkaan kostetuksi -- en milloinkaan." Pimeän tultua hän kiersi molempien armeijain sivustat ja sivuutettuaan englantilaisten vahdit tuli näiden rintamalle. Ei kukaan nähnyt hänen tuloaan. Ei kukaan tietänyt hänen olevan siellä. Toisen Rhodesian rykmentin päämaja oli kyllin kaukana rintaman takana ollakseen verrattain turvassa vihollisilta. Valoakin sai olla, ja eversti Capell istui puhellen upseeriensa kanssa kenttäpöydän ääressä, jolle oli levitetty sotakartta. Iso puu levitti oksiaan heidän yllään ja pöydällä tuikutti himmeä lyhty pienen nuotion palaessa lähellä maassa. Vihollisella ei ollut lentokoneita eivätkä muunlaiset vakoilijat olisi voineet nähdä näitä valoja saksalaisten rintamalta asti. Upseerit keskustelivat vihollisen suuremmasta lukumäärästä ja olivat yksimielisiä siitä, etteivät englantilaiset kyenneet muuhun kuin pitämään hallussaan nykyisen asemansa. He eivät voineet edetä. Jo nyt he olivat joka hyökkäyksessä kärsineet vaikeita tappioita ja ylivoimaisen vihollisen pakottamana heidän oli aina pitänyt peräytyä. Saksalaisilla oli sitäpaitsi kätkössäkin olevia konekivääreitä, jotka melko lailla huolestuttivat everstiä. Se ilmeni siitä, että hän keskustelun kuluessa usein palasi niihin. "Jokin sai ne vaikenemaan hetkeksi tänään iltapäivällä", sanoi eräs nuoremmista upseereista. "Olin vahdissa tuohon aikaan enkä päässyt selville mitä vehkeitä siellä oli, mutta näytti kuin olisi paholainen päässyt irti heidän vasemmalla olevissa juoksuhaudoissaan. Yhteen aikaan olisin voinut vannoa, että heidän kimppuunsa hyökättiin takaapäin -- ilmoitin teille siitä, eversti, muistattehan? -- sillä kuulat rakeilivat kohti heidän takanaan olevaa rinnettä. Saatoin nähdä mullan pölyävän. En tiedä, mitä se olisi voinut olla." Heidän yläpuolellaan olevista oksista kuului hiljaista rapinaa, ja samalla notkea ruskea ruumis tupsahti heidän joukkoonsa. Kädet kävivät nopeasti pistoolien hanoihin, mutta muuta liikettä ei ollut. Ensin he katselivat ihmetellen tuota heidän keskessään seisovaa miltei alastonta valkoista miestä, jonka uhkeilla lihaksilla, alkeellisella puvulla ja aseistuksella valo leikki, ja sitten kaikkien silmät kääntyivät everstiin. "Mikä paholainen te olette?" pääsi upseerilta. "Apinain Tarzan", vastasi tulija. "Oh, Greystoke!" huudahti majuri ja astui esiin käsi ojennettuna. "Preswick", muisti Tarzan tarttuessaan ojennettuun käteen. "En tuntenut teitä heti", puolustihe majuri. "Viime kerralla tavatessamme näin teidät Lontoossa iltapuku yllä. Melko erotus -- totta totisesti, teidän on myönnettävä se." Tarzan hymyili ja kääntyi upseeriin päin. "Kuulin keskustelunne", sanoi hän. "Olen juuri tullut saksalaisten rintamalta. Ehkä voin auttaa teitä." Eversti katsoi kysyvästi majuri Preswickiä, joka äkkiä tajusi tilanteen ja esitti apinamiehen komentavalle upseerille ja tovereilleen. Sitten Tarzan kertoi lyhyesti mitä hänen kotonaan oli tapahtunut. "Ja nyt siis tulitte tänne yhtyäksenne meihin?" kysyi eversti. Tarzan pudisti päätään. "En vakinaisesti", vastasi hän. "Minun on taisteltava omalla tavallani, mutta minä voin auttaa teitä. Milloin vain tahdon, voin mennä saksalaisten rintamalle." Capell hymyili ja pudisti päätään. "Ei se ole niin helppoa kuin luulette", sanoi hän. "Viime viikolla menetin kaksi hyvää upseeria, jotka yrittivät sitä -- ja he olivat kokeneita miehiä, parhaimmat koko vakoiluosastosta." "Onko se vaikeampaa kuin päästä englantilaisten rintamalle?" kysyi Tarzan. Eversti oli vastaamaisillaan, kun uusi ajatus näytti juolahtavan hänen mieleensä, ja hän katsahti hämmentyneenä apinamieheen. "Kuka toi teidät tänne?" kysyi hän. "Kuka laski teidät vahtien ohi?" "Olen juuri tullut saksalaisten ja teidän rintaman poikki ja kulkenut leirinne läpi", vastasi hän. "Lähettäkää ottamaan selville, näkikö kukaan minua." "Mutta kenen kanssa te tulitte?" kyseli yhä Capell. "Yksin", vastasi Tarzan ja oikaisten itsensä täyteen mittaansa sanoi: "Kun te sivistyneet miehet tulette viidakkoon, olette kuin kuolleet elävien joukossa. Manu-apina on tietäjä teihin verrattuna. Ihmettelen, että ollenkaan säilytte hengissä -- vain teidän lukumääränne, aseenne ja järkeilykykynne pelastavat teidät. Jos minulla olisi muutamia satoja teidän järjellänne varustettuja isoja apinoita, voisin ajaa saksalaiset valtamereen niin nopeasti kuin heidän jäännösjoukkonsa ikinä ehtisivät. Onneksi teille eivät mykät pedot kykene yhteistyöhön. Jos ne siihen kykenisivät, olisi Afrikka ainiaaksi vapaa ihmisistä. Mutta voinko auttaa teitä? Tahtoisitteko tietää, missä sijaitsee useita konekivääriasemia?" Eversti vakuutti heidän haluavan, ja hetkistä myöhemmin Tarzan oli piirtänyt kartalle niiden kolmen sijoituksen, jotka olivat tehneet vauriota englantilaisille. "Tuossa on heikko kohta", sanoi hän asettaen sormensa kartalle. "Sitä pitävät hallussaan mustat, mutta eturintaman konekiväärit ovat valkoisten hoidossa. Jos -- odottakaahan! Minulla on suunnitelma. Voitte miehittää tuon juoksuhaudan omilla sotilaillanne ja laskettaa sen oikealla oleviin hautoihin heidän omilla koneillaan." Eversti Capell hymyili ja pudisti päätään. "Se kuulostaa kovin helpolta", sanoi hän. "Se _on_ helppoa -- minulle", vastasi apinamies. "Minä voin tyhjentää tuon juoksuhaudan laukaustakaan ampumatta. Olen kasvanut viidakossa -- tunnen viidakon väen -- gomanganit yhtä hyvin kuin muutkin. Saatte kuulla minusta taas ylihuomenna illalla", ja hän kääntyi lähteäkseen. "Odottakaahan", sanoi eversti. "Lähetän kanssanne upseerin laskemaan teidät rintaman läpi." Tarzan hymyili ja lähti. Jättäessään päämajan luona olevan pienen ryhmän hän sivuutti upseerin raskaaseen päällystakkiin kääriytyneen pienen olennon. Kaulus oli pystyssä ja sotilaslakin lippa oli vedetty syvään silmille, mutta apinamiehen kulkiessa ohi valaisi nuotio hetkeksi tulijan kasvot, jotka Tarzan hämärästi muisti ennenkin nähneensä. Epäilemättä joku Lontoossa tapaamani upseeri, arveli hän, ja jatkoi matkaansa läpi englantilaisten leirin ja rintaman tarkkojen vahtien tietämättä hänestä niin mitään. Sen yön hän kulki pitkin Kilimandzharon rinteitä, vaiston nojalla löytäen tien ja hän arvasi tapaavansa etsittävänsä jollakin metsäisellä rinteellä ylempänä kuin hän oli käynyt matkatessaan tässä vähän tuntemassaan osassa maata. Kolme tuntia ennen auringon nousua hänen tarkat sieraimensa ilmoittivat, että läheisestä ympäristöstä löytäisi haluamansa, ja niinpä hän kiipesi korkeaan puuhun asettuen muutamaksi tunniksi nukkumaan. NELJÄS LUKU Kun leijona aterioi Kudu, aurinko, oli korkealla taivaalla, kun Tarzan heräsi. Apinamies oikoili jättiläisjäseniään, pyyhkäisi sormillaan paksua tukkaansa ja hypähti sitten kevyesti maahan. Siekailematta hän taas lähti hajuaistinsa avulla seuraamaan jälkiä, jotka johtivat syvään rotkoon. Nyt hän liikkui varovasti, sillä hänen nenänsä kertoi saaliin olevan sangen lähellä, ja äkkiä hän isolta puunoksaltaan näkikin Horta-karjun ja monta tämän heimolaista. Ottaen esiin jousensa ja valiten nuolen Tarzan jännitti aseensa ja tähtäsi tarkkaan kohti lauman suurinta otusta. Apinamiehellä oli hampaissaan toisia nuolia, ja tuskin hän oli yhden laskettanut menemään, kun jo asetti uuden jousenuomaan ja ampui taas. Metsäsiat hätääntyivät heti eivätkä tietäneet, mistä vaara uhkasi. Ensin ne seisoivat tyhmistyneinä, mutta alkoivat sitten hurjan laukan sinne tänne, kunnes kuusi heistä makasi kuolleina tai kuolevina, jolloin muut röhkien ja vingahdellen lähtivät villiä vauhtia paikalta ja katosivat nopeasti tiheikköön. Tarzan astui puusta, lopetti ne, jotka eivät vielä olleet kuolleet, ja ryhtyi sitten ruhoja nylkemään. Työskennellessään nopeasti ja sangen taitavasti hän ei hyräillyt eikä vihellellyt kuten tavallinen mies sivistysmaissa tekee. Lukuisissa tällaisissa pikku piirteissä hän erosi muista ihmisistä, mikä luultavasti johtui hänen aikaisemmasta viidakkokasvatuksestaan. Hänen kasvinkumppaninsa aarniometsän pedot leikkivät vain kypsyys-ikään asti, harvoin sen jälkeen. Hänen apinatoverinsa, etenkin urokset, kävivät vanhetessaan julmiksi ja äreiksi. Elämä ei ollut leikintekoa niukan vuodenajan vallitessa -- yksilön oli oteltava saadakseen osansa ruuasta, ja kerran syntynyt tapa jäi sitten eliniäksi. Ruuan hankkiminen tuli viidakon asujamen elämäntyöksi, ja se on seikka, jota ei käy harjoittaminen kevein mielin. Tarzan siis piti kaikkea työtä vakavana hommana, vaikka hän vielä säilyttikin sen, minkä muut pedot vanhetessaan menettävät -- leikillisyyden tajun, jonka hän päästi valloilleen ollessaan sillä päällä. Hänen huumorinsa oli nyreätä ja toisinaan kauheaa, mutta se tyydytti häntä. Jos sitäpaitsi laulaisi ja viheltelisi työssään, ei voisi siihen keskittyä. Tarzanilla oli kyky keskittää jokainen viidestä aististaan niille kullekin kuuluvaan erikoistehtävään. Hänen nylkiessään kuutta metsäsikaa hänen silmänsä ja sormensa työskentelivät kuin ei koko maailmassa olisi muuta kuin nämä kuusi ruhoa, mutta samalla hänen korvansa ja nenänsä toimivat muualla -- edellinen tarkkaili koko metsää ja jälkimäinen nuuhki jokaista tuulenhenkäystä. Hänen nenänsä se ensin keksikin Sabor-leijonattaren tulon, kun tuuli hetkeksi vaihtoi suuntaa. Yhtä selvästi kuin silmillään nähden Tarzan tiesi leijonattaren vainunneen kuuden äsken tapetun metsäsian hajun ja heti lähteneen tuulen suuntaa myöten niitä kohti. Hän tiesi hajun voimakkuudesta ja tuulen nopeudesta, kuinka kaukana leijona vielä suunnilleen oli ja että se lähestyi takaa päin. Hän oli lopettamaisillaan viimeistä sikaa eikä pitänyt kiirettä. Viisi vuotaa oli lähellä -- hän oli varovaisuudesta pitänyt ne yhdessä kasassa käden ulottuvilla -- ja tuuhea puu heilutti alhaalla olevia oksiaan hänen yllään. Hän ei edes kääntänyt päätään, tietäessään ettei peto vielä ollut näkyvissä, mutta hän heristi kuitenkin samalla pikkaisen korviaan heti havaitakseen, kun se olisi lähempänä. Saatuaan viimeisenkin nahan nyljetyksi hän nousi. Nyt hän kuuli Saborin olevan takanaan pensaikossa, mutta ei vieläkään kyllin lähellä. Kiirettä pitämättä hän otti maasta kuusi vuotaa ja yhden ruhon ja leijonan ilmestyessä kahden puunrungon välistä heilautti itsensä puuhun. Täällä hän ripusti taljat oksalle, istui itse mukavasti toiselle selkä runkoa vasten, leikkasi mukanaan tuodusta ruhosta takareiden ja ryhtyi nälkäänsä tyydyttämään. Sabor sivahti muristen pensaasta, loi varovan katseen apinamieheen ja laskeutui sitten lähintä ruhoa syömään. Tarzan katseli sitä ja irvisti muistaessaan väittelyä, joka hänellä oli kerran ollut erään kuuluisan villipetojen metsästäjän kanssa. Tämä oli selittänyt eläinten kuninkaan syövän vain mitä se itse oli tappanut. Tarzanilla oli paremmat tiedot, sillä hän oli nähnyt Numan ja Saborin aterioivan raatoakin. Täytettyään vatsansa apinamies kävi käsiksi vuotiin, jotka kaikki olivat isoja ja vahvoja. Ensin hän leikkasi niistä puolen tuuman levyisiä hihnoja. Saatuaan niitä tarpeeksi neuloi hän yhteen kaksi vuotaa, joiden reunoihin sitten pisteli läpiä aina kolmen, neljän tuuman päähän toisistaan. Pujoteltuaan nahkanauhat näiden reikien läpi hän sai ison vetonuoralla varustetun säkin. Samaan tapaan hän laittoi jälellä olevista vuodista neljä samanlaista säkin tapaista, ja tähteeksi jäi vielä useita nahkakaistoja. Kaiken tämän tehtyään hän heitti Saboria isolla mehukkaalla hedelmällä, ripusti loput sianlihat puun oksalle ja lähti viisine säkkineen pitkin lehvistön keskitasannetta lounaista kohti. Hän meni suoraan rotkolle, jonne oli vanginnut Numa-leijonan. Hyvin salaa hän lähestyi kallion reunaa ja tirkisti sen yli. Numaa ei näkynyt. Tarzan haisteli ja kuunteli. Hän ei voinut kuulla mitään, mutta hän tiesi, että Numan täytyi olla luolassa. Hän toivoi sen nukkuvan -- -- paljon riippui siitä, ettei Numa häntä huomaisi. Varovasti hän ryömi yli reunan ja varoen aiheuttamasta pienintäkään ääntä alkoi laskeutua rotkon pohjalle. Hän pysähtyi usein ja teritti tarkat silmänsä ja korvansa rotkon kaukaisessa päässä noin sadan jalan päässä olevaa luolaa kohti. Hänen lähestyessään kallion juurta vaara suuresti lisääntyi. Jos hän voisi päästä maahan asti ja ehtiä puolet matkasta kohti rotkon keskellä kasvavaa puuta, tuntisi hän olevansa verrattain turvassa, sillä vaikka Numa silloin ilmaantuisikin, pääsisi hän turvaan joko kalliolle tai puuhun. Jos kallioon pitäisi turvautua, olisi sitä kavuttava ylös noin kolmekymmentä jalkaa, mitä varten olisi tarpeen ainakin kahdenkymmenen jalan ennakkomatka, sillä kallion tyvessä ei ollut juuri hyviä paikkoja käsiä ja jalkoja varten -- hänen olikin ollut juostava sitä ensimmäiset kaksikymmentä jalkaa kuin orava tuona kertana, jolloin oli voittanut Numan. Hänellä ei ollut mitään halua koettaa sitä uudestaan, elleivät ehdot olisi ainakin yhtä suotuisat, sillä edellisellä kerralla oli vain muutama tuuma erottanut hänet Numan raatelevista kynsistä. Vihdoin hän seisoi rotkon pohjalla. Hiljaa kuin ruumiiton henki hän läksi kohti puuta. Hän oli jo puolitiessä, eikä Numaa vieläkään näkynyt. Hän tuli revitylle rungolle, josta nälistynyt leijona oli syönyt kuoren, vieläpä lisäksi kynsinyt palasia itse puusta, eikä Numaa vain näkynyt. Vetäessään itsensä puun alaoksalle hän alkoi ihmetellä, oliko leijona ollenkaan luolassa. Olisikohan se särkenyt kivivallin, jonka Tarzan oli laittanut vapauteen johtavan käytävän suulle? Tai oliko Numa kuollut? Apinamies epäili viimeistä otaksumaa, sillä hänhän oli vain muutamia päiviä sitten jättänyt sille kauriin ja hyenan koko ruhot -- ei se olisi voinut menehtyä niin lyhyessä ajassa, kun lisäksi rotkon poikki juokseva puronen tarjosi sille yllin kyllin juomaa. Tarzan aikoi jo lähteä puusta luolaa tutkimaan, kun hänen mieleensä juolahti säästää vaivojaan houkuttelemalla Numa esiin. Niinpä hän siis mielijohdettaan totellen päästi matalan murinan. Heti kuului luolasta ääntä ja sekuntia myöhemmin villisilmäinen laiha leijona syöksähti esiin valmiina käymään vaikkapa itse paholaisen kimppuun, jos se vain olisi syötävä. Nähdessään Tarzanin kyyköttävän puussa hyvälihaisena ja raikkaana se joutui kuvaamattoman raivon valtaan. Sen silmät ja kuono todistivat tuon puussa kyyköttäjän olevan syynä sen tukalaan tilaan sekä lisäksi hyvää syötävää. Raivoisasti se yritti kiivetä puunrunkoa. Pari kertaa se hypähti niin korkealle, että oli saada käpälillään kiinni alimmasta oksasta, mutta putosi sentään taas takaisin maahan. Kerta kerralta se raivostui yhä enemmän. Sen murina ja karjahdukset kuuluivat lakkaamattomina ja kauheina Tarzanin irvistellessä ja herjatessa sitä viidakon solvauksilla siitä, ettei kyennyt pääsemään häneen käsiksi. Ajatuksissaan hän oli hyvillä mielin siitä, että Numa yhä tuhlasi jo ennestään riutuneita voimiansa. Vihdoin apinamies nousi ja otti esiin köytensä. Huolellisesti järjestäen köyden kiemurat vasempaan ja ottaen silmukan oikeaan käteensä hän asetti jalkansa kahdelle kutakuinkin samalla tasolla olevalle oksalle ja samalla puristautui lujasti puun runkoa vasten. Siellä hän seisoi haukuskellen Numaa, kunnes peto taas alkoi hypellä häntä kohti, jolloin hän nopeasti heitti silmukan sen kaulaan. Nopsa kädenliike tiukensi sen, ja kun Numa putosi takaisin, niin vain sen takajalat pääsivät koskettamaan maata, sillä apinamies piteli sitä köyden varassa ilmassa. Liikkuen varovasti pitkin oksia Tarzan kuljetti Numan niin kauas, ettei se voinut repivillä kynsillään ulottua runkoon, sitoi sitten köyden pään kiinni, pudotti viisi siannahkasäkkiään maahan ja hyppäsi alas puusta. Numa repi raivoisasti etukäpälillään ruohoköyttä. Se saattoi milloin tahansa saada sen poikki, minkä vuoksi Tarzanin oli toimittava nopeasti. Ensin hän veti suuremman säkin yli Numan pään ja sitoi sen vetonuoralla leijonan kaulan ympäri; sitten hänen onnistui suurin vaivoin ja ollen vähällä tulla rikki revityksi kiskoa remmeillään pedon neljä jalkaa yhteen ja kytkeä ne siihen asentoon. Leijonan vastustus oli nyt miltei loppunut -- se olisikin tukehtunut pian, mutta kun se ei kuulunut tarmanganin suunnitelmiin, kiipesi hän puuhun, irroitti köyden ja laski leijonan maahan, jonne itsekin hyppäsi höllentämään Numan kaulasilmukkaa. Sitten hän veti esiin metsästyspuukkonsa ja leikkasi Numan päätä peittävään siannahkaan silmäaukot, jotta leijona voisi nähdä ja samalla saisi tarpeeksi ilmaa hengittääkseen. Tämän tehtyänsä Tarzan sitoi muut säkit Numan pelottava-aseisiin käpäliin. Takakäpäläin säkkejä hän ei ainoastaan tiukentanut vetonuorilla, vaan vielä kiinnitti ne tanakasti remmeillä polvitaipeen yläpuolelta. Samanlaiset sukkanauhat hän laittoi etujaloille. Näin oli Numa-leijonasta tullut vaaraton kuin Bara-kauris. Nyt Numa osoitti eloon palautumisen merkkejä. Se haukkoi ilmaa ja ponnisteli, mutta sen neljää jalkaa pitelevät siannahkaremmit olivat monet ja vankat. Tarzan katseli tätä menoa ollen vakuutettu varustusten sitkeydestä. Numan mahtavien lihasten vuoksi oli kuitenkin aina vaara tarjolla, että se ponnistautuisi irti siteistään, jolloin kaikki riippuisi Tarzanin säkkien ja nuorien lujuudesta. Saatuaan taas jonkun aikaa hengittää luonnollisesti Numa karjui ilmoille raivonsa ja vastalauseensa sekä rimpuili hetkisen titaanimaisen hurjasti, mutta kun leijonan kestävyys ei ole mitenkään suhteellinen sen kokoon ja voimaan, väsyi se pian ja makasi hiljaa. Taas uudestaan ryhtyessään karjumiseen ja vapautumisyrityksiin sen piti vielä lisäksi alistua ottamaan nuora kaulaansa. Tällä kertaa se ei kuitenkaan ollut silmukka, joka voisi tukahduttaa hänet, vaan tavallinen talutusnuora paikoillaan pysyvine solmuineen. Nuoran toisen pään Tarzan kiinnitti puuhun ja leikkasi sitten vikkelästi poikki Numan jalkoja yhdistävät remmit, samalla nopeasti juosten syrjään, pedon hypähtäessä pystyyn. Hetkisen leijona seisoi haritetuin jaloin, nosti sitten vuoronperään käpäliään, pudistellen niitä rajusti, jotta Tarzanin niihin kiinnittämät oudot jalkarievut heltiäisivät. Lopuksi se alkoi käpälöidä päänsä yli sidottua säkkiä. Seisoen keihäs koholla apinamies tarkoin seurasi Numan yrityksiä. Kestäisivätkö säkit? Sitä hän todella toivoi. Vai olisiko koko hänen vaivannäkönsä ollut turhaa? Kun pää- ja jalkasiteet kestivät kaikki irroittamisyritykset, raivostui Numa. Se vieritteli itseään maassa puuskuen, purren, kynsien ja karjahdellen, se nousi jaloilleen ja hypähteli ilmaan, se hyökkäsi Tarzanin kimppuun, mutta oli pakotettu äkisti pysähtymään köyden kytkiessä sen puuhun. Silloin Tarzan astui sen luo ja lyödä sivalsi sitä keihäänvarrella pääkuoreen. Takajaloilleen nousten Numa iski apinamiestä kohti, saaden takaisin korvallisellensa töytäyksen, joka pani sen horjahtamaan. Uudistetusta hyökkäyksestä oli seurauksena vain uusi nöyryytys. Neljännen yrityksen jälkeen eläinten kuninkaalle näytti valkenevan tieto, että oli kohdannut mestarinsa. Sen pää ja häntä taipuivat maata kohti, ja Tarzanin lähestyessä se peräytyi, tosin vielä muristen. Jättäen Numan makaamaan puuhun kytkettynä Tarzan meni tunneliin, jonka toisesta päästä poisti kivivarustuksen, ja palasi sitten rotkoon, astuen suoraan puuta kohti. Numa makasi siellä ja murisi uhkaavasti Tarzanin lähestyessä. Apinamies sysäsi sen syrjään ja irroitti köyden puusta. Sitten seurasi puolentunnin tuima ottelu Tarzanin koettaessa ajaa Numaa edellään läpi tunnelin ja tämän itsepäisesti kieltäytyessä siitä. Käyttäen uutterasti ja tehokkaasti keihästään pakotti apinamies sentään lopulta leijonan kulkemaan edellään käytävään. Kun sinne asti kerran oli päästy, kävi ongelma mutkattomammaksi, sillä Tarzan pysyi tiukasti perässä, terävällä keihäänkärjellään pakottaen leijonaa etenemään. Jos Numa vastusteli, sai se piston. Jos se peräytyi, oli seurauksena julma tuska, ja kun se oli viisas, nopeasti oppiva leijona, päätti se käydä tunnelin loppuun. Kun se siellä pääsi ulkoilmaan, aisti se vapauden ja nostaen päänsä ja häntänsä lähti juosta kirmaisemaan. Tarzan, joka vielä oli nelinryömin luolassa, tuli yllätettyä ja sai tuossa epämukavassa asennossa mennä huristaa satakunta metriä pitkin kivikkoa, ennenkuin sai Numan pysähtymään. Naarmuisena ja vihaisena Tarzan nousi jaloilleen. Ensi hetkessä hän tunsi halua kurittaa Numaa, mutta kun hän harvoin salli vihan voittaa järkensä, jätti hän pian sen ajatuksen. Opetettuaan Numalle ajoeläimenä olemisen alkeet Tarzan hoputti sitä liikkeelle, ja niin alkoi viidakon aikakirjoissa ennenkuulumaton matka. Loppuosa päivää oli tapahtumista rikas sekä Tarzanille että Numalle. Suoranaisesta niskoittelusta leijona itsepäisen kiusanteon ja nyreän tottelevaisuuden asteitten läpi päästyään lopulta kokonaan mukautui. Se oli lopen väsynyt, nälkäinen ja janoinen, kun yö heidät yllätti. Mutta ruokaa se ei saanut sinä päivänä eikä seuraavanakaan, sillä Tarzan ei vielä uskaltanut ottaa pois pääpussia. Jonkun aikaa pimeän tulon jälkeen hän sentään leikkasi säkkiin suureiän ja antoi Numan sammuttaa janonsa. Sitten hän sitoi sen puuhun, etsi itselleen syötävää ja oikaisihe puun oksille vankinsa yläpuolelle, nukkuakseen muutamia tunteja. Varhain seuraavana aamuna he lähtivät jälleen matkalle itää kohti kulkien Kilimandzharon eteläpuolella olevia matalia harjanteita. Tavatessaan heidät viidakon eläimet kerran katsahtivat ja sitten pakenivat. Numan jalanjälkien haju jo sinänsä olisi saanut monen pikku eläimen pakoon, mutta aarniometsän hirveimmätkin asujamet tekivät samoin nähdessään tuon kumman otuksen, joka haisi leijonalta, mutta joka ulkonäöltään oli heille ennestään tuiki tuntematon ja jota lisäksi kuljetti jättiläistarmangani. Kaukaa tunnettuaan herransa ja mestarinsa hajun, johon sekaantui tarmanganin ja Horta-karjun tuoksuja, laukkasi Sabor-leijonatar ottamaan asiasta selvää. Tarzan ja Numa kuulivat sen tulon, sillä se äännähteli valittavasti ja kysyen noiden kummallisten hajujen herättäessä sen ihmettelyä ja pelkoa, sillä leijonatkin, kuinka hirvittäviltä näyttävätkään, ovat useinkin pelokkaita, ja Sabor sitäpaitsi hienomman sukupuolen jäsenenä luonnollisestikin myös utelias. Tarzan otti esiin keihäänsä, sillä hän tiesi, että nyt oli oteltava, jos mieli pitää saaliinsa. Numa pysähtyi ja käänsi häväistyn päänsä lähestyvää naarasta kohti. Se päästi kurkustaan murinaa, joka kuului miltei kissan kehräämiseltä. Tarzan oli pistämäisillään sitä taas, kun Sabor samassa tuli näkyviin takanaan olentoja, jotka saivat apinamiehen paikalla seisahtumaan -- neljä täysinkasvanutta leijonaa. Jos Tarzan olisi ärsyttänyt Numan, olisi hän ehkä saanut koko lauman kimppuunsa, ja siksi hän odotti nähdäkseen miten ne menettelivät. Hänellä ei ollut pienintäkään aikomusta taistelutta luovuttaa Numaa, mutta tuntien leijonat hän tiesi, ettei voinut olla varma, mihin ne ryhtyisivät. Leijonatar oli nuori ja siloinen, ja nuo neljä leijonaa nuoruutensa kukoistuksessa -- sen uhkeampia hän ei ollut milloinkaan nähnyt. Kolmella uroksella oli harvahkot jouhet, mutta neljännellä oli tuuhea musta harja, joka sen majesteettisesti laukatessa esiin liehui tuulessa. Naaras pysähtyi sadan jalan päähän Tarzanista, mutta koirakset sivuuttivat sen ja pysähtyivät muutamia jalkoja lähemmäksi. Niiden korvat olivat höröllä ja silmissä asui uteliaisuus. Tarzan ei voinut edes arvailla, mihin ne ryhtyisivät. Leijona hänen vierellään katsoi suoraan niihin ja seisoi nyt ääneti ja odottaen. Äkkiä Sabor päästi uuden vingahduksen, johon Tarzanin Numa vastasi kauhealla karjunnalla, loikaten suoraan kohti mustaharjaista leijonaa. Tämän kummakuonoisen olion näkeminen oli liikaa sille; murahtaen se pyörähti ympäri ja lähti pakoon kumppaniensa saattamana. Numa yritti juosta perässä, mutta Tarzan piteli sitä hihnasta ja iski sitä armotta keihäällänsä päähän, kun se koetti hyökätä hänen kimppuunsa. Päätään pudistaen ja muristen leijona vihdoin taas lähti kulkemaan, mutta kesti tunnin ennenkuin se pääsi äkeydestään. Se oli peräti nälkäinen -- itse asiassa puolikuolemaisillaan -- ja siis kovin huonolla tuulella, mutta niin perin pohjin oli Tarzanin oiva keino sen kesyttänyt, että se nyt asteli hänen vierellänsä kuin iso bernhardilaiskoira. Oli jo pimeä heidän lähestyessään englantilaisten vasenta sivustaa; vähän he olivat joutuneet viivyttelemäänkin erään saksalaisen vartioston vuoksi, jota heidän oli täytynyt välttää. Jonkun matkaa englantilaisten uloimmista etuvartioista Tarzan sitoi Numan puuhun ja jatkoi yksin matkaansa. Välttäen vahteja ja vartiostoja hän kiertoteitse tuli taas eversti Capellin päämajaan, jonne ilmaantui kokoontuneitten upseerien eteen kuin kuulakkaasta ilmasta aineellistunut henki. Nähdessään, kuka tuo ilmoittamatta ilmestynyt tulija oli, he hymyilivät, mutta eversti pyyhkäisi tukkaansa neuvottomana. "Joku sietäisi tulla ammutuksi tämän vuoksi", sanoi hän. "Yhtä hyvin voisin olla asettamatta vahteja, jos kerran niiden läpi voi päästä livahtamaan mielensä mukaan." Tarzan hymyili. "Älkää moittiko vartijoita", sanoi hän, "sillä minä en ole ihminen. Minä olen tarmangani. Jokainen mangani, jos hän haluaisi, voisi miltei mielensä mukaan tulla leiriinne, mutta jos ne olisivat teillä vartijoina, ei kukaan heidän tietämättään pääsisi sisään." "Mitä ovat manganit?" kysyi eversti. "Ehkä voisimme värvätä heistä joukon." Tarzan pudisti päätään. "Ne ovat isoja apinoita, minun kansaani", selitti hän. "Mutta ette voisi käyttää niitä. Ne eivät voi tarpeeksi kauan keskittyä yhteen ainoaan tehtävään. Jos kertoisin niille tästä, niin ne innostuisivat kovin lyhyeksi ajaksi -- muutamien mielenkiintoa voisin pitää ylläkin niin kauan, että saisin ne tänne ja selittäisin niille tehtävän, mutta pian niiden mielenkiinto olisi mennyttä, ja kun kipeimmin niitä tarvitsisitte, käyskentelisivät ne ehkä metsässä kuoriaisia etsimässä sen sijaan että vartioisivat paikkojaan. Niillä on lapsen rnieli -- ja siksi ne pysyvätkin sinä, mitä ovat." "Nimitätte niitä manganeiksi ja itseänne tarmanganiksi -- mikä on erotus?" kysyi majuri Preswick. "_Tar_ merkitsee valkoinen", vastasi Tarzan, "ja _mangani_ on iso apina. Nimeni, jonka sain Kerchakin joukolta, merkitsee valkonahka. Ollessani pieni lapsi otaksun ihoni todella näyttäneen sangen valkoiselta kasvattiäitini Kaalan mustaa turkkia vasten, ja siksi ne nimittivät minua Tarzan tarmanganiksi. Teitäkin ne nimittävät tarmanganeiksi", hän hymyillen lopetti. Capell naurahti. "Se ei suinkaan ole mikään moite, Greystoke", sanoi hän, "ja totta totisesti, olisipa kunnon ja kelpoisuuden merkki, jos kykenisi tarmanganin osaa näyttelemään. Mutta entä suunnitelmanne? Yhäkö arvelette voivanne tyhjentää meitä vastapäätä olevan vihollisen juoksuhaudan?" "Vieläkö gomanganit pitävät sitä hallussaan?" kysyi Tarzan. "Keitä ovat gomanganit?" kysyi eversti. "Siellä on yhä alkuasukasjoukkoja, jos niitä tarkoitatte." "Juuri niitä", vastasi apinamies. "Gomanganit ovat isoja mustia apinoita -- neekereitä." "Mitä aiotte tehdä ja mitä tahdotte meidän tekevän?" kysyi Capell. Tarzan astui pöydän luo ja pani sormensa kartalle. "Tuossa on vakoilupaikka", sanoi hän, "siellä heillä on konekivääri. Käytävä yhdistää sen juoksuhautaan tässä kohden", puhuessaan hänen sormensa siirtyi paikasta toiseen kartalla. "Antakaa minulle pommi ja kuullessanne sen räjähtävän vakoilupaikalla antakaa miestenne hitaasti lähteä poikki rintamain välisen vyöhykkeen. He saavat kuulla meteliä vihollisen juoksuhaudasta, mutta heidän ei tarvitse kiirehtiä, ja mitä tahansa he tekevät, se heidän on tehtävä rauhallisesti. Voitte myös varoittaa heitä, että minä ehkä olen juoksuhaudassa enkä välitä tulla ammutuksi tai puhki pistetyksi." "Siinäkö kaikki?" kysyi Capell käskettyään erään upseerin antaa Tarzanille käsikranaatin. "Yksinkö tyhjennätte juoksuhaudan?" "En aivan yksin", vastasi Tarzan yrmeästi hymyillen, "mutta joka tapauksessa tyhjennän sen, ja sivumennen sanoen voivat miehenne tulla vakoilupaikalta tunnelin kautta, jos niin haluavat. Siis noin puolen tunnin kuluttua, eversti", ja hän kääntyi menemään. Matkalla leirin läpi hänen muistiinsa juolahti, epäilemättä edellisen käyntinsä mieleen tuomana, upseeri, jonka ohi oli kulkenut everstin luota lähdettyään, ja nyt hän myös tunsi nuotiotulen silloin valaisemat kasvot. Kuitenkin hän epäillen pudisti päätään. Ei, niin ei voinut asia olla; mutta kuitenkin nuoren upseerin piirteet olivat samat kuin neiti Kircherin, saksalaisen vakoilijan, jonka oli nähnyt saksalaisten päämajassa tuona iltana, jolloin oli siepannut majuri Schneiderin kenraalin ja esikunnan nenän edestä. Vahtien viime linjan ohi päästyään Tarzan nopeasti kävi paikalle, minne oli jättänyt Numan. Hänen lähestyessään peto makasi, mutta nousi apinamiehen tullessa. Matala vaikerrus pääsi sen kuonokopan peittämästä suusta. Tarzan hymyili, sillä hän huomasi uudessa äänessä miltei rukouksen sävyn -- se kuulosti enemmän ruokaa anovan nälkäisen koiran kuin ylpeän eläinten kuninkaan ääneltä. "Kohta saat tappaa -- ja syödä", mutisi hän isojen apinain kielellä. Hän irroitti nuoran puun ympäriltä ja Numa vierellään lähti hiipimään rintamien väliin. Sieltä ei kuulunut paljoakaan kivääriammuntaa ja vain joku kranaatti silloin tällöin todisti tykistön olevan toinen toistaan vastassa olevien linjojen takana. Kun molemmin puolin ammutut kranaatit putoilivat juoksuhautojen taa, ei niistä ollut vaaraa Tarzanille, mutta niiden ja kiväärien rätinä vaikutti ilmeisesti Numaan, joka vapisten painautui Tarzania vasten, ikäänkuin turvaa etsien. Varovasti nuo kaksi petoa lähestyivät saksalaisten vakoilupaikkaa. Toisessa kädessään Tarzanilla oli englantilaisten antama pommi, toisessa leijonan talutusnuora. Vihdoin Tarzan näki aseman muutamien metrien päässä. Hänen tarkat silmänsä keksivät vahtisotilaan pään ja olat. Apinamies piteli lujasti pommia oikeassa kädessään. Silmillään hän mittasi välimatkan, kyykistyi, nousi ja heitti pommin, heti sen jälkeen paneutuen pitkälleen maahan. Viisi sekuntia myöhemmin kuului hirveä räjähdys vakoilupaikalta. Numa hätkähti ja koetti päästä irti, mutta Tarzan piteli sitä lujasti ja hypähtäen seisaalleen lähti juoksemaan eteenpäin, vetäen Numaa perässään. Paikalle tultuaan hän näki vain vähän todistuksia siitä, että se ollenkaan oli ollut miehitetty, sillä vain joitakuita lihansiruja oli jäänyt. Miltei ainoa vahingoittumaton esine oli konekivääri, jota hiekkasäkit olivat suojelleet. Ei ollut hetkeäkään kadotettavissa. Apua ehkä jo tuli tunnelin kautta, sillä saksalaisten juoksuhautavartijoiden piti tietää, että vakoilupaikka oli tullut hävitetyksi. Numa epäili seurata Tarzania kaivantoon, mutta apinamies ei nyt sietänyt mitään viivytyksiä, vaan veti hänet yrmeästi sinne. Heidän edessään oli tunneli, joka johti rintamien väliseltä alalta saksalaisten juoksuhautoihin. Tarzan työnsi Numaa eteenpäin, kunnes sen pää oli miltei kokonaan aukossa, kääntyi sitten ikäänkuin joku ajatus olisi äkkiä juolahtanut hänen mieleensä, otti konekiväärin alustalta ja sijoitti sen aukon suulle. Tämän jälkeen hän astui taas Numan luo ja leikkasi veitsellään poikki sen etukäpäliä verhoavien säkkien sidenuorat. Ennenkuin leijona tiesikään, että sen hirveät aseet olivat taas käyttökelpoisia, oli Tarzan leikannut poikki talutusnuoran ja poistanut pääpussin sekä töyttien sitä takaa työntänyt sen osaksi tunnelin suusta sisään. Silloin Numa ryhtyi vastustukseen, mutta sai heti takakoipiinsa terävän piston Tarzanin puukosta. Hoputtaen sitä yhä eteenpäin apinamiehen vihdoin onnistui saada se niin pitkälle tunneliin, ettei sillä ollut muuta valittavaa kuin mennä eteenpäin tai peräytyä kohti pistävää puukonterää. Nyt Tarzan leikkasi pois säkit suurista takakäpälistäkin ja asettaen olkansa ja veitsensä kärjen Numan takapuolta vasten sekä kaivaen varpaansa pommin murentamaan maahan alkoi työntää kaikin voimin. Tuuma tuumalta Numa eteni. Nyt se murisi, mutta alkoi sitten karjahdella. Yhtäkkiä se loikkasi eteenpäin, jolloin Tarzan tiesi sen vainunneen lihan tuoksun edessään. Vetäen konekivääriä perässään hän seurasi nopeasti leijonaa, jonka karjumisen ja pelästyneitten ihmisten huudot hän saattoi selvästi kuulla. Julma hymy vääristi apinamiehen huulia. "He surmasivat wazirini", jupisi hän. Tarzanin tultua juoksuhautaan ei ketään näkynyt ensimmäisessä mutkauksessa, ei seuraavassa eikä sitäkään seuraavassa. Vasta neljännestä hän tapasi nurkkaan puristautuneina kymmenkunnan miestä ja Numan, joka hyökäten miesten kimppuun ja repien niitä kynsillään ja raateluhampaillaan riehui kuin julmuuden ja nälän ruumiillistuma. Miesten yhteensulloutuminen ratkesi viimein, kun he kamppaillen hurjasti toistensa kanssa, yrittäessään välttää tuota lapsuudestaan asti pelkäämäänsä petoa, koettivat paeta edelleen. Toiset kiipesivät yli taka-, toiset yli etuvarustuksen, valiten mieluummin rintaman välisen alueen vaarat kuin leijonan kynnet. Englantilaisten hitaasti lähestyessä saksalaisten juoksuhautoja he tapasivat kauhistuneita neekereitä, jotka juosten suoraan heidän käsiinsä olivat sangen halukkaita antautumaan. Että yleinen sekasorto oli päässyt vallalle saksalaisten juoksuhaudoissa tiesivät rhodesialaiset hyvin ei ainoastaan yliloikkarien kauhistuneesta ulkomuodosta, vaan myös huudoista ja kirouksista, jotka kantautuivat heidän korviinsa. Eräs äänistä kummastutti heitä enin, sillä se ei mitään muuta niin muistuttanut kuin vihaisen leijonan raivoisaa murinaa. Heidän vihdoin päästyään juoksuhautaan kuulivat englantilaisten etummaisimmat joukot konekiväärin äkkiä alkavan rätistä ja näkivät valtavan leijonan, leukapielissä kirkuva mies, loikkaavan varustuksen taakse ja katoavan pimeyteen. Vasemmalla puolellaan he taas näkivät poikkikäytävässä Apinain Tarzanin, joka konekivääristään lasketti kuulasateen pitkin saksalaisten juoksuhautaa. Kaikista ensin saapuvat rhodesialaiset näkivät vielä jotakin muutakin -- vankkakasvuisen saksalaisen upseerin, joka sukeltautui kuopasta apinamiehen takaa. He näkivät hänen sieppaavan hylätyn pistinkiväärin ja hiipivän vaarasta näköjään mitään tietämättömän Tarzanin kimppuun. He lähtivät juoksemaan ja huutelivat varoituksia, mutta tässä hornan hälinässä ja konekiväärin papatuksessa heidän äänensä ei kantanut perille asti. Saksalainen hyppäsi suojavallille, hänen kätensä kohottivat kivääriä työntääkseen pistimen Tarzanin paljaaseen niskaan, mutta siiloin tämä liikahti kuin Ara, salama. Ei se ollut ihminen, joka hyökkäsi upseerin kimppuun lyöden syrjään terävän pistimen kuin oljenkorren lapsen kädestä -- se oli villipeto ja pedon karjahduskin pääsi hänen huuliltaan, hänen kääntyessään ja nähdessään ahdistajansa univormussa osasto- ja rykmenttimerkit, jotka olivat samat kuin hänen kotinsa polttajien. Villipedon olivat hampaat, jotka pureutuivat upseerin olkaan, ja kynnet, jotka tavoittivat hänen kurkkuansa. Ja sitten näkivät toisen Rhodesian rykmentin pojat jotakin, mikä ei hevin hälvene heidän muististaan. Apinamies nosti upseerin maasta ja pudisteli sitä kuin Sabor-leijona saalistaan. Saksalaisen silmät pullistuivat kauhusta hänen turhaan yrittäessään takoa nyrkkejään tuota voimakasta rintaa ja päätä vastaan. Tarzan kohotti hänet väkevin käsin ylös ilmaan ja paiskasi sitten mäsäksi maahan. Rhodesialaiset ryntäsivät esille, hurraus huulillaan -- hurraus, joka ei kajahtanutkaan ilmoille, vaan jähmettyi heille kurkkuun, sillä samassa Tarzan laski jalkansa tapposaaliille, kohotti kasvonsa taivasta kohti ja päästi urosapinan inhan ja kammottavan voitonkarjaisun. Aliluutnantti von Goss oli kuollut. Taakseen katsomatta Tarzan hyppäsi juoksuhaudasta ja oli hetken kuluttua kadonnut näkyvistä. VIIDES LUKU Kultainen medaljonki Englantilaisten pieni Itä-Afrikan armeija, joka oli saanut monta kovaa kokea lukumäärältään voimakkaammalta viholliseltaan, alkoi vihdoin vaurastua paremmin. Saksalaisten hyökkäyksen tultua torjutuksi nämä hitaasti ja vastusta tehden peräytyivät rataa pitkin Tangaan päin. Saksalaisten voimain murtuminen oli tapahtunut sen jälkeen, kun Tarzan oli puhdistanut vasemmalla sivustalla olevat juoksuhaudat laskemalla nälkiintyneen Numan taikauskoisten ja kauhun lamauttamien neekerisotilaitten kimppuun. Toinen Rhodesian rykmentti oli heti vallannut jätetyt juoksuhaudat ja niistä käsin pommittanut viereisiä saksalaisten linjoja, jonka jälkeen oli tehty menestyksellinen yöllinen hyökkäys muiden brittiläisten joukkojen taholta. Viikkoja oli kulunut. Saksalaiset puolustivat itsepäisesti jok'ainoata kilometriä vedetöntä orjantappurain peittämää maata, lannistumatta pysyen rautatien varrella olevissa asemissaan. Toisen Rhodesian rykmentin upseerit eivät olleet nähneet Apinain Tarzania sen jälkeen kun tämä oli surmannut aliluutnantti von Gossin ja lähtenyt saksalaisten asemille päin. Heistä jotkut uskoivat hänen siellä saaneen surmansa. "Ehkä he ovat hänet surmanneet", myönsi eversti Capell, "mutta elävänä he sitä miestä eivät ole ikinä kiinni kaapanneet." Eivät olleetkaan eivätkä liioin surmanneetkaan. Tarzan oli miellyttävästi ja hyödyllisesti käyttänyt nuo viikot. Hän oli kerännyt huomattavan määrän tietoja saksalaisten asemista ja voimista, heidän sodankäyntitavastaan sekä eri keinoista, millä yksinäinen tarmangani saattoi haitata koko armeijaa ja alentaa sen taistelukuntoisuutta. Tällä erää hänellä oli erikoinen halu. Oli olemassa eräs saksalainen vakoilija, jonka hän tahtoi saada elävänä vangituksi ja viedä englantilaisten luo. Tehdessään ensin käyntinsä saksalaisten päämajaan hän oli nähnyt erään nuoren naisen antavan asiapaperin saksalaiselle kenraalille ja jälkeenpäin hän oli nähnyt saman naisen englantilaisten leirissä englantilaisen upseerin pukuun puettuna, johtopäätös oli selvä -- hän oli vakoilija. Niinpä siis Tarzan monina öinä tutkieli saksalaisten päämajaa, toivoen näkevänsä hänet tai saavansa jonkin vihjeen hänen olopaikastaan. Samalla hän myös keksi monia keinoja, joilla häiritsi saksalaisia. Hänen onnistumistaan todisti se seikka, että hän usein pääsi kuulemaan palasia keskusteluista, kierrellessään heidän leirissään. Ollessaan eräänä iltana kätkeytyneenä lähellä rykmentin päämajaa hän kuunteli useiden upseerien keskustelua. Eräs heistä käänsi puheen siihen, kuinka useita viikkoja sitten leijona oli ajanut pakoon alkuasukasjoukon ja kuinka samaan aikaan juoksuhautoihin oli ilmestynyt alaston valkoihoinen jättiläinen, jonka neekerit varmasti uskoivat olevan jonkun viidakon hengen. "Mies on varmaan sama, joka loikkasi kenraalin päämajaan ja vei mennessään Schneiderin", sanoi joku. "Ihmettelen, miksi hän sattui juuri majuri paran valitsemaan joukosta. Sanotaan tuon olion välittäneen vain Schneideristä. Hänellä oli von Kelter käsissään ja hän olisi voinut helposti viedä itse kenraalin, mutta hän ei ollut tietääkseenkään muista kuin Schneideristä. Häntä hän ajoi takaa huoneessa, sieppasi kiinni ja kantoi ulos yöhön. Jumala ties, mikä tuli hänen kohtalokseen." "Kapteeni Fritz Schneiderillä on siitä arvelunsa", sanoi toinen. "Hän kertoi minulle viikko tai pari sitten, että luulee tietävänsä, miksi veli otettiin -- se johtuu erehdyksestä henkilön suhteen. Hän ei ollut aivan varma, ennenkuin ilmeisesti tuo sama olento tappoi von Gossin tuona iltana, jolloin leijona tuli juoksuhautoihin. Von Goss kuului Schneiderin komppaniaan. Eräs Schneiderin miehistä löydettiin tuona samana majurin katoamisyönä niskat nurin väännettyinä, ja Schneider arvelee tuon paholaisen vainoavan häntä ja hänen miehiään -- että se tuli häntä noutamaan tuona yönä, mutta ottikin erehdyksestä veljen. Hän sanoi Krautin kertoneen hänelle, että esiteltäessä majuria neiti Kircherille oli edellisen nimi tuskin lausuttu, kun tuo villi loikkasi sisään ikkunasta ja kävi majuriin käsiksi." Äkkiä tuo pieni ryhmä jäykistyi ja kuunteli. "Mitä se oli?" hengähti eräs silmäillen pensastoa, josta oli kuulunut tukahtunut murahdus, Apinain Tarzanin huomatessa, että hänen erehdyksensä vuoksi hänen kotinsa hävittäjä yhä oli rankaisematta. Pitkän ajan upseerit seisoivat jännittyneinä, jok'ikinen katsellen pensaikkoon, mistä pahaaennustava ääni oli kuulunut. Jokainen muisti, kuinka äskettäin oli miehiä salaperäisesti kadonnut sekä itse leirin keskuksesta kuin myös ulkovartiopaikoilta, ja jokainen veti esiin revolverinsa odottaen, mitä tapahtuisi. Kerran pensaat tuskin huomattavasti liikahtivat, jolloin eräs upseereista sekuntiosaa myöhemmin ampui sinne varoituksetta, mutta Apinain Tarzania siellä ei ollut. Oksien liikahduksen ja laukauksen välisenä aikana hän oli häipynyt yöhön. Kymmenen minuuttia myöhemmin hän vakoili leirin ulkoreunalla, missä yötään nuotioiden äärellä vietti hauptmann Fritz Schneiderin komentama komppania mustia sotureita. Miehet lepäilivät pitkällään maassa paljaan taivaan alla, mutta upseereja varten oli pystytetty telttoja. Näitä kohti hiipi Tarzan. Tehtävä oli hidasta ja vaarallista, sillä saksalaiset olivat nyt varuillaan tuon pelottavan vihollisen suhteen, joka öisin hiipi heidän leiriinsä ottamaan veroansa; mutta apinamies pääsi kuitenkin vahtien ohi, petti valppaat sisimmät vartijat ja ryömi vihdoin upseerien telttojen taa. Täällä hän painautui lujasti maahan ja kuunteli lähimmän teltan takana. Sisältä kuului nukkuvan miehen säännöllistä hengitystä -- vain yhden ainoan. Tarzan oli hyvillään. Puukollaan hän katkoi taka-aukon kiinnitysnyörit ja ryömi sisään. Hän ei aiheuttanut pienintäkään ääntä. Oksasta irtautuva ja maahan hitaasti liitelevä lehti hiljaisena päivänä ei voinut olla äänettömämpi kuin hän. Hän siirtyi nukkuvan miehen viereen ja kumartui hänen ylitsensä, Ei hän luonnollisestikaan voinut tietää, oliko se Schneider tai ei, kun ei ollut tätä milloinkaan nähnyt, mutta hän tahtoi tietää ja tietää jotakin enemmänkin. Varovasti hän herätteli miestä olasta pudistellen. Tämä kääntyi raskaasti ja mumisi jotakin kurkustaan. "Hiljaa!" käski apinamies matalasti kuiskaten. "Hiljaa -- minä tapan." Saksalainen avasi silmänsä. Hämärässä valossa hän näki jättiläisvartalon ylitseen kumartuneena. Nyt väkevä käsi tarttui hänen olkapäähänsä ja toinen laskeutui kevyesti hänen kurkulleen. "Älä päästä mitään ääntä", komensi Tarzan, "vaan vastaa kuiskaten kysymyksiini. Mikä on nimesi?" "Luberg", vastasi upseeri. Hän vapisi. Tuon alastoman jättiläisen taianomainen ilmestyminen täytti hänet kammolla. Hänkin muisti miehet, jotka yön hiljaisina hetkinä olivat salaperäisesti kadonneet. "Mitä tahdot?" "Missä on hauptmann Fritz Schneider?" kysyi Tarzan. "Mikä on hänen telttansa?" "Hän ei ole täällä", vastasi Luberg. "Hänet lähetettiin eilen Wilhelmstaliin." "En tapa sinua -- tällä kertaa", sanoi apinamies. "Menen ensin ottamaan selville, oletko valehdellut minulle, ja jos olet, on kuolemasi oleva sitä kauheampi. Käännä kasvosi alaspäin ja sulje silmäsi. Älä liikahda äläkä äännähdä." Mies teki työtä käskettyä ja samassa kun hän käänsi pois silmänsä livahti Tarzan ulos teltasta. Tuntia myöhemmin hän oli leirin ulkopuolella ja suuntasi matkansa kohti pientä vuorikaupunkia Wilhelmstalia, missä Saksan Itä-Afrikan hallitus asui kesäisin. * * * * * Neiti Bertha Kircher oli eksynyt. Hän oli nöyryytetty ja nyrpeä -- viipyi kauan ennenkuin hän myönsi, että hän, joka oli ylpeä paikallisvaistostaan, oli eksynyt pienellä läikällä Pangani-joen ja Tangan rautatien välillä. Hän tiesi Wilhelmstalin olevan hänestä kaakkoon noin viidenkymmenen mailin päässä, mutta vastuksellisten tapahtumien johdosta hän ei kyennyt saamaan selville, missä kaakko oli. Hän oli lähtenyt saksalaisten päämajasta pitkin hyvin viitoitettua joukkojen käyttämää tietä ja oli varmasti uskonut voivansa käydä sitä Wilhelmstaliin asti. Jälkeenpäin häntä oli varoitettu tätä tietä käyttämästä, kertomalla vahvan englantilaisen joukon tulleen pitkin Panganin läntistä rantaa ja sulkeneen tien hänen eteläpuolellaan, ollen parhaillaan marssimassa radan varrelle Tondaan. Jätettyään tien hän huomasi olevansa tiheässä pensaikossa, ja kun taivas oli raskaiden pilvien peittämä, huomasi hän äkkiä tarpeelliseksi turvautua kompassiinsa, jolloin vasta mielipahakseen äkkäsi, ettei se ollutkaan muassa. Hän luotti kuitenkin niin paljon paikallisvaistoonsa, että jatkoi matkaansa otaksumaansa länttä kohti, kunnes pääsi niin pitkälle, että arveli voivansa kääntyä etelään ja siten turvallisesti sivuuttaa englantilaisen joukon sen taitse. Eikä hän mitään edes epäillytkään, ennenkuin vasta pitkän aikaa sen jälkeen, kun oli jälleen kääntynyt itään, sissijoukon eteläpuolitse kuten hän luuli. Oli myöhäinen iltapäivä -- hänen olisi aikoja sitten pitänyt jälleen joutua tielle Tondan eteläpuolella, mutta mitään tietä hän ei ollut löytänyt, minkä johdosta oli alkanut tuntea todellista ahdistusta. Hänen hevosensa oli kulkenut kaiken päivää ruuatta ja juomatta, ja nyt yökin jo lähestyi ja sen mukana tieto, että oli toivottomasti eksynyt villiin ja tiettömään, vain tsetse-kärpäsistä ja pedoista tunnettuun seutuun. Oli ahdistavaa, kun ei omannut mitään tietoa kulkemastaan suunnasta -- hän ehkä vaelsi yhä kauemmaksi rautatiestä, yhä syvemmälle synkkiin salomaihin Pangania kohti; mutta mahdotonta oli pysähtyäkään -- eteenpäin hänen oli mentävä. Bertha Kircher ei ollut mikään pelkuri, mitä tahansa muuta hän olikin, mutta kun yö alkoi laskeutua, ei hän voinut kokonaan olla ajattelematta pitkiä kauhun tunteja, ennenkuin nouseva aurinko hajoittaisi tuon hornan pimeyden, joka houkuttelee kätköistä kaikki hiipivät ja vaanivat pedot. Juuri ennen pimeän tuloa hän löysi niityn tapaisen avoimen paikan tuossa miltei loppumattomassa pensaikossa. Sen keskellä oli pieni puuryhmä, jonka luo hän päätti leiriytyä. Ruoho oli korkeaa ja paksua ja siitä hän sai ruokaa hevoselleen ja vuoteen itselleen. Ympärillä oli myös yllin kyllin kuivaa puuta hyvää nuotiota varten. Riisuttuaan hevoselta satulan ja suitset hän asetti ne puun juurelle ja pani hevosen liekaan lähelle. Sitten hän ahkerasti alkoi kerätä polttopuita, joten hänellä pimeän tullessa oli niitä niin paljon että tuli voisi palaa aamuun asti. Satulasäkistään hän otti kylmää ruokaa ja kenttäpullostaan kulauksen vettä. Hän ei voinut suoda itselleen kuin pienen ryyppäyksen, sillä hänellä ei ollut mitään tietoa, milloin löytäisi enemmän. Suuresti häntä säälitti, kun olosuhteitten pakosta piti olla antamatta hevoselle juomista. Nyt oli jo pimeä. Ei näkynyt kuuta eikä tähtiä, ja hänen nuotionsa tuli vain tehosti yön mustuutta. Hän saattoi nähdä vain ruohon ympärillään ja puiden rungot, jotka ihanasti kuvastuivat läpitunkeutumatonta yötä vasten. Viidakko tuntui pahaenteisen rauhalliselta. Kaukaa hän kuuli isojen kanuunain hiljaista jymyä, mutta niiden asemapaikkaa hän ei saanut selville. Hän terästi korviansa, niin että hermot olivat katkeamaisillaan, mutta sittenkään ei osannut sanoa, mistä ääni tuli. Se tieto oli niin tavattoman tärkeä hänelle, sillä taistelurintama oli hänen pohjoispuolellaan, ja jos hän vain kykenisi saamaan selville, mistä ammuttiin, tietäisi hän minne päin lähtisi aamulla. Aamulla! Eläisikö hän sen nähdäkseen? Hän ryhdisti itseään ja pudistautui virkuksi. Tuollaiset ajatukset piti karkoittaa -- ei niistä olisi mitään hyötyä. Urheasti hän hyräili laulua asetellessaan satulaa nuotion ääreen ja repiessään pitkää ruohoa alustaksi, jolle levitti vaippansa. Sitten hän päästi satulasta irti raskaan sotilastakkinsa ja puki sen ylleen, sillä ilma tuntui jo viileältä. Istuen satulaan nojautuneena hän valmistautui valvomaan yli yön. Tunnin aikana ei hiljaisuutta häirinnyt muu kuin kanuunain kaukainen kumu ja syövän hevosen pureskelu, mutta sitten kuului ehkä mailin päästä leijonan karjahdus kuin ukkosen jyminä. Neito hätkähti ja laski kätensä vierellään olevalle kiväärille. Väristys kulki kautta hänen hennon ruumiinsa ja kylmä karmi hänen selkäänsä. Tuo kauhea ääni toistui yhä uudestaan ja kerta kerralta se kuului lähempää. Tämän äänen lähtöpaikasta hän oli selvillä, sillä se oli niin lähellä, kun taas kanuunat olivat melko pitkän matkan päässä. Leijona oli tuulen yläpuolella eikä siis luultavasti ollut vielä vainunnut häntä, mutta se voisi tulla tutkimaan nuotiotulta, joka varmaan näkyi huomattavan pitkälle. Neito istui toisenkin pelon tunnin jännittäen silmiään ja korviaan nähdäkseen ja kuullakseen, mitä tapahtui mustassa pimeydessä hänen valopälvensä ulkopuolella. Koko tuona aikana leijona ei karjahdellut, mutta hänellä oli tunne, että se hiipimistään hiipi häntä kohden. Tavan takaa hän hätkähti ja kääntyi katsomaan takanaan ammottavaan pimeyteen, hänen ylen jännittyneiden hermojensa manatessa esiin ääniä, jotka tuntuivat pehmoisten käpäläin salavihkaiselta astunnalta. Hän piti kivääriä alati valmiina polvillansa ja vapisi kiireestä kantapäähän. Äkkiä hevonen kohotti päänsä ja hirnahti, jolloin neito kauhusta huudahtaen hypähti jaloilleen. Eläin kääntyi ja laukkasi häntä kohti niin pitkälle kuin nuora salli, pyörähti sitten ympäri ja katseli korvat höröllä yöhön. Neito puolestaan ei voinut mitään nähdä eikä kuulla. Kului vieläkin tunti, jona aikana hevonen usein kohotti päätään ja tutkisteli pimeyttä kauan ja etsien. Neito kohenteli tulta aika-ajoin. Hän huomasi käyvänsä kovin uneliaaksi. Hänen raskaat silmäluomensa olivat painua kiinni, mutta hän ei uskaltanut antaa unelle valtaa. Peläten unen voittavan hän nousi ja käveli reippaasti edestakaisin, heitti sitten muutamia puita tuleen, kävi hevosensa kuonoa taputtelemassa ja palasi taas paikoilleen. Nojaten satulaansa hän koetti askarruttaa ajatuksiaan suunnittelemalla huomispäivän varalle, mutta siihen hän nukkuikin. Oli jo valoisa päivä, kun hän hätkähtäen heräsi. Yö kuvaamattomine kauhuilleen oli ohi. Hän tuskin saattoi uskoa aistejansa: hän oli nukkunut useita tunteja, tulikin oli sammunut, mutta hän ja hevonen olivat yhä elossa, eikä villejä petoja näkynyt missään. Ja parasta kaikesta oli, että aurinko paistoi osoittaen, minne kävi suora tie itään. Hätäisesti hän söi muutamia suupaloja kallisarvoisesta varastostaan, nielaisi kulauksen vettä ja sillä oli aamiainen kuitattu. Sitten hän satuloi hevosensa ja nousi sen selkään. Nyt hänestä tuntui, että oli jo kuin turvassa Wilhelmstalissa. Ehkä hän sentään olisi tarkistanut mietteitään, jos olisi nähnyt kahdet silmäparit, jotka pensaikosta tarkoin seurasivat hänen jokaista liikettänsä. Huojentunein sydämin ja pahaa aavistamatta neito lähti ratsastamaan yli aukion pensaikkoa kohti, jossa suoraan hänen edessään leimusi kaksi keltaisenvihreää silmää pyöreinä ja kauheina ja jossa keltainen häntä kiemurteli kiivaasti ja isot käpälät taipuivat valtavaan loikkaukseen. Hevosen tullessa miltei pensaikon laitaan teki Numa-leijona hyökkäyksensä. Se iski eläimen oikeaan lapaan samassa hetkessä, kun pelästynyt eläin yritti pakoon. Iskun voimasta hevonen kaatui, ja kaikki kävi niin nopeasti, että neidolla ei ollut aikaa hypätä satulasta, vaan sortui ratsunsa mukana maahan, jolloin hänen vasen jalkansa jäi sen alle. Kauhun vallassa hän näki eläinten kuninkaan avaavan mahtavan kitansa ja tarttuvan korskuvaa hevosta niskasta. Isot leuat sulkeutuivat ja Numa pudisti saalistansa. Hän saattoi kuulla kaulanikamien raksahtavan rikki väkeväin raateluhampaitten tunkeutuessa niiden läpi, minkä jälkeen hänen uskollisen ystävänsä ruumis herpoutui kuolleena. Numa ryömi saaliinsa päälle. Sen pelottavat silmät iskeytyivät neidon kasvoille -- hän saattoi tuntea sen kuuman hengityksen poskillaan ja sen inhoittava haju sai hänet voimaan pahoin. Neidosta he näin tuijottivat toisiaan koko iankaikkisuuden ajan, ja sitten leijona päästi uhkaavan murinan. Koskaan ennen ei Bertha Kircher ollut niin säikkynyt -- eikä koskaan ennen ollut ilmennyt suurempaa syytä. Hänen vyötäisillään oli pistooli -- pelottava ase, kun ihmisvastustajasta on kysymys, mutta kovin mitätön edessä olevan ison pedon kukistamiseksi. Hän tiesi, että korkeintaan se vain raivostuttaisi leijonaa, mutta kuitenkin hän tahtoi myydä henkensä kalliisti, sillä kuoltava hänen oli nyt, sen hän tunsi. Mikään ihmisapu ei häntä hyödyttäisi, vaikkapa sitä ilmaantuisikin. Hetkeksi hän riistäytyi irti hyytävän katseen vallasta ja huokaisi viimeisen kerran Jumalansa puoleen. Hän ei pyytänyt apua, sillä hän tiesi sen olevan mahdotonta itse jumalallisillekin voimille -- hän vain anoi, että loppu kävisi pian ja niin tuskatta kuin suinkin. Ei kukaan voi ennustaa, mitä leijona eri tilanteissa tekee. Tämä tähysteli ja murisi hetken tytölle ja alkoi sitten syödä hevosenruhoa. Neiti Kircher ihmetteli aikansa ja koetti sitten varovasti vetää jalkaansa ratsun ruumiin alta, mutta ei saanut sitä irroitetuksi. Hänen pannessaan enemmän voimaa liikkeelle, katsahti Numa häneen aterialtaan ja murisi. Neito luopui yrityksestään. Hän toivoi leijonan tyydyttävän nälkänsä ja sitten lähtevän lepäämään, mutta hän ei voinut uskoa, että se jättäisi hänet eloon. Epäilemättä se laahaisi loput saaliistaan pensaikkoon kätköön ja kun se varmaan piti häntäkin saaliinsa osana, noutaisi se hänetkin tai ehkä veisi ensiksikin ja samalla tappaisi. Taas Numa ryhtyi ateriaansa jatkamaan. Neidon hermot olivat murtumaisillaan. Hän ihmetteli, ettei ollut pyörtynyt jännityksestä ja pelosta. Hän muisti usein toivoneensa, että saisi nähdä leijonan läheltä, surmaamassa saaliinsa ja ahmimassa sitä. Taivas, kuinka hänen toiveensa oli kirjaimellisesti täytetty! Taas hän muisti pistoolinsa. Hänen kaatuessaan oli sen kotelo luisunut, niin että se oli joutunut hänen alleen. Sangen hitaasti hän vei kättään sitä kohti, mutta oli samalla pakotettu kohottautumaan maasta, jolloin leijona heti havahtui. Kissannopeasti se hypähti yli hevosen ruhon, asetti kynsillä varustetun käpälänsä hänen rinnalleen ja puristi häntä maata vasten samalla kauheasti muristen ja sähisten. Sen pää oli kuin raivon ruumiillistuma. Toviin ei kumpikaan liikahtanut; sitten neito kuuli takaa ihmisäänen ärisevän kuin peto. Numa katsahti tytöstä takanaan olevaan olentoon. Sen murina kasvoi karjahduksiksi sen peräytyessä ja samalla reväistessä pitkillä kynsillään tytön puseron edustan irti, niin että paljastui valkoinen povi, joka kuin ihmeen kautta säästyi kynsiltä. Apinain Tarzan oli ollut koko kohtauksen todistajana aina siitä hetkestä asti, kun Numa hyökkäsi uhrinsa kimppuun. Katsellessaan tytön toimia leijonan kynsissä hän ensin oli aikonut antaa Numan menetellä mielensä mukaan. Hän oli nähnyt hänet kenraali Krautin päämajassa keskustelemassa saksalaisen esikunnan kanssa ja sitten taas englantilaisten leirissä englantilaisen upseerinpuvun turvissa. Tämä jälkimäinen seikka sai hänet toimimaan. Epäilemättä kenraali Jan Smuts haluaisi tavata ja tiedustella häneltä asioita. Häneltä ehkä saataisiin tärkeitäkin tietoja. Tarzan tunsi sekä tytön että leijonan. Kaikki leijonat voivat teistä ja minusta olla samannäköisiä, mutta asia ei ole niin viidakon väelle. Jokaisella niistä on kasvot, ruumis ja käynti yhtä yksilöllisiä kuin ihmissuvun jäsenillä ja sitäpaitsi viidakon olennoilla on varmempikin tunnusmerkki -- haju. Jokaisella meistä, olkoon ihminen tai eläin, on oma erikoinen hajunsa, josta juuri ihmeteltävällä hajuaistilla varustetut eläimet tuntevat eri yksilöt. Se on lopullinen tunnusmerkki. Tuhansia kertoja olette kokeneet sen -- koira tuntee äänenne ja katsoo teihin. Se tuntee kasvonne ja vartalonne. Se ei siis voi epäillä, että kyseessä olette juuri te, mutta tyytyykö se siihen? Eipä niinkään -- sen pitää vielä lisäksi tulla teitä haistamaan. Kaikki sen muut aistit voivat erehtyä, mutta hajuaisti ei, ja siksi se haluaakin saada siltä lopullisen varmuuden. Tarzan tunsi niinmuodoin Numan samaksi, jolle oli laittanut kuonokopan Horta-karjun vuodasta, jota oli nuorasta talutellut parina päivänä ja vihdoin laskenut mellastamaan saksalaisten juoksuhautoihin. Hän myös tiesi, että Numa tunsi hänet, muisti totteluun ja alistumiseen pakottavan terävän keihäänkärjen, ja Tarzan toivoi, ettei opetus ollut vielä leijonan päästä haihtunut. Nyt hän astui Numaa kohti ja varoitti sitä isojen apinain kielellä vahingoittamasta tyttöä. On epäiltävää, ymmärsikö leijona häntä, mutta se käsitti, mitä merkitsi raskas keihäs, jota tarmangani piteli valmiina ruskeassa oikeassa kädessään, ja niinpä se peräytyi koettaen pienissä aivoissaan päättää, hyökkäisikö vai pakenisiko. Pysähtymättä apinamies eteni suoraan kohti leijonaa. "Mene tiehesi, Numa", huusi hän, "tai Tarzan sitoo sinut taas säkkeihin ja kuljettelee viidakossa antamatta ruokaa. Katsos Aradia, keihästäni! Muistatko, kuinka sen kärjellä pistelin sinua ja sen varrella löin päätäsi. Mene, Numa! Minä olen Apinain Tarzan!" Numa rypisti kuononsa suuriin laskoksiin, niin että silmät miltei katosivat näkyvistä, murisi ja karjui, sähisi ja murisi taas, ja keihäänkärjen tullessa vihdoin aivan sen eteen, löi se sitä raivoisasti kynsikkäällä käpälällään -- mutta se peräytyi. Tarzanin astuessa hevosenruhon yli tyttö katsoi kummastuneena tuota kaunista olentoa, joka kykeni ajamaan leijonan pois saaliilta. Numan peräydyttyä muutamia metrejä apinamies kysyi tytöltä virheettömällä saksankielellä: "Oletteko pahastikin loukkaantunut?" "En luule", vastasi tämä, "mutta en saa jalkaani irti hevosen alta." "Koettakaa uudelleen", määräsi Tarzan. "En tiedä, kuinka kauan saan Numaa pidätellyksi näin." Tyttö koetti kaikin voimin, mutta vaipui lopulta takaisin kyynärvartensa nojaan. "Se on mahdotonta", ilmoitti hän Tarzanille. Tämä peräytyi hitaasti hevosen luo ja kumartui tarttuakseen eheänä säilyneeseen satulavyöhön. Sitten hän toisella kädellään nosti ruhon maasta. Tyttö irroitti itsensä ja nousi jaloilleen. "Voitteko kävellä?" kysyi Tarzan. "Voin", vastasi tyttö, "jalkani on puutunut, mutta se ei tunnu kipeältä." "Hyvä", sanoi apinamies. "Käykää hitaasti poispäin minun takanani -- älkää tehkö mitään äkkinäisiä liikkeitä. Luulen, ettei leijona hyökkää." Äärimmäisen varovasti molemmat astuivat kohti pensaikkoa. Numa seisoi hetken muristen ja alkoi sitten hitaasti seurata heitä. Tarzan mietti, seuraisiko se heitä ohi saaliinsa vai pysähtyisikö sen luo. Edellisessä tapauksessa he saisivat odottaa hyökkäystä, jolloin se todennäköisesti saisi toisen heistä. Leijonan tultua hevosenruhon luo Tarzan pysähtyi ja samoin Numa, aivan kuin Tarzan oli olettanutkin. Nyt oli vain kysymys, mitä se tämän jälkeen tekisi. Se silmäili heitä hetkisen, sähisi vihaisesti ja katsahti sitten houkuttelevaan lihaan. Äkkiä se laskeutui saaliinsa päälle ja ryhtyi jälleen syömään. Neito päästi syvän helpotuksen huokauksen. Sitten hän ja apinamies taas lähtivät hitaalle peräytymisretkelleen leijonan vain silloin tällöin silmäistessä heitä. Kun he vihdoin olivat päässeet pensaikkoon, tunsi tyttö äkkiä päätänsä huimaavan niin että alkoi hoiperrella ja hän olisi kaatunut, ellei Tarzan olisi tukenut häntä. Kesti kuitenkin vain hetken, kun hän taas hallitsi itseänsä. "En voinut auttaa sitä", sanoi hän puoleksi anteeksi pyytäen. "Olin niin lähellä kuolemaa -- sellaista kauheaa kuolemaa -- se lamautti minut hetkeksi, mutta nyt jaksan jo hyvin. Kuinka voin kiittää teitä? Se oli ihmeellistä -- ette näyttänyt ollenkaan pelkäävän tuota hirveää petoa, se päinvastoin pelkäsi teitä. Kuka te olette?" "Se tuntee minut", vastasi Tarzan yrmeästi, "ja siksi se pelkää minua." Hän seisoi nyt aivan tytön edessä ja saattoi ensi kertaa tarkastella häntä suoraan ja läheltä. Tyttö oli sangen kaunis -- se oli kieltämätöntä, mutta tuo vaikutus jäi vain Tarzanin alitajuntaan, pääasia hänellä oli saada tietää, olisiko neidosta mitään hyötyä englantilaisille. Hän näki hänen alastoman povensa, josta Numa oli repinyt vaatteet, ja pehmoista, valkoista ihoa vasten hän näki riippuvan jotakin, joka äkkiä aiheutti yllätyksen ja vihan pilven hänen kasvoilleen -- nuoruutensa timanttikoristeisen kultamedaljongin, tuon rakkauden tunnusmerkin, joka oli hänen vaimoltaan ryövätty. Tyttö näki vihastuksen, mutta ei ymmärtänyt sitä oikein. Tarzan tarttui häntä lujasti käsivarresta. "Mistä olette saanut tämän?" kysyi hän ja riuhtaisi koristeen häneltä. Neito ryhdisti itsensä täyteen mittaansa. "Ottakaa pois kätenne", sanoi hän, mutta apinamies ei kiinnittänyt mitään huomiota hänen sanoihinsa, vaan puristi häntä entistä tiukemmin. "Vastatkaa!" sähähti hän. "Mistä saitte tämän?" "Mitä se teihin kuuluu?" sanoi tyttö. "Se on minun", vastasi hän. "Sanokaa, kuka antoi sen teille, tai annan teidät Numan kynsiin." "Tekisittekö todella sen?" kysyi neito. "Miksi en?" kysyi Tarzan. "Olette vakoilija ja kuten tiedätte on vakoilijain kuoltava, kun joutuvat kiinni." "Aioitteko siis surmata minut?" "Aioin viedä teidät päämajaan kuulusteltaviksi ja tuomittaviksi. Mutta voi Numakin tehtävän suorittaa. Kumman valitsette?" "Hauptmann Fritz Schneider antoi sen minulle", sanoi tyttö. "Siis päämajaan", sanoi Tarzan. "Tulkaa!" Tyttö käveli hänen vierellään pensaikossa ja ajatteli nopeasti. He menivät itää kohti ja niin kauan kun sinne kuljettiin oli hän hyvillään saadessaan nauttia tuon suuren valkoisen villin suojelusta. Hän mietiskeli, miksi hänen pistoolinsa yhä sai olla hänen vyötäisillään; mieshän oli mieletön, kun ei ottanut sitä häneltä. "Mikä saattaa teidät luulemaan minua vakoilijaksi?" kysyi hän pitkän vaitiolon jälkeen. "Näin teidät ensin saksalaisten päämajassa ja sitten englantilaisten leirissä", vastasi Tarzan. Hän ei antaisi apinamiehen viedä itseänsä takaisin englantilaisten luo. Hänen piti heti päästä Wilhelmstaliin, ja sen hän tekisi, vaikkapa pitäisi pistooliin turvautua. Hän vilkaisi syrjästä saattajaansa. Mikä komea olento! Mutta petohan se samalla oli, kun tahtoi saattaa hänet perikatoon. Entä medaljonki! Sen hän ottaisi takaisin, se hänen oli vietävä Wilhelmstaliin. Tarzan oli nyt hänestä jalan tai pari edellä, sillä polku oli sangen kaita. Varovasti hän veti esiin pistoolin. Yksi ainoa laukaus riittäisi, ja mies oli häntä niin lähellä, että hän ei voisi ampua harhaan. Tätä kaikkea suunnitellessaan tarkasteli hän katseillaan ruskeaa ihoa, jonka alla norjat lihakset liikkuivat, ja moitteettomia jäseniä ja päätä ja käyntiä, joita kaikkia muinaisajan ylväs kuningas olisi voinut kadehtia. Vastenmielisyys suunnittelemaansa tekoa kohtaan valtasi hänet. Ei, hän ei voisi sitä tehdä -- mutta vapaaksi piti hänen päästä ja medaljonki täytyi hänen saada. Melkein harkitsematta hän siinä samassa kohotti aseensa ja iski sen perällä Tarzania takaraivoon. Kuin huumattu härkä tämä vaipui polulle. KUUDES LUKU Kosto Tuntia myöhemmin sattui metsästämässä oleva Sheeta-pantteri katsahtamaan siniselle taivaalle, missä Ska, korppikotka, hitaasti liiteli ja laateli pensaikon yllä noin mailin matkan päässä alatuuleen päin. Melko pitkän ajan sen keltaiset silmät seurasivat tarkkaan tuota julmaa lintua. Se näki Skan nousevan ja laskevan, ja näistä liikkeistä Sheetan viidakkotieto luki jotakin, josta te ja minä epäilemättä emme olisi päässeet perille. Metsästävä kissaeläin arvasi, että maassa Skan alapuolella oli elävää lihaa -- joko peto saalistaan syömässä tai kuoleva eläin, jonka kimppuun Ska ei vielä uskaltanut käydä. Kummassakin tapauksessa voisi Sheeta saada lihaa ja niin tuo varova kissa teki pitkän kaarroksen astellen rasahduksetta pehmoisine käpälineen, kunnes liitelevä petolintu ja sen väijymä saalis olivat joutuneet tuulen yläpuolelle. Sitten se jokaista tuulenhengähdystä haistellen hiipi varovasti eteenpäin eikä ollut pitkällekään päässyt, kun sen tarkat sieraimet jo vainusivat ihmisen -- tarmanganin -- hajun. Sheeta pysähtyi. Se ei ollut ihmisten saalistaja. Se oli nuoruutensa kukoistuksessa, mutta aina aikaisemmin se oli välttänyt vihattua ihmistä. Viime aikoina se oli jonkun verran tottunut niihin, kun sen riistamaiden läpi oli kulkenut paljon sotilaita, ja kun nämä olivat karkoittaneet suurimman osan Sheetan otuksia, olivat sen päivät olleet laihoja ja nälkä oli kova. Liitelevästä Skasta päättäen oli tarmangani avuton ja kuolemaisillaan, muuten se siitä ei välittäisi, ja Sheeta saisi siis helppoa saalista. Näitä ajatellen peto taas lähti liikkeelle. Äkkiä se työntyi läpi tiheän pensaikon, ja sen keltaisenvihreät silmät tuijottivat polulla kasvot alaspäin makaavaa miltei alastonta tarmangania. Syötyään kylläkseen Numa nousi Bertha Kircherin hevosen ruholta, tarttui sitä niskasta ja laahasi pensaikkoon, sekä lähti sitten itään majapaikalleen, jonne oli jättänyt naaraansa. Ollen kovin täysi se tunsi halua nukkua eikä ollut mitenkään sotaisella päällä. Se asteli hitaasti ja majesteetillisesti eikä koettanutkaan käydä hiljaa ja salassa. Hallitsija oli ulkona jaloittelemassa. Silloin tällöin luoden kuninkaallisen katseen oikealle tai vasemmalle se asteli kapeata riistapolkua, kunnes tien mutkassa sen sai äkkiä pysähtymään näkemänsä Sheeta-pantteri, joka salavihkaisesti hiipi kasvot alaspäin makaavan miltei alastoman tarmanganin kimppuun. Numa silmäili tarkasti tuota liikkumatonta tien tomussa makaavaa ruumista. Se oli _hänen_ tarmanganinsa. Matala varoituksen murina tuli sen kurkusta, jolloin Sheeta, toinen käpälä jo Tarzanin selällä, kääntyi äkisti katsomaan häiritsijää. Mitä tapahtui noissa villeissä aivoissa? Kuka tietää? Pantteri näytti väittävän löytöä omakseen, sillä se murisi kauheasti, ikäänkuin varoittaen Numaa jättämään hänet rauhaan. Entä Numa? Oliko se tietoinen omistusoikeuden laista? Tarmangani oli hänen tai hän tarmanganin. Eikö tuo Iso Valkoinen Apina ollut pannut häntä valtansa alle ja lannistanut häntä ja antanut hänelle ruokaakin? Numa muisti pelon, jota oli tuntenut tuota ihmisolentoa ja sen julmaa keihästä kohtaan; mutta villeissä aivoissa pelko synnyttää pikemmin kunnioitusta kuin vihaa, ja niinpä Numakin huomasi kunnioittavansa olentoa, joka oli lannistanut hänet. Hän huomasi halveksimansa Sheetan uskaltavan häiritä leijonan herraa. Kateus ja ahneus jo olisivat saaneet Numan ajamaan Sheetan tiehensä, vaikkapa hän kylläisenä ei olisikaan välittänyt lihasta, jonka täten ryösti heikommaltaan, mutta tämän ohessa hän mahtavan päänsä pienissä aivoissa tunsi tarvetta puolustaa tarmangania, ja tämä se ehkä sai Numan nopeasti ja muristen käymään päin sylkevää Sheetaa. Hetkeksi tämä piti paikkansa seisten siinä selkä kaaressa ja kuono sähisten kuin iso tiikerintäplikäs kissa. Numa ei ollut taistelupäällä, mutta sen nähdessä Sheetan, joka uskalsi tehdä kiistanalaisiksi hänen oikeutensa, sen aivot leimahtivat tuleen. Sen pyöristyneet silmät syöksivät vihaa ja sen aaltoileva häntä jäykistyi, kun se hirveästi karjahtaen hyökkäsi heikompansa kimppuun. Kaikki kävi niin äkkiä ja niin lyhyeltä matkalta, ettei Sheetalla ollut aikaa kääntyä ja paeta, ja niin se puolustautui kynsien ja tavoitellen vastustajaansa raateluhampaillaan. Mutta onni oli sille vastainen. Sen vastustajalla oli suuremmat hampaat, voimakkaammat leuat, pitemmät kynnet ja vielä lisäksi suurempi ruumiin painokin. Jo ensi yhteenotossa Sheeta kaatua mätkähti ja vaikka se ehdoin tahdoin paneutui selälleen ja jännitti voimakkaat takajalkansa aikoen repiä Numalta sisukset, ehätti leijona aikaisemmin ja iski kauheat leukansa sen kurkkuun. Taistelu oli pian ohi. Numa nousi itseään pudistellen ja seisoi sitten hetken vihollisensa revityn ja raadellun ruumiin ääressä. Hänen oma silo taljansa oli rikki, ja punainen veri pisaroi pitkin hänen kylkeänsä. Vaikka kipu ei ollut suuri, vihastutti se häntä. Se tuijotti kuollutta pantteria, ja tarttui sitten äkillisessä raivon puuskassa siihen ja repeli sitä. Hetken päästä se lakkasi siitä, laski päänsä, päästi yhden ainoan hirvittävän karjahduksen ja kääntyi sitten kohti apinamiestä. Lähestyttyään se haisteli sitä päästä jalkoihin. Sitten se pani valtavan käpälänsä ruumiille ja käänsi sen kasvot ylöspäin. Taas se haisteli ruumista ja nuolaisi vihdoin karkealla kielellään Tarzanin kasvoja, jolloin tämä avasi silmänsä. Hänen yllään oli mahtava leijona, jonka kuuma hengitys tuntui hänen kasvoillaan ja jonka karkea kieli nuoli hänen poskiaan. Apinamies oli monta kertaa ollut lähellä kuoleman kitaa, mutta ei milloinkaan näin lähellä, ja hän oli varma, että vain muutaman sekunnin kuluttua häntä ei enää olisi. Kun hänen aivonsa olivat vielä lamaantuneet iskusta, joka oli kaatanut hänet, ei hän heti tuntenut leijonaa samaksi, jonka äsken oli tavannut. Äkkiä kuitenkin asia valkeni hänelle ja sen mukana hämmästyttävä tosiasia, että Numa ei näyttänyt aikovan syödä häntä -- ei ainakaan heti. Hänen asemansa oli kohtalokas. Leijona seisoi hänen yllään hajakäpälin. Apinamies ei siis voinut nousta sysäämättä leijonaa syrjään, ja avoin kysymys oli, suvaitsiko se mitään sellaista. Ehkä se myös luuli häntä jo kuolleeksi, jolloin jokainen liike todennäköisesti herättäisi tuon ihmissyöjän tappamisvaiston. Mutta Tarzania alkoi tilanne kyllästyttää. Hänellä ei ollut mitään halua maata näin iät kaiket, etenkin kun tiesi, että vakoilijatyttö, joka oli tahtonut halkaista hänen kallonsa, oli paraikaa kiireisellä pakomatkalla. Numa katseli häntä nyt suoraan silmiin ja se epäilemättä tiesi hänen olevan elossa. Äkkiä se oikaisi päänsä ja ulisi. Tarzan tunsi tuon nuotin ja tiesi, ettei se merkinnyt raivoa eikä nälkää. Rohkaistuneena hän pani kaikki yhden kortin varaan. "Liikahdappas, Numa!" komensi hän ja asettaen kämmenensä keltaiselle olalle työnsi sen syrjään. Sitten hän nousi ja käsi metsästyspuukollaan odotti, mitä seuraisi. Vasta tällöin hänen silmänsä sattuivat Sheetan raadellulle ruumiille. Kuolleesta hänen silmänsä siirtyivät elävään ja nähdessään ottelun merkit tämän taljalla hän äkkäsi, mitä oli tapahtunut -- Numa oli pelastanut hänet pantterilta! Se tuntui uskomattomalta, mutta merkit viittasivat selvästi siihen. Hän kääntyi leijonaan, kävi pelotta tutkimaan sen haavoja, jotka huomasikin pintanaarmuiksi, ja hänen näin ollessaan polvillansa Numan vieressä hieroi tämä kutiavaa korvaansa hänen paljasta ja ruskeata olkapäätänsä vasten. Sitten apinamies siveli suurta päätä, otti maasta keihäänsä ja katseli, mitä tietä tyttö oli lähtenyt. Hän huomasi jälkien johtavan itään ja hänen lähtiessään niitä seuraamaan saattoi jokin aavistus hänet koettelemaan rinnallaan riippunutta medaljonkia. Se oli mennyt! Ei harmin jälkeäkään näkynyt apinamiehen kasvoilla, leuat vain vähän tiukentuivat. Varovasti hän koetteli takaraivoaan, johon tytön iskusta oli kohonnut kuhmu, ja hetkeä myöhemmin hymy karehti hänen huulillaan. Ei hän muuta voinut kuin myöntää tytön petkuttaneen häntä sievoisesti ja että hermoja tarvittiin, kun siten lähti vain pistooli aseenaan kautta poluttoman viidakon kulkemaan kohti kukkuloita, joille Wilhelmstal oli rakennettu. Tarzan ihaili rohkeutta, mutta rohkeus se teki tytön tavallista vaarallisemmaksi, joten täytyi saada hänet kiinni, maksoi mitä maksoi. Hän toivoi saavuttavansa hänet ennen Wilhelmstalia, ja niin hän taas turvautui puissa matkaamiseen, jota hän saattoi jatkaa tuntikausia väsymystä tuntematta. Tyttö ei todennäköisesti ehtisi kaupunkiin vähemmässä kuin kahdessa päivässä, sillä matkaa oli hyvinkin kolmekymmentä mailia ja osa siitä mäkistä. Näitä juuri ajatellessaan kuuli hän junan vihellyksen idästä ja tiesi siitä rautatieliikenteen jälleen olevan kunnossa. Jos juna meni etelään, pysähdyttäisi tyttö sen, mikäli oli osunut oikealle tielle. Hänen tarkat korvansa kuulivat kitinän, kun jarrut lyötiin pyörien päälle, ja muutamia minuutteja sen jälkeen vihellysmerkinanto komensi ne taas pois. Juna oli siis pysähtynyt ja sitten taas lähtenyt liikkeelle ja Tarzan saattoi kumusta päättää sen pyyhältävän etelää kohti. Apinamies seurasi jälkiä rautatielle, jossa ne äkkiä loppuivat kiskojen länsipuolelle, osottaen tytön nousseen junaan, aivan kuin hän oli ajatellut. Muuta mahdollisuutta ei siis ollut kuin lähteä jälessä Wilhelmstaliin, jossa hän toivoi löytävänsä sekä kapteeni Fritz Schneiderin että tytön ja saavansa takaisin timanttikoristeisen medaljonkinsa. Oli pimeä Tarzanin saapuessa Wilhelmstalin pieneen mäkikaupunkiin. Hän aikaili kaupungin laidalla tuumiskellen, miten miltei alaston valkoihoinen mies voisi tutkia kaupunkia epäluuloa herättämättä. Siellä oli paljon sotilaita, ja kaupunkia vartioitiin, sillä hän näki yksinäisen vahtisotilaan astuskelevan paikallaan tuskin sadan metrin päässä itsestään. Vaikeata ei olisi välttää sitä, mutta lähteä kaupunkia tutkimaan oli miltei mahdotonta, kun oli puettu -- tai oikeammin pukematta -- kuten hän. Ryömien, kätkeytyen milloin suinkin mahdollista, maaten puristautuneena maata vasten ja pysytellen liikkumatta vahdin katsellessa häneen päin, onnistui apinamiehen vihdoin päästä juuri vartijaketjun sisäpuolella olevan rakennuksen suojaan. Täältä hän salaa hiipi rakennukselta toiselle, kunnes erään talon takana hänet keksi iso koira. Eläin kävi häntä kohden hitaasti ja muristen. Tarzan seisoi liikkumatta puun vieressä. Hän näki valoja talosta ja univormupukuisia miehiä käyskentelevän siellä edestakaisin. Hän toivoi, ettei koira haukkuisi, eikä se sitä tehnytkään, mutta murisi sitä hurjemmin, ja hyökkäsi hänen kimppuunsa juuri samassa hetkessä, kun talon ovi aukeni ja eräs mies astui ulos. Koira oli iso, ainakin yhtä iso kuin Dango-hyena, ja se hyökkäsi kiivaasti kuin Numa-leijona. Sen tullessa Tarzan kumartui. Koira tavoitteli hänen kurkkuansa, mutta nyt se ei ollutkaan tekemisissä ihmisen kanssa, vaan sai huomata tarmanganin olevan itseänsä nopeampi. Sen hampaat eivät päässeet kiinni pehmeään lihaan, vaan päinvastoin Tarzanin vahvat terässormet tarttuivat sen kurkkuun. Se vingahti yhden ainoan kerran ja kynsi apinamiehen paljasta rintaa. Mutta sen ponnistuksista ei ollut hyötyä. Väkevät sormet tiukensivat otettansa ja naksauttivat poikki eläimen selkärangan. Samassa kutsui ääni talon ovelta: "Simba!" Mutta vastausta ei kuulunut. Toistaen kutsuaan mies astui alas rappusia ja tuli puuta kohti. Oviaukosta tulevassa valossa Tarzan saattoi nähdä hänen olevan pitkän leveäharteisen saksalaiseen univormuun puetun miehen. Apinamies vetäytyi puun suojaan. Mies tuli lähemmäksi yhä kutsuen koiraansa -- hän ei pimeässä voinut nähdä puun varjoon kyyristynyttä häntä väijyvää villiä. Hänen tultuaan kymmenen jalan päähän Tarzan hyökkäsi hänen kimppuunsa kuin Sabor-leijona. Hänen ruumiinsa voima ja paino paiskasi saksalaisen maahan, väkevät sormet ehkäisivät huudon ja vaikka upseeri koetti vastustaa, makasi hän hetkeä myöhemmin kuolleena koiransa vieressä. Tarzanin katsellessa uhriaan ja harmitellessa, ettei uskaltanut päästää ilmoille rakasta voitonhuutoaan, johdatti univormu äkkiä hänen mieleensä keinon, jota käyttäen voisi oleilla Wilhelmstalissa tarvitsematta juuri pelätä ilmituloa. Kymmenen minuuttia myöhemmin pitkä leveäharteinen upseeri astui kyseessä olevan talon pihasta jättäen jälkeensä koiran ja alastoman miehen ruumiit. Hän kulki rohkeasti pitkin pientä katua, eivätkä ohikulkijat voineet arvata, että tuon keisarillisen saksalaisen univormun alla sykki kesytön sydän. Tarzanin ensi tehtävänä oli saada selville, missä hotelli oli, sillä sieltä hän tiesi löytävänsä tytön ja epäilemättä myös hauptmann Fritz Schneiderin, joka oli joko tytön liittolainen tai sulhanen tai molempia -- ja sielläpä olisi tietenkin myös tuo kallis medaljonki. Lopulta hän löysikin hotellin, matalan kaksikerroksisen verannalla varustetun talon. Valoa oli kummassakin kerroksessa, ja ihmisiä, enimmäkseen upseereja, näkyi liikuskelevan sisällä. Apinamies ajatteli ensin astua sisään ja kysyä etsimäänsä, mutta tarkemmin harkittuaan hän päätti ensin tutkistella tilannetta. Kulkien talon ympäri hän tarkasti kaikki ensi kerroksen valaistut huoneet, mutta kun ei nähnyt kumpaakaan etsittäväänsä, heilautti hän itsensä kevyesti verannan katolle ja tarkasti toisen kerroksen ikkunoita. Eräässä hotellin takahuoneessa oli kaihtimet laskettu alas, mutta hän kuuli sieltä ääniä ja näki kerran jonkun varjostuvan verhoja vasten. Se näytti naiselta, mutta hän ei ollut varma, sillä se siirtyi liian pian pois. Tarzan hiipi lähemmäksi ikkunaa ja kuunteli. Siellä oli todella mies ja nainen -- hän saattoi selvään kuulla heidän äänensä, vaikka ei eroittanutkaan kuiskaten lausuttuja sanoja. Viereinen huone oli pimeä. Tarzan koetteli sen ikkunaa, jonka huomasi olevan lukitsematta. Kaikki oli hiljaista sisällä. Hän kohotti ikkunaruutua ja kuunteli taas -- yhä hiljaista. Asettaen jalkansa ikkunalaudalle hän ryömi sisään ja katsahti kiireesti ympärilleen. Huone oli tyhjä. Mennen oven luo hän avasi sen ja katsahti eteiseen. Sielläkään ei ollut ketään. Hän astui ulos ja lähestyi viereistä huonetta, jossa mies ja nainen olivat. Painautuen ovea vasten hän kuunteli. Nyt hän eroitti sanojakin, sillä molemmat puhuivat kovemmin, ikäänkuin väitellen. Nyt puhui nainen. "Olen tuonut mukanani medaljongin, jonka te ja kenraali Kraut sovitte henkilötodistuksekseni", sanoi hän. "Muita valtuuksia minulla ei ole. Tämän piti riittää. Teidän ei tarvitse muuta kuin antaa minulle paperit ja laskea minut menemään." Mies vastasi niin matalalla äänellä, ettei Tarzan saanut selvää, ja sitten puhui taas nainen -- harmin ja ehkä pienen pelonkin väre äänessään. "Sitä ette uskalla, hauptmann Schneider", sanoi hän. Ja sitten: "Älkää koskeko minuun! Ottakaa pois kätenne!" Tällöin Apinain Tarzan astui huoneeseen. Hän näki vantteran saksalaisen upseerin pitävän toista kättään neiti Bertha Kircherin vyötäisillä ja toisella työntävän hänen otsaansa taaksepäin yrittäen suudella häntä. Tyttö taisteli vastaan, mutta turhaan. Hitaasti miehen suu lähestyi tytön huulia tämän peräytyessä askel askeleelta. Schneider kuuli ovea avattavan ja suljettavan ja kääntyi katsomaan. Nähdessään oudon upseerin hän jätti tytön ja ryhdistäytyi. "Mitä tämä tunkeilu tietää, luutnantti?" kysyi hän katsahdettuaan toisen olkaimiin. "Lähtekää heti täältä!" Tarzan ei suonut sanallista vastausta, mutta molemmat kuulivat hänen tiukoilta huuliltaan matalan murahduksen, joka saattoi tytön värisemään ja kapteenin verekkäät kasvot kalpenemaan. Hän veti esiin pistoolinsa, mutta siinä samassa se kiskaistiin hänen kädestään ja heitettiin läpi kaihtimien ikkunasta ulos pihalle. Tarzan peräytyi ovelle ja riisui hitaasti univormutakkinsa. "Te olette hauptmann Fritz Schneider", sanoi hän saksalaiselle. "Mitä siitä?" murahti tämä. "Minä olen Apinain Tarzan", vastasi apinamies. "Nyt tiedätte, miksi tunkeuduin tänne." Molemmat näkivät hänen olevan vain lannevyöhön puetun hänen heitettyään yltään takin ja potkaistuaan jaloistaan housut. Nyt tunsi tyttökin hänet. "Käsi pois pistoolista", komensi Tarzan häntä. Tytön käsi valahti sivulle. "Nyt tänne!" Tyttö tuli, ja Tarzan otti aseen heittäen sen samaa tietä ulos kuin edellisenkin. Mainitessaan nimensä oli Tarzan huomannut kuolon kalpeuden leviävän kapteenin kasvoille. Vihdoinkin hän oli löytänyt oikean miehen ja vihdoinkin hän saisi kostaa sellaiselle viholliselle, joka ei edes vastannut kansallisuutensa kunniakäsityksiä. "Mitä minusta tahdotte?" kysyi Schneider. "Saatte hyvittää, mitä rikoitte pienessä talossa wazirien maassa", vastasi apinamies. Schneider alkoi ripeästi uhkailla. Tarzan lukitsi oven ja heitti avaimen ikkunasta ulos. Sitten hän kääntyi tyttöön. "Pysykää syrjässä", sanoi hän matalasti, "Apinain Tarzan tekee tapponsa." Kapteeni lopetti uhkailunsa ja alkoi selittää. "Minulla on vaimo ja lapset kotona", huudahti hän. "Minä en ole tehnyt mitään. Minä..." Tarzan astui yli huoneen kohti rotevaa hauptmannia. Schneider oli iso ja voimakas mies -- miltei Tarzanin pituinen, mutta paljon painavampi. Nähdessään etteivät uhkaukset eivätkä selitykset auttaisi hän valmistautui taistelemaan kaikella voimallaan tämän hämmästyttävän petoihmisen nujertamiseksi paljain kourin. Painaen alas päänsä hän hyökkäsi apinamiehen kimppuun. Keskilattialla he törmäsivät yhteen ja seisoivat hetken huojuen, kunnes Tarzanin onnistui taivuttaa vastustajansa taaksepäin yli pöydän, joka heidän molempien raskaasta painosta murtui ja rysähti lattiaan. Tyttö katseli pyörein silmin ottelun kulkua. Hän näki miesten vyöryvän sinne tänne lattialla ja kuunteli kauhistuen alastoman jättiläisen huulilta tulevia matalia murahduksia. Schneider koetti päästä käsiksi vihollisensa kurkkuun, kun taas, oi kauhujen kauhistus, Tarzan näkyi tavoittelevan saksalaisen kaulasuonia hampaillaan. Schneiderkin näytti sen huomaavan, sillä hän ponnisti kaksinkertaisesti onnistuen päästä apinamiehen päälle ja irti. Hypähtäen jaloillensa hän juoksi ikkunan luo, mutta apinamies oli nopeampi ja ennenkuin hän siis ehti hypätä yli ikkunalaudan laskeutui raskas käsi hänen olalleen ja heitti hänet huoneen yli päin vastapäätä olevaa seinää. Tarzan perässä, ja taas he kävivät toistensa kimppuun iskien rajusti, kunnes Schneider päästi läpitunkevan huudon. Tarzan tarttui häntä kurkusta ja veti esiin metsästyspuukkonsa. Schneider oli selin seinää vasten, niin että vaikka hänen polvensa huojuivat, piteli apinamies häntä pystyssä. "Sinun takiasi menetti vaimoni henkensä!" ähkäisi hän, ja ase löysi tiensä hänen sydämeensä, katkaisten upseerin kiivaan vastalauseen: "Ei, niin ei tapahtunut! Vaimonne ei --" Sitten Tarzan kääntyi tyttöön ja ojensi kätensä. "Antakaa medaljonkini tänne", sanoi hän. Tyttö osoitti kuollutta upseeria. "Se on hänellä." Tarzan etsi ja löysi korun. "Ja nyt paperit tänne", sanoi hän tytölle, joka sanaa sanomatta ojensi hänelle kokoon käärityn asiapaperin. Tarzan katseli pitkään tyttöä, ennenkuin puhui jälleen. "Tulin tavoittamaan teitäkin", sanoi hän sitten. "Olisi vaikeata viedä teidät täältä, ja velvollisuutenani olisi siis surmata vaarallinen vakooja, mutta naisesta en saa siten suoriutuneeksi." Päättäväisesti suoristautuen hän harppasi sitten ikkunan luo, astui yli laudan ja katosi yöhön. Neiti Bertha Kircher meni nopeasti lattialla makaavan ruumiin luo, pisti kätensä takin sisäpuolelle ja veti esiin pienen kimpun papereita, jotka pisti puseronsa alle, ennenkuin meni ikkunan ääreen kutsumaan apua. SEITSEMÄS LUKU Veren teho Apinain Tarzania kyllästytti. Hänellä oli ollut vakoilija Bertha Kircher vallassaan, mutta hän oli laskenut hänet menemään. Totta kyllä, että hän oli kostanut hauptmann Fritz Schneiderille, aliluutnantti von Gossille ja muille, jotka olivat tuhonneet hänen onnensa ja kotinsa wazirien piirikunnassa, paitsi että oli jälellä yksi upseeri, jonka kanssa tili oli tehtävä, ja häntä hän ei voinut saada käsiinsä. Tuo henkilö oli luutnantti Obergatz, jolle hänen kuulemansa mukaan oli annettu joku erikoinen toimi joko Afrikassa tai Europassa -- kummassa, sitä ei Tarzanin tiedonantaja halunnut ilmaista tai ehkä ei tietänyt. Häntä kaiveli, että oli tunteen antanut vaikuttaa toimintaansa, kun oli lähtenyt Wilhelmstalin hotellista tekemättä Bertha Kircheriä vaarattomaksi. Häntä hävetti heikkoutensa ja hän oli tyytymätön itseensä, vaikkakin hänen tytöltä ottamansa ja englantilaisten päällikölle antamansa paperi oli ollut niin tärkeä, että saksalaisten sivustahyökkäys siitä saatujen tietojen perusteella oli torjuttu. Heikkoutensa hän katsoi johtuvan seurustelusta sivistyneitten kanssa ja se harmitti häntä sitä enemmän, sillä villissä sydämessään hän sisimmältään halveksi koko sivistystä ja sen edustajia, niin miehiä kuin naisiakin. Aina hän vertaili heidän heikkouksiaan, ääntään, teeskentelyään ja pikku turhamaisuuksiaan julmien viidakkotoveriensa suoriin ja mutkattomiin tapoihin -- mutta samalla kuitenkin hänen suuressa sydämessään näitä tunteita vastaan taisteli toinen mahtava tekijä, nimittäin hänen kiintymyksensä ja uskollisuutensa tuosta sivistysmaailmasta saamiansa ystäviä kohtaan. Petojen villiä maailmaa varten kasvatettuna Tarzan oli hidas ystävystymään. Tuttavuuksia hänellä oli sadoittain, mutta ystäviä vain harvoja. Näiden harvojen puolesta hän oli valmis kuolemaan, kuten ne epäilemättä hänen puolestaan. Mutta näitä ei ollut mukana taistelemassa Itä-Afrikan englantilaisissa joukoissa ja niinpä hän perin kyllästyneenä ihmisten julmaan ja petomaiseen sodankäyntiin päätti kuulla nuoruutensa kaukaisen viidakon kutsua, etenkin kun saksalaiset olivat peräytymisretkellä ja sota näillä main ehkä niin lähellä loppuansa, että hänen palveluksistansa ei olisi suurtakaan hyötyä. Kun hän ei milloinkaan ollut vannoutunut kuninkaan palvelukseen, ei hänellä ollut mitään velvoitusta jäädä, etenkään ei nyt, kun siveellinen velvollisuus oli täytetty, ja niinpä hän katosi englantilaisten leiristä yhtä salaperäisesti kuin oli sinne muutamia kuukausia aikaisemmin ilmestynyt. Useammin kuin kerran Tarzan oli palannut alkuaikaisiin oloihin, rakkaudesta puolisoonsa taas niistä lähteäkseen takaisin sivistysmaailmaan; mutta nyt kun Jane oli kuollut, tunsi hän iäksi eroavansa ihmisten oleilupaikoilta ja johtuvansa elämään ja kuolemaan kuin eläin eläinten joukossa -- jona oli ollutkin lapsuudestaan aina kypsyysikään asti. Hänen ja määräpaikan välillä levisi tietön ja koskematon aarniometsä, jonka monia sokkeloita ihmisjalka ei varmaankaan ennen häntä ollut tallannut. Tämä seikka ei suinkaan pelästyttänyt tarmangania -- pikemminkin se häntä kiihoitti, sillä rikkaana virtasi hänen suonissaan se seikkailijaveri, joka on tehnyt suurimman osan maan pintaa asuttavaksi. Kysymys ruuasta ja juomasta, joka olisi ensimmäisenä esiintynyt tuollaista retkeä suunnittelevan tavallisen miehen ratkaistavaksi, ei Tarzania huolettanut. Viidakko oli hänen luonnollinen olinpaikkansa ja paikallisvaisto yhtä kehittynyt kuin hengittäminen. Viidakon muiden eläinten tavoin hän saattoi haistaa vesipaikan pitkän matkan päästä ja missä te ja minä kuolisimme janoon, siellä apinamies erehtymättä kykeni valitsemaan paikan, josta kaivamalla löytäisi vettä. Useita päiviä Tarzan samosi riistasta ja vedestä rikasta maata. Hän eteni hitaasti metsästellen ja kalastellen tai veljeillen ja otellen muiden viidakon villien asujamien kanssa. Juuri tällä hetkellä pieni Manu-marakatti piti juttua ja haukuskeli mahtavaa tarmangania, mutta seuraavassa henkäyksessä varoitti häntä Histah-käärmeestä, joka makasi kiemurassa pitkässä ruohossa aivan Tarzanin edessä. Manulta Tarzan tiedusteli isoja apinoita -- manganeja -- ja sai tietää, että vain harvoja asui tässä osassa viidakkoa ja että nekin tähän vuoden aikaan metsästelivät kauempana pohjoisessa. "Mutta Bolgani on täällä", sanoi Manu. "Tahtoisitko tavata hänet?" Manun äänensävy oli irvaileva ja Tarzan tiesi sen johtuvan siitä, että pikku Manu luuli kaikkien olentojen pelkäävän väkevää Bolgani-gorillaa. Tarzan pullisti suurta rintaansa ja läimäytti sitä nyrkillään. "Minä olen Tarzan", huusi hän. "Kun Tarzan oli vasta balu, surmasi hän Bolganin. Tarzan hakee manganeja, jotka ovat hänen veljiänsä, mutta Bolgania hän ei etsi, ja pysyköön se siis poissa Tarzanin tieltä." Pikku Manu-marakattiin tämä vaikutti mahtavasti, sillä viidakon tapa on kerskailla ja uskoa. Nyt hän suostui kertomaan Tarzanille enemmän manganeista. "Ne käyskentelevät tuolla ja tuolla", sanoi hän tehden pienellä ruskealla kädellään laajan kaarroksen pohjoiseen, länteen ja etelään. "Sillä tuolla", hän osoitti nyt länteen, "on paljon riistaa, mutta välillä on ruuaton ja vedetön laaja ala, joten heidän täytyy kulkea tuota tietä", ja taas hänen kätensä teki puoliympyrän, joka selitti Tarzanille, minkä suuren mutkan apinat tekivät päästäkseen läntisille riistamailleen. Se kyllä kelpasi manganeille, jotka ovat laiskoja eivätkä huoli liikkua nopeasti, mutta Tarzanille olisi suora tie paras. Hän kulkisi tuon kuivan maan poikki kolmanneksessa siitä ajasta, minkä ottaisi matka pohjoiseen ja sieltä taas takaisin. Niinpä hän siis jatkoi matkaansa länttä kohti ja sivuutettuansa matalat vuorenharjanteet tuli leveälle, kiviselle ja autiolle ylätasangolle. Kaukana hän näki toisen vuoriharjanteen, jonka takana hän tiesi manganien metsästysalueen olevan. Siellä hän yhtyisi heihin ja jäisi heidän luokseen hetkeksi, ennenkuin jatkaisi matkaansa rannikolle ja pienelle majalle, jonka hänen isänsä oli rakentanut viidakon reunalla sijaitsevan; maan suojeleman sataman ääreen. Tarzan oli täynnä suunnitelmia. Hän korjailisi ja laajentaisi syntymämajaansa, järjestäisi aittoja, joihin saattaisi apinat runsaina aikoina varaamaan ruokaa niukkoja vuodenaikoja varten -- asia, josta ei yksikään apina ollut milloinkaan uneksinutkaan. Heimo jäisi ainaiseksi niille seuduille ja hänestä tulisi taas kuningas kuten ennenkin. Hän koettaisi opettaa heille joitakuita ihmisiltä oppimiansa hyödyllisiä taitoja, mutta tuntien apinat perinpohjin hän samalla pelkäsi, että tässä suhteessa hänen vaivansa olisivat turhia. Apinamies huomasi matkaamansa maan olevan tavattoman karua, karuinta mitä hän milloinkaan oli nähnyt. Ylätasankoa leikkasivat siellä täällä syvät joenuomat, joiden ylikulku kysyi useinkin monen tunnin väsyttäviä ponnistuksia. Kasvisto oli niukkaa ja ruskahtavan väristä, mikä antoi koko maisemalle tavattoman alakuloisen sävyn. Niin pitkälle kuin silmä kantoi oli isoja kallionlohkareita hautaantunut hienon hienoon pölyyn, joka joka askeleella pilvinä nousi hänen ympärillään. Aurinko lisäksi armotta paahtoi pilvettömältä taivaalta. Koko päivän Tarzan uurasti eteenpäin tuota inhaa seutua, mutta auringon laskiessa kaukaiset vuoret eivät näyttäneet olevan sen lähempänä kuin aamullakaan. Apinamies ei ollut nähnyt elollisesta elämästä muuta merkkiä kuin Skan, tuon pahaenteisen linnun, joka oli väsymättä seurannut häntä aina tämän paahdetun erämaan alkulaidasta asti. Ei pieninkään kuoriainen, jonka olisi voinut syödä, ollut todistamassa täällä elämästä, ja nälkäinen ja janoinen oli Tarzan, kun hän illalla asettui lepäämään. Hän päätti jatkaa matkaa yön viileydessä, sillä hän huomasi väkevällä Tarzanillakin olevan rajoituksensa ja että missä ei ruokaa ollut, siellä ei voinut syödä, ja missä ei vettä ollut, siellä ei maailman suurin erämiestaito kyennyt sitä löytämään. Hänelle oli tämä aivan uusi kokemus, että rakastamassaan Afrikassa oli näin hedelmätön ja kolkko seutu. Itse Saharalla oli keitaansa, mutta tällä peloittavalla seudulla ei ollut edes neliöjalkaa vieraanvaraista kamaraa. Hänellä ei kuitenkaan ollut mitään epäilyksiä matkan onnistumisesta. Hän tahtoi kuin tahtoikin matkata pikku Manun kuvaamaan ihmemaahan, vaikka hän epäilemättä saisi vaeltaa sinne parkittunein nahoin ja tyhjin vatsoin. Ja niin hän siis yhä uurasti aina aamunkoittoon, jolloin hän taas tunsi levon tarvetta. Hän oli nyt erään peloittavan kanjonin reunalla, järjestyksessä kahdeksannen, jonka poikki oli kulkenut. Sen äkkijyrkät reunat olisivat kysyneet ruuan, juoman ja levon hyvin varustaman miehen viimeisetkin voimat, ja niinpä Tarzan ensi kertaa tunsi epäilyn nousevan mieleensä, kun katseli rotkon pohjaan ja vastapäistä vuorenseinää, jota myöten hänen oli kiivettävä. Hän ei pelännyt kuolemaa -- puolisonsa äsken tapahtunut kuolema saattoi hänet miltei etsimään sitä, mutta väkevänä oli hänessä myös itsesäilytyksen alkeellinen vaisto, tuo elämän taisteluun pakottava voima, joka saattoi hänet vastustamaan suurta viikatemiestä, kunnes tämän väkevämpi mahti voittaisi hänet. Maassa apinamiehen vierellä liikkui hitaasti varjo, ja ylös katsoessaan hän näki Ska-korppikotkan liitelevän yllään. Tuo julma ja tunkeileva pahan onnen ennustaja kannusti miestä uuteen toimintaan. Hän nousi, käveli kanjonin reunalle ja nostaen kasvonsa kohti petolintua antoi kuulua urosapinan taisteluhaasteen. "Minä olen Tarzan", huusi hän, "viidakon herra. Apinain Tarzan ei ole raatojen syöjää Skata varten. Mene takaisin Dangon riistamaille ja syö hyenain jätteitä, sillä Tarzan ei jätä tähän autioon kuolon erämaahan luitaan Skan kaluttaviksi." Mutta ennenkuin hän pääsi rotkon pohjaan, oli hänen pakko huomata suurten voimiensa vähenevän, ja uupuneena asetuttuaan lepäämään kallion juurelle ja nähdessään vastassa olevan vuorenseinän, joka vielä oli kiivettävä, hän irvistäen murahti. Tunnin hän makasi kallionseinän viileässä varjossa. Hänen ympärillään vallitsi syvä haudan hiljaisuus. Ei ollut lentäviä lintuja, ei surisevia hyönteisiä, ei matavia käärmeitä, jotka olisivat tuoneet eloa jäyhään hiljaisuuteen. Tämä todella oli kuolon laakso. Hän tunsi tämän kauhean paikan masentavaksi, mutta hän hoippui taas jaloilleen pudistellen itseään kuin iso leijona, sillä eikö hän yhä ollut Tarzan, apinain mahtava Tarzan? Oli, ja Tarzan valtias hän tahtoi olla villin sydämensä viime lyöntiin saakka. Mennessään poikki kanjonin pohjan hän näki jotakin vastaisella kallionseinällä -- jotakin, joka silmäänpistävästi erosi ympäristöstään, mutta kuitenkin samalla oli niin olennainen osa tässä synkässä maisemassa, että muistutti näyttelijää keskellä hyvin varustettua näyttämöä. Ikäänkuin tahtoen tehostaa vertauskuvaa, kävivät samalla Kudun liekehtivät säteet yli itäisen kallionreunan ja jättiläisvalonheittäjän tavoin valaisivat läntisellä kallionjuurella makaavaa olentoa. Tultuaan lähemmäksi Tarzan näki siellä ihmisen vaalentuneen pääkallon ja luita, joiden ympärillä oli vaatteiden ja varustusten jätteitä. Nämä saivat apinamiehen niin uteliaisuuden valtaan, että hän hetkeksi unohti oman tukalan tilansa pohtiessaan tapahtumaa, josta nämä aikoja sitten sattuneen murhenäytelmän mykät todisteet kertoivat. Luut olivat hyvin säilyneet, ja niiden tilasta saattoi päättää, että korppikotkat olivat ne puhtaiksi nokkineet, sillä yksikään niistä ei ollut rikki. Varustuksista taas saattoi nähdä, että ne olivat sangen vanhoja. Tässä suojatussa paikassa ei ollut pakkasia, ja sadetta nähtävästi vain vähän, joten luut olivat voineet olla täällä hajaantumatta vuosikymmeniä, sillä muita hävittäviä voimia kuin jo mainitut täällä ei ollut. Lähellä luurankoa oli taotusta pronssista tehty kypäri ja ruosteen syömä rautainen haarniska, toisella puolella taas pitkä suora miekka tuppineen ja vanhanaikainen pyssy. Luut olivat rotevan miehen -- miehen, jonka Tarzan tiesi olleen tavattoman voimakkaan ja vireän, kun oli näin kauas tunkeutunut Afrikan vaaroihin yllään tuollaiset painavat ja samalla turhat varukset. Apinamies tunsi syvää ihailua nimetöntä menneiden päivien seikkailijaa kohtaan. Mikä voimaolento hän lieneekään ollut ja mitkä kunniakkaat taistelut ja kohtalon kirjavat vastukset olivatkaan olleet tuohon vaalenneeseen kalloon suljetut! Tarzan kumartui tutkimaan luiden ympäri yhä vielä lojuvia vaatteenriekaleita. Jok'ainoa nahanpala oli kadonnut, epäilemättä Skan toimesta. Saappaita ei ollut, mutta sinne tänne siroitettuina oli useita nastoja ilmaisemessa, että suurin osa hänen varustelustaan oli ollut nahasta. Aivan toisen käden luiden alla oli noin kahdeksan tuuman pituinen ja läpimitaltaan noin kaksituumainen metallilieriö. Tarzan otti sen ylös ja huomasi sen niin hyvin säilyneen ajan kuluttavalta hampaalta, että se oli yhtä eho kuin ehkä vuosisatoja aikaisemmin, jolloin sen omistaja oli vaipunut viimeiseen pitkään uneen. Tutkiessaan sitä hän huomasi sen toisessa päässä kannen, jonka hän pian väänsi irti löytäen sisästä pergamenttirullan. Apinamies avasi sen, jolloin esiin tuli joukko iän kellastuttamia tiheään kirjoitettuja lehtiä. Niissä käytetyn kielen hän arvasi olevan espanjaa, mutta ei osannut tulkita sitä. Viimeisellä lehdellä oli ylimalkainen kartta useine Tarzanille käsittämättömine viitteineen. Tutkittuaan hetkisen papereita hän pisti ne takaisin metallilieriöön ja oli pudottamaisillaan sen omistajan muiden mykkien tavarain joukkoon, kun tyydyttämätön uteliaisuus saattoi hänet pistämään sen nuolikoteloonsa, samalla yrmeästi ajatellen, että satojen vuosien perästä ehkä joku sen taas löytäisi hänen omien vaalenneitten luittensa vierestä. Luoden jäähyväiskatseen tuohon vanhaan luurankoon hän sitten ryhtyi nousemaan kanjonin läntistä seinää. Hitaasti ja tavan takaa levähtäen hän veti väsynyttä ruumistaan ylöspäin. Usein hän liukui alas pelkästä uupumuksesta, ja miltei vähäpätöisin aihe olisi saanut hänet putoamaan rotkon pohjalle. Hän ei olisi osannut sanoa, kuinka kauan kesti kavuta ylös tuota peloittavaa kallionseinää, ja kun hän vihdoin veti itsensä yli reunan, täytyi hänen vain maata ja läähättää, sillä hän oli liian heikko nousemaan tai edes vierittämään itseään loitommaksi kuilun vaaralliselta partaalta. Vihdoin hän sentään alkoi nousta päästen ensin hitaasti ja suurin ponnistuksin polvilleen ja siitä jaloilleen. Hänen taipumatonta tahtoaan todisti, kun hän äkkiä ryhdisti olkansa ja pudisti päättävästi päätään lähtiessään hoippuvin jaloin taistelemaan eloonjäämisestään. Hän tähysteli autiota maisemaa, näkisikö toisen kanjonin, joka olisi oleva hänen eittämätön perikatonsa. Läntiset vuoret kohosivat nyt lähempänä, vaikkakin näyttivät noidutun epätodellisilta ja ikäänkuin tanssivat auringonvalossa, siten pilkaten häntä läheisyydellään tänä hetkenä, jolloin uupumus uhkasi estää häntä niiden luo milloinkaan pääsemästä. Hän tiesi, että niiden takana oli Manun mainitsemat hedelmälliset riistamaat. Vaikka ei kanjonia tulisikaan esteeksi, tuntui matalien mäkienkin ylimeno perin vaikealta, hyvä kun pääsisi niiden juurelle edes, mutta kanjon, kuten sanottu, kävisi kokonaan hänen voimiensa yli. Hänen yläpuolellaan Ska yhä liiteli ja hänestä tuo pahan onnen lintu tuntui kaartelevan yhä matalammalla, ikäänkuin se hänen hoippuvasta käynnistään lukisi lopun lähestyvän, ja halenneitten huuliensa läpi Tarzan päästi ilmoille uhman murahduksen. Hän kävi hitaasti mailin toisensa jälkeen vain pelkästä tahtonsa voimasta. Vähäväkisempi mies olisi laskeutunut kuolemaan ja ainaiseksi lepuuttamaan lihaksiaan, joiden jokainen liike tuotti tuskaa. Vihdoin hänen käyntinsä kävi aivan koneelliseksi -- hän hoippui eteenpäin, hämärässä tajussaan vain yksi ainoa ajatus: eteenpäin, eteenpäin, eteenpäin! Kukkulat näyttivät enää vain joltakin epämääräiseltä ainesjoukolta. Toisinaan hän unohti, että ne olivat vuoria, toisinaan taas hän ihmetteli hämärästi, miksi hänen iät kaiket piti kokea tätä kidutusta saavuttaakseen nuo pakenevat ja harhaannuttavat vuoret. Äkkiä hän alkoi vihata niitä, hänen puoleksi hourailevissa aivoissaan muodostui harhatunne, että nuo vuoret olivat surmanneet jonkun hänelle rakkaan, kenen, sitä hän ei voinut saada aivan selville, ja että hän oli menossa kostamaan niille. Tämä ajatus tuntui antavan hänelle voimaa, uutta ja elähdyttävää, niin että hän jonkun aikaa kulki hoipertelematta suoraan eteenpäin, pää pystyssä. Kerran hän kompastui ja kaatui ja koettaessaan nousta hän huomasi, ettei voinutkaan -- että hänen voimansa olivat niin loppuneet, että hän enää kykeni vain ryömimään eteenpäin käsillään ja polvillaan muutamia metrejä, mutta vaipui sitten maahan. Erään tällaisen äärimmäisen uupumuksen hetkenä hän kuuli pahaenteistä siipien suhinaa aivan yläpuoleltaan. Ponnistaen viimeiset voimansa hän kääntyi selälleen, jolloin näki Skan nopeasti lehahtavan ilmaan. Tämän nähdessään Tarzan hetkeksi selvisi. "Onko loppu näin lähellä?" ajatteli hän. "Tietääkö Ska minun olevan niin uupuneen, että uskaltaa tulla istumaan minun ruumiilleni?" Yrmeä hymy karehti hetken hänen turvottuneilla huulillaan, kun hänen villiin mieleensä johtui äkillinen ajatus -- pedon metsästysjuoni. Sulkien silmänsä hän asetti käsivartensa niiden yli suojellakseen niitä Skan väkevältä nokalta, ja sitten hän lepäsi aivan hiljaa ja odotti. Makaaminen oli suloista, sillä pilvet peittivät auringon ja Tarzan oli niin väsynyt. Hän pelkäsi nukkuvansa, ja jokin sanoi hänelle, että jos niin tapahtuisi, ei hän enää milloinkaan heräisi, ja niinpä hän siis keskitti kaikki jälellä olevat voimansa pysyäksensä valveilla. Ei lihaskaan värähtänyt -- ilmassa leijaileva Ska päätti, että loppu oli tullut ja että hän vihdoinkin saisi palkan pitkästä uurastuksestaan. Hitaasti liidellen se laskeutui yhä lähemmäksi kuolevaa miestä. Miksi ei Tarzan liikahtanut? Oliko uupumuksen uni hänet sittenkin lopulta vallannut tai oliko Ska oikeassa -- oliko kuolema vihdoin saanut haltuunsa tuon väkevän ruumiin? Oliko tuo iso villi sydän käynyt lepoon ainaiseksi? Se oli uskomatonta. Epäilevä Ska leijaili varovasti. Kahdesti se oli laskeutua rotevalle alastomalle rinnalle, mutta lehahti heti taas pois. Vasta kolmannella kerralla sen kynnet koskettivat ruskeaa nahkaa. Oli kuin tuo kosketus olisi tuohon liikkumatta makaavaan aineskasaan laskenut eloa antavan sähkövirran. Ruskea käsi tempautui otsalta, ja ennenkuin Ska saattoi kohota lentoon, oli se uhrinsa kynsissä. Ska taisteli vastaan, mutta se ei ollut vertainen edes kuolevalle Tarzanille, ja niinpä hetkeä myöhemmin apinamiehen hampaat iskeytyivät raatojen syöjään. Liha oli karkeaa ja sitkeää, haisi pahalta ja maistui vielä pahemmalta, mutta se oli ruokaa ja sen veri juomaa Tarzanille, joka sydämeltään oli vain apina ja lisäksi vielä nälkään ja janoon kuolemaisillansa oleva apina. Vaikkakin hän oli sielullisesti heikontunut, oli hän silti ruokahalunsa herra, ja söi siis vain vähän, säästäen loput, ja ryhtyi sitte nukkumaan, kun tiesi voivansa turvallisesti niin tehdä. Hänen ruumistaan rajusti pieksevä sade sai hänet heräämään. Heti hän nousi, asetti kämmenensä kupeiksi ja keräsi jokaisen kallisarvoisen pisaran parkittuneen kurkkunsa kostukkeeksi. Kerrallaan hän sai vain vähän, mutta se oli tarpeeksi. Palaset Skata, sen veri sekä sadevesi ja uni olivat kaikki häntä suuresti virkistäneet ja juoksuttaneet uutta voimaa hänen väsyneihin lihaksiinsa. Nyt hän taas saattoi nähdä lähellä olevat vuoret, ja vaikka ei aurinko paistanutkaan, tuntui maailma kirkkaalta ja miellyttävältä, sillä hän tiesi olevansa pelastettu. Lintu, joka oli aikonut syödä hänet, ja sallimuksen suoma sade olivat pelastaneet hänet aivan kuoleman kidasta. Syötyään taas muutamia suupaloja Skan epämieluisaa lihaa apinamies nousi, liikkeissään jälellä jotakin entisestä vireydestä ja lähti astumaan kohti lupauksen vuoria, jotka viettelevinä, nousivat taivaanrannalla. Tuli pimeä, ennenkuin hän saavutti ne, mutta hän jatkoi yhä kulkuaan, kunnes tunsi maan kohoavan ja tiesi siis saapuneensa vuorten juurelle. Hän asettui nyt makuulle ja odotti siten aamua, jolloin voisi etsiä helpointa pääsyä yli harjanteiden. Sade oli laannut, mutta taivas oli yhä pilvien peitossa, joten eivät edes hänen tarkat silmänsä voineet tunkea läpi pimeyden kuin muutamia jalkoja. Syötyään Skan jätteet hän nukkui aina aamuun asti, jolloin aurinko hänet herätti, ja hän tunsi olevansa täynnä uutta voimaa ja hyvinvointia. Sitten hän vihdoin pääsi kuoleman laaksosta maahan, joka oli kaunis kuin puisto ja riistasta rikas. Hänen alapuolellaan levittäytyi syvä laakso, jonka keskustassa tiheä viidakkokasvullisuus osoitti jokea. Tämän toisella puolen taas alkuaikainen aarniometsä jatkui penikulmamääriä ja päättyi vihdoin korkeiden lumipeitteisten vuorten juurelle. Siinä oli maa, jota Tarzan ei ennen ollut nähnyt eikä todennäköisesti kukaan toinenkaan valkoinen mies, ellei ehkä harmaassa muinaisuudessa tuo seikkailija, jonka vaalenneet luut hän oli löytänyt kanjonista. KAHDEKSAS LUKU Tarzan ja isot apinat Kolme päivää apinamies vietti levätäksensä ja tointuaksensa syöden hedelmiä, pähkinöitä ja pieniä eläimiä, jotka olivat helpoimmin kiinni otettavissa. Neljäntenä hän lähti tutkimaan laaksoa ja etsimään isoja apinoita. Aika oli mitätön tekijä elämän yhtälössä -- Tarzanista oli samantekevää, pääsikö länsirannikolle kuukaudessa tai vuodessa tai kolmessa vuodessa. Kaikki aika ja koko Afrikka olivat hänen. Hän oli täysin vapaa -- olihan viimeinen side sivistykseen ja sen maailmaan katkaistu. Hän oli yksin, mutta yksinäisyys ei häntä silti painanut. Suurimman osan elämästään hän oli viettänyt näin ja vaikka ei toista hänen sukuistaan olentoa ollutkaan, oli hänellä toki seurana viidakon väki, jota kohtaan hän rinnassaan ei tuntenut mitään halveksumista. Pienimmätkin niistä huvittivat häntä ja aina oli niitä, joiden kanssa hän helposti ystävystyi. Toisaalta oli siellä myös hänen perinnäisiä vihollisiaan, jotka antoivat ikäänkuin mausteen hänen elämälleen, joka muuten olisi voinut käydä uneliaaksi ja yksitoikkoiseksi. Neljäntenä päivänä hän siis lähti tutkimaan laaksoa ja etsimään apinatovereitaan. Hän oli käynyt jonkun matkaa etelään, kun sai sieraimiinsa gomanganin, mustan miehen, hajun. Niitä oli paljon, ja niiden hajuun sekaantui naistarmanganin haju. Heilautellen itseään lehvistön läpi Tarzan lähestyi näitä mieltäkiinnittäviä olentoja. Hän tuli sivulta päin eikä pannut mitään huomiota tuuleen, sillä hän tiesi, että ihminen saattoi aistia hänet vain silmien ja korvien avulla, ja silloinkin verrattain läheltä. Jos hän olisi havitellut Numaa ja Sheetaa, olisi hän kiertänyt, kunnes olisi ollut tuulen alapuolella, ja olisi näin hyötynyt kaikesta mahdollisesta aina siihen hetkeen asti, jolloin tuli näkyviin tai kuuluviin. Typerää ihmistä vainotessaan hän sen sijaan ei piitannut mistään varokeinoista, vaan kulki niin huolettomasti, että hänen läsnäolonsa tiesi koko viidakko -- lukuunottamatta itse ihmistä, jota koko käynti tarkoitti. Suuren puun tiheästä lehvistöstä hän katseli heidän ohikulkuaan. Siinä oli joukko mustanahkoja, joista toiset oli puettu Saksan Itä-Afrikan alkuasukasjoukkojen univormuihin, toisilla taas oli vain yksi ainoa kappale kyseessä olevaa univormua ja koko muulla joukolla esi-isien yksinkertainen vaateparsi -- nimittäin miltei täydellinen alastomuus. Joukossa oli paljon mustia naisia, jotka nauroivat ja jutustivat matkatessaan miestensä kanssa. Edelliset kaikki olivat varustetut saksalaisilla kivääreillä ja ammuksilla. Valkoisia upseereja ei heidän joukossaan ollut, mutta silti Tarzan tiesi miesten olevan jotakin saksalaista alkuasukasjoukkuetta, joka nähtävästi oli surmannut upseerinsa ja lähtenyt viidakkoon vaimoineen; nämä viimeksimainitut he olivat myös voineet ryöstää jostakin ohikulkemastaan alkuasukaskylästä. Oli ilmeistä, että he koettivat saada matkan itsensä ja rannikon välillä niin pitkäksi kuin mahdollista ja epäilemättä etsivät jotakin läpitunkeutumatonta aarniometsäseutua, jonne voisivat alkeellisesti varustettujen villien keskuuteen perustaa hirmuvallan sekä siellä ryöstöllä ja väkivallalla tulla rikkaiksi tavaroista ja naisista sen seudun kustannuksella, johon asettuisivat. Kahden mustan naisen välissä kulki hoikka valkoinen tyttö. Hänellä ei ollut päähinettä, ja hänen revityt vaatteensa olivat nähtävästi kerran olleet sievä ratsastuspuku. Hänen takkinsa oli mennyt, ja hänen puseronsa oli puoleksi reväisty hänen yltään. Tavan takaa ja ilmeisesti aiheetta jompikumpi neekerittäristä löi tai sysäsi häntä karkeasti. Tarzan katseli puoleksi ummistunein silmin. Hänen ensi aikomuksensa oli hypätä heidän joukkoonsa ja riistää tyttö heidän julmista käsistään, mutta sitten hän luopui siitä. Hän antoi mustien kulkea ohi muassaan neiti Bertha Kircher. Viimeinen jonosta eksynyt soturi toi hänen mieleensä kiusanteon halun -- huvituksen ja urheilun, jossa hän oli kehittynyt taitavammaksikin kuin mitä oli ollut tuona kaukaisena aikana, jolloin Kulonga, Mbonga-päällikön poika, oli heittänyt kohtalokkaan keihäänsä apinamiehen kasvattiäitiin Kaalaan. Viimeinen mies, joka jostakin syystä oli aikaillut, oli ainakin neljännesmailin päässä muusta joukosta. Tarzanin nähdessä hänet hän juuri kiirehti saavuttaakseen muut ja miehen tullessa puun alitse, jossa Tarzan kyräili, pudotti tämä kätevästi silmukan hänen kaulaansa. Pääjoukko oli vielä selvästi näkyvissä, ja tuon pelästyneen miehen päästäessä läpitunkevan parkaisun katsoivat kaikki taakseen, jolloin näkivät hänen kuin taikavoimasta kohoavan ilmaan ja katoavan puun uhkeihin lehviin. Hetken mustanahkat seisoivat hämmästyksen ja pelon lyöminä, mutta sitten heidän johtajansa roteva kersantti Usanga lähti äkkiä juoksemaan takaisin tietä pitkin huutaen toisia seuraamaan perässä. Kivääreitään ladaten mustat juoksivat toverilleen avuksi ja Usangan komennuksesta muodostivat ketjun, äkkiä ympäröiden puun, johon yksi heistä oli kadonnut. Usanga kutsui soturiaan, mutta kun ei saanut mitään vastausta, eteni hän kivääri valmiina puuta kohden. Hän ei voinut nähdä ketään eikä mitään. Ketju tiukentui yhä, kunnes nuo viisikymmentä neekeriä saattoivat aivan läheltä tarkoin silmin tutkistella puuta. Miten oli käynyt heidän toverilleen? He olivat nähneet hänen kohoavan puuhun, ja vaikka siitä hetkestä asti monien silmät olivat herkeämättä vahtineet paikkaa, ei hänestä näkynyt jälkeäkään. Eräs uskalikko tahtoi vapaaehtoisesti kiivetä puuhun ottamaan asiasta selkoa. Siellä hän viipyi vain minuutin tai kaksi, kapusi sitten taas alas ja vannoi, ettei miehestä siellä näkynyt merkkiäkään. Hämmästyneinä ja vähän kauhuissaan mustat lähtivät hitaasti paikalta matkaansa jatkamaan, tavan takaa taaksensa vilkuillen. Noin mailin päässä tapahtuman paikalta etunenässä kulkijat näkivät kadonneen tuijottavan eräästä aivan heidän edessään tiepuolessa olevasta puusta. Huutaen tovereilleen, että mies oli löydetty, he lähtivät juoksemaan, mutta ensimmäisinä paikalle tulleet vetäytyivät äkkiä takaisin silmät pelosta pyöreinä, ikäänkuin joku nimetön kauhuolento seuraavassa hetkessä syöksisi heidän kimppuunsa. Aiheeton ei heidän pelkonsa ollutkaan, sillä heidän toverinsa pelkkä pää tuijotti heihin katkaistun oksan kärkeen seivästettynä puun rungon takaa. Nyt olisivat jo monet halunneet kääntyä takaisin selittäen, että olivat loukanneet jotakin metsän haltiaa tunkeutumalla sen alueelle, mutta Usanga kieltäytyi heitä kuulemasta vakuuttaen, että saisivat kärsiä julman rangaistuksen, jos taas joutuisivat ankarien saksalaisten herrojensa käsiin. Vihdoin hänen järkisyynsä tehosivat niin paljon että tuo lannistettu ja kauhistunut joukkue lähti kulkemaan eteenpäin tiheänä joukkona kuin lammaskatras, sillä nyt kaikki varoivat poikkeamasta omille teilleen. Neekereillä ja pienillä lapsilla on luonteessa sama onnellinen piirre, nimittäin että heidän masentunut mielialansa ei juuri kestä kauvan sen jälkeen, kun sen aihe on poistunut, joten siis Usangankin joukko jo puolen tunnin marssimisen jälkeen alkoi tuntea sydämensä taas keventyneeksi. Pelon raskaat pilvet olivat jo miltei hälvenneet, kun eräässä tien mutkassa äkkiarvaamatta kohtasivat aivan jalkojensa edessä entisen toverinsa päättömän ruumiin, jolloin he taas joutuivat pelon ja synkkien aavistusten valtaan. Niin selittämätön ja mieltäkääntävä oli koko tapaus, ettei yksikään heistä voinut keksiä lohdutuksen sädettä, joka olisi valaissut tuon pahan enteen kalmanomaista synkkyyttä. Mitä oli tapahtunut yhdelle, voisi tapahtua itsekullekin heistä -- ja todennäköisesti kohtalo niin määräisikin. Jos tuollaista saattoi tapahtua täydellä päivänvalolla, miten silloin kävisikään yön hetkinä, jolloin kaikki oli verhottu pimeyden vaippaan. Jo pelkkä ajatus vapisutti heitä. Valkoihoisesta tyttövangista tapaus oli yhtä salaperäinen, mutta hän ei siitä ollut juuri kuohuksissa, sillä äkkinäinen kuolema olisi hänelle nyt lohdullisin kohtalo, jota saattoi odottaa. Tähän asti ei hänelle sen pahempaa ollut tapahtunut, kuin että naiset olivat häntä pikkumaisilla julmuuksillaan kiusanneet, mutta toisaalta oli juuri naisten läsnäolo pelastanut hänet pahemmasta -- nimittäin miehiltä, joista varsinkin musta kersantti Usanga tuntui tunkeilevalta. Mukana oli hänen oma naisensa, kooltaan oikea jättiläinen, ja näytti siltä, ettei Usanga koko maailmassa muuta pelännyt kuin tuota lujatahtoista naisihmistä. Vaikka juuri tämä oli erikoisen julma tytölle, piti tämä häntä ainoana turvanaan inhoittavaa mustanahkaa vastaan. Myöhään iltapäivällä tultiin pieneen paaluvallilla suojattuun kylään, jossa oli olkikattoisia majoja ja joka sijaitsi viidakkoon raivatulla alueella rauhallisen joen rannalla. Heidän lähestyessään kylää virtasivat sen asukkaat heitä vastaan, ja Usanga lähti kahden soturinsa saattamana päällikön puheille. Päivän elämykset olivat niin järkyttäneet mustan kersantin mieltä, että hän mieluummin halusi neuvotella näiden ihmisten kanssa kuin ottaa kylän haltuunsa asevoimalla, kuten asia alkuaan oli suunniteltu. Epämääräinen tunne sanoi hänelle, että tätä viidakon osaa vartioi mahtava henki, jolla oli väkevä valta vastustajiinsa. Usanga siis ensin ottaisi selville, missä suhteessa kylä oli tuohon jumalaan, ja jos se olisi haltian suosima, kohtelisi hän sitä niin ystävällisesti ja kunnioittaen kuin suinkin. Keskustelun kuluessa kävi ilmi, että päälliköllä oli ruokaa, vuohia ja siipikarjaa, jotka hän mielellään vaihtaisi hyvää korvausta vastaan, mutta kun se merkitsi luopumista kalliista kivääreistä ja ammuksista, vieläpä itse ruumiinverhoistakin, alkoi Usangalle selvitä, että sotaan oli ehkä sittenkin pakko ryhtyä, jos mieli saada ruokaa. Onnelliseen tulokseen päästiin, kun eräs Usangan soturi keksi, että he seuraavana päivänä lähtisivät metsästämään ja toisivat kyläläisille tarvittavan määrän lihaa vieraanvaraisuuden korvaukseksi. Tähän päällikkö suostui määritellen laadulleen ja paljoudelleen riistan, joka oli maksettava vieraille annettavista jauhoista, siipikarjasta ja yösijoista. Kun yksityiskohdista oli sovittu noin tunnin kestävän sanasodan jälkeen, joka niin suuresti on Afrikan alkuasukkaitten mieleen, lähtivät tulijat kylään, jossa heidät opastettiin majoihinsa. Bertha Kircher huomasi jääneensä yksin kylän laidalla lähellä paaluaitaa olevaan majaan. Häntä ei oltu sidottu eikä häntä myöskään vartioitu, mutta Usanga vakuutti, ettei hän voisi paeta joutumatta miltei varman kuoleman uhriksi suurien ja julmien leijonien asumassa viidakossa. "Jos olet hyvä Usangalle", lopetti hän, "ei mikään voi sinua vahingoittaa. Tulen katsomaan sinua taas, kun toiset nukkuvat. Olkaamme ystäviä." Villin lähdettyä alkoivat tytön kasvot vapista kuin suonenvedosta, ja hän vaipui majan lattialle peittäen kasvonsa käsillään. Nyt hän ymmärsi, miksi ei naisia oltu jätetty häntä vartioimaan. Se oli tuon viekkaan Usangan työtä; mutta eikö hänen naisensa aavistaisi hänen aikomuksiansa? Hän ei ollut mikään tuhma hanhi ja ollen täynnä mustasukkaisuutta hän aina vakoili mustanahkaisen herransa tekoja. Bertha Kircher tunsi, että vain tuo nainen voisi pelastaa hänet, ja varmaan tekisikin sen, jos vain saisi tietää asiasta. Mutta kuinka hän voisi lähettää hänelle sanan? Ollen ensi kertaa pitkästä aikaa yksin tyttö nyt vakuuttautui, että hänen hauptmann Fritz Schneideriltä ottamansa paperit yhä olivat ommellut hänen alusvaatteisiinsa. Mutta oi! Mitä hyötyä niistä voisi olla hänen rakkaalle isänmaalleen? Mutta tottumus ja antautuminen tehtäväänsä olivat niin tulleet hänen toiseksi luonnokseen, että hän yhä piti kiinni toivosta saada jättää paketti päällikölleen. Alkuasukkaat näyttivät unohtaneen hänet -- ei kukaan tullut majalle edes ruokaa tuomaan. Hän saattoi kuulla kylän toisesta päästä heidän nauruansa ja kirkunaansa ja tiesi heidän juhlivan syöden ja kotitekoista oluttansa juoden -- mikä kaikki oli vain omiaan lisäämään hänen huoliansa. Olla vankina alkuasukaskylässä tutkimattoman Keski-Afrikan sydämessä -- ja vielä lisäksi ainoana valkoihoisena naisena juopuneen neekerijoukon keskessä! Jo pelkkä ajatuskin kauhistutti häntä. Mutta pikkuisen sentään saattoi rakentaa sen varaan, että hänen tähän hetkeen saakka oli annettu olla rauhassa -- ehkäpä he sittenkin olivat unohtaneet hänet ja pian juopuisivat niin ettei heistä olisi haittaa. Oli jo tullut pimeä, eikä vieläkään ketään ollut tullut. Tyttö pohti, uskaltaisiko lähteä etsimään Naratua, Usangan vaimoa, sillä Usanga ei ehkä unohtaisi, että oli luvannut palata. Ei ketään näkynyt hänen astuessansa majasta ja lähtiessään kylän päähän, jossa kemuilijat juhlivat ison nuotion äärellä. Tullessaan lähemmäksi hän näki kyläläisten vieraineen kyykkivän tulen ympärillä, jonka luona jotkut puolialastomat soturit hypellen ja maata polkien esittivät eriskummaista tanssia. Ruokakupit ja juomakulhot kiersivät miehestä mieheen. Likaiset kädet sukelsivat kuppeihin ja esiin ongitut palat ahmaistiin niin halukkaasti, että olisi voinut luulla koko joukon olleen lähellä nälkäkuolemaa. Kulhoista ryystittiin, niin että olut vuoti pitkin leukaa, ja astia siepattiin ahnaasti juojan kädestä ennenkuin asianomainen olisi halunnut sitä luovuttaakaan. Juoma oli nyt jo niin vaikuttanut moniin, että alkoivat pitää mitä sopimattominta menoa. Tytön varjopuolella ollen etsiessä Naratua huomasi hänet äkkiä eräs joukosta -- isoruumiinen nainen, joka nousi ja lähti kirkuen häntä kohti. Eleistä päättäen tyttö luuli hänen aikovan repiä hänet kirjaimellisesti kappaleiksi. Niin hillitön ja äkkiarvaamaton oli tämä kimppuun käynti, ettei tyttö mitenkään ehtinyt varustautua sitä torjumaan, ja ties kuinka siinä olisi käynyt, ellei eräs soturi olisi tullut väliin. Huomatessaan tapahtuman lähti myös Usanga hoiperrellen ottamaan asiasta selkoa. "Mitäs tahdot?" huusi hän. "Ruokaa ja juomaako? Tule kanssani!" ja kietoen kätensä tytön vyötäisille hän lähti vetämään tätä kohti kemuilevaa joukkoa. "En tule!" huusi tyttö. "Tahdon tavata Naratua. Missä hän on?" Tämä näytti hetkeksi selventävän neekerin sumuista sielua, oli kuin hän hetkeksi olisi unohtanut paremman puoliskonsa. Hän silmäsi nopeasti ja pelokkaasti ympärilleen ja ilmeisestikin tultuaan vakuutetuksi, ettei Naratu ollut mitään huomannut, määräsi soturin, joka yhä esteli raivostunutta neekerinaista pääsemästä tytön kimppuun, viemään tämän takaisin majaan ja jäämään sinne vartijaksi. Anastettuaan itselleen ensin kulhollisen olutta soturi käski tyttöä käymään edellänsä, ja näin he lähtivät majalle, jonka oven edustalle mies istui kyyköttämään ja juomaansa ryyppimään. Bertha Kircher istui majan nurkkaan odottamaan tuntematonta kohtaloansa. Hän ei voinut nukkua, sillä niin täynnä oli hänen mielensä villejä pakosuunnitelmia, vaikkakin jokainoa niistä osoittautui epäkäytännölliseksi. Puolen tunnin kuluttua hänen vartijansa astui sisään ja koetti päästä puheisiin hänen kanssaan. Hapuillen pimeässä hän laski lyhyen keihäänsä seinää vasten ja istui tytön viereen. Puhellen hän sitten siirtyi yhä lähemmäksi, kunnes vihdoin kosketti kädellään tyttöä, joka väristen vetäytyi poispäin. "Älä koske minuun!" huusi hän. "Sanon Usangalle, ellet jätä minua rauhaan, ja tiedät kyllä, mitä sitten seuraa." Mutta mies vain nauroi juopuneesti ja kaapaten häntä kiinni käsivarresta alkoi vetää itseään kohti. Tyttö taisteli vastaan huutaen ääneen Usangaa, ja samassa hetkessä majaa pimensikin oviaukolle ilmaantunut mies. "Mikä hätänä?" huusi tulija syvällä äänellä, jonka tyttö tunsi mustalle kersantille kuuluvaksi. Hän oli siis tullut, mutta paranisivatko tytön asiat siitä? Hän tiesi, että asia ei olisi niin, ellei osaisi Naratulla peloitella. Huomattuaan mitä oli tapahtunut Usanga potki soturin majasta käskien tämän suoriutumaan tiehensä niin nopeaan kuin suinkin ja palasi sitten murahdellen tytön luo. Hän oli aika tavalla juovuksissa, joten tytön onnistui useita kertoja väistää häntä ja kahdesti työntää häntä niin tarmokkaasti, että kersantti kompastui ja kaatui. Vihdoin Usanga raivostui ja hyökäten tytön kimppuun sulki hänet pitkiin apinankäsivarsiinsa. Takoen nyrkeillään ahdistajansa kasvoja hän koetti päästä irti. Hän uhkasi häntä Naratun vihalla, jolloin Usanga muuttaen menettelyänsä alkoi anella. Hänen näin kinastelussaan tytön kanssa, luvaten suojella, ehkä vapauttaakin hänet, mennä hoippui ulos potkittu soturi Naratun majalle päin. Huomattuaan ettei rukouksista ja lupauksista ollut sen enempää apua kuin uhkauksistakaan Usanga vihdoin menettäen kärsivällisyytensä ja malttinsa tarttui raa'asti tyttöön, mutta samassa syöksyi majaan oikea mustasukkaisuuden raivoava paholainen. Naratu oli tullut. Potkien, kynsien, lyöden ja purren hän ajoi pelästyneen Usangan majasta, ja halu rangaista uskotonta herraansa ja mestariansa oli vallannut hänet siihen määrin, että hän kokonaan unohti viettelyksen aiheuttajan. Bertha Kircher kuuli hänen kirkumistaan kylän raitilta ja vapisi ajatellessaan, mitä saisi osakseen näiltä kahdelta, sillä hän tiesi, että viimeistään huomenna Naratu kostaisi hänelle täysin mitoin, kun ensin oli saanut purkaa kiukkunsa Usangalle. Pariskunta oli ollut tiessään vain muutamia minuutteja, kun vartija-soturi palasi. Hän katsoi majaan ja astui sitten sisään. "Nyt ei yksikään estä minua, sinä valkoinen nainen", murisi hän astuessaan tyttöä kohti. * * * * * Ruokaillessaan Baran mehukkaan lavan ääressä Apinain Tarzan tunsi epämääräisesti mieltään ahdistavan. Hänen olisi pitänyt olla tyytyväinen itseensä ja koko maailmaan, sillä elihän hän nyt omassa viidakossaan, jossa saalista oli yllin kyllin ja jossa paraikaa täytti vatsaansa mieliriistallansa. Mutta häntä vaivasi kuva hoikasta nuoresta tytöstä, jota raa'at neekerinaiset sysivät ja löivät, ja mielikuvituksessaan hän saattoi nähdä hänet turmeltuneiden neekerien vankina tässä villissä maassa. Miksi olikaan niin vaikea muistaa, että hän oli saksalainen vakoilija? Miksi tulikaan aina mieleen, että hän oli nainen ja valkoihoinen. Mutta asianhan hän oli jo jättänyt, hän ei siis sillä enää itseänsä vaivaisi, vaan ajattelisi muita asioita. Mutta mielikuvapa ei väistynytkään -- se kohosi yhä uudestaan kaikkine yksityiskohtineen hänen eteensä ja kiusasi häntä herkeämättä. Hän alkoi miettiä, mitä neekerit hänelle tekisivät ja niihin he hänet veisivät. Mutta tuhat tulimmaista, mitä tekemistä hänellä oli vihollistytön kanssa? Hoitakoon itse asiansa! Hän ei siihen puuttuisi, ei! Yö tuli, ja hän kapusi tuuheaan puuhun levätäkseen aamuun asti, mutta unta ei tullut. Sen sijaan hän sielunsa silmillä näki mustien naisten pitelevän pahoin valkoista tyttöä ja kuinka tuo tyttö oli jätetty turvatta synkkään ja kauheaan viidakkoon, neekerisoturien mielivaltaan. Vihasta ja itsehalveksumisesta murahtaen Tarzan nousi ja lähti heilauttamaan itseään puusta puuhun pitkin lehvistön keskitasannetta suuntaan, jonne Usangan seurue oli iltapäivällä painunut. Tietä oli helppo seurata, sillä se oli selväksi tallattu, ja kun hän puolenyön seuduissa tunsi alkuasukaskylän hajun herkissä sieraimissaan, arvasi hän tulleensa perille ja pian löytävänsä etsimänsä. Hiipien salavihkaa kuin Numa-leijona varovan otuksen kimppuun Tarzan liikkui äänettä pitkin paaluaitaa kuunnellen ja tarkastellen. Kylän perältä hän löysi puun, jonka oksat ulottuivat aidan ulkopuolelle, ja hetkeä myöhemmin hän pudottautui hiljaa kylään. Hän kulki majalta majalle etsien korvat ja sieraimet tarkkoina jotakin todistetta tytöstä, kunnes vihdoin aisti erään pienen majan ympäriltä hienon tuoksun, joka miltei hukkui gomanganin vahvaan hajuun. Kylän humu oli nyt vaiennut, sillä viimeisetkin oluen ja ruuan tähteet oli nautittu ja neekerit makailivat turtuneina majoissaan. Tästä huolimatta Tarzan kulki niin varovasti, ettei tärkinkään mies olisi voinut mitään huomata. Hän kiersi majan oven eteen ja kuunteli. Sisältä ei kuulunut pienintäkään ääntä, mutta hän oli varma, että tyttö oli ollut siellä ja oli ehkä vieläkin, ja hän livahti sisään hiljaa kuin ruumiiton henki. Hetkisen hän seisoi aivan oviaukon edessä liikahtamatta kuunnellen. Ei ketään ollut siellä, siitä hän oli varma, mutta hän tutkisi asiaa sittenkin. Hänen silmiensä totuttua majan pimeyteen alkoi lattialla lojuva esine hahmoutua ja osoittautui sitten äkkiä ihmisen ruumiiksi. Tarzan astui lähemmäksi ja kumartui tarkastamaan -- se oli alastoman neekerisoturin ruumis, rinnassa lyhyt keihäs. Hän tutki tarkkaan jokaisen neliöjalan lattiata, palasi sitten lopuksi taas ruumiin luo ja kumartui haistamaan keihästä, jolla surmaaminen oli suoritettu. Hymy, joka karehti hetken hänen huulillaan, ja kevyt pään ravistus osoittivat, että hän oli ymmärtänyt tapahtumain kulun. Etsittyään vielä kylästä hän tuli vakuutetuksi, että tyttö oli päässyt pakenemaan, jolloin hän tunsi suurta huojennusta ajatellessaan, että tämä oli säilynyt vahingotta. Että hän oli yhtä suuressa vaarassa villissä viidakossa, johon hänen oli täytynyt paeta, ei johtunut hänen mieleensä, kuten olisi tapahtunut teille tai minulle, sillä Tarzanista viidakko ei ollut vaarallinen paikka -- siellä oli muka turvallisempaa kuin öisessä Pariisissa tai Lontoossa. Hän oli jo puussa taas ja paaluaidan ulkopuolella, kun hänen korviinsa heikosti kuului kaukaa kylän takaa lähtevä vanha tuttu ääni. Kuunnellessaan ja seisoessaan siinä norjana huojuvalla oksalla hän oli kuin metsän ihana jumala. Hetken hän seisoi näin, mutta sitten kuului hänen huuliltaan apinain pitkä ja kauhea kutsuntahuuto, ja hän lähti kautta viidakon kohti paikkaa, josta kuului ihmisapinain rummun kumahdukset, jättäen jälkeensä kauhistuneet kyläläiset, jotka tuosta luihin ja ytimiin tunkeutuvasta huudosta sitten päättivät, kuka oli vapauttanut heidän valkoisen vankinsa ja tappanut yhden heidän sotureistaan. * * * * * Kiiruhtaessaan pitkin hyvin tallattua viidakkotietä Bertha Kircherillä oli vain yksi ajatus: saada matka itsensä ja kylän välillä mahdollisimman pitkäksi ennen päivän valkenemista, jolloin häntä voitaisiin ryhtyä ajamaan takaa. Minne hän matkasi, siitä hänellä ei ollut tietoa eikä paljon välittänytkään, sillä kuolema olisi kuitenkin hänen kohtalonsa aikaisemmin tai myöhemmin. Onni suosi häntä tuona yönä, sillä hän kulki vahingotta kaikkein viileintä ja leijonain enimmin rasittamaa seutua -- oikeita metsästysmaita, joita valkoinen mies ei vielä ole löytänyt ja joissa kauris, antilooppi, seebra, kiraffi, norsu, villihärkä, sarvikuono ja muut keski-Afrikan kasveja syövät eläimet liikuskelevat saaden olla rauhassa kaikilta muilta paitsi luonnollisilta vihollisiltaan suurilta kissaeläimiltä, joita täällä helpon saalistamisen houkuttelemina elelee ylen paljon, etenkin kun lisäksi vielä täällä säästyvät villipetojen metsästäjiltä. Tyttö oli matkannut tunnin tai ehkä kaksi, kun kuuli edestään eläinten liikehtimistä ja niiden äännähdyksiä ja murinaa. Ollen vakuutettu, että oli päässyt tarpeeksi etäälle mustanahkojen kylästä ja peläten noita tuntemattomia petoja hän kiipesi isoon puuhun aikoen siellä viettää loput yöstä. Tuskin hän oli päässyt turvalliselle ja mukavalle oksalle, kun huomasi puun olevan pienen aukion reunalla, jota tiheä pensaikko oli estänyt häntä näkemästä. Samalla hän myös sai selville, mitkä eläimet siellä ääntä pitivät. Kuun selvästi valaiseman aukion keskellä hän näki ainakin kaksikymmentä suuren suurta ihmisenkaltaista apinaa, kaikki takkuisia jehuja, jotka marssivat takajaloillaan, vain silloin tällöin tukien itseään käsiensä rystöillä. Kuuvalo heijastui niiden kiiltäviltä turkeilta ja monen monet harmaapäiset karvat välkähtelivät niin että oliot näyttivät aivan suurenmoisilta. Tyttö oli tarkastellut tuskin kahta minuuttia, kun niitä alkoi tulla lisää sekä yksitellen että ryhmissä, kunnes kuutamokokoukseen oli kerääntynyt kaikkiaan noin viisikymmentä karvaista petoa. Joukossa oli nuoriakin, vieläpä imeväisiäkin, jotka kiinteästi pysyttelivät emojensa takkuisilla harteilla. Äkkiä joukko jakaantui ja muodosti ympyrän aukion keskellä olevan multakasalta näyttävän keon ympärille. Keon ääressä kyykki kolme vanhaa eukkoapinaa, käsissä lyhyet raskaat nuijat, joilla ne äkkiä alkoivat takoa kekoa. Tästä lähti kumea kauas kuuluva ääni, jonka tahdissa apinat alkoivat liikkua, käyskennellen ja vaappuen sinne tänne, lopulta muistuttaen kiemuroivaa matokasaa. Rumpua lyötiin ensin hitaan mietteliäästi ja erikoisetta tahditta, mutta äkkiä tämä vaihtui raskaaseen rytmiin, jonka mukaan apinat alkoivat astuskella ja ruumistaan huojutella. Hitaasti joukko jakaantui kahteen piiriin, joista ulompaan kuuluivat naaraat ja nuoriso, sisimpään taas täysikäiset urokset. Edelliset asettuivat kyykkysilleen, mutta urokset kiersivät hitaasti piiriä rummun ympärillä ja kaikki samaan suuntaan. Juuri tässä kohdassa kuului heikosti tytön korviin kammottava huuto kaukaisesta kylästä, jonka hän oli jättänyt. Vaikutus apinoihin oli sähkön nopea -- ne pysähtyivät hetkeksi tarkkaavaisesti kuuntelemaan, ja sitten yksi joukosta, suurempi kuin toverit, nosti kuononsa kohti taivasta ja vastasi äänellä, joka sai tytön hennon ruumiin vapisemaan. Sitten rummuttajat taas ryhtyivät työhönsä, ja tanssia jatkui. Noissa villeissä juhlamenoissa oli jotakin lumoavaa, joka kiehtoi tyttöä, ja kun näytti ettei häntä puusta keksittäisi, päätti hän viettää lopun yötä siellä ja vasta aamun valjettua jatkaa pakoaan. Koeteltuaan että paperit olivat tallessa, hän etsi oksilta mahdollisimman mukavan asennon ja alkoi katsella alapuolellaan tapahtuvia kummia menoja. Kului puolisen tuntia, ja rummutus kiihtyi. Iso uros, joka oli vastannut kaukaiseen huutoon, hypähti esiin sisemmästä piiristä ja alkoi tanssia rummuttajien ja uroksien välisellä alalla. Se hyppi ja kyyristeli muristen ja haukahdellen, seisahtui sitten ja kohottaen kauhean näköiset kasvonsa Goro-kuun puoleen ja lyöden karvaisilla käsillään rintaansa päästi ilmoille läpitunkevan karjahduksen -- urosapinan taisteluhaasteen, vaikka tyttö ei sitä tietänyt. Sitten se seisoi täysikuun paisteessa liikahtamatta alkuaikaisen viidakon ja apinain ympäröimänä kuin kesyttömyyden ja voiman vertauskuva, kuin aikojen aamun mahtavalihaksinen Herkules. Mutta samassa kuului aivan tytön takaa vastauskarjahdus, ja hetkisen jälkeen hän näki miltei alastoman valkoisen miehen pudottautuvan läheisestä puusta aukiolle. Heti apinoista tuli muriseva ja sähisevä petoeläinlauma. Bertha Kircher pidätti hengitystään. Mikä mieletön oli tuo, joka uskalsi lähestyä noita kauheita petoja itse heidän kokoontumispaikallaan ollen yksin viittäkymmentä vastaan? Hän näki ruskean miehen kuun täysin valaisemana astuvan suoraan kohti sähisevää joukkoa. Hän näki hänen ruumiinsa sopusoinnun ja kauneuden -- sen sirouden, sen voiman, sen ihmeellisen sopusuhtaisuuden, ja samassa hän tunsi hänet. Se oli sama olento, jonka hän oli nähnyt kantavan majuri Schneiderin kenraali Krautin päämajasta, joka oli pelastanut hänet Numa-leijonan kynsistä, jonka hän oli iskenyt maahan pistoolinsa perällä ja jonka luota oli päässyt pakoon, hänen viedessään häntä vihollisten leiriin, sama, joka oli surmannut hauptmann Fritz Schneiderin, mutta säästänyt hänen elämänsä tuona yönä Wilhelmstalissa. Pelon täyttämänä ja lumottuna hän tarkasteli miestä sen lähestyessä apinoita. Hän kuuli ääniä lähtevän hänen kurkustaan, samoja, joita apinat käyttivät, ja vaikka hän tuskin saattoi uskoa omia korviaan, tiesi hän tuon jumalaisen olennon puhelevan petojen kanssa näiden omalla kielellä. Tarzan pysähtyi naaraiden piirin eteen. "Minä olen Apinain Tarzan!" huusi hän. "Ette tunne minua, sillä kuulun eri heimoon. Tarzan tulee joko sovussa tai taistelemaan -- kumpi tästä syntyy? Tarzan tahtoo puhua kuninkaanne kanssa", ja näin sanoen hän työntyi suoraa päätä halki naaraiden ja nuorten apinain, jotka väistyen hänen tieltään antoivat hänen kulkea ohitseen sisäpiiriin. Naaraat pentuineen murisivat ja pörhistivät harjaksiaan, mutta hän sai sentään esteettä päästä ohi uroksien luo. Täällä häntä uhkasivat paljastetut raateluhampaat ja hirveästi vääntyneet naamat. "Minä olen Tarzan", toisti hän. "Tarzan tulee tanssimaan dumdumia veljiensä kanssa. Missä on teidän kuninkaanne?" Taas hän lähti työntymään eteenpäin tytön puussa käsillään painellessa poskiaan ja katsellessa silmät pyöreinä, kuinka tuo mieletön kulki kohti hirveää kuolemaa. Hetki vain ja pedot hyökkäisivät hänen kimppuunsa raadellen ja repien, kunnes tuosta ihanasta ruumiista olisi vain siekaleet jälellä. Mutta piiripä aukeni taas, ja vaikka apinat murisivat ja uhkailivat, eivät ne koskeneet häneen ja niin hän vihdoin seisoi rummun luona silmäten apinain suurta kuningasta. Taas hän puhui. "Minä olen Apinain Tarzan", huusi hän, "Tarzan tulee elämään yhdessä veljiensä kanssa. Hän tulee sovussa ja tahtoo elää sovussa tai sitten tappaa, mutta tullut hän on ja jäädä hän tahtoo. Kumpaako nyt: tanssiiko Tarzan dumdumia sovussa veljiensä kanssa vai onko Tarzanin ensin tapettava?" "Minä olen Go-lat, apinain kuningas", karjui iso uros. "Minä tapan! Minä tapan! Minä tapan!" ja ilkeästi ärähtäen se hyökkäsi tarmanganin kimppuun. Tytöstä apinamies näytti olevan täysin varustamaton hyökkäystä torjumaan ja hän odotti näkevänsä hänen tulevan maahan lyödyksi ja surmatuksi jo ensi yhteenotossa. Suuri uros oli jo miltei hänen kimpussaan valmiina suurine käsineen tempaamaan hänet murhaavaan puristukseen, kun Tarzan liikahti, mutta tällöin hän oli niin nopea käänteissään, että itse Ara-salama ei olisi hänelle riittänyt. Kuin syöksähtää eteenpäin Histah-käärmeen pää, niin syöksähti apinamiehen vasen käsi hänen tarttuessaan vastustajansa vasempaan ranteeseen. Nopea käännähdys, ja Tarzan kammitsi apinan oikean käden jiujitsu-otteeseen, jonka oli oppinut sivistyneiltä ihmisiltä ja jonka avulla helposti katkaisisi nuo vankat luut ja tekisi apinan avuttomaksi. "Minä olen Apinain Tarzan!" huusi apinamies. "Saako Tarzan tanssia rauhassa vai tappaako Tarzan?" "Minä tapan! Tapan! Tapan!" karjui Go-lat. Nopeasti kuin kissa Tarzan heitti apinan lonkkansa yli maahan. "Minä olen Tarzan, kaikkien apinain kuningas!" huusi hän. "Tuleeko tästä rauha?" Raivostuneena Go-lat hypähti jaloilleen ja hyökkäsi taas päästäen ilmoille taisteluhuutonsa: "Minä tapan! Tapan! Tapan!" ja taas Tarzan kieppasi tempusta tietämättömän apinan otteeseensa, joka sai katsojakunnan ihastuksesta kirkumaan ja pani tytönkin epäilemään miehen hulluutta. Ilmeisesti hän olikin turvassa keskellä petojen parvea, sillä hän heilautti muitta mutkitta Go-latin selkäänsä ja sitten yli toisen olkansa kuperkeikkaa maahan. Kuningasapina pudota mätkähti päälleen ja makasi sangen hiljaa. "Minä olen Apinain Tarzan!" huusi apinamies. "Minä alan tanssia dumdumia veljieni kanssa", ja hän antoi merkin rummuttajille, jotka heti alkoivat jatkaa samaa rytmiä, minkä olivat jättäneet nähdäkseen kuninkaansa surmaavan mielettömän tarmanganin. Tällöin Go-lat kohotti päätänsä ja hitaasti kämpyröi jaloillensa. Tarzan lähestyi häntä. "Minä olen Apinain Tarzan!" huusi hän. "Saako Tarzan nyt tanssia dumdumia veljiensä kanssa vai tappaako hän ensin?" Go-lat loi verestävät silmänsä tarmanganiin. "_Ke-go-da_!" huusi hän, "Apinain Tarzan tanssii dumdumia veljiensä kanssa ja Go-lat tanssii hänen kanssansa!" Ja puussa istuva valkoinen tyttö näki tuon villin miehen hyppivän, taivuttelevan ja polkevan maata yhdessä kesyttömien apinain kanssa dumdumin ikivanhoissa juhlamenoissa. Hänen murahduksensa ja karjahduksensa olivat rajummat kuin itse petojen. Hänen kauniit kasvonsa olivat vääntyneet villin julmiksi. Hän löi rintojaan ja kajahutti ilmoille taisteluhuutonsa hänen toveriensa takkuisten turkkien pyyhkäistessä hänen sileää ihoansa. Tuo oli noiduttua, ihmeellistä, eikä kuitenkaan vailla kauneutta, tuo outo näytelmä, jota luultavasti ei kukaan muu inhimillinen olento ollut milloinkaan omin silmin nähnyt. Ja samalla se oli kauhistuttava kaikkine menoineen. Hänen lumottuna katsellessaan sai takaa kuuluva salavihkainen liikahdus hänet kääntämään päänsä, jolloin hän näki kuunvalossa välähtelevät keltaisen vihreät silmät -- Sheeta-pantteri oli löytänyt hänen piilopaikkansa. Peto oli niin lähellä, että se olisi voinut koskettaa häntä kynsikkäällä käpälällään. Ei ollut aikaa miettiä eri mahdollisuuksia. Kauhu saneli hänen tekonsa, kun hän ääneen kirkaisten hyppäsi puusta aukiolle. Tanssin ja kuunvalon kiihdyttäminä apinat heti kääntyivät katsomaan, mikä aiheutti keskeytyksen. Ne näkivät yksinäisen ja avuttoman tarmanganittaren ja lähtivät hänen kimppuunsa. Hyvin tietäen, ettei edes Numa-leijona uskaltaisi häiritä suurten apinain dumdumia, Sheeta-pantteri tällä välin katosi yön pimeyteen etsimään muualta illallistansa. Muiden mukana kääntyi Tarzankin ottamaan selville keskeytyksen syytä ja tunsi silloin heti tytön ja huomasi uhkaavan vaaran. Johtavat naaraat olivat jo miltei tytön kimpussa, kun Tarzan syöksähti heidän keskeensä ja iskien raskaasti oikealle ja vasemmalle hajoitti heidät. Kun sitten urokset tulivat paikalle saaliinjakoon, ettei tuo uusi apinaolio saisi ryövätä ja pidättää itselleen koko otusta, huomasivatkin ne hänen pitelevän käsivarttaan olennon ympärillä ikäänkuin suojellen sitä. "Tämä on Tarzanin naaras", sanoi hän. "Älkää koskeko häneen!" -- tämähän oli ainoa tapa pidättää heitä tappamasta tyttöä. Hän oli hyvillään, ettei asianomainen voinut ymmärtää häntä. Olihan tarpeeksi nöyrytystä jo siinäkin, että täytyi laskea suustaan nuo sanat vihollisvakoojasta lausuttuina. Apinain Tarzan oli siis taas tahtomattaan pakotettu suojelemaan tuota tyttöä. Äreänä hän murahti asiaa itselleen kaunistellen: "Hänhän on nainen, siispä en voi toisin menetellä!" YHDEKSÄS LUKU Pilvistä pudonnut. Kuninkaallisiin ilmailuvoimiin kuuluva luutnantti Harold Percy Smith-Oldwick oli tiedustusmatkalla. Oli nimittäin tullut raportti tai paremmin sanoen huhu englantilaisten päämajaan, että vihollinen oli astunut maihin länsirannikolle ja marssi läpi mustain mantereen tuodakseen apua siirtomaajoukoilleen. Arveltiin, että tuo uusi armeija oli vain kymmenen tai kahdentoista päivän matkan päässä. Asia oli tietenkin naurettava ja mahdoton -- mutta mahdottomuuksiahan usein tapahtuu sodassa eikä yksikään kenraali salli pienimmänkään huhun vihollisen liikehtimisistä painua ohi tutkimatta sitä. Tätä varten siis luutnantti Harold Percy Smith-Oldwick kiirehti nyt länttä kohti tarkoin etsien, näkyisikö saksalaisten armeijasta mitään merkkejä. Hänen alitseen vieri laajoja metsäalueita, joiden tiheitten lehvien peitossa kokonainen armeija olisi voinut olla kätkettynä, samoin vuoria, niittyjä ja erämaita, mutta ainoatakaan ihmisolentoa ei näkynyt. Toivoen keksivänsä edes jonkun merkin heidän kulustaan, hylätyn kuorma-auton, särkyneet valjaat tai vanhan leiripaikan, hän yhä jatkoi matkaansa kauemmaksi länteen, kunnes myöhään iltapuolella ollessaan mutkittelevan joen halkoman, puiden täplittämän tasangon yläpuolella päätti kääntyä takaisin leirille. Ehtiäksensä perille ennen pimeän tuloa, olisi lennettävä kiivainta vauhtia, ja kun hänellä oli runsaasti öljyä ja luotettava kone, ei hän epäillyt voivansa tehtävästä selviytyä. Mutta juuri tällöin kone alkoikin oikutella. Hän oli liian alhaalla voidakseen tehdä muuta kuin laskeutua maahan, ja se hänen oli tehtävä heti, niin kauan kuin vielä voisi päästä allaan olevalle verrattain avoimelle paikalle, sillä heti itään hänestä oli laaja metsä, jossa häntä odottaisi kuolema tai ainakin varma tapaturma, jos viottuneine koneineen sinne laskisi. Hän siis tuli maahan luikertelevan joen lähellä olevalle niitylle, jossa alkoi konettaan paikkailla. Työskennellessään hän hyräili vuosi takaperin Lontoossa muodissa ollutta sävelmää, niin että olisi voinut luulla hänen toverijoukon ympäröimänä työskentelevän englantilaisella lentokentällä eikä suinkaan ypö yksinään tutkimattoman ja villin Afrikan sydämessä. Miehelle oli kuvaavaa hänen täydellinen välinpitämättömyytensä ympäristöstään, vaikka hänen ulkonäkönsä toisaalta ei osoittanut, että hän oli mikään poikkeuksellisen sankarillinen luonne. Luutnantti Harold Percy Smith-Oldwick oli vaaleatukkainen, sinisilmäinen, hoikka, rusoposkinen ja poikamaisen näköinen nuori mies, jonka kasvojen ilme oli pikemminkin ylellisen ympäristön ja mukavuuden kuin elämän ankarien puolien kaavaama. Eikä hän ollut ainoastaan näköjään välinpitämätön mihin oli joutunut ja mitä tässä tapahtuisi, vaan oli todella huoleton. Hän ei näyttänyt hituistakaan ajattelevan, että lukemattomat vaarat saattoivat väijyä hänen ympärillään. Hän kumartui ja alkoi uutterasti korjata viallista moottoria, seutuun edes vilkaisematta. Itään päin olevassa metsässä ja mutkittelevaan jokeen rajoittuvassa viidakossa olisi voinut olla kokonainen armeija verenjanoisia villejä eivätkä ne kuitenkaan olisi hetkeksikään virittäneet luutnantti Smith-Oldwickin mielenkiintoa. Vaikka hän olisi ympäristöänsä tarkastellutkin, on epäiltävää, olisiko hän nähnyt metsän laidassa pensaikon piilossa hiipiviä olioita. On henkilöitä, joilla sanotaan olevan kuudes aisti -- käyttääksemme paremman puutteessa tuota nimitystä -- joka varoittaa heitä näkymättömistä vaaroista. Näissä henkilöissä synnyttää piilossa olevan tarkkaajan heihin keskittynyt katse levottomuutta; mutta vaikka kaksikymmentä villiä silmäparia tuijotti luutnantti Harold Percy Smith-Oldwickiä, ei hänen levollisessa rinnassaan tuntunut niin mitään. Hiljoilleen hyräillen hän lopetti korjauksen ja koetteli sitte moottoria minuutin tai pari, sulki sen sitten ja astui maahan aikoen ennen leirille lähtöään vähän oikoilla koipiaan ja tupakoida. Nyt vasta hän silmäsi ympäristöään heti ihastuen sen villiin kauneuteen. Jossakin suhteessa tuo puita kasvava niitty muistutti häntä Englannin puistontapaisista metsistä, eikä hänen mieleensä mitenkään johtunut, että tässä ympäristössä asuisi petoja ja villi-ihmisiä. Erään kukkivan pensaan uhkeat tertut miellyttivät hänen esteettistä silmäänsä ja niin hän savukettaan imien lähti katselemaan niitä lähempää. Hän oli nyt jotensakin sadan metrin päässä koneestaan ja hänen kumartuessaan kukkia tarkastelemaan havaitsi wamabojen päällikkö Numabo hetken tulleen ja hyökkäsi miehineen pensaikosta hänen kimppuunsa. Ensimmäisen vihjeen vaarasta sai nuori englantilainen kuullessaan villejä huutoja takanaan olevasta metsästä. Kääntyessään hän näki parikymmentä mustaa soturia karkaavan itseänsä kohti. Ne juoksivat vieri vieressä, mutta lähemmäksi tultuaan vähensivät tuntuvasti vauhtiansa. Kerran vain silmäistyään luutnantti Smith-Oldwick huomasi heidän ehtineen liian lähelle hänen voidaksensa päästä koneensa luo ja samalla hän myös oli täysin selvillä heidän vihamielisistä aikeistansa. Hän näki heidän olevan aseistettuja keihäillä, jousilla ja nuolilla, joten hän pistoolistansa huolimatta joutuisi jo ensi yhteenotossa heidän saaliiksensa. Heidän sodankäynnistään hän tiesi, että luonnontilassa olevien neekerien luonteen mukaisesti he perääntyisivät pienintäkin vastusta kohdatessaan, mutta että he siten useita kertoja edennyttyänsä ja peräännyttyänsä kiihoittaisivat itsensä raivoon kirkumalla, hyppimällä ja tanssimalla, jolloin he vihdoin voisivat tehdä lopullisen harkitun hyökkäyksen. Kun Numabo juoksi etunenässä ja oli lisäksi suurikokoinen ja sotaisamman näköinen kuin muut ja siis itsestään tarjoutui maalitauluksi, tähtäsi englantilainen ensin häneen. Hän ei osannut, onnettomasti kylläkin, sillä päällikön kuolema olisi voinut lopullisesti ajaa pakoon toisetkin. Kuula suhahti Numabon ohi osuen hänen takanaan olevan soturin rintaan, ja kun mies kiljahtaen kaatui, perääntyivät muut, mutta pahaksi onneksi eivät takaisin metsään, vaan lentokoneelle päin, joten luutnantti ei päässyt siihen turvautumaan. Äkkiä he pysähtyivät ja kääntyivät häneen puhuen ja huitoen kovasti. Sitten eräs joukosta ilmaan hypähtäen alkoi hosua keihäällänsä ja päästellä villejä sotahuutoja, mikä pian sytytti muutkin, niin ettei aikaakaan, kun he jo kaikki samoilla tempuilla yllyttivät sammuvaa rohkeuttansa uuteen hyökkäykseen. Toisella kerralla he jo tulivat lähemmäksi englantilaista, ja vaikka hän aseellaan kaasi heistä taas yhden, sai hän jo väistellä paria kolmea heidän keihästänsä. Hänellä oli viisi kuulaa jälellä, mutta sotureita oli vielä kahdeksantoista, niin että hänen kohtalonsa oli varma, ellei hänen onnistuisi peloittaa heitä tiehensä. Heihin kyllä vaikutti se seikka, että jokainen yritys maksoi miehen, ja siksi he viivyttelivätkin ennenkuin uuteen ryhtyivät. Kun he vihdoin niin pitkälle pääsivät, oli se paremmin järjestetty kuin edelliset, sillä nyt he kolmeen osaan jakaantuneina kävivät hänen kimppuunsa yhtä aikaa eri puolilta, ja vaikka luutnantin pistooli tekikin hyvin tehtävänsä, tyhjeni se vihdoin, jolloin hän oli villien. He näyttivät tietävän ammuksien loppuneen ja ympäröivät hänet ilmeisestikin aikoen saada saaliinsa elävänä, sillä helppohan heidän olisi ollut seivästää hänet keihäisiinsä. Parin kolmen minuutin aikana he parveilivat hänen ympärillänsä, kunnes vihdoin Numabon käskystä yhtä aikaa kävivät hänen kimppuunsa ja huolimatta hoikan luutnantin jakelemista iskuista saivat hänet piankin keihäänvarsillaan maahan lyödyksi. Hän ei ollut pahastikaan vioittunut, kun he hänet vihdoin vetivät ylös, sitoivat kädet selän taakse ja tylysti pakottivat kulkemaan edellänsä viidakkoon. Joukon hoputtaessa häntä pitkin kapeaa polkua ei hän voinut muuta kuin ihmetellä, miksi hänet oli haluttu kiinni elävänä. Hän tiesi olevansa sydänmaalla siksi kaukana, ettei hänen univormullaan ollut mitään vaikutusta tähän alkuasukasheimoon, joka luultavasti ei ollut kuullut maailmansodasta edes huhuiltavan, ja hän saattoi vain olettaa joutuneensa jonkun viilin suuruuden sotilasten käsiin. Ja hänen kohtalonsa riippuisi nyt tuon samaisen kuninkaallisesta oikusta. He olivat matkanneet ehkä puolen tuntia, kun englantilainen näki edessään joen rannalla kylän, jonka talojen olkikatot kohosivat kömpelötekoisen, mutta vahvan paaluaidan yli, ja siinä samassa he jo astuivatkin kylän kujalle, jossa heidät heti ympäröi joukko naisia, lapsia ja sotureita. Hän tietenkin veti tuon kiihoittuneen lauman huomion puoleensa, ja näytti siltä, että aikomus oli lähettää hänet toiseen maailmaan niin sukkelaan kuin suinkin. Naiset varsinkin olivat ilkeämpiä kuin miehet lyöden ja kynsien kuka vain lähelle pääsi, kunnes vihdoin Numabo huomasi olevan parasta käydä väliin, säästääksensä hänet muunlaista kohtaloa varten, mikä se sitten olisikaan. Sotilasten työntäessä ihmisjoukkoa syrjään ja avatessa tietä valkoihoiselle vangille, näki tämä kylän vastaisesta päästä tulevan neekerijoukon, joka oli puettu kaikenkarvaisiin saksalaisiin univormuihin. Tämä häntä alussa kummastutti ja hän luulikin jo tavanneensa jonkun osan armeijaa, jonka oli huhuttu lähteneen länsirannikolta ja jota hän juuri oli ollut etsiskelemässä. Nyrpeä hymy karehti hänen huulillansa hänen ajatellessaan, millaisessa tilanteessa sai tuon tiedon, sillä vaikka hän ei suinkaan ollut toivoton, huomasi hän, että vain pelkästä sattumasta voisi päästä pakoon ja takaisin koneensa luo. Univormupukuisten mustanahkojen joukossa oli roteva kersantin asuun puettu neekeri, ja kun tämä huomasi englantilaisen upseerin, pääsi häneltä äänekäs kirous, johon hänen toverinsa heti yhtyivät, ja kaikki yhdessä lähtivät luutnanttiparan kimppuun. "Mistä sait englantilaisen?" kysyi musta Usanga-kersantti Numabo-päälliköltä. "Onko muita hänen muassaan?" "Hän tuli taivaalta", vastasi alkuasukaspäällikkö, "kumman näköisessä oliossa, joka lensi kuin lintu ja peloitti meitä ensin kovasti, mutta katseltuamme sitä pitkän aikaa näimme ettei se ollutkaan elävä. Kun tämä valkonahka sitten jätti sen, hyökkäsimme hänen kimppuunsa, ja vaikka hän surmasi eräitä sotureitamme, otimme hänet kiinni, sillä me wamabot olemme urhoollisia miehiä ja suuria sotureita." Usangan silmät pyöristyivät. "Lensikö hän tänne pilvistä?" kysyi hän. "Lensi", vastasi Numabo. "Suuressa lintua muistuttavassa esineessä hän lensi tänne taivaalta. Esine on vielä tuolla lähellä joen toista mutkaa olevia neljää puuta. Jätimme sen sinne, kun emme sitä tunteneet, ja pelkäsimme siihen koskea, ja siellä se vieläkin on, ellei se ole lentänyt tiehensä." "Ei se voi lentää ilman tätä miestä", sanoi Usanga. "Se kauhea kapine täytti soturimme pelolla, sillä se lensi öisin leirimme yli ja pudotteli sinne pommeja. Oli hyvä, Numabo, että vangitsit valkoisen miehen, sillä hän olisi lentänyt kylänne yli tänä iltana ja surmannut kaikki sen asukkaat. Englantilaiset ovat sangen ilkeätä väkeä." "Hän ei enää koskaan lennä", sanoi Numabo. "Ei ihmisen sovellu lentää ilmassa, vain pahansuovat henget tekevät niin, ja Numabo-päällikkö kyllä huolehti siitä, ettei valkonaama enää ryhdy sellaisiin hommiin", ja näin sanoen työnsi hän nuorta upseeria raa'asti kohti kylän keskessä olevaa majaa, jonne hänet teljettiin kahden rotevan soturin vartioimana. Oman onnensa nojassa hän sai olla yli tunnin, jona aikana hän turhaan yritti irroittaa siteitä ranteistaan. Sitten astui majaan musta Usanga-kersantti ja lähestyi vankia. "Mitä minulle aiotaan tehdä?" kysyi englantilainen. "Minun maani ei ole sodassa tämän heimon kanssa. Te puhutte heidän kieltänsä. Sanokaa heille, etten ole heidän vihollisensa, että kansani on mustien ystävä ja että heidän täytyy laskea minut rauhassa menemään." Usanga nauroi. "Eivät he eroita englantilaista saksalaisesta", sanoi hän. "Ei heitä liikuta, kuka olette, sen he vain tietävät, että olette valkoihoinen ja siis vihollinen." "Mutta miksi he sitten ottivat minut kiinni elävänä?" kysyi luutnantti. "Tulkaa", sanoi Usanga ja vei englantilaisen majan ovelle. "Katsokaa", sanoi hän mustalla sormellansa osoittaen kylän raitin päähän, jossa avautui pieni tori. Luutnantti Harold Percy Smith-Oldwick näki neekerittärien siellä asettelevan risukimppuja paalun ympärille ja sytyttelevän tulia isojen kattiloiden alle. Hänen kohtalonsa oli siis liiankin selvä. Usanga piti tarkasti silmällä valkoista miestä, mutta jos hän odotti saavansa nähdä pelon merkkejä, erehtyi hän peräti, sillä nuori luutnantti vain kohautti olkapäitään ja kääntyi häneen päin sanoen: "Aiottekos te ryökäleet syödä minut?" "Ei minun mieheni", vastasi Usanga. "Me emme syö ihmislihaa, mutta wamabot syövät. He teidät syövät, mutta me teidät surmaamme juhlapaistiksi, engelsmanni." Englantilainen jäi oviaukosta tarkkaavasti katselemaan, kuinka valmisteltiin syöminkejä, jotka niin julmasti päättäisivät hänen maallisen elämänsä. Todennäköisesti hän hiukan pelkäsi, mutta kätki sen viileän järkähtämättömyyden naamarin alle. Uhrin urheus ei ollut vaikuttamatta karkeaan Usangaankaan, sillä vaikka hän oli tullut kiusoittelemaan, ehkäpä kiduttamaankin, avutonta vankia, ei hän nyt tehnyt kumpaakaan, vaan tyytyi vain soimaamaan valkoista rotua, etenkin englantilaisia, joiden lentäjät olivat tuottaneet paljon tuhoa Saksan Itä-Afrikan alkuasukasjoukoille. "Tästä lähtien teidän isot lintunne eivät enää lennä miehiemme yli ja syökse joukkoomme tuhoa tuottavia pommejaan -- Usanga pitää siitä huolen", ja hän lähti äkkiä tiehensä kohti miehiänsä, jotka, paalun luo kokoontuneina naurattivat siellä naisiansa. Hetkeä myöhemmin englantilainen näki heidän lähtevän kylän portista ulos, jolloin hän taas alkoi hautoa turhia pakoajatuksia. * * * * * Useita maileja kylästä pohjoiseen oli lähellä virtaavaa jokea pieni ylänne, jota viidakko oli kiertänyt jättäen vain muutamia puita tuolle muutaman tynnyrinalan suuruiselle ruohoakasvavalle alalle. Täällä työskentelivät ahkerasti mies ja tyttö rakentaen aitaa, jonka ympäröimälle alalle olivat jo pystyttäneet olkikattoisen majan. He työskentelivät miltei ääneti vain silloin tällöin vaihtaen keskenänsä jonkun ohjeen tai kysymyksen. Lantiovaatetta lukuunottamatta oli mies alasti. Aurinko ja tuuli olivat parkinneet hänen ihonsa tummanruskeaksi. Hän liikkui sirosti kuin viidakkokissa, ja raskaiden esineiden nosto oli hänelle yhtä helppoa kuin tyhjien käsien kohottaminen. Kun mies ei katsonut tyttöön, huomasi tämä silmiensä vetäytyvän mieheen ja joka kerta oli niissä silloin hämmästynyt ilme -- ikäänkuin edessä olisi ratkaisematon arvoitus. Hänen tunteensa miestä kohtaan olivat pelonsekaiset, sillä lyhyenä tuttavuusaikana hän oli tuossa puolijumalan-kauniissa jättiläisessä huomannut sekä yli-ihmisen että viidakon villin pedon kummasti yhtyneinä. Ensin hän oli tuntenut vain naisellista pelkoa, joka tietenkin johtui hänen onnettomasta asemastaan. Oli jo tarpeeksi kauhistavaa olla Keski-Afrikan tutkimattomissa seuduissa kaksin villin miehen kanssa, mutta vielä pahemmaksi kävi asia, kun tiesi tuon miehen olevan verivihollisen ja että oli hyökkäämällä hänen kimppuunsa vielä yksityisesti antanut aihetta yrmeihin suunnitelmiin. Kuukausi takaperin hän oli nähnyt miehen ensi kerran tämän tullessa saksalaisten päämajaan ja ryöstäessä sieltä onnettoman majuri Schneiderin, jonka kohtalosta upseeritoverit eivät olleet saaneet pienintäkään tietoa. Sitten hän oli nähnyt hänet taas, kun mies pelasti hänet leijonan kynsistä ja otti hänet vangikseen selittäen tunteneensa hänet englantilaisten leirissä. Tällöin hän oli iskenyt hänet maahan pistoolinsa perällä ja paennut. Että mies ei kenties kuitenkaan tahtonut henkilökohtaista kostoa, oli käynyt ilmi Wilhelmstalissa tuona yönä, jolloin hän oli surmannut hauptmann Fritz Schneiderin, mutta ei ollut kajonnut häneen. Ei, häntä hän ei ymmärtänyt. Mies vihasi häntä, mutta samalla kuitenkin suojeli, sitähän todisti se seikka, että oli estänyt isot apinat repimästä häntä palasiksi hänen ollessaan pakomatkalla wamabojen kylästä, jonne musta Usanga-kersantti oli hänet vankina kuljettanut. Mutta miksi hän suojeli häntä? Mitähän hirveätä tarkoitusta varten tuo kesytön vihollinen varjeli häntä julman viidakkonsa muilta olioilta? Hän koetti karkoittaa ajatuksistansa tulevan kohtalonsa pohtimisen, mutta yhä vain mielikuvat ahdistivat häntä, vaikka hänen olikin pakko myöntää, ettei miehen käytöksessä ollut mitään, joka tukisi hänen pelkoansa. Hän arvosteli ehkä häntä mittakaavan mukaan, jota oli oppinut käyttämään muille miehille, ja piti häntä villinä olentona, jolta ei voinut odottaa enempää ritarillisuutta kuin tuttavapiirinsä sivistyneiltä herroilta. Neiti Bertha Kircher oli luonteeltaan seurusteleva ja hilpeä. Hän ei ollut taipuva antautumaan sairaalloisten enteiden pohtimiseen ja ennen kaikkea hän kaipasi seuraa lähimmäistensä kanssa ja ajatusten vaihtoa, mikä on selvä eroitus ihmisen ja eläinten välillä. Tarzan taas ei seuraa tarvinnut. Oleskellessaan monet vuodet puoliksi yksin olentojen parissa, joiden suullinen seurustelukyky oli tavattoman rajoitettu, hän oli miltei kokonaan saanut turvautua omaan ajanviettokykyynsä. Hänen toimelias mielensä ei ollut koskaan levossa, mutta kun hänen viidakkotoverinsa eivät voineet seurata eivätkä ymmärtää hänen mielikuvituksensa lentoa, oli hän jo aikoja sitten oppinut pitämään kaikki omina hyvinään, joten hänellä ei nytkään ollut tarvetta uskoa niitä muille. Tämä yhtyneenä hänen vastenmielisyyteensä tyttöä kohtaan riitti sulkemaan hänen huulensa paitsi mikäli kyseessä oli jokin välttämätön sananvaihto. Bertha Kircher oli naisellinen nainen ja huomasi siis piankin, että oli tavattoman harmittavaa, kun ei saanut keskustella, vaikka kerran oli puhekumppani. Hänen pelkonsa haihtui vähitellen, ja hän oli pakahtua tyydyttämättömästä uteliaisuudesta, mitä mies aikoisi hänelle tehdä ja kuka hän oli, sillä hän ei muuta voinut kuin arvailla ja ihmetellä niin hänen entistä kuin nykyistäkin outoa elämäänsä viidakossa, jossa oli ystävystynyt villeihin apinoihin ja seurustellut niiden kanssa. Pelon kadottua hän sai tarpeeksi rohkeutta kysyä häneltä, mitä aikoisi tehdä, kun maja ja suoja-aita olivat valmiit. "Lähden länsirannikolle, jossa olen syntynyt", vastasi Tarzan. "En tiedä vielä koska. Koko elämä on edessäni, eikä viidakossa ole syytä kiirehtiä. Me täällä emme aina juokse paikasta toiseen kuten te ulkomaailman ihmiset. Kun olen ollut täällä kylliksi, lähden länteen, mutta ensin minun on huolehdittava, että teillä on turvallinen paikka nukkuaksenne ja että olette oppinut hankkimaan välttämättömimmät tarpeenne. Ja se ottaa aikaa." "Aiotteko jättää minut tänne yksin?" huudahti tyttö, ja hänen äänensä ilmaisi, kuinka hän pelkäsi tuota mahdollisuutta. "Aiotteko jättää minut tänne yksin kauheaan viidakkoon petojen ja villi-ihmisten saaliiksi satojen mailien matkan päähän valkoisten asutuksista, tänne, missä kaikki ilmeisesti viittaa siihen, ettei sivistyneen ihmisen jalka ole milloinkaan näitä seutuja polkenut." "Miksikä en?" kysyi Tarzan. "En minä ole teitä tänne tuonut. Kohtelisiko kukaan teidän miehistänne tämän paremmin vihollisen naisia?" "Kyllä!" huudahti tyttö. "Varmasti. Ei yksikään mies minun rotuani jättäisi valkoihoista naista yksinään tähän hirveään seutuun." Tarzan kohautti leveitä hartioitansa. Keskusteluhan oli hyödytöntä, eikä hän pitänyt siitä, että se kävi saksaksi. Hän olisi tahtonut tytön puhuvan englantia, ja samassa johtui hänen mieleensä, että oli nähnyt hänet valepuvussa englantilaisten leirissä, joten hän siis luultavasti osasi englantia, ja niinpä hän kysäisi. "Tietysti puhun", huudahti tyttö, "mutta en tietänyt teidän puhuvan." Tarzan huomasi hänen kummastuksensa, mutta ei antanut mitään selitystä. Häntä vain ihmetytti, kuinka tyttö saattoi ihmetellä englantilaisen englannintaitoa, ja samassa johtui hänen mieleensä, että tyttö nähtävästi piti häntä vain viidakkoihmisenä, joka sattumalta oli oppinut saksaa usein käymällä saksalaisten uutisasutuksilla. Siellähän vain tyttö oli hänet nähnyt eikä siis kai tietänyt hänen olevan englantilaisen synnyltä ja omistavan kodin Englannin Itä-Afrikassa. Samantekevää mitä tyttö hänestä tietäisi, ja mitä vähemmän, sen paremmin hän saisi ongituksi häneltä tietoja saksalaisten vakoilutoiminnasta ja -järjestelmästä, jonka edustaja tyttö oli. Ja niin hän antoi tytön jäädä uskoon, että hän oli se, miltä näyttikin -- villin viidakon kesytön asukas, jolla ei ollut heimoa eikä isänmaata ja joka vihasi kaikkia valkoihoisia yhtä paljon, ja näin hän todella ajattelikin. Sehän selitti täysin hänen hyökkäyksensä majuri Schneiderin ja tämän veljen hauptmann Fritzin kimppuun. Taas he ryhtyivät jatkamaan aitaa, joka olikin jo miltei valmis, tytön auttaessa parhaan kykynsä mukaan. Tarzan ei voinut muuta kuin nyrpeästi panna merkille, kuinka halusta tyttö tahtoi olla hänelle avuksi tuossa useinkin hankalassa työssä koota ja järjestää piikkisiä pensaita tilapäiseksi suojaksi petoeläimiä vastaan. Hänen käsiensä ja käsivarsiensa pehmeää lihaa olivat okaat repineet verille asti, eikä Tarzan voinut muuta kuin tuntea omantunnon vaivaa, että oli antanut hänen tehdä tätä työtä, ja niin hän lopulta kaskikin häntä lakkaamaan siitä. "Miksi?" kysyi tyttö. "Ei se ole minulle sen vaivalloisempaa kuin teillekään, ja kun se kerran on vain minun suojakseni aiottu, en ymmärrä, miksi en tekisi omaa osaani työstä." "Te olette nainen", vastasi Tarzan. "Tämä ei ole naisen työtä. Jos haluatte jotakin tehdä, niin ottakaa nuo tänä aamuna tuomani kurpitsan kuoret ja menkää joelle täyttämään ne. Voitte tarvita niitä, kun olen poissa." "Kun te olette poissa --", sanoi tyttö. "Aiotteko siis lähteä?" "Kun aita on valmis, lähden hankkimaan lihaa", vastasi Tarzan. "Huomenna teen samoin ja otan teidät mukaani näyttääkseni kuinka siinä on meneteltävä, kun itse siihen ryhdytte." Sanaa virkkamatta tyttö otti kulhot ja lähti joelle. Täyttäessään niitä kärsi hän julmista aavistuksista, tiesi Tarzanin tuominneen hänet kuolemaan ja että sinä hetkenä, kun hän jättäisi hänet, alkaisi tuomion täytäntöönpano, sillä olisi kysymys vain ajasta -- jopa sangen lyhyestä ajasta -- ennenkuin julma viidakko ottaisi hänet, sillä eihän yksinäinen nainen kykenisi menestyksellisesti taistelemaan elämästään viidakossa, jonka koko elämä perustui väkevämmän oikeuteen. Hän oli niin syventynyt näihin synkkiin mietteisiin, ettei nähnyt eikä kuullut, mitä ympärillä tapahtui. Koneellisesti hän täytti kulhot, nosti ne ylös, ja kääntyi hitaasti majalle päästäen puoliksi tukahtuneen huudahduksen ja vetäytyen takaisin suojellaksensa itseänsä uhkaavalta olennolta, joka sulki hänen paluutiensä. Metsästellessään vähän erillään heimostansa oli Go-lat, kuningasapina, nähnyt hänen käyvän joella, ja hänetpä tyttö nyt kohtasi. Go-lat ei ollut mikään kauneuden perikuva, jos käytetään sivistyneen maailman mittapuuta, mutta hänen heimonsa naaraat ja hän itse pitivät tuota kiiltävää hopeatäplikästä turkkia, noita voimakkaita polviin asti ulottuvia käsivarsia ja mahtavien olkien väliin uponnutta pallopäätä suuren kauneuden todisteina. Hänen julmat verestävät silmänsä, leveä nenänsä, avara kitansa ja pitkät torahampaansa vain lisäsivät hänen heimonsa naaraitten ihastusta tähän aarniometsän Adonikseen. Epäilemättä hän pienissä villeissä aivoissaan oli täysin vakuutettu, että tarmanganin outo naaras ihastelisi häntä, komeata Go-latia, sillä eihän voinut olla puhettakaan, ettei hän kauneudessa monin verroin voittanut karvatonta valkoista apinaa. Mutta Bertha Kircher näki vain pedon, hirveän ja peloittavan ihmisen irvikuvan. Jos Go-lat olisi tietänyt hänen ajatuksensa, olisi häntä kai kovasti harmittanut tai muutoin hän olisi laskenut sen tytön typeryyden syyksi. Kuullessaan tytön huudon Tarzan katsahti ylös ja ymmärsi heti hänen kauhunsa syyn. Hypähtäen kevyesti aidan yli hän lähti nopeasti juoksemaan kohti Go-latia, joka lähenteli tyttöä tulkiten tunteitansa matalilla ystävyyttä uhkuvilla kurkkuäänteillä, vaikka ne tytöstä olivat pedon raivostunutta murinaa. Tarzanin päästyä lähemmäksi huusi hän kovaa apinalle, jolloin tyttö kuuli ihmisen huulilta lähtevän samoja ääniä kuin ihmisapinankin. "En minä ahdista sinun naarastasi", sanoi Go-lat Tarzanille. "Minä sen kyllä tiedän, mutta hän ei", vastasi apinamies. "Hän on kuin Numa ja Sheeta, jotka eivät ymmärrä meidän puhettamme. Hän luulee sinun tahtovan ahdistaa häntä." Tarzan oli jo päässyt tytön luo. "Se ei tee teille mitään pahaa", sanoi hän. "Ei tarvitse pelätä. Tuo apina on jo oppinut läksynsä. Hän tietää Tarzanin olevan viidakon herran. Tarzanin omaan hän ei koske." Tyttö loi nopean silmäyksen miehen kasvoihin. Oli ilmeistä, että hänen lausumansa sanat olivat merkityksettömät ja että tuo oletettu omistusoikeus oli vain keino suojella häntä pedolta. "Mutta minä pelkään sitä", sanoi tyttö. "Ette saa osoittaa pelkoanne. Nämä apinat tulevat usein olemaan lähellänne. Ja silloin juuri on turvallisuutenne taatuin. Ennen lähtöäni neuvon teille keinon suojella itseänne, jos joku niistä sattuu hyökkäämään kimppuunne. Jos olisin te, etsisin niiden seuraa. Vain harvat viidakon eläimistä uskaltavat hyökätä niiden kimppuun, kun niitä on useampia koolla. Jos annatte tietää, että pelkäätte, on elämänne alituisessa vaarassa. Etenkin naaraat hyökkäisivät kimppuunne. Annan niiden ymmärtää, että kykenette puolustautumaan ja surmaamaan. Jos on välttämätöntä, osoitan teille miten se käy, ja silloin ne kunnioittavat ja pelkäävät teitä." "Tahdon koettaa", sanoi tyttö, "mutta pelkään sen olevan vaikeaa. Tuo on kamalin olio, minkä milloinkaan olen nähnyt." Tarzan hymyili. "Epäilemättä se ajattelee teistä samaa." Tällä välin oli useita apinoita saapunut aukiolle, joten he nyt olivat koko parven keskessä. Siinä oli useita uroksia, eräitä nuoria naaraita ja joitakuita vanhempia, joiden penikat riippuivat niiden selällä tai telmivät jaloissa. Vaikka ne olivat nähneet tytön dumdum-yönä, jolloin Sheeta oli pakottanut hänet hyppäämään kätköstään tanssitantereelle, olivat ne silti yhä kovin uteliaita hänestä. Eräät naarat tulivat aivan hänen viereensä hypistelemään hänen vaatteitansa ja tekemään huomautuksia toisillensa omalla kummalla kielellään. Tahtoansa terästäen tytön onnistui käydä läpi tämä ankara koetus ilmaisematta kauhuansa ja inhoansa. Tarzan piti häntä tarkasti silmällä hymy huulillaan. Hänen äskeiset muistonsa sivistyneestä maailmasta olivat vielä niin tuoreet, että hän täysin tajusi tytön kärsimyksen, ja oli pakotettu ihailemaan vihollisvakoojan mielenlujuutta. Äkkiä hän kääntyi apinoihin. "Tarzan lähtee metsästämään itselleen ja kumppanillensa", sanoi hän. "Toverini jää tuonne", hän osoitti tässä majaa, "pitäkää huolta, ettei kukaan heimosta ahdista häntä. Ymmärrättekö?" Apinat nyökkäsivät. "Emme tee hänelle pahaa", sanoi Go-lat. "Ette todellakaan", sanoi Tarzan. "Sillä jos teette, tappaa Tarzan teidät." Sitten hän kääntyi tytön puoleen sanoen: "Tulkaa. Lähden nyt metsästämään. Teidän on parasta jäädä majalle. Apinat ovat luvanneet olla koskematta teihin. Jätän keihääni teille. Se on paras ase, jos teidän olisi pakko puolustautua, mutta en luule minkään vaaran uhkaavan sinä lyhyenä aikana, kun olen poissa." Hän lähti tytön kanssa aidalle asti, ja tämän astuttua sisäpuolelle, sulki aukon piikkipensailla ja kääntyi sitten metsälle. Tyttö katseli hänen jälkeensä ja pani merkille miehen joustavan kissankepeän astunnan ja joka liikkeen sirouden, mikä kaikki niin hyvin sopeutui hänen olentonsa täydelliseen kauneuteen. Hän näki hänet metsänreunalle päästyään heilauttavan itsensä kepeästi puuhun ja katoavan näkyvistä. Tyttö lähti majaan, ja nainen kun oli, heittäytyi lattialle, samalla purskahtaen itkuun. KYMMENES LUKU Villien vallassa Tarzan etsi Bara-kaurista tai Horta-karjua, joiden lihan arveli parhaiten maistuvan valkoiselle naiselle, mutta huolimatta ylen jännitetyistä sieraimistansa hän ei voinut aistia pienintäkään hajua hakemistaan otuksista, vaikka käyskenteli kauan pitkin ja poikki viidakkoa. Seuraten joen rantoja, jossa hän toivoi tapaavansa Baran tai Hortan juomassa, hän vihdoin kohtasi wamabojen kylästä lähtevän voimakkaan hajun, ja kun hän alati oli valmis tekemään yllättävän vierailun perivihollistensa gomanganien luo, keinotteli hän itsensä kylän takalistolle. Puusta, joka levitti oksiaan yli paaluaidan, hän katseli kylän kujalle ja huomasi kohta valmisteluista, että tulossa oli syömingit, joiden pääruokalajina tulisi olemaan ihmisliha. Tarzanin päähuveja oli säikytellä mustia. Hän nautti enemmän kuin mistään muusta viidakon huveista saada tehdä heille kaikenkaltaisia kepposia. Saada pilata heidän juhlansa tavalla, joka täyttäisi heidät pelolla, tuotti hänelle mitä suurinta mielihyvää, ja niinpä hän siis tähystelikin löytäisikö mitään vihjettä vankien säilytyspaikasta. Hänen näköalaansa haittasi puun tiheä lehvistö, jonka vuoksi hän kiipesi ylemmäksi ja liikkui sitten varovasti pitkin hoikkaa latvahaaraa. Apinain Tarzanilla oli ihmeteltävä metsänkävijän taito, mutta silti eivät hänenkään aistinsa olleet pettymättömät. Oksa, jota pitkin hän nyt astui, ei ollut kapeampi kuin monet muut, jotka lukemattomissa tilaisuuksissa olivat kestäneet hänen painonsa. Ulkokuoresta päättäen se oli vahva ja terve, eikä Tarzan voinut tietää, että lähellä sen yhtymistä runkoon oli jokin hyönteinen kalunnut puolet sen ytimistä suihinsa. Hänen päästyänsä oksan äärimmäiseen päähän riuskahtikin se poikki varoituksetta. Kun alla ei ollut suurempia oksia, joihin olisi voinut tarttua, ja kun lisäksi hänen jalkansa takertui köynnöskasviin, teki hän täydellisen kuperkeikan ja pudota mätkähti selällensä keskelle kylän raittia. Kuullessaan oksan murtuvan ja nähdessään miehen putoavan puusta pelästyneet mustat kiiruhtivat majoistansa aseita hakemaan, ja nopeimpien heistä päästyä tapahtumapaikalle, näkivät he miltei alastoman valkoisen miehen makaavan paikalla, jonne oli pudonnut. Rohkaistuneena hänen liikkumattomuudestaan he kävivät lähemmäksi, ja kun eivät nähneet ketään muita puussa, piirittivät he hänet seisoen valmiin keihäin hänen ympärillään. Ensin he luulivat hänen kuolleen putoamisesta, mutta lähemmin tutkittuansa he huomasivatkin hänen vain joutuneen tainnoksiin. Eräs sotureista tahtoi syöstä keihään hänen sydämensä läpi, mutta Numabo-päällikkö ei sallinut sitä. "Sitokaa hänet", sanoi hän. "Illalla syödään suurenmoisesti." Ja niin sitoivat he hänen kätensä ja jalkansa suolenkaistaleilla ja kantoivat hänet majaan, jossa luutnantti Harold Percy Smith-Oldwick odotteli kohtaloansa. Englantilainenkin oli nyt sidottu käsistä ja jaloista, sillä mustat pelkäsivät hänen voivan viime hetkellä päästä pakoon ja siten turmella koko juhlan. Suuri joukko alkuasukkaita oli kokoontunut majan ympärille nähdäksensä edes vilaukselta uuden vangin, mutta Numabo asetti ovelle kaksinkertaiset vahdit, ettei joku heimolaisista villissä riemun puuskassa pääsisi ryöstämään muilta kuolontanssin huvia, sillä tuon niminen tanssi aina suoritettiin ennen uhrien surmaamista. Nuori englantilainen oli kuullut Tarzanin putoavan ja sitä seuraavan sekasorron kylässä, ja niinpä hän seisoen selkä vasten majan seinää tarkasteli hämmästyneenä ja säälivänä mustien majaan kantamaa vankitoveriansa. Hän pani merkille, ettei milloinkaan ollut nähnyt täydellisempää miehuuden perikuvaa ja ihmetteli itseksensä, mikä kova onni oli tehnyt vangitsemisen mahdolliseksi. Oli ilmeistä, että uusi vanki oli yhtä villi kuin vangitsijatkin, jos teki johtopäätökset varustuksista; oli myös yhtä ilmeistä, että hän oli valkoinen mies, ja hänen hyvin muodostuneesta päästänsä ja hienoista piirteistänsä saattoi päättää, ettei hän ollut noita onnettomia tylsämielisiä, jotka ovat villejä itse sivistyneen yhteiskunnan keskuudessakin. Tarkastaessansa miestä huomasi hän äkkiä tämän silmäluomien liikkuvan. Hitaasti ne aukenivat, ja pari harmaita silmiä tuijotti eteensä. Tajunnan palatessa tuli niihin vireän älyn hohde, ja vähän sen jälkeen vanki ponnistihe istumaan. Hän katseli suoraan englantilaista, ja kun hän näki toisen sidotut nilkat ja tiukasti selän taakse köytetyt kädet, valaisi hymy hänen kasvojansa. "He haluavat täyttää vatsansa tänä iltana", sanoi hän. Englantilainen irvisti. "Hommista päättäen he ovat hirveän nälissänsä", sanoi hän. "Olivat vähällä syödä minut elävältä tuodessaan minut tänne. Kuinka he teidät kiinni kaappasivat?" Tarzan pudisti päätänsä nyrpeästi. "Oma oli vikani", vastasi hän. "Ansaitsen tulla syödyksi. Ryömin pitkin oksaa, joka ei minua kannattanut, ja kun se katkesi, en pudonnutkaan jaloilleni vaan päälleni, sillä jalkani sotkeutui köynnöksen silmukkaan. Muuten eivät toki olisi minua elävänä saaneet." "Eikö ole mitään paon mahdollisuutta?" kysyi englantilainen. "Olen paennut heidän käsistänsä ennen", vastasi Tarzan, "ja olen nähnyt toisten tekevän samoin. Olen nähnyt, kuinka mies otettiin paalusta, vaikka jo kymmenkunta keihästä oli lävistänyt hänen ruumiinsa ja tuli sytytetty hänen jalkoihinsa." Luutnantti Smith-Oldwickiä värisytti. "Taivas!" huudahti hän. "Toivon, ettei minun tarvitse sellaista kokea. Luulen sietäväni mitä vain, mutta en tulta. Olisi kovin ilkeätä viime hetkessä osoittaa jänistystä niiden paholaisten edessä." "Älkää huolehtiko", sanoi Tarzan. "Ei se kauan kestä ettekä te menetä ryhtiä. Ei se todella ole puoleksikaan niin pahaa kuin miltä se kuuluu. Siinä on vain lyhyt kärsimys, ennenkuin menette tainnoksiin. Olen nähnyt sen monta kertaa ennen. Se on yhtä hyvä tapa kuin jokin muukin. Kerranhan meidän kuitenkin on kuoltava. Mitäpä väliä sillä, jos se tapahtuu tänä iltana tai huomenna tai vuoden perästä, olemmehan eläneet -- minä ainakin!" "Teidän järkeilynne voi päteäkin, kunnon veikko", sanoi nuori luutnantti, "mutta minusta se ei ole täysin tyydyttävä." Tarzan nauroi. "Vieritelkäähän tänne, että pääsen hampaillani kiinni siteisiinne", sanoi hän. Englantilainen teki työtä käskettyä, ja pian Tarzan vahvoilla valkeilla hampaillansa pureskeli köysiä. Hän tunsi niiden hitaasti höltyvän. Hetki vain ja ne katkeisivat, jolloin englantilaisen olisi verrattain helppo vapauttaa itsensä jälellä olevista nuorista ja sitten kirvoittaa Tarzankin. Juuri tällöin astui majaan eräs vartijoista. Hän heti älysi, mitä uusi vanki hommasi, ja keihäänsä kohottaen hän iski apinamiestä rajusti päähän. Sitten hän kutsui muita vartijoita, jotka kaikki yhdessä hyökkäsivät onnettomain kimppuun armottomasti potkien ja lyöden, minkä jälkeen sitoivat englantilaisen entistä vahvemmin sekä köyttivät kummankin majan eri seinille kauaksi toisistansa. Heidän lähdettyään katsoi Tarzan onnettomuustoveriinsa. "Niin kauan kuin on elämää, on toivoakin", sanoi hän, mutta irvisti pahasti tätä vanhaa totuutta lausuessaan. Luutnantti Harold Percy Smith-Oldwick naurahti. "Luulenpa, ettei meillä ole paljoa kumpaakaan", sanoi hän. "Illallisaika lienee jo käsissä." * * * * * Zu-tag metsästeli yksiksensä kaukana suuren apinan Go-latin muusta heimosta. Zu-tag (Vankkaniska) oli nuori, juuri äsken kypsyysiän saavuttanut uros. Hän oli iso, voimakas ja peloittava sekä samalla heimolaisiansa järjeltään paljon etevämpi, mikä seikka ilmeni hänen täyteläisemmästä ja pystymmästä otsastansakin. Go-latkin jo hänestä pelkäsi kuninkuutensa laakerien anastajaa ja siksi kohteli häntä yrmeästi ja kateellisesti. Tästäkin syystä Zu-tag metsästeli paljon yksiksensä, mutta toisaalta myös hänen pelottomuutensa sai hänet vaeltamaan kauas suojelusta antavasta laumasta. Tästä hänen tavastaan oli se suuri etu, että hän oppi yhä enemmän turvautumaan omaan itseensä ja kasvatti siten älyänsä ja huomiokykyänsä. Tänään hän oli metsästellyt etelässä päin ja palasi nyt pitkin polkua, jota hän usein kulki, syystä että se johti gomanganien kylän ohi ja hän oli aina tuntenut suurta mielenkiintoa ja uteliaisuutta heidän miltei apinamaisia tekojansa ja tapojansa kohtaan. Kuten ennenkin asettui hän nytkin puuhun, josta saattoi nähdä kylään ja tarkastella kyläläisiä suorittamassa jokapäiväisiä töitänsä. Tuskin oli Zu-tag päässyt haluamallensa oksalle, kun häntä kuten kyläläisiäkin hätkähdytti Tarzanin maahan putoaminen toisen metsänjättiläisen oksilta. Hän näki neekerien kokoontuvan tainnoksissa olevan ruumiin ääreen ja sitten kantavan sen majaan. Heti hän nousi oksalla seisten täyteen pituuteensa ja kohotti kasvonsa taivaaseen päin huutaaksensa ilmi villin vastalauseensa ja haasteensa, sillä hän oli ruskeaihoisen tarmanganin tuntenut samaksi oudoksi valkoiseksi apinaksi, joka pari päivää sitten oli tullut heidän dumdum-juhlaansa ja siellä helposti nujertamalla heidän parvensa väkevimmän voittanut tämän uhkean nuoren uroksen kunnioituksen ja ihailun. Zu-tagin uhkarohkeutta hillitsi synnynnäinen viekkaus ja varovaisuus. Ennenkuin hän siis ehti huutaa julki vastalausettansa, juolahti hänen mieleensä ajatus pelastaa tuo ihmeellinen valkoinen apina yhteisen vihollisen, gomanganien, käsistä, joten hän pysyikin ääneti, päättäen että salavihkaa toimien saataisiin aikaan enemmän kuin lihasvoimalla ja raateluhampailla. Ensin hän ajatteli yksinään lähteä kylään ja kantaa pois tarmanganin, mutta nähdessänsä lukuisat vartijat, joista useat istuivat aivan vankimajan oven edessä, päätteli hän siinä olevan työtä enemmän kuin yhdelle ja niinpä hän lähti ääneti kuin oli tullutkin lehvästötietä pohjoista kohti. Heimo yhä vielä oleili lähellä aukiota, jonne Tarzan ja Bertha Kircher olivat rakentaneet majan. Toiset siellä laiskanlaisesti etsivät metsän reunamilta ruokaa, toisten taas kyykötellessä aukiolla kasvavien harvojen puiden siimeksessä. Tyttö oli kuivannut kyyneleensä ja ilmaantunut majan ovelle ja katseli nyt pelokkaasti etelään päin, jonne Tarzan oli kadonnut. Tavan takaa hän loi epäluuloisen katseen ympärillään liikuskeleviin isoihin ja takkuisiin apinoihin. Kuinka helppoa olisikaan niiden tulla aitauksen sisälle ja surmata hänet. Yhä uudestaan hän huomasi, kuinka peräti avuton hän oli keihäinensä noiden hartiakkaiden, häränniskaisten, lihakasten ja karvaisten petojen parissa. Hän ei tietänyt koskaan ennen nähneensä sellaisia raa'an voiman ruumiillistumia kuin nuo väkevät urokset olivat. Niiden suuret kädet katkaisisivat hänen mitättömän keihäänsä kuin tulitikun ja niiden kevyin isku merkitsi hänelle tajuttomuutta ja kuolemaa. Hänen juuri hautoessansa näitä synkkiä ajatuksia pudottautui aukiolle viidakon puista voimakas nuori urosapina. Tällöin vielä kaikki apinat olivat hänestä aivan samannäköisiä, vasta myöhemmin hän alkoi huomata niiden eroavan toisistansa kasvojen piirteissä ja vartalossa aivan kuin ihmissuvun yksilöt. Mutta jo nytkään hän ei voinut olla panematta merkille tuon äsken tulleen voimaa ja ketteryyttä, vieläpä ihailikin sen raskaan ja mustan, hopeatäpläisen turkin kiiltoa. Oli ilmeistä, että tulija oli sisäisesti kovin kiihtynyt, vaikka ei sitä näyttänytkään. Se ilmeni hänen käyttäytymisestänsä jo kaukaa, eikä tyttö ollut ainoa, joka sen huomasi, sillä nähdessään hänen tulevan muut apinat lähtivät häntä vastaan muristen ja karvat porholla. Go-latkin oli parvessa mukana ja hän lähestyi tulijaa niska ja selkäkarvat törröttäen, raateluhampaat paljaina ja päästäen matalia murahduksia, sillä eihän voinut tietää, tuliko Zu-tag rauhan vai taiston aikein. Vanha kuningas oli aikoinaan nähnyt muidenkin nuorten apinain näin lähestyvän täynnä vakaita tuumia ryöstää häneltä hallitsijan valta. Hän oli nähnyt urosapinain miltei hulluina hyökkäävän viidakosta heimon kimppuun eikä hän siis tässä suhteessa tahtonut jättää mitään sattuman varaan. Jos Zu-tag oli tullut viidakosta laiskasti pysähtyen tavan takaa ruokaa etsimään, ei hän olisi herättänyt mitään huomiota, mutta kun tulee noin päätä pahkaa ilmeisestikin ollen kovan kiihtymyksen vallassa, niin varokoot silloin kaikki apinat. Ensin siinä siis kierreltiin ja kaarreltiin jäykkäkoipisina ja pörhistynein karvoin, ennenkuin kumpikin puoli huomasi ettei nyt ollut kimppuun karkaamisesta kysymys, ja silloin vasta Zu-tag kertoi Go-latille, mitä oli nähnyt gomanganien pesäpaikalla. Go-lat murahti tyytymättömästi ja kääntyi poispäin. "Huolehtikoon valkoinen apina itse itsestänsä", sanoi hän. "Hän on suuri apina", sanoi Zu-tag. "Hän tuli elääksensä sovinnossa Go-latin heimon kanssa. Pelastakaamme hänet siis gomanganien kynsistä." Go-lat murahti taas ja pyrki yhä tiehensä. "Zu-tag lähtee yksinänsä apuun", huudahti nuori apina, "jos Go-lat pelkää gomanganeja." Kuningasapina pyörähti ympäri vihastuneena, murahteli äänekkäästi ja löi rintojansa. "Go-lat ei pelkää", huusi hän, "mutta hän ei tahdo lähteä, sillä valkoinen apina ei ole hänen heimoansa. Mene itse ja ota tarmanganin kumppani mukaasi, jos niin kovin tahdot pelastaa tuon valkoisen apinan." "Zu-tag menee", vastasi nuori uros, "ja ottaa mukaansa tarmanganin kumppanin ja kaikki Go-latin urokset, jotka eivät ole pelkureita", ja näin sanoen loi hän kysyvän katseen toisiin apinoihin. "Kuka tahtoo lähteä Zu-tagin kanssa gomanganeja vastaan ja pelastaa veljemme heidän kynsistänsä?" kysyi hän. Kahdeksan nuorta elämänsä kukoistuksessa olevaa nuorta urosta painaltui Zu-tagin puolelle, mutta vanhat urokset vanhoillisina ja varovaisina, monien vuosien paino harmailla hartioillansa, pudistivat päätänsä ja lähteä lönkyttivät Go-latin perään. "Hyvä", huudahti Zu-tag. "Emme haluakaan mitään vanhoja ämmiä lähtemään otteluun gomanganien kanssa, sillä se työ kuuluu heimon sotureille." Vanhat urokset eivät olleet herjausta ja kerskausta kuulevinaan, mutta nuo kahdeksan vapaaehtoista seisoivat siinä ylpeinä, iskivät rintojansa, paljastelivat hampaitansa ja laskivat ilmoille kauhean taisteluhaasteensa niin että viidakko kajahtaen vastaili. Koko ajan oli Bertha Kircher katsellut pelästyneenä tätä näytelmää, jonka hän otaksui voivan päättyä kovaan yhteenottoon, ja kun Zu-tag ja hänen toverinsa laskivat ilmoille peloittavan haasteensa, värisi hän kauhusta, sillä kaikista viidakon äänistä on hirmuisin urosapinan karjahtelu sen ilmoittaessa ryhtyvänsä otteluun tai päästäessä julki voitonhuutonsa. Tyrmistys muuttui suorastaan lamaannukseksi, kun hän näki Zu-tagin apinoinensa lähtevän häntä kohti. Kissannotkeasti Zu-tag loikkasi suoja-aidan yli ja seisahtui hänen eteensä. Urheasti tyttö kohotti keihäänsä kohti pedon rintaa. Tämä alkoi jutustaa ja viittilöidä, ja vaikka tytön tiedot apinoista olivatkin perin hatarat, huomasi hän, ettei kysymys ollut vihamielisyydestä, sillä raateluhampaat tuskin ollenkaan paljastuivat ja koko käytöksestä kävi ilmi, että peto koetti selvitellä jotakin vaikeata pulmaa tai puhua jonkun tärkeän asian puolesta. Vihdoin se ilmeisestikin tuskastui, sillä toisella suurella kämmenellänsä se lennätti keihään menemään ja astuen lähemmäksi tarttui tyttöä käsivarresta, mutta ei kuitenkaan kovakouraisesti. Tyttö kauhistuneena peräytyi, mutta samalla kuitenkin jokin sisäinen ääni koetti vakuuttaa, ettei petoa tarvitsisi pelätä. Zu-tag jutteli kovasti, ja yhä uudestaan osoittaen etelään päin se veti tyttöä kanssansa kohti aitausta. Se osoitti aitausta, tyttöä, metsää ja sitten otti äkillisestä mielijohteesta keihään maasta, koski sitä useaan kertaan etusormellansa ja viittasi etelää kohti. Äkkiä tytölle valkeni, että apina koetti selittää hänelle jotakin valkoisesta miehestä, jonka omaksi ne häntä luulivat. Ehkä hänen järeä suojelijansa oli ahdingossa, ja päästyänsä tästä selvästi perille, hän ei enää vastustellut, vaan lähti nuoren apinan mukaan. Hänen alkaessansa repiä pois esteitä, joilla Tarzan oli tukkinut aitauksen aukon, ryhtyi Zu-tag häntä avustamaan, joten he piankin pääsivät aukosta aukiolle. Zu-tag ja nuo kahdeksan apinaa lähtivät kohti viidakkoa niin nopeasti, että Bertha Kircherin oli ponnistettava kaikki voimansa pysyäksensä perässä. Ajan mittaan hän kuitenkin huomasi jäävänsä jälkeen, mikä kovin harmitti Zu-tagia, joka alituiseen juoksi takaisin kehoittaen häntä parantamaan vauhtia. Kerran se tarttui häntä käsivarrestakin ja koetti vetää mukaansa. Tytön vastalauseet eivät mitään auttaneet, sillä eihän peto niitä ymmärtänyt eikä se myöskään hellittänyt otettansa, ennenkuin tyttö sattui takertumaan pensaikkoon ja kaatui. Mutta silloinkos Zu-tag raivostui ja alkoi kauheasti murista. Muut apinat jo odottelivat johtajaansa metsän reunalla. Se huomasi, ettei tuo naarasparka pysyisi heidän muassansa, ja jos he taas kaikki kulkisivat yhtä hitaasti, voisivat he tulla liian myöhään Tarzanin avuksi, ja niinpä se enemmittä mutkitta nosti Bertha Kircherin maasta ja heilautti hänet selkäänsä. Tytön kädet olivat pedon kaulaan kierretyt, ja se piteli niitä toisessa kämmenessänsä, joten hän ei voinut pudota, ja niin sitä lähdettiin kovaa vauhtia odottavien toverien luo. Kun tyttö oli puettu vain ratsastushousuihin, joten hameista ei ollut haittaa, huomasi hän piankin hyvin pysyvänsä pedon selässä, ja kun he vähän myöhemmin alkoivat matkata pitkin puiden oksia, sulki hän vain silmänsä ja puristautui yhä lähemmäksi kantajaansa, ettei pääsisi maahan putoamaan. Tuo yhdeksän ison apinan seurassa tehty retki läpi alkuaikaisen metsän jäi ainiaaksi Bertha Kircherin mieleen yhtä selväpiirteisenä kuin olisi se eilen tapahtunut. Ensimmäisten pelon tunteiden haihduttua, tyttö saattoi avata silmänsä ja tarkastella lisääntyvin mielenkiinnoin ympäristöänsä ja äkkiä hän silloin alkoikin tuntea itsensä melko turvalliseksi näiden isojen petojen parissa. Myöhemmin hän yhä enemmän alkoi ihailla nuorta urosta, huomatessansa tämän kuormitettunakin liikkuvan nopeammin ja juohevammin kuin sen taakatta olevat toverit. Zu-tag ei pysähtynyt kertaakaan, ennenkuin oli tultu lähellä alkuasukasten kylää olevaan suureen puuhun. Paikaltansa he saattoivat kuulla kylästä neekerien naurua ja hoilotusta ja koirien haukuntaa ja nähdä vilauksen sen elämästä. Tyttöä värisytti hänen ajatellessaan mahdollista uutta kiinni joutumista, ja hän ihmetteli, miksi Zu-tag oli hänet tänne tuonut. Nyt apinat lähtivät taas liikkeelle kovin varovasti ja ääneti kuin oravat, kunnes tulivat paikalle, josta helposti näkivät yli aitauksen kylään. Zu-tag kyykötti suurella oksalla lähellä puun runkoa ja laskettuansa irti tytön käden käski häntä eleillä hakemaan itsellensä sijan, ja kun tyttö oli sen löytänyt, osoitti se kerta toisensa perästä heitä vastapäätä olevan majan avointa ovea. Eri liikkeillä se koetti saada häntä ymmärtämään, ja vihdoin hän käsittikin asian ydinkohdan -- että valkoinen mies oli vankina kylässä. Heidän alapuolellansa oli erään majan katto, mutta hän ei käsittänyt mitä tekisi sitten, jos pudottautuisi sille. Pimeys oli jo laskeutunut ja tulet sytytetty patojen alle. Tyttö näki kylän kadulla paalun ja sen ympärillä risukimput ja huomasi äkkiä, mitä nuo hirveät varusteet tiesivät. Oh, jospa hänellä vain olisi ollut joku ase, johon voisi turvautua ja joka edes vähäisen auttaisi häntä mustia vastaan. Silloin hän ei epäröisi lähteä kylään koettaaksensa pelastaa miehen, joka kolmasti oli temmannut hänet kuoleman kynsistä. Hän tiesi miehen vihaavan häntä, mutta siitä huolimatta lämmitti kiitollisuuden tunne hänen poveansa. Hän ei voinut käsittää tuota miestä. Milloinkaan hän ei ollut tavannut ihmistä, joka olisi ollut niin arvoituksellinen. Monilta tavoiltansa hän oli peto-kumppaneitansa villimpi, mutta toisaalta taas ritarillinen kuin muinaisaikojen aatelismies. Useita päiviä hän oli ollut hänen kanssaan eksyttävässä viidakossa ja ehdottomasti hänen vallassansa, mutta tällöinpä hän oli oppinut täysin luottamaan häneen, joten hänen pelkonsakin oli miltei kokonaan kadonnut. Mutta että tuo mies saattoi olla hirveän julmakin, oli selvinnyt, kun hän tahtoi jättää hänet yksin keskelle alati uhkaavia vaaroja. Zu-tag nähtävästikin odotti pimeän tuloa, ennenkuin ryhtyisi toteuttamaan villeissä pienissä aivoissansa kypsyviä suunnitelmia, sillä tovereinensa se istui hänen lähellään rauhallisesti tarkkaillen mustien valmistuksia. Äkkiä näytti kylässä syntyvän jokin hämminki, sillä parikymmentä neekeriä kerääntyi henkilön luo, joka luultavasti oli johtaja, ja kaikki he puhuivat ja viittoilivat kiihkeästi. Väittelyä kesti noin viisi tai kymmenen minuuttia, jolloin pulma äkkiä selvisi ja kaksi soturia lähti kylän vastakkaisesta päästä noutamaan isoa paalua, jonka sitten pystyttivät paikalla jo aikaisemmin olleen rinnalle. Tyttö pohti tuon toisen paalun tarkoitusta, ja pian se selvisikin. Nyt oli tullut jo aivan pimeä ja kylää valaisivat vain monet vilkkuvat nuotiot, joiden valossa hän näki soturijoukon lähestyvän Zu-tagin silmällä pitämää majaa. Hetkeä myöhemmin he taas ilmaantuivat vetäen keskellänsä kahta vankia, joista toisen tyttö heti tunsi suojelijaksensa ja toisen lentäjän univormussa olevaksi englantilaiseksi. Näitä varten siis oli kaksi paalua tarpeen. Nopeasti nousten hän asetti kätensä Zu-tagin olalle samalla osoittaen kylään. "Tule", sanoi hän kuin vertaiselleen ja pudotti itsensä sitten alla olevan majan katolle, josta oli enää vain lyhyt väli maahan, joten hän hetkeä myöhemmin lymyili majan takana pysyttäytyen varjossa, josta häntä ei hevillä keksittäisi. Kerran hän kääntyi ja näki silloin Zu-tagin ison ruumiin aivan takanansa ja vähän edempänä muut kahdeksan. Epäilemättä ne kaikki seurasivat häntä, mikä seikka saattoi hänet tuntemaan olonsa turvallisemmaksi kuin aikaisemmin. Pysähtyen majan raitinpuoliseen nurkkaukseen hän varovasti kurkisti kulman takaa. Muutaman tuuman päässä hänestä oli rakennuksen avoin ovi ja kauempana kokoontuivat mustanahkat vankiensa luo, jotka oli jo sidottu paaluihin. Kaikkien silmät tarkkasivat vankeja, ja häntä ja hänen seuralaisiaan tuskin huomattaisiin, ennenkuin olisivat jo vihollistensa kimpussa. Hän halusi kuitenkin saada edes jonkinlaisen aseen, sillä varmaanhan hän ei tietänyt, seuraisivatko apinat häntä vai ei. Toivoen löytävänsä etsimänsä majasta pujahti hän ovesta sisään ja hänen perässään tuli yksitellen yhdeksän apinaa. Nopeasti tutkisteltuansa löysi hän äkkiä keihään, sieppasi sen ja lähti taas ovelle. Apinain Tarzan ja luutnantti Harold Percy Smith-Oldwick oli lujasti sidottu paaluihinsa. Kumpikaan ei ollut puhunut hetken aikaan. Englantilainen käänsi päätään niin paljon, että saattoi nähdä onnettomuustoverinsa. Tarzan seisoi suorana paalua vasten. Hänen kasvoillansa ei näkynyt pelkoa eikä vihaa. Hänen ilmeessänsä kuvastui välinpitämättömyys, vaikka molemmat heistä tiesivät, että kidutus odotti heitä. "Hyvästi, veikko", kuiskasi nuori luutnantti. Tarzan loi silmänsä häneen ja hymyili. "Hyvästi", sanoi hän. "Jos haluatte nopeasti päästä kaiken läpi, hengittäkää sisäänne sauhua ja liekkejä niin paljon kuin ikinä voitte." "Kiitos", vastasi lentäjä, ja vaikka hänen kasvonsa vääntyivät, ryhdistäytyi hän täyteen pituuteensa. Naiset ja lapset olivat istuutuneet laajaan kehään uhrien ympärille, ja kauheasti maalatut soturit alkoivat jo hitaasti ryhtyä kuolontanssin suoritukseen. Taas Tarzan kääntyi toveriinsa. "Jos haluatte turmella heidän ilonsa", sanoi hän, "älkää olko tietävinännekään, vaikka kuinka kärsisitte. Jos voitte kestää loppuun asti ilmettä muuttamatta tai ääntä päästämättä, eivät he hyödy niin mitään tästä juhlamenojen osasta. Hyvästi siis vain ja onnea matkalle." Englantilainen ei vastannut, mutta hänen yhteenpuristetuista leuoistaan saattoi arvata, ettei neekereillä olisi hänestä suurtakaan iloa. Soturit jo tekivät kierroksiansa. Pian Numabo laskisi ensi veritipat terävällä keihäällänsä. Se olisi merkki kidutuksen alkamiseen. Ja heti senjälkeen sytytettäisiin uhreja ympäröivät risukimput. Yhä lähemmäksi tanssi tuo kauhea päällikkö, keltaiset teräviksi viilatut hampaat tulen valossa välkähdellen hänen paksujen huultensa takaa. Milloin kumartuen, milloin polkien raivoisasti maata, milloin hypähtäen ilmaan hän tanssi yhä lähemmäksi uhriansa, kunnes vihdoin tulisi keihään ylettyville hänestä. Lopuksi keihäs työntyi esiin ja raapaisi apinamiehen pintaa, josta veripuronen alkoi juosta pitkin sileää ruskeaa ihoa, ja samalla kuului odottavien parvesta naisen kirkaisu, joka tuntui olevan merkinanto hirveään kiljumiseen, karjumiseen ja yleiseen hälinään. Uhrit eivät voineet päästä selville melun syystä, mutta Tarzanille se ei ollut tarpeenkaan, sillä tunsihan hän apinainsa äänet. Häntä vain ihmetytti, mikä oli aiheuttanut hyökkäyksen, sillä hän ei saattanut uskoa heidän tulleen häntä pelastamaan. Numabo ja hänen soturinsa keskeyttivät äkisti tanssinsa ja näkivät silloin pelästyneen ja kirkuvan ihmislauman läpi ryntäävän saman valkoisen tytön, joka pari päivää sitten oli pääsyt pakoon heidän käsistänsä, ja hänen takanaan he näkivät kummastuksekseen kokonaisen parven rotevia ja karvaisia metsän miehiä, joita he olivat aina pelänneet. Lyöden oikeaan ja vasempaan vankoilla kämmenillänsä ja repien raateluhampaillaan mitä eteen sattui ryntäsi sieltä Zu-tag, tuo nuori uros, ja hänen kanssaan kilvoitellen hänen kauhistavat apinatoverinsa. Nopeasti he sivuuttivat vanhat miehet, vaimot ja lapset, sillä suoraan kohti Numaboa ja sotureita johti heitä tyttö. Tällöin he tulivat Tarzanin näkyviin, jolloin hän kuvaamattomaksi kummaksensa näki, kuka johti apinoita häntä pelastamaan. Zu-tagille hän huusi: "Iske kiinni johtajiin, valkoinen apinani päästää minut kyllä siteistä." Bertha Kircherille taas: "Nopeasti! Leikatkaa köydet: Apinat huolehtivat mustanahkoista." Tyttö riensi hänen luoksensa. Veistä hänellä ei ollut ja köydet olivat lujat, mutta hän toimi ripeästi ja kylmäverisesti, joten Zu-tagin apinoinensa käydessä soturien kimppuun hänen onnistui vapauttaa Tarzanin kädet, ja sitte tämä itse nopeasti irroitti loput siteet. "Nyt vapauttakaa englantilainen", huusi hän ja syöksyi Zu-tagin luo auttamaan ottelussa mustia vastaan. Huomattuaan apinoita olevan verrattain vähän oli Numabo sotureinensa asettunut päättävästi vastarintaan koettaen keihäillänsä ja muilla aseillaan masentaa hyökkääjät. Kolme apinaa oli jo syösty maahan kuolleina tai hengenvaarallisesti haavoittuneina, kun Tarzan huomasi ottelun ehkä koituvan apinain tappioksi, ellei neekerin rohkeutta ajoissa lamaannutettaisi. Äkkiä hän silloin keksikin aseet, joista apu lähtisi. Julma hymy karehti hänen huulillansa, kun hän sieppasi kiehuvan vesikattilan tulelta ja sinkautti sen neekerien parveen. Kiljahtaen kauhusta ja tuskasta nämä perääntyivät huolimatta Numabon etenemiskäskystä. Tuskin oli yksi kattila näin tyhjennetty, kun Tarzan jo valeli heitä toisen kiehuvalla vedellä eikä kolmatta enää tarvittukaan, sillä sitä ennen viholliset hajaantuivat pyrkien suojaan majoihinsa. Tarzanin etsiessä käsiinsä omat aseensa, oli tyttö vapauttanut englantilaisen ja nyt he kolmisin kuuden jälellä olevan apinan seuraamina lähtivät hitaasti kylän portille päin; luutnanttikin tällöin löysi itsellensä aseen keihäästä, jonka joku pahasti palanut soturi oli kädestään heittänyt. Numabo ei kyennyt saamaan kokoon perin järkytettyjä ja palohaavojen hirveästi vaivaamia sotureitansa, joten pelastetut pelastajineen saivat enemmittä seikkailuitta lähteä kylästä viidakon pimeyteen. Tarzan matkasi ääneti. Hänen rinnallaan asteli Zu-tag, tuo iso apina, ja heidän takanansa eloon jääneet apinat neiti Bertha Kircherin ja luutnantti Harold Percy Smith-Oldwickin seuraamina -- jälkimäinen perin hämmentyneenä salaperäisistä ja äkkinäisistä tapahtumista. Koko elämänsä aikana Tarzan oli vain harvoin joutunut kiitollisuuden velkaan. Hän oli aina raivannut itse tiensä läpi tuon villin maailman turvautuen omiin lihaksiinsa, viiden aistinsa terävyyteen ja luonnolta lahjaksi saamaansa järkeen. Tänä iltana hän oli joutunut suurimpaan mahdolliseen velkaan -- hänen elämänsä oli pelastanut nainen, ja hän ravisti päätänsä ja murahti, sillä tuota henkilöä hän vihasi yli muiden. YHDESTOISTA LUKU Lentokone löytyy Apinain Tarzan palasi onnistuneelta metsästysretkeltä kantaen ruskealla sileäpintaisella olallaan Bara-kauriin ruumista. Hän pysähtyi aukion reunalla kasvavan suuren puun oksille katsellen mietteliäänä kahta purolta majaan astelevaa henkilöä. Apinamies ravisti takkuista päätänsä ja huokasi. Hänen silmänsä kääntyivät länteen ja hänen ajatuksensa riensivät luonnonsataman rantamalla sijaitsevaan kaukaiseen mökkiin ja suurten vesien huuhtomaan hiekkarantaan -- sinne houkuttelivat häntä isänsä muisto ja onnellisen lapsuutensa aarteet. Kadotettuaan puolisonsa oli hän saanut suuren kaipuun antautua taas nuoruusaikansa töihin ja toimiin, elämään tutkimattomassa viidakossa, jossa hän oli parhaimmat vuotensa elänyt, ennenkuin ihmiset olivat tunkeutuneet hänen alueillensa. Siellä hän toivoi vanhassa tutussa ympäristössä ja toimissa voittavansa surunsa, ehkäpä jonkun verran sen unohtavansakin. Mutta tuo mökki, ja tuo maan suojelema satama olivat monen raskaan päivämatkan päässä, ja lähtemästä häntä estivät nuo kaksi, jotka tuolla astuivat aukiota. Toinen heistä oli nuori mies puettuna kuluneeseen ja repaleiseen kuninkaallisen englantilaisen lentäjän univormuun, toinen taas nuori nainen, jonka vieläkin repaleisemmat verhot olivat kerran olleet hienot ratsastuspukimet. Kohtalon oikku oli paiskannut nämä kolme mitä vastakkaisinta henkilöä yhteen. Ensimmäinen heistä oli villi, miltei alaston petoihminen, toinen englantilainen upseeri ja kolmas saksalainen vakoilijatar, jota apinamies vihasi. Tarzan ei keksinyt, kuinka pääsisi heistä eroon. Muu kai ei kävisi laatuun kuin että hänen oli saatettava heidät takaisin kaukaiselle itärannikolle, jossa tapauksessa hänen oli kahteen kertaan kuljettava väsyttävä matka, jonka jo oli suorittanut kohti haluamaansa päämäärää. Mutta mitäpä muuta hän saattoi tehdä? Noilla kahdella ei ollut tarpeeksi voimaa, kestävyyttä ja viidakkotuntemusta voidaksensa lähteä hänen kanssansa länteen, eikä hän sitäpaitsi halunnutkaan heitä mukaansa. Miehen hän ehkä olisi sietänyt, mutta hän ei voinut vastenmielisyyttä tuntematta edes ajatella, että tyttökin tulisi mukaan tuohon kaukaiseen majaan, joka siihen liittyvien muistojen vuoksi oli käynyt hänelle ikäänkuin pyhäksi. Jälelle jäi siis vain yksi tie, kun ei kerran voinut heitä jättää oman onnensa nojaan. Hänen täytyi vain lähteä hitaalle ja harmilliselle paluuretkelle itärannikolle tai ainakin ensimmäiselle valkoiselle asutukselle asti. Hän oli kyllä ajatellut jättää tytön oman onnensa varaan, mutta se oli ennenkuin tämä oli pelastanut hänet kidutuksesta ja tuhoutumasta mustien wamabojen käsiin. Häntä vimmastutti, että näin oli pitänyt joutua kiitollisuuden velkaan, mutta siitä huolimatta hän tunnusti sen. Hänen mielipahoissansa katsellessaan noita kahta levisi kuitenkin hymy hänen huulilleen, kun hän ajatteli heidän avuttomuuttansa. Mikä mitätön olio olikaan ihminen! Kuinka huonosti varustettu voittamaan viidakon ja muun luonnon villejä voimia! Go-latin heimoon kuuluva pieni apinalapsikin oli edullisemmassa asemassa, sillä se kykeni ainakin pääsemään pakoon lukuisilta vihollisilta, kun sitävastoin kukaan, ehkä Kota-kilpikonnaa lukuunottamatta, ei liikkunut niin hitaasti kuin avuton ja heikko ihminen. Hänettä nuo kaksi epäilemättä kuolisivat nälkään keskellä yltäkylläisyyttä, jos jotenkuten välttyisivät muilta hävittäviltä voimilta. Aamulla Tarzan oli jo tuonut heille hedelmiä, pähkinöitä ja viikunoita ja nyt hänellä oli olallaan metsäriistansa, kun nuo kaksi taas korkeintaan kykenivät noutamaan vettä joesta. Nytkin tuossa kulkiessansa he eivät tietäneet Tarzanin läsnäolosta niin mitään. He eivät tietäneet, että hänen terävät silmänsä tarkastelivat heitä, eivätkä sitäkään, että toiset vähemmän ystävälliset tuijottivat myös heitä aita-aukon lähellä olevasta pensaikosta. He eivät näitä asioita tunteneet, mutta Tarzan tiesi ne tarkalleen. Ei hänkään nähnyt itse petoa, joka väijyi lehvistön piilossa, mutta hän tiesi sen olevan siellä ja tiesi myös sen aikeet aivan kuin se olisi ollut selvästi nähtävissä. Pensaikon lehtien hiljainen vipajaminen oli hänelle ilmoittanut eläimen läsnäolosta, sillä tuuli ei sellaista liikehtimistä synnyttänyt. Se aiheutui siitä, että pensaan varret olivat joutuneet puserrukseen, kuten tietää jokainen elämänsä viidakossa viettänyt, ja lisäksi toi tuuli apinamiehen herkkiin sieraimiin epäämättömän todistuksen, että Sheeta, pantteri, siellä väijyi noita kahta joelta palaavaa ihmistä. He olivat jo ehtineet puolitiehen, kun Tarzan komensi heidät pysähtymään. Hämmästyneinä he katsoivat suuntaan, mistä kuulivat hänen äänensä, jolloin näkivät hänen kevyesti pudottautuvan puusta maahan ja lähtevän heitä kohden. "Tulkaa hitaasti tänne", neuvoi hän. "Älkää juosko, sillä jos niin teette, hyökkää Sheeta kimppuunne." He tekivät, kuten käsketty oli, kasvoillaan ihmettelyn ilme. "Mitä tarkoitatte?" kysyi nuori englantilainen. "Kuka on Sheeta?" Vastauksen sijasta apinamies äkkiä nakkasi Bara-kauriin ruhon maahan ja lähti juoksemaan heitä kohti silmät tähdättyinä jonnekin heidän taaksensa. Silloin nuo kaksi kääntyivät katsomaan, jolloin näkivät Sheetan, joka paholaiskasvoineen ryntäsi heihin päin. Vihan ja epäluulon tuntein oli Sheeta nähnyt apinamiehen pudottautuvan puusta ja käyvän hänen saaliinsa luo. Hänen elämänkokemuksensa ja vaistonsa sanoivat, että tarmangani aikoi ryöstää häneltä saaliin, ja koska se oli nälkäinen, ei se tahtonut näin helposti luopua omastansa. Tyttö tukahdutti vaistomaisesti esille pyrkivän huudon nähdessään tuon raateluhampailla varustetun pedon ryntäävän kimppuunsa. Hän turvautui vapisten mieheen, joka niin aseeton ja avuton kuin olikin asettui suojelemaan häntä omalla ruumiillaan. Tarzan huomasi teon, ja niin tottunut kuin hän olikin näkemään urhoollisuutta, viehättyi hän miehen toivottomasta ja turhasta uljuudesta. Hyökkäävä pantteri lähestyi nopeasti, eikä väli pensaikosta uhrien luo ollut suuri. Ajassa, joka menee kymmenen sanan järjelliseen lukemiseen, vankkajäseninen kissaeläin ehtisi perille ja suorittaisi tekosensa. Mutta jos Sheeta oli nopsa, oli sitä Tarzankin. Englantilainen luutnantti näki hänen pyyhältävän ohitsensa kuin myrskytuulen. Hän näki pantterin muuttavan suuntaa ikäänkuin välttääksensä alastoman villi-ihmisen hyökkäystä ja päästäksensä surmaamaan saaliinsa, jotta sitten vasta voisi estää sitä joutumasta tuolle anastajalle. Luutnantti Smith-Oldwick näki kaiken tämän ja huomasi myös ihmettelynsä yhä lisääntyessä, kuinka apinamieskin poikkesi suunnastaan ja lensi pilkkuisen pedon kimppuun kuin pelaaja jalkapallon perään. Hän näki vahvan ruskean ruumiin heittäytyvän petoa vastaan, vasemman käden kiertyvän sen vasemman olan editse ja oikean käden sen oikean etujalan taa, ja sitten molempien kiepsahtavan ympäri kerta toisensa perästä. Hän kuuli eläimellistä sähinää ja murinaa ja huomasi kauhuksensa, että ottelevan miehen kurkusta lähteviä ääniä tuskin saattoi eroittaa pantterin kähinästä. Ensi pelon huumauksen mentyä ohi tyttö hellitti otteensa miehestä. "Emmekö voi mitään tehdä?" kysyi hän. "Emmekö voi auttaa, ennenkuin peto hänet tappaa?" Englantilaisen etsiskellessä silmillään maasta jotakin asetta hyökätäksensä pantterin kimppuun, huudahti tyttö ja lähti juoksujalkaa majalle. "Odottakaa siellä!" huusi hän taaksensa. "Tuon keihään, jonka hän minulle jätti." Smith-Oldwick näki pantterin raapivien kynsien etsivän miehen lihaa, ja mies puolestansa koetti kaikin keinoin välttää niitä. Hänen lihaksensa hänen ruskean ihonsa alla jännittyivät. Suonet niskassa ja otsassa pullistuivat hänen yltyvin voimanponnistuksin koettaessaan puristaa henkeä tuosta suuresta ruumiista. Apinamiehen hampaat olivat iskeytyneet Sheetan niskaan ja jalkansa hänen oli onnistunut kiertää sen ruumiin ympäri. Hypähdellen ja sähisten peto koetti vapautua otteesta. Se heittäytyi maahan kierittelemään, se nousi takajaloillensa ja viskautui taaksepäin, mutta yhä vain villi mies pysytteli kiinni ruskein voimakkain käsin yhä kiinteämmin puristaen pedon rintaa. Tällöin saapui paikalle läähättäen tyttö kädessänsä Tarzanin hänelle puolustusaseeksi jättämä lyhyt keihäs. Hän ei ehtinyt ojentaa sitä englantilaiselle, joka riensi sitä ottamaan, vaan ryntäsi hänen ohitsensa rykelmän luo, josta yhtenä sotkuna näkyi milloin keltainen talja milloin ruskea iho. Useita kertoja hän yritti pistää aseensa pedon ruumiiseen, mutta pidättyi peläten vahingoittavansa apinamiestä. Kun vihdoin molemmat hetkisen olivat hiljaa pedon levätessä ponnistuksista, syöksi Bertha Kircher keihään sisään kellertävästä kyljestä ja työnsi sen aina villiin sydämeen asti. Tarzan nousi Sheetan elottomalta ruumiilta ja ravisti itseänsä kuten karvapeitteisten eläinten on tapana tehdä. Kuten monet muutkin hänen tavoistansa oli tämäkin pikemmin ympäristön kuin perinnöllisyyden juurruttama, ja vaikka hän ulkomuotonsa puolesta olikin ihminen, tuntui hänen menettelynsä tytöstä ja englantilaisesta täysin luonnolliselta. Oli kuin Numa olisi ottelun jälkeen suorinut kuntoon harjaansa ja taljaansa, mutta samalla siinä oli jotakin kauheaakin aivankuin äskeisen kamppailun aikana hänen hienopiirteisiltä huuliltansa päässeissä hirveissä ärähdyksissäkin. Tarzan katsahti tyttöön hämmästynyt ilme kasvoillansa. Taas Apinain Tarzan oli joutunut kiitollisuuden velkaan tuolle tytölle, josta hän ei pitänyt, mutta jonka uljuutta hän itse ollen rohkeuden henkilöitymä ei voinut olla ihailematta. "Tässä on saalis", sanoi hän nostaen Baran ylös. "Te luultavasti keitätte osanne, mutta Tarzan ei turmele omaansa tulella." He seurasivat häntä majalle, jossa hän leikkasi heille useita viipaleita ottaen hyvän palasen itsekin, ja tyttö hoiteli emännyyttä heidän alkeellisella ateriallansa. Hänen puuhatessaan vähän syrjemmällä tarkastelivat luutnantti ja apinamies häntä. "Hän on ihmeteltävä, eikö olekin?" mumisi Smith-Oldwick. "Saksalainen vakoilija!" vastasi Tarzan. Englantilainen kääntyi häneen nopeasti. "Mitä tarkoitatte?" huudahti hän. "Sitä mitä sanoin", vastasi apinamies. "Hän on saksalainen ja vakoilija." "Sitä en usko", huudahti lentäjä. "Ei tarvitsekaan", vastasi Tarzan. "En välitä, mitä uskotte. Näin hänet neuvottelemassa saksalaisen kenraalin ja tämän esikunnan kanssa Tavetan lähellä olevassa leirissä. Kaikki tunsivat hänet, kutsuivat häntä nimeltä, ja hän ojensi kenraalille erään paperin. Seuraavan kerran näin hänet valepuvussa englantilaisten rintamalla ja sen jälkeen tuomassa tiedonantoja saksalaiselle upseerille Wilhelmstaliin. Hän on saksalainen ja vakoilija, mutta koska hän on nainen, annan hänen olla omissa oloissansa." "Uskotteko todella tuon kaiken todeksi?" kysyi nuori luutnantti. "Hyvä Jumala! Minä en voi uskoa sitä. Hän on niin suloinen, uljas ja hyvä." Apinamies ravisti hartioitansa. "Urhoollinen hän on", sanoi hän, "mutta hän on se, miksi olen häntä sanonut, ja sellaista minä vihaan." Luutnantti Harold Percy Smith-Oldwick hautasi kasvonsa käsiinsä. "Jumala minulle anteeksi antakoon", sanoi hän vihdoin, "mutta minä pidän hänestä." Apinamies loi halveksivan katseen toveriinsa ja nousi. "Tarzan lähtee taas metsästämään", sanoi hän. "Teillä on tarpeeksi ruokaa kahdeksi päiväksi. Niiden kuluttua palaan taas." Nuo kaksi katselivat häntä, kunnes hän katosi lehvikköön. Hänen mentyänsä tunsi tyttö epämääräistä pelkoa, jota ei milloinkaan tuntenut ollessansa Tarzanin lähellä. Julman viidakon väijyvät vaarat tuntuivat uhkaavammilta, kun apinamiestä ei ollut turvana. Hänen puhellessaan heidän kanssansa pieni olkikattoinen maja ympäröivine piikkipensas-aitoineen tuntui maailman turvallisimmalta paikalta. Hän toivoi, että apinamies olisi jäänyt heidän luoksensa -- kaksi päivää tuntui iankaikkisuudelta, sillä sisältyihän niihin alituista pelkoa ja ainaista uhkaavaa vaaraa. Hän kääntyi seuralaiseensa. "Toivoisinpa, että hän olisi jäänyt tänne", sanoi hän. "Tuntuu aina turvallisemmalta, kun hän on lähellä. Hän on kovin yrmeä ja peloittava, mutta sittenkin tuntuu hänen seuransa luotettavammalta kuin kenenkään muun ihmisen. Hän näyttää tuntevan vastenmielisyyttä minua kohtaan, mutta tiedän, ettei hän sallisi minkään vahingoittaa minua. En ymmärrä tuota miestä." "En minäkään", vastasi englantilainen. "Mutta sen tiedän, että olomme täällä on haitaksi hänen suunnitelmillensa. Hän haluaisi päästä meistä, ja luulenpa miltei hänen toivovan palatessaan löytävänsä meidät tuhoutuneina johonkin niistä vaaroista, jotka meitä tässä maassa alati väijyvät. -- Mielestäni meidän olisi koetettava päästä takaisin valkoihoisten asutuksille. Miehemme ei halua pitää meitä täällä, eikä ole otaksuttavaa, että voisimme kauankaan elää tällaisessa villissä erämaassa. Olen matkustanut ja metsästellyt useissa Afrikan osissa, mutta milloinkaan en ole nähnyt enkä kuullut paikkakunnasta, jossa asustaisi niin paljon petoja ja villi-ihmisiä kuin täällä. Jos heti lähdemme itärannikolle päin, ei vaaramme siitä juuri suurene, ja jos selviydymme ensimmäisestä päivästä, uskon löytävämme keinon päästä rannikolle muutamassa tunnissa, sillä koneeni pitää vielä olla samassa paikassa, johon laskeuduin hetkeä aikaisemmin kuin neekerit minut vangitsivat. Täällä tietenkään ei ole ketään, joka kykenisi saamaan sen liikkeelle, eikä heillä ole mitään syytä sitä hävittääkään. Olen kutakuinkin varma, että mustanahat pelkäävät ja epäilevät tuota outoa kapinetta niin paljon, etteivät rohkene sitä lähestyä. Sen pitää todellakin olla vielä siellä paikoillansa ja valmiina viemään meidät turvallisesti uutisasutuksille." "Mutta emme kuitenkaan voi lähteä, ennenkuin hän saapuu", sanoi tyttö. "Emme voi lähteä noin vain muitta mutkitta, edes kiittämättä ja hyvästi sanomatta. Olemme hänelle liian suuressa kiitollisuuden velassa." Mies katsahti tyttöön ääneti. Hän mietti, tiesikö tyttö Tarzanin arvostelun hänestä, ja tuumiskeli sitten itse, olivatko tämän syytökset oikeat. Mitä kauemmin hän tyttöä katseli, sitä vaikeammaksi kävi uskoa tätä vihollisen vakoilijaksi. Hän oli vähällä kysyä häneltä suoraa päätä, mutta kun ei saanut sitä suustansa, päätti hän lopuksi odottaa, kunnes aika ja pitempi tuttavuus osoittaisivat syytöksen todeksi tai vääräksi. "Luulen, että mies olisi perin mielissään, jos palatessansa ei meitä täältä tapaisi", sanoi hän, ikäänkuin ei keskustelussa olisi mitään vaitioloa ollutkaan. "Ei ole syytä vaarantaa henkeämme vielä kahdeksi päiväksi vain siksi, että saisimme kiittää häntä, niin suuren arvon kuin annammekin hänen palveluksillensa. Te puolestanne olette maksanut veikanne hyvinkin runsaasti, ja siitä mitä hän minulle kertoi päättelen, että etenkään teidän ei pitäisi tänne kauemmaksi jäädä." Tyttö katsahti häneen hämmästyneenä. "Mitä tarkoitatte?" kysyi hän. "En halua sanoa", vastasi englantilainen hermostuneesti kaivellen maata keppinsä kärjellä, "mutta annan sanani siitä, että hän mieluimmin näkisi teidän lähtevän täältä." "Kertokaa, mitä hän sanoi", pyysi tyttö. "Minulla on oikeus tietää." Luutnantti Smith-Oldwick ryhdistäytyi ja katsoi tyttöä suoraan silmiin. "Hän sanoi vihaavansa teitä", lasketti hän tulemaan. "Hän sanoi auttaneensa teitä vain velvollisuudesta, syystä että olette nainen." Tyttö ensin kalpeni ja sitten punastui. "Olen valmis lähtemään heti paikalla", sanoi hän. "Parasta, että otamme tästä vähän lihaa mukaamme. Ei ole vähintäkään tietoa, milloin sitä taas saamme." Sitten nuo kaksi lähtivät pitkin joen vartta etelään päin. Miehellä oli kädessä Tarzanin jättämä lyhyt keihäs, ja tyttö oli kokonaan aseetta lukuunottamatta keppiä, jonka hän valitsi itsellensä rakennusjätteiden kasasta. Ennen lähtöä hän oli pyytänyt miestä jättämään Tarzanille paperin, jossa kiittivät vieraanvaraisuudesta ja jättivät hyvästi. Tämän he pienellä puutikulla naulitsivat majan seinään. Heidän oli alati oltava varuillansa, kun eivät koskaan tietäneet, mikä seuraavassa polun mutkassa heitä kohtaisi tai mikä vaara väijyisi tiepuolen pensaikossa. Vältettävä oli myöskin Numabon mustia sotureita, ja kun kylä oli suoraan heidän edessään, oli heidän tehtävä pitkä kierros päästäksensä sen ohi ilmi tulematta. "Minä en pelkää niin paljon alkuasukasneekereitä kuin Usangaa ja hänen joukkoansa", sanoi tyttö. "Hän ja hänen miehensä kuuluivat kaikki saksalaiseen alkuasukasrykmenttiin. Paetessansa he toivat minut mukanaan aikoen pitää minua joko panttivankina tai myydä minut jonkun pohjoisvaltion mustan sulttaanin haaremiin. Usanga on paljon vaarallisempi kuin Numabo, sillä hän on saanut eurooppalaista sotilaskasvatusta ja hänellä on enemmän tai vähemmän uudenaikaisia aseita ja varusteita." "Olipa onni minulle", huomautti englantilainen, "että minut keksi tietämätön Numabo eikä tuo maailman viisautta omaava Usanga. Hän ei olisi kai pelännyt tuota jättiläislentokonetta ja olisi liiankin hyvin tietänyt, kuinka saisi sen käyttökelvottomaksi." "Rukoilkaamme hartaasti, ettei musta kersantti ole sitä löytänyt", sanoi tyttö. He tekivät arvelujensa mukaan noin mailin mutkan kylästä poispäin ja kääntyivät sitten poluttomaan pensaikkoon itään päin. Kasvullisuus oli monin paikoin niin tiheä, että he toisinaan pääsivät eteenpäin vain käsin ja polvin ryömimällä, toisinaan taas kiipeilemällä yli monen monien kaatuneitten puitten. Köynnöskasvit olivat sitäpaitsi kietoutuneet sekä kuivuneisiin että tuoreihin puihin niin monin kerroin, että niistä muodostui oikeita verkkoja heidän tiellensä. Heistä etelään olevalle avoimelle niitylle oli kokoontunut joukko mustia sotureita, jotka siinä ihmettelivät keskellään olevaa esinettä. He olivat puetut riekaleihin, jotka kerran olivat olleet saksalaisen alkuasukasrykmentin univormuja. He olivat sangen vastenmielisiä olioita ja ensi miehenä heidän joukossansa rehenteli musta kersantti Usanga. Heidän mielenkiintonsa esineenä oli englantilainen lentokone. Heti kun luutnantti oli tuotu Numabon kylään oli Usanga lähtenyt konetta etsimään osaksi uteliaisuudesta osaksi hävittämisen aikeissa, mutta sen löydyttyä olikin hänen mieleensä juolahtanut uusi ajatus pidättänyt hänet sitä tuhoamasta. Tietäen koneen olevan hyvin kallisarvoisen oli hän alkanut tuumia, kuinka käyttäisi saalista hyväksensä. Joka päivä hän oli käynyt sitä katsomassa, ja vaikka se alussa oli hänestä tuntunut melko peloittavalta, alkoi hän lopuksi pitää sitä omanansa, joten hän lopulta kiipesi sen sisäänkin, jopa alkoi toivoa oppivansa sitä käyttämäänkin. Mikä sankarityö olisikaan, kun kerran lentäisi tuolla ilmassa kuin lintu korkeammalla pisimpiäkin puita! Kuinka pelkäisivät ja ihmettelisivät häntä silloin hänen toverinsa! Jos hän vain osaisi lentää, kunnioittaisivat koko suuren keski-Afrikan sinne tänne siroitellut kylät häntä kuin jumalaa. Usanga hieroi käsiänsä ja maiskutti paksuja huuliaan. Silloinpa hän vasta tulisi rikkaaksi, sillä kaikki kylät maksaisivat hänelle veroa, ja vaimoja hän voisi pitää ainakin tusinan. Viime ajatus kuitenkin toi hänen mieleensä Naratun, tuon äkäpussin, joka hallitsi häntä rautaisin käsin. Usanga irvisti ja koetti unohtaa tuon tusinan vaimoja, mutta sittenkin se viehätti häntä niin, että äkkiä huomasi järkeilevänsä, ettei jumalakaan olisi juuri sitä eikä tätä, ellei olisi ainakin kaksi tusinaa vaimoja. Hän sormieli koneosia puoleksi toivoen puoleksi peläten, että osuisi osaseen, joka panisi koneen lentoon. Hän oli usein nähnyt englantilaisten liitelevän saksalaisten rintaman yllä, ja se oli näyttänyt niin mutkattomalta, että hän oli aivan varma voivansa tehdä samoin, jos vain joku kerrankin näyttäisi miten menetellä. Aina hän silloin toivoi, että koneella tullut ja sitten Numabon kylästä pakoon päässyt valkoinen mies joutuisi hänen käsiinsä, jolloin hän toden teolla saisi opetella lentämään. Tämän vuoksi hän niin paljon oleilikin koneen lähistöllä, päätellen että valkoinen mies mahdollisesti palaisi sitä etsimään. Vihdoin hän saikin palkan odotuksestansa, sillä juuri tänä päivänä kohta sen jälkeen kun oli jättänyt koneen ja lähtenyt tiheikköön sotureinensa hän kuuli ääniä pohjoisesta, ja asetuttuaan miehinensä väijyksiin molemmin puolin polkua huomasi hän riemuksensa englantilaisen upseerin ja valkoisen tytön ilmaantuvan näkyviin. Neekeri saattoi tuskin pidättää riemun huudahdusta, sillä eihän hän ollut toivonut kohtalon olevan niin suopean, että johdattaisi nuo molemmat haluamansa henkilöt yht'aikaa hänen käsiinsä. Tullessansa tietä pitkin vaaraa aavistamattakaan selitteli mies tytölle, että heidän nyt piti olla sangen lähellä konetta. Heidän koko huomionsa oli kiintynyt suoraan edessä olevaan tiehen, kun he odottivat sen piankin loppuvan niittyyn, jolla olisi heille elämää ja vapautta tuottava lentokone. Kun tie oli leveä, joten he kulkivat rinnakkain, avautuikin eräässä tien äkkimutkassa heidän molempien eteen puiston tapainen aukiopaikka ja myös tuo kaivattu pelastuksen väline. Helpotuksen ja ihastuksen huudahdus puhkesi esiin heidän huuliltaan, mutta samassapa myös Usanga ja hänen mustat soturinsa nousivat pensaikosta ja piirittivät heidät. _Jatkona ilmestyy romaani "Tarzan ja valkoinen nainen"_ ***END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK TALTTUMATON TARZAN*** ******* This file should be named 64436-8.txt or 64436-8.zip ******* This and all associated files of various formats will be found in: http://www.gutenberg.org/dirs/6/4/4/3/64436 Updated editions will replace the previous one--the old editions will be renamed. Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg-tm electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG-tm concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for the eBooks, unless you receive specific permission. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the rules is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. They may be modified and printed and given away--you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution. START: FULL LICENSE THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK To protect the Project Gutenberg-tm mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase "Project Gutenberg"), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg-tm License available with this file or online at www.gutenberg.org/license. Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg-tm electronic works 1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg-tm electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg-tm electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg-tm electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8. 1.B. "Project Gutenberg" is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg-tm electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg-tm electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg-tm electronic works. See paragraph 1.E below. 1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation ("the Foundation" or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg-tm electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg-tm mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg-tm works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg-tm name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg-tm License when you share it without charge with others. 1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg-tm work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country outside the United States. 1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg: 1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg-tm License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg-tm work (any work on which the phrase "Project Gutenberg" appears, or with which the phrase "Project Gutenberg" is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed: This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you'll have to check the laws of the country where you are located before using this ebook. 1.E.2. If an individual Project Gutenberg-tm electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase "Project Gutenberg" associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg-tm trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9. 1.E.3. If an individual Project Gutenberg-tm electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg-tm License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work. 1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg-tm License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg-tm. 1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg-tm License. 1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg-tm work in a format other than "Plain Vanilla ASCII" or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg-tm web site (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original "Plain Vanilla ASCII" or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg-tm License as specified in paragraph 1.E.1. 1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg-tm works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9. 1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg-tm electronic works provided that * You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg-tm works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg-tm trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, "Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation." * You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg-tm License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg-tm works. * You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work. * You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg-tm works. 1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg-tm electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from both the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and The Project Gutenberg Trademark LLC, the owner of the Project Gutenberg-tm trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below. 1.F. 1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg-tm collection. Despite these efforts, Project Gutenberg-tm electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain "Defects," such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment. 1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the "Right of Replacement or Refund" described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg-tm trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg-tm electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE. 1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem. 1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you 'AS-IS', WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE. 1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions. 1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg-tm electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg-tm electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg-tm work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg-tm work, and (c) any Defect you cause. Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg-tm Project Gutenberg-tm is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life. Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg-tm's goals and ensuring that the Project Gutenberg-tm collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg-tm and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation's EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state's laws. The Foundation's principal office is in Fairbanks, Alaska, with the mailing address: PO Box 750175, Fairbanks, AK 99775, but its volunteers and employees are scattered throughout numerous locations. Its business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation's web site and official page at www.gutenberg.org/contact For additional contact information: Dr. Gregory B. Newby Chief Executive and Director gbnewby@pglaf.org Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation Project Gutenberg-tm depends upon and cannot survive without wide spread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS. The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate. International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff. Please check the Project Gutenberg Web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate Section 5. General Information About Project Gutenberg-tm electronic works. Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg-tm concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg-tm eBooks with only a loose network of volunteer support. Project Gutenberg-tm eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition. Most people start at our Web site which has the main PG search facility: www.gutenberg.org This Web site includes information about Project Gutenberg-tm, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.